[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9efsnk5nNNrHsV_eJ6lIAwFLp1HUMgLEwtVrug7iOiY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3516,"Voimaihmisiä","Pennanen, Ain'Elisabet",1881,1945,"3516-pennanen-ain-elisabet-voimaihmisia","3516__Pennanen_Ain'Elisabet__Voimaihmisiä",null,"romaani",[],[],"fi",1906,32889,213916,false,76351,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Voimaihmisiä\" by Ain'Elisabet Pennanen is a novel written in the early 20th century. It offers a lyrical, psychological portrait of Hellevi Kolarila, a sensitive young woman pulled between first love, family scandal, and the competing claims of home, art, and modern independence. Her bond with the steadfast Risto shatters under a buried kinship secret, while a magnetic, worldly widow—Rouva U.—draws her toward a colder, self-styled freedom. Readers who value intimate interiority, female self-definition, and fin‑de‑siècle atmospheres will likely be intrigued.  The opening of the novel follows Hellevi by a hearth, drifting from ardent daydreams to bleak awakenings, then back into a single radiant childhood memory of her glamorous, absent singer-mother. It recounts a brief summer of love with Risto by the estate’s moonlit river—shadowed by local myths of a fatal merenneito—and the devastating letter that reveals Risto as her close kin, ending their engagement. Hellevi escapes to a nearby town as a schoolteacher, feels painfully isolated, and impulsively visits the cool, self-possessed Rouva U., whose cluttered, performative interior mirrors her aloofness. A second encounter in the park turns into a sharp exchange about women’s work, home, freedom, and desire; Hellevi imagines the widow as a living “mermaid.” When Risto’s brief note announces his new engagement, Hellevi reels, vows to master herself, and continues to waver between books, longing, and the enigmatic pull of the widow’s world. (This is an automatically generated summary.)",[],270,"Pennasen esikoisteos seuraa nuoren Hellevi Kolarilan elämää ja rikasta sisäistä maailmaa. Romaani koostuu lyhyistä jaksoista, joissa tarkastellaan ihmisten välisiä suhteita, haaveita ja tunne-elämän murroksia vuosisadan vaihteen tunnelmissa.","Ain' Elisabeth Pennasen 'Voimaihmisiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3516. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","VOIMAIHMISIÄ\n\nKirj.\n\nAin' Eliisabeth Pennanen\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1906.\n\n\n\n\n\n\n      Omistan esikoisteokseni\n      ystävälleni\n      Väinö veljelle\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTakkatulen ääressä.\nRouva U:n huone.\nEsi-isien puu.\nHellevi hakee tulitikkuja.\nVauhti kiihtyy.\nJumalien pettäjien sunnuntai.\nLauvantai-ilta.\nSoittaja puistossa.\nHarrastuksia.\nRistolan vinttikamarissa.\nKesällä.\nHellevi kirjoittaa rouva U:lle tanskaan.\nKoira saattaa Helleviä Ristolasta.\nTeatterihirviö ja satupoika.\nNälkäpeto ja merenneito.\nRisto.\nLepoaika.\nKapellimestari \"hyppää harakkaa.\"\nTuuli puhaltaa.\nKappelissa.\nKaksihäntäinen ryöppyruhtinas.\nVieras.\nHellevi saa kaksi heinänkortta.\nAlhainen-elämä 1-3.\nIrma Rooth.\nHauta.\n\n\n\n\nTAKKATULEN ÄÄRESSÄ.\n\n\nHellevi Kolarila kohenteli pienessä huoneessaan pesävalkean hehkuvia,\nhiiltyviä puita. Tehtävä miellytti häntä. Uunitulen hoidon anasti hän\naina palvelustytöltä itselleen.\n\nKeinutuolissaan istuskellen, silmät tulikielien hävitystä seuraten,\nsaattoi hän miellyttävimmin hiljaa mietiskellä erikoisalaansa:\nsydäntarinoitten hehkumista, aina ensi tuohisen hulmahtamisesta\nviimeiseen hiipuvaan hiillokseen...\n\nNiin oli Hellevinkin nuoren tyttösydämen monta tunnetta, mieltymystä\nja ihastusta tullut ja mennyt. Ne olivat hänen sepitetyn metsälampensa\nsuurisilmäisiä runo- ja satulapsia, jotka soutelivat valkosilla\njoutsenilla mustaa vettä. Hän oli elänyt tietämättään sielun kauneuden\nhaihtuvimmista sävelistä, väreistä ja tuoksuista. Sai hänen päivänsä\nelämältä ainoankin sydämellisen sanan, kauniin silmäyksen tai\nlemmekkään hymyn, siitä kehitti kiihkeä mielikuvitus ikuisen onnen. Hän\nupposi outoihin syviin silmiin, hoipertui kaartuville täysille huulille\nja... todellisuus hukkui. Untensa kammioissa oli hänellä kylliksi\nnotkeata savea ja siroja talttoja... siellä syntyivät ne ihmiset, jotka\nhän luuli ilmielävinä maailmalla kohdanneensa, ja ne olivat kaikki\nvoimakkaita, rakastavia, ihmeellisiä... suurempia kuin hän... vaikeita\nloistotekoja suorittaen, saavuttaisi hän vihdoin niiden korkean\nsuosion...\n\nNiin että jokainen, joka kehittymättömän tytön syttyvissä silmissä oli\nkaunis muodoltaan, kantoi myös aina ruumiinsa temppelissä... jotain\nhiljaista pyhää... jota täytyi hengittämättä kumartaa... Sellainen tuli\nhänen rakkaaksi haamukseen ja aika, päivät, viikot, vuodet vierivät\nlemmekkäässä, ihanassa seurustelussa tuntemattoman kanssa...\n\nEi onnellinen tietänyt, että nämät näkymättömät imivätkin verta, saivat\nsielun ja elämän hänen omasta laadustaan ja lahjoistaan.\n\nEi tuntenut nuori muuta maailmaa kuin omansa siinä, missä hänen\ntunteensa heräsivät...\n\nMutta... niinkuin hänen pystyvalkeansa palaneet puut, usein, liian\nusein romahtivat hänen jumalainsa ja puolijumalainsa särkyvät kuvat.\nPyhimykset putosivat pylväiltään, kolistelivat sopimattomasti ja olivat\nmaassa viruen tavallisesti irvikuvia ja inhoittavaisuuksiakin. Ne\nolivat tehneet jotakin sellaista, joka koski kovin, kovin kipeään... ja\nkummastuneen Hellevin täytyi pysähtyä ja aavistaa vieras aines, toinen\nveri... ruma totuus... kammoten nähdä, kuinka kylmät matelijat\nluikertelivat limaisilla sananjaloilla siellä, missä hän oli odottanut\nhehkuvan etelän ruusujen puhkeevan.\n\nSenjälkeen epäili, halveksi, pelkäsi Hellevi itseänsäkin... kammosi\nelämää mustana kuiluna ja tunsi syvästi avuttomuutensa... ei\nollut ketään, jota kohti ojensi käsivartensa... Välistä oli hänen\nheräämisensä runoiltujen ihanteittensa todellisuuteen niin järisyttävä,\nettä elinvoima tuntui kadonneen ja tylsinä tuijottivat silmät kuoleman\nkuiluun. Kuolema oli silloin hänen alituisesti takasin palaava\nrakastettunsa, joka jäisillä huulillaan kostoksi suuteli kuumeista\nsydäntä, syyttäen sitä luvattomasta rakkaudesta elämään.\n\nHiipuva hiillos... jonka hitaasti harmaaksi syövytti armoton tuli, oli\nhänelle aina ja uudestaan takkatulen runollisin aste... hauta.\n\nHellevi nousi ylös. Veti keinun alta karhuntaljan lähemmäksi uunia ja\nlaskeutui sille pitkälleen. Hiilloksen viimeiset tulisäteet loivat\nkauniin hehkun hänen tähän aikaan hieman kelmeille kasvoilleen.\n\nTaivuttaen päänsä taaksepäin, salli hän mielihyvällä lempeän loimun\nsuudella poskiaan.\n\nRintaan heräsi samallainen onnen turvallinen tunne kuin rakastava\nisoisä olisi siunaten hyväillyt.\n\nKun katseli häntä ja etenkin hänen hentoja, vienosti kaartavia\nkasvojaan, joiden ilmeessä hehkui puoleksi lapsen puoleksi taiteilijan\nelämänusko, ei olisi kukaan väittänyt että häneltä oli ennättänyt\nmitään romahtaa.\n\nHarvinaiset kultaisen ruskeat hiukset liukuivat hajallaan kapeilla\ntyttöhartioilla, putkahtivat leikinhaluisina ujolle povelle, joka nyt\nvartalon alaspäisessä asennossa näytti riippuvan kahtena rypäleenä.\nLiukkaat kiiltävät kiharat jatkoivat matkaansa tummalle taljan pohjalle\nja lepäsivät siinä rauhallisina renkaina.\n\nTakan tumman tulisessa valopiirissä loikoili tyttö nuorena, terveenä ja\nlämpimänä kuin kultaisena läikähtelevä kesäkuun ilta.\n\nOudon hyvä oli hänen olla... pitkien, pelottavien, avuttomien tuskien\nja taisteluiden jälkeen.\n\nEi mitään pahaa ollut nyt pakko ajatella... ei sitä kaikkein\nviimeistäkään...\n\nKoko päivän oli hän tutkinut vanhaa suurta runoutta. Hänen piti\npäästä utuisista metsälampitunnelmistaan, kitkeä liian haaveellisen\nkaunosieluisuuden rikkaruohot ja halpatuoksuiset sananjalat.\nTodellisuuden täytyi näyttää hänelle kasvonsa, vaikka ne olisivat\njäätävät kuin Meduusan. Kuinka, kuinka ne olivat vaikeita läksyjä,\nnuo ihmiset, pieniä ja suuria arvoituksia ne olivat! Ja kylmiä! Se\nominaisuus oli nuoren mielestä kolkoin ja käsittämättömin... Elää,\nolla ihminen, eikä olla lämmin! Hänen tunteensa hulmahtivat kuin nuori\ntulinen perhosparvi, joka uskoo kirjaviin kukkasiin. Mutta se sai\npysähtyä. Olivatko heidän kukkasensa värjätyltä paperilappuja... heidän\nketonsa likasta jäätä? Ja kuinka ne kuitenkin huutelivat ja antoivat\nmerkkejään! Ah, hän oli nyt jo sairas pettymyksistä!\n\nMutta nyt piti kaiken varmasti muuttua. Hän tahtoi oppia\nlukemaan ihmisistä vanhojen viisasten tavalla. Ensin hillitä oma\nmielikuvituksensa... hyvä jumala! millaisella vauhdilla se otti ja\nantoi. Alituisesti soitteli hänen herkissä korvissaan joku uusi hurman\nsävel. Kuiluja, kuiluja! Isien vanha taru kertoi koskenpojasta ja\nmerenneidosta, jotka sukua ankarasti öisin väijyivät ja tehtyään sille\ntuhmia pahojaan, vihreitä silmiään ilkeästi siristäen, itse kuuntelivat\nhelisevän naurunsa kaikuja...\n\nKyllä olisi Hellevi varoillaan... Ilkkuen koketeeraisi kylmille... ja\nsitten — lentäisi!\n\nTytön silmät tummenivat... jäivät liikkumattomina hiillokseen ja\nhuulet värisivät hiljaa... kuinka lentäisi hän niiden luota, jotka\ntodella olivat sydämiä, mutta niin korkealla, etteivät rakastaneet\nhäntä...? Niistä hän taisteli... Muistui mieleen sekin opettaja ennen\nkoulussa. Läksyt harmittivat isompana, olivat luonnottomia... mutta\nsen yhden tähden... luki, luki hänen ja muiden tunneille. Ei kestänyt\nhänen välinpitämätöntä halveksimistaan ja kun voitti viimein lakkinsa\nja lyyransa... tapahtui se hänen tähtensä... hänelle... ei silloin\nmillekään muulle koko maailmassa!\n\nTaistelu jalon ihmisen sydämestä oli vaikeinta, mutta myös\nluonnollisinta. Kasvamistuskat muuttuivat miellyttäväksi piinaksi\nvoiton kangastellessa.\n\nEi, tänä iltana hän ei päästäisi tuskiaan, ne kyllä väijyivät keltaisin\nkiilusilmin alla illan rauhan...\n\nHyvin häijy mato oli palvelus yhteiskunnalle virkaatekevänä\nopettajattarena kansakoulussa. Mutta se oli oikeastaan halveksittavin\nhänen murheistaan. Ja jälkeen puolenpäivän, kun koulun likasen harmaat\novet suljettiin, unohtikin hän heti pakollisen kiduttaja-ammattinsa,\njoka teki neljä tuntia päivässä sangen kiusallisiksi, mutta ei myöskään\nsaanut minuuttiakaan enemmän epäilyttäville valistamispyrinnöilleen.\n\nHänen ruumiinsa oli luotu viinille ja hedelmille ja kohtalo...\n\nHän naurahti ja hieroi taas sopua kohtalonsa kanssa.\n\nNyt oli hyvä... väsyneen hyvä... Todellisuus saisi viimeisen kerran\nsuoda anteeksi, jos hän hetken sentään kutoisi jotakin ihanaa unta...\ntai tahtoisi hän tarkemmin imeä hunajan jostain vanhasta muistosta\nuudella runouden hedelmöittämällä mielikuvituksellaan.\n\nHän ummisti suloisen raukeat silmänsä ja kuunteli...\n\nHuoneessa hengitti hiljaa lämmin pimeys... kuin joku suuri, muodoton\nhyväntahtoinen hirviö.\n\nNiin saisi olla ikuisiin aikoihin...\n\nHiljaista ja syvää... hiljaista kuin klassillisen runoteoksen lehtien\nääressä, syvää kuin Hellevin kaihoavassa rinnassa...\n\nKello löi puoli yhdeksän.\n\nHellevi hiukan säpsähti.\n\nOliko kumea lyönti oudon surullinen?\n\nKuin vanhan muiston kuolinilmoitus.\n\nMitä se oli?\n\nIlmaan tulvahti hautakammion havutuoksua, lehahtivat tuulessa kuolleen\nkynttilät.\n\nAlta kääriliinojen viittoi valkea käsi.\n\nKuka kutsui luoksensa?\n\nÄiti.\n\nSuurella liikutuksella kuuli Hellevi kutsun. Äidin luoksi kiiruhtaisi\nhän polvistumaan.\n\nJa äkkiä avautuivat muiston akkunat kuolinkammioon lainehti solisevan\npäivän suuri valomeri, haihtuivat havut, kynttilät, paarit ja\nkääreliinat.\n\nHuone täyttyi ruusuista ja tauluista, kukkaissilkkisistä sohvista ja\ntuoleista, ovissa riippui raskaat verhot ja lattian peittivät pehmeät\nmatot. Hellevi seisoi pikkutyttönä Kolarilan kartanon pianohuoneessa.\nÄiti istui soittimen ääressä ja lauloi, kaareva avokaula taivutettuna\nja katse armaasti tuikkien onnelliselle, kuuntelevalle lapselle.\n\nNäin on Hellevin ainoa muisto äidistä kokonaisuudessaan.\n\nSinä kesänä, jolloin Hellevi täytti viisi vuotta, oli hänen ankara\nisänsä, Kolarilan ylpeä omistaja, ottanut hänet kerran syliinsä nukkein\nluota lattialta ja vienyt hänet pianohuoneeseen taulukuvan alle. Kuvaa\noli lasta opetettu nimittämään äidiksi.\n\nJa isä oli sanonut:\n\n— Tuo kaunis nainen tuolla on äitisi. Hän laulaa kaukana suuressa\nkaupungissa hienolle maailmalle. Mutta nyt neljän päivän perästä tulee\nhän kotia katsomaan sinua ja minua, oltuaan poissa kaksi vuotta.\n\nJa isä oli suudellut häntä kevyesti otsalle ja laskenut hänet maahan.\nVielä nytkin oli hän tuntevinaan, kuinka isän pelottava, synkänmusta\nparta oli kutittanut häntä nenään.\n\nJa täynnä uhkuvaa iloa oli hän juossut hyvän ystävänsä, apulaisvaimon\nluo, jota tavattomain työvoimainsa tähden kutsuttiin \"Massiinaksi\",\nisän sanoja ilmoittamaan.\n\nSaattoiko Massiina ymmärtää, miten ihmeellistä nyt tapahtuisi koko\nmaailmalle?\n\nIsona ei Hellevi enään voinut muistaa ydintä ihmettelyn-tunteessaan ja\nmitä viisivuotias oli oikeastaan kuvitellut äiti-nimityksellä, mutta\nvielä oli hän yhtä innostuneesti juossut lehmikujalle ja ylpein nenin\nhuutanut naapurin lapsille:\n\n— Mutta nyt äiti tulee kotiin! jolloin isommat lapset vaikenivat\nvakavina, sillä he olivat Helleville aina nauraneet, kun tämä muiden\ntyttöjen tapaan oli pahimpia kiusapoikia pelottanut:\n\n— Minä sanon äidille!\n\nHellevin äitiä ei kukaan pienokaisista muistanut.\n\nOli tullut piioille kiivaat hommat tulisena heinäaikana, ja Massiinaa\npyydettiin lattioita pesemään, johon tämä oli vihasesti murahtanut:\n\n— Onko mulla tässä sitten päiviä ijankaiken riehua!\n\nHellevi siitä huolestuneena oli väsymättä tyrkyttänyt apuaan, kunnes\nvaimo viimein luovuttikin pestyt sylkylaatikot, jotka lapsi sannalla\nhieroi uudestaan ja uudestaan, varmana erinomaisesta auttamiskyvystään.\n\nIsä kävi kaupungissa ja tuli kotiin vaaleassa puvussa ja olkihatussa\ntuoden hienoja tuliaisia, jotka suuresti kohottivat Hellevin\nihmettelevää juhlatunnelmaa.\n\nHän rakasti nyt eniten isää, pesuvaimoa ja tulevaa äitiä. Kaikki ne\nkiihottivat mielikuvitusta laajenemaan, antoivat elämälle vauhtia ja\nvetivät pienen mukanaan suureen ja väkevään. Hellevin liikkuminen\nheidän omanaan oli turvallista, hienoa ja suloista. Siinä ympärillä,\nsuuren taivaan valomeren alla kulki ja hääräsi kyllä muitakin\nihmisiä, joita välistä ihmeesti rakasti eikä yhtään pelännyt, mutta\nulkopuolella ne kuitenkin olivat hänen piiriään ja toisinaan olivat\nne kaikki kauhean epäluotettavia, varsinkin silloin, kun muisti\nkäärmeet Miihkalin kallioissa, naapurin mustan härän tai Ryöppykosken\nkummitustarut. Oli hyvä tietää illan pimetessä lasten kamarissa, että\nisä istui seinän takana, isä, jota ei mikään vaara voinut uhata, tai,\nettä väkevä Massiina vielä viipyi kyökissä. Ja samallaisia korkeimpia\nolentoja oli äiti, joka nyt tulisi häntä lisäksi suojaamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nousi vihdoin se päivä, jota edelliset toinen toistaan palavammin\nolivat odottaneet: Kolarilan kartanon rouva tuotiin vaunuissa\npääportaitten eteen.\n\nHellevi, joka siihen asti oli juossut pojanvaatteissa, odotti portailla\nvalkosessa batistihameessa, hiukset hajalla ja siniset nauhasolmut\nohimoilla.\n\nIsä auttoi äidin maahan, jolloin tämä huomasi Hellevin, huudahti\nriemukkaasti, juoksi häntä kohden, painoi kiihkeästi rintaansa ja\nkantoi saliin.\n\nEi ikänä ollut lapsi niin hurmaantunut.\n\nJokainen solu hänen sydämessään lumoutui ihailemaan äitiä, kaikkea\näidissä.\n\nÄiti oli ääretön valo, onni... uusi.\n\nHänen kahisevat pukunsa, ruskeat kiharansa, tuikkivat silmänsä,\nnaurunsa, parfyymituoksunsa: mitään sellaista ei Hellevi ollut ennen\nnähnyt eikä kuullut.\n\nJa tämä olento, sen tunsi hän aivan selvästi, kuului kokonaan hänelle.\n\nNiinkuin äiti puhui, niin lauloivat linnut.\n\nMitä hän puhui, siitä ei viisivuotias oivaltanut montakaan sanaa.\n\nVihdoin äiti kysyi:\n\n— Joko kultarusina laulaa?\n\n— Laulaa, vastasi Hellevi.\n\nHe menivät pianon ääreen.\n\nÄiti lauloi ensin.\n\nHellevi muisti hyvin, miten terve lapsi nautti. Sävelet värähtivät sen\nsieluun välittömästi sitä suurenmoisesti avartaen, ja ennen kaikkia:\nlapsi ei tuntenut mitään kasvamistuskaa.\n\nSitten piti Hellevin laulaa.\n\nÄiti nyykäytti päätään uudestaan ja uudestaan ja katseli häntä hyvin\ntarkasti.\n\nJa kun hän oli lopettanut, taivutti äiti pehmeän käsivartensa tyttönsä\npienen ruumiin ympäri ja... itki... mutta oli kuitenkin iloisen\nnäköinen.\n\n— Niin pitää pikkulinnun laulaa ja yhä paremmin ja paljon kukkia sataa\nHelleville — noin paljon! sanoi äiti ja levitti käsivartensa.\n\nTaas silitteli hän Hellevin kiharoita, kyyneleet tippuivat silmistään,\nmutta yhä hän hymyili! Hänellä oli Valkoset pitkät sormet ja pitkät\nkynnet, joita Hellevi katseli erityisellä mielihyvällä, koska hän\nalituisesti sai toruja sisäköltä, jos omansa vähänkin kasvoivat.\n\nIsä tuli sisään ja oli aivan toisenlainen kuin ennen, vapaa ja vilkas.\nValkoset hampaat välähtelivät mustasta parrasta: isä nauroi ääneen!\n\nÄiti nousi ylös, pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja rupesi\npuhumaan Hellevistä vieraalla kielellä.\n\nJa sitten — — seuraavat aamut, päivät ja illat olivat kaikki\nkullankimmeltäviä kuin äidin tukka. Eikä Hellevi muita nähnyt kuin\näitiä ja pikkusen isää.\n\nÄidin kanssa laulettiin, poimittiin kukkia, juostiin paljain jaloin\nnurmikossa, uitiin ja otettiin auringonkylpyjä rantakallioilla. Välistä\nmentiin heinäniitylle ja vietiin työntekijöille virkistyksiä. Äiti\nlauloi sielläkin ja väki hurrasi. Kaikki häntä rakastivat.\n\nHellevi sai uusia hameita ja hattuja itselleen ja koko omaisuuden\nnukkeja varten. Nyt kelpasi hänen kulkea naapurilasten keskuudessa ja\nlahjoittaa, ei loppunut kotona kallis varasto.\n\nÄiti kertoi Pariisin boulevardien suloisista lapsista ja kuinka he\nleikkivät.\n\nTulisiko muru Pariisiin? kysyi äiti.\n\nTulisi, vastasi Hellevi hohtavin silmin, syvään hengähtäen...\n\nKysytäänpä isältä, jos murua niin vaan saa viedä!\n\nSe oli lupaus.\n\nMutta äkkiä tummeni taivas ja löi salama. Äiti sai jonkun kirjeen, isä\nsuuttui ja melkein riidellen ottivat he jäähyväiset.\n\n— Mitä minä voin, mitä minä voin! kuuli Hellevi äidin väittävän. Mutta\nparin kuukauden perästä olen ainaiseksi täällä.\n\nÄidin lähdettyä oli isä synkkä ja Hellevi itki. Kuinka häntä ahdisti,\nahdisti monta aikaa... oliko siitä hetkestä koskaan lakannutkaan?\n\nSillä ne vyöryivät hänen ylitsensä, ne suuret turmat yhä tiheämmin,\nkuin kammottavat, itkettävät arvoitukset, joiden ratkaiseminen Hellevi\nyhä siirsi: ensin äidin, sitten isän kuolema, kartanon kadottaminen, ja\nrutiköyhyys, elämä Riston, kasvinveljen kanssa, koulu ja ventovieraat\nihmiset, lauluäänen pitkäaikainen kadottaminen, ylioppilaaksi\ntaisteleminen ja nyt viimein ja kaikista vaikein... Riston ja hänen\nrakastuiksensa ja outo sukusalaisuus, joka aiheutti kihlautuneitten\nvälttämättömän eron.\n\nSiinä olivat perätysten ne vaikeat seikat, jotka olivat tehneet nuoren\nHellevin araksi, syväksi ja henkeväksi, hankkivat hänelle vapaan pääsyn\nmaailman-teatterin kulissien taakse ja saivat hänen etsimään lohtua\nomasta kehityksestään. Ja minne ei elämä nostanut, sinne nostivat\nmielikuvituksen ilmapallot, hän tavoitti päivää valjaisiinsa, oli\nuseimmiten uskovainen, mutta jumalat vaihtuivat!\n\nSe oli äidin verta.\n\nHellevi lämpeni taas uudestaan äidistä, hänen tunteensa virtasivat\nrunona:\n\n— Oi, ainoan muistoni äiti! Sinä lentelit kaukana maailmalla suloisine\nlauluinesi, kaukana kotisi, lapsesi, miehesi palveluksesta.\n\n— Ja mitä olet minulle ollut?\n\n— Ikuinen kaiho kauneuteen, oman olentoni loistoon, yli kukkien\nkulkemiseen! Elää tenhottuna, itse tenhota, ikäänkuin aina seisoisi\nkeväässä puhjenneitten omenapuiden alla, syleillä soiton, tuoksujen,\nvärien ja rakastuneitten käsivarsien... aina, aina!\n\n— Millainen olit?\n\n— Tulvahdus solisevaa aurinkoa, humina etelän öistä, aavistus elämän\ntanssivista askeleista, viehättävä nainen!\n\n— Oi, äiti! Olet vereeni sytyttänyt saman kalvavan tulen, joka vetää\nminua meriin ja aurinkoihin sinne kauas, kauas, missä miehet ovat\nkalpeat, tummat ja tuliset, naiset kuin ikuinen leikki ja laulu.\n\nHellevi hengitti syvään ja ponnahti joustavasti seisomaan.\n\nNopeasti sulki hän uuninpellit, meni akkunan luo ja painoi hehkuvan\nposkensa kylmään ruutuun, kuunnellen nuoren verensä kevenneitä,\ntanssivia rytmejä.\n\n\n\n\nROUVA U:N HUONE.\n\n\nNiin oli hän seisonut kauvan, silmät ummessa... sielunsa rytmeissä\nkeinuen. Kolina kadulta sai hänet vihdoin heräämään ja katselemaan ulos.\n\nKatu oli tyhjä.\n\nHänen huomionsa kiintyi sattumalta nuoren leskirouvan U:n akkunoihin\nkadun toisella puolella. Verhot olivat ylhäällä ja huone kirkkaasti\nvalaistu.\n\nJoku henkilö istui sohvapöydän ääressä ja selaili kirjoja. Hän näytti\nkeskustelevan jonkun toisen kanssa, joka peittyi akkunapielien taakse.\n\nÄkkiä nosti kirjoja selaileva päänsä ja katsoi suoraan katua kohti.\n\nHellevi vavahti.\n\nHän ei hellittänyt silmiään näkyvistä kasvoista, ennenkuin ne taas\ntaipuivat kirjain yli.\n\nOliko se Risto?\n\nTyttö painoi kädet sydämelleen kuin tuntien tuskan lyönnistä, jonka\nodottamatta antoi hurja, armoton käsi.\n\nHänen silmänsä eivät petä... hän ei löydä pelastusta... Risto, Risto\noli siellä!\n\nKuinka se oli mahdollista? Risto tuon tunnetun, puolisivistyneen\nkoketin rouvan luona... koomillisen koketin! niinkuin Risto itse oli\nsanonut.\n\nSelvästi eroitti tumman pystytukan, miehekkään profiilin ja korkean\nkauluksen.\n\nHellevin taistelu oli kova. Mikä oli Riston käynnin tarkoitus? Loukata\nHelleviä...? Ei, ei, eihän Risto siten ja miksi?\n\nEpätoivo, syyllisyydenkö tunne häntä ajoi etsimään lohtua ja huvia noin\nvierailta, kirjavilta mailta?\n\nEikö hän aavistanut väijyvää vaaraa, herkkä, lemmensairas poika, kun\nhän sellaisen pyydystäjän verkkoja läheni... ulkomailla taitavaksi\noppineen?\n\nMoni mies — oli kerrottu — riippui tämän rouvan kiharoissa,\nhoukuttelevan mustat kuin syntisten yöt!\n\nEi saanut joutua Risto hukkaan, Risto, jota Hellevi oli rakastanut.\n\nTemmata pois hänet täytyi, epäitsekkään rakkauden voimalla varoittaa...\npois, pois oli hänen tuleminen!\n\nHeti häntä pelastamaan!\n\nNiin voimakkaasti valtasi Hellevin sisällinen pakko, ettei hän lainkaan\najatellut, miltä tuntuisi vieraasta rouvasta, jonka kanssa he tosin\nkadulla tervehtivät, tämä ensimmäinen vierailu myöhäisenä iltahetkenä.\n\nKuunnellen ainoastaan sydämensä ääntä muutti tyttö ylleen mustan puvun,\nsitoi ohuen harsoliinan päähänsä, heitti päällystakin hartioilleen ja\nlähti.\n\nPolvet horjahdellen kulki hän kohti ankaran kohtalonsa uusia ovia.\n\nRouvan portaissa murisi suuri kahlekoira.\n\nEpäilevänä ja onnettomana painoi hän ovikellon nappulaa.\n\nKuinka ilkein meluin ilmoittikaan kello hänen uskalletun tulonsa!\n\nRouva itse tuli avaamaan.\n\nOven matalat, suuret ja kolkot lasiakkunat olivat ilman verhoja, joten\nensin oli tehtävä äänetön tervehdys oven takana, epämiellyttävää ja\nnolaavaa tulijalle.\n\nNähdessään vieraan nousi rouvan kasvoille hillitsemättömän kylmä\nja kummastunut ilme, jonka hän sentään ovea avatessaan haihdutti\nmiedommaksi.\n\nHellevi purasi huuleensa.\n\nRouvan täytyi suoda anteeksi myöhäinen aika, mutta, niinkuin tunnettu,\nrouvallahan oli suurkaupunkilaiset tavat. Sen muistaen oli uskaltanut\ntulla. Ja vierailun syy! Siinä oli oikullinen sattuma avustanut. Risto\nKolarila, hänen kasvinveljensä, istui täällä. Olisi ollut tälle asiaa,\nihan välttämätöntä, päivällä unohtunutta, täytyi vielä kerran tavata,\nennenkuin hän pääsisi karkuun kaupungista...\n\n— Eihän mitään, sanoi rouva nolaavasti, mutta vieraita ei ole, ei\nainoatahan sielua!\n\nHellevi hämmästyi: hän oli nähnyt Riston. Tumma punastus nousi hänen\nkalpeille kasvoilleen: hän ei uskonut. Risto oli varmaankin kätketty\njonnekin.\n\nMutta asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Rouva U:sta oli Hellevin\nvilkas mielikuvitus luonut hänelle mieltäkiinnittävän miehen kasvot.\n\nPettymykseen sekaantui syvä helpotuksen tunne.\n\nKyllä kiitos... oli aikaa istua, jos rouva sen salli. Hyvin kiitollinen\noli Hellevi, yksinäisyyden sabatista sai välistä ihan kyllikseen.\n\nTuskin uskalsi Hellevi katsella ympärilleen, jottei hän sanoisi\nepäkohteliaisuuksia herkillä ilmeillään. Kieli kyllä osasi, milloin\ntarvittiin, ylpeästi ja luokseenpäästämättömästi kiittää siellä, missä\noma maku moitti.\n\nMutta tarkastelemattakin kertoi ja kirkui ympäristö hänen\nvärähteleville aistimilleen.\n\nJoka taholla seinillä riippui alastomia naisen ja miehen kuvia,\n\"Moderne Kunst\" lehtisiä, ja nuorten maalarien ensimmäisiä luonnoksia\nheidän ateneum-ajoiltaan, joukossa joku tunnettukin nimi, mutta täällä\nkoristaen tauluja, joissa taide vielä uinui kapaloissaan, niinkuin\nnaisihailukin silloisen maalarin sielussa.\n\nMatalat, punasamettiset istuimet hyllyivät istujan alla pumpulin\npehmeinä, upottaen velttoihin makaaviin asentoihin.\n\nKaapit, kirjahyllyt ja pari pöytää olivat kuin eri huutokaupoista\nhuudetut; mikä näytti kuuluneen jonkun käsityöläismestarin salin\nkalustoon, mikä oli kerskaileva voittomerkki vanhan aatelisnaisen\nboudoarista, raastettu tänne mahdollisesti hyyryn panttivelkana.\n\nKokonaisvaikutus oli ehdottomasti halveksittava, varsinkin,\nkoska rouva kävi rahallisen maineessa. Huoneeseen oli koottu\nperuja ainoastaan kullalle herkän talonpoikaisveren anastuksista,\nsitten kaupunkilaistunutta, sorvattua koreutta, käsityöläisten ja\nporvareitten antamia ensi-vaikutuksia ja viimein... kaiken kultaavana\nsivistyksen leimana, rouvan koulunkäynnin ja ulkomaanmatkojen\nsaatto, entisyyden dekoreeraus: kaikkialla tuhlaavasti lainehtiva\nmoderni kaunokirjallisuus, lahjoitetut maalaukset ja ulkomaiden\ntaidegallerioista ostetut valo- ja painokuvakokoelmat.\n\nJa kaikkea oli ahdettu tungokseen asti, ja kaikki oli auki, vedetty\nkatseltavaksi... Ei missään pientä, hillittyä nurkkaa, jossa huoneen\nhallitsijatar olisi yksinäisyydessä viettänyt lepo- tai hartaushetkiä...\n\nNiin oli kirjoituspöytäkin täynnä tavaraa, jonka olisi luullut\nlaatikoiden kernaammin kätkevän... jalustimilla raottivat kirjeet\nkoteloistaan, avonaisista rasioista kiilteli ja hohteli sormukset,\nrannerenkaat ja rintaneulat.\n\nAinoastaan kaappien laatikot olivat suljetut... mutta saattoi\nkuvitella, että niillä olikin tyytymätön, vaivattu ilme.\n\nHuoneen sisustus oli kokoilevan, varastelevasti ahnehtivan, säädystä\nsäätyyn tavoittelevan naisolennon synnyttämä, ensin sattumalta ja\nitsetiedottomasti, kaiken hyväksyen... sitten valheellisen, matalan\nhengen koristelukaipuu, hätähätää ja rahoja kitsastellen tyydytetty ja\nlopuksi... hienoon, taiteelliseen ponnistelevan, mutta kehityskyvyn\npuutteessa avuttoman, vaistoissansa ja maussansa alituisesti erehtyvän,\npettyvän, häpeevän käden siirtoja...\n\nHellevi kärsi... ajatteliko vai tunsiko hän tuon? Olisi ollut parasta\nheti palata.\n\nMistä hän puhuisikaan? Itkuun hän oli purskahtamaisillaan joka hetki...\n\nHän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan\nmaalausten eteen.\n\nRouvan täytyi suoda anteeksi... Hellevi oli tänä iltana kokolailla\nhermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun\nikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista\nvaikutteista...\n\nRouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana,\nlevollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan,\nkuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.\n\nSilmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista... Valkonen tassu oli\nkoossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.\n\nHän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän\ntahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin\npaikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat\nkuuntelevat... kuuntelevat ja halveksivat... jutteluni hänelle on\ntähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät,\nvalmiit vääntymään ilkeään hymyyn... Kaikki hänen kasvoissaan on\ntervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta...\nHyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla\nhulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja\nvierastavampi?\n\nRouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen\nvai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi\ntai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin...\n\nOvatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli\nHellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä...\nkummallisen, kummallisen ylpeä tämä... miksi minä viivyn...?\n\nHellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan... rouvahan oli\nkoketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin\najatuksiin ja keskusteluihin... hänelle saattoi puhua mistä tahansa.\n\nJa Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti,\nniinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat,\nviehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.\n\nPulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria.\nJoskus värähti ääni... tuskan salaisuus alla oli paljastua...\njoku avomielisyys karkasi kahleistaan... mutta yhä hän pienellä\nponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli\nitsensä.\n\nJa rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi... nauroi\nääneen... loppuun asti... huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään.\nToiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin \"mainioina\".\n\nArkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja\nujostutti... mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!\n\nOlihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui... kylmiä,\nvieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille\nrinnoille.\n\nJa täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi\nunhottua... ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei\nunikaan armahtanut.\n\nRauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu\nmaanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun... lepäsi\nraudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan... tuska, jota hän ei\nymmärtänyt...\n\nJa niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta,\nmikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän\noli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi... toisenlainen, kuin\nköyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma,\njossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.\n\nHän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä... korvissa helähti kaukaa\nvieraan naisen nauru...\n\nKuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt\nmieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru... eri\näänilajeissa... eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien...\näänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen...\n\nHän on varmaankin päättänyt aina nauraa... se tekee hänet niin\nvoittorikkaaksi... hallitsevaksi... yli muiden...\n\nKun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan\nhermostuneesti huudahtanut.\n\nKuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru\npurskahtanut melkein brutaalina...\n\n— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun.\nMinun elävä merenneitoni!\n\nEhkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa...\n\nOliko ilta tuonut jotain uutta?\n\n\n\n\nESI-ISIEN PUU.\n\n\n    \"Und mein Stamm sind jene Asra,\n    welche sterben, wenn sie lieben.\"\n\nNuori rakkaus... se toi nuoret tuskat... alituisesti vapisevat,\nkyynelöivät... suuteloista lohtua juovat.\n\nOli Hellevi elänyt ihanan unen... toden, kumman, ryöstetyn...\n\nRyöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä... rannan\npuisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.\n\nLehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat\nhe nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon\nsyttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät\nsilloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa\navarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.\n\nElämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä\nyötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon\nhukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.\n\nHe olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen\nRisto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin\nsoitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat\nvaristelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi,\njoka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä\nistuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä\nRistoon nostaen.\n\nSuureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.\n\nMutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä,\njoita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää... katosi ja\nilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha\nja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi,\nkuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan\ntäyttäen... siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli\nhulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien,\ntoisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä\nnukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan\nvihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito\niski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi\nryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena... heitti sitten huima\nkuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan\nvihaseksi ja kiukusta karjasi...\n\nAlotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan\nlaulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat\nlehtimajan hellinä kuutamo-öinä:\n\n    Ei sitä kukkaa nousekaan,\n    tulipuna tuhmaa kukkaa,\n    ja tyttö on itkevä turhaan vaan\n    ens'lemmen ikuista hukkaa.\n\nJa koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:\n\n    Ja ei sitä maljaa juodakaan,\n    tulimalja, onnenjuomaa,\n    ja poika on liehtova turmaa vaan,\n    jos lempi ei kosken suomaa.\n\nJa sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa\nkäsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian\nkuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa\nhyppyänsä.\n\nSellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa.\nKoski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen\nottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen\nkolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa\nja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä\nneito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka\nkolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui\naniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet... mutta sen\nsijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai\nkuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.\n\nKuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat\nonnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta\nvierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.\n\nNiitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he\nunhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta\nsäikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina\nodottivat häijyjen hälyytyksiä.\n\nOlivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.\n\nMutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta\ntunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka\nilosesti kilisten vieri koskeen.\n\nHe muistivat tarun ja nauroivat.\n\nKatsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja\nonnettomuutemme.\n\nJa kosken kuoro lauloi pitkään... hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui\nruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha\nrikas kuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään\nrauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa\nliikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten\nperheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli\nkihlausajaksi erityinen kirje osotettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä\nihana, kumma, ryöstetty uni.\n\nMutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta\njätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä\navuttomista.\n\nNäin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.\n\nOli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle\nsinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: \"Nyt toveri, kun minä lähden,\njää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen\nyrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta\nsen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti\nRistolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin\ntoimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja\nlasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua\nlue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja\nanna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta,\nkuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut.\"\n\nNiin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli\nkulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.\n\nRisto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten\nsen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.\n\nJa sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja\nlukenut.\n\nMutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun\njärisyttäväksi.\n\nRiston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten\nnuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.\n\nOli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset\nolivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota\nei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset\navioliitot.\n\nJa Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka,\noli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun\nonneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden\ntakia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa\nrakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta\noli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa.\nHerkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan\npakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan,\nkoska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti\ntoiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan.\nVanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja\npalasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin,\njolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin\nKolarilaan.\n\nSuvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään\nliittoutumista.\n\nMutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja\njoko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä\nonnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta\nlähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada\nviransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan\nhänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa\nja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten\nomistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin\nuusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet,\nkehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.\n\nNiin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän\nHellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen\nolentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan\ntummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä,\nsillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.\n\n\n\n\nHELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.\n\n\n— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton\neläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi\npoljettua kaupungin puistotietä.\n\nMaailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän\nliikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla\nvarmaankin harmain täplä... ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi\nkuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi\nosannut löytää...?\n\nHän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään\nvaipua...\n\nSydän muisteli taas... koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?\n\nEi koskaan.\n\nTuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.\n\nHän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon,\njoka isän kuoleman jälkeen oli koti!\n\nKoti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa\nmitään pyhempää?\n\nKoti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin,\ntenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta,\nmissä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti\nliekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä\nkauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti\nsalaisimman hellyyden-kaipuunsa... mutta ihmisillä täällä ei ollut\nkoteja... hän ei tiennyt, mitä niillä oli... vain ruokapaikkoja...\nyösijoja... tai ei sitäkään...\n\nJoku nainen ilmestyi käytävän päähän... kauvempaa katsella kuin\nmuodoton, heiluva säkki... töyssähdellen kummallekin sivulle.\n\nMinun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia\nnyt erityisesti havainnoistani... Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän\ntietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu\nminulle!\n\nTahtomattaan hän antaa... hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan\nmuotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.\n\nTämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa\npitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita\nkuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi\nmennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.\n\nSähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä... valkoinen\nsamettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame...\nvarmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista\nja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär,\nkuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien\ndekadentti-runoilijoiden \"suloinen synti\", pienellä jalallaan\nihailijoittensa niskoja polkeva...\n\nNainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville,\nnyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.\n\n— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti\nilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä\nkuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!\n\nHe nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.\n\nJa mitä nyt kuului!\n\nNiin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja\npaloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!\n\nRouva nauroi:\n\n— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä,\nmutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista\nkuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti,\nalapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.\n\nRouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi\nsitten äkkiä:\n\n— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas... heiluttaen korkealla\njalkaansa...\n\nHän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa...\n\nHellevi tuli melkein pahoilleen... kuinka vähän oli ihminen\nitsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia\nolivat kaikki arvostelevat...\n\n— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse\ntehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne\nseuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne.\nAinoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä\nonnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa...\n\nMutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän\npiti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta\nankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen,\ntasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on\npyrittävä.\n\nHän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.\n\nHellevi kävi levottomaksi.\n\n— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi\nvoi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.\n\nHän innostui enemmän:\n\n— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin\njoku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen\nuudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.\n\n— Ajattelin äsken juuri kotia... kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin\ntulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa... unohdan talven lumet\njalkojemme alla... vainuan, hengitän tuoksuja... salin akkuna ja\npöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä... Ah!\nyli kaiken läikkyy päivä... värit soivat... huonekalut seurustelevat\nviehättävissä, kutsuvissa ryhmissä... rakkaat, vanhat muistot kuiskivat\ntaruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi\nluoda ja elää... Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit\nsointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En!\nTulee aamuaurinko... huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii,\nsoi... Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään... huoneessa murehtii,\nkaihoo, lempii, kyynelöi!\n\n— Kodissa hehkuu elämä... sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen...\nTämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan\nja yön kammon... vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla... Täällä\non suojassa hennoin, herkin, hienoin... yön salaisuus...\n\n— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!\n\n— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!\n\n— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein\nystävällisesti.\n\n— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle\ntoimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen.\nJa kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa\nheräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme...\ntavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen\nkomentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt\nja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut\nja \"aatteellinen\" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat\nhameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta,\nylimalkaan, pidä \"totuus\" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut\nkonttoorissa tai jonkun kauppiaan \"kassörskana\", syö, juo, pue, pese\nja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään\nmiedommin viotettuna \"hermohoitolaan\", ja järkesi kipinällä, mikä\nsurullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille!\n— Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin\nturhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista... Heidän\nrautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee...\ntahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät... lentää\nlintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn\nsaaliin kimppuun... hoitaa ja helliä pesäni poikasia... tai hyppiä\noksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo\ntunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen\nterveydestään!\n\nMutta nyt... etsin... ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien\nsynnyttämiseen... En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.\n\n— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti\nrouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.\n\n— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja\nmikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini\nmuodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni\naaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani\nymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän\nraha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!\n\nHellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat\nnauramaan.\n\nJa nauraen jatkoi hän:\n\n— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta\ntoistaiseksi, katsokaas: \"Kapinoida orjan ylhäisyys!\" Kapinoitsen\nkuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani\nvastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit\nottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia\nintelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat\nollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun\nikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan\nyliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät\nnaiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista\nyhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren\nrakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi,\nvaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle.\nLuonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa!\nLuonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan\nkuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle\nvoimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti,\narmahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei\nmuita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.\n\n— Mutta nyt... huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria,\nkunnioitettuja, uskottuja?\n\n— Ja mistä tämä valta yli muiden?\n\n— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene\nhedelmöittämään todellista naisfanttasiaa... he pelkäävät naisellisen\nnaisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista\nja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle\nnaiselle ääni-oikeus!\n\nHe nauroivat.\n\n— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin\nhoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville\nkokouksiinsa!\n\n— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki \"asiat\". Olen\npuhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen,\nkun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!\n\n— Te olette kovin eroottinen!\n\n— Onko se vika? Hellevi hymyili.\n\n— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi\nrouva hyväntahtoisesti.\n\nRouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli\nhänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä\nohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.\n\nHän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli\nselittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli\nkadonnut... merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.\n\nMitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili...\n\nVärisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?\n\nKenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä... ystävätär?\n\nRouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä... hänen valkea lihansa\noli kuin hedelmää... Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa\nvaatteissa... ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota... hän oli\nvarmaan kauneimmillaan alastomana.\n\n— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät\nkeksivät... tahtoisivat he teidät alastomana...\n\nRouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.\n\n— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin\netevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea\nmestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai\nalastomana!\n\nHän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.\n\nMolemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,\n\nRouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon\najatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi\nsalaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden\nkanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita\nja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.\n\nHän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas,\nja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän\non toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen\nitsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka\non liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt\ntäällä. Miksi sanoi hän äsken: \"naiset ja muut idiootit,\" ehkä hän on\nsyvä, verhottu...\n\nHellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi... teki mieli sanoa jotakin\nhyvää, sydämellistä merenneidolle... ehkä se vastaisi...?\n\nMiksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän\nedelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja\nkiittää... Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan... hän\nei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa\nkehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni\nerilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni... hänen ansiotaan! Hän\ntulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka\ntapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.\n\nJa sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu... ja jää\nimartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!\n\nHänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen\nriippuvaan lettiin... nykäsköön kuka uskaltaa!\n\nNähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen\nkyyneliin, tenhoovin näky!\n\nRinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä... lyhyt vartalo ja lantiot\npitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina... näen hänessä itsekkään,\nalkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen...\n\n— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä... minusta te olette kuin\nsalaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä\npaha...\n\n— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa\nvaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina\nrunoja tai karrikatyyrejä itsestäni.\n\nRouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta...\nhän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.\n\nSe oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan\ntapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä\ntoisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä\nei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.\n\n— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien\nojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.\n\nPalellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan\nkotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai\nvähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä\ntavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä\nikävässäni... ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja\nympäristön.\n\nUusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat\nminua vastakohtaani...\n\nMutta niinkutsutun \"koketin\" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan\nja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen\nkoketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa\nratkaista tämänkin arvoituksen.\n\n— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.\n\nTulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!\n\n\n\n\nVAUHTI KIIHTYY.\n\n\nPari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten\nvuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.\n\nKohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet,\nhän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.\n\nVain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä\nväsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa...\n\nEi nähnyt nuori päämäärää itselleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti\ntarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston\nlähettämäksi.\n\nTytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana\nmielenliikutuksesta.\n\nMitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?\n\nVain muutama rivi... Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista.\nYmmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut... toivoi samaa \"rakkaalle\npikku siskolleen\". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!\n\nSehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!\n\nHellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi\nvähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.\n\nPuolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan...\n\nMiksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?\n\nKun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä\nsamea... huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän\nmaailmansa järjestyvät... he imevät uusia elinnesteitä... uutta\nrakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä... Aurinko lämmittää\nheidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja\nrauhaansa... minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista\nkiitollisena...\n\n— Olen hullu!\n\nSehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!\n\n— Olisinko minä odottanut Ristoa?\n\nPimeä itsekäs!\n\nVoimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti\nnuoren tahtonsa täydellä voimalla.\n\n— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina\nja uudestaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\n17 p. Joulukuuta 19—.\n\nKuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan\nkukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus,\ntaisteluitta onneen uskoi.\n\nNyt... pelkään ja vapisen... yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa\nveikkoa... tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun...\n\nTaistelen. Sitten tulee kiire... kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni\npäämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma,\nkammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni\nhalveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua...\njoku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.\n\n— — —\n\nKuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta...\n\nTekee niin kipeätä... aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla\nkirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani\nhehkumaan tulikirjaimina.\n\nMuut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma\ntäällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän\nsulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!\n\nVieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä\nlähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja...\npalohaavoja saavat käsistäni.\n\nLukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru... En ole syntynyt yksinomaan\nsairaanhoitajaksikaan... rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen...\nhakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah,\ntämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!\n\nKirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.\n\nKamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet,\nharmaat posket, ulkona paleltaa. \"En slamsig drottning\". Loistokauteni\nhuolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni\nrajummin, että iltapäiväseura puuttuu...\n\nTuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat \"kokettia\nHelleviä\". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.\n\nNiin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman.\nKoko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties\nsiitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli\nmeidän kylän taivaan!\n\nEikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? \"Voimaihminen\"! niinkuin\nhän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan?\nRouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee\nulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja\nvanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!\n\nHän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa...\nkierittää hengen lankaa kerälle... säilyttää ja säästää...\n\nJos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja,\nmitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee\nsen, niin pääsee.\n\nMutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista\numpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa\nkäsiin!\n\nMutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo?\nKatselen ulos akkunasta: rouvan luo!\n\nMuistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —\n\nLuulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla\nkukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa!\nHänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa,\ntuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua.\nYksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei\nnäy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)... vanhemmistaan, kuolleesta\nmiehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen\npuhaltaa sauhuna ilmaan.\n\nNäin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n\nkaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n\nlantioita jaketin päältä.\n\nMuut jutut ovat tämän sukua.\n\nKukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?\n\nMe leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!\n\nHän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan,\nmerenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.\n\nKirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija,\nruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —\n\n\n\n\nJUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.\n\n\n— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä\nsunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi,\nettä oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä\nihmisiä.\n\n— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä\nvaikka sudelle!\n\nHellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin\nhermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin\nvieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan\nluo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika.\nTuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska\nnähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui\nsilminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.\n\nOliko hän virkistynyt?\n\nMitä toi hän saaliina sydämessään?\n\nSen tiesi, hän ei kelvannut sinne!\n\nEi niin kuuma, herkkä... samalla onneton ja onnellinen.\n\nKuinka nytkin?\n\nHän menee sen ja sen perheen luo.\n\nSeura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.\n\nKeskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.\n\nSanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät\nja arvostelevat kilvan.\n\nKumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita,\nhyödyllisiä yhteiskunnassa.\n\nTuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta...\nkeskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan\ntotuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.\n\nMitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!\n\nOlla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.\n\nEntäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?\n\nHiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että\nromaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!\n\n— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies\npikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta\nsoittaa! Ainoastaan \"kissan valssia\"! — Mutta lausuu runoja! Avuton\ntuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen\njonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja... kiusaantuu\nheti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen\nkiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut\nkunnioittavat esitystä.\n\nHellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan\nrunonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.\n\nTuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne\nkeskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen\nlausumisestaan.\n\nPerheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.\n\n— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.\n\nHellevi otti, kiitti ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: \"Lukekaa\ntämä\", omituisen tunteellisesti... kuin haluten auttaa, puheli Hellevi,\nistuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten\nvaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle\nsuosittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän\nkatseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti\nnauraen:\n\n— Oletteko ottanut belladonnaa?\n\n— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt\nuuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä,\nnaurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on\ntaivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti\ninhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä\nhennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme\njalkaamme kiveen loukkaa.\n\n— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva\nuteliaana.\n\nMutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä\nluo.\n\n— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia...\nkenties teitä huvittaa... halusitte kerran nähdä äitiäni.\n\nHellevi toi rouvalle albuminsa.\n\n— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei\nole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli\nmaalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille,\ntietysti!\n\n— Tuossa Risto... jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.\n\n— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään\naiheettomasti liioitellen.\n\nKun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti\nohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.\n\nHellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.\n\nMillainen otsa se olikaan... suuri, pyöreä, taaksepäin... omituinen\nharvoine kulmakarvoineen?\n\nOliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä\nlahjoja...? Tai varsin typerän...?\n\nRouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme\nkasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä\ntavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan\nyli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis,\nhedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.\n\n— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.\n\n— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus\nsynnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat,\nvastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.\n\nRouva oli kokonaan voitettu.\n\nHän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:\n\n— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.\n\nMutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:\n\n— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa...\nei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!\n\n— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin\nimette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan... Teidän\nmerenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta\nsalaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset\nnuorukaiset...\n\n— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne\nmyrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita...\n\n— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden\nnesteitä... tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat\nteiltä rakkautta ja te viivytätte... kiihdytätte... kiusaatte... näen\nsärkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei\naavistakaan...\n\n— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne\nkiertäen ilmoja... hitaasti tappaen.\n\nHellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan...\n\nRouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi\nhän uudestaan ja uudestaan:\n\n— Bravo, bravo, bravo!\n\nHe nauroivat ja katselivat taas albumia.\n\n— Katsokaa Riston tätä kuvaa... se on luonteenomaisin. Luja otsa\nja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja\ntäyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset\novat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki.\nIhastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on\noppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet\nhymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten.\nPystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja\nnauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.\n\nHäneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista\nmies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä\nkosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan.\nRiston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme\nuimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja \"lepäämään kuollutta.\" Pelkäsin\niltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei\npelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista\nuskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat\nkurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen\nmetafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja,\nrunsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti.\nJa eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän\nopetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan\nhienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän\nluotettava kuin hauta.\n\n— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.\n\n— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli\nmelkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.\n\n— Oliko hän serkkunne?\n\nHellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.\n\n— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt\nliian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta\ntyttöä.\n\n— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän\nteeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.\n\n— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän\nmiellyttävästi hymyillen:\n\n— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset\nvanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi\nkertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen\nkirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on\nsiellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos,\noletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?\n\n— Ameriikassa!\n\n— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat\nvanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota\nolin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta \"liittoni\" ei kuitenkaan\nkestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä\nja kuoli.\n\n— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.\n\nRouva nauroi:\n\n— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin\njuuri olen rouvakaan.\n\nHellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi,\nalkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat.\nKoska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi\nheidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan\nhuuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut\nsohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa\nkeinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.\n\nYhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku\nheidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.\n\nNiin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.\n\nVilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja\nportaita. Koira ei enään murissut.\n\nJa täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan\nlukemista.\n\nJo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän\npunastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.\n\nJa rouva luki vakavana ja ääni värähteli.\n\nKerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas,\nmuodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.\n\nKappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.\n\nVihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti\nkirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.\n\n— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.\n\n— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka\nkaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut\nvaikea ymmärtää!\n\nMutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.\n\nTäynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi.\nMillaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan\nnaisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki\nhän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta.\nTietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!\n\n— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.\n\n— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin\nhelposti!\n\nSe masensi Helleviä.\n\nTyönnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis\nantamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta\ntämän naisen voimaan ja terveyteen.\n\n— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin\nte olette, lisäsi rouva lempeästi.\n\nHellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla\navomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja\nsatulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.\n\n— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.\n\n— Hän oli loistava!\n\nJa tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!\n\nHellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa\nrikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä.\nHän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan... nyt saattoi kertoa\ntarinan kosken rannalta.\n\nSyvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:\n\n— Me olemme rakastaneet toisiamme...\n\nHuoneessa oli hiljaista...\n\n— Hän oli setäni ja enoni...\n\nJa hetken kuluttua...\n\n— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.\n\n— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti\nkulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen\nkiini tunnelman ohjaksista.\n\nHellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet\nhänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: \"setäni ja enoni\".\n\nJa hän kysyi vielä:\n\n— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita,\njotka syntyvät läheisen veren välillä.\n\n— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset\nvoivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä\nehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.\n\n— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut\najatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme\ntaiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen\nmielikuvituksen lennossa.\n\n— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta,\nimarteli rouva.\n\n— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?\n\n— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan\nhuomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan\npäiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen\nkaikesta.\n\nHeidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden\nhienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta\naukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.\n\n\n\n\nLAUVANTAI-ILTA.\n\n\nOli lauvantai-ilta.\n\nHellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.\n\n— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka\nfysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä\nnainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta!\nMikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa,\nalituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa\nhänen hentoa naisellisuuttaan... Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä\nkarkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä\nkissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas!\nOlin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa\nmiestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan,\nnainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen\n— klassillinen emännöitsijä!\n\nYksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!\n\nLampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun\ntuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä\nO.O.\n\nHellevi viivytteli lukemistansa.\n\nHän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka\nesittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.\n\nJa niihin hän jäi... aina yhtä ihmetellen...\n\nMitä etsi mielikuvitus?\n\nMiksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?\n\nOliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli... demoni...\ndemoni?\n\nTaulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä\nvarjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi\non Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja... kaunis... hän, Hellevi,\nrakastaisi...\n\nKätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman\nkauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut\nteosta \"Demon\".\n\nPäätään pudistaen katseli hän ihmetellen ja kuuli kuin sävelen\n\n    \"Es träumte mir einst\n    von wildem Liebesglühn.\"\n\nSe oli niin tummaa ja ihmeellistä kuin koti puiston yö, jonka yli\ntähdet tuikkivat.\n\nMutta kenties sitä ei saanut ajatella, eikä sitä voinut keltään kysyä?\n— — —\n\nVihdoin kävi hän käsiksi runoteokseen ja alkoi hiljaa lukea.\n\nMutta jo ensimäisissä säkeissä aavisti hän uuden tuntemattoman sielun\ntuoksun... ja luettuaan eteenpäin, tunsi hän hengittävänsä harvinaisen\nsyvää kauneutta.\n\nKädet polvillaan hiljeni hän yhä hartaammaksi... melkein hengittämättä\nseurasi hän säe säkeeltä, runo runolta...\n\nRunoilija nousi... mutta kuta korkeammalle tämä ulotti, sitä oudompi\nahdistus täytti tytön poven... selittämätön tuska rupesi viiltelemään\nhänen sieluaan... hän ei voinut enään sanaakaan jatkaa.\n\nLaskien kirjan kädestään, peitti hän kasvot käsiinsä.\n\nTuskaansa hän kuunteli...\n\nJoku hengen uusi aavistus vaati syntymishetkensä...\n\nKuka hänelle puhui?\n\nUusi... kaikkein uusin: ikuinen rakkaus miehen sielussa, tyydyttämätön\nsydän... sukua Hänelle, joka keksi helvetin lemmettömille, Hänelle, —\nnyt alkaa hän ymmärtää — jonka juuressa Magdalenatkin kirkastuivat ja\nsaivat sielun... Kun hän kulki ja opetti, seurasivat he lumottuina...\nyli ymmärryksen autuaina... katseet riippuen Hänen huulissaan, Hänen\nsilmissään... Naiset saivat sielun, kasvoivat rauhattomuudestaan,\nvalheellisuudestaan, päämäärättömistä askeleistaan, heräsivät runoon\nja ikuisuuteen. Nyt he elivät niinkuin _yksi_ tahtoi... oppivat\nhorjumattoman uskollisuuden _yhdelle_. Magdaleenat luopuivat öistään,\nkullastaan ja rikkauksistaan... Hän antoi heille suuren rakkauden...\n\nKuka toi nämä ajatukset? Kuka hän oli?\n\nMiehet itkivät ikuista rakkautta. Se ei säilynyt heidän povissaan, se\nhaihtui heidän naisiensa sydämistä. Nerot koittivat turhaan pidentää\nsen ikää... he vihasivat ja syyttivät naista...\n\nSyntyi joskus ihmeellinen... viemään naista eteenpäin... naisen\nunelmain tyydytys... synnitön, korkea, jonka edessä hiljaisin naisessa\nsyttyi, tuli luvalliseksi, pääsi kauniimmin päämäärään, ja pyhittyi...\nsuuri elämä vierähti eteenpäin ihmiskunnan päämäärää kohti.\n\nTuntematon toi nämät ajatukset.\n\nSuuret kyynelet tippuivat Hellevin silmistä, hän alkoi taas lukea,\nja yhä lähemmin puhuivat runot hänen sydämelleen. Niissä väikkyvä\nnaisihanne oli hänen oman aavistuksensa äärimmäinen uni, se haamu, joka\ntanssi hänen edellään, kun hän hämärissä ummisti silmänsä ja vaelsi\nmielikuvituksensa puistoissa.\n\nHän tiesi, mitä olosuhteet siltä haamulta söivät... kaiho kalvoi\nkukkasvalkeuden, tuska poltti ranteet... elämä otti hänen rakkautensa\nnäkyvän hedelmän... hänen kauneutensa todellisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRunon henkilöiden askeleita johti onnellinen rakkaus... he toteuttivat\nsen unen, jota vuosisadat uneksivat, perustivat maan päälle\nonnentemppelin, jossa elämä eristyi korkealle ympäristöstään, vierähti\ntuhannen vuotta eteenpäin ja synnytti uuden, lumoovamman ihmisen. — — —\n\nHellevi oli lakannut lukemasta...\n\nHän istui liikahtamatta paikallaan.\n\nKuunteli taas...\n\nAavistukset sukeltivat syvyyksiin...\n\n— Tuska on rumaa... tuska ottaa ruumiin... Tuska tekee elämän\nalhaiseksi...\n\n— Minä lakkaan kärsimästä... minulla ei ole syytä kärsiä, jos voin\nlakata...\n\n— Minä en kärsi...\n\nHän liukui hiljaa sohvalta maahan taljalle polvilleen.\n\nKirjan hän painoi rintaansa vastaan.\n\nJa oli niin hetken, syvän, syvän hartaana.\n\nAutuaallinen, ennen tuntematon voima kohotti hänen päätään, kaula\nkaartui taaksepäin, huulet aukenivat...\n\nOli kuin katto ja seinät olisivat liikahtaneet, ilma aaltoillut ulkoa\nvapaana, laineillaan kantaen etäisen soiton hillittyjä säveliä... pyhiä\nlauluja uudesta maasta... mustimman mehuisesta, yllänsä yön kimalleleva\ntaivas... jonka joskus aamun aurinko vallottaisi...\n\n— Sinne, hengittivät Hellevin huulet tuskin kuuluvasti.\n\nHän taivutti päänsä sohvan reunaa vastaan vaipuen syvään suloiseen\nrauhaan...\n\nMaa oli vihdoinkin muuttunut siksi suureksi äidiksi, joka rakastavin\nsilmin levitti käsivartensa ja siunaten painoi tyttärensä lämpimälle\npovelleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun palvelija tuli hakemaan neitiä illalliselle, nukkui tämä taljalla\nkuin onnellinen lapsi, punaruusuinen kirja painettuna povelleen.\n\n\n\n\nSOITTAJA PUISTOSSA.\n\n\nHelleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän\ntunsi... se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se\nkukkisi... satoja ruusuja...\n\nKoko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän\nsaattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat\nihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin\nrauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten\nvärähdyksiä.\n\nMutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan\nhuoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren\nrunollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.\n\nEilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja\npää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään...\n\nKun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat\nniin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti\nojennettuina.\n\nKannatti katsella niitä ja kannatti nukkua... maanpäällä kukoisti nyt\nsellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.\n\nAamulla oli uudestasyntymisen sabatti... hän lähti liikkeelle uutena\nvalkeassa kukkalihassaan... ilmeet herkkinä kauneimmalle...\n\nMuu oli jäänyt.\n\nMikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas\nveli... ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli\n\"elokuun tarina\" elämän suureen sinfoniaan.\n\nMitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia,\naiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.\n\nTämä oli todellisuus.\n\nToi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.\n\nNiin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja\nkysyä, oliko se totta?\n\nJa mitä sitten uskalsi toivoa?\n\nEi mitään ja kuitenkin kaikki.\n\nEikä mitään kärsimyksiä tuntenut, kun sitä kokonaisuudessaan ajatteli\n\nMutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet\nsyntymistuskansa.\n\nSillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja\nhoukutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.\n\nNäin hän näki:\n\nLinnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä\nkulkien, yhä odottaen.\n\nSilloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu\nleuan alla.\n\nSoitti niin varmana paikallaan.\n\nEi askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.\n\nMitä soittaja sitten tahtoi?\n\nSoittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.\n\nLinnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten\nkuunnella, kuinka soittajan sielu itki.\n\nEi uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.\n\nHän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen\ntäytyi uupua ja voihkia.\n\nHän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen... soittaja sai lumota maat,\ntaivaat ja helvetit... jäädä tai mennä...\n\nNiin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja\nhämärä kuiskutti huoneen nurkissa.\n\nMistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä\ntämän kaiken?\n\nAinetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!\n\nHänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin... hän\nhuusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen\nyhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa... vihan värisellä\nrakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.\n\nMitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta\nkasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut\nkuiskata huoneensa seinillekään.\n\nEikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä\nalkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä\nkorkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä\nturhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen\npyhäkkönsä ulkopuolella.\n\nJa kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?\n\nSilloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste,\njoka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.\n\nKyyneleet valuivat Hellevin silmistä...\n\n— Näin minä tunnen ja elän... tällaisiin matkoihin olen minä luotu.\nMutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin...? Minulla on kuin\ntuhat jäsentä... kasvan kaikkialle... joku virta kuljettaa minua...\nympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta... auta minua... älä anna\nminun pudota... älä anna minun sammua... jotain ihanaa löydän... kaikki\nja kaiken suljen käsivarsiini...\n\nTämäkö on elämää ja rakkautta... tätäkö on olla nainen...? Niin olen\npuhunut ja aavistanut, nyt elän...\n\n\n\n\nHARRASTUKSIA.\n\n\nNyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin\nsuuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen\n\"suuren rakkautensa\" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden,\ntaiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen\nomassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin\nkaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen\nitsessään.\n\nHän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä\nkeveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet\nyltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja\nkeijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.\n\nValoa oli tullut tulvimalla...\n\nOli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita\npäämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa.\nAinakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita.\nEhkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.\n\nMonta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.\n\nJa ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki\ntoisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön\npilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.\n\nTärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen\nympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli\nihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan\nalhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa.\nHän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten\nensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti\nihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan.\nKarkeahermoinen pööbeli otti nimekseen \"toiminta\" ja \"todellisuus\" ja\nylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena,\nettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle... Ajanhenki vellotti\nmutaisia laineitaan aina hänen \"pikku kauppalaansa\" asti, rasitti\nja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa.\nHän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset\notsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että\n\"maailmanmeno\" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän\nammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.\n\nMutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen\nsentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.\n\nOutojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin\nvarjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista\nsielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan\noppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien\nsalaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen\ntieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä\ntäydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi \"jumalan armosta\"\nfysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan\nsaattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein\npettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista\nsaisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää \"viisailta\", kun hän\nsellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle\nniinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan\neristetty hänen huomiopiiristään.\n\nVaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs\nrakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen\nmielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi\nnäyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku\nkaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja\ntarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet\nja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.\n\nSydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä\nyhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin\nluontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi\nkauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa\ntai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät\nsoimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman\nnautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun\ntaitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä\nturhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet\nhyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia\nvaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä\nnaisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui\ntai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä,\nnautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa\ntakia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he\nhedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen\nulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja\ntunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia,\nleimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi\nrakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota\narimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.\n\nLisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi\nTanskanmatkaltaan.\n\nEnsi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa\nmestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun\nensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän\nlähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.\n\nJa Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään\nmonta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä\nenemmän aukenevaan avomielisyyteen.\n\nAlussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide \"siellä\nulkona\" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian\nsanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin,\nniin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan\nmuodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä,\nmitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei\nolisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät.\nHellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.\n\n— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut\n\"elokuun tarinanne\" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä.\nNyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön.\nSiitä se alkaa eteenpäinmeno!\n\nHellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:\n\n— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi... sydämessäni tuoksuu\njo uudet ruusut... Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi,\nteidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.\n\nRouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita\nkuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä\nHelleville.\n\nSe oli mieltäkiinnittävää.\n\nHellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen\nnäennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin\nhän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti\nsyvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta\nalleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei\ntuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä\nnäiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja\ntaiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa\npäästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä\nyksinkertaisuudesta.\n\n\"Elokuun tarina\" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää\nnähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa.\nSitä jäi hän odottaman. — — —\n\nJos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli\nuneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein\nyhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!\n\nNiin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä\nkulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.\n\nOli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää\npäivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä\nitsepetokseen. Se oli usein: \"kiskoa kivestä tuohta\", mutta vaivannäkö\noli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai\nepäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä\nhe voittivat muut kuolevaiset.\n\nItseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää\ntaivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo,\neivät ne putoisi hänen puistoonsa... ei niinkuin hän tahtoi... mutta\nsitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan...\n\nNaisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän\nolentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat\nmaailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen\nkanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin\nihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru\ntaivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken\njättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.\n\nJa nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.\n\nTalven pakkaset paukkuivat... se oli hauskaa!\n\nHuhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään... se oli hauskempaa!\n\nVappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat\nposkissa... se oli hauskinta!\n\nVappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan\njuureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.\n\nVappu on ystävyyden juhla.\n\nVappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.\n\nVappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti\nkultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.\n\nVilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi\nsaanut tulla mukaan joku kolmas \"mieltäkiinnittävä\", kun Hellevi ja\nRouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki\nhalusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli\najatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan,\njuovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka\nrakasti sanoja soitella.\n\nHellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään\nmukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset\nodottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina?\n\"Moderni filosofia\" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti.\n\"Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät\nkaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta\"? Miksi eivät\npastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä\nuudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto.\nPonnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he\netsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka \"ikiautuuteen\",\nkuka \"hyödyn hyvinvointiin\", kuka \"kaikkien onneen\". Miksi eivät ne\nolleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet?\nKaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat\njoskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!\n\nMutta he eivät vielä tunteneet \"modernia filosofiaa\", ainoastaan\n\"moderni filosofia\" toi huimimman vapputunnelman.\n\nSääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!\n\nRahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä\nilonliekkiä sydämessä!\n\nKiitos! Konfettia naama täyteen!\n\n— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin-\nnelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!\n\nJankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut\nHellevin taitolahjoja.\n\n— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja\nherra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu,\naivoni mykistyy... anteeksi...\n\nJankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku,\nruumis, sielu, ammatti...\n\nJa hyvä poika!\n\nNyt keskustellaan!\n\nEi, juodaan samppanjasimaa!\n\nEi, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!\n\nVappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja\nkiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.\n\nMuutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa.\nOlihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita\najatteli, kun oli ihmisiä...\n\nMelodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja\nHellevi lausui \"Mignon\". Nyt Jankarin sydän vavahti!\n\nJa sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!\n\nJa nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva \"käyttäytyi\"...\n\nTuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta,\nvaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia... risaliepeiset\nkeijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen\nympärillä... kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet,\n\"asiat\", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja\nidiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat,\nnauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari\nkeskustelivat.\n\nMutta sitten oltiin vakavia.\n\nNiin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?\n\nOsasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa\npiti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun\nhedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla \"uskottu\",\nei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää\npäinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla\nhuonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia\nyhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki\nsalaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin.\nPyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin\nopetti \"moderni filosofia\".\n\nSitten juotiin samppanjasimaa.\n\nJa taas keskusteltiin.\n\nMitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten\nitseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten\nkehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä\ntaideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt,\nkuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen,\nkatsoi peiliin ja itki!\n\n— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.\n\n— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!\n\n— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!\n\n— Miesten syy! Miesten syy!\n\nJankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei\nkoko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä.\nEivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan\nonnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.\n\nVielä keskustellaan.\n\nMitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra\nJankari?\n\n— Niin, sanokaa nyt itse!\n\nIhan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi\nkuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla\nsieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko,\nhoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, \"elää sympaattista elämää.\"\nGoethe, Nietzsche, Ellen Key...\n\n— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.\n\nOli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla\npatjoillaan, piehtaroi ja nauroi... nauroi... niin että Jankari lopuksi\nsäikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen\nhävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.\n\nHuimimman vapputunnelman toi \"moderni filosofia\"!\n\nJankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä\nmerenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut\nnaurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla\nkerran taaksensa...\n\nNaiset vetäytyivät nopeasti akkunasta...\n\n— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U.\nodottaen imartelevaa vastausta.\n\nSiihen piti vastata siis:\n\n— Tietysti miellytit häntä!\n\nMutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.\n\n— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa?\nHuomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa\noloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin...\nantaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken... Enemmän tällaista vaan!\nLuuletko, että hän tulee huomenna takasin?\n\nHm... olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo\ntympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?\n\nVappu selveni äkkiä päihtymyksestään.\n\n— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun\nkysymyksensä.\n\nÄäni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.\n\nKaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä\nkaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.\n\n— Onko tuo totta?\n\n— On.\n\nSama ankaruus.\n\nMutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen?\nMeistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme...\n\nRouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.\n\nSiinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän\nomaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon\nkehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että\nmiestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!\n\n— Ja kuitenkin, kuinka paljon \"koketeerasit\" äsken, uteli Hellevi\nvarovaisesti.\n\n— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!\n\n— Tiedätkö, että sinua sanotaan \"koketiksi\"? kysyjä nauroi.\n\nJa rouva nauroi:\n\n— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! \"Vaarallinen koketti\",\nai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän\nseuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä\nsamaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu... heti\nvalmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen... aina valmista! En voi\nymmärtää niiden hulluutta.\n\n— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun\nhänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani...\n\n— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella.\nUlkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.\n\n— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit\nvoinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä\nrakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös,\najattelen vaan, ettei \"oikea\" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen\nolet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin\nrepiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista\nkun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on\nihmeellistä nähdä sinua.\n\nRouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö \"olla rakastunut\"\nmieltäkiinnittävämmältä, kuin \"ei koskaan rakastanut\"?\n\nHellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.\n\nTämä myönsikin lopuksi, että hän voi \"paljon rakastaa, mutta oikea ei\nollut tullut.\" Täällä liikkuivat vaan \"idiootit\", \"kehittymättömät\nalkueläimet\", \"siveellis-uskonnolliset aasit\"... teaatterin ympärillä\nhääräilevät taiteilijat olivat \"esimaku luomisen takaisesta\ntyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä\", toisilla oli\n\"joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut\nulos, dii, dex, dex.\"\n\nSehän oli hauskaa!\n\nAivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!\n\nMutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä\niloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta\nlähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät\nvielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.\n\nTämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat\nuudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä\nhienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta.\nNiin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja\nrouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti\nkokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt\narvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.\n\nNiinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla\nihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen\nliika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta\nalituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan\nsiellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä.\nYmpäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia\nja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein\nluonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä\nvoimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja\nvieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi\ntuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen\nkäytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään.\nPoikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton\nsääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U.,\njoka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja\närsyttävästä.\n\nRouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä\n\"holhokikseen\", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.\n\nJa niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden\nvärityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja\nilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina\ntaiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen\nharhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.\n\n\n\n\nRISTOLAN VINTTIKAMARISSA.\n\n\nToukokuun viimeisinä päivinä tuli Ristolta kirje, jonka sisältö\nsuuresti liikutti Helleviä. Pääasiana oli siinä ystävällinen kutsu ja\nehdotus hänelle tulla viettämään kesää vastavihittyjen kotiin. Riston\nusko heidän kolmen yhteiselämän hauskuuteen teki hyvää sielun pohjaan\nasti.\n\nMinne hän menisi? Sinne hän menisi! Hellevi vastasi lyhyesti:\n\n\"Kiitos sydämeni syvyydestä... minä tulen vanhaan vinttikamariin, jos\nsallit, jos sopii...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari viikkoa senjälkeen istui Hellevi ja kirjoitti päiväkirjaansa\nRistolan vinttikamarissa:\n\n\"Päivällä satoi viileätä vihmaa, illalla tuli aurinko. Koivun lehdet\nkimaltelevat ja tuoksuvat.\n\n\"Minunkin sieluni kimallelee ja tuoksuu sateen jälkeen.\n\n\"Aili on sitonut metsäruusuja vuoteeni reunoihin. Kello puoli\nkaksitoista täytän 21 vuotta! Alkaako elämäni nyt?\n\n\"Aili on tavattoman iloinen ja vallaton kuin potkiva vasikka.\n\n\"Risto on vanha, viisas mies, pitkä parta vaan puuttuu.\n\n\"Kun tapasimme toisemme pari päivää sitten asemalla, katsoimme\nheti toisiamme silmästä silmään lujina ja luonnollisina. — Kuinka\nolet terveen näkönen! iloitsi Risto. Olet kuin kuusitoistavuotias\nkasvoiltasi. Mitä olet tehnyt? Olen nauranut! vastasin minä. Mutta entä\nsinä sitten! Korea kuin kolarilainen!\n\n\"Hyvä meidän oli olla ja on oleva!\n\n\"Kuinka syvästi kiitollinen olen elämälle. Synkin pilvi uhkasi... minne\nse haihtui? Ja ainiaaksi!\n\n\"Olemme terveitä ja nuoria, sydämemme uskoo, toivoo ja rakastaa.\nTietysti me kinaamme kuin villit toisinaan, mutta monesta 'voimasta'\nollaan yhtä mieltä. Risto edustaa 'toimintaa' Aili 'leikkiä' ja minä\n'unta'. Suututti minua hiukan tuo nimijako ja vannoin hiljaa, että\ntulevaisuudessa saisivat nähdä unettaren sekä työssä että tanssissa.\nMutta nyt sain tyytyä.\n\n\"Sitten tulee elämänilo tyhjästä ja tempasee meidät kuin pyörretuuli!\n\n\"Hyvin hauskaa on minun katsella ja arvostella Ristoa nyt juurtuneena\nmaaperäänsä. Hän on maanviljelijä ja hyvä isäntä alustalaisilleen.\nOikein lämpenin tässä toissapäivänä, kun Risto sanoi: — Löytyy\nehdottomasti ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia tekemään muuta\nkuin työtä. Katso vaan tuota parrakasta jättiläistä. Hän on valmis\nnostamaan talon hartioilleen, mutta paneppas kirja eteen ja puhu\nlukusijoista, niin heti käy pahoinvointiseksi ja nukahtaa, jätkä.\nMiksi häntä kiusata ja valistaa katkismuksella, kun luonto on luonut\ntehtäviä, joissa hän täydellisesti viihtyy?\n\n\"Puhut kuin jumalan suusta Risto! huudahdin. Sinussa on sentään\npääasioissa sitä vanhaa korkeanenäistä kuninkuutta. Tästä puhumme\ntoiste enemmän, mutta ei niin, että kaikki kuulevat. Ensi ehto on, että\nhallitset oman valtakuntasi kuin hyvä ja viisas herra.\n\n\"Suhteessa toisiimme iloitsemme kaikista 'mahdottomista\nerilaisuuksista', joita nyt vasta huomaamme. Veljeksi ja sisareksi\nsovimme, noloja olisimme monta kertaa herrana ja rouvana.\n\n\"Kuinka sanoisin? Elämä huumaa minua henkevämmin, taiteellisemmin kuin\nRistoa. Mutta hän tietysti kukoistaa omastaan rehevämmin, sillä hänen\non helpompi löytää ravintonsa.\n\n\"Risto ei oikein nauti minun tavastani laskea leikkiä asioista, hänestä\nse on liikaa ilveilyä, kevytmielisyyttä. Hän vaikenee usein melkein\nalakuloisena peläten nähtävästi, että minä olen kadottanut pyhittämisen\ntunteen monesta hyvästä seikasta.\n\n\"Se on kolarilaisten miesten talonpoikamaisuutta. He eivät ymmärrä\nsuuren sydämen keventävää älykästä ilkeyttä, luovan hengen tervettä\npahuutta ja armahtamattomuutta, vaan tulevat siitä synkiksi ja\nepäluuloisiksi.\n\n\"Niin että mielikuvitukseni juopuneimmat linnut livertelevät Ristolle\nhukkaan.\n\n\"Mutta niin saakin! Siksi me juuri olemmekin veli ja sisar. Ja Aili,\njoka on aivan toisella tavoin, 'maallisemmin' vallaton kuin minä, on\nsiksi hänelle paljon omaisempi ja, koska hän ymmärtää Ailin 'pahuuden',\ntuoksuu se hänelle ja hurmaa häntä kuin kevät.\n\n\"Mutta meidän peritty radikaalinen veremme, josta...\"\n\nHellevi lakkasi kirjoittamasta, sillä ovelle kolkutettiin.\n\nNukutko, Hellevi? kuului Riston syvä ääni.\n\n— Nukun!\n\n— No ethän!\n\n— Mutta minulla on hiukset hajalla\n\n— Minä palmikoitsen ne!\n\n— Mitä tahdot?\n\n— Saat vielä yhden lahjan.\n\n— Pienen?\n\n— Suuren! Suuren!\n\n— Rahaa?\n\n— Arvaa paremmin!\n\nHellevi tuli jo niin uteliaaksi, että hän meni ovelle ja raotti sitä.\n\nRisto pisti hänen käteensä tavallisen kuvapostikortin nurinpäin\nkäännettynä ja tarttui samalla kiini hänen ranteeseensa.\n\n— Hän on hyvin kaunis, sanoi Risto salaperäisen ilosesti.\n\n— Kuka?\n\nEräs nimi kuiskattiin ja käsi erkani.\n\n— Kaikki kauniit unet sinulle tänä yönä, Hellevi! 21 vuotta!\n\n— Risto... Risto!... Kiitos...!\n\nHellevi oli yllätetty.\n\nMelkein kaikesta, mitä Risto hänelle keksi.\n\nMutta tämä oli rakastettavinta:\n\n— Olisin tahtonut suudella häntä!\n\nKuva oli Hellevin kädessä.\n\nHän ei uskaltanut katsoa siihen.\n\nMennen pöytänsä luo, pani hän sen nojalle kukkamaljakkoon.\n\nPari terää sireenitertusta varisi sen viereen...\n\nHän sulki silmänsä...\n\nSoittaja seisoi viulu leuan alla hänen askeleidensa edessä...\nlinnantyttö ei päässyt eteenpäin... ei koskaan tumman soittajan ohi.\n\nHellevi katsoi... — — —\n\nKuva oli painettu hänen poveaan vastaan Hän oli taas elänyt\n\"ensikerran\" vapisevat tuskat.\n\n— Näen hänen silmistänsä kaiken sen, mistä olen kuvani rakentanut...\nhoiperrun hänen huulilleen, niinkuin olen kuvani huulille hoipertunut.\n— — —\n\n— Polvistun hänen muotonsa eteen... — — —\n\n— Rakastan häntä kaikella naisen onnettomuudella...\n\nKuva povellaan liiteli Hellevi pois...\n\n\n\n\nKESÄLLÄ.\n\n\nRistolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa\nja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen\nkuistilla istuvien kasvoille.\n\nNojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta,\navattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden\ntakaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen,\nrusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista\npellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja\nalhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.\n\nSiinä oli Risto... heidän varma turvansa... vieraille ylpeä ja\nvaitelias, kotona tuntehikas... toimi- ja älyrikas Risto.\n\nEtäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili\nhakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä\näänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille\nja lypsyämpärit vingahtelivat... \"tuuri-ihmisille\", yhden tai pari\nsukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle.\nErinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen\nsyliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien\ntehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden\nsuurimmat \"asemat\", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi\nihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo\nviisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, \"ensikerran\" sähköisyys.\nSyvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka\nvoitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja\nhallitsemistaidollaan. Goethe, \"ensimmäinen rakastaja\" istutti hänen\npuutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn\nääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa\nerilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: \"Was gehts dich's\nan, wenn ich dich liebe?\" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen,\nse oli rakastaa \"jumalan armosta\"! Napoleonin liikuttavan suurelta\nsydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran\nrakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden\ntotuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen:\ntodellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen\noikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.\n\nSiinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän\niloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia\njaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät\ntuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä\nponnistanut äärimmäisyyksiinsä.\n\nJa kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta,\nodotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi\nsamalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän\nitsestään enään mitään tietänyt...\n\nUlkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa\nhän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen\nkävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi... poikkeukseksi\ntunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.\n\nPitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten...\nHuoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta,\nhedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli\nsen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin\nhorjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu\nyhteiskunnallisista.\n\nMutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin\nvilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä\nvirkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan... häntä\nkuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti\nvälistä rasitti... Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja\nherkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.\n\nHiljaisuus oli ijankaikkisuutta.\n\nHiljaisuus oli rakkautta.\n\nJa ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän\nainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi\nkuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta\nhuolia.\n\nRisto ja Aili antoivat Hellevin olla... Kun vieraat poistuivat oli\n\"Ristolan tunnelmatkin\" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin\nkarrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta\nsanoillaan maalasi.\n\nJa kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden\nepämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden\nolisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta\nsen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin\nalustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan\nystäviänsä tervehtimään.\n\nNe olivat omituisia ihmisiä... usein vaikeimmissa olosuhteissa\nsyntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän\nlöysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.\n\nNäiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa...\neli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia\nauttamisia... ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!\n\nJa kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä\nsurumielinen, mutta runollinen...\n\nJos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi\nkuistin nojatuoleihin... lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman\nsielunsa iltasoittoja...\n\nJa tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat,\nkiihkeät tunteet... ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin\nja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään...\n\nKuinka oli hänen laitansa?\n\nMitenkä hän auttoi itseään?\n\nUnen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle... ja\nkulki nyt ja kumarsi, kumarsi...\n\nMutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana...!\nTai jos ylistetty nukkuisi... eikä heräisi hänen kuiskauksistaan...\nhuutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi,\nkumartaisi...?\n\nEikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt\nhäntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?\n\nVuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää... koska armahtaisi\nelämä?\n\n— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä\nharvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole\nmuuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen... nainen, turhin\nkupla tai...\n\n— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme\nrakennetut ikuiseen vaikenemiseen... suurin meissä... jos ei sitä\nhuomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua,\ntehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi... Alituisesti kuivaa,\nhaaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.\n\n— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä\nsoittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani\nkuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi\ntoteutua, runo, satu, ihmiselämä... täytyy minun odottaa ja odottaa,\nnilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta\n— elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen\nedessään... julmimmin saan minä kuolla — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea \"tuntematontaan\",\njonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.\n\nSen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta\nRistolle ja Ailille.\n\nEräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:\n\n— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja\npersonallisuudestaan...\n\n— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.\n\nRisto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin\ntoteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.\n\n— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän\nulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!\n\n\n\n\nHELLEVI KIRJOITTAA ROUVA U:LLE TANSKAAN.\n\n\nMyöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:\n\n \"Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin\n aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua\n elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän\n hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.\n\n Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee\n mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.\n\n Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat\n korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman\n Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua... vanhat tarut elävät...\n\n Jotakin nyt kerron... tuoksuvan salaisuuteni... viimeisen, joka\n minulle jäi.\n\n Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme\n kultatähtiä.\n\n Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.\n\n Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?\n\n Minulle se on saduksi muuttumaisillaan. — — —\n\n Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.\n\n Siitä muutama ajatuksenpätkä.\n\n Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun\n miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta.\n Niillä oli kerran Goethe... ajattele, mitä ne saivat aavistaa!\n\n Sellainen mies... hän luo meidät uudestaan... kehittää meidät uuteen\n kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan,\n läsnäolollaan... askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä.\n Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.\n\n Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät,\n tunkeutuu sieluumme... ilmat tuoksuvat... selittämätön salainen\n hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu,\n jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme,\n mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme\n ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme... naisen...\n hienostuneen ja voimakkaan... leikkivän ystävän...\n\n Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta,\n kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja\n telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea\n muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä\n onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme \"suuriksi\",\n jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö\n kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!\n\n Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin\n paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!\n\n Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja\n seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää\n mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa\n hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.\n\n Mitä Sinä luulet?\n\n Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia,\n vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia\n vaatimuksia naisesta ja naiselta?\n\n Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat... kuinka\n hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön\n unta... tulehtunutta, hirveän meluavaa... kulttiveerattu nainen on\n kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät\n egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät\n tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!\n\n Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo\n kyllin kylvetty unta ja tuskaa...\n\n Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä...\n\n Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa...\n\n En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen\n mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi\n salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään\n mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.\n\n Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin\n muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos\n uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi...\n\n Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet\n Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä\n pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää\n tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään\n seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet\n hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt\n aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä\n ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle\n taiteilijapiirille.\n\n Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu\n heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja\n puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen\n seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat\n ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa!\n Se on minulle uutta!\n\n Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä\n sittemmin kahvijuoruiksi!\n\n Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät\n kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä\n sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!\n\n Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt.\n Ajattele, nyt jo \"salainen syy\" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä\n suinkaan rumimpiin.\n\n Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa\n ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.\n\n Sinä kysyt, tunnenko hänet?\n\n Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä\n näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten\n runollinen ja onneton kesäni on!\n\n Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä\n äänettömin tunnustuksin...\n\n Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja\n viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka\n käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti\n sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen...\n\n Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa...\n\n Muuta en voi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän\nMiihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää\nvaipui voimatonna alas... — — —\n\nKyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?\n\n\n\n\nKOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.\n\n\nSyksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka\narmotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja\npunaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa\nmaassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin\nja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut\nKolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa,\närjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin\nlähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille... ilmassa\nvihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten\npani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi\npensaikkoiden.\n\nRistolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä\nviehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka\nihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli\nottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä \"keikkunut\", Hellevi\n\"uneksinut\". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet\nnotkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina\nheittäytyivät he kunnioitettuun \"hyödylliseen\" ja saivat siten\narvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja\nruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista\nvihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein\nyksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen\nja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta... Toisina päivinä käytiin\nnautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. \"Talo taidetta huokuisi vaan\",\nhyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä\nmaalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille\npaikkakunnalle.\n\nTanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon,\nylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että\nhän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä\njärkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten\njo särkyisi riemun runsauteen.\n\nNaisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat\nilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.\n\nEräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui\nperkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien\ntuoksua.\n\nErityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi.\nTyötä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä\napuopettajana.\n\nNiin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa... vahanpehmeinä\nnousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä\nyöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän\ntahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä\nkaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja\ntähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden\npeltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava...\n\nHellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme\ntuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut\npaitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat \"porilaisten\nmarssia\" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan\nalle ja taputti käsiään... se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja\nkatosi kuin ammuttu.\n\n— — Saisi tulla jo nyt... olisi lystikästä kerrottavaa... Risto oli\nmyös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut\nsitten, pitäjälle kai...\n\nHellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt\nhiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.\n\nOnnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta!\nTervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja\nterävinä.\n\n— Mikä nyt, mikä nyt!\n\nRisto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:\n\n— En sinua enään ymmärrä...\n\n— Mitä ihmettä...!\n\n— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin\noma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin\njo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin\nsen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan\n\"hebreaa\" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta\n\"tuohikulttuuria\", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään...\nAili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut!\nJumalan nimessä!\n\n— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!\n\n— Etkö tunne sitä jo kylliksi?\n\nMutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin\nkiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty\niltapäiväposti ja — uusi kirja... — — —\n\n    \"Kuuru, kuuru lymmyä...\n    Kuuru, kuuru lymmyä...\"\n\nIllalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä\nja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.\n\nHuulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen\nRistola, sen hän ensiksi ymmärsi.\n\nRistolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:\n\n \"Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en\n ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin\n Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!\n\n Ei muuta nyt... ehkä joskus enemmän, ehkä piankin...\n\n Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.\n\n Minä lähden!\"\n\nOsoitettuaan kirjelipun Ristolle, jätti hän sen pöydälle, meni\nsitten alas suoraan renkitupaan ja pyysi pojan valjastamaan hevosen\niltajunalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hunni\", uskollinen ja älykäs metsäkoira, hyppi Helleviä vastaan, kun\ntämä illalla yksin kantoi laukkunsa pihalle.\n\nRenki nosti laukut rattaille, neiti nousi jälkeen, ja kerjäävä Hunni\npääsi mukaan.\n\nKetään ei näkynyt... Renki oli paikoillaan ja piiska läimähti.\n\nRistolan portti narahti kuin parahtaen...\n\nRistola... koti...\n\nHunni sai kuonolleen pari pisaraa ylhäältäpäin... se ynisi ja oli\ntyytyväinen.\n\n— Hunni, Hunni, Hunni, Hunni!\n\nTuuli humisi uhkaavammin, tulisiko yöksi taas mielenosotukset...?\n\nNyt oli kirjavain peijakkaiden aika ja elämä.\n\nAjettiin Kolarilan kosken sivu. Vanha-Ryöppy mylläsi... kuutamo valaisi\nisien lehdon... eikö siellä kurkkinut rannan kivikossa pyöreä pää,\nvilahtanut kiiltävää valkeaa hartiaa ja laulanut äänensä surulliseksi\nteeskennellen:\n\n    \"Ei sitä kukkaa nousekaan,\n    tulipuna tuhmaa kukkaa...\"\n\nJa sitten: nauranut, nauranut, nauranut...\n\n\n\n\nTEAATTERIHIRVIÖ JA SATUPOIKA.\n\n\nHellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen\noperettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien\nja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia,\nvanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.\n\nOperetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen\ntyytyväisenä. \"Pelaaminen\" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen\nralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.\n\nIlma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja\npaperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen\nhajua.\n\nHellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.\n\nHän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän\nlaihtuneena, kalvenneena, voimattomana.\n\nHän vihaa ja inhoo...\n\nJoka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta...\n\nTeaattterihirviö kurkistelee muurin takaa... tulee lähemmäksi ja\nliehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun,\nhymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin\näänin.\n\nMutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:\n\n— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava,\nkumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias,\nhekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta\nsinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja\nkuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja\nkitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava,\nteurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide,\ntaidelaitos, taiteilija... ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä\nsanoessaan.\n\nMutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta\nrotanhäntäänsä:\n\n— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta\nkoko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on\npaljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!\n\nMutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä\nkorvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei\nmakeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat,\nolet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi\nkauheimpani.\n\n— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!\n\n— No, mutta, mutta...! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla\non niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain\npikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni\ntai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun\naivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, _minun_\navuistani ja kyvyistäni.\n\n— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin\nkorvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni...! Sillä sinusta en ota,\nenkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla\nkäynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.\n\nTeaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:\n\n— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii...\n\nJa seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on\nkaksi punasta täplää.\n\nEikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie\nviileätä juomaa huulille...?\n\nMutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee\nrahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi... näyttämöllä on\nkuutamo.\n\nHirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika\non varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne,\ntarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät\nhuulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin\nnokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat\nolkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku,\npäässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja\ntoisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä\nhymyillen suuriin kengänsolkiinsa.\n\nLeppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel.\nOmituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka\nhoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta!\nNiin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja\nMutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt\nonnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan\nrakkaudenjanoa!\n\nSatupoika tulee Hellevin luo... he vastaavat toistensa hymyihin ja\npoika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.\n\nHän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut\netukirjaimet parista sanasta toisiinsa.\n\n— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi\nnauraen.\n\nSatu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan... Niin\nhän on järjestymätön luonnonvoima!\n\nHämärä on viehkeä... Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta\ntunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli,\nleikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.\n\nSatupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi\nolla hänen veljensä, saattaa hänet pois...\n\nYllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:\n\n— Te puhutte aina...\n\nHellevi hämmästyy... ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan,\nseisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa\nnäkymättömistä utareista.\n\nHymyilevä Satu jatkaa:\n\n— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne\npuhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät\nkuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät...\nminusta on kuin kuulisin sanat...\n\nHellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja\nonnellinen.\n\nSadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän\nelämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää\nja kuolla sanasta.\n\nMutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista,\nkuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata...\n\nSatupoika hengittää hiukan kiihkeästi.\n\nHän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen\nHelleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.\n\nKuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen.\nOlen lukenut liian paljon.\n\nSatu oikasee itsensä suoraksi.\n\n— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän\nuljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.\n\nMitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt\nheikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki... inhonsa teaatterihirviöön,\ntaistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä\nasunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta\nSoittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa\nHellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen\nsielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja\nkummallista...\n\nNiin, viimeinen salaisuus, se on pahin!\n\nSe on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.\n\nMitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:\n\n— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.\n\nJa mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi... kuinka se kävisi\nkummallisen kirjavaksi kasvoiltaan... ehkä se sylkisi palan leipää...!\n\nMutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.\n\nPoika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä\nuljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.\n\n— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule... hän on kadottanut\ntajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.\n\nMutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet\nhymyilevät ja värähtelevät...\n\nKun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi\ntulikaivoa... ne suurenevat ja suurenevat... hän horjahtaa eteenpäin ja\nputoaa ja uppoaa...\n\nHellevi kadottaa taas tajuntansa.\n\nViimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli\nkädessään ja hän miettii, singoittaako sen...\n\nSamassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin\naskelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta... hiukan\nrakkaudenjanoa...\n\n\n\n\nNÄLKÄPETO JA MERENNEITO.\n\n\nKun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän\nlamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:\n\n— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa,\nymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni\nRistoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella\nkiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja\npahan lapsen potkiessa nykästä hammas... tai tappaa mato kokonaan.\nMutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä\nvastamyrkyksi.\n\nKiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta\nvoimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa,\nsätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.\n\nSäikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta...\nainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän\nkauneimmilla nurmillamme.\n\nTeitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja... kunhan\nsaan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette\nminut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!\n\nMutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee\nse taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin...\n\nIrvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee!\nKulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!\n\nKoitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä\nmustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.\n\nMutta silloin peto närkästyneimmin murisee:\n\n— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata,\nsuloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat,\njumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä\nsieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden\npeikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen,\nkoskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun\nrakkaudeltasi!\n\nNiin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini\nhienostaja, niinkuin se sanoo.\n\nSen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä,\nsynniltä ja turmalta haiskahtava.\n\nHarvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.\n\nSillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut\njotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi\nluetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja\nsuoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo,\ntuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa\nhulluutta.\n\nKammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti\nluonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat\nturhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton\npeto ilkkuen:\n\n— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!\n\n— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi\nolivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu\nkorkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen...\nLuulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!\n\n— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä\nsyvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan\nsinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset,\ntanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla.\nKeruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät\ntaivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti\npaisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen,\nniin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa\nkukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!\n\n— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on\nminulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin\nsinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous,\nlemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit\nkukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!\n\nKehdata kuunnella tuota!\n\nHellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi... kaksi lasia yhteen\nkyytiin... saattoi hetken taas ajatella muutakin.\n\nHänen sielussaan tummeni... hän tiesi, mitä nyt tuli... täytyi nyt\nsitäkin ajatella...\n\nIhmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut,\nennenkuin teki oikein kipeätä.\n\n— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta\nnyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei\ntahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta\ntartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä\nhiuksistaan... nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää,\nkuka on isiäni pelotellut.\n\nHän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin,\nmutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin\nkauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.\n\nHellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa,\nkirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.\n\nKas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit\nmeille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja!\nMutta yöllä... joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se\nnäkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista\nkylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En\nnaisen ruumista löydäkään... vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet\nrinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä,\nse on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa\nkylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.\n\n— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!\n\n— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja\nsinä olet minun rakkain lapseni!\n\n— \"Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut\", sinä tarkoitat, merenneito?\n\n— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki\nkerrotaan, mitä tapahtui.\n\n— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.\n\n— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!\n\n— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit...! Mutta nyt, merenneito, olen\nminä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan\nsinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla\nväreillä... Mitä silloin teet, merenneito?\n\n— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.\n\n— Miksi sanoit totuuden!?\n\n— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani\nveisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun\npuhuttelit minua siellä kammiossasi.\n\n— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä\nja älyävä... ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät\nkyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen\nkäskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva,\npööbeliltä ja synniltä haiskahtava...\n\n— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!\n\n— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!\n\n— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.\n\n— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin\nsisään... ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman\nnaisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen\nkouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?\n\n— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta\nvälimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että\nolet ystäväni.\n\n— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?\n\n— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret\nrutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin\nRistolle ja Helleville lapsen... ja, ja...\n\n— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?\n\n— Ja että... mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun\npeijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin\nfanttasiani.\n\nOle huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot!\nMitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä\nnaurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas\nolen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että\nsanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.\n\n— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla\nollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle\nkultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle\nrakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani\nnoussut ja minun laulunani helkkynyt.\n\n— Se olikin ehdotus!\n\n— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani\noli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin\nitsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.\n\n— Ja sitten!\n\n— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla\nei ollut mitään synnytettävää!\n\n— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän\nkoska käyt huvittavaksi.\n\n— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon\nrakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä,\nminä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima\nminulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä\nminulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle\nrakkautensa.\n\n— Löydätkö?\n\n— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin\nlahjoitamme.\n\n— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.\n\n— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa\nollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset\nantavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan\nOssian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja!\nEt kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus\nvaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja,\njos et anna, niin varastan... sinä olet minun vallassani, minulla\non sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei\nitseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön!\nMinä varastan... Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin\nminua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: \"Ota kaikki muu, mitä\nlöydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun\nsydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua,\njoihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian\nsoittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta\nen siitä luopua!\" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin\nsinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta\nolinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti\nvarastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä\nmuuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee\nvastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan.\nSaa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein\nymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka\nosaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa.\nSillä viekas nainen on maailman sielu.\n\n— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut\nminulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se\non välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva,\nräiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä.\nSen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat\nviattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen\nminulle annoit.\n\n— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!\n\n— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua\nolivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka\noli \"draamasi\" kirjoittaja?\n\nMutta merenneito ei vastannut.\n\nSätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:\n\nMinun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani\nvoimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille,\nmarkkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta,\nkivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!\n\nMerenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja\nnauroi...\n\nOli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa...\n\nJa kuului kuin laulua:\n\n    Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan,\n    ei sitä kukkaa nousekaan!\n\nMutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla\nsärkyen kuohukiveä vastaan.\n\nSe oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken\nkirjavana huntuna kuun säteissä.\n\nSynkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja\nisieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin\nsyöksevät...\n\nTai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä\nenään hellittänyt.\n\nOli saaminen jotain.\n\nSeinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen.\nEteisessä oli heidän ruokakaappinsa.\n\n— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai\nvarastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua\nrakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta,\ntulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.\n\n— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti\nhymyillen... ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita...\nsuuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä\nkiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua\nrakastetaan.\n\nHellevi nauroi hiljaa.\n\nHän ottaa tietysti.\n\nHullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin... jos\nkehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.\n\nMutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan\nmonellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei\nkehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt\nlähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.\n\nMiltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen:\nYlioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne\nuskoisivat tietysti!\n\nTunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa\ninhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.\n\nOliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi\nhalveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti\nvarastaa, hänen... ilosen lemmenkeijukaisen!\n\nHellevi hiipi ovelle.\n\nNyt piti onnistua... onnistua, niinkuin kaikessa muussakin\nvälttämättömässä.\n\nAinakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa... avasi sen sitten\nhenkeään pidättävän jännittyneesti... eteisen kaapille oli vaan\nviisi askelta... joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan,\nennenkuin hän tuli perille.\n\nTaas hän kuunteli...\n\nJos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa... mutta kun juuri seisoisi\nkaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä\ntekosyitä...? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan...\n\nTämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia\nvastaan. Toisin uudet \"voimaihmiset!\" Varastaa oli väkevämmän oikeus!\nIsoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa.\nSääli.\n\nKaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.\n\nNälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.\n\nLeipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka\nköyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä,\nsormenpäänkokoisia lihapaloja.\n\nEhkä \"unkarilaista pihviä\", tunsihan Hellevi keittokirjat.\n\nHän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut.\nKuinka viisas varas!\n\nJoku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.\n\nVarmaankin aamuksi kahvileipää.\n\nJos uskaltaisi katsoa edes!\n\nOvi rasahti.\n\nMoralisti oli tyrmistyä.\n\nKauan aikaa oli hän hengittämättä.\n\nRasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa\nkaappiin.\n\nVapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.\n\nSaatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja\nkannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran\nruuaksi.\n\nPienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja\npyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses\ntukistaa häntä \"sianravasta\" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää\ntaivaan kirkastetun kansan edessä.\n\nHän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari \"unkarilaista\npihviä\", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen\njännittävälle paluumatkalle.\n\nAh! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus\nseinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta\ntänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli\nsen lähettänyt... hm... mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut\nilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä...\n\nHellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.\n\nTumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu\nsilmä, syvänä ja ajatusrikkaana.\n\nAkkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä,\nkalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni\nuhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se\nei huku.\n\nKyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin...\njäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät\nyksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.\n\n— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.\n\nSiellä ylhäällä vaiettiin...\n\nÄäretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä... kohtalona... elämänä...\n\nSellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata...\n\n\n\n\nRISTO.\n\n\nSeuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa...\nelämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.\n\nHän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino\ntoisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä\nloukkaavalta ja paljastavalta.\n\nHän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti.\nElimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu.\nAh! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli\npakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.\n\nMutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse\nhengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä\nhaihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni,\nhaaveileva nainen.\n\nEi Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi\nbrutaalien \"hankkimisen\" vaivannäköä.\n\nHän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä\nlainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.\n\nSellainen oli luonto.\n\nAinoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt\nväsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään\nsitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän\ntunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään\nei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat\njalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella,\nitkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä\nenemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli\nkerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten\nsiihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä\ntekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja\nihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan\nponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he\nolivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen\nainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului\nainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah,\nyhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja,\nmutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.\n\nPitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma,\nmutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.\n\nHellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää.\nJuoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos\nei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja\nmahdotonta, sai hän olla ilman. \"Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa\".\n\nHän naurahti.\n\n— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle\npylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että\nmerenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?\n\nParasta olla ajattelematta... koittaa sammua... koittaa nukkua...\nitsestään.\n\nEi kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.\n\nSellainen oli luonto.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.\n\nHellevi luki:\n\n \"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi\n tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä\n kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin.\n Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta\n tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut\n avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää!\n Kirous! Suo anteeksi!\n\n Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää\n suoda.\n\n                                                 Risto.\"\n\nHellevi vapisi... Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.\n\nTuossa tuokiossahan kello oli 5.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRisto tuli säntilleen.\n\nHe tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen\nluonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten\nkaikki paha oli tapahtunut.\n\nRisto kirosi matalasti.\n\n— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi\nystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet \"affäärit\". Itse ei rakastu\nkehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen\nkerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista \"liittoa\".\nJutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi\nasti aina niin kauheat fanttasiat ja \"horriibeli\" maku kaikessa.\nKoulutyttönä olit jo sellainen.\n\n— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää.\nEnsivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten\nkiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä,\nsamoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea\nolla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä\nolosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä\nilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui \"voimaihmisistä\"...\n\n— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa\non kuitenkin sinun täällä olosi... mihin joudut noiden puol'eläinten\nkanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle\nainoata toistaiseksi.\n\nHellevi naurahti ja vaikeni.\n\n— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei\nriitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan...\n\n— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!\n\n— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin\nrakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon,\nKolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos\nolisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.\n\nRisto kirosi taas.\n\n— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja\npahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen\nasia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni\non esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka\nsitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin\njuopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan\nliiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan\nsietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä:\nminne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani,\nintohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään\nyhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja\nmyrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella\nheidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia... kaikki on\nalhaista vääryyttä.\n\n— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa\nkatsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet...\nkoko \"pesä\" päästä häntään asti...\n\n— Epätoivoista! huudahti Risto.\n\nHellevi nauroi katkerasti.\n\n— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä\nluulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto.\nSiellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa,\non sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa\ntäytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen\nylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun,\nmuistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.\n\n— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.\n\n— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani\nsinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti\nkahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta\nkoetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!\n\n— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta,\nainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän\nkauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs\nkauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten\nja kulttuurin parasiitti!\n\n\n\n\nLEPOAIKA.\n\n\nRisto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.\n\nJos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.\n\nHän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja\nhankki pääsyn opistoon.\n\nOli parempi niin... ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman\nvaihtui.\n\nHellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen\nsurujen myrskyt rupesivat laimentumaan.\n\nRouva U. oli kokonaan unohdettava.\n\nEi olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista,\nsiksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi\nkovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan\nvamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt\nrakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva\nU:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut\nkuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja\nhäväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä.\nSamalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata\ntekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta\nkieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät\narvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin.\nKadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut\nja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi.\nSyyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta\nsilloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin\nsyvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi.\nOudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja\npaljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää\nyläpuolella \"hyvän ja pahan\". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita\nHellevin luomaan kuvauksiinsa \"skitsit\", joille hän sitten olisi\nantanut \"taiteellisen muodon\". Siinä tapauksessa lupasi hän olla\nikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut\n\"Aurinkokello\" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista\non Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin\nhän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten\nsatuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi\nilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin\nselailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan \"Elokuun tarinasta\",\njotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti\nsisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta \"Kolarilan\naurinkokellosta\", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään\nrouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. \"Kirjeitä\nOssianille\" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos\njo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime\nulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut\nsitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti\nhöystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.\n\nEi ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin\nomistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana\nmielenosotukseksi.\n\nSangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä\nnyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä.\nNe loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne\navaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien\npelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen\nperästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään\nvenäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen\nvieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti.\nVallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla\nonnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä\nmaastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli\nliiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.\n\nKuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin\nikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien\nonnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä,\nmilloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan\nratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen\ntytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.\n\nOmituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei\nsattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston\nennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän\nitsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa\njäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.\n\nUudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta\najanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili\nepäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus\nvaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa\ntarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen\ntäyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään\nluona.\n\nJotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja\nHellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta,\nensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen\nälyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi\nkohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.\n\nMutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi,\ntarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja\ntulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä\nujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa,\nnaurettavimmissa tiloissa.\n\nVielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin\nhuvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut\nvaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille\nja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut,\nmelkein sammunut.\n\nHelleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan\nitseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän\ntunnemaailmassaan.\n\nHän otti, salli itsellensä levon... ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi\nollut valmista.\n\nSe oli uskallettua, mutta hän onnistui.\n\nTuli hyvä olla.\n\nNiin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat\nhengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen\nkasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi...\n\nHän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja\nhymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle... lakkasi\nmelkein ajattelemasta häntä... oli kuin Soittajan säveleet olisivat\nvaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään.\nHän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua\nkäsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma... hän hengitti\nhäntä luonnollisesti ja välittömästi... Oli suuren, \"pyhän illusionin\"\nsopusointuisin hetki...\n\nJa ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi\nhiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli\nkirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.\n\nEikä hän väsynyt... istui, loikoili tai käveli, aina samaa.\n\nHiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein\nitsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen\nsalaisiin tunnesäteisiinsä... hän sai hiljaisia tunnustuksia...\nkuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi\nkiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin\nrunoa... mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä\nvelvottanut... Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta\nsattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.\n\n\n\n\nKAPELLIMESTARI \"HYPPÄÄ HARAKKAA.\"\n\n\nEräänä päivänä, kun Hellevi tuli opistolle ja astui suureen\nharjoitussaliin, näki hän vieraan herrasmiehen \"hyppivän harakkaa\"\nlattialla ja ajavan takaa kirkuvia köörityttöjä.\n\nKohtaus oli niin suurenmoisen hullunkurinen tähän asti hiljaisessa\nopistossa, ettei Hellevi voinut olla taputtamatta käsiään ja\nhyvähuutoja huutamatta.\n\nVieras kääntyi ja ponnahti seisomaan tullen nyt kasvot totisina suoraa\npäätä Helleviä kohti ja esitti itsensä:\n\n— Georg Braun, kapellimestari.\n\n— Tervetuloa kotimaahan, sanoi Hellevi hiukan hämillään hymyillen ja\nmeni läheiselle tuolille istumaan odottaakseen kiltisti osastonsa\nopettajan tuloa.\n\nKapellimestari näytti hetken epäröivän, mutta seurasi sitten nuorta\nnaista ja istui hänen vierensä.\n\nTämä katsahti nopeasti ja huvitettuna naapurinsa kasvoihin, mutta\nkorjasi pian pois silmänsä verhotaksensa ajatuksensa. Hän oli heti\nhuomannut joukon omituisuuksia, muutamat kauneudet, mutta vielä\nselvemmin muutamat naurettavan silmiinpistävät viat. Hän kuuluu\nvarmasti itseluottamusta puuttuvain lahjakkaiden joukkoon, päätteli\nHellevi, ja silloin on noin suurella miehellä paljon helvettiä\nrinnassaan. Itseluottamuksen puute tuo nähtävästi tässä tapauksessa\nmukanaan hyökkäävän röyhkeyden ja hävyttömyyden, millä kaikella hän saa\nihmisparat uskomaan itsensä ylpeäksi, rohkeaksi ja pelottavaksi, mutta\ntuntijaa hän ei säikytä.\n\nTaipumukset valheellisuuteen ja alhaisiin aistillisiin nautintoihin\novat niin ilmeiset, ettei häntä kehtaa kauvan katsella muuten nuoriin\nkasvoihin. Tuntuu kuin lahjakas miesparka ymmärtäisi, mitä hänestä\nnäkyy ja säälii siksi häntä. Tämän lisäksi vaikuttaa hän kaikkine\nominaisuuksineen voimakkaalta, melkein masentavalta ja tuntuu kuin\nei mitkään ohjakset häntä pitelisi, ja hän itse vähimmän sellaisia\nsietäisi.\n\n— Te viihdytte varmaan kaikkialla ja olette siinä onnellinen,\nsanoi Hellevi vedoten kapellimestarin äsköiseen \"harakan hyppyyn\".\nÄänettömyys oudossa seurassa oli jo ruvennut tuntumaan saamattomalta.\n\nKapellimestari ei vastannut mitään.\n\nMiksei hän puhunut...? vaikeneminen ei sopinut hänen lyhyelle\npystynokalleen... sellaisten alla oli tavallisesti lörpöttelevä suu.\nEikä äsken faunimainen, \"harakkaa hyppivä\" herrasmies ollut ujo missään\ntapauksessa.\n\n— Meidän johtajamme varmaankin vielä makaa, alotti Hellevi taas\nlaskeakseen leikkiä heidän tunnetuista oloistaan opistolla.\n\n— Millainen ääni teillä on! keskeytti kapellimestari hänet vakavasti.\n\nHellevi nosti nopeasti silmänsä ja näki tällä kertaa totisen ilmeen,\nsuuret ulkonevat silmät, purppurahohteen täysissä huulissa ja\nhiuskiharat ohimoilla.\n\nPolttiko ehkä hiukan...? Oli parasta olla tarkastamatta liian usein\nnoita silmiä ja huulia tai katsoa sitten vaan niihin heräämättä\nkuolemaansa asti.\n\nKun huomaa hänen kauneutensa, niin siihen jää, puhui arvostelija\nitsekseen. Mutta kuinka hullunkurinen hän on: imartelee minua, eikä\nedes hymyile. Mitenkä tunnenkaan, eikö minussa herää aivan sama rohkeus\nsanoa hänelle mitä tahansa, aivan kuin Rouva U:llekin? Jos sanon\nkohteliaisuuksin, teen sen lohduttaakseni häntä tuon alakuloisen nenän\ntähden.\n\n— Te näytitte äsken niin virmalta, kun leikitte tyttöjen kanssa, sanoi\nHellevi ääneen. Teillä oli kuin kolmen nuoren miehen voima menossanne.\n\nKapellimestarin silmäkulmain välissä oli juopa ilme oli yhä tutkivan\nhuolestunut.\n\n— Älkää nyt katsoko minua niin totisesti pyysi Hellevi hiukan\nharmistuneesti. Toisen itsepäisyys rupesi häntä hermostuttamaan.\n\n— Meillä on niin vähän täällä iloa ja leikkiä, että kaikki, mikä nauraa\nja paistaa on meille suuri helpotus.\n\nMutta nuori kapellimestari sanoi miehekkään vakavasti:\n\n— Minä kuuntelin teidän ääntänne eilen, kun te lauloitte viereisessä\nhuoneessa. Sillä on hämmästyttävät mahdollisuudet. Ei niin suuri,\nmutta sen väri. Teillä on tunteet huulillanne. Enemmän, huolellisemmin\nharjoitusta! Minä rupean antamaan teille lisätunteja, jos suostutte.\nSaatte käydä minun luonani kotona.\n\n— Kiitos vaan, olette minulle kovin ystävällinen, vastasi Hellevi,\nmutta tunsi samalla omituista levottomuutta. Oli omituista hänen\nmielestään, että vieras lupasi tehdä hänelle jotain hyvää, eikä\nhymyillyt niinkuin lahjoittaja, vaan oli kuin alakuloinen pyytäjä,\njolta kiellettiin. Miksi hän vaivasi itseänsä antamaan tuntemattomalle\nlisätunteja, jos ei se kerran tuottanut iloa hänelle!\n\nÄkkiä nousi kapellimestari tuoliltaan ja meni sanaakaan sanomatta tai\nkumarrusta tekemättä pois.\n\nHellevi ihmetteli. Kenties ei herra Braun viihtynyt hänen kanssaan...\nmitä kummaa... omituinen vaikutus, sekava... Hän katsoi kapellimestarin\njälkeen. Askeleissa oli ponnistettua päättäväisyyttä, kuin olisi\nniiden ottaja tahtonut vakuuttaa: seison kuitenkin! Vartalossa oli\nnuorta voimakasta penikkaa ja lurjusmaista rantajätkää... ja olkapäät!\nkummallisen pahat pelottavat olkapäät!\n\nJo katosi mies ja löi oven kiini häikäilemättä...\n\nHauskin katseltava ehkä täällä. Katseltava vaan! Ruskeata voimaa\nkiharoissa, nuorta viiniä huulissa ja kaksi ahnasta silmää! Se oli\nkauneinta hänessä.\n\nPäänmuodon ääriviivat olivat levottomuutta herättävät, kolmikulmainen\nkasvotyyppi, leuat luisuivat kulmaa muodostamatta korviin...\n\nMitä Hellevi tiesi! Leikkiä hän laski tieteillä ja tiedoilla... mutta\nhänen ei ollut hyvä olla.\n\nKello soi!\n\nAamupäivänsä nukkuva, juoppo opettaja tuli ja alotti koomillisen\närtyisenä harjoitukset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin tunnin kuluttua tulvahtivat meluavat oppilaat eteiseen, pukivat\nyllensä ja juoksivat tai hyppelivät alas korkeita portaita ulos kadulle.\n\nHellevi tuli yksinään viimeiseksi.\n\nKas vaan! Hän oli alhaalla ovella! Hän ensin hyppelevä fauni,\nsitten tutkiva nuorimies ja nyt gentlemanni! Komeat päällysvaatteet\nmiedonsivat seikkailija-vaikutusta.\n\nKapellimestari suuteli Helleviä kädelle ilme taas vakavana.\n\nTyttö naurahti.\n\nTuo vakavuus ja pitkä suutelo oli kuin erityisesti aiottu vaikuttamaan\nhänen vereensä, mutta hän tappoi aikeen silmänräpäyksessä naurulla.\nNiin tulisi hän aina tekemään, nauru oli hyvää itsevarjelusta.\n\nKiitos... kernaasti saisi herra Braun tulla saattamaan ja kantaa\nnuotit... lisätunneilleko? kyllä, erittäin kiitollinen... hän sairasti\nnyt jo esiintymiskuumetta ja oli kiire muutenkin tulla kuuluisaksi.\n\n— Ette te ollenkaan näytä siltä, kuin tahtoisitte tulla kuuluisaksi,\nsanoi kapellimestari. Teette päinvastoin omituisen aran vaikutuksen,\nniinkuin pelkäisitte jotakin. Olette varmaankin liikkunut kovin\nahtaassa ympäristössä... kenties teitä on joku pettänytkin...?\n\nHellevi tuli kovin pahoilleen. Näyttikö hän aralta? Ei hän tahtonut\nolla arka... varovainen, väistyvä, tai sillätavoin, mutta ei arka!\nEihän kapellimestari ollut nähnyt häntä vielä \"ihmisissä\". Mitä\ntekemistä Hellevillä oli kehittymättömien köörityttöjen kanssa, muuta\nkuin laulaa? Arka, hyi, se oli jotakin rumaa.\n\nKummallisen pahoilleen tuli Hellevi. Hän ei voinut vastata mitään.\n\nMiksi sanoa sitä hänelle näin heti suoraan, kuivalla ilmeellä ja\nkylmällä äänellä...\n\nVaikka hän koittikin, ei tahtonut mitään sattuvaa vastausta muodostua.\nAivan keskelle hänen rauhanlinnaansa oli ajettu... revästy hänen\nhienoja verhojaan.\n\n— Teillä on varmaankin ollut viime aikoina raukkamaista seuraa, jatkoi\ntunteeton kapellimestari samaan tapaan.\n\nHellevi vaikeni merkitsevästi. Ja ilmoitti sitten äkkiä sähköisesti:\n\n— Sanonko teille, ei raukkamaista, vaan rikoksellista!\n\nKapellimestari käänsi päänsä pois ja oli nolon näköinen.\n\n— Sitä en usko sanoi hän matalasti, melkein mutisten.\n\nHellevi kummasteli vaikutusta.\n\nHe menivät vaieten eteenpäin.\n\nJa taas heräsi Hellevissä naisen omituinen syttyvä ja sammuva\nintelligenssi, kuin leikkien otti hän huomioonsa vaikutuksia, joista\nhän ei itsekään tietänyt, pitikö niitä uskoa vai ei.\n\nNäin hän jutteli hiljaa kulkiessaan: me kaksi tulemme nähtävästi\nkiinnittämään jonkun verran toistemme huomiota. Mutta siinä ei vielä\nliene mitään kummallista. Hän on minulle tekomuodoltaan hyvin uusi\nihminen, konsentreerattu voimakkaasti — ota huomioosi: voimakkaasti! —\nkauniista ja rumasta... mies, joka ei ujostele mitään... Kasvan taas\njyrkän vastakohdan herättämään ajatusrikkauteen... tässä tapauksessa\nehkä pakolliseen... tahtomattani tulen alas tunnelmistani, suloisesta\nrauhastani... sekaisten kutsujen vaikutuksesta... virtailevat minuun\nyhä voimakkaimmin, väkivaltaisemmin... tunnen vihamielisyyttä ja\nhäpeää... tässä näen turmiollisuuden \"kaiken tietämisestä\", \"pääsyn\nkaikkien luo.\" — Minun ei pitäisi kulkea ollenkaan hänen vieressään...\nkuulen hänen hengityksensäkin... hänellä on kolme kertaa enemmän\nanimaalisuutta kuin minulla ja — eläin voittaa! Naisia ei ollenkaan\npitäisi päästää kulkemaan vapaasti kaikkien vieressä... tunnen jo\nhuimausta pyörteestä, kuilusta, tai päälle kaatuvasta murskaavasta\nkallion lohkareesta... tunnen tulisen naisen turvattomuuden liikkua\nsuojatta maailmalla...\n\nNyt ottaa hän ajatuksissansa omia askeleitaan... minut unohtaneenako?\nSilmät intohimoisen vakavina... kauheat hartiat kumarassa — veri\npunottaen brutaalisti niskassa... ja suuret jalat astuvat kuin valmiina\npotkimaan kissat kuoliaaksi — —\n\nMitä tietää sitten tuo valkea kaartuva otsa voimakkaine kulmineen...\nsen alla kätkeytyy kaikki se, millä hän tulee pyörryttämään,\ntyhmistyttämään, masentamaan minut, haihduttamaan ensi vaikutukset.\nEnkö tunne kuin kateutta nytkin, että hänellä vaietessaan on\nmiehenhengessään laajemmat alat liikkua kuin minulla... siellä on\nhänen musiikkinsa, ulkomaanmatkansa, monet kielensä... ja olen varma,\nettä siellä myös on paljon lahjoja, rikkaita mahdollisuuksia, joita ei\nkoskaan kehitetä... tuollaiset liiaksi levinneet otsat leuattomissa\nkasvoissa eivät keskitä voimiaan, eikä intohimojaan... kehity\nitsestään... niiden hengenlennot ovat yhtä lyhyitä kuin äkkinäisiä...\neffekteinä häikäisten ja hämmentäen: ei mitään odotettu ja lentotähti\nräiskähtikin! ja sellaisen hillittömän ruumiin henki onkin mahdoton\nsäännöllisiin nousemisiin... ruumis ei tässä tapauksessa tyydytä\nalhaisempia vaatimuksiaan eläimen viattomuudella... vaan siinä on aina\nmukana synti ja paha omatunto... aina ylimäärien reuhtominen... henki\nei ole koskaan tunteva sopusoinnun rauhaa ja korkeutta...\n\nHe istuivat jollekulle penkille ja Hellevi rupesi rauhottumaan.\n\nHän lakkasi melkein uskomasta huomioittensa yksityisseikkoihin...\nTulevaisuus saisi todistaa ensivaikutukset oikeiksi tai tuoda uusia\narvoituksia.\n\nJa niinkuin usein jälestäpäinkin kapellimestarin seurassa antoi\nHellevi täyden laiskuuden valua jäseniinsä ei kättänsäkään hän\nnostaisi omasta tahdostaan vieraalle... tämä saisi huolehtia itsestään\nja hänestä miten parhaiten tahtoisi... hän pysyisi täydellisesti\npassiivisena. Eihän tämän ihmisen suhteen ollut mitään ehdotettavaa,\noli toivotonta ruveta hänessä rikkaruohoja perkaamaan tai uusia taimia\nistuttamaan... hän oli kuin luotu auttamattomaan itsehävitykseen...\nHellevin rehellisyys itseään kohtaan ilmoitti heti ettei hänen\nnaisellisilla parannuspuuhillaan, jos hän niihin ryhtyisi, olisi\n\"pyhän yksinkertaisuuhen\" tietämättömyyttä, ei uskovaisen voimaa eikä\npuhtautta, vaan olisi hänen \"epäitsekäs rakkautensa\" suoraa kiintymistä\nsyntiseen tai avutonta lähestymistä vaaraa kohti. Hän päätti sentähden\nolla kokonaan vastustamatta jättiläisvastakohtaansa ja olla silläkin\ntavoin häntä kiihoittamatta, eikä mitenkään muutenkaan häntä itseensä\nkiinnittää, ei hyvyydellä eikä osanotolla, ei iloisuudella eikä\nhenkevyydellä.\n\nVaivuttuaan laiskuuteen ja lakattuaan vierasta ajattelemasta nousi\nHellevi uudelleen omaan sisäiseen maailmaansa, sen suloiseen\nsurumielisyyteen, joka oli hänen tälle ajanjaksolleen ominaista. Olihan\nhänellä syytä sisäiseen onnellisuuteen, oli oma, armas salaisuutensa\nkuin harvoilla... rakkauden puutarha, jossa ruusut puhkeilivat\nelävälle, saavutettavalle olennolle. — — —\n\nJoku puotineiti ilmestyi toiselle puolelle ovellensa seisomaan. Hän\nkatseli tuttavallisesti ohikulkevia, vaihtaen silmäyksiä ja hymyjä.\n\n— Tuo on morsiameni, ilvehti kapellimestari.\n\n— Älkää menkö avioliittoon, sanoi Hellevi huolettomasti.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Lakkaisitte olemasta mieltäkiinnittävä Ahasveerus.\n\n— Minä olisin kyllä mieltäkiinnittävä avioliitossakin, mutta vaimoni ei\nsaisi olla mustasukkainen. Hänen pitäisi ajatella vaan kotia, rakastaa\nvaan minua ja olla uskollinen. Mutta mustasukkainen! sitä hän ei saisi\nolla, toisti kapellimestari vielä kerran ensi vaatimuksena.\n\nHellevi oli yllätetty seuransa koti- ja naisihanteista, sehän\noli melkein hänen harrastuksiaan. Ja ääni, millä ne lausuttiin,\nviipyi kaihon hitaassa tempossa. Mutta sangen huvittava oli tuo \"ei\nmustasukkaisen\" teroittaminen. Kapellimestari käsitti nähtävästi väärin\nkoko mustan tunteen.\n\n— Mustasukkaisuus seuraa aina suurta rakkautta, sehän on luonnollinen\nloukattu omistusoikeuden tunne... Rakastettu ei saa tuhlata itseään\nmuille. Ja muutamat miehet... kaikkein miehekkäimmät ovat sangen\nheikkoja naisen mustasukkaisuudelle... Napoleon esimerkiksi. Hän\nrukoili Josephineä, että tämä olisi vähemmän mustasukkainen... Hienon\nnaisen ujous estää häntä kiihoittamasta miehessä tätä ominaisuutta,\nkäyttämästä tätä valtavaa keinoa, mutta hän nauttii sen olemassa\nolosta, kuin voimakkaan kukan tuoksusta, joka etäältä tulvii\nsieraimille...\n\nHellevi vaikeni äkkiä ja naurahti... hän muisti äskeisen päätöksensä\nja jo nyt hän puhui rakkaudesta! Kaikkein vaarallisimmasta siis! Sehän\noli samaa, kuin heti ilmoittaa viholliselle salaportti, samaa kuin\npaljastaa haavoitettava kantapää. Ei pitänyt tutustuttaa vierasta\nherkkyyteensä, ei houkutella häntä lähemmäksi... miestä, jolla näytti\nolevan liiaksikin toimintavoimaa itsestään.\n\nHellevi käänsi puheen vähäpätöisyyksiin saadakseen sitten kokonaan\nvaieta.\n\nMutta kuinka olikaan! Pientä kinaa kehitti sanankin sanominen...\n\nLopulta syntyi väittely... oli puhe jostain kirjailijasta.\nKapellimestari väitti ettei kysymyksessä oleva ollut mikään mies.\n\nJa Hellevi kuuli kapellimestarin arvostelevan hennoinpia,\nvaarattomimpiakin asioita niskojanurin-vääntäen, murhaavasti,\nmoukarilla jyskäten.\n\nOli mahdotonta saadakaan enään ääntänsä kuuluville.\n\nHellevi punastui uudelleen ja uudelleen, sillä kapellimestari\nveti jo hänenkin persoonallisuutensa mukaan muka hullunkurisena\nihailijattarena. Keskustelu oli yksinkertaisesti mahdoton.\n\n— Kuinka nyt voitte niin sanoa! kuinka sen tiedätte! älkää nyt noin!\nhoki Hellevi iskujen alta.\n\nMutta lopuksi teki uusi vihollinen aavistamattoman ankaraan hyökkäyksen\nja vielä kaikkein pyhimpään:\n\n— En luule, että olette niin viaton kuin olette olevinanne, iski\nkapellimestari käsittämättömän huonotuulisena...\n\nMiltä se tuntui?\n\nSe oli kuin kaikki muukin elämässä, mikä kohtasi ihmistä kummana ja\narvoituksellisena.\n\nJa tässä oli lisäksi jotakin pohjattoman häpeällistä Helleville.\n\nTyttö ei osannut enään mitään puhua. Hän tuli tumman punaiseksi ja oli\nvalmis itkemään.\n\nKuinka saattoi suunnilleenkaan uskaltaa sanoa naiselle niin!\n\nKapellimestari piti häntä tarkasti silmällä ja näytti nauttivan.\n\n— No ette suinkaan nyt liene niin hento naisluoma, että käsiini\nsärjytte, minun karskin miehen.\n\n— Osch!\n\nHellevi jaksoi vähitellen ruveta tuntemaan vihaa, hänen huulensa\nvärisivät kuin myrskyssä ja rinta kohoili. Hän etsi sanoja, mutta ne\nolivat avuttomia kuvaamaan hänen tunteitaan. Vihan voitti yhtäkkinen\nvoimakas halveksimisentunne ja sillä hän vapautui. Ehdottomasti\nerottaisi hän itsensä kaikista tekemisistä vieraan kanssa.\n\nHän vaikeni ja nousi lähteäkseen kasvot kuumina ja silmät tummina...\n\nKapellimestari nautti. — — —\n\nHellevin asunto oli lähellä. Hyvästijättöhetki oli mahdoton... — — —\n\nMutta loput päivää sai Hellevi istua miettimässä uuden herrasmiehen\ntarkoituksia, mihin tämän etenkin viimeiset väkivaltaiset sanat häntä\npakottivat. Niin hämmentävästi ei häntä koskaan oltu sydämeen potkastu.\n— — —\n\nJa näistä hetkistä aikain tuli kapellimestari Georg Braun Hellevin\najatuksiin jokapäiväiseksi kutsumattomaksi vieraaksi. Sillä\nkapellimestari piti edelleenkin tarkkaa huolta, ettei tunteellinen\nnainen häntä unohtanut...\n\nSe oli vaikeata, se oli sietämätöntä, se oli herkän naissydämen\nalituista raiskaamista, se oli täytyä-tulla-mukaan.\n\nJa vaikka Hellevi olisikin ollut toisinaan inhosta nääntymäisillään, ei\nhänelle epäkäytännölliselle löytynyt pakopaikkaa, ei muuta mahdollista.\n\nItseksensä hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan, mitä merkitsi olla kodin\nulkopuolella, nuoren naisen, jonka veri oli samalla tulinen ja pehmeä,\nvoimakkain ja avuttomin...\n\nNainen, joka odotti elämää ja rakasti... hän oli joutuva maailmalla\nvieraiden vainoomaksi eläimeksi.\n\n\n\n\nTUULI PUHALTAA.\n\n\nMeni päiviä, meni viikkoja...\n\nMitä ne toivat?\n\nKapellimestari Braunia ne toivat.\n\nLaulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.\n\nJa hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.\n\nNaurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.\n\nJa pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan,\nsuuttuivat ja — häpesivät.\n\nBraun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.\n\nJa mitä Hellevi tuumi?\n\n— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta,\nmutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida\nentisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, \"todellisuus\", nykyaikainen\n\"voimaihmisyys\" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.\n\nMitä Braun toivoi?\n\nOikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää\ntoiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa\nkääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella.\nNiinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja\nnaturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla,\npukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita\nkieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä,\nhuomiotaherättävä, imponeeraava, \"puheenaihe\" ja muuta ja muuta! Sitten\nsaisi Hellevi kunnian olla ensin \"yksi kapellimestarin rouvista\",\nviimein \"ainoa.\"\n\nMutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää\nunta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: \"tahtoi\", mutta ei\nuskaltanut...\n\nMitä?\n\n— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen\nhänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.\n\nHän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja\nselaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.\n\n— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään\nuutta. En nyt.\n\n— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat\nilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn\nkasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta\npaikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen,\nmillä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään\nunohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —\n\n— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää\nsinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä\nolemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon\nsitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella\nobjektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja\nja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen\nolisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —\n\nEn siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.\n\nEhdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.\n\nMutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta\ntahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: \"Teidän\ntäydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'.\"\n\nMutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, \"kaksi tuskaa.\" Ensiksi:\ntämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat\niskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo\nmuodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle\nluonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat\nmatoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.\n\nMikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta \"ihmistä\"!\n\nMikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä\nsielussani hänen jäsenillään, nähdä \"voimaihmisen\", numero 2:den,\ntavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa:\nellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin\nuteliaisuuteni.\n\nKuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!\n\nKas näin:\n\nKarrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit\nliekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja\nviisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!\n\nMaalaus silmistä: pahan omantunnon meri.\n\nHuulet:\n\n    Ja huulensa purppuroituu\n    ain' uusia suutelojaan.\n\nHuulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja\nsäveleitä... ojentuvat kaikkia kohti.\n\nÄäni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia.\nRouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus\nhulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja\nvoittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.\n\nBraun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon\nkaikki-pyyhkäisevä virta... se on kosken alimmainen musta vesi... se\nmurskaa suurinta kiveä vastaan... tai naura! ja kaikki kuolee...\n\nSydän, tunne, rakkaus Braunissa?\n\nVastaus: kolme kysymysmerkkiä.\n\nHauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia,\npyörryttäviä.\n\n— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen\nilveilynsä.\n\n— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua\nloppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani,\nvihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä,\njos en osaa rakastaa.\n\n\n\n\nKAPPELISSA.\n\n\nSoitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen,\nhurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.\n\nHellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä\nsyvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.\n\nSyvä hengitys on sieraimille autuutta.\n\nHellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten\nterävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja\npunanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.\n\nHänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat\nbassot ja naisten heleät naurahtelut.\n\nHän on vapaa ja valloillaan.\n\nPahan valta on heikko.\n\nTai oliko Braun täällä toinen?\n\nHänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.\n\nKun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää...\n\nHänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?\n\nHänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?\n\nUudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta\npuhuu taas Braun.\n\nKappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.\n\nHellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.\n\n— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja,\naristokraatteja... mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita.\nÄlkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.\n\nSoitto paisuu.\n\n— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta\nParnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.\n\nHän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:\n\n— Min ælskerinde...!\n\nHellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.\n\nSoitto soi hiljemmin.\n\nHellevi puhuu.\n\n— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on\npuoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka\nse näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin\ntyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin\nistua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka\nsoppeen, varsinkaan ei nainen.\n\nSoitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin\nrinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä\nrenkaita.\n\n— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi\nonni, kun säilytän kokonaisena \"valkosen uneni.\" Olen kertonut sen\nteille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon\nastua kokonaisena hänen eteensä.\n\nHellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen\ntämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken...\n\n— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana,\njolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä... siitä asti on pahin\nonnettomuus yllämme...\n\n— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te\ntunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut...\nkovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin... hattu vääntyi\npäästäni... Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä\nskandaalia...\n\n— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin\ntietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty... inhoni oli\nkuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin\njoku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten... suokaa anteeksi kaikki\ntämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se\nei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta\nsanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista...\n\n— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton... huomaan nyt, kuinka\nheikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta!\nMitään uutta ei saa tapahtua.\n\n— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa\nminua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen\npyytänyt sitä usein.\n\n— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari\njäykästi.\n\n— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän \"todellisuuttanne\"\nja \"toimintaanne.\" Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta,\nniin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja\nvihaisimme toisiamme \"mahdottomina\" ja \"hirviöinä?\" Minun sielussani on\nsäveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on\nuinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte\nalhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian\nmonenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja\nkaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse\nasettamat! sallikaa minun sanoa se teille.\n\nHellevin on hyvin vaikea puhua.\n\n— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja\nsen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto,\nsuutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan...\n\nHellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:\n\n— Te kidutatte minua...\n\nKulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.\n\nBraun vaikenee.\n\n— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen,\njolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja\nhallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa\nystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa\nmaailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut,\njumalani hyljännyt... minulla on vain \"suuri uneni\" ja pelastukseni on\nsen oikein ymmärtäminen.\n\nBraun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:\n\n— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle \"unellesi.\" Mitä\nminuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä\nminä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä\nrakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.\n\nHellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset\neivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli\nsekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.\n\nBraunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä\nja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras\ntahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia... ei tuntenut ystävyyttä häntä\nkohtaan...\n\nTuskaisen kummallista...\n\nMutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?\n\nKuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?\n\nVieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan... hienot siniset\nharsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet\ntahdottomina...\n\nJa kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.\n\n\n\n\nKAKSIHÄNTÄINEN RYÖPPYRUHTINAS.\n\n\nOn yö... jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.\n\nHellevi ei voi nukkua.\n\nHän nousee ylös... heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu\nmatalaan keinutuoliin akkunan ääreen.\n\nTaivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa\nonnetonta.\n\nKuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!\n\nParempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.\n\n— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä\ntahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä\nankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta\nitseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn\nkalvenneena ja olen kuolla nälkään.\n\n— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen,\nettä jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat\nvieneet ainoani!\n\nMinä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken\nääreen ja luon loistavan kuutamon.\n\nJa katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän,\njoka on nuori ja huima ja hullu.\n\nRyöppyruhtinas!\n\nHän on valmis.\n\nTänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.\n\nHellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja\nkoskenpoikien kanssa.\n\nKuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?\n\n— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun\norkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla\nja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.\n\n— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien\nhuimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:\n\n    \"Es träumte mir einst\n    von wildem Liebesglühn...\"\n\nJa kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!\n\n— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!\n\n— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia\nTamaran korvan juuressa.\n\n— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen\nvalloittaja?\n\n— Nero.\n\n— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja\nleikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän\nkaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko\nitämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja\nkaihon. Sekö oli suurinta?\n\n— Niin silloin lauloit.\n\n— Mutta sitten tyhmistyit. Otit \"ikuisen unesi\", \"ikuisen rakkautesi\",\njoka on mahdotonta.\n\n— Ja mitä nyt laulat?\n\n— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua\nkatsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita\ntuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien\nnäköinen olen minä, Georg Braun.\n\n— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa\nkiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa\nsilmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.\n\n— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön\nvettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani\nsekotan viheriäistä vaahtoa...\n\n— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.\n\n— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!\n\n— Katso minua tarkemmin!\n\n— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon\nrakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.\n\n— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän\naurinkoon, vapauteen...!\n\n— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!\n\n— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin,\nikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.\n\n— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!\n\n— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi\nmääräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot.\nJa voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen\nautuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!\n\nMinä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu\nmitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä\nainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi\nvoimakkainta kahlehtia.\n\n— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin\näärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä\njumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!\n\n— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita\nrohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka\nyksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä,\nvoimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.\n\n— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy...\n\nNiin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.\n\n— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen.\nMitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja\nrumilla sanoilla päivät päästään?\n\nHän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne\nkiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.\n\nMinne menen...? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen\nturmelus... ah... ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti\nkumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.\n\nRukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja\nkärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.\n\nHellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen\nistumaan.\n\n— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni... minä\nen ole enään Hellevi... Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä\nkukkavalkonen linnanneito...\n\n\n\n\nVIERAS.\n\n\nHellevi seisoo Kapellimestarin huoneessa lasiseinän luona. Lasin takaa\nhäämöittävät kasvihuoneesta palmut.\n\nPienellä pöydällä seisojan vieressä on kukkakori narsisseja.\n\nHän on kätkenyt punastuneet kasvonsa kukkiin kuin hengittääkseen niiden\ntuoksua.\n\nBraun loikoilee sohvalla turkkilaisessa puvussa polttaen paperossia.\nHän on hehkuvan lämpimän näköinen, kulmien välissä tutkiva juopa.\nSilmät viipyvät heltiämättä vaikenevassa naisessa, joka ei nosta\npäätään.\n\nKapellimestari on nähtävästi kauvan puhunut ja jatkaa samaan tapaan.\nHänen äänessään on terävää ivaa.\n\n— Luuletko, että sinä olet kirkas? Ha-haa! On hyvä, ettet itse ymmärrä,\nmitä olet. Sinä tiedä, mihin tuollainen uneksiminen on sinut vienyt.\n\nHellevi katsoo ylös kuin vastustaakseen, mutta antaa taas päänsä vaipua.\n\nHiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.\n\nHellevi puhuu. Hän on ärtyinen ja valittava ja loukkaa ehdollaan:\n\n— Te pilkkasitte minua äsken, että hän, jota koko olennollani\nkunnioitan, ei ole mikään täydellisyys? Mitä se on? Emme me kenenkään\ntäydellisyyden tähden häneen kiinny. Ei, vaan salaiset elinvoimat\nvirtaavat meihin juuri sen tai sen vaikutuksesta. Ja siksi annamme\ntämän sisäisen soiton herättäjälle kauneimmat nimet. Mutta sitä paitsi,\nsellaisessa luonteessa kuin kysymyksessä oleva, esiintyykin kaikki,\nmitä nainen kaipaa: suurin sydän ja suurin tahto, hiljaisuus ja\nyksinäisyys.\n\n— Sanotte, että olen turmeltunut uneni tähden. Kuinka se olisi\nmahdollista? Uneni, joka opetti minut oikein astumaan ja hengittämään,\nantoi minulle vuodet voittavan nuoruuden, viljeli tunnepohjani, perkasi\nminusta nykyaikaiset, miehistyttävät \"toiminta\"- ja tutkinto- ja\nkirjaharrastukset, herättäen sijaan naisellisen intelligenssin.\n\n— Onneton olen, mutta aivan toisista syistä. Teidän pitäisi jo ymmärtää\nse. Enkö nyt ansaitse pikkusenkaan ystävyyttä? Tehän näette, että olen\nkiintynyt teihin. Ymmärrän teitä nyt toisin senjälkeen, kun kerroitte\nsurullisen nuoruutenne, kun itse tunnustatte, että tekin olette\nonneton. Ihmettelen lahjojanne musiikissa, enkä viitsisi raukkamaisesti\nperäytyä. Minä uskallan, jaksan kenties sentään enemmän kuin muut. Ja\nminne menisinkään? Suuressa kaupungissa, jossa minulla ei ole muita\ntuttuja kuin oppilaat opistolla. Enkä ole siinä mielentilassa, että\nuusia tuttavuuksia teaatterineteisessä solmiaisin. Te näette, että olen\nyksin ja teidän vaikutuksenne alainen siitä asti, kun...\n\n— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä.\n\nHellevi naurahtaa:\n\n— Sanotte niin usein. Tuota en ymmärrä vieläkään.\n\nMutta kapellimestari palaa niihin asioihin, joilla hän oli saanut\nHellevin kätkemään kasvonsa kukkakoriin.\n\n— Sellaiset intohimoiset naiset kuin te, saatte katua nuoruuttanne. Te\nelätte sielussanne sen, mitä muut elävät ruumiissaan. Päivä tulee, jona\nteitä ei voi enään auttaa.\n\nJa taas rupeaa kapellimestari selittämään lääketieteellisen syvästi.\n\nHellevi tuntee vihaa, mutta se on voimattoman vihaa. Hän ei ole\nutelias. Hän tietää hyvin, kuinka ilkeästi kapellimestari nauttii\nsoitellessaan muka hänen sieluaan, saadessaan olla \"ensimmäinen\".\nSanomaton ujous panee Hellevin taas vaikenemaan. Vieraan kohtelu on\nhäpeällistä.\n\nMiksi ei Hellevi sitten mene pois?\n\nHän ei jaksa tai ei hän uskalla tai on hän tahdoton ja tylsä. Kuka sitä\nymmärtää. Oliko minkään väliä? Eikö hän ollut jo kaikkeen tottunut,\nkarkeimpiin loukkauksiin!? Ei hän liioin tunne velvollisuutta kuunnella\nBraunia tai vastata hänelle. Hän on temmattu mukaan pyörteeseen, josta\nhän odottaa ihmeen kautta pelastuvansa. Braun ei ole yksin se pyörre.\nSe on koko maailma. Se on: olla-vailla-kotia. Ehkä hän joskus pääsee\nkotiin.\n\nBraun vaikenee vihdoin.\n\n— Miksi te kiusaatte minua aina? kysyy Hellevi arasti.\n\n— Luuletteko, etten minä kärsi, vastaa Braun muka tuskaisesti.\n\nEhkä hän kärsii: Sitten hän kärsii hirveästi.\n\nBraun on tyytymättömän ja vihasen näköinen, niinkuin hän olisi hyvin\nonneton.\n\nHiljaisuus yksin hengittää.\n\nHellevi käy viimein neuvottomaksi, hän ei tiedä, lähteäkö vai jäädä.\n\nOllaan onnettomia... toistensa kiusaksi.\n\n— Braun!\n\nEi vastausta.\n\n— Braun!\n\nSama äänettömyys.\n\n— Braun! Hellevin ääni on kova ja kylmä.\n\nMutta nimensä kuullut ei vastaa.\n\nOn tullut pimeä.\n\nOn jo myöhäistäkin.\n\nNarsissi-parat hohtavat puhtaina ja valkosina. Mitä ne täällä tekevät?\n\nHellevi katselee vuoroin kapellimestaria vuoroin ovea. Hänen kasvonsa,\njotka muiden läsnäollessa pysyvät aina tyyninä, vääntyvät vienoihin\ntuskan ilmeisiin. Hän kiertelee käsiään. Käy sääliksi onneton Braun,\neilen surullisen tarinansa kertonut. Pelottaa oma kiihtymys.\n\nOn pimeätä, pitäisi lähteä.\n\n— Tule tänne! kuiskaa Braun sähköisesti.\n\nHellevi punastuu tummaksi, hän ei liiku paikaltaan.\n\n— Tule! Yhä hiljemmin ja tenhoovammin.\n\nHellevi seisoo.\n\n— Tule!\n\nHellevi kulkee hänen luoksensa hitaasti ja pysähtyy kuin eloton patsas.\n\nBraun ottaa häntä molemmista käsistä.\n\nHellevi on vieraan lumouksen alaisena.\n\nHän polvistuu ja laskee päänsä Braunin povelle.\n\nBraun kuiskaa jotain.\n\n— Ei! huudahtaa Hellevi. Mutta joskus, kun kaikki on kaunista, kun\nolemme päämäärissämme ja voimakkaita!\n\nHän kumartuu puhumaan ja liekehtii kuin kuiva tuli. Sanat virtaavat\nnopeasti huulilta, ne ovat runoa ja rakkautta. Hän unohtaa\ntodellisuuden, hän on kuin henki, joka on tunkeutunut toiseen\nsamanlaiseen. Hänelle, hänelle, suurelle, tummalle, salaperäiselle\nhän puhuu. Ja hurmaantuneena sielunsa rikkauksista ja uusista\nkuvista, jotka aukenevat kuin loistavasta yöstä, syleilee hän\njättiläiskäsivarsin Braunia ja huudahtaa lopuksi.\n\n— Silloin et voi minua unohtaa, ja sinä olet vienyt minut suureen\nrauhaan.\n\n— Hiljaa, hiljaa! kieltää Braun.\n\nMutta Hellevi ei kuule.\n\nKoko hänen sielunsa hehkuu ihania tunteita luoden uusia lauseita,\nliekkeinä tarttuvat ne toisiinsa, haihtuvat ja jättävät tilaa uusille.\n\nBraun hyppää pystyyn, riistää Hellevin kädet rajusti irti ja paiskaa\nhänet maahan.\n\nHellevi ei ymmärrä mitään. Hän painaa päänsä sohvan reunaa vastaan ja\npeittää kasvonsa.\n\n— Sinä huudat niin, että koko talo sen kuulee. Ota huomioosi veljeni\nperhe seinän takana.\n\n— Olenko minä huutanut? Hellevi on ihmeissään.\n\nHän nousee ylös.\n\nBraun on sytyttänyt valot.\n\nHellevi näkee kaiketi unta.\n\nKelle on hän puhunut?\n\nTuossa seisoo vihanen, vieras, epäluotettava ja käsittämätön.\n\nSanaakaan sanomatta ottaa hän hattunsa ja asettaa sen neulalla kiini\npeilin edessä. Hän on jäätävän kylmä, mutta liikkuu yhä kuin unessa.\n\nBraun on istunut jonkun kirjan ääreen ja on lukevinaan.\n\nHellevi tavoittaa kääntyessään hänen kasvoillaan omituisen hymyn.\n\n— Tiedätkö, sanoo Braun ilkeän tyytyväisenä, mitä olisi tapahtunut, jos\net olisi huutanut niin kauheasti? Ja mitä joku toinen minun sijassani...\n\nHellevi on täynnä kylmää kummastusta.\n\nVieras ääni, vieras tapa, kummallisen outo.\n\nHän lähtee tyyneenä pois.\n\nKuin unta...\n\n\n\n\nHELLEVI SAA KAKSI HEINÄNKORTTA.\n\n\nVanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä\nseurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.\n\nHellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään\nuutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen,\npikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen\ntaisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja\nyksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.\n\nJo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi\nniin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin\npauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän\ntakana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän\ntahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä,\nettä hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän\ntuttujen kanssa.\n\nHän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä\npainanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen\nherkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää\nmiellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus\non hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —\n\nIhmiset tulivat ja menivät...\n\nVastaan edestä ja ohi takaa.\n\nSilloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.\n\nSilmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun\nläpi jotain tuttua.\n\nSilmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa... hän katsoi uudestaan...\n\nRuumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:\n\nOssian soittaja!\n\nHellevi uskalsi tuskin liikahtaa... Kuin unessa rupesi hän vihdoin\nsiirtymään eteenpäin... polttavassa unessa, kaikkien tunteiden\nmyrskyten aaltoilevassa meressä. — — —\n\nTaas sivuutti ylhäinen...\n\nHellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen\nsilmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.\n\nOli ihmeellistä.\n\nPuoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä... ja hänellä oli\nsuru... suru, joka näkyi vieraille...\n\nOli ihmeellistä.\n\nKaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.\n\nTunsiko hän riemua?\n\nTunsiko hän tuskaa?\n\nHellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan\nalle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli \"ääretöntä\", kun\nhän puhui tunteistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.\n\nHän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä\nriisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin\nkäteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä.\nNiistä luki hän päivän elämän.\n\n— Ilmeeni on tylsä ja riippuva... värini tuhanharmaa... sydämessäni\ntunnen kuoleman kalpeuden... olen tullut rumaksi...\n\n— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden\nsilmissä.\n\nPari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän\ntarttui niihin kuin aarteisiin... katseli niitä, suuteli niitä... piti\nniitä kädessään.\n\nKyyneleitä...\n\nHe olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura\nja leikkineet...\n\nRakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä...\n\n— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen... olla valmis,\ntuntea kaikki, toivoa kaikki... ja unelmien esine, joka on nähnyt koko\nmaailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa\nkatsoa häneen...\n\n— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen... suru\nrinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.\n\nOlinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta...\nah! kuoleman voittaja!\n\nMitä minä tunsin?\n\nRatketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —\n\nEn uskaltanut mitään... en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja\nkuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.\n\nRukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita\n— — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut\npäästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.\n\nOlin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.\n\nJoskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja\nkylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.\n\nRukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että\nhän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten...!\n\nRukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla\npäänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt,\nolisi vienyt ujouttani...\n\nOlin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.\n\nPuhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut\nkoskaan käynyt...\n\nPuhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.\n\nKaikki valehtelin, Niin minä rakastin.\n\nMiksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.\n\nMinulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini...\nminulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan\nJouduin epätoivoon... rukoilin kiihkeämmin... katsoin ylhäiseen ja\nposkeni rupesivat vienosti punottamaan.\n\nSieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä...\nsuojelkaa minua, siunatkaa minua... polvillani pyydän, erottakaa\nBraunin kyntinen käsi... pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se\non Braunin huulien tahra... kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy\ntakanani... hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja\nkarjuu, veri jähmettyy suonissani...\n\nPeittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en\nrakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne... kyyneleet valuvat\nsielussani... tämä on ainoa hetki... säästäkää elämäni onni... kulkea,\nkuolla teille...\n\nAh! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin,\nen uskalla, Braun kuulee...\n\nNiin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän\nei kuullut.\n\nHän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.\n\nViaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi...\n\nAh! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —\n\nJa hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta\notsallaan uuden aamun taivas.\n\nVapisin.\n\nSitten hänet ottivat muut.\n\nRiuduin, sammuin.\n\nHuomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —\n\nMinä sain kaksi heinän kortta...\n\nMiekat Braunia vastaan...\n\n\n\n\nALHAINEN-ELÄMÄ.\n\n\n1.\n\nAlhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa\nsillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se\nkirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat\ntippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri\nlakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään\nunettaren sydänlihaan... ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla\noli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti\nverta, verta tilkka liikaakin.\n\nMitä sitten Helleville kirjoitettiin?\n\nMitkä mahdollisuudet?\n\nOlihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki\nnuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja\nheläytteli nauruaan?\n\nTai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen\nparvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset\nja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.\n\nTai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja\nkirjoitti lemmenlauluja... haikeita... suloisia... suuteloon uskovia.\n\nTuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen\nse oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.\n\nJa olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen,\nperhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.\n\nMaan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat\nsuloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen\ntuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista\nsanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista... ah! ah!\n\nMutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet\nruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä,\nhuudellen: \"Tita, Tita\"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.\n\nMitä hän sitten teki?\n\nMitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?\n\n\"Braunin probleemin\".\n\nKuka oli sitten Braun?\n\nEikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika,\ntanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!\n\nTurmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä,\nottaja...\n\n    \"Es träumte mir einst\n    von wildem Liebesglühn...\"\n\nIhanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.\n\nPuhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit\nuusille \"voimaihmisille\", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien\nvihaajille!\n\nHellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä\nymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.\n\nMitä Hellevi tiesi \"voimaihmisistä!\" Mutta Braunin vaikutukset hän\nkoki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.\n\nBraun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät\nahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan\nkamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan \"toimivien\" elämäniloja,\nkuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta\nmädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.\n\nMerkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin\nhotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin\nkodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja\nmaaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat\nhemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus\npilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja\nhurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita\npyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.\n\nJa naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin\nja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat\nihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti.\nEivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä\nelättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.\n\n\"Ne ovat kuin suuria lapsia\", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä\nnuorukaissydämessään. \"Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria\" sanoi\nBraun heräävän miehen pyhällä intohimolla.\n\nJa Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta... se on valmis.\nMitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja\nenkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota\nkuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle\nlaakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!\n\nMutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin\nseuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän\nrakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki,\nettä juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti\nseuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta\nhuulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat,\ntuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.\n\nMutta olihan hänellä jäljellä opisto!\n\nSiellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella\nnöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.\n\nPieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen\naamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan\nvaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset.\nAlituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen\nhänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.\n\nSen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.\n\nPienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä\nhuoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille,\nkaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön\nsydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja\nvoimakas kesä. Sellainen on \"voimaihmisen\" lempi.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava\nHellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä\ntalonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen\npientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai...\n\nMitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin\njalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa...\n\nAsettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden \"äärettömän\nkulttiveerattuna naisena\". Ainoastaan Hellevin kanssa hän \"ei\nleikkinyt\". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.\n\nMitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi \"aiheita\" ehkä, kuin\nkalpea kirjailijatar?... Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali-\ntai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat\nhyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää\nuskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi\nfysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi\nvainukoiraksi suurille filosoofeille?\n\nMitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja\nvirkoja?\n\nTai olisiko hän ehkä sittenkin... uskaltaako sitä kysyä...\nrakastunut...?\n\nRakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: \"Suvun geniuksen\nvaatimuksesta.\"\n\nNäin jutteli hän sydämelleen:\n\n— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi\nvoinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin.\nSillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti.\nHän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti\nsäälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja\nauttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt\nsuuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun\nhän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla\nkatselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän\nkeppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: \"Niin teinkin!\"\nKysyn: miksi? \"Väkevämmän oikeudella.\" Nauraen ja liehakoiden palaa\nhän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee\nPlatonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi.\nHän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja\nruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa.\nAntiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa.\nJa hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka\nhän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille\non kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi\naina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.\n\nNäen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he\njuuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän\nlahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa\nhänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. \"Viekas peliveikko on elo\",\nsanovat vanhat. \"Viekkaampi on uusi voimaihminen\", vastaavat nuoret.\n\nSeisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan\nmurskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia\nnaisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa... häpäsevimmät\njutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse\nheitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa,\nhyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa\nvoimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten\nsilmissä.\n\nNäen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot\nkapellimestariin tähdättyinä. \"Hän laulaa jumalallisesti, tämä\nmieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen.\" Ihanteellisimmat eivät säiky\njuoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne\npäättyvät.\n\nMinä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen\nnähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen,\ntiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä,\ntunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna.\nToisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti,\nlikakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.\n\nTai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut:\ntuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut\ntukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan?\nAavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin\nhänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty,\nuneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni\nensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo\nkammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta\nkertaa palannut: tuo mies on kuolemani... menen sinne tai tänne, hän\nvie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.\n\nHenkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa\nluoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin\nuskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja... hän tarvitsee\nvain suurempia olosuhteita, tilaisuutta... sisimmässä syvässään on hän\nnyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin\ntuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään... hän sanoi itse. —\nEn voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä... Hän näki kuin kaikki\nrikoksensa perätysten... en ymmärtänyt millaisia ne olivat... mutta\njotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta... tunnottomuus\noli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen\nsisintään... Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän\nsanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani\nolkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt\nonnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat... niille kostan... naiset\npaljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan,\nhätyytän, uhkaan heitä.\n\nSiihen tapaan hän mumisi...\n\nMinulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime\nhetkessä raadella... ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin.\nMutta en voinut... en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä\nenkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.\n\nJa näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa\nhän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään\nhakea apua... hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi\nhurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.\n\nKuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois,\nrakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti\nmyöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi\nminun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni\nsielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä,\nettä solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä\nsuhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei\nkotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo\nenään \"kuuluisuuttanikaan\", ei salli minun kehittää lahjojani. \"Olet\nepämiellyttävä, epäintresantti silloin\", sanoo hän jäykästi. Ja hän\nmurhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni?\nMinun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni,\nkoska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä\nkauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia\nasioita antaa hän minun yksin miettiä.\n\nYhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan\nhienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan\nja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän\naavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan\nparastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta\nminusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin\nkammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva\nelämäni nyt muuttunut.\n\n\n\n\nALHAINEN-ELÄMÄ.\n\n\n2.\n\nHellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat\npäivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja\ntaaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas\nlähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön...\n\nOlisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt\nsitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän\nHellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat.\nNainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen,\nvähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä.\nEi leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään\naurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat\nlinnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä\npitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia\njumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan\nkasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten\nsielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat\nammoin haihtuneet.\n\nKiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin\njuureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja\njumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli \"oma\nvoimakin.\"\n\nIhmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana,\nharmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö\nvuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän\n\"koketti Hellevi\" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.\n\nLakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja\niskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.\n\nKoitti kirjoittaa Ristolle: \"Saanko tulla kotiin?\" Mikä kummallisen\nhäpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle\nmiljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten\nuhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.\n\nTylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.\n\nMutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan.\nKorvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät,\nsilmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa\nja menoa.\n\nBraunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:\n\n— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit\nmatemaattisella tarkkuudella askeleesi!\n\nSitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset\npitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.\n\nKurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa\nvaltaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan\ntekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus\nkehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta,\nkiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia\nja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: \"hymyilevä\nAlkibiaades\", \"aurinkokäärme\", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä\npyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi\nkuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!\n\nJa kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.\n\nBraun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi\ntaipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!\n\nNiin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.\n\nTai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia\nkohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi\ntajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla\nvaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun\npyyntöönsä ei suostuttu.\n\nMillainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan.\nMutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan,\nrunoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia... — Muut ovat hänen\nrinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: —\nJa minulle on hän ihmeen hyvä!\n\nNiin valehtelevat pelkurit tai sankarit.\n\nYksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!\n\nBraun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä.\nBraun oli sairastettava loppuun.\n\n\n\n\nALHAINEN-ELÄMÄ.\n\n\n3.\n\nLauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa\nköörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden\npäättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.\n\nAh... mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto\nparka!\n\nHellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.\n\nSilmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi\noli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.\n\nKapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla\nsiivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan\nfrakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun\nkykeni herättämään.\n\nOmilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri\nmies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja\nlempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä\nsuloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia\nymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain\ntai mammonan suojeluksen alaisia.\n\nKapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin,\nhän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin,\ntunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.\n\nPelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari\nnaisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen\nlemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset!\nNykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista\npuhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.\n\nTulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —\n\nTutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään\npiti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja\nkapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat\nmukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi\nja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero\noli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet.\nMutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen\nharjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen\ntehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.\n\nHellevissä syy ja hän sieti nuhteet.\n\nKapellimestari suuttui kuin vimma.\n\nOli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.\n\nSyntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.\n\nOnnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin\nraukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa\npäästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi\nkertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.\n\nMonta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja\npienin.\n\nKostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!\n\nMiksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?\n\nLopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan.\n— Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö\nnyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi?\nParjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä\ninhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy\nrakkaudesta... Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen,\nmutta ei mahdoton.\n\nHellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli\nkuitenkin vain häväistystä ja Braunia.\n\nTuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan\ntunnit antoi hän ottaa huonon miehen.\n\nTuli yö.\n\nEi riisunut Hellevi. Ei tullut uni.\n\nHuojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian\ntuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:\n\n    \"Näktergal af toner full,\n    sjung med oss ditt vysjalull,\n    lulla, lulla, vysjalull,\n    lulla, lulla, vysjalull.\"\n\nSillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas,\njulma sana: Braun.\n\nBraun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.\n\nBraun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —\n\nLeimahti silloin salama!\n\nHellevi hypähti seisomaan.\n\nNyrkkiin puristuivat pienet kädet.\n\nNyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.\n\n— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa.\nRakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta\nyli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen\nihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti.\nMielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin\ntehtävä ja suurin voitto! — — —\n\n— Uhraannun... — — —\n\nHellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran\nleimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!\n\n— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin\nsilloin minun! — — —\n\nUudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan,\najoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista\nkauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —\n\nAamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös!\nyhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa\nuneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.\n\n\n\n\nIRMA ROOTH.\n\n\nIlonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt\nkaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin\nkaunista kaiketi.\n\nKaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se\nolikin niin raskasta.\n\nOli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt\nkapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.\n\nEhkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna...?\n\nMutta älkäämme kiusatko Helleviä.\n\nHän tahtoo vaieta.\n\nKylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.\n\nOn ilta ja hän odottaa.\n\nAntakaamme hänen olla.\n\nKuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata\njokaista onnetonta?\n\nOvikello soi!\n\nHellevi hypähti paikoiltaan.\n\nMutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus... Ihmetellen huusi\nhän: sisään!\n\nJa sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka\nHellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon\nmiellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään,\nmutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa\nhänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän\nmuutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin\nhänet unohtanut.\n\nMutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti\nhän Helleviin.\n\nJoku onnettomuustoveri?\n\nHellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän\nvastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.\n\nKaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.\n\nHellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja\ntalutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:\n\nRakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä\nvaikka kuinka yksin!\n\n— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein\nvihamielisesti.\n\nHellevi istui hänen viereensä.\n\nAh, minulle teidän juuri pitääkin puhua!\n\nMeille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki\n\"asiamme.\"\n\nHellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän\npäättänyt jakaa viimeisensä.\n\nYlpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta\nkasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean\nruskeat silmät olivat kokonaan auki.\n\nHellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.\n\nÄkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.\n\n— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.\n\nKuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!\n\n— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa\nkuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!\n\nTyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti\nhiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.\n\nHellevi taittoi käsivartensa hänen hartioilleen\n\n— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken\nme yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.\n\nAntakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti,\nrakas neiti...\n\n— Kerron sen teille... pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos\nteillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon\nsulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä\navioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte\nkaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen\nnyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — —\nmutta teidän täytyy antaa kunniasananne!\n\nHänen silmänsä leimahtivat.\n\n— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö\nniin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin\nkouristuskohtauksessa.\n\nMutta silloin Hellevi todellakin aavisti... aavisti äkkiä kammottavan\ntotuuden tulikirjaimilla:\n\n— Braun!\n\nTyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki\nrajusti, ruumis vavahdellen.\n\nMinä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.\n\nÄkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä\nsäihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.\n\n— Se, se... on pakottanut minut... tiedättekö mitä se merkitsee\nminunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — —\nMinä rakastin sulhastani — —\n\nTyttö itki.\n\n— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.\n\nHellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa\naaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän\nvoinut tappaa kapellimestarin.\n\n— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja\nsilmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi...\n\nRaukka ei voinut enään kertoa.\n\nKyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä\nryhdittömänä kasana.\n\n— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.\n\nHellevi koitti auttaa häntä ylös.\n\n— Rakas, rakas neiti...\n\nTyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet\nlakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan\nkuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten,\nsai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin\narmahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti\ntajuntansa.\n\nTyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi\nsilmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen\ntuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:\n\n— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki\njollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —\n\nHellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa\nonnettoman ympärille.\n\nNaisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.\n\nKyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:\n\n— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään.\nNiitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia...\n\nHelleviä poltti:\n\n— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt\ntiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.\n\nÄkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.\n\nSyntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.\n\nMolemmat naiset vapisivat.\n\nMitä nyt tapahtui?\n\nHe katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten\nja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi\nepäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi\nyhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä.\nNainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan\nonnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta\nsynkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla\nystäviä siis?\n\nVieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui\nmelkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja\nkatse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.\n\nHe vaikenivat yhä.\n\nMitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä\nvihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni\nminä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin\nväkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen\nkauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois\npesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta\nminulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä\njulmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi,\ntietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa.\nMutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän,\nettä hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä\nja hänen onnettomuudeltaan.\n\nHellevi kalpeni ja vapisi.\n\nVieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.\n\n— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista... Teillä\nei ole rakkautta...\n\n— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.\n\n— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on\ntyönjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.\n\nNämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi\nja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.\n\n— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.\n\n— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.\n\n— Miksi te olette puhunut minulle?\n\n— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja\nrakastatte todellista hyvää.\n\n— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole\nikänä tuntenut tällaista...\n\n— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin\nmuut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!\n\nHän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.\n\nTuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette\nsyyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja\npelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.\n\n— Kuinka sen voitte tietää?\n\n— En tiedä.\n\nHän hymyili ja vaikeni hetken.\n\n— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt\nomituisia asioita.\n\nAlakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.\n\nHellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja\npuhui:\n\n— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä\nunta olen nähnyt... en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota\nvain... Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle\nsydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää\nteitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi.\nOletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: \"liian myöhään\"? Vaikka olen\nnäin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs\nse kukkavalkeus... se hunaja... jota rakastetaan. Siinä on minun\nonnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta...\nottakaa huomioonne sietää... Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin\nkonsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut... No niin, tämä nyt vaan\nsiksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä\nmaailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette... Sanokaa minulle, (Hellevi\nkuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?\n\n— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.\n\n— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?\n\n— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!\n\nIrma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja\nunohtunut.\n\nOmituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi\näkkiä hänen eteensä.\n\n— Irma — —, salli minun niin ja suo minulle anteeksi! Olen ystäväsi\nja rakastan sinua, niinkuin nainen voi naista rakastaa. En sääli.\nVihaan ehkä. Sinun kanssasi vihaan. Irma, kuuletko, kaiken, kaiken\njätän, kunnes sinä voitat. Sinun voittosi on minunkin voittoni.\nRintaani polttaa alituinen rakkauden kaiho, se kuolkoon, kunnes\nsinun asiasi on hyvin! Sinä et saa halveksia minua, Irma, en ole\nsinua huonompi, en turmeltuneempi. Sinä olet minun pelastajani.\nTurma odotti minua kynnykselläni. Yliluonnollisin voimin lupasin\nhirviötä rakastaa. Ei löydy sellaisia voimia! Sinä et voinut hänessä\ntunnetta ja kunnioitusta herättää. Ihanimmat naiset ovat hänelle\nhaaskoja. Hän ei ole mies, ei nero eikä isä-sydän — — — Hän vainoaa\nmeitä, tunnetko sen? Kaikkein naisellisimpia, avuttomimpia naisia\nhän vainoo, ajeeraa meille kohtaloa, runollisimmille ja herkimmille,\njotka eivät koskaan lähde etsimään apua poliisikamareista, inhoovat\nvieraita miehiä ja kohtauksia, eivät taivu rukoilemaan. Se on hänen\npirullista älykkäisyyttään, ymmärräthän, hänen tihutyönsä pysyvät\nsiksi salaisuuksina, me viemme ne kernaimmin hautaan, kuin vedämme\nkoko maailman kirjavuuden nuuskimaan onnettomuuttamme. Ah, Jumala! —\nkuka meitä auttaa? Missä on se mies, jonka käsi kykenee pysäyttämään\nBraunin? Siihen tarvitaan — joko yhtä suuri rikoksellinen kuin hän tai\nhänen täydellinen vastakohtansa. Minä pelkään häntä, hän ottaa minun\nhenkeni, rakas Irma, muista minun se sanoneen, kun se on tapahtunut!\nMutta sinä, kaunis Irma, olet voimakas!\n\n— Niinkuin sanot, äärettömän voimakas ja äärettömän heikko.\n\n— Sinä kammotat minua taas!\n\nHellevi oli taas saman kummallisen kauhun valtaama. Hänestä tuntui kuin\nihmeellinen nainen löisi häntä aseella ylhäältäpäin. Ei ainoastaan\nkapellimestari vainonneet häntä, vaan tämän uhritkin.\n\n— Hellevi, sanoi Irma Rooth. Jos olen voimakas, voitan suurimman\nvoiton, jos häviän, kärsin enemmän kuin muut. Minulla on paljon vielä\nkerrottavaa. Ja nyt pyydän sinun kalleinta apuasi... auta minua, jos en\nkestä kovaa aikaa, auta minua eroamaan täältä... kuolemaan.\n\n— Minäkö ottaisin sinulta hengen?\n\n— Ota minulta henki, pyysi Irma Rooth väsyneesti.\n\n— Miksi minä? Hellevi valitti.\n\n— Olet erilainen kuin muut, mutta et sitä vielä ymmärrä.\n\n— Miksi et itse sitä tee?\n\n— Vielä on se ennenaikaista. Ja kun siksi tulee, en jaksa...\n\n— Ah! sinä olet voimakas!\n\n— Olen voimakas, kun saavutan jälleen kauneuteni.\n\n— Sinä olet kaunis! Vaikka äsken itkit...\n\n— Ruma kerrottava oli edessäni, kaiken ruman kerron huonosti.\n\nIrma, Irma! Ja mitä lupaat meille tuloksena yhteistyöstä?\n\n— Naisen ystävyyden.\n\n— Ja tulevaisuus?\n\nIrma Rooth oli kuin kirkastettu.\n\nKatso, Hellevi, sanoi hän laskien kätensä vapisevan olkapäälle,\nkaunista naista rakastaa aina oikea mies. — — —\n\nÄlä puhu minusta kenellekään, sanoi hän lopuksi. Konna ei saa tästä\nkoskaan mitään tietää.\n\n\n\n\nHAUTA.\n\n\nIrma Rooth oli mennyt.\n\nHe olivat istuneet yli kolmen tunnin, puhuneet ja oppineet tuntemaan\ntoisensa.\n\nIrma Rooth oli kertonut arempia yksityiskohtia... ah!\n\nKannattiko yrittää vielä? Niin paljon petosta varjeli maailma. Ei\nhellinyt elämä loistokukkasiensa kohtaloja. Hienon naisen kärsimyksen\nsyvimpiä kuiluja sai Hellevi vaeltaa, ei koskaan ollut vieras tuska\ntunkeutunut hänelle niin luihin ja ytimiin saakka kuin tämä. Jatkoa se\noli hänen omalle elämälleen, tunnettu hänen temperamenttinsa tapaisesti.\n\nHän oli ollut kauan valekuollut, nyt oli hän tulisella raudalla\nherätetty. Jaksoiko hän? Tuntui niin liian liekehtivältä. Revitystä\nsielusta syntyivät katkerat, polttavat, ennen vihatut räikeät sanat.\nOlisivatko ne hänen viimeisensä vai veisivätkö ne uuteen elämään? Pari\ntotuutta tiesi nyt sekava pää.\n\nTuo mies... mikä mies! Oikean nimen olivat he hänelle löytäneet:\n\"häpeällisyyden voimaihminen.\"\n\nIrma Rooth... hän oli ihmeellinen syvine onnettomuuksineen ja\nhymyineen, melkein kammottava, kapellimestarin viattomin ja pelottavin\nuhri. Rakkauden pyhimmät asteet oli tuo sattuman tuoma miespirsta\nhäneltä turmellut, korkein nautinto oli hänelle ollut kolkointa,\nilkeintä avuttomuutta ja tuskaa.\n\nSellainen on elämä! Yhä uudestaan, yhä uudestaan. Mitä auttoi naisia\nsiinä asiassa äänioikeudet, mitä vedota ulkonaisiin tuomio-istuimiin?\n\nJos onneton saattoi joskus tuskansa unohtaa, unohtiko sitä maailma, kun\nse sen käsiin joutui? Pienimmän katupojan silmistä tuijotti kutsumaton\nosanotto. Ei antaneet ihmiset anteeksi eikä unohdusta kärsineille...\nverta henkeensä janosivat tylsät ruumiit.\n\nEi auttanut naisia vapaus yhteiskunnassa... koti, koti, rauta-aitauksin\nvarustettu oli ainoa suoja. Koti, jota vartioitsi mies, voimakas ja\nkostava vieraalle kuin haaremin ruhtinas.\n\nMinkälaisten ihmisten luota nousi Hellevi nyt, nousi ikuisiksi\najoiksi, niinkuin hän oli noussut monien muidenkin, jotka olivat\nihanteellisuuden lippua liehuttaneet?\n\n\"Voimaihmisten\" ja varsinkin heidän avioliittojensa luota.\n\nOliko hän heidän luonansa ollutkaan?\n\nMitä merkitsi runouden aarteita kahmaloittain ahmiva muisti, mitä\nyksinäiset loistavat lahjat, jos eläin asui ruumiissa? Nämä ihmiset\nkutsuivat terveydeksi, voimaksi ja kauneudeksi hämmästyttävää\ntunteettomuuttaan, toiminnaksi ihmisten pettämistä, rakkaudeksi\nraiskauksiaan. Nämä, joille Moseksen kymmenen käskyn oppiminen oli\nvaikeampaa kuin koirille, julistivat itsensä \"uusiksi ihmisiksi\",\nammentaen vihalleen, hurjuudelleen ja hävityshalulleen nimityksiä\nuudesta filosofiasta.\n\nAh! Nämä kylmät merenneidot ja liiankuumat ryöppyruhtinaat! Vanhoille\neivät he mikään vaara olleet. Ei papeille eikä kirkoille, ei heikoille\neikä rikoksellisille. Elämää, lämmintä, rakastavaa, hennointa,\nvaikeinta elämää he vainosivat ja tappoivat.\n\nHellevi oli niin kiihtynyt, että hän puhui ääneensä.\n\n— Sanoja, sanoja, sanoja! Jotka rakastavat sanoja, pelätkööt ne!\nEivätkö nämä puhuneet samoilla sanoilla kuin runouden ja rakkauden\nsuuret ylimykset! Siteerasivat kuolemattomia loistaaksensa,\nkostaaksensa meille ja häväistäksensä meitä, jotka ihastuksella\nrakensimme omia pikkupuutarhojamme.\n\nMutta vaikka he kuinka kiiluisivat ja kuumentaisivat itseään, on heille\npääsy runon, kauneuden ja rakkauden taivaaseen ikuisesti kielletty.\nJärjestäkööt kylmiksi lauseiksi heliseviä sanojaan, riehukoot\nnäyttämöillään ja käytelkööt kiihko-ääniään, henki ja taide liiti aina\nheidän päittensä ylitse.\n\nJa vaikka he anastaisivat ruumiilta ja sielulta ihanimmat olennot, on\nheidän nautintonsa näistäkin kurja, alhainen, turmeltunut.\n\nMitä minä pelkäsin? Hänen pahuuttaanko? Mutta myös minä pelkäsin,\nettä hänessä olisi ehkä joku voima, jota minä en löytänyt. Olisinko\nantanut itselleni anteeksi, jos olisin kaunista voimaa halveksinut?\nEn koskaan! Minulla ei ole mitään löydettävää, siksi en enään pelkää.\nNopeasti eroitan hänet itsestäni, hautaan niinkuin Irma Rooth on hänet\nhaudannut, Irma, jossa ei ainoakaan solu ole värähtänyt hänelle, joka\nei koskaan ollut kuullut puhuttavan \"voimaihmisistä\", eikä siksi\nhämmentynyt.\n\nKuinka olen narrimaisen vakava ja totinen! Mutta minulla onkin niin\nkummallinen saalis pyydettynä: raiskattu nainen! Kenen korvia se\nvihlaisee, naurakoon! Nauru tappaa tuskan.\n\nAh! Irma, ystävä, jota olen odottanut! Nyt katsomme me vuorostamme\njäätävin silmin elämää. Kylmä, kova, kiitävä, ilkeä on myös nainen,\nvilli olento, pieni kipuna suuriin onnettomuuksiin! Niin tahtoo\nnykyaika, jota minä vihaan. Kuuma lintu on lentänyt kuilun yli, kuka on\nensimmäinen, joka nyt yrittää katkaista sen siivet?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHellevi oli vaipunut viimein väsyneenä syvään nojatuoliin.\n\nHän kurotti kädellään sielunsa pimeässä puistossa, mutta kouraansa sai\nhän vaan jäähtynyttä tuhkaa.\n\nKaikki, kaikki oli palanut.\n\nAntaisiko tulevaisuus anteeksi, että hän kaikkensa poltti?\n\nOli hiljaista... tuli hiljaisemmaksi... Ja värittömät huulet alkoivat\nkuiskia syvään pimeyteen:\n\n— Tule luokseni viimeisen kerran tumma lintu... Herättäisikö silkkinen\nkupusi huulilleni vielä suutelon-uskon?\n\nJa sitten... tiedätkö, mitä sitten teemme?\n\nLinnantyttö hautaa Tumman Soittajan.\n\nMutta ei ole minulla yhtäkään ruusua kummullesi. Kaikki on elämä\npolttanut, kaikki olen elämän kanssa polttanut.\n\nKuinka mielelläni kallistaisin oman päänikin... ja uinuisin... uinuisin\nsinun kummullesi syvään uneen.\n\nKäteni kiedottuna hautasi ympäri makaan polvillani ja kuiskaan jaloille\nummistuneille silmille:\n\nMiksi et minua tuntenut...?\n\n\n\n"]