[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTfd3OJIgi_kxSaMnusP83i8kVDvCNZHgiV1AP5akuPY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3511,"Mary","Björnson, Björnstjerne",1832,1910,"3511-bjornson-bjornstjerne-mary","3511__Björnson_björnstjerne__Mary",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1906,36431,215811,false,53759,[23,24],"Norway -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Mary\" by Bjørnstjerne Bjørnson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the titular character, Mary, and explores her family background, relationships, and experiences that shape her life. Set in southern Norway, it delves into themes of heritage, love, and personal identity, while also shedding light on the social dynamics of the time.  The opening of the book introduces the reader to the Krogskogen estate, rich in history and nestled by a tranquil bay. It describes the surroundings, including the family lineage tied to the land and its previous owners. A particular focus is given to Anders Krog, a man of gentle disposition who embodies both familial pride and a deep sense of solitude. His world begins to shift when he encounters his niece, Marit, who arrives unexpectedly, bringing with her the promise of connection and emotional transformation. The initial chapters set the stage for the intertwining of past and future, as the characters navigate their relationships against the backdrop of their heritage. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Anttila, Werner",206,"Romaani seuraa Mary-nimistä itsenäistä ja tiedostavaa naista 1900-luvun alun Norjassa. Teos kuvaa päähenkilön suhteita ja valintoja, joissa hän pyrkii säilyttämään itsekunnioituksensa ja integriteettinsä perinteisten yhteiskunnallisten odotusten keskellä.","Björnstjerne Björnsonin 'Mary' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3511.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MARY\n\nKirj.\n\nBjörnstjerne Björnson\n\n\nNorjalaisesta alkuteoksesta tekijän luvalla suomentanut\n\nWerner Andelin [Werner Anttila]\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1906.\n\nOy F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Talo ja suku.\n — Kunnes.\n Uusi Marit.\n Vallanvaihto.\n Kolmea vuotta myöhemmin.\n Kotona.\n Yksin.\n Ratkaiseva.\n\n\n\n\nTALO JA SUKU\n\n\nEtelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen\novat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi\nja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet\nlaaksoja ja päättyvät lahtiin.\n\nTalo oli erään sellaisen, \"kroken\" nimisen lahden varrella. Alkuaan\noli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten\nasiakirjoihin tuli \"Krogskoven\"; nyt se on nimeltään Krogskogen.\nOmistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken;\nne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä\ninsinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta\nmutkitta Krog.\n\nKaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen\nkaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin\njuurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa\nkätköpaikassa Krogskogen oli.\n\nNäköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä\nne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva\nylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista\nylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin\nkatoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt;\nsille saatiin kuten \"tulta lainatessa\" sanoa: ohi talosta! Melkein\nsamaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä\nkäsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi\niso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin\nse pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman\ntaivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet\narvokkaisuuttaan.\n\nTässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin\nnuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä\nleikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen\nasti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui\nvasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä,\nihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli,\nympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka\nolivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja\nleikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään\nheitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle\nmetsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta\nsitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin \"kaupungin\nkohteliaimmaksi mieheksi\" tai \"kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi\".\nHänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien\nkasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui,\nsisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle,\nsuorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen\neteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan\noltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen\nne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia,\nlauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin\nlähelle; siellä he riisuutuivat.\n\nUusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei\nsitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa\ntai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat\nsiitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.\n\nItse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras\nkylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi\nkorkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä\nrakennus.\n\nPerusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät\nhuoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja\nakkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä;\nlaivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi\nisoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta\nkäsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.\n\nYlätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli\nerinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä\nhyvä olla.\n\nTalon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli\nsuuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen\nhoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia\nkauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne\nsaivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään\nja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa\nvuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui\nniistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen\ntyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti\nmaalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa\ntuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha\nmies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja\nhieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska\nKrogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen\nomistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta\nsille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu\nnimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa\nHansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä\nperintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden\nnimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja\nJörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken\nnäet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin\nnorjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.\n\nMutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen.\nLuultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan\nhollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut\nnorjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset,\nloistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta\npolveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten\nperinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin\nnähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään\nmuuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että\nloistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.\n\nSuvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän\ntyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan\nvarakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty.\nSiitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria\nomistansa.\n\nHeissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on\nyleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä\njo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa\nse pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin\nkolmesataa vuotta aikaisemmin.\n\nSuvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli\nenemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne\nyhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet,\nettä laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan.\nHe harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka\noli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin.\nTyöntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia,\nlastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he\nsoutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi\nmatkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he\nkulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä\nmerkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat\naika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa\nretki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin\nkaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä\nhollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin\nhaluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen\naikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen\nKööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen\nja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli\nkerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin,\njonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von\nKrogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän\nkäytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi\nhuvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat\n\"vastaisille\". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti\nja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin,\njonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta\nvieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että\ntarhurinasunnon.\n\nKenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut\nmitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti\nAmerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen\naikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen\nnimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan\nkummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden\nveljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se,\nettä nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään\nhän oli Hans.\n\nMutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen\ntyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui.\nHän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin\nkotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti\noman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli\nperehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua\nollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut.\nNuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli\nottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt\nhänen piti ottaa talokin.\n\nVarsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta\ntunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian\ntekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. — Joku muu olisi kai\nsiitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin\noli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi\nettä varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut.\nMatkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan\nkuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin\nhän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei\nvielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta;\nlukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito\npuutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.\n\nTämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias\ntyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan — jos\nnäet mitään sellaista oli — siinä pienessä höyrylaivassa, joka\nvei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana.\nHän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi\nkunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, — ja oli\nsitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin\nsamaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän\nkulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi\nvaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.\n\nHänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta\nhänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset\nmahdottomia, —\n\n\n\n\n— KUNNES\n\n\noikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha.\nHänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan\nsetänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja\nse oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.\n\nHän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja\nkukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä\nsuuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle\nsäleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.\n\nAnders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen\n\"hyvää päivää!\" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö\nkuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi\ntuijottaen.\n\nTyttö nauroi ja sanoi: \"Kukas minä olen?\" Silloin hän taas pääsi\ntajuihinsa. \"Te olette — te varmaankin olette —\", enempää hän ei\nsaanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. \"Kuka minä olen?\" — \"Marit\nKrog Michiganista\". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen\nvasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei\naavistanut, että tulija jo oli perillä. \"Ja te olette isäni veli\",\nvastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. \"Kuinka te molemmat\nolettekin toistenne näköiset! — Kylläpä te olette samanlaisia!\"\n— Hän seisoi tuijottaen. \"Saanko tulla sinne tarhaan?\" — \"Kyllä,\ntietysti, — mutta ensiksi — mutta ensin minun kuitenkin täytyy\n—\", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. — \"Kai minä voin\nmennä taloon?\" sanoi tyttö yritteliäästi. \"Sen te voitte, — niin\ntietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän\npalvelustytön —\" ja hän riensi keittiötä kohti.\n\nMarit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä\nylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko\nraudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman\nvihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi\nheti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista\nhollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti,\nkalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen\njohtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan\nhänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös\nhaistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille.\nAvoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä\nlaattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla\nja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja\nvaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä\neteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan\nollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot,\nkiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen\nnähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä\ntuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän\nnimittikin sitä aina \"sängyksi\". \"Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?\"\nsanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden\nlaatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen,\ntuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko\nrakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon\npohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi.\nSekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä,\nsillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan\ntapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän\nrakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää.\nMutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin\nylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä\ntalossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.\n\nPalvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella.\nMarit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku\nesineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli\nhyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti\nhuomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta\nerityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi\nomaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä\npitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt.\nNäin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento\nkehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä,\nettä isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä\nhymyään, kun hänet oli käsitetty?\n\nTuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla.\nNuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin\nsenvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, — hänellä oli sama\nkäynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova\nlähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui\nhänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi... samoilla hillityillä\nsanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen\nyksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä\nkaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen\nkasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita,\niho oli kurttuinen... Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet\nsilmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen\nreippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen.\nHän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan,\nheittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.\n\nNiin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.\n\nHetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli\ntullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi,\njoka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse\nsoutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat\nkätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders\ntiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen\ntukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja\nja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta\nsuutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa;\nsilmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei\nehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä\nmatkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin\nlempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei\nhampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin\nsokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.\n\nSeuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva,\njolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli\nMaritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli\nmäärä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.\n\nSiitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne\npäivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki;\nvene oli lähetetty kotiin.\n\nSeuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää\nmyöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi\najaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat\nsisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin\npitäisikin niin olla.\n\nKun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä\nkaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut;\nMarit oli valmistettava sitä kuulemaan.\n\nSiitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, — kun\npiti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan.\nJuuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine\nulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän\nruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt\nodotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi\nperille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.\n\nPäästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä\nmuutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.\n\nSiellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään\nsisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin,\nmutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä\nei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.\n\nSisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja\nkiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn\ntuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta\nhuoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen\nkeskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin.\nSe ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: \"Hän tahtoo\ntavata sinua\".\n\nNiin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän\npakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun\nAnders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä\nkohti: \"Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!\" — Anders riensi hänen\nluokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa,\nveti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.\n\n\"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!\" — \"En koskaan!\"\nvastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa,\nhänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui\ntoisen päätä vasten, kosteana, polttavana. \"Sinä et koskaan saa minua\njättää!\" — \"En koskaan!\" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi\nkätensä hänen ympärilleen.\n\nMarit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä\nkiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders\nkumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.\n\nAnders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei\nsaanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.\n\nVasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli\ntehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä\nmukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä\nhänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti\nsisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi:\n\"Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin\". Marit katsahti häneen ja\nsanoi: \"Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!\" Ja\nnyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan\ntunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei\ntarvittukaan.\n\nSitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki,\nmitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän\ntarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.\n\nAndersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja\nsiten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko\nkuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä\nsuostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne\nsummat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille\nheti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton\nja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki.\nAnders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle\nMarit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli\nNorjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.\n\nKun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen\nolentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan,\nunen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut.\nSitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan.\nSekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi\nvuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.\n\nAndersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta\nvarsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti\nsanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt\nvieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa\nhuomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin\nodottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton\nluontonsa piti onnea ansaitsematonna.\n\nMarit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa,\njota hän tavantakaa toisti: \"Sinä olet isäni — ja enemmänkin!\"\nJa lisäksi: \"Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat\nminun omani\". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli\npuuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki\nenglantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen\nluvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja\nlausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen\näänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.\n\nKun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä\nkasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän\ntahtoi joka päivä niitä nähdä. \"Tokkohan ne puhuvat siitä?\"\n\nJa sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan\nmuuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä\nvihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli\nhänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista\nennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti\ntyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen\nkasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.\n\n\n\n\nUUSI MARIT\n\n\nLääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi.\nSuorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän\nei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin\näärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän\nkuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä\noli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen\nverran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin,\nettä lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän\nnähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen\nasia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että\nhänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä\nKlaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa,\nyleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei\ntaloa, jossa se oli, — se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna\nmuistoksi vainajasta.\n\nRuvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja\nhaudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä\ntoinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa.\nHänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä\nollut perää? \"Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?\" — \"Kyllä, minä\nen siedä oloa omissa huoneissani:\", vastasi hän ja purskahti itkuun.\n— Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? — \"Ei, ei!\nSitä kaikkein vähimmin\".\n\nHän matkusti käymättä sitä katsomassa.\n\nMutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin.\nNoin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta...\nsellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta\nlapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista,\njossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: \"Nyt olen käyttänyt kolme\nvuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En\ntohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni.\nVarsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa\nolimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden\nkolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä\npaikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin\".\n\nKohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi\nlapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua\nylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun\nhän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea,\nturkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä,\nsaadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt,\nsilloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: \"Minulla on ollut vain yksi\nyhtymä, joka oli ihanampi.\"\n\nMarit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi\nkäyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti\nlaskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin.\nSiinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä\nei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen\nottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei\nole kuin äitinsä.\n\nYritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen\nkautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit.\nHän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen\nkukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä\npahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit,\nettä isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi\nsuostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa.\nMarit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia,\njotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia\nvastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi\nhän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.\n\nSitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää.\nSilloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä.\nIsä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä\nvuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian\ntulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona\nja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat\nhaudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: \"nyt ei\näiti palele\".\n\nAnders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän\ntahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti\nensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten\nmuotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi.\nKun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille.\nSiinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia\nmuotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen,\nkun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä\nkäsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen\nmuotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti.\nVasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin\npitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että\nMarit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: \"Miksi ei minun äitini\ntule minua pukemaan ja riisumaan?\"\n\nLopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta\nvielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että\nisä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän\nluo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet,\nsiellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä,\nniinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin,\nniinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla\ntuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin\npaikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja\nhän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin\npunainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä,\nsama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä\nkaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä\nvartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin\nisältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten\näidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän\ntäytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus\nKrogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut\nniin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, — tässä se oli\ntäydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.\n\nHän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden\nkanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen\ntuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus;\nisä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron,\nMarit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia,\nja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä.\nEivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle\nopettanut.\n\nNoin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle\npolkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa\nmainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders\nKrogin kutsumaan itselleen apua.\n\nHän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva\nDawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa\nlapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä\ntäyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka\npäivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän\ntiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen,\nhoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes\nsähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt,\nmuuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka\nhänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli\nvaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista,\njoka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi\nkoko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen\nkykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin\nhän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen\nsilmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä\nterävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea\nilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen\ntiesi — ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa\nsellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka\noli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti — ja\nsilloin hän aina puhui englantia — hän kapsahti jaloilleen, vieläpä\naika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli\nsyössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet\nkiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä,\nsinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes\ntoisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä\nparkuen.\n\nRouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin,\nsen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki\nkaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.\n\nHänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa,\nistuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä\nAnders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen\nolleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä\nja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää\nkirjeisiinsä se, mitä hän luki — ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän\nkääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi\npöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen\nlukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään\npiti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta\nluettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä\ntaidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän\nosti, mitä halusi.\n\nLasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän\nääressä, siellä he istuivat, \"Eva täti\" valta-istuimellaan,\npienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin\ntultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että\nlapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli\nkirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään\nja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.\n\nJos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja\naiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun\nkäytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti\ntappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli\nmielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä\nmääräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta.\nHänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen\nsuorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen\npiti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut\nhuolia. Oikeastaan ei isäkään.\n\nRouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa.\nSe oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes\nsai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin\nnukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt\nvaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.\n\nSiitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi\nselittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa,\nja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä\noli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan\nollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä.\n\"Mistäs sen tiedät?\" kysyi Marit. — \"Sen tiedän siitä, etteivät\näitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota\". — \"Se on\ntotta, Marit\", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi\ntodeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa\nollut lainkaan totta.\n\nMitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia\nitseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin\nhaaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin\nkauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen\njuurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja\nkertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa\nhautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä\npesässä pikkuruisia linnunmunia. \"Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö\nniin?\" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän\nlähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. \"Sanooko äiti,\nettei meidän sovi mennä likemmä?\" kysyi hän isältään. — Tämä myönsi.\n\"Se kai häiritsisi äitiä?\" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. — — He\ntulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit\nkertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: \"Sellaista myöntää isäsi,\njottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle\nlähettää sanan, tulisi hän itse.\" — Sillä kumouksella, jonka nämä\nharvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne\nmuuttivat hänen suhteensa isään. —\n\nKoulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli\nkolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen,\ntukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä\nrouva Dawes oli ylpeä.\n\nSilloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti\nopetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina,\nmitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää\nkirjastoon. \"Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!\"\n\nRouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa,\nettä se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen\nlukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa.\nSedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen\npankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut\nveljensä yhtiömiehenä — ja tässä oli nyt tulos.\n\n\"Onnittelen teitä\", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan\nkäteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. \"Ymmärrän\nteidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?\" —\nAnders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen.\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?\" — \"Ei, kun saamme\nmukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono.\" — \"Niitä kyllä\nsaatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?\"\n— \"Voidaanko? Yhä vaan paremmin!\" Hän säteili ja itki, se suli\nyhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin\nonnelliseksi.\n\nPari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen\nlähteneet Krogskogenista.\n\n\n\n\nVALLANVAIHTO\n\n\nKului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja\nkotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat\nasettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat\nnyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti\nsaada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina\npieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.\n\n\"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että\nsinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin\npitkä\". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet\nkankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui\nhänen puolestaan. \"Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet\nhänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi\". — Isä kävi\nlevottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa\noli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien\nkolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan\nystävällisellä äänellä: \"Senkö vuoksi, että äidillä oli minun\nikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?\" — Rouva Dawes\nloi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe\npoispäin. Sitten Marit taas sanoi: \"Kuules, Eva täti, tietysti sinä\nsilloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen?\nVai oliko ehkä isä?\"\n\nSitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.\n\nMuuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit\nei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille\njärjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät\nmuseoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes\nsieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin\nei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin\nkonsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää\nsitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.\n\nKesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti\nkirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt\nluutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan\nodotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?\n\nTästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi.\nSe oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.\n\nOli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin\nlyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa\noli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin\npovessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi\nnainen, joka sen suoritti: \"Neiti kai tahtoo pitkän hameen?\" Marit\nkatsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen\nitsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan,\njoka oli Maritilla yllä.\n\nKesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset.\nHelteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren\nhuvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä;\nnämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä,\nkapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan\nhäntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot\nkosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin\nAnders Krogin puoleen alas veneeseen: \"Etkö tule sinäkin mukaan?\"\n— \"En, kiitos vaan!\" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia,\njota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi\nkaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui\nlähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen.\nTarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin\nasti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko\nhätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi:\n\"Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa\". Se loukkasi\nMaritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen.\nJörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan\nvastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti\nja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti\nkuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä,\nkäyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden\nyläpuolella, nenän hieno muoto... kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki\ntäydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka\nmies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt\nne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti\nportailla.\n\nJa kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen\nkäsivarteensa nojaten toisten seuraan — lyhyessä hameessa heleää\nmerensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä,\nkengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin\nhän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu\nihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu\nhänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö\nniin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen\nvalkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä?\nKaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja\nrintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa\nja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne\nranteet, lanteen muodostus, jalat... se oli ihan lystikästä, sillä\nparvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras\nosa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen\nnouseva pyöristys ylöspäin —? Ei ikinä!\n\nJörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin,\nmikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa\nkävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina\nJörgen.\n\nTanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet\nkaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan\npuheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin.\nJuhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.\n\nSeuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne\naikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia\nkauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli\nkello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin,\nnoutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.\n\nIltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa.\nHän otti \"vapauden\" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut\nliikkunut huoneestaan.\n\nKun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa\nkuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten\nkuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään,\nolivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan\ntaas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt\ntiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes:\n\"Etkö pidä Jörgenistä?\" — \"Kyllä.\" — \"Miksi siis hymyilit?\" —\n\"Hän söi niin paljon.\" — Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: \"Niin\nhänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on\nmakeinta.\" — \"Ihan niin.\" —\n\nRouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin\ntuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä\nja päivänvarjo kädessä. \"Aiotko mennä ulos?\" kysyi rouva Dawes.\nMarit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. \"Minä menen tilaamaan\nkäyntikortteja.\" — \"Eikö sinulla ole käyntikortteja?\" — \"On, mutta\nentiset eivät minulle enää sovi.\" — \"Miksi ei?\" sanoi rouva Dawes\nhyvin ihmeissään; \"sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin\nItaliassa.\" — \"Kyllä niin, — mutta juuri nimi ei enää minulle sovi,\nluulemma.\" — \"Nimesikö?\" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: \"Minusta\ntuntuu ihan, ettei se enää ole minun.\"\n\n— \"Vai ei Marit sinulle sovi?\" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa:\n\"Se oli äitisi nimi.\" Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän\nsäikähtäneen katseen. — \"No minkä nimen tahdot, lapsonen?\" sanoi\ntaas rouva Dawes. \"Mary.\" — \"Mary?\" — \"Niin. Se sopii paremmin, —\nluullakseni.\" Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän\nsanoi: \"Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary.\" —\n\"Mutta sinut on kastettu Maritiksi\", yritti vihdoin hänen isänsä. —\n\"Mitä se tekee?\" — Rouva Dawes: \"Se on sinun papinkirjassasi, lapsi;\nse on sinun nimesi.\" — \"Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee,\nvaan ei minussa.\" Molemmat toiset tuijottivat.\n\n\"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi.\" — \"Isähän voi vastakin\nkernaasti sanoa minua Maritiksi.\" — Rouva Dawes katsoi häneen\nmurheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat\nkäsiinsä. \"Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän.\nTässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?\" Hän otti\nkäyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti\nsiihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla\npaperilla oli: \"Mary Krog\".\n\nIsä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle,\ntarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.\n\n\"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta.\" —\nAnders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: \"Marit on\näitisi nimi.\" — \"Minäkin pidän äidin nimestä. — Mutta se ei sovi\nminulle.\"\n\nSen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui\nakkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog\npani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa\nhäntä lohduttaa. \"Siinä on jotakin\", sanoi hän; \"Marit ei enää\nhänelle sovi.\"\n\n— \"Hänen äitinsä nimi\", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.\n\n\n\n\nKOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN\n\n\nKolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen\njälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue\nbois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti.\nNämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet\ntoisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt\nisänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin\nsuurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua.\nVaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli\nkasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän\noli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan\nJaapaniin asti. Heidän hotellinsa _champs Elysées'ssä_ oli täynnä\ntaide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti\nkuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut,\nhyvänluontoinen ja pirteä.\n\nTänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta.\nMolemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn\nmuotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki\nedelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli\ntavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon \"pyhän Cecilian\" kanssa.\nPään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi\navoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin\nolla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli\nmuotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut\nmaahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä\nyhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.\n\nNyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi\nsiitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa.\nUpseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. — \"Vai\nniin\", sanoi Mary muissa mietteissä. — \"Se ei ole mikään tavallinen\nmies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan.\" — \"Entäs\nsitten?\" — \"Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa\nsinut minun luonani.\" — \"Onko se tarpeellista?\" — \"Kovinkin. Sillä\nmuuten saan minä kärsiä.\" — \"Onko hän siis vaarallinen?\" Alice\nnauroi. \"Ainakin minulle!\" — \"Kas, kas! No se on eri asia.\" —\n\"Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä.\"\n— \"Onko hän niin pulska?\" — Alice nauroi: \"Ei, hän on kerrassaan\nruma! — Niin, odota nyt.\" — He ajoivat edemmä, tungos paisui;\ntänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. — \"Mikä hänen nimensä on?\"\n— \"Frans Röy.\" — \"Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti\nRöy.\" — \"Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein.\"\n— \"Neiti Röyllä on komea vartalo.\" — Nyt Alice nousi istualtaan:\n\"Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät\nihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään\npussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka.\" — \"Siis harjaantunut?\"\n—\"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin\nmielellään näytä kuin voimaansa!\" — \"Onko hän siis tuhma?\" —\n\"Tuhmako? Frans Röy?\" — Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää\nkysellyt.\n\nHe olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän\nohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä\nolivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka\nluona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot.\nTämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä\naurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky.\nÄsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä\nkukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä,\ntoistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.\n\nRautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin\njoukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu\nlevoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin\nnäkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat\nsisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle\ntai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja\nmetsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin\nyhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä\noli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat,\nkaikki kyselivät, — tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä\nisot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että _groom_. Siellä oli\nvarmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai\nhevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin\nsisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen\najoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten.\nHe kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue.\nMutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko\nhurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa\naaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset\nportin ulkopuolella huusivat: \"Portit kiinni!\" — Raivoisa kielto,\ntuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa\nolivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös\nAlice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi\nne joutuivat. Kuski ja _groom_ pitivät ohjaksista, minkä ikinä\njaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille\nyläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti\nnähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat\nseurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat\nuseampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari\nkolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi\nkeikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi — sen\ntoverit vaikenivat hetkeksi.\n\nSilloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja\nastuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat\nkeppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua\nmuutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki\nmuuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan\ntakaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti\nsilmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle...\nilmeisesti rynnätäkseen vastaan.\n\nHeti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen\nhiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla\nkumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene,\nilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel\nlintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä\njännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain\nkoirat olivat taas toimessaan.\n\nSitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy\nnuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja\nheittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen...\n\n\"Se on hän!\" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn,\nniin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja\nhurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui\nlähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin.\nJuoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei\nvoinut!\n\nTaas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten\nkavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten\nriemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan\nja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta\nkuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä.\nRaivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan\nlikellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan\nvanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren,\npitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän\nsanovan: _\"Well done, young man!\"_\n\nKuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se\nkoski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit\nrevittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä,\nnyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa\nhetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella.\nViipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi\nitselleen tien Alicea kohti: \"Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä\nlystistä!\" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes\npääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin _groom_ ehti hypätä alas\nistuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan.\nHän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta.\nSitten hän sanoi kuskille ranskaksi: \"Viekää minut kotiini niin\npian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen.\" — \"Kyllä, herra\nkapteeni\", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin\nsilmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen\nkasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: \"Äh hemmetti, se sika\non survonut minua! Nyt vasta se tuntuu.\" Samassa hän näki Maryn\nsuuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut,\nei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa\nilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat\nnaiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä\nkädellä — ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.\n\nSillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin\nja alettiin kääntyä.\n\n\"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?\" nauroi Alice. \"Ei!\"\nvastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.\n\n\"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?\" sanoi Alice. \"No ei se niin\nvaarallista ole kuin luulisi\", vastasi Röy kääntämättä silmiään\nMarystä. \"Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti\nennen.\" Hän puhui vaan Marylle. \"Minä huomasin heti, että vaan\ntoinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana.\nJa silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä\nolen!\" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello\npoissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle\nnenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten\nMaryä: \"Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä.\"\n\nRöy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että\noltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta\nveristä kättään hän astui vaunuista.\n\nKun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana,\nja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: \"Kun\nsaisi käyttää tuollaista mallia, Mary!\" — Mary katsoi häneen\nkummastuneena: \"Niin, eikö se käy päinsä?\" — Alice katseli Maryä\nvieläkin kummastuneempana: \"Alasti minä tarkoitan.\" Mary melkein\nhypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan\nläheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä\nnaurulla.\n\nMary nojautui taapäin ja tuijotti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFrans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä.\nKun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä\nsopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen\nlevottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi\nhänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään,\nja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei\nkoskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se\ntuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta.\nMaryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset\nsuhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi\nhän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen,\nkuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta.\nOliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet\nsäihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat\nyhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen\nkautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa\nsiitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs,\nettä hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja.\nHänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli\nitse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui\nhänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin\npuheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen\nväkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää\njalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan\nnekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään\nrauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.\n\nMary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen\nseuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista,\nkirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai\noleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä\nsitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi\nhän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä\npahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei\nturvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi\nlähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan\nhurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan\nenää sinne menisi.\n\nVasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia.\nHän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään\nkerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan\nkorttiin, joka oli pöydällä. — \"Jörgen Thiis? Onko hän täällä?\" —\n\"Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän\ntulleen.\" — \"Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä\", huomautti isä;\nhän istui tapansa mukaan lukemassa.\n\nSe tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella\nviime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä\nPariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen\nkavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa _Elysées'ssä_ ja\n_hôtel de Ville'ssä_. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli\nkaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että\nJörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. \"Siihen tarvittaneen toki varoja?\"\nsanoi Mary. \"Hän saa periä Klaus sedän\" — vastasi rouva Dawes.\n\"Oletko siitä varma?\" — \"Varma en ole.\" — \"Eikö ole totta, että\nKlaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?\" Rouva Dawes oli\nvaiti. Isä vastasi: \"Saattaa olla.\" — \"Auttaako hän edes Jörgeniä?\"\nEi kumpikaan vastannut. \"Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin\nmainioita toiveita\", sanoi Mary puheen päätteeksi. —\n\nFrans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi\nhän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli\nturvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo,\nheidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille — istui siellä Frans\nRöy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui\nihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään\nsäteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi\nkovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi.\nMutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli\ntavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman\nisosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa.\nPuolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa,\ntulipunaista, porehtivaa, — koneiden valtavuus ja siellä ihmiset\nalla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille\nselittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei\naikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.\n\nHeidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan\nniin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut.\n—\n\nPäivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään\namerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä.\nMutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen\nluona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice\nhypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan,\nsyleili ja suuteli: \"Karkuri, karkuri!\" huusi hän. Liian vähän\non taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat\nkuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary\nhäntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti\nrakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi\nkeskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä\nhänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen.\nAlice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti,\nhuolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary\nlähti.\n\nIltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen\noli tarvinnut levähtää — hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti,\nettä siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli\ntodella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä\noli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen\nluokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää\nja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla\nyksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen\nsoittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi\nluokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti\nMarylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla\nilmankin hänen seuraansa.\n\nHän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska\niltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.\n\nHeti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: \"Onpa se Jörgen hauska ja\nsivistynyt!\" — Isä katsoi Maryyn ja hymyili. \"Mitä sinä hymyilet,\nisä?\" — \"Muuten vaan\", hän hymyili enemmän. \"Tahdot kai tietää,\nmitä minä hänestä arvelen?\" — \"Niin, mitä sinä pidät hänestä?\"\nRouva Dawes oli pelkkänä korvana. \"Kyl-lä.\" — \"Sinä venyttelet!\" —\n\"E-en.\" — \"No kuinkas —?\" — \"Oikeastaan pidän hänestä paljon.\" —\n\"Mutta siinä on sentään jotain —?\" Nyt Mary hymyili. \"Minusta ei ole\nhauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä.\" Isä\nnauroi: \"Ihan kuin ruokaa? Niinkö?\" — \"Juuri niin!\" — \"Elinhaluinen\nmies, huomaa se, — kuten hänen isänsäkin.\" — \"Mutta samoin kuin\nhänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta\",\npuuttui siihen rouva Dawes. \"Niitä hänellä on\", sanoi Anders Krog\nvakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi\nhänelle otsansa suudeltavaksi. — —\n\nPari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan\nAlicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt\nvanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen\noli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa\nsaattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti\nkuitenkin mallineen.\n\nHän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli\nitse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli\nlikaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. \"Onko siellä\nmalli?\" kuiskasi Mary. \"Kohta saan\", vastasi Alice kummallisesti\nhymyillen ja hiljaa; \"malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule\nnyt!\" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli\nodotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja\nsyvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran\nMary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen\nilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton\nlystikkäisyys. \"Katsokaa toki, kuka on tullut!\" sanoi Alice. Frans\nRöy hypähti seisaalleen. — — —\n\nSen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla\nmielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he\nolivat puhuneet.\n\nSiksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti\npuheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta,\nniistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia,\nvarsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen\navioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen\nomaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon\nkautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin\nkatolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa,\nmies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja.\nMary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut\ntoistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin\nkohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain\nrakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai\nmolemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai\njos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja\nkäänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei\ntuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi,\nkun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot.\nVarsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää.\nMary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti\nleikillään, että Maryn piti sanoa: \"aviopuolisoilla on täysi vapaus\nerota; mutta he eivät saa sitä käyttää!\" Toinen taas ehdotti, että\nFrans Röy sanoisi: \"aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei\nheillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!\"\n\nHe joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans\nRöytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli\nniin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei\nollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento\nyhtyi siinä, loistaen. \"Älä koske minuun!\" säteili silmistä, äänestä,\nryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä\ntuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset\nsilmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he\nuseinkin lankeavat kauheasti.\n\nFrans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä\nistui. Tuntui kuin joku huutaisi: \"Ota vaari hänestä!\" Ritarillisuus\ntunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.\n\nMary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se\nei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas\nalkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä\naavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi\nsellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin\nnostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida,\nkun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon.\nÄlköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen\nvaatimus.\n\nMutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai\nhänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin\npitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella,\njoka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi,\nettä täytyi puhua — ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän\nensi kerran koki.\n\nSen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä\nlähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen\nhiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille\nhuomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa\nkatseita.\n\nKun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista\ntaide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään\nfauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta\ntaidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie\nlöydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He\npuhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin\nsilmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat\nitsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa.\nHeistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja\nettä he itse olivat läpikuultavia.\n\nSilloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella\nsilmäyksellä, joka herätti molemmat. \"Joko nyt olette selvillä\navioliitosta?\" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti\nhuoneesta.\n\n— Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut\nodottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi\nhe menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja\nportista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä\nsävyä, ja siksi he olivat vaiti.\n\nHattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui\nsisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli\ntervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan\noli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.\n\nKahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän\nei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.\n\nMissä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä\nDonatellon \"pyhästä Ceciliasta\". Hänen täytyi verrata! Mutta sen\nsaattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui\nkamalasti tappiolle.\n\nNyt alkoi Alicea todella pelottaa. \"Rakas ystävä, te ajatte koko\nasianne pilalle. Se on luonteenne mukaista.\" Hän vastasi ylpeästi:\n\"En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös\nolisi saavuttanut.\" — \"Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te\npääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa.\" — \"Voin kyllä!\"\n— \"Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla\nteidän luoksenne.\" — \"Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?\" — Se koski\nhäneen kipeästi. \"Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että\nte ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te\nolette metsäkarhu.\" — \"Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä\nvastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt\nmetsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!\" Hän ei suvainnut\nalennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen\nAlicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta\nsyleilemään.\n\n\"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen\nkerran.\" — \"Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen\nnaisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma\nystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!\" — \"Mutta mitä voin\nsen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?\" — \"Te voitte\nminulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa.\" Alice harkitsi. \"Ei se ole\nniinkään helppoa.\" — \"Mitä vielä — te kyllä sen keksitte. Teidän\ntäytyy, teidän täytyy!\" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli,\nkunnes Alice taipui ja lupasi.\n\nMiten hän siinä nyt menettelikin, — huonosti asian kävi. \"Jos\npyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole\nesitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin\", sanoi Mary. Alice\nmyönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota\nälynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan\nvoisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli\nharmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi,\nsanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti\ntaas, että Röyn oli oltava varovainen.\n\nFrans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.\n\nPäivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. \"Minä en voi siitä luopua\",\nsanoi hän. \"Myöskään en voi mitään muuta ajatella.\"\n\nNiin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa\nkaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen\ntuli häntä sääli. \"Kuulkaapas\", sanoi hän, \"minä kutsun heidät\nyhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään.\" — Hän\nhypähti pystyyn: \"Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!\" —\n\"Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy\nodottaa.\" Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. \"Mutta\nettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?\" — \"Kyllä minä sen\nvoin.\" — \"No toimittakaa — niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä\nystävä, niin pian kuin suinkin!\"\n\nSe onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.\n\nHe yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs\nElysées'hen.\n\nTaideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman\nsanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan\nnäitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa.\nHe yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he\noppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten\nviikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän\nomalla alallaan — mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi\nniinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista,\njoutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta.\nSiitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti\nosoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle\nsalateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti\naavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä,\njotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana — sitten taas\nhakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät,\njotka heitä katselivat.\n\nAlikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa.\nHän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen.\n\"Eikö atleetti vielä ole kunnossa?\" — \"Ei, neiti, ei, paha kyllä\",\nvastasi toinen. \"Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?\" — \"En\ntiedä, neiti.\" Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas\noli mennyt pystytettäessä palasiksi. \"Atleetti?\" kysäsi Frans Röy,\nhän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset\nhymyilivät. \"Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?\" —\n\"Kyllä\", sanoivat he ja nauroivat. \"Mitä nauramista siinä on?\" sanoi\nFrans Röy. \"Minulla on serkku, joka on atleetti.\" Nyt molemmat naiset\nnauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. \"Voin vakuuttaa,\nettä hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen\nvikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena\nkesänä hänen luonaan sirkuksessa.\"\n\nToiset nauroivat. \"Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni\nole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa.\" Naiset kiiruhtivat\novelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata,\nmutta hän oli äkeissään: \"En minä käsitä, mitä te nauratte\", sanoi\nhän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.\n\nTästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä\nparhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.\n\nAlice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen\nonnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt\nkilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen\n\"afäärinsä\" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla\ntoisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata\nAlicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy\ntahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi\nheidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin\ntietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello\nyhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen\nlaulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice\nlupasi.\n\nSeuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää\naamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.\n\nJo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä.\nKäynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä,\nennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli\nlennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa\npaloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan.\nAlice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi\npurkausta. \"Kuinka ihana aamu\", sanoi hän, \"juuri senvuoksi, ettei\nnyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy\nsellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme.\" Mutta\nFrans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea\nhuntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas\nsuu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli\nrikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet.\nAina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen\neurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja\npyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy\npontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin\nihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne\nolleet koskaan laulaneet.\n\nAlice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä\nhoukuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä\nja niityllä ja etäisyydessä. Retki _la bagatelle'a_ kohti onkin\nniistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi\njoka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi\nhänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä,\nettä Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. \"Emmekö\nmieluummin astu maahan ja hieman kävele?\" sanoi hän. Vaan tätäpä\nAlice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän\njuolahtaa?\n\n\"Katsokaahan toki ympärillenne!\" huusi Alice Frans Röylle. \"Eikö\ntunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?\" — \"Missä?\" kysyi\nhän jyrkästi. — \"Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota\nerilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten\nniityn vihreyttä taas sen rinnalla!\" — \"Minä en huoli sitä\nkatsella! En hituistakaan!\" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi.\n\"Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?\" ryntäsi hän jälleen.\n\"Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin\nnurmella.\" — \"Nurmelle on kielletty astumasta.\" — \"No kävellään\nsitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän\nparempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!\" Mary yhtyi siihen.\n\n\"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän\npiti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä\nympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän\npäästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme\nkulkea jalan.\"\n\nTämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän\nvaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt\nvallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin\nmietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans\nRöyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin.\nHän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta\npysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut,\nniin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos\nja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.\n\nHe seisauttivat ja astuivat maahan.\n\nHe olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät\nkääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin,\nsitten he tulisivat perästä.\n\nHe eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi\nheittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen,\nkeikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin\nkäsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja\ntuli samaten takaisin. \"Tämä on minun sirkustemppujani\", sanoi\nhän säteillen. \"Tässä on toinen temppu!\" Hän keikautti itsensä\nsiitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen,\ntarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä.\n\"Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!\" Hän riemuitsi, toisti\ntemppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.\n\nHe ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan,\nväkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä\ntodella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi\npyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä\nnäkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja\nkirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi\nAlice: \"Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin\nseitsentoistavuotias!\" — \"Kuinka vanha te olette?\" kysyi Mary. \"Yli\nkolmenkymmenen.\" Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.\n\nSitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista.\nEnnenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja\nkiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin\nettä pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja\nkirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi,\nhuivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan\nkoukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään\napua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he\ntulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo.\nAlicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt\nraivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans\nlauloi: \"hop-sa-sa! hop-sa-sa!\" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi\npuhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.\n\n\"Entä te —?\" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. \"Eikö se\nlaisinkaan koskenut teihin?\" — \"Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä\nsama temppu teidän kanssanne!\" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut\nAlicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli\nottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään\nja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut\nolivat.\n\nSilmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut.\nSe oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä\nsellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään\nnaisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta.\nAlice huomasi sen ja hätäili: \"Älkää tehkö sitä!\" Sanat heittäytyivät\nhänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla\nkiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen\njalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli,\nveipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin\nitse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan\nhuusi: \"Älkää tehkö sitä!\"\n\nValkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin\naurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi.\nHän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta\nedestäpäin yhtä mittaa: \"ota minut! ota minut!\" Hän juoksi kuin Maryn\nsaavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.\n\nMary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn\nkaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen\nkanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen\nkorvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja\nöiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat\nvihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua;\nolihan hänellä Mary nyt sylissään.\n\nNyt Mary käänsi päätään, — näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa,\n— ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä.\nHän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan\neteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja\npitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin\nsinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen,\nja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo\ntuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään.\nFrans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn,\nennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi,\nja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi\ntarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti\npuoleensa, — kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: \"Päästäkää\nirti!\" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans\nRöy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä,\nkunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin,\nhengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: \"Te ette kelpaa\nkavaljeeriksi!\" Frans Röy hellitti.\n\nKuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat\npukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli\nviitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.\n\nNyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän\nitki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.\n\nFrans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena.\nTuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni\nsuoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi\ntavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo.\nAlice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen.\nSitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan\ntultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri\näsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta\npalvelijan syrjään ja astui sisään.\n\nAlice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä\noli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. \"Mutta Alice —?\"\nsanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans\nRöy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille\nikäänkuin ei olisi mitään sanonut.\n\nTaide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti\nhuoneesta. \"Mutta Alice?\" toisti silloin Frans Röy nuhdellen.\n\"Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin\nonneton?\" Alice ei vastannut. \"Olemmehan aina olleet niin hyviä\ntovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?\" Alice seisoi poispäin\nkääntyneenä eikä mitään vastannut. \"Jos olenkin käyttäytynyt\ntuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se\nvoi meitä erottaa?\" — \"Kaikella pitää sentään olla rajansa\", kuuli\nFrans Röy. — Hän hieman viivytteli. \"Rajansa? Rajansa? Johan nyt\njotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on —\". Ennenkuin hän ehti\npitemmälle, riensi Alice: \"Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten\nläsnäollessa!\" Hän oli tulipunaisena. — \"Jaha, mutta mitä te\ntarkoitatte —?\" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: \"Toisten\nläsnäollessa kohdella minua sillä tapaa...\", selitti Alice. \"Mitähän\nMary siitä ajattelee?\" — Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän\noli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan\nMaryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. \"Pyydän\nteiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta\nnyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan\nnyt minuun!\" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja\ntäynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat\nonnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän\nmolempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa,\nsyleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. \"Alice,\nrakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?\" — \"Siitä ei\nlähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki.\" — \"Tästä alkaen teen, mitä\nikänä minulta pyydätte\". — \"Niin te olette ennenkin luvannut\". —\n\"Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!\" — \"Ei\nkukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä.\"\n— \"Vai en ymmärrä?\" — \"Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!\"\n— \"Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en\nkäsitä, miksi hän niin kiivastui\". — \"Kuinka te sitä käsittäisitte!\"\n— \"Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan,\nuskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan\nperässään\". — \"Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö\nsitä!'\" — \"Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt\". — Alice istui\ntoivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan\nturhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: \"Selittäkää se minulle,\nAlice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin\ntietä?\" — \"Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä\nmuista on häneen?\" — \"Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei\nvähääkään.\" — \"Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut\nväärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa\nkernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota\nkukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä\nluulottelusta.\" — \"Ei, ei.\" — \"Hän on sellainen. Ellei hän olisi\nsellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan\nluule tarjouksia puuttuneen?\" — \"Sen käsittää jokainen.\" — \"Kysykää\nrouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään.\nHän ei muusta nyt kirjoitakaan.\"\n\n\"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?\" — \"Sen ymmärtää\nhelposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan\ntahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään\npäästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella\nja hienotunteisuudella!\" — \"Siis järkkymätön!\" — \"Ehdottomasti!\nSenkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!\" — \"Olen sen kyllä\nkäsittänyt, vaan unhotin.\"\n\nFrans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän\nkuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun\nhän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja\nkohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa,\nminkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn\nmenevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän\nolikaan!\n\nHän istui yhä ääneti, onnetonna.\n\nMutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian\nhänen muotonsa kirkastui. \"Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan\noli, rakas Alice.\" — \"Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri,\nsitä ette kai epäile?\" — \"Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?\"\n— \"Monella tapaa.\" — \"Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?\" —\n\"Tietysti. Näittehän sen?\" — Frans Röy oli vaiti. \"Mutta kuulkaapas\nnyt, hyvä Frans, — eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin\nleikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?\"\n\nFrans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian\npoikki ja tuli takaisin. \"Hän on itsevaltias. Hän ei suostu\nvalloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä —?\" — \"Te ette olisi\nsaanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne.\" Frans Röy\nvaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.\n\n\"Sanoiko hän mitään?\" tiedusti Alice tutkivin silmin. — Frans Röy\nolisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. \"Hän sanoi,\netten minä kelpaa kavaljeeriksi.\"\n\nAlicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko\nMary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? \"Ei sanaakaan. Mutta minä\npuhuin. Löylytin teitä. Aika lailla.\" — \"Eikä hän ole sitten puhunut\nmitään?\" — Alice ravisti päätään. \"Teidän nimenne on pyyhitty pois\nsanakirjasta, rakas ystävä.\" — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka\nhätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat\nchamps Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello\njo 11.\n\nMary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli\nmäärä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen\nisänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä,\nehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat\nulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans\nRöylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei\ntänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät\ntoimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa,\njättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he\netsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä\nvoimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: \"Taivas, sehän on\n—\" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta\nkaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä\noli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin\nlihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa\nruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään\nheitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen\nlyhyt, väkevä jalkateränsä, — kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas\nvaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka\nkuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi.\nIhan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn\nastuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy\ntodellakin... hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen\nläheltä, katsomaan jotakin muuta.\n\nMary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan\nunhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin\nkysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?\n\nAlice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary\nseisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta.\nAlice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden\nkuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän\nsilmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi\nhitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen\npuoleksi eteen, puoleksi sivulle.\n\nSitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet,\npincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä\nkiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot\nolivat pelkkää veitikkamaista hymyä.\n\nOn asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri\nkuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen\nolevan _insulte_ — sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä\nselkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä\nhän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa\npäästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut.\nVihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice\njäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.\n\nVaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy\nkiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja\nhän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta\nnyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. \"Elkää nyt\nenää olko julmalla päällä!\" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan,\nhyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut\nmuuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun\nkätensä, — kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan\ntaaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin\nMarykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen\npaljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin\nMary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti\nalas toiseen ja toiseen — ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat\nvähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa\njokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei\nollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun.\nHän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään\nistumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice\ntuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä\nhurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti\nperille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle\ntaholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena\nnahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti\nnauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia\nmyöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin,\nettä vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä\nvaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen.\nVaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen\nsuojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen\nja Frans Röyn kalpean kauhun, — sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin\ntäytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät\nliikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten\nlopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt\nkyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään\nsanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. \"Sinä\nolet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta\nhän näytti!\" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko\najan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: \"Mitä sinun\nsuojattisi minuun kuuluu?\" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän\nistualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. \"Sinä varmaan\nerehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö\nluule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte,\nmissä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se\nteitittely, jota te molemmat käytätte, — onko se verhona?\" —\n\nAlicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary\nsäikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei\nvoinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa,\nkunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja\nraskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.\n\nMary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.\n\nMutta se oli ammuttu.\n\nOdottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan\nseisauttaa. \"Minun täytyy mennä tuohon hotelliin.\" Vaunut\npysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä.\nPitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: _\"Good bye! — Good\nbye!\"_ vastattiin hiljaa.\n\nMolemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.\n\nMary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä\nperheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen\ntultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan\nsiellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä\nhän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle\npiaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät\nihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta\njokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai\nJörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä\nsitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti\ntervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa\nmukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. \"Kuules, isä! Mitä\nsanot, jos nyt lähtisimme kotiin?\"\n\nKaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: \"Tiedätkö, että\nJörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi\nmukaan.\" — Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi:\n\"Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?\" — \"Se on\nkyllä totta,\" vastasi hänen isänsä, \"mutta siksi emme kai ehtine\nvalmiiksi?\" — \"Ehdimme kyllä!\" sanoi rouva Dawes; \"onhan meillä\nkoko iltapuoli.\" — \"Mielelläni minä autan\", sanoi Jörgen Thiis.\nNyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki\nselkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle\nhollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen\nomia tavaroitaan pakkaamaan.\n\nHe saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2\n8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja\nsanoi: \"Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?\" — Isä\nja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä,\nettä Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun\nMary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat\nhuolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä\npunaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. \"Olen tavannut hänet\nmiss Clerc'in luona\", vastasi Mary. \"Useita kesiä ovat miss Clerc'in\näiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn\nomaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa\nlisätietoja?\" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen\nhätäili: \"Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että\nmeidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana\nmitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut.\"\n— \"Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä\ntuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan\nsyytä sitä julistaa.\" — \"Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että\n— että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi —\nettä, että, — —.\" \"Sen kyllä tiedän\", vastasi Mary keskeyttäen.\n\nSitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä — heillä oli\nmuista erillään oma pöytänsä — Jörgen Thiis tietysti tarttui\nkeskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen\njättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans\nRöy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi.\nHeidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset,\nolivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä.\nJörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet.\nSitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä,\nhänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja\nsukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin\nsitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi;\nhän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä\nvanhempi. \"Mitä te hänestä pidätte?\" kysyi Jörgen Thiis äkkiä\nhyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. \"Hän\njaarittelee niin liian paljon.\" — Jörgen nauroi. \"Mutta mitä hänen\npitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa.\"\n— \"Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?\" Sille he\nkaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli\npitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa\nturvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.\n\nHe nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi\npoistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli\nJörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa\nhämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei\nmitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui\nlaivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske\nainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan\nnoussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet\nylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.\n\nEi mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli\nlaskenut.\n\nMitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta,\njosta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut\nyhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä\nrouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä\nlahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria,\nkenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat,\npuolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi\nkiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään\nollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo\nkaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän\nmeni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille\nmuuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne _globe-trotter'it_,\njotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan\ntapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen.\nVälistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät\nmukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan,\nmikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat\nlähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään\ntarkoitusta.\n\nHänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi,\nalkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä.\nVähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin\nvuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä\npelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli\njo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa.\nHän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.\n\nRiuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille.\nNiin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä\ntuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.\n\nFrans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?\n\nVaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen\ntahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten,\nsilmät riettaina... millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?\nPimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.\n\nHän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne\npäin. Heitä vastaan tuli _oceansteamer_, niin aavistamatta ja niin\nvaltava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin\nilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui\npaisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä\npauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys — ja se oli kaukainen\nnäky.\n\nKuinka tämä valtasi hänet!\n\nTuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja\ntyö ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.\n\nSillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa.\nMaailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi\npitää kiinni, jottei mereen suistuisi.\n\nHän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan\nse oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt\nja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja\nkansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne,\nmissä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa\nerämaassa.\n\n\n\n\nKOTONA\n\n\nKävi hämmästyttävän toisin.\n\nJo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen\ntavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat.\nSamoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki\ntervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat\nhe ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli\nmäärä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla.\nSillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka\niloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He\ntahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen\nmuotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja\nnyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä\nkirjoitettiin — niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin?\n— Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä — paitsi jonkun kerran\nniitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. \"Etkö sinä luekaan\ntäkäläisiä lehtiä?\" — \"Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle.\" Eikö\nsiis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut?\n— \"Ei.\" — Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä\nhänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein.\nSe oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa\ntaidelehdessä, \"Studio'ssa\", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt?\n— \"En.\" — Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen\nvuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi\nkotiin. \"Silloin sinua oikein juhlitaan.\" — \"Minuako?\" — \"Mennään\nMarielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä\nyhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti.\"\n— \"Jörgen Thiis?\" — \"Niin, eikö hän ole kertonut.\" — \"Ei.\"\n\nHeti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä\noli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli\nostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. \"Oletko sinä,\nisä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?\" — Krog hymyili\nja vastasi viattomasti: \"Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja\nsiitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka\nkerta minulta on pyydetty.\" Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä\noli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta,\nvarmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän\nteki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.\n\nVai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin\nahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli\nhäneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu —\nvieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän\nmelkein piti Jörgen Thiisistä.\n\nHeidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko\nnuorisoa. Se huusi: \"Pyhänä tavataan!\"\n\nHänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia,\nmikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista\ntervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan\nvalmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se\nleikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin\nhalki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse\ntoiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.\n\nKuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut\nsen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä\nse oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily\ntuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko\nsisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa.\nEivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota\npitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine\nakkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa\nsavua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin\nennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias\ntyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn,\nkääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai\nhänet portailla kiinni. \"Nyt minä otan sinut!\" hän käänsi tyttösen\npuoleensa: \"Kuka sinä olet?\" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö,\njoka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä\nsanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. \"No\noleppas sitte minun tyttöni!\" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa\nylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän\npettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän\nikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa\nympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit,\nkaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän\nhän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys\nportaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä\n— milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään.\nJotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan\nläheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan\npiti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.\n\nOi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta,\njoka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa\nvaloa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden\npuolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät\nsaaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli\nihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone\nitsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa.\nTäällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka\noli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli\nitse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRetki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui\nmielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.\n\nSen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen\nkanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva\nleuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen\nMary nousi seisaalle ja kysyi: \"Ettekö te ole insinöörikapteeni\nFrans Röyn sisar?\" — \"Onpa kyllä\", vastasi Jörgen Thiis; \"me olemme\nvarmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme.\" — Mary: \"Se on minusta\nhyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä.\nHän pitää Teistä niin paljon.\" — \"Kaikkihan me pidämme\", vakuutti\nJörgen Thiis ja meni.\n\nNeiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista\nsilmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen.\n\"Viivyttekö kauvankin kotona?\" — \"Sitä en tiedä. Kenties emme\nollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi.\" —\nNeiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei\npitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on\nhienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.\n\nNämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös\ntoistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita\npidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin\npäähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi\ntunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta.\nOnnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä\nrinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän\npolulla! — Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.\n\nTämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että\nhe nauroivat. Joka ainoa!\n\nNeiti Röy sanoi Marylle: \"Olettehan te seurustellut luutnantti\nThiisin kanssa?\" — \"Sekä viime talvena että edellisenä\", vastasi\nMary sivumennen; hän söi jäätelöä.\n\nVieressä seisoi muuan nuori tyttö. \"Merkillinen mies tuo Jörgen\nThiis\", sanoi hän. \"Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta\nkuuluu olevan sotamiehille niin häijy.\" Hämmästyneenä kääntyi Mary\nhäneen päin. \"Millä tapaa häijy?\" — \"Hänen sanotaan miehiä niin\npiinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen.\nJa rankaisevan ihan tyhjästä.\" Mary kääntyi silmät leveinä Margrete\nRöyhyn päin. \"Kyllä se on totta\", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi\njäätelöä.\n\nKun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty\nlaivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: \"Onko\ntotta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?\" — \"Siinä\nlienee todellakin perää, neiti.\" Hän nauroi. — \"Onko se mikään\nnaurun asia?\" — \"No ei siitä itkeäkään kannata, neiti,\" hän oli\noikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja\ntanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät.\nVaan Mary torjui. \"Minun oli sitä ikävä kuulla\", sanoi hän. Silloin\nJörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. \"Tahdon sanoa Teille, neiti,\netteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on.\nSinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän\nsitä heille opettaa.\" — \"Millä keinoin opettaa?\" — \"Pikku asioissa\ntietysti.\" — \"Piinaamalla heitä pikku asioilla?\" — \"Niin juuri.\" —\n\"Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?\" — \"Aivan niin.\nHeidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja\nmitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti.\"\n\nMary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary\npuhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.\n\nLaivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin\nastuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta\nsaattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja\nmeluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja\nsirotteli kukkia heidän päälleen, — sekä ne, jotka oli mukanaan\ntuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden.\nVaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei\nsiellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut\nJörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli\nsuuremmoisesti juhlittu.\n\nSeurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä\nmittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa\nollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei\nollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun\nhän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä\noli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen\nmalja, minkä hän oli esittänyt \"uskollisuudelle ihannetta kohtaan\"...\nkun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen\nsaattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti\nminua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan\npitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti\nrakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki\nnämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he\nyhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin\ntuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen\nseuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin,\nmiten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan\njäi pois, se oli hänen mieleensä.\n\nSitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä\nvaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen\nThiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt\nlähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta\nsitten, — ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö\nhän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä\ntehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa\nelettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen\njoukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, — jos Mary Krog\ntulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.\n\nRouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä\nkissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan\nollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai\nkeskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa.\nMutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin\nmieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä\nkerran Mille Falkia — ja suostui.\n\nAlkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle\nrannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä\nretki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi\noli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen\npoikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan.\nHän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut\npariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä,\nsillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan\nnuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta — kuten väitettiin\n— saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa\noli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin.\nEräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla\n\"hyljätyksi\". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää\neikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut\ntanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä\nitseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi.\nSeurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat\n\"hyljättyä\", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon\nalkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli\nhänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina\nvoinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.\n\nAlussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo\n\"hyljättykin\" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen\nruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista\npalvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain\nkehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden\nmukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen\nThiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä\nturhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä,\nväsymättä paikalle kiitävänä auttajana.\n\nLaiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia;\nmutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti\nniin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa\nhieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat\njotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa.\nLisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö\nlyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa,\nja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat;\nlopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista,\nmikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman\nvilliyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei\nhatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli\ntietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä\nylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat\nkestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden\njoukossa Mary.\n\nJörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki\nsiihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän\nitse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä\nhäirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta\nkäytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.\n\nHeidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän\nkiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. \"En\nminä voi näin äkkiä lopettaa\", sanoi Mary.\n\nJa siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä\nsiellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä\noli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili\nkansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja\nniiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille,\njolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli\nrauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän.\nHän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina\nsiihen suuntaan.\n\nMaryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden\nseurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut\nainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes\nainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli\nMaryn mieleen.\n\nYhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä\nsukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa.\nHän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas\nheidän retkensä jälkeen.\n\nMary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä.\n\"Niin\", vastasi Mary, \"nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä,\nikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia,\nterveempiä. Se on minuunkin tarttunut.\"\n\nJörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan.\nHän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut\nkotiintulostaan asti tavannut.\n\nKlaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin\nhämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään\nMaryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet \"isoon tupaan.\" Jörgen\noli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä\npäällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he\nistuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja.\nTapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa\npainaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain.\n— \"Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!\" Ehkä\nhän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: \"Enpä ole koskaan nähnyt\nkauniimpaa paria!\"\n\nJörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui\njäykkänä; se ei häneen ulottunut.\n\nJörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin\naivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset\nhyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan\nasti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut\nsopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.\n\nLaivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari\nhänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut\nhänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri,\ntodellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen\nhienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä\nennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta\nesille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei\nsietänyt nähdä... ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt?\nAisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi\njotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä\nhän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.\n\nHän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan\nheillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui:\n\"Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta\nsen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, — parempaa miestä\nkuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein\nparhaana.\"\n\nTämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi.\nVaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta\nja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä,\nettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten\nhän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse\nrakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen\nmielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli\nkaikista paras ja rakkain?\n\nHän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin\nkivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan\nkäynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän\nnojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi\nohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä\nkirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran.\nHerkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä\nkummastuksen. \"Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä\nminä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin,\nettä pidän sinusta niin äärettömästi.\" Taas hän suuteli isäänsä.\n\"Rakas lapseni!\" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli\nsiitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä\nse omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli\nitsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!\n\nJörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua.\nSeuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he\nsaapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan.\nHeidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi\npäiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen\nretki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. \"Tunnen\nkaikki maat vaan en omaani.\" Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa;\nsiihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli\nmielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.\n\nJuuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten,\ntuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän\nitki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen.\nKun Mary huusi: \"Mikä nyt on?\" pysähtyi Nanna ja purskahti: \"Voi\ntulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!\" Yhtä kiireesti taas ylös\nilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary.\nRiennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä\nhuonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja\nrouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli\nsaanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki\nsänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan\ntelefonoimaan lääkäriä.\n\nLääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä\nvälin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona,\nkun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla\nhänelle joka päivä hyvä — ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin,\nvielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan\nympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet\noli riivannut?\n\nSaatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä\noli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui\ntuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna.\nMaryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään\nsairaasta.\n\nKirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies,\njoka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin\nomaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo\nkauan.\n\nKuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta,\nettä vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi,\njoka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.\n\nHänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä\nrouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja\nhän makasi siinä likellä.\n\nMary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui\nitkien. \"Niinpä niin, Eva täti, — se on kestettävä.\" — \"Kestettävä?\nMitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo\nihana mies, paras ystäväni!\" Hän katsoi hellittämättä Krogin\nummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä\nparhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi.\nVieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary\noli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka\npäivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin\nkiitoksineen — kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta,\nhyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin\nrikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä\nrouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli\nvoimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn\npään ylitse hänen isänsä kunniaksi, — niin köyhäksi ne Maryn itse\ntekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän\nkatui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!\n\nJörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary\nkumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun\nrouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään\nhuoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. \"Herra ties,\nmilloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin.\"\n\nJörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui\nhänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka\nsitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn\nluo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi\nJörgenille.\n\nHän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin\nsammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei\nhuomannut. \"Tämä se on ollut syynä halvaukseen\", sanoi Mary.\n\n\"Tietysti\", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.\n\nMary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot\nkutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti.\nSiitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan\nsiksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?\n\nHän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana\nsairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.\n\nRouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä\nlohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: \"Minun on ollut liian hyvä.\nMinä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!\" Mary kauhistui\ntuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.\n\n\"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!\" Marystä\noli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi\nsen ja sanoi: \"Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun\nsyysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä\nolitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi.\"\n\nMary katsahti kauhistuneena: \"Minäkö paha?\" — Rouva Dawes: \"Minä\nkyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän\noli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi.\" Jörgen tuli sisään\ntohtorin kanssa. \"Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu\nkäsissä, neiti.\" — \"Joutuuko hän rammaksi?\" kysyi rouva Dawes. —\nLääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: \"Nyt tarvitaan lepoa.\"\nTuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.\n\n\"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta.\"\nMary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: \"Kyllä tästä nyt\ntulee toinen aika.\" —\n\nLääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen\nkysyi Jörgen hiljaa: \"Pitääkö minunkin lähteä, — vai voinko olla\nmiksikään hyödyksi?\" — \"Ei, älkää jättäkö meitä\", valitti rouva\nDawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä\nnostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.\n\n\"Te tiedätte, neiti\", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, \"ettei ole\nketään, jolle mieluummin olisin apuna.\" — \"Tiedämme kyllä, hyvä\nystävä!\" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun\nrouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.\n\nKun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen\njuuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä.\nJörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen\ntakanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: \"Te matkustatte?\"\n— \"Niin\", vastasi Jörgen. — \"Täällä tulee nyt hiljaista.\" Jörgen\nodotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. \"Nyt alkaa metsästyskausi. Olin\najatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?\"\n— \"Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään\nestettä.\" — \"Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa\nkatsomaan?\" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.\n\nSitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän\nkuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos\njuuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.\n\nHänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä!\nMary polvistui: \"Isä!\" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan\nei jaksanut. Mary riensi: \"Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä.\nVaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä.\" Krogin\nsilmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi\nnostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä\ntuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli\nhäntä ja itki.\n\nMutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja\nuuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.\n\nNyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin\npotilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi\nsiinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä\nja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.\n\nEi mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen\nkaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä\nsurkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat\nsairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta\nalkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun\njoutaisi.\n\nViiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja\nhän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin\nriemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne\npäästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle,\nsuurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary\nei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein\nmielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän\nitse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei\nvaaraa mitään. Siis takaisin vaan!\n\nMeri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka\nhalkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti,\nmerilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan\nkirkumassa. \"Minä kun niin kauhistuin yksin oloa —!\"\n\nPäästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän\nkääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi\nuudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle\nauringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä\nkellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan\nympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä\ntyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä\nvartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo\nhävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo\nuimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana — Jörgen Thiisin,\npyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä\npystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin\nhänestä kiinni.\n\nKuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö\nJörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut\nmitään näkevinään — syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin,\njoihin tyynesti tarttui — ja katosi.\n\nMutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että\nunhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä\nkiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo\nmielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan\nennen.\n\nHän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla\nhyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat.\nHän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas\nAlicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi —, vaan\nkuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli\nvähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei\nollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei\nollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut\npukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että\nse vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi\npuettuna.\n\nJuuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista,\nhän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle.\nMary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen\nsyliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui\nvoimatta puhua.\n\nMary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi\nselvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti\nseisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut\nlaulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli\nhäntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin\nilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! \"Heti kun Mary oli päässyt\nuimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!\"\n\n\"Jörgen Thiiskö?\"\n\n\"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta\nsitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas\nja metsään — —\" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn\nvaatteisiin ja itki.\n\nTämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.\n\nMutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli\ntoisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli\nrohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut...?\n\nNiin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä\ntullut karkoitus ainiaaksi — se eikä mitään muuta.\n\nMutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se,\nettä hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin\nolivat ajatukset hänet vallanneet.\n\nKuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju\nhimo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt;\nmuuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä — ja\nhänen kimppuunsa!\n\nOliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen\nihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, —\noliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä\nsingauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!\n\nVai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt;\nhän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä\nkahlinnut — hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä\nkapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut — pitäisikö hänen\noikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?\n\nKoko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä\nmieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se\npäästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei\nsaisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa.\nSiksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä\nlisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia\nmuistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä\nselville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta\ntäälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea,\nmitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei\ntohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.\n\nMutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, — hiipi jotakin\neilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä\nkäydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan.\nTokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta?\nOlihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla\nammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että\nedempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei\nkolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.\n\nKun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän\nkerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun\nloppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli\nkylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen,\njoka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta\nrakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli\nniin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja\nsilmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi\nnähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä\nheiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja\nkantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen\nyläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin\nlangetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja\nkatoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä\npahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän\nvoisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan,\nniin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä\nheti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän\npäätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan\npäässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen\nThiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen\nkostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana,\nvarmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään,\nhäpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä\neikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti,\noikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: \"Vai tällä tapaa te\nmetsästelette? — Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?\" Ehdittyään\nlähemmä: \"Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te\nkanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan\nkoiraa?\"\n\n\"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä\njo päässyt.\"\n\nNämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta\nMaryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut\nJörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.\n\nVarikset raivosivat entistä pahemmin. \"Kuulkaa! Siellä ollaan\ntuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?\" — \"Siinä olette\ntodellakin oikeassa!\" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi.\nHän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni\nkukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden\nympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan\nheti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille.\nNiiden tilinteko oli päättynyt.\n\nAivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis,\nrevittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen\nnostaa maasta. \"Ei, älkää koskeko siihen!\" huusi Mary ja kääntyi\npoispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun\nhän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: \"Tulette kai\nmukaan? Ja syötte päivällistä?\" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat\nyhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen\nriensi: \"Mitenkä teillä kotona jaksetaan?\" — Mary hymyili: \"Kiitos,\nasianhaarain mukaan oikein hyvin.\"\n\nSavu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine\nsilauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat\nmolemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin\njuovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä\ntahansa kohota ilmaan. — \"Oletteko kauankin tässä maannut?\" kysyi\nMary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei\nvastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa\nse oli hyvin jyrkkä. \"Saanko auttaa teitä?\" — \"Kiitos, mutta minä\nolen tästä useammin kulkenut kuin te.\"\n\nSiitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan\nei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista\nja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita\nvastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin\nloiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa... tänään ne vaivoin\npääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. \"Ettekö voi hyvin?\" —\n\"Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi.\"\n\n— — Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin\nluota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri\navannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: \"Minusta isänne\nvointi, neiti, on paljoa parempi.\" — \"Niin, hän saa jo sanotuksi\nyhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa.\" — Jörgen\nnähtävästi ei kuunnellut. \"Onko tämä teidän huoneenne? — En ole sitä\nkoskaan nähnyt.\" Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. \"Ettekö\ntahdo astua sisään?\" — \"Saanko?\" — \"Olkaa niin hyvä!\" Jörgen\nastui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi\nihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu\nnypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut,\nvalkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa,\nmaalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä.\nJa se tuoksu... ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka\nseisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä\npuhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi\nniin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen\nrinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui\nkuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista\nkäsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista\nja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen\npiti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset\nkäsivarret ja hän kuuli selvästi: \"No Jörgen! — No Jörgen!\" Hän\ntunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli\ntodellakin sanonut \"Jörgen\", kahdesti \"Jörgen.\" Nyt Mary silitti\nhänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin\nkukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli\nMaryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa.\nSe, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen,\njoka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut\nolevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa!\nNiin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi\nolevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen\nihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät\nJörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin\nhiljaa: \"Minä en sitä enää kestänyt.\" Mitä hän ei kestänyt, se\nymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. \"Mary\" kuiskasi Jörgen.\nSe tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti\nhäntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät\nhimmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, — ja ennenkuin\nMary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona.\nKietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan\nMaryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui.\nMary väänsi itseään poispäin — milloin toiselle sivulle, milloin\ntoiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi\njotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta\nsillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin\nkauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen\npäälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta\nhänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta.\nJuuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen\nrintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään\nsivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä\nkietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.\n\n\"Mary!\" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes!\nRouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, — seisoi\nkäytävässä! \"Mary!\" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi\ntainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa\navonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa\nmaahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista.\nPortaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna.\nJörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin\nsaatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää\nastunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä\nhe eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja\nkiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen\nyli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä,\nkun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät\nmahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät\njalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut\nvähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi,\noli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas\nsaivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi\npysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he\neivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti\nja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli\nliikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti\ntaistellut, — ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta\ntiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta\nkatkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta;\nisä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän\ntuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin\ntilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli\nkysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn\nnauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan,\nettä rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.\n\nSiellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja\nähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi\nhän: \"Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska — mikä\noli hätänä?\" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän\npolvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa\nhänen kaulansa ympäri. \"Voi Eva täti!\" sanoi hän ja laski päänsä\nhänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. — \"Mitä\nnyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?\" voivotti rouva\nDawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary\nnosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. \"En\nkoskaan ole sitä niin tuntenut\", alkoi rouva Dawes uudestaan, \"ellei\njotakin kamalaa olisi tapahtumassa?\" Mary oli ääneti. \"Oliko se\njotakin Jörgen Thiisin puolelta?\" Mary katsoi häneen. — \"Taivas,\nvai oli! Ajattelinhan minä sitä! — Mutta muista, lapseni, että\nhän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä\nketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. — Eikä ainoatakaan kertaa\nedes viitannut sinulle, — vai onkos?\" — Mary pudisti päätään.\n\"Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän\non ja kunnioittanut sinua — niin, älä ole liian ankara! Vasta\nnyt, kun olet köyhä, tohtii hän — — niin, mitä se oli?\" — Mary\nhieman epäröi; sitten hän sanoi: \"Ensin hänen näytti tulevan paha\nolla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu.\" — \"Voi, minä voisin\nsinulle jotakin kertoa, minä myös... juuri niin, Mary!\" Hän vaipui\najatuksiinsa. Sitten hän mutisi: \"Ne, jotka tuolla tapaa pitävät\nvuosikausia...\" — \"Älkäämme puhuko siitä!\" keskeytti Mary ja nousi.\n— \"No no, se on...\" — \"Ei enää siitä!\" toisti Mary. Hän meni\nakkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan:\n\"Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua.\nHän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää\njaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä.\"\nMary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: \"Älä nyt ole\nliian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme\nmolemmat...\" — \"Ei, täti!\" Mary kääntyi ripeästi häneen päin —\noikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu\njatkaa.\n\nMary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen\nThiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia,\nsanoi tämä: \"Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?\" Kun Mary ei\nvastannut, uskalsi hän jatkaa: \"Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa\nhäntä, jos hän nai.\" Mary ei ollut kuulevinaan.\n\nKun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli\nuudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut\noikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.\n\nJa juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle\nhiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen\nkuluttua hän sanoi: \"Astukaa sisään!\" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen\nkääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa,\nnöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa\nlaattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä\nolisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi\nhänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin\npitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo\ntunteellisuus! \"Pitääkö minun lähteä?\" oli ainoa, mitä hän sanoi.\nMary hieman odotti, sitten vastasi: \"Pitää.\" Aivan hiljaa. Jörgen\nlaski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten\nhuulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.\n\nSuutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn\nruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun\nJörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi\nkummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli\ntaas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. \"Miksi\nen ole häneen suuttunut?\"\n\nSitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään,\ntahtoisiko Mary tulla sinne. \"Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?\"\nRouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan\nistualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa\nhänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi,\nikäänkuin olisi liian lämmin. \"Miksi käskit hänen matkustaa?\" toisti\nhän. \"Hänpä itse tahtoi.\" — \"Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän\ntäällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää!\nSinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät\nhänet. Ja kidutat häntä.\" Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan\nepätoivoissaan. Sana \"kidutat\" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta\nMaryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua\nJörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.\n\nSitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi\nhuononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi\nilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen\nsilmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.\n\nRouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen\ntäytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun\nlappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.\n\nEräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: \"Sinä arvioit voimasi liian\nsuuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme.\"\n— \"Mitä tarkoitat?\" — \"Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä\nkeväällä, — syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi\ntottunut.\" —\n\nMary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin\n— sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle —\nhän sanoi rouva Dawesille: \"Voit olla oikeassa siinä, että sillä\nelämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa\nsyvät juuret.\"\n\n\"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!\" — \"Mutta mitä sinä\ntahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan.\"\n— \"Et, mutta voit hieman vaihdella.\" — \"Kuinka?\" — \"Sen kyllä\nkäsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun\nkanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän\nnyt joutuu.\" — \"Merkillinen avioliitto!\" — \"En usko sinun pääsevän\nsitä lähemmä.\" — \"Mitä lähemmä?\" — \"Sitä, mitä elämä sinulta\nvaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut.\"\n\nMaryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli\nisän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että\navioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle\nturvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli\nvähän huolinut isän toiveista.\n\nKoko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan\nresitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.\n\nKatsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin\nsatimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn\nlähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi\nsalvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.\n\nVeressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei\nollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä,\nherätti myötätuntoa.\n\nEttä halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä\nja että isä häntä halusi... eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä\nollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin\nulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua\nlähetetyksi kauemma, — luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä,\nkaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei\nvoisi helposti keksiä.\n\nKlaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus\nsetä oli hänen vallassaan. —\n\n\"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti\", sanoi hän kerran istuessaan\nrouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: \"Sinä saat kirjoittaa\nJörgenille.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä,\nkaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan\nluonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä.\nEtelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä\noli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti\nJörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään.\nKaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.\n\nJörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla\nvarovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan\nsen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.\n\nTiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään.\nVoudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä\nkirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä\njälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. — Käytävässä\nMary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: \"anteeksi!\" Hän\nriensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli\njäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne\nmennä. Silloin kuului ylhäältä: \"Tänne päin!\" He menivät. Mary\navasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään\nmatkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: \"Mennäänkö nyt isän luo?\"\n— Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut.\nArvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.\n\nSairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa\novessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä\nluo, kumartui häntä kohti ja sanoi: \"Nyt olemme Jörgen ja minä\nkihloissa, isä.\"\n\nKaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili\nnyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi\nkalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään.\nMutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä,\nkiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä\nhänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä\ntäysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä,\njota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin\nsilmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes\nMary sanoi: \"Nyt mennään Eva tädin luo!\"\n\nVoiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja\nseurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä\nsuurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli:\nulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin... Mutta Mary meni suoraa\npäätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.\n\nNähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi\nmyssyään ja aikoi nousta, — mutta ei jaksanut, kun oli niin\nliikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi,\nojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut\nJörgeniä suutelemaan.\n\nNiin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: \"Eikö sinustakin,\nEva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä\nKlaus setää tervehtimään?\" — \"Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te\nrupeaisitte odottamaan?\" — Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo\nmolemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.\n\nKun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: \"Katsoa vaan\nei koskea!\" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa\noli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita\nitseänsä.\n\nVoitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen.\nJörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary\nei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut\nlisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli\nhirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. \"Poika rukka!\"\nsanoi rouva Dawes.\n\nSeuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli\nlähdettävä laivalla Klaus sedälle. \"Tänään sinä olet oikein _la\ngrande dame_!\" — Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa\npariisilaisessa käyntipuvussaan. \"Tahdot kai valtavasti vaikuttaa\nKlaus setään?\" — \"Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. — Sanoppa\", ja\nhän kävi äkkiä vakavaksi: \"Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?\"\n— \"Ettäkö hän on sairaana?\" — \"Ei, vaan syytä siihen?\" — \"Sitä\nen osaa sanoa. Minä tulen kotoa. — Minä en ole mitään sanonut. En\nkotonakaan.\" — Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska,\nhilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä,\nkuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka\nMary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti\ntehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli\nheidän taivaansa.\n\nKlaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin\nkuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan\nseisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään\nsaliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: \"Niin, setä, nyt me\ntulemme sinulle ilmoittamaan —\", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus\nsetä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan.\n\"Toivotan onnea, toivotan onnea!\" Pitkä mies ojensi kumartuen\nkummallekin käden: \"Niin sanovat kaikki\", riemuitsi hän, \"että te\nkaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös\",\nlisäsi hän, \"me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!\" Heti kun\nhe olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn\nsäälivästi: \"Isäsi, lapsi parka!\" — \"Isä jaksaa nyt paremmin\",\nvastani Mary vältellen. — Klaus setä silmäsi häntä tutkien: \"Eipä\nhän enää voi...\", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä\nlausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. —\n\nKun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät\ntuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike\nlamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus\nsetä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella\nenemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin\nJörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata\nparia toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu,\nettä edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä\ntahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.\n\nTuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi\nhuolestuneen näköisenä: \"Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on\nkärsinyt suuria tappioita Amerikassa?\" — \"Hän on menettänyt kaikki\",\nvastasi Mary. \"Vai kaikki menettänyt?\" — Hän tuijotti iso suu\navoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: \"No sitten minä käsitän niin\nhemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!\" — hän syöksyi huoneessa\nedestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut\nloksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. \"Hän onkin aina ollut\nsemmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että\nkun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä\nsilmällä! Mokoma kirottu —\" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä\nkummastuneimpana: \"Mihin te naimisenne sitte perustatte —?\"\n\nMary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja\nennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen\nkuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin\nhymyillen ja veitikkamaisesti: \"Sinuun, Klaus setä!\"\n\nTämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin\nse purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen\nKlaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu\nkarhuun. \"Se on sen saatanan Jörgenin tapaista\", purskahti vihdoin,\n\"keinotella heti minun niskaani!\" — Hän harppoi taas pitkin\nlaattiata, entistä vinhemmin: \"Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta!\nKun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina,\nkun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni\nkuullut!\" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut,\nkiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua.\n\"Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään\nsaa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka\npitäisi — — ha, haa! Kyllä se on poikaa!\" —\n\nMary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty;\nkoskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi\nhänelle etusijan.\n\nMutta malttiaan hän ei menettänyt. — \"Minä hoidan nyt isän tilejä\",\nsanoi hän kylmästi; \"niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on\nyhteisiä asioita.\" — \"Kai, kai\", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja\nhäneen katsahtamatta: \"Onhan niitä — parin sadan tuhannen verran.\nMutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit\nnäinä aikoina tuota juuri mitään.\" — \"Nyt sinä liioittelet\", vastasi\nMary. \"Vai niin, mitä sinä aiot niillä?\" kysyi ukko ja pysähtyi,\nhuudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: \"Onko Jörgen pyytänyt sinua\nne myymään?\" — \"Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt\", sanoi Mary\nja nousi.\n\nHänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti\nsilmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary\nsanoi: \"Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet.\"\nKaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi.\nHän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn\nlähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn\njälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary\nkaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!\n\n— Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin\njäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle — sillä päivälliskutsusta\nhän ainakin oli varma —, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja\nlisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se\noli nyt Jörgenin sovitettava. \"Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai\netkö uskaltanut? — Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita\nnyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys\nsinä oletkin aina ollut.\" — Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen\ntunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä\nkuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä,\njolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun\nparatiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä;\nmutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia\nsitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin\nrutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi\nnauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti,\nettä se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat\nmolemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen\nsamppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat\nhe lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan,\nraittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin,\nettä he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin\nkaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!\n\nHe kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen —\noikea kävelyilma.\n\nRantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät\npäästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta\nrannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja\nsavupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia\nhuvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat\navomerellekin.\n\nReippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä\nosasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. \"Kenenkä tuo on?\"\nkysyi Mary; se näytti niin hauskalta. \"Se on lääkärin, neiti Röyn\",\nvastasi Jörgen innokkaasti. \"Minähän olen harmissa ja pettymyksessä\nunhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!\"\nHuomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. \"Frans Röyn?\"\nkysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta.\n\"Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens\non kuollut.\" — \"Insinööri? Onko hän kuollut?\" — \"Ja nyt sanotaan,\nettä kapteeni Röy tulee hänen sijaansa.\" — \"Onko siinä työtä hänen\nvertaiselleen miehelle?\" — \"Niin kysynee monikin. — Ihmetellään,\nmitä hän tekee täällä?\" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän\nMaryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: \"Mutta nyt hän myöhästyy.\"\nHän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa\nehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta\nhäneen, myöskään mitään sanomatta.\n\nSilloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli\nvilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä:\n\"Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna\nKlaus sedän asioihin?\" — \"Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta\",\nvastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, — ensin siitä, että Jörgen\ntiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. \"Klaus\nsetä itse sanoi kaksisataa tuhatta.\" — \"Niin, mitä isälläsi\non hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen\nsairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli\njäänyt joutilaaksi.\" — \"Mistä sen tiedät?\" — \"Setä on sanonut.\"\n— \"Minä en ole sitä huomannut.\" — \"Vai et, isäsi on kai jättänyt\nsillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi\"\n— tässä Jörgen hidasteli — \"tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?\"\nMary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli\nratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi —? Ehkä rouva Dawesin\nkautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa\njotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen\ntukkaansa ja lennätti huivin syrjään: \"Kuinka hurmaavan näköinen\nsinä olet!\" huudahti Jörgen. — \"Mutta eihän meillä siis ole mitään\nestettä, Jörgen?\" — \"Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?\"\n— \"Niin!\" ja Mary riensi eteenpäin. — \"Ei, kultani, nyt eivät\nosakkeet tuota melkein mitään.\" — \"Mitäs sillä väliä? Pidetään\nme vaan puoltamme, Jörgen!\" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta.\n\"Ilmanko sedän suostumusta?\" kysyi Jörgen alakuloisesti. — Mary\ntaas pysähtyi: \"Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?\" — Vastaamatta\nsuoraan Jörgen sanoi raskaasti: \"Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä\nolen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut\nluokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni\nkäynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta\nkoulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut.\" Hänen\nkasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta,\nettä Mary ihan itsestään virkkoi: \"Jörgen parka, — nyt minä\nalan ymmärtää!\" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin\nhillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut\nmyös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla;\nmitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen\nlohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa.\nYmmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli\ntullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen\nkäskettävikseen.\n\nMary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin\noli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen\noli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut\nainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen\nlopulta oli kuin lumottu? \"Jörgen parka!\" sanoi hän toisen kerran ja\ntarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä\noli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi,\nestääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi\nvinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä\ntervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän\nsinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.\n\nKun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: \"Luuletko todella, että hän\ntekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?\" — \"Meillä\nei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!\" —\n\"Voimmehan myydä ne osakkeet\", sanoi Mary rohkeasti. \"Vai niin,\njos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun\nniiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta\nperinnön.\" — Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: \"Entä metsämme?\"\n— \"Se saa kasvaa vielä monta vuotta.\" — Olipa hän hyvin selvillä,\ntuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!\n\nHe saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin\nläheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary\noli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku\nlähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun\nvainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.\n\n\"Hyvänen aika\", huudahti Mary, \"sinuunko se on niin suuttunut?\"\nJörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään\nkoira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä\nlähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. \"Anna sen olla!\" sanoi Mary\nnähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. \"Onpa sentään hauska\nnähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään\", sanoi\nJörgen, \"ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä.\" Samassa hän\noli heittävinään, koira loikkasi syrjään — sitten vasta hän heitti\nja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. \"Näetkös!\" sanoi Jörgen\nkerskaten. \"Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle\nhuomauttaa.\" — \"Ammutko sinä yhtä taitavasti?\" — \"Ammunko?\nYleensä, Mary, kun jotakin teen — sitä tosin ei ole paljon —,\nmutta säällisesti minä sen toimitan.\" Maryn oli se myönnettävä. Sitä\nkoirankin raivo etäältä vakuutti.\n\nOikotiellä kotiin sanoi Jörgen: \"Pitääkö sinun mielestäsi kertoa\ntästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?\" — \"Siitäkö, mitä Klaus\nsetä sanoi?\" — \"Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa,\nettä setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?\" — Mary seisahtui.\nSellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt.\n\"Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian\nkatumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin\nmuuta — jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: — että hän\ntahtoo meidän odottamaan kevääseen.\"\n\nMary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi\nhän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi.\nMutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. \"Anna minun järjestää!\"\nsanoi Jörgen; \"sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys.\"\n\n\"Mutta mitä minä heille vastaan?\" kysyi Mary. — \"Mikä on totta,\nettä Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri\nnyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin.\"\nSiihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä\nniin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä\nvilpittömän kiitoksen — ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää\nihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena\nsuudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!\n\nHän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. \"Kiitos seurasta,\nJörgen!\" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä\n— ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän\nhuoneeseensa. —\n\nKuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, —\nvanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin\nrouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa.\nKoko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen\nTukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän,\nvaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti\nJörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu.\nEi puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan\nvalmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli\njo määräaika.\n\nMary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen\nkoskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti.\nSe voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä\nedessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan\nollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä\nja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri\nhänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle.\nIllallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton\ntunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi,\nettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä\nennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa\nja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse\n—? Nyt hän _vihasi_ sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet\nMarystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa.\nHän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut\nmukana ylemmässä _societé'ssa_. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli\nonneton ja purki mieltänsä.\n\n\"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai,\nettä Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?\"\n— \"Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?\"\n— \"Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin.\nSinuun on päässyt ikävä tapa — aloittaa liian varhain!\" — \"Kuinka\nvoi nähdä sinua ja pysyä —? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton.\"\n— \"Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?\"\n— \"Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli\nkuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia\nmilloin vaan halusi.\" — \"No — kun on odottanut monta vuotta,\nJörgen, —\" \"— niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin,\nkyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut.\nEt vähääkään!\" — Mary oli vaiti. \"Vai vielä sinä kaupan päälle\ntahdot minua kiusoitella, Mary? — Minua, jonka (vieläpä sinunkin\nluonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!\" — \"Valitatko\nsinä, Jörgen?\" — \"Valitan niinkin.\" — \"Sinä aloitit niin kovin\nvarhain, muistatko.\" Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän\npäästä: \"Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!\" — \"Ainakin käsitän,\nettä kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu.\" Hän\nnauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi.\nSe, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä\n— monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton\ntoiveet kuin heillä.\n\nHe istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin\nhuoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli\nhilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin\npuoleen: \"Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!\" Mary\nvastasi hänen puolestaan: \"Eva täti, joulunahan Tukholmassa on\nhauskinta.\"\n\nÄkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta \"hyvää yötä!\" ensin\nJörgenille, sitten rouva Dawesille. \"Minä olen matkasta väsynyt, ja\nminun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä.\"\n\nJörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta\nmetkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä\nkahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.\n\nRouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään?\nJörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti\ntoistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut\nsalata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä\noli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän\noli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö\nMarystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen\novensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt.\nAivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut\ntavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin.\nVaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin\nsaatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä\ntäällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä\nelämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn\nmielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! —\n\n— Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui\nhuoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven\nkiinni ja astui lampun luo. \"Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!\" Mary\nsammutti lampun. —\n\n\n\n\nYKSIN\n\n\nSeuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja\nsoitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän\nvarmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä,\nakkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva\ntenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.\n\nPian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä\nlaivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä\nvaltavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua\nkohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa\nkiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen\nvoittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena.\nVapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman\npalkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan!\nEnnakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi\npienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten\nJörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta\nnyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!\n\nPienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä\naamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka\noli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin\njännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista\nJörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan,\nettä Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi.\nTämä nosti katseensa, säteilevänä, — kohosi hitaasti seisaalle,\nhiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi\nsylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti\nhänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen,\nvarovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä\nlempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti\noli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. — —\n\n\"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään\", kuiskasi Jörgen\nystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen\nkaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti\nMaryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi\nhillitysti: \"Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?\"\nHän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn\nmyötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja\naivan hämillään. \"Suloinen tyttöseni\", kuiskasi Jörgen.\n\nPöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin\nkun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin\ntäytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa\npuhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi\npitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla.\nSamaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli.\nJörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli\ntapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se\nniine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!\n\nJörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa\nansiotansa!\n\nPöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti\nkokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui\narvokkaasti: \"anteeksi!\" — Sitten ovesta: \"Pitää katsoa, onko poika\ntuonut matkalaukkuni\".\n\nKohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. \"Aika joutuu\", — hän sulki oven\nja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen\nveti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella... \"Ei enää\nsitä!\" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin.\nMary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti\nauttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää\noli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni\nreippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena.\nJörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.\n\nHe kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun\nhän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen\nhajoittaa. Jörgen näki sen.\n\n\"Kuuleppas\", sanoi Mary — ja hän tuntui saaneen uuden äänen: \"Minä\nen välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä.\"\n— \"Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan —?\" Jörgenkin puhui\nuudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. \"Mutta jos\njotakin sattuisi —?\" sanoi Jörgen. \"No niin, _silloin_ —! Vaan onhan\nsinulla sitäpaitsi rouva Dawes.\"\n\nIkäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: \"Et kai sinäkään, Jörgen,\nole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään\nmene hukkaan.\"\n\nJörgenin teki ihan mieli lyödä.\n\nSattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli\nlaiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi\nJörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä\nkuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.\n\nKaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut\nottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään\nsikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi\nsinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen\nkiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti\nkääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan,\ntuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!\n\nMaryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva\nlähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa.\nHymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen\nhattuansa leveissä kaarissa.\n\nKuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella\nhameeni alinta saumaa!\" Tämä tunne oli Maryssä.\n\nEilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen\nei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea\nhäneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi\nJörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.\n\nNyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan \"täysin kokenut\" saattoi\nottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli\nparhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se\noli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.\n\nHän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi\nja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn\nniskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä\nkelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän\nkavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua\nvastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän\nalkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.\n\nKuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas!\nViereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.\n\nItse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! —\n\nMutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei\nollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut.\nVaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi —! Hän itki\nsuuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua.\nSe ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.\n\nTavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet\nluullut, — ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut\nmenevänsä, — ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta\nriemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä\nuskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? — —\n\nHerätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin\nsiitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti\ntoimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi.\nSamoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys\noli siirrettävä toistaiseksi — etenkin vanhusten vuoksi. Toinen\nja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä,\npäästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon.\nTässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada\nuutta rohkeutta työn tuloksista.\n\nTyötä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa\nnojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa\nsilmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. —\n\nNe 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt\nKlaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt,\neivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä\nAmerikassa — ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat,\nmitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin?\nEttä 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?\n\nSiitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary\nollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi\ntarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi.\nMutta hän ei tavannut mitään, — kunnes avasi erään lippaan, joka oli\nlykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary\ntunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä\nsiinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli\nmyös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä\najoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa\nmuusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt\nsäästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary\njoutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen\nniin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa.\nSamoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.\n\nSaatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän\nselitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan\nasiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko\nmenetellä, ja myöntyi.\n\nRouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli\njokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja\nhänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta,\nvastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia\nmuistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän\npäästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla\nAmerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle\nantaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.\n\nKaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän\nehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä\njuuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka\noli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli\njättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.\n\nTämän sai _hän_ todistettua.\n\nMenestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä\noli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan\nkäsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin\nkuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin\nvaikeata? Hän aloitti heti.\n\nAnders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin.\nVarmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli\nveljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa.\nMaryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.\n\nSitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa,\nlepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia.\nJörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.\n\nMary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään\nliikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja\nlueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.\n\nNäin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen\nKristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka\nainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia\ntulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin\nmolemmissa suurissa perheissä.\n\nMary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu\nsinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja\nsisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin\nympäristöihin — ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä!\nSe hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.\n\nHän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai\nkirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin\nsanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien\ntanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja\nsuosionosoitukset — varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen\nainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja\nhieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman.\nHeidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.\n\nAnders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi\npian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. —\n\nTämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli\naamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän\noli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain\nkalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli\nisäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä,\nei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi\nminuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.\n\nHän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän\njätti hyvin levottomaksi.\n\nMary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.\n\nNoustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas.\nVouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä,\nja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan\nisäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.\n\nMary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä\nmenemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai\nvaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja\ntoinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä\nmieluisempaa.\n\nMutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen\nmelkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin\nnimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä,\nnousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin\nMary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: \"Niin on laita,\nEva täti!\" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva\nDawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: \"Rakas\ntäti, voihan isä meidät kuulla!\" — Se hieman hillitsi heitä; mutta\nrouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma\nkohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi\nhän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; \"mutta silloin meidän\ntäytyi mennä naimisiin\". \"Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset\nolemme; me emme ikinä opi.\" —\n\n\"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!\"\nvalitti Mary. \"Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä\nloitolla, mutta te saitte sen turtumaan.\" Heti perästä: \"Ei, ei,\nälä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt\nonkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä\nsiihen!\"\n\nSiitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. \"Sitten teet kuten minäkin:\nkun kunnia on pelastettu, eroat hänestä.\" — \"Ei, sitä en tee!\nSilloin meillä on se, mikä yhdistää. — Voi jumalani!\" voivotteli hän\ntarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla.\nRouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. \"Sitä en käsitä\", sanoi\nhän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: \"Vai et käsitä? Hän teki\nsen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut.\" Taas hän heittäytyi\nvuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin\nniiden osina kuului: \"Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään\npelastusta!\"\n\nRouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta\nmurhetta vastaan.\n\nSe sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes\nsaattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille.\nMary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: \"Luulin\nantautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle.\" Nyt hän\nnousi hitaasti seisaalle.\n\n\"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?\" — \"En sanaakaan! En mitään, en\nkerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä\nnaimisiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain\nministeristöön. Se oli Maryltä. \"Olen Grand-hotellissa ja odotan\nsinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi.\"\n\nJörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä\nkello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui,\nettä oli yhdyttävä \"ulkona käytävällä\".\n\nMary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.\n\nSe muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta\npienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli,\nsillä se oli vielä penikka.\n\nKadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin\npysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman\nsyrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.\n\nJo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa\nkohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin\nedessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.\n\nMary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin\nhän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli\nhäntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä,\nniin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen,\nettä hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin.\nMary nousi heti: \"Onko tuo sinun koirasi?\" sanoi hän, ikäänkuin he\nolisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. \"On\",\nvastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas\nkumartui ja taputteli koiraa. \"Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin\nhieno! Ei ylös!\" — \"Ei ylös!\" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi\ntaas. \"Minne mennään?\" sanoi hän; \"minä en ole täällä koskaan ollut.\"\n— \"Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla,\nniin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo.\" — \"Jaha, sitä tekee\nmieleni nähdä.\" He lähtivät.\n\n\"Tule vaan tänne\", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä.\nJörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut\nkättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä\nMary puhui sille ja taas taputteli.\n\n\"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan\", sanoi Mary. — \"Niin, sen\nolen kuullut.\" — \"Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt\ntileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen\ntilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin.\nSitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä\noli mahdollista. Pääoma oli menetetty.\"\n\n\"Miten kävi?\" — \"Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista\nkaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä.\"\n\n— \"Rahat oli kai hyvin sijoitettu?\" — \"Paremmin, luullakseni, kuin\nEuroopassa olisi mahdollista.\"\n\nTässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella\nja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. — \"Hyvä jumala, eihän\nkoira sitä ymmärrä.\" — \"Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei\nole oppinut tottelemaan.\"\n\nHe astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. \"Mitä sinä\ntarkoitat kertomalla tätä minulle?\" kysyi Jörgen. \"Että voimme heti\nmennä naimisiin.\" — \"No paljonko niitä rahoja on?\" — \"Pari sataa\ntuhatta.\" — \"Dollaria?\" — \"Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000\".\n— \"Ei se riitä.\" — \"Sen kanssa, mitä meillä on muuten?\" — \"Se\n'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät.\"\n\nMaryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi:\n\"Onhan meillä metsä takavarana.\" — \"Joka voidaan hakata vasta kolmen\nvuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta.\" —\nMary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?\n\n\"Mutta kymmenen — kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa...?\" —\n\"Meidän asemassamme se ei riitä.\"\n\nTaas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea\npaikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan\npaksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin\nmuutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä.\nTämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt.\nSuurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi\nse jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se\nriemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. —\n\"Onpa sentään merkillistä\", sanoi Mary, \"ettet voi pitää sopua kiltin\nkoiran kanssa!\" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota\nvastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta\nkun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi\nhän: \"Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?\" — \"En luule\nkenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?\" — \"Parempi\non sanoa Klaus sedälle.\" — Mary seisahtui hämmästyneenä: \"Klaus\nsedälle?\" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. \"Sillä\ntapaa saamme enemmän toimeen\", sanoi Jörgen. \"Klaus sedänkö luona?\"\n— Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. \"Suvun kunnian vuoksi\nhän tekee paljon\", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti\nliikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. \"Onko\nmeidän tunnustettava Klaus sedälle?\" kuiskasi hän Jörgenin takana.\nPitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. \"Tee se vaan!\" vastasi hän\nyllyttäen, melkein iloisena; \"nyt hän ei pane vastaan\". Oliko tämäkin\nollut Jörgenillä ennakolta mielessä?\n\nJörgen tuli häntä lähemmä: \"Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta\nvihiä, saamme me enemmän, näetkös!\"\n\nOlipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä\nMarystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin\nenemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää,\nmitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.\n\nItse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa\nlämmössä. \"Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?\" — \"Minä\nseuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi\ntarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle.\"\n\nMary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti\nja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen,\nsamoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää\nvoinut seurata.\n\nSilloin hän kuuli Jörgenin huutavan: \"Tule tänne, saatanan pentu!\"\nTaas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen\nhoukutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin\nhänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.\n\nKoira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen\nkevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan\nkohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.\n\nMary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan\njuurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John\nEricsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa\nkyyneltyivät. Hän oli niin onneton.\n\nSillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli\nperiaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin\nherransa tahtoa. \"Tuleppa tänne, pikku veijari\", sanoi hän\nmairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. \"Tule pois\nvaan, pikku ystävä!\" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti,\nmuistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa?\nMutta mikä liekin ollut, — se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi\npian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden.\nOhikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus.\nSe ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän\nseisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: \"Ei ole oikein\nensiksi houkutella ja sitten lyödä.\" Mutta siitä Jörgen vaan paatui.\n\"Sitä sinä et käsitä\", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.\n\nLyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana,\nlopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi\nselän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta\nhillitsi mielensä lempein sanoin: \"Tule pois, pikku ystävä!\"\n\n\"Älä usko häntä!\" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli\njo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan.\nKoira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi:\n\"Älä lyö sitä!\" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi\nkamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas — ei nytkään\nkovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin\nvihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi,\nkatse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: \"Nyt\nolet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!\"\n\nSamassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien\nleimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä\nvastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.\n\nVain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin\nkevyessä, iloisessa tahdissa — koira mukana.\n\nIhmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, —\nJörgen riensi perästä.\n\nMutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja\nettä sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän\nlisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi.\nSe oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira\nhyppi haukkuen mukana.\n\nLumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, — jääköön Jörgen ja koko\nhänen olentonsa!\n\n\"Eikö niin, pikku pelastaja?\" Se haukkui.\n\nHän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden\nkannalta juosta.\n\n\"Mutta me kaksi saamme vai mitä?\" Hän taputti taas käsiään ja juoksi,\nja koira juoksi mukana, haukkuen.\n\nSitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille;\nJörgen oli niin kaukana jäljessä. \"Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla\n'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle\nliian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen\nmiehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!\" Taas hän\njuoksi, ja koira mukana. \"Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä!\nSe on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen\nsaat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona,\njotka vapahtivat!\" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt.\n— Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan\nsiellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että\nMaryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.\n\nHänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.\n\nMutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: \"Tahdotko olla minun?\nTahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?\" Hän taputti\nkäsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten\noli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin\nsiitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.\n\nHän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun\njuna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle\nrohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä.\nJörgeniä ei siellä ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.\n\nMutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin\nvastuussa.\n\nTähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla\nainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin\nkanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla — ja sitten kestää niin kauan\nkuin suinkin.\n\nMutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen\nviikunanlehden, — olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä\nyrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli\nerikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.\n\nVaan nyt hän sanoi sille \"hyi, hyi\", ihan ääneensä. Ja kun koira\nheti nosti päätään, lisäsi hän: \"Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin\nsinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'\"\n\nMutta entä nyt?\n\nHän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi\nmuutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei\nvoisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, — mikä hänelle kuitenkin\noli tarpeen.\n\nNiin, entä sitten?\n\nNiin kauan kuin hänen \"koiraretkensä\", hänen \"koirajuttunsa\" tuntui\nhänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei\nse, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.\n\nNyt se oli todentekoa!\n\nHän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin\nhakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja\nalttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin\nnuori, häntä ei haluttanut kuolla.\n\nEnsi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän\nei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut\nselvittää, miten tämä oli tapahtunut.\n\nKoira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja\ntirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä\nlohduttamaan.\n\nSitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui\nolevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui.\nNäiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota\nkesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary\nlopetti, aloitti se uudestaan.\n\nSitten hän rupesi sille juttelemaan: \"Kuules, musta pikku John,\nsinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti\nneekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta\norjuuteen.\"\n\n\"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä\nsinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?\" Ja sitten hän taas itki.\n\n— Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta\nasemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään\ntuttua. Mutta jos ne tietäisivät —?\n\nVoi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa\nmaasta ja hän oli paennut, — hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan\noli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan,\ntyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä\npäässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.\n\nUlkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea.\nUinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven\nmuuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin\noikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se\noli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton\nkaikkialla olija, joka tahtoi taistella.\n\nMatka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt\ntämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä\ntuntuvammaksi. Voisiko _hän_ ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko\nhän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.\n\nTästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää\nsanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän\nvoisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli\nJörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.\n\nJos hän jättäisi sanomatta ja — katoaisi?! Voi hyvä Jumala — se\nisän tappaisi siihen paikkaan!\n\nKoko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman\nitsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. —\n\n— Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että\ntalon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt\nhänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut.\nKoiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet\nkeventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan\nja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli\ntullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen\nyhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei\nsanonut mitään.\n\nMary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin\nilmeistä.\n\nVaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei\nnyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää\nisälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja\nettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän\nasemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.\n\nJos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja\nepätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa\nisä vaan kestäisi.\n\nMutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi,\naavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.\n\nHän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä\ntähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin,\nsanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä\nkaikki oli kauheaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta elämä on joskus armelias.\n\nIsälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän\nnukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos\nkäytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi\nolla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että\nhänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei\nsairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä\nsieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka\nmuuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä,\nettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille\npalvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.\n\nJuuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen\nseisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: \"Hän\nnukkuu, neiti!\"\n\nMutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo\nvuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan\nkasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne\nlevisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten\nMaryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana.\nAnders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan,\nniihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.\n\n\"Hän kuolee!\" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen\nkädestään ja kiiti paikalle.\n\nMary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän\nheittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi\nläheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän\ntajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään.\nTakaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; — mutta\nlääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.\n\nMary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei\nmillään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän\nollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat,\nhyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen\nisänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun\nnäki hänen. Täytyi, täytyi! \"Auttakaa, auttakaa minua\", huusi hän,\n\"etten joudu hulluksi!\" Ja tohtorille: \"En minä ole häntä tappanut,\n— vai olenko?\"\n\nLääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen\nluotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.\n\nVasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran\nkanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.\n\nPäivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko\nsähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi\nliikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä\nmyötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys\nlohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä\neräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää,\nettä rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä\nilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin\nylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät,\nettä hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.\n\nEnimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: \"Rakas\nMary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun\nluonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen\nluoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi.\"\n\nMary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.\n\nMyös Jörgen sähkötti: \"Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi\ntai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen.\"\n\nSama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka\nolivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.\n\nKukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele\n\"Alicelta\". Norjalaisia, tuoreita kukkia.\n\nSe kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon\ntäytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien\nylitse.\n\nMary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei\nkukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset\nvieraat virvokkeita.\n\nMutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin\nluona oli vieläkin suurempi joukko.\n\nPappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.\n\nHeti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko \"Klaus setä\" tulla\nhäntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan\nsähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin\noli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että\nMary oli saanut senkin nähtäväkseen.\n\nMary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies,\nhuohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta\nehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna\nperällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja\npurskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi\nratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen\nmiehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli\nlapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.\n\nMutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän\nnäytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä\npahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut\nMaryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja\nlähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän\npitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.\n\nMaryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan,\nehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän\nvuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän\nolisi jäänyt arkun ääreen.\n\nKappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin\nhänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle\nakkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.\n\nSamassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu,\nruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön\ntalonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen\nitkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.\n\nHän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin\nruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa\nsekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään\novessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut.\nRouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän\nainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen\näitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. \"Sinä palelet, lapseni!\" Äiti\notti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja\naivan viaton. Siihen hän nukahti.\n\nMutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä\nsisältä, talo kun oli tyhjä... pani hän kätensä ristiin ja sanoi\npuoliääneen: \"Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on\noltu armeliaita.\"\n\nHän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin\noli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.\n\nEnempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä\nhänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen\nposkiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.\n\n\"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin.\"\n\n\n\n\nRATKAISEVA\n\n\nToisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku\ntapaus.\n\nOli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa,\njolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat\nyleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen\nkuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut\nkoristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti\nMaryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja\nMaryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen\nnojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei\nsietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra\nkinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka\nvoitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi\nemäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän\nkuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä\npäivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.\n\nKävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän\najatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä\njotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?\n\nSinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.\n\nEnsimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä \"Korkeasti\nkunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog\".\n\nEttä Klaus setä oli hänen kumminsa, sitä hän ei aavistanutkaan. Isä\nei ollut sitä koskaan sanonut, luultavasti ei tiennyt itsekään.\n\nKlaus setä kirjoitti:\n\n    'On tunteita, liian voimakkaita sanoilla lausuttaviksi,\n    varsinkaan kirjoitetuilla. Minä en ole kynäniekka, tahdon vaan\n    ilmoittaa kirjallisesti, kun en suullisesti voinut, että samana\n    päivänä, kun unhottumaton ystäväni, sinun isäsi, kuoli ja rouva\n    Dawes, jalo kasvatusäitisi, myös kuoli ja sinä jäit yksin,\n    määräsin sinut, rakas kummityttäreni, perillisekseni.\n\n    Omaisuuteni ei likimainkaan ole niin suuri kuin yleensä\n    arvellaan; minulla onkin viimeksi ollut kovia vastoinkäymisiä.\n    Mutta kuitenkin sitä on kylliksi meille molemmille — nimittäin\n    jos sinä hallitset omaa osaasi _eikä Jörgen_. Edellytän näet,\n    että te nyt menette naimisiin.\n\n    Monta vuotta on rouva Dawesin testamentti ollut huostassani,\n    samoin kuin olen hoitanut hänen rahojaan. Eilen avasin\n    testamentin. Hän on säätänyt sinulle omaisuutensa. Tätä on noin\n    60,000 kruunua. Mutta näiden rahojen, samaten kuin isäsi varojen,\n    laita on niin, etteivät ne nykyään tuota melkein mitään.\n\n    Kummisi\n\n                                                Klaus Krog.'\n\nMary vastasi heti:\n\n    'Rakas kummini.\n\n    Kirjeesi on minua liikuttanut. Kiitän sinua koko sydämestäni.\n\n    Mutta suurta lahjaasi en voi ottaa vastaan.\n\n    Onhan Jörgen ottopoikasi enkä tahdo mitenkään joutua hänen\n    tielleen.\n\n    Sinä et saa siitä olla minulle pahoillasi. Minun on mahdotonta\n    toisin toimia.\n\n    Rouva Dawesin testamentista teen vastedes päätökseni ja sitten\n    ilmoitan sinulle.\n\n    Sinulle kiitollinen\n\n                                                 Mary Krog.'\n\nJättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian\ntuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, _cand. med._\n\nKesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut\nyltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn\njännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen\nlempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi,\nmikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät\nkaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat\ntunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski\npäänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta\nlämpimästi puoleensa.\n\nHe istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi\nulkomaille? Mary kummastui: \"Olenko kellekään niin sanonut?\" —\nMargrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. \"Vai niin\",\nvastasi Mary, \"mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista.\nAinakaan en ole sitten asiaa ajatellut.\"\n\n\"Te siis ette aio matkustaa?\" Mary hieman viivytteli. \"Tarkoitan,\netten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella.\" Margrete Röy\njoutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. \"Oletteko ehkä\ntekin aikonut matkustaa?\" kysyi hän. \"Olen. Siksi tahdoin tiedustaa,\nvoisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin\nmatkani teidän suunnitelmanne mukaan.\" — \"Minne te lähdette?\" —\n\"Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin\naikovan juuri sinne\", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli\naikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. \"Ymmärrän\nteidän hyvyytenne\", vastasi Mary. \"Onhan mahdollista, että olen\nmaininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään\npäättänyt.\" — \"Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle\nanteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä.\" Neiti Röy nousi.\n\nMary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä\nikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. \"Jonkun\npäivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy.\" Hän lausui\nsen hiljaa, katsettaan nostamatta. \"Tänään minulla ei ole voimia\",\nlisäsi hän. — \"Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen\nvuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta\nvahviketta, mitä tunnen.\"\n\nVoi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti\nsydämellisesti.\n\n\"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen.\" — \"Te olette\ntervetullut.\" — \"Niin\", sanoi Mary punastuen: \"teillä ei liene\nmitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?\" — \"Taloonne\ntorin varrelle?\" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. — \"Niin,\nmeidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa\n'meidän?'\" Taas tuli kyyneliä. \"Heti kun ilmoitatte, saavun teille.\"\n\nViikon perästä hän tuli.\n\nMitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä\nseuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että\nhöyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi\nkaupunkiin.\n\nMargrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön\nsaapua Krogin taloon torin varrelle.\n\nHän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään\nhyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan\npitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen\nkaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.\n\nMary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli\nmuuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren\nmuotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät\npunaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta\nkuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli\nvallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.\n\n\"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että\nolette vaiti.\" — \"Olen kyllä.\" — Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi:\n\"Kuka on Jörgen Thiis?\" — \"Kuka hän on —?\"\n\n— \"Monesta syystä otaksun _teidän_ voivan minulle ilmoittaa.\" —\n\"Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen\nThiisin kanssa?\" — \"En.\" — \"Niin on sanottu.\" — Mary oli vaiti.\n\"No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?\" — \"Olin.\"\n— Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: \"Vaan olette\npurkanut?\" — Mary nyökkäsi. — \"Siitä tulee monelle iloa; sillä\nJörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne.\" Se ei näyttänyt Maryä\nkummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi:\n\"Hän lienee rakastanut, — ennenkuin minua rakasti?\" — \"Kyllä kai,\nJörgen Thiis?!\" — Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata,\nyhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete\nkumartui lähemmä Maryä: \"Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?\" —\n\"En.\" — \"Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille\nsanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja\nsille olen koko ajan ollut uskollinen?\" — Mary tuijotti: \"Kuinka\nvoitte sen tietää?\" — Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin\nhartaana: \"Onko hän teille niin sanonut?\" — \"Ei minulle, vaan\neräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle.\"\n\nMargrete ei voinut salata suuttumustaan. \"Tiedättekö mitään?\"\nkysyi Mary. — \"Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi\nkertoakaan.\" — \"Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua\",\nsanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. — \"Sen me kaikki näimme\",\nvastasi Margrete. \"Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään\nennen.\" Ja hän lisäsi: \"Eikä se ollutkaan kumma.\" Mary istui\njäykkänä, vaan tiedusti: \"Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä\nkaupungissa?\" — \"On, Mille Falkiin.\" — \"Naituun vaimoon?\" —\n\"Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa\ntunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen\nainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut\nmennä naimisiin, antautui tyttö hänelle.\" — \"Mitä hän teki?\" Mary\nsäikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että\nkävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. \"Hän\noli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein.\" — \"Eivätkä\nvoineet mennä naimisiin?\" — \"Eivät voineet. Silloin tyttö antautui\nhänelle.\"\n\nMary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin\nsanoa, vaan hillitsi.\n\n\"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista.\" Tämän\nselityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän\nistuutui jälleen hitaasti. \"Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta\nmitään elämänkokemusta, neiti.\" — Mary pudisti päätään. — \"Siksi\nminua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän\non kokenut.\" — Mary ei vastannut mitään. \"Me luulimme teidän menevän\nnaimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes\nsairastuivat.\" — \"Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi.\"\n\nMargrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen\ntakana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: \"Silloin hänen halunsa\nkai suuresti kasvoi?\" — Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä\ntyyneksi. \"Te näytte hänet tuntevan?\" — Margrete hieman mietti:\n\"Kyllä\", sanoi hän, \"olenhan minä vanhempi teitä, — vieläpä\nhäntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika\nlailla, minäkin. Sen hän keksi — ja yritti.\" Hän nauroi.\n\nMary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen.\nUlkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla;\nheidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja\nsilmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen,\nliikutettuna, levotonna.\n\n\"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä\ntänään olemme puhuneet? — Vaikka mitä tulisi?\" Margrete katseli\nhäntä ihmetellen. \"Olla siis mainitsematta kellekään, että olette\nminulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?\" — \"Tahdon ehdottomasti,\nettei kukaan saa sitä tietää.\" — \"Ketä _sillä_ tarkoitetaan?\"\n— Mary katsoi häneen: \"Ketäkö tarkoitetaan?\" Hän ei käsittänyt.\nMutta Margrete nousi: \"Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille\nsanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi.\nMutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse\nhavainnut, kuka Jörgen Thiis on.\" — Mary vastasi innokkaasti: —\n\"_Hänelle_ sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. — Vai siksi\nhän tuli?\" lisäsi hän hitaasti. \"Minua ilahuttaa, että mainitsitte\nminulle! Minulla näet oli toinenkin asia... (hän keskeytti hetkeksi)\nse, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli... että\nveisitte terveisiä veljellenne. Minulta.\" — \"Sen toimitan. Ja kiitos\nsiitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni.\" Maryn katse liukui\nsyrjään. Hän taisteli hetkisen. \"Minä olen niitä onnettomia\", sanoi\nhän, \"jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä\non tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että\nveljellänne on siihen osaa.\" — Hän aikoi varmaankin sanoa lisää,\nmutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi\nsinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se\nihan huusi häntä. \"Armahda, mikä ilma!\" sanoi Margrete Röy lujalla\näänellä. \"Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!\" lausui Mary kääntyen\nhäneen päin loistavin silmin. \"Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?\"\nhuusi Margrete. \"Tahdon _kävellä_ kotiin!\" vastasi Mary. \"Päälliseksi\nkävellä?!\" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin\nsanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi\nlausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet\nkohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä\nsohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.\n\nSilloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi\nitseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen\nitkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen,\nsekin; pää vaipui ystävän olalle.\n\nVain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete\noli sanonut ihan hänen korvaansa: \"Teitä vaivaa jokin. Puhukaa\nminulle!\"\n\nEi sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää.\nHän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.\n\nEikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he\nsanoivat toisilleen hyvästi.\n\nMutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään:\n\"Tahdotteko todella mennä jalan —?\" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi\nsanoa: \"Riittää jo siitä! Se on minun asiani.\"\n\nSilloin Margrete lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa\nulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa,\njotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään\nvedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus,\njalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti\nkuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi\nainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään\nyhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen\nkalpeus hänen sanoessaan: \"Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!\"\nVoi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen\nkaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja\nloukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he\nolevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni — varisten parvea! Hän\nryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse\nhuomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen\ntäytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä\nhän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.\n\nJuuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja\nmantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän\nkäsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu\nkäärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän\nkoko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen\naukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi\nkätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin\nehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin\nkerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata\njoutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain\njaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla\nluonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan\ntietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi\nilmi.\n\nMutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja\nsiksi se kuitenkin tuli ilmi.\n\nNyt tehtäisiin paremmin!\n\nHeikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli\nnyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.\n\nIkäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin\njotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan\nlikellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli\nmyrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän\nsaa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä\non takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä\nnyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin\nen myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan\nlikelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori\nhevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary\ntaputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty,\njoka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän\nsen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin\nkovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa,\nvieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.\n\nTämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa.\nJa kulki reippaasti eteenpäin.\n\nHänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie\noli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan\nniin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi\npahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja\nhäpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.\n\nKulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut\nkavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa.\nEi jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman\nitsekunnioitusta.\n\nJos tulisi kosija — ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! —\ntunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän\nei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän\nei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan\naavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia\nkuolemantauti.\n\nHän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma\nkuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut\nsiitä joutua onnettomaksi.\n\nSe oli suunnaton erehdys, oli kyllä; — mutta siihen hän oli viaton.\nVarmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, — kuitenkin se\noli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan\nvelvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto\nvähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat\nhänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.\n\nNyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu\nkääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat\ntuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet\ntuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat\naallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne\npärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä\nruoskivilla suihkuillaan. \"Siitä saat! Siitä saat!\" Ja myrsky, joka\nriehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata\nhänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa\nliepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin:\n\"Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!\"\n\nVaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä\ntuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea\nrautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi,\ntäytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki\ntaas edelleen, poikkeamatta tieltään. \"Minä en luovuta kunniani\nseppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua\nsaa!\"\n\nHän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle\ntasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä\noi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja\nalhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä\nmurenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea\nkoivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa;\ntällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti.\nHän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka\nhetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas\nnuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa,\nniin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori\nkoivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli\nniin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.\n\nHän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle.\nVaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen\nkasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän,\ntällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua\nodottaa.\n\nValot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän\ntiesi, mitä se hänelle merkitsi.\n\nHän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä.\nSen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi\nkuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut.\nHänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka\ntaas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka\nmylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja\nkiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla\nolijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui\nkaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä\noli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin\nenemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli\nniemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle\ntasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään\npelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen\nkunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan\nkatoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa — ja\nsitten etsisivät sen aihetta.\n\nVaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan.\nSe oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän\nolikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.\n\nMieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä.\nHän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin\nkelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta\nkuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.\n\nHänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli\nhieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan\ntervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi\nedemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla\näänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko\ntällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty.\nSadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt\nisänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut\ntätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman\nhäntä.\n\nHän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään\ntaivasta.\n\nAivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen\najattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös\npelkäämättä.\n\nSe, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen\nmielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin\nmaalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen\nsilmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta\nlaiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen\najatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta\nluopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki.\nHän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin.\nTäällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat\nolivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui\nKrogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa\nhän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, —\nnyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen.\nKoneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi\navaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen\noven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit\nja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven\nkiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.\n\nHänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen\njääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia\nkuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi,\nmitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa.\nSen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn\nniskoilleen.\n\nMutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän\nkutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne\noli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi\nastua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa\nsukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan\nalkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi... entä jos siinä\nsattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää\nleikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää\nalusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi?\nKyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava\novi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi.\nKunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan\nsairastanut, hän ei sitä tiennyt.\n\nVaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut\nsadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se\nodottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää\nhamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä\nmedaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei\nollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään\najatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin\ntuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan\nei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.\n\n— Kas niin! —\n\nSilloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia,\nyhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit\nkiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne\nasiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.\n\nJuuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki,\nvaltava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi\naukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän\npäästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.\n\nMaryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan,\nmutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi\ntuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen\nkäsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan,\neikä toinenkaan mitään puhunut.\n\nMutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy\ntunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: \"Tämä on väkivaltaa!\" Ei vastausta.\nHeti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin,\nelävämmin: \"Tämä on väkivaltaa!\" — Ei vastausta. Mutta Frans Röyn\ntoinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi\nkiivaasti: \"Miten te olette tänne joutunut?\" — Nyt toinen vastasi:\n\"Sisareni!\"\n\nÄäni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan:\n\"Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne,\nniin antakaa minun olla!\" Frans Röy kulki edelleen. \"Antakaa minun\nolla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!\" Mary kiemurteli hänestä irti\nniin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan\nMary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: \"Minä en päästä ketään itseäni\nhallitsemaan.\" Silloin toinen vastasi: \"Te saatte voimainne takaa\nrynnistellä irti, — vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele,\npanen teille vahdin!\" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän\npysyi ihan hiljaa: \"Panette minulle vahdin?\" — \"Ihan niin, sillä te\nette voi itseänne hallita.\"\n\nMitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei\ntahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: \"Ja sen te uskotte\nauttavan?\" — \"Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen,\nmitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette\nniin hyvä.\" Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: \"Minä en voi ottaa\napua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta\" — hän\nalkoi itkeä.\n\nSilloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin,\nsen verran kuin voi. \"Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä\nkohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne\nmitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan.\nVaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, — _minä_ tiedän,\nettä kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin\nvaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette\nkauheasti erehtynyt, — sitä syvemmin teitä rakastan — nyt sen\nolen sanonut! — sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton!\nSiksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta,\nmitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti\ntahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon\nluottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte.\nTeen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on\nrakkainta, mitä tiedän.\"\n\nHän keskeytti, vaan sitten jatkoi:\n\n\"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen\ntuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä\nhän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä.\nTällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei\nmitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että\nte olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa\nolevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään\nkelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En\nkoskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin\nvarmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä.\nMinä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten\nsain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa\nkuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?\" Hän oli kuullut\nMaryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä\nympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi\nMaryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi\nei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen\nkaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta\nloistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan\nalla, riemun nopeata tahtia. —\n\n— Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla,\npahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin\nkaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.\n\nPikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä\nkoira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle\npäätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.\n\nKotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä\nollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet\najanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi\ntilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt\narvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: \"Hän on täällä! Hän on\ntäällä!\" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan\nodotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat\nyhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei\nneiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin\noli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! \"Ei, ei se ollut hänen\npuhettaan. Se oli oikein aika mies!\"\n\nMaryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se\nvikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun\nFrans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan\nystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä\nkarvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun\nhänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös\nalkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt\nkestämästään kauhusta.\n\nHänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat\nsiellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä\njäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan\nMaryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta.\nMutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: \"Voi voi, kun neiti lähti\nsellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä\nkaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet\nmenivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos,\nettä saimme teidät taas kotiin!\"\n\nMary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi\nlämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.\n\n\"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen\nhuomannut?\"\n\nKoira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään.\nSen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada\nvaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.\n\nLopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä\nmedaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän\nkatseli sitä — siitä olikin jo monta vuotta —, puristi sitä\nkädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni\nse kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän\npöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas\nulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. \"Tuolla hän saa\nmaata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä\nenää ole iljetystä.\" Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski\nlämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. \"Vienkö\nsinne neidin kynttilän?\" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan\nhänen jälkeensä. \"Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?\"\n\nPalvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen\nportaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt\nalakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän\ntaputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen\nsitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten.\n\"Huomenna — minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana — mutta\nhuomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on\ntapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää.\" Tämä uljas\naie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli\nihan alhaalla. \"Ihmeellistä! — Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu\nsiltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle.\"\n\nKoira seisoi hollantilaisen huoneen ovella; se haistoi, että siellä\noli Frans Röy.\n\nMary tuli perästä ja avasi. Vaan tuskin hän itse ehti ovesta, kun\nFrans Röy huudahti ikäänkuin olisi käynyt vaivaksi pysyä niin kauan\nvaiti: \"Jumaliste, täälläpä mahtaa olla ihanaa!\" Nähdessään koiran\nhyppivän hänen ympärillään hän lisäsi: \"Ja kylläpäs teistä täällä\npidetään!\" Hänen kasvonsa kimaltelivat.\n\n\"Virkapuvussa?\" huomautti Mary. \"Niinpä kyllä, tiedättekö, että minut\nnoudettiin suoraa päätä komeista häistä?\" Hän nauroi.\n\nSiitä Mary sai erään aatteen. Sillä välin kun koira tempoi ja repi\nhänen hermojaan, sanoi hän hilpeästi katsoen Frans Röytä kasvoihin\n\"Meillä on Krogskogenissa ennenkin asunut insinöörikenraali.\" —\n\n\n\n"]