[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3I5tENHsLRHCZ4agrVFkDiK-zeLJVmo5tqyQNKM-GNk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3513,"Juhannustanssi","Eronen, Simo",1881,1936,"3513-eronen-simo-juhannustanssi","3513__Eronen_Simo__Juhannustanssi","Romaani Karjalan kannakselta","romaani",[],[],"fi",1921,null,37761,247301,false,76342,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Karelian Isthmus (Russia) -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Juhannustanssi: Romaani Karjalan kannakselta\" by Simo Eronen is a novel written in the early 20th century. Set on the Karelian Isthmus just after civil strife, it follows Eino Rautanen’s return to the family manor and the factory community as he is drawn—despite reluctance—into rebuilding efforts and local responsibilities. At the same time, he navigates a fraught past with a young nurse and a rekindled bond with his childhood friend Siiri Falkman, while themes of legacy, class, and modern change ripple through manor, village, and mill.  The opening of the novel centers on feverish preparations at the Päiväniemi manor for Eino’s homecoming, seen through Matilda Rautanen’s bustling pride and the uneasy arrival of the gentle nurse Mrs. Syväri, who secretly bears the memory of a brief, consuming affair with Eino. Touring the rooms awakens her past—echoed by the portrait of Eino’s scandalous forebear—and she flees in turmoil just before he arrives. Eino’s first day back is tender and practical: reminiscing with his mother, hearing of the new mill director Rönkä, and being deftly enlisted to locate sites for a hospital and orphanage, with the orphan Liisu as emblem of the community’s needs. A social visit from the Falkmans follows; walking to the lakeside pavilion, Eino perceives Siiri anew—self-possessed, warm, and changed by Berlin—and an unspoken understanding forms as midsummer plans (and the mothers’ quiet hopes) frame the promise ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],267,"Romaani sijoittuu Karjalan kannakselle Päiväniemen herraskartanoon, jossa valmistaudutaan juhannuksen viettoon ja nuoren maisterin kotiinpaluuseen. Kerronta kuvaa kartanon väen elämää, vanhoja perinteitä sekä menneisyyden muistojen herättämiä tunteita ja ihmissuhdekuvioita.","Simo Erosen 'Juhannustanssi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3513.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JUHANNUSTANSSI\n\nRomaani Karjalan kannakselta\n\n\nKirj.\n\nSIMO ERONEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta\nja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja\nsiirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan\noli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen\nperinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan\npiti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui\nleikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa\noli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana\nmuihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin\nleipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua.\n\n— Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän\nruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta\nvilistämään.\n\n— Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri\nlevittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi.\n\n— Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen\njo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta\nminä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni\ntämän paikan linjalleen.\n\n— Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan\npanna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi.\n\nOvelle ilmestyi Matilda rouva ja puheli sovittavasta\n\n— Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei\nse siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet\nentistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan.\n\n— No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi\nmitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa.\n— Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla\nviskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin\nsilmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla\njutkuteta.\n\nViimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka\nhän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni\nperässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva\nkuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan\nnäki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla.\nMatilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa\nPetteriä:\n\n— Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei\nsinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino\njalkaisin patikoimaan.\n\n— Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan?\nihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja\ntokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät.\nVastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta.\n\nKello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa\nsilmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi\nkauan kaivatun odotus.\n\nPuutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen\nvanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa\nvuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut\nhoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä\nkukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä.\nMatilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset\nnoutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla\nvedellä täytettäviksi.\n\n— Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda\nrouva.\n\nTämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa\npuutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon\nnuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään.\n\nTulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa.\nVartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän\nnäytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät\nolkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön\njättämä kalpeus.\n\nMutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata\npoikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään\nluonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän\nhuudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle:\n\n— Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun\ntulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään\nvastata, hän jatkoi:\n\n— Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on\ntäällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon\nparemmaksi.\n\n— Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta!\n\n— Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille\nniin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on\nminulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti\nrouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään\noikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa.\nTeillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset.\n\nHe alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen\nsaliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista\npeitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten,\nvuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto,\nrokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna\nvallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä:\n\n— No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää?\n\nPikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta.\nHän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi,\nettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä.\n\nTämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista\nkohtaa puhua laverrellen:\n\n— Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin\nsiru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä\non nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän\nkaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä\nmuisto, jos paljon muuta lie mennyt.\n\nRouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen\nkatseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän\nlavertelun ja hän ajatteli. \"Tämä on siis _hänen_ kotinsa, ja minä\nolen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee\nkotiin tänään!\" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: \"Muutaman\ntunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä.\" Hänen kätensä siveli\npöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan\nvilahti: \"Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen\nkuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli.\"\n\nSäpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva\ntoimesi:\n\n— Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte\nnähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on\nkoko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on\nsinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma\nsuojelijansa.\n\nPikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä.\nHän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti,\nniinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää\ntoisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä.\n\nMiesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin\nmuistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli\nhellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä:\n\n— Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun\niltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat\njo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi.\n\nMatilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa\nmiesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen\nkätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä.\nÄkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin,\nhyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: \"Äiti, äiti!\"\n\nHän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen\nkyyneltensä lävitse:\n\n— Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on\nkyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä\nmuutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään,\nmutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua.\nSaattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon.\n\nRouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä\nolevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: \"Tuossa ei ole yhtä ainoata\n_hänen_ piirrettään. Aivan vieras mies.\"\n\nViimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen.\nSe huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta\nnäytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt\npeittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä\nkorkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen\nvälillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan\nkuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki\nhyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän\nelämänsä eläisi.\n\nHuone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva\nhaasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle:\n\n— Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy\ntäällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen\nkarttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin\nmitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon\nhyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden\nummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin\nhuoneisiin.\n\nRouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän\ntarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa\nvanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen\nhenki, joka suojeli tätä huonetta.\n\nÄkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä\nmelkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin,\nhän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo\nsyvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti.\n\nMatilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon\nvaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten\nhän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada\ntäältä pahoja basilleja keuhkoihinsa.\n\nPikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia.\nHän näkee näkyjä menneitä... Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa\nmaaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen\nmiehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön\njuhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja\nhänellä on kuolettava ikävä... Silloin ilmestyy siihen luojan\nhylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä\nmetsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina,\nmistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen...\nJa niiden mukana on _hän_. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin\npienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien\nsiellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua... Ja siitä se\nsitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa,\nei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä\nkestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on\ntarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin\npolttavat...\n\nPikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa\nvapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan\nhänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on\nniiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä\nyksinäisyydestä...\n\nPikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen\nkorvansa juuressa:\n\n— Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän\nolette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti.\n\n— Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se\non jo ohi.\n\n— Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin\nvallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan\nsäikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen.\n\nMatilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja\njatkoi:\n\n— Ja kuitenkin, kuitenkin... Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin\nisäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli\nnuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja\ntiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni?\n\nEi, sitä ei rouva Syväri voinut arvata.\n\n— Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli\nryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka!\n\nPikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja\npysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi:\n\n— Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne\nPäiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen.\nVanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän\nkirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän\npahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä\nmuistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen\nluonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen.\n\n— Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin\nkuuluvalla äänellä...\n\nPäiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan.\nSiellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat,\nomenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa,\nhyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki\nkukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha,\nsiistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan\netempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren\nuntuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin.\n\nHe kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa\nMatilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän\nsiirtelee jalkojaan ja ajattelee: \"Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan\nvarten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä\nnäkee, että häntä täällä odotetaan.\"\n\nMutta Matilda rouva haasteli:\n\n— Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime\nkeväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi\nsilloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä\nvanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä\nniistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä\nmukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä\nvanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan.\n\nTaas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus\nsyliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: \"Vajaa\ntunti enää, ja minä olen vielä täällä.\"\n\nMatilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän\nsäästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein\ntummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan.\n\n— Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista,\nja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään.\n\nTakaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: \"Miksi minä\nen jo aikoja sitten ole juossut tieheni?\" Mutta jalat veivät hänet\ntahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen.\n\nSe oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen\nkohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä.\nNurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia\nmetsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui\nnaulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin\nreunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja\nkorokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen\njärjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan\nharrastuksen ulottuvan sillekin alalle.\n\n— Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva\nasetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä\nsekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein\nkokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi.\nSaatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä\nselvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran\nseasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä\nkivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne\nkaikki oikeita.\n\nMatilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä\nlopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät\nvuohipukit pois valikoitujen laumasta.\n\nSillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja\nsilmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä.\nMonet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin\nkoskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään\nriippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen\nkarvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto:\nEino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen\nselkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten\nsyntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin\nkoppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen.\n\nKevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta\näkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan\nja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti\nlähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta,\nja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön.\n\nMatilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään\nmahdollista, että piti nyt juuri mennä.\n\n— Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka\nmikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te\nlähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt\nminun onneni ja iloni todistajaksi!\n\nHänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku\nsairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda\nrouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi\nalkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät\nhänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa\nMatilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille,\nsuulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä:\n\n— Hyvä!... rakas!...\n\nJa ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta.\nPortaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa\ntuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi\nsinne.\n\nHän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan\nantamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen:\n\n— Pois, pois, nopeasti!... Se on mennyt, unohdettu!... Minun pitää\npaeta, paeta!... kauas!...\n\nMatilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä\nhellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka\nsaattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas\nEino poikansa palasi kotiin.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPäiväniemen Eino Rautanen on kotona.\n\nHe ovat viettäneet koko iltapäivän kahdeltaan. Äiti on näytellyt\nylpeänä ja onnellisena Einolle koko vanhan kartanon ulkoa ja sisältä.\nKaikki paikat, jokainen komero, jokainen vanha huonekalu, jokainen\nvanha ja rakas esine pitää Einon nähdä, niinkuin ne olisivat\nkorvaamattomia kalleuksia. Kalleuksia ne ovatkin, äiti kertoilee\nväsymättä, milloin ja mistä ne kukin ovat taloon tulleet, mitä muistoja\nniihin liittyy. Eino on ehkä monasti ennen kuullut nämä kertomukset,\nmutta ei haittaa, hän kuuntelee mielellään niitä uudelleen. Silloin\ntällöin hän silittää hyväillen äitinsä harmaata päätä, ja silloin sulaa\nMatilda rouvan sydän onnesta ja hellyydestä. Oi, hän rakasti niin\npaljon poikaansa.\n\nIllan tultua he istuivat Einon huoneen ulkoparvekkeella. Siitä on\nverraton näköala etelään, länteen ja lounaaseen leviävän suuren\nHirviselän yli. Sen suuret ja pienet vehmaiset saaret uivat iltaruson\nkultaamalla ulapalla kuin onnellinen, äidinylpeyden paisuttama\nsorsaemo poikueilleen. Päiväniemen kylää kaakon puolelta reunustavan\nmetsäkannaksen takaa kuuluu Kuovikosken kohina. Sieltä kohoaa korkealle\npuiden yli Kuovikosken tehtaan vasta korjattu savupiippu.\n\nMatilda rouva kertoili:\n\n— Se on yhtä päivää vanhempi tuo savupiippu kuin sinä, Eino rakkaani.\nTe olette nyt kahdenkymmenen seitsemän ikäisiä molemmat. Paljon\nsaivat isäsi ja Falkman vainaja nähdä puuhaa, ennenkuin tuo piippu\nsaatiin kohoamaan. Ja kun siihen sitten viimeinen tiilikivi oli\nmuurattu, synnyit sinä seuraavana päivänä. \"Siinäpä tuli palkinto\nponnistuksista!\" nauroi isäsi. — Niin, pitihän minunkin jotain tehdä,\nkun he laittoivat moisen ihmepiipun. — \"Sinä, rakkaani, voitit\nkilpailussa!\" sanoi isäsi eikä herennyt sinua katselemasta. Sinä potkit\njo niin miehekkäästi ja näytit kieltäsi, vaikka olit isäsi mielestä\nniin naurettavan pikkuinen.\n\nEino kohensi lämmintä villahuivia äitinsä hartioille.\n\n— Ja siitä lähtien, jatkaa Matilda rouva, — siitä lähtien minä\nolen aina uskonut, että sinun kohtalollasi on jotain yhteistä tuon\ntehtaanpiipun kanssa. Kun sinä olet kaukana poissa, muistan sinua\njoka kerran, kun satun vilkaisemaan tuonne tehtaalle päin. \"Hyvin\novat Einon asiat!\" iloitsen silloin sydämessäni, kun piippu näkyy\npaikallaan. Mutta silloin viimeisenä kauheana yönä, kun te hyökkäsitte\ntähän kylään, silloin minä säikähdin hirveästi. Me olimme vavisten\nkyhjöttäneet koko yön kellarissa. Joka puolella rätisi ja räiskyi.\nSitten aamun valjetessa alkoi hiljetä, ja silloin kömpi vanha Petteri\nylös katsomaan, miltä siellä näytti. \"Kartanolle on käynyt huonosti\",\nkertoi hän palatessaan, \"ja tehtaan piippu on keskeltä katkennut\nja romahtanut alas.\" — \"Nyt meni Eino rakkaani\", jysähti silloin\nsydämessäni. Melkein taisin mennä tajuttomaksi. Mutta jo hetkisen\nperästä olit sinä miehinesi siinä kellarin suulla ja vedit meidät\nraukat päivän valoon.\n\n— Näetkös siitä, äiti, minulla oli sentään vähän parempi onni kuin\ntuolla tehtaanpiipulla, hymyili Eino.\n\n— Niin oli, jumalan kiitos, mutta en minä hyvään aikaan tahtonut uskoa\nsilmiäni, että sinä siinä olit. Se sinun outo pukusikin, ensi kerran\nnäin sellaista.\n\n— Ja se taisi olla vielä hiukan epäsiisti silloin! nauroi Eino. —\nOlimme melkein koko yön konttailleet tuolla pellon ojia pitkin.\n\nHyvän hetken katseli Matilda rouva ihaillen poikansa, päivettynyttä,\ntummahkona hohtavaa poskea ja sanoi sitten melkein arastellen:\n\n— Se saisi olla jo lopussa! Pelkäsin aina sinut kadottavani, niin kauan\nkun kannoit sitä pukua. Ja siitäkö pelosta vai mistä lie johtunut: aina\nnäytit sinä minusta hiukan vieraalta sotilastakissasi. Muut kaikki sitä\nihailivat, mutta ei minun vanha silmäni siihen voinut tottua.\n\n— Sinun silmäsi oli aivan oikeassa, äiti kulta, en minäkään siihen\npukuun konsanaan tottunut. Katselen kyllä varsin mielelläni hyvin\npuettuja sotilaita, mutta oma olemukseni sotilastakin sisään\npuristettuna tuntuu minusta melkein naurettavalta. Se lienee\nveressä, meitä Rautasia ei kai ole luotu sotilaiksi. Hyvän sotilaan\nensimäinen ja tärkein avu on oppia ihailemaan omaa ulkonäköään. Minä\nen siihen oppinut, ja niin alkoikin koko sotilaselämä väsyttää minua\nsanomattomasti.\n\n— Nytpä saatkin olla täällä aivan omissa oloissasi ja levätä\nkyllältäsi! Ei vanha äitimummosi sinua pahasti häiritse.\n\nEthän sinä, rakas äiti, milloinkaan minua häiritse, kun eivät vain muut\nhäiritseisi. Ja tämän kesän tahdon pysyä syrjässä kaikesta, koetan\npäästä tasapainoon.\n\nNiin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli\nvielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas\noli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä\nolivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi,\napulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat\nnukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain.\nToiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja\nuusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen,\nkävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku\nrouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja\nvaatimaton.\n\nEino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut\nKuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan\nnousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän\ntiedusti sitä äidiltään.\n\n— Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän\nja harvinaisen toimekkaan näköinen mies.\n\n— Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino.\n\nOli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin,\nettä uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana:\nHänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa\nvalittu johtokuntaan isävainajansa tilalle.\n\n— Minut johtokuntaan? pääsi Einolta.\n\n— Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku\npaikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella.\n\nEino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut\nhänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa\nkysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan\ntapaista, siitä tunsi miehen.\n\nHän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa\nsisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain\nsanoi:\n\n— Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua\nkonsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa\nmissään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet\ntoisen miehen, sopivamman.\n\nKyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja\nRöngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria\nvälittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa.\nMutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa\nasiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään.\n\nNe aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä\nlevolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa,\nja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei\nvain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus\ntahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin\nsaattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies\ntuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein\nliian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut,\njos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa\nlänkiään sovittelemaan.\n\nEino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää\nnykypäivinä!\n\nJo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla,\nupouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan\nmuodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri,\nkamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja\nKuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri\nSilvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä\nKuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa.\n\nIhmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut\nsitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta\ntulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies,\nhieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot,\njoita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja\nmiellyttävät.\n\nAsiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella.\nEino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta\nottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä\npuheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita,\njoiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut\nherrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille\nimarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä\nsydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos\nhänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli\nvalikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden.\n\nMatilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa\nmiltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja\nhän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja\nsiirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen:\n\n— Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä\nkulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He\nloivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan\nolemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla,\njoiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa.\n\nHän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa\nuskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla\nseikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut.\n\nEino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys:\n\"Mihin se tuolla pyrkii?\" kysyi hän itseltään. \"Mikä uhkapeluri tämä\non, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?\" Hänellä puolestaan\nei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia\nkorttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa!\n\nInsinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan\nsuuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä\nloistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen\npäiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös\njoku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa.\n\n— Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä\nlähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille\nolinsijoille.\n\nTämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat\nvuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä.\n\n— Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän\nsurumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä,\nhupa on niitä aikoja yhdessä muistella.\n\n— Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan\nosatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana\nkäsivartensa talon emännälle.\n\nRouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta\nsilmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin\ntuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä:\n\n— Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen\nvarsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat\nnykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty.\n\n— Niin kertovat!\n\n— Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan\nhaikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei\nestänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka\nsiellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina.\n\nSalissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia,\njoita riippui seinillä varsin runsaasti.\n\n— Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda\nrouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta.\n\n— Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti\nmuutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille\npaikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden\njoukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi.\n\n— Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia?\ntiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen.\n\n— Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun\nostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan\novat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii\nsinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria.\n\n— Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista,\ninnostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on\nuutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän\nmaalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin\nväliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen\nsalattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään\nhavainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia,\nhoukuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille.\nMinä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun\nviehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä\nharppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi\nolla aarre kätkettynä!\n\n— Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin\nminäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli\npäätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan.\n\nHän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä.\nHän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella.\nRouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri.\nHän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään\nsuuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan\nkylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän\nlahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman\nkaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva\nSiviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä\nhän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa\nmahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja\nja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli\nlaaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle\ntulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti\nhän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän\nennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan.\n\nTällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen,\nvielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin\npikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva\nSilvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa\nvapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan,\npaisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan\nkiirehtimättä valikoi uusia nuotteja.\n\nKamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan\nhermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin\npäin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa\noikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä\nkysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan.\n\nEino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään\nrouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä\nnuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin\nalkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia\nsyrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli\njo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä\njalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen,\ntavallaan myös onnettomuustoverikseen.\n\nJohtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta\nottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla,\nettä täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan.\n\n— Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti\nlapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa\npaikassa tutustua minun pikku Liisuuni!\n\nUjosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi\nniiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään\nja puheli:\n\n— Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä\nvielä kodittomina.\n\nHän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta\nkeskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin\nsairaanhoitajattaren?\n\n— Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen.\n\n— Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi\nvain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin\non: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon\nasuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi\nviivyttelemättä ryhtyä.\n\nEino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän\nasti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän\nkeskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet,\nhän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei\nhänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen\nvakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen.\nMatilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen\nsamalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste\njohtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia.\n\nJa näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja\nRönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä\nsuunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen\nyhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös\nuusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa,\nja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri\nsellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta\nkapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen\nasuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä\nsuunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä\ntyössä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan\nnuoren Rautasen puoleen:\n\n— Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo\naloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan\nsilmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin.\nVaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä\nniiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä.\n\nMatilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä:\n\n— Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja\norporaukoille saada koti.\n\nHän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi:\n\n— Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää\nmyös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti.\n\n— Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja\nentisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on\noikeastaan kyseessä, ei mitään muuta.\n\nTosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien\ntyötä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa\naloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan.\n\nMaisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden\nsairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti\nkiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään:\n\n— Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita\ntuloksia.\n\nSillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä\nasiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan.\n\nMatilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies.\nHyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja\nvanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan.\n\nNuori Rautanen ajatteli: \"Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri\noikeastaan lienee?\" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli\nsiihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja\norpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen\njo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan\npyristellä, sait komennon, tottele!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nIltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana\nkävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville\nviljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän\nlehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän\nlandau-vaunun. \"Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!\" hykähti hän\nilostuneena ja kiiruhti askeliaan.\n\nNiin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta\nparivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma\nhistoriansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru\nkertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies,\noli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi.\nHän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten\nköyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta\nhän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: \"Vävypoikani on tehtaan\ntirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan\ntirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä\nlandau-vaunu!\" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman\nhoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin\nja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen\nvertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.\n\nPäiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä\ntalossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa\nilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden\nviettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa\npäiväniemeläisiä vierailullaan.\n\nHän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla\nnuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:\n\n— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään\ntarkastamasta!\n\nNuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää\ntarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!\n\nHe puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina\nolleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä\nyhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat\nviimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside,\nrakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden\nkohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen\nja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi\njälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.\n\nSiiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin\ntäyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa\nmuodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän\nkukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa,\njonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli\nuutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan\nhuolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. \"Hän on nähtävästi aika paljon\ntanssinut!\" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli\ntapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman\nkulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä\npuhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät\nSiirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin\nelämä saaneet ihmeitä aikaan.\n\nSiiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken\nkuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla\nmyös Päiväniemeen.\n\n— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin\nolet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!\n\n— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä?\n\n— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo\nehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt\nhe ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät\nkartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.\n\n— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken\nkauhujen jäleltä?\n\n— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen\nenää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla\nsukulaispiirinsä keskuudessa.\n\n— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet\nKuovikosken jälkimuistoja?\n\n— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin\nhuvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain\njouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani,\nmutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.\n\nNaureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat\nmoabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen.\n— Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin\nolevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan\nkotimatkalle!\n\nSiiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton,\npoikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen,\nkoirankujeisiin alati valmiin.\n\n— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne\nMoabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?\n\n— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En\ntiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä\nveljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden\nsilmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi\nmelkein panna veren pysähtymään.\n\n— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi!\nJa saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan\nvälittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan\nvielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä\nmuuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä\nuhriorgioita.\n\nRouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla\nkumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän\ntervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti\nsitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.\n\n— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään\nnyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä\nselvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan\nhänessä, paljon osuutta!\n\n— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.\n\n— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille\nkäy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset\nvanhemmat.\n\nRouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin\nunohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen\nselon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla\nKuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä\nerikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:\n\n— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää\npitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.\n\n— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda\nrouva.\n\n— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole.\nHyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä\nasiat rupeavat sujumaan.\n\nHän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt\nsydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä\nlujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.\n\nJuotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään\noikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista.\nSiiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.\n\n— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin\nvuorostani se tehdä! ilkamoi hän.\n\nPäiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen\nkahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään,\nlehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt\non muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi\nja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän\nrakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli\nHirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen\nRautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.\n\nHe kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain\npihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä\nsiimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on\nsyventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän\nkäynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä\nhuvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat\nunohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.\n\nSiiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee\nsanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen.\nHänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs\nkertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän\nvoimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee\nsivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä,\ntäyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen\npuseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä\nulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi\nsuuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se\nuhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... \"Hänestä\ntulisi varmaan hyvä äiti!\" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan,\nei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä\nvetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt,\nvaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: \"Rajua, kypeniksi polttavaa\nintohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä\non uskollinen sydän!\" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri\ntosiaan oli sellainen.\n\nSiiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka\noli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut\nsanomalehdistä?\n\nKyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla\noli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut,\nmistä hänen olisi pitänyt lukea.\n\n— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä\nkeskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta:\nmitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus.\nEi siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta\nse on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä\nkarkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten,\nvälistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta\nnäyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita...\n\nNiin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino\najatusjuoksuaan. \"Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä\nihailisi!\" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli\nmennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä\ntoveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen\nsisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä\nsuhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta,\nsuojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa\nkokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä\nastuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit\nhelisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus,\nsen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään\njokapäiväinen naisen heilakka! \"Hänestä tulee hyvä äiti!\"\n\n— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on\nottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan\nsuuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat\nnäytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista\nkäärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja\noopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko\nkatsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa\nlahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja\nkäärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein\npitänyt...\n\nEino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta\nsitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen,\nettä heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen\nsukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti\nheidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään.\nHän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota\nsopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui\nnapisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman\noli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli\nparemman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs\nhän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä\nnatustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. \"Kas vain, siinä on\npienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!\" Tietysti sen siinä piti\nolla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt.\nSen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen\noivalsi! \"Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!\"\n\nSiiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään.\nSiiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa\nhäneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:\n\n— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!\n\nNuori Rautanen havahtui:\n\n— Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain,\nsinä osaat niin hyvin kertoa!\n\n— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.\n\n— Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa\nsyödä natusteltiin voileipiä!\n\nSiiri purskahti helisevään nauruun.\n\n— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka\nsuuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No,\nehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä...\n\n— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä\n_sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun\nääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja\nsitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!\n\nHe ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee\nhattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa\nhänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:\n\n— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti\nkorvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin!\n\n— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän\nkatseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!\n\nHän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.\n\n— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos\nolisi!\n\n— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa\ntilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun.\n\nVanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät\nyltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi\nsuuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine\nrakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin\ntyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.\n\nKyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi,\nja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen\noli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli\nyksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet\nväittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa\npaviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat\nvielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä\nkesken katkennutta kutsumustaan täytti.\n\nHe tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle\nja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää:\nnurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä\nhaalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset,\nkorskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan\nrypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan\nnäyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään\nsuoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä\nolisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.\n\nMaalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:\n\n— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä\npaviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja\nsiellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten\nperhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se\nole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki\nmieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin\nminä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan\nKristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus\nnoine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä\njotenkin huono hartauden harjoittaja!\n\n— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin\nolen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa\nmuistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan\npaljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!\n\nHän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:\n\n— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus\nkäsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea.\nSinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta\nketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!\n\nSiiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä\naivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.\n\nHeidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä,\njohon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse.\nSiiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.\n\n— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä\nnäyttää olevan paljon puhumista toisilleen.\n\n— Arvattavasti sitä heillä riittää!\n\n— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin\nyksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.\n\nTosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he\nsiellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on\nvieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään,\npäät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.\n\nJa äkkiä juolahti Einon mieleen: \"Kun eivät vain mummo parat pitäisi\nsiellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!\"\n\nHän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös\nja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.\n\nJa seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: \"Miten olisi, eikös\nnoille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä\ntoivovat!\"\n\nSiiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli\nkuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän\nmyös ajatteli: \"Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!\"\n\nEino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta\nkainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi\nhyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä\nuhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin\nkaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat\ntäyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa\njuovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne\npiilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: \"Niin, miksi ei\ntehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä\nPäiväniemen Rautasien suku meihin häviä!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan\nalapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin\npaikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki\noli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle\nsopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.\n\nSattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle.\nHäntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria\ntyöläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä\nkohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon\nne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai\nolivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka\nleikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin\nse nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja\nvertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi\nkullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien\nsyntiset nautinnot.\n\nNuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman\npolven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman,\njonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti\nhätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen\nkeltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset\nsäärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla\nkytivät vielä veljesvihan jäljet.\n\nKosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle\nrannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä\nvähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain\nhuvilatyyliin rakennetut asumukset.\n\nJohtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi\npöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria.\nSiviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois\nyltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen\nedes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.\n\nIsäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti\nesittelyn:\n\n— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä,\nsotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen\nmajesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin\nvanhastaan?\n\n— Tunnetaan, erinomaisesti!\n\nSe viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa\nolevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.\n\nNuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa,\njoviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän\nnäytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti\ntämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta,\nvaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen\nkansalainen.\n\nKapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta\nkutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen\nHelsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan\nsuurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se\noli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat\nliikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa\nkaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.\n\nJohtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista\njuuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle\nilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain\nhuuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.\n\nToiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti\nisännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä\nkohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri\nViherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä\npöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli\nkamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua\nkättelyillä häiritsemään.\n\nIsännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut\npitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään\noli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet\nhirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja\nhovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon\nyleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän\nkäsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.\n\n— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä,\nhuomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.\n\n— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä\nihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden\nvilkastuttavaa seuraa ympärillään.\n\n— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti\nkapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä\nvarrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä\nmiekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna\nsaattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai\npunaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä\nnäillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?\n\n— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen\ntohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen\naloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä.\nJa mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä\nei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen\nyhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa\nmiljoona-armeijoissamme.\n\n— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen\nkapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva,\nsuuri yksilö?\n\n— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä,\nselitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei\nkoko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit,\näkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää\nmuuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen,\nlaumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa\npitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua,\nja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus\nihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa\ntottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja\nsosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta,\nmilitarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet\nkaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput,\nmielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen,\nettä kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa\nhe ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita,\nmutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman\nraskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat\njo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei\nsotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva\nja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa.\nNykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!\n\nHän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja\nselitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä\nnykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt\nkansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa\ntavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa\ntiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.\n\n— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia\nrakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat\nmelkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa,\nmutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi,\nmutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä\npotilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa,\nsiinä on raja. Katsokaas tästä!\n\nHän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän\nreunalle ja näytti siitä lyijykynällä.\n\n— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä\nvieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on\nvierasta.\n\n— Ja kenen maata se on?\n\n— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen\nerehdy.\n\n— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä\ntyöntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.\n\n— Jaa, mikäs tuo on tuossa?\n\n— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!\n\n— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä\nkai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että\nsen pitäisi niin olla.\n\nJohtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken\nLiebermannin sileäksi hangattua naamaa. \"On siinäkin muuan viinuri,\nja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!\" ajatteli hän. Tosiaan\nLiebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli\nhuolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä\nnaamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: \"Herra\nLiebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa\nklubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa.\"\nSe sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja\nkorttien väliin.\n\n— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen\nisäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme\ntästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran,\nsitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä,\nse on selvä!\n\nJohtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan.\nMoneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin\nmielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö\nliian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta\nhalusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie\nhalunnutkin.\n\n— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se\nkauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista\ntule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä\ntarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan\njuoksevat.\n\nNämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli\nvaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi\nse äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut\nKuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin\nasioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut\nVaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään\nkiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään\nhiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin,\nkunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei\npäästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli\nalituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä\nlääkäristä, ei mistään.\n\nPelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin\nsyventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua\njokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti\nnaurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi\nsiitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä\nhuomaavaiseksi isännäksi.\n\n— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te\njuo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?\n\nNuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt\nlähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen\nsairaanhoitajattaren puheilla.\n\n— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä\nlaiminlyönyt käyntinsä!\n\n— Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään\nnuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi!\n\nNuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia\ntuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi\ntultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne\ntoimittanut.\n\n— Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. —\nNähtävästi he ovat vanhoja tuttavia.\n\n— Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka\nvalpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan,\nettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli\nkysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen,\nhän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen\nmenneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta.\n\nMutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui\ntohtoriin.\n\n— Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi,\nsinulta kysytään tärkeitä asioita!\n\nTohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn\nvaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut\nzuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä\nei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin\noriginelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen.\nNe tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin\nnykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin\noli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine\npäänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen\nmielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se\nhyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri\nselvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen\nmuistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan,\nkun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä\noli kysymys.\n\n— Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista!\nTässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen\nlaupeudensisaresi keksinyt?\n\nKysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti\nhän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin\nyksityissairaalassa.\n\n— Ja mikä hänen miehensä on ollut... tai on?\n\n— Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai\njotain sentapaista... harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva\ntaisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä!\n\nNämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin\nentisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta\nsilloin kysyi odottamatta nuori Rautanen:\n\n— Ja hänen miehensä... se musikantti... oliko hänen nimensä Syväri?\n\n— En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä.\n\nNuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: \"Kiertelevä\nkapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!\" Se sopi, sopi\nerinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun\nkerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi.\nEhkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän\ntullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista...\nSe kesti vain kaksi viikkoa... ei, kuusitoista päivää se oli!... \"Ja\nhän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!\" .. Nuori Rautanen unohti\nkotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen\nhuulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi.\n\nJohtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja\ntiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan\nhinnasta oli lopullisesti sovittu.\n\n— Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne\nepäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa\nei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa\non muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen\nvastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän\nmielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela!\n\nJohtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän\najatteli: \"Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis\nviljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!\" Hän tarkasteli korttejaan,\nilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: \"Ne aikovat sijoittaa\nsinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!\" Miten hitolla\nhän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa,\nvaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he\nolivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan\npaikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei\nmitään. Hän sanoi huolimattomasti:\n\n— Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne?\n\nNiin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä\nlohkotut.\n\n\"Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!\" ajatteli johtaja\nRönkä. \"Kantatilat ovat aina parasta maata!\" Hän tarkasteli salavihkaa\nLiebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra\noikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän\njuutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen\nsuomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein\nvahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla\nvanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! \"Paljonkohan tuommoisen\nherran kunniasana maksaisi... ehkä viisikymmentä tuhatta?\" Vaikka\noikeastaan... kuntahan vielä epäröi...\n\nNuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa.\nHän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee\nilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta\nhehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu\nväkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen\npöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi\nhänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle,\nmutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan\nluo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella\nliverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa,\nkiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat... sitten\nhän tempaa Liisun syliinsä... Liisu puristaa käsivartensa hänen\nkaulaansa... vavahtelee intohimosta... Niin, siitä oli viisi vuotta.\n\"Ja hän on jättänyt miehensä... jättänyt miehensä!\" Hänen teki\nmieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut.\nNähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!...\n\nKapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan\npanoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa\novat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi.\n\n— Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä.\n\n— Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat\ntohtori Hillin sanat: \"Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä\npääsemättömissä.\" Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen\nrakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen.\nÄkkiä iski hänen päähänsä: \"Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee\nLiisuun?\" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten\nhän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: \"Ei\ntuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea,\nhyväntahtoinen lörpöttelijä... ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!\"\n\nTohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja\nkeskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan\nsuurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli\nsiitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan\nmurtumaisillaan.\n\n— Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä\nkohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus,\njoka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se\nei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin\nsiroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai\nhän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin\nmonissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa\ntemppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät\nsuorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri\nuskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu\nosannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli\nsotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia,\nennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman\narmoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se\nnykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija...\n\n— Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad\ntyrmistyneenä.\n\n— Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen...\nbolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri\nNapoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat\nerikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä\nhovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat\npuhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin\njalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta\nyleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin\nylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin\nvoittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen\nihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko\nmehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli\nhänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat,\nsiviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle!\nOn selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava\nnuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta.\nSe vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään\nvarustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä\nsaada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on\nnyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha\nmaailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias,\njoka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden,\nennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan\nkun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty,\non turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta!\n\nTohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta\nsikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä\ntoimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille:\n\n— Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan\nkaupasta valmis tulee?\n\n— Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän\nja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois\npalvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät!\n\nJohtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki\npelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa\nseuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä.\nVihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja\nhän ajatteli: \"Kas, siinä se on, hän kelpaa!\"...\n\nHerra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan\njohtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden.\n\n— Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä\nlempeästi.\n\n— Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette?\n\n— Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä\nrauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä\nvastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna\ntehdään kauppakirjat... tai tänä iltana. Miten vain haluatte!\n\nKortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat\nhölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti:\n\n— Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne\nepäröimään?\n\n— Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas\ntulevat, mitä minä heille sanon?\n\n— Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette\nsaanut siitä... viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä\nmaksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki\npelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan... ei teidän huoli sanoa\nsitäkään... me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän\nlehtiin. Lukekoot sieltä!\n\nNämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin\nepäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen\nherra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja\nkun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan\ninnostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä\nvalmis.\n\nNuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi\nmennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala\noli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle\ntullessaan. \"Enkä aavistanut, että Liisu on siellä... Liisu! Ja äiti on\npuhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi\nsemmoinen Liisu voi olla maailmassa!\" Hän havahtui siihen, että johtaja\nRönkä löi häntä olalle.\n\n— No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä!\n\n— Mikä ostaja... minä?\n\n— No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan\ntirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat\nhuomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne!\n\nVähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys.\nHän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko\njutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli\nsäyseästi:\n\n— Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi,\nkun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne\nlaitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme.\nSinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean\nparatiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja,\nlaaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö\ntässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin\nedessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki\nkuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi,\nettä hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole\nenää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen.\nJos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä!\n\nTosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut\noivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt\narmeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen,\nettä olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi\njo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja\norposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan\nillalliselle.\n\n— Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui\nhän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä.\n\nToisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin\nkriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri\nSilvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli\nsuonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli\nyhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin.\n\nApulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin\nalkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan\ntunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan\nrouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu\ntaskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä\noli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen\nKuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden\nyli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi\napulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet\nSiviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi\napulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos\nhän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta\nsiitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat\napulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi.\n\nKamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys\njohtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin\nvaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut\nerehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli\ntaistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon\nmiedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet\nhänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun\ntämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi\nvieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan\npurkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän\nsadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet\nantaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia\nhäviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne\nkorvapuustit verrattomalla nautinnolla!\n\nRuokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli\nVenäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies\nminne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä\nvarsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät,\nsilmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu\ntummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen\nvartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen\nmadonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä\nvälttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän\nhymyili vieraille armollisinta hymyään.\n\nKomea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen\nkannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen\nmukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen\ntulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella\nhartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan\nkorkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen\nkapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein\nemännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi\nsen täällä vieraassa maassa.\n\nHerrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti\nkamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian.\nHänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se\njäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen\ntajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi,\nirtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian\nvaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena:\n\n— Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä\nmusikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli\nsilloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti,\noikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin\ntoisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän\nkuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie\nollut teloittamassakin.\n\nTämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän\nsanoi jotenkin tylysti:\n\n— Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa.\nKaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu\nheidän ammattiinsa.\n\nNuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin\nmielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei\npyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita,\njotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun\nhenkilöä. Sen piti olla rauhoitettu.\n\nJohtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen\nhiljaisuuden huudahtaen:\n\n— Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt\nsuojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen,\nsaatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä\niltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja\nrouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana.\n\n— Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa!\nhuomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin\nkiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen\nmielestään aivan sietämättömän epämukava.\n\nNuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu\nlähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No\nsen hän hyvin ymmärsi, mutta pois... pois koko paikkakunnalta. \"Hän\nei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!\" Raju, kauan salassa\npiillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen\nalas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi\nitsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä.\n\n— Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana... on jo kovin myöhäinen!\nepäröi hän hyvästellessään.\n\n— Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja\ntehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa.\n\n— No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat!\n\n— Entä se toinen asia... joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa?\n\nNuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi:\n\n— Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se\njonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi!\n\nPihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: \"Mitä varten\nminä suostuin?\" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus:\n\"Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt... hän on siellä ja...\nja minua tarvitaan myöskin siellä!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nNuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta\nalkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on\njo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä,\nharsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä.\nKauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia\nkuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä.\nIlmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se\nluo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista,\nlämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret\nintohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä\nvaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän\npäivätyön alkaneen.\n\nNuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa\nkuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää\nvielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä\nkumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: \"Riennä, riennä, Liisu on vielä\nvalveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!\"\n\nJo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu\nsairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu\nportille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset\nunohtuivat, Liisu ei!\n\nTien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa\njotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta\nkummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: \"Entäpä jos Liisu on sinut\nunohtanut, unohtanut?\" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä\njuolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan\nepäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja\nsulkee portin perässään.\n\nSiellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut\nhänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän\nääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä,\ntoisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden\nteristämiä lehviä.\n\nEino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen,\nkatsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään\nsairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan\npehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen,\nvalkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä,\nmiltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen\nedessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin\noli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin\nkokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä\noli mahdoton ensi tuokiossa päätellä.\n\n— Hyvää iltaa, Liisu!\n\nHän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän\nhämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen.\n\n— Hyvää iltaa!\n\nLiisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa\novat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan,\nkun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen:\n\n— Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin\nsisälle.\n\n— Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen.\n\n— Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi!\n\n— No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta\ntuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana\naivan tukahuttavalta!\n\nTodella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin.\nVain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen\nvaalijansa hellästä huolenpidosta. \"Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana\nilona tässä talossa!\" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun\nhoukutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman\nkaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen.\n\nHiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama\npieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän\ntästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman\nmuuta takaisin? Lopulta hän sanoo:\n\n— Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan!\nOnhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet!\n\n— Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan\nistua täällä vähän aikaa!\n\nHän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee\nitsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee\nhermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee\nnenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän\nei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa\non valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat\nhellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle,\nlämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden\npyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu\naivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi!\nPitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit\nsilloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun\nrinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle.\n\n— Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle!\n\nTämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten!\n\nHän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon\najatukset arvaten, sisälle.\n\n— Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen\nperässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka!\n\nMajan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat\nsalaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä\nkertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun\nensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu\nkuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin\ntyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän\nkoettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta,\nmutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan,\npuolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino\nerottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti\ntorjuvan kaikki lähentelyt.\n\n— Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin\nvieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet\nollut myös Päiväniemessä äidin luona.\n\n— Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia,\nkuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein\nvähimmän toivoisimme!\n\n— Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä\nedes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori\nHilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä\nventovieraan ihmisen.\n\n— Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu.\n\n— No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta\nlörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta\nsiellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin\nnykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se\nparahiksi minulle riitti!\n\nLiisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä\nosunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta\nniistä onnen arpaa lukemaan.\n\n— Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta.\nNiin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta!\n\nLiisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti\nkatseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin\nmuistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti:\n\n— Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja\nsinä olit jo silloin erossa hänestä... miehestäsi. Olit hänet jättänyt!\n\n— Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä\nsait häneltä aika paljon uutisia!\n\n— Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä\niltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät\nkäyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin\nminun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi\nja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan.\nOlihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin\nsiihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi\nhäiritsemään!\n\n— Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat\ntuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa\nsuuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta.\n\"Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!\" Niin ne silmät\ntuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa:\n\n— Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa!\n\n— Mutta se oli mahdotonta?\n\n— Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti.\n\n— Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin\nsilloin luulit... hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu?\n\n— Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen,\nsäälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut\nmitään unohtaa. Ja sitäpaitsi... hän tiesi liian paljon.\n\n— Me olimme kenties hiukan varomattomia.\n\n— Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon\nja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian\nvaromattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät\najat!\n\nEino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten,\nkatselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa:\n\"Varomattomia... koko kaupunki tiesi sen!\" Totisesti, Liisu ei\nvalehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun\nposkilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää\nhieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea\ntukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää\nse tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä\nvärähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä!\n\nEinon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin\nhe tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan\nhänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten\nlävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi\ntäytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen\nja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet\ntarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu\nensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä\naaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä\non se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt\npunerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin\ntällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa\nsillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. \"Näetkös,\nLiisu, on jo suuri päivä!\" — \"Olkoon päivä, meillä on vielä paljon\naikaa!\" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa,\nLiisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. \"Suutele minua, rakas\nEino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!\" He uppoavat viimeiseen\nnäännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan\npehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen\nkorvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat\nhuoneessa...\n\nMajan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu\nyhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi\nLiisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt\nLiisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä,\nvihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava\nhalu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla\nkädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan\nkiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten:\n\n— Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun?\n\nMuistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä\ntäytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä?\nMuistatko sen, Liisu?\n\nLiisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä\nhehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on\nväri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin\njyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee\nilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki\nPäiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: \"Sekin mies ryösti toisen\nvaimon!\" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon\nruumiinsa. Eino toistaa:\n\n— Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun?\n\n— Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys.\n\n— Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin\nhelposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi!\nMinä tiedän sen, tiedän varmasti!\n\nMutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään,\nvaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän\nEino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän\nsattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea\njoskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta\nsitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää\nkulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi\nollut miten tuskallista.\n\nEinoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa!\nJa mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa?\nHarhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten\nverisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille\nvelvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna\npitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina\nmuistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi\nyhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista.\nSe oli naurettavaa! Vai oliko... oliko se vain naamari? Oliko takana\nmuuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin\nsatunnaisen mielijohteen nykäisemänä:\n\n— Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin?\n\nJos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi\nenemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon\ntutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun\nuusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli\nalkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle\nkierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan\nsisunsa.\n\n— Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei\nvälinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä?\n\nLiisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten,\nsirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo\nmuutamia vuosia, myöntää hän... parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan\nsattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa.\n\nTietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä\nsattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä\npikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri\nnaisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan,\nniinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta\nkosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä\nkuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen\nnopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori\nHillin syliin, ja hänelle sanottiin: \"Hyvää yötä!\" Eino alkaa tuntea\njäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli\nkarata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: \"Nainen, eläpäs\nnäyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!\" Hän\ntahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä\nosanottoa.\n\n— Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin\nkiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin\nhumaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran\nmaailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen\nystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän\nolekin sellainen, oikein kunnon mies?\n\nKyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: \"Tämä on\nkuluustelua!\" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin\nsäälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon,\nsai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen\nkertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin;\nkun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä.\n\n— Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun\nolleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä.\n\nNiin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa\nse tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan.\nHän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa\ntohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle\nosoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut\npaljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin,\nhän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä\npois tasapainosta:\n\nEino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen\nja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen\nnähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä\ntouhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä\navioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille\nrakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti\nottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana,\ntarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee\nitseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen\nvähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua\ntukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille\nsavukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös.\nHän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan\novesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta:\n\n— Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu,\ntäällä voi saada hengenahdistuksen?\n\n— Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja\nmyöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö!\n\n— Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin\nparasta, että lähden jo kotiin!\n\nHän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta\nsilloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin\nsuuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein\nvirallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää:\n\n— Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi\noikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia,\npitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä\norpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille.\n\nLiisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen\nsuurta uutista. Tämä jatkaa:\n\n— Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo\npoislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja\neihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä\nsiellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä.\nSiellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät.\n\nLiisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy:\n\n— Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin\nhartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi.\n\n— Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti.\n\nSiinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus\nhänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun\ntuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu,\nhäntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli\npetosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa\nrajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä.\n\n— Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi\nhäntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään!\n\nLiisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta\nsyleilystä.\n\n— Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut!\nMinä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en\nvoi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää!\n\n— Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en\nsiedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä\ntulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki,\nkaikki!\n\nLiisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva\nruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä\nvoimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä\ntaaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.\nLiisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee\nLiisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus:\n\n— Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä... nähdä\nmeidät... tohtori Hilli!\n\nNe sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa\nvoima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan\npöydän kumoon.\n\n— Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä\nunohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä\nhyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää\nminut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti _laillinen_\nomistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija,\nesikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin\njuuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi\nja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy\nvähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies!\n\nLiisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee\nhillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti,\naivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja.\nEino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän\nkatselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta\ntuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat\nsanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli\nja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen\ntukkaansa ja pyytelee nöyrästi:\n\n— Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin\nitseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi\nhaavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En\nminä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo\nmuutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi.\n\nHän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa\nhäntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa:\n\n— Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun.\nMinä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä\nenää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna\nkätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen\njo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin\nhellävaroen.\n\n— Minä olen niin onneton... niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä\nlomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni!\nyksinäni!\n\n— Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut\nminulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää.\n\n— En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä\npuhuit siitä... siitä mikä on mennyttä. Minun... meidän täytyy se\nunohtaa, täytyy!\n\n— Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen\njokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin\npitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon,\nLiisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin... ennenkuin\nsinä, Liisu, _itse tahdot_!\n\nViimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä\nhattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta.\n\nSairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin\nkanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus\nLiisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä\npuristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan\nrintapieliin.\n\nTohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla\npuhetuulellaan.\n\n— Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin\ntapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha\ntosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin\nkaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain\nsymbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa\nojentava kaunis käsivarsi.\n\n— Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen\nhampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata\npoistumistaan.\n\nTohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen\niltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera,\nkehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten\ntiehensä.\n\nTohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja\napulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar\nnukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa\npeitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla,\nvavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen\nhengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta,\nsujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen\nja pujahtaa äänettömästi ulos.\n\nHän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja\nhän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli\npudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön\nylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän\nsilmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi\nalusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet\nyllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten\npiiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein\naarre.\n\nKauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo\nvilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä\nja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen\npitäisi paeta kauas... kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta.\nHäntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut\ntuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn\njuovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon\nrakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten,\nratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan:\n\"Minä en kestä tätä... en kestä!\"\n\nPetäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja\nrakkaudesta.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää,\nmutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla\nkorjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa\nvain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi.\nJuhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää\nVaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä\njuhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan\nhistoriassa.\n\nKoko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää\nvalmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa\nhyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva\nSyvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit,\näiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis\navustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja\nRönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat\nmennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi\nritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa\ntehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen\nilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen\nnaisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla\nesitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon\nmuitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät\npitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä\ntehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin\nnaispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut\nVaskela-kuume.\n\nVaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat\nviimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja\nunohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt\nvirisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu\noli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot\nuusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden\nomistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli\nmuutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi\nsiellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin\nhoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat\nkorjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita.\n\nRouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden\nylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle\noikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia,\nennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli\ntusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä,\nlevitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden\nkeskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran\nhuoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli\nverhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin\nsiveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville\npalvelustytöille.\n\nPäiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen\noli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen\nei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle\ntarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä\nkahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä\nniin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi\nmieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen.\n\nHauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa\nvilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä\noleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä\npengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle\nvaltakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen\nlehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden\nhopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä\ntosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin,\nkun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet\nirtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan\nsairaala- ja orposiirtolalle.\n\nJo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että\nrouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista\norpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut\npikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo\nseuraavaksi päiväksi.\n\n— Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta\nnyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on,\nniin että silmiä vallan häikäisee.\n\n— Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun\ntästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina\nkahvipöydän kattamistouhussa.\n\n— Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun\npikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta\nnäytetään sivullisille!\n\nNäin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin,\njossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia\nmääräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle.\n\nMutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta\nlounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan\nerillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden\nruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut\nviihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja\neristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä\nvalvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda\nrouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä\noli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista,\nnimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut\nheidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia.\nJospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja\njos!... Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se\nkosketti hänen hellää äidinsydäntään.\n\nSalissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa.\nHän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin\n80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin\njoutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen\nmuovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle\nkuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla\nkiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä\nja juttelee sikariaan käännellen:\n\n— Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan.\nHieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi.\nNäyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä\nosoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli.\n\n— Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs\nnaisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti.\n\nTohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen\njalustansa suinkin salli.\n\n— Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran\navuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin\nsuosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän\nkuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota,\nja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti.\n\nKeskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta\ntohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään.\n\n— Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan,\nja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella\ntavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita\nheinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien\naittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien\nkyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä\nretkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös\nkäyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se\nlienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että\nmonet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin\nsuopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä.\n\n— Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita\ntyttöparvesta.\n\n— Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain\nkerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella\npuolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat\nsäännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole\nyksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä.\n\n— Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni\nConrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan\nfantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan,\nmitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras\nkoko seurassa, syntyään luultavasti parisitar.\n\n— Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko\nnaisparvi yhtenä kuorona.\n\n— Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne,\nhyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään\nolentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen,\noli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut\nmuutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava\nmuotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen\nkoko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien\nupseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja,\nhullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä\nVaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän\nnäköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita\nkenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista\nmiestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä\nemäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä\nhallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia\nkaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen\nvaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti\nOdysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta\nVaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä\nvastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen,\nparempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli\nvalepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli\njärjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat\npuiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku\nvaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän\nsai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa\nhurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat.\n\n— Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! —\nTämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta.\n\n— Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen\nsikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään\nvoitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia\nepähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa\nkeinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen\nmustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä\nSiperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman\nsanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei\ntarvittu.\n\n— Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa,\nkiltti tohtori, miten hänen kävi?\n\n— Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä\nelämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon.\nSilloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille\nkitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille,\nehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann,\nsillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli\nsammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin\nVaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan\nromanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta\ntoisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö.\n\nTohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat\npysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille\nalkaa sadella huudahduksia:\n\n— Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti\ntohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt\nsen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka\nkäski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies,\nmutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään\nviatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen\ntuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen!\n\nTähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä\npaimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva\npistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää\nhämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli\nvetosi häneen.\n\n— Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha\npaikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran\nperhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja\nliioittelevan!\n\n— Ja kenestä sitten olette heille kertonut?\n\nMatilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa.\n\n— Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta\nkevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan.\n\nTyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi\nja komentaa:\n\n— Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta\njalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää\nkaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan.\nLienevätkö kaikki edes tosiakaan!\n\nMatilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden\näärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas\nkavutessaan lukea: \"Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan\nenemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!\" Luento Vaskelan\nhistoriasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan\nastuessaan Matilda rouvalle:\n\n— Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä.\nSilmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä\nVaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta.\nEi ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat\nnauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista.\nSe on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän\nolennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä\nerinomaisesti!\n\n— Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan\ntoisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa\nkäännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori!\n\nHän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin,\njotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen\nsairaalarakennuksesta.\n\n— Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini!\nhuudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia\nlapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista.\n\nSeura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä\npuuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä\nSilvanin.\n\n— Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa!\nharmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi\nloukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille.\n\n— Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona!\nilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti.\n\n— Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun\ntirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun!\n\n— Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen\nVenuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa.\n\n— Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa\nvetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria\nrouva Syvärille ja Siiri Falkmanille.\n\n— Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko\nseuran huolellisesti lornjetillaan.\n\n— Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa\nkäydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä.\n\n— Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla\nyhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen\nrakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin\nsuunnitelmia, mitä lieneekään.\n\n— Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. —\nMaisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan,\nja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja.\n\n— Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin\nniin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo\nsurua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole\nnukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa,\nkävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven\ntaa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä\nkoko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä!\n\nLiisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on\nmuuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy\nsiellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: \"Sääli\nsitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!\"\nJa hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon.\nHe ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet.\nJa sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät\nmittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki!\n\nTohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa,\nselittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki\njohtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta\nalaltaan.\n\n— Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on\nsotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten\nsuurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä\nsyliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa,\nennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon.\n\nKuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä\nhengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan,\nhän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään.\n\n— Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän\nvilkaisten ympärilleen.\n\n— Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan.\n\n— Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä\navaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet,\nkun Vaskela joutui meille!\n\nYleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa\nmyrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat\nVaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti\nlaillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja,\nmaisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika.\nTätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä,\nmutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi\nkeinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä.\nHistoriallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa\nviljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien\nkeinottelijain saaliiksi.\n\nMatilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa\nsuustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja\nväärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille.\nMuustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia,\nSiirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: \"Tämä on liian paljon\nEinolle kaiken entisen lisäksi!\" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa,\njoka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa\ntiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan\nkaupan purkautumaan.\n\n— Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me\nnäytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu.\n\n— Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta\nMatilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista!\n\n— Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä,\nei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä,\nkääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan\nviljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu,\nMatilda rouvan kasvatti:\n\n— Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta\nvilistää sen tiensä tulijoita vastaan.\n\n— Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan!\nhätäilee Matilda rouva.\n\n— Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori\ntunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein\ntunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta.\n\n— Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää\njohdonmukainen rouva Falkman.\n\n— Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa\nlehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu\näkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä.\nTohtori kumartaa hänelle kohteliaasti.\n\n— Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan,\nmitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen\nsilmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä.\n\nTulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen.\nSiiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia,\npidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan.\nMatilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut\nensinkään säästää itseään.\n\n— Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin\nrouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän\ntyötään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää.\nNatalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme\niltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä.\n\n— Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa\norpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta,\nsilmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää\nvarsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi\nhänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin.\n\n— Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan\nkuoliaaksi!\n\n— Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan!\n\n— Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa\ntohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin\ninnostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat\nolla todella harvinaisen runsaat?\n\n— Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat\nparemmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden,\nkun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään.\n\nKoko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin\ntulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä:\n\n— Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa\nlehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää?\n\n— On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen,\nselittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala\nerikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen.\n\n— Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset\novat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on\nsanomista!\n\nSiiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan\nja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä.\n\n— Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori.\n— Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos\nluovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi\nmaatalousministeriksi.\n\n— Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa\nEino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti!\n\n— Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen\nlaatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä\nmiekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta\nhiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen\ntarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin\ntuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo\nvapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu?\n\n— Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. —\nSiitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta\nvapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat\nvain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla\ntarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä\non suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko\njoukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi\njulkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi.\nJos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena,\njoka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa\nkoneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka\nniihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin\nkuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin\nsanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat\ntietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu\nyhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti\ntoiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat!\nKatsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa,\nmiten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa\ntukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden\nsädekehä!\n\n— Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa\nkäsiään taputtaen.\n\nSiiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu\nnopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon.\nTämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee\nsyrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän\nolisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä,\npainaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä,\nei saanut. Siiri sai!\n\nHyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat,\nhän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli\ntuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus.\n\nSeura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei\nvieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo\nkokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan.\n\n— Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä\nkunnossa! arvelee tohtori.\n\n— Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen\navukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki\nsitten tehtaalta!\n\nTämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja\nRönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten\npitkälle hänen työnsä oli edistynyt.\n\n— Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen.\nSitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien\nkäyttösuunnitelmaa.\n\n— Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista\nkunnalle... tilattomille jaettavaksi?\n\n— Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei\nainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan\nniille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme\netusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat\ntodella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe,\nuseampia työhön pystyviä käsivarsia.\n\nPuhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka\novat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa.\nSiirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma\nhohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa,\nhyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee\nkoko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen\nRautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei\nvilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä\nkätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän\nvieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut\nsillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön\nautuudesta.\n\nNuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden\nmolempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen\nsydämensä reväisty kahtia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa,\nikivanhassa puistossa.\n\nHe ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia\nkäytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen\nnurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien\nyllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät\nalas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja\norapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin,\nettä Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston\nhoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella\nensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan,\non ystävättärensä opastajana ja kertoilee:\n\n— Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan\nsuunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston\nsynnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa.\n\n— Kerropas se tarina! pyytää Liisu.\n\n— Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka\nkielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa\nsemmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli\nsuuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen\nemäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran\noli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli\nkaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä\nunohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: \"Laita\nVaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä,\nsitten saat palkkioksi rakkauteni.\" Viisitoista pitkää vuotta se työ\nvei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta\nruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi\nkerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa,\nniille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät\nseurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: \"Ota\nlempeni, että minä rauhan saisin!\" Mutta se mestari puhui: \"Minä en\nsuostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on\nvalmis, minä tahdon sen kokonaan!\" Ja kun sitten viidentoista vuoden\nkuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä\nmaanäärellä, sanoi mestari: \"Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen\nsiellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!\" He menivät\nvaloisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: \"Riisu vaatteesi,\nminä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!\" Nainen\ntotteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta\nvavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään,\noli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt:\nHänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista\npitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana\nkuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset\nrakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain\nnaisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan\nrakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: \"Minä\nen voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on\nmennyt hukkaan, aivan hukkaan!\" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja\nrepun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina.\nMutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin\nkatse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä\npuistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen\npoismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti,\nettä elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä\nvarten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä\nhänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka\nkerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti...\n\nSiiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen,\nkatselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne\nunohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja\nmustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu:\n\n— Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille\nnaiselle.\n\n— Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi?\n\n— Niin juuri! Minä arvelen... se on kovin rangaistus, minkä nainen\nvoi saada. Kerjätä sillä tavoin... alastomaksi riisuttuna... ja tulla\nhyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta\nsiitä... Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää?\n\n— Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. —\nNiin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon\nmitään menneisyyttä.\n\nHän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: \"Onnellinen sinä, sinulla ei\nole vielä menneisyyttä!\" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he\njatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen:\n\n— Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi\nhyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi!\n\nLiisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan\nystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen,\nja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille\nyllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka\nhe ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut\nniin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen\nhilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta\nrasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta?\n\n— Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän\nlämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä!\n\n— Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan\nväsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme\nlaiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää\notteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi,\nmutta viriäähän se taas uudelleen!\n\nLiisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin\nväkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat:\n\"Menneisyys tulee kyllä aikanaan... kun ei sitä tulisi liiaksi!\"\nSiiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä,\nmutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin\nasioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru,\nehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen\nvuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi.\nTeennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat\nsen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen\nkäsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi:\n\n— Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua\nvanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne\npaljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä,\nethän pidä?\n\n— Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta,\nSiiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea\nympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta\nkatsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse?\n\n— Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan\ntemppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi\ntänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa,\nMatilda täti ja Natalia rouva.\n\nDianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata\nrantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä\nhopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle\nHirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on\nmetsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia\nkoiria ympärillään.\n\nPaviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea\nrouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat\nleiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli.\nKapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad\nrakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa\nja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia\nrouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on\njohtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä\nkellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki\non tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä\nirroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka\nhetki kumoon keikahtamaisillaan.\n\n— Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan\nystävättärensä kera pengermälle.\n\n— Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. —\nTäysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan\nkelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja\nnoeta itsensä.\n\n— Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä\nkyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja\nnuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien!\n\n— Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa\ntohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä\npannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen\nansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja\npreussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun\nitseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi,\nmutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa.\n\nHän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän,\nkun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen\npannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni\nÄnkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin,\npannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä\njuuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa\nsammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille.\n\n— Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa\nkurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut\nsytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan.\n\n— Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas\nkapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva.\nMuun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille\ntuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan\nrakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin\nmamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt\nmaitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä:\n\n— Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi\nlaskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet!\n\n— Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono\nlaskumestari! murahtaa kapteeni.\n\n— Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun\nvahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella\njalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole\nvielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka\nmeillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla!\n\nRauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin.\nKahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad\non saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä\nhäkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään\nkokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja\netappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa,\nmutta tämä huudahtaa torjuen:\n\n— Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin\nsuoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa\njapanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä.\n\n— Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle!\nhuudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino\npalasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan\nkautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet\njostakin polun varrella olevasta lymypaikasta!\n\nHe kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun\nyli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on\naika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo\nmelkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle\nsiltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa.\nLiisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa\nkuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen.\n\n— Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen\npaikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai\nsinäkin siellä käynyt... Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala\npaljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös\nolekin?\n\nLiisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää\nsitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa\noli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa.\n\n— Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan\nsitä verratonta näköalaa?\n\n— En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä\nkäymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun\nihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä.\n\nSiiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen\njärjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan \"Päiväniemen\nkappelikirkosta\", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla\nrantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin\ntästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: \"Tietysti Siiri pitää\nenemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!\" Hän koettaa hymyillä Siirin\nylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri\naivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka\nmikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen\nVaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä\nvälinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin\nyllättävän mielijohteen. Hän kysyy:\n\n— Liisu, miten sinä äsken sanoit... et ole Einon kotona ollessa käynyt\nPäiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin...\n\nLiisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin.\n\n— Mitä niin? hymähtää hän.\n\n— Että ... te olitte vanhoja tuttavia... olitte tavanneet toisenne jo\nennen Vaskelaan joutumista!\n\nJos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan\nhämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan.\nMutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä\nystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan\nrauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he\nolivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo\nmuutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus.\n\n— Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri.\n\n— Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon\nsemmoisia ohimeneviä tuttavuuksia!\n\n— Niin... tietysti... sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona,\nmutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä\nhe olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen\nutelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli.\n\n— Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu\nkurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä\nenää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet\nkoko jutun!\n\n— Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin\nhauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan\nyllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa!\n\nLiisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta\noli kuilun pohjasta.\n\n— Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä\nsanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja\npanee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja\nrehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu\nrakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne\nenää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla!\n\nLiisu ajattelee: \"Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten\nehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!\" Mutta silta ei\nromahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän\nsanoo:\n\n— Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän\ntuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta!\n\n— Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen.\n— Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen\nasian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän\npitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään\nkylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein\ntuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska\nehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä\ntietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme!\n\n— Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee\nmelkein säikähtyneenä Siiriin.\n\n— Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän!\nTätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen!\nHyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin,\nLiisu rakas?\n\nHän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään\nystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun\npäästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana:\n\n— En minä tiedä... eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä... lähdetään pois\ntästä sillalta... minä luulen!...\n\n— Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä.\n— Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa?\n\n— Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun\nkatselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle\nsattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö\ntotta, tuntuu aivan huojuvan!\n\n— Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja\nkietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle.\n\nLiisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja\nmyöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri.\nVälistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla\nrappusilla seistessään.\n\nNuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin\nja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus\nmuutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri\noli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen\nnaurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että\nhe olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet.\nSiiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu\nvetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä.\n\nSillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä\npelästynyt hirveästi.\n\n— Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen\nmielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa!\n\nEino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: \"Tietysti Siiri\non jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!\" Siiri ei\nnäkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle\nparemmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun\nkohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin,\nmutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee:\n\n— Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään\ntietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi!\n\nEino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu\noikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein\nsiunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina\nräpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä\nkumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat\npysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut\nvain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä\nkeskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi!\n\nNäin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he\nennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä\nihmettelemistä?\n\n— Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän\nkahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta.\n— Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä\nniin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana\nhengettärenä!\n\n— Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja\najattelee harmistuneena: \"Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei\npäättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!\"\n\n— Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen\npäättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on\naivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan\nmetsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi,\nsemmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt,\npitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin\nsanotaan.\n\nLiisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille.\nEino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri\nei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa\nvälitystyötään yhä innokkaammin.\n\n— Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te\nolitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin\nse uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino,\npitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä\nEinoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin\nmeistä tulee erottamaton kolmikko!\n\nJos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton\nehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä\numpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä\nsivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun\nilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi:\n\n— Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma,\njos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon?\n\nJos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän\nhämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin\nLiisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on\nkarahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa\nitkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää\nSiirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli\nmolemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton\nhilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: \"Kirottu\nkohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!\" Hän\nkatkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle\nsairaalan sisustaminen oli edistynyt.\n\nLiisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen\nvalmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään\nestettä heidän puolestaan!\n\nSiirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta\nhän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee,\nmistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii\nhänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä\nolisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan.\n\nPaviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella.\nTohtori Hilli selittää:\n\n— Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan\nsuojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin\njälkeläisiin!\n\nMatilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja\nLiisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään.\n\nOlihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä\nhymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella\nnäyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nUusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat\non muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen,\njoka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on\nVaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei\nsäästetty, se oli johtaja Röngän tahto.\n\nTohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on\nsuuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka\nalla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta\nvirtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen.\n\nTyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän\njärjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin\nlasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut\nkuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi\nkukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin\nlempikukkia.\n\n— Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa\nja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan\nkuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai\nkasvakaan kuin täällä Vaskelassa!\n\n— Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa\nkeinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa\nkaiken... kaiken mikä on elämässä tuskallista!\n\nHän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt\nilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen\navautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan.\n\n— Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla\ntuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen.\nSinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi!\n\nHän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa,\naivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään\nsanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä,\nharvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä,\nhänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä,\njollei erikoista nautintoakaan.\n\nTällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä\nnojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu\nedelleen ulos. Tohtori jatkoi:\n\n— Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin\nteen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus\nja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu\nystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä... minun elämänhaluni voi vielä\nleimahtaa liekkiin... voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun!\n\nHän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen\njuovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on\nentistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain\nvähitellen menehtyvänsä.\n\nTohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa,\npoveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen...\n\nPaljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin\nhoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä\nkarttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat,\nkalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä\nihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan\nkohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman\ntavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa.\n\nOrpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä\nennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon\nhuostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda\nrouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään\nja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin\nkoko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli\nperinpohjainen..\n\n— Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja\nmerkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän\noli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla\nvarustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen,\nhänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan\ntilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä.\n\nTohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista\nlääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva:\n\n— Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella\nliian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee!\n\nHyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat\nkärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut\nveljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden.\nTohtori puhelee:\n\n— Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat\novat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä\npotkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen\npäivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän\nkirjan säätämää oikeusnormia: \"Isäin pahat teot lasten päälle!\"...\n\n— Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi,\nväittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan\nväärentämistä!\n\n— Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on\nsuunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään\nyleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa,\nettä äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä\nyleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat\npainuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa\nja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti,\nettä niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien.\nMolempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat\nlähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan\nsivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen\nelinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien-\nelämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois,\nja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan\nkaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara\npisaralta kootuksi ja puhdistetuksi.\n\n— Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla\nvilliytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon\nparempia kuin bolshevikit!\n\n— Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin\nsivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran\nVenäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma\nniistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä\nvikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän\nneuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni,\njonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan\njokaisella portilla.\n\nTohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko\nVaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu\nperinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän\nvaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin.\nMatilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä.\nJokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle\nsoveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja\nkun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti\nsiellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden\nnäkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä,\nmimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet\npikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili:\n\n— Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta\nsyömisestä!\n\nMutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän,\npyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä\nuudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden\nraukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen\nvuosikauden paastota.\n\nAlakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia\nja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja\nitse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä\noli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset\npiti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat\nkutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken\ntehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat\nsanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä\nreklaamin merkityksestä.\n\nSiirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun,\nja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa\nsairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan\ntunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn,\nuljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan\npitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea\nsiniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet.\nKapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä\nvieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa\ntämän epäonnistuneille yrityksille.\n\nLipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin\nkapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä\nalkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa\nliian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen\nkestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi\non Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut.\n\nMiellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä,\nmonesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa\nNatalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta\nja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri\nsaavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta.\nSiiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita\nBerlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä,\nkun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin\nvoinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran\nvain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri\nodottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli\nkerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut,\nnyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri\nnäinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen\ntasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona\nsattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se\naskarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja\nSiiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea.\nMutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää\nLiisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään...\njos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen\nkävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen\nvallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi\nelämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna\noli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin\nNatalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten\nviettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono\nlohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin\npaljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti\nhänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino\nhuomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut\nenää, jumalan kiitos!'\n\nTänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa\nlippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään\nnuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä\nkapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea\ntukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa.\nOn aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä\nhaparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri\nnaureskelee:\n\n— Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti,\njotta saisimme tämän lopultakin ylös!\n\n— Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän,\nrakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä!\n\n— Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin\nkäsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin,\ntarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks\nkolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni!\n\nLippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen\ntaivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan\nkorkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen\ntäyteen komeuteensa.\n\n— Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on\nteidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän\nylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne\nkaipaavan ajatukseni.\n\n— Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se\ntodella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta!\n\n— Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman?\n\n— Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään...\nmiten minä nyt sanoisinkaan... ei mitään epätodellista.\n\nHän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja\nmiten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai\non juuri tulemassa jotakin epätodellista... liioiteltua, josta hän ei\npidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee:\n\"Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista\nitseään, siinä kaikki!\"\n\nKapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen\npitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta\nhän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein\nnojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni\nhuomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin\nvartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä\nleveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja\nkorostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien\nalla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä!\nAivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei\ntällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa\npainautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri\nunohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi\nhäneen ilkamoiden nauravat silmänsä.\n\n— Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis\nlippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä\ntuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään!\n\n— Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen\ntarpeelliseksi!\n\n— Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole\nniin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi\nvarmaan enemmän, paljon enemmän!\n\n— Kuka toinen?\n\n— No esimerkiksi... esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri\npisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin\notteesta.\n\nKapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia\nPetrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa\nnuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta\nnautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty\nmustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti,\nviaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo:\n\n— Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman!\n\n— Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen\ntuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?... yleensä vain hiukan\njalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla\nmitään... mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei\nminulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta!\n\n— Pyh, te olisitte sellainen mies... välittäisitte niissä asioissa\nhyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee,\nmutta te... paras olettekin siitä puhumaan!\n\nSiiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja\nkääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy\nja sanoo:\n\n— Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan\nmelkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte!\nEikös niin... odotatte kärsivällisesti?\n\nSiiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan\nodottamatta.\n\nKapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun\nlähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta.\nAlussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan\ntyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada\nantautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo\nmonta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka\nteki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella\nkärsivällisyyttä. \"Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi,\njuhannus ei ole vielä ohi!\"\n\nPäärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli\npaitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään.\nLimonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee:\n\n— No, jokos pian saan onnitella?\n\n— Minkä hiton johdosta?\n\n— Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin\näsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen\nalku kaikin puolin!\n\n— Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet?\n\n— Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen,\nsiinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no\nhyvä, avaa sylisi ja ota hänet!\n\n— Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy!\n\n— Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta\nmikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla?\n\n— Nii-in!\n\n— Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään.\n— En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä\nsinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian\nsuureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus\ntalossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän,\nminulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri\nasia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle\nmuutaman lisätekijänkin...\n\n— Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua!\n\n— Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on\nkunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita... erinomaisia papereja tätä\nnykyä.\n\n— Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni\njuolahtanut, kysäisin muuten vain.\n\n— En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli\nmieleeni... ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama\npäivä takaperin.\n\n— Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni\nÄnkilä mietteissään.\n\nKapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä\ntiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut\njo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut\nvielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien\nsotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin\nhuolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien\nkäsistään. Hän sanoo:\n\n— Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen... tarkoitan...\nhetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen\nsanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään\nperinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta...\ntuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo... noin\nlikipitäin!\n\n— Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä!\n\n— On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa\nhommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla\nolisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille\nsuosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs,\ntarkoitan todella sinun parastasi!\n\nJohtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein\nvoinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin,\nrekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen\nhenkilön nimiin... Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit\nolivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja\nRöngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt.\nKuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin,\nja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän\nkoetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä\nerikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen\nlaskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen\nvain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin...\nniin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei\noikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nVaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen\npäivä.\n\nJuhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan\nkultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja\nkaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva\nkallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä,\nsiihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät\npaitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska,\nVaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana,\nvallattomana.\n\nOn ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän\nkukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi\naisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista\nkuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön\nodotusta, keskikesän hämyisän hääyön.\n\nKaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä\nkauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden\nhehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä\ntuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä\nkuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi\npaljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi\nvärjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin\närsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa\nkiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen\nläpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva\nodotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä\nKuovikoskella.\n\nVaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen,\nnuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli\nmyös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan\nhaihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä\nkeksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka\nnäytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat\nvetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon.\nKapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon\noli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin,\nkiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se\npikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat\nniin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään... pitsit sukelsivat vahingossa\nnäkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti\npikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava.\n\nNatalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän\nsiristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla\nhuivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi\njuuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen\nsulojen viettelyksen.\n\nJohtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan\nvieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta.\nVähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen\nkaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti\nleperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa\ntämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin\nuskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana\nvietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä\nkiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan.\n\nMutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja\nhävinnyt oli myös eräs toinen... Siiri Falkman.\n\nHe olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo\njapanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa\nrantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli\nVenuksen maja viehättävän poukaman perukassa.\n\nKapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja\nSiiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän\najattelee: \"Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!\" Aivan\nkuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin\nkainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen\nlämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu.\n\nEi Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään\nnojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili\nvoimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain\nhyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset\nkulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain\nhiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki\nsitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä\nmuita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi\nmelkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut\nolla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta\ntyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään\ntuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään\najattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian\nlapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen:\n\n— Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta!\n\nSiiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin\npuolin mukavampaa.\n\nKapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane\nvastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni\noli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin\nhajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai\nhän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka!\nPitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun\njoutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen.\nSe oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella\nja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki\noli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin\nhyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut\nsiitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän\nvälilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki\ntoistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan\nja kysäisi odottamatta itseltään: \"Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä\nasiaa?\" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi\npuhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät\nmaailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli\ntakana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt!\n\nKapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja\npuhuu puoliksi kuiskaten:\n\n— Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää\naaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä\nlähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä\ntuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja\nolen onnellinen!\n\n— Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan:\nEino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen,\nlörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. \"Mitäs se\nEino silloin sanoikaan?\" Siiri muistuttelee: \"Ja oletko... oletko\nsinä edes varma, jos ystäväsi... jos ystäväsi tahtoo lukea minut\nsiihen kolmikkoon?\" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä\näänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun\npurskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen,\nmuisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen\nunohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi\nnäin: \"Eino ra... Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin\nsilloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele\nsitä enää milloinkaan, en milloinkaan!\" Niin, jospa olisi voinut\nsanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan\nEinolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa\nniin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta...\nmitäpäs muuta... mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina\navomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut\nmonta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän\ntoveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä... mitä varten siihen piti\nilmestyä Liisun... juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen,\nkuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu!\n\nSiiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset.\nNainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei\nanna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo\njonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri\nniiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta\nelä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta\nmenneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys\nolisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen\nnainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy,\nystävyyssuhteet kylmenevät.\n\nSiiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut\nsitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa\npiinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi\nitkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt.\nTietenkään hän ei muuta ajatellut kuin _toveruutta_... mitäpäs heillä\nmuuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan\nvarmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä,\nkun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin\nvoimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin... Einon\nkäsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin\nkumman onnelliselta... Eino oli niin hyvä ja voimakas!\n\n— Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä\nsaan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes\nkuuntelet minua!\n\n— Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana!\nhymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin\nrunollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut!\n\n— Niinkö todellakin, Siiri kulta?\n\n— Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton,\nhänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi\nvähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei\ntehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki!\n\nVenuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon\npuutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla\nkulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä\nVenus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar.\nSiiri alkaa säälitellä:\n\n— Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi\nolla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella\nkuvajaistaan.\n\nKapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena:\n\n— Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan\njuhannusasussa!\n\n— Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä\nrouvan erikoissuojeluksessa!\n\nKapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta\nSiiri epää sen hymyillen.\n\n— Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin!\n\nHyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat\nvarjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta.\n\nKapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: \"Tänä iltana!\"\nSiihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö,\nneitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä\nVaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen\npensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin\nväkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa.\n\nJa Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee\nkehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun\nkapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän\npunan värjäämiä poskiaan.\n\nSiiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua,\nviimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa\nmielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta\nunennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille\nvaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni\noli melkein kuin Eino... ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan... eihän\nEino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään.\nMiltähän se olisi tuntunut... jos Eino... jos Eino! Hyväilevä väristys\nkäy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas\nkäsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen.\n\nKapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi:\n\n— Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä\nonnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot?\n\n— Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun\nkapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille.\n\nMutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin\nruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan.\nSilloin pelästyy Siiri. \"Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua\npitkin, näkisi tämän!\" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja\nsiinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa\nja näkee! \"Huh, se olisi hirveätä!\" Säikähdyksestä vapisten hän\nponnistelee vastaan.\n\nKapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias\nhänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän\nkapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin\nhävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen,\neihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät\nsyliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan\nyhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän\nmelkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa... katselevan\nhäntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli\nvain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut\nsemmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin\nkiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se\noli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut\nlähellä... hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla...\npidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman\nonnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa\nkapteenin läsnäolon.\n\nKapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen,\ntämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista!\nJa kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin\ntahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi\nloukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo:\n\n— Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi\nliikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut?\n\n— En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin\nminä itsekin syypää... ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut\nmelkein... melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä\ntehdä! Koeta ymmärtää minua oikein... ei se ole mitään semmoista...\nleikittelyn halua. Muuten en vain voi... kenties sitten toisen kerran!\n\nSiiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä.\nTuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä\noli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi\nhän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa\nyksinäisyydessä, ajatella perinpohjin.\n\nPolulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat\nhameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen,\nmutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli.\nNähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten\nmatkaansa. Siiri sanoo hiljaa:\n\n— Siellä oli Natalia Petrovna!\n\nEi Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin\nhänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa\nnaurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän\npuree huultaan ja selittää:\n\n— Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä\nkuvitella meistä vallan aiheettomia!\n\n— Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä.\n— Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä!\n\n— Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen,\nmutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen.\n\nKapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: \"Siinä hän meni eikä tule\nenää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa\nminut pian hänen hyväilyssään!\" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia\nPetrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää.\nSai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei\nvoinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä\nsitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt.\nNiin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana\nmielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen\nmielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen\nhetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa\nsilmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi\nhänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen\nläheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea\nja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut\nhereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut\nkuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin\nhyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut?\nSitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan\nvarkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa\nanastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa,\nkaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt\nsinne johonkin... hänen sydämensä kynnykselle... sulki sinne pääsyn\nkaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa,\nhänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä\nystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah,\nolisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten\nsyntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei\nkannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden\ntoverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa,\nhänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun\nhänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin\nodotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot,\nEinon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen\nainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi\nrakastaa, tehdä naisen onnelliseksi!\n\nKaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito.\nSe havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet\näkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin\nhuomisiltana olla yhteinen juhannuskokko... siellä Päiväniemen\nkorkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona.\nOlihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä\nkäynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla\nketään muita... vanhukset vain ja he kahdeltaan... siitä piti tulla\nheidän yhteinen juhannusyönsä... Siiri ajattelee: \"Eino ei ole siitä\nlupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!\" Oliko Eino sen unohtanut...\nunohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut\nniin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia,\nheillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä... heidän juhannuskokkonsa\noli rakentamatta... Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta...\nYhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän\nistuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän\nsulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne\nkuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen\nyksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää\nensinkään ajatellut?\n\nAlaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi\nveitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se\niski silmää kukkasille: \"Painakaa päänne hartauteen!\" Se nyökkäsi\npensastossa livertävälle leivoselle: \"Vaikene on joutunut hartauden\nhetki!\" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä,\nvaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla\nja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa.\nPäivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta\nniin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle\nolkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin\nhiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys.\n\nJa alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään...\n\n\n\n\nX.\n\n\nSinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen\ntarkastuksen loppuun suoritetuksi.\n\nSe oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä\nikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä,\nolisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä\noli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava\npensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä\nryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus-\nja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä\nlisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään\npäin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin\naarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa\ntaivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä\njoka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken\ntehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja\ntyöskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja\nnapisivat äänekkäästi.\n\nMutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella\nheidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli\nsanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman\nmetsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä\npihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa\nsoutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken\nväsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä\nhän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan,\nmetsien valtakunnassa.\n\nJa hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen,\nunohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä\nikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna\nseuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan\nlyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina\nmuuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan,\nkiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa.\nKummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä\nsuuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki,\nettä Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se\nLiisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän\nja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun\nedessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen\nja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran\nkeskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne\nmetsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä\nse katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja\nmaanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä,\npolttavia hyväilyjä luvaten.\n\nMitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa,\nikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä,\narmastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen\nhän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt\nsyvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa\nnaisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan\nelämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä\ntuli toinen nainen... Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen\nepämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä.\n\nPäivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle.\nItse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn\nHirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli\nkaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä\npukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi.\nVain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen\nsotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun\npäältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut:\nTuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot\nvipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret\nkylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan\noli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli\njo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä\nriistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset?\nJa karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon!\nToivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti\nolla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty!\nVaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan\nkuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku\nkuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni!\n\nNuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin.\nTakki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään.\nHänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen\nposkiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä\nnotkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän\npihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit\nihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan\nVaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin\noli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan\nolojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa\nVaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten\nasuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia\npientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi\npeltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon!\nSiihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda\nVaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku\nvaltijatar!\n\nHän tapasi Siirin Venuksen majan luona.\n\nSiirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen\nraskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä\nnenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä.\nHänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden\nairut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti\npäähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku\njumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa\nhymyä. He ymmärsivät toisiaan!\n\nSiiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin\ntämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille\nmolemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri\nodottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa\npahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin\nunohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli,\nettä hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä\ntuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole\nEinoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden\ntunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen\npujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee:\n\n— Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin?\n\nSiiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen\nmajalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt\ntiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka\noli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan\nvahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä\noli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen\nkummalliset päähänpistonsa!\n\n— Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin\nnuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa?\n\n— Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee\njo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän\npantaisiin!\n\n— Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta\neroa!\n\nHän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista\nerikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut\nhäneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino\nsuuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin\nsormia kaupanpäällisiksi.\n\nTämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon\nkosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta\ntuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä\nsormia!\n\nHe käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa,\nja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle\nhyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet.\n\n— Ja näytät sentään vielä niin reippaalta!\n\n— Aivanko todella?\n\n— En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa\ntarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen\nmielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta\nEino selitti:\n\n— Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi\non sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman\nylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä!\n\nHän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu\nsamalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut\nodottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen\nsuunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli\ntäpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä.\n\nSiiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille\nluotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle\nmielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan\nkuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki\nne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon\nonnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi\naikaansaamaan!\n\nIhastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki\nEino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat\nhieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin\nSiirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä.\nOli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin\nraskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän\nennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut\ntänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus\nja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo:\n\n— Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet\nitkenyt?\n\nHänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli,\nsula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään!\n\n— Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on?\n\nEino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina,\naivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale!\n\n— Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta,\nkun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi!\n\nHän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän\nSiiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan,\nettä oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää\nvoinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle\nolisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa,\nmutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että\nhän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä!\n\n— Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen\npyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon\nkujeilin.\n\nEino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan\nhyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli\nvain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun\nhän tarkemmin sitäkin ajatteli... kun hän ajatteli hiukan tarkemmin.\nTodellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa\nvaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri... niin,\nSiiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen!\nMuuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki\nsairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri,\nhyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa\nkorvanipukkaa ja kysyy:\n\n— Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin?\nTällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella?\n\n— Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun\nEino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut.\n\nEinon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii\nsen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin\nniin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä,\nhän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä!\nMutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: \"Tie on\navoinna!\" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi\nhiukan muuta kuin korvasta nipistämistä!\n\nHän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä\ntoveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet\ntoistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta\nluuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena,\nmuuttumattomana?\n\nSiiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden:\n\n— Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että...?\n\n— Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en\ntarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme...\noikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään,\nse tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille... se ei tyydytä\nsinua... eikä minuakaan. Minä luulen... meidän pitäisi keksiä sen\ntilalle jotakin muuta... määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri\nystäväni... kokonaan uudelleen?\n\nSiiri on vähällä huudahtaa: \"Johan minä olen sen määritellyt\nuudelleen!\" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu\nvielä vahvemmin ja sanoo hiljaa:\n\n— Kai meidän on niin tehtävä!\n\nJa he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti\nSiirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille\nentiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten\nmuistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu:\n\n— Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua\nsylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen\nsinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen\nsinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä\nvaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö\ntodella ala pelätä minua?\n\n— En pelkää, minä ihailen sinua... vielä paljon enemmän kuin ihailen!\nJos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin!\n\n— Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla.\n— Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua\nsylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut,\nihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan\npuiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan?\n\n— Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin?\n\n— Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun\nvarrella tullessani erään parin... eivät hurmiossaan ensinkään minua\nhuomanneet.\n\nSiiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin\ntuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein\nnäin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä\nSiiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi,\nhätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu.\n\nEino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa:\n\n— Eino... rakas... minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi...\nrakas, auta minua!\n\n— Näethän, Siiri, minä olen raju!\n\n— Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas!\n\nSiiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle\nvalahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi\nhyväillen hänen liivinsä nyörejä.\n\n— Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti\nodottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi!\n\n— Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri.\n\nPusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää\npaljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi\nsille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa:\n\n— Rakas... kanna minut tuonne... majaan!\n\nSiiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen\nmieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla,\npitelee häntä kaulasta.\n\nVenuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven\nkiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä...\n\nIltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa,\nmutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar\nhymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö\noli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan.\nLeivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän\ntästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään\nkallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin\npunerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar\niskee merkitsevästi silmää leivoselle: \"Näethän, ne ovat vielä\nsiinä!\" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä\nylistysvirren kesälle ja rakkaudelle.\n\nRouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri\nViherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä\nvielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä\nhimosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä\nheitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella.\n\nMutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli\njäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa\nsuljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten:\n\n— Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun\nvarrella!\n\nSiviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että\nsekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea\nkapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt!\n\nSiiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee\nhaaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen\nhimmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän\nhuoahtaa:\n\n— Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee\nkahvikultineen!\n\n— Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin\nonnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!...\n\n— Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme... hän vetää Einon pään\npuoleensa, sopottaa hänen huuliinsa... sittenhän voisimme olla vielä...\nvielä vähän aikaa!\n\nKultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin\ntäydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset\nkäsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa\npuristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän\nolla vielä vähän aikaa... hyvän Matilda tädin vuoksi!\n\nAurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri\npalasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi\nonnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän\nmielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen,\nhänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus\nensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat\njälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori\nnainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste\npuhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma\npuhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut\nja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu\non silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin\nhohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin\nnähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin\nkutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu\non silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen\nrakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin\non nainen miehelle alamainen.\n\nSiiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät\nvielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä.\nHän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon.\nSiinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta\nkieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen\najatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli.\n\nHe kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain\nsilloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä\nnäkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot\nHirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän\nonnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun.\nSe oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee\nmaasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava\nsuitsutusuhri heidän rakkaudelleen!\n\nEino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään\nolisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen\nolikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja\nvilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat\ntällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä\nrouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin\nja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti\nheidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen\nhellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan\nunelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön\nyhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: \"Perhanan kapteeni, eipäs\njaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!\" Kapteeni\npuolestaan ajattelee: \"Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin!\nMinua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa,\nsimainen sauna säästettiin toiselle!\" Siviä rouva katseli salaisella\nkateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun\nEino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli\nhäneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon\nkanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut\nrakkaan apulaisinsinöörinsä!\n\nOli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha\nsattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta\nSiirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa\nSiirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi\nkuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta\nhän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati\nhyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati,\nleppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli\nsärkynyt. Siiri ei mitään huomannut.\n\nTohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten\nsyvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli\nulottunut.\n\n— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.\n\n\"Kävit sinä syvällä!\" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs\nhuomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki\nolivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli\nanastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen\nlehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän\nalkoi niiden mielestä vanheta!\n\nJohtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä\nodotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.\n\n— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette\nKuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu\nse puhe luonnostaan.\n\nKuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen\nmielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen\nmielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat\nrouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.\n\n— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua\non loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että\novat erehtyneet.\n\n— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei\nmoni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja\nliputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.\n\nTohtori Hilli tarttui puheeseen.\n\n— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien\najanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa\nmeillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä\nselityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt\nkansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja,\nsiksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa.\nSe on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme\nsuuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle\nparaatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä\nmarssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa\noman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne\nteot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun\ntarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa,\nkun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!\n\nSiirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa\nlippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli\ntehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi\nVaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.\n\n— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on\npuhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat\nKuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö\non kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me\nluulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja\nvähän muustakin yhteistyöstä!\n\nNuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä.\nSiiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi\njokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.\n\nKun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan\nkukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut\nerämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna\npidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki\nmenisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä\nyksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJuhannusaatto!\n\nAamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela\noli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä\npäärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä\nhulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti\nVaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.\n\nJa siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken\ntehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja\njuhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen\nVaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän\nuusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola,\nkaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat\nhersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan\nviihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa\nkalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien,\njärkevästi heruttelemaan.\n\nLyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli\nsyvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut\nkorulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa\nsydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset\npuhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja.\nNaiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä\ntaivaan lähettämän jumalanmiehen.\n\nPuheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja.\nHänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa\ntyöväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan\nasutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan\nrunsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat\njäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan\nuusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.\n\nNuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni\nympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli\nhänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat\ntuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten\nlämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda\nrouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei\nollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia,\njotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.\n\nMutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen\nsaavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari\njoukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo\nPäiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana\nhaaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja\nnuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä\nhänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä\narveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä\ntyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä\nharkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä\nkapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se\nolisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi\nliikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia\nPetrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen\nmenetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää\nNatalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus\ntarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin\nensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies,\nliikemies!\n\nEi hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken\nvanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen\nrakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän\nääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat\nkeskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä.\nEi enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla\nKuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella\nmaaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän\nviimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi\nolevan isävainajaansa ovelampi!\n\nKeskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan\nkuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli\nmielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla\nnoin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:\n\n— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei\nhän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten\nyhteistä parasta!\n\nMiehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle\nselkänsä.\n\n— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva\ntoisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:\n\n— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!\n\nMiesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda\nrouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä\nkertoo salaperäisenä toisille:\n\n— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On\nluvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!\n\nMatilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun\niltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä\nKivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut\nmiespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.\n\nNuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta\nvapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti\nhäntä:\n\n— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin\nharjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu\nvähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen\npääsevän järkiinsä.\n\n— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja\ntulisi tänne.\n\n— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie\nhänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun\najat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta...\nkaikesta on saatu riittävä hyvitys.\n\n— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet\nsilmissä.\n\nSen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä\nMatilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun\nkosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä\nkuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen\narka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään\nymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin\nrajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset\najatuksensa ja mukautua niihin.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nIltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen,\nmutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla\nautolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia,\nnuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan\nhyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne\ntavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala\nalkoi nopeasti kohota.\n\nMutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä\nuutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja\nkuiskasi:\n\n— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä\nvirka-asioita!\n\nKapteeni katseli häntä ymmällä.\n\n— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä...\njuhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!\n\n— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia\nsotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se\nsotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri...\n\nHän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.\n\n— Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö?\n\n— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi...\n\n— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista\nolkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. —\nMinun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä!\n\n— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava\nkassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!\n\nTämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli\nilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:\n\n— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin\nhankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes\nläheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun\nvaromattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä\nhermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä\npilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!\n\n— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.\n\n— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen,\naivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista\ntyönpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi!\n\nHän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin\nmukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:\n\n— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin\nselvitään!\n\n— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä\nsiitä selvitään!\n\nKuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään\naikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin\nnieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre.\nVaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja\nsilloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät\nsyttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi.\nVoiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain\nkauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita,\nkutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!\n\nIllallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte,\nmiten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan\npäästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet\nmitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja,\njalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla\nja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.\n\nSyötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen\näitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi\nvälttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku\nrouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla\nhänen rinnalleen.\n\nSiiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta\nväenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut\nLiisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää\nLiisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin\nlämmin, sisarellinen ystävyys.\n\nLiisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon\nja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi\nvallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.\n\n— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!\n\nLiisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa\npaloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki\nhyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.\n\n— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —\n\n— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin\npyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan\npuustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että\nminusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin\nniille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se\ntekee ihmisille niin hyvää!\n\n— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes\nkahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?\n\n— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut\ntappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista!\nJa sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs\npäänkivistys!\n\nVallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään\nupseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika\nparka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.\n\n— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.\n\n— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli\naivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta\noma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin\nhyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?\n\n— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.\n\n— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä\niltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!\n\n— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?\n\n— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla\nparas... paras kaikista!\n\nLiisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui\nkysyvän: \"Etkös usko minun onnistuvan?\"\n\nNuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin\npyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu\nnäytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että\nLiisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt\nsen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka,\njuovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä,\npolttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän\ntunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä\noli hävinnyt se kärsivä ilme.\n\nMelu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä,\nettä tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.\n\n— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin\nremutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!\n\n— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä\ntäällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.\n\nLiisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä\nhiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä\nsiinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori\nRautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt\njuttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen\nhymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen\nhuomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: \"Mitäs sanoisit, jos minä\npaljastaisin kynteni!\" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori\nRautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana,\nja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi,\nvietteleväksi.\n\nJohtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti\nhermostuneesti ja sanoi:\n\n— No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin\nmuisti!\n\nJohtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan\nhyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille\nyhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva\nFalkmanille erikseen.\n\nKun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä\nlennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä\ntilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat\nVaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin\nuseimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.\n\n— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri\ninnokkaasti.\n\n— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja\nRönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa\npolvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!\n\nKuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui\nrajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat\njalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi\nsäälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään.\nHän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle\nnyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää\nLiisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan\nvoisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa\ntuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista.\nLiisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen\nolkapäänsä yläpuolella.\n\nKun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä\nkosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana.\nOliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin\nseurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi\nhänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu\ntuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan,\npikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän\nnäkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi\ntoisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa\nhivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan\npohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus,\nne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka\npuolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit!\nNe kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi\nLiisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui\nkestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että\ntaivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen\nympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo\nja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen\nolkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista\ntaakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!\n\nKun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä\nhälinässä:\n\n— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut,\ntuoli keikkui niin hirveästi!\n\nHe istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä\nosaksi tulleesta riemukulusta.\n\n— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.\n\n— Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat\nkoko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi\nkantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti,\naivan niinkuin itse tahtoo!\n\nHänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan:\n\"Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!\" Siiri tiedustelee\nEinon olkapäätä nyhjien:\n\n— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?\n\n— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli!\nnauraa Liisu vallattomasti.\n\n— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin\nvierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi,\nniinkuin me toisetkin!\n\n— No sanotaan sitten vain Einoksi!\n\nLiisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva\ntoiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen.\nSe rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa\ntälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun\nnauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: \"Kas tällä tavoin me\nvedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!\"\n\nMelu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen\nkilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri\nistui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti\nja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun\nnauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta\nkieltä.\n\nIllallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää\njaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin\nnäännyttävä.\n\nJo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee\nkäsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.\n\n— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit\nserkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai\nseuraavassa postissa sinulle itsellesikin.\n\nSiiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle.\nSiiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön\nhämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai\nhänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi,\nhyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi,\nmutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä\nmietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä\nasiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä\noli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen,\nmelkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli?\n\nVaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta\ntavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita\nyhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi.\nSuurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän\nkauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen,\nsuuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.\n\nJa kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan\njuhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston\nsokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne\nvetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen,\nparit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista,\npensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia,\nsuudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten\nnaurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.\n\nSiiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä.\nEinon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat\ntäydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu\noli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut\nhänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa.\nLiisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä,\npuhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain\nyksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän\nei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian\nhyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan\nSiirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän\ntulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.\n\nMutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken\noli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan\narastellen:\n\n— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!\n\n— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko\nkirjeen.\n\n— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti\nkokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan,\nmitäpäs minä muuta!\n\n— Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?\n\n— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen\nkesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!\n\n— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä\nolit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja\nkun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan\nmustankipeitä!\n\nSiiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa\nhänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta\nEinolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen\nlyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat\nmuovailleet kumpaakin omalla tavallaan.\n\n— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt\nmiehen itselleen?\n\n— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta\nkihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne\nvihdoin ovat ovella!\n\n— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta\nunelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!\n\nOlihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle\nitselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin,\nMargit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli\nkaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden\nmatkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut\nharmillista, kerrassaan sietämätöntä!\n\nSiirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku\noli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo\najatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa\nviettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli\nsiihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri\nsilloin, kun oli alkanut kotiutua!\n\nMutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen\naivoissaan välähti riemuitseva ajatus: \"Siiri matkustaa pois!...\nmatkustaa moneksi viikoksi!\" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen\nmielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän\nnäki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun\nkosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä...\nhe jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa\nkuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi.\nOliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun\npauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri\nparka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta\nrakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän\nkohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää\nSiirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:\n\n— Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne\nmatkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas\nkultatyttö?\n\nHän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen.\nSiiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet\nsilmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun\nolisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman\nviikkokauden!\n\n— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te\nvoisi jäädä tänne?\n\nSiiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi.\nTiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja\ntietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi\naikaa.\n\nEino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi\näidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään.\nLuultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi\nensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää\nSiirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne\nyksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan.\nJa kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella\nSiirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän\nsiitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon\nkiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen\ntempaamana:\n\n— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä,\nhuomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin\nasioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä\niloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!\n\nJosko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon\nehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille\nkaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan\nunelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa,\nja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo\nPäiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin\nuutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää,\nniin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon\nkaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:\n\n— Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten\nonnellinen!\n\nVasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen\nMargit serkun häät. Ja hän ajatteli: \"Eino varmaan asettuu minun\npuolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!\" Eino oli luvannut\nlähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja\nsitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen,\nhuoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!\n\nSiiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi\nantautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain\nomalle rakkaudelleen!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKomea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut\nvahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista\nrakastamassa.\n\nNyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa\ntanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis\ntukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut\nunivormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi\nolevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan\nsamenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui,\nnäki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet\novat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa\nhyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta\nvilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo\ntanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo\naivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin\njalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat\nuida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti,\nmiten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat,\nviettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin\nantautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli\nuimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia,\nveivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli\nVaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita\njanoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia,\nmiten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu\nlähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli\nkirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen,\njuovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen\nherrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä?\nKas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon,\nnyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin\nvapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa\nNatalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se\nnainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se\nvilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä\nja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä\nsen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi\nmukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi\najanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah,\nja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin\nkauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken\ntutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui\nvastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain,\nvalmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut\nenemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan\nniin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet\nmuut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa\nkutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin\nViipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se\noli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin\npikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin\ntuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut,\nturhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi\nrintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden\nmerkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä.\nYhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa!\nSuomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se\ntuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas\nolikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?...\n\nKuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla\nsaamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa,\nmutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti\najatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja!\n\nKapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen\nhalki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät\nhäntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten\nhuoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis\ntukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös\ntiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä,\nja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat\nhiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin\npuolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se\nvirkisti.\n\nKapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja.\nJa hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan\njalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän,\nsillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen\nhousuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut,\nja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka\nliikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat\npohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo\nkutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki,\njoka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki\nmoniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra\nkapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki\nja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää\npalatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian\nvanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen,\novet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei,\nse ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty\nkeskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi,\nmuistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse\nparivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä\nunohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!\n\nKomean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen\nkulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä\noli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan\nkatkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli\ntäysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli\npiste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!\n\nKapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän\nkatseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia\nPetrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen\nkauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli\nkuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät\nkaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa.\nKäveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti\nkohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta\nvaikenevaan kesäyöhön...\n\nKun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä\njo mennyt.\n\nHe olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi\nLiisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta\nveti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja\nhänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman\nperijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.\n\nYksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön\nulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä\näitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät\nolevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää\ntukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo\nvimmatusti.\n\nTuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen\nmuiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä\npuistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa\nkiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä\npuistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin\njanoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua\nLiisulle... vain pari sanaa, ei enempää!\n\nSoitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee\nLiisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli\nniin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän\ntunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:\n\n— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!\n\n— Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa?\n\n— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja\ntulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!\n\nLiisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman\ntaaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina\nkäärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja\nhänen hennot sieraimensa värähtelivät.\n\n— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien\nmuiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden\nkerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran!\n\nNuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo\ntaipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten\nmerkitsevästi hymyillen:\n\n— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo\nonnitella?\n\nNuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.\n\n— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä\nepäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne\nsanat tulivat:\n\n— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi...\nkesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!\n\nHän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan\nensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.\n\n— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. —\nSitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta\nnäin alussa...\n\n— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin...\nserkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi\nkiire!\n\nEinon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa\nalas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman\nruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän\nhehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti\nLiisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:\n\n— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden\nlasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!\n\n— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.\n\nHe pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä\ntupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen\nkehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan\njäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se\nsekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.\n\nLiisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja\npukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa\nhäneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:\n\n— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka...\nmutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!\n\n— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat\nkärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset.\nNiitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!\n\n— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!\n\n— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!\n\n— Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri\ntoivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään\nmuuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi?\n\n— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä\nkertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!\n\n— No juodaan sitten niin!\n\nHe kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen,\ntyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet\ntoisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa\nmerkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.\n\n— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!\n\nSiinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt\nnäkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:\n\n— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!\n\n— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä!\nIstuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.\n\nEino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen\nolkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:\n\n— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_\nolisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!\n\n— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!\n\nLiisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa\nkoskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea,\nEino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi\nhän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa\nkiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma,\nvapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet\nkuiskivat läähättäen:\n\n— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!\n\nNuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin\ntukehtumaisillaan Liisu sopersi:\n\n— Ovi... rakas... onko se...?\n\n— On, se on lukittu!\n\nHetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi\nhäntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui:\n\n— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei\nsaa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän\ntulisi onnettomaksi, en tahdo!\n\nNuori Rautanen sulki hänet syliinsä.\n\n— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi\nkiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua,\nLiisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä\nkärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin...\n\n— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän\ntäytyy mennä!\n\nHän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.\n\n— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!\n\nRiuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.\n\nNuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän\njoutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa.\nOhimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä,\nhoukutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla\nleikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta\ntuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti\netäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja\nhänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen\ntohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.\n\nNuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri\nSilvan ja sanoi:\n\n— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis,\noikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!\n\nJuuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen\nkaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään\napulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä.\nSiviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:\n\n— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni...\n\nEnempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen\nluokseen, sähähti hänen korvaansa:\n\n— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!\n\nHammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan\napulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.\n\nTanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden\nkohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita\nalkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi\nhölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:\n\n— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista\nei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva\nSilvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo\ntoipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!\n\nTohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat\npuhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä,\nhengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä\nvälikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä\nparemmalla vauhdilla.\n\nKamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa.\nSiviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta\nnirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä\nrouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi\nhänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa,\nveritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra\noli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan\nkamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja\njulkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.\n\nSairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja\nRönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla\ntullutta upseeria ja Liisu.\n\nHe seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea\nkapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu\npuhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori\ntunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori\nRautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.\n\nAurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura\nhyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin\nsävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.\n\n— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.\n\n— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.\n\n— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.\n\n— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!\n\nKapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut\nhätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:\n\n— Kapteeni kuuntelee soittoa!\n\n— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.\n\n— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties\nherkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä\nerottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen\nelämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties\nne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus,\nhän ymmärsi elämän.\n\nTohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori\nRautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.\n\nSilloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:\n\n— Hyvä jumala!\n\nSiiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta,\nseisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.\n\nTohtori sanoi matalalla äänellä:\n\n— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa\nneiti Falkmanin kotiin!\n\nNuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä\nsanomatta.\n\n— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.\n\n— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun\ntarpeeseeni hyvin takaisin.\n\nSiiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli\naivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon\nlatvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan\nliikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät\nkiskoneet sitä alas?\n\nKun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien\nkaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa\nmurtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui\nsyöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa,\nja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli\nkuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan\npelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:\n\n— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain...\ntanssivat... eivät aavista mitään!\n\nAuto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin,\nitkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili\nhellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.\n\nVaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He\nlähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä,\nlähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului\njuopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti\nmetsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset\nmanaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken\ntyöväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui\ntiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:\n\n— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!\n\nNuori Rautanen huusi kuskille:\n\n— Aja nopeammin!\n\nAuto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan\nvirkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he\npyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi\nSiirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä\nhuomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin\npäätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:\n\n— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen?\n\n— Tulen, rakas!\n\nSoitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on\nkummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski\nkaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan\nuumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä\nsyvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle\nmenevien viimeinen huokaus.\n\nTanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla\nrantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun\nauringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen\nkaukorannan vaaroilla.\n\nPaljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis\nvaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti\npitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen\npaikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen\nhänen kainaloonsa.\n\nNiin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön\nvalvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen\nsunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta\nkohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.\n\nHe eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja\nkuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken\nvanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli\nkulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.\n\nUusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati\nterveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille.\n\n\n\n"]