[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAFHc78U8LTdMGjaNWa_uVdXIbXORATwq_GMP5f1rIFo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3512,"Johan Ludvig Runeberg","Talvio, Maila",1871,1951,"3512-talvio-maila-johan-ludvig-runeberg","3512__Talvio_Maila__Johan_Ludvig_Runeberg",null,"muistelmat",[],[],"fi",1900,21409,143867,false,76343,[22],"Runeberg, Johan Ludvig, 1804-1877",[24],"Biographies","\"Johan Ludvig Runeberg\" by Maila Talvio is a literary biography written in the early 20th century. It charts the rise of Finland’s national poet from a modest coastal childhood to cultural preeminence, emphasizing the experiences, friendships, and ideals that shaped his voice. Expect an intimate, source-based portrait of his formative years, teaching and editorial work, and the seeds of the poems that would define a nation.  The opening of the biography moves from a seer’s “crown” vision in Pietarsaari to Runeberg’s frail, poor childhood, strict schooling in Oulu and Vaasa, mischievous boldness, early verses, and deepening love of nature, hunting, and birds. Hardship marks his student life in Turku until tutoring in Saarijärvi immerses him in the Finnish heartland—landscape and people that kindle Hirvenhiihtäjät—and in Ruovesi he gathers veterans’ tales that feed later war poetry. Returning to Turku, and then Helsinki after the great fire, he enters a brilliant circle (Snellman, Lönnrot, Cygnaeus, Nervander), publishes his first poems, secures academic posts, and marries Fredrika Tengström. He helps found the Lauantai Society, teaches at the new lyceum, edits Helsingfors Morgonblad, and—per Topelius’s lively recollections—maintains a frugal yet warm household while tutoring rigorously. After failing to obtain a university chair but achieving new literary success with Hanna, he takes the Porvoo lectureship; the section closes with the family’s arduous spring arrival there. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Elämäkerta kuvaa Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin elämänvaiheita lapsuudesta ja sukuperästä aina kirjailijanuran saavutuksiin. Teos valottaa Runebergin merkitystä kansakunnan herättäjänä ja Maamme-laulun luojana tukeutuen aikalaislähteisiin sekä tutkimuksiin.","Maila Talvion 'Johan Ludvig Runeberg' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3512. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","JOHAN LUDVIG RUNEBERG\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\nHelsingissä,\nFrenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\nLähteenä tätä teosta kirjoittaessa on ollut J. E. Strömborgin\n\"Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg\" sekä Fredr.\nCygnaeuksen, C. G. Estlander, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen\ntutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut\nprofessori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on\nminua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä\nsaada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.\n\nHelsingissä toukokuulla 1900.\n\nM. T.\n\n\n\n\nI.\n\n\nPietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä\nseuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen\nkruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä\ntavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti\nvaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.\n\nEpäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen\nkiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan\nunelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli\ntuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin\nmoni, joka kruunua kantaa.\n\n    \"Kodista köyhäst’ oli hän,\n    laps saloseudun synkeän,\n    ei suvultansa suuri,\n    vaan tuli kunniaksi maan,\n    nous arvoon arvaamattomaan,\n    ol’ lujin Suomen muuri,\n    ja muistons' elää ainiaan.\n\n    Ja tämän maineen kirkkahan,\n    sen omaks hälle hehkuvan\n    sydämmen lämpö antoi;\n    ja synnyinmaallen armaallen\n    kuin morsiolle, äidillen\n    hän kaikki uhriks kantoi; —\n    näin saavutti hän suuruuden.\"\n\n\n\nPojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun\nsyntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden\nkruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.\n\nSuku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin\nv. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen\nmies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi\nja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa\npidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria\nMalmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.\n\nHeidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p.\nhelmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati\nosakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä,\nvanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli\npakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa\nsyntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän\nhellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita\nhyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli\nkaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin\nhuolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen\nmieliala.\n\nEnsi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten\nhäntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim.\nKulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän\nkerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa\nviipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt\nsuuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä,\nmutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen\nupseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika\npäällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: \"antaisitpa,\npaholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!\" Luultavasti lausui\nDöbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan\nmuukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen\nkansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman\nkuvan Döbeln-sankarista.\n\nAlkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta \"Westmanin muorilta\".\nTämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten\nnoustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän\noli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa,\nniin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea\nhuoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa\nseinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun\nsääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten\npäähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.\n\nTalvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton\nLudvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen\ntyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta\npojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet\nehdotukseen.\n\nPerin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona\nPietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän\noli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja\ntapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi \"Jannekaan\" vaan \"Ludvigiksi\"\nruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä.\nHän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin\nelohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus,\nvaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät\nsensijaan erinomaisesti.\n\nTähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle\nLudvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.\n\nOli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella\npuolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita.\nÄkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta\nkaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi \"suttakin julmemmaksi\".\nLudvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on\nirroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa\nei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa\nyhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä\nsyöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.\n\nMutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui,\nkehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä\nlentävänkin linnun.\n\nOlo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814\nkuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä\nomin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi\nVaasan kouluun jatkamaan lukujaan.\n\nAivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei\nollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa\ntapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät\nsuuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat.\nRuumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten\nkurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla\nlöi oppilaittensa kädet verille asti.\n\nEivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei\nosannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut\nmies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat\nedellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi\nopittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien\nkanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin\nkäyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille.\n\"Opetus\", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja\njota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä\npuuliiterissä. \"Opettajalla\" oli siellä joukko rikotuista pulloista\nmuodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä\nnesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai\noppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä\nluumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua,\nsamassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään\nsuussaan itse puhdasta \"mälliä\".\n\nRuneberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta\nmuutamiin koulun \"tapoihin\" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora,\nrehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille\nantoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen\nrehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä\nmielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan\nsyyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain\nkomentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa\nniin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun\nsitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan\nensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa,\njoka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan\nsuoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin\nkäskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. \"Mene tiehesi!\" sanoi\nrehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna\ntullut mitään.\n\nEnsi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan\nmiehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan\nterveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät\nolivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille,\nsai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli\npukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa\npaikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.\n\n— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä\nkiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta\nmädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia\nkiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika\npakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa\nsaanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.\n\nYhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin\nihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli\n\"korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä.\" Mutta\ntämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden\nsieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä\n— sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja\nviskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra \"kalpeana,\nhämmästyneenä ja ällistyksissään\" katselemaan ympärilleen, mutta sitte\nhuomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä\nkiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi\npäässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai\nkyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja\nsaavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää\nnenää.\n\nKouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa\nyhdessä \"puulaakissa\" ja taloudenhoitajana oli heillä \"Dalströmin\nmusteri\", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi\nnimellä \"musteri\". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat,\njoten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin\nvaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta\nsahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin\nRunebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina\npuulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi\npojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.\n\nKerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta,\nainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa.\nMusteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin.\nTuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala\nräjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan\nkarkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat\npoikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta \"rakkaat pojat\" olivat\ntahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he\nolivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa\nsammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella\nhuudolla päreet katosta permannolle.\n\nSinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli\nmusteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla\nruokahalulla.\n\nPoikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi.\nPäinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten\njoukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin,\njos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti\nistuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla\nsäesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki\nvärssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.\n\nEnsi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen\nrunoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim.\njonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin\nsiellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut.\nPäinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä\nhyviä.\n\nErään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen\ntoverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan.\nHe päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt.\nSunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat\nystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli\nkrihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi\nloppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti\npuotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.\n\nAihetta pilalauluihin antoi esimerkiksi seuraava tapaus.\n\nNiinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan\ninnokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika,\nnimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton\noppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä.\nHän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja\nhäntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon,\njossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten\nnäyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa\nhäntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt\nrunoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi\nRuneberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt\njälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko \"Sven Dufvaan.\"\n\nTähän aikaan syntyi myöskin runo \"Susi\", jota saattaa pitää luonnoksena\n\"Hirvenhiihtäjiin\". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla\nkesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta.\nPojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä\noli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä\nodottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei\nmielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan\ntovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin\nrunot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin\nsaattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.\n\nLomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen\nsuurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli\nkauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan\nLudvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut\nkotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä\nhäntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi,\nmetsästyslankku täynnä vesilintuja.\n\nKerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti.\nTavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä\nnuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta\nvene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä.\nPian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy\noli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan\nLudvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida,\nmutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin\npalasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka\nhallussa pyssy oli ollut: \"oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän\nsinut pohjaan!\" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät\nonnellisesti maihin.\n\nLuontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig\naikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa\nluettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta\nsuuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen\nerinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta\noppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen\nelintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja.\nJoskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien\nhoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan\nkesyiksi.\n\nKouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli\nsolakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika,\nmuutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja.\nViisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet\nja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin\nerosivat heidän tiensä.\n\nVuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni\nRunebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o.\nkahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin\nköyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.\n\nLudvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa.\nEnsimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.\n\nHajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen.\nMutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä\nja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen\nolevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton.\nSyyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa.\nYstävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä\n(= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin\nkiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita\noli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset\nkuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä\nyliopiston kirjoihin.\n\nMutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut\nkuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot\nolivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas\nsentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli\ntämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin\nperheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja\nja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan\nmyöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa,\njossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti\nRuneberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä\nkuukaudessa.\n\nSäästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan\nlähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen\ntuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin.\nKerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä\nostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei\nollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan\nkadulla tuli häntä vastaan.\n\nMutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta\nmiestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa,\nvalmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla\nerästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän\najaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi\nherra:\n\n— Tahallaanko herra heitti lumipallon?\n\n— Niin.\n\n— Minkätähden?\n\n— Siksi että herra on niin ylpeä.\n\nAsia jäi sikseen. Herra kai huomasi muistutuksen oikeutetuksi.\n\nEnsi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen\ntoverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti\nheidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä\nruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina\nnälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he\ntulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.\n\nKesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen\nprofessorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana\nlukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan\nsäästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän\nnoin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän\npaistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita,\nleipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle\nlukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat\nvallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi\nSaarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän\nheittää lukunsa ja painua maan sydämeen.\n\n— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä\nprofessori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä\ntyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.\n\nMutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet\n— toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun\nedellä yliopiston ja pääkaupungin.\n\nHän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti\nDanielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo.\nKummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään\nKalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat\nmukanaan.\n\nPyssy olalla samoilee nuorukainen täällä \"Saarijärven salomailla.\"\nAmpumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi\non hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen\ntuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa\nkieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä\nymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla,\ntutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta\nHerralta tuloa toivoo.\n\nHäntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun\npäivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa\nhän tätä aikaa sanoilla:\n\n    \"Oi kulta-aika riemukas,\n    suloisin, armahaisin,\n    kun nuor' on, ylioppilas,\n    ja puutetta ei laisin,\n    ja huolt' ei tuntis ollenkaan,\n    kun viikset vaan sais kasvamaan!\"\n\nPaikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä\npelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta\nja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut\nhänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että\ntuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin\nsanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän\nsuojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.\n\nJonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin\nvankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa\nhäntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä\nparia selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin\nlailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa.\nRangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä\nrohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi\nrangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä\nrikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg\nhuomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.\n\nSekä af Enehjelmin että Danielsonin perheisssä viihtyi hän\nerinomaisesti ja isäntäväet puolestaan olivat hyvin tyytyväiset\nkotiopettajaansa. Kalmarin rouva antoi, kun hänen omille pojilleen\nkudottiin pukukangasta, kutoa sitä niin paljon, että Runebergillekin\ntuli kesävaatteet ja näitä käytti ylioppilas kiitollisesti, kunnes\nunohti takin metsään. Se löydettiin kannon nenästä pitkien aikojen\nperästä. Kesäkuumalla oli Runeberg nähtävästi hetkiseksi tahtonut\nriisua sen yltään, mutta ajatusten viipyessä muualla lienee se siihen\nunohtunut. Turhaan etsittyään ja pahoillaan tappiosta ei hän koskaan\npuhunut koko asiasta.\n\nTähän aikaan oli nuoren ylioppilaan lukitsemattomassa pöytälaatikossa\nsinikantinen vihko, johon oli kirjoitettu runoja. Salaa oppilaat\nottivat vihon ja veivät talon naisten luettavaksi. Itse ei nuorukainen\npitänyt runojaan missään arvossa.\n\nKesällä 1825 saattaessaan kahta oppilastaan Vaasan kouluun, kävi\nLudvig Pietarsaaressa vanhempiansa tervehtimässä. Hän näki heidät\nsilloin viimeisen kerran. Isä oli monasti lausunut, että hän tahtoisi\nelää niinkauan että näkisi, \"mitä Ludvigista tulee,\" mutta hän kuoli\nennenkuin pojan kuolemattomat laulut olivat alkaneet kajahdella.\n\nSamana kesänä oli kapteeni af Enehjelm ostanut Ruovedeltä luonnonihanan\nRitoniemen tilan ja muuttanut sinne. Perheen mukana joutui Runebergkin\nRuovedelle.\n\nTäällä tutustui hän mieheen nimeltä Pelander, josta tuli Vänrikki\nStoolin esikuva. Pelander oli vanha soturi, kantoi vänrikin arvonimeä\nja oli jo käynyt saamattomaksi ja varsinaiseen työhön kykenemättömäksi.\nIsäntäväen sukulaisena sai hän asua pienessä kamarissa pihalla,\nkutoa siellä verkkoa, kyniä höyheniä ja toimittaa muita pieniä\naskareita. Runebergia huvitti tuontuostakin käydä tuittupäistä\nukkoa tervehtimässä, tehdä hänelle pientä pilaa ja kuunnella hänen\nkertomuksiaan sotaajoilta. Hänen suuhunsa pani hän sittemmin ne\nihanat tarinat, jotka hän elämänsä tiellä kuuli Suomen viime sodasta,\nloistopäivistä menneistä. Kapteeni af Enehjelmkin, joka oli ollut sekä\nv. 1788 että 1808 —1809 sodissa, tiesi antaa paljon aineksia, joitten\nperustuksella Runeberg rakensi kauniita kuvia \"sankareista, urhotöistä\naikain unhotettujen.\"\n\nHuomattava on muuan metsästysretki, jonka Runeberg Ruovedellä teki\nparin kuuluisan pyssymiehen seurassa. Oli nähty hirvenjälkiä ja niitä\nlähdettiin suksilla seuraamaan. Luultavasti ei otuksia tavattu, koskei\nRuneberg koskaan niistä mitään maininnut, mutta \"Susi\"- runoelman\nmieliala oli varmaan palannut ja hänen hengessään alkoi luomistyö.\n\nMieli täynnä kauniita muistoja ja kukkarokin hyvässä kunnossa,\npalasi Runeberg alussa vuotta 1826 Turkuun. Ainoastaan kuukauden\najan antoi hän nyt tuntia piispa Tengströmin pojanpojalle. Sitte\nvuokrasi hän pienen huoneen ja heittäysi kiihkeästi valmistamaan\nfilosofian kandidaattitutkintoa. Hän tahtoi saada sen pois ennen ensi\nmaisterivihkiäisiä.\n\nMutta eivät antaneet rauhaa muistot sydänmailta. Ne puhkesivat esiin\nvaltavalla voimalla, kuten keväällä puhkeaa puuhun lehti. Hänen täytyi\nruveta kirjoittamaan.\n\nHän alkoi nyt \"Hirvenhiihtäjiään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkkipiispa Tengströmin taloa voitanee pitää senaikuisen pääkaupungin\nseuraelämän keskipisteenä. Piispa itse oli sekä lahjakas että oppinut,\nsekä sivistynyt että monipuolinen, sekä kirkkoruhtinas että hovimies.\nErinomaisella rakastettavuudella osasi hän kerätä ympärilleen nuoriakin\nja saada heidät viihtymään seurassaan. Nuorta sukulaistaan Johan Ludvig\nRunebergia oli hän alusta pitäen kohdellut suurella ystävällisyydellä.\nHän oli itse köyhästä pojasta, omalla työllään, kohonnut merkitsevään\nyhteiskunnalliseen asemaan ja tiesi sentähden antaa arvoa Johan\nLudvigin ponnistuksille tulla toimeen oman työnsä ansioilla.\n\nJohan Ludvig Runeberg oli tähän aikaan pitkä, laiha vakavannäköinen\nmies, jonka korkeaa otsaa kaartoi tummanruskea, kihara tukka.\nInnostuessaan oli hän erinomaisen henkevä ja kaunis. Mutta hänen\ninnostuksensa hetket näki ainoastaan hänen likeisin ystäväpiirinsä.\nSeurassa oli hän ujo ja arka ja naiset häntä katselivat pelonsekaisella\nkunnioituksella. Muotimaailma oli hänelle aivan tuntematon: hän\nesiintyi usein vanhoissa, kuluneissa vaatteissa, jotka olivat käyneet\nliian pieniksi. Arkkipiispan kotiin oli hän aina tervetullut vieras ja\nhän puolestaan meni sinne mielellään, sekä talonväen tähden että sen\nsivistyneen seurapiirin vuoksi, johon täällä oli tilaisuus tutustua.\n\nAhkerasti vieraili talossa myöskin neiti Fredrika Tengström,\narkkipiispan veljen, kamreeri Tengström vainajan tytär, joka\nmonessa suhteessa oli merkillinen nainen. Hän oli jo neljän vuoden\nvanhana, miltei omin päin, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja\njota vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän kiihtyi hänen lukuhalunsa.\nLäpikäytyään paikkakunnan senaikuiset parhaimmat tyttökoulut,\nosasi hän kuusitoistavuotiaana saksan, ranskan ja englanninkielet\ntäydellisesti. Luonteeltaan oli hän ujo, arka ja umpimielinen, pakeni\nmielellään yksinäisyyteen lukemaan, miettimään ja kirjoittelemaan ja\nhänen suurimpia kärsimyksiään oli, kun äiti pakoitti hänen tulemaan\ntanssiaisiin tai muihin suurempiin kutsuihin. Ulkomuodoltaan hän\nei ollut kaunis eikä häntä huvittaneet nuorten tyttöjen tavalliset\nhuvitukset, varsinkin kun hänen henkinen pääomansa täydellisesti\nkorvasi kevyet ilot.\n\nVuonna 1821 matkustaessaan Pietarsaaren läpi, oli hän käynyt kapteeni\nRunebergin perheessä. Hänen astuessaan huoneeseen, oli toisesta ovesta\nulos luikkinut laiha, pitkä, paljasjalkainen olento. Se oli Johan\nLudvig Runeberg, jonka hän silloin ensi kerran näki.\n\nEräänä iltana lopulla vuotta 1826 oltiin koolla arkkipiispan kodissa.\nLeikittiin panttileikkiä. Oli saatu kuulla että ylioppilas Runeberg\nrunoilee ja ne kolme nuorta naista, jotka sillä kertaa valvoivat\npanttien antamista ja joista yksi oli Fredrika neiti, määräsivät hänen\npanttinsa lunastukseksi kirjoittamaan runon. Ylioppilas suostui ja\nTurun sanomalehden seuraavassa numerossa olikin luvattu runo, \"Till\nsolen\" (Auringolle), jota Tengströmin talossa tervehdittiin suurella\nihastuksella.\n\nTurun sanomalehden toimittaja, maisteri Sjöström, jota siihen aikaan\npidettiin Suomen etevimpänä runoilijana, oli hiukan korjaillut\nRunebergin runoa, mutta Runeberg ei hänen korjauksiinsa ollut ensinkään\ntyytyväinen. Eräässä seurassa tuli sitte asiasta puhetta ja silloin\nlausuivat kaikki ylenkatseellisesti, että Runeberg saattaa pitää sitä\nkunniana, että sellainen mies kuin Sjöström on korjannut hänen runoaan.\nTosin eivät tällaiset huomautukset saaneet Runebergin mielipidettä\nmuuttumaan: hän ei hyväksynyt Sjöströmiä eikä koko hänen suuntaansa.\n\nEi ole Suomessa ollut ja ties milloin tulee olemaan toveripiiri\nsellainen kuin se mihin Runeberg Turun yliopistossa kuului. Heitä\noli noin puoli toistakymmentä ylioppilasta, kaikki miehiä, joitten\nnimiä isänmaa kunnioituksella mainitsee, monet heistä miehiä, jotka\nSuomen kansa tunnustaa suurimmikseen ja joitten elämäntyö on tehnyt\nkäännekohtia isänmaan kehityshistoriassa: Johan Jakob Nervander, Johan\nVilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja Johan Ludvig\nRuneberg. Tässä toveripiirissä vallitsi nuoruus ja elämänhalu, siinä\nsai sijansa viaton leikki, mutta elämän korkeimmat kysymykset ja suuret\nihanteet olivat kaikkien johtotähtenä.\n\nRunebergin likeisimmät ystävät olivat Snellman ja Nervander. Kaikki\nkolme olivat he köyhiä nuorukaisia, joille leipähuolet tuontuostakin\nkävivät muistuttamassa, ettei elämä maailmassa ole huoletonta tanssia\nruusuin ja kukkaisten päällä. Nervander, joka harvinaisella taidolla\nosasi lasketella sukkeluuksia ja pilapuheita, esiintyi tavallisesti\nlohduttajana, kun huolet liiaksi rupesivat painamaan, ja löi kaikki\nleikiksi.\n\nHän ja Runeberg sekä muuan kolmas toveri olivat syksyllä 1826 olleet\nkävelemässä ja istuutuneet erään lähteen laidalle likellä Turkua. Siinä\njutellessa päätettiin että molempain runoilevien ystäväin, Runebergin\nja Nervanderin, pitää kirjoittaa runo tästä lähteestä. Sen, jonka runo\ntulee huonompi, täytyy yhdellä jalalla kolme kertaa hypätä lähteen\nympäri, pitäen päässään tuokkosta, joka oli lähteen laidalla veden\nammentamista varten. Nervanderia pidettiin siihen aikaan yleisesti\nRunebergia etevämpänä ja nytkin kävi niin, että hän voittajana pääsi\nkilpalaulajaisista: Runeberg sai tanssia lähteen ympäri. Mutta\nRunebergin kilpalaulu on sittemmin, hiukan muutetussa muodossa,\ntunkenut miltei joka mökkiin Suomessa. Tunnemmehan kaikki laulun:\n\n    \"Sua lähde kaunis katselen\n    Likellä vettäsi.\n    Kun pilven varjot vaeltavat\n    Kuvastimessasi.\"\n\nYhdessä nämät molemmat ystävät lukivat kandidaattitutkintoon\nvaadittavia aineita, yhdessä he suorittivat tutkintojaan — Nervander\naina saaden paremmat arvosanat, osaksi sentähden, että hän oli ollut\nylioppilaana kaksi vuotta kauvemmin kuin Runeberg, osaksi sentähden\nettä Runeberg muutamien professorien kanssa oli huonoissa väleissä sekä\nvielä siitäkin syystä, että hänen terveytensä koko kevätlukukauden oli\nheikko — ja yhdessä he vihdoin viettivät juhlalliset maisterivihkiäiset.\n\nRuneberg ei tosin ollut aikonut ottaa osaa maisterivihkiäisiin, hän kun\npelkäsi juhlien menoja, mutta toverit tahtoivat häntä välttämättömästi\nmukaan ja viime tingassa saivatkin hänet suostumaan. Siihen aikaan ei\ntässä juhlallisessa tilaisuudessa esiinnytty frakkipuvussa, kuten nyt,\nvaan siinä piti olla erityinen univormu. Aika oli täpärällä, mutta\ntoverit tekivät parastaan: muuan hankki Runebergille takin, toinen\npolvihousut ja sukat, suutari otti vielä tehdäkseen kengät ja joku\ntoimitti sormuksenkin, joka tuli liian pieni. Viime hetkessä saapui\nRuneberg yliopistoon ja sai päähänsä hiukan ränstyneen laakeriseppeleen.\n\nTämä juhla vietettiin kesäkuun 10 p. 1827 eikä Turussa enään sen\njälkeen vietettykään maisterivihkiäisiä, sillä pari kuukautta myöhemmin\nsattui se kauhea tulipalo, joka pani poroksi noin tuhat taloa ja teki\nkodittomaksi noin neljätoistatuhatta ihmistä. Monet toiveet siinä\nmenivät tuhaksi, monet aikeet myttyyn, monet unelmat raunioiksi.\n\nSuuri joukko kodittomiksi jääneitä perheitä muutti nyt maalle Turun\nlikeisyyteen. Piispa Tengströmin perhe asettui Paraisten pappilaan ja\nRuneberg tuli kotiopettajaksi piispan lapsenlapsille.\n\nMetsästys ja kalastus ovat taaskin hänen lomahetkiensä päähuveina.\nPaulalla pyydystelee hän pikkulintuja ja kymmenittäin lentelee niitä\nhänen huoneessaan. Ne käyvät pian vallan kesyiksi, ja tutustuttuaan\nniiden elintapoihin, päästää hoitaja ne vapauteen. Myöskin kerrotaan\nRunebergin näihin aikoihin kesyttäneen kokonaisen hiiriperheen, joka\nsai asustaa hänen saappaassaan.\n\nHän ei pitkiin aikoihin ollut ollut terve. Hänen almanakastaan, johon\nhänellä oli tapana tehdä lyhyitä muistiinpanoja, tapaamme runopätkän,\njoka osoittaa että hän usein ajatteli kuolemaa. Terveytensä takia\npäätti hän vihdoin lähteä merille sekä sitä ennen käydä Pietarsaaressa\ntervehtimässä omaisiaan. Hän lähtikin jo matkalle ja tuli Turkuun asti,\nmutta kääntyi takaisin ja vasta nummella likellä Paraisten kirkonkylää\nlienee hänelle selvinnyt, miksi hänen nyt oli mahdoton lähteä näiltä\nmailta. Siellä kohtasi hän nimittäin sattumalta neiti Fredrika\nTengströmin, joka jo kauvan oli häntä rakastanut. Heidän välinsä ei\nsentään vielä silloin selvinnyt.\n\nSyyspuoleen vuotta 1828 vallitsi vilkas liike suurella maantiellä\nSuomen vanhan ja uuden pääkaupungin välillä: Turku oli raunioina,\nHelsinki pääkaupunkina, yliopisto Helsingissä ja tänne matkasi nyt koko\nyliopiston opettajakunta ja yliopistonuoriso. Leskirouva Tengströmkin\ntyttärineen sekä heidän seurassaan Runeberg suuntasivat kulkunsa\nHelsinkiä kohti — rouva ja Runeberg ensimmäisissä kääseissä, Fredrika\nneiti ja vanha, uskollinen palvelijatar Lisette toisissa.\n\nFredrika neiti hänen äitinsä ja veljensä olivat vuokranneet asunnon\nManeesikadun varrella. Runeberg taas Ison Roopertinkadun varrella, siis\naivan vastakkaisissa päissä silloista Helsinkiä.\n\nRuneberg oli, toivoen saavansa asuintovereita, vuokrannut salin ja\nkaksi pientä kamaria. Pian häneen liittyikin Cygnaeus, joka lupasi\nottaa toisen kamareista. Mutta hänellä ei ollut huonekaluja. Hänen\ntäytyi siis asua Runebergin huoneessa, joka oli kalustettu kutakuinkin\ntäydellisesti. Yöt viettivät ystävät samassa sängyssä. Myöhemmin\nyhtyi heihin vielä Snellman, jonka makuusija tehtiin permannolle\ntai tuoleille. Kun Runebergin oppilaat — Runeberg antoi nimittäin\nyksityistunteja — aamulla kello kahdeksan saapuivat paikalle, vei\nSnellman Cygnaeuksen huoneesen tuolin, voidakseen oleskella siellä,\nkunnes oppilaat olisivat poistuneet. Cygnaeuksen huone oli ihan tyhjä\nja salin koko huonekalustona oli pöytä, joka seisoi keskellä lattiaa.\nTällä pöydällä söivät ystävykset aamuateriansa: maitoa, jota joka aamu\ntilauksesta tuotiin heille, ja vehnäleipää, jota he itse ostivat.\n\nLokakuun 1 päivänä 1828 oli yliopisto avattu, mutta siitä puuttui\nyhteishenkeä ja kodikkaisuutta. Ei ollut sopivaa huoneustoa, johon koko\nkorkeakoulu olisi mahtunut, vaan olivat luennot pidettävät kahdella\neri taholla. Tänä syksynä Runeberg ja Fredrika neiti vihdoin menivät\nkihloihin, mutta kihlausta ei heti julaistu. Luultavasti sitä ei\npidetty tytölle erittäin edullisena.\n\nHäitä ei tietysti vielä ollut ajatteleminenkaan, sillä eihän\nRunebergiltä ollut millä elättää vaimonsa. Työtä oli yllin kyllin\nomankin toimeentulon hankkimisessa. Hän valmistautui näihin aikoihin\ndosentiksi \"kaunopuheisuudessa\". Lukujen lomassa antoi hän tuntia,\nkirjoitteli virkistyksekseen runoja ja kävi morsiantaan tervehtimässä.\n\nRunoja olikin jo karttunut niin paljon, että niistä saattoi tulla\nvihkonen. Mutta ei ollut siihen aikaan nuoren runoilijan helppo\nsaada kustantajaa. Omalla kustannuksella runot olivat julkaistavat\nja menekin takaamiseksi täytyi edeltäkäsin koota ostajia. Uskallusta\nvaadittiin, mutta Runeberg uskalsi ja pani ilmoituksen lehtiin. Samana\npäivänä tuli hän Waseniuksen kirjakauppaan ja näki siellä erään vanhan\nherran paraikaa tutkimassa ilmoitustaan. Pilkallisesti virkkoi vanha\nherra itsekseen: \"millähän se herra aikoo runonsa kustantaa.\" Tämä\nlausunto ei suinkaan ollut rohkaiseva. Mutta ystävien avulla saatiin\nkokoon tarvittava määrä kannattajia ja 10 p. huhtikuuta 1830 luettiin\nHelsingin lehdissä ilmoitus, että vihko oli ilmestynyt painosta.\nJulkisesti ei sitä arvosteltu, mutta aivan haltioissaan onnitteli\nnuorta runoilijaa piispa Tengström ja, mikä Runebergin eninten\nilahutti, Franzén, jonka runoja hän aina suurella mieltymyksellä oli\nlukenut ja jolle hän oli omistanutkin ensi runon vihossansa.\n\nPari kuukautta myöhemmin valmistui kunnialla hänen väitöskirjansa ja\nelokuussa nimitettiin hän dosentiksi \"kaunopuheisuudessa\", toisin\nsanoin latinan kielessä ja kirjallisuudessa.\n\nHänen runoilijakykyään alettiin jo katsella kunnioituksella.\nSanomalehdet julkaisivat nyt hänen tuotteitaan ja tapahtuipa, että\nmuuan nuori ylioppilas eräänä päivänä tuli tilaamaan häneltä runoa,\njonka tahtoi lähettää erään joululahjan mukana. Runeberg tekikin\ntilatun runon, mutta ei ottanut vastaan tarjottua maksua.\n\nNeljän vuoden aikana oli Runeberg nauttinut yliopistosta noin 110\nmarkan suuruista apurahaa lukukaudessa eikä sitä saatu antaa samalle\nhenkilölle pitemmäksi ajaksi. Jotta ei jäisi aivan ilman vakinaisia\ntuloja, haki hän nyt virkaa yliopiston konsistoorin amanuenssina ja\nsaikin toivotun paikan. Paljon siinä oli työtä eikä palkka ollut suuri\n— noin 570 mk. vuodessa, mutta johan niilläkin tuloilla saattoi ruveta\najattelemaan häitä.\n\nNuori morsian oli jo Turussa, käsitöillä ja kukkaismaalauksella,\nansainnut pienen pääoman, noin 400 riksiä ja tällä summalla ryhtyi\nhän valmistamaan yhteistä kotia. Vuokrattiin kaksi pientä huonetta,\njoissa vasta oli ollut nikkariverstas. Itse morsian paperoitsi ja\nmaalasi seinät ja katot, osti sitte vanhoja huonekaluja, joita\nveljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla\npäällysti huonekalut ja niin tulivat huoneet oikein siistiin kuntoon.\nHäät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa 23 p. tammikuuta 1831\niltapäivällä ja vieraita oli yhdeksäntoista henkeä.\n\nKauvan olivat nuoret jo ikävöinneet omaa kotia, \"sillä\", oli Runeberg\nlausunut, \"lintukin tarvitsee vihreän oksan, voidakseen laulaa.\" Nyt\noli laulaja löytänyt oksansa. Ja hänen kanteleensa soikin tästälähtien\nyhä voimakkaampana, puhtaampana ja sopusointuisampana.\n\nKeväällä 1830 olivat muutamat nuoret yliopistomiehet päättäneet ruveta\nkokoontumaan kerran viikossa keskustellakseen kaikellaisista asioista\nja varsinkin vaihtaakseen kirjallisia mielipiteitä. Tavallisesti\npitivät he kokouksensa lauvantaiilloin, josta syystä heidän\njoukkoansa ruvettiin kutsumaan \"Lauvantaiseuraksi\". Seuralla ei ollut\nkirjoitettuja sääntöjä eikä varsinaista ohjelmaa. Jäsenmaksut olivat\nvähäiset ja ne käytettiin uudemman kirjallisuuden ostamiseen. Jäsenet\nsaivat lainata kirjoja viikon ajaksi ja kokouksissa tuli jokaisen tehdä\nselkoa luettujen kirjojen sisällyksestä, josta sitte keskusteltiin.\n\nKokoukset pidettiin tavallisesti jäsenten luona. Ja niin vilkas oli\ntässä seurassa henkinen harrastus, ettei aineellista puolta useinkaan\nehditty ajatella. Teetä tarjosi se jäsenistä, jonka luona kokous\noli, usein myöskin voileipiä. Joskus syötiin ravintolassa yhteinen\nillallinen. Jäsenten mentyä naimisiin tarjottiin illallinen kodissa.\n\nAlussa kuului seuraan ainoastaan kuusi miestä, joiden joukossa\nRuneberg, Nervander, Cygnaeus ja Nordström, mutta vähitellen liittyi\nsiihen sekä yhdenikäisestä että nuoremmasta ylioppilaspolvesta kaikki,\nmitä etevintä ja innokkainta pääkaupungissa oli, muitten muassa Johan\nVilhelm Snellman, Elias Lönnrot ja Zachris Topelius. Lauvantaiseuran\njäsenet olivat luonteeltaan sangen erilaiset ja edustivat mitä\nerilaisimpia tieteen ja taiteen haaroja, joten keskustelut kävivät\nerittäin monipuolisiksi. Monasti syntyi väittely, jossa mielipiteet\nja aatteet väittelijäin koko nuoruudenkiihkolla, lämmöllä ja\nsanain sattuvaisuudella törmäsivät yhteen. Siinä terottui ajatus-\nja arvostelukyky, mielipiteet vakaantuivat, näköpiiri laajeni ja\nkatsantokanta kävi monipuolisemmaksi ja rikkaammaksi.\n\nFredrik Cygnaeus, runoilija ja suuri puhuja, josta sittemmin tuli\nestetiikan professori, kuvailee Lauvantaiseuraa seuraavalla tavalla:\n\"Harvoin lienee rikkaammissakaan maissa kuin meidän maassamme, maissa,\njoissa on paljon herätystä ja suuria rientoja, saatikka sitte meillä,\nsyntynyt seura, jota siinä määrässä kuin Lauvantaiseuraa, olisi\nelähyttänyt kauneus, jalous, kaikki se maan päällä, jonka edestä\nkannattaa elää ja kuolla.\" — — — \"Keskiyön hetki oli jo aikoja sitte\nkehoittanut eroamaan, vaan yhä pysyi seura koolla, hekkumoimassa ilon\nääressä, jota lakkaamatta pulppuavat mielialat ja vaikutukset pitivät\nvireillä. Ja aamuaurinko, joka tutkivana kurkisti sisään avatuista\nakkunoista, tapasi kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin kuin\nillalla, jolloin olimme jättäneet päivätyömme vaivat. Jos mahtavinkin\nnero olisi kirjoittanut kirjan, niin ei hän kirjaansa olisi saanut\nmahtumaan sellaista ajatusten — joskus kyllä ajattelemattomien\n— mutta useimmiten ylevämielisten, uljaitten, innostuneitten ja\ninnostuttavien ajatusten ja katkerien tai ystävällisten pilapuheitten\ntulvaa, kuin olisi mahtunut näitten monivuotisten 'attikalaisten\nöitten' päiväkirjaan, jos jälkimaailmalle olisi pantu muistoon\nparas siitä, mikä niiden kestäessä meni hukkaan jälkimaailmalta.\nJokaiselle, joka näihin öihin otti osaa ja joka kykynsä mukaan sai\nkantaa kortensa henkiseen ylellisyyteen, tuottivat ne katoamatonta\niloa. Tämän maailman hyvyyteen nähden olivat osanottajat kaikki yhtä\nköyhät — — — Mutta sensijaan oli heissä rikas luottamus itseensä\nja muihin, runsas määrä pettymättömiä toiveita ja tuumia, joitten\ntoteutumiseen he järkähtämättömästi uskoivat, paljon rohkeutta,\nelämänhalua ja tulevaisuuden intoa. Siitä on jo kauvan ja se aika on\nikipäiviksi paennut. Mutta — — minä luulisin, että se joka muistossaan\nsaa säilyttää hetkiä, jommoisia minä tässä heikosti, käsin, jotka\nonnellisimmat nuoruuteni muistot panevat vapisemaan, olen kuvannut, ei\nikinä saata tulla onnettomaksi. Kuten sävel, jonka ensi kerran kuulin\nkotilaaksossani, uudestaan ja uudestaan kaikuu korvissani kaukana\nvieraallakin maalla, niin nämätkin muistot, olosuhteitten vaihduttua,\nyhä vieläkin soivat sydämissämme\".\n\nVaikkei Lauvantaiseuran likeisin tarkoitus ollutkaan suorastaan\nvaikuttaa maamme valtiollisiin tahi sivistysoloihin, niin syntyi sen\ntoimesta kaksi laitosta, joitten vaikutus on ollut sangen suuri, nim.\nuusien aatteiden perustuksella toimiva opisto, Helsingin lyseo, joka\navattiin 15 p. maaliskuuta 1831 ja _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_,\njoka alkoi vaikutuksensa 16 p. maaliskuuta samana vuonna.\n\nUudessa oppilaitoksessa sai Runeberg vakinaisen opettajatoimen.\nHän pysyi siinä vuoteen 1837, jolloin hän tuli lehtoriksi Porvoon\nkymnaasiin. Runebergin muuttaessa paikkakunnalta lakkasi Lauvantaiseura.\n\nAjan kuluessa suurenee perhe ja samassa määrin lisääntyvät menot. Pian\non Runebergin ja hänen rouvansa ryhdyttävä keinoon, johon jo niin\nmoni köyhä perhe on turvautunut, nimittäin täysihoitolaisten pitoon.\nTopelius, joka muitten muassa joutui heille asumaan, antaa Runebergin\nkodista seuraavan kuvauksen:\n\n\"Lokaknun 2 p. 1832 tulin minä täysihoitolaisena ja\nylioppilastutkintoon valmistettavana oppilaana Runebergin taloon. Maksu\nsekä täysihoidosta että opetuksesta nousi 500 riksiin vuodelta ja\nsuorituksen piti tapahtua vuosineljänneksittäin.\"\n\nLokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin\nprofessori J.J. Tengströmin ja vihdoin professori J. A. Estlanderin\ntaloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa,\nhuoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta\nsyystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut\nkoleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä\nRamstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita\nrohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin\nmuistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli\nsangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti\nruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin\ntasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.\n\nKahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme.\n— — — Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar\nja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli\nvaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon\nhuolta.\n\nUlkomuodoltaan oli Runeberg tähän aikaan samallainen kuin 4 vuotta\nmyöhemmin, jolloin Mazér pohjalaisen osakunnan tilauksesta hänet\nmaalasi; tai ehkäpä vielä enemmän sen kuvan näköinen, jonka hän\njouluksi 1832 itse maalautti rouvalleen. Runossa joka kuvaa seurasi\nsanottiin, että rouva Runeberg tässä saa \"kauniin miehensä\", ja kun\nei lahjan vastaanottajatar tahtonut tunnustaa kuvan näköisyyttä, niin\nvastattiin: \"johan minä sanoin, että se on sinun kaunis miehesi.\"\n— — — Kotioloissa esiintyi Runeberg tavallisesti paidankaulus alas\nkäännettynä ja ilman kaulaliinaa; puseroa ei hän tähän aikaan\nkäyttänyt, mutta istui usein paitahihaisillaan tai lyhyessä harmaassa\ntyötakissa. — —\n\nRouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ikäisenä kalpea nuori nainen;\nhänellä oli kauniit, ilmehikkäät silmät ja pitkä, tumma tukka, joka\narkioloissa kierrettiin vaatimattomiin solmuihin korvien kohdalle,\nkuten myöhempinäkin aikoina. Hänen kuurouttaan saattoi silloin tuskin\nhuomata. Hän näytti väsyneeltä, oli erillään pysyväinen ja vaitelias,\npaitsi silloin kun hän joutui likeisten tuttavien seuraan tai sai\ntilaisuutta sukkelalla tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun.\nEn tosin koskaan kuullut hänen valittavan tai vaikeroivan, mutta sain\nsen käsityksen että hän kantoi raskasta, hänelle outoa taakkaa — ja\nkuitenkin oli hänellä tukena ja neuvonantajina sekä äiti, veli että\nsisar. Hän oli siihen aikaan niin kivulloinen ja heikkohermoinen, että\nharva olisi aavistanut hänen tulevan kuuden voimakkaan pojan äidiksi ja\nkestävän koetuksia, joitten painon alle moni väkevämpi olisi sortunut,\nsekä saavuttavan 72 ikävuotensa.\n\nSyksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi,\nAnna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen,\neikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku\nilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa:\n\"runollinen epäsikiö\". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa,\nkuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.\n\n-- -- --\n\nMinulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa\nymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono\ntaloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman\nosan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että\npikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän\nkäytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen\npäivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen\nympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä\nsuvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että\npoika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua\nolemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää\näitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että \"maisteri\npyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille\"\n— mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.\n\nElämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut\nja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin,\noli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu,\nsaivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa\nviikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille\nteki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön\nasti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori\nrouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin\noli ostanut kynttilöitä.\n\nSeurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran\nrikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun\nnäköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että\n\"maisterin luona oli herroja.\" — — —\n\nJoulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa,\nja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin\nsukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.\n\nAattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin\nNervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello\ntuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg\nkatsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti\nmeille: \"he lukevat kreikkaa!\" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä\njoululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta.\nRouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti\nhuolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo.\nSiitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä\nsinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin\npienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja\nSuomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa,\nsillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa\nsopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m.\ntuhlailivat kekseliäintä pilaansa.\n\n-- -- --\n\nTalossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta.\nOli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja\nrahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati\nhäntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi\nkäteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän\nhaavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin\npaikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani.\n— Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän\nvarasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.\n\nOlen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta\nMarista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana \"aikoi maisteri\nmuuttaa minut saliin\", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä\n1833 olen merkinnyt: \"minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön\"\n(Marin sairasvuoteen ääressä).\n\n-- -- --\n\nRunebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa\nvarten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli\nnimittäin vuodesta 1832 ollut \"Helsingfors Morgonblad’in\" (Helsingin\nAamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon\nvalmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia.\nOpetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta\nmuutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen\npari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme \"voineet lukea,\nsillä maisteri oli pyydystämässä lintuja.\" Joskus keskeytyi lukeminen\nmuistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä.\nOpetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan:\nkunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät\nlukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy\ntunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin\nennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin\nkoulujärjestyksen kautta.\n\n-- -- --\n\nLisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen\nmerkinnyt: \"tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla\npihassa\"; — ja 8 p. maaliskuuta: \"heitin minä maisterin kanssa\nlumipalloja maaliin\", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli\nmestari.\n\nKirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että\nkorehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että\nmahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali\nvielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa,\notin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen \"Hirvenhiihtäjät\", joka oli\nminulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun\nmaisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri\nsanoi: \"pidä se vaan, jos sinua haluttaa.\"\n\n-- -- --\n\nRunebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan\nylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita\narvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka\nvietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella\ntulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833\nsekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä.\nViimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin\nkunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle\nsen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti\nhänet vaarallisista veljenmaljoista.\n\n-- -- --\n\nVielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan\nneuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon\nitsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. \"Ole vapaa\", sanoi\nhän, \"ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue\nmuitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi.\"\n\n-- -- --\n\nKuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli\nRuneberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten,\njonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli\nainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä\nyliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen\nsaamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan.\nHeti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään\ntoinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston\nviranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.\n\nAhtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta\nrunokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin\ntervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat\nsivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin\ntervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen\njälkeen.\n\nKesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja\nomaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun\nkuoli Pietarsaaressa.\n\nLapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda\nRuneberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka\nulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea\nkoulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea.\nHän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa\nsisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.\n\n-- -- --\n\nSenraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa\ntuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana \"Pilven veikkonsa\".\nSensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen\nlehdessään herttainen \"Hanna\", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen\nylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö\npaikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka\nRunebergin \"Hanna\" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet\nRunebergin \"Hannaan\" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman\nnimen.\n\nKerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän\nastui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä\nsisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi \"Hanna\" vasta\nlopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen\npojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.\n\nHän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin\naikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista\npaikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa\nkuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin\navonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut\nelämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso\nhäntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen\nvalitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä\nsen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka\nvakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa\nnuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.\n\nKun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää\nyliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli\nkonsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle\nerityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä\nvastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.\n\nLoppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja\nlehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi \"Morgonbladissa\" hänen\nkääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä\nrunoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin\nkääntänyt siitä otteita.\n\nToukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin\nkunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden\nrannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli\nnoin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta\nmyöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello\nkuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin \"lämpimin sanoin ja\nylivuotavin sydämin\" ja samassa laulettiin \"Joutsenen\" nuotilla runo,\njonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. \"Miltei kyynelsilmin\nastui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena\ntulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan\nelämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta.\"\nJuhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa\nheitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle.\nVihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä\nvielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: \"Sua lähde kaunis katselen.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nToukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä\noli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä\nkestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas\nrattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä,\nkun saavuttiin Porvooseen.\n\nSeuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin\nkolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne\nmuutti heti rouva Runeberg ja lapset. \"Lehtorin\" pidättivät uudet\nvirkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä\npäivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä\nkonsistoorin kokouksessa.\n\nKesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg\nmuutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin\nkonsistoorin kokouksissa.\n\nKesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi\nettä useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti.\nKylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi\nluodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi\nkalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja\nepäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että\nheidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita.\nAlussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle,\njonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta\nkun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri\nJonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi\nsenjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei\nsietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta.\nTuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että \"mies hän on\nhänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori.\"\n\nUsein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas,\njonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä\njuomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista\nkysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai\nluettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset\nsyksyllä Porvooseen.\n\nPorvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä\nnoin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty,\njoka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta\noli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta\nasemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston\npuheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä\neikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei\nmitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa,\nkaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa\nmuuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti\nsen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille,\npäästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.\n\nHuonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli\nlehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty\njälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois\ntunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti.\nToiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä\nlyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin\nvuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään.\nTappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen.\nJos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin\ntai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle\nrangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte\ntuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi\nheti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet\nkurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin\nvähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että\nitse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta.\nPitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia\njoutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti\nvanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen\njoku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana\nonnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi\ntuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen\ntyönsä.\n\nKun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri\nopettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja\nHelsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa\nvaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä\ntoteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli\njärjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.\n\nSitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa.\nSuorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti\nhän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan\nja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta\nasia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi\nvuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen\ntekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli\nettä piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen\nvastalauseistaan ja vaatimuksistaan.\n\nNe koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä\nopettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien\npilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko\nkäytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata.\nMutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta\nkykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon\nesineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle,\nvaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina\ntottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille,\nkaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan\nlievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi\nRuneberg puolustaa.\n\nAlussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta\nvastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat\njalansijaa yleisössä.\n\nToista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin\nrehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan\nlaitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän\nosoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.\n\nHänen tapaansa ratkaista asioita valaiskoot tässä muutamat esimerkit.\n\nPimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään\nhäätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei\nmorsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä\nmelu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg\nsaapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä.\nSeuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo,\nsaadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan\ntapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa\nkahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei\nsuostunut ilmiantamaan tovereitaan. \"Hyvä\", virkkoi rehtori. \"Jääköön\nasia sikseen.\" Mutta mennessään, lisäsi hän: \"kyllä te käyttäydyitte\noikein soutaja-akkojen tavalla!\"\n\nLuokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota\ntavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta\nhuoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa\nistuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen\npuolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen\nhuoneeseen. \"Vai niin\", sanoo Runeberg aivan tyynesti, \"vai ovat sinun\npäässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia\nsylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes\nosaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy\ntällä tavalla\".\n\nKerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka\nhän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina\nsattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä\nhuonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg \"soittamaan\" kielillään ja\njälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat\noppineet \"edes jotakin\".\n\nKerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan\npuolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua\nastuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin,\nkaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen\nkiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja\nhiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus\non ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa\nsinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin\ntäytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee\npenkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin\nkäsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä\npaikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä.\nJo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja\nvälitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä\nja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan,\nvaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle\ntäyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan\nheitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan\ntaivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä\nja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin.\nHänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori\ntyöpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii\nsydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan\npojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori\nvihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa\nkatuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.\n\nJoskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä\nsaapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu;\nrehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se\nsellainen käytös ole sopiva!\n\nMutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla\nsuuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä\nsäälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena\npurevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi\nhänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi\nhän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta\nsilloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään\nanteeksi.\n\nKerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen,\nsuuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli\nhetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan,\nettä opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata\nhäntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti\noli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti\nivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran\noli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä\nvallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan.\nJonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi\nhänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui\npaikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo,\nsanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin\npahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.\n\nKymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut\nuseissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on\nmuutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan\nrehtorina teki.\n\nOli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg\nrouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa\nLauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama\nmatka.\n\nMaisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg\nrouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen\npitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin\nilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat\nkokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin\ntullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama\npeli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas,\nviittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta\nharvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja\nhevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu\nmatka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään.\nKestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin\ntyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa,\najattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän\naikoo panna käytäntöön.\n\nMaisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee\nhän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin\najajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen,\non hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä\njuttusille. Paras on vain vastata hänelle: \"häh\", jos hän jotakin sanoo.\n\nTämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu\nerinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan\ntyperyyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee\nRuneberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä\noikeastaan oli.\n\nSamalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla.\nImatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti\nsen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla\nviettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat\nihastuksissaan.\n\n1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä\nvirastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan\nelämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se,\nmitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg\nheidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.\n\nKesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa\nyksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin\nja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin\noppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle\nkaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon.\nLaulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen\nsohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas\ntoveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten\nkalleuksien kanssa laatikkoon.\n\nPari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin\nkunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys\ntahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä\nsuuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan\nRunebergin.\n\nErotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä\ntuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla\ntavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838\noli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen\nvaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon,\nsuoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen\nympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli\nRuneberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja\njota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he\nkokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838\nasettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut,\nsaadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute\nhuoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo,\njonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut\nentisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto,\nhuoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden\ntakia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa,\njossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg\nvihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen \"uuden, komean talon\",\njossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan\nomaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.\n\nKuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta\ntalostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin\nläksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän\nseinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat\nteoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija\nmatkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä\nhän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo\nnäin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin\npaikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt\npyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat\nsanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: \"Sua\nlähde kaunis katselen\".\n\nRunebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo\nHaikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: \"sali,\nkolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut\nja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä\". Seutu\non luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia\nsensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen\naikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä\nsuoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse\nviisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa,\nvaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat\nolivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton\noli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta,\nasetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi\nasetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten\nmakuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha\nsohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.\n\nTavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin\nperheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa\nompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon\non pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty\nalas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän\navojaloin.\n\nKello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia\nilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään\nuseimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää\nolla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän\ntavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin,\njuo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen\npartaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi\nyksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta\nvierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti\nnoutamaan ruokatavaroita.\n\nKesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan\nvirkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään\niltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että\nhänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin\nonkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta\najattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi\njärvelle tai metsään.\n\nKroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana\nasuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin\npurjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen\nyönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä\nmuuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut\nKroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.\n\nLuonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi\nseurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin\nnuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että\nmiellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään\nulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin\nkaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg\nsanoo: \"tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin\nsuuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin,\nopetti tulemaan ihmiseksi\".\n\nMyöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan\nKinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg\nlämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim\nZachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että\ntuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut\npojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä\nlämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle\nRuneberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja\ntuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa \"Heinäkuun viides päivä\".\n\nMuitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista,\nräätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi.\nHänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi.\nJollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten\nRuneberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi\nhän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä\nolisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät\ntulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti\npuhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te\ntulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja\nyliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä\npöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin \"vuorten takana\" asuu\nihmisiä.\n\nJuuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää,\njotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus,\njonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi\noli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti\nLundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän\nsyyskuussa 1837: \"— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en\nsitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään\nihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa\nolin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin,\nsaan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes\njonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on\nnimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa\nHelsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana\nkutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä.\nHarvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku\nlikeisimmistäni\".\n\nVähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen\noli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia\nmuita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa.\nSe luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä,\njota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva\nRuneberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä\nsairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti\ntalossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia\nulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.\n\nRunebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti\nisä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi.\nViime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen\neduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä\nkovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan\nVilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti\nsukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on \"hyvin iso ja\nhyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa\nolisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme\nsiten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne\nja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä\nRunebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.\n\nMaaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa\nsukulaisilleen Helsingissä: \"— — — Kai sinä odotat saavasi täältä\noikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei\nminulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on\nkyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä\nkertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja\nrohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni\nolen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää\nettä mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon\nminä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että\nFredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi\nvuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää\".\n\nRuneberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen\nrouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen\nauttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä\nkuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa\nkautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän\nkirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten\nsanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: \"— — Vasta nyt\nolen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa\non nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset,\nkuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin,\njotka korvillaan tahtovat kuulla\".\n\nHeidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että\nlikiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat\nulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä\nRunebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä\nvaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.\n\nKesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot,\nsynnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen\nyliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa\nolleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin\nteoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan\ntavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja\nomituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa\neivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna\nRunebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita\nvuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen\nmielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori\nGrotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa.\nKuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun,\njonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään,\nettä hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja,\njotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi\nkirjoittamaan \"Nadeschdaa.\"\n\nTammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten\nystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen,\nNadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti\nyleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri\nrunoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta.\nSaman vuoden lopulla ilmestyi sentään \"Jouluaatto\", jonka lämmin,\nisänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut\nkäynyt isänmaalleen uskottomaksi.\n\nSilloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin \"Muistelmissa\" on\nsäilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia\nPorvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja\njoihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu.\nIkkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään\nseisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli \"komea\nja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa\nkiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin\npäättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen\nkäytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima\n— — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani,\nkoettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa.\"\n\nAavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan,\njoka seisoo hänen vieressään.\n\n— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti\njatkaa kertomustaan: \"kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman\ntiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin\nkiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua\ninnostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään\nensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen\nrunoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan.\"\n\nSamasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa\nlikeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan\nvalmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen.\n\"Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme\nkävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln\nJuutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina\nlauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on\npunainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan\noli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja \"oliko se hyvä\" sekä,\njos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta\nmitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin,\nmielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!...\"\n\nYhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin\nluona parin toverin seurassa.\n\n\"Sydämeni sykähti\", sanoo hän \"ja polveni vapisivat kun astuimme\nsisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg,\npaitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa\nkatosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään\non tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä\njokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti\nkehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen\nhuoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja\nsikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti\njutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa.\nHyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja.\"\n\nRunebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi\nystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa.\nGrot sanoo Runebergista muun muassa: \"jota enemmän hänen seurassaan on\nsitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä.\n— — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi\najatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa —\nheti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä\najatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta.\nKuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja\nkeskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella\nylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan\npitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän\nhöyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun\nmurtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten\nkäänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi\ntarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on\nmahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta.\"\n\nVuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö\noli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna\nilmestyi ensimmäinen laulu \"Kuningas Fjalarista.\" Miltei hämmästyksellä\nse luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena\nrunoilijana, niin ei \"Hannan\" ja \"Nadeschdan\" runoilijalta olisi\nodotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.\n\nKesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana \"Kuningas\nFjalar\" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla\ntavalla: \"maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten\njoukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu,\narvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen\nMajesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin\nsivistyneen yleisön kirjakaupoissa.\"\n\nKirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei\njokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa.\nNuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa,\nKaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä\nlukemaan.\n\nSamana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita,\nnimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka\näkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841\nläksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin.\nArkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin\neivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja\nnyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia\ntervehtimään.\n\nTietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo\nseuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta\nystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla\non 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta\nRuneberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän\novensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja\npysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos,\naamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte\nvasta lähdetään matkaan.\n\nSyksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka\nPorvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon,\nvarsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei\nkokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää\ntulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia\nsitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia\nRunebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.\n\nJoku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka\ntapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut\nvalmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat\ntyön ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi\nsotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta\nolivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä\nkosketellut, kuten \"Pilven veikossa\", \"Jouluaatossa\" y.m. Nyt hän\npainuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä\ntulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään\nmuu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.\n\nAiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla.\nLehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa\nmajori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan\nmuotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä.\nRunebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi\nkuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle\nOtto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia\npikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten\naikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.\n\nMuutamia \"Vänrikeistään\" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli\nkäsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi\naavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se\nodotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848\nensi osa \"Vänrikki Stoolin tarinoita\" vihdoin ilmestyi.\n\nEnsimmäisenä lauluna siinä on \"Maamme\", jonka Runeberg keväällä\n1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna\noli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi\nkerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa,\nsillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se\nPorvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta.\nJuhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat\nvaltiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija\nitse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius,\njoka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.\n\n\"Maamme laulun\", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p.\ntoukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa\nHelsingissä.\n\nIlma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun,\nkukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat\njuhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa\nääretön ihmisjoukko. Lauletaan \"Maamme laulua\", jonka sävel on\nvallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin\ntutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja\nylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan.\nLoistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea\nolla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka\ntuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren\nlahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista,\nsen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan\nedestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin,\nhyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa\nilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin\niltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä\nsisimmät ajatukset:\n\n    \"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,\n    Soi sana kultainen!\n    Ei laaksoa, ei kukkulaa,\n    ei vettä, rantaa rakkaampaa\n    kuin kotimaa tää pohjoinen,\n    maa kallis isien.\"\n\nLaulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä\nkylliksensä...\n\nSe oli kuten kaikki \"Vänrikit\" lähtenyt runoilijan lämpimästä\nsydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin\nsattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti\nnuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea\nprofessorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan\nRunebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. \"Älä lähde\", sanoo hän,\n\"sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?\"\nJa tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: \"sen\nvain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat\nisänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen\nheidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä\nsanonut?\"\n\n\"Mikä se sitte oikeastaan on,\" huudahtaa muuan arvostelija,\npuhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, \"joka näille vaihteleville\nja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille,\nkoristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille\nantaa niiden viehätyksen? — — Se on _totuuden_ taikavoima sekä\nkertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan _luonnollisuus_\nja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava\n_yksinkertaisuus_, se on vilpittömyys millä _isänmaanrakkautta,\nsotilaskunniaa_ ja kuolemaan asti voittamatonta _urhoollisuutta_\non käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti\nhallitsee sekä ajatusta että esitystä.\"\n\n\"Vänrikki Stoolin\" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon\naika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset\nlaulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten,\nihana \"Vänrikin markkinamuisto\", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta\nsai aiheen.\n\nHän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen,\nkenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa\non että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan\ntapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään\nkenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen\nkomentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että\nsama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta\nsyystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. \"Sinusta\", huudahtaa\nhän miehen kertomuksen katkaisten, \"voin todistaa, että sekä olit\nsodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!\" Nyt käskee kenraali valmistaa\nruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain\nhämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.\n\nMaaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa\n\"Kaarle kuninkaan metsästys.\" Kolmannessa näytännössä oli Runeberg\nläsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun.\nSitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu\ntoimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista \"Vänrikin\nmarkkinamuiston\", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo.\nHän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti\nvalaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.\n\n1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: \"suutuksissani viime\nviikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen\nvallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut\nkolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma\nedelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt\".\n\nVuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja\nsenjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan \"Salaminin kuninkaita\", jotka\nkauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon,\nettä Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi\nkomiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan\nlaajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa\npuhtaasti uskonnolliselle alalle.\n\nSe ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan\nasti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan\nja muistiinpanoistaankin käy selville.\n\nHänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike,\njoka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa\npääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja\npari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten\nLars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi\npietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse\nsulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin\najattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos\nse nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun\nja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle\nvihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa\nasian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta\nPorvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista \"Vanhan\npuutarhurin kirjeitä\", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa\nosoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä\nmaailmankatsantokannasta.\n\nVanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin\nja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista\nkantaansa seuraavalla tavalla: \"Ihminen elää itse asiassa ainoastaan\nsiinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä\nkuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan\ntaivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä\nettä alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa\nettä uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan\nyksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa\nei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus,\nminulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa,\njonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen\nrukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen\nrakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten\nmitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki\nvaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan\nainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse\nsyvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä\nsaan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja\nvaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä\nkuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —\"\n\nKaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen\npalvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä\nmiellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet\npalvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin\nteki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa\nlöytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi\netsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä,\nja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas\npelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt.\nSilloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän\ntuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan\nja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä\netsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin\nnuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa\nneuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden.\nVanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen\nveden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että\nKristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka\nei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan\nmaailman sovittajaa.\n\nVoimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan\ntarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei\nteidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: \"hän on\nkadotettu\", vaan sanokaa mieluummin: \"ehkä hän seisoo vyöryävän virran\nvarrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen\nterveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen\nvalittuja ja edistääkseen hänen asiaansa.\"\n\nKymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja\ntuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria\npappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia\nja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja\nsuvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi\nkertoa.\n\nHän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan\nja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli\nvaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta\nhyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen\npitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa\nhänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja\nalkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan\nkoko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja\ntultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran\nhuoneen rauhaan, tulee uni.\n\n— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun\nnäet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi\nja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä\nheidät rauhaan.\n\nVarmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin\nmieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen\nasti.\n\nPietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian\nvapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin\nvaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta\nhyväksytty.\n\nKesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: \"meidän\nelämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin,\nuskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin\".\n\nRuneberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat.\nHelsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat\nsuoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään\ntäyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan\noli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin\nsaaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen\nja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.\n\nRunebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille\nja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.\n\nJo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat\nsuomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja\npäivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa\nperheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa\nlevinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen\nhaluaa hänet nähdä.\n\nKuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä\nystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin\nrunot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa.\nKruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin\noli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi\nhänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän\nRunebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa\nylhäisöä.\n\nEräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet\nrunoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi\nmuuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. \"Herra\narkkipiispa\", vastasi silloin Runeberg, \"Suomi on köyhä äiti, joka\ntarvitsee kaikki lapsensa\".\n\nKäytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin\nkunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle.\nKaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän\nlaululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin\nkauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt\npitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään,\nvastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas,\njotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän,\nlienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään\nVaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: \"Joka tästä jo pääsisi teidän\nluoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen\nja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa.\"\n\nSyntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun\n23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa\nvanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt\nmonet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä\nkoristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja\ntoimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun\nrunoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista\nnuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui\nMaammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut\nkapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.\n\nSaman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, \"kelpo\npoikaa\", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta\nolivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne\npoikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta.\n\"Ludvigille\" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi\njutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken.\nVihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa\nsieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties,\nkoska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää\nmiestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja\nystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja\npuheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.\n\nHeinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan\nveneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä\npastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan\nRuotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut\nja oliko ollut hauska. \"Olihan siellä\", vastasi Runeberg, \"hauska,\nmutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja\nonkimaan ahvenia.\"\n\n-- -- --\n\nJoulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli\nkokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla\npääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin\nkyennyt nousemaan vuoteeltaan.\n\nSiihen hän pysyi kytkettynä neljätoista vuotta.\n\nNiitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt\nvirkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole\nmennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja\nvaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa\nedes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi.\nSairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän\nvoi kuulla rakasta kuiskausta.\n\nJoka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten\npitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät\nkuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä\nmielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!\n\nNiitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat\nneljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen\nkuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle\npaperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: \"ylevä\nhenki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille\".\n\nEntistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä,\npikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria\nlintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta,\nnäkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka\nsäännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.\n\nNiin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla.\nToukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista\nvaivoista.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRunebergia ei suinkaan aina ole ymmärretty eikä tunnustettu.\n\nEnnen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka\nliikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta\nja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat\nniin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja\nsilkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos\ntahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti\nlausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että\nhänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien\nsisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen\nsilmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina\nkäytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään\ntai \"kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda\ntulen ja elon ja taivaan makeutta\"; tai ylistettiin jalopeuroja tai\nmuita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan\nkelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön\nja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan\nsaattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa\nrunomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen\ntaidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa\nja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja\nloistavia sananmuotoja.\n\nÄkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin\neroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut\njo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta\nkaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan\nkotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti\nvilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus\nkodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena\narkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää\nsolissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat\nillan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin\nympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää.\nEi sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.\n\nLaulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää,\non Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan\nraiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia.\nSuomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia\nsynnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa\njaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä\nsynny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku,\nrehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät\ntaaskin vauhtiin.\n\nRuotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen\nkielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona\naallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa\nesiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän\ntuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs\nhänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että\nvarpaamme.\n\nEi siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset\nlaulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja\nylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut\ntaiderunoutta olisivatkaan.\n\nRuneberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen\nrunokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua,\nsaanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja\nhallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen\nmielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta\nja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta\nja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle\nvirkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä,\nihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja\nvapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja\nhänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet\nottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat\nastuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee\nhän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein\nlämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä\noloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.\n\nSiksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut\nmitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat\nniin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.\n\nPitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin\nnykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa\najan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin\nTegnér ja von Beskow.\n\nOmaa käskystänsä runoudesta määrittelee hän seuraavalla tavalla:\n\n\"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta,\njonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei\nkorjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se\nauttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman\nkauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon\nvaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka\npilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle,\nmiten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on.\"\n\n\"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi\nylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka\nkäytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin,\nsaavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä\neksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä\nepäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen\nhetkinä.\"\n\n\"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee\nainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden\njumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa\nrunsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus\nja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä.\nKunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin\ntunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin\ntieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että\nrunous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä\nkuten kaikessa muussakin luodussa.\"\n\nTietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on\njulaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!\n\nMerkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin\nkirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi\nja jonka päällekirjoitus \"Uusi tähti idässä\" jo ilmaisee sisällön\nlaadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. \"Ja\nkuka\", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, \"tuo profeetallinen,\nuusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten\nkirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku\naavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä\nvastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja\nmikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää,\nkuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me\ntäällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät\" ja itserakkaat, ettemme\nhevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä \"nykyisessä\nrunokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen\nturvautuvaan vekseliblankettiin...\"\n\nEhkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli\nFranzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten\nlaulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän\nonnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että\nRuneberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja,\nja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia\nkansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa\nteokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot\nliikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä.\nRunebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa\nhänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän\nkehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset\npikkukuvaukset. \"Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi\nkuin arvoisa Franzénimme\"!... huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa\nystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan\ntuottaisi enemmän tyydytystä... Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät\nkaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia\nvarten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä\nottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta\nmyydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan.\nTeosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli\ntotuttu pitämään kauniina.\n\nEnsimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta\nkirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa\nseuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin\nherra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen\nharvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta\non toimittanut \"Helsingfors Morgonbladia\". Tämän kaiken perustuksella\nluulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen\njossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei\nedes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti\ntakasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi\nhollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman\nkiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka\nKalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.\n\nEnsimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli\n_Hanna_. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin\nvastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt\nparia tunnettua saksalaista teosta (Göthen \"Hermann und Dorothea\"\nja Vossin \"Luise\"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti.\nHuomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. \"Hermann und Dorotheaa\"\nollut edes lukenutkaan. Ennen \"Hannan\" kirjoittamista ei hän nimittäin\nollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti\nhäntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen\nkäyttäneen sitä esikuvanaan.\n\nSyystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki\nStoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään.\nSensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija\nsuostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja,\nvapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa \"Döbeln\nJuutaalla\", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta.\nSiinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam.\nTyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun\nhänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän\nvalitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.\n\n— Sepä ikävä juttu, lausui Nordenstam. — Kuinka suuri painoksenne on?\n\n— 2,000 kappaletta!\n\n— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi\nmuuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?\n\nNe olivat vähemmänarvoisia. Tätä ei käynyt muuttaminen.\n\n— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen\nkäsikirjoitus sai painoluvan.\n\nRunebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus\nja hänkin joutui \"Vänrikkien\" takia kiistaan sensuurin kanssa.\nArveluttava paikka löytyi tällä kertaa \"Torpan tytöstä.\" Toisessa\nvärssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:\n\n    Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman,\n    vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.\n\nEi käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin\nCygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.\n\nCygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän\nja kirjoittaa:\n\n    Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan surkeimman, j.n.e.\n\nMutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa\nilmestyä alkuperäisessä muodossaan.\n\n\"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä\nunohda senaikaiset,\" kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta.\n\"Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme\nsykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme\nkansaan, jonka edestä kannattaa elää!\"\n\nTällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa.\nVanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja\nheidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin\nlaulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: \"harvoin taitanee historia\nmainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän\nkärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen,\nonnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään\nunohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät,\nkun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa\nikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän\ntahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa.\"\n\nRunoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen\nmaineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei\nkaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja\noppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi\nPorvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden\nsuurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten\nkunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset\nseurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas\nlyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin\narvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin\nakatemialta joka hänen teoksestaan \"Hauta Perhossa\" muutamia vuosia\nsitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen\nkorkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.\n\nRuneberg oli niitä kirjailijoita, jotka kehittyvät hitaasti.\n\nHän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi\nkasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien\npojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy\ntoiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen\nrajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta\ntoiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen\naurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja\nkansansa kukka.\n\nHän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta,\nvaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei\nkoskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän\nei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen\npakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka\nsen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää\nmonet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä\npiti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei\nsiinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin\npois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä\nsellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi\nliittyneet yhteyteen. \"Minä taon takomistani\", sanoi hän, \"kunnes\nkuulen, että kaluun tulee hyvä sointu\".\n\n-- -- --\n\nEi ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä\nkosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta,\nhimmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi,\nhimmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin\ntäytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen\nvaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai\nmyrskyä merellä.\n\nJa kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko\nsiitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi\ntyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen\ntyönsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen\nteoksistaan.\n\n_Hirvenhiihtäjissä_ viedään lukija kauvas sydänmaille, Metsolan\ntorppaan.\n\nOn talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias\nAnna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä,\nitse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa\nväsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on\nhänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta\nkulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne\ntulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.\n\nMatilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies\nparhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole\nvielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli,\njättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman\nitkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin\navioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on\nvakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö,\njoka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa\nriemun.\n\nNyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka\npalvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias,\nmuodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle\nuskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen\niskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan.\nHänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa\nlähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin.\nJa tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.\n\nMutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin\nsytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin\nvalmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset\nkartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan\nruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille.\nPihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte\nPietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille,\nhuutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.\n\nSiellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat\npiiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa\nmuutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha\nSakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt\npidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on\nyhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää\nsamassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla\nsaatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja\nMatille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa\nparemman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.\n\nMutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä,\nrakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja\ntahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa\nsilkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei\ntietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa,\nvarsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten\npiikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset\nmetsästysretkellä.\n\nHän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi.\nSitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria\nMatti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki\nkainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo\nrouvan kirjavaa kangasta.\n\nHetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan\nväkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä\nsaapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja\nväet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua\nAaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.\n\nEi ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä\noli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat\nlapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi\nonnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat\nkarjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli\nryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi\nmaidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi\nkuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta\ntaloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee\nmaailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka\nsirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti.\nMielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen\nukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat,\nmuikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä\nkunnes vatsa on tynnörinä.\n\nIlo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti\nkuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt\nmiehissä kartanoon.\n\nSiellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit\nkeikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma\npäättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran\nehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.\n\n\"Hirvenhiihtäjät\" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla\nkiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan\nkorvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet\nsitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa,\npäre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen\ntalonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa\nvastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi.\nMutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen\nlauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän\nsulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet,\nne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne\ntäällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina,\nparempina.\n\n_Hanna_ siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja\nsyreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen,\nja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa\npoikaansa, ylioppilasta Turusta.\n\nMutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä,\nkuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja\nnähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen\npyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean\nkiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.\n\nSamassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen\npalvelijatar. \"Kiireesti neiti\", puhuu hän, \"pukeutukaa, pankaa\nsormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut\nHän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja\nystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä\nlaskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut\nmerkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen.\"\n\nHanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan,\npyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään\nsohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän\nviisikymmentä vuotta on elänyt yksin.\n\nMutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä,\ntalonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha\npastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon\njalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte\ntehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen\ntaivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa,\nollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran\ntuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta\nsydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa\nsaleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.\n\nHanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin\nystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin\nlahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.\n\nOhhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi\ntasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko\nikäistänne nuorukaista silmiin.\n\n    \"Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’\n    Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan,\n    Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne.\"\n\nHanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki\non hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet... Ja\näkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija\ntytön, jolle koti on vähemmän rakas...\n\nSamassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli\nsiellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää\nhän tulijaa vastaan.\n\nNuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori\nhänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet\nsyliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule\nlapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole\ntuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja\nole sinä hänen rakastava sisarensa.\n\nHanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta\nhänen huultensa kosketusta.\n\nMutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan\nja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet\nheti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa\nvastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi\ntuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta:\nhäntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan\nsopimattomasti.\n\nIllemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian.\nHe astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti.\nVeli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä\nmuistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä\ntämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään\nauki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät\ntoisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet\nystävät.\n\nLähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja\netsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain\netsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna\näkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen\nhänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.\n\nNyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa\nkihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan\ntapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.\n\nMutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina\nhän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat\nhuoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.\n\nVanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte\nsynkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen.\nMutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee\nhän heidät molemmat.\n\n\"Hannasta\" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä,\nihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma,\nrakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.\n\nSeuraa sitte _Jouluaatto_, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies\nPistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.\n\nMajori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty\nviettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa\nhän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on\nmatkalla.\n\nEnnen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa,\nkaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan,\nitkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua\nnukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä\nastelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä\nitkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin,\närisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu\nkulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä,\nlohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin,\nhänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena\nkuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.\n\nÄkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni\nkutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa\nköyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin\nkanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt\nlohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika\npalaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen\npitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat\nmarssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen\ntulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee\n— kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti\nsaliin.\n\nTulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia\novat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala\ntalossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet\nlähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin\nkuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.\n\nHän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin\narasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän\nlaulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.\n\nNyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa\nnukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa.\nPalvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan\nnäki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen.\nKiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan\nsiitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä\nrumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on\ntulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä\nPohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt\nhaihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää\ntyttö huoneen ja rientää tupaan.\n\nSiellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia\nretkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan\nkuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin\nsotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun\nAugusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi\nsoimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin\nvakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin\non sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus.\nMutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas\nvanhempiensa luo.\n\nJo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on\nseisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä\non hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on\ntauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu\nkapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen\nkäsivarsi sidottuna.\n\nKun he ovat kadonneet vinttikamariin, jää Augusta isänsä kanssa kahden.\n\nIsä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme\nvain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako\nhän takaisin ilonsa?\n\nTuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka\nkopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori,\nhänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen\nolkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia\ntuo kapteeni sodasta.\n\nVanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen\nja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas\ntyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa\nillan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa\nkadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt\nrauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti\nja onhan hän tottunut kärsimään.\n\nMajori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan,\nmutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat\nkohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi\nhäntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja\nnauttia iankaikkisen Jumalan antimia.\n\nSotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee\nmajori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen\nkolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro,\ntyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.\n\nÄkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan\nmuita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin\nsotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi\nkieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa\ntalossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti\najattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain\ntoisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka\nhän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!\n\nUkon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää\npesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön\nloistaviin silmiin.\n\n\"Jouluaatto\" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe\nja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi\nsiitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina\nviihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä,\nkieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää\npovessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.\n\n_Nadeschda_ on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari,\niloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.\n\nHe ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset\novat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan\nja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut\njnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän\nhiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla\nkoristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet,\n\"olkikeijukaisen\" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa\nurhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän\nenään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa,\njumaloi, sitte menehtyäkseen.\n\nHän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi.\nJos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen\nparempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua\nnärkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia\nolen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin\nminun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni\nvaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.\n\nJa revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas,\nvihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun\nkiittää ja kuolla.\n\nSilloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken\nmuun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit,\nVoldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi.\nTämän valitsen.\n\nVoldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa\nveljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta.\nTämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin\nuskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen\nturvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.\n\nKun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen\nonnellinen puolisonsa.\n\nMutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana\nharhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia\nFeodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä\nlemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan\ntytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin\nja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän\näiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen\nylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin\nrakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.\n\nVoldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden\npienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.\n\nEräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään\nnuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle\nDmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä,\nodotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen,\njota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy,\nniin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä,\nsillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän\nlöytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois\nhiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.\n\nJonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla,\ntutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan\nlinnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen,\nniinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun\nhän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot\novat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä\njuhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän\nnaisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän\non tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille\narmahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa\nruhtinaan lapsia.\n\nRuhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän\nkeisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna\nei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja\nlupaa antaa heille Voldmarin takaisin.\n\n\"Nadeschda\" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin\nmielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän\nsadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä\noloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten\nluonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka\nhän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät\nhenkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja\ntunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.\n\n_Kuningas Fjalar_ vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin\nsankari-aikaan.\n\nGauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven\njuhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven\nääressä riemuitaan.\n\nSuuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi\nkukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan\nharpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo\nhän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja\nharmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha\ntästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot.\nAinoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin\nunohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.\n\nTuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras.\nSe on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee\nläpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan\npäällä.\n\nKuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin\npilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat\nkäsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa.\nMutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin\nhänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.\n\nJo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan\nFjalar.\n\nTuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä\ntulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja\nkysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla\ntottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee,\ntakaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.\n\nDargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika\nja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän\nvoi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha\nasetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä\nFjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu\nsiellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.\n\nJa vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen\ntyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.\n\n-- -- --\n\nCronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin\nnimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha\nja sokea.\n\nHänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he\nrakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa.\nKen olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti\nkaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta\nmeren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka\ntulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun\ntuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.\n\nLaulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti\nmeriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.\n\nEräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma,\nettä sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on\nmaassa, satujen Hjalmar saapuu.\n\nMiksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal\nvastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat\nylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.\n\nOihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja\nkuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran\nmerellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän\nmyrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta.\nKuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti\ntytön. Se oli Oihonna.\n\nMutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi.\nIhastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon\nympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta\nHjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan\nsankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.\n\n-- -- --\n\nVuodet ovat vierineet, Fjalar kuningas on käynyt vanhaksi.\n\nEräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen\nvaltakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa\nviimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.\n\nHän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen\nedessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.\n\nJos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin\nmiksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu,\nkuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun\nsuuruutesi.\n\nMutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän\nihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan.\nNyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään\nmiekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi\ntulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.\n\nSamassa ilmestyy laaksoon varjo, hitaasti nousten kalliota kohti. Se on\nDargar.\n\nHetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi\nurhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa,\nkuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän\non kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:\n\nKovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt.\nSentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä\nkasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat\ntekoni. Olen muserrettu.\n\nMinua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä\nkiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine\noli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti\nsotaretkeni.\n\nSokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa\nvoitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren\nmyrskyävällä selällä.\n\nIsä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin\nvaloisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa...! Kevään tuulet\nkuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset,\nauringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani\nkorkealle, kohti jumalten kotia.\n\nKaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä\nHjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka\nhän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli\nhän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen\nsuonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin\nmyrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.\n\nÄlä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet\ntässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi,\nkuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen\ntervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui\nmaahan.\n\nPäivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar,\nliikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat\nhänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa\nvanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:\n\nTeidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — —\nMeri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne\nlaskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi\nniellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran\ntaipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle\nkäynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.\n\nNäin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja\nantoi verensä sekoittua poikansa vereen.\n\nJa niin sammui, kuten päivä sammuu, Fjalar kuningas.\n\nTämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten\nsankarirunojen \"Ossianin laulujen\" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu,\njossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole\nsuurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka\nvoitetaan henkisessä kamppailussa. \"Kuningas Fjalar\" on laulu jumalten\nkunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja\nsäälimään avutonta lasta.\n\n_Salaminin kuninkaissa_ keskittyy toiminta pääasiallisesti\nkuninkaanpojan, Leonteen ympärille.\n\nHänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin\nkruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen\nkuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan\ntakaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa\nkansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä\nelää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden\nhän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin\nmäärin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka\non oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen\nettä hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee\nSalaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua\nkohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa\nAjaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja,\nEubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen\nkuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen\nsotapukua, joka hänelle on uskottu.\n\nLeiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa\nsaapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin.\nÄlköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin\nsärkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.\n\nLeontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä\nkauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua\n— taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen\nhallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus?\nOikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki\nhorjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin\npysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen\nojennusnuorana.\n\nEräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen\nmitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona\nja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen\non käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja\npapitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita\nvaltakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät\ntiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle\nvaloisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä,\nnyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja\nDelfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.\n\nSillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan\nnuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on\nhäntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan\nLeontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua\nelon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.\n\nLeontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa\näitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee\njoutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin...\n\nHaaksirikkoinen on Eyrysakes.\n\nPäästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei\nkuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo\nosansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja\nlupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.\n\nPian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina\nLeiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat\nkuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä,\njollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi.\nTietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa\nlopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie\nLeiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta\nsilloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat\nvoittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.\n\nAnkara arvostelu on muistuttanut, että \"Salaminin kuninkaissa\" olisi\nmuodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä\non sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta\nlukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen\nkauneuteen, joka teoksessa elää.\n\nJos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan\nvuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla\nkuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee\njärkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri\nei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa\nkukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja\nlikinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden\njumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias\nitse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja\nvoi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä...\nIhminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää\nhän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin\nhuomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi,\njoka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista\nepävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein\nvääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!\n\n-- -- --\n\nSuuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa\nilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää\neikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli\nyksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat\nluonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin\nja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen\nkokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse\nhaparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti\noikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin\nomituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon\npovesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen\npuutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.\n\nRunebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja\nkirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun\nyksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton,\ntuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden\nhän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin\nhyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen\nvaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.\n\nMonessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena\nkirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin\nihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän\nsaanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten\nkirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä,\nSuomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi,\nsen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän\njakamattoman rakkautensa antoi.\n\nKolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan\njälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa.\nSilloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon,\nantamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on\nmenneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä\noli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet\nrivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat\nhänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista,\nDunckerista:\n\n    \"Kodista köyhäst’ oli hän,\n    laps saloseudun synkeän,\n    ei suvultansa suuri,\n    vaan tuli kunniaksi maan,\n    nous arvoon arvaamattomaan,\n    ol’ lujin Suomen muuri,\n    ja muistons’ elää ainiaan.\n\n    Ja tämän maineen kirkkahan,\n    sen omaks hälle hehkuvan\n    sydämen lämpö antoi;\n    ja synnyinmaallen armaallen\n    kuin morsiolle, äidillen\n    hän kaikki uhriks kantoi, —\n    näin saavutti hän suuruuden.\"\n\n\n\n"]