[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5fLUGACPwAx8d9U8ryEYVdS4bq42XmGkEIpj5l4PGO4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3515,"Lähettiläänä Niponissa","Ramstedt, G. J.",1873,1950,"3515-ramstedt-g-j-lahettilaana-nipponissa","3515__Ramstedt_G._J.__Lähettiläänä_Nipponissa","Muistelmia vuosilta 1919-1929","muistelmat",[],[],"fi",null,43806,327174,true,[],[],[],"Muistelmateos kuvaa kielitieteilijä Ramstedtin vuosia Suomen ensimmäisenä diplomaattisena edustajana Japanissa ja Kiinassa 1920-luvulla. Kerronta valottaa nuoren tasavallan ulkopolitiikan alkuvaiheita, pitkiä merimatkoja sekä diplomaatin arkea ja kohtaamisia itämaisessa kulttuurissa.","G. J. Ramstedtin 'Lähettiläänä Nipponissa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3515. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LÄHETTILÄÄNÄ NIPPONISSA\n\nMuistelmia vuosilta 1919-1929\n\n\nKirj.\n\nG. J. RAMSTEDT\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1950.\n\n\n\n\n\n\nMATKANTEKOA VALTAMERILLÄ\n\n\nVuonna 1919 vietin kesän, kuten tavallista, perheeni parissa Karunassa\nlankoni maatilalla. Karunan kartanossa oleskeli sinä kesänä professori\nK.J. Ståhlberg, joka jo heti juhannuksen jälkeen presidentiksi\nvalittuna siirtyi takaisin Helsinkiin. Olimme usein tavanneet toisemme\nMauritz Holmberg-nimisessä laivassa, joka välitti liikennettä Kemiön ja\nTurun välillä.\n\nKun sitten elokuun loppupuolella eräänä päivänä saavuin perheeni kanssa\ntakaisin Helsinkiin — lastenhan piti jälleen aloittaa koulunkäyntinsä\n— oli Konstantininkatu 13:ssa portinsivussa asuva suutari Aaltonen\nheti kimpussani. Hän antoi käteeni paperilappusen. Siihen oli merkitty\npuhelinnumero, johon minun pitäisi heti soittaa. Mutta vasta kun\nkaikki tavaramme oli saatu sisään ja järjestykseen menin soittamaan.\nPuhelinnumero osoittautui olevan ulkoministerin, tohtori Holstin. Hän\npyysi minua heti, vaikka olikin jo miltei puoliyö käsissä, saapumaan\nluokseen, koska hänellä oli minulle erittäin tärkeätä asiaa. Se\nmitä hän minulle esitti, olikin todella yllättävää, sillä kävi heti\nselville, että hallitus oli määrännyt minut Suomen viralliseksi\nedustajaksi Japaniin ja Kiinaan. Tätä nimitystä ei oltu kuitenkaan\nvoitu julkaista ennen kuin minulle oli saatu siitä tieto. Tahdoin\ntietysti väkisinkin kieltäytyä, sillä Yliopistossa oli luentoni jo\nilmoitettu siksi lukuvuodeksi ja vaatiihan tuollainen äkillinen matka\nitämaille joka tapauksessa monenlaisia valmisteluja.\n\nSeuraavana aamuna kävin presidentti Ståhlbergin luona, joka vakavaan,\nhartaaseen tapaansa selitti, että samoin kuin kerran nuoret miehet\notetaan sotapalvelukseen, vanhempienkin on oltava valmiina palvelemaan\nmaataan. Tietenkään en voinut nyt kieltäytyä, vaikka minua koko asia\nsuuresti hämmästytti ja samalla peloittikin.\n\nUlkoministeri selitti, että minut oli aikomus lähettää chargé\nd'affaires’iksi. Niin vähän minulla oli diplomatiasta tietoja, että\nkotiin päästyäni täytyi peräti tietosanakirjojen avulla koettaa ottaa\nselkoa siitä, minkälainen tuleva virkani oikein oli. Ulkoministeri\nHolsti minulle kyllä selvitteli yhtä ja toista, jopa antoi minulle\nluettelonkin kirjoista, joista minulle olisi hyötyä uudessa toimessani.\nSiihen kuului diplomaattisia käsikirjoja, valtio- ja kansantaloutta\nja paljon muuta samankaltaista. Kun sitten oli lehdissä uutinen, että\nsamalla kertaa oli uusiksi diplomaateiksi määrätty Onni Talas ja Herman\nGummerus, tiedustelin heiltäkin yhtä ja toista. Tiedemiehenähän olen\njotenkin menestynyt, arvelin, mutta diplomaatti ura tuntui minusta\nyhä sellaiselta kuin olisi pitänyt antautua salonkikavaljeeriksi tai\njonkinlaiseksi ensiluokan hienostelijaksi. Ja tällaiseen minulla tuskin\noli taipumuksia. Kyselin siis aluksi Talaalta, mikä ero on »note\nverbale» ja »note personnelle» käsitteiden välillä. Talas vastasi:\n»Kysy Härköseltä!» — Härkönen oli Talaan tuleva sihteeri.\n\nKävin useat kerrat ulkoasiainministeriössä lähemmin tutustumassa\ntehtävääni, kävin ottamassa selkoa, mitä ministerit ja diplomaatit\nyleensä tekevät, mitä he kirjoittavat, mitä kaikkea kuuluu heidän\nammattiinsa, eri toimiinsa yms. Ja minusta tuntui siltä, että nootteja\nkyllä pystyisin kirjoittamaan kielen puolesta, kunhan itse asiallinen\nsisällys olisi selvillä.\n\nUlkoministeriössä oli jo ryhdytty valmisteluihin matkaani silmällä\npitäen. Oli sähkötetty Lontooseen Suomen lähetystöön ja pyydetty\ntilaamaan kaksi lippua johonkin Japaniin ja Kiinaan lähtevään laivaan.\nVastaus tuli, tosin vasta uudistettujen pyyntöjen jälkeen, ja kuului:\nNo berth available, ainoatakaan hyttipaikkaa ei käytettävissä.\n\nLähtöä odotellessani kävi luonani paljon kaikenlaisia ihmisiä.\nKuka pyrki sihteeriksi, kuka attašeaksi, kuka vahtimestariksi,\nolipa joukossa niinkin rohkeita, jotka pyysivät toimittamaan\nheille japanilaisen kahvikaluston, kiinalaisen silkkipuvun ja jos\njotakin. Mutta kävijöiden joukossa oli myös eräs Katsuji Fuse\nniminen japanilainen sanomalehtimies, kooltaan tavattoman pieni,\njapanilaiseksikin harvinaisen lyhytkasvuinen, mutta sanomalehtimiehenä\n— niin kuin myöhemmin selvisi — Japanin tunnetuimpia ja kokeneimpia.\nHän haastatteli minua, saipa minulta valokuvanikin, mutta sen\nlisäksi hän myös muualta tiedusteli ja uteli tietoja minusta ja\nhenkilöllisyydestäni sähköttäen näin keräämänsä tiedot kotimaahansa.\n\nJapanista olikin heti minun määräämiseeni asiainhoitajaksi saatu\nJapanin hallituksen suostumus. Tukholmassa oleva Japanin lähettiläs\nministeri Hata oli välittänyt tätä koskevan sähkösanomanvaihdon.\nAggremangini, joka diplomaattipiireissä on tavattoman tärkeä, oli\nnäin ollen selvä. Ainoa mikä siis vielä tuotti vaikeuksia oli itse\nmatkan järjestäminen. Kun Fuselle ilmoitin, etten voi lähteä matkalle\nennen kuin saadaan paikat jostain laivasta varatuksi, Fuse jonkin\nverran ihmetteli ja väitti, että japanilaisissa laivoissa, joilla on\nvaltion avustus, etusija aina annetaan välttämättä diplomaateille, niin\njapanilaisille kuin ulkomaalaisillekin.\n\nKun kotona oli useita koulua käyviä lapsia, ei vaimoni voinut lähteä\nmatkaani. Mutta sen sijaan Elma-tyttäremme, joka juuri keväällä v. 1919\noli tullut ylioppilaaksi, suostui mielellään seuraamaan isäänsä. Kahden\nme siis olimme lähtövalmiita hyvinkin pian ja nimenomaan Fusen sanoihin\nluottaen lähdimme Arcturuksella Englantiin. Matka Hullista Lontooseen\nsujui kyllä mukavasti ja hauskasti, mutta itse huomasin sittenkin\nolevani huonosti valmistautunut, sillä englannin kielen suullinen\nkäyttäminen oli minulle hyvin vaivalloista. Lontooseen tullessamme oli\nsuomalaisten matkustajien joukossa muuan Lauren niminen ystävällinen\nja avulias herra, joka otti vaivakseen hankkia meille hotellihuoneen\nmeidän odotellessamme pääteasemalla. Jonkin hetken kuluttua Lauren\npalasikin ja ilmoitti, että huoneita ei nyt ollut mistään saatavissa,\nei ainakaan paremmista hotelleista. Neuvottomina seisoimme asemalla.\nKysyin siinä Laurenilta, mihin hän itse aikoi asettua, ja hän kertoi,\nettä suomalaisessa merimieskodissa kyllä on varmasti paikkoja\nkapteeniosastolla. Ei siis auttanut meidänkään muu. Lähdimme kaikin\nkolmisin merimieskotiin, missä saimmekin mukavat ja mielestäni hyvinkin\nlaatuunkäyvät huoneet. Mutta ennen perille pääsemistämme oli ilta\nehtinyt kulua jo myöhään yöhön.\n\nHeti seuraavana aamuna lähdin tyttäreni kanssa Suomen lähetystöön.\nMinisteri Donner ja sihteeri Ilmanen olivat vallan ihmeissään, että\nolimme saapuneet Lontooseen matkastamme hyvissä ajoin sähköttämättä. He\nolivat aivan kauhuissaan siitä, että Suomen diplomaattinen edustaja oli\nviettänyt yönsä Lontoon suomalaisessa merimieskodissa. He viittasivat\nsähkösanomaansa, joka varmuuden vuoksi vielä oli toistettukin, että\npaikkoja mihinkään Japaniin lähtevään laivaan ei ollut saatavissa.\nMinisteri mainitsi, että lähetystöstä oli Japanin suurlähettiläälle\nlähetetty erikoinen diplomaattikirje, jossa pyydettiin mahdollisimman\npian toimittamaan professori Ramstedtille kaksi paikkaa jostain\njapanilaisesta itään menevästä laivasta. Tähän mennessä ei kirjeeseen,\nkumma kyllä, oltu saatu minkäänlaista vastausta. Ministeri Donner\noli pahoillaan koko asiasta ja piti itsestään selvänä, että minun\nja tyttäreni oli parasta palata takaisin Suomeen odottelemaan laiva\nvuoroani. Asiaa ei tällä ensimmäisellä keskustelulla kuitenkaan\nratkaistu, vaan sitä harkittaisiin uudelleen seuraavana aamuna,\njolloin tulisimme tyttäreni kanssa ministerin luo aamiaiselle. Arvelin\nkuitenkin, että oli parempi jäädä Lontooseen, erittäinkin siksi, että\nainakin voisin saada hieman kokemusta ja tottumusta englannin kielen\nkäyttämisessä.\n\nLähetystöstä poistuessamme tapasin sattumalta miehen joka oli Turusta\nkotoisin. Hän oli kapteeni Wilén, sittemmin konsuli. Ja kun ennestään\ntiesin, että hän oli ollut mukana sokerinhankinnoissa Japanista\nSuomeen, tiedustelin heti, montako kertaa hän oli käynyt Japanin\nsuurlähetystössä ja keitä hän siellä parhaiten tunsi. Wilén mainitsi\nolleensa enimmin tekemisissä sihteeri Nagain kanssa, jonka vakuutti\nolevan erinomaisen ystävällinen ja mukava mies. Niinpä minä heti pyysin\nkapteeni Wiléniä tulemaan kanssani Japanin suurlähetystöön. Hän suostui\nja niin lähdimme.\n\nKun sihteeri Nagai kuuli nimeni, huomasin hänen kasvon ilmeissään\nheti jotain outoa hämmästystä. Kun sitten mainitsin hänelle Suomen\nlähetystöstä lähetetystä kirjeestä, hän myönsi sellaisen tosin\nsaapuneen, mutta ilmoitti samalla, että asiassa mahtaa olla ilmeinen\nväärinkäsitys tai erehdys, sillä suurlähettiläs ei ole mikään\nmatkatoimistonhoitaja, jonka velvollisuuksiin kuuluisi hankkia jollekin\nprofessorille matkalippuja. Kun heti kiiruhdin Nagaille selittämään,\nettä olin virallisella matkalla, että minut oli määrätty charge\nd'affaires'iksi Japaniin ja että siis Suomen hallituksen valtuuttamana\ndiplomaattisena edustajana olin hänen edessään, hän suorastaan\nhämmästyi. Hän sanoi, että siitä ei kirjeessä oltu mainittu mitään,\neikä suurlähetystö ollut saanut muutakaan tietä asiasta mitään tietoa.\nHän kysyi sen jälkeen aggremangistani. Vakuutin, että se oli aikoja\nsitten selvitetty Tukholman lähetystön välityksellä. Nagai pyysi meitä\nistuutumaan ja hetkeksi odottamaan, kunnes suurlähettiläs itse saapuisi.\n\nAggremangiani koskevassa asiassa suurlähettiläs antoi jonkun\nmiehistään varmuuden vuoksi lähettää sähkösanoman Tukholmaan, ja\nsitä odotellessamme lähetystön sotilasasiamies Isami pyysi minua\nhuoneeseensa teelle ja kestitykselle. Siinä odotellessamme saapuikin\nvastaus Tukholmasta ja sen seurauksena kestitystämme yhä vain\nlisättiin. Matkallelähtökin rupesi selviämään. Meille ilmoitettiin,\nettä puhelimitse saatujen tietojen perusteella ensimmäinen laiva lähtee\njo 18:ntena päivänä lokakuuta, toinen 24:ntenä päivänä, kolmas 28:ntena\njne. ja pyydettiin vain valitsemaan niistä sopivin. Samalla annettiin\ntietoja eri laivojen suuruudesta, niiden mukavuuksista, nopeudesta yms.\nMinä määräsin heti päivän heidän ehdottamaansa hyvään laivaan, Ijo\nMaruun, joka oli Nippon Yusen Kaishan-yhtymän ensiluokkaisia, komeita\nmatkustajalaivoja. Laivan konttoriin soitettiin ja paikat varattiin\nlaivaan, ennen kuin edes olin suurlähetystöstä poistunut. Ajoin sen\ntähden suoraan laivakonttoriin lunastamaan matkalippuni ja liput\ntaskussani palasin takaisin merimieskotiin.\n\nKun sitten seuraavana päivänä olin aamiaisella ministeri Donnerin luona\nja ministeri jälleen ehdotti palaamistani takaisin Suomeen, kun kerran\ntällä hetkellä näytti aivan mahdottomalta saada laivalippuja, ilmoitin\njo itse hankkineeni liput. Kun vedin ne esille, Donner oli ihmeissään.\nSelitin ministerille, että lähetystön kirje oli ollut aivan väärin\nstilisoitu; eihän ollut tarkoitus lähettää Japaniin yleensä jotakin\nprofessoria, vaan Suomen valtion valtuutettu, virallinen edustaja.\n\nSuomen Valtamerentakaisen yhtiön edustaja, herra Kontio, järjesti\nminulle ja tyttärelleni sitten väliaikaisen asunnon Kensingtoniin.\nAikani kului varustusten, erittäinkin vaatteiden ja kirjojen\nhankkimiseen. Kun sitten Ijo Maru lähti Lontoosta, emme lähteneet sen\nmukana, vaan säästääksemme itsellemme muutaman valmistelupäivän lisää\nLontoossa matkustimme Ranskan kautta suoraan Marseilleen, jossa vasta\nastuimme laivaan.\n\nIjo Maruun astui useita japanilaisia Marseillessa. Siihen nousi mm.\nJapanin Roomassa ollut suurlähettiläs, paroni Idjuin. Aterioitten\naikana istuimme Idjuin ja minä kapteenin pöydässä kunniavieraina.\nVoin vakuuttaa, että palvelu oli mitä parhain ja huolellisin. Suomen\nedustajan matkasta Japaniin oli heikäläisten keskuudessa paljon\npuhetta. Mikäli ymmärsin, kaikki olivat siitä mielissään; varsinkin\nnuori tyttäreni, 17-vuotias Elma ylioppilaslakkeineen oli erikoisen\nhuomion kohteena.\n\nVälimeren sinisiä aaltoja katsellessamme eräänä päivänä laivan »purser»\ntuli luoksemme ilmoittamaan, että 3:nnen luokan matkustajien joukossa\noli muuan nuori japanilainen, joka halusi saada puhutella minua. Kun\ntämä nuori mies saapui luokseni, hän heti ilmoitti käyneensä Suomessa.\nHän oli ollut Jajoj Maru- nimisessä suuressa kauppalaivassa, joka oli\ntuonut Suomeen Formosasta sokeria purkaen lastinsa mm. Turussa ja\nKotkassa. Hän kertoi katselleensa suomalaisia kaupunkeja. Ne olivat\nhänen mielestään olleet erikoisen kauniita, leveäkatuisia ja siistejä\nmaalattuine rakennuksineen. »Japanissa», niin hän sanoi, »kadut ovat\nkapeita, useimmiten kiveämättömiä, rakennukset pieniä, ja muutenkin\nelämä aivan toisenlaista.» Hän pyysi Japanin puolesta anteeksi ja\ntahtoi minulle näin vain etukäteen ilmoittaa, että vaikka Japanissa\nkaikki näyttääkin huonolta ja köyhältä, niin ehkä sittenkin hyvällä\ntahdolla voi sielläkin viihtyä, erittäinkin, niin hän vakuutti, kun\nkaikki ihmiset koettavat parastaan ollakseen kohteliaita ja avuliaita.\nHän oli itse matkalla kotimaahansa sen vuoksi, että hänen täytyi astua\nsotapalvelukseen.\n\nTuo, että japanilainen pyysi vieraalta anteeksi kotiseutunsa kehnoutta\nja köyhyyttä, oli minusta hyvin kaunis piirre, sillä muuta tähdellistä\nasiaa ei vieraallani ollutkaan.\n\nKuljettiin Suezin kanavan läpi, ohi meluisan Port Saidin ja monien\nmuiden kanavan varrella olevien Egyptin pikkukaupunkien. Jo silloin,\nmutta vielä selvemmin palatessani, panin merkille, että miltei\njokainen, jonka siellä tapaa, on joko kerjäläinen tai huijari. Kannelle\nkiipeävät jos jotakin tietä, tarjoavat strutsinsulkia, tupakkaa ja\nkaikenlaista rihkamaa ostettavaksi. Mutta tupakkalaatikossa on vain\npäällimmäinen pintakerros oikeata tavaraa, alla on vanua tai jotain\npaperinroskaa. Melua he pitävät, suureen ääneen huutelevat, joka\npaikkaan tunkeutuvat.\n\nPunaiselle merelle tultuamme loisti vasemmalla Siinain niemimaa\nauringon paisteessa vaaleanpunaisena hiekka- ja kivierämaana. Vihantaa\nei näkynyt missään, paljas, karu ja köyhä on se maa, niin kolkko ja\ntyhjä, ettei luulisi ihmisen voivan siellä itseään elättää. Kenties\nsiellä kuitenkin jossakin on joku pieni lähde tai vesisuoni, jonka\näärellä ruohonkorsi voi menestyä.\n\nJonkin matkaa kuljettuamme tapasimme merellä lautan, jolta laihat,\nruskeat, rääsyihin verhoutuneet ihmiset ojentelivat käsiään vettä\nkerjäten. Laivamme hiljensi vauhtiaan ja lautan päästyä laivan kylkeen\nmuutamat miehet heti kiipesivät laivan parrasta ylös pyytämään vettä\nja ruokaa. Vaikka miten paljon olisi antanut, ei mikään näyttänyt\nheille olevan kylliksi, lisää vain tahtoivat. Kun kapteenin vieressä\nkomentosillalla seistessäni katselin tätä menoa, kapteeni vakuutti,\nettä tällaiset lautat ovat aivan tavallisia ilmiöitä näillä vesillä.\nNiitä varta vasten pannaan liikkeelle, sillä täkäläiset asukkaat joko\neivät kerta kaikkiaan tahdo taikka eivät kykenekään itseään elättämään\nsäännöllisellä työllä. Hyvin luultavaa lisäksi on, että kaikki mitä\nheille annetaan käytetään sitten keinottelutarkoituksiin.\n\nPunaisen meren kuljettuamme meiltä jäi oikealle pieni Dzhibutin\nkaupunki, joka ympäristöineen kuuluu Ranskan siirtomaihin. Palatessani\nkeväällä 1923 ranskalaisessa laivassa poikkesimme tähänkin kuumaan\npaikkaan. Siellä ostin itselleni sanomalehden, Dzhibutin jokapäiväisen\nuutislehden, ja luin sen ranskankielisen johtavan kirjoituksen.\nSe kosketteli paria pientä puuta, jotka Dzhibutin kuvernööri oli\nistuttanut palatsinsa portin kummallekin puolen. Näiden puitten\nkastelemiseen käytettiin joka yö muutama kymmenkunta litraa vettä\nja tästä kirjoittaja oli saanut aiheen valitella kuvernöörin\nsopimattomuutta toimeensa. Kun vesi on maassa äärettömän kallista ja\nsitä sen tähden on pakko hyvin säästeliäästi käyttää, kirjoituksessa\nväitettiin kuvernöörin suorastaan tuhlaavan vettä joka ainoa yö.\nDzhibutin puut ja Siinain lohduton erämaa johtivat ajatukseni takaisin\nSuomeen, missä puut kasvavat itsestään istuttamatta jokaiseen\nperkaamatta jääneeseen pellonojaan ja missä mikä pieni saari tahansa,\nkarukin, on paljon elinvoimaisempi, paljon rehevämpi kasvullisuudeltaan\nkuin nämä Punaisen meren rantamaat, Siinait, kuumat Arabiat ja\nDzhibutit.\n\nKuuma tosiaan oli laivallakin. Aurinko paahtoi, paahtoi paahtamistaan.\nKuta kauemmaksi jouduttiin Intian valtamerelle, sitä korkeammalle\naurinko nousi päittemme päälle. Matkustajan, joka haluaa olla edes\nhiukankin viileämmässä kuin muut, on valittava paikkansa ja hyttinsä\npohjoispuolelta, laivan vasemmalta puolelta. Kuumuuden lieventämiseksi\nasetettiin kaikkien hyttien pienten pyöreitten aukkojen ulkopuolelle\njonkinlaiset suppilontapaiset tuulettimet keräämään viileämpää ilmaa ja\njohtamaan se hytin ilman raikastuttamiseksi. Mutta eipä tämäkään paljon\nauttanut varsinkaan silloin, kun tuulen suunta sattui olemaan sama kuin\nlaivan.\n\nLaivalla oleskeltiin iltaisin mikäli mahdollista kannella, jossa oli\nbambuista ja rottingeista punottuja laivatuoleja, pitkiä ja mukavia\nmatkustajien loikoa; muuta ei jaksakaan siinä kuumuudessa, eipä edes\nkanssamatkustajiensa kanssa keskustella. Virkeämmät käyvät baarissa\njuomassa viskisoodaa, jotkut saattavat lyödä vetoja, jotka melkein aina\nkoskevat huomispäivän tuulta taikka tämänpäivän solmujen lukua eiliseen\nverrattuna. Erittäinkin painoin mieleeni, että tuohon vedonlyöntiin,\njoka minusta tuntui sekä tyhmältä että turhanpäiväiseltä, osallistuivat\netupäässä englantilaiset. Punta sinne tai tänne ei näyttänyt näissä\nasioissa merkitsevän heille mitään.\n\nIstuin usein kapteenin hytissä, missä myös paroni Idjuin näkyi hyvin\nviihtyvän. Enimmän aikani käytin kuitenkin japanin kielen opiskeluun,\njota varten olin hankkinut joitakin pieniä käsikirjasia. Paroni Idjuin\nkeskusteli usein tyttäreni kanssa ja, minua osoittaen, kerran kertoi\ntyttärelleni, että tämä japanin kielen opiskelemisen yrittäminen on\naivan tavallinen juttu, jonka tuloksen hän nyt jo voi sanoa. Jokainen\nJapaniin menijä yrittää alussa opiskella myös kielen, mutta muutaman\najan kuluttua hän siitä luopuu, sillä japanin kieli on oikeastaan\nliian vaikea kieli muukalaisen opittavaksi. Paroni Idjuin uskaltautui\njopa lyömään vetoa tyttäreni kanssa siitä, että minä jo kuukauden\nkuluttua olen saanut opiskelusta tarpeekseni enkä enää istuisi missään\ntapauksessa näissä aikomuksissa kielioppi polvellani yrittämässä\njapanin kielen salaisuuksiin tunkeutumista. Tyttäreni tarttui\nhalukkaasti tähän vedonlyöntitarjoukseen. Myöhemmin Japanissa Idjuin\navoimesti tunnusti, että hän tässä tapauksessa oli vetonsa hävinnyt ja\nhävinnytkin ensimmäisen kerran.\n\nCeylonista ja sen pääkaupungista Colombosta, johon poikkesimme, olisi\ntietenkin paljon kertomista, mutta jääköön tällä kertaa. Sen sijaan\nlienee mainittava se, että laivalla ollessani sain sähkösanoman,\njossa ulkoministerimme käski minun matkallani poiketa Bangkokiin,\nSiamin pääkaupunkiin, esittämään henkilökohtaisesti Suomen hallituksen\nkiitollisuuden sen johdosta, että myös Siam oli erittäin ystävällisin\nsanoin tunnustanut maamme itsenäisyyden.\n\nMinun oli näin ollen jätettävä Ijo Maru Singaporessa. Mutta jo laivalla\nsain eräältä italialaiselta matkustajalta, joka oli Bangkokiin menossa,\nerinomaisen arvokkaita tietoja Bangkokista ja varsinkin Siamin\nkuninkaan ja hallitusmiesten henkilöllisyydestä.\n\nSingapore näytti olevan kaupunki, joka on jonkinlainen sekoitus\nitää ja länttä. Kaikki käsityöläiset ja kauppiaat ovat kiinalaisia,\npaljassääriset ja -rintaiset, tummat pienet malajit varsinaisina\ntyöläisinä ja harvat eurooppalaiset, jotka liikkuvat iltaisin\nautoissaan, ovat kaikesta päättäen jonkinlainen vieras, myöhempi\nkerrostuma, jonka näkyvänä aikaansaannoksena ovat komeat rakennukset\nja kauniit puistot. Kun laivan kannelta, sen saapuessa Singaporen\nsatamaan, näkee tuollaisen kirjavan, hälisevän joukon erirotuisia\nja -värisiä ihmisiä, minun huomioni ainakin ensimmäisenä kiintyi\nmalajeihin. He tuntuivat mielenkiintoisimmilta kanniskellessaan pienine\nsäkkeineen hiiliä laivaan. Ei heillä todellakaan ollut paljoa yllään,\nenempää naisilla kuin miehilläkään, ja kaikesta päättäen heillä ei\nnäyttänyt olevan asuntoakaan. Puistojen puiden alla tai katujen\nreunamilla he istuivat joutilaina syöden melonipuun hedelmää tai muuta\noutoa etelän hedelmää. Minkäänlaista korkeamman sivistyksen tarvetta\neivät nämä ihmiset näyttäneet tuntevan, ja tuskinpa heillä sellaista\nvoi kuvitella olevankaan. Eivät ole valtio, kunta, mikään yhtymä tai\nedes vanhemmat paljoakaan uhranneet lasten kasvatukseen. Meillähän on\nesitelmien tai juhlapuheiden alussa tapana kääntyä kuulijain puoleen\nsanoilla »arvoisat kansalaiset», ja kai meillä kansalaiset lienevätkin\njonkin arvoisia, mutta ei näille malajeille Singaporessa voi missään\ntapauksessa sanoa »arvoisat kansalaiset», oli heitä sitten miten paljon\ntahansa. Ja täytyy tunnustaa, että paljon heitä siellä on.\n\nSiamiin lähtevä laiva oli matkavalmiina samalla hetkellä kuin Ijo\nMaru saapui satamaan, ja kun tarvitsimme joka tapauksessa passeihimme\njonkinlaisen viisumin, jonka saaminen osoittautui olevan monien\nvaikeuksien ja hankaluuksien takana — Siamin konsulia ei löydetty\nmistään, hän kuului olleen jossakin huvimatkoilla — meidän oli\njäätävä muutamiksi päiviksi hotelliin. Ensiluokkainen se oli, tuo\nRaffles-hotelli. Näiden päivien aikana tapasimme sitten konsulin ja\npassimme saatiin kuntoon.\n\nHotellissamme oli päivisin hyvin hiljaista. Vasta iltapäivällä kaikki\nikään kuin heräsivät eloon. Kello viiden teelle ilmestyi jo paljon\nihmisiä, sen jälkeen alkoivat elokuvat, sitten oli illallisen aika ja\ntämän jälkeen alkoi tanssi, johon minun nähdäkseni osallistuivat miltei\nkaikki minua lukuun ottamatta. 70-vuotiaat ukot niin kuin naisetkin\nhäärivät hiki päässä ja innostuksesta punaisina tanssisalissa. Myöhään\nyöhön sitä menoa riitti. Eurooppalaisilla näkyi sitä paitsi olevan\ntapana kesken kaiken autoillaan muuttaa hotellista toiseen jatkamaan\ntanssiaan, joka samanlaisena hyörinänä, syömisenä ja juomisena jatkui\nties miten myöhään. Baari oli ahkerassa käytössä viskisoodineen ja\nmuine juomineen niin kuin myös pelipöydät, joissa kortteja jaeltiin\ntottuneesti ja näppärästi.\n\nNeljän, viiden päivän kuluttua laivamme lähti Bangkokiin. Se oli\nnimeltään Kuala; kapteenina oli mr. Gardener.\n\nMatkalla kapteeni Gardener tuli luokseni ja rupesi kyselemään\nkaikenlaisia kuulumisia Suomesta. Aluksi hän hämmästeli, että\nSuomessakin oli herrassäätyä, herroja. Minä kuulemma olin ensimmäinen\nsuomalainen, jonka hän tunnusti herrasmieheksi; sanoi laivan\nmatkustajaluettelosta nähneensä kansallisuudekseni merkityn »finnish».\nSanoi myös hyvin tuntevansa »finnish», suomalaiset, ja tiedusteli\nsamalla, olinko Singaporessa tavannut ketään suomalaista, oikeata\n»finniä», sillä hän oli kovasti sellaisen tarpeessa. Suomalaiset\nolivat hänen mielestään erinomaisia merimiehiä. »Ovatko he syntyneet\npuukko kourassa ja kirves käsissään, vai mistä se johtuu, että he\novat kaikkeen puusepän ja kirvesmiehen töihin niin erikoisen sopivia\nja juuri tämän vuoksi ammattitaitoisina niin kovin haluttuja ja\nmerikapteeneille arvokkaita.» Kapteeni Gardenerilla itsellään oli\nlaivamiehistönään nyt vain kiinalaisia ja malajeja ja nähtävästi juuri\ntämän vuoksi hän tunsikin itsensä niin turvattomaksi. Kapteeni Gardener\njatkoi edelleen: »Kaikki ammattitoverini ovat yleensä maksaneet\nparemman palkan suomalaisille kuin minkään muun kansallisuuden\nedustajille, sillä te suomalaiset olette niin monitaitoisia ja ennen\nkaikkea niin rehellisiä ja kaikin puolin luotettavia ihmisiä, että\nnäillä vesillä on ilman teikäläisiä vaikea tulla toimeen.» Sen vuoksi\nkapteeni suorastaan pyysi, että Singaporeen palattuani hankkisin\nhänelle jonkun suomalaisen merimiehen.\n\nSingaporeen saakka oli laivassa ollut paljon englantilaisia ja\namerikkalaisia, joilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä väkeä\nsuomalaiset yleensä ovat. Kaikki Suomea koskeva oli heille arvoitusta.\nKapteeni Gardenerin tunnustus teki minuun valtavan vaikutuksen, mieleni\nikään kuin kirkastui, tunsin oloni helpommaksi ja itsenikin tärkeäksi.\nKiitettiinhän suomalaista näillä kaukaisilla vesillä erikoisen\nluotettavaksi ja tavoiteltavaksi ja hyvämaineiseksi ihmiseksi. Kyselin\nkapteenilta hänen tapaamiensa suomalaisten nimiä ja hän luettelikin\nniitä useampia, mainitsi mm. jonkun Virtasen, joka oli ollut hänen\npalveluksessaan ja johon hän oli ollut erittäin tyytyväinen.\n\nEi voi olla kiittämättä niitä tuntemattomia kansalaisiamme, kaukaisia\nvesiä purjehtineita merimiehiämme, jotka kunnollisuudellaan saattavat\ntällä tavalla tehdä maalleen arvaamattoman suuria palveluksia, nostaa\nkaukaisen pienen isänmaansa nimen kunniaan. Tunsin jonkinlaista\nliikutusta, jonkinlaista ylpeyttä seisoessani kapteenin vieressä tuolla\nKuala-laivalla matkalla Bangkokiin Siamin kuninkaan hoviin.\n\n\n\n\nKÄYNTI SIAMISSA, JOSSA SUORITAN ENSIMMÄISEN DIPLOMAATINTEHTÄVÄNI\n\n\nMeren sinisiä laineita kyntäen Kuala kulki Malakan niemimaan itärantaa\npitkin pohjoiseen kohti Siamin pääkaupunkia Bangkokia. Mutta ennen\nperillepääsemistämme meidät yllätti näillä vesillä niin tavallinen\ntaifun, hirmumyrsky. Jo ensimmäisten tuulenpuuskien tullessa saimme\nkäsityksen taifunin voimasta. Kapteeni, joka näillä vesillä paljon\nliikkuneena tunsi myrskyn tavat, käänsi laivansa heti vastatuuleen,\nmelkein etelään, josta myrskykeskus oli tuleva.\n\nTaivas peittyi harmaaseen väriin, tuulenpuuskat kävivät yhä\nvoimakkaammiksi, laiva heittelehti niin rajusti, että kaikki\nliikkuminen kannella kävi aivan mahdottomaksi, ja matkustajat\nhyteissäänkin sidottiin leveillä, vuoteen yli pingotetuilla\nnahkavöillä kiinni. Varsinaisen kiivaimman myrskyn kouriin laivamme\nei kuitenkaan joutunut, vaan olimme selviytyneet jokseenkin vähällä\ntästä ensimmäisestä puuskasta. Sen päätyttyä vallitsi aivan tyyni.\nMutta kapteeni vakuutti, että pian saapuu myrskyn toinen reuna yllemme.\nJa se tulikin, mutta nyt aivan vastakkaiselta puolen. Kiireesti oli\nlaiva tällä välin taas käännetty tuuleen, ja pian alkoi samanlainen\nheittelehtiminen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Hyvin laiva kokeensa\nkesti, vaikka liitoksissaan rutisikin, eikä kapteeni Gardenerkaan\nnäyttänyt koko tapausta ottaneen millään tavalla sen vakavammin.\n\nKuala lähestyi Menam-joen suistoa, joka oli niin tasaista ja laakeaa,\nettä me ensikertalaiset luulimme laivamme pian pysähtyvän. Mutta siinä\nerehdyimme. Matka jatkui yhä edelleen jokea pitkin, joka monin laajoin\npolvekkein kiemurteli vainioitten keskitse, suunnilleen vielä päivän\nverran. Tuntui omituiselta kulkea valtamerilaivalla jotenkin kapeata\njokea myöten, ympärillä tasaiset riisivainiot; koko matkasta sai sen\nhassunkurisen kuvan, että laiva ja kaikki muutkin laivat, joita näkyi\nyhtaikaa useampiakin taivaanrannalla tätä samaa jokea nousemassa,\nolisivat kulkeneet maalla. Jonkin matkaa edellämme näkyi laiva, sen\nodotti tulevan meitä vastaan, mutta vähän ajan päästä se kääntyi meidän\nlaivamme kanssa matkaamaan samaan suuntaan, jolloin laivamme vuoro\nsaattoi olla, joen polvekkeen kääntyessä, muuttaa suuntansa toiseen\nlaivaan nähden päinvastaiseksi. Kaikki eri suunnissa näkemämme laivat\nolivat joko matkalla Bangkokiin tai sieltä pois, kaikki kulkivat samaa\njokea, vaikka sitä ei ensi katsomalla saattanutkaan uskoa todeksi.\n\nVasta vähitellen seutu alkaa muuttua jonkin verran metsäisemmäksi\nja epätasaisemmaksi, kunnes lopulta saavutaan Siamin pääkaupunkiin,\nMenam-joen rannalle. Kaupunki sijaitsee laakeassa laaksomaassa ja\non monessa suhteessa hyvin outo näky ensi kertaa sinne tulijalle.\nKaupungin kohdalla joen täyttävät erikokoiset ja -näköiset laivat ja\nennen kaikkea veneet, joita on todella suunnaton määrä. Ainakin noin\nkolmannes kaupungin asukkaista kuulemma asuukin koko elämänsä näissä\njokiveneissä. Siellä kauppiailla on liikekonttorinsa, myymälänsä,\nniissä on ravintoloita ja niissä asukkaat asuvatkin. Veneestä veneeseen\njohtavat lauttakäytävät, jotka monin paikoin saattavat olla leveitäkin,\nmelkeinpä kaduiksi katsottavia.\n\nKaupunkiin saavuttuamme asetuimme asumaan Oriental Hotel-nimiseen\nmatkustajakotiin, eurooppalaiseen hotellintapaiseen, varsin siistiin\nlaitokseen, jonka isäntänä oli muuan sveitsiläinen, hyvin rakastettava\nja ystävällinen mies. Saimme varsin mukavat huoneet. Hotellihuone oli\nkolmiosainen, avonainen parveke, jossa enimmäkseen oleskellaan, huone,\njossa on makuusija seinän vieressä ja suuri sähköllä käypä tuuletin,\npunka, suuripotkurinen pyörivä laitos katossa ilman liikkeellepanijana,\nja kolmantena osana pieni huone, jonka kalustona on vesisaavi ja siihen\nkuuluva kiulu. Kuuma oli, vähän väliä piti riisuutua alasti ja valella\nitseään runsaasti vedellä.\n\nIllalla levolle mennessämme asetettiin vuoteemme ympärille laaja\nmoskiittoverkko. Se olikin tarpeen, sillä öisin oli liikkeellä paljon\nkaikenlaisia hyönteisiä, joista useimmat hyvin kiusallisia ja muutamat\nmyrkyllisiäkin. Niiden luku olikin suuri ja myös lajirikkaus tavaton.\nOli suuria loistavia, myrkyllisiä perhosia, monenlaisia tulikärpäsiä,\nvaltavan isoja tuhatjalkaisia ja jos jonkinnäköistä muuta hyönteistä.\nNäitä seuratessa johtui mieleen, että meikäläiset mustat ja punaiset\nyövieraat ovat sangen viattomia näiden tropiikin edustajain rinnalla.\nVarsinkin tuhatjalkaiset saattavat olla kiusallisia. Pelästyessään ne\ntarttuvat kaikkine lukemattomine jalkoineen ihoon niin lujasti kiinni,\nettä poisreväistäessä syntyy ilkeä ja hyvin vaikeasti parantuva haava.\nOnneksemme meidän ei tarvinnut tehdä lähempää tuttavuutta näiden\neliöitten kanssa.\n\nYöllä kuului lisäksi monenlaisia omituisia ääniä. Huomiotani herätti\nvarsinkin kummallinen tsit-tsit-tsit-sihinä, jonka aiheuttivat pienet\nsisiliskot, miltei ihmisen ihon väriset, vaaleanharmaanpunervat\notukset, noin 10—15 sentin mittaiset matelijat, jotka pyydystelivät\nhyttysiä ja kärpäsiä, mutta jättivät rauhaan myrkylliset elävät; ne\neivät itsekään ole millään tavalla vaarallisia. Päivisin niitä ei\njuuri huomaa, ne kun ovat piiloutuneina, jollei erikoisesti rupea\ntarkastelemaan niiden piilopaikkoja, siksi hyvin niiden väri on niille\nsuojana. Ja lisäksi ne ovat päivänvalossa melkeinpä läpikuultavia.\n\nKun olimme hotellissa sellaisia vieraita, joille sikäläiset olot ja\ntavat olivat outoja, hotellin ystävällinen isäntä hyvin auliisti\nopasteli ja neuvoi meitä kaikessa, mikä kuului maan tapoihin ja\nvarsinkin yöllä suojautumiseen.\n\nOma hotellimme oli rakennettu täysin eurooppalaiseen tapaan, mutta\nBangkokin muut rakennukset näyttivät meistä oudoilta. Seinää\nrakennuksissa oli näet vain keskikohdalla, alaosassa oli miltei puolen\nmetrin korkuinen avonainen rako ja samanlainen ylhäälläkin välikattoa\nvasten. Laivakonttorit ja kaikki virastot oli rakennettu tähän tapaan.\nOhikulkija näki huonekalujen ja huoneessa oleskelevien ihmisten\njalat, mutta ei muuta; jolloinkin saattoi myös nähdä jonkun tukan tai\npäälaen yläraosta. Tällainen rakennustapa johtuu tietenkin kuumasta ja\ntukahduttavasta ilmastosta. On välttämätöntä saada huoneisiin raikasta\nilmaa, kaikissa huoneissa on ylhäällä ja pöydillä sähkötuulettimet.\nErinomaisen kauniin näyn tarjosivat itse alkuasukkaat, varsinkin\nnaiset. Kaikki eurooppalaiset, joiden kanssa jouduimme kosketuksiin,\nolivat sitä mieltä, että siamilaiset ovat maailman sopusuhtaisimmin\nrakentuneita ihmisiä; heillä on pyöreät käsivarret, kauniit kädet,\npehmeästi ja sopusuhtaisesti muodostuneet jalat ja sulavat, pehmeät\nliikkeet. He olivat kaiken kaikkiaan hyvin miellyttävän näköisiä:\nheillä oli ruskea samettimainen iho ja pukuna yksi ainoa valkoinen\npitkä vaatekappale, »sarong», joka kierretään moneen kertaan vartalon\nympäri ja jonka loppupää sitten vedetään takaa jalkojen välistä eteen\nvyötäisille, mihin se yksinkertaisesti kiinnitetään pistämällä vaatteen\npää vartalon ympäri kierrettyjen kerrosten alle. Sääret jäävät täten\npuolireiteen saakka paljaaksi. Miesten sarong on usein paljon kapeampi\nkuin naisten.\n\nOn erinomaisen kaunis näky seurata siamilaisten naisten liikkuvan\nasioillaan sarongeissaan, heidän kantaessaan olallaan pitkästä\nbambusauvasta riippuvia laakeita korejaan, joissa ovat heidän\nostoksensa tai vaatemyttynsä, mennessään Menamin rantaan niitä pesemään\ntai taitavasti kantaessaan tavaransa päänsä päällä, sulavin liikkein ja\nvaivattomasti kulkien.\n\nLaivallamme oli matkustajana ollut eräs italialainen liikemies,\njolla oli oma konttorinsa Bangkokissa. Jo laivamatkan aikana hän oli\nkertoillut meille yhtä ja toista Siamin oloista ja oli tarjoutunut\nauttajaksemme. Nyt Bangkokiin tultuani minun piti tietenkin\nlähettää Siamin ulkoasiainministeriöön virallinen nootti, ilmoitus\nsaapumisestani, ja samalla minun piti pyytää ulkoministeriltä\nvastaanottoa. Tämän nootin otti tuo italialainen konttorissaan nyt\npuhtaaksikirjoitettavakseen ja hän sen toimitti sitten perillekin.\n\nUlkoministeri, jona siihen aikaan oli kuninkaan setä, H. K. K. prinssi\nDevavongse, antoi viipymättä vastauksensa. Vastausnootissaan hän\nmääräsi vastaanoton tapahtuvaksi kello 2 yöllä!\n\nValmistauduin huolellisesti tähän ensimmäiseen diplomaattiseen\ntehtävääni. Meikäläiseen juhlapukuun, hännystakkiin ja silkkipyttyyn\npukeutuessani rupesin jo epäilemään onnistumistani. Tukahduttavassa\nkuumuudessa ja kosteudessa huomasin piankin, ettei hännystakki ollut\noikein sopiva minun kannaltani. Jos oli ollut tukahduttavaa jo\nmuutenkin, lievensihän sitä aina vesisaavin luona käyminen ja itsensä\nvaleleminen; mutta nyt tunsin oloni melkeinpä sietämättömäksi.\n\nLäksin kuitenkin matkaan. Autossa jo huomasin, että pahat aavistukseni\nrupesivat täyttymään. Kovitettu valkea kaulukseni rupesi osoittamaan\narveluttavia pehmenemisen merkkejä, eikä taitanut silitetty\npaidanrintamuksenikaan enää kestää ankaraa arvostelua. Lohdutin itseäni\nkuitenkin sillä, että saman kärsimyksentien ovat luultavasti kaikki\nminun edeltäjänikin täällä Siamissa kulkeneet.\n\nUlkoministeriön vastaanottohuoneessa kohtaloni hetki viimeinkin löi:\nprinssi Devavongse tuli vastaani ystävällinen hymy huulillaan, mutta —\nja sen ensimmäiseksi kaikesta huomasin — hän oli pukeutuneena valkeaan\nsilkkipaitaan ja lyhyihin polvihousuihin. Tervehdimme sydämellisesti\nja vaihdoimme muutamia muodollisia lauseparsia molempien maiden\nnyt alkaneesta läheisemmästä keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja\nmolemminpuolisten ystävällisten suhteitten jatkumisesta, mutta olin\najatuksissani vain puolittain mukana, sillä koko ajan minua vaivasi\npukujemme räikeä erilaisuus ja ennen kaikkea tukala oloni frakissani.\nOlin tähän asti hikoillut puhtaasti ulkonaisten olosuhteitten\nvaikutuksesta, mutta nyt siihen antoi lisänsä sisäinen levottomuuteni.\nTunsin oloni suorastaan kestämättömäksi ja olin iloinen kun vastaanotto\nvihdoinkin päättyi.\n\nHotelliin palattuani oli moitteeton asuni kurjassa kunnossa. Lohdutin\nitseäni sillä, että olinhan kaikitenkin täyttänyt sen, mitä minulta\nodotettiinkin.\n\nVastaanotossa oli minun ollut lyhyesti toimitettava perille Suomen\nhallituksen kiitollisuuden ilmaus itsenäisyytemme tunnustamisen\njohdosta ja vakuutettava sydämellistä ja jatkuvaa ystävyyttä molempien\nvaltakuntien välillä. Prinssi Phya Devavongse oli halukas pyytämään\nminua jäämään Suomen edustajaksi Siamiin ja valitti erikoisesti sitä,\nettei pohjoismaitten edustuksia ollut Bangkokissa enempää kuin yksi.\nTanskan ministeri.\n\nTanskan ministeri Holst olikin, mikäli minulle jo laivalla oli\nkerrottu, Siamin vaikutusvaltaisimpia miehiä. Italialainen auttajani\noli mm. kertonut, että ministeri Holst itse asiassa hoitikin koko\nSiamin ulkopolitiikan! Mitä Siamissa oli eurooppalaista, se oli yleensä\ntanskalaista. Eikä englantilaisilla enempää kuin ranskalaisillakaan\nollut mitään sanomista Siamin asioissa.\n\nTämä omituinen asiaintila saa selityksensä, kun ottaa huomioon, että\nItä-Intiassa alkuaan oli kolme itsenäistä valtakuntaa: Annam, Siam ja\nBirma. Näistä Ranska on ottanut idässä olevan Annamin suojelukseensa,\nEnglanti lännessä olevan Birman, minkä lisäksi Englanti ja Ranska ovat\nsopineet siitä, että Menam-joen itäpuolella oleva alue on ranskalaisten\nja länsipuolella oleva englantilaisten etupiiriä.\n\nSiamilaiset, jotka tietysti tahtovat mahdollisimman kauan säilyttää\nitsenäisyytensä, ovat tämän vuoksi koettaneet hakea ja omaksua\neurooppalaista sivistystä muualta päin. Ja näin ovat tanskalaiset\njoutuneet etualalle. Bangkokin raitiotievaunut ovat tanskalaisia,\nkaikki Siamin lipun alla kulkevat laivat ovat tanskalaisen kapteenin\nkomennossa ja konemestarinakin on useimmiten tanskalainen. Monet\nsiamilaiset rakennukset ja teollisuuslaitokset ovat tanskalaisten\ninsinöörien ja arkkitehtien suunnittelemia ja rakentamia. Näin Siam\non todellisuudessa, joskaan ei nimellisesti, Tanskan siirtomaa.\nSiamin ja Tanskan välit ovat olleetkin sangen läheiset, suurin Siamin\nlähetystöhän oli tähän aikaan Kööpenhaminassa.\n\nTämän kaiken muistaen saa selityksensä myös ulkoministerin prinssi\nPhya Devavongsen halu saada perustetuksi Suomen lähetystö Bangkokiin.\nEihän Suomen ja Siamin välillä voinut syntyä minkäänlaisia poliittisia\nristiriitoja enempää kuin Suomen ja Tanskankaan.\n\nOlin tuskin ehtinyt ulkoministeriöstä takaisin hotelliini, kun\nulkoministeri yksin, pienessä lordissaan ja tavalliseen eurooppalaiseen\nhellepukuun pukeutuneena, pieni lippalakki päässään, saapui aamuyöstä\nluokseni. Jatkoimme ulkoministeriössä, virallisen käyntini yhteydessä\naloitettua keskustelua. Erittäin kiinnostunut ulkoministeri oli\npohjoismaita koskeviin asioihin. Prinssi Devavongse mainitsi, että\nSiamin kuningas, Maha Vajiravudh Phra Mongkut Chao, olisi hyvin halukas\ntarjoamaan vastaanottoaterian, mutta edellisellä viikolla oli hovissa\nsattunut kuolemantapaus: kuninkaan äiti oli kuollut, joten kuninkaan\npiti nyt budhalaiseen tapaan ja hovietiketin vaatimuksesta pysytellä\nyksikseen suruineen. Kun hovisuru kesti kauemmin kuin voin Bangkokissa\nviipyä, en tänä aikana tavannut kuningasta. Mutta ulkoministerin\nsanojen mukaan minulla olisi tilaisuus osoittaa osanottoani käymällä\ntemppelissä, jonne kuningasäidin ruumis oli asetettu lit de paradelle.\n\nKun tunsin budhalaisten rukousmenoja ja tapoja hiukkasen ennestään,\nteinkin tämän viimeisen palvelukseni. Temppelissä, jonne vainajan\nruumis oli asetettu komealle katafalkille alttarin eteen, vallitsi\njuhlallinen hämäryys ja hiljaisuus. Katafalkkia ympäröivien äänettömien\nsiamilaisten vartioiden seisoessa kunnia-asennossa arkun ympärillä\nheittäydyin budhalaiseen tapaan maahan ja suoritin osanottoseremonian.\n\nKun ministeri Holst, niin kuin jo aikaisemmasta selveni, oli maan\nasioissa hyvin vaikutusvaltainen mies ja tavallaan virkatoverini, menin\nseuraavana päivänä hänen puheilleen. Lähetystössä tapahtui vastaanotto\nkutakuinkin seuraavaan tapaan.\n\nEsitin itseni ja annoin nimikorttini. Ministeri Holst silmäisi siihen\nja sanoi:\n\n»Finland, Finland? — minulla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa.\nOlen Tanskan, Ruotsin, Norjan, Hollannin, Belgian ym. kaikkiaan 11 maan\nvirallinen edustaja täällä, mutta Suomea en edusta enkä näin ollen voi\nTeitä auttaa, vaikka tahtoisinkin. Mutta mitä asianne koskee?»\n\n»Olen käynyt ulkoasiainministerin, H.K.K. Prinssi Dewawongsen\nvastaanotolla ja H.K. Korkeutensa on myös suvainnut kunnioittaa\nminua vastavierailullaan luonani. Minut on hallitukseni nimittänyt\nviralliseksi edustajaksi Japaniin ja Kiinaan ja saamani tehtävän\nmukaisesti olen täällä esittänyt Siamin hallitukselle kiitollisuutemme\nitsenäisyytemme tunnustamisen johdosta.»\n\nTästä vastauksestani hämmästyneenä ja samalla ilostuneena ministeri\nHolst sanoi: »No, sittenhän me voimme hyvinkin jakaa näitä edustuksia,\nsillä täällä tarvitaan kyllä vähän lisävoimia diplomaattikuntaan.\nTäällä tarvittaisiin sitä paitsi insinöörejä, metsänhoitajia\nja ylipäänsä vaikka mitä. Siamilaiset ovat rehellistä ja hyvin\nyritteliästä kansaa ja kaikilla skandinaaveilla on täällä erinomaisen\nhyvä maine.»\n\nTätä samaa teemaa ministeri jatkoi sitten vielä illallakin luonaan\npidetyillä komeilla päivällisillä, joilla oli vieraina useita\nhuomattavia siamilaisiakin. Puhuttiin paljon Suomen ja Tanskan\nvanhoista suhteista, erittäinkin prof. Wilhelm Thomsenista, Suomen\nystävästä, eräästä maailman kuuluisimmista kieltentutkijoista, jonka\nministeri Holst ilmoitti olevan sukuakin itselleen.\n\nVieraiden joukossa oli myös eräs kuninkaallinen prinssi, joka pyysi\nminua käymään luonaan. Hän puhui varsin sujuvasti tanskaa ja oli\nhiljattain palannut Kööpenhaminasta. Käyntini tämän prinssin luona\nmuodostui erittäin hauskaksi ja mielenkiintoiseksi. Prinssi oli jo\netukäteen ottanut selkoa henkilöllisyydestäni ja oli yllättävän hyvin\nperillä Suomenkin asioista ja meikäläisistä olosuhteista, vaikka ei\nkoskaan ollut Suomessa käynytkään. Keskustelumme aikana selvisi,\nettä muuan burjaatti (Siperian mongoleja) Agvan Dordzhi oli yhteisiä\ntuttaviamme.\n\nTämä Agvan Dordzhi oli pitkät ajat oleskellut Tiibetissä, Lhassassa,\nja mikäli oikein muistan ollut siellä oikein Tiibetin rahaministerinä.\nHän oli virkamatkoillaan kulkenut laajalti Aasiassa, käynyt usein mm.\nEtuja Taka-Intiassakin niiden budhalaisia luostareita katselemassa.\nErään matkan hän oli tehnyt Venäjän keisarin Nikolai II:n luokse.\nVaikka tämä hänen matkansa olikin kokonaan epäpoliittinen, oli sillä\nsuuret poliittiset seuraukset, jotka eivät suinkaan olleet suotuisat\nhänen maalleen, Tiibetille. Hän oli nimittäin käynyt Venäjän hovissa\nselostamassa niitä vaikeuksia, joita hänen heimolaisensa burjaatit\nja kalmukit saivat varsinkin uskontonsa harjoittamisen suhteen\nkokea Venäjän rajojen sisäpuolella, ja oli retkensä Pietariin\ntehnyt saadakseen uskonveljilleen Venäjällä tunnustetun aseman\nsuvaittuna uskonlahkona. Mutta tämä hänen matkansa koitui Tiibetille\nonnettomuudeksi. Englantilaiset, saadessaan matkan tietoonsa,\ntulkitsivat sen tarkoituksen toisin. He otaksuivat, että Agvan Dordzhi,\njoka Venäjän keisarille oli lahjoina tuonut joukon harvinaisia\nkalleuksia ja tiibettiläisiä koruja, oli Pietarissa tavoittelemassa\nVenäjän suosiota tai sopimassa sen ylivallan ulottamisesta Tiibetiin.\nEhtiäkseen ennen englantilaiset järjestivät sotilasretkikunnan, ns.\nYounghusbandin retken, Lhassaan v. 1904. Retkikunnan matka Tiibetin\nsydämeen muodostui sotaretkeksi, sillä tiibettiläiset tietenkin\nnousivat vastarintaan, mutta alkeellisilla aseillaan varustettuina\nkärsivät musertavia tappioita. Ne taistelut, joihin tiibettiläiset\nmaahantunkeutujia vastaan antautuivat, muodostuivat suoranaisiksi\nverilöylyiksi; eräässäkin laaksossa n. 500 tiibettiläistä lamaa,\njoista suurin osa oli vain jousilla ja nuolilla varustettuja ja joissa\nvain muutamilla oli keskiaikaisia hakapyssyjä aseinaan, surmattiin\nenglantilaisten murhaavassa konekivääritulessa.\n\nTämä samainen Agvan Dordzhi, johon keskustelumme prinssin kanssa\nkääntyi, oli budhalaisissa maissa hyvin tunnettu ja kunnioitettu. Hän\non mm. perustanut kirjallisuusseuran Mongoliaan; hän nimittäin koetti\nsaada aikaan sellaisia muutoksia mongolinkielen oikeinkirjoitukseen,\nettä se paremmin vastaisi nykyisin puhuttua kieltä.\n\nKaikilla täällä tapaamillani eurooppalaisilla oli se käsitys, että\nsiamilaiset ovat maailman herttaisinta väkeä. Luonteeltaan ja\ntavoiltaan he ovatkin harvinaista kansaa: keskinäisiä riitaisuuksia\nei juuri tunneta ja ylipäänsä heidän kanssaan on hyvin helppo tulla\ntoimeen. Mutta huolimatta siitä, että siamilaiset näin tunnustautuvat\nkaikkien ystäviksi, he eivät kuitenkaan voi sietää kiinalaisia,\nvaikka eivät suorastaan ilmiriidassa heidänkään kanssaan elä. Ja tämä\nvastenmielisyys ulottuu kaikille aloille, ulkopolitiikkaankin. Vaikka\nSiamissa on noin 3-4 miljoonaa kiinalaista, ei Kiinalla ole maassa\nminkäänlaista poliittista edustusta. Kiinalaisten mielestä ei sellaista\ntarvitakaan, koska maa heidän käsityksensä mukaan on oikeastaan Kiinan\nikivanha vasallimaa niin kuin muuten koko muukin Taka-Intia.\n\nTämä Siamin ja Kiinan kylmä suhtautuminen toisiinsa juontaa juurensa\nhyvin kaukaa. Joskus Mantshukeisarien aikana ovat jotkut siamilaiset\n— itämailla yleisesti vallitsevan tavan mukaan — keränneet lahjoja\nja ilmestyneet Pekingiin tarjoten niitä Kiinan keisarille. Keisari\non vastaanottanut lahjat, mutta vaikka onkin samalla — arvoansa\nylläpitääkseen — vastalahjaksi siamilaisille antanut monin verroin\narvokkaammat lahjat, hän on käsittänyt siamilaisten lahjat\njonkinlaiseksi tribuutiksi, Kiinan yliherruuden tunnustamiseksi.\nSiamilaiset puolestaan ovat lahjansa käsittäneet puhtaaksi\nkohteliaisuuden ja hyvien naapuruussuhteiden osoitukseksi.\n\nÄärettömän vähällä toimeentulevat kiinalaiset ovat Siamissa vallanneet\nitselleen kaikki ns. halvimmat ammatit: alistetun tehdastyön ja\nmonet kotiteollisuusammatit, niin kuin suutarin, räätälin, puu- ja\npeltisepän ym., joissa siamilaisia ei juuri näe. Mutta yleisestä\nvastenmielisyydestä näiden kahden kansallisuuden välillä ei suinkaan\njohdu, että siamilaiset kohtelisivat huonosti kiinalaisia, päinvastoin.\nJa siihenhän viittaa oikeastaan sekin, että maassa oleskelevien\nkiinalaisten lukumäärä yhä vain lisääntyy.\n\nBangkokista palasimme Singaporeen siamilaisella laivalla, jonka\nkapteeni tietenkin oli tanskalainen. Singaporeen saavuttuamme astuimme\njapanilaiseen Nippon Jushen Kaisha yhtiön laivaan Shizuoka Maruun.\nLippumme, jonka Lontoosta olimme ostaneet suoraan Kobeen, kelpasi vielä\ntällä laivalla ilman minkäänlaisia lisämaksuja.\n\nShizuoka Marulla kulki elämä suunnilleen samaan tapaan kuin aikaisemmin\nIjo Marallakin, matkaseura vain oli tietysti toinen. Kauniita päiviä\nriitti aivan Shanghaihin asti, minne laivamme matkallaan poikkesi.\n\nLaivalla oli matkustajien joukossa eräs nuori englantilainen\nnainen, joka oli matkalla mennyt kihloihin ensi kerran tapaamansa\nenglantilaisen herrasmiehen kanssa. Kuulimme, että Shizuoka Maran\npoiketessa Colombossa Ceylonilla, jossa on kuuluisia jalokivikauppoja,\nihastunut sulhanen oli ostellut tulevalle rouvalleen runsaasti kalliita\nkiviä, sormuksia, kaula- ja rannerenkaita, ja laivan saapuessa\nSingaporeen oli hankittu vielä yhtä ja toista lisää monien puntien\narvosta. Yleisesti huhuttiin, että häät piti vietettämän heti laivan\nsaavuttua Shanghaihin.\n\nKun laiva saapui satamaan, morsian kehoitti sulhastaan menemään\nkaupunkiin järjestämään huoneen jostakin hotellista. Onnellinen\nsulhanen kiirehtikin matkaan. Mutta hänen lähdettyään ilmestyi rannalle\nmies parin alaikäisen lapsen kanssa ja nämä huusivat heti nähtyään\n»morsiamen»: »Isä, tuolla on äiti!» Petetty sulhanenkin palasi\naikanaan asiansa toimitettuaan, mutta ei tavannut »morsiantaan» enää\nmissään. Mennyt oli hänen »morsiamensa», menneet kaikki Colombossa\nja Singaporessa yhdessä valitut ja ostetut kauniit ja kalliit korut\nja, mikä ikävintä, mennyt myös osa sulhasen omistakin matkatavaroista\n»morsiamen» mukana jonkinlaisena avio-osana tai huomenlahjana.\n\n\n\n\nLIITYN TOKION DIPLOMAATTIKUNTAAN\n\n\nShanghai on maailman suurimpia kaupunkeja, järjestyksessä 6:s.\nAsukkaista on yli 2 miljoonaa kiinalaisia ja vain 35—40 000\nlänsimaalaisia. Eurooppalaisilla on kaupungissa kaksi kaupunginosaa\neli ns. settlementtiä, kansainvälinen ja ranskalainen. Edellisessä\nkadut ovat yleensä varustetut kiinan- ja englanninkielisin nimikilvin,\njälkimmäisessä kiinan- ja ranskankielisin. Ulkoasultaan molemmat\nkaupunginosat eivät suuresti poikkea toisistaan, ranskalainen vain\ntuntuu vähän rauhallisemmalta, siellä kun talot enimmäkseen ovat\nasuintaloja, kun taas kansainvälinen on huomattavasti vilkkaampi monine\nliikerakennuksineen, pankkeineen ja hotelleineen.\n\nNimi Shanghai merkitsee »Ylämeri». Mutta itse asiassa kaupunki ei\nsijaitse meren rannalla, vaan on kaukana sisämaassa, Wang-Pu-nimisen\nJangtsekiangin suistohaaran rannalla. Joki on laivaliikenteelle hyvin\nsovelias; suurimmatkin valtamerihöyryt pääsevät mukavasti Kiinanmereltä\naina Shanghain kaupungin kohdalla olevaan joenmutkaan asti, jonka\nkaupunginpuoleista rantaa sanotaan Bundiksi. Bund oikeastaan onkin\nkoko Shanghain keskus; sillä sijaitsevat kaupungin huomattavimmat\nliikkeet, parhaimmat hotellit, idän tunnetuimpien pankkien konttorit ja\nlänsimaalaisten suurliikkeiden edustajain konttorit.\n\nShizuoka Marun laskiessa rantaan meitä kahta suomalaista olivat kaikki\nShanghaissa silloin oleskelevat suomalaiset saapuneet vastaanottamaan,\njohtajanaan liikemies Edvard Lammin-Koskinen. Shanghain lehdissä\noli ollut tietoja Suomen lähettilään matkasta Japaniin, ja\nhänen poikkeamistaan Shanghaihin halusivat nyt kaikki Shanghain\nsanomalehdetkin käyttää hyväkseen. Suuri joukko sanomalehtimiehiä,\nniin kiinalaisia kuin länsimaalaisiakin kävi kimppuuni udellen ja\ntiedustellen kaikkea mahdollista ja pyytäen erikoishaastatteluja\nomalle lehdelleen. Täytin heidän toivomuksensa niin hyvin kuin siinä\nkiireessä voin, mutta seuraavana päivänä kaupungin huomattavimpia\nlehtiä silmäillessäni totesin, että sanomakseni oli pantu koko joukko\nsellaista, josta minulla itsellänikään ei ollut aavistustakaan.\nEräskin lehti kirjoitti mm., että tehtävänäni oli oleskella Kiinassa\ntäsmälleen puoli vuotta, tammikuun 1. päivästä heinäkuun 1. päivään,\nja loppuvuosi Tokiossa. Virka-aikani näin tarkkaa Japanin ja Kiinan\nkesken jakamista en ollut suunnitellut, en siitä ollut minkäänlaista\nvirallista määräystäkään saanut enkä muutenkaan ollut haastatteluissa\nmaininnut tehtävieni jakautumisesta mitään; mutta ymmärsin hyvin,\nettä kiinalaiset olisivat hyvin mielellään nähneet minun tyttärineni\nheti lähtevän Pekingiin ja jäävän sinne. Mutta alunperinkin oli\naikomukseni asettua Japaniin. Muutenkin oli näissä Shanghain lehtien\nhaastatteluissa yhtä ja toista, joka pani minut ihmettelemään, mitä\nkaikkea sanomalehtimiehet voivatkaan haastattelujensa täytteeksi\nomasta päästään keksiä. Haastattelijain joukossa oli myös muutamia\nesperantisteja, jotka tietysti tavatessaan esperantoa taitavan\nlähettilään pitivät tapausta erittäin huomattavana ja katsoivat minut\nheti aatteittensa kannattajaksi.\n\nSuomalaisten vastaanottajiemme kanssa söimme yhteiset ateriamme Bundin\nvarrella olevassa Astor Housessa. Vietettiinpä tuloni yhteydessä oikein\nSuomen päiväkin. Meitä suomalaisia ei tosin ollut kovinkaan paljon,\nnoin kymmenkunta, mutta sitä läheisempää oli yhdessäolo. Shanghain\nsuomalaisten kaikki kaikessa näytti olevan liikemies Lammin-Koskinen;\nhänen puoleensa näyttiin aina käännyttävän, milloin apua tarvittiin ja\nhänen Bundin varrella oleva ranskalaisia hajuvesiä ja sen sellaista\nvälittävässä liikkeessään suomalaiset olivat tottuneet saamaan apua.\n\nMeille kummallekin tulijalle Shanghain miljoonakaupunki oli tietenkin\nouto ja vieras. Olomme tuntui muutenkin tukalalta, emme olleet\ntottuneet kaupungin tavattoman raskaaseen ja tukahduttavan kuumaan ja\nkosteaan ilmastoon. Kenkiäänkään ei sopinut jättää lojumaan pitemmäksi\najaksi mihinkään komeroon, pian ne siellä rupesivat homehtumaan. Täytyi\naina pitää huoli siitä, että tavaratkin saivat kunnollisesti raikasta\nilmaa. Lisäksi vaivasi meitä kaupungin itämainen melu. Shanghaissa\nniin kuin kaikissa idän kaupungeissa huudetaan ja hoilataan kuin\nmarkkinoilla, jokainen koettaa saada äänensä kuulumaan ylimpänä ja niin\njo kilometrien päästä kuuluu pauhinaa jos jonkinlaista. Tässä melussa\nja kosteassa kuumuudessa tunsimme olevamme kuin jonkinlaiseen outoon\ntaikamyllyyn vangiksi suljettuja.\n\nKauan vaivamme eivät onneksi kestäneet, sillä jo vuorokauden kuluttua\nShizuoka Maru jatkoi matkaansa Japaniin. Jälleen avomerelle päästyämme\ntunsimme itsemme kuin vapautetuiksi ja turvallisiksi vanhojen, jo\ntutuiksemme tulleiden matkatovereittemme joukossa, kotiinpalanneiksi\nShanghain hullunmyllystä.\n\nJapanin saaria lähestyessämme huomasi heti, että maa, johon nyt\nsaapuisimme, oli luonnoltaan ja pinnanmuodostukseltaan aivan\ntoisenlaista kuin Kiinan laakean yksitoikkoinen, matala rannikko.\nRupesi näkymään vihreitä, metsäisiä kukkuloita, vuortenrinteitten\nviljelyksiä, viljavia vainioita, kyliä, pikku kaupunkeja, saaria.\nPellot olivat kauempaa katsoen kuin vuorenrinteille rakennettuja\nportaita, mutta lähempää huomasi, että ne olivatkin riisipeltoja,\nsuurella vaivalla rinteelle tasoitettuja, matalin penkerein\nreunustettuja pitkiä ja kapeita riisivainioita, jotka saattoivat\nulottua koko vuoren ympäri. Alempana laaksossa saattoi joskus nähdä\nvilaukselta pienen kylän pienen pienine somine rakennuksineen ja hyvin\nhoidettuine ympäristöineen.\n\nShisuoka Maru kääntyi sitten Japanin sisämerelle, pääsaaren\nHondon ja Shikoku-saaren väliin. Eteemme aukeni uusi, viehättävä\nnäky. Saarekkaalla sisämerellä näkyi purje purjeen vieressä:\nkalastaja-alukset, suuremmat ja pienemmät puikkelehtivat veneineen\ntoistensa ohi merinuottiaan ja -verkkojaan laskien ja kokien ja\nmonenlaisia pyydyksiään perässään laahaten, toiset matkallaan jo\nsaaliineen koti valkamaan. Shiauoka Maru kulki majesteetillisena\ntämän tuhansiin nousevan kalastajalaivaston keskitse, »tiheäänasutun\nsisämeren» halki, kohti Hondolla olevaa Koben satamaa. Taaksemme jäivät\nvähitellen kalastaja-alukset toinen toisensa jälkeen, vasemmalla\nvilahteli saarten lomitse Hondo, jossa silloin tällöin saattoi erottaa\njunan sen tullessa matkallaan rannemmaksi hävitäkseen heti jälleen\nmetsäisten kukkuloiden taakse, oikealla Avajishima-saari, jonka jälkeen\nlähestyimme Koben satamaa.\n\nEtelään viettävien vuorten ja meren välissä tällä kaupungilla\non erinomaisen edullinen ja kaunis asema ympäröivien metsäisten\nkukkuloiden juurella.\n\nLaskiessamme satamaan aallonmurtajan sisäpuolelle pitkän\nmerellepistävän laiturin ääreen oli rannalle kerääntynyt joukko\nvastaanottajia, hiljaista, odottavaa joukkoa. Ei kuulunut tältä\nlaiturilta sellaista hälinää ja huutoa kuin oli ollut vastassamme\nSuezissa, Dzhibutissa, Colombossa, Singaporessa ja viimeksi Shanghaissa.\n\nTuntui oikein oudolta seurata japanilaista vastaanottoseremoniaa.\nErityisen selvästi syöpyi muistiini erään japanilaisen pariskunnan\ntervehtimisseremonia. Mies oli ollut poissa Japanista yhteen menoon\n8 vuotta, mutta siitä huolimatta aviopuolisot, nyt ensi kertaa tuon\npitkän ajan jälkeen tavattuaan, pysähtyivät muutaman askeleen päähän\ntoisistaan ja kumarsivat toisilleen syvään ja pitkään. Odottamiani\nsyleilyjä, naurua ja kovaäänistä iloista keskustelua ei syntynyt.\nKumpainenkin seisoi siinä syvään kumartuneena ja ikään kuin henkeään\npidätellen, katselivat toisiaan miehen vihdoin ensimmäisenä hiljalleen\nojentuessa. Mutta vaikka japanilainen näin peittääkin innostuksensa ja\nkatsoo velvollisuudekseen kaikkien tunteittensa tukahduttamisen ainakin\nulkomaailmalta, huomaa kuitenkin heitä lähemmin tarkastellessaan, ettei\ninnostusta ja tulisuutta suinkaan heiltä puutu.\n\nTuo japanilainen tervehtimisseremonia on kaunis ja arvokkuutta\ntehostava. Se ei ole yksin tervehtimistapa, vaan myös kunnioituksen\nosoittamistapa. Kumartaminen tapahtuu hyvin hitaassa tahdissa, ja\nerityisen tärkeänä japanilainen pitää siitä, että arvossa alemman pää\npainuu syvempään kuin hänen tervehdittävänsä. Tervehdyksen alussa\nmolemmat katsovat toisiaan silmiin, mutta kumartamisen edistyttyä\nsyvemmälle katseet tietenkin suunnataan maahan. Arvokkaamman asiana on\nnousta ensin ja hänen esimerkkiään seuraa välittömästi aiempi, tai, jos\nmiehestä ja naisesta on kysymys, nainen.\n\nTämmöisiä tervehtijäpareja saatiin laivastamme ja laiturilla\nodottelijoista useampiakin. Alku jäykkyyden kadottua rupesi kuitenkin\npingoittuneisuus laukeamaan ja pian alkoi kuulua vilkasta keskustelua,\nnaurua ja huudahduksia, joista huomasi, että jälleentapaamisen ilo oli\nmonillakin varsin suuri.\n\nLaivasta selviydyttyämme läksimme heti Koben asemalle jatkaaksemme\nmatkaamme heti Tokioon. Laivalla tuttaviksemme saamamme ja muutamat\nmeille aivan tuntemattomatkin japanilaiset auttoivat meidät\nystävällisesti ja kohteliaasti oudon kaupungin läpi Tokion junaan\nsaakka.\n\nJapanilainen juna lähti meitä siis kuljettamaan taipalemme loppuosalla.\nVaunu johon olimme saaneet paikkamme oli pitkä ja kapea, istuimet\nvastakkain kuin meikäläisissä vanhemmissa raitiotievaunuissa. Juna\nkiiti nopeata vauhtia, mutta vaunun kulku oli siitä huolimatta erittäin\ntasaista, vailla kolinaa ja tärinää. Vaunun keskikäytävällä oli pieniä\nkuoppia, jotka näyttivät tekevän tuhka- ja sylkiastian virkaa.\n\nLippujamme tarkastamaan saapuva junailija oli hyvin nuori poikanen,\nvastikään erikoiskoulutuksensa päättänyt ja heti junailijaksi\nmäärätty. Suunsa edessä hän piti nenäliinaa ja päänsä sivuun\npuhuteltavastaan kääntäen hän hyvin kohteliaasti ilmoitti, että\n»Suokaa anteeksi, nyt olisi matkalipuista kysymys.» Huomasin, että\njapanilaiset yleensä keskustellessaan eivät mielellään pitäneet\nkasvojaan suoraan puhuteltavaansa kohti, vaan käänsivät päänsä hiukan\nsivuun. Japanilaisissa kouluissa opetetaankin hyvin tarkkaan, miten\ntaudinsiemenet helposti saattavat levitä juuri keskusteltaessa, jolloin\nsylkihiukkaset leviävät ympäristöön. Tämän takia junailijakin kulki\nnenäliinalla koko ajan suunsa peittäen.\n\nMuuten oli omituista havaita, että vaikka miehet istuivat vaunussa\nniin kuin penkillä yleensä istutaan, melkein kaikki naiset sen sijaan\nolivat asettuneet selkä keskikäytävään päin. Jalat ristissä allaan he\nkatselivat ohikiitävää maisemaa.\n\nJunassa oli myös ravintolavaunu. Ateriat olivat täysin eurooppalaisen\ntavan ja maun mukaan valmistettuja, niiden ainoana vikana oli vain se,\nettä ne tuntuivat liian pieniltä. Meikäläisen nälkäisen vatsalle vasta\n2—3 tuollaista ateriaa tuntui tyydyttävältä.\n\nJunan viimeinen vaunu oli erikoinen seurusteluvaunu, jossa oli mm.\npieni kirjasto, erilaisia pelejä ja suuri osasto isoine ikkunoineen\nnäköalojen ja nähtävyyksien seuraamista varten ja vaunun takapäässä\nvielä avonainen parveke.\n\nPölystä, josta meikäläisissä matkustajajunissa saa ainakin kesällä\nkovasti kärsiä, ei näkynyt jälkeäkään tässä japanilaisessa junassa.\nRatapenger olikin pitkin matkaa päällystetty erikoisilla kivilaatoilla,\njotka eivät pysty pölyä nostattamaan.\n\nJo monia peninkulmia ennen Tokiota huomasi, että vähitellen lähestyimme\nmaan miljoonakaupunkia, Japanin keskusta: seudun asutus tiheni\ntihenemistään, kaupunki seurasi toistaan milteipä ilman selvää rajaa ja\nkaduilla liikenne vilkastumistaan vilkastui.\n\nTokion pääasemalle saavuttuamme menimme heti Tsukiji-Sejoken-nimiseen\nhotelliin, joka sijaitsi jonkin matkan päässä asemalta itään. Nyt ei\ntätä Tsukiji-Sejoken-hotellia enää ole, 3-kerroksinen, omituiseen\ntyyliin rakennettu suuri puurakennus purettiin jo meidän Tokiossa\nollessamme ja sai antaa tilaa ajanmukaisemmalle rakennukselle.\nHotelliksi Tsukiji-Sejoken oli melko suuri, huoneita oli sadoittain,\nkaikki eurooppalaiseen tapaan kalustettuja. Nimi Sejoken merkitseekin\nlänsimaalaista tai eurooppalaista.\n\nTuskin olimme hotelliimme kunnollisesti asettuneet, kun kimppuumme\nkävi sanomalehtimiehiä aivan samaan tyyliin kuin viimeksi\nShanghaissa. Vähän väliä piti asettua johonkin salinnurkkaan tai\neteisaulaan valokuvattavaksi. Erikokoisia valokuvauskoneita oli\npystytetty eteeni, toiset pitivät kojeitaan käsissään, ja monia\nkymmeniä magnesiumräjähdyksiä sain kokea, ennen kuin pääsin rauhaan.\nAikakauslehdetkin, puhumattakaan jokapäiväisistä sanomalehdistä,\nhalusivat kuvia uudesta Tokioon saapuneesta eurooppalaisesta\nlähettiläästä ja hänen tyttärestään.\n\nKun sitten myöhemmin luki, mitä lehtiin oli kirjoitettu, joutui\nuseimmiten hämmästymään sitä kekseliäisyyttä, jota haastattelijat\nolivat osoittaneet. Asioista, joista haastateltu ei ollut maininnut\nhalaistua sanaakaan, saattoi olla laajat ja perinpohjaiset kuvaukset!\nJopa eräskin sanomalehti oli kuvannut minut, diplomaattikuntaan\nkuuluvan, jonkin japanilaisen puolueen innokkaaksi kannattajaksi\nja suosijaksi, minkä puolueen, en valitettavasti enää muista! Myös\ntyttäreni mukanaolo herätti huomiota. Kun mainitsin, että Suomessa\nnaisillakin on valtiollinen äänioikeus, saivat naisasianaiset,\njoiden piirissä äänioikeuskysymys tietenkin oli keskeisimpänä\npäämääränä, uutta vettä myllyynsä. Monet muutkin ilmoitukseni oli\ntulkittu hyvin omaperäisellä tavalla. Huomasin, että tästä lähtien\noli oltava enemmän kuin varovainen kaikessa sanomalehtien edustajain\nhaastattelutilaisuuksissa.\n\nTämän ensimmäisen haastattelutulvan yhteydessä jouduin myös\nkosketuksiin japanilaisten esperantistien kanssa. He olivatkin jo\nkauan odottaneet liikkeellensä minusta auttajaa ja tukijaa. Mutta\nloppujen lopuksi kävikin niin, että minulle oli heistä paljon suurempi\nhyöty kuin heille minusta. Suomen tunnetuksitekemisessä varsinkin he\nsaivat paljon aikaan monella alalla. Kun minulta pyydettiin johonkin\ntilaisuuteen esitelmä, esitin sen tavallisesti esperantoksi ja tulkki\ntavallisesti, milloin varsinkin Suomesta oli kysymys, lisäsi omasta\npuolestaan puheeseeni paljon ylimääräistä kaunista ja Suomelle\nsuotuisaa. Japanilaisista sanomalehtimiehistä minulla on erinomaisen\nhyvät muistot. Minun täytyy antaa heille se tunnustus, että he niin\nhyvin suhtautuivat Suomeen ja kirjoittivat asioista yleensäkin siihen\ntapaan, että mielelläni niistä myös vastasin. Missään tapauksessa en\nvoi moittia japanilaisia sanomalehtimiehiä enkä heidän suhtautumistaan\nSuomeen; päinvastoin, monessa suhteessa he osoittautuivat hyvinkin\nalttiiksi edistämään tarkoituksiani.\n\nTsukijien-Sejok-hotellissa, joka siis oli ensimmäinen virallinen\nlähetystömme olinpaikka, ryhdyin heti diplomaattisen asemani\nedellyttämiin toimenpiteisiin. Pienellä Lontoosta ostamallani\nCoronakirjoituskoneella naputtelin nootin Japanin ulkoministerille\nilmoittaen saapumisestani ja pyytäen vastaanottoa valtakirjani\njättämiseksi sekä ilmoitukset tulostani myös kaikille Tokiossa\nsilloin oleville ulkovaltain lähettiläille ja asiainhoitajille. Kun\nminulla ei vielä ollut minkäänlaista kanslia-apulaista, ei edes\npalvelijaakaan ja kun en katsonut sopivaksi käyttää tähän tehtävään\nhotellinkaan henkilökuntaa, jouduin itse toimittamaan kaikki noottini\nasianomaisiin paikkoihin. Rikshalla ja autolla ajaen kiersinkin sitten\nsekä ulkoministeriön että koko Tokion diplomaattikunnan. Näin pääsin\ntutustumaan eri maiden lähetystöihin paljoa nopeammin, pääsin tekemään\njo heti alussa vertailuja eri lähetystöjen välillä ja yleensäkin\ntutustumaan diplomaattikunnassa vallitseviin olosuhteisiin, joiden\ntunteminen minulle tietenkin oli hyvin tärkeätä. Olinhan uusi tulokas\ntähän joukkoon.\n\nTokiossa olevat suomalaiset ja eräät japanilaiset luterilaiset\nlähetyssaarnaajat, jotka lähetyssaarnaaja Watanabe — muuten naimisissa\nsuomalaisen naisen, omaa sukua Siiri Pitkäsen kanssa — oli koonnut,\nkutsuivat minut ja tyttäreni tervetuliaisjuhlaan Uenon puiston suureen\nravintolaan. Juhlapäivällisillä pidettyjen puheiden joukosta muistan\nelävästi pastori Jamagutshin muotokauniin ja lennokkaan tervetuliais-\nja ylistyspuheen, jossa hän erikoisen lämpimin sanoin ylisteli\nSuomea ja suomalaisia, johon vastatessani vertasin Suomea ja Japania\nkuuseen ja kirsikankukkaseen, joiden välille ei koskaan voi syntyä\nminkäänlaisia eturistiriitoja eikä väärinkäsityksiä. Tätä pastori\nJamagutshin puhetta seurasi kuitenkin jälkinäytös.\n\nPuheessaan pastori Jamagutshi oli selittänyt, että tervetuliaisjuhla\nsamalla oli muodostunut japanilais-suomalaisen yhdistyksen\nperustamistilaisuudeksi ja sen ensimmäiseksi kokoukseksi. Jo seuraavana\naamuna tuli luokseni Tsukiji-Sejoken-hotelliin Japanin valtiollisen\npoliisin edustaja, eräs Oka-niminen, hyvin hillitysti ja miellyttävästi\nkäyttäytyvä herrasmies, vaatimaan minulta lähempiä tietoja tuosta\njapanilais-suomalaisesta yhdistyksestä, josta hänen saamiensa tietojen\nmukaan oli puhuttu Uenon puiston päivällisillä, vaati nähdäkseen\nyhdistyksen sääntöjä selittäen samalla, että koko yhdistys on laiton,\nkoska sitä ei ollut asianmukaisesti rekisteröity.\n\nIlmoitin kohteliaasti, että olin yllättyneen iloinen siitä, että\nJapanin valtiollinen poliisikin tunsi mielenkiintoa tällaisen\nyhdistyksen perustamista kohtaan ja että hän samoin kuin kaikki\nmuutkin asiaan innostuneet japanilaiset ovat tervetulleita yhdistyksen\njäseniksi, kunhan nyt sellainen yhdistys ensiksi perustetaan.\nValitettavasti minä en voinut antaa hänelle sen lähempiä tietoja\ntästä yhdistyksestä, mutta neuvoin häntä kääntymään perustamissanat\nlausuneen pastori Jamagutshin puoleen, ehkä hän voisi antaa poliisille\ntyydyttävät tiedot.\n\nSamaisesta Okasta tuli myöhemmin Japanin valtiollisen poliisin\npäällikkö. Tapasin hänet myöhemmin useasti ja meistä tuli vähitellen\nerinomaisen hyvät ystävät. Oka tunnusti sitten kerran, että tuossa\nkohtauksessamme Tsukiji-Sejokenissa hän oli ensi kerran elämänsä aikana\njoutunut vaikeaan tilanteeseen: hän oli odottanut vallan toisenlaista\nvastausta minulta ja sanani olivat kokonaan sekoittaneet hänen\nkonseptinsa.\n\nJapanilais-suomalainen yhdistys sitten myöhemmin perustettiinkin, mutta\nolin siihen mennessä jo ehtinyt poistua Japanista.\n\nOlomme Tsukiji-Sejokenissa ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Jo\nmuutaman viikon kuluttua sain lähetyssaarnaaja Watanaben avustuksella\nvuokratuksi Tokion ulkolaidalta, Shintsi-nimisestä kaupunginosasta\npienen japanilaistyylisen rakennuksen. Kun siinä oli yksi huone\nrakennettu täysin eurooppalaiseen tapaan kovine lattioineen, niin se\nmielestäni riitti tyydyttämään lähetystön ensimmäiset vaatimattomimmat\ntarpeet. Huone sisustettiin kansliaksi, ja itse tyttäreni kanssa\nkoetimme elää muissa huoneissa japanilaiseen tapaan, niin kuin olin jo\nnoottienkuljetusmatkoilla nähnyt eräissä lähetystöissä meneteltävän.\nTässä rakennuksessa jouduin sitten järjestämään ensimmäiset viralliset\nvastaanotot.\n\nAsunto oli kuitenkin itse asiassa varsin epämukava. Kun myöhemmin\nkeväällä, toukokuussa, kävi selville, että Argentiinan ministeri palasi\nkotimaahansa, pääsimme muuttamaan huomattavasti parempaan rakennukseen.\nVuokrasopimus vain siirrettiin sellaisenaan Suomen lähetystön nimiin.\nIrtain omaisuuskin aina verhoja myöten seurasi mukana. Suurempiin\nmuutoksiin ei tarvinnut ryhtyä: lipputankokin, joka Argentiinan\nlähetystössä oli maalattu sinivalkoiseksi, kelpasi sellaisenaan\nmeillekin!\n\nUusi asuntomme oli suuri kaksikerroksinen rakennus Matsudjima-nimisen\njapanilaisen rahapohatan yksityispuistossa. Toinen puoli rakennuksesta\nkuului Bolivian lähetystölle ja naapureinamme olivat samassa puistossa\nlännessä Sveitsin lähetystö, myöhemmin sinne saapui Chilen lähetystö,\njonka sijalle vähää myöhemmin asettui Puolan lähetystö. Puisto sijaitsi\nTokion Azabu-nimisessä kaupunginosassa melko lähellä kaupungin\nkeskustaa ja ulkoministeriötä.\n\nNäillä seuduin Suomen lähetystö sijaitsi myöhemminkin.\n\nAzabu-puistossa oleva rakennus oli varsin sopiva lähetystön\nsijaintipaikaksi. Tilavasta eteisestä päästiin suoraan oikealla\nolevaan kansliahuoneeseen, suoraan edessä oli suuri ruokasali ja\nkaksi olohuonetta, joissa pidettiin lähetystön juhlat ja viralliset\nvastaanotot; vasemmalla olivat keittiöhuoneet, toisessa kerroksessa\nkolme tilavaa makuusuojaa. Lisäksi rakennuksessa oli pari pienempää\nhuonetta japanilaista palveluskuntaa varten. Rakennus sijaitsi suuressa\nerittäin huolellisesti hoidetussa japanilaistyylisessä puutarhassa,\netelän puolella oli lammikko, jossa uiskenteli kaikenkokoisia ja\n-näköisiä kultakaloja, jopa myös kesy tarhakäärme.\n\nLähimmät naapurimme, joiden kanssa pääsimme pian hyvin läheisiin\nja ystävällisiin suhteisiin, olivat Chilen lähetystö, noin 300—400\nmetrin päässä oleva Siamin lähetystö sekä Sveitsin lähetystö. Chilen\nlähettiläällä oli kaksi nuorta tytärtä, samoin Siamin lähettiläällä,\njoten tyttäreni hyvin pian sai ikäistään seuraa ja tunsi viihtyvänsä\nTokiossa mainiosti. Myös Sveitsin lähettiläällä oli pari pikkutytärtä,\njoita varten oli palkattu sveitsiläinen hoitajatar neiti Stucki.\nSveitsin lähettilään puoliso, madame Lardy ja neiti Stucki olivat\ntyttärelleni korvaamattomana apuna kaikissa pukeutumis- ja\nkäyttäytymissääntöjä koskevissa asioissa. Myös ministeri Lardy tarjosi\nauliisti diplomaattista apuaan, milloin olin sen tarpeessa.\n\nMinisteri Lardy oli vanhaa diplomaattisukua, jo hänen isänsä oli\ntoiminut maansa edustajana eri maissa, samoin madame Lardy kuului\nSveitsin vanhaan diplomaattikaartiin. Ministeri Lardylle olen paljosta\nkiitollinen. En usko, että asetuttuani Azabun puistoon, kouliintuneiden\ndiplomaattien joukkoon, olisin tehnyt kovinkaan paljon virheitä, enkä\nkuullut tyttäreni käytöksestä muuta kuin kiitosta.\n\nTokiossa oli tähän aikaan Ruotsin ministerinä David Bergström, Ruotsin\nentinen sotaministeri ja Ruotsin Helsingissä ollut pääkonsuli,\njonka rouva oli tyttärensä Ingan kanssa seurannut miestään\nkaukaiseen itään. Inga oli käynyt koulunsakin Helsingissä, vanhassa\nruotsalaisessa tyttökoulussa Kirkkokadun varrella. Pian selvisi\nmyös, että Argentiinankin ministeri del Carril, joka myös oli jonkin\naikaa oleskellut Helsingissä, oli myös kouluttanut tyttärensä Maria\nLouisan tässä samassa Kirkkokadun koulussa. Elma-tyttärenikin oli\ntullut ylioppilaaksi aivan tämän naapuruudessa olevasta koulusta.\nKun sittemmin Siamin lähettiläs vaihdettiin ja hänen kaksi\ntytärtään joutuivat pois Tokion diplomaattilistalta, oli jäljelle\njääneistä kuudesta neitosesta kokonaista kolme saanut Helsingissä\nkoulukasvatuksensa. Näistä kolmesta tuli keskenään erinomaisen hyvät\nystävykset, jokainenhan osasi Helsingin ruotsia!\n\nKun vaimoni ei ollut mukana, oli luonnollista, että tyttäreni\nkutsuttiin kaikkiin niihin tilaisuuksiin, joihin diplomaattikunnan\nnaisetkin kutsuttiin. Kun tyttäreni oli vastikään täyttänyt 18 vuotta,\njoutui hän näin erikoisen huomion esineeksi kaikissa niin hovissa\nkuin diplomaattikunnankin keskuudessa pidetyissä juhlissa. Miss\nFinland-nimellä hän oikeastaan olikin huomatumpi henkilö Tokiossa kuin\nisänsä, virallinen maansa edustaja.\n\nKaikissa juhlia, pukuja, käyttäytymissääntöjä ym. koskevissa asioissa\nmadame Lardy ja neiti Stucki olivat tyttärelleni arvaamattoman suureksi\nhyödyksi. Erilaisiin tilaisuuksiin tarvittiin tietysti yhtenään\nuusia pukuja, milloin laahustimineen, milloin ilman, ja näiden\nvalmistaminen kysyi aikaa ja taitoa. Tyttäreni oli madame Lardyn\nvälityksellä saanut keisarillisten prinsessojen hoviompelijattaren,\nerään Hollanin konsulin lesken osoitteen. Hän valmisti joitakin pukuja\ntyttärellenikin, mutta sitten tyttäreni hankki itselleen ompelukoneen\nja muotilehtien mallien mukaan valmisti itse pukunsa madame Lardyn\nja neiti Stuckin avustuksella. Hoviompelijattaren molemmat sievät ja\nhyvin miellyttävät tyttäret kävivät lähetystössä usein. Toinen heistä\noli erinomainen laulajatar ja joskus pikkujuhliamme viettäessämme\nhän heläytteli kaunista ääntään vieraittemme iloksi. Äitinsä mukana\nhän sittemmin muutti Italiaan, kävi siellä erilaisia laulukouluja,\nkehittyi oikeaksi laulajattareksi ja tuli myöhemmin laajalti tunnetuksi\nTeiko Kiwa-nimisenä, kaikille helsinkiläisillekin tuttuna ja ahkerana\nvierailijanamme.\n\n\n\n\nVENÄJÄN SUURLÄHETTILÄÄN SUHTAUTUMINEN SUOMEN ASIAINHOITAJAAN\n\n\nHeti Tokioon saavuttuani olin lähettänyt ilmoituksen tulostani myös\nVenäjän Tokiossa olevalle silloiselle edustajalle Krupenskille.\n\nEn ollut vielä tarkastanut kaikkia minulle lähetettyjä eri\nlähetystöistä saapuneita vastauksia, kun luokseni saapui Venäjän\nsuurlähetystön sihteeri, herra Abrikosov. Tervehdittyään ja esiteltyään\nhän heti kysäisi:\n\n»Ovatko kaikki Tokiossa olevat lähettiläät ja asiainhoitajat vastanneet\nnootteihinne?»\n\n»Luullakseni niin on asian laita», vastasin.\n\n»Venäjän suurlähettiläs ei mitenkään ole voinut sitä tehdä.\nSuurlähettiläs on Venäjän keisarin valtuuttama, tsaarin edustaja\ntäällä, joten hän ei ole voinut antaa vastaustaan itsenäisen Suomen\nedustajan noottiin. Suurlähettilään lähettämänä olen sen vuoksi\nsaapunut luoksenne tiedustelemaan, oletteko suostuvainen vierailemaan\nsuurlähettilään luona, ei Suomen virallisena edustajana, vaan\nyksityisenä henkilönä.»\n\nVastasin kutsuun mielelläni suostuvani.\n\nKun sitten tapasin itsensä Krupenskin, hän riensi heti selittämään\nminulle, että hänen ei Tokion diplomaattikunnan vanhimpana, doyenina,\nmitenkään sopinut tunnustaa Suomea itsenäiseksi eikä myöskään sen\nvuoksi minua virallisesti Suomen edustajaksi Tokiossa. »Mutta», hän\nlisäsi, »omasta puolestani, yksityisenä henkilönä, minulla ei ole\nmitään enempää Suomea kuin teitäkään vastaan. Omasta puolestani\nvalitan vilpittömästi, etten doyenin ominaisuudessa voi teitä\nvirallisesti tuntea ja tietänne Tokion diplomaattikunnassa millään\ntavalla tasoittaa. Toivoni vain on, että olette niin hyväntahtoinen\nettä ymmärtäisitte asemani velvoituksen. Mutta toisaalta minun täytyy\ntunnustaa, ettei suhtautumiseni teihin tule mitenkään asemaanne\nvaikeuttamaankaan; onhan Japanin hallitus virallisesti tunnustanut\nSuomen itsenäisyyden ja Hänen Ylhäisyytensä ulkoministeri ottanut\nteidät vastaan.»\n\nMitenkään loukkaantumatta suurlähettiläs Krupenskin sanoista, joiten\nsorvaaminen oli varmaan tuottanut hänelle itselleen paljon huolta,\nvastasin hymyillen: »Tehtäväni täällä Tokiossa on vain täyttää\nhallitukseltani saamani tehtävät. Teidän Ylhäisyytenne käsittänee, että\nolen varma siitä, että jos Venäjällä nyt olisi valkoinen hallitus, se\nantaisi Teidän Ylhäisyydellenne ohjeet tällaisiakin tapauksia varten.»\n\nSuurlähettiläs Krupenski myönsi tämän. Hänen edustamansa hallitus oli\nkaatunut, eikä hänen tukenaan enää ollut minkäänlaista hallitusta.\n\nMiten olikaan, suurlähettiläs Krupenski joutui kuitenkin tinkimään\nperiaatteestaan. Jo ensimmäisillä Japanin ulkoministeriön järjestämillä\nillallisilla, joille olin kutsuttu ja joilla oli läsnä myös Espanjan\nJokohamassa asuva lähettiläs, suurlähettiläs Krupenski esitteli\nminut hänelle ja ilmoitti arvonimekseni: »Suomen Tokiossa oleva\nasiainhoitaja!»\n\nLoin ihmettelevän katseen suurlähettilääseen, mutta hän loi silmänsä\nlattiaan eikä vastannut kysyvään ilmeeseeni. Myöhemmin, saadessamme\nlyhyeksi tuokioksi tilaisuuden vaihtaa pari sanaa keskenämme, hän\ntunnusti: »No, enhän minä oikeastaan muutakaan voinut tehdä.»\n\nNoin puolitoista kuukautta Tokioon saapumiseni jälkeen sinne saapui\nmyös Puolan asiainhoitajaksi nimitetty herra Targovski, joka asettui\nasumaan aikaisemmin Chilen lähetystön hallussa olleeseen rakennukseen.\nTargovskille minä heti tavattuamme huomautin, että diplomaattikunnan\ndoyen, Venäjän suurlähettiläs, tulee kohtelemaan häntä luultavasti\nsamalla tavalla kuin minuakin.\n\nNiin tapahtuikin. Suurlähettiläs Krupenski ilmoitti virallisesti Puolan\nedustajalle, ettei hän Puolan enempää kuin Suomenkaan edustajille voi\nlähettää virallisia noottejaan. Mutta hänen menettelynsä oli silti\nhyvin epäjohdonmukaista. Yksityisissä ja julkisissakin tilaisuuksissa,\njoita hän lähetystössään järjesti, hän oli yhtä ystävällinen\nnäitä Venäjästä eronneiden valtioiden edustajia kuin muitakin\ndiplomaattikuntaan kuuluvia kohtaan. Mitään varsinaista haittaa ei siis\nKrupenskin menettelystä meille ollut.\n\nTokiossa oleva Venäjän suurlähetystö olikin viimeinen keisarikunnan\nlähetystöistä. Jo vuoden kuluttua se lakkasi toimimasta ja joutui\nJapanin hallituksen valvonnan alaiseksi. Lähetystö ei suinkaan\nlopettanut toimintaansa varojen puutteessa. Siinä suhteessa sillä\nei ollut mitään vaikeuksia, sillä japanilaiset kalastajat, jotka\naikoivat jokavuotisille saalistusmatkoilleen Kamtsatkan vesille,\nnoutivat viisuminsa, jonka hinta oli 2 jeniä, Venäjän lähetystöstä.\nKun kalastajia oli kaikkiaan noin 200000, kertyi vuosittain yksistään\nviisumeista 400000 jeniä, eli Suomen silloisen rahanarvon mukaan noin 8\nmiljoonaa markkaa!\n\nKrupenski poistui Japanista ja asettui Italiaan, mutta\nlähetystösihteeri Abrikosov jäi epävirallisesti hoitamaan lähetystöä\nsiksi, kunnes Neuvosto-Venäjän ensimmäinen valtuutettu Joffe saapui\njärjestelemään Japanin ja Neuvosto-Venäjän välisiä suhteita. Joffesta\nei kylläkään tullut suurlähettilästä, vaan siksi nimitettiin\nTrojanovski, joka Tokiossa vaikutti sittemmin monet vuodet. Hänen\nlähetystösihteerinään oli Mäiski, sittemmin Neuvosto-Venäjän Helsingin-\nja myöhemmin Lontoon-lähettiläs. Venäjänkielentaitoisena jouduin hyvin\nusein vierailemaan Venäjän lähetystön kutsuissa ja juhlatilaisuuksissa.\n\nTokiossa oli diplomaattikunnassa yleisenä käytäntönä, että kaikki\nviralliset kutsut, olipa kysymyksessä sitten arvokkaampi tilaisuus\ntahi vaikkapa vain jotkut epäviralliset pienemmät tanssiaiset,\nkutsu piti olla vierailla jo 14 päivää ennen. Jos sai kutsukirjeen,\nmissä kohteliaasti pyydettiin saapumaan johonkin tilaisuuteen, joka\ntapahtuisi jo aikaisemmin, merkitsi se sitä, että nyt oli joku\nkieltäytynyt tahi että syystä tai toisesta kutsuttavien piiriä\noli laajennettu ja että täten sai kunnian tulla kutsutuksi joko\ntuohon laajempaan kategoriaan kuuluvana tai sitten jonkinlaisena\ntäydennyksenä. Tällaisia myöhässä olevia kutsuja sain varsin usein,\nvarsinkin Neuvosto-Venäjän, mutta myös varsinkin Kiinan ja Turkin\nlähetystön juhlatilaisuuksiin. Hyvin pian kuitenkin huomasin,\netteivät minulle osoitetut kutsut oikeastaan kuuluneet kumpaankaan\nluokkaan, vaikken alun perin kenties ollutkaan armoitetuimpien\nvieraiden joukossa. Panin näet merkille, että minut usein kutsuttiin\njonkinlaiseksi »keskustelun ylläpitäjäksi». Hollannin ministerin\nkutsuihin oli kerran lähetetty kortti myös Japanin silloiselle\nsotaministerille. Hän ei äidinkielensä lisäksi puhunut mitään muuta\nkieltä kuin venättä, jota Hollanin lähetystössä taas ei kukaan\nosannut, ja niin kutsuttiin minut Hänen Ylhäisyytensä Japanin\nsotaministerin keskustelutoveriksi tilaisuuteen. Omasta puolestani\nen ottanut mitenkään pahakseni tätä yleisestä käytännöstä poikkeavaa\nkutsumistapaa; sainhan siten tilaisuuden laajentaa suhteitani eri\nmaiden lähetystöihin ja solmia uusia merkityksellisiä tuttavuuksia.\nSattuipa joskus, että tulooni luotettiin siinä määrin, että jopa\nsaatettiin vielä samana päivänäkin, jolloin tilaisuuden piti olla,\nmuutamaa tuntia ennen toimittaa kutsu, jopa puhelimitsekin, kuten\ntapahtui mm. kerran, jolloin sain kunnian »avustaa» Turkin lähetystöä.\n\n\n\n\nITSENÄISEN SUOMEN SUHTEET KIINAAN\n\n\nMinulla oli, samoin kuin Puolankin edustajalla Targovskilla, jonka\nsijaan sittemmin tuli Puolan entinen ulkoministeri Patek, valtakirja\nmyös Kiinaa varten. Jo Tokioon saavuttuani kyti mielessäni ajatus\nmahdollisimman pian matkustaa Pekingiin esittäytymään sikäläiseen\nulkoasiainministeriöön. Ministeri Patekin kanssa keskustelimme usein\ntästä edessä olevasta Kiinan-matkasta ja olimme itse asiassa jo\nsopineetkin siitä, että mahdollisuuksien mukaan lähtisimme Kiinaan\nyhdessä.\n\nJo Tokioon saapumisestani saakka olin koettanut olla Kiinan edustajan,\nministeri Hun kanssa niin läheisessä kosketuksessa kuin suinkin. Vaikka\nministeri Hu ei äidinkielensä lisäksi puhunutkaan muuta kuin japania,\ntulimme keskenämme varsin hyvin toimeen.\n\nMinisteri Hu, samoin kuin jo aikaisemmin Lontoossa tapaamani\nKiinan edustajat, tähdensi keskusteluissamme aina sitä seikkaa,\nettä Suomen ja Kiinan diplomaattisten suhteitten solmiamisen\nedellytyksenä oli ehdottomasti jonkinlainen Kiinan ja Suomen välillä\ntehtävä ystävyyssopimus. Ministeri Hu huomautti, että Kiinan\nhallitus odotti ehdottomasti, että kaikkien uusien lähettiläiden ja\nedustajien tunnustaminen riippui yksinomaan tällaisen ystävyys- ja\nkauppasopimuksen eli »rauhansopimuksen» solmiamisesta.\n\nHuomautin ministerille, ettei käsittääkseni Kiinan ja Suomen välillä\nollut milloinkaan sotatilaa vallinnutkaan, minkä vuoksi ei myöskään\nminkäänlaisia sopimuksia, olkoon niiden nimenä mikä tahansa, voi\njärjellisesti ajatellen ruveta etukäteen vaatimaan.\n\n»Niin, se nyt on tietenkin teidän kantanne», ministeri Hu huomautti,\n»mutta Kiinalle on erittäin tärkeätä, että kaikki ne sopimukset, jotka\nKiinan kanssa tulevat solmittaviksi, päinvastoin kuin tähän saakka\nsolmitut yksipuoliset sopimukset, joissa ulkovallat aina ovat varanneet\nkansalaisilleen kaikenlaisia oikeuksia, mm. eksterritoriaalioikeuden\njne., tästä lähtien solmitaan reciprocity- ja equality-periaatteiden\nmukaisesti, vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteiden\npohjalla. Kiinan hallituksen järkähtämättömänä päätöksenä on, että vain\nsellaisten maiden edustajat, joiden kanssa tällainen sopimus saadaan\naikaan, voivat tulla Kiinassa tunnustetuiksi ja otetuiksi Pekingin\ndiplomaattilistalle.»\n\nKun ministeri Hu näiden keskustelujemme aikana usein viittasi\neri maiden Kiinassa harjoittamaan politiikkaan, vastasin hänelle\nkerran: »Suomen politiikan voi määritellä hyvin yksinkertaisesti\nkulttuuripolitiikaksi. Suomihan myy Kiinaan niin kuin tänne Japaniinkin\nmelkeinpä yksinomaan sanomalehtipaperia ja selluloosaa. Kuta\nenemmän jokin maa sivistyy, sitä enemmän se tarvitsee paperia, niin\nsanomalehtiään kuin kirjallisuuttaankin varten. Mitään uusien maiden\nvalloittamista tai erilaisten erioikeuksien tavoittelemista Suomi ei\nole missään maassa ajatellutkaan politiikallaan ajavansa eikä vaadi\ntässä suhteessa mitään Kiinaltakaan. Ei ole Japanin eikä Suomen välillä\nsolmittu minkäänlaista ystävyyssopimusta, eikä tällä hetkellä Suomella\nole sopimuksia ylipäänsäkään solmittuina muiden kuin Ranskan ja Viron\nkanssa, eikä mikään maa, vaikka on tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja\nvastaanottanut virallisesti tunnustetut lähettiläämme, ja niitä meillä\non jo 19 ja konsulinvirastojakin noin 130, ole vaatinut tämäntapaisia\nsopimuksia.»\n\nSelitykseni eivät kuitenkaan auttaneet. Ministeri Hu yhä vain toisteli\nmahdollisimman pian tehtävän ystävyys- ja kauppasopimuksen tärkeyttä ja\nvälttämättömyyttä.\n\nMinisteri Patek puolestaan odotteli yhteistä Kiinan-matkaa. Olinkin\naivan viimeisiin hetkiin saakka pitänyt hänet siinä luulossa, että\nyhdessä lähtisimme Pekingiin, mutta ministeri Hun kanssa käytyjen\nkeskustelujen horjuttamana tulin siihen käsitykseen, että parasta\nlienee olla tällä kertaa lähtemättä. Ministeri Patek joutui näin\nollen tekemään matkansa yksin. Heti Pekingiin saavuttuaan hän joutui\nulkoasiainministeriössä pahaan pulaan, kun hänen yllätyksekseen\nhänen eteensä työnnettiin hyväksyttäväksi tuollainen »ystävyys- ja\nkauppasopimus», traitè de l'amitiè et commerce, joka mm. sisälsi\nmääräyksiä siitä, että Kiinassa olevat Puolan kansalaiset joutuisivat\nkiinalaisten tuomioistuinten ja verotusviranomaisten alaisiksi.\n\nSe joka on vähänkin perillä siitä, millä kannalla asiat Kiinan eri\nmaakunnissa yleensä ovat, miten esimerkiksi vangittuja ei viranomaisten\npuolelta ajoissa kuulustella eikä heistä ylipäänsäkään pidetä huolta,\nmiten he usein jäävät ilman kunnollista ruokaa, ilman tarpeellisia\nvaatteita ja muita elämiseensä välttämättömiä tarvikkeita ja miten\nesimerkiksi veroja kannetaan aivan mielivaltaisesti, ymmärtää, kuinka\näärettömän suuriin ja mittaamattomiin kärsimyksiin voi outo, vailla\nsukulaisia ja tuttavia ja suojelua oleva tällaisissa järjestymättömissä\noloissa joutua. Tämän käsitti myös ministeri Patek. Hän ei tietenkään\nilman hallituksensa nimenomaista valtuutusta voinut allekirjoittaa\ntuollaisia määräyksiä sisältävää ystävyyssopimusta. Seurauksena tästä\nhänen kieltäytymisestään oli, että hänen täytyi palata Pekingistä\ntakaisin Tokioon saamatta edustustaan tunnustetuksi ja nimeään\nPekingin diplomaattilistalle. Hänen aikeensa saada eräs Bindur-niminen\nherra Puolan konsuliksi Harbiniin epäonnistui sekin, ja monet\ntuhannet puolalaiset, jotka olivat Mantshurian rajojen sisäpuolella,\njäivät vaille sitä oikeudellista suojaa, jonka Bindurin konsuliksi\nnimittäminen olisi heille taannut.\n\nMinisteri Patek palasi siis hyvin pettyneenä Pekingin-matkaltaan.\n\nOtin heti ministeri Hun kanssa puheeksi sen kohtelun, jonka ministeri\nPatek oli Pekingissä saanut osakseen. Sanoin ministerille, että olin\npäättänyt olla koskaan lähtemättä Kiinaan, ellei Kiinan hallitus voinut\ntämän paremmin ymmärtää mitä merkitsee avoin ystävyys valtioiden\nvälillä. Jatkoin: »Suomalaisten käsityksen mukaan ei ketään, olkoon\nhän kuka tahansa, voi katsoa pahantekijäksi ja rikolliseksi, ennen\nkuin on varmistauduttu siitä, että hän todellakin on jotakin rikkonut.\nTuntematontakin on kohdeltava rehellisenä ja tätä periaatetta on\nkäsittääkseni noudatettava eri valtioidenkin välillä. Kun minun\ntehtävänäni Pekingissä, niin kuin täällä Tokiossakin, on vain\nvakuuttaa Suomen ystävällisiä tunteita hallituksellenne, on väärin ja\nasiaankuulumatonta vaatia etukäteen sopimuksia. Ja toisekseen, jos\nkerran tuollainen sopimus nyt kerta kaikkiaan on välttämätön, niin on\nasiaa mielestäni ajettava Kiinan hallituksen aloitteesta Helsingissä\neikä Pekingissä. Minua ei ainakaan voida sitoa sopimukseen, joka alun\nalkuaan olisi täysin laiton, koska se ei ole hallitusmuotomme mukaan\neduskunnan eikä hallitukseni hyväksymä. Ministeri Patekilta vaadittu\nsopimus olisi siis, vaikka hän sen olisi allekirjoittanutkin, laiton\nilman Puolan hallituksen nimenomaista suostumusta.»\n\nTuskastuneena pitkään selitykseen! ministeri Hu vakuutti kuulleensa\ntästä asiasta jo tarpeekseen, mutta kehoitti minua kuitenkin esittämään\nmielipiteeni kirjallisesti.\n\nPaninkin kokoon pitkän promemorian, josta ei huumori puuttunut.\nSelostuksessani huomautin mm., että Kiinan hallitus, kaikista uusista\nperiaatteistaan huolimatta, on yhä samalla kannalla kuin jo vuosisatoja\nsitten: ulkomaalaisia ei tahdota ottaa vastaan mielisuosiolla. Ikävä\nkyllä, Suomella ei ollut suuria taistelulaivoja eikä tykkejä, joiden\navulla se voisi antaa enemmän pontta tahdonilmauksilleen, esim.\ntulittamalla kiinalaisia rannikkokaupunkeja, kuten mm. englantilaiset\nja jo sitä ennen portugalilaiset ja muutkin olivat tehneet. Suomi on\nvain lähettänyt maahan lähetyssaarnaajia, perustanut muutamia pieniä\nkristittyjä seurakuntia ja muutenkin koettanut auttaa Kiinan kärsivää\nväestöä lääkeaineilla, sairaaloilla yms. Kun sain muistioni valmiiksi,\nlähetin sen ministeri Hulle.\n\nKun jonkin ajan kuluttua tapasin ministerin, hän sanoi, että muistioni\noli sangen kummallinen. Kaikesta huolimatta hän oli kuitenkin\nkäännättänyt sen kiinaksi ja liittänyt mukaan lämpimimmät suosittelunsa\nmuistiossani olevien asioiden huomioon ottamiseksi ja toivoi, että\nPekingistä pian saapuisi myöntävä vastaus Suomen ja Kiinan välisten\nsuhteiden järjestämiseksi toivomallani tavalla.\n\nEi kestänytkään kovin kauan, kun ministeri Hu ilmoitti puhelimitse\nsaaneensa Pekingistä sähkösanoman, jossa minut lausuttiin\ntervetulleeksi Pekingiin. Mutta vieri vielä puolisen vuotta, ennen kuin\npääsin lähtemään matkalle.\n\nTämä ensimmäinen Pekingin-matkani, jonka tein yhdessä tyttäreni kanssa,\nsujui erinomaisen hyvin. Matkustimme Korean ja Tshangtshungin kautta.\n\nPekingin ulkoministeriössä jouduin ensiksi kosketuksiin erään\nkansliapäällikön kanssa, ja tietenkin heti virisi keskustelu\nvastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden periaatteista. Ilmoitin olevani\nasiassa täysin heidän esittämällään kannalla, ja Suomen hallituksenkin\nvakuutin pitävän arvossa näitä yleviä periaatteita. »Kun nyt Suomen\nhallituksen edustajana esittäydyn ulkoministerille ja jätän hänelle\nvaltakirjani, toivon, että Kiinan hallitus puolestaan seuraa näitä\nsamoja periaatteita.»\n\nTämän jälkeen esitin kansliapäällikölle vielä kysymyksen: »Eikö juuri\nnäissä periaatteissa pysyen ole aivan luonnollista, että Kiinan\nhallitus lähettää Helsinkiin edustajansa, joka Kiinan hallituksen\npuolesta vakuuttaa näitä samoja yleviä periaatteita? Eikö minun\nsen vuoksi sovi Hänen Ylhäisyydeltään ulkoministeriltä pyytää,\nettä lähettilään arvossa oleva edustaja vastavuoroisuuden vuoksi\nmahdollisimman nopeasti käyntini jälkeen käy Helsingissä?»\n\nKansliapäälliköstä tuntui ehdotus aivan oikealta ja luonnolliselta.\n\nSeuraavana päivänä oli minulla tilaisuus esittäytyä Kiinan\nsilloiselle ulkoasiainministerille, Hänen Ylhäisyydelleen kenraali\nHuang-Fulle. Kenraali oli minun Pekingiin saapuessani ollut jossakin\nvirkamatkoillaan, mutta oli sähköteitse kiireesti kutsuttu takaisin\nnimenomaan minua vastaanottamaan, joten oli tilaisuudessa vielä\nmatkatamineissaan, tavallisessa siviilipuvussa.\n\nKun olin kaikella kunnialla ajatellut edustaa Suomea, olin pukeutunut\nhuolellisesti hännystakkiin ja etukäteen harjoitellut sanottavani,\nkaiken sujuvaan muotoon sorvaten. Mielestäni onnistuinkin mainiosti.\nKäsitystäni tuki se, mitä kenraali minulle tässä tilaisuudessa\nilmoitti. Pyydettyään aluksi anteeksi arkipäiväistä asuaan hän\nvakuutti, että hän tulee tekemään kaikkensa, jotta Helsinkiin saadaan\njoku Kiinan diplomaateista, jos ei vakinaisesti pysymään, niin ainakin\nkäymään ja ilmoitti lopuksi, että minut tästä päivästä lähtien oli\ntunnustettu Kiinan diplomaattilistalle Suomen viralliseksi edustajaksi.\nKiinalaisin merkein nimekseni pantiin Lan-Mo-Se, jossa lan-tavu\nmerkittiin samalla merkillä kuin Finland-sanan land. »Lan» merkitsee\norkideaa tai kämmekkää, »mo» puuta ja »se» poikaa, joten sukunimestäni\nnäin otettiin vain alkutavun »ams», joka kiinan kielisin merkein\nmerkittynä tuli siis merkitsemään lähimain »kämmekkäpuun poikaa».\n\nMuutamat Kiinassa oleskelevat suomalaiset lähetyssaarnaajat\nhuomauttivat minulle myöhemmin siitä, että Finland-sanan sijasta olisi\noikeastaan pitänyt lähteä Suomi-sanasta ja saada se tällä tavalla ikään\nkuin virallisesti Kiinassa rekisteröidyksi. Minun on tämän johdosta\nhuomautettava, että kun kiinan kielessä tavulle Suo (oikeastaan\ntavulle So-) on vaikea valikoida muuta kirjoitusmerkkiä kuin sitä,\njota käytetään merkitsemässä myös Neuvosto-Venäjää, »Sove», olisivat\n»Sonti» ja »Sove» tulleet tuon alkutavun vuoksi merkitykseltään niin\nlähelle toisiaan, että kiinalaiset olisivat välttämättömästi tajunneet\nkummankin merkitsevän melkein samaa käsitettä ja niin ollen käsittäneet\nSuomen Neuvosto-Venäjään kuuluvaksi.\n\nEnsimmäinen Pekingin-matkani onnistui siis oikeastaan yli odotusteni.\nMyös tyttärelleni matka oli mielenkiintoinen. Paljon uusia tuttavuuksia\nsolmittiin, varsinkin tyttäreni pääsi hyvin läheisiin kosketuksiin\nYhdysvaltain lähetystön kanssa tehden useita huvimatkoja lähetystön\nkäytössä olleilla sotilaslentokoneilla Pekingin ja sen ympäristön yllä.\nOhjelmaa riitti meille kummallekin runsaasti koko Pekingissä olomme\najaksi. Valitettavasti tämä matkamme jäi tällä kertaa liian lyhyeksi.\n\nTokioon palattuani sain hyvin pian kuulla, että käyntini Pekingissä\noli johtanut tuloksiin; Helsinkiin oli lähetetty Kiinan aikaisemmin\nPietarissa ollut suurlähettiläs Ao, joka jäikin vakinaisesti\nHelsinkiin perustaen siis ensimmäisen Kiinan lähetystön Suomeen.\nMutta Puola enempää kuin Tshekkoslovakiakaan eivät vielä\npitkään aikaan saaneet maahansa Kiinan edustusta. Kumpaisenkaan\nmaan edustajain yritykset Pekingissäkään eivät vielä vuosiin\nlainkaan edistyneet, Tshekkoslovakian ei vielä pääkaupungiksi\nsittemmin julistetussa Nankingissakaan. Sillä kun vuonna 1929\nsaavuin Nankingiin jäähyväiskäynnilleni, oli siellä parhaillaan\nTshekkoslovakian silloinen edustaja herra Hnezdo valtakirjoineen\nyhä tuon ystävyysja kauppasopimuksen solmimispuuhissa. Niin\nPuolalle kuin Tshekkoslovakiallekin tuon sopimuksen aikaansaaminen\noli mitä monimutkaisin ja hankalin tehtävä. Vastavuoroisuuden ja\nsamanarvoisuuden periaatteissa itsepäisesti pysyen kiinalaiset olivat\nmm. vaatineet käytettävikseen esim. Tshekkoslovakian satamia, mikä\noli pantu ehdoksi tshekkoslovakialaisten alusten päästämiseksi Kiinan\nsatamiin. Kun maalla ei ole satamia, on siitä ollut seurauksena, ettei\nTshekkoslovakian kauppalippua ole Kiinassa tunnustettu. Verotusasioiden\nsamoin kuin konsulien tuomiovaltaakin koskevissa asioissa on esiintynyt\nsamanlaisia, aivan ylivoimaisilta näyttäviä vaikeuksia; kiinalaiset\novat lujasti pysyneet vaatimuksissaan konsulien tuomiovallan\nsiirtämisestä Kiinan omille viranomaisille ulkomaalaislakin koskevissa\nasioissa.\n\nKun sitten myöhemmin jälleen kävin Pekingissä, koetti Yhdysvaltain\nsilloinen asiainhoitaja mr. Bell saada minut väen väkisin tunnustamaan,\nkuinka monta miljoonaa Suomi oli joutunut maksamaan silloiselle\nulkoministerille, kenraali Huang-Fulle, diplomaattisen edustukseni\ntunnustamisesta. Kun selitin, ettei kenraali ollut saanut penniäkään,\nmr. Bell kysyi: »No, suvainnette sitten ilmoittaa, kenelle tai keille\ntällaiset lahjukset on maksettava, jotta asia lähtisi luistamaan.»\n\nSamanlaisen harhaluulon vallassa eli myös Tshekkoslovakian silloin\nPekingissä yksityishenkilönä, virallista tunnustusta vailla ollut\nedustaja Halla. Hänkin saapui luokseni tiedustelemaan, millä\nihmeen pelillä Suomi on saanut virallisen tunnustuksen. Vakuutin\nhänellekin, että asia oli hoidettu aivan normaalilla tavalla, mitään\nsalakähmäisyyttä ei enempää kuin lahjuksiakaan ole syytä olettaa tämän\nasian yhteydessä esiintyneen.\n\n»Sitä minä en voi ymmärtää», herra Halla sanoi, »minä olen nyt\nyrittänyt ja yrittänyt jos jonkilaisia ehdotuksia ja sovitteluja,\nmutta ne aina vaan vaativat vastavuoroisuuden ja samanarvoisuuden\nperiaatteita noudatettavaksi molemmin puolin, mikä Tshekkoslovakiasta\nkysymyksen ollen on muutamiin asioihin nähden mahdotonta, jopa\nmieletöntä. Olen nyt laatinut näitä ‘rauhanluonnoksia’ useampiakin,\nparhaillaankin on Pekingin ja Prahan välillä matkalla tällaisia\nsopimusehdotuksia, mutta lopulliseen päätökseen en vain pääse.\nOnnettomuudeksemme on vielä käynyt niin, että edellinen ulkoministeri\njo tavallaan hyväksyi erään sopimusluonnoksen, mutta nyt hallituksen\nvaihdoksen jälkeen uusi ulkoasiainministeri ei katso olevansa sidottu\nedeltäjänsä sitoumuksiin ja vaatii entistä mahdottomampia ehtoja\nsopimukseen sisällytettäväksi. Ja kaiken pohjasävelenä kaikuu aina\nKiinan sorrettu asema muihin valtioihin verrattuna.»\n\nKoetin lohduttaa herra Hallaa ja toivotin hänelle jatkuvaa menestystä\nponnisteluissaan sopimuksen aikaansaamiseksi.\n\nMutta herra Halla jatkoi: »Neuvokaa toki minua, miten menetellä.\nSanokaa rehellisesti, miten olette menetellyt, mikä on se nappi, jota\npainamalla tai voitelemalla saan asiani päätökseen?»\n\n»Voin vakuuttaa teille», vastasin, »ettei Suomen puolelta ole\ntässä asiassa millään tavalla poikettu normaaleista suhteiden\nsolmiamistavasta, salakähmäisyydestä ja lahjuksista puhumattakaan.\nSuomen ja Kiinan keskinäisen ystävyyden ei katsottu yksinkertaisesti\nvaativan minkäänlaisten sopimusten solmiamista.»\n\nHerra Hallaa sain tuskin kuitenkaan vakuuttuneeksi. Hänen pettyneestä\nilmeestään huomasin, että hän loppujen lopuksi sittenkin epäili minun\nkäyttäneen jotakin hänelle vielä valkenematonta keinoa.\n\nPekingissä oli ulkoasiainministerinä tällä hetkellä mies, jota\nkehuttiin Kiinan viisaimmaksi ja kaukokatseisimmaksi diplomaatiksi,\nWellington-Koo, josta sittemmin tuli maailmankuuluisuus. Käydessäni\nulkoasiainministeriössä hänen puheillaan, hän melkeinpä kiukkuisesti\nhuomautti: »Minun täytyy teille ilmoittaa, että se ystävyys- ja\nkauppasopimus, joka on diplomaattisen asemanne tunnustamisen\nedellytyksenä, on maanne ja Kiinan välillä yhä edelleenkin solmiamatta.\nTämän vuoksi minun on pakko pahoitella sitä, että teidät on hyväksytty\nPekingin diplomaattilistalle ennen kuin tuollainen sopimus on saatu\naikaan.»\n\nVastasin leikilliseen sävyyn ja hymyillen: »Teidän Ylhäisyytenne\nvallassahan on pyyhkiä maani ja nimeni diplomaattilistalta, jos niin\nhaluatte ja siten avoimesti esiintyä Suomelle vihamielisenä.»\n\n»Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni, enkä sitä omasta puolestani\nhaluakaan», Wellington-Koo vastasi, »mutta maani etujen ja\nperiaatteittemme johdonmukaisen noudattamisen takia on välttämätöntä,\nettä tuo sopimus mahdollisimman pian saadaan aikaan.»\n\n»Voin vakuuttaa, että puolestani toivon aivan samaa. Kun ymmärrän\nTeidän Ylhäisyytenne sanat siten, että Kiinan hallitus pitää tällaista\nsopimusta välttämättömänä ja kiireellisenäkin, niin käsittääkseni\njuuri Kiinan hallituksen asia on ajaa sopimus haluamallaan tavalla\npäätökseen. Ja käsittääkseni kaikkein mukavimmin juuri Kiinan\nHelsingissä olevan lähettilään välityksellä.»\n\nTähän keskustelumme päättyi. Sopimusta ei silläkään kerralla solmittu,\neikä myöhemminkään. Mutta siitä huolimatta Suomi kuuluu Kiinassa\nerittäin ystävällisissä suhteissa olevien maiden joukkoon. Toinen\ntällaisen tavallaan poikkeuksellisen suotuisan aseman saavuttanut maa\non Kuuba.\n\nTämä keskustelu oikeastaan varmisti Suomen aseman Kiinassa. Eikä siinä\nvielä kyllin, että näin olin saanut tehtäväni tähän saakka hyvin, jopa\ndiplomaattikunnassa huomiota herättävän helpolla onnistumaan, myös\nkysymys Suomen konsuliedustuksen perustamisesta Shanghaihin ratkesi\nmyönteisesti.\n\n\n\n\nAHVENANMAAN-KYSYMYKSEN KAIKUA JAPANISSA\n\n\nJo ensimmäisten kuukausien aikana Azabu-puistoon muuttamisen! jälkeen\nilmestyi luokseni nuori japanilainen tiedemies Ki-itshi Tojama,\njoka vähän aikaisemmin oli palannut kotimaahansa Budapestista,\nmissä hän oli ollut sikäläisen yliopiston japaninkielen lehtorina.\nKieltenharrastajana hän oli unkarin kieleen tutustuessaan ja sitä\nopiskellessaan kiinnittänyt huomionsa myös suomen kieleen ja oli\nhiukan, sen verran kuin hänellä Budapestissä oli siihen ollut\ntilaisuutta, tutustunut suomalais-ugrilaisiin kieliin. Nyt hän tahtoi\nopastuksellani ryhtyä vakavasti opiskelemaan suomen kieltä.\n\nKun tapaus tuntui minusta hyvin mielenkiintoiselta, suostuin ryhtymään\nhänen ohjaajakseen. Oppikirjakseen hän hankki Hartlebenin kirjaston\nsuomen kieliopin, jota kaksi kertaa viikossa maanantaisin ja torstaisin\nkello 8,30 tai 9 kello 10:een tutkittiin, harjoiteltiin ääntämistä,\ntekstin lukua ja kääntämistä tuon saksalaisen oppikirjan esimerkkien\nmukaan.\n\nOpiskelu alkoikin sujua melko hyvin; Tojama oli harrastanut paljon\nfonetiikkaa ja hänellä oli opiskeluunsa hyvät edellytyksetkin:\ninnostus ja suvussa olevat taipumukset, sillä hänen isänsä, yliopiston\nprofessori, joka ennen kuolemaansa oli mm. toiminut Japanin\nopetusministerinä, oli kääntänyt japaniksi suurimman osan Schillerin\nrunoja. Tuloksellisen kielenopiskelun edellytykset olivat siis\nmitä suotuisimmat. Mutta sellaista hedelmää, jota molemmat olimme\nodottaneet, ei tästä kielenopetuksesta kypsynyt.\n\nKesän juuri alkaessa Ki-itshi Tojama tuli eräänä aamuna tavalliselle\ntunnilleen, mutta ilmoitti samalla, että opiskelu hänen kohdaltaan\ntäytyi toistaiseksi keskeyttää: hänet oli kutsuttu koko kesän\najaksi reserviharjoituksiin, ja vasta syksyllä voitaisiin opiskelua\nedelleen jatkaa. Mutta keskellä kesää hän kuitenkin yhtäkkiä saapui\nluokseni ja kertoi, että kun hänen enonsa paroni Megata, joka oli\nKorean entinen rahaministeri ja tunnettu, hyvin etevä talousmies, oli\nmäärätty Geneveen Kansainliiton yleiskokoukseen lähtevän japanilaisen\nvaltuuskunnan johtajaksi, oli hänet, Tojama, määrätty enonsa\nyksityissihteeriksi tälle Euroopan-matkalle.\n\nKuten muistettaneen, oli juuri tuolloin (v. 1920) Suomen ja Ruotsin\nvälillä kiista Ahvenanmaasta kiivaimmillaan. Olin Tokiossa suomalaisten\nsanomalehtien välityksellä tarkoin seurannut tuon riidan kehitystä\nja sen tähänastisia vaiheita ja olin odotellut, että minulle\nulkoasiainministeriöstä lähetettäisiin jonkinlainen virallinen selostus\ntapahtumien kulusta ja annettaisiin jonkinlaisia menettelytapaja\ntoimintaviitteitä. Kun sellaisia ei kuitenkaan kuulunut ja kun olin\nselvillä siitä, että Ahvenanmaan-kysymyksessä harjoitettiin jos\njonkinlaista salakähmäistä peliä Suomen vahingoksi, päätin tiedustella\nJapanin ulkoasiainministeriöstä, jossa jo olin itselleni hankkinut\njoukon hyviä ystäviä, niiden joukossa mm. paroni Idjuin, entinen\nmatkatoverini, ja herra Hori, ulkoasiainministerin yksityissihteeri,\noliko mahdollisesti Ruotsin ministeri David Bergström koettanut\ntavalla tai toisella vaikuttaa Japanin hallituksen kannanmäärittelyyn\nAhvenanmaan-kysymyksessä Ruotsin eduksi.\n\nTiedusteluni johtikin tulokseen. Ulkoministeriöstä ilmoitettiin\nmuutamien päivien kuluttua, että Ruotsin ministeri oli edellisenä\npäivänä ulkoasiainministerin vastaanoton yhteydessä jättänyt hänelle\njoitakin Ahvenanmaata koskevia asiakirjoja. Tämän johdosta ilmoitin\nheti herra Horille, että halusin Hänen Ylhäisyytensä ulkoministeri\nUtshidan virallisen vastaanoton mahdollisimman pian. Jo samana päivänä\nkello 16 hän oli valmis minut vastaanottamaan varaten puoli tuntia\nkeskustelullemme.\n\nJo näihin aikoihin, siis muutama kuukausi Japaniin saapumiseni\njälkeen, olin Suomesta saapuneiden tuttavieni kirjeissä kerrottujen\nseikkojen perusteella selvillä siitä, että kotimaassa monella taholla\n— sellaisillakin, joilla sitä en olisi uskonut mahdolliseksi — oli\nihmetelty nimitystäni ja vakavasti epäilty, kuinka minun kaltaiseni\ntottumaton mies, oli työnnetty Japaniin diplomaatiksi — varmaan siellä\nSuomen asiat jäävät kokonaan hoitamatta. Nämä uutiset painoivat\ntietysti mieltäni, jopa siinä määrässä, etten aina saanut unen päästä\nkiinni. Kun nyt ulkoministeri Utshida oli suvainnut ottaa minut\nviralliselle vastaanotolle, päätin yrittää parastani selventääkseni\nasemaani ja hälventääkseni minuun kohdistetut epäluulot.\n\nOlin ulkoministeriössä varautunut esittämään kaksi kysymystä. Toinen\nniistä koski Helsinkiin perustettavaa Japanin lähetystöä, jonka\naikaansaamisen kiireellisyyttä pidin tärkeänä.\n\nKun esitin ulkoasiainministerille asiani, hän katseli minua hetken\ntarkkaan ja sanoi sitten: »Pitäisihän teidän ymmärtää, että meillä\nei ole mahdollisuuksia lisätä lähetystöjemme lukumäärää, ellemme saa\nsitä varten parlamentin hyväksymistä. Ja toiseksi, jos sellaista\nvarten saisimmekin budjettiin määrärahan, ei asia vielä sittenkään\nole käden käänteessä ratkaistu, vaan vaatii huomattavan pitkän ajan.\nMutta», ulkoministeri jatkoi, »olettaakseni Suomessa on niin suuri\nmäärä japanilaisia, että katsotte lähetystömme siellä välttämättömäksi.\nMontako tuhatta japanilaista Suomessa suunnilleen on?»\n\nVastasin totuudenmukaisesti, ettei tietääkseni yhtään.\n\n»No, ehkä sitten kauppasuhteet ovat siksi vilkkaat, että ne puoltavat\nehdotuksenne hyväksymistä?»\n\nSelitin rehellisesti, etten tämänhetkisistä kauppasuhteista tiedä\npaljoakaan.\n\nUlkoasiainministeri kutsui luokseen erään kansliaherran, joka pian toi\nnähtäväksemme tilastoja eri maiden kauppasuhteista. Ei löytynyt niistä\nedes Suomen nimeä, ei pienintäkään vihjausta edes tulliluetteloissa.\nTiesin kuitenkin Hänen Ylhäisyydelleen kertoa, että Japaniin tuotetusta\nruotsalaisesta selluloosasta noin 45 % on peräisin Suomesta ja että\nhuomattava osa Japaniin tuotetusta ulkomaalaisesta hienommasta\nkirjepaperistakin on Suomen tehtaiden, pääasiallisesti Kymin ja Haarlan\nvalmistetta.\n\nUlkoministeri puolestaan selosti, miten Peru, vaikka siellä jo on\nnoin 15 000 japanilaista — ja Perulla itsellään jo toistakymmentä\nvuotta on ollut oma lähestystönsä Tokiossa — on yhäkin Japanin\nvirallista tunnustusta vailla. »Näin ollen käsittäisin, että koska\nmaassanne ei japanilaisten lukumäärä enempää kuin maittemme väliset\nkauppasuhteetkaan välttämättömästi vaadi lähetystömme perustamista,\nkoko keskustelun siitä tällä hetkellä tarpeettomaksi ja turhaksi.»\n\nToinen käyntini tarkoituksista kärsi siis auttamattoman haaksirikon.\nVaikka tämä masentava tulos hiukan hämmensi ja katkeroittikin minua,\npäätin esittää toisenkin asiani: kysymyksen Japanin hallituksen\nmahdollisesta kannanotosta Ahvenanmaan-kysymykseen. Tiedustelin\nsiis: »Onko Ruotsin hallituksen aloitteesta viritetty minkäänlaista\nkeskustelua Suomeen kuuluvasta Ahvenanmaasta?»\n\nUlkoministeri Utshida antoi heti noutaa ne asiakirjat, jotka\nministeriöön oli edellisenä päivänä jätetty. Sinä lyhyenä tuokiona,\nminkä ajan minun sallittiin niihin tutustua, huomasin, että Ruotsi\nodotti Japanin kannattavan Ahvenanmaan liittämistä Ruotsiin.\nPääperusteluina esitettiin väestön kieli ja saarten maantieteellinen\nasema, varsinkin jälkimmäinen laajasti ja oikein karttaliittein\nvalaistuna. Näitä karttoja silmäillessäni minun oli pakko tunnustaa,\nettä tosiaankin näytti siltä kuin saaret paremminkin kuuluisivat\nRuotsille kuin Suomelle. Koko Turun saaristo, noin 6 000 saarta, oli\npyyhitty olemattomiin, ja Ahvenanmaankin saarista vain pääsaaret\nmerkitty. Katsoin velvollisuudekseni selostaa, että Ahvenanmaan ja\nSuomen välissä on kartalla näkyvän avomeren paikalla kokonainen\nyhtenäinen, Ahvenanmaan pääsaariin saakka ulottuva yhtenäinen saaristo,\njoiden väliset vedet tuskin missään ylittävät 5-6 metrin syvyyden,\njota vastoin Ahvenanmaan ja Ruotsin välissä on todellinen meri,\nsaareton ja syvä, jopa paikkoja joiden syvyys on 300 metriä. Samalla\npyysin tilaisuuden esittää kirjallisesti Suomen näkökannan tässä\nkysymyksessä ja tiedustelin, joko Japanin hallitus oli ehtinyt asiaa\nkäsitellä. Ulkoministeri vastasi, että koska kirjelmä vasta eilen\noli saapunut, ei sitä vielä oltu ehditty käsitellä. Esitin, että jos\nRuotsin asiassa esittämä kanta tulee Japanin hallituksessa esille,\nmyös Suomen näkökohtiin on huomio kiinnitettävä. Ulkoministeri arveli,\nettä siinä tapauksessa lienee parasta, ettei asiaa ollenkaan oteta\nkäsiteltäväksi Japanin hallituksessa. Muutaman päivän päästä lähetinkin\nulkoasiainministeriöön lyhyen, vain yhden paperiarkin käsittävän\nselonteon.\n\nJuuri näinä päivinä saapui luokseni yllättäen oppilaani Ki-itshi\nTojama, kertoen lähipäivinä lähtevänsä enonsa mukana Geneveen ja\ntulleensa nyt selvittämään laskunsa kieliopinnoistaan. Sain tästä\nheti aatteen. Sanoin Tojamalle, että jos hän tuntee olevansa jotain\nminulle velkaa, niin hänellä olisi tilaisuus se nyt kuitata.\nAhvenanmaan-kysymyksen oli määrä tulla esille Geneven konferenssissa ja\ntoivoin hartaasti hänen ottavan matkalleen laatimani promemorian, jonka\nlupasin tehdä hänelle muutaman päivän kuluessa. Tojama suostui. Kovalla\ntouhulla käyttäen sekä saksaa että englantia panin sitten muistioni\nkokoon tutkien kaikkia saatavissa olevia lähteitä, suomalaisia\nsanomalehtiä, ulkoministeriön lähettämiä kirjasia ja omaa Turun\nsaariston tuntemustani.\n\nEnnen lähtöään Kobesta Ki-itshi Tojama lähetti minulle Tokioon kirjeen,\njossa hän ilmoitti kääntäneensä koko muistioni japaniksi; laivalla\nse monistettaisiin ja jaettaisiin kaikille valtuuskunnan jäsenille.\nKun valtuuskunta oli ehtinyt Shanghaihin, sain sieltä, itseltään\nparoni Megatalta yksityisen kirjeen, jossa hän minua sydämellisesti\nkiitti siitä arvokkaasta avustuksesta, jonka valtuuskunnalle,\nAhvenanmaan-muistioni kirjoittamalla, olin antanut. »Japanin\nedustajat joutuvat usein kansainvälisissä konferensseissa tekemisiin\nsellaisten kysymysten kanssa, joista heillä ei ole tuon taivaallista\naavistusta. On sen vuoksi erittäin ilahuttavaa, että tällä kertaa\nollaan perin pohjin selvillä Ahvenanmaan-kysymyksestä, josta Japanin\nulkoasiainministeriön taholta ei valtuuskunnalle annettu minkäänlaisia\nohjeita.»\n\nKun sitten vuosia myöhemmin paluumatkallani kotimaahan jouduin\nPariisiin, kysyi siellä silloin ollut Suomen ministeri Enckell:\n»Mistä oikeastaan mahtoi johtua japanilaisten suuri mielenkiinto\nAhvenanmaan-kysymystä kohtaan? Siinähän he käyttivät enemmän\npuheenvuoroja kuin missään muussa asiassa. Asia olisi kohdaltamme\nratkennut varmasti onnettomammin, elleivät japanilaiset olisi niin\ntiukasti pitäneet kiinni meidän oikeuksistamme.»\n\n\n\n\nHELSINKIIN PERUSTETAAN JAPANIN LÄHETYSTÖ\n\n\nVaikka mieleni jonkin verran kevenikin saatuani promemoriani\nvaltuuskunnan matkaan, osalleni kotimaassa langennut arvostelu piti\nminua kuitenkin jännittyneenä ja levottomana. Olin suostunut Suomen\nedustajaksi Japaniin vain väliaikaisesti, kahdeksi vuodeksi ja varannut\nvakinaisen virkapaikkani Helsingin Yliopistossa. Kun nyt ehdotukseni\nJapanin lähetystön aikaansaamisesta Helsinkiin oli saanut kylmän\nvastaanoton Tokion ulkoministeriössä, vieläpä ehdotukseni siellä\nkatsottu turhaksi, tyytymättömyyteni ja harmini yhä kasvoi.\n\nJapanin pääministerinä oli tähän aikaan Hara, erittäin ystävällinen\nja rakastettava mies. Noin viikko ulkoministeriössä käyntini\njälkeen sain tyttäreni kanssa kutsun pääministerin järjestämään\nsuureen, keisarillisessa puistossa vietettävään garden partyyn.\nTästä puutarhajuhlasta muodostui kaikin puolin erittäin onnistunut:\nvieraat olivat kaikki mitä parhaimmalla tuulella ja juhlan ohjelma\nmitä monipuolisin ja varsinkin länsimaalaisille jotakin erikoista ja\nmuistiin jäävää.\n\nPääministeri Hara, juhlan isäntä, joutui kanssani juttusille ja lausui\ntällöin kohteliaasti, että hän toivoi minun tyttärineni viihtyvän ja\nodotti, että jäisin Japaniin mahdollisimman kauaksi aikaa.\n\nKun korvissani, iloisesta juhlasta huolimatta, yhä soivat\nulkoministerin kylmähköt sanat, tokaisin pääministerille jäykähkösti:\n»Minähän olen täällä aivan turhaan!»\n\nHämmästyneenä ja kysyvänä hän katsoi silmiini ja kuin jotain\nonnettomuutta peläten kysyi: »Mitä se merkitsee?» Kerroin hänelle, että\naikomukseni oli kohdakkoin sulkea lähetystö ja siirtyä vakinaisesti\nasumaan Pekingiin.\n\n»Miksi niin? Onko hallituksenne siis päättänyt lakkauttaa Tokion\nlähetystön?»\n\n»Ei suinkaan. Hallitukseni on päinvastoin määrännyt minut tänne.\nMutta kun minulle täällä selitetään asia siihen tapaan, että\nläsnäoloni täällä on turha, niin enhän voi muuta kuin poistua täältä\nmahdollisimman pian.»\n\n»Kuka niin on selittänyt?»\n\n»Hänen Ylhäisyytensä ulkoasiainministeri Utshida.»\n\n»Mutta sehän on mahdotonta! Se on käsittämätöntä!»\n\n»Voin vakuuttaa että asia on niin.»\n\nPääministeri lopetti keskustelun. Hän kääntyi jälleen muiden\nvieraidensa puoleen, aina yhtä herttaisena, ystävällisenä ja kaikista\nvieraistaan huolenpitävänä.\n\nSain seuraavana päivänä vieraan, erään ulkoasiainministeriön korkeimpia\nvirkamiehiä, herra Matsudairan. Hän kertoi, että pääministerin ja\nulkoministerin välit olivat minun takiani kiristyneet ja pyysi minua\nselostamaan asiaa omalta kannaltani, koska pääministeri oli nyt siinä\nkäsityksessä, että ulkoministeri oli minua loukannut.\n\nPyysin Matsudairaa yrittämään kuvitella asemaani. »Kun kerran\nSuomesta oli tänne lähetetty edustaja, jonka tehtäväksi oli annettu\nmahdollisimman läheisten suhteiden aikaansaaminen molempien maiden\nvälille, eikö ollut luonnollista, että myös Japani lähettäisi\nedustajansa Suomeen. Tämän ehdotukseni ulkoministeri oli hylännyt,\nkoska se hänen käsityksensä mukaan oli turha. Hän ei siis ole sanonut,\nettä nimenomaan minä olen turha, mutta hänen sanoistaan käsitän, että\nniin on asia, koska käsitykseni mukaan kahden maan välisiä suhteita on\nhoidettava molemminpuolisesti. Hänen sanoistaan sain sen käsityksen,\nettei maa voi menestyksellä yksipuolisesti hoitaa suhteitaan, ellei\ntoinen sitä myös halua. Kun Japani siis ei halua nyt perustaa\nlähetystöä Helsinkiin, olen oikeutettu tekemään sen johtopäätöksen,\nettä oloni täällä Tokiossa on tarpeeton.» Herra Matsudaira sanoi\nolevansa kiitollinen selityksestäni ja lupasi tehdä kaikkensa, jotta\npääministeri ja ulkoministeri ymmärtäisivät kantani.\n\nMatsudaira uudisti käyntinsä muutamia päiviä myöhemmin. Tällä\nkertaa hän kysyi, millä ehdolla minä suostuisin jäämään\nTokioon. Tiedusteltuani ensin, montako miestä Japanilla oli\nTukholman-lähetystössään, vastasin: »Jos yksikin heistä asettuu\nvakinaisesti Helsinkiin, olen tyydytetty.»\n\nAsia ratkesikin toivomallani tavalla. Joku Madridin-lähetystön\navustajanpaikka peruutettiin ja siitä irroitetuilla varoilla peitettiin\nHelsinkiin muuttavan edustajan asuntokulut. Tukholman-lähettiläs Hata\nsaapui molempien sihteereillensä Kitadan ja Nihein seurassa Helsinkiin.\nNuorempi sihteereistä, Nihei, oli hyvin mielellään suostuvainen\njäämään. Ministeri Hatan valtakirja, joka oli käsittänyt Ruotsin,\nNorjan ja Tanskan, laajennettiin nyt Suomeakin varten.\n\nTässä lähetystönperustamisasiassa olin unohtanut kuitenkin yhden\nseikan: hallitukselleni ilmoittamisen. Kun Japanin ministeri\nvaltakirjoineen saapui Helsinkiin, ei Suomen hallitus ollut heidän\ntulostaan etukäteen tietoinen. Laiminlyöntini valkeni minulle vasta\nsilloisen ulkoasiainministeriön päällikön, ministeri Pontus Artin\nlähettämästä sähkösanomasta, jossa minulle tiedoitettiin, että Suomen\nhallituksen arvovaltaa oli loukattu määräämällä Hata Helsinkiin\nedustajaksi kysymättä sitä ennen hänelle aggremangia. Vastasin\nkiireisesti, että syy on yksinomaan minun ja että tarkoitukseni oli\njärjestää asia mahdollisimman nopeasti. Tarkoituksillenihan oli\ntärkeätä saada edustus, koska juuri oma asemani ja käsitykseni Suomen\nja Japanin suhteista sitä vaati.\n\nMielenkiintoni Japanin Helsingissä olevaan edustukseen pysyi tietysti\nvireillä, tiedustelin vähän väliä Matsudairalta, miten asiat\nHelsingissä sujuvat ja minkälaisia raportteja sieltä alkaa tulla.\nMatsudaira selitti kuitenkin, että kaikki raportit kulkevat Tukholman\nlähetystön kautta. Ehdotin silloin, että annetaan Nihein hoitaa asiansa\nyksin, lähettää raporttinsa suoraan, olkoonkin vaikka muussa suhteessa\nTukholman-lähetystöön kuuluva. Matsudaira hyväksyi ehdotukseni ja Nihei\nsai siitä lähtien toimia itsenäisenä. Matsudaira tunnusti myöhemmin,\nettä Helsinkiin perustetusta edustuksesta oli Japanille paljon hyötyä.\nVarsinkin Venäjän politiikan seuraamiseen oli Helsingissä huomattavasti\nparemmat mahdollisuudet kuin Tukholmassa, josta siihen aikaan\nMatsudairan ilmoituksen mukaan ei saatu Venäjää koskevia tietoja juuri\nlainkaan. Nihei toimi Helsingissä usean vuoden ajan ja yleni nopeasti\ndiplomaattiurallaan, paljon nopeammin kuin vanhempi virkaveljensä\nKitada. Helsingistä Nihei siirtyi ensin Varsovaan ja sitten Teheraniin,\nsaaden ministerin arvon, jota vastoin Kitada, jonka myöhemmin tapasin,\nvalitti kovasti sitä, ettei aikoinaan älynnyt jäädä Helsinkiin, vaikka\nhänellä siihen olisi ollut etuoikeus: »Nyt Nihei on jo korkea herra,\nkun minä vieläkin olen tavallinen lähetystöneuvos.»\n\nNihein rouva, joka Teheranissa oloonsa kyllästyneenä oli palannut\nkotimaahansa, kertoili vilkkaaseen ja hauskaan tapaan elämyksiään\nja kokemuksiaan niin Helsingistä kuin Varsovasta ja Teheranistakin.\nVarsinkin hänen vertailunsa Helsingin ja Teheranin välillä olivat\nhauskaa kuultavaa. »Helsinki», hän kertoi, »oli ihana kaupunki, niin\nkaunis ja siisti ja kaikki ihmiset rauhallisia ja ystävällisiä. Kadut\nolivat leveitä, siistejä, maitokaupat oikein siisteyden esikuvia,\nkaupoissa ei tingitty, ei niissä huudettu eikä rähisty, eikä ollut\nsyytä missään pelätä epärehellisyyttä. Mutta jo matka Teheraniin\noli kauhistuttava. Ensin junalla jonkin matkaa, sitten kamalalla\nkamelikaravaanilla halki yksitoikkoisen ja vuorisen maan. Ja itse\nTeheran, mikä surkea paikka! Kadut itämaisen epäsiistejä, kaikkialla\nhuutoa ja korviasärkevää melua. Vesijohtoakaan ei ole missään, vaan\nvesi täytyy mutaisena ja hiekkaisena noutaa jostakin joesta. Kun se\nsitten yön selvittyään olisi käyttökelpoista, on suurin osa tynnyrien\nsisältöä jo ehditty varastaa.»\n\nJa Teheranin asukkaista rouva Nihei kertoi: »Persialaiset puhuvat\ntavattoman paljon maansa muinaisuudesta, sen ylväästä, mahtavasta\nhistoriasta, uskontojen perustajista, suurista valloittajista ja\nkuuluisista muinaismuistoistaan, kirjallisuudestaan ja Dareioksesta ja\nKserkseestä ja jos jostakin maansa edusta, mutta loppujen lopuksi he\ntarjoavat kaupaksi taatusti oikeata, niin ja niin monen sadan vuoden\nvanhaa, sellaiset ja sellaiset vaiheet kokenutta persialaista mattoa.\nMutta aina on pelättävä petosta ja vilppiä. Joka paikassa!»\n\nJapanin ja Kiinan edustuksen Helsinkiin järjestämisellä katsoin\ntäyttäneeni ensimmäisen osan tehtävästäni mainittujen maiden ja Suomen\nvälisten suhteiden solmimiseksi.\n\nVuosia jälkeenpäin tapasin Utshidan. Hän ei silloin enää ollut\nulkoministeri, mutta keskustelumme kääntyi niihin vuosiin, jolloin\nolimme ensi kerran tavanneet. Utshida tunnusti silloin: »Saittepa minut\nsilloin piinalliseen tilanteeseen väittämällä pääministerille minun\ntodenneen teidät Tokiossa turhaksi. Oikein silloin ihmettelin sitä\nrohkeutta ja itsepäisyyttä, jolla asiaanne ajoitte.»\n\nVastasin etten ollut mikään diplomaatti.\n\n»Kyllä sellainen, joka niin hyvin kykenee pelottelemaan ulkoministeriä\nja suorastaan kiristämään häntä, käy hyvästäkin diplomaatista!»\n\nMiten vaikeaksi muutkin Tokiossa olevat diplomaatit tehtäväni tässä\nJapanin edustuksen Helsinkiin saamisessa käsittivät, kuvaa hyvin Norjan\nasiainhoitajan Knudtonin sanat, kun hänelle kerroin aikomuksestani:\n»Sitä kyllä saatte odottaa! Tanskaankin luvattiin sellainen jo 15\nvuotta sitten, mutta vieläkään ei sitä ole Kööpenhaminaan kuulunut!»\n\n\n\n\nPRINSSI FUSHIMI\n\n\nJapanin tiedemiespiirien vanhimpiin ja arvossapidetyimpiin kuului\nprofessori Kurakitshi Shiratori, Tokion keisarillisen yliopiston\nkuuluisa ja laajalti tunnustettu Itä-Aasian tutkija. Hän on julkaissut\nmm. joukon laajoja Kiinan, Mantshurian ja Mongolian vanhinta\nhistoriaa koskevia teoksia, mutta myös Japanin ja Korean muinaisten\nvaltioiden olot ovat kuuluneet hänen tutkimuspiiriinsä. Laajoilla\nulkomaanmatkoillaan hän on poikennut mm. Suomessakin ja saanut paljon\nystäviä meikäläisistä tiedemiespiireistä; heistä varsinkin senaattori\nOtto Donner, jonka kanssa hän myöhemminkin on ollut vilkkaassa\nkirjeenvaihdossa, on mainittavin. Myös suomalais-ugrilaisen Seuran\nulkomaiseksi jäseneksi hänet on ansioittensa perusteella valittu.\n\nJapaniin saavuttuani professori Shiratori järjesti minulle tilaisuuden\npitää muutamia luentoja Tokion keisarillisessa yliopistossa.\nNäiden luentojen välityksellä, joissa käsittelin pääasiallisesti\nsuomalais-ugrilaisten kansojen vaiheita ja historiaa, mongolin ja\ntunguusin kielen suhdetta toisiinsa ym. tutkimusteni tuloksia,\ntutustuin myös moniin Tokion oppineisiin. Mutta varsinkin tuttavuuteni\nprofessori Shiratorin kanssa muodostui minulle merkitykselliseksi.\n\nProfessori Shiratori oli nimittäin nuoren perintöprinssin, Japanin\nnykyisen keisarin Hirohiton kasvatuslautakunnan puheenjohtaja.\nTämä lautakunta järjesti joka viikko keisarillisessa hovissa\nluentotilaisuuksia, joihin kaikki keisarilliset prinssit ja prinsessat\nosallistuivat ja joissa käsiteltiin kaikkea, minkä katsottiin kuuluvan\nkeisarilliseen kasvatukseen.\n\nVanhemmista keisarilliseen perheeseen kuuluvista prinsseistä oli\nerikoisen huomattava H.K.K. prinssi Higashi-Fushimi, keisarin läheinen\nsukulainen. Hän oli ensimmäinen keisarilliseen hoviin kuuluvista,\njohon minulla oli kunnia tutustua. Hän oli paljon matkustellut, puhui\nsujuvasti englantia ja oli mitä rakastettavin ja seurustelutaitoisin.\nJapanilaisten prinssien tapaan hän oli saanut meriupseerinkasvatuksen,\noli osallistunut Venäjän ja Japanin sotaan ja seisonut Tsushiman\nmeritaistelussa amiraali Togon vierellä tämän lippulaivalla. Japanin\nkeisarin edustajana hän oli käynyt mm. Englannin kuninkaan Edvardin\nvihkiäisissä.\n\nSain kutsun prinssi Higashi Fushimin palatsissaan pitämille\nillallisille. Kun olin vasta hiljattain Tokioon tullut ja muutenkin\ndiplomaattikunnassa nuorimpia, ymmärsin pysytellä vieraitten — vain\nulkomaiset ministerit ja edustajat sekä korkeimmat japanilaiset\nkenraalit ja amiraalit olivat kutsutut — aivan loppupäässä. Pöydässä\njouduin istumaan Korean kenraalikuvernööri Saiton ja amiraali\nTakeshitan välissä.\n\nKun illallinen oli nautittu ja vieraat rupesivat vähitellen\nvetäytymään ruokasalin viereiseen suureen seurustelusalonkiin, koetin\nvaatimattomasti jälleen pysyttäytyä viimeisten poistujien joukossa.\nSiinä hiljalleen edetessäni ja ympärilläni olevaa komeutta ihaillessani\nja muiden vieraiden hillittyä keskustelunsorinaa kuunnellessani\nilmestyi viereeni japanilainen amiraali. Hän tarjosi minulle sikaarin,\ntarjosipa tulenkin ja ryhtyi juttusille.\n\nKuullessaan, että olin varsinaiselta ammatiltani professori,\nhän innostui kyselemään, keitä japanilaisia professoreja kuului\ntuttavapiiriini. Luettelin hänelle joukon nimiä, mainiten myös\nprofessori Shiratorin. Japanilainen amiraali näytti hyvin\ntuntevan tämän, ja niin keskustelumme jatkui varsin pitkään. Osa\nvieraista, doyenin aloitteesta, rupesivat jo tekemään lähtöä, kun\nkeskustelutoverini sanoi:\n\n»Anteeksi, että keskeytän nyt keskustelun, minun täytynee mennä\nhyvästelemään vieraitani, mutta olette varmaan niin hyvä että jäätte\nvielä tänne, jatkamme vielä keskusteluamme.»\n\nVasta nyt minulle vaikeni, että olin koko ajan keskustellut juhlien\nisännän H.K. Korkeutensa, prinssi Higashi Fushimin kanssa.\n\nKun vieraat olivat poistuneet, prinssi palasi luokseni, kutsuipa mukaan\nvielä puolisonsa prinsessankin »kuulemaan, miten Suomen Japaniin juuri\nsaapunut edustaja puhuu japania».\n\nSe mielenkiinto, jota prinssi Fushimi keskustelumme aikana oli minulle\nja Suomelle osoittanut, oli hyvin liikuttavaa myöhemminkin. Syksymmällä\n(v. 1920) muutamana päivänä soi puhelimeni ja prinssi Fushimin\nystävällinen ääni langan päässä tiedusteli, sopisiko minun seuraavana\nmaanantaina saapua tyttäreni kanssa iltapäivä teelle.\n\nPalatsiin saavuttuamme havaitsin, että läsnä olivat myös Englannin\nsuurlähettiläs Sir Charles Elliot ja Yhdysvaltain suurlähettiläs ja\nviimeksi mainitun puoliso. Tyttäreni prinsessa pian vei mukanaan\njonnekin palatsin sisähuoneisiin.\n\nTeepöydän ääressä sir Charles — joka muuten on kirjoittanut ainoan\ntodella kunnollisen englanninkielisen suomen kieliopin jo niihin\naikoihin, jolloin hän toimi Englannin suurlähetystön sihteerinä\nPietarissa — väitti, että japanin kieli on läheistä sukua suomen\nkielelle, minkä johdosta prinssin mielenkiinto minua ja maatani kohtaan\nvain kasvoi. Lyhyen teekutsun aikana ei keskustelumme tästä asiasta\nvoinut tietenkään muodostua pitemmäksi.\n\nSillä aikaa oli prinsessa tytärteni hoivatessaan kysellyt häneltä,\npitääkö hän tai hänen isänsä japanilaisista kukista, erittäinkin\nkrysanteemeista. Tyttäreni oli tietenkin vastannut innostuneena\ntähän kysymykseen myöntäen. Kun sitten poistuimme palatsista, oli\nautomme ahdettu aivan täyteen mitä ihanimpia krysanteemeja ja muita\nkeisarillisten kasvihuoneiden kauneimpia kukkia. Vaunu kukitettuna\najoimme sitten kotiin iloisina erikoisesta ja miellyttävästä\njapanilaisesta vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden osoituksesta. Niin\npaljon kukkia autoomme oli ahdettu, että jouduimme vakavaan pulaan\nniiden kaikkien sijoittamisessa kotiimme, koko huoneistomme tuli niitä\ntulvilleen.\n\nSeuraavana päivänä kävi luonani eräs ulkoasiainministeriön virkamies.\nKukat nähtyään hän jäi ihmettelemään, että »nuohan ovatkin sitä\nja sitä lajia krysanteemeja, niitä ei muualla olekaan kuin\nkeisarillisissa puutarhoissa». Ja Suomen lähetystön arvo kohosi\nhuomattavasti ulkoasiainministeriössä tämän prinsessa Fushimin\nhuomaavaisuuden ja ystävällisyyden johdosta. Tapasin prinssi Fushimin\nmonesti jälkeenpäin. Eräässä hänen juhlassaan, kun kävelimme puistoa\nihailemassa, hän ihmetteli edelleen, miten olin niin nopeasti voinut\nperehtyä japanin kieleen. Minä vastasin: »Käyn usein teattereissa,\nvarsinkin sellaisissa, joissa esitetään japanilaisia kansanomaisia\nnäytelmiä. Niissä mielestäni kieli on puhtaampaa, vähemmässä määrässä\nkiinalaistunutta.»\n\nPrinssi myönsi, että tämä oli hyvä tapa oppia, paitsi kieltä, myös\ntuntemaan japanilaista elämää ja katsantokantoja. »Vahinko, etten voi\nsitä itse noudattaa. Lähtisin niin mielelläni teattereihin useamminkin,\nmutta en oikeastaan voi. Minun pitää ilmoittaa aikomuksestani\nhoviministerille, hän vuorostaan ilmoittaa sen sisäministerille,\njoka puolestaan kääntyy valtiollisen poliisin puoleen. Etsivät\npannaan liikkeelle, kaikki kadut palatsista tuohon teatteriin saakka\nmiehitetään kaiken varalta virka- ja siviilipukuisilla poliiseilla.\nErikoinen komitea pannaan tutkimaan, onko se ja se näytelmä\nsisällykseltään sen arvoinen, että keisarillisen prinssin voidaan\nsallia sen näkevän, ja ovatko ne ja ne näyttelijät sellaisia, että\nheidät voidaan päästää keisarilliselle prinssille näyttelemään.\nTämä kaikki vie niin paljon aikaa, että jos teatteriin joskus aikoo\nlähteäkin, on siitä ilmoitettava vähintään kaksi viikkoa ennen.\nYmmärrätte hyvin, että tällaisten olosuhteiden vallitessa olen\noikeastaan kuin vanki, kaikenlaisten komiteoiden, ministerien, poliisin\nja etiketin vanki. Sillä tavalla kuin te yleensä tulette ja menette, en\nminä pääse ylipäänsä mihinkään. Konsertit, taidenäyttelyt, juhlat, ne\nkaikki ovat minulta kiellettyjä.»\n\nKeskustelumme aikana oli prinsessa saapunut seuraamme. Hän johdatti\nmeidät puutarhan nurkkaukseen, jossa muurin vieresen, tuuhean ison puun\nlehtevien oksien alle oli paalujen varaan rakennettu yksinkertainen\npuulava; tikapuut olivat nojallaan sitä vasten ja ylhäällä oli pieni\npuinen penkki.\n\n»Tuolla ylhäällä», prinsessa kertoi, »me iltaisin usein istumme\nkaupunkia katselemassa. Siellä me muurinharjan ja lehvien välistä\ntirkistelemme kaupunkiin, katselemme sen menoa ja touhua ja kuuntelemme\nsen monivivahteisia ääniä. Se on meidän ikkunamme vapaaseen maailmaan.»\n\n»Yritin kerran», prinssi lisäsi, »saada itselleni rauhallisen ja\nkauniin paikan, missä olisin voinut tuntea itseni vapaammaksi. Olin\nlöytänyt rannikolta, Kamakurasta, huvilan, jonka mielelläni olisin\nitselleni hankkinut, mutta suunnitelmani raukesivat. Valtiollinen\npoliisi puuttui asiaan, antoi seudusta epäävän lausunnon ja niin jäin\nilman huvilaani.»\n\n\n\n\nTOKION DIPLOMAATTIKUNNAN HUVITUKSIA\n\n\nMaaliskuun puolivälissä sai Tokion diplomaattikunta tavallisesti kutsun\nsaapua osallistumaan keisarilliseen sorsajahtiin, jonka isäntänä on\naina joku keisarillisen huoneen prinsseistä. Vain samaan aikaan sattuva\nhovisuru tai suurempi kansallinen onnettomuus, kuten hirmumyrsky tai\nmaanjäristys voi aiheuttaa sen, että vuosittainen sorsanpyyntiretki\nperuutetaan. Retki tehdään aina keisarilliselle metsästysalueelle,\nsuuren Tokiosta pohjoiseen olevan järven rannalle, jonka ympäristö\non monien peninkulmien säteellä rauhoitettu kaikenlaiselta\nriistanpyynniltä. Ei laukaustakaan saa ankaran rangaistuksen uhalla\nalueen lähimmässä ympäristössä ampua. Järvi on laaja, tyypillinen\nlintujärvi mataline rantoineen ja jokapäiväisine, kymmeniä tuhansia\nlintuja käsittävine muuttoparvineen, jotka retkillään pohjoisille\nvesille, Kamstštkan ja Siperian joille, levähtävät matkan rasituksista.\n\nKutsun saatuamme olimme uteliaat näkemään, minkälaista on sorsajahti\nJapanissa, ja varustauduimme matkaan. Tokion itäiseltä asemalta, josta\nlähdön piti tapahtua, ostin junalipun määräasemalle, mutta laiturille\nsaavuttuani ja nähdessäni keisarillisen junan salonkivaunuineen,\njoiden kyljessä komeilivat keisarillisen vaakunan tyylitellyt\nkrysanteeminkukat, ja todettuani, että juuri tämä juna oli varattu\nsorsanpyyntiin lähtevälle lukuisalle diplomaattikunnalle, huomasin\nheittäneeni lippurahani hukkaan. Eihän tuollaisessa junassa tietenkään\njunalippua tulla kyselemään.\n\nMatkan isäntänä oli tällä kertaa keisarillinen prinssi Kita-Shirakava.\nTavallista oli, että junamatkan aikana prinssi suoritti vieraittensa\nvastaanoton, ja olin sitä varten vetäytynyt tapani mukaan viimeiseen\nvaunuun tupakoimaan ja odottamaan vuoroani esittelyä varten, jonka\ndiplomaattikunnan vanhin, Englannin suurlähettiläs Sir Charles Elliot\naloitti. Kesken kaiken minut kuitenkin, arvelujani aikaisemmin,\nkutsuttiin prinssin vaunuun. Sir Charles oli prinssin kanssa\nkeskustellessaan tullut jotakin maininneeksi jälleen tuosta japanin ja\nsuomen kielten sukulaisuudesta, mutta ilmeisesti tehnyt sen jossakin\nmäärin epäselvästi, sillä esittelyn jälkeen prinssi kysyi minulta:\n»Onko siinä väitteessä perää, että suomalaiset ja japanilaiset ovat\nsukua keskenään?»\n\nArvasin heti, kuka keskustelun tästä asiasta oli virittänyt, naurahdin\nja vastasin: »En ainakaan minä tiedä sellaisesta mitään. Kyllähän eroa\njoka tapauksessa on melkoisesti.»\n\n»No, mutta kielet ainakin ovat sukulaisia keskenään?» prinssi\ntiedusteli.\n\n»Kukahan niin on väittänyt?»\n\n»Sir Charles tässä juuri sitä väitti ja sanoi, että te voitte antaa\ntähän asiaan paljonkin lisävalaistusta.»\n\n»Kyllähän asia voi niinkin olla», vastasin, »sillä englantilaisten\nmielestä kaikki muu, mikä ei ole heidän kanssaan sukua, on heidän\nmielestään sitten ainakin keskenään sukua. En oikein usko tuohon\nteoriaan, sillä heidän mukaansahan turkin, japanin, suomen ym. kielet\novat kaikki sukua keskenään, vaikka sitten olisivatkin toisistaan\nkuinka kaukana tahansa. Loppujen lopuksi minun täytyy sanoa, etten\noikein usko englantilaisia näissä asioissa.»\n\nKun olin puhuessani koko ajan käyttänyt japanin kieltä, kysyi prinssi\nsir Charlesilta: »Ymmärrättekö, mitä Suomen edustaja mielipiteistänne\nsanoo?»\n\n»Valitettavasti en osaa japanin kieltä, mutta suomen kieleen olen kyllä\nhyvin perehtynyt.»\n\nKeskustelu kieliasiasta jatkui sitten vielä pitkään, mutta siirtyi\nyhtäkkiä pitkistä ja lyhyistä, painollisista ja painottomista tavuista\nsuomalaisiin suksiin. Prinssi tiedusteli, mistä hän saisi hankituksi\nitselleen suomalaiset sukset. »Suomalaisethan ovat maailmankuuluja\nhiihtäjiä, ja täällä väitetään, että suureksi osaksi heidän\nmenestyksensä on johtunut juuri heidän käyttämistään erinomaisista\nsuksista.»\n\nOlin mielissäni tästä uudesta Suomelle edullisesta puheenaiheesta ja\nlupasin prinssille tehdä kaikkeni, jotta hän saisi ensiluokkaiset\nsuomalaiset sukset. (Retkeltä palattuani kirjoitinkin heti\n»Urheilutarpeita»-liikkeelle Helsinkiin, ja erään japanilaisen\ntuttavani herra Gan välityksellä Japaniin saatiinkin 50 paria priima\nsuksia. Näistä toimitettiin heti yksi pari prinssi Kita-Shirakavalle,\n25 paria oli hoviministeri tilannut keisarillisten prinssien ja\nprinsessojen käyttöön.)\n\nJunakeskustelumme venähti niin pitkäksi, että saavuimme määräasemalle.\nJunassa suoritettavaksi suunniteltu esittely oli näin ollen\njäänyt, mutta sitä jatkettiin perillä. Suuriin, valtavan pitkiin\nyksikerroksisiin rakennuksiin oli katettu aamiainen, jonka jälkeen\nvalmistauduttiin varsinaiseen sorsanpyyntiin.\n\nVieraat jaettiin kymmenen hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle\nannettiin joku japanilainen ohjaaja. Rintapieliin kiinnitettiin\npunaiset ja siniset paperilaput, joissa oli joku kirjain ja juokseva\nnumero 1—5. Samalla kirjaimella varustetut laput saaneen ryhmän oli\nkoko pyynnin ajan pysyttäydyttävä yhdessä, vieläpä määrätyssä —\npunaisen ja sinisen värin ja numeroiden osoittamassa järjestyksessä.\nPyyntivälineeksemme saimme jokainen suuren, pitkävartisen haavin,\njoka oli valmistettu tavallisesta harvahkosta, mutta tukevasta\nkalaverkontapaisesta. Ennen pyyntiinlähtöä teroitettiin vielä jokaisen\nmieleen ehdottoman hiljaisuuden välttämättömyyttä koko pyynnin aikana,\npieninkään ääni ei saanut ketään ilmaista.\n\nKymmenen hengen ryhmissä lähdettiin sitten äänettöminä ja uteliaina\nliikkeelle. Järven rannalle oli kaivettu vieri viereen, aina muutaman\nmetrin välimatkoin, noin 10 metrin pituisia, metrin — puolentoista\nlevyisiä matalia ojia, joita reunusti noin puolentoista metrin\nkorkuinen penger. Täten muodostui ojista kuin pienoisia järveltä\nmaalle pistäviä vuonoja. Samaan ryhmään kuuluvat hiipivät hiljaa\nselkä köyryssä määrätylle paikalleen ojan kummallekin puolelle vallin\nsuojaan, muut ryhmät samalla tavalla oman ojansa ympärille. Ohjaajana\noleva japanilainen asettuu ojan päähän, tirkistää varovaisesti siellä\npenkereeseen asetetun pienen tirkistysaukon läpi ojalle, näkyykö siinä\nsaalista ja kuinka paljon. Jännittyneenä seuraamme hänen jokaista\nliikettään. Pian hän viittilöi sormiaan kohottaen, ja ymmärrämme heti\nhänen merkeistään kaikessa rauhassa ojassa pulikoivien sorsien luvun.\n\nKun muutkin ryhmät ovat päässeet mahdollisuuksistaan selville,\nannetaan kaikille merkki ryhtyä yhtäaikaiseen toimintaan. Jokainen\nnousee äkkiä ylös ja koettaa siepata tästä yllätyksestä säikähtyneet\nja lentoonpyrkivät sorsat haaviinsa, ennen kuin saalis ennättää\nulottuvilta. Sain jo ensimmäisestä ojasta itselleni aikamoisen pulskan\nlinnun, joka räpisteli vimmatusti haavissani. Tunnustelin, mitähän\nsille pitäisi tehdä, kun japanilainen vartiomies ilmestyi viereeni,\notti linnun haavistani, väänsi kätevästi siltä niskan ja vei mennessään.\n\nSiirryimme seuraavan ojaryhmän luokse. Tämä aavemaisen hiljainen\nmetsästys tuntui samalla kertaa sekä jännittävältä että\nhassunkuriselta. Arvokas diplomaattikunta hiiviskelemässä selät\nkoukussa ja sitten taas haavi kourassa mielettömästi huitomassa ojien\nympärillä! Muuta ääntä ei kuulu kuin pyytäjien kiivas hengitys ja\npelästyneiden lintujen siipien hätäinen läiske, kunnes sekin vähitellen\nvaimenee, saalis korjataan pois ja ryhmät hiipivät uusien ojien äärelle.\n\nSama meno uudistetaan. Osa linnuista joutuu haaveihin, osa pääsee\nonnellaan karkuun. Eräs innokkaista naisvieraista, jonka haaviin ei\nollut vielä yksikään lintu sattunut, äkkää yhtäkkiä, että tuonnehan\non jäänyt ojaan vielä pari komeata lintua, jotka meistä välittämättä\nkaikessa rauhassa jatkavat uiskentelemistaan. Hän kurkottelee\nhaavillaan lintuja, mutta nämäpä päästävätkin heti aikamoisen hälinän:\n»Kvääk, Kvääk, Kvääk», ne huutavat yhtä kurkkua. Pian kiiruhtaa\npaikalle myös ryhmämme japanilainen ohjaaja, joka hätääntyneenä\nviittilöi ja hiljaa supisee: »Ei niitä, ei niitä!» »Jättäkää ne\nlinnut rauhaan!» Innostunut haavijatar herkesi siis yrittämästä\nja heti ojaan jääneet linnutkin rauhoittuivat ja hiljenivät. »Ne\novat kesyjä», japanilainen selitti, »ne ovat houkutuslintuja, joita\nhoidetaan ja ruokitaan säännöllisesti. Ne ovat jo niin tottuneet\ntähän haavimetsästykseen, etteivät välitä lähteä pakoonkaan, jos joku\nerehdyksessä rupeaisi niitäkin tavoittelemaan, vaan huutavat vartijan\nheti avukseen, niin kuin kuulitte!»\n\nPyynnin väliaikana menin vartijan kanssa rannalla olevalle kummulle\ntarkastelemaan ympäristöä. Kyselin oppaaltani, paljonko lintuja mahtaa\ntänä keväänä järvellä olla. Hän valitti niiden poikkeuksellista\nvähyyttä tällä kertaa, mainiten, että arviolta vain 40 000 lintua oli\nnyt järvellä levähtämässä.\n\nKun pyyntimme vihdoin iltapäivällä lopetettiin, olin saanut haavituksi\nkokonaista 7 lintua! Samaan määrään oli päässyt tyttärenikin, mutta\nvieraiden joukossa oli tietysti myös poropeukalolta, joilla ei ollut\nainoatakaan.\n\nVälillä käväisin palviljongin läheisyydessä olevan pikku lammen\nluona. Japanilaiset isäntämme olivat pitäneet huolta vierautensa\nviihtyisyydestä varaamalla halullisille tilaisuuden koettaa kalaonneaan\nonkimalla. Lammen rannalla vilisikin onkijoita, pääasiallisesti\ndiplomaattikunnan nuorempaa polvea, varsinkin runsaasti naisia, jotka\nsievät bambuvavat kädessään, nauraen ja ilakoiden odottelivat saaliinsa\nilmestymistä. Kalat söivätkin hyvin ahkerasti, olivat kerrassaan\nmainiolla »syömätuulella», niin kuin kalamiesten on tapana sanoa. Yksi\nja toinen veti tämän tästä lammesta pienen, hopeanvärisen pyristelevän\nkalan; virkapukuinen japanilainen riensi heti apuun, päästi kalan\nsievästi ja näppärästi koukusta ja viskasi sen rannalla olevaan\nsankoon. Onkijain ei oikeastaan tarvinnut muuta kuin pitää vapaa\nja vetää kala ylös, kaikesta muusta, madon koukkuun asettamisesta,\nkorkin sopivalle syvyydelle asettamisesta ym. pitivät kiertelevät\nvirkapukuiset vartijat huolen.\n\nKiertelin lammen ympärillä; se oli jokseenkin pieni, niin kapea, että\nvastakkaisilla rannoilla seisovat onkijat hyvin voivat keskenään\nkeskustella, nurmirantainen ja ympäröivien koristeellisten puitten\njohdosta harvinaisen kaunis. Ryhdyin juttusille erään japanilaisen\n»koukustapäästäjän» kanssa ja kysyin, ennen kuin hän ehti sankoineen ja\nkaloineen kadota jonnekin sivummalle, mihin nuo kalat oikein viedään ja\nmitä niistä valmistetaan.\n\nJapanilainen virnisti ja kuiskasi hiljaa, niin etteivät ympärillä\nolevat onkimistouhuunsa vajonneet kuulisi: »Ne kerätään vähän\nsuurempaan sammioon ja kun vieraat ovat poistuneet, ne heitetään\ntakaisin tuohon lammikkoon seuraavaa onkimistilaisuutta odottamaan.»\n\nÄlysin jo vähitellen onkijain hyvän kalansaaliin. Kalat kenties ovat\noppineet ilahuttamaan onkijoitaan. Ties kuinka monta kertaa ne ovat\njo kiertäneet tuon ympyrän; lammikko, ongenkoukku, sanko, sammio,\nlammikko! Mielenkiintoni onkimiseen sammui. Päivällinen syötiin\njälleen samassa valtavan pitkässä rakennuksessa, jossa aamiainenkin.\nPääruokalajina oli tietysti sorsapaisti; ei meikäläiseen tapaan\nvalmistettuna, vaan suunnilleen kuin Stroganovin-pihvi, pieniin\nkuutioihin leikattuna.\n\nKun keisarillisessa junassa sitten palasimme Tokioon takaisin,\nolimme hyvin tyytyväisiä tähän yllättävän riemukkaaseen\nsorsanpyydystysretkeemme. Junamatkalla hovin jahtivoudit jakelivat\nsitten vieraille päivän saaliin. Jaossa noudatettiin jonkinlaista\narvojärjestystä: suurlähettiläät saivat lintunipun, jossa oli\nkokonaista 7 lintua, ministerit saivat viisipäisen, asiainhoitajat\nkolmipäisen, sihteerit kaksipäisen sorsanipun.\n\n\n\n\nJAPANILAISIA TUTTAVIANI\n\n\nSe ystävällisyys ja kaikessa osoittautuva vieraanvaraisuus ja\nhuomaavaisuus, jota japanilaiset minulle ja tyttärelleni heti Japaniin\ntulomme alusta saakka osoittivat, helpotti mitä suurimmassa määrässä\ntottumistamme uusiin oloihin ja viihtymistämme kaukana rakkaasta\nkotimaastamme.\n\nMutta erikoisesti minulla oli syytä olla kiitollinen laajasta ja yhä\nlisääntyvästä tuttavapiiristä, johon kuului useita vaikutusvaltaisia\nulkoasiainministeriön virkamiehiä. Jo aikaisemmin kertomani\nAhvenanmaan-jutun yhteydessä esitetyt seikathan ovat siitä mitä\nelävimpänä esimerkkinä; sainhan sen yhteydessä tietooni sellaisia\nseikkoja, joita ei yleensä ole tapana virastojen ulkopuolelle antaa.\n\nNäistä ulkoasiainministeriön virkamiehistä on ennen kaikkea mainittava\nmatkatoverini, paroni Idjuin, Japanin entinen Rooman-lähettiläs\nja nyt ulkoasiainministeriön tiedotuspäällikkö. Laivalla tehty\ntuttavuus syventyi myöhemmin hyvin läheiseksi toveruudeksi, niin että\nulkoasiainministeriössä käydessäni melkeinpä aina käännyin asioissani\nensimmäisenä paroni Idjuinin puoleen. Talon vahtimestaritkin jo\nniin tottuivat muistamaan minut, että heti tullessani kysymättä\nilmoittivat, oliko paroni Idjuin tavattavissa, ja mikäli hän oli\nvirkavelvollisuuksiensa sitoma, ystävällisesti kehoittivat hänen\nyksityiseen kabinettiinsa odottamaan. Paroni Idjuinin huomaavaisuus ja\nauttavaisuus meni jopa niin pitkälle, että hän, milloin tehtävänäni oli\njoku diplomaattinen nootti, neuvoi minua sen laatimisessa, tarkasti\nkonseptini, jopa antoi hyödyllisiä ohjeitakin sanamuotojen ja lauseiden\nsorvaamiseksi sellaisiksi, joihin Japanin ulkoasiainministeriössä\noli totuttu. Tälle paroni Idjuinilta saamalleni opetukselle annoin\nsuuren arvon, olinhan melko tottumaton alkuaikoina uusiin tehtäviini.\nKotiuduin melkein paroni Idjuinin kabinettiin. Sattui nimittäin\nkerran niihin aikoihin, jolloin Neuvosto-Venäjälläkin oli Tokiossa\njo oma edustuksensa, että joku heikäläisistä tuli paroni Idjuinin\nluo asioilleen sellaiseen aikaan, jolloin istuskelin paronin luona\njuttelemassa. Venäjän edustaja oli jo odotellut etuhuoneessa, mutta\nparoni Idjuin otti hänet vastaan läsnäolostani huolimatta kysyen\nkuitenkin Neuvosto-Venäjän edustajalta: »Ei kai teillä ole mitään sitä\nvastaan, että Ramstedt on täällä?»\n\nTällaiset tapaukset olivat omiaan luomaan sellaisen käsityksen, että\nminulla oli eräänlainen erikoisasema Japanin ulkoasiainministeriössä.\n\nToinen minulle varsin läheiseksi ulkoasiainministeriön auttajaksi\nosoittautunut oli ulkoministeri Utshidan yksityissihteeri Hori, josta\njo toisessa yhteydessä olen kertonut. Mutta eräs tapaus on kuitenkin\nvielä mainittava kuvaamaan hänen myötämielistä suhtautumistaan.\nJapanin kielen oppimisen ja erikoisesti sen erilaisten aapistojen\ntutkimisen yhteydessä olin japanilaisia lehtiä seuratessani huomannut\nuutisen, jossa kerrottiin noin 700 japanilaisen joukkomurhasta\nNikolajevskissä Siperiassa. Kirjoitin herra Horille Katakana-aapiston\nmerkeillä yksityisen kirjeen, joka huolimatta rautanaulantapaisista\nmerkeistään oli mahdollisimman osaaottavaiseen ja sydämelliseen\nsävyyn sepitetty. Vaikka kirje oli yksityisluonteinen, herra\nHori oli sen virallisesti kirjannut ulkoministeriön diaarioon ja\nantanut siitä Tokion sanomalehdille uutisen, jossa sanottiin, että\nulkomaisista edustajista vain Suomen asiainhoitaja oli ymmärtänyt, mitä\nNikolajevskin murhenäytelmä japanilaisille merkitsi. Seurauksena tästä\ntietysti oli, että kaikki Tokion lähetystöt kiiruhtivat lähettämään\nulkoasiainministeriöön viralliset valittelunoottinsa.\n\nEnsimmäisenä kesänä oleskelin tyttäreni kanssa eräällä\nTshusendji-nimisellä, kauniista ja kirkkaasta sisämaanjärvestä\nkuuluisalla paikkakunnalla. Eräänä päivänä Tokion lehtiä lueskellessani\nilmestyi viereeni nuori japanilainen, joka havaitessaan minut\nulkomaalaiseksi pyrki auttamaan sanomalehtieni lukemisessa ja tällä\ntavalla tunkeutumaan tuttavuuteeni. Pidin hänen käytöstään silloin\ntunkeilevana ja torjuin tarjouksen tavalla, jonka hän ymmärsi\npoishäätämiseksi. Hiukan myöhemmin hän saapui uudestaan luokseni ja\npyysi kohteliaasti anteeksi äskeistä häiritsemistään. Nuori mies\nmainitsi nimekseen Itshikava ja kertoi, että hän opiskelee Tokion\nyliopistossa ja aikoo diplomaattiuralle.\n\nHuomasin nuorukaisen hyvin miellyttäväksi ja antauduin hänen\nkanssaan heti pitempään keskusteluun. Sen aikana hän mainitsi,\nettä englannin kieli tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Sattumalta\ntapasin Itshikavan sitten myöhemmin Tokiossa, muistin tapaamisemme\nTshusendji-järven rannalla ja tarjouduin antamaan hänelle englannin\nkielen keskustelutunteja, mihin hän ilomielin suostui.\n\nItshikava läpäisi sitten keskustelutuntiemme ansiosta tutkintonsa hyvin\nja nimitettiin heti ulkoasiainministeriöön nuoremmaksi avustajaksi. Hän\nkirjoitti minulle usein. Eräässä kirjeessään hän mm. mainitsi, kuinka\nhe ulkoministeriössä ovat kiinnittäneet erikoista huomiota siihen,\nettä Tokion diplomaattien joukossa on kolme tunnettua nimeä: Englannin\nedustaja, suurlähettiläs Sir Charles Elliot, monien kielten tuntija,\njoka suomen kieliopin lisäksi on mm. kirjoittanut erään neekerikielen\nkieliopin, tohtori William Solf, Saksan entinen ulkoministeri ja\nSamoa-saarten kenraalikuvernööri ja sitten Suomen edustaja, professori\nRamstedt. Kirjeissään Itshikava myös valitti, että kun hänellä on liian\npieni palkka, hän on kirjoitellut lehtiin silloin tällöin. Ehdotin\nhänelle, että hän kirjoittaisi niistä aiheista, joita minä hänelle\ntoimittaisin. Itshikava suostui ja niin ilmestyi pian Tokion lehtiin\nhänen varsin näppärästi ja eloisasti kirjoittamiaan artikkeleita\nminulta saamistaan aiheista, mm. Helsingin Elannosta, Suomen naisten\näänioikeudesta, kunnallisista vaaleistamme, osuuskassaliikkeestämme yms.\n\nUlkoasiainministeriön kansliapäällikkö Matsudaira oli hyvin tyytyväinen\nItshikavan kirjoituksiin; hänen mielestään ne todistivat, että nuori\nkirjoittaja oli yritteliäs, toiminnanhaluinen ja pystyvä nuorukainen.\nEnsimmäisen talven Tokion-tuttavuuksiin kuului myös Tokion yliopiston\nkoneopin professori Hirota, jo melko iäkäs mies. Hän saapui luokseni\noikeastaan neuvoa kysyäkseen. Japanin rautatiehallitus oli professori\nHirotalta pyytänyt lausuntoa eräistä koneista, joista hän oman\ntunnustuksensa mukaan ei ymmärtänyt yhtään mitään. Nämä koneet\nolivat lumensulatuskoneita, joita rautatiehallitus oli aikeissa\nhankkia voidakseen pitää Pohjois-Japanin runsaslumisissa vuorisolissa\ntalvisinkin liikennettä yllä, lunta toisinaan saattoi tulla parinkin\nmetrin vahvuudelta ja kokonaan tukkia rautatielinjat. Professori\nHirota oli koettanut ottaa selvää näistä koneista ja päässytkin\ntiedusteluissaan niin pitkälle, että kaikkiaan viisi patenttia oli\nmainituille koneille haettu, niistä kaksi Kanadaan, mutta itse koneita\nhän ei ollut koskaan nähnyt. Hirotalla oli mukanaan joitakin kuvia, ja\nniistä hän nyt näytti minulle yhtä.\n\nKatselin kuvaa. Se esitti Savonius & Company Oy:n lumensulatuskonetta.\nSanoin, että olen tuollaisia kojeita nähnyt paljonkin Helsingin\nkaduilla toiminnassa.\n\nProfessori Hirota ihastui. »Se on siis todella käytännössä kelvollinen?»\n\n»On, mutta sen käyttämiseen tarvitaan sähkövirtaa.»\n\nVastaukseni oli professori Hirotan mielestä aivan luonnollinen asia,\nse ei tulisi tuottamaan minkäänlaisia vaikeuksia; ainahan rautatien\nvarrella on sähkövoimaa saatavissa.\n\nSeurauksena tästä »asiantuntijanlausunnosta» oli, että mainittu\nSavoniuksen kone sai professori Hirotalta suosituksen ja Japanin\nrautatiehallitus tilasi tällaisen koneen kokeilujaan varten,\nmyöhemmin sitten useampiakin. Mutta paitsi sitä, oli keskustelustamme\nhyötyä professori Hirotallekin. Iäkkäänä miehenä hän pian joutui\neläkkeelle, mutta siirtyi tavallaan liikealalle, sillä hän sai\nitselleen Savoniuksen koneiden edustusoikeuden Japanissa, ei yksin\nlumensulatuskoneiden, vaan toiminimen valmistamien roottoreidenkin\nedustuksen.\n\nProfessori Hirota oli kiitollinen. Hän kutsui minut usein kotiinsa,\njossa minulla oli harvinainen ilo kuulla hänen kahden nuoren tyttärensä\nesittävän eurooppalaista musiikkia. Toinen tytöistä lauloi, toinen\nsäesti.\n\nKerran sitten Itshikavan tavatessani tämä sattumalta kysäisi minulta,\ntunnenko professori Hirotan. Kun vastasin myöntävästi, hän kertoi,\nettä hänen päällikkönsä ulkoasiainministeriössä, paroni Idjuin, oli\npyytänyt hänet erään virkatoverinsa kanssa professori Hirotan luokse\nillallisille. Kun muistin professorin nuoret musikaaliset tyttäret,\nvastasin Itshikavalle: »Onneksi olkoon! Kyllä siellä viettää illan\nhauskasti!»\n\nItshikava tuli mietteliään näköiseksi ja sanoi: »Vai niin.»\n\nJapanissa on yleisenä tapana, että nuoret, lupaavat miehet toimitetaan\nvanhempien virkatoverien, tässä tapauksessa esimiesten toimesta\nsellaisten perheiden tuttavuuteen, joissa on nuoria, hyvän kasvatuksen\nsaaneita ja edustuskykyisiä nuoria tyttäriä. Itshikavankin kohdalla\nasia rupesi sujumaan täysin japanilaiseen tapaan, sillä jo muutaman\najan kuluttua sain Itshikavan ja nuoren neiti Hirotan kihlauskortin.\n\nKun sitten Itshikavan tavatessani onnittelin ja kysyin, milloin häät\nvietetään, hän vastasi: »Mahdollisimman pian, sillä hääpäivänäni on\nminun määrä saada nimityskirjani Chicagon konsuliedustajaksi.»\n\nItshikavalla oli ollut aikomuksena kirjoittaa kirja Suomesta, mutta\nsuunnitelma raukesi nyt tämän edessä olevan Chicagon-matkan takia.\nVuotta myöhemmin, Itshikava oli silloin jo määrätty Helsinkiin Japanin\nasiainhoitajaksi, hän palasi tähän suunnitelmaansa. Heti hotelli\nTorniin saavuttuaan hän soitti minulle ja ensimmäiset tervehdykset\nvaihdettuamme sanoi, että tuosta vanhasta suunnitelmasta nyt sittenkin\ntaitaa jotakin syntyä. Ja kirjaansa varten hän keräsikin täällä\npaljon aineistoa. Rouva Itshikavallakin, entisellä neiti Hirotalla,\noli kirjallisia taipumuksia! Hän käänsi Japanissa lähetyssaarnaajana\ntoimineen neiti Siiri Uusitalon avustamana Topeliuksen lastensadut ja\n-näytelmät japaniksi, ja hänen kääntäminään ne ovat jo aikoja sitten\nilmestyneet Japanissa.\n\nTokion diplomaattikunnassa minulle osoitti erikoista suopeutta\nvarsinkin doyen, Englannin suurlähettiläs Sir Charles Elliot,\nkielimies, suomen kieliopin kirjoittaja ja Suomaiais-ugrilaisen Seuran\nulkomainen jäsen. Hän riistäytyi kovin mielellään irti virkatoimistaan\nja pistäytyi luoksemme juttusille. Tullessaan hän tervehti suomeksi\n»Hyvää päivää!» eikä poistuessaan koskaan unohtanut iloista\n»Näkemiin!», vaikka ei muuten puhunutkaan suomea erikoisen hyvin.\n\nDiplomaattikunnassa Sir Charles tunnettiin piintyneenä, melkeinpä\njurona vanhanapoikana ja virastossaan ankarana ja vaateliaana\nherrana. Naisia hän näytti erikoisesti välttelevän, heidän kanssaan\nhän ei juuri antautunut keskusteluunkaan. Kerrottiin, että Sir\nCharles oli Pekingissä käydessään istunut sikäläisen Englannin\nedustajan juhlapöydässä jurona ja sanattomana. Kun talon emäntä oli\nSir Charlesilta kysynyt, miksei hän puhu sanaakaan, oli vanhapoika\nvastannut: »Mitä lörpötyksiä ja loruja tässä nyt sitten pitäisi\nlasketella!» Kertomus kuvaa kyllä sattuvasti Sir Charlesia.\n\nMutta kun oli puhe hänen mieliaiheestaan, budhalaisuudesta tai\nkasvitieteestä, joista kummastakin hän oli erinomaisen hyvin perillä\nja hankkinut itselleen niissä perinpohjaiset tiedot, hän oli mitä\ninnostunein ja väsymättömin keskustelija, elävä ja mukaansatempaava.\n\nSir Elliot oli ennen Tokioon saapumistaan toiminut Englannin\nedustajana valkoisen kenraalin Koltshakin päämajassa Itä-Siperiassa,\nmuutti sittemmin Tokiosta Kiinaan, missä nimitettiin Hongkongin\nyliopiston kansleriksi. Mutta sieltä hän pian palasi takaisin Tokioon\nbudhalaisuuden historiaa tutkimaan ja Japanissa hän kuolikin.\n\nMinua surettaa Sir Elliotin suhteen eniten se, etten aikanani tullut\ntarkemmin ottaneeksi selville, miten hän oli tullut suomea oppineeksi.\nVarmaan se oli tapahtunut hänen Pietarissa olonsa aikana, oli siellä\nkenties tavannut paljon inkeriläisiä, joilta oli kielemme oppinut.\nSe suomen kielioppi, jonka hän tällöin kirjoitti, on selvä todistus\nperusteellisuudesta ja omaperäisyydestä, jota hän tutkimuksissaan\nosoitti, kieliopissaan hän on mm. järjestänyt suomen kielen sijat\nhiukan toiseen järjestykseen kuin ne omissa oppikirjoissamme esiintyvät.\n\nTokion diplomaattikunnassa saamistani hyvistä ystävistä on myös\nmainittava Saksan edustaja, tohtori William Solf, josta Sir\nElliotin jälkeen tuli Tokion diplomaattikunnan doyen. Hän oli erään\nsaksalais-japanilaisen seuran puheenjohtaja ja hyvin innokkaasti\njärjesteli kaikenlaisia tieteellisiä esitelmätilaisuuksia, joissa\nminäkin olin mukana, mm. parin unkarilaisen tiedemiehen käynnin aikana.\n\nTokion ulkoasiainministeriön ja diplomaattikunnan ulkopuolelta saamieni\nystävien joukosta on ehkä ensimmäisenä mainittava englantilainen\nlakitieteentohtori De Becker. Hän oli 25 vuotta toiminut Japanin\nulkoasiainministeriön englanninkielisen kirjeenvaihdon ja julkaisujen\nkielentarkastajana ja ylivalvojana. De Becker oli Japaniin tullessaan\nollut nuorimies. Mutta eräänä hyvin sateisena päivänä hän todellisena\ngentlemannina oli auttanut nuorta, hyvin kaunista japanilaista\nneitokaista, jonka kenkä oli mennyt rikki, ja tästä satunnaisesta\ntapaamisesta oli seurauksena, että De Becker meni naimisiin tuon\ntytön kanssa. Tämän jälkeen häntä yleisesti kutsuttiin nimellä\nKobajashi-beika, jossa ensimmäinen osa nimestä on hänen vaimonsa\ntyttönimi ja toinen osa japanilainen väännös Becker-nimestä.\n\nKobajashi-beika oli hyvin etevä lakimies, jonka veroista Japanissa\ntuskin toista olikaan, ellei ota huomioon isäntääni Azabu-puiston\nomistajaa Matsudjimaa. Suurissa, yleistä huomiota herättävissä\noikeusjutuissa kävikin aina loppujen lopuksi niin, että vastakkain\njoutuivat Kobajashi-beika ja Matsudjima. Kobajashi-beika oli hyvin\nvarakas; hän oli mm. omalla kustannuksellaan julkaissut englanniksi\njapanilaiset lakikokoelmat Civil Codexin, Criminal Codexin ja\nCommercial Codexin varustaen ne ulkomaalaisille välttämättömillä\nselityksillä.\n\nVarakkaana miehenä Beckerillä oli oma loistohuvilansa\nKamakurassa, Tokiosta jonkin matkaa etelään meren rantamalla\nolevassa huvilakaupungissa, joka joskus muinoin on ollut Japanin\npääkaupunkinakin. Siellä laajan puiston keskellä sijaitsi hänen\nhuvilansa, lähellä maailman suurimman istuvan Budhan kuvaa, joka nyt,\nsitä aikoinaan suojaavan temppelin tulipalossa hävittyä, istuu ja\nsalaperäisenä hymyilee paljaan taivaan alla.\n\nKävimme usein Beckerien luona Kamakurassa. Hänellä oli kaksi\nkuvankaunista tytärtä, Maria ja Edith, jotka usein Tokiossa käydessään\nvierailivat luonamme ja solmivat hyvin läheiset ystävyyssuhteet\ntyttäreni kanssa. Englantilaisille on seka-avioliitto kauhistus, ja\nniinpä minuakin usein varoitettiin suojelemaan tytärtäni läheisemmästä\nystävyydestä Beckerin neitosten kanssa. Tämä vastenmielisyys\npuoliverisiä kohtaan oli niin voimakas Japanissakin, etteivät\ntyttäret päässeet englantilaiseen kouluunkaan. Isä varakkaana miehenä\nperusti silloin Jokohamaan koulun, johon sen sääntöjen mukaan oli\noppilaiksi otettava myös puoliverisiä. Hänen Japanista poistumisensa\njälkeen koulun säännöt kuitenkin muutettiin sellaisiksi, että vain\npuhdasverisillä oppilailla oli sinne pääsy. Beckerillä oli kaksi\npoikaakin, jotka opiskelivat Englannissa lakitiedettä ja nyt isänsä\nkuoltua varmaankin jatkavat kuuluisan Becker&Becker asianajotoimiston\nperinteitä Tokiossa.\n\nYstävyytemme Beckerin perheen kanssa kehittyi vähitellen niin\nläheiseksi, että minulle tehtiin ehdotus, joka minua hämmästytti:\nBeckerit tarjoutuivat adoptoimaan tyttäreni Elman ottotyttärekseen\ntäysin samoin tyttärelleni lankeavin oikeuksin kuin heidän omilla\nlapsillaankin oli. Tämä outo ehdotus minua alussa tietysti\nkummastutti, mutta Japanissa sellainen on hyvin tavallista. Japanissa\non ottolapseksiotto muutamissa tapauksissa suorastaan sääntönä. Jos\nesimerkiksi jokin perhe on vailla miespuolista perillistä ja nimen\njatkajaa, perhe ryhtyy toimenpiteisiin sellaisen hankkimiseksi.\nKoulujen ja yliopiston opettajien välityksellä hankitaan tietoja\nsopivista, lupaavista ja kyvykkäistä nuorista miehistä, nämä kutsutaan\nsitten vuoronsa jälkeen vierailulle perheeseen tai huviretkille,\ntarkataan heidän käytöstään ja luonnettaan, ja milloin perheen oma\ntytär näyttää johonkin nuorukaiseen olevan myöntyväinen, vanhemmat\nottavat asian puheeksi pojan vanhempien kanssa. Jos vanhemmat suostuvat\npoikansa adoptoimiseen — ja se useimmiten voidaan järjestää antamalla\nrahalahja, mitä japanilaiset pitävät hyvin sopivana ja luonnollisena\nmenettelynä — poika saa uuden perheensä sukunimen. Japanilaiset\ntoimivat näissä asioissa niin nopeasti, että uusien veli- ja\nsisarpuolten häät voivat olla jo seuraavana päivänä vanhempien kesken\nsolmitun sopimuksen päättämisestä.\n\nVoisi tietysti olettaa, että japanilaisilla nuorilla miehillä ja\nnaisilla ei itsellään täten olisi paljoakaan valinnan varaa tulevan\naviopuolisonsa suhteen. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita. Vaikka\nkoulujen ja yliopistojen opettajilla onkin erikoiset perusteelliset\nlistat oppilaittensa tavoista, perhesuhteista, luonteesta ja\nälykkyydestä ja vaikka suurten virastojen päällikötkin valvovat\nsamalla tavalla nuorien naimattomien nuorukaisten tulevaisuutta,\nlopputulos kuitenkin riippuu nuorista itsestään; ellei yksi\nehdokas miellytä, ilmestyy aikanaan kyllä toinen, jolla on parempi\nonni. Tähän japanilaiseen, vanhempien tai esimiesten ohjailemaan\navioliittoutumiseen kuuluu tavallaan myös aikaisemmin mainittu\nItshikavan tapaus, kun paroni Idjuin kehoitti häntä vierailemaan\nprofessori Hirotan perheessä. Japanilaiset ovat näissä asioissa yleensä\nhyvin arkoja. Ei mielellään nähdä että joku hyvässä yhteiskunnallisessa\nasemassa oleva tai vanhan kunnioitetun japanilaisen suvun nimeä kantava\nnuorimies menee avioliittoon jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa;\nmenettelyllään hän tavallaan katkaisee siteensä sukuunsa ja joutuu\nvierotuksi.\n\nKun siis Beckerit ehdottivat tyttäreni adoptoimista, oli luonnollista,\nettä sen hylkäsin. Vaimoni mieltä olisi asiassa myös kuultava, kysymys\ntyttäreni alamaisuudesta oli toinen hylkäämistä puoltava peruste, mutta\npääasiallisesti minussa heräsi paljon muitakin epäilyksiä ehdotuksen\nsopivaisuudesta. Suhteemme Beckereihin ei tapauksen johdosta kuitenkaan\nmillään tavalla muuttunut; herttainen rouva tyttärineen suhtautui\nmeihin yhtä rakastettavasti ja ystävällisesti kuin ennenkin.\n\nTokion kesä on hiostuttavan kuuma, jopa terveydelle vaarallinen,\nainakin ensikertalaiselle, niin kuin minulle. Olin sen vuoksi\nkiitollinen kun Becker kesän alussa tarjosi minulle toisen Kamakuran\npuistossa olevasta huvilastaan kesäasunnoksi. Hän oli sen tavallisesti\nvuokrannut, mutta minulle hän luovutti huvilansa maksutta. Kuumien\npäivien tultua muutimmekin huvilalle ja vietimme siellä kolmisen\nkuukautta. Pari, kolme kertaa viikossa käväisin Tokiossa asioitani\nhoitamassa. Huvila oli japanilaiseen tyyliin rakennettu, mutta kaikilla\neurooppalaisilla nykyajan mukavuuksilla varustettu. Japanilaisten\nrakennusten tyyliin sitä ympäröi ilmava, avoin kuisti, engava, jolla\nusein päivisin istuin ja katselin puiden välistä pilkottavan Budhan\npäätä; aamuisin kuljeskelin Kamakuran pitkällä rannalla uimapuvussa,\npistäydyin vähän väliä vilpoisiin meren aaltoihin. En ole suinkaan\nhuono uimari, mutta japanilaiset ihmettelivät sitä helppoutta, jolla\nnäytin liikkumattomana kelluvan aalloilla.\n\nPäivä saattoi kulua huomaamatta uimarannalla. Pitkin rantaa oli\nkaikenlaisia kojuja, joissa myytiin jäätelöä ja ruumiin valelemista\nvarten kylmää suolatonta vettä. Suolainen merivesi kiteytyi nopeasti\nihoon ja aiheutti siinä kutkuamista ja kirvelyä; ja jos jätti tämän\nhuuhtelun toimittamatta, auringonpaahde piankin poltti ihon melkeinpä\nkarrelle. Sain kerran kipeästi kokea, miltä tuntui itsensä polttaminen.\nJouduin nimittäin eräänä päivänä juuri vedestä noustuani keisarillisen\nprinssi Kajan eteen ja hänen kanssaan keskustellessani aika vierähti\nniin pitkään, että auringonpaahde oli jo ennättänyt kiteyttää suolan\nihooni, joka tuntui kuumalta ja uhkaavan punaiselta. Voitelemalla sain\nkuitenkin nahkani suurin piirtein säilymään.\n\nVarsinkin niveltaipeet ovat arat suolan ja auringon\nyhteisvaikutukselle; niihin ilmestyy hyvin pian tuskallisesti\nkirveleviä haavoja, joita ei tahdo saada millään paranemaan.\nJapanilaiset eivät näyttäneet paljoakaan näistä vaivoista kärsivän,\nvaikka kaikesta huolimatta ovatkin varovaisia, mutta ohutihoisille\npohjoismaalaisille ne ilmestyvät yllättävän pian. Myöhemmin,\nensimmäiset ikävät kokemukset koettuani, osasin kyllä pitää huolen\nterveydestäni.\n\n\n\n\nYLLÄTTÄVÄ VIERAILU\n\n\nIstuin tapani mukaan eräänä iltapäivänä kesähuvilamme engavalla\nihaillen ympäröivän puiston komeutta ja mietteliäänä tuijottaen suurten\npuiden välistä pilkottavan ikivanhan Budhan päätä, kun puiston halki\nsaapui rikshalla ajaen eurooppalaisittain pukeutunut, päivettynyt mies.\nLähemmäksi tultuaan hän tervehti suomeksi: »Hyvvee päevee! Nimenj on\nmr. Andrew Anderson. Minä Tokijossa yritin kääyvä Teitä tappaamassa,\nvaan en löytännä. Neuvovat tännä Kamakurraan.»\n\nOikein hätkähdin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka tuo mr. Andrew\nAnderson oikeastaan oli, mutta mieshän puhui selvää savonkieltä!\nKysyin: »Tehän olette varmaan savolainen?»\n\n»Olen niinkin. Mutta voitteko myös sanoa, mistä pitäjästä?»\n\nVastasin, etten niin tarkasti voinut sanoa, »mutta puhuttehan\nkuin tohtori Hytönen ja esittelijäsihteeri Albin Rimppi\nsisäasiainministeriöstä.»\n\n»Ai, Rimppikö? Tunnettako työ Rimpin? Myöhän ollaan Rimpin kanssa\nkotosin samaj järven rannalta, Juvan pitäjästä. Rimppi voan asui järven\ntoisella rannalla, minä toisella.»\n\nRäjähdimme molemmat nauramaan. Taas oli kaksi suomalaista sattumalta\ntavannut toisensa maailman äärillä ja havainnut, että yhteiset\ntuttavuudet ikään kuin lähensivät heidät toisiinsa.\n\nKuuntelin sitten tarkkaavana mr. Andersonin vilkasta puhetta ja odotin\nkuulevani, mikä hänet oli saattanut luokseni ja mikä hän loppujen\nlopuksi oli miehiään. Niin paljon sain selville, että hän oli jonkin\nlaivan päällikkö, joka oli nyt aluksineen matkalla takaisin Amerikkaan,\nkäväistyään joillakin matkoilla Filippiineillä, mistä oli saapunut\nJokohamaan. Ja hänestä itsestään sain sen verran selville, että hänellä\noli talo jossakin Berkeleyssä. Mutta tämän viisaammaksi en tullut.\nUteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt, ja kun mr. Anderson pyysi, että\nTokioon pistäytyessäni poikkeaisin matkallani Jokohamaan ja käväisisin\nhänen laivallaan, otin kutsun kiitollisena vastaan ja lupasin jo\nseuraavana päivänä mennä hänen alukselleen.\n\nSaavuttuani seuraavana päivänä Jokohaman asemalle siellä oli\nmuutamia amerikkalaisia merisotilaita, jotka tulivat luokseni ja\nselittivät saaneensa määräyksen ohjata minut laivalle. Merisotilaitten\nilmestyminen minua vähän kummastutti, mutta vasta satamaan päästyämme\nja astuttuamme pieneen höyrypurteen, joka kuljetti minut valtavan\nsuuren, redille ankkuroidun sotalaivan kylkeen, minulle selvisi, että\nmr. Anderson olikin siis tämän laivan komentaja.\n\nVastaanotto kannella oli juhlallinen. Mr. Andersonin virkapuvusta,\njota koristivat monet leveät kultanauhat hihansuissa, näin, että\nhän oli jokin korkea sotilasherra. Minut johdettiin laivan perälle\nupseerimessiin, jonne oli katettu komea aamiainen.\n\nAamiaispöydässä, jossa istuin mr. Andersonin vieressä, kuulin\nsitten, että laiva oli kuljettanut Filippiineille saarten uuden\nkenraalikuvernööri Woodin, ja niistä monista valokuvista, jotka tämän\nManillassa käynnin aikana oli otettu, näin, että mr. Anderson oli\nyhdessä Woodin kanssa ottanut vastaan suuren meriväenparaatinkin.\n\nPöydässä syntyi vilkas keskustelu, joka tietysti pääasiallisesti\nkoski Suomea. Varsinkin toisella puolellani oleva pikkuinen mies\nkyseli lakkaamatta kaikenlaista, johon parhaan taitoni mukaan koetin\nvastailla. Kun vierustoverini sitten kysyi: »Onko teillä Suomessa\nkuningas vai tasavalta?», näin mr. Andersonin ilmeestä, että\nkyseleminen häntä jo rupesi kiusaamaan. Kun vierustoverini ei huomannut\npäällikkönsä ilmettä, jatkoi hän edelleen yhtä innokkaana, kuultuaan,\nettä maa tällä hetkellä oli tasavalta: »No, onko teillä siellä myös\noikeus ja demokratia?»\n\nEn ehtinyt tähän viimeksi esitettyyn kysymykseen vastatakaan, kun\nkuulin leveällä savonmurteella komentajan sanovan: »Elekee viihtiä\nvastata sille; eihän nuo mittään tiijjä; elekee vastata kaikkiin\ntyhmiin kysymyksiin.» Pöydästä noustuamme laivan komentaja näytteli\nsitten Manillassa tekemiään ostoksia, koruja ja muistoesineitä,\njotka hän oli Berkeleyssä asuvalle vaimolleen ja lapsilleen aikonut\ntuliaisiksi. »Muuten», hän kysyi, »jos moisin taloni Berkeleyssä,\nmuuttaisin Suomeen ja ostaisin siellä pikkuisen maatilan, niin\npaljonkohan ne siellä nyt maksaisivat?» Miehen saavuttamasta hyvästä\nasemasta huolimatta näkyi koti-ikävä siis vaivaavan.\n\nSuomeen palattuani otin sitten selvän mr. Andersonista. Hänen\nvarsinainen nimensä oli ollut Antti Purhonen. Mikkelissä hänellä\noli ollut pieni kauppa, mutta sitten hän oli perheineen muuttanut\nAmerikkaan, siellä suorittanut ensimmäisenä suomalaisena\nmeriupseeritutkinnon ja edellisen maailmansodan aikana kuljettanut\nlaivallaan amerikkalaista sotaväkeä ja -tarvikkeita Ranskaan. Etevänä\nja hyväonnisena miehenä hän oli vähitellen kohonnut arvosta toiseen\nja oli nyt melkeinpä amiraali. Purhos-nimensä hänen oli tietysti\namerikkalaisille mahdottomana lausua ollut vaihdettava mukavampaan\nAnderson-nimeen.\n\nMyöhemmin mr. Anderson käväisi Suomessa käyden mm. presidentti Kyösti\nKallion puheilla. Mr. Andersonia muistellessani kaikuvat yhä korvissani\nhänen sanansa: »Elekee viihtiä vastata!»\n\nKamakuran kesä läheni vähitellen loppuaan. Talvi lähestyi ja\nviihtyisä Beckerin huvila tennis- ja krokettikenttineen, sievine\npikkupuutarhoineen, kauniine istutuksineen, kanarialintuineen,\npapukaijoineen ja tyttärien ilona olleine kesyine apinoineen oli\njätettävä. Sinne jäi Budhan-kuvakin hiljaisuuteen, salaperäisesti\nhymyilevänä, ikivanhojen puiden siimekseen eteensä tuijottamaan.\n\n\n\n\nKUVAILEN ISÄNMAATANI JAPANILAISILLE\n\n\nErikoisen suuren tuttavapiirin sain japanilaisten esperantistien\njoukosta. Heidän osoittamansa ystävällisyys ja avuliaisuus oikeastaan\nylitti kaiken odottamani, ja se arvovalta, joka monella heistä oli\nJapanin julkisessa elämässä, antoi toiminnalleni heidän piirissään\noikeastaan paljon enemmän kantavuutta kuin olin aavistanutkaan.\n\nDiplomaattikuntaan kuuluvana esperantistit tietenkin ottivat\nminut erittäin tervetulleena joukkoonsa ja alusta alkaen mukaansa\nharrastuksiinsa: minulle tarjottiin lukemattomia esitelmätilaisuuksia\neri puolilla saarivaltakuntaa, ja käytinkin esperantontaitoani\nhyväkseni esitelmöidessäni Suomesta, sen kansasta, luonnosta ja\nkulttuurista. Kirjoitin esitelmäni tavallisesti esperantoksi;\ntämän esitelmän sitten kävi etukäteen läpi joku tulkeistani, joina\ntavallisimmin olivat herrat Morizo Ga ja nuori Aibara. Mutta harvoin\nheidän käännöksensä oli, niin kuin totuudessa pysyminen olisi vaatinut,\nsanatarkkaa; he mielellään lisäilivät ja kaunistelivat ajatuksiani ja\nesittivät yleisölle kuvaukseni Suomesta ja sen luonnosta, kansasta\nja sen sivistyksellisistä harrastuksista ja saavutuksista niin monin\nkaunein epiteetein varustettuina, että itseänikin toisinaan rupesi\nepäilyttämään.\n\nErittäin valaisevan kuvan japanilaisille esperantisteille Suomen\noloista ja elämästä antoi suomalainen esperantolehti »Esperanta\nFinlando», runsaasti kuvitettu julkaisu, jota ahkerasti tutkittiin.\nSen avulla kai herra Aibarakin tutustui suomalaiseen kansanrunouteen,\nmistä innostuneena keräsi joukon kauniita japanilaisia kansanlauluja\nja runokatkelmia, joita hän useammankin kerran toi minun nähtäväkseni.\nHerra Aibaran välityksellä jouduin myös kosketuksiin Japanissa\ntoimivan rauhanaatteen asianajajien kanssa. Herra Aibara työskenteli\nJapanin Kansainliittoseuran ulkomaisessa osastossa, ja minäkin,\nparin diplomaattikuntaan kuuluvan suosituksesta, jouduin tämän\nseuran ulkomaisen osaston jäseneksi. Seuran ylimpänä esimiehenä\noli prinssi Tokugawa, Japanin ylähuoneen puhemies. Myöhemmin minut\nvalittiin ulkomaisen osaston puheenjohtajaksikin. Sihteerinä oli\ntunnettu kanadalainen lähetyssaarnaaja, harras kristitty ja innokas\nrauhanaatteen esitaistelija, pastori Bowles. Seuraan kuului siihen\naikaan toistakymmentä arvovaltaista diplomaattikunnan jäsentä, mm.\nBelgian suurlähettiläs Bassompierre, jonka vaikutuksesta oikeastaan\npuheenjohtajanvirka minulle uskotuinkin, seura kun tarvitsi\njohtoonsa henkilön, joka kielitaitoisena voisi paremmin edustaa\nyhdistystä eri piireissä ja minut jo vähitellen tunnettiin japanin\nkielen taitoisenakin. Puheenjohtajantoimessani sain erinomaista\ntukea sihteeriltä, pastori Bowlesilta ja edellä mainitulta nuorelta\nesperantistilta Aibaralta.\n\nKansainliittoseuralla oli oma toimistonsa Tokiossa ja tuhansia jäseniä\nkautta maan. Rauhanaate oli hyvässä huudossa silloin. Tietenkin\nJapanissa, niin kuin kaikkialla maailmassa, oli sellaisiakin, jotka\neivät uskoneet tai tahtoneet uskoa rauhanaatteeseen enempää kuin\nkansainväliseen kieleenkään. Pitivätpä jotkut haavetta yhteisestä\nmaailmankielestä vallan mahdottomana, jopa katsoivat sen merkitsevän\nvaaraa kansallisille kulttuuripyrinnöille, ja pitivät sen tähden\nvelvollisuutenaan vastustaa mahdollisuuksiensa mukaan sen harrastajain\npyrkimyksiä, missä vain suinkin siihen saivat tilaisuuden. Näitä\nesperanton vastustajia oli mm. myös Shisuoka-maakunnan silloinen\nkuvernööri. Hän oli maakunnassaan hajoituttanut poliiseillaan\nesperantistien kokoukset ja kieltänyt heidän jo perustettujen\nyhdistystensä toiminnan. Kuvernöörin päätös oli kova isku\nesperantisteille. Mutta heidän innokas johtajansa, vanha, iäkäs\nTakahashi saapui luokseni Tokioon neuvottelemaan kuvernöörin päätöksen\nkumoamisesta. Hän seuralaisineen ehdotti, että käännyttäisiin\nsisäasiainministeriön puoleen asiassa, vastasin, että sellainen tuskin\nkannattaa. Asiaa puolin ja toisin harkitessa tulimme lopuksi siihen\npäätökseen, että lähden Shizuokaan esitelmämatkalle. Pidän esitelmän\nesperantoksi, sittenpähän nähdään, miten kuvernööri asiaan suhtautuu.\n\nMatkustin Shizuokaan. Kaupungin esperantistit olivat kaikki keräytyneet\nesitelmäsaliin, olosuhteet tuntien oli saliin varmasti saapunut\npaljon muutakin yleisöä seuraamaan tapausten kulkua. Jännittyneen\nmielialan vallitessa aloitin esitelmäni. Yleisö seurasi sitä hyvin\nuteliaana, odotettiin joka hetki poliisien ilmestymistä ja kokouksen\nhajoittamista. Mutta rauhassa sain esitelmäni pitää loppuun saakka.\nKenties muutamat olivat tämän johdosta pettyneitä, mutta esperantistit\nainakin olivat yllättyneen iloisia. He olivat tapauksen johdosta\nminulle hyvin kiitollisia. He käsittivät, että diplomaattikuntaan\nkuuluvana olin hiukan muuttanut heidän kuvernöörinsä mielipidettä\nesperantisteista. Yhdistyksensäkin he saivat myöhemmin toimintaan\nviranomaisten siihen millään tavalla puuttumatta.\n\nNiistä monista paikkakunnista, joilla tällä tavalla esitelmämatkoillani\njouduin käymään, on minulla mitä hauskimmat ja mieluisimmat muistot.\nJapanilaiset yleensäkin osaavat olla kohteliaita ja huomaavaisen\nrakastettavia vieraalleen, mutta erikoisesti esperantistit —\nluultavasti yhteisten harrastustensa takia — näyttivät viihtyisyyteni\nottaneen erityisen huolenpitonsa kohteeksi.\n\nJapanin esperantistien vuosikokous pidettiin kerran Sendai-nimisessä\nkaupungissa, Hondon pohjoisosassa. Siellä oli saapuessani oikein\njuhlalliset viralliset vastaanotot ja kaupungin järjestämät\njuhlatilaisuudet, jotka huvittivat sekä minua että japanilaisiakin\nesperantisteja.\n\nJonkin matkan päässä Sendaista on Matsushiman (Mäntysaarten) kuuluisa\nsaaristo, erikoisuudestaan ja luonnonkauneudestaan maailmankuulu,\njonne pistäytyvät melkein kaikki Japanissa käyneet. Jyrkkinä,\naivan pystysuorina kohoavat nämä pienten japanilaisten havupuiden\npeittämät, varsin koristeellisen näyn tarjoavat saaret merestä, joka on\nsyövyttänyt niiden perustuksiin luolia ja onkaloita, jopa tunneleita\nkoko saarenkin läpi, niin että veneellä voi hyvin soudella saaren\nalitse. Ensi kertaa saaret nähdessään näky on outo: kuin valtavien\nkorkeiden paasien nenässä kasvavat puut, suoraan syvyyteen luotaavan\njyrkänteen reunamilla.\n\nSendain seutu on joskus Japanin muinaisuudessa ollut itsenäinen\nvaltakunta ja siitä erikoinen, että se jo siihen aikaan, jolloin muu\nJapani eli täysin suljettua ja ulkomaailmasta eristäytynyttä elämäänsä,\netsi kosketusta ulkomaalaisten kanssa: sen hallitsijan miehet\npurjehtivat pienillä aluksillaan aina Singaporessa ja Intiassa saakka\nja luultavaa on, että juuri sendailaisten välityksellä ensimmäiset\ntiedot japanilaisista on historiaan saatukin.\n\nRannalla Matsushima-saarten kohdalla on vuoren kupeella vanha, Sendain\nvaltiaan Date Masamunen v. 1609 perustama kuuluisa luostari. Ikivanhan\npyhän Jumalien puiston ympäröimänä munkit siellä vieläkin harjoittavat\nhartauttaan. Osa rakennuksista on kaiverrettu pehmeään kallioon, jossa\nolevissa temppelihuoneissa on erikoisen syvä ja harras tunnelma.\n\nEsperantistit olivat erittäin innostuneita näyttämään minulle\nluostaria, mutta luostarin esimies, iäkäs apotti, kuullessaan vieraansa\nkuuluvan diplomaattikuntaan, ei aluksi tahtonut kuulla vierailusta\npuhuttavan sanaakaan. Hermostuneena hän epäili, millä tavalla ja\nmenoilla senarvoisen vieraan herran vastaanotto oikein kävisi päinsä,\nei hän sellaiseen ollut tottunut. Loppujen lopuksi hän kuitenkin\nmyöntyi ja minut pyydettiin saapumaan hänen luokseen teelle.\n\nVastaanottoseremoniat suoritettuamme apotin hermostuneisuus katosi kuin\ntuhka tuuleen: otin heti puheeksi Mongolian budhalaiset luostarit ja\nniissä saamani vaikutelmat. Kun japanin kielen taitoni oli jokseenkin\nriittävä ja mukana olleet esperantistit vielä toimivat tulkkeina,\nsujui keskustelu mitä vilkkaimmin. Apotti oli sekä yllättynyt että\nhämmästynyt vieraastaan ja erittäin mielissään saadessaan kuulla\nuskoveljiensä oloista Mongoliassa.\n\nHotelliin palattuani oli siellä kaksi keltaisiin munkkikauhtanoihin\npuettua luostarin korkeata virkamiestä, jota ojensivat minulle\napottinsa valmistaman kakemonon, taulun, jossa oli kirjoitus\nkiinalaisin merkein piirrettynä:\n\n    Vain yksi kukka,\n    viisi lehdet sen —\n    kuinka onkaan kauneus\n    yksinkertainen.\n\nKakemonon tuojat kertoivat minulle, että heidän kunnioitettu\nesimiehensä oli niin liikuttunut siitä yksinkertaisuudesta, jolla hänen\npelkäämänsä vastaanottoseremonia ja koko vierailu oli suoritettu, että\nhän heti luostarista poistuttuani oli ryhtynyt piirtämään tätä taulua.\n\nEsperantistien joukossa tekemäni esitelmämatkat tulivat pian\nlaajemmaltikin tunnetuiksi. Eräänä päivänä saapui luokseni pari\njapanilaista, jotka esittäytyivät suuren osakalaisen sanomalehden\nOsaka Asahin edustajiksi ja ilmoittivat sanomalehtensä haluavan\nminut esitelmämatkalle Osakaan. Tällä sanomalehdellä on Osakassa\nsuuri, mahtava, monikerroksinen toimitalonsa, jonka katolla on\nvaltava kyyhkyslakka. Yli koko Japanin Osaka Asahi lähettää\nkyyhkysiään viestinviejikseen. Pieneen metalliseen koteloon suljettu,\nsilkkipaperille kirjoitettu uutinen tai artikkeli joutuu paikasta\ntoiseen kyyhkysten välittämänä yhtä nopeasti, jopa monessa tapauksessa\nnopeamminkin kuin sähkösanoma. Osaka Asahi ilmestyy myös Tokiossa,\njossa sen nimenä on Tokio Asahi (Aamupäivä). Osakasta lähetetään\nmatriisit lentokoneilla Tokioon, jossa lehti painetaan siis\nosittain samansisältöisenä ja samanaikaisesti kuin Osakassa, Vain\npaikallisuutiset ja ilmoitukset ovat erilaiset. Vaikka lehden nimenä\non »Aamupäivä», se ilmestyy myös keskipäivällä ja iltapäivälläkin.\nPainosmäärä nousee yhteensä noin 5 miljoonaan, määrään, johon\nharva maailman sanomalehti on päässyt. Toimittajia on tällaisessa\nsuurlehdessä tuhansittain, eri puolilla maata ja maailmaa olevista\nkirjeenvaihtajista puhumattakaan.\n\nOsaka Asahin komeassa toimitalossa on valtavan iso luentosali,\njohon arviolta sopii ainakin 2000 henkeä. Olin ottanut mukaani\nSuomen suuren seinäkartan ja varjokuvia, joita esitin. Herra Ga tuli\ntulkiksi mukaani. Esitelmäni sujui mainiosti herra Gan kääntämänä ja\nkaunistelemana. Kuulijakuntani oli innoissaan kuulemastaan ja varsinkin\nnäkemästään: Suomen järvimaisemista, talvisista hangista, hiihtämisestä\njne.\n\nKesken luentoa pistettiin käteeni pieni paperilappu, johon oli\npainokirjaimin käsin tekstattu sanat: »Suomi — jalo kansa!»\nEsitelmätilaisuudessa sain vilaukselta nähdä tämän paperilapun\nlähettäjän; erään vanhahkon miehen poistuessa salista minulle\nhuomautettiin, että hän se on, eräs Osakan apteekkari, joka huvikseen\nkuului opiskelleen eri kieliä ja niin oli joutunut tutustumaan\nmyös suomen kieleen. Yritin päästä apteekkarin kanssa lähempään\ntuttavuuteen, mutta en häntä koskaan kuitenkaan tavannut.\n\nEsitelmäni päätyttyä olin kaupunginhallituksen järjestämässä\njuhlatilaisuudessa, jossa myös kaupunginpäällikkö oli läsnä. Tässä\njuhlassa oli hyvin monipuolinen ja arvokas ohjelma mm. Osakan\nhienoimmat geishat tanssivat kunniakseni kirsikkatanssin. Osaka\nAsahi selosti laajasti esitelmääni, tietystikin tulkkini herra Gan\nkaunistelemana ja hänen käsitykseensä enemmän nojaavana kuin pitämään!\nesperantonkieliseen esitelmään!\n\nIlmeisestikin Asahin toimituksessa oltiin tyytyväisiä esitelmääni,\nsillä hiukkasta myöhemmin he pyysivät Osakaan Tshekkoslovakian\nministerin tohtori Perglerin esitelmöimään maastaan ja olivat aikeissa\nesittää samanlaisen pyynnön myös Puolan ministerille Patekille, joka ei\nkuitenkaan vastaanottanut kutsua.\n\nPerglerin Osakan-matkan kävi kuitenkin huonommin. Ensiksikin hän\nesitelmöi englannin kielellä, ja kun alkuaan oli chicagolainen\nasianajaja, ei hänen amerikkalaista ääntämistään ja amerikkalaisia\nsanontatapoja sisältävää esitelmäänsä japanilainen tulkki\noikein kyennyt kääntämään — oli englannin kielensä oppinut\nLontoossa — ja kun Pergler lisäksi oli esitelmänsä aiheenkin\nvalinnut vähemmän onnistuneesti, hän kun puhui Tshekkoslovakian\nvähemmistökansallisuuksista ja niiden oikeuksista maassaan,\nmeni koko esitelmä hiukan vinoon. Kuulijakuntaa ei kiinnostanut\nkysymys vähemmistöjen oikeuksista enempää kuin Tshekkoslovakian\nteollisuudestakaan kuivine tilastonumeroineen, vaan se väsähti ja oli\nhyvin pidättyväinen esitelmöitsijän suhteen.\n\nPäättäjäisjuhlallisuudetkin olivat kenties tämän johdosta paljoa\nvaatimattomammat, eikä hän saanut nähdä edes geishojakaan! — niin hän\nitse valitti.\n\nOsakasta palattuaan Pergler sanoi seuraajakseen tarkoitetulle\nPatekille, että niillä oli Osakassa niin huonot tulkit, ettei sinne\nkannata lähteä esitelmöimään: »Penkin alle se esitelmäni siellä\nmeni.» Tämän kuvauksen kuultuaan Patek kai sitten päättikin luopua\nesitelmästään.\n\nOsakan-matkasta oli kuitenkin toisenlaisiakin seurauksia.\nTuttavapiiriini kuului myös eräs Yhdysvaltojen suurlähetystön\nkauppa-asiamies, eversti B., joka herttaisen vaimonsa kanssa usein\nkävi vieraissa luonamme lähetystössä. Osakasta palattuani tapasin\neversti B:n, joka sanoi käväisseensä vaimonsa kanssa luonamme, mutta\npettymyksekseen kuulleensa minun olleen matkoilla.\n\n»Olin Osakassa, Osaka Asahin kutsumana esitelmöimässä.»\n\n»Ai, sen suuren sanomalehdenkö? Mitä teillä sen kanssa on tekemistä?»\n\n»Ei oikeastaan mitään. Meninpähän vain esitelmöimään, kun kutsuivat.»\n\n»Mistä te esitelmöitte?»\n\n»Suomesta.»\n\n»Suomesta! Mikä heidät siihen veti? Pyysivätkö ne nimenomaan tulemaan\nSuomesta esitelmöimään? Miksi ihmeessä japanilaiset harrastavat Suomen\ntuntemista ja mitä tällä sanomalehdellä on sen kanssa tekemistä?\nLehtihän on pääasiallisesti taloudellinen; mikä siinä oikeastaan\nkiinnosti heitä pyytämään Suomesta puhumaan?»\n\n»Sitähän minun on vaikea tietää», vastasin.\n\n»Eihän teillä ole minkäänlaisia kauppasuhteitakaan Japanin kanssa.\nTokkohan ne ovat pyytäneet minkäänlaista esitelmää Yhdysvalloistakaan,\nja kuitenkin, ajatelkaa, että 80 % kaikesta Japanin silkistä menee\nYhdysvaltoihin, 80 % kaikista lähetyssaarnaajista on Yhdysvalloista ja\ntäällä on suuria sairaaloita, jotka ylläpidetään amerikkalaisin varoin!\nKaiken tämän Osaka Asahin toimittajat tietävät ja kuitenkin he siis\npyytävät esitelmää jostakin Suomesta! Miksei yhtä hyvin Amerikasta!\nTäytyy ottaa selvä, onko koskaan pyydetty meiltä esitelmää.»\n\nMuutaman päivän kuluttua hän palasi luokseni ja sanoi, että\nYhdysvaltojen suurlähettiläs on kovasti hämmästynyt koko asiasta. »Tämä\non selvää intriigipeliä Yhdysvaltoja vastaan», eversti jatkoi. »Ja me\nkun luulimme teitä ystäväksemme. Että menittekin mukaan tuollaiseen\nintriigiin meitä vastaan!»\n\nMinä koetin everstiä rauhoittaa vakuuttamalla, etten missään\ntapauksessa ole ollut mukana missään juonittelussa enempää Yhdysvaltoja\nkuin mitään muutakaan maata vastaan, vaan »menin Osakaan yksinomaan\nesitelmöimään Suomesta, koska minulta sellaista esitelmää pyydettiin,\njuonittelemassa en siellä käynyt.»\n\n»Olettepas, sitähän ette voi kieltää!»\n\n»Kuinka niin?» kysäisin.\n\n»No, kun teillä kerran oli tilaisuus pitää esitelmä, miksette puhunut\nsilloin Yhdysvalloista?»\n\nTämä oli minusta jo aivan odottamatonta ja olisi ollut varmaan kenestä\ntahansa. En voinut olla hämmästymättä sitä, että Suomen edustajan\nodotettiin puhuvan jostakin muusta maasta kuin siitä, jota hän maassa\noli edustamassa. Ja toiseksi: minullahan ei ollut minkäänlaista\nkokemusta Yhdysvalloista, jossa en ollut koskaan käynyt. Käsitin\ntietysti, että eversti oli isänmaallisuudessaan niin yksipuolinen,\nettei hän odottanut muiltakaan muuta kuin juuri hänen maansa etujen\nensisijaista huomioonottamista. Mutta samalla huomasin, että\nYhdysvaltojen ja Japanin välillä oli olemassa ristiriitoja, jotka tällä\ntavalla ilmenivät kohdallani. Mutta en vieläkään voi päästä uskostani,\nettä olisin menettelylläni Osakassa antanut aihetta olettamuksiin\nosallisuudestani joihinkin juonitteluihin tai tehneeni väärin.\n\nOsakan-retkelläni pääsin kosketuksiin myös japanilaisten\nsanomalehtimiesten kanssa. Jo aikaisemminkin olin muutamiin heistä\ntutustunut. Erittäinkin minun on mainittava erään tokiolaisen lehden\nDzhidzhi Shinpon toimittaja, herra Savajama, joka niin innostui\npienen maamme oloihin ja sen kulttuurisaavutuksiin, että saamallaan\nstipendillä teki matkan Suomeen, kierteli täällä useissa kaupungeissa\npistäytyen välillä maaseudullakin ja sitten matkaltaan palattuaan\nkirjoitteli lehteensä Dzhidzhi Shinpoon artikkeleita, mm. Kotkan ja\nUuraan satamista, joita lautatarhoineen, jotka japanilaiselle olivat\nolleet jotakin aivan uutta ja ennen näkemätöntä, kehui maailman\nsuurimmiksi ja merkillisimmiksi satamiksi. Nämä Dghidzhi Shinpon\nartikkelit herättivät joustavan ja elävän kuvaustapansa vuoksi suurta\nhuomiota Japanissa. Myös tokiolaisen Hotshi Shimbun toimittajista\nparikin kirjoitteli antamistani aiheista lehteensä. Kun vielä ottaa\nhuomioon, että vanha tuttavani Itshikava ulkoasiainministeriöstä sai\nsilloin tällöin lehtiin jonkin artikkelinsa, voi todeta, että ainakin\nSuomen kohdalta asiat oli hyvin hoidettu.\n\nJapanilaisissa sanomalehdissä oli usein myös sangen arvostelevia jopa\npureviakin eri maiden lähetystöjen asioita koskettelevia kirjoituksia,\nmutta Suomen lähetystöstä ei löytynyt minkäänlaista arvostelun aihetta.\n\nVarsinaiseen sanomalehtimiespiiriin kuulumattomista mainittakoon vielä\nmarkiisi Tokugawa, Japanin ylähuoneen jäsen, joka oli perustanut\nNanki Bunko-nimisen musiikkikirjaston. Hän oli erittäin komea,\nmiellyttäväkäytöksinen mies, jonka rouva, nuori seurapiirinainen, oli\nTokion tunnetuimpia kaunottaria, kuuluisaa Shimazu sukua ja erittäin\nystävällinen meitä kohtaan. Tuon tuostakin markiisi järjesti illatsuja\nja puistojuhlia, joihin minut tyttäreni kanssa varta vasten kutsuttiin.\nDiplomaattikuntaa ei juhlissa yleensä runsaammin esiintynyt, mutta\nsitä valikoidumpi oli japanilaiseen ylhäisöön kuuluva vierasjoukko.\nMarkiisi Tokugawa kertoi, että hänen kalleimpiin muistoihinsa kuului\nkirjeenvaihtonsa suuren säveltäjämme Jean Sibeliuksen kanssa ja lupasi\njoskus tilaisuuden tullen ottaa esille tämän nykyajan etevimmän\nsäveltäjän omakätiset kirjeet. Nähtävästi juuri tähän perustuikin\nhänen mielenkiintonsa meihin. Tässä sivumennen mainittakoon että myös\nRobert Kajanusta Japanissa muistettiin. Uenon orkesterinjohtajana\noli muuan saksalainen Krohn, joka nuorena miehenä oli useita vuosia\noleillut Helsingissä Kajanuksen orkesterissa, missä kehui saaneensa\nparhaimman muusikkokoulutuksensa. Konsertteihin ei yleensä ollut tapana\nkutsua diplomaattikuntaa, mutta Krohn lähetti säännöllisesti liput\norkesterinsa tilaisuuksiin. Markiisi Tokugawalta sain sitten kerran\ntaas kirjeen, jossa hän kutsui luokseen musikaaliseen illanviettoon\nmainiten, että herra Leopold Godovski soittaa pianoa. Satuin tyttäreni\nkanssa saapumaan Tokugawan palatsin eteen juuri samalla hetkellä kun\nPuolan ministeri Patek astui autostaan. Musiikkimaailman kuuluisuuksia\nvähemmän tuntevana kysäisin Patekilta, kuka tämä herra Godovski mahtaa\nolla. Patek hymähti halveksivasti: »Hänhän on meikäläisiä juutalaisia.»\n\nSuuressa vastaanottosalissa markiisi Tokugawa sitten esitteli\nvieraansa herra Godovskille. Tämä oli lyhyt, tuuhean valkotukkainen,\narviolta 65 seutuvilla, vilkkaasti elehtivä ja puheleva taiteilija.\nKun minun ja tyttäreni vuoro tuli, Godovski heti levitti kätensä ja\nihastuneena huudahti: »Hei vaan! Vai Suomesta! No kerrankin! Tämähän\non suurenmoista! Nyt ovat Suomi ja Puola itsenäiset. Tiedän, että tänä\niltana tulen soittamaan suurenmoisesti!»\n\nTämän alkuinnostuksensa jälkeen hän rupesi kyselemään yhtä ja toista\nSuomen kuulumisista, mutta pääasiallisesti kuitenkin puhui itse\nlakkaamatta vilkkaasti elehtien ja sanoistaan innostuneena: »En ole\njaksanut edes politiikkaa seurata niin paljon, että olisin kaikesta\nperillä, mutta jos mikään, niin kyllä Suomi ansaitsi itsenäisyyden.\nKatsokaas, minä olen pianisti, soittelen pitkin maailmaa, annan siellä\ntäällä konsertteja, mutta sen minä sanon, etten missään ole koskaan\ntavannut niin hienosti musikaalista yleisöä kuin Suomessa. En koskaan\nole tavannut sen arvostelevampaa yleisöä enkä sen taitavampia ja\ntarkempia arvostelijoita kuin Helsingissä. Olen kaikille tapaamilleni\nnuorille taiteilijoille aina sanonut, kun he konserttejaan Amerikassa\nja muualla antaessaan ovat kehuskelleet suurenmoisia menestyksiään,\nettä menkääpäs kerrankin Helsinkiin näyttämään taitoanne. Siellä ette\nsaakaan esityksissänne hutiloida; siellä tunnetaan sävellykset siksi\ntarkkaan, että pian huomaatte, mitä on korkein ja puhtain taide. Vasta\nsiellä käytyänne ja siellä menestyksen yleisöltä ja arvostelijoilta\nsaatuanne voitte huoletta esiintyä muuallakin. Ja kaikki tämä»,\nGodovski jatkoi, »on vanhan Kajanuksen ansiota, hänen kasvattejaan\nsiellä kaikki nuo musiikintuntijat ovat. Ja yleisö, kerrassaan\nsuurenmoinen! Minun täytyy tässä tunnustaa», Godovski naurahti viekkaan\nnäköisenä, »että olen koetteeksi Amerikassa silloin tällöin soitellut\nomiani väliin, hiukan improvisoinut kappaleita, mutta ei sitä koskaan\nkukaan ole huomannut! Mutta Helsingissä en uskaltaisi sellaiseen\nkoskaan ryhtyä, siellä joutuisin kepposestani heti käpälälautaan.\nViekää terveiseni Helsinkiin, ja erittäinkin musiikkimiehille, ennen\nkaikkea Robert Kajanukselle.»\n\nKeskustelumme päättyi tähän. Muut vielä esittelemättä jääneet olivat\nsaaneet odotella pitkään vuoroaan, heidän joukossaan myös ministeri\nPatek. Mutta esittely tapahtui heidän kohdallaan hyvin kylmän\nasiallisesti.\n\nEdellä käyneen keskustelun jälkeen minulle oli erikoinen nautinto\nkuunnella herra Godovskin pianonsoittoa. En tiedä, mahtoiko hän\nminuakin pitää tarkkana musiikintuntijana — — –.\n\nMusiikista puheen tullen on mainittava, että hyvin usein iltaisin\nkaduilla kulkiessani ja japanilaisten elämää seuratessani panin\nmerkille omituisen seikan: jostakin korttelin avoimesta ikkunasta,\ntavarataloista ja kaikenlaisista pienemmistäkin geta-kenkäkaupoista\nsaattoi yhtäkkiä korviin yltää Sibeliuksen Valse Tristen tai Armas\nJärnefeltin Berceusen tutut, kaihoisan surumieliset ja tummansävyiset\nsävelet. Gramofoni siellä pyöritteli suomalaista levyä keskellä\nitämaista kirjavuutta ja kaupantekoa. Ääni, säriseväkin, sykähdytti\nsydäntä; sekin oli kotimaata, kaukaista ja rakasta ja sydän paisui\nylpeydestä.\n\nEi luultavasti voinut vieraskaan olla huomaamatta, kuinka\nSuomi verraten usein oli tavalla tai toisella puheenaiheena\nsanomalehdistössä. Milloin oli kysymys urheilusta, milloin\nsävellyksistä, milloin mistäkin. Ikävällä vain panin merkille sen,\nettei kauppamme Japanin kanssa ollut päässyt oikein alkuunkaan, sen\nalalta ei ollut mitään, jota erityisesti suomalaisena tuotteena olisi\nvoinut korostaa.\n\nHuvikseni seurailin kerran noin viikon ajan tokiolaisia sanomalehtiä,\njapanilaisia ja englantilaisia, laatiakseni itselleni jonkinlaisen\ntilaston siitä, miten usein eri maat oli niissä mainittu ja saadakseni\nsiten aikaan jonkinlaisen arvojärjestyksen. Kun ottaa verrattavaksi\nBalkanin maat, joita on Jugoslavia, Bulgaria, Romania ja Kreikka ja\ntoisaalta Skandinavian maat, joita samoin on neljä, niin totesi, että\njälkimmäiset voittivat ylivoimaisesti tilastossa ja niin ollen myös\njapanilaisen yleisön tietoisuudessa. Tanskalaisilla oli Det Stora\nNordiska Telegraf-yhtiönsä ja monet liike-edustajansa, norjalaisilla\nlukuisat laivansa, jotka kuljettivat japanilaisia tavaroita kaikilla\nidän vesillä, Ruotsilla oli Tokiossa vahva ja monipuolinen edustuksensa\ntulitikkutrusteineen, kuulalaakeriedustuksineen, oli Ericssonin\npuhelimet ja suuri joukko Ruotsin paperiteollisuuden asiamiehiä, mutta\nSuomella, meillä ikävä kyllä, ei ollut vastaavanlaista esitettävää\nollenkaan, mutta oli sen sijaan Jean Sibelius ja Paavo Nurmi!\n\nJo ennen mainitulla ystävälläni Ki-itshi Tojamalla, joka avusti minua\nAhvenanmaan-jutussa, oli veli, Japanin urheiluelämän johtomiehiä,\ntohtori Ki-itshi. Jostain syystä hän oli saanut päähänsä, että Tokiossa\ntai missä tahansa muuallakin maaseudulla pidettävät urheilukilpailut\neivät olleet oikein kohdalleen järjestetyt, ellen olisi niissä\nläsnä. Hänen mielestään kilpailujen juhlallisuus ja ennen kaikkea\nyleisömenestys oli riippuvainen siitä, oliko niissä Suomen edustaja\nmukana ja täten jouduin olemaan kilpailuissa mukana enemmän kuin\nkoskaan aikaisemmin.\n\nKun Tokion kaduilla piskuiset japanilaiset juoksivat katumaratonin,\npiti minun tohtori Ki-itshin mielestä välttämättä jakaa kilpailujen\npalkinnot. Jo ensimmäisinä vuosina — jolloin Paavo Nurmi ei vielä ollut\nsaavuttanut kuuluisuutta — jouduin ojentamaan komean voittopokaalin\npikkuiselle, läähättävälle Ando-nimiselle rikshamiehelle erinomaisen\nhyvin suoritetun maratonin jälkeen. Kun japaniksi häntä muutamin sanoin\nonnittelin voittonsa johdosta, Ando läähätyksensä välissä tökersi: »En\nminä kuitenkaan ole mikään Koremainen!» (so. Hannes Kolehmainen).\n\nMyöhemmin jouduin tohtori Ki-itshin hommien johdosta käymään\npalkintojenjakajaisissa mm. Takata-nimisessä kaupungissa, jossa\noli urheilukilpailut. Täällä oli erinomainen tilaisuus seurata\njapanilaisten ensimmäisiä yrityksiä hiihdon alalla; voin vakuuttaa,\nettä sitä kilpailua oli hauska seurata. — Takata oli varuskuntakaupunki\nja joukko-osaston upseerit olivat käyneet oikein hiihtäen\nfasaaninmetsästyksellä kaupunkia ympäröivissä metsiköissä. Retken\nsaalis oli sitten isäntien ylpeilemänä pääruokalajina kilpailujen\npäättäjäisissä.\n\nOlin kerran Tokion yliopistossa pitänyt esitelmän Suomen\nkansankirjallisuudesta ja maininnut mm. Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran hallussa olevasta yli puolen miljoonaa käsikirjoitusta\nkäsittävästä kokoelmasta, jossa on satuja, lauluja, runoja,\nsananlaskuja, taikoja, vanhaa kansantietoutta jopa sävelmiäkin\njälkipolville talletettuna. Suomalaisesta kansankirjallisuudesta\npuhuessani olin erittäin laajasti käsitellyt Kalevalaa ja sen kerääjää\nja luojaa Elias Lönnrotia, mainiten mm., että Kalevala oli jo käännetty\nkaikille suurille maailmankielille, mutta tietääkseni ei vielä\njapaniksi. Kuulijain joukossa oli sattumalta eräs Morimoto-niminen\nmies, jota en silloin erikoisemmin tullut huomanneeksi, mutta johon\nesitelmäni oli tehnyt vaikutuksen. Morimoto oli pian hankkinut\nitselleen englantilaisen, saksalaisen ja kenties vielä jonkin\nmuunkinkielisen Kalevala-laitoksen ja ryhtynyt sitä japanintamaan. Olin\njo Japanista poistunut, kun jälkeeni tullut ministeri Winckelmann oli\nsaanut tehdä tuttavuutta tämän Morimoton kanssa. Hän oli ilmestynyt\nSuomen lähetystöön valmiine Kalevalan-käännöksineen ja siitä hankkimine\nlausuntoineen, joista varsinkin Vasedan yliopiston Japanin vanhan\nkirjallisuuden professori kiitti käännöstä erinomaisen onnistuneeksi\nja vanhan japanilaisen kansantyylin hyvin tavoittaneeksi. Ministeri\nWinckelmann ilmoitti minulle asiasta Helsinkiin mainiten kirjeessään\nsamalla, että kääntäjä herra Morimoto haluaa teokseensa minun\nesipuheeni.\n\nMorimoton Kalevalan-käännös painettiin sitten hyvin komea-asuisena ja\njapanilaiseen tyyliin kuvitettuna. Sain teoksen kääntäjän lähettämänä\nja omistuskirjoituksella varustettuna. Tämän ensimmäisen painoksen\njälkeen on Kalevalasta ilmestynyt Japanissa toinenkin, paljon\nvaatimattomampi painos erään kustannusliikkeen jo tuhansiin nousevassa\nkirjasarjassa, jossa se on jaettu kolmeen niteeseen ja kuuluu menevän\nhyvin kaupaksi.\n\nKun olin myös ollut tekemisissä meikäläisen Kotikielen Seuran\nkanssa, joka keräilee tietoja Suomen murteista ja kansankielestä\nyleensä, olin esitelmässäni niin ikään maininnut, että olisi syytä\ntarkkaan tutkia japanin kielenkin murteita. Tästä esitelmässäni\nmainitusta huomautuksesta olikin seurauksena, että eräs professori\nJamagida keräsi avukseen suuren joukon ylioppilaita erikoisille\nmurteidenkeräämismatkoille. Aloite kantoikin hyvin nopeasti\nhedelmän. Jo ennen Japanista poistumistani olin läsnä eräässä\nesitelmätilaisuudessa, jossa siihenastisten tutkimusten tuloksena\nesitettiin muurahaista ja hämähäkkiä merkitsevien sanojen ja nimitysten\nesiintymistä, levenemistä ja sekaantumista pitkin Japanin aluetta.\nProfessori Jamagida jo siiloin tiedusteli, olinko tyytyväinen\ntällaisen tutkimuksen näytteestä, jonka nyt olin saanut kuulla, ja\nvakuutti samalla, että koko seura oli syntynyt niiden kehoitusten\njohdosta, jotka aikoinaan Tokion yliopistossa pitämässäni esitelmässä\nolin lausunut. Minun oli vaikeata lausua kuulemastani minkäänlaista\narvostelua, kun en oikein esitelmää ymmärtänytkään kaikin paikoin,\nvarsinkin kun esitelmöitsijä oli käyttänyt hiukan murteellista japanin\nkieltä, mutta vakuutin heidän menestyksensä olevan ilmeisen.\n\nSuomen tunnetuksitekeminen ja maan edustaminen supistuikin\npääasiallisesti varsinaiseen kulttuuriseen edustukseen. Suomen\nlähettiläällä ei ollut käytettävissään loistavaa edustushotellia eikä\nedes huonekaluja ollut valtiomme puolesta, ei liioin edustukseen\nminkäänlaisia muita varoja kuin oma palkka. Jos siis pitää sitä\nsilmämääränä, että diplomaattiseen edustukseen kuuluu komeita kutsuja,\nloistavia päivällisiä ja illallisia, puistojuhlia ja tanssiaisia,\nmusiikki- ja taidetilaisuuksia, niin jäi Suomen edustus sillä kohdalla\nkyllä hyvin heikoksi. Mutta mielestäni maata ei pidäkään edustaa\nsyömällä ja syöttämällä; yhtä hyvin sen voi tehdä jollakin kulttuurin\nalalla. Ja niin olivat esitelmät, joita olin aina valmis pitämään\npyynnöistä ja itseäni millään tavalla tyrkyttämättä, muodostunut\nminulle ja Suomelle yhtä edustavaksi ja tunnustusta ansaitseviksi kuin\nmikä hyvänsä hännystakki juhla.\n\nTokiossa sattui kerran, että diplomaatit kovasti pohtivat kysymystä,\nmikä mies oikeastaan Suomen edustaja oli. Tähän keskusteluun oli\nantanut aiheen se, että Chilen ministeri oli matkoillaan sattunut\nShizuokaan, jonka asemalle oli hänen yllätyksekseen saapunut\nmonisatapäinen innostunut vastaanottajajoukko lippuineen ja virallisine\nvastaanottokomiteoineen. Pian oli kuitenkin selvinnyt, ettei häntä\noltu tarkoitettukaan tulla näin juhlallisesti vastaanottamaan, vaan\noli saapuvaksi odotettu Suomen edustajaa. Chilen ministeri kertoi\ntapauksesta Brasilian ja Perun lähettiläille ja monille muillekin, ja\narvailtiin sinne ja tänne miten suhteeni japanilaisiin olin oikein\njärjestellyt. Lopuksi tultiin minulta suoraan kysymään: »Onko yleensä\ntapana, että tuollaiset kunnianosoitukset lankeavat osallenne?»\nVastasin, etten ollut mikään poikkeus, mutta että tässä tapauksessa oli\nshizuokalaisille esperantisteille, joiden arvelin vastaanottajinani\nolleen, sattunut pieni erehdys jonkin väärän tiedon takia.\n\nEsperantistien kunnianosoituksista voin tässä sivumennen vielä\nmainita, että erittäin innokkaasti minut otettiin kerran vastaan\nHiroshima-nimisessä kaupungissa. Siellä oli eräs varakas\nMorimoto-niminen (ei Kalevalan-kääntäjä) nuorisonkasvatuksen ylivalvoja\nja partiolaisten piiripäällikkö järjestänyt oikein loistavan\nvastaanoton saapuessani kaupunkiin johonkin esperantistien kokoukseen\nesitelmöimään. Asemalle oli saapunut sadottain partiolaisia ja\npitkin kaupungin katuvarsia, mm. suuren Morimoto-kadun varrella oli\npartiolaiskunniakuja molemmin puolin pienine lippuineen ja viireineen,\nedellä ratsastivat lipunkantajat ja takana samanlainen kunniasaattue.\nHiroshiman kokouksen yhteydessä pidettiin myös suuri partiolaisparaati,\njonka yhdessä Morimoton kanssa otin vastaan. Paraatissa marssi tuhansia\npartiolaisia ohitsemme.\n\nTällaisia diplomaattikuntaan kuuluville yleensä outoja tehtäviä ja\nkunnianosoituksia sain tuon tuostakin osakseni.\n\nDiplomaattinen edustukseni poikkesi siis jonkin verran Tokion muiden\ndiplomaattien aikaansaannoksista. Olihan toki Suomenkin lähetystössä\nsilloin tällöin kutsuja, mutta hyvin suppeassa piirissä; vain\nRuotsin, Norjan ja Tanskan, usein myös Puolan ja jonkin muunkin maan\nedustajille. Yksinkertaisia aamiaisia ja illallisia, sellaisia,\njoita kuka hyvänsä tavallinen ihminen kodissaan järjestää. Mutta\ntästä vaatimattomuudesta huolimatta oli mieliala kutsuissa aina mitä\nsydämellisin ja välittömin. Ja ehkä juuri sen vuoksi. Vierailla riitti\naina hauskaa keskustelua, viihtyisyys oli mitä parhain ja kutsut\nnäyttiin otettavan mielihyvin vastaan. Oikeastaan täytyy sanoa, että\nnäillä kutsuilla luisti keskustelu paljoa sujuvammin ja aikakin kului\npaljoa luistavammin kuin jäykillä, ylenpalttisen komeilla illallisilla,\njoilla oli hopeinen ja kullattu pöytäkalusto, (kuten esim. Brasilian\nlähettiläällä) ruoat mitä valikoiduimpia, viinit jos jonkinlajisia ja\nkoko diplomaattikunta vuoronsa jälkeen kutsuttuna, mutta keskustelussa\nei kukaan oikein tahtonut päästä vauhtiin; kiusaantuneen näköisenä\ntosin yritettiin yhtä ja toista puheenaihetta, mitään yhteistä\nkosketuskohtaa löytämättä.\n\n\n\n\nSUURIA JUHLIA\n\n\nVuonna 1921 keskusteltiin Tokion korkeissa hovi- ja\nparlamenttipiireissä vilkkaasti nuoren perintöprinssin, nykyisen\nkeisarin Hirohiton tulevasta maailmanmatkasta. Tiedettiin nuoren\nprinssin innokkaasti haluavan nähdä maailmaa laajemmalti, ennen kaikkea\nEurooppaa, ennen kuin valtaistuimellenousu tekisi sen mahdottomaksi.\nKoskaan aikaisemmin ei Japanin historiassa ollut sattunut, että edes\nperintöprinssi, keisarista puhumattakaan, olisi maastaan poistunut.\nKeisari, jo iäkäs Taisho, oli parantumattomasti sairaana ja nuorelle\nprinssille oli vähitellen uskottu yhä vaativampia hallitustehtäviä,\njotka hän keisarin nimessä päätti neuvonantajinaan keisarin salainen\nneuvosto. Asia sietikin pohtimista, mutta loppujen lopuksi prinssi\npääsi matkalleen.\n\nHirohito kävi maailmanmatkallaan ensiksi Englannissa ja vieraili sen\njälkeen monissa muissakin Euroopan maissa palaten antoisalta matkaltaan\nonnellisesti kotisaarilleen.\n\nVastaanotto juhlallisuudet olivat Tokiossa tietysti suurenmoiset.\nJo Tokion asemalla oli koko diplomaattikunta doyenin, Sir Charles\nElliotin johdolla vastassa, juhlamenojenohjaajan, hoviministeri\nMotonon järjestämässä rivissä. Hän kulki edestakaisin rivin edessä ja\nitsekseen mutisten laski sormillaan, keille kaikille Hirohito tulisi\ntervehdyksensä lausumaan.\n\nPrinssi astui juhlamenojenohjaajan saattamana ensimmäiseksi Sir\nCharlesin eteen, tervehti kädestä pitäen ja lausui japaniksi, että\n»olen nyt terveenä saapunut takaisin pitkältä matkaltani ja pyydän\ntäten lähettämään lämpimän kiitokseni kauttanne Hänen Majesteetilleen\nEnglannin kuninkaalle siitä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä,\njota niin runsain mitoin sain maassanne oleskellessani nauttia».\n\nSir Charles, jolle nämä sanat käännettiin, vastasi englanniksi: »En\ntule tätä sangen mieluista tehtävää laiminlyömään.»\n\nHirohito siirtyi sitten Motonon ohjaamana Ranskan lähettilään eteen\nja sama seremonia uusiintui. Paria muutakin suurlähettilästä prinssi\nkätteli ja tervehti samaan tapaan. Mutta sitten menivät Motonon\nkonseptit sekaisin. Kaikki käteltävät oli jo käyty läpi, kun prinssi\nvielä — väärinkäsittäen jonkin Motonon antaman merkin — kääntyi\nTshekkoslovakian lähettilään puoleen ja toisti hänelle samat sanat\n»kiitollisuudestani, jonka ilmoittanette Kuninkaalliselle Huoneellenne\nsiitä vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä, jota vierailuni aikana\nsain ilokseni kokea».\n\nNyt Motonokin heräsi. Hän jätti tervehdyksen kääntämättä, mutta kysyi\nsen sijaan lähettiläältä: »Ymmärsittekö, mitä Hänen Keisarillinen\nKorkeutensa sanoi?» Lähettiläs vastasi tietenkin kieltävästi. Silloin\nMotono selitti: »Hänen Keisarillinen Korkeutensa ilmoitti vain teille\nsaapuneensa nyt terveenä ja onnellisesti takaisin.»\n\nVarsinaiset vastaanottojuhlallisuudet olivat Tokiossa tietenkin\nsuurenmoiset keisarillisessa palatsissa pidettyine loisteliaine\nillallisineen, joille koko diplomaattikunta oli kutsuttu toteamaan,\nettä prinssi oli »terveenä ja onnellisena palannut».\n\nEnglannissa käynnin vastavierailuna saapui Japaniin muutamaa kuukautta\nmyöhemmin Walesln prinssi. Hänen tulonsa Tokioon oli monellekin\ndiplomaattikuntaan kuuluvalle kiireistä aikaa, sillä erilaisia\njuhlallisuuksia, vastaanottoja, päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia\noli hyvin runsaasti vierailuohjelmassa. Tämän vierailun aikana\nEnglannin lähetystö käytti ensi kertaa diplomaattikunnassa jonkinlaista\naste-eroa: suurlähetystön päivällisille saatettiin kutsua vain\nsuurlähettiläät, muut kutsutut viettivät iltaansa viereisissä huoneissa\nja vasta päivällisten päätyttyä kaikki olivat yhdessä.\n\nKeisarillisessa linnassa oli suurenmoisia juhlallisuuksia, näytelmä-\nja musiikkiesityksiä, joiden ylimpänä seremoniamestarina ja\njärjestäjänä toimi hoviministerinkin yläpuolella keisarillinen prinssi\nHigashi-Fushimi. Hän edusti keisarillista hovia jo Walesin prinssin\nastuessa maihin Jokohamassa, seurasi tämän mukana Tokioon ja koko ajan\nseurasi prinssiä kuin jonkinlaisena sivusadjutanttina, kunnes vieras\nsaapui hänelle varattuun keisarilliseen palatsiin.\n\nKun eri maiden edustajat kutsuttiin ensimmäiseen suureen vastaanottoon\nkeisarilliseen palatsiin, jaettiin jo muutamia päiviä ennen\nlähetystöille värilliset, puoliympyränmuotoiset paperilaput, jotka\nkiinnitettiin auton lyhtylaseihin. Näiden paperien värin mukaan\nohjattiin sitten koko valtava liikenneruuhka keisarilliseen palatsiin.\n\nPalatsiin saavuttua vieraat joutuivat aluksi suureen odotussaliin,\njosta seremoniamestari vuoronsa jälkeen johdatti vieraat varsinaiseen\nvastaanottosaliin, ensimmäiseksi diplomaattikunnan vanhimman. Saliin\nastuttuani huomasin, että vasemman pitkän seinän edustalla, noin\nsalinpituuden kolmanneksen kohdalla seisoi keisarinna, suunnilleen\nsalin keskikohdalla perintöprinssi Hirohito ja hänen vasemmalla\npuolellaan samanlaisen välimatkan päässä Walesin prinssi. Vieraat\njoutuivat täten ensimmäisenä tervehtimään keisarinnaa. Olin etukäteen\nkoettanut kysellä, miten tuossa tervehtimisseremoniassa oikein on\nesiinnyttävä. Hovin puolesta ilmoitettiin, että vierailla on oikeus\naloittaa keskustelu. Kun kysyin, mitä sitten oikeastaan pitäisi sanoa,\nvastattiin: »Toivottaa onnea ja todeta tapauksen merkitsevän rauhaisaa\nja onnellista tulevaisuutta» ja Walesin prinssille: »Toivottaa hänet\ntervetulleeksi Japaniin ja että hän viihtyisi täällä hyvin.»\n\nNämä neuvot mielessäni lähestyin ensimmäiseksi keisarinnaa, joka oli\npukeutunut täysin eurooppalaiseen tapaan. Hänen vieressään, hiukan\ntaempana, seisoi tulkkina rouva Matsudaira. Olin pitänyt silmällä\nedeltäviä vieraita ja koettanut saada selville, miten pitkiä fraaseja\nhe käyttivät. Noudatin tarkoin samaa kaavaa ja sain tervehdykseni\nmahtumaan yhteen lyhyeen lauseeseen. Tähän keisarinna vastasi ja rouva\nMatsudaira käänsi hänen sanansa samalle kielelle, jota olin käyttänyt.\n\nSitten seurasi perintöprinssi Hirohiton tervehtiminen, mikä\nyleensä suoritettiin englanniksi ja viimeiseksi Walesin prinssin\nonnitteleminen. Koko seremonia sujui aika nopeassa tahdissa, minkä\njälkeen vieraat siirtyivät salin vastakkaiselle seinämälle keskenään\njuttelemaan ja seurustelemaan muodostaen pieniä hiljalleen puhelevia\nryhmiä.\n\nSiinä tulevien jonoa tarkkaillessani ja silloin tällöin jollekulle\nvieressä seisojalle jonkin sanan lausuessani juhlamenojenohjaaja,\nprinssi Higashi-Fushimi saapui lähettyvilleni ilmoittamaan, että pian\navataan viereiseen suureen saliin johtavat ovet, ja kehoitti vieraita\nvalmistautumaan siirtymään sinne alkavaa teatteriesitystä seuraamaan.\nSiinä sivumennen hän sitten kysyi minulta: »Mitä kieltä käytitte\nkeisarinnaa puhutellessanne?»\n\n»Englantia», vastasin.\n\n»No, mutta sehän on merkillistä, ettette käyttänyt japania. Tulkaa\ntänne!» Hän otti minua käsivarresta ja talutti uudelleen keisarinnan\neteen, joka nyt oli istuutunut seinän vieressä olevalle sohvalle, rouva\nMatsudaira seisoi vieressä. Sohvan edessä oli pienoinen pöytä ja sen\nympärillä pari tuolia.\n\nKeisarinnan eteen saavuttuamme prinssi Higashi-Fushimi heti sanoi\nkeisarinnalle: »Tämä on nyt se ministeri, joka osaa japania.»\n\nUudelleen tervehdittyämme keisarinna istuutui ja pyysi meitä tekemään\nsamoin, prinssi Higashi-Fushimi istui viereiselle tuolille. Aivan\nällistyneenä tästä prinssin menettelytavasta istuin ja koetin vastailla\nniihin moniin kysymyksiin, joita keisarinna minulle teki: »Eikö japanin\nkieli ole vaikeata, sanovat että se on maailman vaikein kieli.»\n\nPuolestani uskalsin vastata: »Oikeastaan on japanin kieli mielestäni\nerittäin helppoa opittavaksi, vielä helpoimpia maailmassa, mutta sen\nkirjoittaminen ja yleensä kirjoittamistaito on vaikeimpia, mitä voin\nkuvitella.»\n\n»Vai on se niin vaikeata», keisarinna sanoi.\n\n»Se on vaikeata jo itsessään», rohkenin jatkaa, »mutta vielä\nvaikeammaksi sen tekee se, ettei ole olemassa määrättyjä normeja,\nsääntöjä. Kirjoitetaan samoja sanoja milloin milläkin tavalla,\nkiinalaisin merkein, kana-merkein ja monilla muilla. Mielestäni\njapanin kielen oikeinkirjoitus on, sellaisena kuin sitä nykyisin\nkäytetään, aivan puhdasta mielivaltaa monessa suhteessa ja varsinaisena\noikeinkirjoituksena mahdotonta.»\n\nKeisarinna totesi tämän jälkeen: »Vai on se niin. Siinä sen varsinainen\nvaikeus taitaa piilläkin.»\n\nJatkoin edelleen: »Nythän menee kouluissa vuosia hukkaan, kun\npitää opetella monimutkaisia ja lukemattomia kiinalaisia merkkejä,\nsen sijaan, että käytettäisiin koulunkäyntiaika johonkin elämässä\ntähdellisemmän oppimiseen.»\n\nKeskustelun jatkuessa tähän tapaan huomasin yhtäkkiä hovijuhlien\nseremoniamestarin Joshidan silmät suurina ja ihmettelevinä lähestyvän.\nHän katseli minua pitkään ja tuikeasti. Vilkaisin sivulleni. Prinssi\nHigashi-Fushimi oli huomaamatta poistunut viereltäni. Jouduin aivan\nymmälle, taisinpa vahvasti punastuakin noustessani ja keisarinnalle\nkumartaessani. Keisarinna nousi myös ja rouva Matsudairan seuraamana\nlähti kulkemaan salin poikki vasta-avattuja, näyttämösaliin johtavia\novia kohti.\n\nKysyin vierelläni seisovalta Joshidalta englanniksi — hän oli entinen\nsuurlähettiläs: »Pelkään, että olen tehnyt pahan virheen?» Joshida ei\nkullakseni vastannut mitään, ei nähtävästi huomannutkaan kysymystäni,\nvaan seurasi tuikeilla silmillään diplomaattikunnan siirtymistä\nviereiseen saliin. Siirryin diplomaattien joukkoon, jossa Siamin\nlähettiläs heti minulle kuiskasi: »Onpa tuokin merkillistä; meitä\nvarten on kahden — kolmen sekunnin vastaanotto, mutta teille suotu uusi\naudienssi kesti monta minuuttia.» (Diplomaattikunnassa väitettiin sen\nkestäneen 10 minuuttia, mutta se ei pidä paikkaansa.)\n\nEnnen salista poistumistani prinssi Higashi-Fushimi tuli vielä\nluokseni ja lyöden tuttavallisesti olkapäälle sanoi naurusuin:\n»Her Majesty is very pleased with you.» Mutta tästä huolimatta oli\nminun kaikkea muuta kuin mukava olla. En oikein tiennyt, olinkohan\nsittenkin jollakin tavalla rikkonut hovietikettiä. Prinssin sanat\ntietenkin vähän lohduttivat, mutta samalla olin vakuuttunut siitä,\nettei seremoniamestari Joshida ollut perillä siitä, että prinssi\nHigashi-Fushimin taluttamana olin uudelleen joutunut keisarinnan eteen.\nKoko juhlan ajan olin kiusaantunut. Mutta sitten tapasin Joshidan ja\nkysyin uudestaan, olinko tehnyt jonkin virheen. Hän vastasi nauraen:\n»Teillähän oli hyvä onni.» Vasta tämän kuultuani rauhoituin.\n\nJuhlasaliin oli, diplomaattikunnan lisäksi, saapunut toista tietä suuri\njoukko juhlapukuista yleisöä täyttäen saliin varatut paikat viimeistä\nsijaa myöten. Istuttiin puolikaareen asetetuilla tuoleilla, edessä\nnäyttämö, jolla ei ollut kulisseja länsimaiseen tapaan, vaan kaikki oli\nenemmän improvisoitua. Näytelmä oli tyypillinen No-näytelmä, vanhaan\njapanilaiseen historialliseen tyyliin kirjoitettu keskustelukappale,\njoka kieltä ymmärtämättömälle ei tarjonnut mitään kiinnostavaa.\nEtumaisella tuolilla Walesin prinssi väsyikin koko esitykseen ruveten\nmielenkiinnolla tarkastelemaan komean ja harvinaisen, lahjaksi saamansa\njapanilaisen miekan koristuksia, veti sen vähän väliä osittain ulos\nhuotrastaan ja koputteli sillä tuon tuostakin lattiaan — — —. Muun\nohjelman lomassa keisarillinen soittokunta esitti kappaleitaan. Juhla\npäättyi tähän ja vieraat poistuivat.\n\nKeisarillisen palatsin sisustus on länsimaisessa mielessä hyvin\nyksinkertainen. Huonekaluja on niukalti, seinät paljaat, niistäkin\nsuuri osa siirrettäviä paperiseiniä, välissä kullalla ja hopealla\nkoristetut pilarit. Katto vastaanottosalissa sen sijaan oli runsaammin\nkoristeltu, siellä oli kaikenlaisia kukka-aiheisia maalauksia, keskellä\nsuurikokoinen Auringonjumalatarta esittävä maalaus, josta jokin\nvuosi myöhemmin jouduin keskusteluun Ranskan suurlähettilään Paul\nClaudelin, tunnetun kirjailijan kanssa. Hän huomautti silloin maalausta\ntarkastellessamme, että sekä suomalaisilla että japanilaisilla näyttää\nolevan aurinko naispuolinen: hän muisti että Kalevalassa mainitaan\nnimenomaan Päivätär aurinkoa edustamassa.\n\nEnglannin lähetystö järjesti sitten Walesin prinssin kunniaksi\nsuurlähetystössä komeat tanssiaiset, joissa prinssi oli erinomaisen\nhyvällä tuulella tanssien ahkerasti. Kun hän on kooltaan verraten\nlyhyt, ei hän tanssitettaviaan valitessaan koskaan erehtynyt ottamaan\ntoverikseen itseään pitempää. Tämä oli katkeraa monellekin läsnä\nolleelle nuorelle neitoselle, joista useat tanssiaisista kuullessaan\nolivat haaveilleet sen onnen saavuttavansa; tyttärenikin tavallista\nmittavampana jäi täten tanssittamatta.\n\nVierailuohjelmaan kuului myös huvimatka keisarilliseen kesälinnaan\nNikkoon. Tällä retkellä Walesin prinssi oli melkein aiheuttaa\nhalvauksen hoviherroille: kun vieraita kuljetettiin perille rikshalla,\npälkähti prinssin päähän yhtäkkiä koettaa itsekin sen vetämistä. Hän\nkomensi rikshan vetäjän aisoista omalle paikalleen ja ryhtyi itse\nrikshamieheksi. Kerrottiin, että hän oli yrittänyt tällä tavalla\nkyyditä Hirohitoakin siinä kuitenkaan onnistumatta ja muullakin tavalla\nhuomattavasti poikennut vahvistetusta ohjelmasta — — —. Linnaan\ntultuaan hän oli eräänä yönä kiivennyt ikkunan kautta ulos, livahtanut\nvartijaketjun huomaamatta muurinkin yli pimeässä omille retkilleen ja\nmuutenkin kaikenlaisilla kujeillaan saattanut hoviherrat suorastaan\nkauhun valtaan. He huokasivat varmaan helpotuksesta, kun korkea vieras\nvihdoin poistui maasta.\n\nJokin aika Walesin prinssin vierailusta Romanian prinssi Carol saapui\nvierailulleen. Hänen saapumistaan oli Romanian puolelta valmistettu\nperustamalla Tokioon Romanian lähetystö, jollaista siihen mennessä\nei ollut ollut ja johon ministeriksi oli ilmoitettu ulkoministeri\nMavrocordati. Carolin matka käsitettiin yleisesti jonkinlaiseksi\nunohtamismatkaksi, koko maailmahan puhui jo siihen aikaan hänen\nsuhteestaan madame Lupescuun. Matkaa tehtiin suhteellisen hitaassa\ntahdissa maasta toiseen, mutta tulos on kaikille tunnettu: Lupescu ei\nunohtunut.\n\nCarol oli nuori, vilkas, hyvin komeannäköinen. Vastaanotolla siinä\nkeisarillisessa palatsissa, johon hänet oli sijoitettu, hän keskusteli\npitkään ja vilkkaasti jokaisen diplomaatin kanssa. Hänen eteensä\njouduttuani prinssi heti sanoi, että hän on lukenut paljonkin Suomesta,\nmutta valitettavasti ei koskaan ole siellä käynyt. Hän tuntuikin\ntietävän yhtä ja toista oloistamme, mm. urheilusta. Keskustelumme\nloppupuolella hän sitten yhtäkkiä muutti puheenaihetta ja kysyi:\n»Vieläkö teillä on paljon kommunisteja ja sosialisteja?»\n\nKun vastasin, että niitä luultavasti on, prinssi innostui kaavailemaan:\n»Niin, minä olen ajatellut, että kun tulen kuninkaaksi, niin otankin\nkommunistit ja sosialistit yhdessä kanssani hallitsemaan. Eikö\ntämä ole hieno tuuma?» hän naureskeli itsekseen. »Täytyyhän saada\nvastustajat puolelleen, eikö niin? Muuten, kuninkailla ei nykyaikana\nole kahdehdittavat oltavat. Eikö tämä ammatti ole teidänkin mielestänne\nnyt kaikkein vaarallisin, vaikka elättekin tasavallassa? Ja jollen saa\nsosialisteja ja kommunisteja mukaani, niin en ryhdykään hallitsijaksi!\nRomaniassa on suurilla vanhoilla suvuilla ja suurmaanomistajilla\nnykyisin liiaksi sanottavaa maan asioissa, sen minä kyllä jo olen\nhuomannut.»\n\nKeskustelumme päättyi, sillä ministeri Mavrocordati johdatti jo\nseuraavan vieraan prinssille esiteltäväksi.\n\nCarolinkin kunniaksi järjestettiin illalliset keisarillisessa hovissa\nja Romanian hallituksen toimesta Carolille luovutetussa palatsissa.\nMutta nämä juhlallisuudet eivät vetäneet tietenkään vertoja Walesin\nprinssin kunniaksi järjestetyille.\n\nHovipäivälliset vietetään useimmiten täysin japanilaiseen tapaan\nkotimaisin ruoin ja pöytätavoin, kun sen sijaan pää- ja ulkoministerin\ntarjoamilla juhla-aterioilla noudatetaan täysin eurooppalaista makua\nranskalaisen keittiön antimin.\n\nMinut kutsuttiin ensimmäisen kerran hovin juhla-aterialle Japanin\nvaltakunnan perustamisen muistopäivänä, helmikuun 11:ntenä 1920,\njolloin juuri muutamaa viikkoa aikaisemmin olin maahan saapunut.\n\nValtavan suuret ihmisjoukot seisoskelivat keisarillisen palatsin\nlähistöllä olevien katujen varsilla ja pääporttien ympärillä\nseuraamassa tuhansiin nousevan paraati- ja juhlapukuisen vierasjoukon\njuhlaan saapumista. Näky olikin katselemisen arvoinen, siksi komeita\nsotilas- ja diplomaattivirkapukuja vilahteli runsaasti vieraiden\njoukossa, kulta- ja hopeapunoksin koristeltuja värikkäitä asetakkeja\nsotilasasiamiehillä ja japanilaisilla kenraaleilla, komeita erivärisiä\nsulkatöyhtöjä lakeissaan ja kimaltelevat kunniamerkkirivit rinnallaan.\n\nJuhlasalin toisessa päässä oli koroke, jolla istuivat keisarilliset\nprinssit. Heidän edessään hiukan korkeammalla istui keisarin edustajana\nperintöprinssi Hirohito ja hänen vasemmalla puolellaan, hiukan alempana\nprinssejä vanha amiraali Togo, Tsushiman meritaistelun voittaja, maansa\nsankari, joka kieltäydyttyään ruhtinaan arvonimestä oli isänmaalleen\ntekemiensä suurten palvelusten tähden nimitetty keisarin ensimmäiseksi\nalamaiseksi. Muut juhlavieraat istuivat pitkissä riveissä vastakkain\nsiten, että keskelle juhlasalia jäi prinssin eteen käytävä; vasemmalla\npuolella ensimmäisessä rivissä istuivat Japanin hallituksen jäsenet,\noikealla puolella käytävää diplomaattikunta arvonsa mukaisessa\njärjestyksessä doyen lähinnä prinssiä. Muiden juhlavieraiden pöytärivit\nolivat näiden rivien takana. Täten kaikki vieraat joutuivat istumaan\nkeisariin, perintöprinssiin ja prinsseihin nähden sivuttain.\n\nVieraiden asetuttua paikoilleen saapui Hirohito juhlamenojenohjaajan\nsaattamana saliin. Japanin pääministeri tervehti perintöprinssiä\nparilla kolmella lauseella toivottaen keisarille ja maalle menestystä.\nPrinssin lyhyesti kiitettyä diplomaattikunnan vanhin toivotti samalla\ntavalla kaikkien Japaniin akkreditoitujen lähettiläiden puolesta\nmaalle rauhaisaa onnea ja keisarille menestystä. Vastattuaan tähän\nperintöprinssi istuutui ja tarttui sake-kuppiinsa nostaen sen\nhuulilleen. Tällöin kaikki vieraat nostivat maljansa keisarin ja maan\nmenestykseksi.\n\nKun vieraat olivat istuutuneet, varsinainen ateria alkoi. Istutaan\npienillä selkänojattomilla mustiksi kiilloitetuilla jakkaroilla ja\njokaisella on edessään kaksi pientä, niin ikään mustaksi hienosti\nkiilloitettua pöytää, joille ruoat on valmiina asetettu pieniin\nposliinikuppeihin. Aterioidaan japanilaiseen tapaan, pieniä puutikkuja\nkäyttäen.\n\nKahdella tikulla syöminen on tottumattomalle tietenkin vaikeata,\njopa mahdotontakin. On oikeastaan lystiä katsella ensikertalaisten\nkokeiluja ja ponnisteluja, siitä aina löytää huvittavia pikkupiirteitä,\nkun yrityksissä paljastuu asianomaisen keksimiskyky, mukautuvaisuus\nja kärsivällisyys. Olin joutunut istumaan Argentiinan ja Kreikan\nlähettiläiden väliin, joista ei kumpainenkaan, varsinkaan ei\nedellinen, ollut tottunut puikkojen käyttämiseen. Argentiinan\nministeri yksinkertaisesti käytti vain toista tikuistaan lävistäen\nsillä ruoanpalan toisensa jälkeen ja pistäen sitten suuhunsa. Samaa\nmenettelyä näytti noudattavan moni muukin diplomaattikuntaan kuuluvista.\n\nVastapäätä istuvilla Japanin hallituksen jäsenillä oli tietenkin\nhauskaa. Heidän ilonsa hyvin ymmärtää, sillä varsinkin ensikertalaisen\nyritykset ovat tutkimisen ja seuraamisen arvoiset, joskaan eivät\nhänelle itselleen miellyttävät. Tietenkin myös minuun kohdistui\nmielenkiinto, tarkattiin millä tavalla selviytyisin tästä kokeestani,\nmutta tuotinkin heille siinä suhteessa täydellisen pettymyksen, joka\noikeastaan muodostui hämmästykseksi.\n\nMonilla tutkimusmatkoillani Aasiassa, varsinkin Mongoliassa, olin\ntäydelleen oppinut puikoillasyömisen taidon, joten tulin niillä\ntoimeen yhtä kätevästi ja näppärästi kuin japanilaisetkin. Vastapäätä\nminua istui Japanin sotaministeri, kenraali Tanaka. Hän ilmeisesti\noletti minut yhtä taitamattomaksi tässä suhteessa kuin toisetkin,\nmutta huomasi erehtyneensä. Sotaministeri katseli alussa ihmeissään\npuikottelemistani, mutta sitten hän salavihkaa, sen syrjäsilmin\nhuomasin, nykäisi vierustoveriaan kyynärpäällään samalla nyökäten\nminuun päin. Vähitellen yksi ja toinenkin vastapäätä istuvista\nhallituksen jäsenistä rupesi ihmetellen seuraamaan aterioimistani.\nOloni tuntui vähän kiusalliselta, taisin vähän punastuakin, mutta\ntoisaalta pysyin kylmänä ja näytin parhaan taitoni, join liemen ja mitä\nkupinpohjalle jäi, nostelin kauniisti puikoillani suuhuni.\n\nEdessäni olevissa kupeissa oli vain japanilaisia ruokalajeja. Yhdessä\nkupissa oli jonkinlaista munasta valmistettua lientä, ohutta keittoa,\njossa pohjalla oli pieni kalanpalanen, toisessa oli jotakin makeata\nmarmeladintapaista, kolmannessa höyryssä keitettyä riisiä. Tärkein oli\nkuitenkin ehkä suurehko litteä kuppi, jossa oli pariloitu, hiilillä\nkokonaisena paistettu kala, joka suustaan ja pyrstöstään kauniisti\nkulta-punalangoilla oli sidottu kaarenmuotoiseen asentoon. Siinä\nkyljellään ollen se monin nauharuusukkein oli varsin kaunis nähtävyys.\nNeljännessä kupissa oli puoliympyränmuotoinen pystyyn asetettu\nkalamurekelevy, jonka reuna oli värjätty punaiseksi; se ilmeisestikin\nkuvasi nousevaa aurinkoa. Juomana oli sakeata, mietoa riisistä\nkeitettyä viinaa, hiukan makeata. Kuppi täytettiin aina uudelleen\nlämpimällä juomalla. Yleensä eivät japanilaiset keisarillisissa\njuhlissa syö kaikkea. Toinen pöydällinen, se, joka on kauempana\nvieraan edessä, jätetään tavallisesti koskematta. Mutta sen tekstatun\nnimilapun, joka on jokaisen vieraan pöydällä, voi aterian päätyttyä\nsiirtää taemmalle pöydälle merkiksi siitä, että vieras lähettää\nnoutamaan ruoat kotiinsa. Japanilaiset eivät itse juuri käytä tätä\ntapaa. Heillä on yleensä mukanaan valkoinen silkkiliina, johon jäljellä\nolevat ruokalajit kerätään; liinan kulmat solmitaan yhteen ja tällä\ntavalla ruoat kannetaan kotiin. Oli outoa nähdä sadoittain korkeita\njapanilaisia kenraaleja ja korkeita virkamiehiä kantamassa nyyttejään\nkun poistuttiin juhlasta autoihin ja rikshoihin. Vanha amiraali Togokin\nkääri liinaansa ylijäämän. Tapaan kuuluu myös, että jokainen vieras\nottaa juhlasta muistoksi mukaansa sakekuppinsa. Sen kaikki pistävät\nhousuntaskuunsa lähtiessään. Japanilaisessa kodissa se asetetaan\nkunniapaikalle näkyville, sillä niiden lukumäärästä voi vieras sitten\nnähdä, kuinka monta kertaa perheenjäsen on ollut keisarin vieraana.\nToisina vuosina näitä kauniita, pieniä, kultakoristein ja keisarillisin\ntyylitellyin krysanteeminkuvioin maalattuja kuppeja kertyy enemmän,\ntoisina vähemmän.\n\nDiplomaattikuntaan kuuluvat eivät yleensä kuitenkaan noudattaneet\njapanilaisten esimerkkiä ruoan suhteen. Jokaiseen lähetystöön\non jaettu erikoinen metallilevy, jossa on numero asianomaisen\nlähetystön merkkinä. Tätä levyä näyttämällä pääsee ruoannoutaja hovin\n»keittiötietä» juhlasaliin. Juhlaa seuraavana päivänä tavallisesti söin\nsen paistetun ja nauharuusukkein sievästi koristellun kalan. Se on\ntai-niminen, suuren ahvenen kokoinen, mutta enemmän lahnaa muistuttava;\neurooppalaiset kutsuvatkin sitä merilahnaksi. Lämpimien perunain kanssa\nse oli erittäin maukasta syötävää.\n\nSuurista hovijuhlista jää vieraille myös erityinen muistolahja.\nPerintöprinssi Hirohiton matkalleen lähtiessä pidetyillä päivällisillä\nsain muistoksi pienen, kämmenelle hyvin mahtuvan hopeisen dzhonkin,\njonka purjeeseen oli kiinnitetty kultainen krysanteemi-embleemi.\nDzhonkin kannen alla oli pieniä värillisiä makeisia, toiset kuin\nrakeita, monikulmaisia, toiset kuin herneenpuolikkaita, erilaisilla\nmausteilla, pääasiallisesti aniksella maustettuja. Kun Hirohito palasi\nmaailmanmatkaltaan, jaettiin tulopäivällisillä vieraille muistoksi\npieni hopeinen, erittäin taidokkaasti valmistettu maapallo, jota kolme\nkyyhkystä kantaa levitetyin siivin. Pallo avautuu päiväntasaajan\nkohdalta, ja sekin sisälsi pienoismakeisia. Pohjoisnavalle oli\nkiinnitetty kultainen keisarillinen krysanteeminkukka.\n\nMyös Walesin prinssin vierailun aikana jaettiin tällaisia\nmuistolahjoja Englannin suurlähetystön päivällisillä. Lahja oli\nhopeinen nelikulmainen rasia, jonka kanteen oli kiinnitetty Japanin ja\nEnglannin ristikkäin olevat emaliliput. Prinssi Carolinkin vierailun\nmuistoksi jaettiin Romanian hallituksen järjestämillä illallisilla\nmuistolahjat: hopeiset soikeat, noin tulitikkulaatikon kokoiset rasiat,\njoiden kantta koristi kuninkaallinen kruunu ja sen alla tyylitellyt,\nvastakkain asetetut prinssin nimikirjaimet, ja koko rasia oli sidottu\nsini-kelta-punaisella — Romanian kansallis värit — punoksella.\n\nSuurten vierailujen ja jokavuotisten juhlien yhteyteen kuului\ntavallisesti myös loistava sotilasparaati Tokion länsilaidassa olevalla\nsuurella Jojogin kentällä. Suurin sotilasparaati toimeenpannaan\ntammikuun 8. päivänä uudenvuodenjuhlien yhteydessä. Paraati alkaa jo\nkello 9 aamulla ja kestää pari kolme tuntia, ja niihin kutsutaan koko\ndiplomaattikunta naisineen. Paraatissa on esiinnyttävä juhlapuvussa,\nmutta kun japanilaisen tavan mukaan ei päällystakkia saa käyttää,\non juhla pakkasen sattuessa kaikkea muuta kuin miellyttävä. Tosin\nparaatin kestäessä saa käydä välillä lämmittelemässä diplomaateille\nvaratun alueen taustaan pystytetyissä teltoissa, joissa palaa koko\najan avoin hiilinuotio, mutta tätäkään etua eivät saa käyttää\nhyväkseen sotilasasiamiehet, joiden on seistävä rivissä paikallaan\ndiplomaattikunnan edessä koko ohimarssin aika, mikä kestää hyvinkin\nkauan, sillä pari-, kolmekymmentätuhatta sotilasta saattaa osallistua\nparaatiin. Muutenkaan ei hännystakissaolo tällaisessa tilaisuudessa\nnäin aamulla ole miellyttävää. Kerran tuli Yhdysvaltojen suurlähettiläs\nluokseni ja naurusuin totesi: »Kylläpä me olemme myöhäisiä juhlijoita.\nTeilläkin näyttää vielä olevan frakki yllänne niinkuin minullakin!»\n\nKeisari istuu liikkumattoman ylväänä lumivalkoisen ratsunsa selässä,\nsivuillaan seurueensa, muutamia keisarillisia prinssejä ja Japanin\npääesikunnan korkeimpia komentajia. Koko ajan pauhaa valtavan suuri\nsotilassoittokunta avokentällä keisaria vastapäätä, soittaen monta\nkunniamarssia joukko-osastojen ohimarssiessa. Jalkaväkiosasto toisensa\njälkeen astuu tahdikkaasti ja ryhdikkäänä keisarinsa ohi, komea\nratsuväki virkkuine hevosineen seuraa heitä, jyrisevät tankit vyöryvät\npelkoa herättävinä ohitse, kunnes erilaiset tykistömuodostelmat ja\nerikoisjoukot ajoneuvoineen päättävät tunteja kestäneen ohimarssin.\nSilloin tällöin hukkuu soittokunnan marssi kentän ylitse kiitävien\nlentokoneiden valtavaan pauhuun.\n\nLippu toisensa jälkeen siirtyy keisarin silmien ohi, sotilasasiamiehet\ntekevät kunniaa, kaikki paraatiunivormuissaan, värikkäinä ja\nkoristeellisina kaikkine kunniamerkkeineen ja diplomaattikunta\njuhla-asuisena komeana ryhmänä, keisari silmäilee ylväänä joukkojaan,\nkeisarilliset prinssit tarkkaavat osastojen kuria ja varusteita,\ntehdään huomioita ja ihaillaan komeutta.\n\nParaatin päätyttyä siirrytään jalkaisin takaisin kentän pääportille\nja palataan samaa, kymmenientuhansien ihmisten reunustamaa suurta\nvaltakatua myöten takaisin kaupunkiin.\n\nTällä Aojama- (Vihreät vuoret) kadulla sattui kerran välikohtaus,\njoka koitui asianomaiselle kohtalokkaaksi ja joka hyvin kuvastaa\njapanilaisen suhtautumista keisariinsa. Brasilian lähettiläs oli\ntuollaisena uudenvuoden paraatipäivänä lähtenyt vaimonsa kanssa\nkadun toiselle puolelle olevaan puistoon kävelylle. Mukaansa he\nolivat ottaneet pienen koiransa. Kun he myöhemmin, vähän vaille 9,\nolivat palaamassa asuntoonsa Aojamakadun varrella, oli tällä välin\nkerääntynyt runsaasti ihmisiä odottamaan paraatiin menevää keisaria\nja diplomaattikunnan jäseniä ja poliisi oli ehtinyt sulkea liikenteen\nkadulla niin tarkkaan, ettei kadun ylittäminen enää tullut kysymykseen.\nKeisarin seurueen odotettiin saapuvan aivan niinä hetkinä.\n\nIlmeisesti Brasilian lähettiläs, joka jostakin syystä ei ollut lähtenyt\nparaatia seuraamaan, ei ollut selvillä tuona aamuna vallinneista\npoikkeuksellisista liikennemäräyksistä vaan lähti rouvineen ja\nkoirineen yrittämään kadun yli. Poliisi kuitenkin työnsi rouvan\ntakaisin, josta kimpaantuneena lähettiläs rupesi huitomaan kepillään ja\npani äänekkään vastalauseen moisesta diplomaattia kohtaan osoitetusta\nkäyttäytymisestä. Japanilainen yleisö, joka seurasi tapauksen kulkua,\nrupesi osoittamaan äänekkäästi paheksumistaan lähettiläälle, joten\npoliisin oli suorastaan pakko pidättää lähettiläs rouvineen ja\ntoimittaa heidät koirineen poliisiasemalle.\n\nOlin samaisena paraatipäivänä jäänyt kotosalle, koska tunsin itseni\nvähän vilustuneeksi; jo edellisenä iltana ennen levolle menoani olin\ntuntenut itseni huonovointiseksi ja palveluskunnalle ilmoittanut, että\nlääkitsen vähän itseäni enkä lähde huomenna paraatiin. Kello 12:n\ntienoissa, jolloin paraati tavallisesti jo on ohi, kuulin yhtäkkiä\nkadulla huudettavan »sähkösanoma! sähkösanoma!» Kun sain sen käsiini,\nhuomasin siinä kerrottavan melko purevin sanoin Brasilian lähettilään\naiheuttaneen käytöksellään Aojamalla skandaalin, kerrottiin hänen\nrikkoneen juhla-aamun hiljaisuuden ja osoittaneen välinpitämättömyyttä\npäivän merkitystä kohtaan, josta syystä hänet oli ollut pakko siirtää\npoliisilaitokselle, joskin hänet oli sieltä laskettu kotiinsa heti\nhänen henkilöllisyytensä käytyä ilmi.\n\nSähkösanoman luettuani soi puhelimeni ja Saksan suurlähettiläs, joka\nsiihen aikaan oli diplomaattikunnan doyenina, kysyi, pitäisikö nyt\nkutsua diplomaattikunta koolle pohtimaan kysymystä ja päättämään\nmahdollisen vastalauseen esittämisestä ulkoasiainministeriölle.\nVastasin hänelle, että parasta on toistaiseksi olla tekemättä mitään,\nodotetaan, kunnes nähdään mitä Brasilian lähettiläs tekee.\n\nSeuraavana päivänä kerääntyi Brasilian lähetystön eteen\nkymmeneentuhanteen nouseva väkijoukko mielenosoitukselle.\nSuurlähettilään luo saapui suuri lähetystö, joka hänelle ilmoitti\ntoivomuksenaan, että hän mahdollisimman pian muuttaisi pois koko\nAkasaka (Punainen mäki) kaupunginosasta. Ulkoasiainministeriön puolelta\nhäntä ystävällisesti kehoitettiin lähtemään joksikin aikaa matkoille,\njotta mielet sillä aikaa ehtisivät rauhoittua, sillä jo olivat Tokion\nkaikki sanomalehdetkin ottaneet tapauksen hampaisiinsa kirjoittaen\nmm. siihen suuntaan, ettei tietenkään Brasilian edustajalta,\ntasavaltalaiselta, voinut odottaa kunnioitusta keisaria kohtaan,\npuhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt, kutsun kerran saatuaan,\nolla läsnä paraatitilaisuudessa, jolloin mitään tuollaista ikävää\nvälikohtausta ei olisi sattunut.\n\nLähettiläs noudatti saamaansa hyvää neuvoa ja lähti matkalle. Hän\nkäväisi Nikkoossa ja monessa muussakin kaupungissa, mutta kaikkialla,\nminne hän tuli häneltä, niin pian kuin kävi selville, kuka hän oli,\nkiellettiin huoneet. Sanottiin vain, että kaikki hotellihuoneet,\nikävä kyllä, oli varattu. Hänen täten pian palattuaan matkalta rupesi\nuudelleen lähetystöjä käymään hänen luonaan tiedustelemassa, milloin\nhän aikoo muuttaa pois. Loppujen lopuksi ei auttanut muu, kuin vaihtaa\nlähettiläs toiseen. Nuorelle, vasta hiljattain Tokioon tulleelle\ndiplomaatille tapaus tietenkin oli ikävä ja kohtalokas; se teki lopun\nainakin hänen mahdollisuuksistaan Japanissa, jossa hän ei ehtinyt olla\nkuin puolisen vuotta.\n\nEi mitenkään voinut pitää Brasilian lähettilästä kykenemättömänä\ntehtäväänsä, mutta niin sattumanvaraista saattaa olla menestyminen\ndiplomaattiuralla Japanissa, niin kuin vähän muuallakin. Yhdysvaltain\nlähettiläs, joka kerran sotilasparaatissa huomautti myöhäisestä\nhännystakissa olostamme, sanoikin kerran, että Japanissa täytyy\nolla erikoisen tarkkana, ettei vain mitenkään loukkaa japanilaisten\nisänmaallisia tunteita ja käytöksellään herätä heissä mielipahaa.\nSiellä pienikin huomaamattomuus saattaa aiheuttaa suorastaan myrskyn,\njoka salamannopeasti leviää kaikkialle, ja silloin on mahdotonta\najatellakaan toimintansa jatkamista, puhumattakaan hyvien suhteiden\nylläpitämisestä.\n\nMutta toisaalta on todettava, että japanilaiset ovat tavattoman\nystävällisiä ja huomaavaisia ulkomaalaisia kohtaan, voipa sanoa, että\nhuomaavaisuus ja kohteliaisuus saattaa mennä liiallisuuksiinkin.\nJunassa matkustaessaan saattaa joku japanilainen suorastaan tunkeutua\nseuraan. On ihmisiä, jotka väkisinkin tahtovat tulla lähempään\nkosketukseen ulkomaalaisen kanssa. Heiltä voi hyvinkin usein kuulla\nlauseen: »I like foreigners!» — Olen monta kertaa kokenut sen, että\nsateisina päivinä — Japanissahan saattaa sataa todella kaatamalla\nsanan varsinaisessa merkityksessä — joku takaapäin salaa asettaa\nsateenvarjonsa vieraan suojaksi; varsinkin naisihmiset ovat hyvin\nmielissään, jos vieras tämän kohteliaisuuden huomattuaan pysyy tuon\nheidän tarjoamansa suojan alla. Tällaista kohteliaisuutta japanilaiset\ntosin osoittavat toisilleenkin, mutta ulkomaalaisesta ja varsinkin\nsiitä omakohtaiset kokemukset saatua se tuntuu ajoittain melkeinpä\nliioitellulta. Jos esimerkiksi kadulla kulkiessaan tiedustelee jotakin\netsimäänsä osoitetta, on hyvin tavallista, että neuvoja pyytämättä,\nvaikka hänen suuntansa olisi aivan päinvastainen kuin kysyjän, lähtee\nopastamaan perille saakka, ja ellei itse voi perille saakka tulla,\nsiirtää tehtävänsä jollekulle vastaantulevalle, joka sen enempää\nhämmästelemättä saattaa kysyjän toivomalleen paikalle. Tätä kylläkään\nei voi sanoa tunkeilemiseksi, sillä saattaja useimmiten pysyy koko\nsaattonsa aikana mykkänä, vaikkapa koettaisikin keskustelua hänen\nkanssaan virittää. Olen joutunut monesti toteamaan, että kohteliaisuus\nja huomaavaisuus vieraita kohtaan on Japanissa ilmeisesti paljon\nsuurempi kuin muualla maailmassa.\n\nIdän kihisevistä kaupungeista Japanin kaupungit tekevät siinä suhteessa\nloistavan poikkeuksen, että niissä yleisö käyttäytyy maltillisesti,\nkiihtymättä. Japanilainenhan ei yleensä paljasta sisimpiä tunteitaan,\nmutta sitä odottaisi ainakin joissakin tapauksissa katuyleisön\ntaholta. Katukulttuuri on kuitenkin mallikelpoista, missään ei tapaa\ntappeluja eikä väenkokouksia, uteliaita töllistelijöitä tms. Jos\njostakin sellaisesta kuulee puhuttavan, on se miltei säännöllisesti\ntapahtunut jossakin ilotyttöjen kaupunginosassa, Joshiwarassa, ja\nsielläkin melkein aina metelin aiheuttajina ovat olleet vieraan\nmaan juopuneet merisotilaat tai muut ulkomaalaiset. Juopuneitahan\nmaailman suurkaupunkien liepeillä tapaa tuon tuostakin, samoin\nkaikenlaista hämäräperäistä irtolais- ja rikollisjoukkoa, katutyttöjä\nja kaikenlaisia rauhanhäiritsijöitä, tappeluja ja pahoinpitelyjä\nsiellä täällä, mutta ainakin niiden huomioiden perusteella, joita\nTokiosta sain, on se miljoonakaupungin maineestaan huolimatta vailla\ntämäntapaisia ikäviä ilmiöitä.\n\nTästä japanilaisesta rauhallisuudesta tuli kerran pitkä keskustelu\njuhlapäivällisten jälkeen Hollannin ministerin Pabstin luona. Siellä\noli läsnä mm. kenraali Tanaka, joka silloin jo oli pääministeri\noltuaan aikaisemmin sotaministerinä. Joku läsnä olleista sattui aivan\nohimennen Tanakan kuullen mainitsemaan jotakin siihen suuntaan, että\njapanilaisethan, hänen mielestään, ovat kovin sotaisaa kansaa. Tanaka,\njoka puhui äidinkielensä lisäksi parhaiten venättä — hän oli nuorempana\ntoiminut Japanin suurlähetystössä Pietarissa — kääntyi puoleeni ja\nkysyi: »Mitä te tuosta ajattelette? Ovatko japanilaiset teidänkin\nmielestänne sotaisia?»\n\nKun vastasin tähän Tanakan kysymykseen myöntävästi, hän aivan\nhämmästyi ja sanoi: »Todellako, silloin ette tunne japanilaisia. Olen\nollut sotilasasiamiehenä Pietarissa ja liikkunut monessa muussakin\nsuurkaupungissa tehden vertailuja jokapäiväisestä elämästä niissä.\nSanokaa minulle, oletteko täällä ollessanne milloinkaan nähnyt tappelua\nkadulla?»\n\nMyönsin, etten ollut sellaista todellakaan koskaan vielä sattunut\nnäkemään.\n\n»Mutta oletteko nähnyt edes koulupoikien tappelevan täällä keskenään?»\n\nMyönsin, etten sitäkään ollut koskaan nähnyt.\n\n»Niin, siinä se vika juuri onkin», kenraali Tanaka heti innostui\njatkamaan, »että pojat meillä kasvatetaan kohteliaiksi ja vanhempia\nkohtaan huomaavaisiksi, pidättyväisiksi tunteitten ilmaisemisessa ja\nyleensä harkitseviksi. Eivät ne tämän kasvatuksen jälkeen rupea missään\ntapauksessa toisiaan sättimään saatikka sitten keskenään tapella\nnujuuttelemaan; heidän luonteessaan se ei enää mene. Minä todellakin\nolisin hyvin iloinen ja kiitollinen, jos joku voisi joskus ilmoittaa,\nettä pojat ovat tapelleet, sillä enemmän sellaista sotaista henkeä\nmeillä tarvittaisiin!»\n\nKun selostin tätä venäjäksi tapahtunutta keskustelua ympärillämme\nseisoville, kääntyi keskustelu aivan kuin itsestään kysymykseen\njapanilaisten sotilaallisten menestysten syihin. Japanilaisethan ovat\nvalmiit uhraamaan itsensä, milloin tahansa keisarin ja isänmaan etu\nniin vaatii. Kenraali Tanaka tarttui tässä uudelleen keskusteluun\nhuomauttaen: »Mutta tämähän on aivan toinen asia. Se ei ole, hyvät\nherrat, sotaisuutta, se on velvollisuudentuntoa. Japanilainen\nsotilas käyttäytyy taistelukentällä hyvin harkitusti; hänethän on\nlähetetty sinne maataan ja keisariaan suojelemaan, synnyinmaansa\npuolesta suorittamaan tehtävää, joka hänen on parhaan taitonsa ja\nkykynsä mukaan koetettava täyttää. Mutta tätä iloista tai ikävää\ntehtävää täyttäessään — kumpaa se nyt hänelle on — hän voi samalla\nkerätä joko kukkasia kedolta, katsella perhosten lentoa, kuunnella\nlintujen laulua tai seurata ahkerien muurahaisten touhua mullassa;\nhän saattaa ottaa poveltaan esille rakkaimpiensa valokuvat, muistella\nkotiaan, vaimoaan, lapsiaan, omaisiaan, peltojaan, hän saattaa lukea\nmoneen kertaan hänelle kotimaasta saapuneet kirjeet ja eläytyä\nmuisteloihinsa täydelleen, mutta hän ei missään tapauksessa taistelussa\nole kiihtyneessä mielialassa tai vihan vallassa, eikä ylipäänsäkään\nanna sen tehtävän, jota varten hänet on taistelukentälle lähetetty,\nhäiritä millään tavalla mielenrauhaansa. Velvollisuudentunne on\nhänessä syvällä, ja hän käyttää kaiken voidakseen täyttää sen\nvaatimukset. Oikeastaan tämä harkitseva luonne ja tämä tyyneys voivat\nolla japanilaisten heikkous. Minä toivoisin», kenraali Tanaka lausui\nhartaasti, »että meissä japanilaisissa olisi joskus myös innostusta,\ntulta, tarmoa, sisäistä kuohuntaakin.»\n\nLopuksi kenraali Tanaka kääntyi puoleeni lausuen toivomuksen, että\nmaassa matkustellessani panisin merkille, tapellaanko missään, onko\nnäköpiiriini koskaan tullut merkkejä kiivastumisesta, mikä hänen\nsanojensa mukaan olisi hänelle erittäin tervetullut tieto japanilaisen\nluonteen eurooppalaistumisesta!\n\n»Vuosisatojen budhalaisuus ja sen opettama kaiken katoavaisuuden\nkorostaminen on mielestäni tehnyt huonon palveluksen japanilaisille»,\narveli kenraali Tanaka.\n\nPabstin illallisten jälkeen selostin siellä käytyä keskustelua\nuseallekin silloin Japanissa oleskelleelle diplomaatille. Moni heistä\ntunnustikin, että kenraali Tanakan mielipiteissä saattoi olla hyvinkin\npaljon perää.\n\nJapanissa pidetään kiivastumista yleensä erittäin pahana\nluonteenvirheenä. Jos keskustelussa tai yleensä kanssakäymisessä\njapanilaisen kanssa hiukankaan tulistuu, voi olla varma, ettei sillä\nainakaan asiaansa paranna, päinvastoin saa osakseen ymmärtävän\nhymyn, säälin, jopa halveksumisen osakseen riippuen asianomaisen\nsivistystasosta ja luonteenlaadusta. Koko kasvatusjärjestelmä\nkohdistuukin mahdollisimman järkkymättömän luonteen kasvattamiseen,\nsamalla kun koetetaan tehostaa ymmärtämyksen ja kohteliaisuuden\nvälttämättömyyttä kaikissa elämäntoiminnoissa. Surujaan ei saa\npaljastaa ulkomaailman tarkasteltavaksi, ei edes lähimmässä omaisten\npiirissäkään, jokaisen on kannettava raskainkin surunsa yksinään\nmuiden siihen millään tavalla puuttumatta. Mutta tämä ei suinkaan\nmerkitse sitä, että osanotto toisten kärsimyksiin olisi kielletty. Ei,\npäinvastoin kasvatus tähtää myös siihen, mutta samalla vaaditaan, ettei\nomia surujaan »kaadeta» lähimmäisen niskaan. Japanilaisen käsityksen\nmukaan toisen mielenrauhan häiritseminen tällä tavalla ei osoita\nhenkistä itsensä hillitsemistä.\n\nSurujaan pitää jokaisen itse kantaa eikä lähimmäisen suruja saa lisätä.\nJoku japanilainen on sepittänyt runon, joka tarkalleen suomennettuna\nkuuluisi:\n\n    Kahta asiaa\n    sun ei surra kannata\n    tässä maailmassa:\n    sitä, miss’ et mitään voi,\n    sitä, jossa auttaa voit.\n\nMutta palatakseni vielä kysymykseen itsensä hillitsemisestä ja\nkylmänasiallisesta harkinnasta, muistan, miten jouduin kokemaan omalta\nosaltani tämän ajatustavan yleisyyden ja suvereenisuuden silloin, kun\nulkoministeriössä ulkoministerin yksityissihteerin herra Horin edessä\npaheksuin minulle näytettyä Ahvenanmaan karttaa, jonka ministeri\nBergström oli ministeriölle toimittanut. Silloin kiivaillessani ja\nkovalla touhulla sen virheitä ja puutteita osoittaessani kuulin\nHorin rauhallisella äänellä sanovan: »Mutta etteköhän nyt mahda olla\nkiihdyksissä?» Tällaisen nuhteen saaminen, jos sen antaminen katsotaan\ntarpeelliseksi, on japanilaisen mielestä jo ankara muistutus.\n\nOn sääntönä, että riitakysymyksissä se menettää pelinsä, joka\nensimmäisenä kiivastuu. Hänen sanojaan ei Japanissa oteta täydestä;\nodotetaan, kunnes hän rauhoittuu ja tilalle tulevat asialliset\nja harkitut sanonnat. Ja niin hyvin japanilaiset osaavatkin\nitsensähillitsemisen vaikean taidon, että vain kerran kuulin erään\njapanilaisen huomauttavan toiselle miltei Horin käyttämillä sanoilla:\n»Miten lienee nyt harkintanne laita?»\n\n\n\n\nHUOMIOITANI JAPANIN ERIKOISLAATUISISTA OLOISTA\n\n\nVaikka japanilainen maailma onkin länsimaalaiselle monessa suhteessa\nouto, täytyy toisaalta myöntää, että se monessa suhteessa on myös\nopettavainen.\n\nKun maan pinta-ala ei ole suurempi kuin Suomen ennen onnettomia\nsotiamme ja kun siinä asuu noin 70 miljoonaa ihmistä, on luonnollista,\nettä viljelykseen on käytettävä maasta niin paljon kuin suinkin\nmahdollista. Mutta vain 16 % maasta on viljelty, suunnilleen kaikki,\nmitä viljelykselle koskaan voidaan valloittaa, sillä tuohon määrään\nsisältyy maan koko viljelyskelpoinen ala. Mahdollisuudet tässä\nsuhteessa on jo aikoja sitten loppuunkäytetty, joskin keinot, joilla\nmaan tuottoa yritetään kohottaa, yhä paranevat.\n\nIhmisvilinä on Japanin kaupungeissa ja kylissä hämmästyttävän vilkasta.\nMutta siitä huolimatta on elämä rauhallista; kaupungeille ominaista\nmelua ja kohua on vähemmän kuin harvemminkin asutuissa maissa.\nJapanilaiset yleensä liikkuvat hiljaisina, arvokkaan pidättyvinä,\nkeskustelevat kohteliaasti, hillitysti, koko heidän elämänsä on\nmukautunut niin yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi kuin miksi\nulkonainen pakko on sen muovannut. Rakennukset eivät voi olla suuria\neivätkä niiden seinät paksuja, sillä eivät rakennusaineet riittäisi\nsellaisiin, ei puu enempää kuin muutkaan rakennusaineet. Tämän vuoksi\nnäyttää japanilainen talo nukkemaiselta: laki on hyvin matalalla, oven\nkamana niin alhaalla, että tavallisen mittainen länsimaalainen lyö\nsiihen otsansa, ellei osaa pitää varaansa ja kumartua kylliksi ajoissa.\nTällaisia pieniä puutaloja on kilometreittäin kaikissa suuremmissa\nkaupungeissa. Jo Kobessa sinne ensi kerran tullessani minua hämmästytti\npikkutalojen hirmuinen paljous; kuin rannaton ulappa levittäytyi\nkaupunki eteeni, talojen katot aallonharjoina.\n\nNämä nukkeasumukset ovat sitä paitsi hyvin lähellä toisiaan.\nTokiossa on suuria kaupunginosia, joissa ei pääse millään autolla\nperille määräpaikkaansa. Kävin kerran tapaamassa lähetyssaarnaaja\nWatanabea, joka asui laajassa ja tiheään rakennetussa Sugamossa,\njonka järjestysnumero sillä kadulla oli muistaakseni jotakin 3 676.\nItse Sugamoon pääsi kyllä jotenkin autollakin melkein keskelle\nkaupunginosaa, mutta siitä oli matkaa jatkettava jalkaisin pitkin\npieniä, kapeita ja mutkikkaita kujia, joiden leveys oli korkeintaan\n2 metriä, häthätää niin leveitä, että rikshamiehet rattaineen\nvoivat toisensa sivuuttaa. Kadut tai oikeammin sanoen kujat olivat\nsokkeloisia, täytyi yhtä mittaa kääntyä oikeaan, vasempaan, oikeaan ja\njälleen vasempaan, täytyi tiedustella tietä vastaantulijoilta ainakin\nkymmenen kertaa ennenkuin oli perillä.\n\nRakennukset eivät kuitenkaan ole niin toivottoman yksitoikkoisen\nnäköisiä, minkälaisiksi lukija ne ehkä tämän perusteella kuvittelee.\nSiellä täällä on asumusten välissä pienoinen, jonkin metrin\nlevyinen aukko tai rakennusten pihalla pieni avoin alue, joka on\nkäytetty mahdollisimman taiteellisesti koristeltua pienoispuutarhaa\nvarten. Vesijohdosta, joka Tokiossa ulottuu yleensä kaikkialle, voi\njohtaa vettä pienen kumiletkun avulla lammikkoon, joka on kaivettu\npuutarhan keskelle. Siinä kukkivat valkoiset ja punaiset lumpeet,\nsiinä uiskentelevat lehtien alla ja välissä pienet kultakalat ja\npienet mustat, mulkosilmäiset kalat ja sen lähettyvillä voi nähdä\nkilpikonnankin hitaasti liikuskelevan. Puutarha saattaa lammikkoineen\nolla vain muutaman neliömetrin laajuinen, mutta se tyydyttää\nasukkaiden kauneudenkaipuun. Missä vain vähänkin mahdollisuutta\nsiihen on, japanilaiset kyhäävät itselleen tällaisen puutarhan.\nSitä varten on kaupungeissa myymälöitä, joista saa kaikkea, mitä\ntällaisen pienoispuutarhan rakentamiseen ja vaalimiseen tarvitaan:\nkarkeampaa ja hienompaa hiekkaa, mustaa, ruskeata ja valkoista,\npieniä kipsistä tai puusta valmistettuja kaarisiltoja, erikokoisia\nkauniita koristelukiviä, jotka voivat olla suuriakin, jopa parinkin\nmetrin korkuisia, ja joiden sivulla tai päällä on rengas tai muu\nlaite, johon voi kiinnittää sähkövalaisimen erilaisine, värikkäine tai\nkauniisti maalattuina varjostimineen. Monessa Tokion ravintolassa ja\nhalvemmissakin ruokaloissa on usein pihan puolella pieni kääpiöpuutarha\nkalalammikkoineen, kauniine pienoissiltoineen ja keinotekoisine\nkallioineen ja vuorineen, johon usein on vielä koverrettu\nluolantapainen penkkeineen. Kallionkuvetta myöten syöksyy kauniisti\nryöppyävä pienoiskoski päättyen alhaalla olevaan kalalammikkoon.\nKun vieraat ovat poistuneet, suljetaan koski kääntämällä vastaavaa\nvesihanaa. Vieraita varten on tavallisesti erikoiset kengät, joilla on\nmukava tipsutella puutarhan kapeita käytäviä ja siltoja pitkin.\n\nViihtyisyyttä ja kauneuden tavoittelua japanilaiset pitävät\nsivistykseen kuuluvana. Jo hyvin pian Japaniin tuloni jälkeen\nhuomasin lehtiä lukiessani, että kun puhuttiin sivistyksestä, se\njaettiin kolmeen osaan: henkiseen, esteettiseen ja aineelliseen\nsivistykseen; meillähän puhutaan vain ensiksi- ja viimeksimainitusta\nsivistyksenlajista. Onhan esteettistä sivistystä meilläkin, eihän\ntäälläkään rakennuksia rakenneta miten tahansa, mutta missään\ntapauksessa tuon esteettisen vaikutelman tavoittelu ei ole päässyt niin\nyleistymään kuin Japanissa. Jos tien varrella Japanissa joku tyttö tai\nvanha eukko myyskentelee kesäpäivänä virvokkeita, on hän pöytänsä,\nmutta vielä enemmän vieraitaan ja ostajiaan varten varaamansa penkin\nkoettanut koristaa ja somistaa mahdollisimman kauniiksi. Eräs tapaamani\nvanha limonaatin myyjä oli tien varrelle myyntipaikalleen laahannut\nvanhan puunkannon, jonka rosoihin oli kauniisiin ryhmiin istutettu\nkasvavia kukkia, erivärisiä sammalia, koristekiviä, olipa muutama\nkuollut sisiliskokin vaikutelmaa lisäämässä. Kun kehuin ukolle tätä\nhänen aikaansaannostaan kaikessa vaatimattomassa yksinkertaisuudessaan\nja luonnonmukaisuudessaan kauniiksi ja vaikuttavaksi, ukko, melkein\nkyyneliin puhjeten, sanoi sen tyttärensä sommittelemaksi: »Täytyy\njotakin yrittää, jotta saisi ostajia.»\n\nIhmisten paljous on myös nähtävästi saanut aikaan sen, että\nkohteliaisuus on kehittymistään kehittynyt. Jotta elämänsä aloittava\nnuori mies tai nainen saisi paikan ja toimeentulon, hänen ei sitä\nhankkiessaan auta ylpeillä ja pöyhistellä tai heittäytyä saamattomaksi,\neikä työmiehen tietenkään auta kiroilla ja sadatella. On aivan\nluonnollinen asia, että sellainen kopeilija, sadattelija tai nahjus ei\nmenestyisi.\n\nMutta yhtä luonnollista on, että kilpailu, pakko, on Japanissa\nkehittänyt ammattitaidon kaikkialla suorastaan huippuunsa, näppäryyden\nja taidon korkeimmille asteille. Japanilaisten puutarhurien keksinnöt\novat varmaan vuosisatoja vanhat eikä niitä yleensä muualta tapaakaan,\nsamoin maanviljelijän, jonka hallussa on keskimäärin vain noin\nhehtaarin kokoinen alue. Tiedot maanmuokkauksesta, sen lannoittamisesta\nja kastelemisesta periytyvät kaukaisilta ajoilta, menneiden sukupolvien\nkokemuksista.\n\nJapanin onnettomuus on osaksi siinä, että korkeimmalle inhimilliselle\ntasolle monella alalla kohonnut ammattitaito luo sellaisia\ntarvikkeita, joita muualla pidetään ylellisyytenä ja jotka näin ollen\nkansainvälisessä kaupassa joutuvat useimmiten, niin, melkeinpä aina,\nylellisyystullien alaisiksi. Näihin kuuluvat etupäässä silkistä\nvalmistetut monenlaiset kankaat, mm. brokadit, mitä monilaatuisimmat\nvalmiit silkki tuotteet, koristellut nenäliinat, valmiit, värikkäät\npuvut, vain pari mainitakseni, niin ikään bambusta valmistetut\nkautta maailman tunnetut hienon hienot paperilyhdyt, päivänvarjot\nym. bambutuotteet. Kansainvälisessä kaupassa yleisemmin esiintyviä\ntarvikkeita japanilaiset sen sijaan pystyvät valmistamaan vähemmän\npääasiallisesti siitä syystä, että heiltä melkein tykkänään\npuuttuvat niihin tarvittavat raaka-aineet. Suurin osa teollisuuden\ntarvitsemista raaka-aineista on nimittäin tuotava muualta, joten\nteollisuustuotteiden osuus Japanin viennissä jää pienemmäksi kuin\nvarsinaisen käsiteollisuuden, suunnilleen 45 %:iin. Australiasta\ntuodusta villasta kyetään jo valmistamaan ensiluokkaista villakangasta,\nIntian puuvillasta tuodaan suurin osa Japaniin teollisuuden\njalostettavaksi halvoiksi ja osittain myös erittäin korkealaatuisiksi\npuuvillakankaiksi, joilla Japanin taloutta koetetaan tukea.\n\nJapanin pääartikkeli on silkki ja siitä valmistetut tarvikkeet,\nmutta sen vientiä ulkomaille haittaavat monet esteet. Japanilaiset\nkykenevätkin valmistamaan hienoimpia silkkikangaslaatuja, minkälaisia\ntahansa, mutta he eivät voi ajoissa tietää, minkälaatuista,\nkreppiä vaiko atlasta, ja minkäväristä silkkiä johtavat maailman\nmuotikeskukset, Pariisi etunenässä, tulevat kunakin vuonna ensi sijassa\ntarvitsemaan. Haluttujen laatujen ja värivivahdusten valmistaminen\nvasta markkinoiden alettua on jo liian myöhäistä, muotihan saattaa\nvaihtua jo parin kuukauden kuluttua. Tämän vuoksi Japanin tehtaissa\nvalmistetaankin länsimaita varten vain kaikkein yksinkertaisimpia\nvuori- ja paitakankaita. Mutta kotimaata, omia markkinoita varten\nvalmistetaan mitä ihmeellisimpiä kangaslaatuja. Tässä suhteessa Japanin\nhienoin naismaailma suorastaan herkuttelee maailman ihmeellisimpien,\nkutojamestarien mielikuvituksen loistavimpien saavutusten näytteillä.\nVarsinkin japanilaisten naisten ylpeys, heidän obinsa (vyö) saa vuosi\nvuodelta yhä taiteellisemman muodon monine suurta kärsivällisyyttä\nvaativine kirjontakoristeluineen. Obi on niin tärkeä vaatekappale\nJapanin naismaailmassa, että suuret tavaratalot julistavat vuosittain\nsuuret kilpailut uusien obipiirustusten keksimisessä ja palkitsevat\nparhaimmat ehdotukset tuhansilla jeneillä. Todella hienon obin hinta\nsaattaakin sen vuoksi kohota 10 000:een jeniin eli 200 000 markkaan\nasti. Tunnetuimmat rikkaat suvut säilyttävät naistensa obit kalliina\nperheaarteina, niissä yleensä kun on kuvattuna myös suvun vaakuna.\nSivumennen voin tässä mainita, että tyttäreni sai Yhdysvaltojen\nsuurlähetystön pukujuhlia varten lainaksi markiisi Tokugawan puolisolta\nobin, joka sitten lähetystön tanssiaisissa herätti suurta huomiota\njapanilaistenkin keskuudessa, koska siinä selvästi oli näkyvissä\nSatsuma-ruhtinaitten ikivanha sukumerkki.\n\nMutta japanilaiset valmistavat myös maailman halvimmat kankaat.\nIntian puuvillasta, jota yleensä pidetään huomattavasti huonompana\nlaadultaan kuin egyptiläistä, he kykenevät valmistamaan kangaslaatuja,\njotka hinnaltaan lyövät laudalta kaikki niin englantilaiset kuin\namerikkalaisetkin vastaavat tuotteet. Näitä japanilaisia halvimpia\npuuvillakangaslaatuja myytiin esim. Helsingissä ennen sotia 6 markalla\nmetri. Japanissa sai yhdellä jenillä ostaa halvasta, yksinkertaisin,\nmutta aistikkain värein painetusta puuvillakankaasta valmistetun\nkimonon, joita japanilaisten kauppojen varastoissa oli suunnattomat\nmäärät. Japanissa ei sen vuoksi saata missään ravintolassa tai\nkadulla nähdä huonosti pukeutuneita ihmisiä. Jokaisella on siellä\nyllään ehyt ja siisti puku. Kun Tokion tai minkä tahansa kaupungin\nylle laskee ilta ja ihmiset tapansa mukaan lähtevät iltakävelylleen\npuistoihin tai vesien rantamille, ovat kaikki puhtaissa, toinen\ntoistaan värikkäämmissä, mitä aistikkaimmin ja kirjavimmin painetuissa\nkimonoissaan. Näitä pitkiä ilta- tai aamutakkeja, miksi niitä nyt\nhaluaisi nimittää, Japanissa oleskelevat eurooppalaisetkin hyvin\nmielellään käyttävät niiden väljyyden ja mukavuuden takia. Tämä\nkimonojen runsaus tai oikeammin niiden ylenpalttisuus ilmeneekin\nkaikkialla. Jos matkoillaan pysähtyy jonnekin tunnetumpaan\nkylpypaikkaan tahi hotelliin, hyvin usein vierasta pyydetään\nkäyttämään hotellin kimonoja. Eurooppalainen puku, kaikki tarpeettomat\nvaatekappaleet viedään silloin hyvään talteen ja vieras saa lähteä\nkaupungin nähtävyyksiä katselemaan hotellin tamineet yllään. Kun\nkimonoissa on hotellin nimi japanilaisin kirjaimin, voi sattua,\nettä kadulla kulkiessaan kohtaa toisen saman hotellin asukin, jonka\nlainakimonossa on saman hotellin tunnus, lyöttäydytään yhteen samaan\nmatkaan ja ollaan kuin ainakin samaan perheeseen kuuluvia. On hyvin\nuskottavaa, että hotelli ansaitsee tällä vieraittensa ilmaiseksi\nharjoittamalla mainostuksella kimonojensa hinnat monin kerroin\ntakaisin. Omasta puolestani minun on tunnustettava, että olen juuri\nnäiden hotellikimonojen ansiosta joutunut monet kerrat erinomaisen\nhauskaan seuraan omaksi ilokseni ja hotellinomistajan suureksi\ntyytyväisyydeksi.\n\nSuurimmissa kaupungeissa, Tokiossa, Osakassa, Kobessa ym. japanilaiset\nvirkamiehet käyttävät päivisin yleensä eurooppalaisia pukimia.\nMutta virka-ajan päätyttyä ja kotiinsa palattuaan he riisuvat nämä\nahtaat tamineet yltään ja pukeutuvat kimonoihinsa istuutuen sitten\njapanilaiseen tapaan kotinsa olkilattialle. Illemmällä uloslähtiessään\nhe panevat jalkaansa puiset geta-kenkänsä joko sukkien kanssa tai ilman\nniitä. Iltakävelylle heitä houkuttelee ns. _jumise_ eli iltamyynti.\nVanhastaan on näet tapana määräiltoina kuukaudessa järjestää milloin\nminkin kadun varrelle jos jonkinlaisia huutokauppoja, alennus- ja\nloppuunmyyntejä, joissa markkinamaiseen tapaan myydään milloin\nmitäkin. Monen korttelin kauppiaat liittyvät yhteen, tuovat tavaransa\navoimelle kadulle, asettavat ne näytteille ajokadun reunamalle istuen\nitse tavaroittensa takana selkä jalkakäytävään päin. Ostava yleisö\njoutuu näin ollen kulkemaan ajokäytävällä ikään kuin kauppakujassa,\njossa muukin liikenne häiriintymättömänä jatkuu koko ajan.\nVilkasliikkeisimmillä keskikaupungin kaduilla ei jumisea kuitenkaan\ntoimeenpanna. Koko katu on valaistu tilaisuutta varten pingoitetuin\nvärikkäin sähkölamppurivein, joten jo pitkienkin matkojen päästä\nhuomaa, millä kadunosalla jumise on menossa. Paljon maalaisiakin saapuu\nnäille iltamyynneille tuotteineen, pääasiallisesti vihanneskauppiaita.\n\nPaitsi aivan tavallisia kaupoista saatavia tavaroita tuodaan\njumiseen länsimaalaisen silmillä katsottuna mitä ihmeellisintä\nmyytävää. Parin sadan metrin mittaisesta kauppias- ja kojurivistä\nsaattaa ostaa melkein mitä tahansa: on toinen toistaan loistavamman\nnäköisiä, mitä erimuotoisimpia ja -kokoisimpia kultakaloja, joilla\non jos jonkinmalliset pyrstö- ja vatsaevät, on kymmeniä eri lajeja\nheinäsirkkoja sirkuttelemassa pienoisissa, melkein tulitikkulaatikon\nkokoisissa häkeissään, on kaikenlaisia kesyjä ja opetettuja\npikkulintuja, kanarialintuja, varpusia ym. Kerran ostin 3 jenillä\npikkulinnun, joka osasi käskyn mukaan istahtaa olkapäälle, siirtyä\nsiitä kädelle tai pään päälle jne. Lankesin toisen kerran ostamaan\nkesytetyn pöllönkin. On kaikenlaisten antiikkiesineiden myyjiä,\njotka kaupittelevat vanhoja miekanteriä tai muita muistoesineitä\nja erikoisuuksia jos jonkinlaisia. Suositellaan yleisölle\nterveyslähteiden ääriltä kivien pintaan sakkautunutta jauhetta\nerinomaisen terveelliseksi juomaveden mausteeksi ja viereisessä\npöydässä valmistetaan näppärästi tikkujen nenään lapsille mitä\nihmeellisimpiä tikkukaramelleja sokeritahtaasta ja tulos väritetään\npienen ostajan totisen toivomuksen mukaan. Näin saattaa nähdä\ntuollaisen karamellimyyjän tikkuineen valmistamassa pientä lintua tai\nmuuta eläintä taikka taloa, laivaa tai muuta ostajan toivomaa. Kaikki\nkäy kuitenkin hillitysti, vaikka jokaisella onkin hauskaa näkemästään\nja kuulemastaan, sillä jumisella on omat järjestysmiehensä, jotka\npoliisien eleitä matkien koettavat leikkisästi ja kompiaan huudelleen\nohjata liikennettä.\n\nJumise alkaa tavallisesti siinä kello 19 tienoissa ja jo kello 22\naikaan koko kaupustelijaparvi poistuu. Kun kevätiltaisin kävin\ntällaisia iltamyyntejä seuraamassa, olin minäkin kimonossa, niin kuin\nkaikki muutkin. Katselijain joukossa kulkiessani hämmästyin kerran\naika tavalla, kun vastaani tuli mielestäni tuttu mies, tarkemmin\nkatsoessani huomasin, että vastaantulija ei ollut kukaan muu kuin\nulkoministeri itse korkeassa persoonassaan. Opin pian huomaamaan, että\nJapanin kaikkein korkeimmissakin asemissa olevat saattoivat iltaisin\nsekaantua jumise-yleisön joukkoon joko ostoksia varten tai muuten vain\niltakävelylleen.\n\nJumisessa käynti on jokaiselle elämys. Aina voi sieltä palata jokin\nihme mukanaan. On ikäänkuin pakko ostaa, kun pääsee näkemään jotakin\nsellaista outoa, johon ei ole tottunut ja jonka saa mielestään\nhyvinkin halvalla. Koko tapa on nähtävästi kotoisin Kiinasta, sillä\nPekingissäkin käydessäni tapasin samanlaisia iltamarkkinoita.\nJapanilaisessa jumisessa ei ole kuitenkaan kiinalaisen epämiellyttäviä\npiirteitä: tavattoman korkeita alkuhintoja ja kauppiaan ja\nostajanvälisiä pitkiä ja kiivaita tinkimisväittelyjä. Hinnat ovat\nJapanissa kohtuulliset eikä niistä riidellä.\n\nJapanilaiselle, joka päivätyönsä konttorissa tai virastossaan\npäätettyään palaa kotiinsa, on iltakävely ikään kuin hyvään tapaan\nkuuluva. Vasta sen jälkeen hän syö kotonaan yksinkertaisen ateriansa.\n\nJapanilainen koti on eurooppalaisen maun mukaan ehkä liiankin\ntyhjä: ei ole huonekaluja, pöytiä, tuoleja, vuoteita eikä kaappeja\ntai muutakaan meikäläiseen kalustoon kuuluvaa; seinätkin ovat\npaljaat lukuun ottamatta pientä kohtaa peränurkassa, jota sanotaan\ntokonomaksi. Tokonoma on perhepyhättö; se on korokkeella oleva\ntatamin — josta selitys jäljempänä — suuruinen ala lattian lisänä,\ntoisin sanoen erillinen syvennys peräseinään yhtyvässä sivuseinässä,\njonka sivuseinänpuoleista kulmaa koristaa puinen, säännöllisesti\njollain tavalla koristeltu pilari. Se on useimmiten jotakin jalompaa\npuulajia ja ilmaisee talon varallisuutta, mutta saattaa olla vaikka\nyksinkertaista mäntyäkin, mutta silloinkin siinä on erikoisen kauniina\nnäkyvissä puun syyt. Tokonoma-syvennyksen takaseinämällä on kapea\nseinäkartan tapainen kakemono, tavallisesti erikoisesta ohuesta,\nmaalatusta silkistä valmistettu seinävaatteen tapainen, pitkä, kapea,\njotakin maisemaa tai kukkaa esittävä kuva. Tämä kakemono vaihdetaan\nhyvin usein vuodenajasta riippuen, talvimaisemaa ei sovi esim.,\npitää tokonomassa koko vuotta, tai jostakin muusta syystä, sillä\njapanilaisilla kukka-aiheisilla kakemonoilla on oma kielensä, joista\njapanilainen heti näkee, minkälainen tunnelma perheessä vallitsee.\nIsännän tehtävänä on pitää huoli tokonoma-koristuksen vaihtamisesta.\nNämä kakemonot ovat usein väreiltään aivan erikoiset ja japanilaiselle\nkuvaamataiteelle luonteenomaiset. Värit ovat hillityt, joskin joskus\non käytetty kultaa ja hopeaa, piirrosten ääriviivat samoin kuin aiheen\nasettelu melkeinpä traditionaaliset. Kakemonon alla on pieni puinen\nhienosti kiilloitettu pöytä, jonka päällä on yksi ainoa kukkamaljakko,\nmetallinen tahi porsliininen, kauniisti maalattu ja koristeltu.\nMaljakossa on aina jokin vuodenaikaan sopiva tai sitä kuvaava kukka\nasetettuna japanilaisen kukkienasettelutaidon kaikkien sääntöjen\nmukaisesti. On tässä erikoisesti huomautettava, että »kukaksi»\njapanilainen käsittää myös esimerkiksi männynoksan taikka jonkun,\nvaikkapa jo osaksi kuolleenkin puunosan, kunhan siinä vain yksikin\nsilmu tai haara näyttää elonmerkkejä. Tämä kukka on aivan välttämätön\nkakemonon alla olevalla pöydällä, mistään japanilaisesta kodista se ei\npuutu.\n\nMutta muussa suhteessa japanilainen koti on ensi näkemältä tyhjä.\nPieniristikkoiset ikkunat ovat valkoisella paperilla päällystetyt, niin\nettä vain päivänvalo, mutta ei itse auringonpaiste, pääsee huoneeseen,\njoten kodissa vallitsee eurooppalaisen mielestä ahdas tunnelma, sillä\nikkunoista ei näe ulos niitä avaamatta. Mutta sen sijaan ainakin yksi,\nusein kaksi, seinää on siirrettäviä. Ikkunaseinän voi nimittäin siirtää\nkokonaan sivulle pitkin seinän alla olevaa uurretta erikoiseen seinän\nulkopuolelle rakennettuun säiliöön, »seinäpussiin», jonne ne asetetaan\npystyyn toinen toisensa taakse ja josta ne mukavasti ja nopeasti\nsaadaan jälleen vedetyiksi paikoilleen. Siirrettävän pahviseinän edessä\non _engava_, kuisti. Sen ulkoseinän vuorostaan muodostavat pystylaudat,\njotka nekin voi siirtää sivulle, jolloin koko rakennuksen yksi puoli\non avattuna kuin laatikon kylki. Monesti saattavat vastakkaisetkin\nulkoseinät olla siirrettäviä, niin että molempien ollessa poissa koko\nrakennuksen läpi voi nähdä seuraavan talon ulkoseinän. Rakennuksen\nväliseinistäkin useimmat ovat siirrettäviä: ne eivät tosin liiku\nuurnissa kuten ulkoseinät, vaan kannetaan jonnekin sivulle.\nJapanilaisissa hotelleissakin voi yläkerta olla yhtenä suurena salina,\njosta vieraan saavuttua väliseinillä erotetaan hänelle oma huoneensa.\nMutta japanilainen voi suuremmasta huoneesta erottaa pienemmän\nerikoisella kokoontaitettavallakin väliseinällä, byobulla, jotka usein\novat erittäin kauniisti ja taiteellisesti koristetut ja maalatut.\nMinulla oli Suomen lähetystössä tällainen vanha kiotolainen, eräältä\nentiseltä hovivirkamieheltä miltei lahjaksi saatu byobu, jossa oli\nkuvattuna vanha historiallinen kohtaus joltakin sotaiselta kaudelta:\nruhtinas istuu hovinsa engavalla seurueensa ympäröimänä, lähettejä\nja sotamiehiä on tulossa hänen luokseen ratsuineen. Sen hienostuneet\nvärit ovat erikoisen luonteenomaiset vanhalle kiotolaiselle tyylille.\nLahjoittajan isä oli saanut byobun itse Medji-keisarilta tämän\njättäessä Kioton linnansa siirtyäkseen Tokioon; minulta se on siirtynyt\npojalleni.\n\nLattia on japanilaisessa kodissa peitetty tiukkaan tatami-patjoilla;\nne tehdään oljista ja ovat 6 japanilaista jalkaa pitkiä ja 3 jalkaa\nleveitä. Patjan reunat on vahvistettu tavallisesti mustalla vahakankaan\ntapaisella, päällys on eräästä Hollannin Intiasta tuotetusta\ngoza-nimisestä ruohosta valmistettua sitkeätä kudonnaista. Tatamin\nmitat ovat niin kiinteät, että jo taloa rakennettaessa otetaan huoneita\nmitoitettaessa huomioon se, että lattiapinta-ala tulee sopimaan\ntatamimittoihin. Huoneitten koko on 3 X 5 tai useampi tatami. On 4 ½\ntatamin huoneitakin. Keskelle lattiaa jää silloin puolen tatamin ala.\nLämmityksen antaa huoneessa hibatshi, japanilainen puuhiilikamiina.\nTatamilattian päällä japanilainen nukkuu; tatami on oikeastaan\nlaskettukin juuri yhden ihmisen vaatiman nukkumistilan mukaan.\nKöyhät japanilaiset saattavat alivuokralaisina asuessaan esimerkiksi\nvuokrata itselleen huoneesta vain yhden tatamin alan. Tatami ei kestä\neurooppalaisen kengän, vielä vähemmin japanilaisen puukengänkään\nastuntaa. Sen vuoksi japanilaiset ovatkin kodissaan joko sukkasillaan\ntai paljain jaloin. Vuodevaatteisiin kuuluu välttämättömästi ainakin\npaksu ja pehmeä peite, miehet käyttävät sen lisäksi pehmustettua\ntyynyä, naisia varten on erikoinen pieni puinen jakkara, jolle he\nkalliin kampauksensa säästämiseksi asettavat yöksi vain niskansa.\n\nJoku saattaa kysyä, missä nämä peitteet ja vuodevaatteet sitten\nsäilytetään. Ne ovat kyllä kaikki talossa. Yksi kokonainen seinä on\ntätä tarkoitusta varten siirrettävä ja sen takaa paljastuu komero\nhyllyineen, jossa talon kaikenlaiset taloustavarat säilytetään. Tämän\n_karakami_-seinän takaa paljastuu näkyviimme talon liinavaatevarasto\nkauniiseen järjestykseen asetettuna, siellä näkee hyllyillä myös\nhyvässä järjestyksessä talon ruoka-astiastot, teekupit ym., ja siellä\novat päivisin myös peitteet, tyynyt ja naisten pienoiset pääjakkarat ja\nteentarjoilussa ja muussa kestityksessä käytettävät pienet, useimmiten\nhienosti kiilloitetut, vain parin desimetrin korkuiset pikkupöydät.\nTämän karakami-seinän takana säilytetään myös pienet istuintyynyt,\njoita japanilaiset käyttävät tarvittaessa päivisin ja jotka vieraitten\ntullessa otetaan esille heidän mukavuudekseen.\n\nJos on kylmä vuodenaika, tuodaan esille myös erikoinen lämmityslaite,\njonkinlainen kotikamiina, puinen tahi metallinen laatikko, yhdestä\npuusta tehty pyöreä tai nelikulmainen hibatshi (tulimalja,\nhiiliruukku), joka usein on erikoisen taiteellisesti koristeltu.\nSen sisällä on hienoa hiekkaa, jonka tasoittamista varten reunassa\non pieni laudantapainen. Laatikon keskelle muodostettuun kuoppaan\nasetetaan puuhiiliä järjestykseen. Hiilet ovat kuitenkin hyvin harvoin\nluonnonmukaisia puuhiiliä; Japanissa ne usein jauhetaan hienoksi ja\nnäin saadusta jauheesta puristetaan sitten joko pyöreitä palloja tai\npaksunpuoleisen puikon muotoisia pötkyja, joita ladotaan kauniisti\nhibatshin kuoppaan ja sytytetään palamaan. Hiilet palavat tasaisesti\nmitään ääntä tai erikoisempaa hajuakaan synnyttämättä. Hibatshi\nlevittää miellyttävän lämmön, mutta sen ohella tietysti runsain mitoin\nhäkääkin.\n\nMuuan suomalainen kokenut insinööri, salaneuvos Leon Perret, lausui\nmonesti ihmettelynsä siitä, miten japanilaiset saavat puuhiilensä\nhibatshissa niin kauniin tasaisesti palamaan, ja ihmeellistähän se\ntavallaan onkin.\n\nJapanilaiset, jotka miespolvia ovat tottuneet käyttämään hibatshia\nkotinsa lämmittämiseen, eivät tietenkään osaa pelätä häkää eivätkä\npitää sitä vaarallisena. Mutta tämän ymmärtämiseksi on otettava\nhuomioon, että talot ovat yleensä niin hatarasti rakennettuja, ettei\nhäkäkaasu, vaikka sitä runsaamminkin hibatshissa kehittyisi, pääse\npilaamaan huoneen ilmaa siinä määrin, että se muodostuisi asukkaille\nkohtalokkaaksi. Eurooppalaiseen tapaan rakennetuissa asumuksissa\non asian laita toinen. Kun esimerkiksi Tokiossa rakennettiin\namerikkalaiseen tapaan betonirakennuksia teräsrungon varaan tai suuria\ntiilitaloja ja rakennustyöläiset usein — työtään jouduttaakseen\n— jäivät puolivalmiisiin rakennuksiin yötään viettämään ja ennen\nnukkumaanmenoaan sytyttivät hibatshin palamaan, oli siitä seurauksena\nusein ikäviä onnettomuuksia. Silloin tällöin näkyi sanomalehdissä\nuutisia, miten jotkut maalarit tai muurarit olivat kuolleet\nhäkämyrkytykseen.\n\nPohjois-Japanissa, jossa talvet ovat kylmät, miltei yhtä kylmät kuin\nSuomessakin, asutaan yhtä hatarissa rakennuksissa kuin muuallakin\nJapanissa. Asukkaat kärsivät tämän takia suuresti talven aikana, vaikka\nheidän asumuksensa lämmittäjänä onkin suurempi kamiina, kotatsu,\noikein lattian keskelle, tatamien väliin joko muurattu tai pellistä\nvalmistettu pysyvä lämmityslaite. Kylmänä vuodenaikana tämän kotatsun\nyläpuolelle asetetaan erikoinen teline. Sen päälle pannaan vaate, jonka\nliepeet pistetään nukkuvien peitteitten reunojen alle, joten kamiinasta\nkehittyvä lämpö joutuu suoraan nukkujan mukavuudeksi. Kun nukkujan pää\non peitteen ulkopuolella, ei häkä pääse vahingoittamaan. Hokkaidon\nsaarella, jossa talvet ovat tavallisesti hyvin kylmät, kotatsut ovat\nyleisesti käytännössä.\n\nOn itsestään selvää, että eurooppalainen, joka joutuu asustamaan\njapanilaisessa rakennuksessa, kärsii äärettömästi kylmyydestä.\nHuoneessa työskentelyä, kirjoittamista tai muuta semmoista varten\ntäytyy olla petrolikamiina, jotta saisi kätensä pysymään lämpiminä.\n\nMutta jos on vaikeata eurooppalaisen tulla toimeen Japanin talven\naikana, vielä vaikeampi on tottua Japanin kuumaan kesään. Kuumuuden\nvaikutuksesta eurooppalaisten työkyky yleensä laskee, hän voi\nmennä pariksi kolmeksikin kuukaudeksi sellaiseen ruumiilliseen\nheikkoudentilaan, että siitä toipuminen vie suuren osan vuoden\nviileämmästäkin ajasta. Lämpömäärä saattaa öisinkin pysytellä\n30°C:n seutuvilla, ilma on lisäksi tavattoman kosteata, niin että\nvuodevaatteetkin tuntuvat kosteilta. Unesta ja lepäämisestä ei\ntällaisessa kuumuudessa tahdo tulla juuri mitään ja olo muuttuu\nhikoilemisineen kaikin puolin tukalaksi ja tuskalliseksi. Keskellä\nyötä pitää mennä vaihtamaan likomärät vuode vaatteensa ja yöpukunsa\nhiukan kuivempiin ja koettaa ottaa viilentäviä kylpyjä kylmässä\nvedessä. Japanilaisissa rakennuksissa ei tästä kuumuudesta kesälläkään\nniin paljon kärsi, mutta eurooppalaiseen tapaan rakennetuissa\ntaloissa voi olo muodostua suorastaan sietämättömäksi. Japanilaiset\npitävätkin kesällä siirrettävät seinänsä sivulla ja nukkuvat yönsä\ntuulenhenkäysten vapaasti viilentäessä huoneen ilmaa.\n\nEurooppalaiset, jotka kesällä yrittävät asua länsimaalaiseen tapaan\nrakennetuissa rakennuksissa, tekevät suuren virheen. Tosin ensimmäinen\nkesä voi mennä ohitse ilman sen suurempia terveydellisiä haittoja, jo\nsyyskuun puoliväliin mennessä voi kesän kuumuuden aiheuttama väsymys\nolla kuin poispuhallettu. Mutta jo toisen kesän jälkeen hyvinvoinnin\npalaaminen voi viipyä aina joulukuuhun saakka. Kolmas kesä saattaa jo\nmuodostua kriitilliseksi. Muistan, miten kolmatta kesääni Japanissa\nviettäessäni luokseni saapui nuori suomalainen ylioppilas Antti Virta\nPaltamosta. Hän oleskeli pääasiallisesti Jokohamassa, mutta oli\nsaapunut luokseni valittamaan päänsärkyään ja huonovointisuuttaan.\nSamalla hän pyysi minua japanilaisille viranomaisille ilmoittamaan,\nettei hän ole millään tavalla poliittisesti epäluotettava henkilö. Kun\nheti huomasin hänen henkisen tilansa, mikä ilmeisestikin oli aiheutunut\nkesän kuumuudesta — hän asui sitä paitsi eurooppalaiseen tapaan\nrakennetussa rakennuksessa huoneessa, jossa ikkuna oli aivan oven\nvieressä ja nukkui lisäksi huoneen perällä verhojen takana! — kehoitin\nhäntä mahdollisimman pian siirtymään joko vuoristoon taikka meren\nrannikolle johonkin viileämpään seutuun. Mutta muutamia päiviä hänen\nkäyntinsä jälkeen luokseni saapui hänen vuokraisäntänsä ilmoittamaan,\nettä Virta oli ampunut itsensä kello 7 aamulla.\n\nKun kerroin tästä surullisesta maanmiehelleni sattuneesta tapauksesta\neräälle Ruotsin lähetystön virkamiehelle, sain häneltä kuulla, että\nsamoihin aikoihin oli muuan ruotsalainen päättänyt päivänsä nauttimalla\nmyrkkyä. Tavatessani Norjan edustajan hänkin tapauksen kuultuaan\nsanoi erään norjalaisen joutuneen saman kohtalon alaiseksi, hänen\nmaanmiehensä oli hirttäytynyt. Ja merkillistä, että jokaisella kolmella\noli menossa heidän kolmas kesänsä Japanissa.\n\nOmasta puolestani en tietenkään, varsinkaan alussa, osannut varoa\ntai ainakaan pelätä Japanin ilmaston vaikutusta pohjoismaalaiseen,\njoten ehkä olisi minunkin saattanut käydä huonommin. Olen sen tähden\npysyvästi kiitollisuudenvelassa tohtori De Beckerille, joka, kuten jo\nedellä olen kertonut, melkeinpä pakottamalla sai minut tyttärineni\nmuuttamaan heidän ihanaan Kamakura-huvilaansa meren rannikolle.\n\nJos talvi on kylmä ja kesä tavattoman kuuma, niin ovat sen sijaan syksy\nja kevät Japanin ihanimpia vuodenaikoja. Keväällä, joka Japanissa\nalkaa jo aikaisin, helmikuun loppupuolella, puhkeavat kauniit, toinen\ntoistaan värikkäämmät ja komeammat kukat heleimpään loistoonsa ja\nmakeat, pienet appelsiinit, niin sanotut sokerimandariinit, loistavat\nkypsinä ja keltaisina puissa. Kohta tämän jälkeen seuraa luumuja\nkirsikkapuiden kukkimisen aika, mikä japanilaiselle merkitsee kevään\nhuippukohtaa, kevään suurinta tapausta, sen symbolia. Jo ennen kuin\nTokion seutuvilla kirsikat kukkivatkaan, rautatiehallitus järjestelee\nylimääräisiä junia sellaisille paikkakunnille, missä vuorikirsikkaa,\nsakuraa, on erittäin paljon. Tällainen, aikaisin kukkivista\nkirsikkapuistaan kuuluisa paikkakunta on jo hamasta muinaisuudesta\nkuuluisaksi tunnettu Joshino, jonka kirsikoista Japanin runoilijat ovat\nsepitelleet tuhansia toinen toistaan ihanampia säkeitä. Eräs tällainen\nlyhyt säe sanoo vain:\n\n    Yhdellä silmäyksellä kymmenentuhatta!\n\nja eräs toinen yhtä tunnettu:\n\n    Kas! Kas! täyttää nyt koko Joshinon laakson.\n\nKun kirsikkain kukkimisen aika Tokiossa koittaa, on ihmisiä liikkeellä\nkukkimista seuraamassa enemmän kuin ehkä milloinkaan muulloin. Miehet\nja naiset, lapset ja vanhukset, kaikki jotka vain liikkeelle pääsevät,\nkäyvät suurin joukoin Uenon puistossa tai lähtevät pääkaupungin\npohjoispuolella olevaan Asukajaman kansanpuistoon tai jonnekin muualle\nkirsikoistaan tunnettuun paikkaan ihailemaan heräävän kevään ihmettä ja\nkauneutta.\n\nJapanilainen kirsikkapuu kasvaa suureksi kuin vanha omenapuu. Kun\npuut on istutettu pitkiin säännöllisiin riveihin, niin että niiden\nväliin muodostuu kujanne, on kukkivien puiden loisto kerrassaan\nhäikäisevä näyte luonnon rikkaudesta ja tuhlaavaisuudesta. Puiden\npaljaille oksille vieri viereen ilmestyvien vaaleanpunaisten tai\nmelkein valkoisten, hentojen ja läpikuultavien, ihmeen kauniiden,\nmutta vain muutaman päivän kestävien kukkien suurenmoinen loisto\nja nopea lakastuminen on japanilaisille ikään kuin vertauskuvana\nihmiselämän riemujen lyhyydestä ja katoavaisuudesta. Hiljaisena,\ntaukoamattomana sateena maahanleijailevien, vienostituoksuvien\nterälehtien murskaantuminen ihmismassan jalkojen alla on heille\nmementona, muistutuksena elämänlakien järkähtämättömyydestä ja virittää\nheidän mielensä herkkään, mutta samalla hyvin onnekkaaseen tunnelmaan:\non nautittava elämän iloista niiden parhaimmillaan ollessa, ennen kuin\nkaikki jo on myöhäistä — — —\n\nSe keskeinen asema, minkä kirsikankukka on vallannut japanilaisen\nmielessä, on tehnyt siitä Japanin kansalliskukan, ja sellaisena sen\nmerkitys on paljon huomattavampi kuin kenties minkään muun maan\nkansalliskukan. Niinpä jokainen japanilainen tuntee sen kauneuden\nylistykseksi sepitetyt kauneimmat säkeet, joita tuhansittain syntyy\nuusia.\n\nEräs runoilija Moto-ori, synt. 1730, laulaa kirsikankukasta seuraavaan\ntapaan:\n\n    Mi on Japanin\n    mielenlaatu, kysytään —\n    kukka kirsikan,\n    lemuten se aukeaa\n    kohti päivää nousevaa.\n\nKun tähän runoon sisältyy ajatus, että nouseva päivä tarkoittaa itse\nJapania, runon ydinajatus tähtää siis siihen, että japanilaisen on\nuhrauduttava ja elettävä yksinomaan valtakunnan ja sen korkeimman,\nkeisarin, hyväksi.\n\nRuno on kaikissa japanilaisissa koulukirjoissa ja niin ollen tuttu\njokaiselle japanilaiselle jo varsinaisesta lapsuudesta saakka.\n\nJapanilainen kirsikkapuu ei ole sama kuin meillä viljelty kirsikka,\nvaan eräs toinen laji, joka ei tuota hedelmää, vaan on steriili\nja lisääntyy juurivesoistaan. Puiden kukkimisaikana japanilaiset\nhyvin mielellään kiinnittävät niiden oksiin paperille kauniisti\nkirjoittamiaan runoja ja sydämensä toivomuksia. Mitä kaikkea näihin\npieniin paperilappuihin kirjoitetaan, ei ole helppo tietää muukalaisen,\nmutta selvää on, että japanilainen tavallaan jumaloi kirsikkapuutaan.\nKun seuraa niitä valtavia ihmisjoukkoja, jotka esim. Uenon puistossa\ntai muualla käyvät puita ihailemassa, ei voi olla merkillepanematta ja\nihmettelemättä sitä tavatonta innostusta, suorastaan haltioitumista,\njoka japanilaisen yleisön valtaa. Vielä kauan sen jälkeen, kun Tokion\nkirsikat ovat lakastuneet, kuljettavat lukuisat ylimääräiset junat\ntuhansittain ihmisiä pohjoisemmille paikkakunnille, missä kirsikka\nvielä parhaimmillaan kukkii, sillä japanilainen ei mielellään laiminlyö\ntilaisuutta ihailunsa osoittamiseksi, jos se vain suinkin on hänelle\nmahdollista.\n\nKirsikoiden kukkimisen aikana ja heti sen jälkeen alkaa jo näkyä\nmuitakin kukkia. Erittäinkin on atsalea yleinen ja esiintyy hyvin\nmonissa eri värivivahduksissa. Tokiossa kulkee kaupungin ympärillä\nliikennettä välittävä juna monin paikoin maaleikkauksissa, joiden\nkummallekin rinteelle on kivistä vapaina oleville paikoille istutettu\nmitä ihanimpia atsaleoja. Junan kulkiessa tällaisessa leikkauksessa\nsaattaa nähdä ihmeellisten, eriväristen atsalearyhmien vilahtelevan\nnopeassa tahdissa silmiensä ohi ja lukuisten ihmisryhmien niitä\nihailemassa.\n\nKamelioita kasvaa myös runsaasti Japanissa. Japanilaiset saavat\nniistä erittäin arvokasta öljyä, jota etenkin naiset käyttävät\nhiustenkaunistusaineena. Kerrotaankin, etteivät mitkään hiukset voi\nvetää vertoja kiillossaan ja kauneudessaan Oshima-saaren — joka on\nkamelioistaan kuuluisa — naisten hiuksille, jotka ovat pitkät ja\nkiiltävän tuuheat ulottuen aina kantapäihin saakka.\n\nHyvin suuren sijan japanilaisen mielessä valloittavat myös iirikset,\nkurjenmiekat. Tokion läheisyydessä on aikoinaan ollut Sumidagavan\nitäpuolella suuri Hosikiri-niminen suoalue, jossa kasvoi erittäin\nrunsaasti iiriksiä. Suon omistaja oli aikoinaan ottanut sen\niiristenviljelykseen riisin asemesta, ja nyt on samalla paikalla\nsuurenmoinen ja kuuluisa iirispuutarha, jossa japanilaiset hyvin\nmielellään käyvät. Tiet puutarhassa on rakennettu penkereille ja näiden\nväliin ovat jääneet iiriksille varatut, niiden kasvulle välttämättömät\nvesipitoiset alueet, joista on muodostettu erivärisiä iirispeltoja.\nSuon laitamalla on vähän korkeammalla kumpu, jolta yhtä aikaa voi\nihailla miljoonien ja jälleen miljoonien iiristen, Japanin kaikkien\niirislajien muodostamaa värisinfoniaa.\n\nKukista puheen ollen ei tietystikään voi jättää mainitsematta\nkrysanteemeja. Muiden kansain viljellessä ja jalostaessa ruusuja,\njoista on saatu syntymään toinen toistaan kauniimpia muunnoksia\nja värivivahduksia, ovat japanilaiset kohdistaneet kaiken\npuutarhurintaitonsa krysanteemien viljelemiseen ja kehittämiseen.\nNiitä onkin saatu syntymään aivan lukematon valikoima jykevistä\npensasmaisista kasveista aina pikkuisiin hentoihin kukkiin ja\npuuvartisista köynnöstäviin lajeihin saakka. Niiden kukatkin\nvaihtelevat muodoiltaan ja terälehdiltään, niitä on sekä\nhiuksenhienoista kapeista lehdistä muodostuneita että sellaisia, joiden\nterälehdet ovat reheviä ja leveitä. 1\n\nTämä krysanteeminviljelys on niin laajalle levinnyt Japanissa, että\nTokiossa ja muissakin suuremmissa kaupungeissa pidetään vuosittain\nsuuret krysanteeminäyttelyt, kukkasmessut, joissa nähtäville asetetaan\nkrysanteeminjalostuksen viimeisimmät saavutukset ja muotivirtaukset.\nAsiantuntijoita on tälle alalle kehittynyt suuri joukko, joka, mikäli\nsivullisena asiaa ymmärsin, oli tehtäväänsä todella perin pohjin\nperehtynyt, arvostelussaan tarkka ja hyvin vaatelias, jopa ankara.\n\nVaikka Tokion näyttelyssä saattaakin nähdä toinen toistaan\nihmeellisempiä krysanteemilajeja, pitkällisen ja vaivalloisen\njalostuksen ja ristisiitosten tuloksena, kaikkein parhaimmat\nja erikoisimmat lajit saa nähdä kuitenkin vain keisarillisissa\npuutarhoissa. Keisarillisille suvuille nimittäin kuuluvat tietyt lajit,\njoiden edustajina saattaa nähdä mitä ihmeellisimpiä yksilöitä. Niistä\njärjestetään erikoinen näyttely, johon diplomaattikunta kutsutaan.\nSuuressa hallintapaisessa ovat silloin esillä korkeat, suuret, noin\n2—2 ½ metrinkin korkuiset krysanteemipuut, joiden lehvästö on leikattu\nsäännöllisen keilan muotoiseksi, vihreitten lehtien välissä on aivan\nsamankokoisia kukkia miltei säännöllisen välimatkan päässä toisistaan\nja kaikki samalla kukkimisasteella. Näin kerran tällaisessa näyttelyssä\nkrysanteemipuun, ihmeen kauniin ja jalomuotoisen, jossa oli 685\nsamanlaista kukkaa; toisessa, jonka kukat olivat paljon suuremmat,\nniitä oli 375. Ne krysanteemilajit, joita vain keisarillisissa\npuutarhoissa viljellään, japanilainen sivistyneistö helposti erottaa\nmuista lajeista; meikäläiselle sellainen näyttää mahdottomalta, sillä\nen oikeastaan päässyt perille siitä, mikä erikoisuus niissä oli\ntuona erottavana tunnusmerkkinä; ehkä kukan muoto, sen terälehtien\nkallistuminen tietyllä tavalla tai niiden käpristyminen on tuollainen\npaljastava ominaisuus.\n\nNäitä krysanteemeja keisarillinen hovi on nähtävästi kasvattanut ja\nkasvattaa jonkin vanhan perimätiedon pohjalla. Krysanteemi liittyykin\nniin läheisesti keisarilliseen huoneeseen, että sitä jo vanhastaan\non pidetty keisarihuoneen vaakunamerkkinä, mon-merkkinä, se on\ntyylitelty yksinkertainen 16-lehtinen krysanteemi. Näitä mon-merkkejä,\nperhemerkkejä eli -vaakunoita on Japanissa käytetty muinaisista ajoista\nsaakka sangen runsaasti, naiset ovat käyttäneet niitä puvuissaan\nkumpaankin hihaan tai selkään näkyvälle paikalle painettuna taikka\nobi-vyöhön ommeltuna, miehillä se on aikoinaan ollut maalattuna\naseihin ja kilpiin. Näitä mon-merkkejä, jotka kaikki ovat pyöreitä ja\nkukkasaiheisia, eurooppalaiset ovat viime aikoina ruvenneet tutkimaan.\nNiistä on kerätty tietoja ja saatukin jo kokoon miltei tuhanteen\nnouseva mon-kokoelma. Japanin ylhäisten perheitten vaakunat ovat siis\ntoisenlaisia kuin vastaavat eurooppalaiset vaakunat, aateliskilvet.\nSen tähden ei myöskään varsinaista heraldiikkaa eurooppalaisessa\nmielessä löydä näistä mon-merkeistä, joskin niissä saattavat\nyksinkertaiset koristeluaiheet suvun eri haaroilla hiukan vaihdella,\nmm. keisarillisella perheellä krysanteemilehtien lukumäärä.\n\nRakkaus kukkiin ja erikoisesti niiden jalostamiseen ja kehittämiseen\non Japanissa aivan yleinen. Erittäin paljon harrastetaan sitäpaitsi\nns. kääpiöpuitten kasvattamista, joista tapaa usein kokonaisia\npuutarhojakin. Kääpiöpuutarha on tavallisesti hyvin nimensä arvoinen:\npieneen porsliinialtaaseen tahi puulaatikkoon kääpiökasveistä\nmuodostettu pikkumaisema erilaisine maastomuodostuksineen. Tuollaisessa\nlaatikossa voi olla satavuotiaita, jopa vanhempiakin, kasveja, joita\njo kasvattajan esi-isät ovat suurella rakkaudella, kärsivällisyydellä\nja huolella vaalineet ja hoitaneet ja jotka seurakseen ovat saaneet\ntoisia, nuorempia, ehkä vain muutaman viikon vanhoja tulokkaita.\nKääpiöpuutarhalaatikot ovat erikoisen taiteellisesti valmistettuja\nja japanilaisen, eurooppalaisesta hyvin omituisen maun mukaan\njärjestettyjä. Mutta kaikki tapahtuu vanhojen, tarkasti sovittujen\nsääntöjen mukaan. On erityisiä vanhaan tietämykseen ja tapaan\nperustuvia tyylisuuntia, joita yhä edelleen noudatetaan ja hiljalleen\nkehitetään.\n\nTunsin hovin kamariherrojen joukossa erään kreivi Kamein, jonka kanssa\njouduin kerran pitkään keskusteluun kääpiöpuutarhoista. Hän oli itse\ninnokas puutarhuri ja kehoitti minua käymään kasvattejaan katsomassa.\nHänen luonaan näinkin suuren joukon, useita satoja yksilöitä käsittävän\nkääpiöpuutarhan, puita, pensaita, kasveja jos jonkinnäköisiä. Puutarhaa\nihmetellessäni hän näytti minulle erään pikkupuun ja kertoi sen iän\nolevan 200 vuoden seutuvilla. Huomattuaan hämmästykseni hän lisäsi,\nettei se nyt mitään niin ihmeellistä ole. Hän näytti minulle myös erään\ntoisen laatikon ja mainitsi, että se ja siinä oleva kääpiökasvi on yhä\nedelleen samassa kunnossa, mihin hänen isoisänsä oli sen jättänyt; näin\nmyös laatikon, jonka hänen isoisänsä oli suunnitellut ja istuttanut ja\njota hänen isänsä oli kuolemaansa saakka hoivannut. Kun kysyin, kuka\nnäitä kaikkia kasveja hoivailee, hän hymyillen vastasi: »Minä itse,\nmutta varallani on toinenkin henkilö, jos sattuisin sairastumaan tai\njokin muu este ilmaantuisi. Joka aamu noin puolen tunnin, tunnin verran\nkäyn hoidokkejani katsomassa.»\n\nPuutarhatyökaluja ei näyttänyt olevan kovinkaan paljon, mutta\nnähtävästi ne kaikki olivat hyvin tarkoituksenmukaisia, oli muun\nmuassa pieni ruisku, joka levitti hienoa, melkeinpä pölymäistä sumua\nkasveille. Kääpiöpuutarhan hoivaaminen onkin tarkkaa työtä, sillä\nkasveja ei saa päästää valtoimenaan kasvamaan: niille annetaan vettä\njuuri sen verran, etteivät ne näänny, ja milloin vehreyttä ilmaantuu\nliikaa, sieltä täältä nypitään liiat lehdet ja silmut pois, niin että\nkasvi vain vaivoin pysyy elossa. Täytyy tosiaankin ihmetellä sitä\nkärsivällisyyttä, jolla japanilaiset kääpiöpuutarhojaan hoitavat. Mutta\nkreivi Kamei sanoi, että on hyvin mukavaa ajanviettoa aamuisin ennen\ntoimiensa alkamista viettää lyhyt tuokio kasviensa parissa. Niiden\nhoitamisessa on aikaa rauhallisesti ja harkiten mietiskellä päivän\ntehtäviä. Täytyy myöntää, että tuskinpa Euroopassa kukaan antautuisi\ntuollaiseen kärsivällisyyttä ja kestävyyttä vaativaan urakkaan, joka\nJapanissa näyttää ulottuvan sukupolvesta toiseen!\n\nVaikka eurooppalaisessa ei heräisikään mielenkiinto kääpiökasveihin,\nhän ei kuitenkaan voi huomiotta sivuuttaa Japanin komeita puita.\nSuomen lähetystön talonisännän, herra Matsudjiman puutarhakorttelissa\noli runsaasti vanhoja, suuria puita, joiden joukossa varmaankin\nmielenkiintoisin oli magnolia eli japaniksi mokuren, lummepuu. Puulla\non valtavan suuret, komeat, aivan lumpeenkukkaa muistuttavat kukat,\njotka levittävät ihanaa tuoksua. Puiden kukkiessa on puutarha kaunista\nkatseltavaa suurine, ikivihantine, melkein kauttaaltaan valkoisessa\nkylpevine mokurenpuineen. Matsudjima istutti asuntoni eteen muutamia\nvanhoja mäntyjä, n. 30 vuoden ikäisiä, ja näistä vain yksi ei ottanut\nmenestyäkseen.\n\nMutta japanilaisilla puutarhoilla on varjopuolenakin. Lukuisat\nlammikot edistävät monien hyttysten ja korentojen lisääntymistä.\nTokiossakin, kaupungin keskeisimpiä liikekortteleja lukuunottamatta,\non joka paikassa hyvin runsaasti hyttysiä ja korentoja, joita vastaan\non suojauduttava erikoisilla verkoilla. Näistä hyönteisistä ei olisi\noikeastaan mitään sanottavaa, ellei niiden joukossa olisi myös\ntavattoman paljon tulikärpäsiä, jotka pimeän tultua ovat lennellessään\nkuin ilmassa leijailevia ja sinkoilevia tulikipinöitä. Mutta\njapanilaisilla lapsilla on paljon huvia näistä erilaisista korennoista,\njulmaa huvia meikäläisen katsantokannan mukaan. Bambusauvan päähän he\nsivelevät jotakin liimantapaista, johon korento sitten istahtaessaan\ntarttuu irtipääsemättömästi. Silloin poikasilla on hauskaa. He\nirroittavat hyönteisen, sitovat sen kaulaan ohuen silkkilangan ja\njonkin kirjavan paperikappaleen ja päästävät uhrinsa jälleen vapauteen.\nSe jonka korento sitten korkeimmalle tai kauimmaksi lentää, on tietysti\nonnellinen voitostaan. Tällaisia leikkejä joutui Japanisa usein\nharmikseen näkemään.\n\nJapanilaisen puutarhan erikoisuuksiin kuuluvat myös erilajiset sikadit,\njapaniksi semi, suuret, 3—4 sentin mittaiset kovakuoriaiset, jotka\npeitinsiipiensä alta suuret, läpikuultavat lentimensä levittäen äkkiä\nsiirtyvät puusta toiseen. Ne rasittavat eurooppalaista oikeastaan\nenemmän kuin mitkään muut hyönteiset, sillä niiden kutsuntaääneen,\nalussa hidastahtiseen mii, mii, mii, joka vähitellen kiihtyy mi mi\nmi mimimimiksi, on sen kimakkuuden vuoksi melkein mahdoton tottua,\nkorva niiden äänestä oikeastaan tuntee kipuakin. Eläin itse istuu\näännellessään piilossa jossakin puunkuoren halkeamassa näkymättömissä\nja värinsä suojaamana, niin että sitä on mahdotonta löytää. Varsinkin\nensimmäisenä Tokion-kesänäni en tahtonut mitenkään saada öisin unta,\nnuo mimimimi-huudot, joita saattoi olla aivan kuoroittain, kuuluivat\nhermostuttavina hyvinkin kaukaa.\n\nKukkiin palatakseni on todettava, että japanilaisen mielenkiinto ja\nrakkaus niihin on tavattoman vanha ja tulee näkyviin kaikkialla:\njokaisessa talossahan on aina kakemonon alla maljakossa kukka\nvuodenajan tai kuukauden mukaan, jokaisessa japanilaisessa majatalossa\ntuodaan vieraalle joka ainoa päivä uusi kukka-asetelma huoneeseen\nihailtavaksi häneltä siihen lupaa kysymättä tai hänen sitä isännältään\npyytämättä. Kuuluu asiaan, että vierasta täten ilahutetaan. Tähän\njapanilaisten kukkasrakkauteen tutustuin jo ensimmäisinä Tokiossa\nviettäminäni viikkoina. Kun autoliikkeessä, jonka palveluksia käytin\nhyväkseni eri lähetystöissä kierrellessäni, kysyttiin, mitä asetetaan\nautooni maskotiksi, vastasin — koska minulla ei ollut minkäänlaista\ntaikakalua enkä yleensä voi muuta kuin nauraa sellaiselle taikauskolle\n— että auton sisään, kummallekin puolen takaistuinta, sopii asettaa\npieniin lasimaljoihin jokin kukka koristeeksi. Japanilaiset suostuivat\ntähän mielihyvin; he katsoivat sen erinomaisen hyväksi merkiksi ja se\noli heidän mielestään erinomaisen kaunis piirre. Tulinkin japanilaisten\nkanssa näissä asioissa erinomaisen hyvin toimeen. Varsinkin on minulla\nhauskoja muistoja monista japanilaisista pikku hotelleista, joissa\nvierasta hyvin usein pyydetään katsomaan puutarhaa tai kysytään,\nhalutaanko ilta-ateria nauttia engavalla. Kun minulle oli tavattoman\nvaikeata tottua istumaan japanilaiseen tapaan tatamilla lattialla,\npyysin melkein aina ateriani engavalle, jossa sain tilaisuuden\nmiellyttää talonväkeä ihailemalla heidän pikkupuutarhaansa. Satuin\nkerran eräässä paikassa puhumaan liljoista, jolloin hotellista\nlähetettiin mies vuorille niitä noutamaan. Hän toi suuren sylillisen\nmitä komeimpia kukkia, suuria keltaisia torvimaisia liljoja. Niitä en\noikeastaan voinut mitenkään käyttää, mutta jotta en olisi loukannut\nisäntäväkeäni, otin ne mukaani.\n\n\n\n\nHUOMIOITA JAPANIN TYÖVÄEN OLOISTA\n\n\nKun ajattelee Japanin väestöntiheyttä ja maan luonnonrikkauksia tai\noikeammin sanoen niiden puutetta, niin pitemmittä selityksittä kuka\nhyvänsä ymmärtää, että japanilaisen toimeentulo, miehen tai naisen\njokapäiväisten elämisenehtojen täyttäminen on paljon raskaampaa\nkuin sellaisen kansan, jolla on suuret, väljät tilat ja runsaasti\nluonnonantimia omassa maassaan. Elämä on japanilaiselle kovaa\nja katkeraa taistelua karua todellisuutta vastaan, sillä kaikki\nelämänehtojen parantamiskeinot on jo tyyten käytetty. Talonpoika,\njolla on pieni peltotilkkunsa, laskee sen tuottaman hyödyn viimeiseen\nneliömetriin saakka, mikään kolkka tai viljelyskelpoinen ala,\npienikään, ei mene hukkaan.\n\nSama on työläisenkin laita, hänenkin täytyy tulla toimeen ankarasta\nkilpailusta huolimatta, erikoistua, saavuttaa korkein mahdollinen\nammattitaito, huippunäppäryys jollakin alalla, niin että voi lyödä\nitsensä voittajana elämän vaikeuksien läpi ja pitää puolensa\nsäälimättömässä olemassaolotaistelussa.\n\nJapanilaisen vaatimukset eivät ole suuret, eivät kaupungeissa\nenempää kuin maaseudullakaan. Virkamiestenkin palkat ovat tavattoman\nalhaisella tasolla, työläisten ja maalaisten sitäkin alhaisemmalla.\nKun tavallinen kalastaja esimerkiksi voi koko pitkän kesän aikana\nitseään säästämättä ansaita kaikkiaan noin 100—200 jeniä tai kun\ntyöläinen ansaitsee 80 seniä päivässä kaupungissa, jossa hänen pitää\npalkastaan suorittaa asunnonvuokra, ei paljonkaan jää huveihin tai\nvähemmän välttämättömiin menoihin. Tämän vuoksi on Japanissa aivan\nyleistä, että tehtaat ottavat huolehtiakseen työläistensä kaikista\njokapäiväisistä tarpeista, työläiset siis asuvat tehtaallaan. Tehtaan\nvieressä on pitkän pitkä parakki, kevytrakenteinen rakennus, jossa\ntyöläiset asustavat. Vain naimattomat työläiset asuvat tehtaalla.\nHyvin erikoista japanilaisen teollisuustyöväestön asemalle on se,\nettä vanhemmat tekevät tyttärestään jonkin tehtaan kanssa kirjallisen\nsopimuksen, missä määritellään ne ehdot, palkkaedut ym. seikat,\njoita työsuhteen kestäessä on noudatettava. Tavallisesti määrätään\nsen prosentin suuruus, joka tytön varalle on talletettava johonkin\nsäästölaitokseen, pankkiin, kuinka suuri osa ansaitusta palkasta on\nlähetettävä avustuksena tytön vanhemmille määräaikoina ja kuinka\npaljon tyttö itse saa käyttää omiin tarkoituksiinsa. Sopimuksessa\ntehdas sitoutuu vastaamaan tytölle maksettavaksi pantavista veroista,\nhänen ruoastaan, asunnostaan, vaatetuksestaan ja huvituksistaankin.\nSopimuksessa saatetaan näin ollen yksityiskohtaisesti määrätä, että\ntehtaan on valmistettava tytölle tilaisuus elokuviin kaksi kertaa\nviikossa, että hän saa ainakin joka toinen päivä tuoreen kukan ilokseen\nmaljakkoonsa, että tehdas pitää hyvää huolta tytön terveydentilasta,\nkustantaa hänelle lääkärin ja lääkkeet ja tarvittaessa saattaa hänet\nsairaalahoitoon.\n\nUseimmissa tällaisissa tehdaslaitoksissa onkin aamulla\nyhteinen voimistelu ja illalla työn päätyttyä kaikenlaisia\nhuvittelutilaisuuksia, näytelmiä, elokuvia, geishaesityksiä, esitelmiä\nyms. Koko päivän ohjelma, siihen luettuna varsinaiset työtunnitkin,\nsaattavat kestää 10—12, jopa 14:kin tuntia. On kuitenkin otettava\nhuomioon, että tuohon aikaan sisältyvät myös ruokailuihin käytetyt\nväliajat ja pienet säännölliset lepohetket.\n\nTehtaassa tällä tavalla sopimuksin työskentelevä tyttö voi saada\npalkkaa 60 senistä ylöspäin, mikä ei suinkaan ole suuri eikä\nkadehdittava summa. Eurooppalaisille se olisi nälkäpalkka. Mutta\ntoisaalta on otettava huomioon, että kun palkasta säännöllisesti\nmäärätty osa aina talletetaan tytön tilille johonkin rahalaitokseen ja\nkun häntä tehtaassaan monella tavalla hoivataan ja varsinkin opetetaan,\nhän jo muutaman vuoden kuluttua on voinut koota itselleen pienoisen\npääoman. Nyt hän on paljon paremmassa asemassa kuin esimerkiksi\nmaaseudun kanssasisarensa, joka kylläkin on saattanut saada yli\njeninkin päivässä palkkaa, mutta jonka on samanaikaisesti täytynyt itse\nkustantaa elatuksensa ja vaatteensa. Sen vuoksi tehtaassa työskentelevä\ntyttö, kun hän esimerkiksi lomansa aikana käy kotikylässä kertomassa\nsäästämistään jeneistä, on paljon edullisemmassa asemassa naimisiin\naikoessaan ja ammattitaitoisena kuin köyhä ja rahaton maalaistyttö.\n\nSamalla tavalla japanilainen miestyöläinenkin tehtaalla asuessaan\non kaikista huolista ja rahallisista vaikeuksista vapaampi kuin ne,\njotka asuvat tehtaan ulkopuolella. Tehtaalla työskentelevä tekee usein\nsopimuksen tehtaan kanssa siitä, että hän naimisiin mentyään saa\ntehtaan apua, ja tässä suhteessa japanilaiset teollisuuslaitokset ovat\nsaaneet paljon jo aikaan.\n\nJapanilaiselle mentaliteetille tehdasasukkijärjestelmä on luonnollista.\nEnglantilainen työläinen nostaa tehtaaltaan vain palkan ja asuu\nmuualla, tehdasta ei ollenkaan liikuta se, mihin työläinen ehkä\nkorkeankin palkkansa käyttää, säästeliäästikö sen jakaa tarpellisimpien\nmenojensa kesken ja loput tallettaen vai koko palkkansa väkijuomiin\ntai huvituksiin tuhlaten. Englantilainen työläinen haluaa tässä\nsuhteessa tuntea itsensä täysin vapaaksi, olla täydelleen oma herransa,\nmutta japanilainen työläinen ajattelee toisella tavalla; hän luottaa\ntehtaansa menettelyn oikeudenmukaisuuteen ja viihtyy erinomaisesti,\nsillä hänellä ei ole minkäänlaisia huolia murehdittavana, tehdashan ne\nkaikki hoitaa.\n\nTämän vuoksi myös se suhde, joka vallitsee tehdastyöläisten ja tehtaan\njohdon välillä, on aivan omalaatuinen. Se on monessa suhteessa hyvin\nsamanlainen kuin meillä ammattikuntalaitoksen voimassa ollessa\nvallinnut mestarin, kisällien ja oppipoikien välinen suhde. Ja\noikeastaan on todettava, että kaikesta palkan pienuudesta huolimatta\nvoittavat tehtaan johtomiehet työläistensä luottamuksen, sillä he\nuhraavat aikaansa suhteellisen paljon, enemmänkin kuin tuotteidensa\nkaupaksi saamisen hyväksi, työläistensä viihtyisyyden kohottamiseen.\nMarkkinapulmiahan heillä ei paljon olekaan, tavarahan halpuutensa\nvuoksi käy hyvin kaupaksi. Tämä tehtaan johdon ja työläisten välinen\nläheinen ja luottamuksellinen suhde ilmenee selvimmin silloin,\nkun esim. tehtaan jonkun merkkimiehen 50-vuotispäivä lähestyy.\nTehtaalaisten kirjeet ovat jo hyvissä ajoin ehtineet maaseudulle\ntyöläisten omaisille, jotka saapuvat suurin joukoin juhlimaan ja\nkiittämään hyväntekijäänsä.\n\nJapanilaisissa puuvillatehtaissa on aivan erityisesti ponnisteltu\ntyötutkimusten edistämiseksi. On tehty paljon pikku keksintöjä koneiden\nparantamiseksi sekä kyetty suuresti yksinkertaistamaan erilaisia\ntyösuunnitelmia. Työteho on täten saatu monissa tapauksissa nousemaan\nuskomattomaan ja muualla tuntemattomaan määrään. Kun tuotanto on\nnäin saatu nousemaan mahdollisimman suureen tehoonsa ja työläisten\nammattitaito kohoamaan suurimpaan mahdolliseen määräänsä tai sitä\nainakin lähentelevään, on ilmeistä, että Japani on niin helposti\nvoinut esimerkiksi juuri puuvillakankaiden alalla menestyksellisesti,\njopa voitollisesti kilpailla suurten teollisuusmaiden Englannin ja\nYhdysvaltojen kanssa ja valloittaa niiltä markkinoitakin.\n\nJapaniin lähetettiin kerran Manchesterin puuvillatehtaiden edustajisto\ntutustumaan sikäläisissä tehtaissa vallitseviin olosuhteisiin;\nkirjoitetuinhan aikanaan paljonkin Japanin teollisuustyöväen\norjuudesta ja kurjuudesta. Mutta käytyään muutamissa puuvillatehtaissa\nja -kehräämöissä tämä edustajisto ensinnäkin pani merkille, että\nkäytännössä oli jo joukko sellaisiakin uusia koneita, joista\nEnglannissa ei ollut aavistustakaan. Japanilaisten työläisten taas\nhavaittiin olevan olosuhteisiinsa erittäin tyytyväisiä. Englantilaiset\nlausuivat ihmettelynsä siitä, kuinka Japanissa voidaan tehdä työtä\nniin halvalla, vaikka ammattitaito näyttää olevan kerrassaan\nilmiömäisellä tasolla, hehän olivat itse todenneet, että japanilainen\ntehdastyöläinen pystyi hoitamaan yhtaikaa 30:kin konetta, kun heidän\nenglantilainen ammattitoverinsa kykeni häärimään vain 3—4 koneen\nääressä. Tästä innostuneina japanilaiset työläiset pyysivät vieraille\nsaada näyttää vähän taitoaan. Ja todellakin englantilaisten vieraiden\noli myönnettävä, että näppäryys oli saavuttanut todella huippukohtansa;\njapanilainen työläinen liikkui kuin kärppä koneittensa välissä\nja siellä täällä salamannopeasti sitoi jonkin katkenneen langan.\nKuitenkaan hän ei liikkeissään ole millään tavalla hätäinen, mutta\nkun on varaa valikoida runsaasta aineksesta ja se jo melko nuoresta\nperusteellisesti opetetaan erikoisesti tutkittujen menetelmien mukaan\nparhaaksi todettua työmenetelmää käyttämään, on tuloskin sen mukainen;\nnopeus ja näppäryys kohoaa sellaiselle tasolle, jota on mahdoton\nsaavuttaa vanhemmalla iällä ammattia opiskelevan ihmisen. Yleensä\nonkin todettava, että japanilaisilla työläisillä jo 20 vuoden iässä on\nerinomaisen hyvä ammattitaito.\n\nKova kilpailu pakottaa kuitenkin erikoistumaan ja keksimään yhä\nuusia ansaitsemismahdollisuuksia. Tokiossa ollessani ilmestyi sinne\ntänne pieniä kojuja, joissa otettiin täytekyniä korjattavaksi\nerittäin halvalla; uuden terän tai mustesäiliön sai näistä\nkojuista kynäänsä nopeasti ja melkein mitättömään hintaan. Uusia\nansaitsemismahdollisuuksia keksitään tietysti yhä.\n\nMutta polttava maantarvekin pakottaa kekseliäisyyteen. Ennen\nkäyttämättä olleet vuorten viettävät sorarinteet, varsinkin eteläänpäin\nolevat, joita aikaisemmin ei ole voitu käyttää minkäänlaiseen\nviljelykseen, on nykyään otettu puutarhamansikkain viljelykselle.\nRinteet kivetään porrasmaisesti kohoaviksi ja jokaiseen kivenrakoon\nistutetaan mansikantaimi; monet välit vielä peitetään sementillä tai\njollakin muulla kovalla aineella. Näin saadaan verraten pienelle alalle\nkasvamaan tavattoman suuret määrät taimia, ja marjat, jotka tällaisilta\nistutuksilta korjataan, ovat erinomaisen kauniita ja puhtaita.\nMansikkainviljelys onkin jo paisunut niin suureksi, että Japaniin\non perustettu lukuisia marjanjalostamoja, joissa sato valmistetaan\nmehusteiksi ja erilaisiksi hilloiksi, marmeladeiksi ym., jotka\nulkomaillakin ovat ennättäneet jo saavuttaa suuren menekin.\n\nKaikesta maanviljelyksen edistämiseksi tehdystä työstä huomaa, että\nJapanissa todella ponnistellaan mahdollisimman suuren tuloksen\nsaavuttamiseksi. Pelloilla ei näe ojia laisinkaan, vain pienet kapeat\nkäytävät, jotka usein ovat sinne tänne jalkaa varten asetettuja\npieniä kivilaattoja, korvaavat meikäläisten puutarhojen leveät\nhiekkakäytävät; jokainen neliömetri maata, mikä suinkin saattaa jotakin\nvihreätä kasvaa, on käytetty hyväksi. Peltojen reunamilla näkee pieniä\nmulperipuita, joiden lehtiä käytetään silkkiäistoukkien ruokkimiseen\nja jotka Japanissa sen tähden ovat erityisen kysyttyjä; tavarajunissa\nnäkee näitä mulperinlehtipaaleja hyvin runsaasti kuljetettavan\nviljelyksiltä suuriin toukkienkasvatuslaitoksiin.\n\n\n\n\nJAPANIN SILKKITEOLLISUUS\n\n\nSilkkiteollisuus on Japanissa erinomaisen korkealle tasolle\nkehittynyt. Niin kuin Suomessa on paljon kouluja meijerikköjä ja\nkarjanhoitajia varten on Japaniin perustettu lukemattomia oppilaitoksia\nsilkkiäistoukan viljelijöitä varten. Tämä työ on luultavasti\nsellaista, johon yksikään eurooppalainen ei mielisuosiolla antautuisi.\nKävin parikin kertaa tuollaisessa toukkienkasvatuslaitoksessa.\nSilkkiperhonen, jota säilytetään erikoisessa laatikossa, saa laskea\nmunansa paperiarkille, jonka päällä on toinen paperi, johon on\nsäännöllisten välimatkojen päähän tehty pieni pyöreä reikä. Tämän\nreiän läpi perhonen sitten laskee munansa alemmalle paperille, jolle\nmuodostuu pieniä pyöreitä, ehkä satoja munia käsittäviä ryhmiä.\nPaperi asetetaan tämän jälkeen aurinkoon, jossa niistä noin 45\nasteen lämmössä vähitellen kehittyy pienen pieniä toukkia. Toukkien\nympärille asetetaan heti jonkinlainen valli mulperipuiden lehdistä\nvalmistettua puurontapaista ainetta toukkien ravinnoksi. Ne toukat,\njotka kahden tunnin kuluessa munasta kuoriutuessaan ennättävät saada\nravintoa, jäävät elämään, muut kuolevat nälkään. Tätä keitetyistä\nmulperipuunlehdistä valmistettua puuroa syötetään sitten toukille\nsäännöllisin väliajoin yötä päivää. Muutamien päivien kuluttua toukat,\nsuuremmiksi tultuaan, oppivat jo syömään keittämättömiä hienoksi\nleikattuja lehtiä, ja täysikasvuisina toukkina ne kykenevät ahmimaan\nlehdet sellaisinaan. Toukat ovat tällöin saavuttaneet suunnilleen\nkolmen sentin pituuden, tulleet harmahtaviksi ja pehmeiksi ja saaneet\nitselleen tyypilliset puremaleuat. Ahnaampaa olentoa maailmassa tuskin\non: ne syövät alati, niin että aina kahden tunnin päästä on uusi\nmulperipuunlehtiannos tarjottava niiden ahmittavaksi.\n\nLaitoksessa toukat olivat kehitysasteensa mukaan koreissa, joita\noli sadoittain suurissa saleissa hyllyillä. Sitä mukaa kuin ne\nkasvoivat, niitä siirreltiin korista toiseen, eroteltiin niiden\npituuden ja kehitysasteen mukaan, koko ajan, yöt päivät, pitäen niiden\nhyvinvoinnista ja ruoansaannista huolta.\n\nToukkakorit ovat kaikkea muuta kuin miellyttävää nähtävää. Paksuna,\nkuhisevana ja kihisevänä, harmahtavana, pehmeänvetelänä massana\nahmivien toukkien katseleminen on iljettävää, eurooppalaisen luonto\nnousee siinä väkisinkin vastaan. Mutta oppilaitoksen tytöt käsittelivät\nniitä kuin parhaimpiakin lemmikkejään. Toukkien kasvatus on hyvin\ntarkkaa työtä, sillä pienikin epäonnistuminen työssä saattaa merkitä\ntoukkien menetystä. Sitä paitsi monenlaiset taudit, jonkinlainen\nvatsaripuli ja rutto ym., uhkaavat toukkien elämää.\n\nVain kaksi kertaa elämässään toukat lakkaavat — ihme kyllä — syömästä;\nsilloin ne jäykistyvät ja jäävät liikkumattomiksi jonkinlaiseen\nkouristuksenomaiseen tilaan, nähtävästi jonkin sisäisen muutoksen\nniissä tapahtuessa. Mutta kun tämä lyhyt paastonaika on kulunut,\nne ryhtyvät entistä innokkaammin ahmimaan eteensä asetettuja\nmulperinlehtiä, joiden joukkoon kyllä sekoitetaan tarkkaan tutkituissa\nsuhteissa muutakin, korvikelehtiä.\n\nVihdoin toukat koteloituvat, ne kutovat ympärilleen silkkilangasta\nkerämäisen pallon, itse siihen lopulta kokonaan peittyäkseen. Minulle\nkerrottiin, että tuollaisessa kerässä saattaa olla kilometrimäärä\nohutta silkkilankaa; paremmilla laaduilla, eli oikeastaan roduilla,\nsillä toukissa erotetaan eri rotujakin, saattaa langan pituus\nnousta kahteenkin kilometriin. Ennen varsinaisiin silkkikutomoihin\nlähettämistä koteloituneet toukat tapetaan kuumassa vedessä, vain\nmuutamat, valikoidut kotelot säästetään kehittymään seuraavan\ntoukkapolven vanhemmiksi. Tehtaalla kotelot sitten käsitellään\nerilaisin menettelytavoin: kuumailmakäsittelyssä saadaan kotelon\nlangan pää irtoamaan tuosta vyyhdestään ja erilaisissa koneissa lanka\nsitten keritään auki ja kehrätään todelliseksi monenkertaiseksi\nsilkkilangaksi, joka sitten värjäämättömänä tai värjättynä kudotaan\nerilaisiksi silkkikankaiksi. Kehräämössä ylijääneet lyhyet pätkät,\njoista ei voida kunnollista lankaa kehrätä, kerätään valmistettavaksi\nerityiseksi silkkivanuksi, jota japanilaiset yleensä käyttävät\npeitteittensä, tyynyjensä, talvitakkiensa yms. täytteeksi. Se on\ntietenkin hyvin hienoa, tasaista ja kaunista, kaupoista erivahvuisena\nsaatavaa. Sitä myydään myös erittäin paljon ulkomaille, varsinkin\nYhdysvaltoihin, jonne pääosa Japanin silkkiteollisuuden tuotteista\nmuutenkin kulkeutuu.\n\nToukkalaitoksessa minulle näytettiin ihastunein ilmein eri\nkehitysasteella olevia toukkia. Minua kaikki näkemäni ihan puistatti,\nmutta en voinut silloin tällöin olla jotakin kysymättä mielenkiintoani\nosoittaakseni. Tietystikin tällöin paljastin tietämättömyyteni tällä\nalalla. Kysyin oppaaltani, kun eteeni tuotiin eräs kori: »Nuo taitavat\nvarmaan olla sairaita, kun liikkuvat noin kummallisen hitaasti?»,\nmutta hän selitti, ettei tätä korillista mikään vaivannut, toukilla\nnyt sattui olemaan sellainen hiljainen hetkensä. Kori toisensa jälkeen\nsiirtyi hyllyillä paikasta toiseen, toukkia lajiteltiin, tarkasteltiin,\nsyötettiin ja tutkittiin. Koko homma näytti mielettömältä hullujen\naskartelulta, mutta se oli kuitenkin tieteellisen täsmällistä, tarkkaa\nja suunnitelmallista työtä, josta satojentuhansien ihmisten elämä\nJapanissa ja maan kauppakin suurelta osalta on riippuvainen.\n\n\n\n\nJAPANIN KALASTUS\n\n\nJapanilaisen jokapäiväiseen ravintoon kuuluu välttämättömänä osana\nriisi, jota ei kuitenkaan keitetä, niin kuin meillä, puuroksi, vaan\npaisutetaan kypsäksi höyryssä. Silloin se on jonkin verran tahmeata\nmassaa, jota hyvin voi käsitellä syömäpuikoilla. Höyrytetty riisi\non jotensakin mautonta syötävää. Tässä suhteessa japanilaiset eivät\nmillään tavalla eroa muista Kauko-Idän kansoista. Riisin höysteenä\npistetään suuhun aina myös jokin määrä »pikkelsin» tapaisia, makua\nenemmän antavia välipaloja. Sellaisena käytetään Japanissa yleensä\nretikkaa — laadultaan huomattavasti kookkaampaa kuin meikäläinen —\njoko tuoreena, suolattuna, hapatettuna tai jollakin muulla tavalla\nvalmistettuna. Sitä säilötäänkin monella kymmenellä eri tavalla ja\ntavataan rikkaiden ja köyhien japanilaisten pöydässä niin maaseudulla\nkuin kaupungeissakin.\n\nRiisin tärkeimpänä lisänä, sellaisena, jota voisi verrata\neurooppalaisten lihansyöntiin, on kala, jota luultavasti yleisimmin\nsyödään hiilillä paistettuna, mutta myös keitettynä ja niin sanottuna\ntempurana, joksi nimitetään yleensä kaikkia sellaisia ruokalajeja,\njoita valmistetaan piirakantapaisesti taikinan sisässä kypsyttämällä ja\nrasvassa paistamalla. On siis olemassa sienitempuraa, porkkanatempuraa,\nkalatempuraa, raputempuraa jne.\n\nKalan syönti on japanilaisilla siinä määrin yleistä, että se aivan\nhyvin vastaa meikäläistä lihansyöntiä. Tästä syystä kalastuksella\non Japanin valtiotaloudessa keskeisempi ja tärkeämpi asema kuin\nmissään muussa maassa. Japanilaiset ovat jo vanhoista ajoista lähtien\nharrastaneet kalastusta ja kalanviljelystä, joista vähitellen yhä\nmonipuolistuvan teollisuuden ansiosta on muodostunut Japanin kansan\ntoimeentulon tärkein lähde. Japanilla on nyt ehdottomasti ensimmäinen\nsija maailman valtioiden joukossa näillä aloilla, niin saaliin ja\nkalateollisuustuotteiden runsauteen kuin niiden monipuolisuuteenkin\nnähden. Tähän on tietenkin vaikuttanut aivan ratkaisevasti Japanin\nmaantieteellinen asema, sillä valtakuntahan sijaitsee koko tuon pitkän,\nFormosasta etelässä aina Kamtshatkan niemimaahan saakka pohjoisessa\nulottuvan maailman rikkaimpiin kuuluvien kalavesien ympäröimän\nsaariston keskellä. Mutta tavattoman laajalle ulottuvan varsinaisen\nkalastaja-ammatin ohella japanilaiset harjoittavat hyvin runsaasti myös\nvarsinaista kalanviljelystä. Onhan meillä Suomessakin maanviljelystä ja\non karjanhoitoa kouluineen ja konsulentteineen, mutta eipä suurestikaan\nole kansanomaista kalanviljelystä tai edes kalastuspaikkojen hoitoa\nsyntynyt, ja hyvin harvat taitavat meillä olla ne, jotka näistä\nasioista ovat edes jotakin ajatelleet. Meillähän kalastellaan enimmin\njuuri silloin kun kala kutee; haetaan kutupaikat, jollei niitä\nennestään tunneta ja turmellaan sillä tavalla seuraavien sukupolvien\nkalastusmahdollisuudet, kun kalan kutua ja lisääntymistä häiritään.\nTämä on tietysti kalavesien ryöstämistä alusta loppuun saakka, vaikka\nsitä Suomessa nimitetään kalastamiseksi.\n\nTokiossa oli Suomen lähetystön seinällä suurikokoinen Suomen kartta.\nSiinä näkyivät selvästi meidän kymmenet tuhannet järvemme saarineen,\nsalmineen, lahtineen ja jokineen. Lähetystössä käydessään japanilaiset\nvieraani ja asiakkaani tämän kartan ensi kertaa nähdessään useinkin\njäivät innostuneina ihmettelemään rannikkojemme saarirunsautta ja\nsisämaamme ylenpalttista järvirikkautta. Kun kartan ihmettelijöille\njoskus näyttelin »Suomen Kartasto»-nimisestä teoksesta esimerkiksi\naukeamaa, jossa näkyivät Mikkelin läänin monet pikku järvetkin, ja\nvakuutin, että kartalle on yleensä piirretty vain merkittävimmät,\nkaikkein suurimmat järvet, jota vastoin pikku lammet ovat jääneet\nosoittamatta, niin he ihmetellen lausuivat, että sellainen maa\nmahtaa olla kaunista katseltavaa ja vielä joskus lisäsivät: »Suomen\nvientiartikkeleista ovat tietysti ensi sijalla purkkiin pannut kalat\nja muut kalastustuotteet.» Tällä he tietysti tarkoittivat kalajauhoja,\nkalaöljyä ja kaikkea sellaista, mitä he itse kalasta valmistavat.\nHehän esimerkiksi liuottavat kalansuomuksia jossakin kemiallisessa\nnesteessä, johon sitten upotetaan pienen pieniä kivensirusia. Näin\nsaadaan kivensirujen pintaan syntymään erehdyttävästi oikeata helmeä\nmuistuttava helmiäiskiilto, tällaiset helmet ovat maailman markkinoilla\nsaavuttaneet suuren menekin.\n\nJapanilaisen näkökannalta katsoen Suomen siis pitäisi kyetä lähettämään\nulkomaille kalasäilykkeitä, koskapa heidän mielestään niin erinomaiset\nedellytykset siihen ovat olemassa. Tämän heidän kantansa ymmärtämiseksi\non vain sanottava, että japanilaiset jo ikimuistoisista ajoista\nsaakka ovat olleet kalastajakansaa paljon suuremmassa määrässä kuin\nmaanviljelijöitä. Japanissa on maan puutteessa viljelystä harjoitettu\nvedessäkin; riisiä, erilaisia vesiruohoja, joita on käytetty\nravinnoksi, syötäviä ja monenlaisia koristekaloja, ns. kultakaloja,\njoita on harsokaloista aina pienen pieniin kirjaviin tai mustiin\nkääpiökaloihin asti. Japanilaisissa julkaisuissa korostetaankin alati,\nettä he ovat täysin selvillä siitä, että kalastus on Japanin tärkeimpiä\nelinkeinoja, että sillä on aivan erittäin suuri merkitys koko\nkansantaloudessa ja kansan jokapäiväisten tarpeiden tyydyttämisessä.\n\n1931 — myöhempää tilastoa ei ole nyt käytettävänäni — työskenteli\njapanilaisten tilastojen mukaan kalastuksessa, sitä joko ainoana tai\npääasiallisena ammattina pitäen, 1.482.403 perheenhuoltajaa, joista\nmiehiä 1.202.398 ja naisia 280 015. Varsinaisia kalastajia oli 1.110\n506, kalankasvattajia eli kalafarmareita 124.784 ja kalastustuotteita\njalostavissa teollisuuslaitoksissa työskenteleviä 247 103 henkeä.\nTässä ei ole ollenkaan otettu lukuun kalakauppiaita, kalastusta\nsivuammattinaan harjoittavia. Kun siis kalastuksella perhettään\nelättäviä on yli miljoonan ja maanviljelijöitä saman tilaston mukaan\nlähes 5 ½ miljoonaa, selvinnee lukijalle ilman pitempiä kuvauksia\nkalastuksen tosiasiallinen merkitys Japanissa. Erikoisesti sietää\npanna mieleen, että kalanviljelijäin lukumäärä kalanpyydystäjien\neli varsinaisten kalastajien lukumäärään verrattuna on noin 1:9.\nTietenkään ei kultakalojen viljelys oikeastaan ole ollut muuta kuin\njonkinlaista huvia ja tarkoitettukin etupäässä tyydyttämään vain\nkotimaista tarvetta, mutta on sekin jo kehittynyt niin merkitseväksi,\nettä esim. vuosina 1929—30 keskimäärin yli 9 miljoonaa jeniä (Suomen\nrahassa noin 180 miljoonaa markkaa) saatiin ulkomailta noista pienistä\nsiropyrstöisistä tai mulkosilmäisistä japanilaisista kultakaloista,\njoista suurin osa tietysti vietiin Amerikkaan.\n\nErikoisen tärkeä olisi tietenkin kalanviljelys Suomessakin, ja toivon,\nettä siinä joskus voitaisiin ottaa yhtä ja toista ohjeeksi ja opiksi\njuuri Japanista, jossa se on korkeimmalle kehittynyt. Kalanviljelystä\non siellä kehitetty ja laajennettu sekä varsinaisen valtiovallan että\nerilaisten kalastus yhtiöiden jopa varakkaiden yksityistenkin taholta.\nEsimerkkinä tästä mainittakoon, että vuonna 1931 laskettiin Japanin\njokiin, joita ei ole läheskään niin paljon kuin Suomessa, 351 442 000\nlohenpoikasta; kalafarmareita oli samana vuonna 151 565 ja heidän\nkala-altaidensa yhteenlaskettu pinta-ala 449 770 658 m2, siis noin 45\n000 hehtaaria! Jo näiden numerojen perusteella voinee lukija saada\njonkinlaisen kuvan Japanin kalanviljelyksen laajuudesta, kalanhoidon\nmerkityksestä ja varsinkin sen tuottamista rahallisista arvoista.\n\nJapanilainen yritteliäisyys ei kuitenkaan ole tyytynyt yksistään\nkalanviljelykseen: viljellään myös simpukoita, ostereita ja\nhelmisimpukoita. Simpukankuorista on jo aikoja sitten opittu\ntehdasmaisesti valmistamaan monenkokoisia ja -näköisiä nappeja,\njoita tapaa kaikkialla maailmassa. Useimmat tehtaat, jotka kaikki\nsijaitsevat rannikolla, ovat pieniä, mutta yhteenliittymällä ne\novat saavuttaneet jo hyvin merkittävän aseman Japanin tulolähteiden\njoukossa. Eräs nuori ylioppilas, Mikimoto nimeltään, syntyisin\nseudulta, missä simpukankuoret olivat paikallisen väestön tärkeimpiä\ntulolähteitä, kuuli yliopistonsa laboratoriossa kerran tarkemman\nselostuksen helmen synnystä. Tästä hän sai aatteen, jota ryhtyi\ntoteuttamaan kotiseudulleen palattuaan. Hän suunnitteli helmisimpukkain\njärkiperäistä kasvattamista ja niiden kehittämistä tuottamaan\nsuuremmassa määrässä helmiä, kuin mihin tavallisessa luonnontilassa\nelävä helmisimpukka pystyy. Monien turhien kokeiden ja epäonnistumisten\njälkeen hän vihdoin onnistui, ja nyt hän on Japanin kuuluisimpia\nja varakkaimpia henkilöitä. Hänellä on hallussaan merenrannikolla\nsuuren suuret aidatut alat, joilla nuoret tytöt keräävät sukeltamalla\nmerenpohjasta simpukoita. Näihin kuoren sisäpintaan sitten jollakin\nterävällä esineellä raaputetaan särö, jonka aiheuttama ärsytys saattaa\nsimpukan erittämään asianomaiselle kohdalle helmiäistään. Pienen helmen\nkehittyminen tällä tavallaan keinotekoisella menetelmällä kestään noin\n3—4 vuotta, jona aikana simpukat ovat erityisin estein aidattuina\nmerenpohjalla, jotta eivät pääsisi siirtymään muualle.\n\nTämä Mikimoton elämäntyö on aivan erikoisen kuvaava japanilaiselle\nyritteliäisyydelle. Mutta kaikesta huolimatta heillä on yhä edessään\nvaikeuksia. Vaikka helmiä on ikimuistoisista ajoista saakka niin\nitä- kuin länsimaillakin pidetty erikoisen kallisarvoisina, jopa\noikein aarteen veroisina ja vaikka Mikimoto apulaisineen nyt voi\nlähettää maailmalle näitä kalleuksia melkeinpä kuinka paljon tahansa\n— hintakaan ei ole kallis — on muualla maailmassa tahdottu pitää\nnäitä helmiä jollakin tavalla huonompina, halpa-arvoisempina, jopa\nsuorastaan väitetty niitä väärennyksiksi. Mikimoton on täytynyt\nmonessa maassa uhrata suuria summia oikeudenkäynteihin, varsinkin\nväärennyssyytöksiä torjuakseen. Hän on pannut oikeita helmiä ja omia\naikaansaannoksiaan sekaisin ja pyytänyt asiantuntijoita erottamaan ne\ntoisistaan kumotakseen syytteet. Onhan selvää, ettei tällaista erotusta\nvoi tehdä tarkimmillakaan silmillä, sillä erohan on vain siinä, että\n»oikea» helmi syntyy sattumanvaraisesti, kun taas Mikimoton helmien\nvoi pikemminkin sanoa syntyneen »tahallisesti». Mutta japanilaiset\nlähettävät helmisimpukoitakin ulkomaille. Ne ovat tällöin pienissä\npeltipurkeissa, joita myyskennellään tavallisesti jonkinlaisina\narpajaisvoittoina: jos on hyvä onni, saattaa purkin simpukasta löytyä\nsuurikin helmi, päinvastaisessa tapauksessa ei mitään.\n\nPalatakseni takaisin syötävien kalojen viljelyyn ja hoitomenetelmiin,\non todettava, että Japanissakin on ollut sellainen aika, jolloin\ntavallinen rantaja sisävesikalastus ei ole voinut tyydyttää väestön\ntarpeita. Tällöin on valtiovalta puuttunut asiaan. Lainsäädäntöteitse\nja varta vasten perustettujen ammattikoulujen ja neuvoloiden avulla\non kalastusta silloin tuettu ja koetettu saada se mahdollisimman\ntuottoisaksi. Varsinkin kalastajakunnat, -liitot, osuuskunnat ja\nsuuryhtiöt ovat olleet hyvin vaikutusvaltaisia tekijöitä tässä\nsuhteessa. On perustettu erikoisia kalastajain vakuutuslaitoksia,\nsillä japanilainen kalastaja ei saa mennä merelle määrättyä matkaa\nkauemmaksi, elleivät hänen veneensä, verkkonsa, pyydyksensä ja muut\ntarvikkeensa ole vakuutettuja. Muutenkin on kalastus lainsäädäntöteitse\nhyvin tarkoin säännöstelty. Erikoinen rantapoliisi valvoo, että merellä\nliikkuvilla kalastajilla on asianmukaiset lupapaperit mukanaan,\nettä hän kuuluu rekisteröityyn kalastajakuntaan ja että hänellä on\ntarvittava ammattitaito. Japanissa onkin lukuisasti kalastuskouluja,\njoissa aika ajoin järjestetään tutkintojakin; Japanissa ei\nkalastuksella eläkään kuka hyvänsä; kyetäkseen elatuksensa sillä\nansaitsemaan täytyy olla ammattiinsa hyvin perehtynyt.\n\nNäistä monista kalastusta rajoittavista ja sitä säännöstelevistä\nsäädöksistä huolimatta Japanissa on kuitenkin jokamiehen\nkalastusoikeus. Vieras, joka saapuu johonkin maaseudun hotelliin, saa\nuseinkin ensimmäiseksi vastattavakseen, haluaako hän ehkä kalastella.\nJo matkailijatoimistoissa voi itselleen lunastaa kalastamiseen\ntarvittavat lupaliput, mutta maaseudullakin voi poliisilaitoksesta\nsaada paperin, joka oikeuttaa määrätyin välinein, joko ongella tai\njollakin muulla pyydyksellä, kalastamaan määräajan, päivän, viikon\njne. Näistä luvista saadut rahat käytetään kalanviljelyslaitosten ja\npaikkakunnan kalanviljelijäin hyväksi.\n\nJokamiehenkalastus onkin Japanissa sangen yleinen huvi. Tokiosta\nlähtee Shibujana-asemalta Tokion länsipuolella olevalle\nTamagava-joelle sähkörataa myöten keväisin junia täynnään joelle\npyrkiviä sunnuntaikalastajia koettamaan onneaan ajun-onginnassa.\nAju on pieni norssinkokoinen lohi, joka keväisin nousee suurin\nparvin Tamagava-jokeen ja sitä pyytämään lähtevät kaupunkilaiset\nbambuvapoineen ja erilaisine höyhentäkyineen. Tupaten täynnä oleva\njuna kuljettaa matkustajansa pienessä ajassa perille; joen rantamat\ntäyttyvät pian onneaan kokevista kalastajista; siellä täällä on\nrannoilla pieniä ravintoloita, joissa käydään välillä aterioimassa\nja saaliista keskustelemassa ja illalla palataan jälleen kaupunkiin,\ntoiset onnellisina ja iloisina hyvästä kalaonnestaan saalistaan\nnäyttäen, toiset osattomiksi jääneet, kohteliaasti japanilaiseen\ntapaan onnellista onnitellen, hänen koukkujaan tarkastellen ja\nkehuen. Tavanomainen kalamiesten keskustelu täyn väristä, koosta,\nheittotavoista yms. jatkuu pienen väittelyn ja kehumisen sekaisena\nperilletuloon saakka. Ajun onkiminen kyllä kannattaa, sillä se on\nerittäin hienonmakuinen kala. Japanilaiset pitävät erityisenä herkkuna\nriisikupillista, donburia, jossa on ajua, vaikka se ei vedäkään\nvertoja donburille, jossa on riisiä ja paistettu ankeriaanpalanen —\nmutta sellainen maksaakin jo kokonaisen jenin. Ankerias tosin ei ole\nniin kookas kuin meillä tavattava eikä läheskään niin rasvainenkaan.\nAnkeriaan, japaniksi unagi, mukaan nimitetäänkin kaupunkien suuria\nravintoloita; niiden edustalla tai sisäänkäytävässä on suuria\nlasiammeita, joissa uiskentelee eläviä ankeriaita. Ostajat katselevat\nkaloja tarkkaan, haluttu kala ei saa olla liian pieni eikä liioin\nlaiha. Kun valinta viimein on tapahtunut, ostajalle valmistetaan\nsiitä riisinsekainen donburi. Nämä unagit ilmoittavat keväisin suurin\nkirjaimin: »Juuri saapunut tuoretta ajua» aivan kuin meikäläiset\nravintolat myöhäiskesällä ilmoittavat ravuistaan.\n\nSuurimmat saaliit tuottaa japanilaisille kuitenkin varsinainen\nvaltamerikalastus. Avaraa Tyynen meren ulappaa purjehtivat japanilaiset\nkalastusalukset pohjoiseen ja etelään, pitkin ja poikin pyyntipaikoilta\ntoisille. Radio välittää suurille kalastajalaivastoille tiedot kalojen\nliikkumisesta ja parvien ilmestymisestä kalastuspaikoille, joten aina\nollaan tilanteen tasalla niin pintavesikuin syvävedenkalastuksessakin.\nPohjoisilla vesillä kalastusta harjoittavilla yhtiöillä on suuria\nkalastusemälaivoja, merellä liikkuvia kalanjalostamoita ja\n-keittämöitä, joihin pienemmät kalastusalukset tuovat juoksupoikina\nsaaliinsa. Laivakeittimöissä tuore kala säilötään tehdasmaisesti\nsuurempiin tai pienempiin peltitölkkeihin maailman markkinoille ja\nkotimaan tarpeiksi lähetettäväksi. Erittäin vilkasta on kalastus\npohjoisilla Kamtshatkan rantavesillä, joilla varsinkin Mitsui-perhe,\njonka hallussa on lukemattomia erilaisia yhtiöitä, on vallannut\nhallitsevan aseman. Siellä liikkuvat troolarit, valaan, turskan\nja lohenpyytäjät saavat kerrassaan satumaisia saaliita, niin että\nJapanissa esim. turska, jota kaupungeissa yleensä tapaa kuivattuna, on\nerittäin halpaa ruokaa.\n\nValtamerikalastukseen osallistuvat tietenkin oikeat laivat, mutta\nlähempänä rannikkoa ovat dzhonkit valtavana enemmistönä. Tavallisesti\nkaksi vierekkäin ne laahaavat pyydyksiään perässään, hiljalleen joko\ntuulen mukana kulkien tai vastatuuleen luovien kalan liikkumisen mukaan.\n\nJapanilaisten mielenkiinto ei kuitenkaan ole pysähtynyt yksinomaan\nkalaan, pyydystetään myös varsin suuressa määrin hummereita, ostereita,\nmustekaloja ja erilaisia syötäviä simpukoita, joita japanilaisissa\nkaupoissa myydään huomattavasti halvemmalla kuin kalaa ja joita sen\nvuoksi hyvin yleisesti käytetään ravintona.\n\nMutta merkillistä kyllä, Japanissa on hyvin paljon otettu käytäntöön\nmyös kaikenlaista meren kasvillisuutta, kerätään runsaasti erilaisia\nsyötäviksi kelpaavia meriruohoja ja leviä, joiden käyttö on levinnyt\nvenäläistenkin pariin, mm. Vladivostokissa pidetään niitä hyvin\nsuuressa arvossa. Yleisimmin käytäntöön levinnyt merikasvi on ns.\nmerikaali, japaniksi kobu. Sitä japanilaiset hyvin mielellään\nkäyttävät lahjaesineenä onnitteluissaan ja hyväntoivotuksissaan.\nTämä johtuu siitä että japanin kielessä sana jorokobu merkitsee\niloitsemista; kobun lahjoittamisella siis toivotetaan iloa elämässä.\nVähemmän merkityksellinen meriruoho on nimeltään nori, jota käytetään\npääasiallisesti riisitorttujen ja -kaakkujen tahi pienten riisipallojen\npäällysteenä, sitä tapaa myös kuivattuna liemen mausteena.\n\nMeriruohoista japanilaisten sanotaan saavan niin paljon rautaa ja\nihmisruumiille tärkeätä jodia, ettei näppyläisiä kasvoja tapaa\nJapanissa yleensä missään. Itse he näyttävät antavan melko suuren arvon\nmeriruohoille ravintona, mutta muukalaisen silmillä katsottuna lienee\njuuri ravinnon puute ollut heitä niiden käyttöön pakottamassa.\n\nSangen monipuolistunut ja kaikki mahdollisuudet hyväkseen käyttävä\nkalastus on siis Japanin elinkeinoista ehkä tärkein. Miten tärkeänä\nhe itse saattavat kalastusta ja kalanviljelystä pitää, kuvaa hyvin\nse, että Tokion ympäristössä maanviljelijät ovat myyneet maallansa\nolevan ruokamullan kaupunkien puutarhojen ja istutusten tarpeisiin\nja näin syntyneisiin laajoihin kuoppiin he ovat istuttaneet kaloja,\nerilaisista kultakaloista aina kaikkiin syötäviin kaloihin saakka.\nMonet maanviljelijät, joiden kanssa jouduin keskusteluihin, kertoivat,\nettä kalanviljelys, on heille tuottavampi elinkeino kuin maanviljelys\ntai puutarhanhoito.\n\nJapanin kalastus ja kalanviljelys antaa meille paljon opiksi otettavaa.\nVälttämättömyyden pakosta he ovat joutuneet käyttämään saamansa\nsaaliin kokonaisuudessaan hyväkseen, mitään siitä ei heitetä hukkaan,\nvaan jollakin tavalla valmistetaan helpottamaan toimeentuloa. Näin on\nJapanissa syntynyt huomattava kalajauhoteollisuus, jonka halvoilla\ntuotteilla on suuri menekki. Eiköhän meillä Suomessakin voitaisi\njotakin tässä suhteessa saada aikaan, onhan meillä kymmenissätuhansissa\njärvissämme pikkukalaa vaikka kuinka paljon.\n\n\n\n\nLAPSUUS JA KASVATUS JAPANISSA\n\n\nJapanilaisilla on useitakin luonteenpiirteitä, jotka herättävät\nulkomaalaisen mielenkiintoa. Niihin kuuluu ensi sijassa silmäänpistävä\nkiintymys lapsiin. Kun kansa yleensä on hyvin köyhää, on äitien\npakko työssä käydessään pitää pikkulapsensa mukanaan. Tämä tapa en\njo vanhastaan ollut tunnettu, sitä esittäviä kuvia on näet olemassa\njo hyvin varhaisilta kausilta, mutta näyttää siltä, kuin tapa olisi\nyleistymässä. Äidit sitovat lapsensa selkäänsä erikoisella pitkällä\nvyöllä, joka osaksi kulkee olkapäiden yli ja vyötärön ympäri, joten\nlapsi joutuu olemaan äitinsä selässä kuin jonkinlaisessa pussissa,\njoskin varsin mukavassa asennossa vatsa äidin selkää vasten.\nLiikkumatilaa tosin ei tällöin lapselle paljoakaan jää, mutta mukavasti\nja varmasti se pussissa pysyy. Kun lapsi pienestä pitäen on näin\nsaanut riippua äitinsä selässä tämän liikkuessa erilaisissa töissä ja\naskareissa tällaisesta ihmisalusta nähtävästi on kiskottu pois suurin\nosa siitä oikuttelemis- ja kiukuttelemishalusta, joka lapsissa on niin\nyleistä. Jos perheessä on pikkulapsia enemmän, jää vanhempien tytärten\nosaksi pikkuveljien ja -siskojen kanniskeleminen. Niin pian kuin voimat\novat kehittyneet siksi paljon, että on mahdollisuuksia ominpäinkin\nliikkumiseen, jolloin ensimmäiset leikkimahdollisuudet avautuvat\nulkosallakin, lapsi on jo siksi paljon ennättänyt saada tottumusta\ntoisen ihmisen tahtoon alistumiseen ja määräysten noudattamiseen, että\nhänen luonteeseensa on pysyvästi jäänyt huomattava määrä sävyisyyttä ja\nitsehillintää. Vaikka liikkuisi kuinka suurissa väkijoukoissa tahansa,\njoissa äitejäkin on runsaasti mukana, harvoin kuulee pienintäkään\nlapsenääntä, joka saattaisi muita häiritä. Selässä ollessaan lapsi\ntavallisesti rauhallisesti nukkuu täysin tietämättömänä ympärillä\nkenties vallitsevasta suurestakin tungoksesta, taikka sitten silmät\nsuurina ihmettelee ympäristöään ja tapahtumia ja pelästyessään painaa\npulleat kasvonsa piiloon äidin mustaan tukkaan. Japanilaisissa lapsissa\non siis jo sävyisyyttä ja ikään kuin sosiaalista henkeä enemmän kuin\nmuiden kansallisuuksien lapsissa.\n\nJapanilaiset pitävät lapsettomuutta elämänsä kaikkein suurimpana\nonnettomuutena.\n\nPikkutyttöjen ja -poikien kunniaksi on jo vanhastaan vietetty\nerikoisia juhlia. Vuoden kolmannen kuun kolmantena päivänä on tyttöjen\njuhlapäivä. Silloin otetaan äitien, isoäitien ja ehkä muidenkin suvun\nnaispuolisten jäsenten, jo kuolleidenkin aikanaan käyttämät ja saamat\npikkunuket esille ja järjestetään niistä erityinen kotinäyttely.\nSeinää vasten syntyy hyllyittäin kunnioitettava kokoelma vanhempia\nja vastavalmistuneita nukkeja, joiden joukossa on satujen prinssejä\nja prinsessoja hovimestareineen ja hoviväkineen, onpa joukossa joku\nilkeä vihollisen edustajakin. Juhliva tyttö on tänä päivänä kuin\nemäntä talossa: hän kutsuu vieraikseen pienet leikkitoverinsa ja hänen\nmääräystensä mukaan on kestityskin järjestetty.\n\nTällaisia nukkenäyttelyjä oli erittäin mielenkiintoista tarkastella,\nerittäinkin kun varakkaimmissa perheissä nuo nuket saattavat olla\nsuorastaan taideteoksia ja sellaisinaan, samoin kuin myös monesti\nhistoriallisessa katsannossa, aivan erikoisuuksia.\n\nViidennen kuukauden viidentenä päivänä on poikien juhla. Tällöin\novat pojat vuorostaan talossa isäntinä ja käskijöinä. Juhlapäiväksi\nnostetaan talon harjalle erikoinen lipputanko, jossa liehuu\nkankeahkosta kankaasta valmistettu, pussimainen, karppia esittävä,\nuseimmiten mustalla, valkoisella ja punaisella väritetty, tuulessa\npullisteleva viiri, joka elävästi muistuttaa virtaa ylöspäin\nponnistelevaa kalaa, karppia, jota pidetään rohkeana ja jonka uskotaan\nelämäntaistelussa olemassaolonsa puolesta kamppailevana hyvin tulevan\ntoimeen. Näin karppi kuvastaa talon poikaa. Viirejä nostetaan salkoon\nyksi jokaista poikaa kohden, joten saattaa nähdä tankoja, joissa\nerisuuruisia ja -kokoisia karppeja on samassa tangossa useampiakin,\ntoinen toisensa alapuolella tuulessa liehumassa. On itsestään\nselvää, että talon varsinainen isäntä, perheen pää, jonka tehtävänä\non juhlapäivän aamuna viirien tankoon vetäminen, suorittaa hänelle\nkuuluvan tehtävän erityisen ylpeänä ja onnellisena.\n\nPojillakin on omat nukkensa, mutta heidän leikkikalunsa esittävät\nsamuraisotureita ja muita vanhan ajan suuria sankareita haarniskoineen\nja aseineen. Päivän sankareita juhlitaan tietysti aterioin ja leikein\nja naapurit ja lapsettomat käyvät tuomassa lahjansa.\n\nErityisen merkittävä lastenjuhla on ns. 7—5—3 juhla, joka sattuu vain\nverraten harvoille perheille; sitä vietetään silloin kun vanhimman\nlapsen ikä on 7, keskimmäisen 5 ja nuorimman 3 vuotta. Silloin lapset\nviedään vanhempiensa ja sukulaisten sekä lähimpien naapurien ja\ntuttavien saattamina oikein juhlakulkueessa temppeliin, jossa he saavat\nsiunauksen ja juhlallisin menoin vihitään jumalten suosioon.\n\nMikäli luulen huomanneeni kouluikäisten lasten tavoista, on kurinpito\nkouluissa nähtävästi hyvinkin helppoa. Oppilaat näyttävät olevan\nsekä tottelevaisia että myös hyvin halukkaita, jopa innokkaitakin\nseuraamaan opettajiensa neuvoja ja käskyjä. Mutta itse koulunkäynti\nnäyttää olevan aivan erikoisen vaikeata. Varsinkin oikeinkirjoitus on\noppiaine, jossa edistyminen tuottaa hankaluutta ja vaatii ylen määrin\naikaa. Japanilaisten lasten on näet opittava muutama tuhat kiinalaisia\nkirjoitusmerkkejä sekä niiden lisäksi vielä käyttämään kahta erilaista\njapanilaista kirjoitusjärjestelmää, joissa ei ole varsinaista\nkirjaimistoa, kuten meikäläisessä oikeinkirjoituksessa, vaan erilaisia\ntavumerkkejä. Järjestelmää nimitetään kanaksi. Kanaa on siis kahta\nlajia, toinen — niin ihmeelliseltä kuin se meistä tuntuukin — miehiä\nvarten, toinen naisille tarkoitettu, mutta kummankin sukupuolen on\nsiitä huolimatta osattava kumpaakin, jotta kirjeenvaihto voisi heidän\nvälillään käydä päinsä. Katakanalla eli miesten merkeillä kirjoitetaan\ntavallisesti kaikki vakavammat asiat, liikekirjeet, laskut, kaikki\nkäytännöllisiä asioita koskevat asiat, yms., naisten hirakanalla taas\npääasiallisesti runot, novellit ja yleensä naistenkeskeiset kirjeet,\nminkä lisäksi tietysti tavalliset rakkauskirjeetkin on kirjoitettava\ntällä aapistolla. Mutta kaikki tärkeämpi ja juhlallisempi teksti, niin\nkuin testamentit yms. kirjoitetaan yleensä taas kiinalaisin merkein.\nJa hovi käyttää kirjeenvaihdossaan, esimerkiksi kutsukorteissaan\nhovijuhliin yksinomaan kiinalaisia merkkejä.\n\nKun sanajärjestys on kiinan kielessä aivan toinen kuin japanin\nkielessä, on tietysti tuollaiset kiinalaisin merkein kirjoitetut\nkirjeet tai kutsut luettava aivan toisessa järjestyksessä kuin missä ne\nkirjeessä esiintyvät. Tätä luettavien sanojen järjestyksen muuttamista\nsanotaan tshimpunkaniksi. Tietysti ei näin pitkälle ehditä opiskelussa\nainakaan kansakouluissa, vaikka sielläkin jo alun pitäen perehdytetään\noppilaat kiinalaistenkin merkkien ymmärtämiseen ja kirjoittamiseen;\npääpaino pannaan alussa katakanalle, sen jälkeen tulee hirakanan\nperusteellisemman opiskelun vuoro ja vasta viimeiseksi kiinalaisten\nmerkkien. Osa katakanan ja hirakanan merkeistä on yhteisiä kummallekin\njärjestelmälle, ainakin suunnilleen ne vastaavat toisiaan; niiden\nluku on 50. Tyyliltään hirakana on koristeellisempaa, pyöreämpää,\nsirompaa ja luistavampaa. Tavallaan se on myös kaksinkertaista,\nkoskapa monilla merkeillä on kaksi eri muotoa. Katakana vuorostaan on\njyrkempipiirteistä, kulmikkaampaa ja yksinkertaisempaa, muodoiltaan\nhuomattavasti jäykempää.\n\nOn selvää, että näin monimutkaisten kirjoitusjärjestelmien\nopiskeleminen vie huomattavan ajan koulujen opetusohjelmissa. Tuskinpa\ntyydyttävään tulokseen varsinaisten lukukausien aikana päästäisiinkään,\nellei lapsille annettaisi kirjoitusmerkkien salaisuuksiin perehtymistä\nvarten kesätehtäväksi niiden harjoittelua tushilla kotonaan. Kirjainten\ntunnettaviksi piirtäminen tai oikeastaan maalaaminen kysyykin paljon\nharjoittelua. Ei riitä, että merkistä syntyy luettava, se pitää osata\nmyös vetäistä kauniisti ja yhdellä ainoalla siveltimensipaisulla.\nKirjainten korjaileminen ja jatkaminen ei saa tulla kysymykseen,\ntällöinhän merkistä voi tulla, kun siihen ilmestyy uusia asiattomia\nkulmia ja jatkoksia, aivan toinen, kirjoittajan tarkoituksiin\ntäysin soveltumaton ja aivan toisella tavalla luettava merkki. Nämä\nkesäharjoitelmansa oppilaat sitten syyslukukauden alkaessa tuovat\nkouluun arvosteltaviksi; elleivät ne opettajan arvostelussa läpäise,\nhän saa yrittää uudelleen, sillä kirjoituksen pitää olla selvyyden,\nlisäksi vielä siroa ja taiteellistakin. Ohuelle silkkipaperille\npiirtämänsä merkit oppilaat sitovat sieviin pikkuvihkoihin.\n\nJos varsinaisten japanilaistenkin merkkien piirtäminen tuottaa\nvaikeuksia, on kiinalaisten merkkien harjoitteleminen sitäkin\nvaikeampaa. Ja opettajat kiinnittävätkin aivan erityistä huomiota\nsiihen, että ne tulevat oikein ja tyydyttävästi piirretyiksi.\nJapanilaisen koululaisen vaikeudet tällä alalla ymmärtänee helpommin,\nkun muistaa, että kiinalaisia merkkejä on käytännössä kymmeniä\ntuhansia. Niiden opiskelemiseen tarvitaan siis koko koulunkäynnin\naika, ja tuskinpa sekään riittää, sillä pitkäaikaisesta ja ehkä\nvielä yliopistossakin jatketusta oikeinkirjoituksen harjoittamisesta\nhuolimatta saattaa vanhoillekin ja paljon kirjoittamaan joutuneille,\nesimerkiksi yliopistojen professoreille sattua, että tarvittaessa\njonkun sanan kiinalaista merkkiä en turvauduttava muiden apuun: merkki\non ehkä opittu, mutta sitten jälleen vähäkäyttöisenä unohtunut tai\nsaattanut jäädä kokonaan oppimattakin.\n\nEi ole siis ollenkaan ihmeteltävää, jos japanilainen ylioppilas\nvielä yliopistossakin opiskellessaan harjoittelee äidinkielensä\noikeinkirjoitusta, pänttää päähänsä uusia kiinalaisia merkkejä ja\nmerkkiyhdistelmiä ja niiden erilaisia tulkintoja. Kaiken kaikkiaan on\nlaskettava japanilaisen kuluttavan kirjoitustaitonsa hankkimiseen —\njoka siis koskaan ei näytä kehittyvän täysin varmaksi ja virheettömäksi\n— noin 4—5 vuotta. Tuntuu kerrassaan kummalliselta, ellei suorastaan\njärjettömältä, että yhä en käytössä näin monimutkainen järjestelmä,\njoka ei näytä kehittymisen oireitakaan ja jonka japanilaiset itse ovat\nehkä tehneet vielä vaikeammaksi antamalla kiinalaisille merkeille omia\nnimityksiään, jopa useitakin samalle merkille riippuen siitä, missä\nyhteydessä sitä käytetään. Lisäksi sekavuutta on omansa lisäämään\nse, että japanilaiset ovat näille merkeille antaneet vastaavat omat\nmerkityksensä, joita niitäkin voi olla useampia. Näin joudutaan\nloppujen lopuksi siihen, että japanilainen voi tulkita kiinalaisin\nmerkein kirjoitettua tekstiä hyvin monella eri tavalla. Esimerkiksi\nkirjoitusmerkki »kaksi kättä» voi yhtä hyvin merkitä »molemmat kourat»,\n»kumpikin kämmen» jne.\n\nVastoin kaikkia niitä uudistuspyrkimyksiä, joita Japanissa on monilla\naloilla esiintynyt viime vuosisadan aikana, on kirjoitustavan\nvanhanaikaisuus ja sekavuus jäänyt kuin jonkinlaiseksi kivettymäksi\nentisiltä ajoilta. On todella ihmeellistä todeta, että kielen verraten\nyksinkertaisille äänteille ja sanoille ei aikojen kuluessa ole voitu\nkehittää parempaa ja mukavampaa merkitsemistapaa. Viime aikoina on\nmaassa kuitenkin syntynyt ns. roomadzhi-liike (latinalaiset kirjaimet),\njolla jo on kannattajia kaikkialla Japanissa, mutta tässäkin\nuudistuksessa on jouduttu kahtiajakoon, toisistaan huomattavasti\npoikkeavaan ns. Hepburnilaiseen ja professori Tanakadaten perustamaan\nkoulukuntaan, jotka näyttävät ainakin toistaiseksi pyrkivän enemmän\nvastustajansa nujertamiseen kuin varsinaisen asiansa edesauttamiseen.\nJa näiden länsimaalaiseen kirjoitustapaan pyrkivien koulukuntien\nlisäksi on tietysti olemassa myös kolmas, joka koettaa saada ns.\nmiestenkirjoituksen, katakanan, ainoaksi kirjoitustavaksi.\n\nOn selvää, että tämä kirjavuus tuottaa suuria vaikeuksia\nkäytännöllisessä elämässä. Muistuupa mieleeni muuan tapaus Kobesta.\nSiellä eräs mies oli jonkin poliisille annettavan kaavakkeen —\ntaisi olla lapsen syntymää koskeva ilmoitus — täyttänyt katakanaa\nkäyttämällä, vaikka yleisenä tapana siihen saakka oli ollut\ntuollaisen vakavamman asiakirjan kirjoittaminen kiinalaisin merkein.\nPoliisiviranomaiset eivät kuitenkaan vastaanottaneet kaavaketta, vaan\nkäskivät miehen kirjoittaa uuden kaavakkeen kiinalaisin merkein.\nTähänpä mies ei suostunutkaan, vaan täytti saamansa kaavakkeen\nuudelleen katakanakirjaimin. Kun poliisikaan ei vaatimuksistaan\nperäytynyt, oli itsepintaisen miehemme pakko turvautua muihin\nkeinoihin. Hän veti asian oikeusistuimeen, vetosi sen antamasta\npäätöksestä hovioikeuteen ja loppujen lopuksi voitti juttunsa.\nKatakana oli siis luvallinen kirjoitusjärjestelmä ainakin tässä hänen\ntapauksessaan.\n\nPitkä ja vaivalloinen on siis japanilaisen koululaisen opintie\nyksistään oikeinkirjoituksen suhteen. Koulussa oppimaansa hän saa\nkoko elämänsä varrella alinomaa paikata ja parantaa, yhäti oppia\nuusia merkkejä ja niiden merkityksiä ja harjoitella tshimpunkania, l.\nmerkkien kirjoittamisjärjestyksestä poikkeavaa lukemista. Japanilainen\nkirjoitus on todella maailman vaikeimmin opittavia taitoja. Sen tekee\nsuorastaan mahdottomaksi oppia vielä se, että käytetään erilaisia\nmerkkilyhennyksiä eri paikoissa maata, onpa eri aikoinakin käytetty\nerilaisia merkkejä samaa käsitettä vastaamassa ja näitä merkkejä\nkäytetään yhä vieläkin! Ja kaiken kukkuraksi japanilainen aapisto,\nkatakanakin, on vielä vakiintumaton: sama sana voi siinäkin esiintyä\nmonessa eri asussa. On todella sääli, että ihmisiä vaivataan näin\nmahdottomilla kirjoitusjärjestelmillä.\n\nMutta tästä huolimatta Japani on verraten korkealla sivistystasolla\nidän muihin kansoihin verrattuna: oppivelvollisuuslakia, joka\nsäädettiin jo v. 1873, on siitä lähtien hyvin ankarasti noudatettu.\nErinäisin lainsäädännöllisin ja jopa poliisitoimenpitein on\npäästy sangen kunnioitettavaan tulokseen lukuja kirjoitustaidon\nyleistämisessä, sillä n, 99% täyttää tässä suhteessa\noppivelvollisuuslain vaatimukset. Lukuja kirjoitustaidottomien määrä on\nsiis häviävän pieni.\n\nJos poika tai tyttö menestyy koulunkäynnissään, on hän jo siten päässyt\nhyvään alkuun elämäntaipaleellaan. Ovatpa vanhemmat sitten köyhiä tai\nrikkaita, heidän poikansa, varsinkin jos on saanut riittävän määrän\nhyviä arvosanoja koulutodistuksiinsa, voi aina jatkaa koulunkäyntiään\nja opiskeluaan, sillä valtiovalta ottaa sotaministeriön valtuuksin\netevät pojat huostaansa upseereiksi kouluttamista varten. Maaseudun\netevät nuoret opiskelijat joutuvat tavallisesti jalkaväkeen, kaupunkien\netevimmät taas laivastoon. Tällä tavalla Japanin armeija saa\nupseeristonsa nuorista miehistä, joilla on mitä parhaimmat edellytykset\nmenestyä urallaan isänmaan palveluksessa.\n\nMilloin vanhemmilla on varaa kouluttaa poikansa omin avuin, se\ntapahtuu niin kuin yleensä muuallakin maailmassa, oppikoulun päätyttyä\njossakin yliopistossa, joita maassa on runsaasti. Mutta elämänaloille\nvalmistuminen ei ole jäänyt yksin yliopistojen varaan. Japanissa on\nlukuisasti alempiakin oppilaitoksia, joissa valmistutaan käytännöllisen\nelämän eri aloille. Alemmissa kouluissa opetus tapahtuu yhteisesti\nsekä pojille että tytöille, mutta jo oppikoulut, samoin kuin kaikki\nkorkeammat opinahjot ovat erikseen poikia ja tyttöjä varten.\n\nHyvin yleistä on, että milloin vanhempien köyhyyden tai perhesuhteiden\nvuoksi lahjakkaan pojan koulunkäynti uhkaa keskeytyä, hänen\nopiskelujaan ryhtyvät tukemaan muut sukulaiset. Japanilaisille\nolosuhteille on tässä suhteessa erittäin kuvaavaa, että pojan\nkohtalosta tehdään oikein sopimus. Vanhemmat luovuttavat pojan\njohonkin perheeseen ottopojaksi usein sillä nimenomaisella ehdolla,\nettä hänen koulunkäyntinsä on turvattu ja luopuvat vastaavasti\nvanhempienoikeuksistaan. Hyvin monet Japanin tunnetuimmista henkilöistä\novatkin köyhien vanhempien lapsia, jotka omalla ahkeruudellaan ja\nsitkeydellään, tarmollaan sekä varakkaampien kouluttamina ovat luoneet\nitselleen huomatun aseman yhteiskunnassa.\n\nEn luule, että ottolapsijärjestelmä missään on niin yleinen ja\nvaltava ja tuloksiltaan tehokas kuin Japanissa. Mutta selitykseksi\non mainittava, että valtiovalta on tässä suhteessa kulkenut\ntiennäyttäjänä; sehän on omia tarkoituksiaan varten kustantanut ja\nkustantaa edelleen tuhansien lahjakkaiden mutta varattomien nuorten\nmiesten opiskelun ja tasoittaa heidän tietään valtion palveluksessa.\n\nLahjakkaiden oppilaiden koulunkäyntimahdollisuudet on siis turvattu.\nTaipumustensa perusteella lahjakas oppilas voi elämänuraansa\nvalitessaan täydellisesti seurata kutsumustaan, sillä korkeampia\noppilaitoksia, yliopistoja, on varsinaisessa Japanissa kaikkiaan\n48, joiden lisäksi tulevat vielä Korean ja Formosan yliopistot.\nYliopistoista on 8 ns. keisarillisia yliopistoja, joissa on monia eri\ntiedekuntia ja jotka ovat runsain rahavaroin tuettuja. On muutamia\nerikoistuneitakin yliopistoja, mm. Shiban yliopisto, joka on tullut\nvarsin kuuluisaksi lääketieteellisistä saavutuksistaan varsinkin\ntropiikin tautien vastustamisessa.\n\nKoulujen opetusohjelmassa on edellä mainitun oikeinkirjoituksen ohella\nehkä tärkeimpänä oppiaineena siveysoppi, joka vastaa meikäläisten\nkoulujen uskonnonopetusta. Mutta se poikkeaa huomattavasti\nsiitä siveyopista, jota meillä opetetaan; pääpaino näet pannaan\nisänmaallisuuden herättämiseen ja Japanin muinaisuuden, sen historian\nkunnioittamiseen. Uskontoa sanan varsinaisessa merkityksessä ei\njapanilaisissa kouluissa opeteta lainkaan. Se olisikin mahdotonta,\nsillä virallisesti hyväksyttyjä, ts. tunnustettuja uskontoja on\nmaassa hyvin runsaasti: Kiinasta tullut konfutselaisuus, Intiasta\nkotoisin oleva budhalaisuus, Japanissa syntynyt ja erityiseen arvoon\nkohonnut shintolaisuus sekä viime vuosisadan aikana lähetyssaarnaajien\ntuoma kristinusko monine eri lahkoineen. Kaiken kaikkiaan Japanissa\non tunnustettujen ja suvaittujen uskontojen määrä n. 40, jolloin\nlukuun on otettu kristillisistä kirkkokunnista mm. pelastusarmeija,\nmetodistit, baptistit ym., kutakuinkin saman verran alkuaan kiinalaisia\nja intialaisia oppisuuntia, jotka kaikki enemmän tahi vähemmän\nmuistuttavat tahi poikkeavat toisistaan. Mutta tästä kirjavuudesta\nhuolimatta Japanissa ei ole koskaan esiintynyt minkäänlaista\nuskonvainoa tai uskonsotia enempää budhalaisuuden ja konfutselaisuuden\nkuin muidenkaan idän uskontojen välillä, ainoastaan roomalaiskatolista\nkirkkoa ja sen tunnustajia Japanissa on aika ajoin vainottu. Tämä\njohtuu siitä, että Rooman paavi taivaanvaltakunnan avainten haltijana\noli asetettu korkeammalle kuin Japanin keisari ja Japanissa voimassa\nolevat lait, mitä tietysti ei voitu sulattaa. Riita saatiin kuitenkin\nsovituksi, joten roomalaiskatolinen kirkko nykyään on tunnustettu\ntasavertaiseksi muiden kirkkokuntien kanssa ja saattanut levitäkin\nvarsin laajalle, mutta japanilaiset katoliset eivät tunnusta sitä\nehdotonta ylivaltaa roomalaiskatoliselle kirkolle, joka aikanaan\nherätti vihat tätä kirkkoa vastaan.\n\nKun uskontoja on Japanissa siis kaikkiaan yli 80, on ilman muuta\nselvää, ettei uskonnonopetuksesta kouluissa voi olla puhettakaan, ei\nole tahdottu valtiovallankaan puolelta asettua toisen enempää kuin\ntoisenkaan kirkkokunnan kannalle, vaan tyydytään yleensä opettamaan\nmahdollisimman yksinkertaista ja selvästi tajuttavaa siveysoppia,\nhyvien tapojen ja isänmaallisuuden merkitystä.\n\nMitä kouluissa käytettäviin oppikirjoihin tulee, on siinä suhteessa\npäästy yhtenäisyyteen, joka on esimerkillistä ja opiksi otettavaa\nmuuallakin: koulukirjat hyväksyy ja kustantaa valtio yksinoikeutenaan.\nPainokset kohoavat täten miljooniin ja tulevat kustannuksiltaan\näärettömän halvoiksi. Oppilaita varten on oppikirjoista painettu\nsuppeammat laitokset, opettajia varten laajemmat, ja näitä opettajien\nlähdekirjoja uudistetaan vähän päästä tutkimuksen edistyessä ja uusien\nnäkökohtien sitä opetuksessa vaatiessa. Oppilaiden oppikirjojen tiedot\novat melko suppeat ja vain yleistietoutta sisältävät, opettajien\nkirjoissa sen sijaan on paljon sellaista, josta oppilaat saavat tiedon\nvain opettajan tunnilla pitämien esitelmien tai muuten opetuksen\nyhteydessä antamien ohjeiden ja neuvojen perusteella. Oppilaiden\nkirjat pysyvät siis sellaisina hyvin pitkät ajat, kun taas opettajien\nlähdekirjoja uusitaan tämän tästä. Tämän menettelyn etu on siinä, että\nuusintapainosten lukumäärä voidaan supistaa huomattavasti pienemmäksi,\njoten niiden uusiminenkaan ei niele tavattomia kustannuksia.\nMenettelystä sain myös omakohtaisen kokemuksen siinä suhteessa, että\nJapaniin saavuttuani sain uuteen, opettajia varten painettavaan\nlähdekirjaan suhteellisen nopeasti tiedot itsenäisestä Suomesta.\n\n\n\n\nMAAILMAN KOHTELIAIN KANSA\n\n\nSuurimmissa kaupungeissa kulkiessaan vieras helposti huomaa erään\nseikan, japanilaisen pidättyväisyyden ja ennen kaikkea heidän\nkohteliaisuutensa. Sattuu tietenkin joskus joko epähuomiosta tai\nmuista syistä jonkinlaisia pikkuisia yhteentörmäyksiä ihmisten kesken,\nmutta tällaisissa tapauksissa asia selvitetään lyhyen ja hillityn\nsananvaihdon avulla. Kohtelias anteeksipyyntö riittää useimmiten\nselvittämään tilanteen ehkä useammissa tapauksissa kuin missään muualla\nmaailmassa, pieni päännyökkäys tai muu ele osoittaa asianomaisen\nottaneen huomioonsa toisen sanat.\n\nOlen sattunut kaduilla näkemään aivan läheltä yhteentörmäyksen kahden\npolkupyörillä ajavan asiapojan välillä. Molempien pyörät rikkoutuivat\njonkin verran ja takertuivat toisiinsa, pyöräilijät suistuivat nurin\nniskoin katuun. Noustessaan molemmat olivat tulipunaisia kasvoiltaan,\nmuutamia ihmisiä kerääntyi tapausta seuraamaan, mutta mitään\nkovaäänistä riitaa tahi tappelua ei syntynyt. Toinen asiapojista\nsanoi pystyyn noustuaan hiukan sammaltaen ja punakkana, ehkä hiukan\nkiukkuisen näköisenä:\n\n»Tietysti tämä oli minun vikani, vai kuinka?»\n\nToinen, vaatteitaan puhdistellen ja pyöräänsä ylös nostaen, vastaa:\n»Ei, kyllä se oli minun vikani!»\n\n»Kyllä minä otan syyn niskoilleni», vastaa toinen. »Otan kyllä\nvahinkonne korvattavakseni.»\n\n»Ei, kyllä minä korvaan kaikki», vastaa siihen toinen.\n\nTällainen pieni kohtelias väittely kestää hetkisen, lopulta toinen\nojentaa onnettomuustoverilleen nimikorttinsa ja toinen puolestaan\nselittää, mistä liikkeestä hänet voi saada käsiinsä. Tällä välin\non vanhempia ihmisiä ehtinyt kerääntyä tapausta seuraamaan. Eräs\nvanhahko mies vieressäni sanoo: »Osaavatpa nuoret sentään esiintyä\nihmisiksi, vaikka onkin paljon moboi- ja moga-ihmisiäkin.» Selitykseksi\nmainittakoon, että »moboi» on lyhennys sanoista modern boy, jota\nkäyttävät itsestään oppi- tahi kauppakoulua käyvät nuoret pojat,\njotka katsovat vapautuneensa vanhoista tavoista ja ennakkoluuloista;\n»moga» taas on lyhennys sanoista modern girl, joka tarkoittaa suurten\nkaupunkien kasvattamaa tyttölajia, joka käyttää eurooppalaista pukua ja\nharrastaa länsimaisia tapoja ja tansseja japanilaisten asemesta.\n\nJapanissa matkustaessaan — esim. Tokion ja Jokohaman välillä —\nvoi japanilaisten junavaunujen istumajärjestyksen vuoksi helposti\nseurata vieressä istujain keskusteluja. Ulkomaalaisten puheesta\nkuuluu tämän tästä: »Go to hell!» »Dont be a fool!» taikka »Die\nverdammten Schweine!», »Zum Teufel!» ynnä muita donnerwettereitä,\nmutta japanilaiset keskustelevat keskenään sävyisästi sivullisen\nhuomaamatta siinä minkäänlaista moitteen aihetta. Keskustelu on\nuseimmiten vitsikästä, leppoisaa mieltä osoittavaa, huomaavaista, eikä\nylipäänsä annan aihetta minkäänlaiseen pahoitteluun, ei toisistakaan\nkoskaan mainita moitteen sanaa. Säädyllisyyden vaatimukset ja\nsivistyneenä esiintyminen ovat niin syvälti juurtuneet japanilaisiin,\nettei muukalainen juuri voi vastakkaista tarkimpienkaan huomioittensa\nnojalla havaita. Erittäin syvä paheksuminen ilmaistaan vain sanalla\n»jakamashii!» Kun se kohdistetaan henkilöön, merkitsee se: metelöitsijä!\n\nTulin kerran myöhään makuuvaunuun, jossa minulle osoitettiin\npaikkani. Kiipesin paikalleni käytävän vieressä verhon takana olevaan\nvuoteeseeni. Seuraavalla pysähdyspaikalla tuli vaunuun kaksi miestä,\njotka riisuutuessaan hiljaisella äänellä keskustelivat keskenään:\n»Tapasitko sen ja sen?», »Vieläkö se ja se on elossa?», »Kuinkahan sen\nja sen asiat mahtavat nykyisin luistaa?» jne. Toisen kysellessä näin\nkaikenlaisia pikkuasioita hänen toverinsa vastaili niihin yksikantaan\nja mielestäni hyvin hiljaisella, millään tavoin vaunun muita\nmatkustajia häiritsemättömällä tavalla. Mutta pian erään yläosaston\nverho vedettiin syrjään, eräs pää ilmestyi verhonrakoon ja keskustelun\nkatkaisi jyrkästi lausuttu sana: jakamashii! Vastatulleiden keskustelu\nloppui tuokiossa, he suorivat itsensä nopeasti vuoteisiin ja yö kului\nrauhallisesti himmeän vaunulampun nukuttavassa valaistuksessa.\n\nAamulla heräsin keskusteluun, jota käytiin vuoteeni kohdalla\nkäytävällä. Äänistä päättäen olivat mukana eiliset tulijat sekä\ntuo kolmas, joka oli heidät keskeyttänyt. Keskustelu kulki nyt\nrauhallisesti nukutun yön jälkeen suunnilleen seuraavaan tapaan:\n»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että häiritsin teidän iltauntanne eilen\nvaunuun tullessani. Aivan hyvin tiesin, että kello 10 jälkeen vaunussa\npitää olla hiljaa.» Tähän vastasi toinen ääni, tuo illalla keskustelun\nkeskeyttänyt: »Minunhan tässä on esitettävä anteeksipyyntöni. Olin\nillalla vähän hermostunut ja valitan syvästi, että esiinnyin tyhmästi\nja käytin varomattomia sanoja.» Puheeseen puuttui nyt tuo illallinen\nkyselijä: »Minähän oikeastaan olen syyllinen, minähän kyselin ja\nkyselin lakkaamatta, jota vastoin tämä toverini vain vastaili minulle.»\nSitten kaikki kolme pyysivät toisiltaan anteeksi illallista tapausta ja\nlähtivät yhdessä ravintolavaunuun. Kun myöhemmin menin ravintolavaunuun\naamukahvilleni, tapasin siellä nämä kolme herraa jo lähempää\ntuttavuutta keskenään solmiamassa ja erinomaisen hyvällä tuulella\njuttelemassa.\n\nVoisi luulla, että tuo jakamashii on melkein kiroilua, mutta niin ei\nole asianlaita. Japanilaiset eivät kiroile, eikähän se meilläkään\nole mikään sääntö: onhan jo sanassakin sanottu, että olkoon teidän\npuheenne jaa, jaa, ja ei, ei, ja mikä siihen lisätään, on pahasta.\nMutta ero japanilaisen keskustelun ja meikäläisen välillä on sittenkin\ntässä suhteessa huomattavan suuri. Kotiin palattuani istuin kerran\nravintolavaunussa Turun ja Helsingin välillä ja satuin läheisestä\npöydästä kuulemaan seuraavantapaisia lausahduksia: »Eihän sitä,\nperkele, ehdi millään tehdä, kun on vain kolme päivää aikaa olla\nHelsingissä.» »Ei saatana vieköön, se kävele.» Toisesta pöydästä:\n»Jessussiunakkoon, kun se on söötti mies.» Ja ruotsiksi kolmannesta:\n»Herre Gud! Jesses!» jne. loppumattomiin. Helsinkiin saavuttuani\njouduin sitten juhlapäivällisille, sain vierelleni sivistyneitten\nluokkaan kuuluvan helsinkiläisen rouvan, joka kysyttyään japanilaisista\nyhtä ja toista lopuksi huudahti: »Mutta, Herra Jumala, ette te suinkaan\nväitä, että japanilaiset ovat sivistyneitä!» Hänen tarkoituksenaan\noli tietenkin puhutella minua eikä Jumalaa! — Ihmisillä näkyy olevan\nhyvinkin erilaiset käsitykset sivistyksestä —.\n\nJapanissa voi joutua pulaan liiallisen kohteliaisuuden ja\nvaatimattomuuden takia. Satuin kerran saapumaan matkallani erääseen\nmaaseutukaupungin hotelliin, jossa tiedustelin, voisinko saada\neurooppalaista ruokaa. Sitä luvattiin heti valmistaa. Mutta hetkisen\nkuluttua tuli yläkerroksen huoneeseen, johon olin sijoittunut, itse\ntalon emäntä, lankesi polvilleen eteeni ja pyytämällä pyysi, että\nlähtisin heti jonnekin toiseen hotelliin, joka hänen mielestään\noli parempi, sillä siellä ainakin voitaisiin valmistaa sellaista\neurooppalaista ruokaa, johon voisin olla tyytyväinen. Hänen mielestään\nen voisi jäädä hänen luokseen, koskapa siinä tapauksessa voisin saada\nkoko kaupungista hyvin huonon käsityksen, ja missään tapauksessa hän\nei halunnut tehdä itseään siihen syypääksi. Vierailuni oli hänelle\nsuuri kunnia, niin hän vakuutti, mutta sittenkin hän olisi iloinen,\njos voisin muuttaa jonnekin saadakseni mitä olin toivonut. Tilanne oli\nminusta hiukan kiusallinen, en voinut tietenkään muuta kuin nostaa\nhänet pystyyn ja vakuuttaa, että olin jo tämän kokemukseni jälkeen\ntäysin tyytyväinen sekä häneen että hän ruokaansa samoin kuin hotelliin\nja myös koko paikkakuntaan.\n\nUlkomaalaiset joutuvat Japanissa usein häiritsevän tuttavallisuuden\nkohteeksi. Nuoret koulupojat ja tytöt, jotka koulussaan ovat oppineet\njonkin sanan englantia, koettavat taitoaan pyrkimällä keskusteluihin\ntapaamiensa ulkomaalaisten kanssa. Olen monesti joutunut keskusteluihin\ntällaisen käytännöllistä kielenharjoittelua etsivän nuoren japanilaisen\nkoulupojan kanssa, onpa toisinaan kokonainen koulupoikajoukko, joista\nmuutamilla on ollut oikein tulkkisanakirjakin apunaan, käynyt rohkeasti\nasiaansa minut uhrikseen valitsemalla. Kun sitten hyväntahtoisuudessaan\non tullut heille jotakin vastanneeksi, niin tavallisesti on kuullut\nsiihen sanottavan: mutsukashii, liian vaikeata. Tämäntapainen\nkoululaisten yritteliäisyys ei tietenkään ole aina varsin miellyttävää,\njoskaan siitä ei ole syytä suuttua tai pahastuakaan.\n\nVaikka koulupojat saattavatkin olla näin tungettelevia ulkomaalaisia\nkohtaan, on muista japanilaisista sanottava, etteivät he juuri —\nmuutamia ennen mainitsemiani poikkeuksia lukuun ottamatta — pyri\nkeskusteluihin ulkomaalaisten kanssa. Kaduilla ja toreilla liikkuessaan\nei missään tapaa esimerkiksi kerjäläisiä, jotka tungeskelisivat\nmatkailijan ympärillä, niin kuin on tapana ja suorastaan maanvaivana\nmonissa muissa Idän kaupungeissa. Siinä suhteessa on japanilainen\nesimerkiksi kiinalaisen, jopa monen eurooppalaisenkin täydellinen\nvastakohta. Kaupungeissa voi vapaasti liikkua köyhimmissäkin\nkortteleissa, missä kaikkinainen puute ja hätä on nähtävästi\njokapäiväinen vieras; korkeintaan voi liikkujaa häiritä joku kohtelias\nkysymys, eikö sopisi ostaa sitä tai tätä, kaikenlaisia pieniä esineitä,\njoita tarjotaan kaupaksi. Japanilaisen ylpeään luonteeseen ei kerta\nkaikkiaan sovi kerjäämiseen alistuminen. He tekevät mieluimmin\ntyötä, koettavat ansaita jokapäiväisen niukan ravintonsa vaikkapa\nmiten vaatimattomalla tavalla kuin lähtevät kuljeskelemaan kaduille\nalmuja anomaan. Tokion köyhimpiä kaupunginosia on Nippori, jossa asuu\nnoin 200 000 köyhää perhettä ainoana toimeentulonaan jätepaperin\nkerääminen. Kaduilta, pihoilta, kaikkialta perheen jäsenet vanhimmasta\nnuorimpaan kynnellekykenevään lapseen saakka keräävät kaikenlaista\ntarpeetonta paperin jätettä, joka sitten kotona lajitellaan, keitetään\nuudestaan paperimassaksi ja valmistetaan erilaisiin tarkoituksiin.\nNipponissa kulkiessani ei kertaakaan minulta kerjätty, mutta sen sijaan\nkyllä siellä täällä jonkin myymälän ovella tiedusteltiin, olinko\ntullut paperia ostamaan ja oltiin heti valmiita näyttelemään niitä\npaperilaatuja, parempia ja huonompia, joita perheessä oli valmistettu\njätepaperista. Tämä kotiteollisuus näytti kannattavan, sillä lapsia\nkadulla tarkatessani he näyttivät iloisilta ja melko hyvinpuetuilta,\nvaikka perheen toimeentulon täytyykin monessa tapauksessa olla hyvin\ntäpärällä.\n\nOikeastaan japanilaiset ovat ehkä liiankin tarkkoja tulkitessaan\nsäädyllisyyden lakeja kerjäämisen suhteen. Heistä kerjääminen on siksi\nihmisarvoa alentavaa, että he mieluimmin näkevät nälkää kuin siihen\näärimmäisessä hädässäänkään turvautuvat.\n\nOn luonnollista, että japanilainen mentaliteetti herättää\nulkomaalaisessa mielenkiintoa monessakin suhteessa. Jo Suomesta\nlähtiessäni tutustuin Vankeinhoitohallituksen pääjohtajan Castrénin\nopastuksella Japanin rikostilastoon. Hän kertoi silloin, että vankien\nlukumäärä suhteessa koko väestöön on aivan silmäänpistävän pieni. Kun\nSuomessa on n. 6—7,000 ihmistä telkien takana kolttosiaan sovittamassa,\non Japanissa, vaikka väestöä on noin 20-kertainen määrä, vain noin\n20—25 000 lakeja vastaan rikkonutta vankiloiden muurien sisäpuolella.\nMitä eri rikosten laatuun tulee, on varsinkin henkeen kohdistuneita\nrikoksia yllättävän vähän. Mutta yleisin »rikos» sen sijaan on heillä\nitsemurha! Se on Japanissa yleisempi kuin missään muualla maailmassa.\nJapanilaisten psykologia johtaakin siihen, että itsemurhan syitä on\naivan suunnattoman paljon. Jo tunne siitä, että on jollakin tavalla\ntullut loukatuksi, voi saada japanilaisen päättämään päivänsä.\nKöyhyys ja puutteelliset elämänehdot vievät tietenkin usein samaan\nonnettomaan lopputulokseen. Yleisen käsityksen mukaan tällainen\nelämänsä vapaaehtoinen päättäminen on kylläkin tuomittavaa, mutta on\nlukuisasti tapauksia, joissa tekoon johtaneet syyt katsotaan kyllin\npäteviksi ja riittäviksi, jopa eräissä tapauksissa säännönmukaisesti\nitsemurhaan velvoittaviksikin. Tällaisiin ymmärrettyihin itsemurhiin\nluetaan mm. nuorten rakastuneiden yhteinen kuolemaanvihkiytyminen.\nKun avioliitot yleensä solmitaan lasten vanhempien ja sukulaisten\ntoimesta, on luonnollista, että rakkaustragedioja syntyy tavallista\nenemmän. Kuolinpaikaksi valitaan tavallisesti joku luonnonkauneudestaan\nkuuluisa koski, tulivuorenkraatteri, korkea silta tms. Näillä paikoilla\nkäydessään voi siellä täällä nähdä erikoisia suojalaitteita, kaiteita\nja varoitustauluja, vartijoita, jotka pitävät silmällä epäilyttäviä\nnuoria pariskuntia ja yksinäisiä, vaarallisille paikoille tunkeutuvia\nihmisiä. Tauluissa kehoitetaan vaikeuksissa kärsivää ihmistä menemään\nsen tai sen pastorin luokse saamaan lohdutusta taikka sen ja sen\nnimisen budhalaisen luostarin ihmisystävällisen johtajan puheille.\nKuulemani mukaan onkin tällaisilla auttajilla aivan ylivoimaisen raskas\ntyötaakka; kävijöitä on runsaasti, mutta tuloksetkin ovat kuulemani\nmukaan melko hyvät; kuolemanpolulle astuneet ihmiset on lukemattomissa\ntapauksissa saatu täten tyynesti palaamaan takaisin elämään.\nErittäin kuuluisaksi tässä harvinaisessa pelastustyössään on tullut\ntunnettu kirjailija Kagava Osakassa ja Kobessa. Hänen elämyksistään\nja kokemuksistaan on julkaistu teoksia, joita on käännetty monille\nkielille, mm. suomeksi. Saamillaan tekijänpalkkioilla hän on pystynyt\nauttamaan suojattejaan elämässään eteenpäin.\n\nEräänä vuonna lisääntyivät itsemurhat tavattomasti. Tällöin laadittiin\nhallituksen ja Tokion kaupungin puolesta erityinen tutkimus itsemurhaan\njohtaneista syistä. Lehdissä oli lukemattomia selostuksia erilaisista\nitsemurhista ja niihin johtaneista olosuhteista. Kerrottiin\nkunnollisesta työmiehestä, jonka vaimo, kolmen pienen lapsen äiti,\nsairastui ja kuoli. Mies jätti työnsä muutamaksi päiväksi käydäkseen\nsukulaisten ja tuttavien luona neuvottelemassa lasten tulevaisuudesta\nja kasvatuksesta. Sekä hänen sisarensa ja veljensä että kaikki muutkin\nsukulaisensa olivat köyhiä, heillä kaikilla oli runsas lapsiparvi\nelätettävänään, joten kukaan ei voinut onnetonta leskeä hänen\nahdingossaan auttaa. Turhan kiertomatkan näin tehtyään mies palasi\nkotiin, kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa ilmoitti onnettomuutensa, ja\nselitti, että hänelle näin ollen oli jäänyt vain yksi tie. Illalla\nhän oli vienyt kaikki lapsensa huvittelemaan. He olivat yhdessä\nkäyneet elokuvissa ja lapset olivat haltioissaan tästä harvinaisesta\ntapauksesta. Yöllä isä sitten pani suunnitelmansa täytäntöön, surmasi\nensin lapsensa ja sen jälkeen itsensä.\n\nSamansuuntaisia järkyttäviä tapauksia kerrottiin tuolloin\nsanomalehdissä useitakin. Japanilaisille on itsensähillitseminen ja\nkaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen niin vierasta, että sitä on\nmuukalaisen usein vaikea käsittää; toisinaan tuntuu suorastaan oudolta\nmukautua heidän näkökantaansa näissä asioissa. Surullisimmistakin\nasioista puhuessaan he hymyilevät, he eivät tahdo näyttää sydäntänsä\nraatelevaa tuskaa, kuolettavaa suruaan, vaan rakkaimpansa\nmenettämisestä he saattavat ilmoittaa hymyhuulin. Sen vuoksi tuntuu\nlänsimaalaisesta suorastaan kammottavalta, kun japanilainen esimerkiksi\nilmoittaa isänsä kuolleen ja tekee tämän ilmoituksensa leveästi\nhymyillen.\n\nMutta mielen tasapainon säilyttäminen on japanilaiselle kaikki\nkaikessa. Hän ei siedä, että hänen mielenrauhaansa häiritään, hän pitää\nsitä sopimattomana; yhtä suuressa määrässä hän sen vuoksi kunnioittaa\nmyös muiden mielenrauhaa, hän ei millään tavalla halua järkyttää\nsen tasapainoa. On kuitenkin muistettava, että kuolemastakin näin\nhymyillen puhuessaan japanilainen asennoituu uskontonsa mukaisesti.\nBudhalaisethan suhtautuvat kuolemaan aivan toisella tavalla kuin\nesimerkiksi kristityt; se ei ole heistä läheskään niin pelottava ja\nkammottava tapahtuma kuin useimmista meistä.\n\n\n\n\nKIINAN MELSKEITÄ SEURAAMASSA\n\n\nVuoden 1925 kevättalvella minulla oli jälleen aihetta matkustaa\nPekingiin. Siellä hallitsi siihen aikaan ns. »kristitty» kenraali\nFeng-Jushan ja Mantshuriassa oli vallanhaltijana, niin kuin\naikaisemminkin, kenraali Tshangtsolin. Näiden kahden kenraalin\nvälit eivät olleet koskaan olleet erityisen hyvät, ja juuri näihin\naikoihin kertoivat huhut, että Tshangtsolin oli pyrkimässä koko Kiinan\nylipäälliköksi ja sen vuoksi oli lähtemässä marssille Pekingiin.\n\nTämäntapaiset tiedot ja huhut eivät kuitenkaan estä elämää Kiinassa\njatkumasta tavallista latuaan, joten kun oli järjestettävä Suomelle\nkonsuliedustus Shanghaihin ja kun minulla muutenkin oli tärkeitä\nasioita toimitettavana, lähdin sotauutisista välittämättä laivalla\nKoben satamasta Kiinaan. Laivamme kulki Keltaisen meren poikki, joka\ntodellakin on keltainen siihen lionneesta jokien mukanaan kuljettamasta\nkellertävästä savesta (lössistä), ja saapui Peihojoen suulle, jossa\nse jäi odottelemaan vuoksen nousua. Vasta sen avulla laivamme pääsi\njatkamaan matkaansa jokea ylös. Se kulki verkalleen ohi Takuja\nTanku-nimisten pienten linnoitusten Tientsinin kaupunkia kohti.\n\nJokea ylös matkatessamme eräs vanha englantilainen rouva yhtäkkiä\nkauhistuneena huudahti ja sitten pyörtyi. Hän ehti kuitenkin osoittaa\njoen veteen, jossa pienen matkan päässä lipui kaatuneen kiinalaisen\nsotilaan ruumis hiljalleen virran mukana. Turvonneena ja pöhöttyneenä\nse siinä kellui. Mies oli kaatunut varmaankin jossakin joen yläjuoksun\npuolella tapahtuneessa taistelussa.\n\nHuomautin tuosta kaatuneesta eräälle laivaväkeen kuuluvalle miehelle,\njoka sanoi niitä kohta tulevan varmaan enemmänkin. Feng-Jushanin ja\nTshangtsolinin joukot olivat jo olleet taistelukosketuksessa keskenään.\nYlempänä oli Peiho-joen rannalla käyty yhteen, ja pian alkoikin virran\nmukana solua matkansa päättäneitä enemmänkin; niitä tuli toisinaan\nryhminäkin, pöhöttynein jäsenin uiskennellen virran mukana laivamme ohi.\n\nLähestyimme jo vähitellen Tientsinin satamaa. Eräs nuori\namerikkalainen, joka kuului Etelä-Mongoliaan matkalla olevaan Andrewsin\ntieteelliseen retkikuntaan, hämmästyi kovin sitä suunnatonta melua,\nmikä kuului Tientsinin satamasta laivamme lähestyessä.\n\n— What in hell are they yelling for? (mitä helkkarissa he huutelevat)\nMies pisti sormenpäät korviinsa ja oli tavattoman onnettoman näköinen.\n\nMutta tällainen melu on aivan asiaan kuuluvaa kiinalaisten mielestä.\nRannalla sadat kulikantajat valmistautuivat vastaanottamaan laivaa\nja sen väkeä. Kun laiva sitten vihdoin pääsi laiturin ääreen, sadat\nkulit ryntäsivät heti kuin villipedot laivaan tarttuen matkustajien\nmatkalaukkuihin tapellen ja toisiaan tyrkäten ja sättien. Mellakassa\nsaa todella olla varuillaan, sillä matkatavarat ovat vaarassa joutua\nsiinä silmänräpäyksessä kaikkiin taivaan tuuliin. Yksi kantaja koettaa\nviedä saaliinsa yhteen suuntaan, toinen toiseen. Saa todella itsekin\ntäydellä voimallaan ruveta huutamaan, jotta voisi pitää tavaransa edes\nnäkösällä.\n\nTämän tulomellakan aikana oli joku Tshangtsolinin tai olisiko ollut\nFeng-Jushanin virrassa uiskentelevista sotilaista ajautunut laivan ja\nlaiturin väliin. Kun rannalla muiden katsojien joukossa seisoskeli\ntoimettomana oikein virkapukuinen kiinalainen poliisikin, kysyin laivan\nkapteenilta:\n\n»Miksi ei noita ruumiita korjata pois?»\n\nJapanilainen kapteeni veti suunsa nauruun ja sanoi: »Kiinalaiset\nhautajaiset ovat siksi monimutkainen seremonia ja päälle päätteeksi\ntavattoman kalliit paperihevosineen ja -taloineen, pappeineen,\npalkattuine itkijöineen ja monine muine asiaankuuluvine menoineen,\nettä poliisin on mahdotonta nähdäkään noita ruumiita. Sen joka\nhuomaa ruumiin, pitäisi tietysti korjata se pois ja myös toimituttaa\nhautajaiset. Sen tähden on yksinkertaisinta ja käytännöllisintä se,\nettei ole huomaavinaan noita hiljalleen virran mukana ajelehtivia\nruumiita.»\n\nKapteenin sanoista silloin päättelin, että nähtävästi tuo rannalla\njoutilaan näköisenä seisoskeleva kiinalainen poliisi loppujen lopuksi\noli sangen järkevä mies. Sillä miten poliisit voisivat pienestä\npalkastaan, mikäli palkkaa yleensä saavat (kukapas sitä tällaisina\nlevottomina sota-aikoina heille maksaisikaan), kustantaa hautajaisia\nnäin monelle. Samantapainen lienee maailmassa muuallakin asiain\nyleinen meno. Onhan paljon sellaista, josta sivistyksellään ylpeilevä\neuroppalainenkin mieluummin kääntyy pois, on olevinaan näkemättä\nja huomaamatta, eikä omalta osaltaan, omiksi vaivoikseen, puutu\npaljoonkaan.\n\nJa niin solui jatkuva ruumiitten virta häiriintymättömänä ja ketään\nhäiritsemättä ohitsemme edelleenkin.\n\nJo laivamatkan aikana olimme langattomalla saaneet tietoja Mantshurian\nylipäällikön ja Pekingin joukkojen välisistä taisteluista, mutta\ntilanne ei silloin vielä ollut näyttänyt erikoisemmin levottomuutta\nherättävältä. Mutta kun asetuin hotelliin Tientsinissä, rupesi\nkaupungin läpi virtaamaan runsaasti Tshangtsolinin mantshurialaisia\nsotaväenosastoja. Pekingiä kohti oli matka kaikilla ja kerrottiin, että\nheitä oli n. 60 000—70 000 miestä.\n\nHotellissani tiedettiin, että junien kulku Pekingiin oli jo katkennut.\nTämä tieto uhkasi tehdä suunnitelmani matkan jatkamisesta mahdottomaksi\nja moni laivassamme tulleista palasikin yhä hälyttävämmiksi käyvien\nhuhujen takia takaisin samassa laivassa, missä oli tullut. En\nkuitenkaan antanut heidän esimerkkinsä vaikuttaa itseeni, vaan\nitsepintaisesti pidin kiinni matkasuunnitelmastani Pekingiin.\nTiedustelin hotellissa, mitä mahdollisuuksia oli päästä eteenpäin,\nja tällöin tapasin erään amerikkalaisen ja erään englantilaisen,\njoiden tarkoituksena oli myös päästä Pekingiin. Me lyöttäydyimme\nheti yhteen ja laadimme suunnitelman auton hankkimisesta matkaamme\nvarten. Hotellin isännältä saimmekin tietää, että Tientsinissä oli\nsinne jäänyt pekingiläinen autonkuljettaja, jonka matkaan voisimme\npyrkiä. Tavoitimmekin kuljettajan, hauskan kiinalaisen miehen,\njoka oli hyvin mielissään kuullessaan, että oli mahdollista päästä\ntakaisin kotikaupunkiin. Autossa täytyi kuitenkin olla suojana\nlippu. Neuvottelimme, mikä maa saisi kunnian meitä edustaa. Molemmat\nkanssamatkustajani ehdottivat yksimielisesti Suomen lippua, varsinkin\nsen takia, että olin diplomaatti; mutta sekä hotellinisäntä että\nminä arvelimme puolestamme, että kiinalaiset ja eritoten liikkuvat\nsotaväenosastot sittenkin ehkä paremmin tuntisivat Amerikan tähtilipun.\nJa kun kerran yksi meistä oli amerikkalainen, niin tähtilippu autoon\nhankittiin; se valmistettiin hotellissa, sillä valmiita lippuja ei\ntietenkään ollut missään saatavissa.\n\nEräänä aamuna lähdimme sitten matkaan kello 10—11 korvissa. Kaikki\nolimme innostuneita ja hiukan jännittyneitäkin, pitihän matkan kulkea\ntaistelevien puolten keskitse. Alkumatka sujuikin onnellisesti\nsuuremmitta kommelluksitta leveää, jokseenkin hyvää valtatietä pitkin\nluoteeseen. Mutta muutamia kymmeniä kilometrejä ajettuamme rupesi\nmaantiellä näkymään yhä enemmän ja enemmän marssivia osastoja.\nKaikkialla liikkui Tshangtsolinin Pekingiä kohti eteneviä sotilaita,\njoukossa nuoria, 15—16-vuotiaita poikasia ja jopa 50—60 korville\nehtineitä vanhempiakin miehiä. Säännöllistä sotaväkeä ei tuo joukko\nmeikäläisessä mielessä ollut. Minkäänlaista yhteistä asepukua ei\nnäkynyt, olipahan vain jonkinlaisena tunnusmerkkinä vasempaan\nkäsivarteen kiedottu musta-valkoinen nauha. Marssijärjestystä ei ollut,\neteneminen tapahtui hajanaisena, oikeastaan lammaslaumaakin sekavampana\nmuodostelmana. Ja jos joskus näkyikin jonkinlaista rivistöntapaista,\nniin se lähestyessämme heti hajosi täyttäen koko tien, sillä kaikki\nmarssijat kääntyivät ympäri töllistelemään meitä tulijoita. Vähitellen\npääsimme kuitenkin etenemään, joskin vauhti oli vähäinen. Matkantekoa\nauttoi paljon myös se, että pari yksitoikkoiseen marssimiseen väsynyttä\nupseeria oli pientä juomarahaa autonkuljettajallemme tarjoamalla\npäässyt seisomaan auton astuinlaudalle ja siitä sotamiehilleen\nhuutelemalla he saivat sen verran väylää auki, että matka rupesi\ntyydyttävästi sujumaan. Pitkää matkaa eivät samat upseerit kyllä\nvoineet matkassamme seurata, sillä he eivät tietenkään voineet edetä\njoukostaan kovin pitkälle, mutta uusia tarjokkaita oli kyllä riittämiin.\n\nKun oli päästy pääjoukkojen ohi, saavutimme vähitellen etujoukotkin.\nEteemme ilmestyi Tshangtsolinin ratsuväki, jonka muodostivat venäläiset\nkasakat. Tshangtsolinilla oli nimittäin palveluksessaan suuret määrät\nvenäläisiä Amurinlaakson kasakoita, jotka aikoinaan olivat paenneet\nVenäjältä Mantshuriaan.\n\nPysähdyimme kasakoitten luo — oikeastaan kasakat pysäyttivät meidät\n— ottamaan selvää tilanteesta. He tiedustelivat uteliaina, mihin\nsaakka heidän pääjoukkonsa oli marssillaan edennyt, ja puolestaan\nkertoivat, että eteenpäin tuskin voisimme ajaa, koska kaikesta\npäättäen jo muutaman kilometrin päässä edessä tapaisimme Feng-Jushanin\npekingiläisiä puolustajia. Autonkuljettajamme oli tällä välin lähtenyt\ntiedustelumatkalle läheiseen savikylään ja toi palatessaan mukanaan\nvanhan kiinalaisen ukon, jonka oli saanut oppaaksi. Näiden kahden\nkiinalaisen neuvottelun tuloksena oli, että pääsimmekin pian jatkamaan\nmatkaamme. Käännyttiin nyt eräälle sivutielle, ja suunta oli melkein\netelään. Ajettuamme muutamien pienten kylien läpi, jotka kaikki\nnäyttivät lohduttoman autioilta ja hylätyiltä, käännyimme länteen ja\npian sen jälkeen jälleen pohjoiseen. Pian ilmestyi taas sotaväkeä\neteemme, tällä kertaa Pekingin punaisten puolustajien joukkoja.\n\nNämä uudet joukot pysäyttivät meidät ja estivät kokonaan matkamme\njatkamisen. Mutta neuvottelujen alettua pääsimme vähitellen kuitenkin,\nuutena oppaana sotilashenkilö, jatkamaan. Jostakin ilmestyi paikalle\nkiinalainen upseeri, joka mahtavasti istahti ajajamme viereen ja\nkomensi ajamaan suorinta tietä Pekingiin kuulusteltavaksi. Meille\nlänsimaalaisille hän ei kaikesta päättäen antanut minkäänlaista arvoa.\nPekingiin päästyämme joutuikin ajajamme yksinään kuulustelijoitten\neteen; me kolme europpalaista saimme sen sijaan kaikessa rauhassa\nlähteä omille teillemme Wagons Lits-hotellin edessä, johon automme\npysähtyi ja jossa kuljettajaammekin aluksi kuulusteltiin. Hänen\nkohtalostaan emme saaneet mitään tietoja.\n\nMeille länsimaalaisille matka ei siis muodostunut millään tavalla\nkohtalokkaaksi. Saimme Wagons Litsistä huoneet, ja seuraavana\npäivänä ryhdyin sitten niihin toimenpiteisiin, joiden takia\noikeastaan olin Pekingiin tullutkin, konsuliedustuksen järjestämiseen\nShanghaihin. Menin ulkoasiainministeriöön Vaitshaopuhun, missä\neräs kansliaherra kovin ystävällisenä lupasi järjestää minulle\nitsensä ulkoasiainministerin vastaanoton. Tämän kansliaherran kanssa\nja hänen aloitteestaan keskustelimme vähäsen Kiinan nykyisistä\nlevottomuuksista. Hän vakuutti, että kaikki on toistaiseksi aivan\ntavallista, jokapäiväistä, ei ole mitään syytä levottomuuteen, kaikki\njärjestyy ihan itsestään niin kuin ennenkin. Ja mitä konsuliedustukseen\nShanghaissa tulee, järjestyy sekin asia tuossa tuokiossa.\n\nMutta Shanghaissapa olivatkin vallan toiset herrat vallassa ja sen\ntähden piti yritykselle hankkia asianomaisen kuvernöörin lupa,\nPekingin herrojen valta kun näet ei ulottunut Shanghaihin asti. Minua\nkehoitettiin hankkimaan Kiinan valtiokalenteri, josta näkisin, kuka on\nmissäkin määräämässä.\n\nHankin tuon tärkeän kirjan. Sitä selaillessani näin mm. että\nMantshurian kenraalikuvernöörin virka oli »avoinna». Kun sitten\nmyöhemmin tuolle samaiselle kansliaherralle huomautin, että\nMukdenissahan on Tshangtsolin kenraalikuvernöörinä, niin hän vastasi:\n\n»Kiinan hallitus ei ole koskaan nimittänyt Tshangtsolinia\nkenraalikuvernööriksi. Hän on itse anastanut tämän tittelin itselleen.\nJa kaiken kukkuraksi hän on nimittänyt Kirinin ja Tsitsikarinkin\nkuvernöörit virkoihinsa. Nämäkin virat ovat valtiokalenterissa\navoimina.»\n\nNo, tällaisia »vacant-virkoja», »avoimia», näkyi valtiokalenterissa\nolevan runsaanpuoleisesti. Tietysti niissä aina joku kuvernööri oli;\neri asia sitten oli se, oliko heidät virkaansa laillisesti nimitetty,\nvai olivatko he omavaltaisesti virkatuolilleen istuneet.\n\nParin päivän perästä Pekingiin saapumiseni jälkeen alkoi tykkien jyly\nkuulua kaakon ja etelän puolelta. Iltaisin näkyi taivaanrannalla\npunertavia tykkien suulieskojen leimahduksia. Siellä jossain kaukana\ntaisteltiin.\n\nEräänä päivänä jo lensi Tshangtsolinin mantshurialaisia lentokoneitakin\nPekingin ylle pudottaen muutamia pommejakin. Yksi pommeista putosi\nrautatieaseman edustalle tehden pienehkön kuopan maahan, toinen\njohonkin puistoon ja kolmas kiinalaiseen kaupunginosaan, jossa joku\nnaisihminen oli kuollut. Kaupungissa oleskelevien diplomaattien\ntietojen mukaan oli Feng-Jushanilla enemmän lentokoneita kuin\nTshangtsolinilla, mutta niitä ei näkynyt pommituksen aikana eikä\nliioin myöhemminkään. Kovasti odotettiin niiden ilmestymistä\nPekingin taivaalle, mutta turhaan. Myöhemmin sitten kerrottiin, että\nTshangtsolinin ja Feng-Jushanin lentäjät olivat keskenään liitossa\nja olivat tehneet lakon! Tshangtsolin maksoi lentäjilleen 15 Kiinan\ndollaria päivärahaa (lähemmä 200 markaa), kun Feng-Jushan oli\nsiihen mennessä maksanut ainoastaan 10 dollaria. Nyt kumpikin puoli\nvaati työnantajaansa maksamaan ainakin 25 dollaria (suunnilleen 500\nmarkkaa). Lakko näytti muodostuvan sitkeäksi ja pitkäaikaiseksi, sillä\nilmapommituksia ei sitten enää tullutkaan; nähtävästi palkkoja ei oltu\nsuostuttu korottamaan.\n\nTykkien jylinä kuului nyt päivä päivältä yhä selvemmin. Wagons\nLits-hotelli sijaitsee aivan kaupungin ulkomuurin vieressä, joten oli\nhelppoa muurilta seurata iltaisin taistelun kehitystä, tykistöjen\nkaksintaistelua, ilotulitusta, jonka muodostivat yössä välähtelevät\ntykkien suulieskat taivaanrannalla.\n\nEräänä iltana nousin jälleen muurille seuraamaan taistelun kulkua.\nMuurilla seisoskeli jo paljon ihmisiä, joukossa muutamia Amerikan\nlähetystön suojajoukkoihin kuuluvia sotilaita. Siinä taistelun\nmelskettä seuratessani kuului tykkien pauhinan välissä englanniksi:\n\n»Voiko kukaan sanoa, missä Suomen ministeri on?»\n\nJoku huusi silloin vastaukseksi: »Täällä hän on!»\n\nViereeni ilmestyi pimeästä yhtäkkiä amerikkalainen sotilas, joka\nkauniilla suomen kielellä tervehti: »Hyvää iltaa!»\n\n»Hyvää iltaa. Tehän olette siis suomalainen?»\n\n»Olen.»\n\n»Amerikan suomalaisia?»\n\n»Aivan niin.»\n\n»Minnesotastako olette kotoisin?»\n\nMies veti suunsa nauruun ja sanoi: »Hyvin arvattu! Mutta nyt en enää\nolekaan minnesotalainen, sillä isäni myi talonsa. Kotini on nyt\nTexasissa, olen nykyisin siis Texasin suomalainen.»\n\n»No miten olette joutunut tänne Pekingiin sotamieheksi?»\n\n»Kas kun meitä oli kolme laiskaa poikaa kotona ja minä olen käikkein\nlaiskin joukossa maatöihin ja muuhunkin——, niin palkkauduinpahan\nsotaväkeen ja olen joutunut tänne Pekingiin. Nimeni on Siltala.»\n\nKeskustelumme aikana tykkien jylinä oli kiihtymistään kiihtynyt.\nMuurilla olevan joukon keskuudessa puhuttiin jo, että nyt käydään\n»ratkaiseva taistelu». Pilkkopimeätä oli; tuskin näki askeltakaan\neteensä, ja tässä pimeydessä vonkui joku kranaatti muurinkin yli\njonnekin kaupunkiin.\n\nKysyin Siltalalta: »Onko muitakin suomalaisia lähetystön suojajoukossa?»\n\n»On», hän sanoi, »on täällä Ohlsson. Hän on Turun puolesta. Ohlsson!\nOHLSSON!»\n\nJo rupesivat muutkin huutamaan: »Ohlsson, Ohlsson, tule tänne!» Mutta\nsamalla joku kovaäänisesti huusi: »Alas muurilta heti kaikki! Täällä on\njo vaarallista olla!»\n\nPoistuimme muiden mukana muurilta, ja siinä pimeydessä hävisi Siltala\nrinnaltani. Meni kai jonnekin sotilastovereittensa joukkoon.\n\nMonen monta vuotta myöhemmin olen Helsingissä saanut samalta Siltalalta\nterveisiä pankinjohtaja Rangellin välityksellä. Hän oli Siltalan\ntavannut Chicagossa ja Siltala oli silloin kertonut hänelle meidän\ntapaamisestamme yöllä Pekingin muurilla kevätkesällä 1925.\n\nHotelliin palattuani oli eteisaulassa edellä mainittu\nulkoasiainministeriön virkamies perheineen ja kaikkine kimpsuineen ja\nkampsuineen hakemassa turvaa ulkomaalaisten hotellista. Hän toivoi\nminun auttavan huoneen saamisessa. Ja seuraavana aamuna tuli luokseni\nmuuan kiinalainen kultaseppä. Hän tahtoi vuokrata jonkin pienen\ntalon tai makasiinin tavaroitaan, kulta- ja hopeaesineitään, varten\nja saada sen ovelle diplomaattisuojaksi Suomen lipun. Kun kehoitin\nhäntä kääntymään Amerikan lähetystön puoleen, hän väitti, että siellä\noli jo kaikki tilat varattu, ei mahdu enempää suojeltavaa. Muitten\nlähetystöjen suojat oli myös käytetty loppuun.\n\nTuli luokseni myös eräs vanha, harmaatukkainen herrasmies esittäen\nitsensä ja mainiten nimekseen Sörensen. Kun hän ensin oli tiedustellut,\nolinko todella Suomen asiainhoitaja, hän istuutui, tuijotteli hetkisen\neteensä ja kysyi sitten:\n\n»Oletteko käynyt Uudessakaupungissa?»\n\nKun vastasin sielläkin joskus käyneeni, hän kyseli edelleen: »Vieläkö\nsiellä saa lauantai-iltaisin vuokrata veneitä kun lähtee ahvenia\nonkimaan?»\n\n»En, ikävä kyllä, tunne niin tarkkaan nykyistä Uuttakaupunkia,\nmutta luulen, että kesäiseen aikaan siellä vieläkin lauantaisin ja\nsunnuntaisin yleensä käydään onkiretkillä.»\n\n»Paljonko nykyään veneen vuokraaminen päiväksi maksaa? Saako paljonkin\nahvenia tai muuta kalaa?»\n\nSörensen oli nyt valmis kertomaan koko elämäntarinansa. Suoritettuaan\nnuorena sähköttäjäntutkintonsa hän oli Zachariassen-nimisen miehen\nkanssa joutunut palvelemaan Uudessakaupungissa. Zachariassen oli jäänyt\nUuteenkaupunkiin eliniäkseen, mennyt siellä naimisiinkin, mutta hän,\nSörensen, oli hakenut ja vähitellen saanut yhä parempia virkoja Stora\nNordiska Kaapeliyhtiön palveluksessa.\n\n»Zachariassen», minä sanoin, »on minulle hyvin tuttu nimi, sillä kaksi\nhänen pojistaan on ollut luokkatovereinani ja he tulivat ylioppilaiksi\nsamana vuonna kuin minäkin.»\n\nUkko hypähti pystyyn ja kyynelet silmissä kiiltäen sanoi: »Saanko\nsyleillä teitä? Vai ovat Zachariassenin pojat olleet teidän\nluokkatovereitanne! — Kas minä jouduin mainiolle paikalle Kiinaan,\nminusta tuli lopuksi Kiinan sähkösanomalaitoksen päällikkö, olin\nkeisariaikana valtakunnan korkeimpia virkamiehiä ja kunniamerkkejä\nminulla on jos jonkinlaisia. Minulle luvattiin eläkekin ja korkea asema\nvielä tasavallankin ajalla. Mutta nyt olen kokonaan Feng-Jushanin\narmoilla. Eläkettänikään ei makseta.»\n\n»Olen käynyt kotona Tanskassakin, mutta siellä on jo kaikki aivan\ntoista, sukupolvet ovat vaihtuneet, ja minä olen naimattomana jäänyt\naivan yksinäiseksi. Olen aikoinani halunnut ja saanut korkeita\nvirkapaikkoja, paljon kunniaa, mutta tässä minä nyt istun melskeisessä\nmaassa yksin ja kokonaan toiveita vailla, kokonaan unohdettuna.\nZachariassen teki sittenkin viisaammin. Kaiken kaikkiaan, kun ajattelen\nelämääni, olivat vuodet Uudessakaupungissa onnellisimmat päiväni.\nMuistan kuinka ahvenet tärppivät ruohikon reunassa taivaan peittyessä\npunaisiin ja kultaisiin iltapilviin, veden heijastaessa kuvajaisena\nkaikki kauniit rannat ja laskevan auringon. Ne nuoruuteni onkiretket,\nne onnelliset päivät pienessä ja hiljaisessa Uudessakaupungissa ovat\nsentään jotakin tämän vieraan, hälisevän miljoonakaupunki Pekingin\nrinnalla. Siellä oli rauhaa ja viihtyisyyttä, täällä melua ja\nikävyyttä.»\n\nKatsoimme toisiamme liikuttuneina. Maassa riehui parhaillaan sota,\nmutta Sörensen muisteli rauhaisia, onnellisia nuoruutensa päiviä\nkaukaisessa Suomessa. Ja minä olin kiitollinen siitä, että hän ilman\nvarsinaista asiaa oli tullut luokseni muistelemaan ja muistuttamaan\nminua Suomen ihanasta kesästä.\n\nKiinan ulkoasiainministeriössä asiat palasivat jälleen tavalliseen\nuomaansa jo muutamien päivien kuluttua Feng-Jushanin joukkojen\npoistuttua kaupungista. Tshangtsolinin joukkoja näkyi nyt kaikkialla;\nsotamiehet tekivät ostoksiaan kaupungissa ja kuluttivat päivärahojaan\nkaikenlaisissa huvituksissa. Mutta kun heidän päivärahansa oli maksettu\nMukdenin rahan, Tshangtsolinin painattamina seteleinä, dollari päivää\nkohti, he huomasivat pian, yrittäessään ostaa itselleen tupakkaa ja\nmuuta tarvitsemaansa, etteivät Pekingin kauppiaat suostuneet ottamaan\nvastaan näitä kaupungin kauppiaskunnalle tuntemattomia rahoja.\nLevottomuuksien välttämiseksi tämä raha-asia oli mahdollisimman\nnopeasti saatava järjestykseen. Pekingissä, niin kuin Kiinassa\nyleensäkin, kaikissa tällaisissa rahakysymyksissä on kaupungin\nkauppakamari korkeimpana elimenä ja se määräsi nyt kurssin näille\nuusille rahoille, samoin kuin se oli aikaisemmin määrännyt edellisenkin\nhallituksen seteleille. Mukdenin dollari noteerattiin kamarissa 30\nsentiksi ja tämän mukaan elämä sitten järjestyikin kaupungissa.\n\nAsian nopeaan ratkaisuun saattamista vaati ehdottomasti tilanne\nkaupungissa. Tshangtsolinin joukot olivat jo väkivalloin yrittäneet\nryöstää muutamia myymälöitä, mutta kurssin tultua yleisesti\ntunnustetuksi rauhallisuus nopeasti palautui.\n\nKiinassa rahajärjestelmä on hyvin monimutkainen ja siihen perehtyminen\ntuntuu aluksi suorastaan toivottomalta yritykseltä. Rahan arvo\nmääräytyy yleensä rahan sisältämän hopeapitoisuuden mukaan, sillä hopea\non Kiinassa ainoana arvonmittana tässä suhteessa.\n\nVaikka hallituksenmuutos ei virkakoneistossa aiheuttanutkaan suurempia\nvaihdoksia — ulkoasiainministeriön virkamiehet palasivat paikoilleen\nyksi toisensa jälkeen ja hoitelivat asioita kuten ennenkin — saattoi\nse aikaan mullistuksia rahamarkkinoilla. Feng-Jushan oli ennen\nlähtöään Pekingistä avauttanut Western Hills-nimisellä paikalla olevat\nkeisarihaudat. Niistä vainajien mukaan pannut kultaiset ja hopeiset,\nusein jalokivin koristellut arvoesineet Feng-Jushan oli ryöstättänyt.\nSamoin hän oli Kulkulaitospankista ja parista muustakin pankista\ntakavarikoinut kaiken kullan ja hopean, joten näiden pankkien setelit\nmenettivät kaiken markkina-arvonsa.\n\nTällainen menettely on Kiinan hallitusvaihdosten yhteydessä varsin\ntavallista. Niinpä kaikki ne hallitukset, jotka ovat saaneet ulkolaista\nluottoa, pitävät näitä rahoja nimenomaisesti itselleen lainattuina\njoten hallituksen kaatuessa sen edustajat vievät rahat mennessään. Näin\nmeneteltiin mm. Lihungtshangin hallituksen kaatumisen yhteydessä. Hänen\nministerinsä yksinkertaisesti jakoivat keskenään kaikki sillä hetkellä\nhallituksen käytettävissä olevat rahat, sillä heidän käsityksensä\nmukaan niihin ei kellään muulla ollut oikeutta.\n\nMuutenkin Kiinan rahaolot ovat länsimaalaiselle oudot. Varsinkin\nliikkeellä oleviin seteleihin on suhtauduttava varovasti. Seteli\nvoi olla jo niin vanha, ettei kukaan enää kaupungissa tiedä mitään\nsetelin antaneesta pankista. Eikä metallirahojenkaan suhteen ole sen\nparemmin: näköjään raha voi olla hyvä ja oikea, mutta sen sisältämä\nhopeamäärä niin vähäinen, että kauppa-arvo ei vastaa läheskään\nrahan nimellisarvoa. Lisäksi on paljon suorastaan väärennettyäkin\nrahaa liikkeellä. Pekingissä ollessani olivat »parhaat» rahat\nShanghai-Hong-kong-Bankin ja Jokohama-Specie-Bankin antamat setelit;\njälkimmäisellä oli Pekingiä varten erikoiset setelit, kaupassa\ntäysiarvoisina kelpaavat.\n\nKävin kerran elokuvissa ja lunastin itselleni lipun, 1 1/2 dollarin\nhintaisen, jonka maksaakseni annoin kassaan Jokohama-Specie Bankin 10\ndollarin setelin. Sain takaisin 8 ½ dollaria: yhden viiden dollarin\nsetelin, kolme dollarin hopearahaa ja 50 sentin rahan, mutta seuraavana\npäivänä osoittautui viiden dollarin seteli aivan arvottomaksi\npaperilapuksi, kolmesta hopeadollaristani kaksi oli väärennettyä ja\n50-senttinen osoittautui olevan samaa maata! En ole itse nähnyt, mutta\nmuistan jostakin lukeneeni, että Kiinan rautatieasemilla on nähty\nlippuluukun viereen seinään kiinnitettynä ilmoitus, jossa sanotaan:\n»Väärät rahat otetaan vastaan vain niiden metalliarvon mukaan!»\nVääriä rahoja onkin niin suuria määriä liikkeellä, että yksityisen,\nvarsinkin länsimaalaisen, on parasta olla yrittämättä päästä niiden\narvosuhteista selville; saamastaan väärästä rahasta on mahdotonta\npäästä erilleen kauppaamalla sitä takaisin. Mutta kiinalaiset kauppiaat\ntulevat hyvin toimeen. Ostajiltaan saamiaan rahoja he koettelevat monin\nkeinoin: punnitsevat, naputtelevat, takovat tiskiä vasten, koettelevat\nhampaillaan ja hakkaavat niitä, ja näin he lopultakin saavat rahan\ntodellisen kauppa-arvon selville. Mutta länsimaalaiselle sellainen on\nsuorastaan mahdotonta.\n\nPalatakseni vielä asiaan, jota varten olin Pekingiin saapunut,\nmainitsen, että sain lopulta Kiinan hallituksen myöntymyksen\nkonsuliedustuksen järjestämiseksi Shanghaihin. Sinne tuli konsuliksi\nKalle Vähämäki.\n\n\n\n\nJÄÄHYVÄISKÄYNTINI NANKINGISSA 1929\n\n\nVuonna 1929 syyspuolella olin jo kerta kaikkiaan päättänyt lopettaa\ndiplomaatinurani siirtyäkseni takaisin Helsinkiin. Mutta sitä ennen\nkatsoin velvollisuudekseni tehdä jäähyväismatkan Nankingiin, joka\nsilloin oli Kiinan hallituksen pääkaupunkina. Tullessani Shanghaihin,\njosta junamatkan oli määrä alkaa, oli konsulimme Kalle Vähämäki\nminulle kaikessa hyvin avulias ja päätimme lähteä Nankingiin yhdessä.\nKiinan silloinen ulkoministeri, tohtori C.T. Wang oli sattumalta niinä\npäivinä Shanghaissa. Ja samoin kuului moni muukin Kiinan hallituksen\nministereistä oleskelevan siellä. Sain viivytyksettä järjestetyksi\naudienssin ulkoministerin Shanghain asunnossa, ja ystävällisessä\nkeskustelussa kului monta hetkeä. Puhuttiin Kiinan oloista ja vähän\nSuomestakin. Ulkoministeri arveli kuitenkin, että jos tarkoituksenani\noli suorittaa virallinen hyvästijättö Suomen edustajan paikalta,\nniin siihen olisi sopivin paikka juuri Nanking. Ja kun hän sitten\ntorstai-iltana matkusti Nankingiin, niin me Vähämäen kanssa läksimme\nsinne seuraavana päivänä. Ulkoministeri oli kyllä ystävällisesti\nluvannut järjestää juna- ja paikkaliput ja yleensäkin huolehtia\nkaikesta matkaamme varten, mutta kun perjantaiiltapäiväliä saavuimme\nShanghain asemalle, jossa oli ihan hirmuinen tungos tulevia ja meneviä\nmatkustajia, mutta pääasiallisesti näköjään aivan joutilasta väkeä,\nemme asemakonttorista asiaamme tiedustellessamme huomanneet mitään\nvalmisteluja tehdyn taikka edes varatun etukäteen meille tarkoitettuja\nlippuja, joilla olisimme päässeet aloittamaan matkamme. Lopulta\nVähämäki sai, tunnin hälisevässä jonossa seistyään, matkaliput, mutta\npaikkaliput jäivät saamatta. Selitettiin vain, että kaikki liput oli jo\ntilattu taikka myyty. Menimme kuitenkin junaan ja siellä eräs junailija\nvihdoin tiesi, että kaksi paikkalippua oli todellakin tilattu Suomen\nedustajia varten ja niin asia selvisi.\n\nMatka Shanghaista Nankingiin — n. 300 km — kulkee Jangtsekiang-virran\neteläistä rantaa. Monien kilometrien levyinen virta on Shanghain\nkohdalla hyvin tiheään asuttua: virta on melkein täynnä kaikenlaisia\nlaivoja, dzhonkkeja ja proomuja, mutta vähitellen saattaa nähdä\nvirran koko mahtavuudessaan ja leveydessään junan edetessä kauemmaksi\nkaupungista sisämaahan.\n\nMelkoisen huonokuntoisessa makuuvaunussa vietetyn yön jälkeen saavuimme\nNankingiin kello 7 tienoissa aamulla. Ulkoministeri Wangin lupausten\nmukaan piti asemalla olla Kiinan hallituksen virkamiehiä vastassa\nmeille oppaiksi. Mitään oppaantapaisia emme kuitenkaan löytäneet\nasemasillalta. Sen sijaan tietysti hirmuisen määrän matkustajia\nja korviasärkevästi huutavia kantajia, jotka heti ryhtyivät meitä\nahdistelemaan. Pakenimme Vähämäen kanssa asemakonttoriin, jossa\npyysimme asemapäällikön suojaa. Ja noin puolen tunnin päästä hän\nilmoitti, että ulkoministeriön auto on asemarakennuksen ulkopuolella,\nettä meidän olisi nyt lähdettävä sillä ja että kuljettaja kyllä tietää\nmihin mennään. Lähdimme matkaan.\n\nNankingissa ei itse asiassa ole yhtään ainoata kunnollista\neurooppalaisia varten rakennettua hotellia, mutta ulkoministeriö oli\n— tietysti takavarikoimalla jonkun rikkaan kiinalaisen omistaman\ntalon — järjestänyt asiat niin, että saimme sellaisessa väliaikaisen\nresidenssin. Tänne siis kuljettaja meidät vei, ja palveluskuntakin\njo etukäteen tiesi tulostamme, niin että huoneet todellakin oli\njärjestetty parhaaseen kuntoon. Ja täytyy sanoa, että asunto ei ollut\nollenkaan huono. Heti tultuamme tarjoiltiin teetä ja sen kanssa\nerilaisia kiinalaisia herkullisia leivonnaisia.\n\nMutta jo kello 8 tienoissa, kun olimme ehtineet kotiutua uuteen\nasuntoomme, ilmestyi luoksemme nuori kiinalainen ulkoministeriöstä\njuhlapuvussa, frakissa ja silkkihatussa ja toivotti meidät\ntervetulleiksi Nankingiin. Kun hänelle siinä huomautin, että olin\nodottanut häntä jo asemasillalla, hän selitykseksi mainitsi, että\nhänen poissaolonsa johtui siitä, että samassa junassa, jossa me olimme\ntulleet, oli myös matkustanut eräs kiinalainen kenraali Li, jolla oli\nollut erikoisen suuri kiire Nankingiin, niin että juna oli saapunut\nperille runsaan tunnin verran ennen tavallista aikaansa. Kuka tämä\nkenraali Li oli miehiään ja kuinka tärkeä hänen asiansa mahtoi olla,\nsiitä en saanut selvää, eivätkä Kiinan ulkoministeriönkään virkamiehet\nvoineet sitä minulle selittää.\n\nJo päivemmällä minulla oli audienssi ulkoministeri C.T. Wangin luona\nhänen varsinaisessa virallisessa huoneistossaan ulkoministeriössä.\nTämän audienssin aikana hän ilmoitti järjestäneensä minua varten\njäähyväisillalliset, joilla Nankingissa oleskelevat diplomaatit tulevat\nolemaan läsnä kutsuvieraina. Tällä audienssilla jouduin esiintymään\nKiinan asiain erikoistuntijana, sillä tri Wang suvaitsi tiedustella\nminulta olosuhteista Länsi-Kiinassa, lähinnä Turkestanissa, jossa\ntiesi minun tutkimusmatkoillani liikkuneen. Olen yleensä saanut sen\nkäsityksen Kiinan johtomiehistä, etteivät he näyttäneet paljonkaan\ntietävän oman maansa asioista. He ovat vuosikausia ulkomailla\nliikkuessaan ja eri maiden yliopistoissa opiskellessaan ehtineet\nmelkeinpä kokonaan kadottaa kosketuksensa oman maansa ja kansansa\nolosuhteisiin ja tarpeisiin.\n\nJäähyväisillalliseni olivat todellakin suurenmoinen tilaisuus, vaikka\nvieraita olikin vähän. Kiinalaisia herkkuja oli jos jonkinlaisia,\nja voin oman pitkäaikaisen kokemukseni perusteella sanoa, että ne\nolivat mahdollisimman ensiluokkaisia. Samaa väittivät Englannin ja\nHollanninkin edustajat, jotka myös olivat mukana. Oli paljon sellaisia\nruokalajeja, joita täytyy Kiinassakin pitää harvinaisuuksina. —\nErinomaisen hyvinä meitä siis pidettiin, Vähämäkeä ja minua.\n\nKun jäähyväiskäyntini Nankingissa oli päättynyt ja kun sen jälkeen\nolin ollut myös Tokion ulkoministeriön juhlittavana, olinkin jo valmis\npalaamaan kotiin.\n\nEn tiedä, kuinka oikeastaan diplomaattiuraani arvostelisin, mutta\nomalta kohdaltani olen ollut siihen erittäin tyytyväinen. Tulin\nsolmineeksi sydämelliset suhteet moniin ihmisiin, eivätkä tämän ajan\nhyvät muistot milloinkaan pääse mielestäni haihtumaan.\n\n\n\n"]