Muistelmateos kuvaa kielitieteilijä Ramstedtin vuosia Suomen ensimmäisenä diplomaattisena edustajana Japanissa ja Kiinassa 1920-luvulla. Kerronta valottaa nuoren tasavallan ulkopolitiikan alkuvaiheita, pitkiä merimatkoja sekä diplomaatin arkea ja kohtaamisia itämaisessa kulttuurissa.
G. J. Ramstedtin 'Lähettiläänä Nipponissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3515. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
LÄHETTILÄÄNÄ NIPPONISSA
Muistelmia vuosilta 1919-1929
Kirj.
G. J. RAMSTEDT
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1950.
MATKANTEKOA VALTAMERILLÄ
Vuonna 1919 vietin kesän, kuten tavallista, perheeni parissa Karunassa lankoni maatilalla. Karunan kartanossa oleskeli sinä kesänä professori K.J. Ståhlberg, joka jo heti juhannuksen jälkeen presidentiksi valittuna siirtyi takaisin Helsinkiin. Olimme usein tavanneet toisemme Mauritz Holmberg-nimisessä laivassa, joka välitti liikennettä Kemiön ja Turun välillä.
Kun sitten elokuun loppupuolella eräänä päivänä saavuin perheeni kanssa takaisin Helsinkiin — lastenhan piti jälleen aloittaa koulunkäyntinsä — oli Konstantininkatu 13:ssa portinsivussa asuva suutari Aaltonen heti kimpussani. Hän antoi käteeni paperilappusen. Siihen oli merkitty puhelinnumero, johon minun pitäisi heti soittaa. Mutta vasta kun kaikki tavaramme oli saatu sisään ja järjestykseen menin soittamaan. Puhelinnumero osoittautui olevan ulkoministerin, tohtori Holstin. Hän pyysi minua heti, vaikka olikin jo miltei puoliyö käsissä, saapumaan luokseen, koska hänellä oli minulle erittäin tärkeätä asiaa. Se mitä hän minulle esitti, olikin todella yllättävää, sillä kävi heti selville, että hallitus oli määrännyt minut Suomen viralliseksi edustajaksi Japaniin ja Kiinaan. Tätä nimitystä ei oltu kuitenkaan voitu julkaista ennen kuin minulle oli saatu siitä tieto. Tahdoin tietysti väkisinkin kieltäytyä, sillä Yliopistossa oli luentoni jo ilmoitettu siksi lukuvuodeksi ja vaatiihan tuollainen äkillinen matka itämaille joka tapauksessa monenlaisia valmisteluja.
Seuraavana aamuna kävin presidentti Ståhlbergin luona, joka vakavaan, hartaaseen tapaansa selitti, että samoin kuin kerran nuoret miehet otetaan sotapalvelukseen, vanhempienkin on oltava valmiina palvelemaan maataan. Tietenkään en voinut nyt kieltäytyä, vaikka minua koko asia suuresti hämmästytti ja samalla peloittikin.
Ulkoministeri selitti, että minut oli aikomus lähettää chargé d'affaires’iksi. Niin vähän minulla oli diplomatiasta tietoja, että kotiin päästyäni täytyi peräti tietosanakirjojen avulla koettaa ottaa selkoa siitä, minkälainen tuleva virkani oikein oli. Ulkoministeri Holsti minulle kyllä selvitteli yhtä ja toista, jopa antoi minulle luettelonkin kirjoista, joista minulle olisi hyötyä uudessa toimessani. Siihen kuului diplomaattisia käsikirjoja, valtio- ja kansantaloutta ja paljon muuta samankaltaista. Kun sitten oli lehdissä uutinen, että samalla kertaa oli uusiksi diplomaateiksi määrätty Onni Talas ja Herman Gummerus, tiedustelin heiltäkin yhtä ja toista. Tiedemiehenähän olen jotenkin menestynyt, arvelin, mutta diplomaatti ura tuntui minusta yhä sellaiselta kuin olisi pitänyt antautua salonkikavaljeeriksi tai jonkinlaiseksi ensiluokan hienostelijaksi. Ja tällaiseen minulla tuskin oli taipumuksia. Kyselin siis aluksi Talaalta, mikä ero on »note verbale» ja »note personnelle» käsitteiden välillä. Talas vastasi: »Kysy Härköseltä!» — Härkönen oli Talaan tuleva sihteeri.
Kävin useat kerrat ulkoasiainministeriössä lähemmin tutustumassa tehtävääni, kävin ottamassa selkoa, mitä ministerit ja diplomaatit yleensä tekevät, mitä he kirjoittavat, mitä kaikkea kuuluu heidän ammattiinsa, eri toimiinsa yms. Ja minusta tuntui siltä, että nootteja kyllä pystyisin kirjoittamaan kielen puolesta, kunhan itse asiallinen sisällys olisi selvillä.
Ulkoministeriössä oli jo ryhdytty valmisteluihin matkaani silmällä pitäen. Oli sähkötetty Lontooseen Suomen lähetystöön ja pyydetty tilaamaan kaksi lippua johonkin Japaniin ja Kiinaan lähtevään laivaan. Vastaus tuli, tosin vasta uudistettujen pyyntöjen jälkeen, ja kuului: No berth available, ainoatakaan hyttipaikkaa ei käytettävissä.
Lähtöä odotellessani kävi luonani paljon kaikenlaisia ihmisiä. Kuka pyrki sihteeriksi, kuka attašeaksi, kuka vahtimestariksi, olipa joukossa niinkin rohkeita, jotka pyysivät toimittamaan heille japanilaisen kahvikaluston, kiinalaisen silkkipuvun ja jos jotakin. Mutta kävijöiden joukossa oli myös eräs Katsuji Fuse niminen japanilainen sanomalehtimies, kooltaan tavattoman pieni, japanilaiseksikin harvinaisen lyhytkasvuinen, mutta sanomalehtimiehenä — niin kuin myöhemmin selvisi — Japanin tunnetuimpia ja kokeneimpia. Hän haastatteli minua, saipa minulta valokuvanikin, mutta sen lisäksi hän myös muualta tiedusteli ja uteli tietoja minusta ja henkilöllisyydestäni sähköttäen näin keräämänsä tiedot kotimaahansa.
Japanista olikin heti minun määräämiseeni asiainhoitajaksi saatu Japanin hallituksen suostumus. Tukholmassa oleva Japanin lähettiläs ministeri Hata oli välittänyt tätä koskevan sähkösanomanvaihdon. Aggremangini, joka diplomaattipiireissä on tavattoman tärkeä, oli näin ollen selvä. Ainoa mikä siis vielä tuotti vaikeuksia oli itse matkan järjestäminen. Kun Fuselle ilmoitin, etten voi lähteä matkalle ennen kuin saadaan paikat jostain laivasta varatuksi, Fuse jonkin verran ihmetteli ja väitti, että japanilaisissa laivoissa, joilla on valtion avustus, etusija aina annetaan välttämättä diplomaateille, niin japanilaisille kuin ulkomaalaisillekin.
Kun kotona oli useita koulua käyviä lapsia, ei vaimoni voinut lähteä matkaani. Mutta sen sijaan Elma-tyttäremme, joka juuri keväällä v. 1919 oli tullut ylioppilaaksi, suostui mielellään seuraamaan isäänsä. Kahden me siis olimme lähtövalmiita hyvinkin pian ja nimenomaan Fusen sanoihin luottaen lähdimme Arcturuksella Englantiin. Matka Hullista Lontooseen sujui kyllä mukavasti ja hauskasti, mutta itse huomasin sittenkin olevani huonosti valmistautunut, sillä englannin kielen suullinen käyttäminen oli minulle hyvin vaivalloista. Lontooseen tullessamme oli suomalaisten matkustajien joukossa muuan Lauren niminen ystävällinen ja avulias herra, joka otti vaivakseen hankkia meille hotellihuoneen meidän odotellessamme pääteasemalla. Jonkin hetken kuluttua Lauren palasikin ja ilmoitti, että huoneita ei nyt ollut mistään saatavissa, ei ainakaan paremmista hotelleista. Neuvottomina seisoimme asemalla. Kysyin siinä Laurenilta, mihin hän itse aikoi asettua, ja hän kertoi, että suomalaisessa merimieskodissa kyllä on varmasti paikkoja kapteeniosastolla. Ei siis auttanut meidänkään muu. Lähdimme kaikin kolmisin merimieskotiin, missä saimmekin mukavat ja mielestäni hyvinkin laatuunkäyvät huoneet. Mutta ennen perille pääsemistämme oli ilta ehtinyt kulua jo myöhään yöhön.
Heti seuraavana aamuna lähdin tyttäreni kanssa Suomen lähetystöön. Ministeri Donner ja sihteeri Ilmanen olivat vallan ihmeissään, että olimme saapuneet Lontooseen matkastamme hyvissä ajoin sähköttämättä. He olivat aivan kauhuissaan siitä, että Suomen diplomaattinen edustaja oli viettänyt yönsä Lontoon suomalaisessa merimieskodissa. He viittasivat sähkösanomaansa, joka varmuuden vuoksi vielä oli toistettukin, että paikkoja mihinkään Japaniin lähtevään laivaan ei ollut saatavissa. Ministeri mainitsi, että lähetystöstä oli Japanin suurlähettiläälle lähetetty erikoinen diplomaattikirje, jossa pyydettiin mahdollisimman pian toimittamaan professori Ramstedtille kaksi paikkaa jostain japanilaisesta itään menevästä laivasta. Tähän mennessä ei kirjeeseen, kumma kyllä, oltu saatu minkäänlaista vastausta. Ministeri Donner oli pahoillaan koko asiasta ja piti itsestään selvänä, että minun ja tyttäreni oli parasta palata takaisin Suomeen odottelemaan laiva vuoroani. Asiaa ei tällä ensimmäisellä keskustelulla kuitenkaan ratkaistu, vaan sitä harkittaisiin uudelleen seuraavana aamuna, jolloin tulisimme tyttäreni kanssa ministerin luo aamiaiselle. Arvelin kuitenkin, että oli parempi jäädä Lontooseen, erittäinkin siksi, että ainakin voisin saada hieman kokemusta ja tottumusta englannin kielen käyttämisessä.
Lähetystöstä poistuessamme tapasin sattumalta miehen joka oli Turusta kotoisin. Hän oli kapteeni Wilén, sittemmin konsuli. Ja kun ennestään tiesin, että hän oli ollut mukana sokerinhankinnoissa Japanista Suomeen, tiedustelin heti, montako kertaa hän oli käynyt Japanin suurlähetystössä ja keitä hän siellä parhaiten tunsi. Wilén mainitsi olleensa enimmin tekemisissä sihteeri Nagain kanssa, jonka vakuutti olevan erinomaisen ystävällinen ja mukava mies. Niinpä minä heti pyysin kapteeni Wiléniä tulemaan kanssani Japanin suurlähetystöön. Hän suostui ja niin lähdimme.
Kun sihteeri Nagai kuuli nimeni, huomasin hänen kasvon ilmeissään heti jotain outoa hämmästystä. Kun sitten mainitsin hänelle Suomen lähetystöstä lähetetystä kirjeestä, hän myönsi sellaisen tosin saapuneen, mutta ilmoitti samalla, että asiassa mahtaa olla ilmeinen väärinkäsitys tai erehdys, sillä suurlähettiläs ei ole mikään matkatoimistonhoitaja, jonka velvollisuuksiin kuuluisi hankkia jollekin professorille matkalippuja. Kun heti kiiruhdin Nagaille selittämään, että olin virallisella matkalla, että minut oli määrätty charge d'affaires'iksi Japaniin ja että siis Suomen hallituksen valtuuttamana diplomaattisena edustajana olin hänen edessään, hän suorastaan hämmästyi. Hän sanoi, että siitä ei kirjeessä oltu mainittu mitään, eikä suurlähetystö ollut saanut muutakaan tietä asiasta mitään tietoa. Hän kysyi sen jälkeen aggremangistani. Vakuutin, että se oli aikoja sitten selvitetty Tukholman lähetystön välityksellä. Nagai pyysi meitä istuutumaan ja hetkeksi odottamaan, kunnes suurlähettiläs itse saapuisi.
Aggremangiani koskevassa asiassa suurlähettiläs antoi jonkun miehistään varmuuden vuoksi lähettää sähkösanoman Tukholmaan, ja sitä odotellessamme lähetystön sotilasasiamies Isami pyysi minua huoneeseensa teelle ja kestitykselle. Siinä odotellessamme saapuikin vastaus Tukholmasta ja sen seurauksena kestitystämme yhä vain lisättiin. Matkallelähtökin rupesi selviämään. Meille ilmoitettiin, että puhelimitse saatujen tietojen perusteella ensimmäinen laiva lähtee jo 18:ntena päivänä lokakuuta, toinen 24:ntenä päivänä, kolmas 28:ntena jne. ja pyydettiin vain valitsemaan niistä sopivin. Samalla annettiin tietoja eri laivojen suuruudesta, niiden mukavuuksista, nopeudesta yms. Minä määräsin heti päivän heidän ehdottamaansa hyvään laivaan, Ijo Maruun, joka oli Nippon Yusen Kaishan-yhtymän ensiluokkaisia, komeita matkustajalaivoja. Laivan konttoriin soitettiin ja paikat varattiin laivaan, ennen kuin edes olin suurlähetystöstä poistunut. Ajoin sen tähden suoraan laivakonttoriin lunastamaan matkalippuni ja liput taskussani palasin takaisin merimieskotiin.
Kun sitten seuraavana päivänä olin aamiaisella ministeri Donnerin luona ja ministeri jälleen ehdotti palaamistani takaisin Suomeen, kun kerran tällä hetkellä näytti aivan mahdottomalta saada laivalippuja, ilmoitin jo itse hankkineeni liput. Kun vedin ne esille, Donner oli ihmeissään. Selitin ministerille, että lähetystön kirje oli ollut aivan väärin stilisoitu; eihän ollut tarkoitus lähettää Japaniin yleensä jotakin professoria, vaan Suomen valtion valtuutettu, virallinen edustaja.
Suomen Valtamerentakaisen yhtiön edustaja, herra Kontio, järjesti minulle ja tyttärelleni sitten väliaikaisen asunnon Kensingtoniin. Aikani kului varustusten, erittäinkin vaatteiden ja kirjojen hankkimiseen. Kun sitten Ijo Maru lähti Lontoosta, emme lähteneet sen mukana, vaan säästääksemme itsellemme muutaman valmistelupäivän lisää Lontoossa matkustimme Ranskan kautta suoraan Marseilleen, jossa vasta astuimme laivaan.
Ijo Maruun astui useita japanilaisia Marseillessa. Siihen nousi mm. Japanin Roomassa ollut suurlähettiläs, paroni Idjuin. Aterioitten aikana istuimme Idjuin ja minä kapteenin pöydässä kunniavieraina. Voin vakuuttaa, että palvelu oli mitä parhain ja huolellisin. Suomen edustajan matkasta Japaniin oli heikäläisten keskuudessa paljon puhetta. Mikäli ymmärsin, kaikki olivat siitä mielissään; varsinkin nuori tyttäreni, 17-vuotias Elma ylioppilaslakkeineen oli erikoisen huomion kohteena.
Välimeren sinisiä aaltoja katsellessamme eräänä päivänä laivan »purser» tuli luoksemme ilmoittamaan, että 3:nnen luokan matkustajien joukossa oli muuan nuori japanilainen, joka halusi saada puhutella minua. Kun tämä nuori mies saapui luokseni, hän heti ilmoitti käyneensä Suomessa. Hän oli ollut Jajoj Maru- nimisessä suuressa kauppalaivassa, joka oli tuonut Suomeen Formosasta sokeria purkaen lastinsa mm. Turussa ja Kotkassa. Hän kertoi katselleensa suomalaisia kaupunkeja. Ne olivat hänen mielestään olleet erikoisen kauniita, leveäkatuisia ja siistejä maalattuine rakennuksineen. »Japanissa», niin hän sanoi, »kadut ovat kapeita, useimmiten kiveämättömiä, rakennukset pieniä, ja muutenkin elämä aivan toisenlaista.» Hän pyysi Japanin puolesta anteeksi ja tahtoi minulle näin vain etukäteen ilmoittaa, että vaikka Japanissa kaikki näyttääkin huonolta ja köyhältä, niin ehkä sittenkin hyvällä tahdolla voi sielläkin viihtyä, erittäinkin, niin hän vakuutti, kun kaikki ihmiset koettavat parastaan ollakseen kohteliaita ja avuliaita. Hän oli itse matkalla kotimaahansa sen vuoksi, että hänen täytyi astua sotapalvelukseen.
Tuo, että japanilainen pyysi vieraalta anteeksi kotiseutunsa kehnoutta ja köyhyyttä, oli minusta hyvin kaunis piirre, sillä muuta tähdellistä asiaa ei vieraallani ollutkaan.
Kuljettiin Suezin kanavan läpi, ohi meluisan Port Saidin ja monien muiden kanavan varrella olevien Egyptin pikkukaupunkien. Jo silloin, mutta vielä selvemmin palatessani, panin merkille, että miltei jokainen, jonka siellä tapaa, on joko kerjäläinen tai huijari. Kannelle kiipeävät jos jotakin tietä, tarjoavat strutsinsulkia, tupakkaa ja kaikenlaista rihkamaa ostettavaksi. Mutta tupakkalaatikossa on vain päällimmäinen pintakerros oikeata tavaraa, alla on vanua tai jotain paperinroskaa. Melua he pitävät, suureen ääneen huutelevat, joka paikkaan tunkeutuvat.
Punaiselle merelle tultuamme loisti vasemmalla Siinain niemimaa auringon paisteessa vaaleanpunaisena hiekka- ja kivierämaana. Vihantaa ei näkynyt missään, paljas, karu ja köyhä on se maa, niin kolkko ja tyhjä, ettei luulisi ihmisen voivan siellä itseään elättää. Kenties siellä kuitenkin jossakin on joku pieni lähde tai vesisuoni, jonka äärellä ruohonkorsi voi menestyä.
Jonkin matkaa kuljettuamme tapasimme merellä lautan, jolta laihat, ruskeat, rääsyihin verhoutuneet ihmiset ojentelivat käsiään vettä kerjäten. Laivamme hiljensi vauhtiaan ja lautan päästyä laivan kylkeen muutamat miehet heti kiipesivät laivan parrasta ylös pyytämään vettä ja ruokaa. Vaikka miten paljon olisi antanut, ei mikään näyttänyt heille olevan kylliksi, lisää vain tahtoivat. Kun kapteenin vieressä komentosillalla seistessäni katselin tätä menoa, kapteeni vakuutti, että tällaiset lautat ovat aivan tavallisia ilmiöitä näillä vesillä. Niitä varta vasten pannaan liikkeelle, sillä täkäläiset asukkaat joko eivät kerta kaikkiaan tahdo taikka eivät kykenekään itseään elättämään säännöllisellä työllä. Hyvin luultavaa lisäksi on, että kaikki mitä heille annetaan käytetään sitten keinottelutarkoituksiin.
Punaisen meren kuljettuamme meiltä jäi oikealle pieni Dzhibutin kaupunki, joka ympäristöineen kuuluu Ranskan siirtomaihin. Palatessani keväällä 1923 ranskalaisessa laivassa poikkesimme tähänkin kuumaan paikkaan. Siellä ostin itselleni sanomalehden, Dzhibutin jokapäiväisen uutislehden, ja luin sen ranskankielisen johtavan kirjoituksen. Se kosketteli paria pientä puuta, jotka Dzhibutin kuvernööri oli istuttanut palatsinsa portin kummallekin puolen. Näiden puitten kastelemiseen käytettiin joka yö muutama kymmenkunta litraa vettä ja tästä kirjoittaja oli saanut aiheen valitella kuvernöörin sopimattomuutta toimeensa. Kun vesi on maassa äärettömän kallista ja sitä sen tähden on pakko hyvin säästeliäästi käyttää, kirjoituksessa väitettiin kuvernöörin suorastaan tuhlaavan vettä joka ainoa yö. Dzhibutin puut ja Siinain lohduton erämaa johtivat ajatukseni takaisin Suomeen, missä puut kasvavat itsestään istuttamatta jokaiseen perkaamatta jääneeseen pellonojaan ja missä mikä pieni saari tahansa, karukin, on paljon elinvoimaisempi, paljon rehevämpi kasvullisuudeltaan kuin nämä Punaisen meren rantamaat, Siinait, kuumat Arabiat ja Dzhibutit.
Kuuma tosiaan oli laivallakin. Aurinko paahtoi, paahtoi paahtamistaan. Kuta kauemmaksi jouduttiin Intian valtamerelle, sitä korkeammalle aurinko nousi päittemme päälle. Matkustajan, joka haluaa olla edes hiukankin viileämmässä kuin muut, on valittava paikkansa ja hyttinsä pohjoispuolelta, laivan vasemmalta puolelta. Kuumuuden lieventämiseksi asetettiin kaikkien hyttien pienten pyöreitten aukkojen ulkopuolelle jonkinlaiset suppilontapaiset tuulettimet keräämään viileämpää ilmaa ja johtamaan se hytin ilman raikastuttamiseksi. Mutta eipä tämäkään paljon auttanut varsinkaan silloin, kun tuulen suunta sattui olemaan sama kuin laivan.
Laivalla oleskeltiin iltaisin mikäli mahdollista kannella, jossa oli bambuista ja rottingeista punottuja laivatuoleja, pitkiä ja mukavia matkustajien loikoa; muuta ei jaksakaan siinä kuumuudessa, eipä edes kanssamatkustajiensa kanssa keskustella. Virkeämmät käyvät baarissa juomassa viskisoodaa, jotkut saattavat lyödä vetoja, jotka melkein aina koskevat huomispäivän tuulta taikka tämänpäivän solmujen lukua eiliseen verrattuna. Erittäinkin painoin mieleeni, että tuohon vedonlyöntiin, joka minusta tuntui sekä tyhmältä että turhanpäiväiseltä, osallistuivat etupäässä englantilaiset. Punta sinne tai tänne ei näyttänyt näissä asioissa merkitsevän heille mitään.
Istuin usein kapteenin hytissä, missä myös paroni Idjuin näkyi hyvin viihtyvän. Enimmän aikani käytin kuitenkin japanin kielen opiskeluun, jota varten olin hankkinut joitakin pieniä käsikirjasia. Paroni Idjuin keskusteli usein tyttäreni kanssa ja, minua osoittaen, kerran kertoi tyttärelleni, että tämä japanin kielen opiskelemisen yrittäminen on aivan tavallinen juttu, jonka tuloksen hän nyt jo voi sanoa. Jokainen Japaniin menijä yrittää alussa opiskella myös kielen, mutta muutaman ajan kuluttua hän siitä luopuu, sillä japanin kieli on oikeastaan liian vaikea kieli muukalaisen opittavaksi. Paroni Idjuin uskaltautui jopa lyömään vetoa tyttäreni kanssa siitä, että minä jo kuukauden kuluttua olen saanut opiskelusta tarpeekseni enkä enää istuisi missään tapauksessa näissä aikomuksissa kielioppi polvellani yrittämässä japanin kielen salaisuuksiin tunkeutumista. Tyttäreni tarttui halukkaasti tähän vedonlyöntitarjoukseen. Myöhemmin Japanissa Idjuin avoimesti tunnusti, että hän tässä tapauksessa oli vetonsa hävinnyt ja hävinnytkin ensimmäisen kerran.
Ceylonista ja sen pääkaupungista Colombosta, johon poikkesimme, olisi tietenkin paljon kertomista, mutta jääköön tällä kertaa. Sen sijaan lienee mainittava se, että laivalla ollessani sain sähkösanoman, jossa ulkoministerimme käski minun matkallani poiketa Bangkokiin, Siamin pääkaupunkiin, esittämään henkilökohtaisesti Suomen hallituksen kiitollisuuden sen johdosta, että myös Siam oli erittäin ystävällisin sanoin tunnustanut maamme itsenäisyyden.
Minun oli näin ollen jätettävä Ijo Maru Singaporessa. Mutta jo laivalla sain eräältä italialaiselta matkustajalta, joka oli Bangkokiin menossa, erinomaisen arvokkaita tietoja Bangkokista ja varsinkin Siamin kuninkaan ja hallitusmiesten henkilöllisyydestä.
Singapore näytti olevan kaupunki, joka on jonkinlainen sekoitus itää ja länttä. Kaikki käsityöläiset ja kauppiaat ovat kiinalaisia, paljassääriset ja -rintaiset, tummat pienet malajit varsinaisina työläisinä ja harvat eurooppalaiset, jotka liikkuvat iltaisin autoissaan, ovat kaikesta päättäen jonkinlainen vieras, myöhempi kerrostuma, jonka näkyvänä aikaansaannoksena ovat komeat rakennukset ja kauniit puistot. Kun laivan kannelta, sen saapuessa Singaporen satamaan, näkee tuollaisen kirjavan, hälisevän joukon erirotuisia ja -värisiä ihmisiä, minun huomioni ainakin ensimmäisenä kiintyi malajeihin. He tuntuivat mielenkiintoisimmilta kanniskellessaan pienine säkkeineen hiiliä laivaan. Ei heillä todellakaan ollut paljoa yllään, enempää naisilla kuin miehilläkään, ja kaikesta päättäen heillä ei näyttänyt olevan asuntoakaan. Puistojen puiden alla tai katujen reunamilla he istuivat joutilaina syöden melonipuun hedelmää tai muuta outoa etelän hedelmää. Minkäänlaista korkeamman sivistyksen tarvetta eivät nämä ihmiset näyttäneet tuntevan, ja tuskinpa heillä sellaista voi kuvitella olevankaan. Eivät ole valtio, kunta, mikään yhtymä tai edes vanhemmat paljoakaan uhranneet lasten kasvatukseen. Meillähän on esitelmien tai juhlapuheiden alussa tapana kääntyä kuulijain puoleen sanoilla »arvoisat kansalaiset», ja kai meillä kansalaiset lienevätkin jonkin arvoisia, mutta ei näille malajeille Singaporessa voi missään tapauksessa sanoa »arvoisat kansalaiset», oli heitä sitten miten paljon tahansa. Ja täytyy tunnustaa, että paljon heitä siellä on.
Siamiin lähtevä laiva oli matkavalmiina samalla hetkellä kuin Ijo Maru saapui satamaan, ja kun tarvitsimme joka tapauksessa passeihimme jonkinlaisen viisumin, jonka saaminen osoittautui olevan monien vaikeuksien ja hankaluuksien takana — Siamin konsulia ei löydetty mistään, hän kuului olleen jossakin huvimatkoilla — meidän oli jäätävä muutamiksi päiviksi hotelliin. Ensiluokkainen se oli, tuo Raffles-hotelli. Näiden päivien aikana tapasimme sitten konsulin ja passimme saatiin kuntoon.
Hotellissamme oli päivisin hyvin hiljaista. Vasta iltapäivällä kaikki ikään kuin heräsivät eloon. Kello viiden teelle ilmestyi jo paljon ihmisiä, sen jälkeen alkoivat elokuvat, sitten oli illallisen aika ja tämän jälkeen alkoi tanssi, johon minun nähdäkseni osallistuivat miltei kaikki minua lukuun ottamatta. 70-vuotiaat ukot niin kuin naisetkin häärivät hiki päässä ja innostuksesta punaisina tanssisalissa. Myöhään yöhön sitä menoa riitti. Eurooppalaisilla näkyi sitä paitsi olevan tapana kesken kaiken autoillaan muuttaa hotellista toiseen jatkamaan tanssiaan, joka samanlaisena hyörinänä, syömisenä ja juomisena jatkui ties miten myöhään. Baari oli ahkerassa käytössä viskisoodineen ja muine juomineen niin kuin myös pelipöydät, joissa kortteja jaeltiin tottuneesti ja näppärästi.
Neljän, viiden päivän kuluttua laivamme lähti Bangkokiin. Se oli nimeltään Kuala; kapteenina oli mr. Gardener.
Matkalla kapteeni Gardener tuli luokseni ja rupesi kyselemään kaikenlaisia kuulumisia Suomesta. Aluksi hän hämmästeli, että Suomessakin oli herrassäätyä, herroja. Minä kuulemma olin ensimmäinen suomalainen, jonka hän tunnusti herrasmieheksi; sanoi laivan matkustajaluettelosta nähneensä kansallisuudekseni merkityn »finnish». Sanoi myös hyvin tuntevansa »finnish», suomalaiset, ja tiedusteli samalla, olinko Singaporessa tavannut ketään suomalaista, oikeata »finniä», sillä hän oli kovasti sellaisen tarpeessa. Suomalaiset olivat hänen mielestään erinomaisia merimiehiä. »Ovatko he syntyneet puukko kourassa ja kirves käsissään, vai mistä se johtuu, että he ovat kaikkeen puusepän ja kirvesmiehen töihin niin erikoisen sopivia ja juuri tämän vuoksi ammattitaitoisina niin kovin haluttuja ja merikapteeneille arvokkaita.» Kapteeni Gardenerilla itsellään oli laivamiehistönään nyt vain kiinalaisia ja malajeja ja nähtävästi juuri tämän vuoksi hän tunsikin itsensä niin turvattomaksi. Kapteeni Gardener jatkoi edelleen: »Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet paremman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden edustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen kaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että näillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen.» Sen vuoksi kapteeni suorastaan pyysi, että Singaporeen palattuani hankkisin hänelle jonkun suomalaisen merimiehen.
Singaporeen saakka oli laivassa ollut paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä väkeä suomalaiset yleensä ovat. Kaikki Suomea koskeva oli heille arvoitusta. Kapteeni Gardenerin tunnustus teki minuun valtavan vaikutuksen, mieleni ikään kuin kirkastui, tunsin oloni helpommaksi ja itsenikin tärkeäksi. Kiitettiinhän suomalaista näillä kaukaisilla vesillä erikoisen luotettavaksi ja tavoiteltavaksi ja hyvämaineiseksi ihmiseksi. Kyselin kapteenilta hänen tapaamiensa suomalaisten nimiä ja hän luettelikin niitä useampia, mainitsi mm. jonkun Virtasen, joka oli ollut hänen palveluksessaan ja johon hän oli ollut erittäin tyytyväinen.
Ei voi olla kiittämättä niitä tuntemattomia kansalaisiamme, kaukaisia vesiä purjehtineita merimiehiämme, jotka kunnollisuudellaan saattavat tällä tavalla tehdä maalleen arvaamattoman suuria palveluksia, nostaa kaukaisen pienen isänmaansa nimen kunniaan. Tunsin jonkinlaista liikutusta, jonkinlaista ylpeyttä seisoessani kapteenin vieressä tuolla Kuala-laivalla matkalla Bangkokiin Siamin kuninkaan hoviin.
KÄYNTI SIAMISSA, JOSSA SUORITAN ENSIMMÄISEN DIPLOMAATINTEHTÄVÄNI
Meren sinisiä laineita kyntäen Kuala kulki Malakan niemimaan itärantaa pitkin pohjoiseen kohti Siamin pääkaupunkia Bangkokia. Mutta ennen perillepääsemistämme meidät yllätti näillä vesillä niin tavallinen taifun, hirmumyrsky. Jo ensimmäisten tuulenpuuskien tullessa saimme käsityksen taifunin voimasta. Kapteeni, joka näillä vesillä paljon liikkuneena tunsi myrskyn tavat, käänsi laivansa heti vastatuuleen, melkein etelään, josta myrskykeskus oli tuleva.
Taivas peittyi harmaaseen väriin, tuulenpuuskat kävivät yhä voimakkaammiksi, laiva heittelehti niin rajusti, että kaikki liikkuminen kannella kävi aivan mahdottomaksi, ja matkustajat hyteissäänkin sidottiin leveillä, vuoteen yli pingotetuilla nahkavöillä kiinni. Varsinaisen kiivaimman myrskyn kouriin laivamme ei kuitenkaan joutunut, vaan olimme selviytyneet jokseenkin vähällä tästä ensimmäisestä puuskasta. Sen päätyttyä vallitsi aivan tyyni. Mutta kapteeni vakuutti, että pian saapuu myrskyn toinen reuna yllemme. Ja se tulikin, mutta nyt aivan vastakkaiselta puolen. Kiireesti oli laiva tällä välin taas käännetty tuuleen, ja pian alkoi samanlainen heittelehtiminen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Hyvin laiva kokeensa kesti, vaikka liitoksissaan rutisikin, eikä kapteeni Gardenerkaan näyttänyt koko tapausta ottaneen millään tavalla sen vakavammin.
Kuala lähestyi Menam-joen suistoa, joka oli niin tasaista ja laakeaa, että me ensikertalaiset luulimme laivamme pian pysähtyvän. Mutta siinä erehdyimme. Matka jatkui yhä edelleen jokea pitkin, joka monin laajoin polvekkein kiemurteli vainioitten keskitse, suunnilleen vielä päivän verran. Tuntui omituiselta kulkea valtamerilaivalla jotenkin kapeata jokea myöten, ympärillä tasaiset riisivainiot; koko matkasta sai sen hassunkurisen kuvan, että laiva ja kaikki muutkin laivat, joita näkyi yhtaikaa useampiakin taivaanrannalla tätä samaa jokea nousemassa, olisivat kulkeneet maalla. Jonkin matkaa edellämme näkyi laiva, sen odotti tulevan meitä vastaan, mutta vähän ajan päästä se kääntyi meidän laivamme kanssa matkaamaan samaan suuntaan, jolloin laivamme vuoro saattoi olla, joen polvekkeen kääntyessä, muuttaa suuntansa toiseen laivaan nähden päinvastaiseksi. Kaikki eri suunnissa näkemämme laivat olivat joko matkalla Bangkokiin tai sieltä pois, kaikki kulkivat samaa jokea, vaikka sitä ei ensi katsomalla saattanutkaan uskoa todeksi.
Vasta vähitellen seutu alkaa muuttua jonkin verran metsäisemmäksi ja epätasaisemmaksi, kunnes lopulta saavutaan Siamin pääkaupunkiin, Menam-joen rannalle. Kaupunki sijaitsee laakeassa laaksomaassa ja on monessa suhteessa hyvin outo näky ensi kertaa sinne tulijalle. Kaupungin kohdalla joen täyttävät erikokoiset ja -näköiset laivat ja ennen kaikkea veneet, joita on todella suunnaton määrä. Ainakin noin kolmannes kaupungin asukkaista kuulemma asuukin koko elämänsä näissä jokiveneissä. Siellä kauppiailla on liikekonttorinsa, myymälänsä, niissä on ravintoloita ja niissä asukkaat asuvatkin. Veneestä veneeseen johtavat lauttakäytävät, jotka monin paikoin saattavat olla leveitäkin, melkeinpä kaduiksi katsottavia.
Kaupunkiin saavuttuamme asetuimme asumaan Oriental Hotel-nimiseen matkustajakotiin, eurooppalaiseen hotellintapaiseen, varsin siistiin laitokseen, jonka isäntänä oli muuan sveitsiläinen, hyvin rakastettava ja ystävällinen mies. Saimme varsin mukavat huoneet. Hotellihuone oli kolmiosainen, avonainen parveke, jossa enimmäkseen oleskellaan, huone, jossa on makuusija seinän vieressä ja suuri sähköllä käypä tuuletin, punka, suuripotkurinen pyörivä laitos katossa ilman liikkeellepanijana, ja kolmantena osana pieni huone, jonka kalustona on vesisaavi ja siihen kuuluva kiulu. Kuuma oli, vähän väliä piti riisuutua alasti ja valella itseään runsaasti vedellä.
Illalla levolle mennessämme asetettiin vuoteemme ympärille laaja moskiittoverkko. Se olikin tarpeen, sillä öisin oli liikkeellä paljon kaikenlaisia hyönteisiä, joista useimmat hyvin kiusallisia ja muutamat myrkyllisiäkin. Niiden luku olikin suuri ja myös lajirikkaus tavaton. Oli suuria loistavia, myrkyllisiä perhosia, monenlaisia tulikärpäsiä, valtavan isoja tuhatjalkaisia ja jos jonkinnäköistä muuta hyönteistä. Näitä seuratessa johtui mieleen, että meikäläiset mustat ja punaiset yövieraat ovat sangen viattomia näiden tropiikin edustajain rinnalla. Varsinkin tuhatjalkaiset saattavat olla kiusallisia. Pelästyessään ne tarttuvat kaikkine lukemattomine jalkoineen ihoon niin lujasti kiinni, että poisreväistäessä syntyy ilkeä ja hyvin vaikeasti parantuva haava. Onneksemme meidän ei tarvinnut tehdä lähempää tuttavuutta näiden eliöitten kanssa.
Yöllä kuului lisäksi monenlaisia omituisia ääniä. Huomiotani herätti varsinkin kummallinen tsit-tsit-tsit-sihinä, jonka aiheuttivat pienet sisiliskot, miltei ihmisen ihon väriset, vaaleanharmaanpunervat otukset, noin 10—15 sentin mittaiset matelijat, jotka pyydystelivät hyttysiä ja kärpäsiä, mutta jättivät rauhaan myrkylliset elävät; ne eivät itsekään ole millään tavalla vaarallisia. Päivisin niitä ei juuri huomaa, ne kun ovat piiloutuneina, jollei erikoisesti rupea tarkastelemaan niiden piilopaikkoja, siksi hyvin niiden väri on niille suojana. Ja lisäksi ne ovat päivänvalossa melkeinpä läpikuultavia.
Kun olimme hotellissa sellaisia vieraita, joille sikäläiset olot ja tavat olivat outoja, hotellin ystävällinen isäntä hyvin auliisti opasteli ja neuvoi meitä kaikessa, mikä kuului maan tapoihin ja varsinkin yöllä suojautumiseen.
Oma hotellimme oli rakennettu täysin eurooppalaiseen tapaan, mutta Bangkokin muut rakennukset näyttivät meistä oudoilta. Seinää rakennuksissa oli näet vain keskikohdalla, alaosassa oli miltei puolen metrin korkuinen avonainen rako ja samanlainen ylhäälläkin välikattoa vasten. Laivakonttorit ja kaikki virastot oli rakennettu tähän tapaan. Ohikulkija näki huonekalujen ja huoneessa oleskelevien ihmisten jalat, mutta ei muuta; jolloinkin saattoi myös nähdä jonkun tukan tai päälaen yläraosta. Tällainen rakennustapa johtuu tietenkin kuumasta ja tukahduttavasta ilmastosta. On välttämätöntä saada huoneisiin raikasta ilmaa, kaikissa huoneissa on ylhäällä ja pöydillä sähkötuulettimet. Erinomaisen kauniin näyn tarjosivat itse alkuasukkaat, varsinkin naiset. Kaikki eurooppalaiset, joiden kanssa jouduimme kosketuksiin, olivat sitä mieltä, että siamilaiset ovat maailman sopusuhtaisimmin rakentuneita ihmisiä; heillä on pyöreät käsivarret, kauniit kädet, pehmeästi ja sopusuhtaisesti muodostuneet jalat ja sulavat, pehmeät liikkeet. He olivat kaiken kaikkiaan hyvin miellyttävän näköisiä: heillä oli ruskea samettimainen iho ja pukuna yksi ainoa valkoinen pitkä vaatekappale, »sarong», joka kierretään moneen kertaan vartalon ympäri ja jonka loppupää sitten vedetään takaa jalkojen välistä eteen vyötäisille, mihin se yksinkertaisesti kiinnitetään pistämällä vaatteen pää vartalon ympäri kierrettyjen kerrosten alle. Sääret jäävät täten puolireiteen saakka paljaaksi. Miesten sarong on usein paljon kapeampi kuin naisten.
On erinomaisen kaunis näky seurata siamilaisten naisten liikkuvan asioillaan sarongeissaan, heidän kantaessaan olallaan pitkästä bambusauvasta riippuvia laakeita korejaan, joissa ovat heidän ostoksensa tai vaatemyttynsä, mennessään Menamin rantaan niitä pesemään tai taitavasti kantaessaan tavaransa päänsä päällä, sulavin liikkein ja vaivattomasti kulkien.
Laivallamme oli matkustajana ollut eräs italialainen liikemies, jolla oli oma konttorinsa Bangkokissa. Jo laivamatkan aikana hän oli kertoillut meille yhtä ja toista Siamin oloista ja oli tarjoutunut auttajaksemme. Nyt Bangkokiin tultuani minun piti tietenkin lähettää Siamin ulkoasiainministeriöön virallinen nootti, ilmoitus saapumisestani, ja samalla minun piti pyytää ulkoministeriltä vastaanottoa. Tämän nootin otti tuo italialainen konttorissaan nyt puhtaaksikirjoitettavakseen ja hän sen toimitti sitten perillekin.
Ulkoministeri, jona siihen aikaan oli kuninkaan setä, H. K. K. prinssi Devavongse, antoi viipymättä vastauksensa. Vastausnootissaan hän määräsi vastaanoton tapahtuvaksi kello 2 yöllä!
Valmistauduin huolellisesti tähän ensimmäiseen diplomaattiseen tehtävääni. Meikäläiseen juhlapukuun, hännystakkiin ja silkkipyttyyn pukeutuessani rupesin jo epäilemään onnistumistani. Tukahduttavassa kuumuudessa ja kosteudessa huomasin piankin, ettei hännystakki ollut oikein sopiva minun kannaltani. Jos oli ollut tukahduttavaa jo muutenkin, lievensihän sitä aina vesisaavin luona käyminen ja itsensä valeleminen; mutta nyt tunsin oloni melkeinpä sietämättömäksi.
Läksin kuitenkin matkaan. Autossa jo huomasin, että pahat aavistukseni rupesivat täyttymään. Kovitettu valkea kaulukseni rupesi osoittamaan arveluttavia pehmenemisen merkkejä, eikä taitanut silitetty paidanrintamuksenikaan enää kestää ankaraa arvostelua. Lohdutin itseäni kuitenkin sillä, että saman kärsimyksentien ovat luultavasti kaikki minun edeltäjänikin täällä Siamissa kulkeneet.
Ulkoministeriön vastaanottohuoneessa kohtaloni hetki viimeinkin löi: prinssi Devavongse tuli vastaani ystävällinen hymy huulillaan, mutta — ja sen ensimmäiseksi kaikesta huomasin — hän oli pukeutuneena valkeaan silkkipaitaan ja lyhyihin polvihousuihin. Tervehdimme sydämellisesti ja vaihdoimme muutamia muodollisia lauseparsia molempien maiden nyt alkaneesta läheisemmästä keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja molemminpuolisten ystävällisten suhteitten jatkumisesta, mutta olin ajatuksissani vain puolittain mukana, sillä koko ajan minua vaivasi pukujemme räikeä erilaisuus ja ennen kaikkea tukala oloni frakissani. Olin tähän asti hikoillut puhtaasti ulkonaisten olosuhteitten vaikutuksesta, mutta nyt siihen antoi lisänsä sisäinen levottomuuteni. Tunsin oloni suorastaan kestämättömäksi ja olin iloinen kun vastaanotto vihdoinkin päättyi.
Hotelliin palattuani oli moitteeton asuni kurjassa kunnossa. Lohdutin itseäni sillä, että olinhan kaikitenkin täyttänyt sen, mitä minulta odotettiinkin.
Vastaanotossa oli minun ollut lyhyesti toimitettava perille Suomen hallituksen kiitollisuuden ilmaus itsenäisyytemme tunnustamisen johdosta ja vakuutettava sydämellistä ja jatkuvaa ystävyyttä molempien valtakuntien välillä. Prinssi Phya Devavongse oli halukas pyytämään minua jäämään Suomen edustajaksi Siamiin ja valitti erikoisesti sitä, ettei pohjoismaitten edustuksia ollut Bangkokissa enempää kuin yksi. Tanskan ministeri.
Tanskan ministeri Holst olikin, mikäli minulle jo laivalla oli kerrottu, Siamin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Italialainen auttajani oli mm. kertonut, että ministeri Holst itse asiassa hoitikin koko Siamin ulkopolitiikan! Mitä Siamissa oli eurooppalaista, se oli yleensä tanskalaista. Eikä englantilaisilla enempää kuin ranskalaisillakaan ollut mitään sanomista Siamin asioissa.
Tämä omituinen asiaintila saa selityksensä, kun ottaa huomioon, että Itä-Intiassa alkuaan oli kolme itsenäistä valtakuntaa: Annam, Siam ja Birma. Näistä Ranska on ottanut idässä olevan Annamin suojelukseensa, Englanti lännessä olevan Birman, minkä lisäksi Englanti ja Ranska ovat sopineet siitä, että Menam-joen itäpuolella oleva alue on ranskalaisten ja länsipuolella oleva englantilaisten etupiiriä.
Siamilaiset, jotka tietysti tahtovat mahdollisimman kauan säilyttää itsenäisyytensä, ovat tämän vuoksi koettaneet hakea ja omaksua eurooppalaista sivistystä muualta päin. Ja näin ovat tanskalaiset joutuneet etualalle. Bangkokin raitiotievaunut ovat tanskalaisia, kaikki Siamin lipun alla kulkevat laivat ovat tanskalaisen kapteenin komennossa ja konemestarinakin on useimmiten tanskalainen. Monet siamilaiset rakennukset ja teollisuuslaitokset ovat tanskalaisten insinöörien ja arkkitehtien suunnittelemia ja rakentamia. Näin Siam on todellisuudessa, joskaan ei nimellisesti, Tanskan siirtomaa. Siamin ja Tanskan välit ovat olleetkin sangen läheiset, suurin Siamin lähetystöhän oli tähän aikaan Kööpenhaminassa.
Tämän kaiken muistaen saa selityksensä myös ulkoministerin prinssi Phya Devavongsen halu saada perustetuksi Suomen lähetystö Bangkokiin. Eihän Suomen ja Siamin välillä voinut syntyä minkäänlaisia poliittisia ristiriitoja enempää kuin Suomen ja Tanskankaan.
Olin tuskin ehtinyt ulkoministeriöstä takaisin hotelliini, kun ulkoministeri yksin, pienessä lordissaan ja tavalliseen eurooppalaiseen hellepukuun pukeutuneena, pieni lippalakki päässään, saapui aamuyöstä luokseni. Jatkoimme ulkoministeriössä, virallisen käyntini yhteydessä aloitettua keskustelua. Erittäin kiinnostunut ulkoministeri oli pohjoismaita koskeviin asioihin. Prinssi Devavongse mainitsi, että Siamin kuningas, Maha Vajiravudh Phra Mongkut Chao, olisi hyvin halukas tarjoamaan vastaanottoaterian, mutta edellisellä viikolla oli hovissa sattunut kuolemantapaus: kuninkaan äiti oli kuollut, joten kuninkaan piti nyt budhalaiseen tapaan ja hovietiketin vaatimuksesta pysytellä yksikseen suruineen. Kun hovisuru kesti kauemmin kuin voin Bangkokissa viipyä, en tänä aikana tavannut kuningasta. Mutta ulkoministerin sanojen mukaan minulla olisi tilaisuus osoittaa osanottoani käymällä temppelissä, jonne kuningasäidin ruumis oli asetettu lit de paradelle.
Kun tunsin budhalaisten rukousmenoja ja tapoja hiukkasen ennestään, teinkin tämän viimeisen palvelukseni. Temppelissä, jonne vainajan ruumis oli asetettu komealle katafalkille alttarin eteen, vallitsi juhlallinen hämäryys ja hiljaisuus. Katafalkkia ympäröivien äänettömien siamilaisten vartioiden seisoessa kunnia-asennossa arkun ympärillä heittäydyin budhalaiseen tapaan maahan ja suoritin osanottoseremonian.
Kun ministeri Holst, niin kuin jo aikaisemmasta selveni, oli maan asioissa hyvin vaikutusvaltainen mies ja tavallaan virkatoverini, menin seuraavana päivänä hänen puheilleen. Lähetystössä tapahtui vastaanotto kutakuinkin seuraavaan tapaan.
Esitin itseni ja annoin nimikorttini. Ministeri Holst silmäisi siihen ja sanoi:
»Finland, Finland? — minulla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Olen Tanskan, Ruotsin, Norjan, Hollannin, Belgian ym. kaikkiaan 11 maan virallinen edustaja täällä, mutta Suomea en edusta enkä näin ollen voi Teitä auttaa, vaikka tahtoisinkin. Mutta mitä asianne koskee?»
»Olen käynyt ulkoasiainministerin, H.K.K. Prinssi Dewawongsen vastaanotolla ja H.K. Korkeutensa on myös suvainnut kunnioittaa minua vastavierailullaan luonani. Minut on hallitukseni nimittänyt viralliseksi edustajaksi Japaniin ja Kiinaan ja saamani tehtävän mukaisesti olen täällä esittänyt Siamin hallitukselle kiitollisuutemme itsenäisyytemme tunnustamisen johdosta.»
Tästä vastauksestani hämmästyneenä ja samalla ilostuneena ministeri Holst sanoi: »No, sittenhän me voimme hyvinkin jakaa näitä edustuksia, sillä täällä tarvitaan kyllä vähän lisävoimia diplomaattikuntaan. Täällä tarvittaisiin sitä paitsi insinöörejä, metsänhoitajia ja ylipäänsä vaikka mitä. Siamilaiset ovat rehellistä ja hyvin yritteliästä kansaa ja kaikilla skandinaaveilla on täällä erinomaisen hyvä maine.»
Tätä samaa teemaa ministeri jatkoi sitten vielä illallakin luonaan pidetyillä komeilla päivällisillä, joilla oli vieraina useita huomattavia siamilaisiakin. Puhuttiin paljon Suomen ja Tanskan vanhoista suhteista, erittäinkin prof. Wilhelm Thomsenista, Suomen ystävästä, eräästä maailman kuuluisimmista kieltentutkijoista, jonka ministeri Holst ilmoitti olevan sukuakin itselleen.
Vieraiden joukossa oli myös eräs kuninkaallinen prinssi, joka pyysi minua käymään luonaan. Hän puhui varsin sujuvasti tanskaa ja oli hiljattain palannut Kööpenhaminasta. Käyntini tämän prinssin luona muodostui erittäin hauskaksi ja mielenkiintoiseksi. Prinssi oli jo etukäteen ottanut selkoa henkilöllisyydestäni ja oli yllättävän hyvin perillä Suomenkin asioista ja meikäläisistä olosuhteista, vaikka ei koskaan ollut Suomessa käynytkään. Keskustelumme aikana selvisi, että muuan burjaatti (Siperian mongoleja) Agvan Dordzhi oli yhteisiä tuttaviamme.
Tämä Agvan Dordzhi oli pitkät ajat oleskellut Tiibetissä, Lhassassa, ja mikäli oikein muistan ollut siellä oikein Tiibetin rahaministerinä. Hän oli virkamatkoillaan kulkenut laajalti Aasiassa, käynyt usein mm. Etuja Taka-Intiassakin niiden budhalaisia luostareita katselemassa. Erään matkan hän oli tehnyt Venäjän keisarin Nikolai II:n luokse. Vaikka tämä hänen matkansa olikin kokonaan epäpoliittinen, oli sillä suuret poliittiset seuraukset, jotka eivät suinkaan olleet suotuisat hänen maalleen, Tiibetille. Hän oli nimittäin käynyt Venäjän hovissa selostamassa niitä vaikeuksia, joita hänen heimolaisensa burjaatit ja kalmukit saivat varsinkin uskontonsa harjoittamisen suhteen kokea Venäjän rajojen sisäpuolella, ja oli retkensä Pietariin tehnyt saadakseen uskonveljilleen Venäjällä tunnustetun aseman suvaittuna uskonlahkona. Mutta tämä hänen matkansa koitui Tiibetille onnettomuudeksi. Englantilaiset, saadessaan matkan tietoonsa, tulkitsivat sen tarkoituksen toisin. He otaksuivat, että Agvan Dordzhi, joka Venäjän keisarille oli lahjoina tuonut joukon harvinaisia kalleuksia ja tiibettiläisiä koruja, oli Pietarissa tavoittelemassa Venäjän suosiota tai sopimassa sen ylivallan ulottamisesta Tiibetiin. Ehtiäkseen ennen englantilaiset järjestivät sotilasretkikunnan, ns. Younghusbandin retken, Lhassaan v. 1904. Retkikunnan matka Tiibetin sydämeen muodostui sotaretkeksi, sillä tiibettiläiset tietenkin nousivat vastarintaan, mutta alkeellisilla aseillaan varustettuina kärsivät musertavia tappioita. Ne taistelut, joihin tiibettiläiset maahantunkeutujia vastaan antautuivat, muodostuivat suoranaisiksi verilöylyiksi; eräässäkin laaksossa n. 500 tiibettiläistä lamaa, joista suurin osa oli vain jousilla ja nuolilla varustettuja ja joissa vain muutamilla oli keskiaikaisia hakapyssyjä aseinaan, surmattiin englantilaisten murhaavassa konekivääritulessa.
Tämä samainen Agvan Dordzhi, johon keskustelumme prinssin kanssa kääntyi, oli budhalaisissa maissa hyvin tunnettu ja kunnioitettu. Hän on mm. perustanut kirjallisuusseuran Mongoliaan; hän nimittäin koetti saada aikaan sellaisia muutoksia mongolinkielen oikeinkirjoitukseen, että se paremmin vastaisi nykyisin puhuttua kieltä.
Kaikilla täällä tapaamillani eurooppalaisilla oli se käsitys, että siamilaiset ovat maailman herttaisinta väkeä. Luonteeltaan ja tavoiltaan he ovatkin harvinaista kansaa: keskinäisiä riitaisuuksia ei juuri tunneta ja ylipäänsä heidän kanssaan on hyvin helppo tulla toimeen. Mutta huolimatta siitä, että siamilaiset näin tunnustautuvat kaikkien ystäviksi, he eivät kuitenkaan voi sietää kiinalaisia, vaikka eivät suorastaan ilmiriidassa heidänkään kanssaan elä. Ja tämä vastenmielisyys ulottuu kaikille aloille, ulkopolitiikkaankin. Vaikka Siamissa on noin 3-4 miljoonaa kiinalaista, ei Kiinalla ole maassa minkäänlaista poliittista edustusta. Kiinalaisten mielestä ei sellaista tarvitakaan, koska maa heidän käsityksensä mukaan on oikeastaan Kiinan ikivanha vasallimaa niin kuin muuten koko muukin Taka-Intia.
Tämä Siamin ja Kiinan kylmä suhtautuminen toisiinsa juontaa juurensa hyvin kaukaa. Joskus Mantshukeisarien aikana ovat jotkut siamilaiset — itämailla yleisesti vallitsevan tavan mukaan — keränneet lahjoja ja ilmestyneet Pekingiin tarjoten niitä Kiinan keisarille. Keisari on vastaanottanut lahjat, mutta vaikka onkin samalla — arvoansa ylläpitääkseen — vastalahjaksi siamilaisille antanut monin verroin arvokkaammat lahjat, hän on käsittänyt siamilaisten lahjat jonkinlaiseksi tribuutiksi, Kiinan yliherruuden tunnustamiseksi. Siamilaiset puolestaan ovat lahjansa käsittäneet puhtaaksi kohteliaisuuden ja hyvien naapuruussuhteiden osoitukseksi.
Äärettömän vähällä toimeentulevat kiinalaiset ovat Siamissa vallanneet itselleen kaikki ns. halvimmat ammatit: alistetun tehdastyön ja monet kotiteollisuusammatit, niin kuin suutarin, räätälin, puu- ja peltisepän ym., joissa siamilaisia ei juuri näe. Mutta yleisestä vastenmielisyydestä näiden kahden kansallisuuden välillä ei suinkaan johdu, että siamilaiset kohtelisivat huonosti kiinalaisia, päinvastoin. Ja siihenhän viittaa oikeastaan sekin, että maassa oleskelevien kiinalaisten lukumäärä yhä vain lisääntyy.
Bangkokista palasimme Singaporeen siamilaisella laivalla, jonka kapteeni tietenkin oli tanskalainen. Singaporeen saavuttuamme astuimme japanilaiseen Nippon Jushen Kaisha yhtiön laivaan Shizuoka Maruun. Lippumme, jonka Lontoosta olimme ostaneet suoraan Kobeen, kelpasi vielä tällä laivalla ilman minkäänlaisia lisämaksuja.
Shizuoka Marulla kulki elämä suunnilleen samaan tapaan kuin aikaisemmin Ijo Marallakin, matkaseura vain oli tietysti toinen. Kauniita päiviä riitti aivan Shanghaihin asti, minne laivamme matkallaan poikkesi.
Laivalla oli matkustajien joukossa eräs nuori englantilainen nainen, joka oli matkalla mennyt kihloihin ensi kerran tapaamansa englantilaisen herrasmiehen kanssa. Kuulimme, että Shizuoka Maran poiketessa Colombossa Ceylonilla, jossa on kuuluisia jalokivikauppoja, ihastunut sulhanen oli ostellut tulevalle rouvalleen runsaasti kalliita kiviä, sormuksia, kaula- ja rannerenkaita, ja laivan saapuessa Singaporeen oli hankittu vielä yhtä ja toista lisää monien puntien arvosta. Yleisesti huhuttiin, että häät piti vietettämän heti laivan saavuttua Shanghaihin.
Kun laiva saapui satamaan, morsian kehoitti sulhastaan menemään kaupunkiin järjestämään huoneen jostakin hotellista. Onnellinen sulhanen kiirehtikin matkaan. Mutta hänen lähdettyään ilmestyi rannalle mies parin alaikäisen lapsen kanssa ja nämä huusivat heti nähtyään »morsiamen»: »Isä, tuolla on äiti!» Petetty sulhanenkin palasi aikanaan asiansa toimitettuaan, mutta ei tavannut »morsiantaan» enää missään. Mennyt oli hänen »morsiamensa», menneet kaikki Colombossa ja Singaporessa yhdessä valitut ja ostetut kauniit ja kalliit korut ja, mikä ikävintä, mennyt myös osa sulhasen omistakin matkatavaroista »morsiamen» mukana jonkinlaisena avio-osana tai huomenlahjana.
LIITYN TOKION DIPLOMAATTIKUNTAAN
Shanghai on maailman suurimpia kaupunkeja, järjestyksessä 6:s. Asukkaista on yli 2 miljoonaa kiinalaisia ja vain 35—40 000 länsimaalaisia. Eurooppalaisilla on kaupungissa kaksi kaupunginosaa eli ns. settlementtiä, kansainvälinen ja ranskalainen. Edellisessä kadut ovat yleensä varustetut kiinan- ja englanninkielisin nimikilvin, jälkimmäisessä kiinan- ja ranskankielisin. Ulkoasultaan molemmat kaupunginosat eivät suuresti poikkea toisistaan, ranskalainen vain tuntuu vähän rauhallisemmalta, siellä kun talot enimmäkseen ovat asuintaloja, kun taas kansainvälinen on huomattavasti vilkkaampi monine liikerakennuksineen, pankkeineen ja hotelleineen.
Nimi Shanghai merkitsee »Ylämeri». Mutta itse asiassa kaupunki ei sijaitse meren rannalla, vaan on kaukana sisämaassa, Wang-Pu-nimisen Jangtsekiangin suistohaaran rannalla. Joki on laivaliikenteelle hyvin sovelias; suurimmatkin valtamerihöyryt pääsevät mukavasti Kiinanmereltä aina Shanghain kaupungin kohdalla olevaan joenmutkaan asti, jonka kaupunginpuoleista rantaa sanotaan Bundiksi. Bund oikeastaan onkin koko Shanghain keskus; sillä sijaitsevat kaupungin huomattavimmat liikkeet, parhaimmat hotellit, idän tunnetuimpien pankkien konttorit ja länsimaalaisten suurliikkeiden edustajain konttorit.
Shizuoka Marun laskiessa rantaan meitä kahta suomalaista olivat kaikki Shanghaissa silloin oleskelevat suomalaiset saapuneet vastaanottamaan, johtajanaan liikemies Edvard Lammin-Koskinen. Shanghain lehdissä oli ollut tietoja Suomen lähettilään matkasta Japaniin, ja hänen poikkeamistaan Shanghaihin halusivat nyt kaikki Shanghain sanomalehdetkin käyttää hyväkseen. Suuri joukko sanomalehtimiehiä, niin kiinalaisia kuin länsimaalaisiakin kävi kimppuuni udellen ja tiedustellen kaikkea mahdollista ja pyytäen erikoishaastatteluja omalle lehdelleen. Täytin heidän toivomuksensa niin hyvin kuin siinä kiireessä voin, mutta seuraavana päivänä kaupungin huomattavimpia lehtiä silmäillessäni totesin, että sanomakseni oli pantu koko joukko sellaista, josta minulla itsellänikään ei ollut aavistustakaan. Eräskin lehti kirjoitti mm., että tehtävänäni oli oleskella Kiinassa täsmälleen puoli vuotta, tammikuun 1. päivästä heinäkuun 1. päivään, ja loppuvuosi Tokiossa. Virka-aikani näin tarkkaa Japanin ja Kiinan kesken jakamista en ollut suunnitellut, en siitä ollut minkäänlaista virallista määräystäkään saanut enkä muutenkaan ollut haastatteluissa maininnut tehtävieni jakautumisesta mitään; mutta ymmärsin hyvin, että kiinalaiset olisivat hyvin mielellään nähneet minun tyttärineni heti lähtevän Pekingiin ja jäävän sinne. Mutta alunperinkin oli aikomukseni asettua Japaniin. Muutenkin oli näissä Shanghain lehtien haastatteluissa yhtä ja toista, joka pani minut ihmettelemään, mitä kaikkea sanomalehtimiehet voivatkaan haastattelujensa täytteeksi omasta päästään keksiä. Haastattelijain joukossa oli myös muutamia esperantisteja, jotka tietysti tavatessaan esperantoa taitavan lähettilään pitivät tapausta erittäin huomattavana ja katsoivat minut heti aatteittensa kannattajaksi.
Suomalaisten vastaanottajiemme kanssa söimme yhteiset ateriamme Bundin varrella olevassa Astor Housessa. Vietettiinpä tuloni yhteydessä oikein Suomen päiväkin. Meitä suomalaisia ei tosin ollut kovinkaan paljon, noin kymmenkunta, mutta sitä läheisempää oli yhdessäolo. Shanghain suomalaisten kaikki kaikessa näytti olevan liikemies Lammin-Koskinen; hänen puoleensa näyttiin aina käännyttävän, milloin apua tarvittiin ja hänen Bundin varrella oleva ranskalaisia hajuvesiä ja sen sellaista välittävässä liikkeessään suomalaiset olivat tottuneet saamaan apua.
Meille kummallekin tulijalle Shanghain miljoonakaupunki oli tietenkin outo ja vieras. Olomme tuntui muutenkin tukalalta, emme olleet tottuneet kaupungin tavattoman raskaaseen ja tukahduttavan kuumaan ja kosteaan ilmastoon. Kenkiäänkään ei sopinut jättää lojumaan pitemmäksi ajaksi mihinkään komeroon, pian ne siellä rupesivat homehtumaan. Täytyi aina pitää huoli siitä, että tavaratkin saivat kunnollisesti raikasta ilmaa. Lisäksi vaivasi meitä kaupungin itämainen melu. Shanghaissa niin kuin kaikissa idän kaupungeissa huudetaan ja hoilataan kuin markkinoilla, jokainen koettaa saada äänensä kuulumaan ylimpänä ja niin jo kilometrien päästä kuuluu pauhinaa jos jonkinlaista. Tässä melussa ja kosteassa kuumuudessa tunsimme olevamme kuin jonkinlaiseen outoon taikamyllyyn vangiksi suljettuja.
Kauan vaivamme eivät onneksi kestäneet, sillä jo vuorokauden kuluttua Shizuoka Maru jatkoi matkaansa Japaniin. Jälleen avomerelle päästyämme tunsimme itsemme kuin vapautetuiksi ja turvallisiksi vanhojen, jo tutuiksemme tulleiden matkatovereittemme joukossa, kotiinpalanneiksi Shanghain hullunmyllystä.
Japanin saaria lähestyessämme huomasi heti, että maa, johon nyt saapuisimme, oli luonnoltaan ja pinnanmuodostukseltaan aivan toisenlaista kuin Kiinan laakean yksitoikkoinen, matala rannikko. Rupesi näkymään vihreitä, metsäisiä kukkuloita, vuortenrinteitten viljelyksiä, viljavia vainioita, kyliä, pikku kaupunkeja, saaria. Pellot olivat kauempaa katsoen kuin vuorenrinteille rakennettuja portaita, mutta lähempää huomasi, että ne olivatkin riisipeltoja, suurella vaivalla rinteelle tasoitettuja, matalin penkerein reunustettuja pitkiä ja kapeita riisivainioita, jotka saattoivat ulottua koko vuoren ympäri. Alempana laaksossa saattoi joskus nähdä vilaukselta pienen kylän pienen pienine somine rakennuksineen ja hyvin hoidettuine ympäristöineen.
Shisuoka Maru kääntyi sitten Japanin sisämerelle, pääsaaren Hondon ja Shikoku-saaren väliin. Eteemme aukeni uusi, viehättävä näky. Saarekkaalla sisämerellä näkyi purje purjeen vieressä: kalastaja-alukset, suuremmat ja pienemmät puikkelehtivat veneineen toistensa ohi merinuottiaan ja -verkkojaan laskien ja kokien ja monenlaisia pyydyksiään perässään laahaten, toiset matkallaan jo saaliineen koti valkamaan. Shiauoka Maru kulki majesteetillisena tämän tuhansiin nousevan kalastajalaivaston keskitse, »tiheäänasutun sisämeren» halki, kohti Hondolla olevaa Koben satamaa. Taaksemme jäivät vähitellen kalastaja-alukset toinen toisensa jälkeen, vasemmalla vilahteli saarten lomitse Hondo, jossa silloin tällöin saattoi erottaa junan sen tullessa matkallaan rannemmaksi hävitäkseen heti jälleen metsäisten kukkuloiden taakse, oikealla Avajishima-saari, jonka jälkeen lähestyimme Koben satamaa.
Etelään viettävien vuorten ja meren välissä tällä kaupungilla on erinomaisen edullinen ja kaunis asema ympäröivien metsäisten kukkuloiden juurella.
Laskiessamme satamaan aallonmurtajan sisäpuolelle pitkän merellepistävän laiturin ääreen oli rannalle kerääntynyt joukko vastaanottajia, hiljaista, odottavaa joukkoa. Ei kuulunut tältä laiturilta sellaista hälinää ja huutoa kuin oli ollut vastassamme Suezissa, Dzhibutissa, Colombossa, Singaporessa ja viimeksi Shanghaissa.
Tuntui oikein oudolta seurata japanilaista vastaanottoseremoniaa. Erityisen selvästi syöpyi muistiini erään japanilaisen pariskunnan tervehtimisseremonia. Mies oli ollut poissa Japanista yhteen menoon 8 vuotta, mutta siitä huolimatta aviopuolisot, nyt ensi kertaa tuon pitkän ajan jälkeen tavattuaan, pysähtyivät muutaman askeleen päähän toisistaan ja kumarsivat toisilleen syvään ja pitkään. Odottamiani syleilyjä, naurua ja kovaäänistä iloista keskustelua ei syntynyt. Kumpainenkin seisoi siinä syvään kumartuneena ja ikään kuin henkeään pidätellen, katselivat toisiaan miehen vihdoin ensimmäisenä hiljalleen ojentuessa. Mutta vaikka japanilainen näin peittääkin innostuksensa ja katsoo velvollisuudekseen kaikkien tunteittensa tukahduttamisen ainakin ulkomaailmalta, huomaa kuitenkin heitä lähemmin tarkastellessaan, ettei innostusta ja tulisuutta suinkaan heiltä puutu.
Tuo japanilainen tervehtimisseremonia on kaunis ja arvokkuutta tehostava. Se ei ole yksin tervehtimistapa, vaan myös kunnioituksen osoittamistapa. Kumartaminen tapahtuu hyvin hitaassa tahdissa, ja erityisen tärkeänä japanilainen pitää siitä, että arvossa alemman pää painuu syvempään kuin hänen tervehdittävänsä. Tervehdyksen alussa molemmat katsovat toisiaan silmiin, mutta kumartamisen edistyttyä syvemmälle katseet tietenkin suunnataan maahan. Arvokkaamman asiana on nousta ensin ja hänen esimerkkiään seuraa välittömästi aiempi, tai, jos miehestä ja naisesta on kysymys, nainen.
Tämmöisiä tervehtijäpareja saatiin laivastamme ja laiturilla odottelijoista useampiakin. Alku jäykkyyden kadottua rupesi kuitenkin pingoittuneisuus laukeamaan ja pian alkoi kuulua vilkasta keskustelua, naurua ja huudahduksia, joista huomasi, että jälleentapaamisen ilo oli monillakin varsin suuri.
Laivasta selviydyttyämme läksimme heti Koben asemalle jatkaaksemme matkaamme heti Tokioon. Laivalla tuttaviksemme saamamme ja muutamat meille aivan tuntemattomatkin japanilaiset auttoivat meidät ystävällisesti ja kohteliaasti oudon kaupungin läpi Tokion junaan saakka.
Japanilainen juna lähti meitä siis kuljettamaan taipalemme loppuosalla. Vaunu johon olimme saaneet paikkamme oli pitkä ja kapea, istuimet vastakkain kuin meikäläisissä vanhemmissa raitiotievaunuissa. Juna kiiti nopeata vauhtia, mutta vaunun kulku oli siitä huolimatta erittäin tasaista, vailla kolinaa ja tärinää. Vaunun keskikäytävällä oli pieniä kuoppia, jotka näyttivät tekevän tuhka- ja sylkiastian virkaa.
Lippujamme tarkastamaan saapuva junailija oli hyvin nuori poikanen, vastikään erikoiskoulutuksensa päättänyt ja heti junailijaksi määrätty. Suunsa edessä hän piti nenäliinaa ja päänsä sivuun puhuteltavastaan kääntäen hän hyvin kohteliaasti ilmoitti, että »Suokaa anteeksi, nyt olisi matkalipuista kysymys.» Huomasin, että japanilaiset yleensä keskustellessaan eivät mielellään pitäneet kasvojaan suoraan puhuteltavaansa kohti, vaan käänsivät päänsä hiukan sivuun. Japanilaisissa kouluissa opetetaankin hyvin tarkkaan, miten taudinsiemenet helposti saattavat levitä juuri keskusteltaessa, jolloin sylkihiukkaset leviävät ympäristöön. Tämän takia junailijakin kulki nenäliinalla koko ajan suunsa peittäen.
Muuten oli omituista havaita, että vaikka miehet istuivat vaunussa niin kuin penkillä yleensä istutaan, melkein kaikki naiset sen sijaan olivat asettuneet selkä keskikäytävään päin. Jalat ristissä allaan he katselivat ohikiitävää maisemaa.
Junassa oli myös ravintolavaunu. Ateriat olivat täysin eurooppalaisen tavan ja maun mukaan valmistettuja, niiden ainoana vikana oli vain se, että ne tuntuivat liian pieniltä. Meikäläisen nälkäisen vatsalle vasta 2—3 tuollaista ateriaa tuntui tyydyttävältä.
Junan viimeinen vaunu oli erikoinen seurusteluvaunu, jossa oli mm. pieni kirjasto, erilaisia pelejä ja suuri osasto isoine ikkunoineen näköalojen ja nähtävyyksien seuraamista varten ja vaunun takapäässä vielä avonainen parveke.
Pölystä, josta meikäläisissä matkustajajunissa saa ainakin kesällä kovasti kärsiä, ei näkynyt jälkeäkään tässä japanilaisessa junassa. Ratapenger olikin pitkin matkaa päällystetty erikoisilla kivilaatoilla, jotka eivät pysty pölyä nostattamaan.
Jo monia peninkulmia ennen Tokiota huomasi, että vähitellen lähestyimme maan miljoonakaupunkia, Japanin keskusta: seudun asutus tiheni tihenemistään, kaupunki seurasi toistaan milteipä ilman selvää rajaa ja kaduilla liikenne vilkastumistaan vilkastui.
Tokion pääasemalle saavuttuamme menimme heti Tsukiji-Sejoken-nimiseen hotelliin, joka sijaitsi jonkin matkan päässä asemalta itään. Nyt ei tätä Tsukiji-Sejoken-hotellia enää ole, 3-kerroksinen, omituiseen tyyliin rakennettu suuri puurakennus purettiin jo meidän Tokiossa ollessamme ja sai antaa tilaa ajanmukaisemmalle rakennukselle. Hotelliksi Tsukiji-Sejoken oli melko suuri, huoneita oli sadoittain, kaikki eurooppalaiseen tapaan kalustettuja. Nimi Sejoken merkitseekin länsimaalaista tai eurooppalaista.
Tuskin olimme hotelliimme kunnollisesti asettuneet, kun kimppuumme kävi sanomalehtimiehiä aivan samaan tyyliin kuin viimeksi Shanghaissa. Vähän väliä piti asettua johonkin salinnurkkaan tai eteisaulaan valokuvattavaksi. Erikokoisia valokuvauskoneita oli pystytetty eteeni, toiset pitivät kojeitaan käsissään, ja monia kymmeniä magnesiumräjähdyksiä sain kokea, ennen kuin pääsin rauhaan. Aikakauslehdetkin, puhumattakaan jokapäiväisistä sanomalehdistä, halusivat kuvia uudesta Tokioon saapuneesta eurooppalaisesta lähettiläästä ja hänen tyttärestään.
Kun sitten myöhemmin luki, mitä lehtiin oli kirjoitettu, joutui useimmiten hämmästymään sitä kekseliäisyyttä, jota haastattelijat olivat osoittaneet. Asioista, joista haastateltu ei ollut maininnut halaistua sanaakaan, saattoi olla laajat ja perinpohjaiset kuvaukset! Jopa eräskin sanomalehti oli kuvannut minut, diplomaattikuntaan kuuluvan, jonkin japanilaisen puolueen innokkaaksi kannattajaksi ja suosijaksi, minkä puolueen, en valitettavasti enää muista! Myös tyttäreni mukanaolo herätti huomiota. Kun mainitsin, että Suomessa naisillakin on valtiollinen äänioikeus, saivat naisasianaiset, joiden piirissä äänioikeuskysymys tietenkin oli keskeisimpänä päämääränä, uutta vettä myllyynsä. Monet muutkin ilmoitukseni oli tulkittu hyvin omaperäisellä tavalla. Huomasin, että tästä lähtien oli oltava enemmän kuin varovainen kaikessa sanomalehtien edustajain haastattelutilaisuuksissa.
Tämän ensimmäisen haastattelutulvan yhteydessä jouduin myös kosketuksiin japanilaisten esperantistien kanssa. He olivatkin jo kauan odottaneet liikkeellensä minusta auttajaa ja tukijaa. Mutta loppujen lopuksi kävikin niin, että minulle oli heistä paljon suurempi hyöty kuin heille minusta. Suomen tunnetuksitekemisessä varsinkin he saivat paljon aikaan monella alalla. Kun minulta pyydettiin johonkin tilaisuuteen esitelmä, esitin sen tavallisesti esperantoksi ja tulkki tavallisesti, milloin varsinkin Suomesta oli kysymys, lisäsi omasta puolestaan puheeseeni paljon ylimääräistä kaunista ja Suomelle suotuisaa. Japanilaisista sanomalehtimiehistä minulla on erinomaisen hyvät muistot. Minun täytyy antaa heille se tunnustus, että he niin hyvin suhtautuivat Suomeen ja kirjoittivat asioista yleensäkin siihen tapaan, että mielelläni niistä myös vastasin. Missään tapauksessa en voi moittia japanilaisia sanomalehtimiehiä enkä heidän suhtautumistaan Suomeen; päinvastoin, monessa suhteessa he osoittautuivat hyvinkin alttiiksi edistämään tarkoituksiani.
Tsukijien-Sejok-hotellissa, joka siis oli ensimmäinen virallinen lähetystömme olinpaikka, ryhdyin heti diplomaattisen asemani edellyttämiin toimenpiteisiin. Pienellä Lontoosta ostamallani Coronakirjoituskoneella naputtelin nootin Japanin ulkoministerille ilmoittaen saapumisestani ja pyytäen vastaanottoa valtakirjani jättämiseksi sekä ilmoitukset tulostani myös kaikille Tokiossa silloin oleville ulkovaltain lähettiläille ja asiainhoitajille. Kun minulla ei vielä ollut minkäänlaista kanslia-apulaista, ei edes palvelijaakaan ja kun en katsonut sopivaksi käyttää tähän tehtävään hotellinkaan henkilökuntaa, jouduin itse toimittamaan kaikki noottini asianomaisiin paikkoihin. Rikshalla ja autolla ajaen kiersinkin sitten sekä ulkoministeriön että koko Tokion diplomaattikunnan. Näin pääsin tutustumaan eri maiden lähetystöihin paljoa nopeammin, pääsin tekemään jo heti alussa vertailuja eri lähetystöjen välillä ja yleensäkin tutustumaan diplomaattikunnassa vallitseviin olosuhteisiin, joiden tunteminen minulle tietenkin oli hyvin tärkeätä. Olinhan uusi tulokas tähän joukkoon.
Tokiossa olevat suomalaiset ja eräät japanilaiset luterilaiset lähetyssaarnaajat, jotka lähetyssaarnaaja Watanabe — muuten naimisissa suomalaisen naisen, omaa sukua Siiri Pitkäsen kanssa — oli koonnut, kutsuivat minut ja tyttäreni tervetuliaisjuhlaan Uenon puiston suureen ravintolaan. Juhlapäivällisillä pidettyjen puheiden joukosta muistan elävästi pastori Jamagutshin muotokauniin ja lennokkaan tervetuliais- ja ylistyspuheen, jossa hän erikoisen lämpimin sanoin ylisteli Suomea ja suomalaisia, johon vastatessani vertasin Suomea ja Japania kuuseen ja kirsikankukkaseen, joiden välille ei koskaan voi syntyä minkäänlaisia eturistiriitoja eikä väärinkäsityksiä. Tätä pastori Jamagutshin puhetta seurasi kuitenkin jälkinäytös.
Puheessaan pastori Jamagutshi oli selittänyt, että tervetuliaisjuhla samalla oli muodostunut japanilais-suomalaisen yhdistyksen perustamistilaisuudeksi ja sen ensimmäiseksi kokoukseksi. Jo seuraavana aamuna tuli luokseni Tsukiji-Sejoken-hotelliin Japanin valtiollisen poliisin edustaja, eräs Oka-niminen, hyvin hillitysti ja miellyttävästi käyttäytyvä herrasmies, vaatimaan minulta lähempiä tietoja tuosta japanilais-suomalaisesta yhdistyksestä, josta hänen saamiensa tietojen mukaan oli puhuttu Uenon puiston päivällisillä, vaati nähdäkseen yhdistyksen sääntöjä selittäen samalla, että koko yhdistys on laiton, koska sitä ei ollut asianmukaisesti rekisteröity.
Ilmoitin kohteliaasti, että olin yllättyneen iloinen siitä, että Japanin valtiollinen poliisikin tunsi mielenkiintoa tällaisen yhdistyksen perustamista kohtaan ja että hän samoin kuin kaikki muutkin asiaan innostuneet japanilaiset ovat tervetulleita yhdistyksen jäseniksi, kunhan nyt sellainen yhdistys ensiksi perustetaan. Valitettavasti minä en voinut antaa hänelle sen lähempiä tietoja tästä yhdistyksestä, mutta neuvoin häntä kääntymään perustamissanat lausuneen pastori Jamagutshin puoleen, ehkä hän voisi antaa poliisille tyydyttävät tiedot.
Samaisesta Okasta tuli myöhemmin Japanin valtiollisen poliisin päällikkö. Tapasin hänet myöhemmin useasti ja meistä tuli vähitellen erinomaisen hyvät ystävät. Oka tunnusti sitten kerran, että tuossa kohtauksessamme Tsukiji-Sejokenissa hän oli ensi kerran elämänsä aikana joutunut vaikeaan tilanteeseen: hän oli odottanut vallan toisenlaista vastausta minulta ja sanani olivat kokonaan sekoittaneet hänen konseptinsa.
Japanilais-suomalainen yhdistys sitten myöhemmin perustettiinkin, mutta olin siihen mennessä jo ehtinyt poistua Japanista.
Olomme Tsukiji-Sejokenissa ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Jo muutaman viikon kuluttua sain lähetyssaarnaaja Watanaben avustuksella vuokratuksi Tokion ulkolaidalta, Shintsi-nimisestä kaupunginosasta pienen japanilaistyylisen rakennuksen. Kun siinä oli yksi huone rakennettu täysin eurooppalaiseen tapaan kovine lattioineen, niin se mielestäni riitti tyydyttämään lähetystön ensimmäiset vaatimattomimmat tarpeet. Huone sisustettiin kansliaksi, ja itse tyttäreni kanssa koetimme elää muissa huoneissa japanilaiseen tapaan, niin kuin olin jo noottienkuljetusmatkoilla nähnyt eräissä lähetystöissä meneteltävän. Tässä rakennuksessa jouduin sitten järjestämään ensimmäiset viralliset vastaanotot.
Asunto oli kuitenkin itse asiassa varsin epämukava. Kun myöhemmin keväällä, toukokuussa, kävi selville, että Argentiinan ministeri palasi kotimaahansa, pääsimme muuttamaan huomattavasti parempaan rakennukseen. Vuokrasopimus vain siirrettiin sellaisenaan Suomen lähetystön nimiin. Irtain omaisuuskin aina verhoja myöten seurasi mukana. Suurempiin muutoksiin ei tarvinnut ryhtyä: lipputankokin, joka Argentiinan lähetystössä oli maalattu sinivalkoiseksi, kelpasi sellaisenaan meillekin!
Uusi asuntomme oli suuri kaksikerroksinen rakennus Matsudjima-nimisen japanilaisen rahapohatan yksityispuistossa. Toinen puoli rakennuksesta kuului Bolivian lähetystölle ja naapureinamme olivat samassa puistossa lännessä Sveitsin lähetystö, myöhemmin sinne saapui Chilen lähetystö, jonka sijalle vähää myöhemmin asettui Puolan lähetystö. Puisto sijaitsi Tokion Azabu-nimisessä kaupunginosassa melko lähellä kaupungin keskustaa ja ulkoministeriötä.
Näillä seuduin Suomen lähetystö sijaitsi myöhemminkin.
Azabu-puistossa oleva rakennus oli varsin sopiva lähetystön sijaintipaikaksi. Tilavasta eteisestä päästiin suoraan oikealla olevaan kansliahuoneeseen, suoraan edessä oli suuri ruokasali ja kaksi olohuonetta, joissa pidettiin lähetystön juhlat ja viralliset vastaanotot; vasemmalla olivat keittiöhuoneet, toisessa kerroksessa kolme tilavaa makuusuojaa. Lisäksi rakennuksessa oli pari pienempää huonetta japanilaista palveluskuntaa varten. Rakennus sijaitsi suuressa erittäin huolellisesti hoidetussa japanilaistyylisessä puutarhassa, etelän puolella oli lammikko, jossa uiskenteli kaikenkokoisia ja -näköisiä kultakaloja, jopa myös kesy tarhakäärme.
Lähimmät naapurimme, joiden kanssa pääsimme pian hyvin läheisiin ja ystävällisiin suhteisiin, olivat Chilen lähetystö, noin 300—400 metrin päässä oleva Siamin lähetystö sekä Sveitsin lähetystö. Chilen lähettiläällä oli kaksi nuorta tytärtä, samoin Siamin lähettiläällä, joten tyttäreni hyvin pian sai ikäistään seuraa ja tunsi viihtyvänsä Tokiossa mainiosti. Myös Sveitsin lähettiläällä oli pari pikkutytärtä, joita varten oli palkattu sveitsiläinen hoitajatar neiti Stucki. Sveitsin lähettilään puoliso, madame Lardy ja neiti Stucki olivat tyttärelleni korvaamattomana apuna kaikissa pukeutumis- ja käyttäytymissääntöjä koskevissa asioissa. Myös ministeri Lardy tarjosi auliisti diplomaattista apuaan, milloin olin sen tarpeessa.
Ministeri Lardy oli vanhaa diplomaattisukua, jo hänen isänsä oli toiminut maansa edustajana eri maissa, samoin madame Lardy kuului Sveitsin vanhaan diplomaattikaartiin. Ministeri Lardylle olen paljosta kiitollinen. En usko, että asetuttuani Azabun puistoon, kouliintuneiden diplomaattien joukkoon, olisin tehnyt kovinkaan paljon virheitä, enkä kuullut tyttäreni käytöksestä muuta kuin kiitosta.
Tokiossa oli tähän aikaan Ruotsin ministerinä David Bergström, Ruotsin entinen sotaministeri ja Ruotsin Helsingissä ollut pääkonsuli, jonka rouva oli tyttärensä Ingan kanssa seurannut miestään kaukaiseen itään. Inga oli käynyt koulunsakin Helsingissä, vanhassa ruotsalaisessa tyttökoulussa Kirkkokadun varrella. Pian selvisi myös, että Argentiinankin ministeri del Carril, joka myös oli jonkin aikaa oleskellut Helsingissä, oli myös kouluttanut tyttärensä Maria Louisan tässä samassa Kirkkokadun koulussa. Elma-tyttärenikin oli tullut ylioppilaaksi aivan tämän naapuruudessa olevasta koulusta. Kun sittemmin Siamin lähettiläs vaihdettiin ja hänen kaksi tytärtään joutuivat pois Tokion diplomaattilistalta, oli jäljelle jääneistä kuudesta neitosesta kokonaista kolme saanut Helsingissä koulukasvatuksensa. Näistä kolmesta tuli keskenään erinomaisen hyvät ystävykset, jokainenhan osasi Helsingin ruotsia!
Kun vaimoni ei ollut mukana, oli luonnollista, että tyttäreni kutsuttiin kaikkiin niihin tilaisuuksiin, joihin diplomaattikunnan naisetkin kutsuttiin. Kun tyttäreni oli vastikään täyttänyt 18 vuotta, joutui hän näin erikoisen huomion esineeksi kaikissa niin hovissa kuin diplomaattikunnankin keskuudessa pidetyissä juhlissa. Miss Finland-nimellä hän oikeastaan olikin huomatumpi henkilö Tokiossa kuin isänsä, virallinen maansa edustaja.
Kaikissa juhlia, pukuja, käyttäytymissääntöjä ym. koskevissa asioissa madame Lardy ja neiti Stucki olivat tyttärelleni arvaamattoman suureksi hyödyksi. Erilaisiin tilaisuuksiin tarvittiin tietysti yhtenään uusia pukuja, milloin laahustimineen, milloin ilman, ja näiden valmistaminen kysyi aikaa ja taitoa. Tyttäreni oli madame Lardyn välityksellä saanut keisarillisten prinsessojen hoviompelijattaren, erään Hollanin konsulin lesken osoitteen. Hän valmisti joitakin pukuja tyttärellenikin, mutta sitten tyttäreni hankki itselleen ompelukoneen ja muotilehtien mallien mukaan valmisti itse pukunsa madame Lardyn ja neiti Stuckin avustuksella. Hoviompelijattaren molemmat sievät ja hyvin miellyttävät tyttäret kävivät lähetystössä usein. Toinen heistä oli erinomainen laulajatar ja joskus pikkujuhliamme viettäessämme hän heläytteli kaunista ääntään vieraittemme iloksi. Äitinsä mukana hän sittemmin muutti Italiaan, kävi siellä erilaisia laulukouluja, kehittyi oikeaksi laulajattareksi ja tuli myöhemmin laajalti tunnetuksi Teiko Kiwa-nimisenä, kaikille helsinkiläisillekin tuttuna ja ahkerana vierailijanamme.
VENÄJÄN SUURLÄHETTILÄÄN SUHTAUTUMINEN SUOMEN ASIAINHOITAJAAN
Heti Tokioon saavuttuani olin lähettänyt ilmoituksen tulostani myös Venäjän Tokiossa olevalle silloiselle edustajalle Krupenskille.
En ollut vielä tarkastanut kaikkia minulle lähetettyjä eri lähetystöistä saapuneita vastauksia, kun luokseni saapui Venäjän suurlähetystön sihteeri, herra Abrikosov. Tervehdittyään ja esiteltyään hän heti kysäisi:
»Ovatko kaikki Tokiossa olevat lähettiläät ja asiainhoitajat vastanneet nootteihinne?»
»Luullakseni niin on asian laita», vastasin.
»Venäjän suurlähettiläs ei mitenkään ole voinut sitä tehdä. Suurlähettiläs on Venäjän keisarin valtuuttama, tsaarin edustaja täällä, joten hän ei ole voinut antaa vastaustaan itsenäisen Suomen edustajan noottiin. Suurlähettilään lähettämänä olen sen vuoksi saapunut luoksenne tiedustelemaan, oletteko suostuvainen vierailemaan suurlähettilään luona, ei Suomen virallisena edustajana, vaan yksityisenä henkilönä.»
Vastasin kutsuun mielelläni suostuvani.
Kun sitten tapasin itsensä Krupenskin, hän riensi heti selittämään minulle, että hänen ei Tokion diplomaattikunnan vanhimpana, doyenina, mitenkään sopinut tunnustaa Suomea itsenäiseksi eikä myöskään sen vuoksi minua virallisesti Suomen edustajaksi Tokiossa. »Mutta», hän lisäsi, »omasta puolestani, yksityisenä henkilönä, minulla ei ole mitään enempää Suomea kuin teitäkään vastaan. Omasta puolestani valitan vilpittömästi, etten doyenin ominaisuudessa voi teitä virallisesti tuntea ja tietänne Tokion diplomaattikunnassa millään tavalla tasoittaa. Toivoni vain on, että olette niin hyväntahtoinen että ymmärtäisitte asemani velvoituksen. Mutta toisaalta minun täytyy tunnustaa, ettei suhtautumiseni teihin tule mitenkään asemaanne vaikeuttamaankaan; onhan Japanin hallitus virallisesti tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja Hänen Ylhäisyytensä ulkoministeri ottanut teidät vastaan.»
Mitenkään loukkaantumatta suurlähettiläs Krupenskin sanoista, joiten sorvaaminen oli varmaan tuottanut hänelle itselleen paljon huolta, vastasin hymyillen: »Tehtäväni täällä Tokiossa on vain täyttää hallitukseltani saamani tehtävät. Teidän Ylhäisyytenne käsittänee, että olen varma siitä, että jos Venäjällä nyt olisi valkoinen hallitus, se antaisi Teidän Ylhäisyydellenne ohjeet tällaisiakin tapauksia varten.»
Suurlähettiläs Krupenski myönsi tämän. Hänen edustamansa hallitus oli kaatunut, eikä hänen tukenaan enää ollut minkäänlaista hallitusta.
Miten olikaan, suurlähettiläs Krupenski joutui kuitenkin tinkimään periaatteestaan. Jo ensimmäisillä Japanin ulkoministeriön järjestämillä illallisilla, joille olin kutsuttu ja joilla oli läsnä myös Espanjan Jokohamassa asuva lähettiläs, suurlähettiläs Krupenski esitteli minut hänelle ja ilmoitti arvonimekseni: »Suomen Tokiossa oleva asiainhoitaja!»
Loin ihmettelevän katseen suurlähettilääseen, mutta hän loi silmänsä lattiaan eikä vastannut kysyvään ilmeeseeni. Myöhemmin, saadessamme lyhyeksi tuokioksi tilaisuuden vaihtaa pari sanaa keskenämme, hän tunnusti: »No, enhän minä oikeastaan muutakaan voinut tehdä.»
Noin puolitoista kuukautta Tokioon saapumiseni jälkeen sinne saapui myös Puolan asiainhoitajaksi nimitetty herra Targovski, joka asettui asumaan aikaisemmin Chilen lähetystön hallussa olleeseen rakennukseen. Targovskille minä heti tavattuamme huomautin, että diplomaattikunnan doyen, Venäjän suurlähettiläs, tulee kohtelemaan häntä luultavasti samalla tavalla kuin minuakin.
Niin tapahtuikin. Suurlähettiläs Krupenski ilmoitti virallisesti Puolan edustajalle, ettei hän Puolan enempää kuin Suomenkaan edustajille voi lähettää virallisia noottejaan. Mutta hänen menettelynsä oli silti hyvin epäjohdonmukaista. Yksityisissä ja julkisissakin tilaisuuksissa, joita hän lähetystössään järjesti, hän oli yhtä ystävällinen näitä Venäjästä eronneiden valtioiden edustajia kuin muitakin diplomaattikuntaan kuuluvia kohtaan. Mitään varsinaista haittaa ei siis Krupenskin menettelystä meille ollut.
Tokiossa oleva Venäjän suurlähetystö olikin viimeinen keisarikunnan lähetystöistä. Jo vuoden kuluttua se lakkasi toimimasta ja joutui Japanin hallituksen valvonnan alaiseksi. Lähetystö ei suinkaan lopettanut toimintaansa varojen puutteessa. Siinä suhteessa sillä ei ollut mitään vaikeuksia, sillä japanilaiset kalastajat, jotka aikoivat jokavuotisille saalistusmatkoilleen Kamtsatkan vesille, noutivat viisuminsa, jonka hinta oli 2 jeniä, Venäjän lähetystöstä. Kun kalastajia oli kaikkiaan noin 200000, kertyi vuosittain yksistään viisumeista 400000 jeniä, eli Suomen silloisen rahanarvon mukaan noin 8 miljoonaa markkaa!
Krupenski poistui Japanista ja asettui Italiaan, mutta lähetystösihteeri Abrikosov jäi epävirallisesti hoitamaan lähetystöä siksi, kunnes Neuvosto-Venäjän ensimmäinen valtuutettu Joffe saapui järjestelemään Japanin ja Neuvosto-Venäjän välisiä suhteita. Joffesta ei kylläkään tullut suurlähettilästä, vaan siksi nimitettiin Trojanovski, joka Tokiossa vaikutti sittemmin monet vuodet. Hänen lähetystösihteerinään oli Mäiski, sittemmin Neuvosto-Venäjän Helsingin- ja myöhemmin Lontoon-lähettiläs. Venäjänkielentaitoisena jouduin hyvin usein vierailemaan Venäjän lähetystön kutsuissa ja juhlatilaisuuksissa.
Tokiossa oli diplomaattikunnassa yleisenä käytäntönä, että kaikki viralliset kutsut, olipa kysymyksessä sitten arvokkaampi tilaisuus tahi vaikkapa vain jotkut epäviralliset pienemmät tanssiaiset, kutsu piti olla vierailla jo 14 päivää ennen. Jos sai kutsukirjeen, missä kohteliaasti pyydettiin saapumaan johonkin tilaisuuteen, joka tapahtuisi jo aikaisemmin, merkitsi se sitä, että nyt oli joku kieltäytynyt tahi että syystä tai toisesta kutsuttavien piiriä oli laajennettu ja että täten sai kunnian tulla kutsutuksi joko tuohon laajempaan kategoriaan kuuluvana tai sitten jonkinlaisena täydennyksenä. Tällaisia myöhässä olevia kutsuja sain varsin usein, varsinkin Neuvosto-Venäjän, mutta myös varsinkin Kiinan ja Turkin lähetystön juhlatilaisuuksiin. Hyvin pian kuitenkin huomasin, etteivät minulle osoitetut kutsut oikeastaan kuuluneet kumpaankaan luokkaan, vaikken alun perin kenties ollutkaan armoitetuimpien vieraiden joukossa. Panin näet merkille, että minut usein kutsuttiin jonkinlaiseksi »keskustelun ylläpitäjäksi». Hollannin ministerin kutsuihin oli kerran lähetetty kortti myös Japanin silloiselle sotaministerille. Hän ei äidinkielensä lisäksi puhunut mitään muuta kieltä kuin venättä, jota Hollanin lähetystössä taas ei kukaan osannut, ja niin kutsuttiin minut Hänen Ylhäisyytensä Japanin sotaministerin keskustelutoveriksi tilaisuuteen. Omasta puolestani en ottanut mitenkään pahakseni tätä yleisestä käytännöstä poikkeavaa kutsumistapaa; sainhan siten tilaisuuden laajentaa suhteitani eri maiden lähetystöihin ja solmia uusia merkityksellisiä tuttavuuksia. Sattuipa joskus, että tulooni luotettiin siinä määrin, että jopa saatettiin vielä samana päivänäkin, jolloin tilaisuuden piti olla, muutamaa tuntia ennen toimittaa kutsu, jopa puhelimitsekin, kuten tapahtui mm. kerran, jolloin sain kunnian »avustaa» Turkin lähetystöä.
ITSENÄISEN SUOMEN SUHTEET KIINAAN
Minulla oli, samoin kuin Puolankin edustajalla Targovskilla, jonka sijaan sittemmin tuli Puolan entinen ulkoministeri Patek, valtakirja myös Kiinaa varten. Jo Tokioon saavuttuani kyti mielessäni ajatus mahdollisimman pian matkustaa Pekingiin esittäytymään sikäläiseen ulkoasiainministeriöön. Ministeri Patekin kanssa keskustelimme usein tästä edessä olevasta Kiinan-matkasta ja olimme itse asiassa jo sopineetkin siitä, että mahdollisuuksien mukaan lähtisimme Kiinaan yhdessä.
Jo Tokioon saapumisestani saakka olin koettanut olla Kiinan edustajan, ministeri Hun kanssa niin läheisessä kosketuksessa kuin suinkin. Vaikka ministeri Hu ei äidinkielensä lisäksi puhunutkaan muuta kuin japania, tulimme keskenämme varsin hyvin toimeen.
Ministeri Hu, samoin kuin jo aikaisemmin Lontoossa tapaamani Kiinan edustajat, tähdensi keskusteluissamme aina sitä seikkaa, että Suomen ja Kiinan diplomaattisten suhteitten solmiamisen edellytyksenä oli ehdottomasti jonkinlainen Kiinan ja Suomen välillä tehtävä ystävyyssopimus. Ministeri Hu huomautti, että Kiinan hallitus odotti ehdottomasti, että kaikkien uusien lähettiläiden ja edustajien tunnustaminen riippui yksinomaan tällaisen ystävyys- ja kauppasopimuksen eli »rauhansopimuksen» solmiamisesta.
Huomautin ministerille, ettei käsittääkseni Kiinan ja Suomen välillä ollut milloinkaan sotatilaa vallinnutkaan, minkä vuoksi ei myöskään minkäänlaisia sopimuksia, olkoon niiden nimenä mikä tahansa, voi järjellisesti ajatellen ruveta etukäteen vaatimaan.
»Niin, se nyt on tietenkin teidän kantanne», ministeri Hu huomautti, »mutta Kiinalle on erittäin tärkeätä, että kaikki ne sopimukset, jotka Kiinan kanssa tulevat solmittaviksi, päinvastoin kuin tähän saakka solmitut yksipuoliset sopimukset, joissa ulkovallat aina ovat varanneet kansalaisilleen kaikenlaisia oikeuksia, mm. eksterritoriaalioikeuden jne., tästä lähtien solmitaan reciprocity- ja equality-periaatteiden mukaisesti, vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteiden pohjalla. Kiinan hallituksen järkähtämättömänä päätöksenä on, että vain sellaisten maiden edustajat, joiden kanssa tällainen sopimus saadaan aikaan, voivat tulla Kiinassa tunnustetuiksi ja otetuiksi Pekingin diplomaattilistalle.»
Kun ministeri Hu näiden keskustelujemme aikana usein viittasi eri maiden Kiinassa harjoittamaan politiikkaan, vastasin hänelle kerran: »Suomen politiikan voi määritellä hyvin yksinkertaisesti kulttuuripolitiikaksi. Suomihan myy Kiinaan niin kuin tänne Japaniinkin melkeinpä yksinomaan sanomalehtipaperia ja selluloosaa. Kuta enemmän jokin maa sivistyy, sitä enemmän se tarvitsee paperia, niin sanomalehtiään kuin kirjallisuuttaankin varten. Mitään uusien maiden valloittamista tai erilaisten erioikeuksien tavoittelemista Suomi ei ole missään maassa ajatellutkaan politiikallaan ajavansa eikä vaadi tässä suhteessa mitään Kiinaltakaan. Ei ole Japanin eikä Suomen välillä solmittu minkäänlaista ystävyyssopimusta, eikä tällä hetkellä Suomella ole sopimuksia ylipäänsäkään solmittuina muiden kuin Ranskan ja Viron kanssa, eikä mikään maa, vaikka on tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja vastaanottanut virallisesti tunnustetut lähettiläämme, ja niitä meillä on jo 19 ja konsulinvirastojakin noin 130, ole vaatinut tämäntapaisia sopimuksia.»
Selitykseni eivät kuitenkaan auttaneet. Ministeri Hu yhä vain toisteli mahdollisimman pian tehtävän ystävyys- ja kauppasopimuksen tärkeyttä ja välttämättömyyttä.
Ministeri Patek puolestaan odotteli yhteistä Kiinan-matkaa. Olinkin aivan viimeisiin hetkiin saakka pitänyt hänet siinä luulossa, että yhdessä lähtisimme Pekingiin, mutta ministeri Hun kanssa käytyjen keskustelujen horjuttamana tulin siihen käsitykseen, että parasta lienee olla tällä kertaa lähtemättä. Ministeri Patek joutui näin ollen tekemään matkansa yksin. Heti Pekingiin saavuttuaan hän joutui ulkoasiainministeriössä pahaan pulaan, kun hänen yllätyksekseen hänen eteensä työnnettiin hyväksyttäväksi tuollainen »ystävyys- ja kauppasopimus», traitè de l'amitiè et commerce, joka mm. sisälsi määräyksiä siitä, että Kiinassa olevat Puolan kansalaiset joutuisivat kiinalaisten tuomioistuinten ja verotusviranomaisten alaisiksi.
Se joka on vähänkin perillä siitä, millä kannalla asiat Kiinan eri maakunnissa yleensä ovat, miten esimerkiksi vangittuja ei viranomaisten puolelta ajoissa kuulustella eikä heistä ylipäänsäkään pidetä huolta, miten he usein jäävät ilman kunnollista ruokaa, ilman tarpeellisia vaatteita ja muita elämiseensä välttämättömiä tarvikkeita ja miten esimerkiksi veroja kannetaan aivan mielivaltaisesti, ymmärtää, kuinka äärettömän suuriin ja mittaamattomiin kärsimyksiin voi outo, vailla sukulaisia ja tuttavia ja suojelua oleva tällaisissa järjestymättömissä oloissa joutua. Tämän käsitti myös ministeri Patek. Hän ei tietenkään ilman hallituksensa nimenomaista valtuutusta voinut allekirjoittaa tuollaisia määräyksiä sisältävää ystävyyssopimusta. Seurauksena tästä hänen kieltäytymisestään oli, että hänen täytyi palata Pekingistä takaisin Tokioon saamatta edustustaan tunnustetuksi ja nimeään Pekingin diplomaattilistalle. Hänen aikeensa saada eräs Bindur-niminen herra Puolan konsuliksi Harbiniin epäonnistui sekin, ja monet tuhannet puolalaiset, jotka olivat Mantshurian rajojen sisäpuolella, jäivät vaille sitä oikeudellista suojaa, jonka Bindurin konsuliksi nimittäminen olisi heille taannut.
Ministeri Patek palasi siis hyvin pettyneenä Pekingin-matkaltaan.
Otin heti ministeri Hun kanssa puheeksi sen kohtelun, jonka ministeri Patek oli Pekingissä saanut osakseen. Sanoin ministerille, että olin päättänyt olla koskaan lähtemättä Kiinaan, ellei Kiinan hallitus voinut tämän paremmin ymmärtää mitä merkitsee avoin ystävyys valtioiden välillä. Jatkoin: »Suomalaisten käsityksen mukaan ei ketään, olkoon hän kuka tahansa, voi katsoa pahantekijäksi ja rikolliseksi, ennen kuin on varmistauduttu siitä, että hän todellakin on jotakin rikkonut. Tuntematontakin on kohdeltava rehellisenä ja tätä periaatetta on käsittääkseni noudatettava eri valtioidenkin välillä. Kun minun tehtävänäni Pekingissä, niin kuin täällä Tokiossakin, on vain vakuuttaa Suomen ystävällisiä tunteita hallituksellenne, on väärin ja asiaankuulumatonta vaatia etukäteen sopimuksia. Ja toisekseen, jos kerran tuollainen sopimus nyt kerta kaikkiaan on välttämätön, niin on asiaa mielestäni ajettava Kiinan hallituksen aloitteesta Helsingissä eikä Pekingissä. Minua ei ainakaan voida sitoa sopimukseen, joka alun alkuaan olisi täysin laiton, koska se ei ole hallitusmuotomme mukaan eduskunnan eikä hallitukseni hyväksymä. Ministeri Patekilta vaadittu sopimus olisi siis, vaikka hän sen olisi allekirjoittanutkin, laiton ilman Puolan hallituksen nimenomaista suostumusta.»
Tuskastuneena pitkään selitykseen! ministeri Hu vakuutti kuulleensa tästä asiasta jo tarpeekseen, mutta kehoitti minua kuitenkin esittämään mielipiteeni kirjallisesti.
Paninkin kokoon pitkän promemorian, josta ei huumori puuttunut. Selostuksessani huomautin mm., että Kiinan hallitus, kaikista uusista periaatteistaan huolimatta, on yhä samalla kannalla kuin jo vuosisatoja sitten: ulkomaalaisia ei tahdota ottaa vastaan mielisuosiolla. Ikävä kyllä, Suomella ei ollut suuria taistelulaivoja eikä tykkejä, joiden avulla se voisi antaa enemmän pontta tahdonilmauksilleen, esim. tulittamalla kiinalaisia rannikkokaupunkeja, kuten mm. englantilaiset ja jo sitä ennen portugalilaiset ja muutkin olivat tehneet. Suomi on vain lähettänyt maahan lähetyssaarnaajia, perustanut muutamia pieniä kristittyjä seurakuntia ja muutenkin koettanut auttaa Kiinan kärsivää väestöä lääkeaineilla, sairaaloilla yms. Kun sain muistioni valmiiksi, lähetin sen ministeri Hulle.
Kun jonkin ajan kuluttua tapasin ministerin, hän sanoi, että muistioni oli sangen kummallinen. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin käännättänyt sen kiinaksi ja liittänyt mukaan lämpimimmät suosittelunsa muistiossani olevien asioiden huomioon ottamiseksi ja toivoi, että Pekingistä pian saapuisi myöntävä vastaus Suomen ja Kiinan välisten suhteiden järjestämiseksi toivomallani tavalla.
Ei kestänytkään kovin kauan, kun ministeri Hu ilmoitti puhelimitse saaneensa Pekingistä sähkösanoman, jossa minut lausuttiin tervetulleeksi Pekingiin. Mutta vieri vielä puolisen vuotta, ennen kuin pääsin lähtemään matkalle.
Tämä ensimmäinen Pekingin-matkani, jonka tein yhdessä tyttäreni kanssa, sujui erinomaisen hyvin. Matkustimme Korean ja Tshangtshungin kautta.
Pekingin ulkoministeriössä jouduin ensiksi kosketuksiin erään kansliapäällikön kanssa, ja tietenkin heti virisi keskustelu vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteista. Ilmoitin olevani asiassa täysin heidän esittämällään kannalla, ja Suomen hallituksenkin vakuutin pitävän arvossa näitä yleviä periaatteita. »Kun nyt Suomen hallituksen edustajana esittäydyn ulkoministerille ja jätän hänelle valtakirjani, toivon, että Kiinan hallitus puolestaan seuraa näitä samoja periaatteita.»
Tämän jälkeen esitin kansliapäällikölle vielä kysymyksen: »Eikö juuri näissä periaatteissa pysyen ole aivan luonnollista, että Kiinan hallitus lähettää Helsinkiin edustajansa, joka Kiinan hallituksen puolesta vakuuttaa näitä samoja yleviä periaatteita? Eikö minun sen vuoksi sovi Hänen Ylhäisyydeltään ulkoministeriltä pyytää, että lähettilään arvossa oleva edustaja vastavuoroisuuden vuoksi mahdollisimman nopeasti käyntini jälkeen käy Helsingissä?»
Kansliapäälliköstä tuntui ehdotus aivan oikealta ja luonnolliselta.
Seuraavana päivänä oli minulla tilaisuus esittäytyä Kiinan silloiselle ulkoasiainministerille, Hänen Ylhäisyydelleen kenraali Huang-Fulle. Kenraali oli minun Pekingiin saapuessani ollut jossakin virkamatkoillaan, mutta oli sähköteitse kiireesti kutsuttu takaisin nimenomaan minua vastaanottamaan, joten oli tilaisuudessa vielä matkatamineissaan, tavallisessa siviilipuvussa.
Kun olin kaikella kunnialla ajatellut edustaa Suomea, olin pukeutunut huolellisesti hännystakkiin ja etukäteen harjoitellut sanottavani, kaiken sujuvaan muotoon sorvaten. Mielestäni onnistuinkin mainiosti. Käsitystäni tuki se, mitä kenraali minulle tässä tilaisuudessa ilmoitti. Pyydettyään aluksi anteeksi arkipäiväistä asuaan hän vakuutti, että hän tulee tekemään kaikkensa, jotta Helsinkiin saadaan joku Kiinan diplomaateista, jos ei vakinaisesti pysymään, niin ainakin käymään ja ilmoitti lopuksi, että minut tästä päivästä lähtien oli tunnustettu Kiinan diplomaattilistalle Suomen viralliseksi edustajaksi. Kiinalaisin merkein nimekseni pantiin Lan-Mo-Se, jossa lan-tavu merkittiin samalla merkillä kuin Finland-sanan land. »Lan» merkitsee orkideaa tai kämmekkää, »mo» puuta ja »se» poikaa, joten sukunimestäni näin otettiin vain alkutavun »ams», joka kiinan kielisin merkein merkittynä tuli siis merkitsemään lähimain »kämmekkäpuun poikaa».
Muutamat Kiinassa oleskelevat suomalaiset lähetyssaarnaajat huomauttivat minulle myöhemmin siitä, että Finland-sanan sijasta olisi oikeastaan pitänyt lähteä Suomi-sanasta ja saada se tällä tavalla ikään kuin virallisesti Kiinassa rekisteröidyksi. Minun on tämän johdosta huomautettava, että kun kiinan kielessä tavulle Suo (oikeastaan tavulle So-) on vaikea valikoida muuta kirjoitusmerkkiä kuin sitä, jota käytetään merkitsemässä myös Neuvosto-Venäjää, »Sove», olisivat »Sonti» ja »Sove» tulleet tuon alkutavun vuoksi merkitykseltään niin lähelle toisiaan, että kiinalaiset olisivat välttämättömästi tajunneet kummankin merkitsevän melkein samaa käsitettä ja niin ollen käsittäneet Suomen Neuvosto-Venäjään kuuluvaksi.
Ensimmäinen Pekingin-matkani onnistui siis oikeastaan yli odotusteni. Myös tyttärelleni matka oli mielenkiintoinen. Paljon uusia tuttavuuksia solmittiin, varsinkin tyttäreni pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin Yhdysvaltain lähetystön kanssa tehden useita huvimatkoja lähetystön käytössä olleilla sotilaslentokoneilla Pekingin ja sen ympäristön yllä. Ohjelmaa riitti meille kummallekin runsaasti koko Pekingissä olomme ajaksi. Valitettavasti tämä matkamme jäi tällä kertaa liian lyhyeksi.
Tokioon palattuani sain hyvin pian kuulla, että käyntini Pekingissä oli johtanut tuloksiin; Helsinkiin oli lähetetty Kiinan aikaisemmin Pietarissa ollut suurlähettiläs Ao, joka jäikin vakinaisesti Helsinkiin perustaen siis ensimmäisen Kiinan lähetystön Suomeen. Mutta Puola enempää kuin Tshekkoslovakiakaan eivät vielä pitkään aikaan saaneet maahansa Kiinan edustusta. Kumpaisenkaan maan edustajain yritykset Pekingissäkään eivät vielä vuosiin lainkaan edistyneet, Tshekkoslovakian ei vielä pääkaupungiksi sittemmin julistetussa Nankingissakaan. Sillä kun vuonna 1929 saavuin Nankingiin jäähyväiskäynnilleni, oli siellä parhaillaan Tshekkoslovakian silloinen edustaja herra Hnezdo valtakirjoineen yhä tuon ystävyysja kauppasopimuksen solmimispuuhissa. Niin Puolalle kuin Tshekkoslovakiallekin tuon sopimuksen aikaansaaminen oli mitä monimutkaisin ja hankalin tehtävä. Vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteissa itsepäisesti pysyen kiinalaiset olivat mm. vaatineet käytettävikseen esim. Tshekkoslovakian satamia, mikä oli pantu ehdoksi tshekkoslovakialaisten alusten päästämiseksi Kiinan satamiin. Kun maalla ei ole satamia, on siitä ollut seurauksena, ettei Tshekkoslovakian kauppalippua ole Kiinassa tunnustettu. Verotusasioiden samoin kuin konsulien tuomiovaltaakin koskevissa asioissa on esiintynyt samanlaisia, aivan ylivoimaisilta näyttäviä vaikeuksia; kiinalaiset ovat lujasti pysyneet vaatimuksissaan konsulien tuomiovallan siirtämisestä Kiinan omille viranomaisille ulkomaalaislakin koskevissa asioissa.
Kun sitten myöhemmin jälleen kävin Pekingissä, koetti Yhdysvaltain silloinen asiainhoitaja mr. Bell saada minut väen väkisin tunnustamaan, kuinka monta miljoonaa Suomi oli joutunut maksamaan silloiselle ulkoministerille, kenraali Huang-Fulle, diplomaattisen edustukseni tunnustamisesta. Kun selitin, ettei kenraali ollut saanut penniäkään, mr. Bell kysyi: »No, suvainnette sitten ilmoittaa, kenelle tai keille tällaiset lahjukset on maksettava, jotta asia lähtisi luistamaan.»
Samanlaisen harhaluulon vallassa eli myös Tshekkoslovakian silloin Pekingissä yksityishenkilönä, virallista tunnustusta vailla ollut edustaja Halla. Hänkin saapui luokseni tiedustelemaan, millä ihmeen pelillä Suomi on saanut virallisen tunnustuksen. Vakuutin hänellekin, että asia oli hoidettu aivan normaalilla tavalla, mitään salakähmäisyyttä ei enempää kuin lahjuksiakaan ole syytä olettaa tämän asian yhteydessä esiintyneen.
»Sitä minä en voi ymmärtää», herra Halla sanoi, »minä olen nyt yrittänyt ja yrittänyt jos jonkilaisia ehdotuksia ja sovitteluja, mutta ne aina vaan vaativat vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteita noudatettavaksi molemmin puolin, mikä Tshekkoslovakiasta kysymyksen ollen on muutamiin asioihin nähden mahdotonta, jopa mieletöntä. Olen nyt laatinut näitä ‘rauhanluonnoksia’ useampiakin, parhaillaankin on Pekingin ja Prahan välillä matkalla tällaisia sopimusehdotuksia, mutta lopulliseen päätökseen en vain pääse. Onnettomuudeksemme on vielä käynyt niin, että edellinen ulkoministeri jo tavallaan hyväksyi erään sopimusluonnoksen, mutta nyt hallituksen vaihdoksen jälkeen uusi ulkoasiainministeri ei katso olevansa sidottu edeltäjänsä sitoumuksiin ja vaatii entistä mahdottomampia ehtoja sopimukseen sisällytettäväksi. Ja kaiken pohjasävelenä kaikuu aina Kiinan sorrettu asema muihin valtioihin verrattuna.»
Koetin lohduttaa herra Hallaa ja toivotin hänelle jatkuvaa menestystä ponnisteluissaan sopimuksen aikaansaamiseksi.
Mutta herra Halla jatkoi: »Neuvokaa toki minua, miten menetellä. Sanokaa rehellisesti, miten olette menetellyt, mikä on se nappi, jota painamalla tai voitelemalla saan asiani päätökseen?»
»Voin vakuuttaa teille», vastasin, »ettei Suomen puolelta ole tässä asiassa millään tavalla poikettu normaaleista suhteiden solmiamistavasta, salakähmäisyydestä ja lahjuksista puhumattakaan. Suomen ja Kiinan keskinäisen ystävyyden ei katsottu yksinkertaisesti vaativan minkäänlaisten sopimusten solmiamista.»
Herra Hallaa sain tuskin kuitenkaan vakuuttuneeksi. Hänen pettyneestä ilmeestään huomasin, että hän loppujen lopuksi sittenkin epäili minun käyttäneen jotakin hänelle vielä valkenematonta keinoa.
Pekingissä oli ulkoasiainministerinä tällä hetkellä mies, jota kehuttiin Kiinan viisaimmaksi ja kaukokatseisimmaksi diplomaatiksi, Wellington-Koo, josta sittemmin tuli maailmankuuluisuus. Käydessäni ulkoasiainministeriössä hänen puheillaan, hän melkeinpä kiukkuisesti huomautti: »Minun täytyy teille ilmoittaa, että se ystävyys- ja kauppasopimus, joka on diplomaattisen asemanne tunnustamisen edellytyksenä, on maanne ja Kiinan välillä yhä edelleenkin solmiamatta. Tämän vuoksi minun on pakko pahoitella sitä, että teidät on hyväksytty Pekingin diplomaattilistalle ennen kuin tuollainen sopimus on saatu aikaan.»
Vastasin leikilliseen sävyyn ja hymyillen: »Teidän Ylhäisyytenne vallassahan on pyyhkiä maani ja nimeni diplomaattilistalta, jos niin haluatte ja siten avoimesti esiintyä Suomelle vihamielisenä.»
»Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni, enkä sitä omasta puolestani haluakaan», Wellington-Koo vastasi, »mutta maani etujen ja periaatteittemme johdonmukaisen noudattamisen takia on välttämätöntä, että tuo sopimus mahdollisimman pian saadaan aikaan.»
»Voin vakuuttaa, että puolestani toivon aivan samaa. Kun ymmärrän Teidän Ylhäisyytenne sanat siten, että Kiinan hallitus pitää tällaista sopimusta välttämättömänä ja kiireellisenäkin, niin käsittääkseni juuri Kiinan hallituksen asia on ajaa sopimus haluamallaan tavalla päätökseen. Ja käsittääkseni kaikkein mukavimmin juuri Kiinan Helsingissä olevan lähettilään välityksellä.»
Tähän keskustelumme päättyi. Sopimusta ei silläkään kerralla solmittu, eikä myöhemminkään. Mutta siitä huolimatta Suomi kuuluu Kiinassa erittäin ystävällisissä suhteissa olevien maiden joukkoon. Toinen tällaisen tavallaan poikkeuksellisen suotuisan aseman saavuttanut maa on Kuuba.
Tämä keskustelu oikeastaan varmisti Suomen aseman Kiinassa. Eikä siinä vielä kyllin, että näin olin saanut tehtäväni tähän saakka hyvin, jopa diplomaattikunnassa huomiota herättävän helpolla onnistumaan, myös kysymys Suomen konsuliedustuksen perustamisesta Shanghaihin ratkesi myönteisesti.
AHVENANMAAN-KYSYMYKSEN KAIKUA JAPANISSA
Jo ensimmäisten kuukausien aikana Azabu-puistoon muuttamisen! jälkeen ilmestyi luokseni nuori japanilainen tiedemies Ki-itshi Tojama, joka vähän aikaisemmin oli palannut kotimaahansa Budapestista, missä hän oli ollut sikäläisen yliopiston japaninkielen lehtorina. Kieltenharrastajana hän oli unkarin kieleen tutustuessaan ja sitä opiskellessaan kiinnittänyt huomionsa myös suomen kieleen ja oli hiukan, sen verran kuin hänellä Budapestissä oli siihen ollut tilaisuutta, tutustunut suomalais-ugrilaisiin kieliin. Nyt hän tahtoi opastuksellani ryhtyä vakavasti opiskelemaan suomen kieltä.
Kun tapaus tuntui minusta hyvin mielenkiintoiselta, suostuin ryhtymään hänen ohjaajakseen. Oppikirjakseen hän hankki Hartlebenin kirjaston suomen kieliopin, jota kaksi kertaa viikossa maanantaisin ja torstaisin kello 8,30 tai 9 kello 10:een tutkittiin, harjoiteltiin ääntämistä, tekstin lukua ja kääntämistä tuon saksalaisen oppikirjan esimerkkien mukaan.
Opiskelu alkoikin sujua melko hyvin; Tojama oli harrastanut paljon fonetiikkaa ja hänellä oli opiskeluunsa hyvät edellytyksetkin: innostus ja suvussa olevat taipumukset, sillä hänen isänsä, yliopiston professori, joka ennen kuolemaansa oli mm. toiminut Japanin opetusministerinä, oli kääntänyt japaniksi suurimman osan Schillerin runoja. Tuloksellisen kielenopiskelun edellytykset olivat siis mitä suotuisimmat. Mutta sellaista hedelmää, jota molemmat olimme odottaneet, ei tästä kielenopetuksesta kypsynyt.
Kesän juuri alkaessa Ki-itshi Tojama tuli eräänä aamuna tavalliselle tunnilleen, mutta ilmoitti samalla, että opiskelu hänen kohdaltaan täytyi toistaiseksi keskeyttää: hänet oli kutsuttu koko kesän ajaksi reserviharjoituksiin, ja vasta syksyllä voitaisiin opiskelua edelleen jatkaa. Mutta keskellä kesää hän kuitenkin yhtäkkiä saapui luokseni ja kertoi, että kun hänen enonsa paroni Megata, joka oli Korean entinen rahaministeri ja tunnettu, hyvin etevä talousmies, oli määrätty Geneveen Kansainliiton yleiskokoukseen lähtevän japanilaisen valtuuskunnan johtajaksi, oli hänet, Tojama, määrätty enonsa yksityissihteeriksi tälle Euroopan-matkalle.
Kuten muistettaneen, oli juuri tuolloin (v. 1920) Suomen ja Ruotsin välillä kiista Ahvenanmaasta kiivaimmillaan. Olin Tokiossa suomalaisten sanomalehtien välityksellä tarkoin seurannut tuon riidan kehitystä ja sen tähänastisia vaiheita ja olin odotellut, että minulle ulkoasiainministeriöstä lähetettäisiin jonkinlainen virallinen selostus tapahtumien kulusta ja annettaisiin jonkinlaisia menettelytapaja toimintaviitteitä. Kun sellaisia ei kuitenkaan kuulunut ja kun olin selvillä siitä, että Ahvenanmaan-kysymyksessä harjoitettiin jos jonkinlaista salakähmäistä peliä Suomen vahingoksi, päätin tiedustella Japanin ulkoasiainministeriöstä, jossa jo olin itselleni hankkinut joukon hyviä ystäviä, niiden joukossa mm. paroni Idjuin, entinen matkatoverini, ja herra Hori, ulkoasiainministerin yksityissihteeri, oliko mahdollisesti Ruotsin ministeri David Bergström koettanut tavalla tai toisella vaikuttaa Japanin hallituksen kannanmäärittelyyn Ahvenanmaan-kysymyksessä Ruotsin eduksi.
Tiedusteluni johtikin tulokseen. Ulkoministeriöstä ilmoitettiin muutamien päivien kuluttua, että Ruotsin ministeri oli edellisenä päivänä ulkoasiainministerin vastaanoton yhteydessä jättänyt hänelle joitakin Ahvenanmaata koskevia asiakirjoja. Tämän johdosta ilmoitin heti herra Horille, että halusin Hänen Ylhäisyytensä ulkoministeri Utshidan virallisen vastaanoton mahdollisimman pian. Jo samana päivänä kello 16 hän oli valmis minut vastaanottamaan varaten puoli tuntia keskustelullemme.
Jo näihin aikoihin, siis muutama kuukausi Japaniin saapumiseni jälkeen, olin Suomesta saapuneiden tuttavieni kirjeissä kerrottujen seikkojen perusteella selvillä siitä, että kotimaassa monella taholla — sellaisillakin, joilla sitä en olisi uskonut mahdolliseksi — oli ihmetelty nimitystäni ja vakavasti epäilty, kuinka minun kaltaiseni tottumaton mies, oli työnnetty Japaniin diplomaatiksi — varmaan siellä Suomen asiat jäävät kokonaan hoitamatta. Nämä uutiset painoivat tietysti mieltäni, jopa siinä määrässä, etten aina saanut unen päästä kiinni. Kun nyt ulkoministeri Utshida oli suvainnut ottaa minut viralliselle vastaanotolle, päätin yrittää parastani selventääkseni asemaani ja hälventääkseni minuun kohdistetut epäluulot.
Olin ulkoministeriössä varautunut esittämään kaksi kysymystä. Toinen niistä koski Helsinkiin perustettavaa Japanin lähetystöä, jonka aikaansaamisen kiireellisyyttä pidin tärkeänä.
Kun esitin ulkoasiainministerille asiani, hän katseli minua hetken tarkkaan ja sanoi sitten: »Pitäisihän teidän ymmärtää, että meillä ei ole mahdollisuuksia lisätä lähetystöjemme lukumäärää, ellemme saa sitä varten parlamentin hyväksymistä. Ja toiseksi, jos sellaista varten saisimmekin budjettiin määrärahan, ei asia vielä sittenkään ole käden käänteessä ratkaistu, vaan vaatii huomattavan pitkän ajan. Mutta», ulkoministeri jatkoi, »olettaakseni Suomessa on niin suuri määrä japanilaisia, että katsotte lähetystömme siellä välttämättömäksi. Montako tuhatta japanilaista Suomessa suunnilleen on?»
Vastasin totuudenmukaisesti, ettei tietääkseni yhtään.
»No, ehkä sitten kauppasuhteet ovat siksi vilkkaat, että ne puoltavat ehdotuksenne hyväksymistä?»
Selitin rehellisesti, etten tämänhetkisistä kauppasuhteista tiedä paljoakaan.
Ulkoasiainministeri kutsui luokseen erään kansliaherran, joka pian toi nähtäväksemme tilastoja eri maiden kauppasuhteista. Ei löytynyt niistä edes Suomen nimeä, ei pienintäkään vihjausta edes tulliluetteloissa. Tiesin kuitenkin Hänen Ylhäisyydelleen kertoa, että Japaniin tuotetusta ruotsalaisesta selluloosasta noin 45 % on peräisin Suomesta ja että huomattava osa Japaniin tuotetusta ulkomaalaisesta hienommasta kirjepaperistakin on Suomen tehtaiden, pääasiallisesti Kymin ja Haarlan valmistetta.
Ulkoministeri puolestaan selosti, miten Peru, vaikka siellä jo on noin 15 000 japanilaista — ja Perulla itsellään jo toistakymmentä vuotta on ollut oma lähestystönsä Tokiossa — on yhäkin Japanin virallista tunnustusta vailla. »Näin ollen käsittäisin, että koska maassanne ei japanilaisten lukumäärä enempää kuin maittemme väliset kauppasuhteetkaan välttämättömästi vaadi lähetystömme perustamista, koko keskustelun siitä tällä hetkellä tarpeettomaksi ja turhaksi.»
Toinen käyntini tarkoituksista kärsi siis auttamattoman haaksirikon. Vaikka tämä masentava tulos hiukan hämmensi ja katkeroittikin minua, päätin esittää toisenkin asiani: kysymyksen Japanin hallituksen mahdollisesta kannanotosta Ahvenanmaan-kysymykseen. Tiedustelin siis: »Onko Ruotsin hallituksen aloitteesta viritetty minkäänlaista keskustelua Suomeen kuuluvasta Ahvenanmaasta?»
Ulkoministeri Utshida antoi heti noutaa ne asiakirjat, jotka ministeriöön oli edellisenä päivänä jätetty. Sinä lyhyenä tuokiona, minkä ajan minun sallittiin niihin tutustua, huomasin, että Ruotsi odotti Japanin kannattavan Ahvenanmaan liittämistä Ruotsiin. Pääperusteluina esitettiin väestön kieli ja saarten maantieteellinen asema, varsinkin jälkimmäinen laajasti ja oikein karttaliittein valaistuna. Näitä karttoja silmäillessäni minun oli pakko tunnustaa, että tosiaankin näytti siltä kuin saaret paremminkin kuuluisivat Ruotsille kuin Suomelle. Koko Turun saaristo, noin 6 000 saarta, oli pyyhitty olemattomiin, ja Ahvenanmaankin saarista vain pääsaaret merkitty. Katsoin velvollisuudekseni selostaa, että Ahvenanmaan ja Suomen välissä on kartalla näkyvän avomeren paikalla kokonainen yhtenäinen, Ahvenanmaan pääsaariin saakka ulottuva yhtenäinen saaristo, joiden väliset vedet tuskin missään ylittävät 5-6 metrin syvyyden, jota vastoin Ahvenanmaan ja Ruotsin välissä on todellinen meri, saareton ja syvä, jopa paikkoja joiden syvyys on 300 metriä. Samalla pyysin tilaisuuden esittää kirjallisesti Suomen näkökannan tässä kysymyksessä ja tiedustelin, joko Japanin hallitus oli ehtinyt asiaa käsitellä. Ulkoministeri vastasi, että koska kirjelmä vasta eilen oli saapunut, ei sitä vielä oltu ehditty käsitellä. Esitin, että jos Ruotsin asiassa esittämä kanta tulee Japanin hallituksessa esille, myös Suomen näkökohtiin on huomio kiinnitettävä. Ulkoministeri arveli, että siinä tapauksessa lienee parasta, ettei asiaa ollenkaan oteta käsiteltäväksi Japanin hallituksessa. Muutaman päivän päästä lähetinkin ulkoasiainministeriöön lyhyen, vain yhden paperiarkin käsittävän selonteon.
Juuri näinä päivinä saapui luokseni yllättäen oppilaani Ki-itshi Tojama, kertoen lähipäivinä lähtevänsä enonsa mukana Geneveen ja tulleensa nyt selvittämään laskunsa kieliopinnoistaan. Sain tästä heti aatteen. Sanoin Tojamalle, että jos hän tuntee olevansa jotain minulle velkaa, niin hänellä olisi tilaisuus se nyt kuitata. Ahvenanmaan-kysymyksen oli määrä tulla esille Geneven konferenssissa ja toivoin hartaasti hänen ottavan matkalleen laatimani promemorian, jonka lupasin tehdä hänelle muutaman päivän kuluessa. Tojama suostui. Kovalla touhulla käyttäen sekä saksaa että englantia panin sitten muistioni kokoon tutkien kaikkia saatavissa olevia lähteitä, suomalaisia sanomalehtiä, ulkoministeriön lähettämiä kirjasia ja omaa Turun saariston tuntemustani.
Ennen lähtöään Kobesta Ki-itshi Tojama lähetti minulle Tokioon kirjeen, jossa hän ilmoitti kääntäneensä koko muistioni japaniksi; laivalla se monistettaisiin ja jaettaisiin kaikille valtuuskunnan jäsenille. Kun valtuuskunta oli ehtinyt Shanghaihin, sain sieltä, itseltään paroni Megatalta yksityisen kirjeen, jossa hän minua sydämellisesti kiitti siitä arvokkaasta avustuksesta, jonka valtuuskunnalle, Ahvenanmaan-muistioni kirjoittamalla, olin antanut. »Japanin edustajat joutuvat usein kansainvälisissä konferensseissa tekemisiin sellaisten kysymysten kanssa, joista heillä ei ole tuon taivaallista aavistusta. On sen vuoksi erittäin ilahuttavaa, että tällä kertaa ollaan perin pohjin selvillä Ahvenanmaan-kysymyksestä, josta Japanin ulkoasiainministeriön taholta ei valtuuskunnalle annettu minkäänlaisia ohjeita.»
Kun sitten vuosia myöhemmin paluumatkallani kotimaahan jouduin Pariisiin, kysyi siellä silloin ollut Suomen ministeri Enckell: »Mistä oikeastaan mahtoi johtua japanilaisten suuri mielenkiinto Ahvenanmaan-kysymystä kohtaan? Siinähän he käyttivät enemmän puheenvuoroja kuin missään muussa asiassa. Asia olisi kohdaltamme ratkennut varmasti onnettomammin, elleivät japanilaiset olisi niin tiukasti pitäneet kiinni meidän oikeuksistamme.»
HELSINKIIN PERUSTETAAN JAPANIN LÄHETYSTÖ
Vaikka mieleni jonkin verran kevenikin saatuani promemoriani valtuuskunnan matkaan, osalleni kotimaassa langennut arvostelu piti minua kuitenkin jännittyneenä ja levottomana. Olin suostunut Suomen edustajaksi Japaniin vain väliaikaisesti, kahdeksi vuodeksi ja varannut vakinaisen virkapaikkani Helsingin Yliopistossa. Kun nyt ehdotukseni Japanin lähetystön aikaansaamisesta Helsinkiin oli saanut kylmän vastaanoton Tokion ulkoministeriössä, vieläpä ehdotukseni siellä katsottu turhaksi, tyytymättömyyteni ja harmini yhä kasvoi.
Japanin pääministerinä oli tähän aikaan Hara, erittäin ystävällinen ja rakastettava mies. Noin viikko ulkoministeriössä käyntini jälkeen sain tyttäreni kanssa kutsun pääministerin järjestämään suureen, keisarillisessa puistossa vietettävään garden partyyn. Tästä puutarhajuhlasta muodostui kaikin puolin erittäin onnistunut: vieraat olivat kaikki mitä parhaimmalla tuulella ja juhlan ohjelma mitä monipuolisin ja varsinkin länsimaalaisille jotakin erikoista ja muistiin jäävää.
Pääministeri Hara, juhlan isäntä, joutui kanssani juttusille ja lausui tällöin kohteliaasti, että hän toivoi minun tyttärineni viihtyvän ja odotti, että jäisin Japaniin mahdollisimman kauaksi aikaa.
Kun korvissani, iloisesta juhlasta huolimatta, yhä soivat ulkoministerin kylmähköt sanat, tokaisin pääministerille jäykähkösti: »Minähän olen täällä aivan turhaan!»
Hämmästyneenä ja kysyvänä hän katsoi silmiini ja kuin jotain onnettomuutta peläten kysyi: »Mitä se merkitsee?» Kerroin hänelle, että aikomukseni oli kohdakkoin sulkea lähetystö ja siirtyä vakinaisesti asumaan Pekingiin.
»Miksi niin? Onko hallituksenne siis päättänyt lakkauttaa Tokion lähetystön?»
»Ei suinkaan. Hallitukseni on päinvastoin määrännyt minut tänne. Mutta kun minulle täällä selitetään asia siihen tapaan, että läsnäoloni täällä on turha, niin enhän voi muuta kuin poistua täältä mahdollisimman pian.»
»Kuka niin on selittänyt?»
»Hänen Ylhäisyytensä ulkoasiainministeri Utshida.»
»Mutta sehän on mahdotonta! Se on käsittämätöntä!»
»Voin vakuuttaa että asia on niin.»
Pääministeri lopetti keskustelun. Hän kääntyi jälleen muiden vieraidensa puoleen, aina yhtä herttaisena, ystävällisenä ja kaikista vieraistaan huolenpitävänä.
Sain seuraavana päivänä vieraan, erään ulkoasiainministeriön korkeimpia virkamiehiä, herra Matsudairan. Hän kertoi, että pääministerin ja ulkoministerin välit olivat minun takiani kiristyneet ja pyysi minua selostamaan asiaa omalta kannaltani, koska pääministeri oli nyt siinä käsityksessä, että ulkoministeri oli minua loukannut.
Pyysin Matsudairaa yrittämään kuvitella asemaani. »Kun kerran Suomesta oli tänne lähetetty edustaja, jonka tehtäväksi oli annettu mahdollisimman läheisten suhteiden aikaansaaminen molempien maiden välille, eikö ollut luonnollista, että myös Japani lähettäisi edustajansa Suomeen. Tämän ehdotukseni ulkoministeri oli hylännyt, koska se hänen käsityksensä mukaan oli turha. Hän ei siis ole sanonut, että nimenomaan minä olen turha, mutta hänen sanoistaan käsitän, että niin on asia, koska käsitykseni mukaan kahden maan välisiä suhteita on hoidettava molemminpuolisesti. Hänen sanoistaan sain sen käsityksen, ettei maa voi menestyksellä yksipuolisesti hoitaa suhteitaan, ellei toinen sitä myös halua. Kun Japani siis ei halua nyt perustaa lähetystöä Helsinkiin, olen oikeutettu tekemään sen johtopäätöksen, että oloni täällä Tokiossa on tarpeeton.» Herra Matsudaira sanoi olevansa kiitollinen selityksestäni ja lupasi tehdä kaikkensa, jotta pääministeri ja ulkoministeri ymmärtäisivät kantani.
Matsudaira uudisti käyntinsä muutamia päiviä myöhemmin. Tällä kertaa hän kysyi, millä ehdolla minä suostuisin jäämään Tokioon. Tiedusteltuani ensin, montako miestä Japanilla oli Tukholman-lähetystössään, vastasin: »Jos yksikin heistä asettuu vakinaisesti Helsinkiin, olen tyydytetty.»
Asia ratkesikin toivomallani tavalla. Joku Madridin-lähetystön avustajanpaikka peruutettiin ja siitä irroitetuilla varoilla peitettiin Helsinkiin muuttavan edustajan asuntokulut. Tukholman-lähettiläs Hata saapui molempien sihteereillensä Kitadan ja Nihein seurassa Helsinkiin. Nuorempi sihteereistä, Nihei, oli hyvin mielellään suostuvainen jäämään. Ministeri Hatan valtakirja, joka oli käsittänyt Ruotsin, Norjan ja Tanskan, laajennettiin nyt Suomeakin varten.
Tässä lähetystönperustamisasiassa olin unohtanut kuitenkin yhden seikan: hallitukselleni ilmoittamisen. Kun Japanin ministeri valtakirjoineen saapui Helsinkiin, ei Suomen hallitus ollut heidän tulostaan etukäteen tietoinen. Laiminlyöntini valkeni minulle vasta silloisen ulkoasiainministeriön päällikön, ministeri Pontus Artin lähettämästä sähkösanomasta, jossa minulle tiedoitettiin, että Suomen hallituksen arvovaltaa oli loukattu määräämällä Hata Helsinkiin edustajaksi kysymättä sitä ennen hänelle aggremangia. Vastasin kiireisesti, että syy on yksinomaan minun ja että tarkoitukseni oli järjestää asia mahdollisimman nopeasti. Tarkoituksillenihan oli tärkeätä saada edustus, koska juuri oma asemani ja käsitykseni Suomen ja Japanin suhteista sitä vaati.
Mielenkiintoni Japanin Helsingissä olevaan edustukseen pysyi tietysti vireillä, tiedustelin vähän väliä Matsudairalta, miten asiat Helsingissä sujuvat ja minkälaisia raportteja sieltä alkaa tulla. Matsudaira selitti kuitenkin, että kaikki raportit kulkevat Tukholman lähetystön kautta. Ehdotin silloin, että annetaan Nihein hoitaa asiansa yksin, lähettää raporttinsa suoraan, olkoonkin vaikka muussa suhteessa Tukholman-lähetystöön kuuluva. Matsudaira hyväksyi ehdotukseni ja Nihei sai siitä lähtien toimia itsenäisenä. Matsudaira tunnusti myöhemmin, että Helsinkiin perustetusta edustuksesta oli Japanille paljon hyötyä. Varsinkin Venäjän politiikan seuraamiseen oli Helsingissä huomattavasti paremmat mahdollisuudet kuin Tukholmassa, josta siihen aikaan Matsudairan ilmoituksen mukaan ei saatu Venäjää koskevia tietoja juuri lainkaan. Nihei toimi Helsingissä usean vuoden ajan ja yleni nopeasti diplomaattiurallaan, paljon nopeammin kuin vanhempi virkaveljensä Kitada. Helsingistä Nihei siirtyi ensin Varsovaan ja sitten Teheraniin, saaden ministerin arvon, jota vastoin Kitada, jonka myöhemmin tapasin, valitti kovasti sitä, ettei aikoinaan älynnyt jäädä Helsinkiin, vaikka hänellä siihen olisi ollut etuoikeus: »Nyt Nihei on jo korkea herra, kun minä vieläkin olen tavallinen lähetystöneuvos.»
Nihein rouva, joka Teheranissa oloonsa kyllästyneenä oli palannut kotimaahansa, kertoili vilkkaaseen ja hauskaan tapaan elämyksiään ja kokemuksiaan niin Helsingistä kuin Varsovasta ja Teheranistakin. Varsinkin hänen vertailunsa Helsingin ja Teheranin välillä olivat hauskaa kuultavaa. »Helsinki», hän kertoi, »oli ihana kaupunki, niin kaunis ja siisti ja kaikki ihmiset rauhallisia ja ystävällisiä. Kadut olivat leveitä, siistejä, maitokaupat oikein siisteyden esikuvia, kaupoissa ei tingitty, ei niissä huudettu eikä rähisty, eikä ollut syytä missään pelätä epärehellisyyttä. Mutta jo matka Teheraniin oli kauhistuttava. Ensin junalla jonkin matkaa, sitten kamalalla kamelikaravaanilla halki yksitoikkoisen ja vuorisen maan. Ja itse Teheran, mikä surkea paikka! Kadut itämaisen epäsiistejä, kaikkialla huutoa ja korviasärkevää melua. Vesijohtoakaan ei ole missään, vaan vesi täytyy mutaisena ja hiekkaisena noutaa jostakin joesta. Kun se sitten yön selvittyään olisi käyttökelpoista, on suurin osa tynnyrien sisältöä jo ehditty varastaa.»
Ja Teheranin asukkaista rouva Nihei kertoi: »Persialaiset puhuvat tavattoman paljon maansa muinaisuudesta, sen ylväästä, mahtavasta historiasta, uskontojen perustajista, suurista valloittajista ja kuuluisista muinaismuistoistaan, kirjallisuudestaan ja Dareioksesta ja Kserkseestä ja jos jostakin maansa edusta, mutta loppujen lopuksi he tarjoavat kaupaksi taatusti oikeata, niin ja niin monen sadan vuoden vanhaa, sellaiset ja sellaiset vaiheet kokenutta persialaista mattoa. Mutta aina on pelättävä petosta ja vilppiä. Joka paikassa!»
Japanin ja Kiinan edustuksen Helsinkiin järjestämisellä katsoin täyttäneeni ensimmäisen osan tehtävästäni mainittujen maiden ja Suomen välisten suhteiden solmimiseksi.
Vuosia jälkeenpäin tapasin Utshidan. Hän ei silloin enää ollut ulkoministeri, mutta keskustelumme kääntyi niihin vuosiin, jolloin olimme ensi kerran tavanneet. Utshida tunnusti silloin: »Saittepa minut silloin piinalliseen tilanteeseen väittämällä pääministerille minun todenneen teidät Tokiossa turhaksi. Oikein silloin ihmettelin sitä rohkeutta ja itsepäisyyttä, jolla asiaanne ajoitte.»
Vastasin etten ollut mikään diplomaatti.
»Kyllä sellainen, joka niin hyvin kykenee pelottelemaan ulkoministeriä ja suorastaan kiristämään häntä, käy hyvästäkin diplomaatista!»
Miten vaikeaksi muutkin Tokiossa olevat diplomaatit tehtäväni tässä Japanin edustuksen Helsinkiin saamisessa käsittivät, kuvaa hyvin Norjan asiainhoitajan Knudtonin sanat, kun hänelle kerroin aikomuksestani: »Sitä kyllä saatte odottaa! Tanskaankin luvattiin sellainen jo 15 vuotta sitten, mutta vieläkään ei sitä ole Kööpenhaminaan kuulunut!»
PRINSSI FUSHIMI
Japanin tiedemiespiirien vanhimpiin ja arvossapidetyimpiin kuului professori Kurakitshi Shiratori, Tokion keisarillisen yliopiston kuuluisa ja laajalti tunnustettu Itä-Aasian tutkija. Hän on julkaissut mm. joukon laajoja Kiinan, Mantshurian ja Mongolian vanhinta historiaa koskevia teoksia, mutta myös Japanin ja Korean muinaisten valtioiden olot ovat kuuluneet hänen tutkimuspiiriinsä. Laajoilla ulkomaanmatkoillaan hän on poikennut mm. Suomessakin ja saanut paljon ystäviä meikäläisistä tiedemiespiireistä; heistä varsinkin senaattori Otto Donner, jonka kanssa hän myöhemminkin on ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa, on mainittavin. Myös suomalais-ugrilaisen Seuran ulkomaiseksi jäseneksi hänet on ansioittensa perusteella valittu.
Japaniin saavuttuani professori Shiratori järjesti minulle tilaisuuden pitää muutamia luentoja Tokion keisarillisessa yliopistossa. Näiden luentojen välityksellä, joissa käsittelin pääasiallisesti suomalais-ugrilaisten kansojen vaiheita ja historiaa, mongolin ja tunguusin kielen suhdetta toisiinsa ym. tutkimusteni tuloksia, tutustuin myös moniin Tokion oppineisiin. Mutta varsinkin tuttavuuteni professori Shiratorin kanssa muodostui minulle merkitykselliseksi.
Professori Shiratori oli nimittäin nuoren perintöprinssin, Japanin nykyisen keisarin Hirohiton kasvatuslautakunnan puheenjohtaja. Tämä lautakunta järjesti joka viikko keisarillisessa hovissa luentotilaisuuksia, joihin kaikki keisarilliset prinssit ja prinsessat osallistuivat ja joissa käsiteltiin kaikkea, minkä katsottiin kuuluvan keisarilliseen kasvatukseen.
Vanhemmista keisarilliseen perheeseen kuuluvista prinsseistä oli erikoisen huomattava H.K.K. prinssi Higashi-Fushimi, keisarin läheinen sukulainen. Hän oli ensimmäinen keisarilliseen hoviin kuuluvista, johon minulla oli kunnia tutustua. Hän oli paljon matkustellut, puhui sujuvasti englantia ja oli mitä rakastettavin ja seurustelutaitoisin. Japanilaisten prinssien tapaan hän oli saanut meriupseerinkasvatuksen, oli osallistunut Venäjän ja Japanin sotaan ja seisonut Tsushiman meritaistelussa amiraali Togon vierellä tämän lippulaivalla. Japanin keisarin edustajana hän oli käynyt mm. Englannin kuninkaan Edvardin vihkiäisissä.
Sain kutsun prinssi Higashi Fushimin palatsissaan pitämille illallisille. Kun olin vasta hiljattain Tokioon tullut ja muutenkin diplomaattikunnassa nuorimpia, ymmärsin pysytellä vieraitten — vain ulkomaiset ministerit ja edustajat sekä korkeimmat japanilaiset kenraalit ja amiraalit olivat kutsutut — aivan loppupäässä. Pöydässä jouduin istumaan Korean kenraalikuvernööri Saiton ja amiraali Takeshitan välissä.
Kun illallinen oli nautittu ja vieraat rupesivat vähitellen vetäytymään ruokasalin viereiseen suureen seurustelusalonkiin, koetin vaatimattomasti jälleen pysyttäytyä viimeisten poistujien joukossa. Siinä hiljalleen edetessäni ja ympärilläni olevaa komeutta ihaillessani ja muiden vieraiden hillittyä keskustelunsorinaa kuunnellessani ilmestyi viereeni japanilainen amiraali. Hän tarjosi minulle sikaarin, tarjosipa tulenkin ja ryhtyi juttusille.
Kuullessaan, että olin varsinaiselta ammatiltani professori, hän innostui kyselemään, keitä japanilaisia professoreja kuului tuttavapiiriini. Luettelin hänelle joukon nimiä, mainiten myös professori Shiratorin. Japanilainen amiraali näytti hyvin tuntevan tämän, ja niin keskustelumme jatkui varsin pitkään. Osa vieraista, doyenin aloitteesta, rupesivat jo tekemään lähtöä, kun keskustelutoverini sanoi:
»Anteeksi, että keskeytän nyt keskustelun, minun täytynee mennä hyvästelemään vieraitani, mutta olette varmaan niin hyvä että jäätte vielä tänne, jatkamme vielä keskusteluamme.»
Vasta nyt minulle vaikeni, että olin koko ajan keskustellut juhlien isännän H.K. Korkeutensa, prinssi Higashi Fushimin kanssa.
Kun vieraat olivat poistuneet, prinssi palasi luokseni, kutsuipa mukaan vielä puolisonsa prinsessankin »kuulemaan, miten Suomen Japaniin juuri saapunut edustaja puhuu japania».
Se mielenkiinto, jota prinssi Fushimi keskustelumme aikana oli minulle ja Suomelle osoittanut, oli hyvin liikuttavaa myöhemminkin. Syksymmällä (v. 1920) muutamana päivänä soi puhelimeni ja prinssi Fushimin ystävällinen ääni langan päässä tiedusteli, sopisiko minun seuraavana maanantaina saapua tyttäreni kanssa iltapäivä teelle.
Palatsiin saavuttuamme havaitsin, että läsnä olivat myös Englannin suurlähettiläs Sir Charles Elliot ja Yhdysvaltain suurlähettiläs ja viimeksi mainitun puoliso. Tyttäreni prinsessa pian vei mukanaan jonnekin palatsin sisähuoneisiin.
Teepöydän ääressä sir Charles — joka muuten on kirjoittanut ainoan todella kunnollisen englanninkielisen suomen kieliopin jo niihin aikoihin, jolloin hän toimi Englannin suurlähetystön sihteerinä Pietarissa — väitti, että japanin kieli on läheistä sukua suomen kielelle, minkä johdosta prinssin mielenkiinto minua ja maatani kohtaan vain kasvoi. Lyhyen teekutsun aikana ei keskustelumme tästä asiasta voinut tietenkään muodostua pitemmäksi.
Sillä aikaa oli prinsessa tytärteni hoivatessaan kysellyt häneltä, pitääkö hän tai hänen isänsä japanilaisista kukista, erittäinkin krysanteemeista. Tyttäreni oli tietenkin vastannut innostuneena tähän kysymykseen myöntäen. Kun sitten poistuimme palatsista, oli automme ahdettu aivan täyteen mitä ihanimpia krysanteemeja ja muita keisarillisten kasvihuoneiden kauneimpia kukkia. Vaunu kukitettuna ajoimme sitten kotiin iloisina erikoisesta ja miellyttävästä japanilaisesta vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden osoituksesta. Niin paljon kukkia autoomme oli ahdettu, että jouduimme vakavaan pulaan niiden kaikkien sijoittamisessa kotiimme, koko huoneistomme tuli niitä tulvilleen.
Seuraavana päivänä kävi luonani eräs ulkoasiainministeriön virkamies. Kukat nähtyään hän jäi ihmettelemään, että »nuohan ovatkin sitä ja sitä lajia krysanteemeja, niitä ei muualla olekaan kuin keisarillisissa puutarhoissa». Ja Suomen lähetystön arvo kohosi huomattavasti ulkoasiainministeriössä tämän prinsessa Fushimin huomaavaisuuden ja ystävällisyyden johdosta. Tapasin prinssi Fushimin monesti jälkeenpäin. Eräässä hänen juhlassaan, kun kävelimme puistoa ihailemassa, hän ihmetteli edelleen, miten olin niin nopeasti voinut perehtyä japanin kieleen. Minä vastasin: »Käyn usein teattereissa, varsinkin sellaisissa, joissa esitetään japanilaisia kansanomaisia näytelmiä. Niissä mielestäni kieli on puhtaampaa, vähemmässä määrässä kiinalaistunutta.»
Prinssi myönsi, että tämä oli hyvä tapa oppia, paitsi kieltä, myös tuntemaan japanilaista elämää ja katsantokantoja. »Vahinko, etten voi sitä itse noudattaa. Lähtisin niin mielelläni teattereihin useamminkin, mutta en oikeastaan voi. Minun pitää ilmoittaa aikomuksestani hoviministerille, hän vuorostaan ilmoittaa sen sisäministerille, joka puolestaan kääntyy valtiollisen poliisin puoleen. Etsivät pannaan liikkeelle, kaikki kadut palatsista tuohon teatteriin saakka miehitetään kaiken varalta virka- ja siviilipukuisilla poliiseilla. Erikoinen komitea pannaan tutkimaan, onko se ja se näytelmä sisällykseltään sen arvoinen, että keisarillisen prinssin voidaan sallia sen näkevän, ja ovatko ne ja ne näyttelijät sellaisia, että heidät voidaan päästää keisarilliselle prinssille näyttelemään. Tämä kaikki vie niin paljon aikaa, että jos teatteriin joskus aikoo lähteäkin, on siitä ilmoitettava vähintään kaksi viikkoa ennen. Ymmärrätte hyvin, että tällaisten olosuhteiden vallitessa olen oikeastaan kuin vanki, kaikenlaisten komiteoiden, ministerien, poliisin ja etiketin vanki. Sillä tavalla kuin te yleensä tulette ja menette, en minä pääse ylipäänsä mihinkään. Konsertit, taidenäyttelyt, juhlat, ne kaikki ovat minulta kiellettyjä.»
Keskustelumme aikana oli prinsessa saapunut seuraamme. Hän johdatti meidät puutarhan nurkkaukseen, jossa muurin vieresen, tuuhean ison puun lehtevien oksien alle oli paalujen varaan rakennettu yksinkertainen puulava; tikapuut olivat nojallaan sitä vasten ja ylhäällä oli pieni puinen penkki.
»Tuolla ylhäällä», prinsessa kertoi, »me iltaisin usein istumme kaupunkia katselemassa. Siellä me muurinharjan ja lehvien välistä tirkistelemme kaupunkiin, katselemme sen menoa ja touhua ja kuuntelemme sen monivivahteisia ääniä. Se on meidän ikkunamme vapaaseen maailmaan.»
»Yritin kerran», prinssi lisäsi, »saada itselleni rauhallisen ja kauniin paikan, missä olisin voinut tuntea itseni vapaammaksi. Olin löytänyt rannikolta, Kamakurasta, huvilan, jonka mielelläni olisin itselleni hankkinut, mutta suunnitelmani raukesivat. Valtiollinen poliisi puuttui asiaan, antoi seudusta epäävän lausunnon ja niin jäin ilman huvilaani.»
TOKION DIPLOMAATTIKUNNAN HUVITUKSIA
Maaliskuun puolivälissä sai Tokion diplomaattikunta tavallisesti kutsun saapua osallistumaan keisarilliseen sorsajahtiin, jonka isäntänä on aina joku keisarillisen huoneen prinsseistä. Vain samaan aikaan sattuva hovisuru tai suurempi kansallinen onnettomuus, kuten hirmumyrsky tai maanjäristys voi aiheuttaa sen, että vuosittainen sorsanpyyntiretki peruutetaan. Retki tehdään aina keisarilliselle metsästysalueelle, suuren Tokiosta pohjoiseen olevan järven rannalle, jonka ympäristö on monien peninkulmien säteellä rauhoitettu kaikenlaiselta riistanpyynniltä. Ei laukaustakaan saa ankaran rangaistuksen uhalla alueen lähimmässä ympäristössä ampua. Järvi on laaja, tyypillinen lintujärvi mataline rantoineen ja jokapäiväisine, kymmeniä tuhansia lintuja käsittävine muuttoparvineen, jotka retkillään pohjoisille vesille, Kamstštkan ja Siperian joille, levähtävät matkan rasituksista.
Kutsun saatuamme olimme uteliaat näkemään, minkälaista on sorsajahti Japanissa, ja varustauduimme matkaan. Tokion itäiseltä asemalta, josta lähdön piti tapahtua, ostin junalipun määräasemalle, mutta laiturille saavuttuani ja nähdessäni keisarillisen junan salonkivaunuineen, joiden kyljessä komeilivat keisarillisen vaakunan tyylitellyt krysanteeminkukat, ja todettuani, että juuri tämä juna oli varattu sorsanpyyntiin lähtevälle lukuisalle diplomaattikunnalle, huomasin heittäneeni lippurahani hukkaan. Eihän tuollaisessa junassa tietenkään junalippua tulla kyselemään.
Matkan isäntänä oli tällä kertaa keisarillinen prinssi Kita-Shirakava. Tavallista oli, että junamatkan aikana prinssi suoritti vieraittensa vastaanoton, ja olin sitä varten vetäytynyt tapani mukaan viimeiseen vaunuun tupakoimaan ja odottamaan vuoroani esittelyä varten, jonka diplomaattikunnan vanhin, Englannin suurlähettiläs Sir Charles Elliot aloitti. Kesken kaiken minut kuitenkin, arvelujani aikaisemmin, kutsuttiin prinssin vaunuun. Sir Charles oli prinssin kanssa keskustellessaan tullut jotakin maininneeksi jälleen tuosta japanin ja suomen kielten sukulaisuudesta, mutta ilmeisesti tehnyt sen jossakin määrin epäselvästi, sillä esittelyn jälkeen prinssi kysyi minulta: »Onko siinä väitteessä perää, että suomalaiset ja japanilaiset ovat sukua keskenään?»
Arvasin heti, kuka keskustelun tästä asiasta oli virittänyt, naurahdin ja vastasin: »En ainakaan minä tiedä sellaisesta mitään. Kyllähän eroa joka tapauksessa on melkoisesti.»
»No, mutta kielet ainakin ovat sukulaisia keskenään?» prinssi tiedusteli.
»Kukahan niin on väittänyt?»
»Sir Charles tässä juuri sitä väitti ja sanoi, että te voitte antaa tähän asiaan paljonkin lisävalaistusta.»
»Kyllähän asia voi niinkin olla», vastasin, »sillä englantilaisten mielestä kaikki muu, mikä ei ole heidän kanssaan sukua, on heidän mielestään sitten ainakin keskenään sukua. En oikein usko tuohon teoriaan, sillä heidän mukaansahan turkin, japanin, suomen ym. kielet ovat kaikki sukua keskenään, vaikka sitten olisivatkin toisistaan kuinka kaukana tahansa. Loppujen lopuksi minun täytyy sanoa, etten oikein usko englantilaisia näissä asioissa.»
Kun olin puhuessani koko ajan käyttänyt japanin kieltä, kysyi prinssi sir Charlesilta: »Ymmärrättekö, mitä Suomen edustaja mielipiteistänne sanoo?»
»Valitettavasti en osaa japanin kieltä, mutta suomen kieleen olen kyllä hyvin perehtynyt.»
Keskustelu kieliasiasta jatkui sitten vielä pitkään, mutta siirtyi yhtäkkiä pitkistä ja lyhyistä, painollisista ja painottomista tavuista suomalaisiin suksiin. Prinssi tiedusteli, mistä hän saisi hankituksi itselleen suomalaiset sukset. »Suomalaisethan ovat maailmankuuluja hiihtäjiä, ja täällä väitetään, että suureksi osaksi heidän menestyksensä on johtunut juuri heidän käyttämistään erinomaisista suksista.»
Olin mielissäni tästä uudesta Suomelle edullisesta puheenaiheesta ja lupasin prinssille tehdä kaikkeni, jotta hän saisi ensiluokkaiset suomalaiset sukset. (Retkeltä palattuani kirjoitinkin heti »Urheilutarpeita»-liikkeelle Helsinkiin, ja erään japanilaisen tuttavani herra Gan välityksellä Japaniin saatiinkin 50 paria priima suksia. Näistä toimitettiin heti yksi pari prinssi Kita-Shirakavalle, 25 paria oli hoviministeri tilannut keisarillisten prinssien ja prinsessojen käyttöön.)
Junakeskustelumme venähti niin pitkäksi, että saavuimme määräasemalle. Junassa suoritettavaksi suunniteltu esittely oli näin ollen jäänyt, mutta sitä jatkettiin perillä. Suuriin, valtavan pitkiin yksikerroksisiin rakennuksiin oli katettu aamiainen, jonka jälkeen valmistauduttiin varsinaiseen sorsanpyyntiin.
Vieraat jaettiin kymmenen hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle annettiin joku japanilainen ohjaaja. Rintapieliin kiinnitettiin punaiset ja siniset paperilaput, joissa oli joku kirjain ja juokseva numero 1—5. Samalla kirjaimella varustetut laput saaneen ryhmän oli koko pyynnin ajan pysyttäydyttävä yhdessä, vieläpä määrätyssä — punaisen ja sinisen värin ja numeroiden osoittamassa järjestyksessä. Pyyntivälineeksemme saimme jokainen suuren, pitkävartisen haavin, joka oli valmistettu tavallisesta harvahkosta, mutta tukevasta kalaverkontapaisesta. Ennen pyyntiinlähtöä teroitettiin vielä jokaisen mieleen ehdottoman hiljaisuuden välttämättömyyttä koko pyynnin aikana, pieninkään ääni ei saanut ketään ilmaista.
Kymmenen hengen ryhmissä lähdettiin sitten äänettöminä ja uteliaina liikkeelle. Järven rannalle oli kaivettu vieri viereen, aina muutaman metrin välimatkoin, noin 10 metrin pituisia, metrin — puolentoista levyisiä matalia ojia, joita reunusti noin puolentoista metrin korkuinen penger. Täten muodostui ojista kuin pienoisia järveltä maalle pistäviä vuonoja. Samaan ryhmään kuuluvat hiipivät hiljaa selkä köyryssä määrätylle paikalleen ojan kummallekin puolelle vallin suojaan, muut ryhmät samalla tavalla oman ojansa ympärille. Ohjaajana oleva japanilainen asettuu ojan päähän, tirkistää varovaisesti siellä penkereeseen asetetun pienen tirkistysaukon läpi ojalle, näkyykö siinä saalista ja kuinka paljon. Jännittyneenä seuraamme hänen jokaista liikettään. Pian hän viittilöi sormiaan kohottaen, ja ymmärrämme heti hänen merkeistään kaikessa rauhassa ojassa pulikoivien sorsien luvun.
Kun muutkin ryhmät ovat päässeet mahdollisuuksistaan selville, annetaan kaikille merkki ryhtyä yhtäaikaiseen toimintaan. Jokainen nousee äkkiä ylös ja koettaa siepata tästä yllätyksestä säikähtyneet ja lentoonpyrkivät sorsat haaviinsa, ennen kuin saalis ennättää ulottuvilta. Sain jo ensimmäisestä ojasta itselleni aikamoisen pulskan linnun, joka räpisteli vimmatusti haavissani. Tunnustelin, mitähän sille pitäisi tehdä, kun japanilainen vartiomies ilmestyi viereeni, otti linnun haavistani, väänsi kätevästi siltä niskan ja vei mennessään.
Siirryimme seuraavan ojaryhmän luokse. Tämä aavemaisen hiljainen metsästys tuntui samalla kertaa sekä jännittävältä että hassunkuriselta. Arvokas diplomaattikunta hiiviskelemässä selät koukussa ja sitten taas haavi kourassa mielettömästi huitomassa ojien ympärillä! Muuta ääntä ei kuulu kuin pyytäjien kiivas hengitys ja pelästyneiden lintujen siipien hätäinen läiske, kunnes sekin vähitellen vaimenee, saalis korjataan pois ja ryhmät hiipivät uusien ojien äärelle.
Sama meno uudistetaan. Osa linnuista joutuu haaveihin, osa pääsee onnellaan karkuun. Eräs innokkaista naisvieraista, jonka haaviin ei ollut vielä yksikään lintu sattunut, äkkää yhtäkkiä, että tuonnehan on jäänyt ojaan vielä pari komeata lintua, jotka meistä välittämättä kaikessa rauhassa jatkavat uiskentelemistaan. Hän kurkottelee haavillaan lintuja, mutta nämäpä päästävätkin heti aikamoisen hälinän: »Kvääk, Kvääk, Kvääk», ne huutavat yhtä kurkkua. Pian kiiruhtaa paikalle myös ryhmämme japanilainen ohjaaja, joka hätääntyneenä viittilöi ja hiljaa supisee: »Ei niitä, ei niitä!» »Jättäkää ne linnut rauhaan!» Innostunut haavijatar herkesi siis yrittämästä ja heti ojaan jääneet linnutkin rauhoittuivat ja hiljenivät. »Ne ovat kesyjä», japanilainen selitti, »ne ovat houkutuslintuja, joita hoidetaan ja ruokitaan säännöllisesti. Ne ovat jo niin tottuneet tähän haavimetsästykseen, etteivät välitä lähteä pakoonkaan, jos joku erehdyksessä rupeaisi niitäkin tavoittelemaan, vaan huutavat vartijan heti avukseen, niin kuin kuulitte!»
Pyynnin väliaikana menin vartijan kanssa rannalla olevalle kummulle tarkastelemaan ympäristöä. Kyselin oppaaltani, paljonko lintuja mahtaa tänä keväänä järvellä olla. Hän valitti niiden poikkeuksellista vähyyttä tällä kertaa, mainiten, että arviolta vain 40 000 lintua oli nyt järvellä levähtämässä.
Kun pyyntimme vihdoin iltapäivällä lopetettiin, olin saanut haavituksi kokonaista 7 lintua! Samaan määrään oli päässyt tyttärenikin, mutta vieraiden joukossa oli tietysti myös poropeukalolta, joilla ei ollut ainoatakaan.
Välillä käväisin palviljongin läheisyydessä olevan pikku lammen luona. Japanilaiset isäntämme olivat pitäneet huolta vierautensa viihtyisyydestä varaamalla halullisille tilaisuuden koettaa kalaonneaan onkimalla. Lammen rannalla vilisikin onkijoita, pääasiallisesti diplomaattikunnan nuorempaa polvea, varsinkin runsaasti naisia, jotka sievät bambuvavat kädessään, nauraen ja ilakoiden odottelivat saaliinsa ilmestymistä. Kalat söivätkin hyvin ahkerasti, olivat kerrassaan mainiolla »syömätuulella», niin kuin kalamiesten on tapana sanoa. Yksi ja toinen veti tämän tästä lammesta pienen, hopeanvärisen pyristelevän kalan; virkapukuinen japanilainen riensi heti apuun, päästi kalan sievästi ja näppärästi koukusta ja viskasi sen rannalla olevaan sankoon. Onkijain ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin pitää vapaa ja vetää kala ylös, kaikesta muusta, madon koukkuun asettamisesta, korkin sopivalle syvyydelle asettamisesta ym. pitivät kiertelevät virkapukuiset vartijat huolen.
Kiertelin lammen ympärillä; se oli jokseenkin pieni, niin kapea, että vastakkaisilla rannoilla seisovat onkijat hyvin voivat keskenään keskustella, nurmirantainen ja ympäröivien koristeellisten puitten johdosta harvinaisen kaunis. Ryhdyin juttusille erään japanilaisen »koukustapäästäjän» kanssa ja kysyin, ennen kuin hän ehti sankoineen ja kaloineen kadota jonnekin sivummalle, mihin nuo kalat oikein viedään ja mitä niistä valmistetaan.
Japanilainen virnisti ja kuiskasi hiljaa, niin etteivät ympärillä olevat onkimistouhuunsa vajonneet kuulisi: »Ne kerätään vähän suurempaan sammioon ja kun vieraat ovat poistuneet, ne heitetään takaisin tuohon lammikkoon seuraavaa onkimistilaisuutta odottamaan.»
Älysin jo vähitellen onkijain hyvän kalansaaliin. Kalat kenties ovat oppineet ilahuttamaan onkijoitaan. Ties kuinka monta kertaa ne ovat jo kiertäneet tuon ympyrän; lammikko, ongenkoukku, sanko, sammio, lammikko! Mielenkiintoni onkimiseen sammui. Päivällinen syötiin jälleen samassa valtavan pitkässä rakennuksessa, jossa aamiainenkin. Pääruokalajina oli tietysti sorsapaisti; ei meikäläiseen tapaan valmistettuna, vaan suunnilleen kuin Stroganovin-pihvi, pieniin kuutioihin leikattuna.
Kun keisarillisessa junassa sitten palasimme Tokioon takaisin, olimme hyvin tyytyväisiä tähän yllättävän riemukkaaseen sorsanpyydystysretkeemme. Junamatkalla hovin jahtivoudit jakelivat sitten vieraille päivän saaliin. Jaossa noudatettiin jonkinlaista arvojärjestystä: suurlähettiläät saivat lintunipun, jossa oli kokonaista 7 lintua, ministerit saivat viisipäisen, asiainhoitajat kolmipäisen, sihteerit kaksipäisen sorsanipun.
JAPANILAISIA TUTTAVIANI
Se ystävällisyys ja kaikessa osoittautuva vieraanvaraisuus ja huomaavaisuus, jota japanilaiset minulle ja tyttärelleni heti Japaniin tulomme alusta saakka osoittivat, helpotti mitä suurimmassa määrässä tottumistamme uusiin oloihin ja viihtymistämme kaukana rakkaasta kotimaastamme.
Mutta erikoisesti minulla oli syytä olla kiitollinen laajasta ja yhä lisääntyvästä tuttavapiiristä, johon kuului useita vaikutusvaltaisia ulkoasiainministeriön virkamiehiä. Jo aikaisemmin kertomani Ahvenanmaan-jutun yhteydessä esitetyt seikathan ovat siitä mitä elävimpänä esimerkkinä; sainhan sen yhteydessä tietooni sellaisia seikkoja, joita ei yleensä ole tapana virastojen ulkopuolelle antaa.
Näistä ulkoasiainministeriön virkamiehistä on ennen kaikkea mainittava matkatoverini, paroni Idjuin, Japanin entinen Rooman-lähettiläs ja nyt ulkoasiainministeriön tiedotuspäällikkö. Laivalla tehty tuttavuus syventyi myöhemmin hyvin läheiseksi toveruudeksi, niin että ulkoasiainministeriössä käydessäni melkeinpä aina käännyin asioissani ensimmäisenä paroni Idjuinin puoleen. Talon vahtimestaritkin jo niin tottuivat muistamaan minut, että heti tullessani kysymättä ilmoittivat, oliko paroni Idjuin tavattavissa, ja mikäli hän oli virkavelvollisuuksiensa sitoma, ystävällisesti kehoittivat hänen yksityiseen kabinettiinsa odottamaan. Paroni Idjuinin huomaavaisuus ja auttavaisuus meni jopa niin pitkälle, että hän, milloin tehtävänäni oli joku diplomaattinen nootti, neuvoi minua sen laatimisessa, tarkasti konseptini, jopa antoi hyödyllisiä ohjeitakin sanamuotojen ja lauseiden sorvaamiseksi sellaisiksi, joihin Japanin ulkoasiainministeriössä oli totuttu. Tälle paroni Idjuinilta saamalleni opetukselle annoin suuren arvon, olinhan melko tottumaton alkuaikoina uusiin tehtäviini. Kotiuduin melkein paroni Idjuinin kabinettiin. Sattui nimittäin kerran niihin aikoihin, jolloin Neuvosto-Venäjälläkin oli Tokiossa jo oma edustuksensa, että joku heikäläisistä tuli paroni Idjuinin luo asioilleen sellaiseen aikaan, jolloin istuskelin paronin luona juttelemassa. Venäjän edustaja oli jo odotellut etuhuoneessa, mutta paroni Idjuin otti hänet vastaan läsnäolostani huolimatta kysyen kuitenkin Neuvosto-Venäjän edustajalta: »Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että Ramstedt on täällä?»
Tällaiset tapaukset olivat omiaan luomaan sellaisen käsityksen, että minulla oli eräänlainen erikoisasema Japanin ulkoasiainministeriössä.
Toinen minulle varsin läheiseksi ulkoasiainministeriön auttajaksi osoittautunut oli ulkoministeri Utshidan yksityissihteeri Hori, josta jo toisessa yhteydessä olen kertonut. Mutta eräs tapaus on kuitenkin vielä mainittava kuvaamaan hänen myötämielistä suhtautumistaan. Japanin kielen oppimisen ja erikoisesti sen erilaisten aapistojen tutkimisen yhteydessä olin japanilaisia lehtiä seuratessani huomannut uutisen, jossa kerrottiin noin 700 japanilaisen joukkomurhasta Nikolajevskissä Siperiassa. Kirjoitin herra Horille Katakana-aapiston merkeillä yksityisen kirjeen, joka huolimatta rautanaulantapaisista merkeistään oli mahdollisimman osaaottavaiseen ja sydämelliseen sävyyn sepitetty. Vaikka kirje oli yksityisluonteinen, herra Hori oli sen virallisesti kirjannut ulkoministeriön diaarioon ja antanut siitä Tokion sanomalehdille uutisen, jossa sanottiin, että ulkomaisista edustajista vain Suomen asiainhoitaja oli ymmärtänyt, mitä Nikolajevskin murhenäytelmä japanilaisille merkitsi. Seurauksena tästä tietysti oli, että kaikki Tokion lähetystöt kiiruhtivat lähettämään ulkoasiainministeriöön viralliset valittelunoottinsa.
Ensimmäisenä kesänä oleskelin tyttäreni kanssa eräällä Tshusendji-nimisellä, kauniista ja kirkkaasta sisämaanjärvestä kuuluisalla paikkakunnalla. Eräänä päivänä Tokion lehtiä lueskellessani ilmestyi viereeni nuori japanilainen, joka havaitessaan minut ulkomaalaiseksi pyrki auttamaan sanomalehtieni lukemisessa ja tällä tavalla tunkeutumaan tuttavuuteeni. Pidin hänen käytöstään silloin tunkeilevana ja torjuin tarjouksen tavalla, jonka hän ymmärsi poishäätämiseksi. Hiukan myöhemmin hän saapui uudestaan luokseni ja pyysi kohteliaasti anteeksi äskeistä häiritsemistään. Nuori mies mainitsi nimekseen Itshikava ja kertoi, että hän opiskelee Tokion yliopistossa ja aikoo diplomaattiuralle.
Huomasin nuorukaisen hyvin miellyttäväksi ja antauduin hänen kanssaan heti pitempään keskusteluun. Sen aikana hän mainitsi, että englannin kieli tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Sattumalta tapasin Itshikavan sitten myöhemmin Tokiossa, muistin tapaamisemme Tshusendji-järven rannalla ja tarjouduin antamaan hänelle englannin kielen keskustelutunteja, mihin hän ilomielin suostui.
Itshikava läpäisi sitten keskustelutuntiemme ansiosta tutkintonsa hyvin ja nimitettiin heti ulkoasiainministeriöön nuoremmaksi avustajaksi. Hän kirjoitti minulle usein. Eräässä kirjeessään hän mm. mainitsi, kuinka he ulkoministeriössä ovat kiinnittäneet erikoista huomiota siihen, että Tokion diplomaattien joukossa on kolme tunnettua nimeä: Englannin edustaja, suurlähettiläs Sir Charles Elliot, monien kielten tuntija, joka suomen kieliopin lisäksi on mm. kirjoittanut erään neekerikielen kieliopin, tohtori William Solf, Saksan entinen ulkoministeri ja Samoa-saarten kenraalikuvernööri ja sitten Suomen edustaja, professori Ramstedt. Kirjeissään Itshikava myös valitti, että kun hänellä on liian pieni palkka, hän on kirjoitellut lehtiin silloin tällöin. Ehdotin hänelle, että hän kirjoittaisi niistä aiheista, joita minä hänelle toimittaisin. Itshikava suostui ja niin ilmestyi pian Tokion lehtiin hänen varsin näppärästi ja eloisasti kirjoittamiaan artikkeleita minulta saamistaan aiheista, mm. Helsingin Elannosta, Suomen naisten äänioikeudesta, kunnallisista vaaleistamme, osuuskassaliikkeestämme yms.
Ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö Matsudaira oli hyvin tyytyväinen Itshikavan kirjoituksiin; hänen mielestään ne todistivat, että nuori kirjoittaja oli yritteliäs, toiminnanhaluinen ja pystyvä nuorukainen. Ensimmäisen talven Tokion-tuttavuuksiin kuului myös Tokion yliopiston koneopin professori Hirota, jo melko iäkäs mies. Hän saapui luokseni oikeastaan neuvoa kysyäkseen. Japanin rautatiehallitus oli professori Hirotalta pyytänyt lausuntoa eräistä koneista, joista hän oman tunnustuksensa mukaan ei ymmärtänyt yhtään mitään. Nämä koneet olivat lumensulatuskoneita, joita rautatiehallitus oli aikeissa hankkia voidakseen pitää Pohjois-Japanin runsaslumisissa vuorisolissa talvisinkin liikennettä yllä, lunta toisinaan saattoi tulla parinkin metrin vahvuudelta ja kokonaan tukkia rautatielinjat. Professori Hirota oli koettanut ottaa selvää näistä koneista ja päässytkin tiedusteluissaan niin pitkälle, että kaikkiaan viisi patenttia oli mainituille koneille haettu, niistä kaksi Kanadaan, mutta itse koneita hän ei ollut koskaan nähnyt. Hirotalla oli mukanaan joitakin kuvia, ja niistä hän nyt näytti minulle yhtä.
Katselin kuvaa. Se esitti Savonius & Company Oy:n lumensulatuskonetta. Sanoin, että olen tuollaisia kojeita nähnyt paljonkin Helsingin kaduilla toiminnassa.
Professori Hirota ihastui. »Se on siis todella käytännössä kelvollinen?»
»On, mutta sen käyttämiseen tarvitaan sähkövirtaa.»
Vastaukseni oli professori Hirotan mielestä aivan luonnollinen asia, se ei tulisi tuottamaan minkäänlaisia vaikeuksia; ainahan rautatien varrella on sähkövoimaa saatavissa.
Seurauksena tästä »asiantuntijanlausunnosta» oli, että mainittu Savoniuksen kone sai professori Hirotalta suosituksen ja Japanin rautatiehallitus tilasi tällaisen koneen kokeilujaan varten, myöhemmin sitten useampiakin. Mutta paitsi sitä, oli keskustelustamme hyötyä professori Hirotallekin. Iäkkäänä miehenä hän pian joutui eläkkeelle, mutta siirtyi tavallaan liikealalle, sillä hän sai itselleen Savoniuksen koneiden edustusoikeuden Japanissa, ei yksin lumensulatuskoneiden, vaan toiminimen valmistamien roottoreidenkin edustuksen.
Professori Hirota oli kiitollinen. Hän kutsui minut usein kotiinsa, jossa minulla oli harvinainen ilo kuulla hänen kahden nuoren tyttärensä esittävän eurooppalaista musiikkia. Toinen tytöistä lauloi, toinen säesti.
Kerran sitten Itshikavan tavatessani tämä sattumalta kysäisi minulta, tunnenko professori Hirotan. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi, että hänen päällikkönsä ulkoasiainministeriössä, paroni Idjuin, oli pyytänyt hänet erään virkatoverinsa kanssa professori Hirotan luokse illallisille. Kun muistin professorin nuoret musikaaliset tyttäret, vastasin Itshikavalle: »Onneksi olkoon! Kyllä siellä viettää illan hauskasti!»
Itshikava tuli mietteliään näköiseksi ja sanoi: »Vai niin.»
Japanissa on yleisenä tapana, että nuoret, lupaavat miehet toimitetaan vanhempien virkatoverien, tässä tapauksessa esimiesten toimesta sellaisten perheiden tuttavuuteen, joissa on nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita ja edustuskykyisiä nuoria tyttäriä. Itshikavankin kohdalla asia rupesi sujumaan täysin japanilaiseen tapaan, sillä jo muutaman ajan kuluttua sain Itshikavan ja nuoren neiti Hirotan kihlauskortin.
Kun sitten Itshikavan tavatessani onnittelin ja kysyin, milloin häät vietetään, hän vastasi: »Mahdollisimman pian, sillä hääpäivänäni on minun määrä saada nimityskirjani Chicagon konsuliedustajaksi.»
Itshikavalla oli ollut aikomuksena kirjoittaa kirja Suomesta, mutta suunnitelma raukesi nyt tämän edessä olevan Chicagon-matkan takia. Vuotta myöhemmin, Itshikava oli silloin jo määrätty Helsinkiin Japanin asiainhoitajaksi, hän palasi tähän suunnitelmaansa. Heti hotelli Torniin saavuttuaan hän soitti minulle ja ensimmäiset tervehdykset vaihdettuamme sanoi, että tuosta vanhasta suunnitelmasta nyt sittenkin taitaa jotakin syntyä. Ja kirjaansa varten hän keräsikin täällä paljon aineistoa. Rouva Itshikavallakin, entisellä neiti Hirotalla, oli kirjallisia taipumuksia! Hän käänsi Japanissa lähetyssaarnaajana toimineen neiti Siiri Uusitalon avustamana Topeliuksen lastensadut ja -näytelmät japaniksi, ja hänen kääntäminään ne ovat jo aikoja sitten ilmestyneet Japanissa.
Tokion diplomaattikunnassa minulle osoitti erikoista suopeutta varsinkin doyen, Englannin suurlähettiläs Sir Charles Elliot, kielimies, suomen kieliopin kirjoittaja ja Suomaiais-ugrilaisen Seuran ulkomainen jäsen. Hän riistäytyi kovin mielellään irti virkatoimistaan ja pistäytyi luoksemme juttusille. Tullessaan hän tervehti suomeksi »Hyvää päivää!» eikä poistuessaan koskaan unohtanut iloista »Näkemiin!», vaikka ei muuten puhunutkaan suomea erikoisen hyvin.
Diplomaattikunnassa Sir Charles tunnettiin piintyneenä, melkeinpä jurona vanhanapoikana ja virastossaan ankarana ja vaateliaana herrana. Naisia hän näytti erikoisesti välttelevän, heidän kanssaan hän ei juuri antautunut keskusteluunkaan. Kerrottiin, että Sir Charles oli Pekingissä käydessään istunut sikäläisen Englannin edustajan juhlapöydässä jurona ja sanattomana. Kun talon emäntä oli Sir Charlesilta kysynyt, miksei hän puhu sanaakaan, oli vanhapoika vastannut: »Mitä lörpötyksiä ja loruja tässä nyt sitten pitäisi lasketella!» Kertomus kuvaa kyllä sattuvasti Sir Charlesia.
Mutta kun oli puhe hänen mieliaiheestaan, budhalaisuudesta tai kasvitieteestä, joista kummastakin hän oli erinomaisen hyvin perillä ja hankkinut itselleen niissä perinpohjaiset tiedot, hän oli mitä innostunein ja väsymättömin keskustelija, elävä ja mukaansatempaava.
Sir Elliot oli ennen Tokioon saapumistaan toiminut Englannin edustajana valkoisen kenraalin Koltshakin päämajassa Itä-Siperiassa, muutti sittemmin Tokiosta Kiinaan, missä nimitettiin Hongkongin yliopiston kansleriksi. Mutta sieltä hän pian palasi takaisin Tokioon budhalaisuuden historiaa tutkimaan ja Japanissa hän kuolikin.
Minua surettaa Sir Elliotin suhteen eniten se, etten aikanani tullut tarkemmin ottaneeksi selville, miten hän oli tullut suomea oppineeksi. Varmaan se oli tapahtunut hänen Pietarissa olonsa aikana, oli siellä kenties tavannut paljon inkeriläisiä, joilta oli kielemme oppinut. Se suomen kielioppi, jonka hän tällöin kirjoitti, on selvä todistus perusteellisuudesta ja omaperäisyydestä, jota hän tutkimuksissaan osoitti, kieliopissaan hän on mm. järjestänyt suomen kielen sijat hiukan toiseen järjestykseen kuin ne omissa oppikirjoissamme esiintyvät.
Tokion diplomaattikunnassa saamistani hyvistä ystävistä on myös mainittava Saksan edustaja, tohtori William Solf, josta Sir Elliotin jälkeen tuli Tokion diplomaattikunnan doyen. Hän oli erään saksalais-japanilaisen seuran puheenjohtaja ja hyvin innokkaasti järjesteli kaikenlaisia tieteellisiä esitelmätilaisuuksia, joissa minäkin olin mukana, mm. parin unkarilaisen tiedemiehen käynnin aikana.
Tokion ulkoasiainministeriön ja diplomaattikunnan ulkopuolelta saamieni ystävien joukosta on ehkä ensimmäisenä mainittava englantilainen lakitieteentohtori De Becker. Hän oli 25 vuotta toiminut Japanin ulkoasiainministeriön englanninkielisen kirjeenvaihdon ja julkaisujen kielentarkastajana ja ylivalvojana. De Becker oli Japaniin tullessaan ollut nuorimies. Mutta eräänä hyvin sateisena päivänä hän todellisena gentlemannina oli auttanut nuorta, hyvin kaunista japanilaista neitokaista, jonka kenkä oli mennyt rikki, ja tästä satunnaisesta tapaamisesta oli seurauksena, että De Becker meni naimisiin tuon tytön kanssa. Tämän jälkeen häntä yleisesti kutsuttiin nimellä Kobajashi-beika, jossa ensimmäinen osa nimestä on hänen vaimonsa tyttönimi ja toinen osa japanilainen väännös Becker-nimestä.
Kobajashi-beika oli hyvin etevä lakimies, jonka veroista Japanissa tuskin toista olikaan, ellei ota huomioon isäntääni Azabu-puiston omistajaa Matsudjimaa. Suurissa, yleistä huomiota herättävissä oikeusjutuissa kävikin aina loppujen lopuksi niin, että vastakkain joutuivat Kobajashi-beika ja Matsudjima. Kobajashi-beika oli hyvin varakas; hän oli mm. omalla kustannuksellaan julkaissut englanniksi japanilaiset lakikokoelmat Civil Codexin, Criminal Codexin ja Commercial Codexin varustaen ne ulkomaalaisille välttämättömillä selityksillä.
Varakkaana miehenä Beckerillä oli oma loistohuvilansa Kamakurassa, Tokiosta jonkin matkaa etelään meren rantamalla olevassa huvilakaupungissa, joka joskus muinoin on ollut Japanin pääkaupunkinakin. Siellä laajan puiston keskellä sijaitsi hänen huvilansa, lähellä maailman suurimman istuvan Budhan kuvaa, joka nyt, sitä aikoinaan suojaavan temppelin tulipalossa hävittyä, istuu ja salaperäisenä hymyilee paljaan taivaan alla.
Kävimme usein Beckerien luona Kamakurassa. Hänellä oli kaksi kuvankaunista tytärtä, Maria ja Edith, jotka usein Tokiossa käydessään vierailivat luonamme ja solmivat hyvin läheiset ystävyyssuhteet tyttäreni kanssa. Englantilaisille on seka-avioliitto kauhistus, ja niinpä minuakin usein varoitettiin suojelemaan tytärtäni läheisemmästä ystävyydestä Beckerin neitosten kanssa. Tämä vastenmielisyys puoliverisiä kohtaan oli niin voimakas Japanissakin, etteivät tyttäret päässeet englantilaiseen kouluunkaan. Isä varakkaana miehenä perusti silloin Jokohamaan koulun, johon sen sääntöjen mukaan oli oppilaiksi otettava myös puoliverisiä. Hänen Japanista poistumisensa jälkeen koulun säännöt kuitenkin muutettiin sellaisiksi, että vain puhdasverisillä oppilailla oli sinne pääsy. Beckerillä oli kaksi poikaakin, jotka opiskelivat Englannissa lakitiedettä ja nyt isänsä kuoltua varmaankin jatkavat kuuluisan Becker&Becker asianajotoimiston perinteitä Tokiossa.
Ystävyytemme Beckerin perheen kanssa kehittyi vähitellen niin läheiseksi, että minulle tehtiin ehdotus, joka minua hämmästytti: Beckerit tarjoutuivat adoptoimaan tyttäreni Elman ottotyttärekseen täysin samoin tyttärelleni lankeavin oikeuksin kuin heidän omilla lapsillaankin oli. Tämä outo ehdotus minua alussa tietysti kummastutti, mutta Japanissa sellainen on hyvin tavallista. Japanissa on ottolapseksiotto muutamissa tapauksissa suorastaan sääntönä. Jos esimerkiksi jokin perhe on vailla miespuolista perillistä ja nimen jatkajaa, perhe ryhtyy toimenpiteisiin sellaisen hankkimiseksi. Koulujen ja yliopiston opettajien välityksellä hankitaan tietoja sopivista, lupaavista ja kyvykkäistä nuorista miehistä, nämä kutsutaan sitten vuoronsa jälkeen vierailulle perheeseen tai huviretkille, tarkataan heidän käytöstään ja luonnettaan, ja milloin perheen oma tytär näyttää johonkin nuorukaiseen olevan myöntyväinen, vanhemmat ottavat asian puheeksi pojan vanhempien kanssa. Jos vanhemmat suostuvat poikansa adoptoimiseen — ja se useimmiten voidaan järjestää antamalla rahalahja, mitä japanilaiset pitävät hyvin sopivana ja luonnollisena menettelynä — poika saa uuden perheensä sukunimen. Japanilaiset toimivat näissä asioissa niin nopeasti, että uusien veli- ja sisarpuolten häät voivat olla jo seuraavana päivänä vanhempien kesken solmitun sopimuksen päättämisestä.
Voisi tietysti olettaa, että japanilaisilla nuorilla miehillä ja naisilla ei itsellään täten olisi paljoakaan valinnan varaa tulevan aviopuolisonsa suhteen. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita. Vaikka koulujen ja yliopistojen opettajilla onkin erikoiset perusteelliset listat oppilaittensa tavoista, perhesuhteista, luonteesta ja älykkyydestä ja vaikka suurten virastojen päällikötkin valvovat samalla tavalla nuorien naimattomien nuorukaisten tulevaisuutta, lopputulos kuitenkin riippuu nuorista itsestään; ellei yksi ehdokas miellytä, ilmestyy aikanaan kyllä toinen, jolla on parempi onni. Tähän japanilaiseen, vanhempien tai esimiesten ohjailemaan avioliittoutumiseen kuuluu tavallaan myös aikaisemmin mainittu Itshikavan tapaus, kun paroni Idjuin kehoitti häntä vierailemaan professori Hirotan perheessä. Japanilaiset ovat näissä asioissa yleensä hyvin arkoja. Ei mielellään nähdä että joku hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva tai vanhan kunnioitetun japanilaisen suvun nimeä kantava nuorimies menee avioliittoon jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa; menettelyllään hän tavallaan katkaisee siteensä sukuunsa ja joutuu vierotuksi.
Kun siis Beckerit ehdottivat tyttäreni adoptoimista, oli luonnollista, että sen hylkäsin. Vaimoni mieltä olisi asiassa myös kuultava, kysymys tyttäreni alamaisuudesta oli toinen hylkäämistä puoltava peruste, mutta pääasiallisesti minussa heräsi paljon muitakin epäilyksiä ehdotuksen sopivaisuudesta. Suhteemme Beckereihin ei tapauksen johdosta kuitenkaan millään tavalla muuttunut; herttainen rouva tyttärineen suhtautui meihin yhtä rakastettavasti ja ystävällisesti kuin ennenkin.
Tokion kesä on hiostuttavan kuuma, jopa terveydelle vaarallinen, ainakin ensikertalaiselle, niin kuin minulle. Olin sen vuoksi kiitollinen kun Becker kesän alussa tarjosi minulle toisen Kamakuran puistossa olevasta huvilastaan kesäasunnoksi. Hän oli sen tavallisesti vuokrannut, mutta minulle hän luovutti huvilansa maksutta. Kuumien päivien tultua muutimmekin huvilalle ja vietimme siellä kolmisen kuukautta. Pari, kolme kertaa viikossa käväisin Tokiossa asioitani hoitamassa. Huvila oli japanilaiseen tyyliin rakennettu, mutta kaikilla eurooppalaisilla nykyajan mukavuuksilla varustettu. Japanilaisten rakennusten tyyliin sitä ympäröi ilmava, avoin kuisti, engava, jolla usein päivisin istuin ja katselin puiden välistä pilkottavan Budhan päätä; aamuisin kuljeskelin Kamakuran pitkällä rannalla uimapuvussa, pistäydyin vähän väliä vilpoisiin meren aaltoihin. En ole suinkaan huono uimari, mutta japanilaiset ihmettelivät sitä helppoutta, jolla näytin liikkumattomana kelluvan aalloilla.
Päivä saattoi kulua huomaamatta uimarannalla. Pitkin rantaa oli kaikenlaisia kojuja, joissa myytiin jäätelöä ja ruumiin valelemista varten kylmää suolatonta vettä. Suolainen merivesi kiteytyi nopeasti ihoon ja aiheutti siinä kutkuamista ja kirvelyä; ja jos jätti tämän huuhtelun toimittamatta, auringonpaahde piankin poltti ihon melkeinpä karrelle. Sain kerran kipeästi kokea, miltä tuntui itsensä polttaminen. Jouduin nimittäin eräänä päivänä juuri vedestä noustuani keisarillisen prinssi Kajan eteen ja hänen kanssaan keskustellessani aika vierähti niin pitkään, että auringonpaahde oli jo ennättänyt kiteyttää suolan ihooni, joka tuntui kuumalta ja uhkaavan punaiselta. Voitelemalla sain kuitenkin nahkani suurin piirtein säilymään.
Varsinkin niveltaipeet ovat arat suolan ja auringon yhteisvaikutukselle; niihin ilmestyy hyvin pian tuskallisesti kirveleviä haavoja, joita ei tahdo saada millään paranemaan. Japanilaiset eivät näyttäneet paljoakaan näistä vaivoista kärsivän, vaikka kaikesta huolimatta ovatkin varovaisia, mutta ohutihoisille pohjoismaalaisille ne ilmestyvät yllättävän pian. Myöhemmin, ensimmäiset ikävät kokemukset koettuani, osasin kyllä pitää huolen terveydestäni.
YLLÄTTÄVÄ VIERAILU
Istuin tapani mukaan eräänä iltapäivänä kesähuvilamme engavalla ihaillen ympäröivän puiston komeutta ja mietteliäänä tuijottaen suurten puiden välistä pilkottavan ikivanhan Budhan päätä, kun puiston halki saapui rikshalla ajaen eurooppalaisittain pukeutunut, päivettynyt mies. Lähemmäksi tultuaan hän tervehti suomeksi: »Hyvvee päevee! Nimenj on mr. Andrew Anderson. Minä Tokijossa yritin kääyvä Teitä tappaamassa, vaan en löytännä. Neuvovat tännä Kamakurraan.»
Oikein hätkähdin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tuo mr. Andrew Anderson oikeastaan oli, mutta mieshän puhui selvää savonkieltä! Kysyin: »Tehän olette varmaan savolainen?»
»Olen niinkin. Mutta voitteko myös sanoa, mistä pitäjästä?»
Vastasin, etten niin tarkasti voinut sanoa, »mutta puhuttehan kuin tohtori Hytönen ja esittelijäsihteeri Albin Rimppi sisäasiainministeriöstä.»
»Ai, Rimppikö? Tunnettako työ Rimpin? Myöhän ollaan Rimpin kanssa kotosin samaj järven rannalta, Juvan pitäjästä. Rimppi voan asui järven toisella rannalla, minä toisella.»
Räjähdimme molemmat nauramaan. Taas oli kaksi suomalaista sattumalta tavannut toisensa maailman äärillä ja havainnut, että yhteiset tuttavuudet ikään kuin lähensivät heidät toisiinsa.
Kuuntelin sitten tarkkaavana mr. Andersonin vilkasta puhetta ja odotin kuulevani, mikä hänet oli saattanut luokseni ja mikä hän loppujen lopuksi oli miehiään. Niin paljon sain selville, että hän oli jonkin laivan päällikkö, joka oli nyt aluksineen matkalla takaisin Amerikkaan, käväistyään joillakin matkoilla Filippiineillä, mistä oli saapunut Jokohamaan. Ja hänestä itsestään sain sen verran selville, että hänellä oli talo jossakin Berkeleyssä. Mutta tämän viisaammaksi en tullut. Uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt, ja kun mr. Anderson pyysi, että Tokioon pistäytyessäni poikkeaisin matkallani Jokohamaan ja käväisisin hänen laivallaan, otin kutsun kiitollisena vastaan ja lupasin jo seuraavana päivänä mennä hänen alukselleen.
Saavuttuani seuraavana päivänä Jokohaman asemalle siellä oli muutamia amerikkalaisia merisotilaita, jotka tulivat luokseni ja selittivät saaneensa määräyksen ohjata minut laivalle. Merisotilaitten ilmestyminen minua vähän kummastutti, mutta vasta satamaan päästyämme ja astuttuamme pieneen höyrypurteen, joka kuljetti minut valtavan suuren, redille ankkuroidun sotalaivan kylkeen, minulle selvisi, että mr. Anderson olikin siis tämän laivan komentaja.
Vastaanotto kannella oli juhlallinen. Mr. Andersonin virkapuvusta, jota koristivat monet leveät kultanauhat hihansuissa, näin, että hän oli jokin korkea sotilasherra. Minut johdettiin laivan perälle upseerimessiin, jonne oli katettu komea aamiainen.
Aamiaispöydässä, jossa istuin mr. Andersonin vieressä, kuulin sitten, että laiva oli kuljettanut Filippiineille saarten uuden kenraalikuvernööri Woodin, ja niistä monista valokuvista, jotka tämän Manillassa käynnin aikana oli otettu, näin, että mr. Anderson oli yhdessä Woodin kanssa ottanut vastaan suuren meriväenparaatinkin.
Pöydässä syntyi vilkas keskustelu, joka tietysti pääasiallisesti koski Suomea. Varsinkin toisella puolellani oleva pikkuinen mies kyseli lakkaamatta kaikenlaista, johon parhaan taitoni mukaan koetin vastailla. Kun vierustoverini sitten kysyi: »Onko teillä Suomessa kuningas vai tasavalta?», näin mr. Andersonin ilmeestä, että kyseleminen häntä jo rupesi kiusaamaan. Kun vierustoverini ei huomannut päällikkönsä ilmettä, jatkoi hän edelleen yhtä innokkaana, kuultuaan, että maa tällä hetkellä oli tasavalta: »No, onko teillä siellä myös oikeus ja demokratia?»
En ehtinyt tähän viimeksi esitettyyn kysymykseen vastatakaan, kun kuulin leveällä savonmurteella komentajan sanovan: »Elekee viihtiä vastata sille; eihän nuo mittään tiijjä; elekee vastata kaikkiin tyhmiin kysymyksiin.» Pöydästä noustuamme laivan komentaja näytteli sitten Manillassa tekemiään ostoksia, koruja ja muistoesineitä, jotka hän oli Berkeleyssä asuvalle vaimolleen ja lapsilleen aikonut tuliaisiksi. »Muuten», hän kysyi, »jos moisin taloni Berkeleyssä, muuttaisin Suomeen ja ostaisin siellä pikkuisen maatilan, niin paljonkohan ne siellä nyt maksaisivat?» Miehen saavuttamasta hyvästä asemasta huolimatta näkyi koti-ikävä siis vaivaavan.
Suomeen palattuani otin sitten selvän mr. Andersonista. Hänen varsinainen nimensä oli ollut Antti Purhonen. Mikkelissä hänellä oli ollut pieni kauppa, mutta sitten hän oli perheineen muuttanut Amerikkaan, siellä suorittanut ensimmäisenä suomalaisena meriupseeritutkinnon ja edellisen maailmansodan aikana kuljettanut laivallaan amerikkalaista sotaväkeä ja -tarvikkeita Ranskaan. Etevänä ja hyväonnisena miehenä hän oli vähitellen kohonnut arvosta toiseen ja oli nyt melkeinpä amiraali. Purhos-nimensä hänen oli tietysti amerikkalaisille mahdottomana lausua ollut vaihdettava mukavampaan Anderson-nimeen.
Myöhemmin mr. Anderson käväisi Suomessa käyden mm. presidentti Kyösti Kallion puheilla. Mr. Andersonia muistellessani kaikuvat yhä korvissani hänen sanansa: »Elekee viihtiä vastata!»
Kamakuran kesä läheni vähitellen loppuaan. Talvi lähestyi ja viihtyisä Beckerin huvila tennis- ja krokettikenttineen, sievine pikkupuutarhoineen, kauniine istutuksineen, kanarialintuineen, papukaijoineen ja tyttärien ilona olleine kesyine apinoineen oli jätettävä. Sinne jäi Budhan-kuvakin hiljaisuuteen, salaperäisesti hymyilevänä, ikivanhojen puiden siimekseen eteensä tuijottamaan.
KUVAILEN ISÄNMAATANI JAPANILAISILLE
Erikoisen suuren tuttavapiirin sain japanilaisten esperantistien joukosta. Heidän osoittamansa ystävällisyys ja avuliaisuus oikeastaan ylitti kaiken odottamani, ja se arvovalta, joka monella heistä oli Japanin julkisessa elämässä, antoi toiminnalleni heidän piirissään oikeastaan paljon enemmän kantavuutta kuin olin aavistanutkaan.
Diplomaattikuntaan kuuluvana esperantistit tietenkin ottivat minut erittäin tervetulleena joukkoonsa ja alusta alkaen mukaansa harrastuksiinsa: minulle tarjottiin lukemattomia esitelmätilaisuuksia eri puolilla saarivaltakuntaa, ja käytinkin esperantontaitoani hyväkseni esitelmöidessäni Suomesta, sen kansasta, luonnosta ja kulttuurista. Kirjoitin esitelmäni tavallisesti esperantoksi; tämän esitelmän sitten kävi etukäteen läpi joku tulkeistani, joina tavallisimmin olivat herrat Morizo Ga ja nuori Aibara. Mutta harvoin heidän käännöksensä oli, niin kuin totuudessa pysyminen olisi vaatinut, sanatarkkaa; he mielellään lisäilivät ja kaunistelivat ajatuksiani ja esittivät yleisölle kuvaukseni Suomesta ja sen luonnosta, kansasta ja sen sivistyksellisistä harrastuksista ja saavutuksista niin monin kaunein epiteetein varustettuina, että itseänikin toisinaan rupesi epäilyttämään.
Erittäin valaisevan kuvan japanilaisille esperantisteille Suomen oloista ja elämästä antoi suomalainen esperantolehti »Esperanta Finlando», runsaasti kuvitettu julkaisu, jota ahkerasti tutkittiin. Sen avulla kai herra Aibarakin tutustui suomalaiseen kansanrunouteen, mistä innostuneena keräsi joukon kauniita japanilaisia kansanlauluja ja runokatkelmia, joita hän useammankin kerran toi minun nähtäväkseni. Herra Aibaran välityksellä jouduin myös kosketuksiin Japanissa toimivan rauhanaatteen asianajajien kanssa. Herra Aibara työskenteli Japanin Kansainliittoseuran ulkomaisessa osastossa, ja minäkin, parin diplomaattikuntaan kuuluvan suosituksesta, jouduin tämän seuran ulkomaisen osaston jäseneksi. Seuran ylimpänä esimiehenä oli prinssi Tokugawa, Japanin ylähuoneen puhemies. Myöhemmin minut valittiin ulkomaisen osaston puheenjohtajaksikin. Sihteerinä oli tunnettu kanadalainen lähetyssaarnaaja, harras kristitty ja innokas rauhanaatteen esitaistelija, pastori Bowles. Seuraan kuului siihen aikaan toistakymmentä arvovaltaista diplomaattikunnan jäsentä, mm. Belgian suurlähettiläs Bassompierre, jonka vaikutuksesta oikeastaan puheenjohtajanvirka minulle uskotuinkin, seura kun tarvitsi johtoonsa henkilön, joka kielitaitoisena voisi paremmin edustaa yhdistystä eri piireissä ja minut jo vähitellen tunnettiin japanin kielen taitoisenakin. Puheenjohtajantoimessani sain erinomaista tukea sihteeriltä, pastori Bowlesilta ja edellä mainitulta nuorelta esperantistilta Aibaralta.
Kansainliittoseuralla oli oma toimistonsa Tokiossa ja tuhansia jäseniä kautta maan. Rauhanaate oli hyvässä huudossa silloin. Tietenkin Japanissa, niin kuin kaikkialla maailmassa, oli sellaisiakin, jotka eivät uskoneet tai tahtoneet uskoa rauhanaatteeseen enempää kuin kansainväliseen kieleenkään. Pitivätpä jotkut haavetta yhteisestä maailmankielestä vallan mahdottomana, jopa katsoivat sen merkitsevän vaaraa kansallisille kulttuuripyrinnöille, ja pitivät sen tähden velvollisuutenaan vastustaa mahdollisuuksiensa mukaan sen harrastajain pyrkimyksiä, missä vain suinkin siihen saivat tilaisuuden. Näitä esperanton vastustajia oli mm. myös Shisuoka-maakunnan silloinen kuvernööri. Hän oli maakunnassaan hajoituttanut poliiseillaan esperantistien kokoukset ja kieltänyt heidän jo perustettujen yhdistystensä toiminnan. Kuvernöörin päätös oli kova isku esperantisteille. Mutta heidän innokas johtajansa, vanha, iäkäs Takahashi saapui luokseni Tokioon neuvottelemaan kuvernöörin päätöksen kumoamisesta. Hän seuralaisineen ehdotti, että käännyttäisiin sisäasiainministeriön puoleen asiassa, vastasin, että sellainen tuskin kannattaa. Asiaa puolin ja toisin harkitessa tulimme lopuksi siihen päätökseen, että lähden Shizuokaan esitelmämatkalle. Pidän esitelmän esperantoksi, sittenpähän nähdään, miten kuvernööri asiaan suhtautuu.
Matkustin Shizuokaan. Kaupungin esperantistit olivat kaikki keräytyneet esitelmäsaliin, olosuhteet tuntien oli saliin varmasti saapunut paljon muutakin yleisöä seuraamaan tapausten kulkua. Jännittyneen mielialan vallitessa aloitin esitelmäni. Yleisö seurasi sitä hyvin uteliaana, odotettiin joka hetki poliisien ilmestymistä ja kokouksen hajoittamista. Mutta rauhassa sain esitelmäni pitää loppuun saakka. Kenties muutamat olivat tämän johdosta pettyneitä, mutta esperantistit ainakin olivat yllättyneen iloisia. He olivat tapauksen johdosta minulle hyvin kiitollisia. He käsittivät, että diplomaattikuntaan kuuluvana olin hiukan muuttanut heidän kuvernöörinsä mielipidettä esperantisteista. Yhdistyksensäkin he saivat myöhemmin toimintaan viranomaisten siihen millään tavalla puuttumatta.
Niistä monista paikkakunnista, joilla tällä tavalla esitelmämatkoillani jouduin käymään, on minulla mitä hauskimmat ja mieluisimmat muistot. Japanilaiset yleensäkin osaavat olla kohteliaita ja huomaavaisen rakastettavia vieraalleen, mutta erikoisesti esperantistit — luultavasti yhteisten harrastustensa takia — näyttivät viihtyisyyteni ottaneen erityisen huolenpitonsa kohteeksi.
Japanin esperantistien vuosikokous pidettiin kerran Sendai-nimisessä kaupungissa, Hondon pohjoisosassa. Siellä oli saapuessani oikein juhlalliset viralliset vastaanotot ja kaupungin järjestämät juhlatilaisuudet, jotka huvittivat sekä minua että japanilaisiakin esperantisteja.
Jonkin matkan päässä Sendaista on Matsushiman (Mäntysaarten) kuuluisa saaristo, erikoisuudestaan ja luonnonkauneudestaan maailmankuulu, jonne pistäytyvät melkein kaikki Japanissa käyneet. Jyrkkinä, aivan pystysuorina kohoavat nämä pienten japanilaisten havupuiden peittämät, varsin koristeellisen näyn tarjoavat saaret merestä, joka on syövyttänyt niiden perustuksiin luolia ja onkaloita, jopa tunneleita koko saarenkin läpi, niin että veneellä voi hyvin soudella saaren alitse. Ensi kertaa saaret nähdessään näky on outo: kuin valtavien korkeiden paasien nenässä kasvavat puut, suoraan syvyyteen luotaavan jyrkänteen reunamilla.
Sendain seutu on joskus Japanin muinaisuudessa ollut itsenäinen valtakunta ja siitä erikoinen, että se jo siihen aikaan, jolloin muu Japani eli täysin suljettua ja ulkomaailmasta eristäytynyttä elämäänsä, etsi kosketusta ulkomaalaisten kanssa: sen hallitsijan miehet purjehtivat pienillä aluksillaan aina Singaporessa ja Intiassa saakka ja luultavaa on, että juuri sendailaisten välityksellä ensimmäiset tiedot japanilaisista on historiaan saatukin.
Rannalla Matsushima-saarten kohdalla on vuoren kupeella vanha, Sendain valtiaan Date Masamunen v. 1609 perustama kuuluisa luostari. Ikivanhan pyhän Jumalien puiston ympäröimänä munkit siellä vieläkin harjoittavat hartauttaan. Osa rakennuksista on kaiverrettu pehmeään kallioon, jossa olevissa temppelihuoneissa on erikoisen syvä ja harras tunnelma.
Esperantistit olivat erittäin innostuneita näyttämään minulle luostaria, mutta luostarin esimies, iäkäs apotti, kuullessaan vieraansa kuuluvan diplomaattikuntaan, ei aluksi tahtonut kuulla vierailusta puhuttavan sanaakaan. Hermostuneena hän epäili, millä tavalla ja menoilla senarvoisen vieraan herran vastaanotto oikein kävisi päinsä, ei hän sellaiseen ollut tottunut. Loppujen lopuksi hän kuitenkin myöntyi ja minut pyydettiin saapumaan hänen luokseen teelle.
Vastaanottoseremoniat suoritettuamme apotin hermostuneisuus katosi kuin tuhka tuuleen: otin heti puheeksi Mongolian budhalaiset luostarit ja niissä saamani vaikutelmat. Kun japanin kielen taitoni oli jokseenkin riittävä ja mukana olleet esperantistit vielä toimivat tulkkeina, sujui keskustelu mitä vilkkaimmin. Apotti oli sekä yllättynyt että hämmästynyt vieraastaan ja erittäin mielissään saadessaan kuulla uskoveljiensä oloista Mongoliassa.
Hotelliin palattuani oli siellä kaksi keltaisiin munkkikauhtanoihin puettua luostarin korkeata virkamiestä, jota ojensivat minulle apottinsa valmistaman kakemonon, taulun, jossa oli kirjoitus kiinalaisin merkein piirrettynä:
Vain yksi kukka,
viisi lehdet sen —
kuinka onkaan kauneus
yksinkertainen.Kakemonon tuojat kertoivat minulle, että heidän kunnioitettu esimiehensä oli niin liikuttunut siitä yksinkertaisuudesta, jolla hänen pelkäämänsä vastaanottoseremonia ja koko vierailu oli suoritettu, että hän heti luostarista poistuttuani oli ryhtynyt piirtämään tätä taulua.
Esperantistien joukossa tekemäni esitelmämatkat tulivat pian laajemmaltikin tunnetuiksi. Eräänä päivänä saapui luokseni pari japanilaista, jotka esittäytyivät suuren osakalaisen sanomalehden Osaka Asahin edustajiksi ja ilmoittivat sanomalehtensä haluavan minut esitelmämatkalle Osakaan. Tällä sanomalehdellä on Osakassa suuri, mahtava, monikerroksinen toimitalonsa, jonka katolla on valtava kyyhkyslakka. Yli koko Japanin Osaka Asahi lähettää kyyhkysiään viestinviejikseen. Pieneen metalliseen koteloon suljettu, silkkipaperille kirjoitettu uutinen tai artikkeli joutuu paikasta toiseen kyyhkysten välittämänä yhtä nopeasti, jopa monessa tapauksessa nopeamminkin kuin sähkösanoma. Osaka Asahi ilmestyy myös Tokiossa, jossa sen nimenä on Tokio Asahi (Aamupäivä). Osakasta lähetetään matriisit lentokoneilla Tokioon, jossa lehti painetaan siis osittain samansisältöisenä ja samanaikaisesti kuin Osakassa, Vain paikallisuutiset ja ilmoitukset ovat erilaiset. Vaikka lehden nimenä on »Aamupäivä», se ilmestyy myös keskipäivällä ja iltapäivälläkin. Painosmäärä nousee yhteensä noin 5 miljoonaan, määrään, johon harva maailman sanomalehti on päässyt. Toimittajia on tällaisessa suurlehdessä tuhansittain, eri puolilla maata ja maailmaa olevista kirjeenvaihtajista puhumattakaan.
Osaka Asahin komeassa toimitalossa on valtavan iso luentosali, johon arviolta sopii ainakin 2000 henkeä. Olin ottanut mukaani Suomen suuren seinäkartan ja varjokuvia, joita esitin. Herra Ga tuli tulkiksi mukaani. Esitelmäni sujui mainiosti herra Gan kääntämänä ja kaunistelemana. Kuulijakuntani oli innoissaan kuulemastaan ja varsinkin näkemästään: Suomen järvimaisemista, talvisista hangista, hiihtämisestä jne.
Kesken luentoa pistettiin käteeni pieni paperilappu, johon oli painokirjaimin käsin tekstattu sanat: »Suomi — jalo kansa!» Esitelmätilaisuudessa sain vilaukselta nähdä tämän paperilapun lähettäjän; erään vanhahkon miehen poistuessa salista minulle huomautettiin, että hän se on, eräs Osakan apteekkari, joka huvikseen kuului opiskelleen eri kieliä ja niin oli joutunut tutustumaan myös suomen kieleen. Yritin päästä apteekkarin kanssa lähempään tuttavuuteen, mutta en häntä koskaan kuitenkaan tavannut.
Esitelmäni päätyttyä olin kaupunginhallituksen järjestämässä juhlatilaisuudessa, jossa myös kaupunginpäällikkö oli läsnä. Tässä juhlassa oli hyvin monipuolinen ja arvokas ohjelma mm. Osakan hienoimmat geishat tanssivat kunniakseni kirsikkatanssin. Osaka Asahi selosti laajasti esitelmääni, tietystikin tulkkini herra Gan kaunistelemana ja hänen käsitykseensä enemmän nojaavana kuin pitämään! esperantonkieliseen esitelmään!
Ilmeisestikin Asahin toimituksessa oltiin tyytyväisiä esitelmääni, sillä hiukkasta myöhemmin he pyysivät Osakaan Tshekkoslovakian ministerin tohtori Perglerin esitelmöimään maastaan ja olivat aikeissa esittää samanlaisen pyynnön myös Puolan ministerille Patekille, joka ei kuitenkaan vastaanottanut kutsua.
Perglerin Osakan-matkan kävi kuitenkin huonommin. Ensiksikin hän esitelmöi englannin kielellä, ja kun alkuaan oli chicagolainen asianajaja, ei hänen amerikkalaista ääntämistään ja amerikkalaisia sanontatapoja sisältävää esitelmäänsä japanilainen tulkki oikein kyennyt kääntämään — oli englannin kielensä oppinut Lontoossa — ja kun Pergler lisäksi oli esitelmänsä aiheenkin valinnut vähemmän onnistuneesti, hän kun puhui Tshekkoslovakian vähemmistökansallisuuksista ja niiden oikeuksista maassaan, meni koko esitelmä hiukan vinoon. Kuulijakuntaa ei kiinnostanut kysymys vähemmistöjen oikeuksista enempää kuin Tshekkoslovakian teollisuudestakaan kuivine tilastonumeroineen, vaan se väsähti ja oli hyvin pidättyväinen esitelmöitsijän suhteen.
Päättäjäisjuhlallisuudetkin olivat kenties tämän johdosta paljoa vaatimattomammat, eikä hän saanut nähdä edes geishojakaan! — niin hän itse valitti.
Osakasta palattuaan Pergler sanoi seuraajakseen tarkoitetulle Patekille, että niillä oli Osakassa niin huonot tulkit, ettei sinne kannata lähteä esitelmöimään: »Penkin alle se esitelmäni siellä meni.» Tämän kuvauksen kuultuaan Patek kai sitten päättikin luopua esitelmästään.
Osakan-matkasta oli kuitenkin toisenlaisiakin seurauksia. Tuttavapiiriini kuului myös eräs Yhdysvaltojen suurlähetystön kauppa-asiamies, eversti B., joka herttaisen vaimonsa kanssa usein kävi vieraissa luonamme lähetystössä. Osakasta palattuani tapasin eversti B:n, joka sanoi käväisseensä vaimonsa kanssa luonamme, mutta pettymyksekseen kuulleensa minun olleen matkoilla.
»Olin Osakassa, Osaka Asahin kutsumana esitelmöimässä.»
»Ai, sen suuren sanomalehdenkö? Mitä teillä sen kanssa on tekemistä?»
»Ei oikeastaan mitään. Meninpähän vain esitelmöimään, kun kutsuivat.»
»Mistä te esitelmöitte?»
»Suomesta.»
»Suomesta! Mikä heidät siihen veti? Pyysivätkö ne nimenomaan tulemaan Suomesta esitelmöimään? Miksi ihmeessä japanilaiset harrastavat Suomen tuntemista ja mitä tällä sanomalehdellä on sen kanssa tekemistä? Lehtihän on pääasiallisesti taloudellinen; mikä siinä oikeastaan kiinnosti heitä pyytämään Suomesta puhumaan?»
»Sitähän minun on vaikea tietää», vastasin.
»Eihän teillä ole minkäänlaisia kauppasuhteitakaan Japanin kanssa. Tokkohan ne ovat pyytäneet minkäänlaista esitelmää Yhdysvalloistakaan, ja kuitenkin, ajatelkaa, että 80 % kaikesta Japanin silkistä menee Yhdysvaltoihin, 80 % kaikista lähetyssaarnaajista on Yhdysvalloista ja täällä on suuria sairaaloita, jotka ylläpidetään amerikkalaisin varoin! Kaiken tämän Osaka Asahin toimittajat tietävät ja kuitenkin he siis pyytävät esitelmää jostakin Suomesta! Miksei yhtä hyvin Amerikasta! Täytyy ottaa selvä, onko koskaan pyydetty meiltä esitelmää.»
Muutaman päivän kuluttua hän palasi luokseni ja sanoi, että Yhdysvaltojen suurlähettiläs on kovasti hämmästynyt koko asiasta. »Tämä on selvää intriigipeliä Yhdysvaltoja vastaan», eversti jatkoi. »Ja me kun luulimme teitä ystäväksemme. Että menittekin mukaan tuollaiseen intriigiin meitä vastaan!»
Minä koetin everstiä rauhoittaa vakuuttamalla, etten missään tapauksessa ole ollut mukana missään juonittelussa enempää Yhdysvaltoja kuin mitään muutakaan maata vastaan, vaan »menin Osakaan yksinomaan esitelmöimään Suomesta, koska minulta sellaista esitelmää pyydettiin, juonittelemassa en siellä käynyt.»
»Olettepas, sitähän ette voi kieltää!»
»Kuinka niin?» kysäisin.
»No, kun teillä kerran oli tilaisuus pitää esitelmä, miksette puhunut silloin Yhdysvalloista?»
Tämä oli minusta jo aivan odottamatonta ja olisi ollut varmaan kenestä tahansa. En voinut olla hämmästymättä sitä, että Suomen edustajan odotettiin puhuvan jostakin muusta maasta kuin siitä, jota hän maassa oli edustamassa. Ja toiseksi: minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta Yhdysvalloista, jossa en ollut koskaan käynyt. Käsitin tietysti, että eversti oli isänmaallisuudessaan niin yksipuolinen, ettei hän odottanut muiltakaan muuta kuin juuri hänen maansa etujen ensisijaista huomioonottamista. Mutta samalla huomasin, että Yhdysvaltojen ja Japanin välillä oli olemassa ristiriitoja, jotka tällä tavalla ilmenivät kohdallani. Mutta en vieläkään voi päästä uskostani, että olisin menettelylläni Osakassa antanut aihetta olettamuksiin osallisuudestani joihinkin juonitteluihin tai tehneeni väärin.
Osakan-retkelläni pääsin kosketuksiin myös japanilaisten sanomalehtimiesten kanssa. Jo aikaisemminkin olin muutamiin heistä tutustunut. Erittäinkin minun on mainittava erään tokiolaisen lehden Dzhidzhi Shinpon toimittaja, herra Savajama, joka niin innostui pienen maamme oloihin ja sen kulttuurisaavutuksiin, että saamallaan stipendillä teki matkan Suomeen, kierteli täällä useissa kaupungeissa pistäytyen välillä maaseudullakin ja sitten matkaltaan palattuaan kirjoitteli lehteensä Dzhidzhi Shinpoon artikkeleita, mm. Kotkan ja Uuraan satamista, joita lautatarhoineen, jotka japanilaiselle olivat olleet jotakin aivan uutta ja ennen näkemätöntä, kehui maailman suurimmiksi ja merkillisimmiksi satamiksi. Nämä Dghidzhi Shinpon artikkelit herättivät joustavan ja elävän kuvaustapansa vuoksi suurta huomiota Japanissa. Myös tokiolaisen Hotshi Shimbun toimittajista parikin kirjoitteli antamistani aiheista lehteensä. Kun vielä ottaa huomioon, että vanha tuttavani Itshikava ulkoasiainministeriöstä sai silloin tällöin lehtiin jonkin artikkelinsa, voi todeta, että ainakin Suomen kohdalta asiat oli hyvin hoidettu.
Japanilaisissa sanomalehdissä oli usein myös sangen arvostelevia jopa pureviakin eri maiden lähetystöjen asioita koskettelevia kirjoituksia, mutta Suomen lähetystöstä ei löytynyt minkäänlaista arvostelun aihetta.
Varsinaiseen sanomalehtimiespiiriin kuulumattomista mainittakoon vielä markiisi Tokugawa, Japanin ylähuoneen jäsen, joka oli perustanut Nanki Bunko-nimisen musiikkikirjaston. Hän oli erittäin komea, miellyttäväkäytöksinen mies, jonka rouva, nuori seurapiirinainen, oli Tokion tunnetuimpia kaunottaria, kuuluisaa Shimazu sukua ja erittäin ystävällinen meitä kohtaan. Tuon tuostakin markiisi järjesti illatsuja ja puistojuhlia, joihin minut tyttäreni kanssa varta vasten kutsuttiin. Diplomaattikuntaa ei juhlissa yleensä runsaammin esiintynyt, mutta sitä valikoidumpi oli japanilaiseen ylhäisöön kuuluva vierasjoukko. Markiisi Tokugawa kertoi, että hänen kalleimpiin muistoihinsa kuului kirjeenvaihtonsa suuren säveltäjämme Jean Sibeliuksen kanssa ja lupasi joskus tilaisuuden tullen ottaa esille tämän nykyajan etevimmän säveltäjän omakätiset kirjeet. Nähtävästi juuri tähän perustuikin hänen mielenkiintonsa meihin. Tässä sivumennen mainittakoon että myös Robert Kajanusta Japanissa muistettiin. Uenon orkesterinjohtajana oli muuan saksalainen Krohn, joka nuorena miehenä oli useita vuosia oleillut Helsingissä Kajanuksen orkesterissa, missä kehui saaneensa parhaimman muusikkokoulutuksensa. Konsertteihin ei yleensä ollut tapana kutsua diplomaattikuntaa, mutta Krohn lähetti säännöllisesti liput orkesterinsa tilaisuuksiin. Markiisi Tokugawalta sain sitten kerran taas kirjeen, jossa hän kutsui luokseen musikaaliseen illanviettoon mainiten, että herra Leopold Godovski soittaa pianoa. Satuin tyttäreni kanssa saapumaan Tokugawan palatsin eteen juuri samalla hetkellä kun Puolan ministeri Patek astui autostaan. Musiikkimaailman kuuluisuuksia vähemmän tuntevana kysäisin Patekilta, kuka tämä herra Godovski mahtaa olla. Patek hymähti halveksivasti: »Hänhän on meikäläisiä juutalaisia.»
Suuressa vastaanottosalissa markiisi Tokugawa sitten esitteli vieraansa herra Godovskille. Tämä oli lyhyt, tuuhean valkotukkainen, arviolta 65 seutuvilla, vilkkaasti elehtivä ja puheleva taiteilija. Kun minun ja tyttäreni vuoro tuli, Godovski heti levitti kätensä ja ihastuneena huudahti: »Hei vaan! Vai Suomesta! No kerrankin! Tämähän on suurenmoista! Nyt ovat Suomi ja Puola itsenäiset. Tiedän, että tänä iltana tulen soittamaan suurenmoisesti!»
Tämän alkuinnostuksensa jälkeen hän rupesi kyselemään yhtä ja toista Suomen kuulumisista, mutta pääasiallisesti kuitenkin puhui itse lakkaamatta vilkkaasti elehtien ja sanoistaan innostuneena: »En ole jaksanut edes politiikkaa seurata niin paljon, että olisin kaikesta perillä, mutta jos mikään, niin kyllä Suomi ansaitsi itsenäisyyden. Katsokaas, minä olen pianisti, soittelen pitkin maailmaa, annan siellä täällä konsertteja, mutta sen minä sanon, etten missään ole koskaan tavannut niin hienosti musikaalista yleisöä kuin Suomessa. En koskaan ole tavannut sen arvostelevampaa yleisöä enkä sen taitavampia ja tarkempia arvostelijoita kuin Helsingissä. Olen kaikille tapaamilleni nuorille taiteilijoille aina sanonut, kun he konserttejaan Amerikassa ja muualla antaessaan ovat kehuskelleet suurenmoisia menestyksiään, että menkääpäs kerrankin Helsinkiin näyttämään taitoanne. Siellä ette saakaan esityksissänne hutiloida; siellä tunnetaan sävellykset siksi tarkkaan, että pian huomaatte, mitä on korkein ja puhtain taide. Vasta siellä käytyänne ja siellä menestyksen yleisöltä ja arvostelijoilta saatuanne voitte huoletta esiintyä muuallakin. Ja kaikki tämä», Godovski jatkoi, »on vanhan Kajanuksen ansiota, hänen kasvattejaan siellä kaikki nuo musiikintuntijat ovat. Ja yleisö, kerrassaan suurenmoinen! Minun täytyy tässä tunnustaa», Godovski naurahti viekkaan näköisenä, »että olen koetteeksi Amerikassa silloin tällöin soitellut omiani väliin, hiukan improvisoinut kappaleita, mutta ei sitä koskaan kukaan ole huomannut! Mutta Helsingissä en uskaltaisi sellaiseen koskaan ryhtyä, siellä joutuisin kepposestani heti käpälälautaan. Viekää terveiseni Helsinkiin, ja erittäinkin musiikkimiehille, ennen kaikkea Robert Kajanukselle.»
Keskustelumme päättyi tähän. Muut vielä esittelemättä jääneet olivat saaneet odotella pitkään vuoroaan, heidän joukossaan myös ministeri Patek. Mutta esittely tapahtui heidän kohdallaan hyvin kylmän asiallisesti.
Edellä käyneen keskustelun jälkeen minulle oli erikoinen nautinto kuunnella herra Godovskin pianonsoittoa. En tiedä, mahtoiko hän minuakin pitää tarkkana musiikintuntijana — — –.
Musiikista puheen tullen on mainittava, että hyvin usein iltaisin kaduilla kulkiessani ja japanilaisten elämää seuratessani panin merkille omituisen seikan: jostakin korttelin avoimesta ikkunasta, tavarataloista ja kaikenlaisista pienemmistäkin geta-kenkäkaupoista saattoi yhtäkkiä korviin yltää Sibeliuksen Valse Tristen tai Armas Järnefeltin Berceusen tutut, kaihoisan surumieliset ja tummansävyiset sävelet. Gramofoni siellä pyöritteli suomalaista levyä keskellä itämaista kirjavuutta ja kaupantekoa. Ääni, säriseväkin, sykähdytti sydäntä; sekin oli kotimaata, kaukaista ja rakasta ja sydän paisui ylpeydestä.
Ei luultavasti voinut vieraskaan olla huomaamatta, kuinka Suomi verraten usein oli tavalla tai toisella puheenaiheena sanomalehdistössä. Milloin oli kysymys urheilusta, milloin sävellyksistä, milloin mistäkin. Ikävällä vain panin merkille sen, ettei kauppamme Japanin kanssa ollut päässyt oikein alkuunkaan, sen alalta ei ollut mitään, jota erityisesti suomalaisena tuotteena olisi voinut korostaa.
Huvikseni seurailin kerran noin viikon ajan tokiolaisia sanomalehtiä, japanilaisia ja englantilaisia, laatiakseni itselleni jonkinlaisen tilaston siitä, miten usein eri maat oli niissä mainittu ja saadakseni siten aikaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Kun ottaa verrattavaksi Balkanin maat, joita on Jugoslavia, Bulgaria, Romania ja Kreikka ja toisaalta Skandinavian maat, joita samoin on neljä, niin totesi, että jälkimmäiset voittivat ylivoimaisesti tilastossa ja niin ollen myös japanilaisen yleisön tietoisuudessa. Tanskalaisilla oli Det Stora Nordiska Telegraf-yhtiönsä ja monet liike-edustajansa, norjalaisilla lukuisat laivansa, jotka kuljettivat japanilaisia tavaroita kaikilla idän vesillä, Ruotsilla oli Tokiossa vahva ja monipuolinen edustuksensa tulitikkutrusteineen, kuulalaakeriedustuksineen, oli Ericssonin puhelimet ja suuri joukko Ruotsin paperiteollisuuden asiamiehiä, mutta Suomella, meillä ikävä kyllä, ei ollut vastaavanlaista esitettävää ollenkaan, mutta oli sen sijaan Jean Sibelius ja Paavo Nurmi!
Jo ennen mainitulla ystävälläni Ki-itshi Tojamalla, joka avusti minua Ahvenanmaan-jutussa, oli veli, Japanin urheiluelämän johtomiehiä, tohtori Ki-itshi. Jostain syystä hän oli saanut päähänsä, että Tokiossa tai missä tahansa muuallakin maaseudulla pidettävät urheilukilpailut eivät olleet oikein kohdalleen järjestetyt, ellen olisi niissä läsnä. Hänen mielestään kilpailujen juhlallisuus ja ennen kaikkea yleisömenestys oli riippuvainen siitä, oliko niissä Suomen edustaja mukana ja täten jouduin olemaan kilpailuissa mukana enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Kun Tokion kaduilla piskuiset japanilaiset juoksivat katumaratonin, piti minun tohtori Ki-itshin mielestä välttämättä jakaa kilpailujen palkinnot. Jo ensimmäisinä vuosina — jolloin Paavo Nurmi ei vielä ollut saavuttanut kuuluisuutta — jouduin ojentamaan komean voittopokaalin pikkuiselle, läähättävälle Ando-nimiselle rikshamiehelle erinomaisen hyvin suoritetun maratonin jälkeen. Kun japaniksi häntä muutamin sanoin onnittelin voittonsa johdosta, Ando läähätyksensä välissä tökersi: »En minä kuitenkaan ole mikään Koremainen!» (so. Hannes Kolehmainen).
Myöhemmin jouduin tohtori Ki-itshin hommien johdosta käymään palkintojenjakajaisissa mm. Takata-nimisessä kaupungissa, jossa oli urheilukilpailut. Täällä oli erinomainen tilaisuus seurata japanilaisten ensimmäisiä yrityksiä hiihdon alalla; voin vakuuttaa, että sitä kilpailua oli hauska seurata. — Takata oli varuskuntakaupunki ja joukko-osaston upseerit olivat käyneet oikein hiihtäen fasaaninmetsästyksellä kaupunkia ympäröivissä metsiköissä. Retken saalis oli sitten isäntien ylpeilemänä pääruokalajina kilpailujen päättäjäisissä.
Olin kerran Tokion yliopistossa pitänyt esitelmän Suomen kansankirjallisuudesta ja maininnut mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa olevasta yli puolen miljoonaa käsikirjoitusta käsittävästä kokoelmasta, jossa on satuja, lauluja, runoja, sananlaskuja, taikoja, vanhaa kansantietoutta jopa sävelmiäkin jälkipolville talletettuna. Suomalaisesta kansankirjallisuudesta puhuessani olin erittäin laajasti käsitellyt Kalevalaa ja sen kerääjää ja luojaa Elias Lönnrotia, mainiten mm., että Kalevala oli jo käännetty kaikille suurille maailmankielille, mutta tietääkseni ei vielä japaniksi. Kuulijain joukossa oli sattumalta eräs Morimoto-niminen mies, jota en silloin erikoisemmin tullut huomanneeksi, mutta johon esitelmäni oli tehnyt vaikutuksen. Morimoto oli pian hankkinut itselleen englantilaisen, saksalaisen ja kenties vielä jonkin muunkinkielisen Kalevala-laitoksen ja ryhtynyt sitä japanintamaan. Olin jo Japanista poistunut, kun jälkeeni tullut ministeri Winckelmann oli saanut tehdä tuttavuutta tämän Morimoton kanssa. Hän oli ilmestynyt Suomen lähetystöön valmiine Kalevalan-käännöksineen ja siitä hankkimine lausuntoineen, joista varsinkin Vasedan yliopiston Japanin vanhan kirjallisuuden professori kiitti käännöstä erinomaisen onnistuneeksi ja vanhan japanilaisen kansantyylin hyvin tavoittaneeksi. Ministeri Winckelmann ilmoitti minulle asiasta Helsinkiin mainiten kirjeessään samalla, että kääntäjä herra Morimoto haluaa teokseensa minun esipuheeni.
Morimoton Kalevalan-käännös painettiin sitten hyvin komea-asuisena ja japanilaiseen tyyliin kuvitettuna. Sain teoksen kääntäjän lähettämänä ja omistuskirjoituksella varustettuna. Tämän ensimmäisen painoksen jälkeen on Kalevalasta ilmestynyt Japanissa toinenkin, paljon vaatimattomampi painos erään kustannusliikkeen jo tuhansiin nousevassa kirjasarjassa, jossa se on jaettu kolmeen niteeseen ja kuuluu menevän hyvin kaupaksi.
Kun olin myös ollut tekemisissä meikäläisen Kotikielen Seuran kanssa, joka keräilee tietoja Suomen murteista ja kansankielestä yleensä, olin esitelmässäni niin ikään maininnut, että olisi syytä tarkkaan tutkia japanin kielenkin murteita. Tästä esitelmässäni mainitusta huomautuksesta olikin seurauksena, että eräs professori Jamagida keräsi avukseen suuren joukon ylioppilaita erikoisille murteidenkeräämismatkoille. Aloite kantoikin hyvin nopeasti hedelmän. Jo ennen Japanista poistumistani olin läsnä eräässä esitelmätilaisuudessa, jossa siihenastisten tutkimusten tuloksena esitettiin muurahaista ja hämähäkkiä merkitsevien sanojen ja nimitysten esiintymistä, levenemistä ja sekaantumista pitkin Japanin aluetta. Professori Jamagida jo siiloin tiedusteli, olinko tyytyväinen tällaisen tutkimuksen näytteestä, jonka nyt olin saanut kuulla, ja vakuutti samalla, että koko seura oli syntynyt niiden kehoitusten johdosta, jotka aikoinaan Tokion yliopistossa pitämässäni esitelmässä olin lausunut. Minun oli vaikeata lausua kuulemastani minkäänlaista arvostelua, kun en oikein esitelmää ymmärtänytkään kaikin paikoin, varsinkin kun esitelmöitsijä oli käyttänyt hiukan murteellista japanin kieltä, mutta vakuutin heidän menestyksensä olevan ilmeisen.
Suomen tunnetuksitekeminen ja maan edustaminen supistuikin pääasiallisesti varsinaiseen kulttuuriseen edustukseen. Suomen lähettiläällä ei ollut käytettävissään loistavaa edustushotellia eikä edes huonekaluja ollut valtiomme puolesta, ei liioin edustukseen minkäänlaisia muita varoja kuin oma palkka. Jos siis pitää sitä silmämääränä, että diplomaattiseen edustukseen kuuluu komeita kutsuja, loistavia päivällisiä ja illallisia, puistojuhlia ja tanssiaisia, musiikki- ja taidetilaisuuksia, niin jäi Suomen edustus sillä kohdalla kyllä hyvin heikoksi. Mutta mielestäni maata ei pidäkään edustaa syömällä ja syöttämällä; yhtä hyvin sen voi tehdä jollakin kulttuurin alalla. Ja niin olivat esitelmät, joita olin aina valmis pitämään pyynnöistä ja itseäni millään tavalla tyrkyttämättä, muodostunut minulle ja Suomelle yhtä edustavaksi ja tunnustusta ansaitseviksi kuin mikä hyvänsä hännystakki juhla.
Tokiossa sattui kerran, että diplomaatit kovasti pohtivat kysymystä, mikä mies oikeastaan Suomen edustaja oli. Tähän keskusteluun oli antanut aiheen se, että Chilen ministeri oli matkoillaan sattunut Shizuokaan, jonka asemalle oli hänen yllätyksekseen saapunut monisatapäinen innostunut vastaanottajajoukko lippuineen ja virallisine vastaanottokomiteoineen. Pian oli kuitenkin selvinnyt, ettei häntä oltu tarkoitettukaan tulla näin juhlallisesti vastaanottamaan, vaan oli saapuvaksi odotettu Suomen edustajaa. Chilen ministeri kertoi tapauksesta Brasilian ja Perun lähettiläille ja monille muillekin, ja arvailtiin sinne ja tänne miten suhteeni japanilaisiin olin oikein järjestellyt. Lopuksi tultiin minulta suoraan kysymään: »Onko yleensä tapana, että tuollaiset kunnianosoitukset lankeavat osallenne?» Vastasin, etten ollut mikään poikkeus, mutta että tässä tapauksessa oli shizuokalaisille esperantisteille, joiden arvelin vastaanottajinani olleen, sattunut pieni erehdys jonkin väärän tiedon takia.
Esperantistien kunnianosoituksista voin tässä sivumennen vielä mainita, että erittäin innokkaasti minut otettiin kerran vastaan Hiroshima-nimisessä kaupungissa. Siellä oli eräs varakas Morimoto-niminen (ei Kalevalan-kääntäjä) nuorisonkasvatuksen ylivalvoja ja partiolaisten piiripäällikkö järjestänyt oikein loistavan vastaanoton saapuessani kaupunkiin johonkin esperantistien kokoukseen esitelmöimään. Asemalle oli saapunut sadottain partiolaisia ja pitkin kaupungin katuvarsia, mm. suuren Morimoto-kadun varrella oli partiolaiskunniakuja molemmin puolin pienine lippuineen ja viireineen, edellä ratsastivat lipunkantajat ja takana samanlainen kunniasaattue. Hiroshiman kokouksen yhteydessä pidettiin myös suuri partiolaisparaati, jonka yhdessä Morimoton kanssa otin vastaan. Paraatissa marssi tuhansia partiolaisia ohitsemme.
Tällaisia diplomaattikuntaan kuuluville yleensä outoja tehtäviä ja kunnianosoituksia sain tuon tuostakin osakseni.
Diplomaattinen edustukseni poikkesi siis jonkin verran Tokion muiden diplomaattien aikaansaannoksista. Olihan toki Suomenkin lähetystössä silloin tällöin kutsuja, mutta hyvin suppeassa piirissä; vain Ruotsin, Norjan ja Tanskan, usein myös Puolan ja jonkin muunkin maan edustajille. Yksinkertaisia aamiaisia ja illallisia, sellaisia, joita kuka hyvänsä tavallinen ihminen kodissaan järjestää. Mutta tästä vaatimattomuudesta huolimatta oli mieliala kutsuissa aina mitä sydämellisin ja välittömin. Ja ehkä juuri sen vuoksi. Vierailla riitti aina hauskaa keskustelua, viihtyisyys oli mitä parhain ja kutsut näyttiin otettavan mielihyvin vastaan. Oikeastaan täytyy sanoa, että näillä kutsuilla luisti keskustelu paljoa sujuvammin ja aikakin kului paljoa luistavammin kuin jäykillä, ylenpalttisen komeilla illallisilla, joilla oli hopeinen ja kullattu pöytäkalusto, (kuten esim. Brasilian lähettiläällä) ruoat mitä valikoiduimpia, viinit jos jonkinlajisia ja koko diplomaattikunta vuoronsa jälkeen kutsuttuna, mutta keskustelussa ei kukaan oikein tahtonut päästä vauhtiin; kiusaantuneen näköisenä tosin yritettiin yhtä ja toista puheenaihetta, mitään yhteistä kosketuskohtaa löytämättä.
SUURIA JUHLIA
Vuonna 1921 keskusteltiin Tokion korkeissa hovi- ja parlamenttipiireissä vilkkaasti nuoren perintöprinssin, nykyisen keisarin Hirohiton tulevasta maailmanmatkasta. Tiedettiin nuoren prinssin innokkaasti haluavan nähdä maailmaa laajemmalti, ennen kaikkea Eurooppaa, ennen kuin valtaistuimellenousu tekisi sen mahdottomaksi. Koskaan aikaisemmin ei Japanin historiassa ollut sattunut, että edes perintöprinssi, keisarista puhumattakaan, olisi maastaan poistunut. Keisari, jo iäkäs Taisho, oli parantumattomasti sairaana ja nuorelle prinssille oli vähitellen uskottu yhä vaativampia hallitustehtäviä, jotka hän keisarin nimessä päätti neuvonantajinaan keisarin salainen neuvosto. Asia sietikin pohtimista, mutta loppujen lopuksi prinssi pääsi matkalleen.
Hirohito kävi maailmanmatkallaan ensiksi Englannissa ja vieraili sen jälkeen monissa muissakin Euroopan maissa palaten antoisalta matkaltaan onnellisesti kotisaarilleen.
Vastaanotto juhlallisuudet olivat Tokiossa tietysti suurenmoiset. Jo Tokion asemalla oli koko diplomaattikunta doyenin, Sir Charles Elliotin johdolla vastassa, juhlamenojenohjaajan, hoviministeri Motonon järjestämässä rivissä. Hän kulki edestakaisin rivin edessä ja itsekseen mutisten laski sormillaan, keille kaikille Hirohito tulisi tervehdyksensä lausumaan.
Prinssi astui juhlamenojenohjaajan saattamana ensimmäiseksi Sir Charlesin eteen, tervehti kädestä pitäen ja lausui japaniksi, että »olen nyt terveenä saapunut takaisin pitkältä matkaltani ja pyydän täten lähettämään lämpimän kiitokseni kauttanne Hänen Majesteetilleen Englannin kuninkaalle siitä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä, jota niin runsain mitoin sain maassanne oleskellessani nauttia».
Sir Charles, jolle nämä sanat käännettiin, vastasi englanniksi: »En tule tätä sangen mieluista tehtävää laiminlyömään.»
Hirohito siirtyi sitten Motonon ohjaamana Ranskan lähettilään eteen ja sama seremonia uusiintui. Paria muutakin suurlähettilästä prinssi kätteli ja tervehti samaan tapaan. Mutta sitten menivät Motonon konseptit sekaisin. Kaikki käteltävät oli jo käyty läpi, kun prinssi vielä — väärinkäsittäen jonkin Motonon antaman merkin — kääntyi Tshekkoslovakian lähettilään puoleen ja toisti hänelle samat sanat »kiitollisuudestani, jonka ilmoittanette Kuninkaalliselle Huoneellenne siitä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä, jota vierailuni aikana sain ilokseni kokea».
Nyt Motonokin heräsi. Hän jätti tervehdyksen kääntämättä, mutta kysyi sen sijaan lähettiläältä: »Ymmärsittekö, mitä Hänen Keisarillinen Korkeutensa sanoi?» Lähettiläs vastasi tietenkin kieltävästi. Silloin Motono selitti: »Hänen Keisarillinen Korkeutensa ilmoitti vain teille saapuneensa nyt terveenä ja onnellisesti takaisin.»
Varsinaiset vastaanottojuhlallisuudet olivat Tokiossa tietenkin suurenmoiset keisarillisessa palatsissa pidettyine loisteliaine illallisineen, joille koko diplomaattikunta oli kutsuttu toteamaan, että prinssi oli »terveenä ja onnellisena palannut».
Englannissa käynnin vastavierailuna saapui Japaniin muutamaa kuukautta myöhemmin Walesln prinssi. Hänen tulonsa Tokioon oli monellekin diplomaattikuntaan kuuluvalle kiireistä aikaa, sillä erilaisia juhlallisuuksia, vastaanottoja, päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia oli hyvin runsaasti vierailuohjelmassa. Tämän vierailun aikana Englannin lähetystö käytti ensi kertaa diplomaattikunnassa jonkinlaista aste-eroa: suurlähetystön päivällisille saatettiin kutsua vain suurlähettiläät, muut kutsutut viettivät iltaansa viereisissä huoneissa ja vasta päivällisten päätyttyä kaikki olivat yhdessä.
Keisarillisessa linnassa oli suurenmoisia juhlallisuuksia, näytelmä- ja musiikkiesityksiä, joiden ylimpänä seremoniamestarina ja järjestäjänä toimi hoviministerinkin yläpuolella keisarillinen prinssi Higashi-Fushimi. Hän edusti keisarillista hovia jo Walesin prinssin astuessa maihin Jokohamassa, seurasi tämän mukana Tokioon ja koko ajan seurasi prinssiä kuin jonkinlaisena sivusadjutanttina, kunnes vieras saapui hänelle varattuun keisarilliseen palatsiin.
Kun eri maiden edustajat kutsuttiin ensimmäiseen suureen vastaanottoon keisarilliseen palatsiin, jaettiin jo muutamia päiviä ennen lähetystöille värilliset, puoliympyränmuotoiset paperilaput, jotka kiinnitettiin auton lyhtylaseihin. Näiden paperien värin mukaan ohjattiin sitten koko valtava liikenneruuhka keisarilliseen palatsiin.
Palatsiin saavuttua vieraat joutuivat aluksi suureen odotussaliin, josta seremoniamestari vuoronsa jälkeen johdatti vieraat varsinaiseen vastaanottosaliin, ensimmäiseksi diplomaattikunnan vanhimman. Saliin astuttuani huomasin, että vasemman pitkän seinän edustalla, noin salinpituuden kolmanneksen kohdalla seisoi keisarinna, suunnilleen salin keskikohdalla perintöprinssi Hirohito ja hänen vasemmalla puolellaan samanlaisen välimatkan päässä Walesin prinssi. Vieraat joutuivat täten ensimmäisenä tervehtimään keisarinnaa. Olin etukäteen koettanut kysellä, miten tuossa tervehtimisseremoniassa oikein on esiinnyttävä. Hovin puolesta ilmoitettiin, että vierailla on oikeus aloittaa keskustelu. Kun kysyin, mitä sitten oikeastaan pitäisi sanoa, vastattiin: »Toivottaa onnea ja todeta tapauksen merkitsevän rauhaisaa ja onnellista tulevaisuutta» ja Walesin prinssille: »Toivottaa hänet tervetulleeksi Japaniin ja että hän viihtyisi täällä hyvin.»
Nämä neuvot mielessäni lähestyin ensimmäiseksi keisarinnaa, joka oli pukeutunut täysin eurooppalaiseen tapaan. Hänen vieressään, hiukan taempana, seisoi tulkkina rouva Matsudaira. Olin pitänyt silmällä edeltäviä vieraita ja koettanut saada selville, miten pitkiä fraaseja he käyttivät. Noudatin tarkoin samaa kaavaa ja sain tervehdykseni mahtumaan yhteen lyhyeen lauseeseen. Tähän keisarinna vastasi ja rouva Matsudaira käänsi hänen sanansa samalle kielelle, jota olin käyttänyt.
Sitten seurasi perintöprinssi Hirohiton tervehtiminen, mikä yleensä suoritettiin englanniksi ja viimeiseksi Walesin prinssin onnitteleminen. Koko seremonia sujui aika nopeassa tahdissa, minkä jälkeen vieraat siirtyivät salin vastakkaiselle seinämälle keskenään juttelemaan ja seurustelemaan muodostaen pieniä hiljalleen puhelevia ryhmiä.
Siinä tulevien jonoa tarkkaillessani ja silloin tällöin jollekulle vieressä seisojalle jonkin sanan lausuessani juhlamenojenohjaaja, prinssi Higashi-Fushimi saapui lähettyvilleni ilmoittamaan, että pian avataan viereiseen suureen saliin johtavat ovet, ja kehoitti vieraita valmistautumaan siirtymään sinne alkavaa teatteriesitystä seuraamaan. Siinä sivumennen hän sitten kysyi minulta: »Mitä kieltä käytitte keisarinnaa puhutellessanne?»
»Englantia», vastasin.
»No, mutta sehän on merkillistä, ettette käyttänyt japania. Tulkaa tänne!» Hän otti minua käsivarresta ja talutti uudelleen keisarinnan eteen, joka nyt oli istuutunut seinän vieressä olevalle sohvalle, rouva Matsudaira seisoi vieressä. Sohvan edessä oli pienoinen pöytä ja sen ympärillä pari tuolia.
Keisarinnan eteen saavuttuamme prinssi Higashi-Fushimi heti sanoi keisarinnalle: »Tämä on nyt se ministeri, joka osaa japania.»
Uudelleen tervehdittyämme keisarinna istuutui ja pyysi meitä tekemään samoin, prinssi Higashi-Fushimi istui viereiselle tuolille. Aivan ällistyneenä tästä prinssin menettelytavasta istuin ja koetin vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita keisarinna minulle teki: »Eikö japanin kieli ole vaikeata, sanovat että se on maailman vaikein kieli.»
Puolestani uskalsin vastata: »Oikeastaan on japanin kieli mielestäni erittäin helppoa opittavaksi, vielä helpoimpia maailmassa, mutta sen kirjoittaminen ja yleensä kirjoittamistaito on vaikeimpia, mitä voin kuvitella.»
»Vai on se niin vaikeata», keisarinna sanoi.
»Se on vaikeata jo itsessään», rohkenin jatkaa, »mutta vielä vaikeammaksi sen tekee se, ettei ole olemassa määrättyjä normeja, sääntöjä. Kirjoitetaan samoja sanoja milloin milläkin tavalla, kiinalaisin merkein, kana-merkein ja monilla muilla. Mielestäni japanin kielen oikeinkirjoitus on, sellaisena kuin sitä nykyisin käytetään, aivan puhdasta mielivaltaa monessa suhteessa ja varsinaisena oikeinkirjoituksena mahdotonta.»
Keisarinna totesi tämän jälkeen: »Vai on se niin. Siinä sen varsinainen vaikeus taitaa piilläkin.»
Jatkoin edelleen: »Nythän menee kouluissa vuosia hukkaan, kun pitää opetella monimutkaisia ja lukemattomia kiinalaisia merkkejä, sen sijaan, että käytettäisiin koulunkäyntiaika johonkin elämässä tähdellisemmän oppimiseen.»
Keskustelun jatkuessa tähän tapaan huomasin yhtäkkiä hovijuhlien seremoniamestarin Joshidan silmät suurina ja ihmettelevinä lähestyvän. Hän katseli minua pitkään ja tuikeasti. Vilkaisin sivulleni. Prinssi Higashi-Fushimi oli huomaamatta poistunut viereltäni. Jouduin aivan ymmälle, taisinpa vahvasti punastuakin noustessani ja keisarinnalle kumartaessani. Keisarinna nousi myös ja rouva Matsudairan seuraamana lähti kulkemaan salin poikki vasta-avattuja, näyttämösaliin johtavia ovia kohti.
Kysyin vierelläni seisovalta Joshidalta englanniksi — hän oli entinen suurlähettiläs: »Pelkään, että olen tehnyt pahan virheen?» Joshida ei kullakseni vastannut mitään, ei nähtävästi huomannutkaan kysymystäni, vaan seurasi tuikeilla silmillään diplomaattikunnan siirtymistä viereiseen saliin. Siirryin diplomaattien joukkoon, jossa Siamin lähettiläs heti minulle kuiskasi: »Onpa tuokin merkillistä; meitä varten on kahden — kolmen sekunnin vastaanotto, mutta teille suotu uusi audienssi kesti monta minuuttia.» (Diplomaattikunnassa väitettiin sen kestäneen 10 minuuttia, mutta se ei pidä paikkaansa.)
Ennen salista poistumistani prinssi Higashi-Fushimi tuli vielä luokseni ja lyöden tuttavallisesti olkapäälle sanoi naurusuin: »Her Majesty is very pleased with you.» Mutta tästä huolimatta oli minun kaikkea muuta kuin mukava olla. En oikein tiennyt, olinkohan sittenkin jollakin tavalla rikkonut hovietikettiä. Prinssin sanat tietenkin vähän lohduttivat, mutta samalla olin vakuuttunut siitä, ettei seremoniamestari Joshida ollut perillä siitä, että prinssi Higashi-Fushimin taluttamana olin uudelleen joutunut keisarinnan eteen. Koko juhlan ajan olin kiusaantunut. Mutta sitten tapasin Joshidan ja kysyin uudestaan, olinko tehnyt jonkin virheen. Hän vastasi nauraen: »Teillähän oli hyvä onni.» Vasta tämän kuultuani rauhoituin.
Juhlasaliin oli, diplomaattikunnan lisäksi, saapunut toista tietä suuri joukko juhlapukuista yleisöä täyttäen saliin varatut paikat viimeistä sijaa myöten. Istuttiin puolikaareen asetetuilla tuoleilla, edessä näyttämö, jolla ei ollut kulisseja länsimaiseen tapaan, vaan kaikki oli enemmän improvisoitua. Näytelmä oli tyypillinen No-näytelmä, vanhaan japanilaiseen historialliseen tyyliin kirjoitettu keskustelukappale, joka kieltä ymmärtämättömälle ei tarjonnut mitään kiinnostavaa. Etumaisella tuolilla Walesin prinssi väsyikin koko esitykseen ruveten mielenkiinnolla tarkastelemaan komean ja harvinaisen, lahjaksi saamansa japanilaisen miekan koristuksia, veti sen vähän väliä osittain ulos huotrastaan ja koputteli sillä tuon tuostakin lattiaan — — —. Muun ohjelman lomassa keisarillinen soittokunta esitti kappaleitaan. Juhla päättyi tähän ja vieraat poistuivat.
Keisarillisen palatsin sisustus on länsimaisessa mielessä hyvin yksinkertainen. Huonekaluja on niukalti, seinät paljaat, niistäkin suuri osa siirrettäviä paperiseiniä, välissä kullalla ja hopealla koristetut pilarit. Katto vastaanottosalissa sen sijaan oli runsaammin koristeltu, siellä oli kaikenlaisia kukka-aiheisia maalauksia, keskellä suurikokoinen Auringonjumalatarta esittävä maalaus, josta jokin vuosi myöhemmin jouduin keskusteluun Ranskan suurlähettilään Paul Claudelin, tunnetun kirjailijan kanssa. Hän huomautti silloin maalausta tarkastellessamme, että sekä suomalaisilla että japanilaisilla näyttää olevan aurinko naispuolinen: hän muisti että Kalevalassa mainitaan nimenomaan Päivätär aurinkoa edustamassa.
Englannin lähetystö järjesti sitten Walesin prinssin kunniaksi suurlähetystössä komeat tanssiaiset, joissa prinssi oli erinomaisen hyvällä tuulella tanssien ahkerasti. Kun hän on kooltaan verraten lyhyt, ei hän tanssitettaviaan valitessaan koskaan erehtynyt ottamaan toverikseen itseään pitempää. Tämä oli katkeraa monellekin läsnä olleelle nuorelle neitoselle, joista useat tanssiaisista kuullessaan olivat haaveilleet sen onnen saavuttavansa; tyttärenikin tavallista mittavampana jäi täten tanssittamatta.
Vierailuohjelmaan kuului myös huvimatka keisarilliseen kesälinnaan Nikkoon. Tällä retkellä Walesin prinssi oli melkein aiheuttaa halvauksen hoviherroille: kun vieraita kuljetettiin perille rikshalla, pälkähti prinssin päähän yhtäkkiä koettaa itsekin sen vetämistä. Hän komensi rikshan vetäjän aisoista omalle paikalleen ja ryhtyi itse rikshamieheksi. Kerrottiin, että hän oli yrittänyt tällä tavalla kyyditä Hirohitoakin siinä kuitenkaan onnistumatta ja muullakin tavalla huomattavasti poikennut vahvistetusta ohjelmasta — — —. Linnaan tultuaan hän oli eräänä yönä kiivennyt ikkunan kautta ulos, livahtanut vartijaketjun huomaamatta muurinkin yli pimeässä omille retkilleen ja muutenkin kaikenlaisilla kujeillaan saattanut hoviherrat suorastaan kauhun valtaan. He huokasivat varmaan helpotuksesta, kun korkea vieras vihdoin poistui maasta.
Jokin aika Walesin prinssin vierailusta Romanian prinssi Carol saapui vierailulleen. Hänen saapumistaan oli Romanian puolelta valmistettu perustamalla Tokioon Romanian lähetystö, jollaista siihen mennessä ei ollut ollut ja johon ministeriksi oli ilmoitettu ulkoministeri Mavrocordati. Carolin matka käsitettiin yleisesti jonkinlaiseksi unohtamismatkaksi, koko maailmahan puhui jo siihen aikaan hänen suhteestaan madame Lupescuun. Matkaa tehtiin suhteellisen hitaassa tahdissa maasta toiseen, mutta tulos on kaikille tunnettu: Lupescu ei unohtunut.
Carol oli nuori, vilkas, hyvin komeannäköinen. Vastaanotolla siinä keisarillisessa palatsissa, johon hänet oli sijoitettu, hän keskusteli pitkään ja vilkkaasti jokaisen diplomaatin kanssa. Hänen eteensä jouduttuani prinssi heti sanoi, että hän on lukenut paljonkin Suomesta, mutta valitettavasti ei koskaan ole siellä käynyt. Hän tuntuikin tietävän yhtä ja toista oloistamme, mm. urheilusta. Keskustelumme loppupuolella hän sitten yhtäkkiä muutti puheenaihetta ja kysyi: »Vieläkö teillä on paljon kommunisteja ja sosialisteja?»
Kun vastasin, että niitä luultavasti on, prinssi innostui kaavailemaan: »Niin, minä olen ajatellut, että kun tulen kuninkaaksi, niin otankin kommunistit ja sosialistit yhdessä kanssani hallitsemaan. Eikö tämä ole hieno tuuma?» hän naureskeli itsekseen. »Täytyyhän saada vastustajat puolelleen, eikö niin? Muuten, kuninkailla ei nykyaikana ole kahdehdittavat oltavat. Eikö tämä ammatti ole teidänkin mielestänne nyt kaikkein vaarallisin, vaikka elättekin tasavallassa? Ja jollen saa sosialisteja ja kommunisteja mukaani, niin en ryhdykään hallitsijaksi! Romaniassa on suurilla vanhoilla suvuilla ja suurmaanomistajilla nykyisin liiaksi sanottavaa maan asioissa, sen minä kyllä jo olen huomannut.»
Keskustelumme päättyi, sillä ministeri Mavrocordati johdatti jo seuraavan vieraan prinssille esiteltäväksi.
Carolinkin kunniaksi järjestettiin illalliset keisarillisessa hovissa ja Romanian hallituksen toimesta Carolille luovutetussa palatsissa. Mutta nämä juhlallisuudet eivät vetäneet tietenkään vertoja Walesin prinssin kunniaksi järjestetyille.
Hovipäivälliset vietetään useimmiten täysin japanilaiseen tapaan kotimaisin ruoin ja pöytätavoin, kun sen sijaan pää- ja ulkoministerin tarjoamilla juhla-aterioilla noudatetaan täysin eurooppalaista makua ranskalaisen keittiön antimin.
Minut kutsuttiin ensimmäisen kerran hovin juhla-aterialle Japanin valtakunnan perustamisen muistopäivänä, helmikuun 11:ntenä 1920, jolloin juuri muutamaa viikkoa aikaisemmin olin maahan saapunut.
Valtavan suuret ihmisjoukot seisoskelivat keisarillisen palatsin lähistöllä olevien katujen varsilla ja pääporttien ympärillä seuraamassa tuhansiin nousevan paraati- ja juhlapukuisen vierasjoukon juhlaan saapumista. Näky olikin katselemisen arvoinen, siksi komeita sotilas- ja diplomaattivirkapukuja vilahteli runsaasti vieraiden joukossa, kulta- ja hopeapunoksin koristeltuja värikkäitä asetakkeja sotilasasiamiehillä ja japanilaisilla kenraaleilla, komeita erivärisiä sulkatöyhtöjä lakeissaan ja kimaltelevat kunniamerkkirivit rinnallaan.
Juhlasalin toisessa päässä oli koroke, jolla istuivat keisarilliset prinssit. Heidän edessään hiukan korkeammalla istui keisarin edustajana perintöprinssi Hirohito ja hänen vasemmalla puolellaan, hiukan alempana prinssejä vanha amiraali Togo, Tsushiman meritaistelun voittaja, maansa sankari, joka kieltäydyttyään ruhtinaan arvonimestä oli isänmaalleen tekemiensä suurten palvelusten tähden nimitetty keisarin ensimmäiseksi alamaiseksi. Muut juhlavieraat istuivat pitkissä riveissä vastakkain siten, että keskelle juhlasalia jäi prinssin eteen käytävä; vasemmalla puolella ensimmäisessä rivissä istuivat Japanin hallituksen jäsenet, oikealla puolella käytävää diplomaattikunta arvonsa mukaisessa järjestyksessä doyen lähinnä prinssiä. Muiden juhlavieraiden pöytärivit olivat näiden rivien takana. Täten kaikki vieraat joutuivat istumaan keisariin, perintöprinssiin ja prinsseihin nähden sivuttain.
Vieraiden asetuttua paikoilleen saapui Hirohito juhlamenojenohjaajan saattamana saliin. Japanin pääministeri tervehti perintöprinssiä parilla kolmella lauseella toivottaen keisarille ja maalle menestystä. Prinssin lyhyesti kiitettyä diplomaattikunnan vanhin toivotti samalla tavalla kaikkien Japaniin akkreditoitujen lähettiläiden puolesta maalle rauhaisaa onnea ja keisarille menestystä. Vastattuaan tähän perintöprinssi istuutui ja tarttui sake-kuppiinsa nostaen sen huulilleen. Tällöin kaikki vieraat nostivat maljansa keisarin ja maan menestykseksi.
Kun vieraat olivat istuutuneet, varsinainen ateria alkoi. Istutaan pienillä selkänojattomilla mustiksi kiilloitetuilla jakkaroilla ja jokaisella on edessään kaksi pientä, niin ikään mustaksi hienosti kiilloitettua pöytää, joille ruoat on valmiina asetettu pieniin posliinikuppeihin. Aterioidaan japanilaiseen tapaan, pieniä puutikkuja käyttäen.
Kahdella tikulla syöminen on tottumattomalle tietenkin vaikeata, jopa mahdotontakin. On oikeastaan lystiä katsella ensikertalaisten kokeiluja ja ponnisteluja, siitä aina löytää huvittavia pikkupiirteitä, kun yrityksissä paljastuu asianomaisen keksimiskyky, mukautuvaisuus ja kärsivällisyys. Olin joutunut istumaan Argentiinan ja Kreikan lähettiläiden väliin, joista ei kumpainenkaan, varsinkaan ei edellinen, ollut tottunut puikkojen käyttämiseen. Argentiinan ministeri yksinkertaisesti käytti vain toista tikuistaan lävistäen sillä ruoanpalan toisensa jälkeen ja pistäen sitten suuhunsa. Samaa menettelyä näytti noudattavan moni muukin diplomaattikuntaan kuuluvista.
Vastapäätä istuvilla Japanin hallituksen jäsenillä oli tietenkin hauskaa. Heidän ilonsa hyvin ymmärtää, sillä varsinkin ensikertalaisen yritykset ovat tutkimisen ja seuraamisen arvoiset, joskaan eivät hänelle itselleen miellyttävät. Tietenkin myös minuun kohdistui mielenkiinto, tarkattiin millä tavalla selviytyisin tästä kokeestani, mutta tuotinkin heille siinä suhteessa täydellisen pettymyksen, joka oikeastaan muodostui hämmästykseksi.
Monilla tutkimusmatkoillani Aasiassa, varsinkin Mongoliassa, olin täydelleen oppinut puikoillasyömisen taidon, joten tulin niillä toimeen yhtä kätevästi ja näppärästi kuin japanilaisetkin. Vastapäätä minua istui Japanin sotaministeri, kenraali Tanaka. Hän ilmeisesti oletti minut yhtä taitamattomaksi tässä suhteessa kuin toisetkin, mutta huomasi erehtyneensä. Sotaministeri katseli alussa ihmeissään puikottelemistani, mutta sitten hän salavihkaa, sen syrjäsilmin huomasin, nykäisi vierustoveriaan kyynärpäällään samalla nyökäten minuun päin. Vähitellen yksi ja toinenkin vastapäätä istuvista hallituksen jäsenistä rupesi ihmetellen seuraamaan aterioimistani. Oloni tuntui vähän kiusalliselta, taisin vähän punastuakin, mutta toisaalta pysyin kylmänä ja näytin parhaan taitoni, join liemen ja mitä kupinpohjalle jäi, nostelin kauniisti puikoillani suuhuni.
Edessäni olevissa kupeissa oli vain japanilaisia ruokalajeja. Yhdessä kupissa oli jonkinlaista munasta valmistettua lientä, ohutta keittoa, jossa pohjalla oli pieni kalanpalanen, toisessa oli jotakin makeata marmeladintapaista, kolmannessa höyryssä keitettyä riisiä. Tärkein oli kuitenkin ehkä suurehko litteä kuppi, jossa oli pariloitu, hiilillä kokonaisena paistettu kala, joka suustaan ja pyrstöstään kauniisti kulta-punalangoilla oli sidottu kaarenmuotoiseen asentoon. Siinä kyljellään ollen se monin nauharuusukkein oli varsin kaunis nähtävyys. Neljännessä kupissa oli puoliympyränmuotoinen pystyyn asetettu kalamurekelevy, jonka reuna oli värjätty punaiseksi; se ilmeisestikin kuvasi nousevaa aurinkoa. Juomana oli sakeata, mietoa riisistä keitettyä viinaa, hiukan makeata. Kuppi täytettiin aina uudelleen lämpimällä juomalla. Yleensä eivät japanilaiset keisarillisissa juhlissa syö kaikkea. Toinen pöydällinen, se, joka on kauempana vieraan edessä, jätetään tavallisesti koskematta. Mutta sen tekstatun nimilapun, joka on jokaisen vieraan pöydällä, voi aterian päätyttyä siirtää taemmalle pöydälle merkiksi siitä, että vieras lähettää noutamaan ruoat kotiinsa. Japanilaiset eivät itse juuri käytä tätä tapaa. Heillä on yleensä mukanaan valkoinen silkkiliina, johon jäljellä olevat ruokalajit kerätään; liinan kulmat solmitaan yhteen ja tällä tavalla ruoat kannetaan kotiin. Oli outoa nähdä sadoittain korkeita japanilaisia kenraaleja ja korkeita virkamiehiä kantamassa nyyttejään kun poistuttiin juhlasta autoihin ja rikshoihin. Vanha amiraali Togokin kääri liinaansa ylijäämän. Tapaan kuuluu myös, että jokainen vieras ottaa juhlasta muistoksi mukaansa sakekuppinsa. Sen kaikki pistävät housuntaskuunsa lähtiessään. Japanilaisessa kodissa se asetetaan kunniapaikalle näkyville, sillä niiden lukumäärästä voi vieras sitten nähdä, kuinka monta kertaa perheenjäsen on ollut keisarin vieraana. Toisina vuosina näitä kauniita, pieniä, kultakoristein ja keisarillisin tyylitellyin krysanteeminkuvioin maalattuja kuppeja kertyy enemmän, toisina vähemmän.
Diplomaattikuntaan kuuluvat eivät yleensä kuitenkaan noudattaneet japanilaisten esimerkkiä ruoan suhteen. Jokaiseen lähetystöön on jaettu erikoinen metallilevy, jossa on numero asianomaisen lähetystön merkkinä. Tätä levyä näyttämällä pääsee ruoannoutaja hovin »keittiötietä» juhlasaliin. Juhlaa seuraavana päivänä tavallisesti söin sen paistetun ja nauharuusukkein sievästi koristellun kalan. Se on tai-niminen, suuren ahvenen kokoinen, mutta enemmän lahnaa muistuttava; eurooppalaiset kutsuvatkin sitä merilahnaksi. Lämpimien perunain kanssa se oli erittäin maukasta syötävää.
Suurista hovijuhlista jää vieraille myös erityinen muistolahja. Perintöprinssi Hirohiton matkalleen lähtiessä pidetyillä päivällisillä sain muistoksi pienen, kämmenelle hyvin mahtuvan hopeisen dzhonkin, jonka purjeeseen oli kiinnitetty kultainen krysanteemi-embleemi. Dzhonkin kannen alla oli pieniä värillisiä makeisia, toiset kuin rakeita, monikulmaisia, toiset kuin herneenpuolikkaita, erilaisilla mausteilla, pääasiallisesti aniksella maustettuja. Kun Hirohito palasi maailmanmatkaltaan, jaettiin tulopäivällisillä vieraille muistoksi pieni hopeinen, erittäin taidokkaasti valmistettu maapallo, jota kolme kyyhkystä kantaa levitetyin siivin. Pallo avautuu päiväntasaajan kohdalta, ja sekin sisälsi pienoismakeisia. Pohjoisnavalle oli kiinnitetty kultainen keisarillinen krysanteeminkukka.
Myös Walesin prinssin vierailun aikana jaettiin tällaisia muistolahjoja Englannin suurlähetystön päivällisillä. Lahja oli hopeinen nelikulmainen rasia, jonka kanteen oli kiinnitetty Japanin ja Englannin ristikkäin olevat emaliliput. Prinssi Carolinkin vierailun muistoksi jaettiin Romanian hallituksen järjestämillä illallisilla muistolahjat: hopeiset soikeat, noin tulitikkulaatikon kokoiset rasiat, joiden kantta koristi kuninkaallinen kruunu ja sen alla tyylitellyt, vastakkain asetetut prinssin nimikirjaimet, ja koko rasia oli sidottu sini-kelta-punaisella — Romanian kansallis värit — punoksella.
Suurten vierailujen ja jokavuotisten juhlien yhteyteen kuului tavallisesti myös loistava sotilasparaati Tokion länsilaidassa olevalla suurella Jojogin kentällä. Suurin sotilasparaati toimeenpannaan tammikuun 8. päivänä uudenvuodenjuhlien yhteydessä. Paraati alkaa jo kello 9 aamulla ja kestää pari kolme tuntia, ja niihin kutsutaan koko diplomaattikunta naisineen. Paraatissa on esiinnyttävä juhlapuvussa, mutta kun japanilaisen tavan mukaan ei päällystakkia saa käyttää, on juhla pakkasen sattuessa kaikkea muuta kuin miellyttävä. Tosin paraatin kestäessä saa käydä välillä lämmittelemässä diplomaateille varatun alueen taustaan pystytetyissä teltoissa, joissa palaa koko ajan avoin hiilinuotio, mutta tätäkään etua eivät saa käyttää hyväkseen sotilasasiamiehet, joiden on seistävä rivissä paikallaan diplomaattikunnan edessä koko ohimarssin aika, mikä kestää hyvinkin kauan, sillä pari-, kolmekymmentätuhatta sotilasta saattaa osallistua paraatiin. Muutenkaan ei hännystakissaolo tällaisessa tilaisuudessa näin aamulla ole miellyttävää. Kerran tuli Yhdysvaltojen suurlähettiläs luokseni ja naurusuin totesi: »Kylläpä me olemme myöhäisiä juhlijoita. Teilläkin näyttää vielä olevan frakki yllänne niinkuin minullakin!»
Keisari istuu liikkumattoman ylväänä lumivalkoisen ratsunsa selässä, sivuillaan seurueensa, muutamia keisarillisia prinssejä ja Japanin pääesikunnan korkeimpia komentajia. Koko ajan pauhaa valtavan suuri sotilassoittokunta avokentällä keisaria vastapäätä, soittaen monta kunniamarssia joukko-osastojen ohimarssiessa. Jalkaväkiosasto toisensa jälkeen astuu tahdikkaasti ja ryhdikkäänä keisarinsa ohi, komea ratsuväki virkkuine hevosineen seuraa heitä, jyrisevät tankit vyöryvät pelkoa herättävinä ohitse, kunnes erilaiset tykistömuodostelmat ja erikoisjoukot ajoneuvoineen päättävät tunteja kestäneen ohimarssin. Silloin tällöin hukkuu soittokunnan marssi kentän ylitse kiitävien lentokoneiden valtavaan pauhuun.
Lippu toisensa jälkeen siirtyy keisarin silmien ohi, sotilasasiamiehet tekevät kunniaa, kaikki paraatiunivormuissaan, värikkäinä ja koristeellisina kaikkine kunniamerkkeineen ja diplomaattikunta juhla-asuisena komeana ryhmänä, keisari silmäilee ylväänä joukkojaan, keisarilliset prinssit tarkkaavat osastojen kuria ja varusteita, tehdään huomioita ja ihaillaan komeutta.
Paraatin päätyttyä siirrytään jalkaisin takaisin kentän pääportille ja palataan samaa, kymmenientuhansien ihmisten reunustamaa suurta valtakatua myöten takaisin kaupunkiin.
Tällä Aojama- (Vihreät vuoret) kadulla sattui kerran välikohtaus, joka koitui asianomaiselle kohtalokkaaksi ja joka hyvin kuvastaa japanilaisen suhtautumista keisariinsa. Brasilian lähettiläs oli tuollaisena uudenvuoden paraatipäivänä lähtenyt vaimonsa kanssa kadun toiselle puolelle olevaan puistoon kävelylle. Mukaansa he olivat ottaneet pienen koiransa. Kun he myöhemmin, vähän vaille 9, olivat palaamassa asuntoonsa Aojamakadun varrella, oli tällä välin kerääntynyt runsaasti ihmisiä odottamaan paraatiin menevää keisaria ja diplomaattikunnan jäseniä ja poliisi oli ehtinyt sulkea liikenteen kadulla niin tarkkaan, ettei kadun ylittäminen enää tullut kysymykseen. Keisarin seurueen odotettiin saapuvan aivan niinä hetkinä.
Ilmeisesti Brasilian lähettiläs, joka jostakin syystä ei ollut lähtenyt paraatia seuraamaan, ei ollut selvillä tuona aamuna vallinneista poikkeuksellisista liikennemäräyksistä vaan lähti rouvineen ja koirineen yrittämään kadun yli. Poliisi kuitenkin työnsi rouvan takaisin, josta kimpaantuneena lähettiläs rupesi huitomaan kepillään ja pani äänekkään vastalauseen moisesta diplomaattia kohtaan osoitetusta käyttäytymisestä. Japanilainen yleisö, joka seurasi tapauksen kulkua, rupesi osoittamaan äänekkäästi paheksumistaan lähettiläälle, joten poliisin oli suorastaan pakko pidättää lähettiläs rouvineen ja toimittaa heidät koirineen poliisiasemalle.
Olin samaisena paraatipäivänä jäänyt kotosalle, koska tunsin itseni vähän vilustuneeksi; jo edellisenä iltana ennen levolle menoani olin tuntenut itseni huonovointiseksi ja palveluskunnalle ilmoittanut, että lääkitsen vähän itseäni enkä lähde huomenna paraatiin. Kello 12:n tienoissa, jolloin paraati tavallisesti jo on ohi, kuulin yhtäkkiä kadulla huudettavan »sähkösanoma! sähkösanoma!» Kun sain sen käsiini, huomasin siinä kerrottavan melko purevin sanoin Brasilian lähettilään aiheuttaneen käytöksellään Aojamalla skandaalin, kerrottiin hänen rikkoneen juhla-aamun hiljaisuuden ja osoittaneen välinpitämättömyyttä päivän merkitystä kohtaan, josta syystä hänet oli ollut pakko siirtää poliisilaitokselle, joskin hänet oli sieltä laskettu kotiinsa heti hänen henkilöllisyytensä käytyä ilmi.
Sähkösanoman luettuani soi puhelimeni ja Saksan suurlähettiläs, joka siihen aikaan oli diplomaattikunnan doyenina, kysyi, pitäisikö nyt kutsua diplomaattikunta koolle pohtimaan kysymystä ja päättämään mahdollisen vastalauseen esittämisestä ulkoasiainministeriölle. Vastasin hänelle, että parasta on toistaiseksi olla tekemättä mitään, odotetaan, kunnes nähdään mitä Brasilian lähettiläs tekee.
Seuraavana päivänä kerääntyi Brasilian lähetystön eteen kymmeneentuhanteen nouseva väkijoukko mielenosoitukselle. Suurlähettilään luo saapui suuri lähetystö, joka hänelle ilmoitti toivomuksenaan, että hän mahdollisimman pian muuttaisi pois koko Akasaka (Punainen mäki) kaupunginosasta. Ulkoasiainministeriön puolelta häntä ystävällisesti kehoitettiin lähtemään joksikin aikaa matkoille, jotta mielet sillä aikaa ehtisivät rauhoittua, sillä jo olivat Tokion kaikki sanomalehdetkin ottaneet tapauksen hampaisiinsa kirjoittaen mm. siihen suuntaan, ettei tietenkään Brasilian edustajalta, tasavaltalaiselta, voinut odottaa kunnioitusta keisaria kohtaan, puhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt, kutsun kerran saatuaan, olla läsnä paraatitilaisuudessa, jolloin mitään tuollaista ikävää välikohtausta ei olisi sattunut.
Lähettiläs noudatti saamaansa hyvää neuvoa ja lähti matkalle. Hän käväisi Nikkoossa ja monessa muussakin kaupungissa, mutta kaikkialla, minne hän tuli häneltä, niin pian kuin kävi selville, kuka hän oli, kiellettiin huoneet. Sanottiin vain, että kaikki hotellihuoneet, ikävä kyllä, oli varattu. Hänen täten pian palattuaan matkalta rupesi uudelleen lähetystöjä käymään hänen luonaan tiedustelemassa, milloin hän aikoo muuttaa pois. Loppujen lopuksi ei auttanut muu, kuin vaihtaa lähettiläs toiseen. Nuorelle, vasta hiljattain Tokioon tulleelle diplomaatille tapaus tietenkin oli ikävä ja kohtalokas; se teki lopun ainakin hänen mahdollisuuksistaan Japanissa, jossa hän ei ehtinyt olla kuin puolisen vuotta.
Ei mitenkään voinut pitää Brasilian lähettilästä kykenemättömänä tehtäväänsä, mutta niin sattumanvaraista saattaa olla menestyminen diplomaattiuralla Japanissa, niin kuin vähän muuallakin. Yhdysvaltain lähettiläs, joka kerran sotilasparaatissa huomautti myöhäisestä hännystakissa olostamme, sanoikin kerran, että Japanissa täytyy olla erikoisen tarkkana, ettei vain mitenkään loukkaa japanilaisten isänmaallisia tunteita ja käytöksellään herätä heissä mielipahaa. Siellä pienikin huomaamattomuus saattaa aiheuttaa suorastaan myrskyn, joka salamannopeasti leviää kaikkialle, ja silloin on mahdotonta ajatellakaan toimintansa jatkamista, puhumattakaan hyvien suhteiden ylläpitämisestä.
Mutta toisaalta on todettava, että japanilaiset ovat tavattoman ystävällisiä ja huomaavaisia ulkomaalaisia kohtaan, voipa sanoa, että huomaavaisuus ja kohteliaisuus saattaa mennä liiallisuuksiinkin. Junassa matkustaessaan saattaa joku japanilainen suorastaan tunkeutua seuraan. On ihmisiä, jotka väkisinkin tahtovat tulla lähempään kosketukseen ulkomaalaisen kanssa. Heiltä voi hyvinkin usein kuulla lauseen: »I like foreigners!» — Olen monta kertaa kokenut sen, että sateisina päivinä — Japanissahan saattaa sataa todella kaatamalla sanan varsinaisessa merkityksessä — joku takaapäin salaa asettaa sateenvarjonsa vieraan suojaksi; varsinkin naisihmiset ovat hyvin mielissään, jos vieras tämän kohteliaisuuden huomattuaan pysyy tuon heidän tarjoamansa suojan alla. Tällaista kohteliaisuutta japanilaiset tosin osoittavat toisilleenkin, mutta ulkomaalaisesta ja varsinkin siitä omakohtaiset kokemukset saatua se tuntuu ajoittain melkeinpä liioitellulta. Jos esimerkiksi kadulla kulkiessaan tiedustelee jotakin etsimäänsä osoitetta, on hyvin tavallista, että neuvoja pyytämättä, vaikka hänen suuntansa olisi aivan päinvastainen kuin kysyjän, lähtee opastamaan perille saakka, ja ellei itse voi perille saakka tulla, siirtää tehtävänsä jollekulle vastaantulevalle, joka sen enempää hämmästelemättä saattaa kysyjän toivomalleen paikalle. Tätä kylläkään ei voi sanoa tunkeilemiseksi, sillä saattaja useimmiten pysyy koko saattonsa aikana mykkänä, vaikkapa koettaisikin keskustelua hänen kanssaan virittää. Olen joutunut monesti toteamaan, että kohteliaisuus ja huomaavaisuus vieraita kohtaan on Japanissa ilmeisesti paljon suurempi kuin muualla maailmassa.
Idän kihisevistä kaupungeista Japanin kaupungit tekevät siinä suhteessa loistavan poikkeuksen, että niissä yleisö käyttäytyy maltillisesti, kiihtymättä. Japanilainenhan ei yleensä paljasta sisimpiä tunteitaan, mutta sitä odottaisi ainakin joissakin tapauksissa katuyleisön taholta. Katukulttuuri on kuitenkin mallikelpoista, missään ei tapaa tappeluja eikä väenkokouksia, uteliaita töllistelijöitä tms. Jos jostakin sellaisesta kuulee puhuttavan, on se miltei säännöllisesti tapahtunut jossakin ilotyttöjen kaupunginosassa, Joshiwarassa, ja sielläkin melkein aina metelin aiheuttajina ovat olleet vieraan maan juopuneet merisotilaat tai muut ulkomaalaiset. Juopuneitahan maailman suurkaupunkien liepeillä tapaa tuon tuostakin, samoin kaikenlaista hämäräperäistä irtolais- ja rikollisjoukkoa, katutyttöjä ja kaikenlaisia rauhanhäiritsijöitä, tappeluja ja pahoinpitelyjä siellä täällä, mutta ainakin niiden huomioiden perusteella, joita Tokiosta sain, on se miljoonakaupungin maineestaan huolimatta vailla tämäntapaisia ikäviä ilmiöitä.
Tästä japanilaisesta rauhallisuudesta tuli kerran pitkä keskustelu juhlapäivällisten jälkeen Hollannin ministerin Pabstin luona. Siellä oli läsnä mm. kenraali Tanaka, joka silloin jo oli pääministeri oltuaan aikaisemmin sotaministerinä. Joku läsnä olleista sattui aivan ohimennen Tanakan kuullen mainitsemaan jotakin siihen suuntaan, että japanilaisethan, hänen mielestään, ovat kovin sotaisaa kansaa. Tanaka, joka puhui äidinkielensä lisäksi parhaiten venättä — hän oli nuorempana toiminut Japanin suurlähetystössä Pietarissa — kääntyi puoleeni ja kysyi: »Mitä te tuosta ajattelette? Ovatko japanilaiset teidänkin mielestänne sotaisia?»
Kun vastasin tähän Tanakan kysymykseen myöntävästi, hän aivan hämmästyi ja sanoi: »Todellako, silloin ette tunne japanilaisia. Olen ollut sotilasasiamiehenä Pietarissa ja liikkunut monessa muussakin suurkaupungissa tehden vertailuja jokapäiväisestä elämästä niissä. Sanokaa minulle, oletteko täällä ollessanne milloinkaan nähnyt tappelua kadulla?»
Myönsin, etten ollut sellaista todellakaan koskaan vielä sattunut näkemään.
»Mutta oletteko nähnyt edes koulupoikien tappelevan täällä keskenään?»
Myönsin, etten sitäkään ollut koskaan nähnyt.
»Niin, siinä se vika juuri onkin», kenraali Tanaka heti innostui jatkamaan, »että pojat meillä kasvatetaan kohteliaiksi ja vanhempia kohtaan huomaavaisiksi, pidättyväisiksi tunteitten ilmaisemisessa ja yleensä harkitseviksi. Eivät ne tämän kasvatuksen jälkeen rupea missään tapauksessa toisiaan sättimään saatikka sitten keskenään tapella nujuuttelemaan; heidän luonteessaan se ei enää mene. Minä todellakin olisin hyvin iloinen ja kiitollinen, jos joku voisi joskus ilmoittaa, että pojat ovat tapelleet, sillä enemmän sellaista sotaista henkeä meillä tarvittaisiin!»
Kun selostin tätä venäjäksi tapahtunutta keskustelua ympärillämme seisoville, kääntyi keskustelu aivan kuin itsestään kysymykseen japanilaisten sotilaallisten menestysten syihin. Japanilaisethan ovat valmiit uhraamaan itsensä, milloin tahansa keisarin ja isänmaan etu niin vaatii. Kenraali Tanaka tarttui tässä uudelleen keskusteluun huomauttaen: »Mutta tämähän on aivan toinen asia. Se ei ole, hyvät herrat, sotaisuutta, se on velvollisuudentuntoa. Japanilainen sotilas käyttäytyy taistelukentällä hyvin harkitusti; hänethän on lähetetty sinne maataan ja keisariaan suojelemaan, synnyinmaansa puolesta suorittamaan tehtävää, joka hänen on parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan koetettava täyttää. Mutta tätä iloista tai ikävää tehtävää täyttäessään — kumpaa se nyt hänelle on — hän voi samalla kerätä joko kukkasia kedolta, katsella perhosten lentoa, kuunnella lintujen laulua tai seurata ahkerien muurahaisten touhua mullassa; hän saattaa ottaa poveltaan esille rakkaimpiensa valokuvat, muistella kotiaan, vaimoaan, lapsiaan, omaisiaan, peltojaan, hän saattaa lukea moneen kertaan hänelle kotimaasta saapuneet kirjeet ja eläytyä muisteloihinsa täydelleen, mutta hän ei missään tapauksessa taistelussa ole kiihtyneessä mielialassa tai vihan vallassa, eikä ylipäänsäkään anna sen tehtävän, jota varten hänet on taistelukentälle lähetetty, häiritä millään tavalla mielenrauhaansa. Velvollisuudentunne on hänessä syvällä, ja hän käyttää kaiken voidakseen täyttää sen vaatimukset. Oikeastaan tämä harkitseva luonne ja tämä tyyneys voivat olla japanilaisten heikkous. Minä toivoisin», kenraali Tanaka lausui hartaasti, »että meissä japanilaisissa olisi joskus myös innostusta, tulta, tarmoa, sisäistä kuohuntaakin.»
Lopuksi kenraali Tanaka kääntyi puoleeni lausuen toivomuksen, että maassa matkustellessani panisin merkille, tapellaanko missään, onko näköpiiriini koskaan tullut merkkejä kiivastumisesta, mikä hänen sanojensa mukaan olisi hänelle erittäin tervetullut tieto japanilaisen luonteen eurooppalaistumisesta!
»Vuosisatojen budhalaisuus ja sen opettama kaiken katoavaisuuden korostaminen on mielestäni tehnyt huonon palveluksen japanilaisille», arveli kenraali Tanaka.
Pabstin illallisten jälkeen selostin siellä käytyä keskustelua useallekin silloin Japanissa oleskelleelle diplomaatille. Moni heistä tunnustikin, että kenraali Tanakan mielipiteissä saattoi olla hyvinkin paljon perää.
Japanissa pidetään kiivastumista yleensä erittäin pahana luonteenvirheenä. Jos keskustelussa tai yleensä kanssakäymisessä japanilaisen kanssa hiukankaan tulistuu, voi olla varma, ettei sillä ainakaan asiaansa paranna, päinvastoin saa osakseen ymmärtävän hymyn, säälin, jopa halveksumisen osakseen riippuen asianomaisen sivistystasosta ja luonteenlaadusta. Koko kasvatusjärjestelmä kohdistuukin mahdollisimman järkkymättömän luonteen kasvattamiseen, samalla kun koetetaan tehostaa ymmärtämyksen ja kohteliaisuuden välttämättömyyttä kaikissa elämäntoiminnoissa. Surujaan ei saa paljastaa ulkomaailman tarkasteltavaksi, ei edes lähimmässä omaisten piirissäkään, jokaisen on kannettava raskainkin surunsa yksinään muiden siihen millään tavalla puuttumatta. Mutta tämä ei suinkaan merkitse sitä, että osanotto toisten kärsimyksiin olisi kielletty. Ei, päinvastoin kasvatus tähtää myös siihen, mutta samalla vaaditaan, ettei omia surujaan »kaadeta» lähimmäisen niskaan. Japanilaisen käsityksen mukaan toisen mielenrauhan häiritseminen tällä tavalla ei osoita henkistä itsensä hillitsemistä.
Surujaan pitää jokaisen itse kantaa eikä lähimmäisen suruja saa lisätä. Joku japanilainen on sepittänyt runon, joka tarkalleen suomennettuna kuuluisi:
Kahta asiaa
sun ei surra kannata
tässä maailmassa:
sitä, miss’ et mitään voi,
sitä, jossa auttaa voit.Mutta palatakseni vielä kysymykseen itsensä hillitsemisestä ja kylmänasiallisesta harkinnasta, muistan, miten jouduin kokemaan omalta osaltani tämän ajatustavan yleisyyden ja suvereenisuuden silloin, kun ulkoministeriössä ulkoministerin yksityissihteerin herra Horin edessä paheksuin minulle näytettyä Ahvenanmaan karttaa, jonka ministeri Bergström oli ministeriölle toimittanut. Silloin kiivaillessani ja kovalla touhulla sen virheitä ja puutteita osoittaessani kuulin Horin rauhallisella äänellä sanovan: »Mutta etteköhän nyt mahda olla kiihdyksissä?» Tällaisen nuhteen saaminen, jos sen antaminen katsotaan tarpeelliseksi, on japanilaisen mielestä jo ankara muistutus.
On sääntönä, että riitakysymyksissä se menettää pelinsä, joka ensimmäisenä kiivastuu. Hänen sanojaan ei Japanissa oteta täydestä; odotetaan, kunnes hän rauhoittuu ja tilalle tulevat asialliset ja harkitut sanonnat. Ja niin hyvin japanilaiset osaavatkin itsensähillitsemisen vaikean taidon, että vain kerran kuulin erään japanilaisen huomauttavan toiselle miltei Horin käyttämillä sanoilla: »Miten lienee nyt harkintanne laita?»
HUOMIOITANI JAPANIN ERIKOISLAATUISISTA OLOISTA
Vaikka japanilainen maailma onkin länsimaalaiselle monessa suhteessa outo, täytyy toisaalta myöntää, että se monessa suhteessa on myös opettavainen.
Kun maan pinta-ala ei ole suurempi kuin Suomen ennen onnettomia sotiamme ja kun siinä asuu noin 70 miljoonaa ihmistä, on luonnollista, että viljelykseen on käytettävä maasta niin paljon kuin suinkin mahdollista. Mutta vain 16 % maasta on viljelty, suunnilleen kaikki, mitä viljelykselle koskaan voidaan valloittaa, sillä tuohon määrään sisältyy maan koko viljelyskelpoinen ala. Mahdollisuudet tässä suhteessa on jo aikoja sitten loppuunkäytetty, joskin keinot, joilla maan tuottoa yritetään kohottaa, yhä paranevat.
Ihmisvilinä on Japanin kaupungeissa ja kylissä hämmästyttävän vilkasta. Mutta siitä huolimatta on elämä rauhallista; kaupungeille ominaista melua ja kohua on vähemmän kuin harvemminkin asutuissa maissa. Japanilaiset yleensä liikkuvat hiljaisina, arvokkaan pidättyvinä, keskustelevat kohteliaasti, hillitysti, koko heidän elämänsä on mukautunut niin yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi kuin miksi ulkonainen pakko on sen muovannut. Rakennukset eivät voi olla suuria eivätkä niiden seinät paksuja, sillä eivät rakennusaineet riittäisi sellaisiin, ei puu enempää kuin muutkaan rakennusaineet. Tämän vuoksi näyttää japanilainen talo nukkemaiselta: laki on hyvin matalalla, oven kamana niin alhaalla, että tavallisen mittainen länsimaalainen lyö siihen otsansa, ellei osaa pitää varaansa ja kumartua kylliksi ajoissa. Tällaisia pieniä puutaloja on kilometreittäin kaikissa suuremmissa kaupungeissa. Jo Kobessa sinne ensi kerran tullessani minua hämmästytti pikkutalojen hirmuinen paljous; kuin rannaton ulappa levittäytyi kaupunki eteeni, talojen katot aallonharjoina.
Nämä nukkeasumukset ovat sitä paitsi hyvin lähellä toisiaan. Tokiossa on suuria kaupunginosia, joissa ei pääse millään autolla perille määräpaikkaansa. Kävin kerran tapaamassa lähetyssaarnaaja Watanabea, joka asui laajassa ja tiheään rakennetussa Sugamossa, jonka järjestysnumero sillä kadulla oli muistaakseni jotakin 3 676. Itse Sugamoon pääsi kyllä jotenkin autollakin melkein keskelle kaupunginosaa, mutta siitä oli matkaa jatkettava jalkaisin pitkin pieniä, kapeita ja mutkikkaita kujia, joiden leveys oli korkeintaan 2 metriä, häthätää niin leveitä, että rikshamiehet rattaineen voivat toisensa sivuuttaa. Kadut tai oikeammin sanoen kujat olivat sokkeloisia, täytyi yhtä mittaa kääntyä oikeaan, vasempaan, oikeaan ja jälleen vasempaan, täytyi tiedustella tietä vastaantulijoilta ainakin kymmenen kertaa ennenkuin oli perillä.
Rakennukset eivät kuitenkaan ole niin toivottoman yksitoikkoisen näköisiä, minkälaisiksi lukija ne ehkä tämän perusteella kuvittelee. Siellä täällä on asumusten välissä pienoinen, jonkin metrin levyinen aukko tai rakennusten pihalla pieni avoin alue, joka on käytetty mahdollisimman taiteellisesti koristeltua pienoispuutarhaa varten. Vesijohdosta, joka Tokiossa ulottuu yleensä kaikkialle, voi johtaa vettä pienen kumiletkun avulla lammikkoon, joka on kaivettu puutarhan keskelle. Siinä kukkivat valkoiset ja punaiset lumpeet, siinä uiskentelevat lehtien alla ja välissä pienet kultakalat ja pienet mustat, mulkosilmäiset kalat ja sen lähettyvillä voi nähdä kilpikonnankin hitaasti liikuskelevan. Puutarha saattaa lammikkoineen olla vain muutaman neliömetrin laajuinen, mutta se tyydyttää asukkaiden kauneudenkaipuun. Missä vain vähänkin mahdollisuutta siihen on, japanilaiset kyhäävät itselleen tällaisen puutarhan. Sitä varten on kaupungeissa myymälöitä, joista saa kaikkea, mitä tällaisen pienoispuutarhan rakentamiseen ja vaalimiseen tarvitaan: karkeampaa ja hienompaa hiekkaa, mustaa, ruskeata ja valkoista, pieniä kipsistä tai puusta valmistettuja kaarisiltoja, erikokoisia kauniita koristelukiviä, jotka voivat olla suuriakin, jopa parinkin metrin korkuisia, ja joiden sivulla tai päällä on rengas tai muu laite, johon voi kiinnittää sähkövalaisimen erilaisine, värikkäine tai kauniisti maalattuina varjostimineen. Monessa Tokion ravintolassa ja halvemmissakin ruokaloissa on usein pihan puolella pieni kääpiöpuutarha kalalammikkoineen, kauniine pienoissiltoineen ja keinotekoisine kallioineen ja vuorineen, johon usein on vielä koverrettu luolantapainen penkkeineen. Kallionkuvetta myöten syöksyy kauniisti ryöppyävä pienoiskoski päättyen alhaalla olevaan kalalammikkoon. Kun vieraat ovat poistuneet, suljetaan koski kääntämällä vastaavaa vesihanaa. Vieraita varten on tavallisesti erikoiset kengät, joilla on mukava tipsutella puutarhan kapeita käytäviä ja siltoja pitkin.
Viihtyisyyttä ja kauneuden tavoittelua japanilaiset pitävät sivistykseen kuuluvana. Jo hyvin pian Japaniin tuloni jälkeen huomasin lehtiä lukiessani, että kun puhuttiin sivistyksestä, se jaettiin kolmeen osaan: henkiseen, esteettiseen ja aineelliseen sivistykseen; meillähän puhutaan vain ensiksi- ja viimeksimainitusta sivistyksenlajista. Onhan esteettistä sivistystä meilläkin, eihän täälläkään rakennuksia rakenneta miten tahansa, mutta missään tapauksessa tuon esteettisen vaikutelman tavoittelu ei ole päässyt niin yleistymään kuin Japanissa. Jos tien varrella Japanissa joku tyttö tai vanha eukko myyskentelee kesäpäivänä virvokkeita, on hän pöytänsä, mutta vielä enemmän vieraitaan ja ostajiaan varten varaamansa penkin koettanut koristaa ja somistaa mahdollisimman kauniiksi. Eräs tapaamani vanha limonaatin myyjä oli tien varrelle myyntipaikalleen laahannut vanhan puunkannon, jonka rosoihin oli kauniisiin ryhmiin istutettu kasvavia kukkia, erivärisiä sammalia, koristekiviä, olipa muutama kuollut sisiliskokin vaikutelmaa lisäämässä. Kun kehuin ukolle tätä hänen aikaansaannostaan kaikessa vaatimattomassa yksinkertaisuudessaan ja luonnonmukaisuudessaan kauniiksi ja vaikuttavaksi, ukko, melkein kyyneliin puhjeten, sanoi sen tyttärensä sommittelemaksi: »Täytyy jotakin yrittää, jotta saisi ostajia.»
Ihmisten paljous on myös nähtävästi saanut aikaan sen, että kohteliaisuus on kehittymistään kehittynyt. Jotta elämänsä aloittava nuori mies tai nainen saisi paikan ja toimeentulon, hänen ei sitä hankkiessaan auta ylpeillä ja pöyhistellä tai heittäytyä saamattomaksi, eikä työmiehen tietenkään auta kiroilla ja sadatella. On aivan luonnollinen asia, että sellainen kopeilija, sadattelija tai nahjus ei menestyisi.
Mutta yhtä luonnollista on, että kilpailu, pakko, on Japanissa kehittänyt ammattitaidon kaikkialla suorastaan huippuunsa, näppäryyden ja taidon korkeimmille asteille. Japanilaisten puutarhurien keksinnöt ovat varmaan vuosisatoja vanhat eikä niitä yleensä muualta tapaakaan, samoin maanviljelijän, jonka hallussa on keskimäärin vain noin hehtaarin kokoinen alue. Tiedot maanmuokkauksesta, sen lannoittamisesta ja kastelemisesta periytyvät kaukaisilta ajoilta, menneiden sukupolvien kokemuksista.
Japanin onnettomuus on osaksi siinä, että korkeimmalle inhimilliselle tasolle monella alalla kohonnut ammattitaito luo sellaisia tarvikkeita, joita muualla pidetään ylellisyytenä ja jotka näin ollen kansainvälisessä kaupassa joutuvat useimmiten, niin, melkeinpä aina, ylellisyystullien alaisiksi. Näihin kuuluvat etupäässä silkistä valmistetut monenlaiset kankaat, mm. brokadit, mitä monilaatuisimmat valmiit silkki tuotteet, koristellut nenäliinat, valmiit, värikkäät puvut, vain pari mainitakseni, niin ikään bambusta valmistetut kautta maailman tunnetut hienon hienot paperilyhdyt, päivänvarjot ym. bambutuotteet. Kansainvälisessä kaupassa yleisemmin esiintyviä tarvikkeita japanilaiset sen sijaan pystyvät valmistamaan vähemmän pääasiallisesti siitä syystä, että heiltä melkein tykkänään puuttuvat niihin tarvittavat raaka-aineet. Suurin osa teollisuuden tarvitsemista raaka-aineista on nimittäin tuotava muualta, joten teollisuustuotteiden osuus Japanin viennissä jää pienemmäksi kuin varsinaisen käsiteollisuuden, suunnilleen 45 %:iin. Australiasta tuodusta villasta kyetään jo valmistamaan ensiluokkaista villakangasta, Intian puuvillasta tuodaan suurin osa Japaniin teollisuuden jalostettavaksi halvoiksi ja osittain myös erittäin korkealaatuisiksi puuvillakankaiksi, joilla Japanin taloutta koetetaan tukea.
Japanin pääartikkeli on silkki ja siitä valmistetut tarvikkeet, mutta sen vientiä ulkomaille haittaavat monet esteet. Japanilaiset kykenevätkin valmistamaan hienoimpia silkkikangaslaatuja, minkälaisia tahansa, mutta he eivät voi ajoissa tietää, minkälaatuista, kreppiä vaiko atlasta, ja minkäväristä silkkiä johtavat maailman muotikeskukset, Pariisi etunenässä, tulevat kunakin vuonna ensi sijassa tarvitsemaan. Haluttujen laatujen ja värivivahdusten valmistaminen vasta markkinoiden alettua on jo liian myöhäistä, muotihan saattaa vaihtua jo parin kuukauden kuluttua. Tämän vuoksi Japanin tehtaissa valmistetaankin länsimaita varten vain kaikkein yksinkertaisimpia vuori- ja paitakankaita. Mutta kotimaata, omia markkinoita varten valmistetaan mitä ihmeellisimpiä kangaslaatuja. Tässä suhteessa Japanin hienoin naismaailma suorastaan herkuttelee maailman ihmeellisimpien, kutojamestarien mielikuvituksen loistavimpien saavutusten näytteillä. Varsinkin japanilaisten naisten ylpeys, heidän obinsa (vyö) saa vuosi vuodelta yhä taiteellisemman muodon monine suurta kärsivällisyyttä vaativine kirjontakoristeluineen. Obi on niin tärkeä vaatekappale Japanin naismaailmassa, että suuret tavaratalot julistavat vuosittain suuret kilpailut uusien obipiirustusten keksimisessä ja palkitsevat parhaimmat ehdotukset tuhansilla jeneillä. Todella hienon obin hinta saattaakin sen vuoksi kohota 10 000:een jeniin eli 200 000 markkaan asti. Tunnetuimmat rikkaat suvut säilyttävät naistensa obit kalliina perheaarteina, niissä yleensä kun on kuvattuna myös suvun vaakuna. Sivumennen voin tässä mainita, että tyttäreni sai Yhdysvaltojen suurlähetystön pukujuhlia varten lainaksi markiisi Tokugawan puolisolta obin, joka sitten lähetystön tanssiaisissa herätti suurta huomiota japanilaistenkin keskuudessa, koska siinä selvästi oli näkyvissä Satsuma-ruhtinaitten ikivanha sukumerkki.
Mutta japanilaiset valmistavat myös maailman halvimmat kankaat. Intian puuvillasta, jota yleensä pidetään huomattavasti huonompana laadultaan kuin egyptiläistä, he kykenevät valmistamaan kangaslaatuja, jotka hinnaltaan lyövät laudalta kaikki niin englantilaiset kuin amerikkalaisetkin vastaavat tuotteet. Näitä japanilaisia halvimpia puuvillakangaslaatuja myytiin esim. Helsingissä ennen sotia 6 markalla metri. Japanissa sai yhdellä jenillä ostaa halvasta, yksinkertaisin, mutta aistikkain värein painetusta puuvillakankaasta valmistetun kimonon, joita japanilaisten kauppojen varastoissa oli suunnattomat määrät. Japanissa ei sen vuoksi saata missään ravintolassa tai kadulla nähdä huonosti pukeutuneita ihmisiä. Jokaisella on siellä yllään ehyt ja siisti puku. Kun Tokion tai minkä tahansa kaupungin ylle laskee ilta ja ihmiset tapansa mukaan lähtevät iltakävelylleen puistoihin tai vesien rantamille, ovat kaikki puhtaissa, toinen toistaan värikkäämmissä, mitä aistikkaimmin ja kirjavimmin painetuissa kimonoissaan. Näitä pitkiä ilta- tai aamutakkeja, miksi niitä nyt haluaisi nimittää, Japanissa oleskelevat eurooppalaisetkin hyvin mielellään käyttävät niiden väljyyden ja mukavuuden takia. Tämä kimonojen runsaus tai oikeammin niiden ylenpalttisuus ilmeneekin kaikkialla. Jos matkoillaan pysähtyy jonnekin tunnetumpaan kylpypaikkaan tahi hotelliin, hyvin usein vierasta pyydetään käyttämään hotellin kimonoja. Eurooppalainen puku, kaikki tarpeettomat vaatekappaleet viedään silloin hyvään talteen ja vieras saa lähteä kaupungin nähtävyyksiä katselemaan hotellin tamineet yllään. Kun kimonoissa on hotellin nimi japanilaisin kirjaimin, voi sattua, että kadulla kulkiessaan kohtaa toisen saman hotellin asukin, jonka lainakimonossa on saman hotellin tunnus, lyöttäydytään yhteen samaan matkaan ja ollaan kuin ainakin samaan perheeseen kuuluvia. On hyvin uskottavaa, että hotelli ansaitsee tällä vieraittensa ilmaiseksi harjoittamalla mainostuksella kimonojensa hinnat monin kerroin takaisin. Omasta puolestani minun on tunnustettava, että olen juuri näiden hotellikimonojen ansiosta joutunut monet kerrat erinomaisen hauskaan seuraan omaksi ilokseni ja hotellinomistajan suureksi tyytyväisyydeksi.
Suurimmissa kaupungeissa, Tokiossa, Osakassa, Kobessa ym. japanilaiset virkamiehet käyttävät päivisin yleensä eurooppalaisia pukimia. Mutta virka-ajan päätyttyä ja kotiinsa palattuaan he riisuvat nämä ahtaat tamineet yltään ja pukeutuvat kimonoihinsa istuutuen sitten japanilaiseen tapaan kotinsa olkilattialle. Illemmällä uloslähtiessään he panevat jalkaansa puiset geta-kenkänsä joko sukkien kanssa tai ilman niitä. Iltakävelylle heitä houkuttelee ns. jumise eli iltamyynti. Vanhastaan on näet tapana määräiltoina kuukaudessa järjestää milloin minkin kadun varrelle jos jonkinlaisia huutokauppoja, alennus- ja loppuunmyyntejä, joissa markkinamaiseen tapaan myydään milloin mitäkin. Monen korttelin kauppiaat liittyvät yhteen, tuovat tavaransa avoimelle kadulle, asettavat ne näytteille ajokadun reunamalle istuen itse tavaroittensa takana selkä jalkakäytävään päin. Ostava yleisö joutuu näin ollen kulkemaan ajokäytävällä ikään kuin kauppakujassa, jossa muukin liikenne häiriintymättömänä jatkuu koko ajan. Vilkasliikkeisimmillä keskikaupungin kaduilla ei jumisea kuitenkaan toimeenpanna. Koko katu on valaistu tilaisuutta varten pingoitetuin värikkäin sähkölamppurivein, joten jo pitkienkin matkojen päästä huomaa, millä kadunosalla jumise on menossa. Paljon maalaisiakin saapuu näille iltamyynneille tuotteineen, pääasiallisesti vihanneskauppiaita.
Paitsi aivan tavallisia kaupoista saatavia tavaroita tuodaan jumiseen länsimaalaisen silmillä katsottuna mitä ihmeellisintä myytävää. Parin sadan metrin mittaisesta kauppias- ja kojurivistä saattaa ostaa melkein mitä tahansa: on toinen toistaan loistavamman näköisiä, mitä erimuotoisimpia ja -kokoisimpia kultakaloja, joilla on jos jonkinmalliset pyrstö- ja vatsaevät, on kymmeniä eri lajeja heinäsirkkoja sirkuttelemassa pienoisissa, melkein tulitikkulaatikon kokoisissa häkeissään, on kaikenlaisia kesyjä ja opetettuja pikkulintuja, kanarialintuja, varpusia ym. Kerran ostin 3 jenillä pikkulinnun, joka osasi käskyn mukaan istahtaa olkapäälle, siirtyä siitä kädelle tai pään päälle jne. Lankesin toisen kerran ostamaan kesytetyn pöllönkin. On kaikenlaisten antiikkiesineiden myyjiä, jotka kaupittelevat vanhoja miekanteriä tai muita muistoesineitä ja erikoisuuksia jos jonkinlaisia. Suositellaan yleisölle terveyslähteiden ääriltä kivien pintaan sakkautunutta jauhetta erinomaisen terveelliseksi juomaveden mausteeksi ja viereisessä pöydässä valmistetaan näppärästi tikkujen nenään lapsille mitä ihmeellisimpiä tikkukaramelleja sokeritahtaasta ja tulos väritetään pienen ostajan totisen toivomuksen mukaan. Näin saattaa nähdä tuollaisen karamellimyyjän tikkuineen valmistamassa pientä lintua tai muuta eläintä taikka taloa, laivaa tai muuta ostajan toivomaa. Kaikki käy kuitenkin hillitysti, vaikka jokaisella onkin hauskaa näkemästään ja kuulemastaan, sillä jumisella on omat järjestysmiehensä, jotka poliisien eleitä matkien koettavat leikkisästi ja kompiaan huudelleen ohjata liikennettä.
Jumise alkaa tavallisesti siinä kello 19 tienoissa ja jo kello 22 aikaan koko kaupustelijaparvi poistuu. Kun kevätiltaisin kävin tällaisia iltamyyntejä seuraamassa, olin minäkin kimonossa, niin kuin kaikki muutkin. Katselijain joukossa kulkiessani hämmästyin kerran aika tavalla, kun vastaani tuli mielestäni tuttu mies, tarkemmin katsoessani huomasin, että vastaantulija ei ollut kukaan muu kuin ulkoministeri itse korkeassa persoonassaan. Opin pian huomaamaan, että Japanin kaikkein korkeimmissakin asemissa olevat saattoivat iltaisin sekaantua jumise-yleisön joukkoon joko ostoksia varten tai muuten vain iltakävelylleen.
Jumisessa käynti on jokaiselle elämys. Aina voi sieltä palata jokin ihme mukanaan. On ikäänkuin pakko ostaa, kun pääsee näkemään jotakin sellaista outoa, johon ei ole tottunut ja jonka saa mielestään hyvinkin halvalla. Koko tapa on nähtävästi kotoisin Kiinasta, sillä Pekingissäkin käydessäni tapasin samanlaisia iltamarkkinoita. Japanilaisessa jumisessa ei ole kuitenkaan kiinalaisen epämiellyttäviä piirteitä: tavattoman korkeita alkuhintoja ja kauppiaan ja ostajanvälisiä pitkiä ja kiivaita tinkimisväittelyjä. Hinnat ovat Japanissa kohtuulliset eikä niistä riidellä.
Japanilaiselle, joka päivätyönsä konttorissa tai virastossaan päätettyään palaa kotiinsa, on iltakävely ikään kuin hyvään tapaan kuuluva. Vasta sen jälkeen hän syö kotonaan yksinkertaisen ateriansa.
Japanilainen koti on eurooppalaisen maun mukaan ehkä liiankin tyhjä: ei ole huonekaluja, pöytiä, tuoleja, vuoteita eikä kaappeja tai muutakaan meikäläiseen kalustoon kuuluvaa; seinätkin ovat paljaat lukuun ottamatta pientä kohtaa peränurkassa, jota sanotaan tokonomaksi. Tokonoma on perhepyhättö; se on korokkeella oleva tatamin — josta selitys jäljempänä — suuruinen ala lattian lisänä, toisin sanoen erillinen syvennys peräseinään yhtyvässä sivuseinässä, jonka sivuseinänpuoleista kulmaa koristaa puinen, säännöllisesti jollain tavalla koristeltu pilari. Se on useimmiten jotakin jalompaa puulajia ja ilmaisee talon varallisuutta, mutta saattaa olla vaikka yksinkertaista mäntyäkin, mutta silloinkin siinä on erikoisen kauniina näkyvissä puun syyt. Tokonoma-syvennyksen takaseinämällä on kapea seinäkartan tapainen kakemono, tavallisesti erikoisesta ohuesta, maalatusta silkistä valmistettu seinävaatteen tapainen, pitkä, kapea, jotakin maisemaa tai kukkaa esittävä kuva. Tämä kakemono vaihdetaan hyvin usein vuodenajasta riippuen, talvimaisemaa ei sovi esim., pitää tokonomassa koko vuotta, tai jostakin muusta syystä, sillä japanilaisilla kukka-aiheisilla kakemonoilla on oma kielensä, joista japanilainen heti näkee, minkälainen tunnelma perheessä vallitsee. Isännän tehtävänä on pitää huoli tokonoma-koristuksen vaihtamisesta. Nämä kakemonot ovat usein väreiltään aivan erikoiset ja japanilaiselle kuvaamataiteelle luonteenomaiset. Värit ovat hillityt, joskin joskus on käytetty kultaa ja hopeaa, piirrosten ääriviivat samoin kuin aiheen asettelu melkeinpä traditionaaliset. Kakemonon alla on pieni puinen hienosti kiilloitettu pöytä, jonka päällä on yksi ainoa kukkamaljakko, metallinen tahi porsliininen, kauniisti maalattu ja koristeltu. Maljakossa on aina jokin vuodenaikaan sopiva tai sitä kuvaava kukka asetettuna japanilaisen kukkienasettelutaidon kaikkien sääntöjen mukaisesti. On tässä erikoisesti huomautettava, että »kukaksi» japanilainen käsittää myös esimerkiksi männynoksan taikka jonkun, vaikkapa jo osaksi kuolleenkin puunosan, kunhan siinä vain yksikin silmu tai haara näyttää elonmerkkejä. Tämä kukka on aivan välttämätön kakemonon alla olevalla pöydällä, mistään japanilaisesta kodista se ei puutu.
Mutta muussa suhteessa japanilainen koti on ensi näkemältä tyhjä. Pieniristikkoiset ikkunat ovat valkoisella paperilla päällystetyt, niin että vain päivänvalo, mutta ei itse auringonpaiste, pääsee huoneeseen, joten kodissa vallitsee eurooppalaisen mielestä ahdas tunnelma, sillä ikkunoista ei näe ulos niitä avaamatta. Mutta sen sijaan ainakin yksi, usein kaksi, seinää on siirrettäviä. Ikkunaseinän voi nimittäin siirtää kokonaan sivulle pitkin seinän alla olevaa uurretta erikoiseen seinän ulkopuolelle rakennettuun säiliöön, »seinäpussiin», jonne ne asetetaan pystyyn toinen toisensa taakse ja josta ne mukavasti ja nopeasti saadaan jälleen vedetyiksi paikoilleen. Siirrettävän pahviseinän edessä on engava, kuisti. Sen ulkoseinän vuorostaan muodostavat pystylaudat, jotka nekin voi siirtää sivulle, jolloin koko rakennuksen yksi puoli on avattuna kuin laatikon kylki. Monesti saattavat vastakkaisetkin ulkoseinät olla siirrettäviä, niin että molempien ollessa poissa koko rakennuksen läpi voi nähdä seuraavan talon ulkoseinän. Rakennuksen väliseinistäkin useimmat ovat siirrettäviä: ne eivät tosin liiku uurnissa kuten ulkoseinät, vaan kannetaan jonnekin sivulle. Japanilaisissa hotelleissakin voi yläkerta olla yhtenä suurena salina, josta vieraan saavuttua väliseinillä erotetaan hänelle oma huoneensa. Mutta japanilainen voi suuremmasta huoneesta erottaa pienemmän erikoisella kokoontaitettavallakin väliseinällä, byobulla, jotka usein ovat erittäin kauniisti ja taiteellisesti koristetut ja maalatut. Minulla oli Suomen lähetystössä tällainen vanha kiotolainen, eräältä entiseltä hovivirkamieheltä miltei lahjaksi saatu byobu, jossa oli kuvattuna vanha historiallinen kohtaus joltakin sotaiselta kaudelta: ruhtinas istuu hovinsa engavalla seurueensa ympäröimänä, lähettejä ja sotamiehiä on tulossa hänen luokseen ratsuineen. Sen hienostuneet värit ovat erikoisen luonteenomaiset vanhalle kiotolaiselle tyylille. Lahjoittajan isä oli saanut byobun itse Medji-keisarilta tämän jättäessä Kioton linnansa siirtyäkseen Tokioon; minulta se on siirtynyt pojalleni.
Lattia on japanilaisessa kodissa peitetty tiukkaan tatami-patjoilla; ne tehdään oljista ja ovat 6 japanilaista jalkaa pitkiä ja 3 jalkaa leveitä. Patjan reunat on vahvistettu tavallisesti mustalla vahakankaan tapaisella, päällys on eräästä Hollannin Intiasta tuotetusta goza-nimisestä ruohosta valmistettua sitkeätä kudonnaista. Tatamin mitat ovat niin kiinteät, että jo taloa rakennettaessa otetaan huoneita mitoitettaessa huomioon se, että lattiapinta-ala tulee sopimaan tatamimittoihin. Huoneitten koko on 3 X 5 tai useampi tatami. On 4 ½ tatamin huoneitakin. Keskelle lattiaa jää silloin puolen tatamin ala. Lämmityksen antaa huoneessa hibatshi, japanilainen puuhiilikamiina. Tatamilattian päällä japanilainen nukkuu; tatami on oikeastaan laskettukin juuri yhden ihmisen vaatiman nukkumistilan mukaan. Köyhät japanilaiset saattavat alivuokralaisina asuessaan esimerkiksi vuokrata itselleen huoneesta vain yhden tatamin alan. Tatami ei kestä eurooppalaisen kengän, vielä vähemmin japanilaisen puukengänkään astuntaa. Sen vuoksi japanilaiset ovatkin kodissaan joko sukkasillaan tai paljain jaloin. Vuodevaatteisiin kuuluu välttämättömästi ainakin paksu ja pehmeä peite, miehet käyttävät sen lisäksi pehmustettua tyynyä, naisia varten on erikoinen pieni puinen jakkara, jolle he kalliin kampauksensa säästämiseksi asettavat yöksi vain niskansa.
Joku saattaa kysyä, missä nämä peitteet ja vuodevaatteet sitten säilytetään. Ne ovat kyllä kaikki talossa. Yksi kokonainen seinä on tätä tarkoitusta varten siirrettävä ja sen takaa paljastuu komero hyllyineen, jossa talon kaikenlaiset taloustavarat säilytetään. Tämän karakami-seinän takaa paljastuu näkyviimme talon liinavaatevarasto kauniiseen järjestykseen asetettuna, siellä näkee hyllyillä myös hyvässä järjestyksessä talon ruoka-astiastot, teekupit ym., ja siellä ovat päivisin myös peitteet, tyynyt ja naisten pienoiset pääjakkarat ja teentarjoilussa ja muussa kestityksessä käytettävät pienet, useimmiten hienosti kiilloitetut, vain parin desimetrin korkuiset pikkupöydät. Tämän karakami-seinän takana säilytetään myös pienet istuintyynyt, joita japanilaiset käyttävät tarvittaessa päivisin ja jotka vieraitten tullessa otetaan esille heidän mukavuudekseen.
Jos on kylmä vuodenaika, tuodaan esille myös erikoinen lämmityslaite, jonkinlainen kotikamiina, puinen tahi metallinen laatikko, yhdestä puusta tehty pyöreä tai nelikulmainen hibatshi (tulimalja, hiiliruukku), joka usein on erikoisen taiteellisesti koristeltu. Sen sisällä on hienoa hiekkaa, jonka tasoittamista varten reunassa on pieni laudantapainen. Laatikon keskelle muodostettuun kuoppaan asetetaan puuhiiliä järjestykseen. Hiilet ovat kuitenkin hyvin harvoin luonnonmukaisia puuhiiliä; Japanissa ne usein jauhetaan hienoksi ja näin saadusta jauheesta puristetaan sitten joko pyöreitä palloja tai paksunpuoleisen puikon muotoisia pötkyja, joita ladotaan kauniisti hibatshin kuoppaan ja sytytetään palamaan. Hiilet palavat tasaisesti mitään ääntä tai erikoisempaa hajuakaan synnyttämättä. Hibatshi levittää miellyttävän lämmön, mutta sen ohella tietysti runsain mitoin häkääkin.
Muuan suomalainen kokenut insinööri, salaneuvos Leon Perret, lausui monesti ihmettelynsä siitä, miten japanilaiset saavat puuhiilensä hibatshissa niin kauniin tasaisesti palamaan, ja ihmeellistähän se tavallaan onkin.
Japanilaiset, jotka miespolvia ovat tottuneet käyttämään hibatshia kotinsa lämmittämiseen, eivät tietenkään osaa pelätä häkää eivätkä pitää sitä vaarallisena. Mutta tämän ymmärtämiseksi on otettava huomioon, että talot ovat yleensä niin hatarasti rakennettuja, ettei häkäkaasu, vaikka sitä runsaamminkin hibatshissa kehittyisi, pääse pilaamaan huoneen ilmaa siinä määrin, että se muodostuisi asukkaille kohtalokkaaksi. Eurooppalaiseen tapaan rakennetuissa asumuksissa on asian laita toinen. Kun esimerkiksi Tokiossa rakennettiin amerikkalaiseen tapaan betonirakennuksia teräsrungon varaan tai suuria tiilitaloja ja rakennustyöläiset usein — työtään jouduttaakseen — jäivät puolivalmiisiin rakennuksiin yötään viettämään ja ennen nukkumaanmenoaan sytyttivät hibatshin palamaan, oli siitä seurauksena usein ikäviä onnettomuuksia. Silloin tällöin näkyi sanomalehdissä uutisia, miten jotkut maalarit tai muurarit olivat kuolleet häkämyrkytykseen.
Pohjois-Japanissa, jossa talvet ovat kylmät, miltei yhtä kylmät kuin Suomessakin, asutaan yhtä hatarissa rakennuksissa kuin muuallakin Japanissa. Asukkaat kärsivät tämän takia suuresti talven aikana, vaikka heidän asumuksensa lämmittäjänä onkin suurempi kamiina, kotatsu, oikein lattian keskelle, tatamien väliin joko muurattu tai pellistä valmistettu pysyvä lämmityslaite. Kylmänä vuodenaikana tämän kotatsun yläpuolelle asetetaan erikoinen teline. Sen päälle pannaan vaate, jonka liepeet pistetään nukkuvien peitteitten reunojen alle, joten kamiinasta kehittyvä lämpö joutuu suoraan nukkujan mukavuudeksi. Kun nukkujan pää on peitteen ulkopuolella, ei häkä pääse vahingoittamaan. Hokkaidon saarella, jossa talvet ovat tavallisesti hyvin kylmät, kotatsut ovat yleisesti käytännössä.
On itsestään selvää, että eurooppalainen, joka joutuu asustamaan japanilaisessa rakennuksessa, kärsii äärettömästi kylmyydestä. Huoneessa työskentelyä, kirjoittamista tai muuta semmoista varten täytyy olla petrolikamiina, jotta saisi kätensä pysymään lämpiminä.
Mutta jos on vaikeata eurooppalaisen tulla toimeen Japanin talven aikana, vielä vaikeampi on tottua Japanin kuumaan kesään. Kuumuuden vaikutuksesta eurooppalaisten työkyky yleensä laskee, hän voi mennä pariksi kolmeksikin kuukaudeksi sellaiseen ruumiilliseen heikkoudentilaan, että siitä toipuminen vie suuren osan vuoden viileämmästäkin ajasta. Lämpömäärä saattaa öisinkin pysytellä 30°C:n seutuvilla, ilma on lisäksi tavattoman kosteata, niin että vuodevaatteetkin tuntuvat kosteilta. Unesta ja lepäämisestä ei tällaisessa kuumuudessa tahdo tulla juuri mitään ja olo muuttuu hikoilemisineen kaikin puolin tukalaksi ja tuskalliseksi. Keskellä yötä pitää mennä vaihtamaan likomärät vuode vaatteensa ja yöpukunsa hiukan kuivempiin ja koettaa ottaa viilentäviä kylpyjä kylmässä vedessä. Japanilaisissa rakennuksissa ei tästä kuumuudesta kesälläkään niin paljon kärsi, mutta eurooppalaiseen tapaan rakennetuissa taloissa voi olo muodostua suorastaan sietämättömäksi. Japanilaiset pitävätkin kesällä siirrettävät seinänsä sivulla ja nukkuvat yönsä tuulenhenkäysten vapaasti viilentäessä huoneen ilmaa.
Eurooppalaiset, jotka kesällä yrittävät asua länsimaalaiseen tapaan rakennetuissa rakennuksissa, tekevät suuren virheen. Tosin ensimmäinen kesä voi mennä ohitse ilman sen suurempia terveydellisiä haittoja, jo syyskuun puoliväliin mennessä voi kesän kuumuuden aiheuttama väsymys olla kuin poispuhallettu. Mutta jo toisen kesän jälkeen hyvinvoinnin palaaminen voi viipyä aina joulukuuhun saakka. Kolmas kesä saattaa jo muodostua kriitilliseksi. Muistan, miten kolmatta kesääni Japanissa viettäessäni luokseni saapui nuori suomalainen ylioppilas Antti Virta Paltamosta. Hän oleskeli pääasiallisesti Jokohamassa, mutta oli saapunut luokseni valittamaan päänsärkyään ja huonovointisuuttaan. Samalla hän pyysi minua japanilaisille viranomaisille ilmoittamaan, ettei hän ole millään tavalla poliittisesti epäluotettava henkilö. Kun heti huomasin hänen henkisen tilansa, mikä ilmeisestikin oli aiheutunut kesän kuumuudesta — hän asui sitä paitsi eurooppalaiseen tapaan rakennetussa rakennuksessa huoneessa, jossa ikkuna oli aivan oven vieressä ja nukkui lisäksi huoneen perällä verhojen takana! — kehoitin häntä mahdollisimman pian siirtymään joko vuoristoon taikka meren rannikolle johonkin viileämpään seutuun. Mutta muutamia päiviä hänen käyntinsä jälkeen luokseni saapui hänen vuokraisäntänsä ilmoittamaan, että Virta oli ampunut itsensä kello 7 aamulla.
Kun kerroin tästä surullisesta maanmiehelleni sattuneesta tapauksesta eräälle Ruotsin lähetystön virkamiehelle, sain häneltä kuulla, että samoihin aikoihin oli muuan ruotsalainen päättänyt päivänsä nauttimalla myrkkyä. Tavatessani Norjan edustajan hänkin tapauksen kuultuaan sanoi erään norjalaisen joutuneen saman kohtalon alaiseksi, hänen maanmiehensä oli hirttäytynyt. Ja merkillistä, että jokaisella kolmella oli menossa heidän kolmas kesänsä Japanissa.
Omasta puolestani en tietenkään, varsinkaan alussa, osannut varoa tai ainakaan pelätä Japanin ilmaston vaikutusta pohjoismaalaiseen, joten ehkä olisi minunkin saattanut käydä huonommin. Olen sen tähden pysyvästi kiitollisuudenvelassa tohtori De Beckerille, joka, kuten jo edellä olen kertonut, melkeinpä pakottamalla sai minut tyttärineni muuttamaan heidän ihanaan Kamakura-huvilaansa meren rannikolle.
Jos talvi on kylmä ja kesä tavattoman kuuma, niin ovat sen sijaan syksy ja kevät Japanin ihanimpia vuodenaikoja. Keväällä, joka Japanissa alkaa jo aikaisin, helmikuun loppupuolella, puhkeavat kauniit, toinen toistaan värikkäämmät ja komeammat kukat heleimpään loistoonsa ja makeat, pienet appelsiinit, niin sanotut sokerimandariinit, loistavat kypsinä ja keltaisina puissa. Kohta tämän jälkeen seuraa luumuja kirsikkapuiden kukkimisen aika, mikä japanilaiselle merkitsee kevään huippukohtaa, kevään suurinta tapausta, sen symbolia. Jo ennen kuin Tokion seutuvilla kirsikat kukkivatkaan, rautatiehallitus järjestelee ylimääräisiä junia sellaisille paikkakunnille, missä vuorikirsikkaa, sakuraa, on erittäin paljon. Tällainen, aikaisin kukkivista kirsikkapuistaan kuuluisa paikkakunta on jo hamasta muinaisuudesta kuuluisaksi tunnettu Joshino, jonka kirsikoista Japanin runoilijat ovat sepitelleet tuhansia toinen toistaan ihanampia säkeitä. Eräs tällainen lyhyt säe sanoo vain:
Yhdellä silmäyksellä kymmenentuhatta!
ja eräs toinen yhtä tunnettu:
Kas! Kas! täyttää nyt koko Joshinon laakson.
Kun kirsikkain kukkimisen aika Tokiossa koittaa, on ihmisiä liikkeellä kukkimista seuraamassa enemmän kuin ehkä milloinkaan muulloin. Miehet ja naiset, lapset ja vanhukset, kaikki jotka vain liikkeelle pääsevät, käyvät suurin joukoin Uenon puistossa tai lähtevät pääkaupungin pohjoispuolella olevaan Asukajaman kansanpuistoon tai jonnekin muualle kirsikoistaan tunnettuun paikkaan ihailemaan heräävän kevään ihmettä ja kauneutta.
Japanilainen kirsikkapuu kasvaa suureksi kuin vanha omenapuu. Kun puut on istutettu pitkiin säännöllisiin riveihin, niin että niiden väliin muodostuu kujanne, on kukkivien puiden loisto kerrassaan häikäisevä näyte luonnon rikkaudesta ja tuhlaavaisuudesta. Puiden paljaille oksille vieri viereen ilmestyvien vaaleanpunaisten tai melkein valkoisten, hentojen ja läpikuultavien, ihmeen kauniiden, mutta vain muutaman päivän kestävien kukkien suurenmoinen loisto ja nopea lakastuminen on japanilaisille ikään kuin vertauskuvana ihmiselämän riemujen lyhyydestä ja katoavaisuudesta. Hiljaisena, taukoamattomana sateena maahanleijailevien, vienostituoksuvien terälehtien murskaantuminen ihmismassan jalkojen alla on heille mementona, muistutuksena elämänlakien järkähtämättömyydestä ja virittää heidän mielensä herkkään, mutta samalla hyvin onnekkaaseen tunnelmaan: on nautittava elämän iloista niiden parhaimmillaan ollessa, ennen kuin kaikki jo on myöhäistä — — —
Se keskeinen asema, minkä kirsikankukka on vallannut japanilaisen mielessä, on tehnyt siitä Japanin kansalliskukan, ja sellaisena sen merkitys on paljon huomattavampi kuin kenties minkään muun maan kansalliskukan. Niinpä jokainen japanilainen tuntee sen kauneuden ylistykseksi sepitetyt kauneimmat säkeet, joita tuhansittain syntyy uusia.
Eräs runoilija Moto-ori, synt. 1730, laulaa kirsikankukasta seuraavaan tapaan:
Mi on Japanin
mielenlaatu, kysytään —
kukka kirsikan,
lemuten se aukeaa
kohti päivää nousevaa.Kun tähän runoon sisältyy ajatus, että nouseva päivä tarkoittaa itse Japania, runon ydinajatus tähtää siis siihen, että japanilaisen on uhrauduttava ja elettävä yksinomaan valtakunnan ja sen korkeimman, keisarin, hyväksi.
Runo on kaikissa japanilaisissa koulukirjoissa ja niin ollen tuttu jokaiselle japanilaiselle jo varsinaisesta lapsuudesta saakka.
Japanilainen kirsikkapuu ei ole sama kuin meillä viljelty kirsikka, vaan eräs toinen laji, joka ei tuota hedelmää, vaan on steriili ja lisääntyy juurivesoistaan. Puiden kukkimisaikana japanilaiset hyvin mielellään kiinnittävät niiden oksiin paperille kauniisti kirjoittamiaan runoja ja sydämensä toivomuksia. Mitä kaikkea näihin pieniin paperilappuihin kirjoitetaan, ei ole helppo tietää muukalaisen, mutta selvää on, että japanilainen tavallaan jumaloi kirsikkapuutaan. Kun seuraa niitä valtavia ihmisjoukkoja, jotka esim. Uenon puistossa tai muualla käyvät puita ihailemassa, ei voi olla merkillepanematta ja ihmettelemättä sitä tavatonta innostusta, suorastaan haltioitumista, joka japanilaisen yleisön valtaa. Vielä kauan sen jälkeen, kun Tokion kirsikat ovat lakastuneet, kuljettavat lukuisat ylimääräiset junat tuhansittain ihmisiä pohjoisemmille paikkakunnille, missä kirsikka vielä parhaimmillaan kukkii, sillä japanilainen ei mielellään laiminlyö tilaisuutta ihailunsa osoittamiseksi, jos se vain suinkin on hänelle mahdollista.
Kirsikoiden kukkimisen aikana ja heti sen jälkeen alkaa jo näkyä muitakin kukkia. Erittäinkin on atsalea yleinen ja esiintyy hyvin monissa eri värivivahduksissa. Tokiossa kulkee kaupungin ympärillä liikennettä välittävä juna monin paikoin maaleikkauksissa, joiden kummallekin rinteelle on kivistä vapaina oleville paikoille istutettu mitä ihanimpia atsaleoja. Junan kulkiessa tällaisessa leikkauksessa saattaa nähdä ihmeellisten, eriväristen atsalearyhmien vilahtelevan nopeassa tahdissa silmiensä ohi ja lukuisten ihmisryhmien niitä ihailemassa.
Kamelioita kasvaa myös runsaasti Japanissa. Japanilaiset saavat niistä erittäin arvokasta öljyä, jota etenkin naiset käyttävät hiustenkaunistusaineena. Kerrotaankin, etteivät mitkään hiukset voi vetää vertoja kiillossaan ja kauneudessaan Oshima-saaren — joka on kamelioistaan kuuluisa — naisten hiuksille, jotka ovat pitkät ja kiiltävän tuuheat ulottuen aina kantapäihin saakka.
Hyvin suuren sijan japanilaisen mielessä valloittavat myös iirikset, kurjenmiekat. Tokion läheisyydessä on aikoinaan ollut Sumidagavan itäpuolella suuri Hosikiri-niminen suoalue, jossa kasvoi erittäin runsaasti iiriksiä. Suon omistaja oli aikoinaan ottanut sen iiristenviljelykseen riisin asemesta, ja nyt on samalla paikalla suurenmoinen ja kuuluisa iirispuutarha, jossa japanilaiset hyvin mielellään käyvät. Tiet puutarhassa on rakennettu penkereille ja näiden väliin ovat jääneet iiriksille varatut, niiden kasvulle välttämättömät vesipitoiset alueet, joista on muodostettu erivärisiä iirispeltoja. Suon laitamalla on vähän korkeammalla kumpu, jolta yhtä aikaa voi ihailla miljoonien ja jälleen miljoonien iiristen, Japanin kaikkien iirislajien muodostamaa värisinfoniaa.
Kukista puheen ollen ei tietystikään voi jättää mainitsematta krysanteemeja. Muiden kansain viljellessä ja jalostaessa ruusuja, joista on saatu syntymään toinen toistaan kauniimpia muunnoksia ja värivivahduksia, ovat japanilaiset kohdistaneet kaiken puutarhurintaitonsa krysanteemien viljelemiseen ja kehittämiseen. Niitä onkin saatu syntymään aivan lukematon valikoima jykevistä pensasmaisista kasveista aina pikkuisiin hentoihin kukkiin ja puuvartisista köynnöstäviin lajeihin saakka. Niiden kukatkin vaihtelevat muodoiltaan ja terälehdiltään, niitä on sekä hiuksenhienoista kapeista lehdistä muodostuneita että sellaisia, joiden terälehdet ovat reheviä ja leveitä. 1
Tämä krysanteeminviljelys on niin laajalle levinnyt Japanissa, että Tokiossa ja muissakin suuremmissa kaupungeissa pidetään vuosittain suuret krysanteeminäyttelyt, kukkasmessut, joissa nähtäville asetetaan krysanteeminjalostuksen viimeisimmät saavutukset ja muotivirtaukset. Asiantuntijoita on tälle alalle kehittynyt suuri joukko, joka, mikäli sivullisena asiaa ymmärsin, oli tehtäväänsä todella perin pohjin perehtynyt, arvostelussaan tarkka ja hyvin vaatelias, jopa ankara.
Vaikka Tokion näyttelyssä saattaakin nähdä toinen toistaan ihmeellisempiä krysanteemilajeja, pitkällisen ja vaivalloisen jalostuksen ja ristisiitosten tuloksena, kaikkein parhaimmat ja erikoisimmat lajit saa nähdä kuitenkin vain keisarillisissa puutarhoissa. Keisarillisille suvuille nimittäin kuuluvat tietyt lajit, joiden edustajina saattaa nähdä mitä ihmeellisimpiä yksilöitä. Niistä järjestetään erikoinen näyttely, johon diplomaattikunta kutsutaan. Suuressa hallintapaisessa ovat silloin esillä korkeat, suuret, noin 2—2 ½ metrinkin korkuiset krysanteemipuut, joiden lehvästö on leikattu säännöllisen keilan muotoiseksi, vihreitten lehtien välissä on aivan samankokoisia kukkia miltei säännöllisen välimatkan päässä toisistaan ja kaikki samalla kukkimisasteella. Näin kerran tällaisessa näyttelyssä krysanteemipuun, ihmeen kauniin ja jalomuotoisen, jossa oli 685 samanlaista kukkaa; toisessa, jonka kukat olivat paljon suuremmat, niitä oli 375. Ne krysanteemilajit, joita vain keisarillisissa puutarhoissa viljellään, japanilainen sivistyneistö helposti erottaa muista lajeista; meikäläiselle sellainen näyttää mahdottomalta, sillä en oikeastaan päässyt perille siitä, mikä erikoisuus niissä oli tuona erottavana tunnusmerkkinä; ehkä kukan muoto, sen terälehtien kallistuminen tietyllä tavalla tai niiden käpristyminen on tuollainen paljastava ominaisuus.
Näitä krysanteemeja keisarillinen hovi on nähtävästi kasvattanut ja kasvattaa jonkin vanhan perimätiedon pohjalla. Krysanteemi liittyykin niin läheisesti keisarilliseen huoneeseen, että sitä jo vanhastaan on pidetty keisarihuoneen vaakunamerkkinä, mon-merkkinä, se on tyylitelty yksinkertainen 16-lehtinen krysanteemi. Näitä mon-merkkejä, perhemerkkejä eli -vaakunoita on Japanissa käytetty muinaisista ajoista saakka sangen runsaasti, naiset ovat käyttäneet niitä puvuissaan kumpaankin hihaan tai selkään näkyvälle paikalle painettuna taikka obi-vyöhön ommeltuna, miehillä se on aikoinaan ollut maalattuna aseihin ja kilpiin. Näitä mon-merkkejä, jotka kaikki ovat pyöreitä ja kukkasaiheisia, eurooppalaiset ovat viime aikoina ruvenneet tutkimaan. Niistä on kerätty tietoja ja saatukin jo kokoon miltei tuhanteen nouseva mon-kokoelma. Japanin ylhäisten perheitten vaakunat ovat siis toisenlaisia kuin vastaavat eurooppalaiset vaakunat, aateliskilvet. Sen tähden ei myöskään varsinaista heraldiikkaa eurooppalaisessa mielessä löydä näistä mon-merkeistä, joskin niissä saattavat yksinkertaiset koristeluaiheet suvun eri haaroilla hiukan vaihdella, mm. keisarillisella perheellä krysanteemilehtien lukumäärä.
Rakkaus kukkiin ja erikoisesti niiden jalostamiseen ja kehittämiseen on Japanissa aivan yleinen. Erittäin paljon harrastetaan sitäpaitsi ns. kääpiöpuitten kasvattamista, joista tapaa usein kokonaisia puutarhojakin. Kääpiöpuutarha on tavallisesti hyvin nimensä arvoinen: pieneen porsliinialtaaseen tahi puulaatikkoon kääpiökasveistä muodostettu pikkumaisema erilaisine maastomuodostuksineen. Tuollaisessa laatikossa voi olla satavuotiaita, jopa vanhempiakin, kasveja, joita jo kasvattajan esi-isät ovat suurella rakkaudella, kärsivällisyydellä ja huolella vaalineet ja hoitaneet ja jotka seurakseen ovat saaneet toisia, nuorempia, ehkä vain muutaman viikon vanhoja tulokkaita. Kääpiöpuutarhalaatikot ovat erikoisen taiteellisesti valmistettuja ja japanilaisen, eurooppalaisesta hyvin omituisen maun mukaan järjestettyjä. Mutta kaikki tapahtuu vanhojen, tarkasti sovittujen sääntöjen mukaan. On erityisiä vanhaan tietämykseen ja tapaan perustuvia tyylisuuntia, joita yhä edelleen noudatetaan ja hiljalleen kehitetään.
Tunsin hovin kamariherrojen joukossa erään kreivi Kamein, jonka kanssa jouduin kerran pitkään keskusteluun kääpiöpuutarhoista. Hän oli itse innokas puutarhuri ja kehoitti minua käymään kasvattejaan katsomassa. Hänen luonaan näinkin suuren joukon, useita satoja yksilöitä käsittävän kääpiöpuutarhan, puita, pensaita, kasveja jos jonkinnäköisiä. Puutarhaa ihmetellessäni hän näytti minulle erään pikkupuun ja kertoi sen iän olevan 200 vuoden seutuvilla. Huomattuaan hämmästykseni hän lisäsi, ettei se nyt mitään niin ihmeellistä ole. Hän näytti minulle myös erään toisen laatikon ja mainitsi, että se ja siinä oleva kääpiökasvi on yhä edelleen samassa kunnossa, mihin hänen isoisänsä oli sen jättänyt; näin myös laatikon, jonka hänen isoisänsä oli suunnitellut ja istuttanut ja jota hänen isänsä oli kuolemaansa saakka hoivannut. Kun kysyin, kuka näitä kaikkia kasveja hoivailee, hän hymyillen vastasi: »Minä itse, mutta varallani on toinenkin henkilö, jos sattuisin sairastumaan tai jokin muu este ilmaantuisi. Joka aamu noin puolen tunnin, tunnin verran käyn hoidokkejani katsomassa.»
Puutarhatyökaluja ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon, mutta nähtävästi ne kaikki olivat hyvin tarkoituksenmukaisia, oli muun muassa pieni ruisku, joka levitti hienoa, melkeinpä pölymäistä sumua kasveille. Kääpiöpuutarhan hoivaaminen onkin tarkkaa työtä, sillä kasveja ei saa päästää valtoimenaan kasvamaan: niille annetaan vettä juuri sen verran, etteivät ne näänny, ja milloin vehreyttä ilmaantuu liikaa, sieltä täältä nypitään liiat lehdet ja silmut pois, niin että kasvi vain vaivoin pysyy elossa. Täytyy tosiaankin ihmetellä sitä kärsivällisyyttä, jolla japanilaiset kääpiöpuutarhojaan hoitavat. Mutta kreivi Kamei sanoi, että on hyvin mukavaa ajanviettoa aamuisin ennen toimiensa alkamista viettää lyhyt tuokio kasviensa parissa. Niiden hoitamisessa on aikaa rauhallisesti ja harkiten mietiskellä päivän tehtäviä. Täytyy myöntää, että tuskinpa Euroopassa kukaan antautuisi tuollaiseen kärsivällisyyttä ja kestävyyttä vaativaan urakkaan, joka Japanissa näyttää ulottuvan sukupolvesta toiseen!
Vaikka eurooppalaisessa ei heräisikään mielenkiinto kääpiökasveihin, hän ei kuitenkaan voi huomiotta sivuuttaa Japanin komeita puita. Suomen lähetystön talonisännän, herra Matsudjiman puutarhakorttelissa oli runsaasti vanhoja, suuria puita, joiden joukossa varmaankin mielenkiintoisin oli magnolia eli japaniksi mokuren, lummepuu. Puulla on valtavan suuret, komeat, aivan lumpeenkukkaa muistuttavat kukat, jotka levittävät ihanaa tuoksua. Puiden kukkiessa on puutarha kaunista katseltavaa suurine, ikivihantine, melkein kauttaaltaan valkoisessa kylpevine mokurenpuineen. Matsudjima istutti asuntoni eteen muutamia vanhoja mäntyjä, n. 30 vuoden ikäisiä, ja näistä vain yksi ei ottanut menestyäkseen.
Mutta japanilaisilla puutarhoilla on varjopuolenakin. Lukuisat lammikot edistävät monien hyttysten ja korentojen lisääntymistä. Tokiossakin, kaupungin keskeisimpiä liikekortteleja lukuunottamatta, on joka paikassa hyvin runsaasti hyttysiä ja korentoja, joita vastaan on suojauduttava erikoisilla verkoilla. Näistä hyönteisistä ei olisi oikeastaan mitään sanottavaa, ellei niiden joukossa olisi myös tavattoman paljon tulikärpäsiä, jotka pimeän tultua ovat lennellessään kuin ilmassa leijailevia ja sinkoilevia tulikipinöitä. Mutta japanilaisilla lapsilla on paljon huvia näistä erilaisista korennoista, julmaa huvia meikäläisen katsantokannan mukaan. Bambusauvan päähän he sivelevät jotakin liimantapaista, johon korento sitten istahtaessaan tarttuu irtipääsemättömästi. Silloin poikasilla on hauskaa. He irroittavat hyönteisen, sitovat sen kaulaan ohuen silkkilangan ja jonkin kirjavan paperikappaleen ja päästävät uhrinsa jälleen vapauteen. Se jonka korento sitten korkeimmalle tai kauimmaksi lentää, on tietysti onnellinen voitostaan. Tällaisia leikkejä joutui Japanisa usein harmikseen näkemään.
Japanilaisen puutarhan erikoisuuksiin kuuluvat myös erilajiset sikadit, japaniksi semi, suuret, 3—4 sentin mittaiset kovakuoriaiset, jotka peitinsiipiensä alta suuret, läpikuultavat lentimensä levittäen äkkiä siirtyvät puusta toiseen. Ne rasittavat eurooppalaista oikeastaan enemmän kuin mitkään muut hyönteiset, sillä niiden kutsuntaääneen, alussa hidastahtiseen mii, mii, mii, joka vähitellen kiihtyy mi mi mi mimimimiksi, on sen kimakkuuden vuoksi melkein mahdoton tottua, korva niiden äänestä oikeastaan tuntee kipuakin. Eläin itse istuu äännellessään piilossa jossakin puunkuoren halkeamassa näkymättömissä ja värinsä suojaamana, niin että sitä on mahdotonta löytää. Varsinkin ensimmäisenä Tokion-kesänäni en tahtonut mitenkään saada öisin unta, nuo mimimimi-huudot, joita saattoi olla aivan kuoroittain, kuuluivat hermostuttavina hyvinkin kaukaa.
Kukkiin palatakseni on todettava, että japanilaisen mielenkiinto ja rakkaus niihin on tavattoman vanha ja tulee näkyviin kaikkialla: jokaisessa talossahan on aina kakemonon alla maljakossa kukka vuodenajan tai kuukauden mukaan, jokaisessa japanilaisessa majatalossa tuodaan vieraalle joka ainoa päivä uusi kukka-asetelma huoneeseen ihailtavaksi häneltä siihen lupaa kysymättä tai hänen sitä isännältään pyytämättä. Kuuluu asiaan, että vierasta täten ilahutetaan. Tähän japanilaisten kukkasrakkauteen tutustuin jo ensimmäisinä Tokiossa viettäminäni viikkoina. Kun autoliikkeessä, jonka palveluksia käytin hyväkseni eri lähetystöissä kierrellessäni, kysyttiin, mitä asetetaan autooni maskotiksi, vastasin — koska minulla ei ollut minkäänlaista taikakalua enkä yleensä voi muuta kuin nauraa sellaiselle taikauskolle — että auton sisään, kummallekin puolen takaistuinta, sopii asettaa pieniin lasimaljoihin jokin kukka koristeeksi. Japanilaiset suostuivat tähän mielihyvin; he katsoivat sen erinomaisen hyväksi merkiksi ja se oli heidän mielestään erinomaisen kaunis piirre. Tulinkin japanilaisten kanssa näissä asioissa erinomaisen hyvin toimeen. Varsinkin on minulla hauskoja muistoja monista japanilaisista pikku hotelleista, joissa vierasta hyvin usein pyydetään katsomaan puutarhaa tai kysytään, halutaanko ilta-ateria nauttia engavalla. Kun minulle oli tavattoman vaikeata tottua istumaan japanilaiseen tapaan tatamilla lattialla, pyysin melkein aina ateriani engavalle, jossa sain tilaisuuden miellyttää talonväkeä ihailemalla heidän pikkupuutarhaansa. Satuin kerran eräässä paikassa puhumaan liljoista, jolloin hotellista lähetettiin mies vuorille niitä noutamaan. Hän toi suuren sylillisen mitä komeimpia kukkia, suuria keltaisia torvimaisia liljoja. Niitä en oikeastaan voinut mitenkään käyttää, mutta jotta en olisi loukannut isäntäväkeäni, otin ne mukaani.
HUOMIOITA JAPANIN TYÖVÄEN OLOISTA
Kun ajattelee Japanin väestöntiheyttä ja maan luonnonrikkauksia tai oikeammin sanoen niiden puutetta, niin pitemmittä selityksittä kuka hyvänsä ymmärtää, että japanilaisen toimeentulo, miehen tai naisen jokapäiväisten elämisenehtojen täyttäminen on paljon raskaampaa kuin sellaisen kansan, jolla on suuret, väljät tilat ja runsaasti luonnonantimia omassa maassaan. Elämä on japanilaiselle kovaa ja katkeraa taistelua karua todellisuutta vastaan, sillä kaikki elämänehtojen parantamiskeinot on jo tyyten käytetty. Talonpoika, jolla on pieni peltotilkkunsa, laskee sen tuottaman hyödyn viimeiseen neliömetriin saakka, mikään kolkka tai viljelyskelpoinen ala, pienikään, ei mene hukkaan.
Sama on työläisenkin laita, hänenkin täytyy tulla toimeen ankarasta kilpailusta huolimatta, erikoistua, saavuttaa korkein mahdollinen ammattitaito, huippunäppäryys jollakin alalla, niin että voi lyödä itsensä voittajana elämän vaikeuksien läpi ja pitää puolensa säälimättömässä olemassaolotaistelussa.
Japanilaisen vaatimukset eivät ole suuret, eivät kaupungeissa enempää kuin maaseudullakaan. Virkamiestenkin palkat ovat tavattoman alhaisella tasolla, työläisten ja maalaisten sitäkin alhaisemmalla. Kun tavallinen kalastaja esimerkiksi voi koko pitkän kesän aikana itseään säästämättä ansaita kaikkiaan noin 100—200 jeniä tai kun työläinen ansaitsee 80 seniä päivässä kaupungissa, jossa hänen pitää palkastaan suorittaa asunnonvuokra, ei paljonkaan jää huveihin tai vähemmän välttämättömiin menoihin. Tämän vuoksi on Japanissa aivan yleistä, että tehtaat ottavat huolehtiakseen työläistensä kaikista jokapäiväisistä tarpeista, työläiset siis asuvat tehtaallaan. Tehtaan vieressä on pitkän pitkä parakki, kevytrakenteinen rakennus, jossa työläiset asustavat. Vain naimattomat työläiset asuvat tehtaalla. Hyvin erikoista japanilaisen teollisuustyöväestön asemalle on se, että vanhemmat tekevät tyttärestään jonkin tehtaan kanssa kirjallisen sopimuksen, missä määritellään ne ehdot, palkkaedut ym. seikat, joita työsuhteen kestäessä on noudatettava. Tavallisesti määrätään sen prosentin suuruus, joka tytön varalle on talletettava johonkin säästölaitokseen, pankkiin, kuinka suuri osa ansaitusta palkasta on lähetettävä avustuksena tytön vanhemmille määräaikoina ja kuinka paljon tyttö itse saa käyttää omiin tarkoituksiinsa. Sopimuksessa tehdas sitoutuu vastaamaan tytölle maksettavaksi pantavista veroista, hänen ruoastaan, asunnostaan, vaatetuksestaan ja huvituksistaankin. Sopimuksessa saatetaan näin ollen yksityiskohtaisesti määrätä, että tehtaan on valmistettava tytölle tilaisuus elokuviin kaksi kertaa viikossa, että hän saa ainakin joka toinen päivä tuoreen kukan ilokseen maljakkoonsa, että tehdas pitää hyvää huolta tytön terveydentilasta, kustantaa hänelle lääkärin ja lääkkeet ja tarvittaessa saattaa hänet sairaalahoitoon.
Useimmissa tällaisissa tehdaslaitoksissa onkin aamulla yhteinen voimistelu ja illalla työn päätyttyä kaikenlaisia huvittelutilaisuuksia, näytelmiä, elokuvia, geishaesityksiä, esitelmiä yms. Koko päivän ohjelma, siihen luettuna varsinaiset työtunnitkin, saattavat kestää 10—12, jopa 14:kin tuntia. On kuitenkin otettava huomioon, että tuohon aikaan sisältyvät myös ruokailuihin käytetyt väliajat ja pienet säännölliset lepohetket.
Tehtaassa tällä tavalla sopimuksin työskentelevä tyttö voi saada palkkaa 60 senistä ylöspäin, mikä ei suinkaan ole suuri eikä kadehdittava summa. Eurooppalaisille se olisi nälkäpalkka. Mutta toisaalta on otettava huomioon, että kun palkasta säännöllisesti määrätty osa aina talletetaan tytön tilille johonkin rahalaitokseen ja kun häntä tehtaassaan monella tavalla hoivataan ja varsinkin opetetaan, hän jo muutaman vuoden kuluttua on voinut koota itselleen pienoisen pääoman. Nyt hän on paljon paremmassa asemassa kuin esimerkiksi maaseudun kanssasisarensa, joka kylläkin on saattanut saada yli jeninkin päivässä palkkaa, mutta jonka on samanaikaisesti täytynyt itse kustantaa elatuksensa ja vaatteensa. Sen vuoksi tehtaassa työskentelevä tyttö, kun hän esimerkiksi lomansa aikana käy kotikylässä kertomassa säästämistään jeneistä, on paljon edullisemmassa asemassa naimisiin aikoessaan ja ammattitaitoisena kuin köyhä ja rahaton maalaistyttö.
Samalla tavalla japanilainen miestyöläinenkin tehtaalla asuessaan on kaikista huolista ja rahallisista vaikeuksista vapaampi kuin ne, jotka asuvat tehtaan ulkopuolella. Tehtaalla työskentelevä tekee usein sopimuksen tehtaan kanssa siitä, että hän naimisiin mentyään saa tehtaan apua, ja tässä suhteessa japanilaiset teollisuuslaitokset ovat saaneet paljon jo aikaan.
Japanilaiselle mentaliteetille tehdasasukkijärjestelmä on luonnollista. Englantilainen työläinen nostaa tehtaaltaan vain palkan ja asuu muualla, tehdasta ei ollenkaan liikuta se, mihin työläinen ehkä korkeankin palkkansa käyttää, säästeliäästikö sen jakaa tarpellisimpien menojensa kesken ja loput tallettaen vai koko palkkansa väkijuomiin tai huvituksiin tuhlaten. Englantilainen työläinen haluaa tässä suhteessa tuntea itsensä täysin vapaaksi, olla täydelleen oma herransa, mutta japanilainen työläinen ajattelee toisella tavalla; hän luottaa tehtaansa menettelyn oikeudenmukaisuuteen ja viihtyy erinomaisesti, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia huolia murehdittavana, tehdashan ne kaikki hoitaa.
Tämän vuoksi myös se suhde, joka vallitsee tehdastyöläisten ja tehtaan johdon välillä, on aivan omalaatuinen. Se on monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin meillä ammattikuntalaitoksen voimassa ollessa vallinnut mestarin, kisällien ja oppipoikien välinen suhde. Ja oikeastaan on todettava, että kaikesta palkan pienuudesta huolimatta voittavat tehtaan johtomiehet työläistensä luottamuksen, sillä he uhraavat aikaansa suhteellisen paljon, enemmänkin kuin tuotteidensa kaupaksi saamisen hyväksi, työläistensä viihtyisyyden kohottamiseen. Markkinapulmiahan heillä ei paljon olekaan, tavarahan halpuutensa vuoksi käy hyvin kaupaksi. Tämä tehtaan johdon ja työläisten välinen läheinen ja luottamuksellinen suhde ilmenee selvimmin silloin, kun esim. tehtaan jonkun merkkimiehen 50-vuotispäivä lähestyy. Tehtaalaisten kirjeet ovat jo hyvissä ajoin ehtineet maaseudulle työläisten omaisille, jotka saapuvat suurin joukoin juhlimaan ja kiittämään hyväntekijäänsä.
Japanilaisissa puuvillatehtaissa on aivan erityisesti ponnisteltu työtutkimusten edistämiseksi. On tehty paljon pikku keksintöjä koneiden parantamiseksi sekä kyetty suuresti yksinkertaistamaan erilaisia työsuunnitelmia. Työteho on täten saatu monissa tapauksissa nousemaan uskomattomaan ja muualla tuntemattomaan määrään. Kun tuotanto on näin saatu nousemaan mahdollisimman suureen tehoonsa ja työläisten ammattitaito kohoamaan suurimpaan mahdolliseen määräänsä tai sitä ainakin lähentelevään, on ilmeistä, että Japani on niin helposti voinut esimerkiksi juuri puuvillakankaiden alalla menestyksellisesti, jopa voitollisesti kilpailla suurten teollisuusmaiden Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa ja valloittaa niiltä markkinoitakin.
Japaniin lähetettiin kerran Manchesterin puuvillatehtaiden edustajisto tutustumaan sikäläisissä tehtaissa vallitseviin olosuhteisiin; kirjoitetuinhan aikanaan paljonkin Japanin teollisuustyöväen orjuudesta ja kurjuudesta. Mutta käytyään muutamissa puuvillatehtaissa ja -kehräämöissä tämä edustajisto ensinnäkin pani merkille, että käytännössä oli jo joukko sellaisiakin uusia koneita, joista Englannissa ei ollut aavistustakaan. Japanilaisten työläisten taas havaittiin olevan olosuhteisiinsa erittäin tyytyväisiä. Englantilaiset lausuivat ihmettelynsä siitä, kuinka Japanissa voidaan tehdä työtä niin halvalla, vaikka ammattitaito näyttää olevan kerrassaan ilmiömäisellä tasolla, hehän olivat itse todenneet, että japanilainen tehdastyöläinen pystyi hoitamaan yhtaikaa 30:kin konetta, kun heidän englantilainen ammattitoverinsa kykeni häärimään vain 3—4 koneen ääressä. Tästä innostuneina japanilaiset työläiset pyysivät vieraille saada näyttää vähän taitoaan. Ja todellakin englantilaisten vieraiden oli myönnettävä, että näppäryys oli saavuttanut todella huippukohtansa; japanilainen työläinen liikkui kuin kärppä koneittensa välissä ja siellä täällä salamannopeasti sitoi jonkin katkenneen langan. Kuitenkaan hän ei liikkeissään ole millään tavalla hätäinen, mutta kun on varaa valikoida runsaasta aineksesta ja se jo melko nuoresta perusteellisesti opetetaan erikoisesti tutkittujen menetelmien mukaan parhaaksi todettua työmenetelmää käyttämään, on tuloskin sen mukainen; nopeus ja näppäryys kohoaa sellaiselle tasolle, jota on mahdoton saavuttaa vanhemmalla iällä ammattia opiskelevan ihmisen. Yleensä onkin todettava, että japanilaisilla työläisillä jo 20 vuoden iässä on erinomaisen hyvä ammattitaito.
Kova kilpailu pakottaa kuitenkin erikoistumaan ja keksimään yhä uusia ansaitsemismahdollisuuksia. Tokiossa ollessani ilmestyi sinne tänne pieniä kojuja, joissa otettiin täytekyniä korjattavaksi erittäin halvalla; uuden terän tai mustesäiliön sai näistä kojuista kynäänsä nopeasti ja melkein mitättömään hintaan. Uusia ansaitsemismahdollisuuksia keksitään tietysti yhä.
Mutta polttava maantarvekin pakottaa kekseliäisyyteen. Ennen käyttämättä olleet vuorten viettävät sorarinteet, varsinkin eteläänpäin olevat, joita aikaisemmin ei ole voitu käyttää minkäänlaiseen viljelykseen, on nykyään otettu puutarhamansikkain viljelykselle. Rinteet kivetään porrasmaisesti kohoaviksi ja jokaiseen kivenrakoon istutetaan mansikantaimi; monet välit vielä peitetään sementillä tai jollakin muulla kovalla aineella. Näin saadaan verraten pienelle alalle kasvamaan tavattoman suuret määrät taimia, ja marjat, jotka tällaisilta istutuksilta korjataan, ovat erinomaisen kauniita ja puhtaita. Mansikkainviljelys onkin jo paisunut niin suureksi, että Japaniin on perustettu lukuisia marjanjalostamoja, joissa sato valmistetaan mehusteiksi ja erilaisiksi hilloiksi, marmeladeiksi ym., jotka ulkomaillakin ovat ennättäneet jo saavuttaa suuren menekin.
Kaikesta maanviljelyksen edistämiseksi tehdystä työstä huomaa, että Japanissa todella ponnistellaan mahdollisimman suuren tuloksen saavuttamiseksi. Pelloilla ei näe ojia laisinkaan, vain pienet kapeat käytävät, jotka usein ovat sinne tänne jalkaa varten asetettuja pieniä kivilaattoja, korvaavat meikäläisten puutarhojen leveät hiekkakäytävät; jokainen neliömetri maata, mikä suinkin saattaa jotakin vihreätä kasvaa, on käytetty hyväksi. Peltojen reunamilla näkee pieniä mulperipuita, joiden lehtiä käytetään silkkiäistoukkien ruokkimiseen ja jotka Japanissa sen tähden ovat erityisen kysyttyjä; tavarajunissa näkee näitä mulperinlehtipaaleja hyvin runsaasti kuljetettavan viljelyksiltä suuriin toukkienkasvatuslaitoksiin.
JAPANIN SILKKITEOLLISUUS
Silkkiteollisuus on Japanissa erinomaisen korkealle tasolle kehittynyt. Niin kuin Suomessa on paljon kouluja meijerikköjä ja karjanhoitajia varten on Japaniin perustettu lukemattomia oppilaitoksia silkkiäistoukan viljelijöitä varten. Tämä työ on luultavasti sellaista, johon yksikään eurooppalainen ei mielisuosiolla antautuisi. Kävin parikin kertaa tuollaisessa toukkienkasvatuslaitoksessa. Silkkiperhonen, jota säilytetään erikoisessa laatikossa, saa laskea munansa paperiarkille, jonka päällä on toinen paperi, johon on säännöllisten välimatkojen päähän tehty pieni pyöreä reikä. Tämän reiän läpi perhonen sitten laskee munansa alemmalle paperille, jolle muodostuu pieniä pyöreitä, ehkä satoja munia käsittäviä ryhmiä. Paperi asetetaan tämän jälkeen aurinkoon, jossa niistä noin 45 asteen lämmössä vähitellen kehittyy pienen pieniä toukkia. Toukkien ympärille asetetaan heti jonkinlainen valli mulperipuiden lehdistä valmistettua puurontapaista ainetta toukkien ravinnoksi. Ne toukat, jotka kahden tunnin kuluessa munasta kuoriutuessaan ennättävät saada ravintoa, jäävät elämään, muut kuolevat nälkään. Tätä keitetyistä mulperipuunlehdistä valmistettua puuroa syötetään sitten toukille säännöllisin väliajoin yötä päivää. Muutamien päivien kuluttua toukat, suuremmiksi tultuaan, oppivat jo syömään keittämättömiä hienoksi leikattuja lehtiä, ja täysikasvuisina toukkina ne kykenevät ahmimaan lehdet sellaisinaan. Toukat ovat tällöin saavuttaneet suunnilleen kolmen sentin pituuden, tulleet harmahtaviksi ja pehmeiksi ja saaneet itselleen tyypilliset puremaleuat. Ahnaampaa olentoa maailmassa tuskin on: ne syövät alati, niin että aina kahden tunnin päästä on uusi mulperipuunlehtiannos tarjottava niiden ahmittavaksi.
Laitoksessa toukat olivat kehitysasteensa mukaan koreissa, joita oli sadoittain suurissa saleissa hyllyillä. Sitä mukaa kuin ne kasvoivat, niitä siirreltiin korista toiseen, eroteltiin niiden pituuden ja kehitysasteen mukaan, koko ajan, yöt päivät, pitäen niiden hyvinvoinnista ja ruoansaannista huolta.
Toukkakorit ovat kaikkea muuta kuin miellyttävää nähtävää. Paksuna, kuhisevana ja kihisevänä, harmahtavana, pehmeänvetelänä massana ahmivien toukkien katseleminen on iljettävää, eurooppalaisen luonto nousee siinä väkisinkin vastaan. Mutta oppilaitoksen tytöt käsittelivät niitä kuin parhaimpiakin lemmikkejään. Toukkien kasvatus on hyvin tarkkaa työtä, sillä pienikin epäonnistuminen työssä saattaa merkitä toukkien menetystä. Sitä paitsi monenlaiset taudit, jonkinlainen vatsaripuli ja rutto ym., uhkaavat toukkien elämää.
Vain kaksi kertaa elämässään toukat lakkaavat — ihme kyllä — syömästä; silloin ne jäykistyvät ja jäävät liikkumattomiksi jonkinlaiseen kouristuksenomaiseen tilaan, nähtävästi jonkin sisäisen muutoksen niissä tapahtuessa. Mutta kun tämä lyhyt paastonaika on kulunut, ne ryhtyvät entistä innokkaammin ahmimaan eteensä asetettuja mulperinlehtiä, joiden joukkoon kyllä sekoitetaan tarkkaan tutkituissa suhteissa muutakin, korvikelehtiä.
Vihdoin toukat koteloituvat, ne kutovat ympärilleen silkkilangasta kerämäisen pallon, itse siihen lopulta kokonaan peittyäkseen. Minulle kerrottiin, että tuollaisessa kerässä saattaa olla kilometrimäärä ohutta silkkilankaa; paremmilla laaduilla, eli oikeastaan roduilla, sillä toukissa erotetaan eri rotujakin, saattaa langan pituus nousta kahteenkin kilometriin. Ennen varsinaisiin silkkikutomoihin lähettämistä koteloituneet toukat tapetaan kuumassa vedessä, vain muutamat, valikoidut kotelot säästetään kehittymään seuraavan toukkapolven vanhemmiksi. Tehtaalla kotelot sitten käsitellään erilaisin menettelytavoin: kuumailmakäsittelyssä saadaan kotelon langan pää irtoamaan tuosta vyyhdestään ja erilaisissa koneissa lanka sitten keritään auki ja kehrätään todelliseksi monenkertaiseksi silkkilangaksi, joka sitten värjäämättömänä tai värjättynä kudotaan erilaisiksi silkkikankaiksi. Kehräämössä ylijääneet lyhyet pätkät, joista ei voida kunnollista lankaa kehrätä, kerätään valmistettavaksi erityiseksi silkkivanuksi, jota japanilaiset yleensä käyttävät peitteittensä, tyynyjensä, talvitakkiensa yms. täytteeksi. Se on tietenkin hyvin hienoa, tasaista ja kaunista, kaupoista erivahvuisena saatavaa. Sitä myydään myös erittäin paljon ulkomaille, varsinkin Yhdysvaltoihin, jonne pääosa Japanin silkkiteollisuuden tuotteista muutenkin kulkeutuu.
Toukkalaitoksessa minulle näytettiin ihastunein ilmein eri kehitysasteella olevia toukkia. Minua kaikki näkemäni ihan puistatti, mutta en voinut silloin tällöin olla jotakin kysymättä mielenkiintoani osoittaakseni. Tietystikin tällöin paljastin tietämättömyyteni tällä alalla. Kysyin oppaaltani, kun eteeni tuotiin eräs kori: »Nuo taitavat varmaan olla sairaita, kun liikkuvat noin kummallisen hitaasti?», mutta hän selitti, ettei tätä korillista mikään vaivannut, toukilla nyt sattui olemaan sellainen hiljainen hetkensä. Kori toisensa jälkeen siirtyi hyllyillä paikasta toiseen, toukkia lajiteltiin, tarkasteltiin, syötettiin ja tutkittiin. Koko homma näytti mielettömältä hullujen askartelulta, mutta se oli kuitenkin tieteellisen täsmällistä, tarkkaa ja suunnitelmallista työtä, josta satojentuhansien ihmisten elämä Japanissa ja maan kauppakin suurelta osalta on riippuvainen.
JAPANIN KALASTUS
Japanilaisen jokapäiväiseen ravintoon kuuluu välttämättömänä osana riisi, jota ei kuitenkaan keitetä, niin kuin meillä, puuroksi, vaan paisutetaan kypsäksi höyryssä. Silloin se on jonkin verran tahmeata massaa, jota hyvin voi käsitellä syömäpuikoilla. Höyrytetty riisi on jotensakin mautonta syötävää. Tässä suhteessa japanilaiset eivät millään tavalla eroa muista Kauko-Idän kansoista. Riisin höysteenä pistetään suuhun aina myös jokin määrä »pikkelsin» tapaisia, makua enemmän antavia välipaloja. Sellaisena käytetään Japanissa yleensä retikkaa — laadultaan huomattavasti kookkaampaa kuin meikäläinen — joko tuoreena, suolattuna, hapatettuna tai jollakin muulla tavalla valmistettuna. Sitä säilötäänkin monella kymmenellä eri tavalla ja tavataan rikkaiden ja köyhien japanilaisten pöydässä niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.
Riisin tärkeimpänä lisänä, sellaisena, jota voisi verrata eurooppalaisten lihansyöntiin, on kala, jota luultavasti yleisimmin syödään hiilillä paistettuna, mutta myös keitettynä ja niin sanottuna tempurana, joksi nimitetään yleensä kaikkia sellaisia ruokalajeja, joita valmistetaan piirakantapaisesti taikinan sisässä kypsyttämällä ja rasvassa paistamalla. On siis olemassa sienitempuraa, porkkanatempuraa, kalatempuraa, raputempuraa jne.
Kalan syönti on japanilaisilla siinä määrin yleistä, että se aivan hyvin vastaa meikäläistä lihansyöntiä. Tästä syystä kalastuksella on Japanin valtiotaloudessa keskeisempi ja tärkeämpi asema kuin missään muussa maassa. Japanilaiset ovat jo vanhoista ajoista lähtien harrastaneet kalastusta ja kalanviljelystä, joista vähitellen yhä monipuolistuvan teollisuuden ansiosta on muodostunut Japanin kansan toimeentulon tärkein lähde. Japanilla on nyt ehdottomasti ensimmäinen sija maailman valtioiden joukossa näillä aloilla, niin saaliin ja kalateollisuustuotteiden runsauteen kuin niiden monipuolisuuteenkin nähden. Tähän on tietenkin vaikuttanut aivan ratkaisevasti Japanin maantieteellinen asema, sillä valtakuntahan sijaitsee koko tuon pitkän, Formosasta etelässä aina Kamtshatkan niemimaahan saakka pohjoisessa ulottuvan maailman rikkaimpiin kuuluvien kalavesien ympäröimän saariston keskellä. Mutta tavattoman laajalle ulottuvan varsinaisen kalastaja-ammatin ohella japanilaiset harjoittavat hyvin runsaasti myös varsinaista kalanviljelystä. Onhan meillä Suomessakin maanviljelystä ja on karjanhoitoa kouluineen ja konsulentteineen, mutta eipä suurestikaan ole kansanomaista kalanviljelystä tai edes kalastuspaikkojen hoitoa syntynyt, ja hyvin harvat taitavat meillä olla ne, jotka näistä asioista ovat edes jotakin ajatelleet. Meillähän kalastellaan enimmin juuri silloin kun kala kutee; haetaan kutupaikat, jollei niitä ennestään tunneta ja turmellaan sillä tavalla seuraavien sukupolvien kalastusmahdollisuudet, kun kalan kutua ja lisääntymistä häiritään. Tämä on tietysti kalavesien ryöstämistä alusta loppuun saakka, vaikka sitä Suomessa nimitetään kalastamiseksi.
Tokiossa oli Suomen lähetystön seinällä suurikokoinen Suomen kartta. Siinä näkyivät selvästi meidän kymmenet tuhannet järvemme saarineen, salmineen, lahtineen ja jokineen. Lähetystössä käydessään japanilaiset vieraani ja asiakkaani tämän kartan ensi kertaa nähdessään useinkin jäivät innostuneina ihmettelemään rannikkojemme saarirunsautta ja sisämaamme ylenpalttista järvirikkautta. Kun kartan ihmettelijöille joskus näyttelin »Suomen Kartasto»-nimisestä teoksesta esimerkiksi aukeamaa, jossa näkyivät Mikkelin läänin monet pikku järvetkin, ja vakuutin, että kartalle on yleensä piirretty vain merkittävimmät, kaikkein suurimmat järvet, jota vastoin pikku lammet ovat jääneet osoittamatta, niin he ihmetellen lausuivat, että sellainen maa mahtaa olla kaunista katseltavaa ja vielä joskus lisäsivät: »Suomen vientiartikkeleista ovat tietysti ensi sijalla purkkiin pannut kalat ja muut kalastustuotteet.» Tällä he tietysti tarkoittivat kalajauhoja, kalaöljyä ja kaikkea sellaista, mitä he itse kalasta valmistavat. Hehän esimerkiksi liuottavat kalansuomuksia jossakin kemiallisessa nesteessä, johon sitten upotetaan pienen pieniä kivensirusia. Näin saadaan kivensirujen pintaan syntymään erehdyttävästi oikeata helmeä muistuttava helmiäiskiilto, tällaiset helmet ovat maailman markkinoilla saavuttaneet suuren menekin.
Japanilaisen näkökannalta katsoen Suomen siis pitäisi kyetä lähettämään ulkomaille kalasäilykkeitä, koskapa heidän mielestään niin erinomaiset edellytykset siihen ovat olemassa. Tämän heidän kantansa ymmärtämiseksi on vain sanottava, että japanilaiset jo ikimuistoisista ajoista saakka ovat olleet kalastajakansaa paljon suuremmassa määrässä kuin maanviljelijöitä. Japanissa on maan puutteessa viljelystä harjoitettu vedessäkin; riisiä, erilaisia vesiruohoja, joita on käytetty ravinnoksi, syötäviä ja monenlaisia koristekaloja, ns. kultakaloja, joita on harsokaloista aina pienen pieniin kirjaviin tai mustiin kääpiökaloihin asti. Japanilaisissa julkaisuissa korostetaankin alati, että he ovat täysin selvillä siitä, että kalastus on Japanin tärkeimpiä elinkeinoja, että sillä on aivan erittäin suuri merkitys koko kansantaloudessa ja kansan jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä.
1931 — myöhempää tilastoa ei ole nyt käytettävänäni — työskenteli japanilaisten tilastojen mukaan kalastuksessa, sitä joko ainoana tai pääasiallisena ammattina pitäen, 1.482.403 perheenhuoltajaa, joista miehiä 1.202.398 ja naisia 280 015. Varsinaisia kalastajia oli 1.110 506, kalankasvattajia eli kalafarmareita 124.784 ja kalastustuotteita jalostavissa teollisuuslaitoksissa työskenteleviä 247 103 henkeä. Tässä ei ole ollenkaan otettu lukuun kalakauppiaita, kalastusta sivuammattinaan harjoittavia. Kun siis kalastuksella perhettään elättäviä on yli miljoonan ja maanviljelijöitä saman tilaston mukaan lähes 5 ½ miljoonaa, selvinnee lukijalle ilman pitempiä kuvauksia kalastuksen tosiasiallinen merkitys Japanissa. Erikoisesti sietää panna mieleen, että kalanviljelijäin lukumäärä kalanpyydystäjien eli varsinaisten kalastajien lukumäärään verrattuna on noin 1:9. Tietenkään ei kultakalojen viljelys oikeastaan ole ollut muuta kuin jonkinlaista huvia ja tarkoitettukin etupäässä tyydyttämään vain kotimaista tarvetta, mutta on sekin jo kehittynyt niin merkitseväksi, että esim. vuosina 1929—30 keskimäärin yli 9 miljoonaa jeniä (Suomen rahassa noin 180 miljoonaa markkaa) saatiin ulkomailta noista pienistä siropyrstöisistä tai mulkosilmäisistä japanilaisista kultakaloista, joista suurin osa tietysti vietiin Amerikkaan.
Erikoisen tärkeä olisi tietenkin kalanviljelys Suomessakin, ja toivon, että siinä joskus voitaisiin ottaa yhtä ja toista ohjeeksi ja opiksi juuri Japanista, jossa se on korkeimmalle kehittynyt. Kalanviljelystä on siellä kehitetty ja laajennettu sekä varsinaisen valtiovallan että erilaisten kalastus yhtiöiden jopa varakkaiden yksityistenkin taholta. Esimerkkinä tästä mainittakoon, että vuonna 1931 laskettiin Japanin jokiin, joita ei ole läheskään niin paljon kuin Suomessa, 351 442 000 lohenpoikasta; kalafarmareita oli samana vuonna 151 565 ja heidän kala-altaidensa yhteenlaskettu pinta-ala 449 770 658 m2, siis noin 45 000 hehtaaria! Jo näiden numerojen perusteella voinee lukija saada jonkinlaisen kuvan Japanin kalanviljelyksen laajuudesta, kalanhoidon merkityksestä ja varsinkin sen tuottamista rahallisista arvoista.
Japanilainen yritteliäisyys ei kuitenkaan ole tyytynyt yksistään kalanviljelykseen: viljellään myös simpukoita, ostereita ja helmisimpukoita. Simpukankuorista on jo aikoja sitten opittu tehdasmaisesti valmistamaan monenkokoisia ja -näköisiä nappeja, joita tapaa kaikkialla maailmassa. Useimmat tehtaat, jotka kaikki sijaitsevat rannikolla, ovat pieniä, mutta yhteenliittymällä ne ovat saavuttaneet jo hyvin merkittävän aseman Japanin tulolähteiden joukossa. Eräs nuori ylioppilas, Mikimoto nimeltään, syntyisin seudulta, missä simpukankuoret olivat paikallisen väestön tärkeimpiä tulolähteitä, kuuli yliopistonsa laboratoriossa kerran tarkemman selostuksen helmen synnystä. Tästä hän sai aatteen, jota ryhtyi toteuttamaan kotiseudulleen palattuaan. Hän suunnitteli helmisimpukkain järkiperäistä kasvattamista ja niiden kehittämistä tuottamaan suuremmassa määrässä helmiä, kuin mihin tavallisessa luonnontilassa elävä helmisimpukka pystyy. Monien turhien kokeiden ja epäonnistumisten jälkeen hän vihdoin onnistui, ja nyt hän on Japanin kuuluisimpia ja varakkaimpia henkilöitä. Hänellä on hallussaan merenrannikolla suuren suuret aidatut alat, joilla nuoret tytöt keräävät sukeltamalla merenpohjasta simpukoita. Näihin kuoren sisäpintaan sitten jollakin terävällä esineellä raaputetaan särö, jonka aiheuttama ärsytys saattaa simpukan erittämään asianomaiselle kohdalle helmiäistään. Pienen helmen kehittyminen tällä tavallaan keinotekoisella menetelmällä kestään noin 3—4 vuotta, jona aikana simpukat ovat erityisin estein aidattuina merenpohjalla, jotta eivät pääsisi siirtymään muualle.
Tämä Mikimoton elämäntyö on aivan erikoisen kuvaava japanilaiselle yritteliäisyydelle. Mutta kaikesta huolimatta heillä on yhä edessään vaikeuksia. Vaikka helmiä on ikimuistoisista ajoista saakka niin itä- kuin länsimaillakin pidetty erikoisen kallisarvoisina, jopa oikein aarteen veroisina ja vaikka Mikimoto apulaisineen nyt voi lähettää maailmalle näitä kalleuksia melkeinpä kuinka paljon tahansa — hintakaan ei ole kallis — on muualla maailmassa tahdottu pitää näitä helmiä jollakin tavalla huonompina, halpa-arvoisempina, jopa suorastaan väitetty niitä väärennyksiksi. Mikimoton on täytynyt monessa maassa uhrata suuria summia oikeudenkäynteihin, varsinkin väärennyssyytöksiä torjuakseen. Hän on pannut oikeita helmiä ja omia aikaansaannoksiaan sekaisin ja pyytänyt asiantuntijoita erottamaan ne toisistaan kumotakseen syytteet. Onhan selvää, ettei tällaista erotusta voi tehdä tarkimmillakaan silmillä, sillä erohan on vain siinä, että »oikea» helmi syntyy sattumanvaraisesti, kun taas Mikimoton helmien voi pikemminkin sanoa syntyneen »tahallisesti». Mutta japanilaiset lähettävät helmisimpukoitakin ulkomaille. Ne ovat tällöin pienissä peltipurkeissa, joita myyskennellään tavallisesti jonkinlaisina arpajaisvoittoina: jos on hyvä onni, saattaa purkin simpukasta löytyä suurikin helmi, päinvastaisessa tapauksessa ei mitään.
Palatakseni takaisin syötävien kalojen viljelyyn ja hoitomenetelmiin, on todettava, että Japanissakin on ollut sellainen aika, jolloin tavallinen rantaja sisävesikalastus ei ole voinut tyydyttää väestön tarpeita. Tällöin on valtiovalta puuttunut asiaan. Lainsäädäntöteitse ja varta vasten perustettujen ammattikoulujen ja neuvoloiden avulla on kalastusta silloin tuettu ja koetettu saada se mahdollisimman tuottoisaksi. Varsinkin kalastajakunnat, -liitot, osuuskunnat ja suuryhtiöt ovat olleet hyvin vaikutusvaltaisia tekijöitä tässä suhteessa. On perustettu erikoisia kalastajain vakuutuslaitoksia, sillä japanilainen kalastaja ei saa mennä merelle määrättyä matkaa kauemmaksi, elleivät hänen veneensä, verkkonsa, pyydyksensä ja muut tarvikkeensa ole vakuutettuja. Muutenkin on kalastus lainsäädäntöteitse hyvin tarkoin säännöstelty. Erikoinen rantapoliisi valvoo, että merellä liikkuvilla kalastajilla on asianmukaiset lupapaperit mukanaan, että hän kuuluu rekisteröityyn kalastajakuntaan ja että hänellä on tarvittava ammattitaito. Japanissa onkin lukuisasti kalastuskouluja, joissa aika ajoin järjestetään tutkintojakin; Japanissa ei kalastuksella eläkään kuka hyvänsä; kyetäkseen elatuksensa sillä ansaitsemaan täytyy olla ammattiinsa hyvin perehtynyt.
Näistä monista kalastusta rajoittavista ja sitä säännöstelevistä säädöksistä huolimatta Japanissa on kuitenkin jokamiehen kalastusoikeus. Vieras, joka saapuu johonkin maaseudun hotelliin, saa useinkin ensimmäiseksi vastattavakseen, haluaako hän ehkä kalastella. Jo matkailijatoimistoissa voi itselleen lunastaa kalastamiseen tarvittavat lupaliput, mutta maaseudullakin voi poliisilaitoksesta saada paperin, joka oikeuttaa määrätyin välinein, joko ongella tai jollakin muulla pyydyksellä, kalastamaan määräajan, päivän, viikon jne. Näistä luvista saadut rahat käytetään kalanviljelyslaitosten ja paikkakunnan kalanviljelijäin hyväksi.
Jokamiehenkalastus onkin Japanissa sangen yleinen huvi. Tokiosta lähtee Shibujana-asemalta Tokion länsipuolella olevalle Tamagava-joelle sähkörataa myöten keväisin junia täynnään joelle pyrkiviä sunnuntaikalastajia koettamaan onneaan ajun-onginnassa. Aju on pieni norssinkokoinen lohi, joka keväisin nousee suurin parvin Tamagava-jokeen ja sitä pyytämään lähtevät kaupunkilaiset bambuvapoineen ja erilaisine höyhentäkyineen. Tupaten täynnä oleva juna kuljettaa matkustajansa pienessä ajassa perille; joen rantamat täyttyvät pian onneaan kokevista kalastajista; siellä täällä on rannoilla pieniä ravintoloita, joissa käydään välillä aterioimassa ja saaliista keskustelemassa ja illalla palataan jälleen kaupunkiin, toiset onnellisina ja iloisina hyvästä kalaonnestaan saalistaan näyttäen, toiset osattomiksi jääneet, kohteliaasti japanilaiseen tapaan onnellista onnitellen, hänen koukkujaan tarkastellen ja kehuen. Tavanomainen kalamiesten keskustelu täyn väristä, koosta, heittotavoista yms. jatkuu pienen väittelyn ja kehumisen sekaisena perilletuloon saakka. Ajun onkiminen kyllä kannattaa, sillä se on erittäin hienonmakuinen kala. Japanilaiset pitävät erityisenä herkkuna riisikupillista, donburia, jossa on ajua, vaikka se ei vedäkään vertoja donburille, jossa on riisiä ja paistettu ankeriaanpalanen — mutta sellainen maksaakin jo kokonaisen jenin. Ankerias tosin ei ole niin kookas kuin meillä tavattava eikä läheskään niin rasvainenkaan. Ankeriaan, japaniksi unagi, mukaan nimitetäänkin kaupunkien suuria ravintoloita; niiden edustalla tai sisäänkäytävässä on suuria lasiammeita, joissa uiskentelee eläviä ankeriaita. Ostajat katselevat kaloja tarkkaan, haluttu kala ei saa olla liian pieni eikä liioin laiha. Kun valinta viimein on tapahtunut, ostajalle valmistetaan siitä riisinsekainen donburi. Nämä unagit ilmoittavat keväisin suurin kirjaimin: »Juuri saapunut tuoretta ajua» aivan kuin meikäläiset ravintolat myöhäiskesällä ilmoittavat ravuistaan.
Suurimmat saaliit tuottaa japanilaisille kuitenkin varsinainen valtamerikalastus. Avaraa Tyynen meren ulappaa purjehtivat japanilaiset kalastusalukset pohjoiseen ja etelään, pitkin ja poikin pyyntipaikoilta toisille. Radio välittää suurille kalastajalaivastoille tiedot kalojen liikkumisesta ja parvien ilmestymisestä kalastuspaikoille, joten aina ollaan tilanteen tasalla niin pintavesikuin syvävedenkalastuksessakin. Pohjoisilla vesillä kalastusta harjoittavilla yhtiöillä on suuria kalastusemälaivoja, merellä liikkuvia kalanjalostamoita ja -keittämöitä, joihin pienemmät kalastusalukset tuovat juoksupoikina saaliinsa. Laivakeittimöissä tuore kala säilötään tehdasmaisesti suurempiin tai pienempiin peltitölkkeihin maailman markkinoille ja kotimaan tarpeiksi lähetettäväksi. Erittäin vilkasta on kalastus pohjoisilla Kamtshatkan rantavesillä, joilla varsinkin Mitsui-perhe, jonka hallussa on lukemattomia erilaisia yhtiöitä, on vallannut hallitsevan aseman. Siellä liikkuvat troolarit, valaan, turskan ja lohenpyytäjät saavat kerrassaan satumaisia saaliita, niin että Japanissa esim. turska, jota kaupungeissa yleensä tapaa kuivattuna, on erittäin halpaa ruokaa.
Valtamerikalastukseen osallistuvat tietenkin oikeat laivat, mutta lähempänä rannikkoa ovat dzhonkit valtavana enemmistönä. Tavallisesti kaksi vierekkäin ne laahaavat pyydyksiään perässään, hiljalleen joko tuulen mukana kulkien tai vastatuuleen luovien kalan liikkumisen mukaan.
Japanilaisten mielenkiinto ei kuitenkaan ole pysähtynyt yksinomaan kalaan, pyydystetään myös varsin suuressa määrin hummereita, ostereita, mustekaloja ja erilaisia syötäviä simpukoita, joita japanilaisissa kaupoissa myydään huomattavasti halvemmalla kuin kalaa ja joita sen vuoksi hyvin yleisesti käytetään ravintona.
Mutta merkillistä kyllä, Japanissa on hyvin paljon otettu käytäntöön myös kaikenlaista meren kasvillisuutta, kerätään runsaasti erilaisia syötäviksi kelpaavia meriruohoja ja leviä, joiden käyttö on levinnyt venäläistenkin pariin, mm. Vladivostokissa pidetään niitä hyvin suuressa arvossa. Yleisimmin käytäntöön levinnyt merikasvi on ns. merikaali, japaniksi kobu. Sitä japanilaiset hyvin mielellään käyttävät lahjaesineenä onnitteluissaan ja hyväntoivotuksissaan. Tämä johtuu siitä että japanin kielessä sana jorokobu merkitsee iloitsemista; kobun lahjoittamisella siis toivotetaan iloa elämässä. Vähemmän merkityksellinen meriruoho on nimeltään nori, jota käytetään pääasiallisesti riisitorttujen ja -kaakkujen tahi pienten riisipallojen päällysteenä, sitä tapaa myös kuivattuna liemen mausteena.
Meriruohoista japanilaisten sanotaan saavan niin paljon rautaa ja ihmisruumiille tärkeätä jodia, ettei näppyläisiä kasvoja tapaa Japanissa yleensä missään. Itse he näyttävät antavan melko suuren arvon meriruohoille ravintona, mutta muukalaisen silmillä katsottuna lienee juuri ravinnon puute ollut heitä niiden käyttöön pakottamassa.
Sangen monipuolistunut ja kaikki mahdollisuudet hyväkseen käyttävä kalastus on siis Japanin elinkeinoista ehkä tärkein. Miten tärkeänä he itse saattavat kalastusta ja kalanviljelystä pitää, kuvaa hyvin se, että Tokion ympäristössä maanviljelijät ovat myyneet maallansa olevan ruokamullan kaupunkien puutarhojen ja istutusten tarpeisiin ja näin syntyneisiin laajoihin kuoppiin he ovat istuttaneet kaloja, erilaisista kultakaloista aina kaikkiin syötäviin kaloihin saakka. Monet maanviljelijät, joiden kanssa jouduin keskusteluihin, kertoivat, että kalanviljelys, on heille tuottavampi elinkeino kuin maanviljelys tai puutarhanhoito.
Japanin kalastus ja kalanviljelys antaa meille paljon opiksi otettavaa. Välttämättömyyden pakosta he ovat joutuneet käyttämään saamansa saaliin kokonaisuudessaan hyväkseen, mitään siitä ei heitetä hukkaan, vaan jollakin tavalla valmistetaan helpottamaan toimeentuloa. Näin on Japanissa syntynyt huomattava kalajauhoteollisuus, jonka halvoilla tuotteilla on suuri menekki. Eiköhän meillä Suomessakin voitaisi jotakin tässä suhteessa saada aikaan, onhan meillä kymmenissätuhansissa järvissämme pikkukalaa vaikka kuinka paljon.
LAPSUUS JA KASVATUS JAPANISSA
Japanilaisilla on useitakin luonteenpiirteitä, jotka herättävät ulkomaalaisen mielenkiintoa. Niihin kuuluu ensi sijassa silmäänpistävä kiintymys lapsiin. Kun kansa yleensä on hyvin köyhää, on äitien pakko työssä käydessään pitää pikkulapsensa mukanaan. Tämä tapa en jo vanhastaan ollut tunnettu, sitä esittäviä kuvia on näet olemassa jo hyvin varhaisilta kausilta, mutta näyttää siltä, kuin tapa olisi yleistymässä. Äidit sitovat lapsensa selkäänsä erikoisella pitkällä vyöllä, joka osaksi kulkee olkapäiden yli ja vyötärön ympäri, joten lapsi joutuu olemaan äitinsä selässä kuin jonkinlaisessa pussissa, joskin varsin mukavassa asennossa vatsa äidin selkää vasten. Liikkumatilaa tosin ei tällöin lapselle paljoakaan jää, mutta mukavasti ja varmasti se pussissa pysyy. Kun lapsi pienestä pitäen on näin saanut riippua äitinsä selässä tämän liikkuessa erilaisissa töissä ja askareissa tällaisesta ihmisalusta nähtävästi on kiskottu pois suurin osa siitä oikuttelemis- ja kiukuttelemishalusta, joka lapsissa on niin yleistä. Jos perheessä on pikkulapsia enemmän, jää vanhempien tytärten osaksi pikkuveljien ja -siskojen kanniskeleminen. Niin pian kuin voimat ovat kehittyneet siksi paljon, että on mahdollisuuksia ominpäinkin liikkumiseen, jolloin ensimmäiset leikkimahdollisuudet avautuvat ulkosallakin, lapsi on jo siksi paljon ennättänyt saada tottumusta toisen ihmisen tahtoon alistumiseen ja määräysten noudattamiseen, että hänen luonteeseensa on pysyvästi jäänyt huomattava määrä sävyisyyttä ja itsehillintää. Vaikka liikkuisi kuinka suurissa väkijoukoissa tahansa, joissa äitejäkin on runsaasti mukana, harvoin kuulee pienintäkään lapsenääntä, joka saattaisi muita häiritä. Selässä ollessaan lapsi tavallisesti rauhallisesti nukkuu täysin tietämättömänä ympärillä kenties vallitsevasta suurestakin tungoksesta, taikka sitten silmät suurina ihmettelee ympäristöään ja tapahtumia ja pelästyessään painaa pulleat kasvonsa piiloon äidin mustaan tukkaan. Japanilaisissa lapsissa on siis jo sävyisyyttä ja ikään kuin sosiaalista henkeä enemmän kuin muiden kansallisuuksien lapsissa.
Japanilaiset pitävät lapsettomuutta elämänsä kaikkein suurimpana onnettomuutena.
Pikkutyttöjen ja -poikien kunniaksi on jo vanhastaan vietetty erikoisia juhlia. Vuoden kolmannen kuun kolmantena päivänä on tyttöjen juhlapäivä. Silloin otetaan äitien, isoäitien ja ehkä muidenkin suvun naispuolisten jäsenten, jo kuolleidenkin aikanaan käyttämät ja saamat pikkunuket esille ja järjestetään niistä erityinen kotinäyttely. Seinää vasten syntyy hyllyittäin kunnioitettava kokoelma vanhempia ja vastavalmistuneita nukkeja, joiden joukossa on satujen prinssejä ja prinsessoja hovimestareineen ja hoviväkineen, onpa joukossa joku ilkeä vihollisen edustajakin. Juhliva tyttö on tänä päivänä kuin emäntä talossa: hän kutsuu vieraikseen pienet leikkitoverinsa ja hänen määräystensä mukaan on kestityskin järjestetty.
Tällaisia nukkenäyttelyjä oli erittäin mielenkiintoista tarkastella, erittäinkin kun varakkaimmissa perheissä nuo nuket saattavat olla suorastaan taideteoksia ja sellaisinaan, samoin kuin myös monesti historiallisessa katsannossa, aivan erikoisuuksia.
Viidennen kuukauden viidentenä päivänä on poikien juhla. Tällöin ovat pojat vuorostaan talossa isäntinä ja käskijöinä. Juhlapäiväksi nostetaan talon harjalle erikoinen lipputanko, jossa liehuu kankeahkosta kankaasta valmistettu, pussimainen, karppia esittävä, useimmiten mustalla, valkoisella ja punaisella väritetty, tuulessa pullisteleva viiri, joka elävästi muistuttaa virtaa ylöspäin ponnistelevaa kalaa, karppia, jota pidetään rohkeana ja jonka uskotaan elämäntaistelussa olemassaolonsa puolesta kamppailevana hyvin tulevan toimeen. Näin karppi kuvastaa talon poikaa. Viirejä nostetaan salkoon yksi jokaista poikaa kohden, joten saattaa nähdä tankoja, joissa erisuuruisia ja -kokoisia karppeja on samassa tangossa useampiakin, toinen toisensa alapuolella tuulessa liehumassa. On itsestään selvää, että talon varsinainen isäntä, perheen pää, jonka tehtävänä on juhlapäivän aamuna viirien tankoon vetäminen, suorittaa hänelle kuuluvan tehtävän erityisen ylpeänä ja onnellisena.
Pojillakin on omat nukkensa, mutta heidän leikkikalunsa esittävät samuraisotureita ja muita vanhan ajan suuria sankareita haarniskoineen ja aseineen. Päivän sankareita juhlitaan tietysti aterioin ja leikein ja naapurit ja lapsettomat käyvät tuomassa lahjansa.
Erityisen merkittävä lastenjuhla on ns. 7—5—3 juhla, joka sattuu vain verraten harvoille perheille; sitä vietetään silloin kun vanhimman lapsen ikä on 7, keskimmäisen 5 ja nuorimman 3 vuotta. Silloin lapset viedään vanhempiensa ja sukulaisten sekä lähimpien naapurien ja tuttavien saattamina oikein juhlakulkueessa temppeliin, jossa he saavat siunauksen ja juhlallisin menoin vihitään jumalten suosioon.
Mikäli luulen huomanneeni kouluikäisten lasten tavoista, on kurinpito kouluissa nähtävästi hyvinkin helppoa. Oppilaat näyttävät olevan sekä tottelevaisia että myös hyvin halukkaita, jopa innokkaitakin seuraamaan opettajiensa neuvoja ja käskyjä. Mutta itse koulunkäynti näyttää olevan aivan erikoisen vaikeata. Varsinkin oikeinkirjoitus on oppiaine, jossa edistyminen tuottaa hankaluutta ja vaatii ylen määrin aikaa. Japanilaisten lasten on näet opittava muutama tuhat kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sekä niiden lisäksi vielä käyttämään kahta erilaista japanilaista kirjoitusjärjestelmää, joissa ei ole varsinaista kirjaimistoa, kuten meikäläisessä oikeinkirjoituksessa, vaan erilaisia tavumerkkejä. Järjestelmää nimitetään kanaksi. Kanaa on siis kahta lajia, toinen — niin ihmeelliseltä kuin se meistä tuntuukin — miehiä varten, toinen naisille tarkoitettu, mutta kummankin sukupuolen on siitä huolimatta osattava kumpaakin, jotta kirjeenvaihto voisi heidän välillään käydä päinsä. Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan tavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki käytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas pääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet, minkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava tällä aapistolla. Mutta kaikki tärkeämpi ja juhlallisempi teksti, niin kuin testamentit yms. kirjoitetaan yleensä taas kiinalaisin merkein. Ja hovi käyttää kirjeenvaihdossaan, esimerkiksi kutsukorteissaan hovijuhliin yksinomaan kiinalaisia merkkejä.
Kun sanajärjestys on kiinan kielessä aivan toinen kuin japanin kielessä, on tietysti tuollaiset kiinalaisin merkein kirjoitetut kirjeet tai kutsut luettava aivan toisessa järjestyksessä kuin missä ne kirjeessä esiintyvät. Tätä luettavien sanojen järjestyksen muuttamista sanotaan tshimpunkaniksi. Tietysti ei näin pitkälle ehditä opiskelussa ainakaan kansakouluissa, vaikka sielläkin jo alun pitäen perehdytetään oppilaat kiinalaistenkin merkkien ymmärtämiseen ja kirjoittamiseen; pääpaino pannaan alussa katakanalle, sen jälkeen tulee hirakanan perusteellisemman opiskelun vuoro ja vasta viimeiseksi kiinalaisten merkkien. Osa katakanan ja hirakanan merkeistä on yhteisiä kummallekin järjestelmälle, ainakin suunnilleen ne vastaavat toisiaan; niiden luku on 50. Tyyliltään hirakana on koristeellisempaa, pyöreämpää, sirompaa ja luistavampaa. Tavallaan se on myös kaksinkertaista, koskapa monilla merkeillä on kaksi eri muotoa. Katakana vuorostaan on jyrkempipiirteistä, kulmikkaampaa ja yksinkertaisempaa, muodoiltaan huomattavasti jäykempää.
On selvää, että näin monimutkaisten kirjoitusjärjestelmien opiskeleminen vie huomattavan ajan koulujen opetusohjelmissa. Tuskinpa tyydyttävään tulokseen varsinaisten lukukausien aikana päästäisiinkään, ellei lapsille annettaisi kirjoitusmerkkien salaisuuksiin perehtymistä varten kesätehtäväksi niiden harjoittelua tushilla kotonaan. Kirjainten tunnettaviksi piirtäminen tai oikeastaan maalaaminen kysyykin paljon harjoittelua. Ei riitä, että merkistä syntyy luettava, se pitää osata myös vetäistä kauniisti ja yhdellä ainoalla siveltimensipaisulla. Kirjainten korjaileminen ja jatkaminen ei saa tulla kysymykseen, tällöinhän merkistä voi tulla, kun siihen ilmestyy uusia asiattomia kulmia ja jatkoksia, aivan toinen, kirjoittajan tarkoituksiin täysin soveltumaton ja aivan toisella tavalla luettava merkki. Nämä kesäharjoitelmansa oppilaat sitten syyslukukauden alkaessa tuovat kouluun arvosteltaviksi; elleivät ne opettajan arvostelussa läpäise, hän saa yrittää uudelleen, sillä kirjoituksen pitää olla selvyyden, lisäksi vielä siroa ja taiteellistakin. Ohuelle silkkipaperille piirtämänsä merkit oppilaat sitovat sieviin pikkuvihkoihin.
Jos varsinaisten japanilaistenkin merkkien piirtäminen tuottaa vaikeuksia, on kiinalaisten merkkien harjoitteleminen sitäkin vaikeampaa. Ja opettajat kiinnittävätkin aivan erityistä huomiota siihen, että ne tulevat oikein ja tyydyttävästi piirretyiksi. Japanilaisen koululaisen vaikeudet tällä alalla ymmärtänee helpommin, kun muistaa, että kiinalaisia merkkejä on käytännössä kymmeniä tuhansia. Niiden opiskelemiseen tarvitaan siis koko koulunkäynnin aika, ja tuskinpa sekään riittää, sillä pitkäaikaisesta ja ehkä vielä yliopistossakin jatketusta oikeinkirjoituksen harjoittamisesta huolimatta saattaa vanhoillekin ja paljon kirjoittamaan joutuneille, esimerkiksi yliopistojen professoreille sattua, että tarvittaessa jonkun sanan kiinalaista merkkiä en turvauduttava muiden apuun: merkki on ehkä opittu, mutta sitten jälleen vähäkäyttöisenä unohtunut tai saattanut jäädä kokonaan oppimattakin.
Ei ole siis ollenkaan ihmeteltävää, jos japanilainen ylioppilas vielä yliopistossakin opiskellessaan harjoittelee äidinkielensä oikeinkirjoitusta, pänttää päähänsä uusia kiinalaisia merkkejä ja merkkiyhdistelmiä ja niiden erilaisia tulkintoja. Kaiken kaikkiaan on laskettava japanilaisen kuluttavan kirjoitustaitonsa hankkimiseen — joka siis koskaan ei näytä kehittyvän täysin varmaksi ja virheettömäksi — noin 4—5 vuotta. Tuntuu kerrassaan kummalliselta, ellei suorastaan järjettömältä, että yhä en käytössä näin monimutkainen järjestelmä, joka ei näytä kehittymisen oireitakaan ja jonka japanilaiset itse ovat ehkä tehneet vielä vaikeammaksi antamalla kiinalaisille merkeille omia nimityksiään, jopa useitakin samalle merkille riippuen siitä, missä yhteydessä sitä käytetään. Lisäksi sekavuutta on omansa lisäämään se, että japanilaiset ovat näille merkeille antaneet vastaavat omat merkityksensä, joita niitäkin voi olla useampia. Näin joudutaan loppujen lopuksi siihen, että japanilainen voi tulkita kiinalaisin merkein kirjoitettua tekstiä hyvin monella eri tavalla. Esimerkiksi kirjoitusmerkki »kaksi kättä» voi yhtä hyvin merkitä »molemmat kourat», »kumpikin kämmen» jne.
Vastoin kaikkia niitä uudistuspyrkimyksiä, joita Japanissa on monilla aloilla esiintynyt viime vuosisadan aikana, on kirjoitustavan vanhanaikaisuus ja sekavuus jäänyt kuin jonkinlaiseksi kivettymäksi entisiltä ajoilta. On todella ihmeellistä todeta, että kielen verraten yksinkertaisille äänteille ja sanoille ei aikojen kuluessa ole voitu kehittää parempaa ja mukavampaa merkitsemistapaa. Viime aikoina on maassa kuitenkin syntynyt ns. roomadzhi-liike (latinalaiset kirjaimet), jolla jo on kannattajia kaikkialla Japanissa, mutta tässäkin uudistuksessa on jouduttu kahtiajakoon, toisistaan huomattavasti poikkeavaan ns. Hepburnilaiseen ja professori Tanakadaten perustamaan koulukuntaan, jotka näyttävät ainakin toistaiseksi pyrkivän enemmän vastustajansa nujertamiseen kuin varsinaisen asiansa edesauttamiseen. Ja näiden länsimaalaiseen kirjoitustapaan pyrkivien koulukuntien lisäksi on tietysti olemassa myös kolmas, joka koettaa saada ns. miestenkirjoituksen, katakanan, ainoaksi kirjoitustavaksi.
On selvää, että tämä kirjavuus tuottaa suuria vaikeuksia käytännöllisessä elämässä. Muistuupa mieleeni muuan tapaus Kobesta. Siellä eräs mies oli jonkin poliisille annettavan kaavakkeen — taisi olla lapsen syntymää koskeva ilmoitus — täyttänyt katakanaa käyttämällä, vaikka yleisenä tapana siihen saakka oli ollut tuollaisen vakavamman asiakirjan kirjoittaminen kiinalaisin merkein. Poliisiviranomaiset eivät kuitenkaan vastaanottaneet kaavaketta, vaan käskivät miehen kirjoittaa uuden kaavakkeen kiinalaisin merkein. Tähänpä mies ei suostunutkaan, vaan täytti saamansa kaavakkeen uudelleen katakanakirjaimin. Kun poliisikaan ei vaatimuksistaan peräytynyt, oli itsepintaisen miehemme pakko turvautua muihin keinoihin. Hän veti asian oikeusistuimeen, vetosi sen antamasta päätöksestä hovioikeuteen ja loppujen lopuksi voitti juttunsa. Katakana oli siis luvallinen kirjoitusjärjestelmä ainakin tässä hänen tapauksessaan.
Pitkä ja vaivalloinen on siis japanilaisen koululaisen opintie yksistään oikeinkirjoituksen suhteen. Koulussa oppimaansa hän saa koko elämänsä varrella alinomaa paikata ja parantaa, yhäti oppia uusia merkkejä ja niiden merkityksiä ja harjoitella tshimpunkania, l. merkkien kirjoittamisjärjestyksestä poikkeavaa lukemista. Japanilainen kirjoitus on todella maailman vaikeimmin opittavia taitoja. Sen tekee suorastaan mahdottomaksi oppia vielä se, että käytetään erilaisia merkkilyhennyksiä eri paikoissa maata, onpa eri aikoinakin käytetty erilaisia merkkejä samaa käsitettä vastaamassa ja näitä merkkejä käytetään yhä vieläkin! Ja kaiken kukkuraksi japanilainen aapisto, katakanakin, on vielä vakiintumaton: sama sana voi siinäkin esiintyä monessa eri asussa. On todella sääli, että ihmisiä vaivataan näin mahdottomilla kirjoitusjärjestelmillä.
Mutta tästä huolimatta Japani on verraten korkealla sivistystasolla idän muihin kansoihin verrattuna: oppivelvollisuuslakia, joka säädettiin jo v. 1873, on siitä lähtien hyvin ankarasti noudatettu. Erinäisin lainsäädännöllisin ja jopa poliisitoimenpitein on päästy sangen kunnioitettavaan tulokseen lukuja kirjoitustaidon yleistämisessä, sillä n, 99% täyttää tässä suhteessa oppivelvollisuuslain vaatimukset. Lukuja kirjoitustaidottomien määrä on siis häviävän pieni.
Jos poika tai tyttö menestyy koulunkäynnissään, on hän jo siten päässyt hyvään alkuun elämäntaipaleellaan. Ovatpa vanhemmat sitten köyhiä tai rikkaita, heidän poikansa, varsinkin jos on saanut riittävän määrän hyviä arvosanoja koulutodistuksiinsa, voi aina jatkaa koulunkäyntiään ja opiskeluaan, sillä valtiovalta ottaa sotaministeriön valtuuksin etevät pojat huostaansa upseereiksi kouluttamista varten. Maaseudun etevät nuoret opiskelijat joutuvat tavallisesti jalkaväkeen, kaupunkien etevimmät taas laivastoon. Tällä tavalla Japanin armeija saa upseeristonsa nuorista miehistä, joilla on mitä parhaimmat edellytykset menestyä urallaan isänmaan palveluksessa.
Milloin vanhemmilla on varaa kouluttaa poikansa omin avuin, se tapahtuu niin kuin yleensä muuallakin maailmassa, oppikoulun päätyttyä jossakin yliopistossa, joita maassa on runsaasti. Mutta elämänaloille valmistuminen ei ole jäänyt yksin yliopistojen varaan. Japanissa on lukuisasti alempiakin oppilaitoksia, joissa valmistutaan käytännöllisen elämän eri aloille. Alemmissa kouluissa opetus tapahtuu yhteisesti sekä pojille että tytöille, mutta jo oppikoulut, samoin kuin kaikki korkeammat opinahjot ovat erikseen poikia ja tyttöjä varten.
Hyvin yleistä on, että milloin vanhempien köyhyyden tai perhesuhteiden vuoksi lahjakkaan pojan koulunkäynti uhkaa keskeytyä, hänen opiskelujaan ryhtyvät tukemaan muut sukulaiset. Japanilaisille olosuhteille on tässä suhteessa erittäin kuvaavaa, että pojan kohtalosta tehdään oikein sopimus. Vanhemmat luovuttavat pojan johonkin perheeseen ottopojaksi usein sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen koulunkäyntinsä on turvattu ja luopuvat vastaavasti vanhempienoikeuksistaan. Hyvin monet Japanin tunnetuimmista henkilöistä ovatkin köyhien vanhempien lapsia, jotka omalla ahkeruudellaan ja sitkeydellään, tarmollaan sekä varakkaampien kouluttamina ovat luoneet itselleen huomatun aseman yhteiskunnassa.
En luule, että ottolapsijärjestelmä missään on niin yleinen ja valtava ja tuloksiltaan tehokas kuin Japanissa. Mutta selitykseksi on mainittava, että valtiovalta on tässä suhteessa kulkenut tiennäyttäjänä; sehän on omia tarkoituksiaan varten kustantanut ja kustantaa edelleen tuhansien lahjakkaiden mutta varattomien nuorten miesten opiskelun ja tasoittaa heidän tietään valtion palveluksessa.
Lahjakkaiden oppilaiden koulunkäyntimahdollisuudet on siis turvattu. Taipumustensa perusteella lahjakas oppilas voi elämänuraansa valitessaan täydellisesti seurata kutsumustaan, sillä korkeampia oppilaitoksia, yliopistoja, on varsinaisessa Japanissa kaikkiaan 48, joiden lisäksi tulevat vielä Korean ja Formosan yliopistot. Yliopistoista on 8 ns. keisarillisia yliopistoja, joissa on monia eri tiedekuntia ja jotka ovat runsain rahavaroin tuettuja. On muutamia erikoistuneitakin yliopistoja, mm. Shiban yliopisto, joka on tullut varsin kuuluisaksi lääketieteellisistä saavutuksistaan varsinkin tropiikin tautien vastustamisessa.
Koulujen opetusohjelmassa on edellä mainitun oikeinkirjoituksen ohella ehkä tärkeimpänä oppiaineena siveysoppi, joka vastaa meikäläisten koulujen uskonnonopetusta. Mutta se poikkeaa huomattavasti siitä siveyopista, jota meillä opetetaan; pääpaino näet pannaan isänmaallisuuden herättämiseen ja Japanin muinaisuuden, sen historian kunnioittamiseen. Uskontoa sanan varsinaisessa merkityksessä ei japanilaisissa kouluissa opeteta lainkaan. Se olisikin mahdotonta, sillä virallisesti hyväksyttyjä, ts. tunnustettuja uskontoja on maassa hyvin runsaasti: Kiinasta tullut konfutselaisuus, Intiasta kotoisin oleva budhalaisuus, Japanissa syntynyt ja erityiseen arvoon kohonnut shintolaisuus sekä viime vuosisadan aikana lähetyssaarnaajien tuoma kristinusko monine eri lahkoineen. Kaiken kaikkiaan Japanissa on tunnustettujen ja suvaittujen uskontojen määrä n. 40, jolloin lukuun on otettu kristillisistä kirkkokunnista mm. pelastusarmeija, metodistit, baptistit ym., kutakuinkin saman verran alkuaan kiinalaisia ja intialaisia oppisuuntia, jotka kaikki enemmän tahi vähemmän muistuttavat tahi poikkeavat toisistaan. Mutta tästä kirjavuudesta huolimatta Japanissa ei ole koskaan esiintynyt minkäänlaista uskonvainoa tai uskonsotia enempää budhalaisuuden ja konfutselaisuuden kuin muidenkaan idän uskontojen välillä, ainoastaan roomalaiskatolista kirkkoa ja sen tunnustajia Japanissa on aika ajoin vainottu. Tämä johtuu siitä, että Rooman paavi taivaanvaltakunnan avainten haltijana oli asetettu korkeammalle kuin Japanin keisari ja Japanissa voimassa olevat lait, mitä tietysti ei voitu sulattaa. Riita saatiin kuitenkin sovituksi, joten roomalaiskatolinen kirkko nykyään on tunnustettu tasavertaiseksi muiden kirkkokuntien kanssa ja saattanut levitäkin varsin laajalle, mutta japanilaiset katoliset eivät tunnusta sitä ehdotonta ylivaltaa roomalaiskatoliselle kirkolle, joka aikanaan herätti vihat tätä kirkkoa vastaan.
Kun uskontoja on Japanissa siis kaikkiaan yli 80, on ilman muuta selvää, ettei uskonnonopetuksesta kouluissa voi olla puhettakaan, ei ole tahdottu valtiovallankaan puolelta asettua toisen enempää kuin toisenkaan kirkkokunnan kannalle, vaan tyydytään yleensä opettamaan mahdollisimman yksinkertaista ja selvästi tajuttavaa siveysoppia, hyvien tapojen ja isänmaallisuuden merkitystä.
Mitä kouluissa käytettäviin oppikirjoihin tulee, on siinä suhteessa päästy yhtenäisyyteen, joka on esimerkillistä ja opiksi otettavaa muuallakin: koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan. Painokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan äärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu suppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien lähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien näkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. Oppilaiden oppikirjojen tiedot ovat melko suppeat ja vain yleistietoutta sisältävät, opettajien kirjoissa sen sijaan on paljon sellaista, josta oppilaat saavat tiedon vain opettajan tunnilla pitämien esitelmien tai muuten opetuksen yhteydessä antamien ohjeiden ja neuvojen perusteella. Oppilaiden kirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taas opettajien lähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että uusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi, joten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia. Menettelystä sain myös omakohtaisen kokemuksen siinä suhteessa, että Japaniin saavuttuani sain uuteen, opettajia varten painettavaan lähdekirjaan suhteellisen nopeasti tiedot itsenäisestä Suomesta.
MAAILMAN KOHTELIAIN KANSA
Suurimmissa kaupungeissa kulkiessaan vieras helposti huomaa erään seikan, japanilaisen pidättyväisyyden ja ennen kaikkea heidän kohteliaisuutensa. Sattuu tietenkin joskus joko epähuomiosta tai muista syistä jonkinlaisia pikkuisia yhteentörmäyksiä ihmisten kesken, mutta tällaisissa tapauksissa asia selvitetään lyhyen ja hillityn sananvaihdon avulla. Kohtelias anteeksipyyntö riittää useimmiten selvittämään tilanteen ehkä useammissa tapauksissa kuin missään muualla maailmassa, pieni päännyökkäys tai muu ele osoittaa asianomaisen ottaneen huomioonsa toisen sanat.
Olen sattunut kaduilla näkemään aivan läheltä yhteentörmäyksen kahden polkupyörillä ajavan asiapojan välillä. Molempien pyörät rikkoutuivat jonkin verran ja takertuivat toisiinsa, pyöräilijät suistuivat nurin niskoin katuun. Noustessaan molemmat olivat tulipunaisia kasvoiltaan, muutamia ihmisiä kerääntyi tapausta seuraamaan, mutta mitään kovaäänistä riitaa tahi tappelua ei syntynyt. Toinen asiapojista sanoi pystyyn noustuaan hiukan sammaltaen ja punakkana, ehkä hiukan kiukkuisen näköisenä:
»Tietysti tämä oli minun vikani, vai kuinka?»
Toinen, vaatteitaan puhdistellen ja pyöräänsä ylös nostaen, vastaa: »Ei, kyllä se oli minun vikani!»
»Kyllä minä otan syyn niskoilleni», vastaa toinen. »Otan kyllä vahinkonne korvattavakseni.»
»Ei, kyllä minä korvaan kaikki», vastaa siihen toinen.
Tällainen pieni kohtelias väittely kestää hetkisen, lopulta toinen ojentaa onnettomuustoverilleen nimikorttinsa ja toinen puolestaan selittää, mistä liikkeestä hänet voi saada käsiinsä. Tällä välin on vanhempia ihmisiä ehtinyt kerääntyä tapausta seuraamaan. Eräs vanhahko mies vieressäni sanoo: »Osaavatpa nuoret sentään esiintyä ihmisiksi, vaikka onkin paljon moboi- ja moga-ihmisiäkin.» Selitykseksi mainittakoon, että »moboi» on lyhennys sanoista modern boy, jota käyttävät itsestään oppi- tahi kauppakoulua käyvät nuoret pojat, jotka katsovat vapautuneensa vanhoista tavoista ja ennakkoluuloista; »moga» taas on lyhennys sanoista modern girl, joka tarkoittaa suurten kaupunkien kasvattamaa tyttölajia, joka käyttää eurooppalaista pukua ja harrastaa länsimaisia tapoja ja tansseja japanilaisten asemesta.
Japanissa matkustaessaan — esim. Tokion ja Jokohaman välillä — voi japanilaisten junavaunujen istumajärjestyksen vuoksi helposti seurata vieressä istujain keskusteluja. Ulkomaalaisten puheesta kuuluu tämän tästä: »Go to hell!» »Dont be a fool!» taikka »Die verdammten Schweine!», »Zum Teufel!» ynnä muita donnerwettereitä, mutta japanilaiset keskustelevat keskenään sävyisästi sivullisen huomaamatta siinä minkäänlaista moitteen aihetta. Keskustelu on useimmiten vitsikästä, leppoisaa mieltä osoittavaa, huomaavaista, eikä ylipäänsä annan aihetta minkäänlaiseen pahoitteluun, ei toisistakaan koskaan mainita moitteen sanaa. Säädyllisyyden vaatimukset ja sivistyneenä esiintyminen ovat niin syvälti juurtuneet japanilaisiin, ettei muukalainen juuri voi vastakkaista tarkimpienkaan huomioittensa nojalla havaita. Erittäin syvä paheksuminen ilmaistaan vain sanalla »jakamashii!» Kun se kohdistetaan henkilöön, merkitsee se: metelöitsijä!
Tulin kerran myöhään makuuvaunuun, jossa minulle osoitettiin paikkani. Kiipesin paikalleni käytävän vieressä verhon takana olevaan vuoteeseeni. Seuraavalla pysähdyspaikalla tuli vaunuun kaksi miestä, jotka riisuutuessaan hiljaisella äänellä keskustelivat keskenään: »Tapasitko sen ja sen?», »Vieläkö se ja se on elossa?», »Kuinkahan sen ja sen asiat mahtavat nykyisin luistaa?» jne. Toisen kysellessä näin kaikenlaisia pikkuasioita hänen toverinsa vastaili niihin yksikantaan ja mielestäni hyvin hiljaisella, millään tavoin vaunun muita matkustajia häiritsemättömällä tavalla. Mutta pian erään yläosaston verho vedettiin syrjään, eräs pää ilmestyi verhonrakoon ja keskustelun katkaisi jyrkästi lausuttu sana: jakamashii! Vastatulleiden keskustelu loppui tuokiossa, he suorivat itsensä nopeasti vuoteisiin ja yö kului rauhallisesti himmeän vaunulampun nukuttavassa valaistuksessa.
Aamulla heräsin keskusteluun, jota käytiin vuoteeni kohdalla käytävällä. Äänistä päättäen olivat mukana eiliset tulijat sekä tuo kolmas, joka oli heidät keskeyttänyt. Keskustelu kulki nyt rauhallisesti nukutun yön jälkeen suunnilleen seuraavaan tapaan: »Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että häiritsin teidän iltauntanne eilen vaunuun tullessani. Aivan hyvin tiesin, että kello 10 jälkeen vaunussa pitää olla hiljaa.» Tähän vastasi toinen ääni, tuo illalla keskustelun keskeyttänyt: »Minunhan tässä on esitettävä anteeksipyyntöni. Olin illalla vähän hermostunut ja valitan syvästi, että esiinnyin tyhmästi ja käytin varomattomia sanoja.» Puheeseen puuttui nyt tuo illallinen kyselijä: »Minähän oikeastaan olen syyllinen, minähän kyselin ja kyselin lakkaamatta, jota vastoin tämä toverini vain vastaili minulle.» Sitten kaikki kolme pyysivät toisiltaan anteeksi illallista tapausta ja lähtivät yhdessä ravintolavaunuun. Kun myöhemmin menin ravintolavaunuun aamukahvilleni, tapasin siellä nämä kolme herraa jo lähempää tuttavuutta keskenään solmiamassa ja erinomaisen hyvällä tuulella juttelemassa.
Voisi luulla, että tuo jakamashii on melkein kiroilua, mutta niin ei ole asianlaita. Japanilaiset eivät kiroile, eikähän se meilläkään ole mikään sääntö: onhan jo sanassakin sanottu, että olkoon teidän puheenne jaa, jaa, ja ei, ei, ja mikä siihen lisätään, on pahasta. Mutta ero japanilaisen keskustelun ja meikäläisen välillä on sittenkin tässä suhteessa huomattavan suuri. Kotiin palattuani istuin kerran ravintolavaunussa Turun ja Helsingin välillä ja satuin läheisestä pöydästä kuulemaan seuraavantapaisia lausahduksia: »Eihän sitä, perkele, ehdi millään tehdä, kun on vain kolme päivää aikaa olla Helsingissä.» »Ei saatana vieköön, se kävele.» Toisesta pöydästä: »Jessussiunakkoon, kun se on söötti mies.» Ja ruotsiksi kolmannesta: »Herre Gud! Jesses!» jne. loppumattomiin. Helsinkiin saavuttuani jouduin sitten juhlapäivällisille, sain vierelleni sivistyneitten luokkaan kuuluvan helsinkiläisen rouvan, joka kysyttyään japanilaisista yhtä ja toista lopuksi huudahti: »Mutta, Herra Jumala, ette te suinkaan väitä, että japanilaiset ovat sivistyneitä!» Hänen tarkoituksenaan oli tietenkin puhutella minua eikä Jumalaa! — Ihmisillä näkyy olevan hyvinkin erilaiset käsitykset sivistyksestä —.
Japanissa voi joutua pulaan liiallisen kohteliaisuuden ja vaatimattomuuden takia. Satuin kerran saapumaan matkallani erääseen maaseutukaupungin hotelliin, jossa tiedustelin, voisinko saada eurooppalaista ruokaa. Sitä luvattiin heti valmistaa. Mutta hetkisen kuluttua tuli yläkerroksen huoneeseen, johon olin sijoittunut, itse talon emäntä, lankesi polvilleen eteeni ja pyytämällä pyysi, että lähtisin heti jonnekin toiseen hotelliin, joka hänen mielestään oli parempi, sillä siellä ainakin voitaisiin valmistaa sellaista eurooppalaista ruokaa, johon voisin olla tyytyväinen. Hänen mielestään en voisi jäädä hänen luokseen, koskapa siinä tapauksessa voisin saada koko kaupungista hyvin huonon käsityksen, ja missään tapauksessa hän ei halunnut tehdä itseään siihen syypääksi. Vierailuni oli hänelle suuri kunnia, niin hän vakuutti, mutta sittenkin hän olisi iloinen, jos voisin muuttaa jonnekin saadakseni mitä olin toivonut. Tilanne oli minusta hiukan kiusallinen, en voinut tietenkään muuta kuin nostaa hänet pystyyn ja vakuuttaa, että olin jo tämän kokemukseni jälkeen täysin tyytyväinen sekä häneen että hän ruokaansa samoin kuin hotelliin ja myös koko paikkakuntaan.
Ulkomaalaiset joutuvat Japanissa usein häiritsevän tuttavallisuuden kohteeksi. Nuoret koulupojat ja tytöt, jotka koulussaan ovat oppineet jonkin sanan englantia, koettavat taitoaan pyrkimällä keskusteluihin tapaamiensa ulkomaalaisten kanssa. Olen monesti joutunut keskusteluihin tällaisen käytännöllistä kielenharjoittelua etsivän nuoren japanilaisen koulupojan kanssa, onpa toisinaan kokonainen koulupoikajoukko, joista muutamilla on ollut oikein tulkkisanakirjakin apunaan, käynyt rohkeasti asiaansa minut uhrikseen valitsemalla. Kun sitten hyväntahtoisuudessaan on tullut heille jotakin vastanneeksi, niin tavallisesti on kuullut siihen sanottavan: mutsukashii, liian vaikeata. Tämäntapainen koululaisten yritteliäisyys ei tietenkään ole aina varsin miellyttävää, joskaan siitä ei ole syytä suuttua tai pahastuakaan.
Vaikka koulupojat saattavatkin olla näin tungettelevia ulkomaalaisia kohtaan, on muista japanilaisista sanottava, etteivät he juuri — muutamia ennen mainitsemiani poikkeuksia lukuun ottamatta — pyri keskusteluihin ulkomaalaisten kanssa. Kaduilla ja toreilla liikkuessaan ei missään tapaa esimerkiksi kerjäläisiä, jotka tungeskelisivat matkailijan ympärillä, niin kuin on tapana ja suorastaan maanvaivana monissa muissa Idän kaupungeissa. Siinä suhteessa on japanilainen esimerkiksi kiinalaisen, jopa monen eurooppalaisenkin täydellinen vastakohta. Kaupungeissa voi vapaasti liikkua köyhimmissäkin kortteleissa, missä kaikkinainen puute ja hätä on nähtävästi jokapäiväinen vieras; korkeintaan voi liikkujaa häiritä joku kohtelias kysymys, eikö sopisi ostaa sitä tai tätä, kaikenlaisia pieniä esineitä, joita tarjotaan kaupaksi. Japanilaisen ylpeään luonteeseen ei kerta kaikkiaan sovi kerjäämiseen alistuminen. He tekevät mieluimmin työtä, koettavat ansaita jokapäiväisen niukan ravintonsa vaikkapa miten vaatimattomalla tavalla kuin lähtevät kuljeskelemaan kaduille almuja anomaan. Tokion köyhimpiä kaupunginosia on Nippori, jossa asuu noin 200 000 köyhää perhettä ainoana toimeentulonaan jätepaperin kerääminen. Kaduilta, pihoilta, kaikkialta perheen jäsenet vanhimmasta nuorimpaan kynnellekykenevään lapseen saakka keräävät kaikenlaista tarpeetonta paperin jätettä, joka sitten kotona lajitellaan, keitetään uudestaan paperimassaksi ja valmistetaan erilaisiin tarkoituksiin. Nipponissa kulkiessani ei kertaakaan minulta kerjätty, mutta sen sijaan kyllä siellä täällä jonkin myymälän ovella tiedusteltiin, olinko tullut paperia ostamaan ja oltiin heti valmiita näyttelemään niitä paperilaatuja, parempia ja huonompia, joita perheessä oli valmistettu jätepaperista. Tämä kotiteollisuus näytti kannattavan, sillä lapsia kadulla tarkatessani he näyttivät iloisilta ja melko hyvinpuetuilta, vaikka perheen toimeentulon täytyykin monessa tapauksessa olla hyvin täpärällä.
Oikeastaan japanilaiset ovat ehkä liiankin tarkkoja tulkitessaan säädyllisyyden lakeja kerjäämisen suhteen. Heistä kerjääminen on siksi ihmisarvoa alentavaa, että he mieluimmin näkevät nälkää kuin siihen äärimmäisessä hädässäänkään turvautuvat.
On luonnollista, että japanilainen mentaliteetti herättää ulkomaalaisessa mielenkiintoa monessakin suhteessa. Jo Suomesta lähtiessäni tutustuin Vankeinhoitohallituksen pääjohtajan Castrénin opastuksella Japanin rikostilastoon. Hän kertoi silloin, että vankien lukumäärä suhteessa koko väestöön on aivan silmäänpistävän pieni. Kun Suomessa on n. 6—7,000 ihmistä telkien takana kolttosiaan sovittamassa, on Japanissa, vaikka väestöä on noin 20-kertainen määrä, vain noin 20—25 000 lakeja vastaan rikkonutta vankiloiden muurien sisäpuolella. Mitä eri rikosten laatuun tulee, on varsinkin henkeen kohdistuneita rikoksia yllättävän vähän. Mutta yleisin »rikos» sen sijaan on heillä itsemurha! Se on Japanissa yleisempi kuin missään muualla maailmassa. Japanilaisten psykologia johtaakin siihen, että itsemurhan syitä on aivan suunnattoman paljon. Jo tunne siitä, että on jollakin tavalla tullut loukatuksi, voi saada japanilaisen päättämään päivänsä. Köyhyys ja puutteelliset elämänehdot vievät tietenkin usein samaan onnettomaan lopputulokseen. Yleisen käsityksen mukaan tällainen elämänsä vapaaehtoinen päättäminen on kylläkin tuomittavaa, mutta on lukuisasti tapauksia, joissa tekoon johtaneet syyt katsotaan kyllin päteviksi ja riittäviksi, jopa eräissä tapauksissa säännönmukaisesti itsemurhaan velvoittaviksikin. Tällaisiin ymmärrettyihin itsemurhiin luetaan mm. nuorten rakastuneiden yhteinen kuolemaanvihkiytyminen. Kun avioliitot yleensä solmitaan lasten vanhempien ja sukulaisten toimesta, on luonnollista, että rakkaustragedioja syntyy tavallista enemmän. Kuolinpaikaksi valitaan tavallisesti joku luonnonkauneudestaan kuuluisa koski, tulivuorenkraatteri, korkea silta tms. Näillä paikoilla käydessään voi siellä täällä nähdä erikoisia suojalaitteita, kaiteita ja varoitustauluja, vartijoita, jotka pitävät silmällä epäilyttäviä nuoria pariskuntia ja yksinäisiä, vaarallisille paikoille tunkeutuvia ihmisiä. Tauluissa kehoitetaan vaikeuksissa kärsivää ihmistä menemään sen tai sen pastorin luokse saamaan lohdutusta taikka sen ja sen nimisen budhalaisen luostarin ihmisystävällisen johtajan puheille. Kuulemani mukaan onkin tällaisilla auttajilla aivan ylivoimaisen raskas työtaakka; kävijöitä on runsaasti, mutta tuloksetkin ovat kuulemani mukaan melko hyvät; kuolemanpolulle astuneet ihmiset on lukemattomissa tapauksissa saatu täten tyynesti palaamaan takaisin elämään. Erittäin kuuluisaksi tässä harvinaisessa pelastustyössään on tullut tunnettu kirjailija Kagava Osakassa ja Kobessa. Hänen elämyksistään ja kokemuksistaan on julkaistu teoksia, joita on käännetty monille kielille, mm. suomeksi. Saamillaan tekijänpalkkioilla hän on pystynyt auttamaan suojattejaan elämässään eteenpäin.
Eräänä vuonna lisääntyivät itsemurhat tavattomasti. Tällöin laadittiin hallituksen ja Tokion kaupungin puolesta erityinen tutkimus itsemurhaan johtaneista syistä. Lehdissä oli lukemattomia selostuksia erilaisista itsemurhista ja niihin johtaneista olosuhteista. Kerrottiin kunnollisesta työmiehestä, jonka vaimo, kolmen pienen lapsen äiti, sairastui ja kuoli. Mies jätti työnsä muutamaksi päiväksi käydäkseen sukulaisten ja tuttavien luona neuvottelemassa lasten tulevaisuudesta ja kasvatuksesta. Sekä hänen sisarensa ja veljensä että kaikki muutkin sukulaisensa olivat köyhiä, heillä kaikilla oli runsas lapsiparvi elätettävänään, joten kukaan ei voinut onnetonta leskeä hänen ahdingossaan auttaa. Turhan kiertomatkan näin tehtyään mies palasi kotiin, kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa ilmoitti onnettomuutensa, ja selitti, että hänelle näin ollen oli jäänyt vain yksi tie. Illalla hän oli vienyt kaikki lapsensa huvittelemaan. He olivat yhdessä käyneet elokuvissa ja lapset olivat haltioissaan tästä harvinaisesta tapauksesta. Yöllä isä sitten pani suunnitelmansa täytäntöön, surmasi ensin lapsensa ja sen jälkeen itsensä.
Samansuuntaisia järkyttäviä tapauksia kerrottiin tuolloin sanomalehdissä useitakin. Japanilaisille on itsensähillitseminen ja kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen niin vierasta, että sitä on muukalaisen usein vaikea käsittää; toisinaan tuntuu suorastaan oudolta mukautua heidän näkökantaansa näissä asioissa. Surullisimmistakin asioista puhuessaan he hymyilevät, he eivät tahdo näyttää sydäntänsä raatelevaa tuskaa, kuolettavaa suruaan, vaan rakkaimpansa menettämisestä he saattavat ilmoittaa hymyhuulin. Sen vuoksi tuntuu länsimaalaisesta suorastaan kammottavalta, kun japanilainen esimerkiksi ilmoittaa isänsä kuolleen ja tekee tämän ilmoituksensa leveästi hymyillen.
Mutta mielen tasapainon säilyttäminen on japanilaiselle kaikki kaikessa. Hän ei siedä, että hänen mielenrauhaansa häiritään, hän pitää sitä sopimattomana; yhtä suuressa määrässä hän sen vuoksi kunnioittaa myös muiden mielenrauhaa, hän ei millään tavalla halua järkyttää sen tasapainoa. On kuitenkin muistettava, että kuolemastakin näin hymyillen puhuessaan japanilainen asennoituu uskontonsa mukaisesti. Budhalaisethan suhtautuvat kuolemaan aivan toisella tavalla kuin esimerkiksi kristityt; se ei ole heistä läheskään niin pelottava ja kammottava tapahtuma kuin useimmista meistä.
KIINAN MELSKEITÄ SEURAAMASSA
Vuoden 1925 kevättalvella minulla oli jälleen aihetta matkustaa Pekingiin. Siellä hallitsi siihen aikaan ns. »kristitty» kenraali Feng-Jushan ja Mantshuriassa oli vallanhaltijana, niin kuin aikaisemminkin, kenraali Tshangtsolin. Näiden kahden kenraalin välit eivät olleet koskaan olleet erityisen hyvät, ja juuri näihin aikoihin kertoivat huhut, että Tshangtsolin oli pyrkimässä koko Kiinan ylipäälliköksi ja sen vuoksi oli lähtemässä marssille Pekingiin.
Tämäntapaiset tiedot ja huhut eivät kuitenkaan estä elämää Kiinassa jatkumasta tavallista latuaan, joten kun oli järjestettävä Suomelle konsuliedustus Shanghaihin ja kun minulla muutenkin oli tärkeitä asioita toimitettavana, lähdin sotauutisista välittämättä laivalla Koben satamasta Kiinaan. Laivamme kulki Keltaisen meren poikki, joka todellakin on keltainen siihen lionneesta jokien mukanaan kuljettamasta kellertävästä savesta (lössistä), ja saapui Peihojoen suulle, jossa se jäi odottelemaan vuoksen nousua. Vasta sen avulla laivamme pääsi jatkamaan matkaansa jokea ylös. Se kulki verkalleen ohi Takuja Tanku-nimisten pienten linnoitusten Tientsinin kaupunkia kohti.
Jokea ylös matkatessamme eräs vanha englantilainen rouva yhtäkkiä kauhistuneena huudahti ja sitten pyörtyi. Hän ehti kuitenkin osoittaa joen veteen, jossa pienen matkan päässä lipui kaatuneen kiinalaisen sotilaan ruumis hiljalleen virran mukana. Turvonneena ja pöhöttyneenä se siinä kellui. Mies oli kaatunut varmaankin jossakin joen yläjuoksun puolella tapahtuneessa taistelussa.
Huomautin tuosta kaatuneesta eräälle laivaväkeen kuuluvalle miehelle, joka sanoi niitä kohta tulevan varmaan enemmänkin. Feng-Jushanin ja Tshangtsolinin joukot olivat jo olleet taistelukosketuksessa keskenään. Ylempänä oli Peiho-joen rannalla käyty yhteen, ja pian alkoikin virran mukana solua matkansa päättäneitä enemmänkin; niitä tuli toisinaan ryhminäkin, pöhöttynein jäsenin uiskennellen virran mukana laivamme ohi.
Lähestyimme jo vähitellen Tientsinin satamaa. Eräs nuori amerikkalainen, joka kuului Etelä-Mongoliaan matkalla olevaan Andrewsin tieteelliseen retkikuntaan, hämmästyi kovin sitä suunnatonta melua, mikä kuului Tientsinin satamasta laivamme lähestyessä.
— What in hell are they yelling for? (mitä helkkarissa he huutelevat) Mies pisti sormenpäät korviinsa ja oli tavattoman onnettoman näköinen.
Mutta tällainen melu on aivan asiaan kuuluvaa kiinalaisten mielestä. Rannalla sadat kulikantajat valmistautuivat vastaanottamaan laivaa ja sen väkeä. Kun laiva sitten vihdoin pääsi laiturin ääreen, sadat kulit ryntäsivät heti kuin villipedot laivaan tarttuen matkustajien matkalaukkuihin tapellen ja toisiaan tyrkäten ja sättien. Mellakassa saa todella olla varuillaan, sillä matkatavarat ovat vaarassa joutua siinä silmänräpäyksessä kaikkiin taivaan tuuliin. Yksi kantaja koettaa viedä saaliinsa yhteen suuntaan, toinen toiseen. Saa todella itsekin täydellä voimallaan ruveta huutamaan, jotta voisi pitää tavaransa edes näkösällä.
Tämän tulomellakan aikana oli joku Tshangtsolinin tai olisiko ollut Feng-Jushanin virrassa uiskentelevista sotilaista ajautunut laivan ja laiturin väliin. Kun rannalla muiden katsojien joukossa seisoskeli toimettomana oikein virkapukuinen kiinalainen poliisikin, kysyin laivan kapteenilta:
»Miksi ei noita ruumiita korjata pois?»
Japanilainen kapteeni veti suunsa nauruun ja sanoi: »Kiinalaiset hautajaiset ovat siksi monimutkainen seremonia ja päälle päätteeksi tavattoman kalliit paperihevosineen ja -taloineen, pappeineen, palkattuine itkijöineen ja monine muine asiaankuuluvine menoineen, että poliisin on mahdotonta nähdäkään noita ruumiita. Sen joka huomaa ruumiin, pitäisi tietysti korjata se pois ja myös toimituttaa hautajaiset. Sen tähden on yksinkertaisinta ja käytännöllisintä se, ettei ole huomaavinaan noita hiljalleen virran mukana ajelehtivia ruumiita.»
Kapteenin sanoista silloin päättelin, että nähtävästi tuo rannalla joutilaan näköisenä seisoskeleva kiinalainen poliisi loppujen lopuksi oli sangen järkevä mies. Sillä miten poliisit voisivat pienestä palkastaan, mikäli palkkaa yleensä saavat (kukapas sitä tällaisina levottomina sota-aikoina heille maksaisikaan), kustantaa hautajaisia näin monelle. Samantapainen lienee maailmassa muuallakin asiain yleinen meno. Onhan paljon sellaista, josta sivistyksellään ylpeilevä europpalainenkin mieluummin kääntyy pois, on olevinaan näkemättä ja huomaamatta, eikä omalta osaltaan, omiksi vaivoikseen, puutu paljoonkaan.
Ja niin solui jatkuva ruumiitten virta häiriintymättömänä ja ketään häiritsemättä ohitsemme edelleenkin.
Jo laivamatkan aikana olimme langattomalla saaneet tietoja Mantshurian ylipäällikön ja Pekingin joukkojen välisistä taisteluista, mutta tilanne ei silloin vielä ollut näyttänyt erikoisemmin levottomuutta herättävältä. Mutta kun asetuin hotelliin Tientsinissä, rupesi kaupungin läpi virtaamaan runsaasti Tshangtsolinin mantshurialaisia sotaväenosastoja. Pekingiä kohti oli matka kaikilla ja kerrottiin, että heitä oli n. 60 000—70 000 miestä.
Hotellissani tiedettiin, että junien kulku Pekingiin oli jo katkennut. Tämä tieto uhkasi tehdä suunnitelmani matkan jatkamisesta mahdottomaksi ja moni laivassamme tulleista palasikin yhä hälyttävämmiksi käyvien huhujen takia takaisin samassa laivassa, missä oli tullut. En kuitenkaan antanut heidän esimerkkinsä vaikuttaa itseeni, vaan itsepintaisesti pidin kiinni matkasuunnitelmastani Pekingiin. Tiedustelin hotellissa, mitä mahdollisuuksia oli päästä eteenpäin, ja tällöin tapasin erään amerikkalaisen ja erään englantilaisen, joiden tarkoituksena oli myös päästä Pekingiin. Me lyöttäydyimme heti yhteen ja laadimme suunnitelman auton hankkimisesta matkaamme varten. Hotellin isännältä saimmekin tietää, että Tientsinissä oli sinne jäänyt pekingiläinen autonkuljettaja, jonka matkaan voisimme pyrkiä. Tavoitimmekin kuljettajan, hauskan kiinalaisen miehen, joka oli hyvin mielissään kuullessaan, että oli mahdollista päästä takaisin kotikaupunkiin. Autossa täytyi kuitenkin olla suojana lippu. Neuvottelimme, mikä maa saisi kunnian meitä edustaa. Molemmat kanssamatkustajani ehdottivat yksimielisesti Suomen lippua, varsinkin sen takia, että olin diplomaatti; mutta sekä hotellinisäntä että minä arvelimme puolestamme, että kiinalaiset ja eritoten liikkuvat sotaväenosastot sittenkin ehkä paremmin tuntisivat Amerikan tähtilipun. Ja kun kerran yksi meistä oli amerikkalainen, niin tähtilippu autoon hankittiin; se valmistettiin hotellissa, sillä valmiita lippuja ei tietenkään ollut missään saatavissa.
Eräänä aamuna lähdimme sitten matkaan kello 10—11 korvissa. Kaikki olimme innostuneita ja hiukan jännittyneitäkin, pitihän matkan kulkea taistelevien puolten keskitse. Alkumatka sujuikin onnellisesti suuremmitta kommelluksitta leveää, jokseenkin hyvää valtatietä pitkin luoteeseen. Mutta muutamia kymmeniä kilometrejä ajettuamme rupesi maantiellä näkymään yhä enemmän ja enemmän marssivia osastoja. Kaikkialla liikkui Tshangtsolinin Pekingiä kohti eteneviä sotilaita, joukossa nuoria, 15—16-vuotiaita poikasia ja jopa 50—60 korville ehtineitä vanhempiakin miehiä. Säännöllistä sotaväkeä ei tuo joukko meikäläisessä mielessä ollut. Minkäänlaista yhteistä asepukua ei näkynyt, olipahan vain jonkinlaisena tunnusmerkkinä vasempaan käsivarteen kiedottu musta-valkoinen nauha. Marssijärjestystä ei ollut, eteneminen tapahtui hajanaisena, oikeastaan lammaslaumaakin sekavampana muodostelmana. Ja jos joskus näkyikin jonkinlaista rivistöntapaista, niin se lähestyessämme heti hajosi täyttäen koko tien, sillä kaikki marssijat kääntyivät ympäri töllistelemään meitä tulijoita. Vähitellen pääsimme kuitenkin etenemään, joskin vauhti oli vähäinen. Matkantekoa auttoi paljon myös se, että pari yksitoikkoiseen marssimiseen väsynyttä upseeria oli pientä juomarahaa autonkuljettajallemme tarjoamalla päässyt seisomaan auton astuinlaudalle ja siitä sotamiehilleen huutelemalla he saivat sen verran väylää auki, että matka rupesi tyydyttävästi sujumaan. Pitkää matkaa eivät samat upseerit kyllä voineet matkassamme seurata, sillä he eivät tietenkään voineet edetä joukostaan kovin pitkälle, mutta uusia tarjokkaita oli kyllä riittämiin.
Kun oli päästy pääjoukkojen ohi, saavutimme vähitellen etujoukotkin. Eteemme ilmestyi Tshangtsolinin ratsuväki, jonka muodostivat venäläiset kasakat. Tshangtsolinilla oli nimittäin palveluksessaan suuret määrät venäläisiä Amurinlaakson kasakoita, jotka aikoinaan olivat paenneet Venäjältä Mantshuriaan.
Pysähdyimme kasakoitten luo — oikeastaan kasakat pysäyttivät meidät — ottamaan selvää tilanteesta. He tiedustelivat uteliaina, mihin saakka heidän pääjoukkonsa oli marssillaan edennyt, ja puolestaan kertoivat, että eteenpäin tuskin voisimme ajaa, koska kaikesta päättäen jo muutaman kilometrin päässä edessä tapaisimme Feng-Jushanin pekingiläisiä puolustajia. Autonkuljettajamme oli tällä välin lähtenyt tiedustelumatkalle läheiseen savikylään ja toi palatessaan mukanaan vanhan kiinalaisen ukon, jonka oli saanut oppaaksi. Näiden kahden kiinalaisen neuvottelun tuloksena oli, että pääsimmekin pian jatkamaan matkaamme. Käännyttiin nyt eräälle sivutielle, ja suunta oli melkein etelään. Ajettuamme muutamien pienten kylien läpi, jotka kaikki näyttivät lohduttoman autioilta ja hylätyiltä, käännyimme länteen ja pian sen jälkeen jälleen pohjoiseen. Pian ilmestyi taas sotaväkeä eteemme, tällä kertaa Pekingin punaisten puolustajien joukkoja.
Nämä uudet joukot pysäyttivät meidät ja estivät kokonaan matkamme jatkamisen. Mutta neuvottelujen alettua pääsimme vähitellen kuitenkin, uutena oppaana sotilashenkilö, jatkamaan. Jostakin ilmestyi paikalle kiinalainen upseeri, joka mahtavasti istahti ajajamme viereen ja komensi ajamaan suorinta tietä Pekingiin kuulusteltavaksi. Meille länsimaalaisille hän ei kaikesta päättäen antanut minkäänlaista arvoa. Pekingiin päästyämme joutuikin ajajamme yksinään kuulustelijoitten eteen; me kolme europpalaista saimme sen sijaan kaikessa rauhassa lähteä omille teillemme Wagons Lits-hotellin edessä, johon automme pysähtyi ja jossa kuljettajaammekin aluksi kuulusteltiin. Hänen kohtalostaan emme saaneet mitään tietoja.
Meille länsimaalaisille matka ei siis muodostunut millään tavalla kohtalokkaaksi. Saimme Wagons Litsistä huoneet, ja seuraavana päivänä ryhdyin sitten niihin toimenpiteisiin, joiden takia oikeastaan olin Pekingiin tullutkin, konsuliedustuksen järjestämiseen Shanghaihin. Menin ulkoasiainministeriöön Vaitshaopuhun, missä eräs kansliaherra kovin ystävällisenä lupasi järjestää minulle itsensä ulkoasiainministerin vastaanoton. Tämän kansliaherran kanssa ja hänen aloitteestaan keskustelimme vähäsen Kiinan nykyisistä levottomuuksista. Hän vakuutti, että kaikki on toistaiseksi aivan tavallista, jokapäiväistä, ei ole mitään syytä levottomuuteen, kaikki järjestyy ihan itsestään niin kuin ennenkin. Ja mitä konsuliedustukseen Shanghaissa tulee, järjestyy sekin asia tuossa tuokiossa.
Mutta Shanghaissapa olivatkin vallan toiset herrat vallassa ja sen tähden piti yritykselle hankkia asianomaisen kuvernöörin lupa, Pekingin herrojen valta kun näet ei ulottunut Shanghaihin asti. Minua kehoitettiin hankkimaan Kiinan valtiokalenteri, josta näkisin, kuka on missäkin määräämässä.
Hankin tuon tärkeän kirjan. Sitä selaillessani näin mm. että Mantshurian kenraalikuvernöörin virka oli »avoinna». Kun sitten myöhemmin tuolle samaiselle kansliaherralle huomautin, että Mukdenissahan on Tshangtsolin kenraalikuvernöörinä, niin hän vastasi:
»Kiinan hallitus ei ole koskaan nimittänyt Tshangtsolinia kenraalikuvernööriksi. Hän on itse anastanut tämän tittelin itselleen. Ja kaiken kukkuraksi hän on nimittänyt Kirinin ja Tsitsikarinkin kuvernöörit virkoihinsa. Nämäkin virat ovat valtiokalenterissa avoimina.»
No, tällaisia »vacant-virkoja», »avoimia», näkyi valtiokalenterissa olevan runsaanpuoleisesti. Tietysti niissä aina joku kuvernööri oli; eri asia sitten oli se, oliko heidät virkaansa laillisesti nimitetty, vai olivatko he omavaltaisesti virkatuolilleen istuneet.
Parin päivän perästä Pekingiin saapumiseni jälkeen alkoi tykkien jyly kuulua kaakon ja etelän puolelta. Iltaisin näkyi taivaanrannalla punertavia tykkien suulieskojen leimahduksia. Siellä jossain kaukana taisteltiin.
Eräänä päivänä jo lensi Tshangtsolinin mantshurialaisia lentokoneitakin Pekingin ylle pudottaen muutamia pommejakin. Yksi pommeista putosi rautatieaseman edustalle tehden pienehkön kuopan maahan, toinen johonkin puistoon ja kolmas kiinalaiseen kaupunginosaan, jossa joku naisihminen oli kuollut. Kaupungissa oleskelevien diplomaattien tietojen mukaan oli Feng-Jushanilla enemmän lentokoneita kuin Tshangtsolinilla, mutta niitä ei näkynyt pommituksen aikana eikä liioin myöhemminkään. Kovasti odotettiin niiden ilmestymistä Pekingin taivaalle, mutta turhaan. Myöhemmin sitten kerrottiin, että Tshangtsolinin ja Feng-Jushanin lentäjät olivat keskenään liitossa ja olivat tehneet lakon! Tshangtsolin maksoi lentäjilleen 15 Kiinan dollaria päivärahaa (lähemmä 200 markaa), kun Feng-Jushan oli siihen mennessä maksanut ainoastaan 10 dollaria. Nyt kumpikin puoli vaati työnantajaansa maksamaan ainakin 25 dollaria (suunnilleen 500 markkaa). Lakko näytti muodostuvan sitkeäksi ja pitkäaikaiseksi, sillä ilmapommituksia ei sitten enää tullutkaan; nähtävästi palkkoja ei oltu suostuttu korottamaan.
Tykkien jylinä kuului nyt päivä päivältä yhä selvemmin. Wagons Lits-hotelli sijaitsee aivan kaupungin ulkomuurin vieressä, joten oli helppoa muurilta seurata iltaisin taistelun kehitystä, tykistöjen kaksintaistelua, ilotulitusta, jonka muodostivat yössä välähtelevät tykkien suulieskat taivaanrannalla.
Eräänä iltana nousin jälleen muurille seuraamaan taistelun kulkua. Muurilla seisoskeli jo paljon ihmisiä, joukossa muutamia Amerikan lähetystön suojajoukkoihin kuuluvia sotilaita. Siinä taistelun melskettä seuratessani kuului tykkien pauhinan välissä englanniksi:
»Voiko kukaan sanoa, missä Suomen ministeri on?»
Joku huusi silloin vastaukseksi: »Täällä hän on!»
Viereeni ilmestyi pimeästä yhtäkkiä amerikkalainen sotilas, joka kauniilla suomen kielellä tervehti: »Hyvää iltaa!»
»Hyvää iltaa. Tehän olette siis suomalainen?»
»Olen.»
»Amerikan suomalaisia?»
»Aivan niin.»
»Minnesotastako olette kotoisin?»
Mies veti suunsa nauruun ja sanoi: »Hyvin arvattu! Mutta nyt en enää olekaan minnesotalainen, sillä isäni myi talonsa. Kotini on nyt Texasissa, olen nykyisin siis Texasin suomalainen.»
»No miten olette joutunut tänne Pekingiin sotamieheksi?»
»Kas kun meitä oli kolme laiskaa poikaa kotona ja minä olen käikkein laiskin joukossa maatöihin ja muuhunkin——, niin palkkauduinpahan sotaväkeen ja olen joutunut tänne Pekingiin. Nimeni on Siltala.»
Keskustelumme aikana tykkien jylinä oli kiihtymistään kiihtynyt. Muurilla olevan joukon keskuudessa puhuttiin jo, että nyt käydään »ratkaiseva taistelu». Pilkkopimeätä oli; tuskin näki askeltakaan eteensä, ja tässä pimeydessä vonkui joku kranaatti muurinkin yli jonnekin kaupunkiin.
Kysyin Siltalalta: »Onko muitakin suomalaisia lähetystön suojajoukossa?»
»On», hän sanoi, »on täällä Ohlsson. Hän on Turun puolesta. Ohlsson! OHLSSON!»
Jo rupesivat muutkin huutamaan: »Ohlsson, Ohlsson, tule tänne!» Mutta samalla joku kovaäänisesti huusi: »Alas muurilta heti kaikki! Täällä on jo vaarallista olla!»
Poistuimme muiden mukana muurilta, ja siinä pimeydessä hävisi Siltala rinnaltani. Meni kai jonnekin sotilastovereittensa joukkoon.
Monen monta vuotta myöhemmin olen Helsingissä saanut samalta Siltalalta terveisiä pankinjohtaja Rangellin välityksellä. Hän oli Siltalan tavannut Chicagossa ja Siltala oli silloin kertonut hänelle meidän tapaamisestamme yöllä Pekingin muurilla kevätkesällä 1925.
Hotelliin palattuani oli eteisaulassa edellä mainittu ulkoasiainministeriön virkamies perheineen ja kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen hakemassa turvaa ulkomaalaisten hotellista. Hän toivoi minun auttavan huoneen saamisessa. Ja seuraavana aamuna tuli luokseni muuan kiinalainen kultaseppä. Hän tahtoi vuokrata jonkin pienen talon tai makasiinin tavaroitaan, kulta- ja hopeaesineitään, varten ja saada sen ovelle diplomaattisuojaksi Suomen lipun. Kun kehoitin häntä kääntymään Amerikan lähetystön puoleen, hän väitti, että siellä oli jo kaikki tilat varattu, ei mahdu enempää suojeltavaa. Muitten lähetystöjen suojat oli myös käytetty loppuun.
Tuli luokseni myös eräs vanha, harmaatukkainen herrasmies esittäen itsensä ja mainiten nimekseen Sörensen. Kun hän ensin oli tiedustellut, olinko todella Suomen asiainhoitaja, hän istuutui, tuijotteli hetkisen eteensä ja kysyi sitten:
»Oletteko käynyt Uudessakaupungissa?»
Kun vastasin sielläkin joskus käyneeni, hän kyseli edelleen: »Vieläkö siellä saa lauantai-iltaisin vuokrata veneitä kun lähtee ahvenia onkimaan?»
»En, ikävä kyllä, tunne niin tarkkaan nykyistä Uuttakaupunkia, mutta luulen, että kesäiseen aikaan siellä vieläkin lauantaisin ja sunnuntaisin yleensä käydään onkiretkillä.»
»Paljonko nykyään veneen vuokraaminen päiväksi maksaa? Saako paljonkin ahvenia tai muuta kalaa?»
Sörensen oli nyt valmis kertomaan koko elämäntarinansa. Suoritettuaan nuorena sähköttäjäntutkintonsa hän oli Zachariassen-nimisen miehen kanssa joutunut palvelemaan Uudessakaupungissa. Zachariassen oli jäänyt Uuteenkaupunkiin eliniäkseen, mennyt siellä naimisiinkin, mutta hän, Sörensen, oli hakenut ja vähitellen saanut yhä parempia virkoja Stora Nordiska Kaapeliyhtiön palveluksessa.
»Zachariassen», minä sanoin, »on minulle hyvin tuttu nimi, sillä kaksi hänen pojistaan on ollut luokkatovereinani ja he tulivat ylioppilaiksi samana vuonna kuin minäkin.»
Ukko hypähti pystyyn ja kyynelet silmissä kiiltäen sanoi: »Saanko syleillä teitä? Vai ovat Zachariassenin pojat olleet teidän luokkatovereitanne! — Kas minä jouduin mainiolle paikalle Kiinaan, minusta tuli lopuksi Kiinan sähkösanomalaitoksen päällikkö, olin keisariaikana valtakunnan korkeimpia virkamiehiä ja kunniamerkkejä minulla on jos jonkinlaisia. Minulle luvattiin eläkekin ja korkea asema vielä tasavallankin ajalla. Mutta nyt olen kokonaan Feng-Jushanin armoilla. Eläkettänikään ei makseta.»
»Olen käynyt kotona Tanskassakin, mutta siellä on jo kaikki aivan toista, sukupolvet ovat vaihtuneet, ja minä olen naimattomana jäänyt aivan yksinäiseksi. Olen aikoinani halunnut ja saanut korkeita virkapaikkoja, paljon kunniaa, mutta tässä minä nyt istun melskeisessä maassa yksin ja kokonaan toiveita vailla, kokonaan unohdettuna. Zachariassen teki sittenkin viisaammin. Kaiken kaikkiaan, kun ajattelen elämääni, olivat vuodet Uudessakaupungissa onnellisimmat päiväni. Muistan kuinka ahvenet tärppivät ruohikon reunassa taivaan peittyessä punaisiin ja kultaisiin iltapilviin, veden heijastaessa kuvajaisena kaikki kauniit rannat ja laskevan auringon. Ne nuoruuteni onkiretket, ne onnelliset päivät pienessä ja hiljaisessa Uudessakaupungissa ovat sentään jotakin tämän vieraan, hälisevän miljoonakaupunki Pekingin rinnalla. Siellä oli rauhaa ja viihtyisyyttä, täällä melua ja ikävyyttä.»
Katsoimme toisiamme liikuttuneina. Maassa riehui parhaillaan sota, mutta Sörensen muisteli rauhaisia, onnellisia nuoruutensa päiviä kaukaisessa Suomessa. Ja minä olin kiitollinen siitä, että hän ilman varsinaista asiaa oli tullut luokseni muistelemaan ja muistuttamaan minua Suomen ihanasta kesästä.
Kiinan ulkoasiainministeriössä asiat palasivat jälleen tavalliseen uomaansa jo muutamien päivien kuluttua Feng-Jushanin joukkojen poistuttua kaupungista. Tshangtsolinin joukkoja näkyi nyt kaikkialla; sotamiehet tekivät ostoksiaan kaupungissa ja kuluttivat päivärahojaan kaikenlaisissa huvituksissa. Mutta kun heidän päivärahansa oli maksettu Mukdenin rahan, Tshangtsolinin painattamina seteleinä, dollari päivää kohti, he huomasivat pian, yrittäessään ostaa itselleen tupakkaa ja muuta tarvitsemaansa, etteivät Pekingin kauppiaat suostuneet ottamaan vastaan näitä kaupungin kauppiaskunnalle tuntemattomia rahoja. Levottomuuksien välttämiseksi tämä raha-asia oli mahdollisimman nopeasti saatava järjestykseen. Pekingissä, niin kuin Kiinassa yleensäkin, kaikissa tällaisissa rahakysymyksissä on kaupungin kauppakamari korkeimpana elimenä ja se määräsi nyt kurssin näille uusille rahoille, samoin kuin se oli aikaisemmin määrännyt edellisenkin hallituksen seteleille. Mukdenin dollari noteerattiin kamarissa 30 sentiksi ja tämän mukaan elämä sitten järjestyikin kaupungissa.
Asian nopeaan ratkaisuun saattamista vaati ehdottomasti tilanne kaupungissa. Tshangtsolinin joukot olivat jo väkivalloin yrittäneet ryöstää muutamia myymälöitä, mutta kurssin tultua yleisesti tunnustetuksi rauhallisuus nopeasti palautui.
Kiinassa rahajärjestelmä on hyvin monimutkainen ja siihen perehtyminen tuntuu aluksi suorastaan toivottomalta yritykseltä. Rahan arvo määräytyy yleensä rahan sisältämän hopeapitoisuuden mukaan, sillä hopea on Kiinassa ainoana arvonmittana tässä suhteessa.
Vaikka hallituksenmuutos ei virkakoneistossa aiheuttanutkaan suurempia vaihdoksia — ulkoasiainministeriön virkamiehet palasivat paikoilleen yksi toisensa jälkeen ja hoitelivat asioita kuten ennenkin — saattoi se aikaan mullistuksia rahamarkkinoilla. Feng-Jushan oli ennen lähtöään Pekingistä avauttanut Western Hills-nimisellä paikalla olevat keisarihaudat. Niistä vainajien mukaan pannut kultaiset ja hopeiset, usein jalokivin koristellut arvoesineet Feng-Jushan oli ryöstättänyt. Samoin hän oli Kulkulaitospankista ja parista muustakin pankista takavarikoinut kaiken kullan ja hopean, joten näiden pankkien setelit menettivät kaiken markkina-arvonsa.
Tällainen menettely on Kiinan hallitusvaihdosten yhteydessä varsin tavallista. Niinpä kaikki ne hallitukset, jotka ovat saaneet ulkolaista luottoa, pitävät näitä rahoja nimenomaisesti itselleen lainattuina joten hallituksen kaatuessa sen edustajat vievät rahat mennessään. Näin meneteltiin mm. Lihungtshangin hallituksen kaatumisen yhteydessä. Hänen ministerinsä yksinkertaisesti jakoivat keskenään kaikki sillä hetkellä hallituksen käytettävissä olevat rahat, sillä heidän käsityksensä mukaan niihin ei kellään muulla ollut oikeutta.
Muutenkin Kiinan rahaolot ovat länsimaalaiselle oudot. Varsinkin liikkeellä oleviin seteleihin on suhtauduttava varovasti. Seteli voi olla jo niin vanha, ettei kukaan enää kaupungissa tiedä mitään setelin antaneesta pankista. Eikä metallirahojenkaan suhteen ole sen paremmin: näköjään raha voi olla hyvä ja oikea, mutta sen sisältämä hopeamäärä niin vähäinen, että kauppa-arvo ei vastaa läheskään rahan nimellisarvoa. Lisäksi on paljon suorastaan väärennettyäkin rahaa liikkeellä. Pekingissä ollessani olivat »parhaat» rahat Shanghai-Hong-kong-Bankin ja Jokohama-Specie-Bankin antamat setelit; jälkimmäisellä oli Pekingiä varten erikoiset setelit, kaupassa täysiarvoisina kelpaavat.
Kävin kerran elokuvissa ja lunastin itselleni lipun, 1 1/2 dollarin hintaisen, jonka maksaakseni annoin kassaan Jokohama-Specie Bankin 10 dollarin setelin. Sain takaisin 8 ½ dollaria: yhden viiden dollarin setelin, kolme dollarin hopearahaa ja 50 sentin rahan, mutta seuraavana päivänä osoittautui viiden dollarin seteli aivan arvottomaksi paperilapuksi, kolmesta hopeadollaristani kaksi oli väärennettyä ja 50-senttinen osoittautui olevan samaa maata! En ole itse nähnyt, mutta muistan jostakin lukeneeni, että Kiinan rautatieasemilla on nähty lippuluukun viereen seinään kiinnitettynä ilmoitus, jossa sanotaan: »Väärät rahat otetaan vastaan vain niiden metalliarvon mukaan!» Vääriä rahoja onkin niin suuria määriä liikkeellä, että yksityisen, varsinkin länsimaalaisen, on parasta olla yrittämättä päästä niiden arvosuhteista selville; saamastaan väärästä rahasta on mahdotonta päästä erilleen kauppaamalla sitä takaisin. Mutta kiinalaiset kauppiaat tulevat hyvin toimeen. Ostajiltaan saamiaan rahoja he koettelevat monin keinoin: punnitsevat, naputtelevat, takovat tiskiä vasten, koettelevat hampaillaan ja hakkaavat niitä, ja näin he lopultakin saavat rahan todellisen kauppa-arvon selville. Mutta länsimaalaiselle sellainen on suorastaan mahdotonta.
Palatakseni vielä asiaan, jota varten olin Pekingiin saapunut, mainitsen, että sain lopulta Kiinan hallituksen myöntymyksen konsuliedustuksen järjestämiseksi Shanghaihin. Sinne tuli konsuliksi Kalle Vähämäki.
JÄÄHYVÄISKÄYNTINI NANKINGISSA 1929
Vuonna 1929 syyspuolella olin jo kerta kaikkiaan päättänyt lopettaa diplomaatinurani siirtyäkseni takaisin Helsinkiin. Mutta sitä ennen katsoin velvollisuudekseni tehdä jäähyväismatkan Nankingiin, joka silloin oli Kiinan hallituksen pääkaupunkina. Tullessani Shanghaihin, josta junamatkan oli määrä alkaa, oli konsulimme Kalle Vähämäki minulle kaikessa hyvin avulias ja päätimme lähteä Nankingiin yhdessä. Kiinan silloinen ulkoministeri, tohtori C.T. Wang oli sattumalta niinä päivinä Shanghaissa. Ja samoin kuului moni muukin Kiinan hallituksen ministereistä oleskelevan siellä. Sain viivytyksettä järjestetyksi audienssin ulkoministerin Shanghain asunnossa, ja ystävällisessä keskustelussa kului monta hetkeä. Puhuttiin Kiinan oloista ja vähän Suomestakin. Ulkoministeri arveli kuitenkin, että jos tarkoituksenani oli suorittaa virallinen hyvästijättö Suomen edustajan paikalta, niin siihen olisi sopivin paikka juuri Nanking. Ja kun hän sitten torstai-iltana matkusti Nankingiin, niin me Vähämäen kanssa läksimme sinne seuraavana päivänä. Ulkoministeri oli kyllä ystävällisesti luvannut järjestää juna- ja paikkaliput ja yleensäkin huolehtia kaikesta matkaamme varten, mutta kun perjantaiiltapäiväliä saavuimme Shanghain asemalle, jossa oli ihan hirmuinen tungos tulevia ja meneviä matkustajia, mutta pääasiallisesti näköjään aivan joutilasta väkeä, emme asemakonttorista asiaamme tiedustellessamme huomanneet mitään valmisteluja tehdyn taikka edes varatun etukäteen meille tarkoitettuja lippuja, joilla olisimme päässeet aloittamaan matkamme. Lopulta Vähämäki sai, tunnin hälisevässä jonossa seistyään, matkaliput, mutta paikkaliput jäivät saamatta. Selitettiin vain, että kaikki liput oli jo tilattu taikka myyty. Menimme kuitenkin junaan ja siellä eräs junailija vihdoin tiesi, että kaksi paikkalippua oli todellakin tilattu Suomen edustajia varten ja niin asia selvisi.
Matka Shanghaista Nankingiin — n. 300 km — kulkee Jangtsekiang-virran eteläistä rantaa. Monien kilometrien levyinen virta on Shanghain kohdalla hyvin tiheään asuttua: virta on melkein täynnä kaikenlaisia laivoja, dzhonkkeja ja proomuja, mutta vähitellen saattaa nähdä virran koko mahtavuudessaan ja leveydessään junan edetessä kauemmaksi kaupungista sisämaahan.
Melkoisen huonokuntoisessa makuuvaunussa vietetyn yön jälkeen saavuimme Nankingiin kello 7 tienoissa aamulla. Ulkoministeri Wangin lupausten mukaan piti asemalla olla Kiinan hallituksen virkamiehiä vastassa meille oppaiksi. Mitään oppaantapaisia emme kuitenkaan löytäneet asemasillalta. Sen sijaan tietysti hirmuisen määrän matkustajia ja korviasärkevästi huutavia kantajia, jotka heti ryhtyivät meitä ahdistelemaan. Pakenimme Vähämäen kanssa asemakonttoriin, jossa pyysimme asemapäällikön suojaa. Ja noin puolen tunnin päästä hän ilmoitti, että ulkoministeriön auto on asemarakennuksen ulkopuolella, että meidän olisi nyt lähdettävä sillä ja että kuljettaja kyllä tietää mihin mennään. Lähdimme matkaan.
Nankingissa ei itse asiassa ole yhtään ainoata kunnollista eurooppalaisia varten rakennettua hotellia, mutta ulkoministeriö oli — tietysti takavarikoimalla jonkun rikkaan kiinalaisen omistaman talon — järjestänyt asiat niin, että saimme sellaisessa väliaikaisen residenssin. Tänne siis kuljettaja meidät vei, ja palveluskuntakin jo etukäteen tiesi tulostamme, niin että huoneet todellakin oli järjestetty parhaaseen kuntoon. Ja täytyy sanoa, että asunto ei ollut ollenkaan huono. Heti tultuamme tarjoiltiin teetä ja sen kanssa erilaisia kiinalaisia herkullisia leivonnaisia.
Mutta jo kello 8 tienoissa, kun olimme ehtineet kotiutua uuteen asuntoomme, ilmestyi luoksemme nuori kiinalainen ulkoministeriöstä juhlapuvussa, frakissa ja silkkihatussa ja toivotti meidät tervetulleiksi Nankingiin. Kun hänelle siinä huomautin, että olin odottanut häntä jo asemasillalla, hän selitykseksi mainitsi, että hänen poissaolonsa johtui siitä, että samassa junassa, jossa me olimme tulleet, oli myös matkustanut eräs kiinalainen kenraali Li, jolla oli ollut erikoisen suuri kiire Nankingiin, niin että juna oli saapunut perille runsaan tunnin verran ennen tavallista aikaansa. Kuka tämä kenraali Li oli miehiään ja kuinka tärkeä hänen asiansa mahtoi olla, siitä en saanut selvää, eivätkä Kiinan ulkoministeriönkään virkamiehet voineet sitä minulle selittää.
Jo päivemmällä minulla oli audienssi ulkoministeri C.T. Wangin luona hänen varsinaisessa virallisessa huoneistossaan ulkoministeriössä. Tämän audienssin aikana hän ilmoitti järjestäneensä minua varten jäähyväisillalliset, joilla Nankingissa oleskelevat diplomaatit tulevat olemaan läsnä kutsuvieraina. Tällä audienssilla jouduin esiintymään Kiinan asiain erikoistuntijana, sillä tri Wang suvaitsi tiedustella minulta olosuhteista Länsi-Kiinassa, lähinnä Turkestanissa, jossa tiesi minun tutkimusmatkoillani liikkuneen. Olen yleensä saanut sen käsityksen Kiinan johtomiehistä, etteivät he näyttäneet paljonkaan tietävän oman maansa asioista. He ovat vuosikausia ulkomailla liikkuessaan ja eri maiden yliopistoissa opiskellessaan ehtineet melkeinpä kokonaan kadottaa kosketuksensa oman maansa ja kansansa olosuhteisiin ja tarpeisiin.
Jäähyväisillalliseni olivat todellakin suurenmoinen tilaisuus, vaikka vieraita olikin vähän. Kiinalaisia herkkuja oli jos jonkinlaisia, ja voin oman pitkäaikaisen kokemukseni perusteella sanoa, että ne olivat mahdollisimman ensiluokkaisia. Samaa väittivät Englannin ja Hollanninkin edustajat, jotka myös olivat mukana. Oli paljon sellaisia ruokalajeja, joita täytyy Kiinassakin pitää harvinaisuuksina. — Erinomaisen hyvinä meitä siis pidettiin, Vähämäkeä ja minua.
Kun jäähyväiskäyntini Nankingissa oli päättynyt ja kun sen jälkeen olin ollut myös Tokion ulkoministeriön juhlittavana, olinkin jo valmis palaamaan kotiin.
En tiedä, kuinka oikeastaan diplomaattiuraani arvostelisin, mutta omalta kohdaltani olen ollut siihen erittäin tyytyväinen. Tulin solmineeksi sydämelliset suhteet moniin ihmisiin, eivätkä tämän ajan hyvät muistot milloinkaan pääse mielestäni haihtumaan.