[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fumK1SWyfiKTAnDFxYdPX8XHX_quGRg6PhPe8t7IBUzM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3517,"Elegiasta oodiin","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3517-hellaakoski-aaro-elegiasta-oodiin","3517__Hellaakoski_Aaro__Elegiasta_oodiin","Runoja","runous",[],[],"fi",1921,null,7436,42045,false,76350,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Elegiasta oodiin :  ynnä muita runoja by Aaro Hellaakoski\" is a collection of poetry written in the early 20th century. The book charts a lyrical journey from elegy to ode, moving through themes of nature, the sea, love, spiritual doubt, civic memory, and the human struggle with fate. Its likely topic is the poet’s search for meaning and clarity amid modern turmoil, using seasonal cycles and mythic images to test the soul’s resilience.  The collection opens with a prologue that invokes autumn and the stars as judges, and the first section sets a somber tone of exhaustion, loss, and skepticism (Elegia, Syys-ilta, Meren tuska, Pääsiäislaulu). The second section shifts to worldly and intimate scenes—street satire, love poems (Erotiikkaa), memories, and dramatic pieces like Anarkisti, where Nemesis confronts a rebel-dreamer. The third section turns outward to spring and travel—thaw, fields, lakes, and ridges (Kevään tulo, Heinäkuu, Koli)—but also inward to confrontation with nature’s indifferent power (Molok). The fourth section speaks in myth and emblem: the two Kain poems, the hawk and the mole, the lover and the wanderer, each testing freedom, instinct, and destiny. The final section gathers public remembrance (Vainajien kysymys), meditations on art and the sea, a brief credo of nothingness and forgetting, and culminates in Oodi and an epilogue that accept the charge: to receive the world fully, bear pain without illusion, and let the song stand as its witness. (This is an automatically generated summary.)",[],180,"Hellaakosken kolmas runokokoelma seuraa runoilijan tietä ja henkistä murrosta. Teoksen mitalliset ja loppusoinnulliset säkeet käsittelevät luontoa, merta ja myyttisiä hahmoja, edeten alakuloisista tunnelmista kohti elämänmyönteisempää oodia.","Aaro Hellaakosken 'Elegiasta oodiin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3517. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELEGIASTA OODIIN\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nPrologi.\n\nI\n\nElegia.\nSyys-ilta.\nMeren tuska.\nPeikko.\nVirsi onnesta.\nPääsiäislaulu.\nTurhaan.\nKultakausi.\nSyysuskoa.\nEtsikko.\nTalven tuomiolla 1—2.\n\nII\n\nPosetiivilaulu.\nErotiikkaa 1—3.\nUhri.\nPäämiehet.\nBakkanaali.\nMuisto.\nRajasuutari.\nUni.\nAnarkisti.\nVäsymys.\nKevään tulo.\nHeinäkuu.\nMatkalaulu.\nSuvipilvet, onnen pilvet.\nPoutapäivä.\nKoli.\nErojaiset.\nMolok.\nKevätruno.\nKatsastus.\n\nIV\n\nNuori Kain.\nVanha Kain.\nYökkö.\nOpastusta.\nRakastaja.\nTuhlaajat.\nUimari-Dionysos.\nKohtalolaulu.\nMatkamies.\nHiljainen vieras.\nSoturi.\nHaukka.\nMyyrä.\nTuutulaulu.\nVarjot.\n\nV\n\nVainajien kysymys.\nKutojat.\nTervehdys merelle.\nJa laivat ne lähtivät.\nMysterio.\nSatu.\nUnohtunut.\nOodi.\n\nEpilogi.\n\n\n\n\nPROLOGI\n\n\n       Se on saapunut, totinen syksy taas,\n       jota vartonut oot kuin vapahtajaas:\n       syys ankara, äärillä meren ja rantain,\n       joka luokse käy, kovan tuomion kantain,\n    kun kaikki syksyn tähdet valvoo meren yllä.\n\n       Olen kiertänyt kierron, ja takaisin\n       tulin siihen, josta ma lähdinkin,\n       kun, poikanen, kerran purtehen astuin\n       ja lasketin aavalle, tuntoni vastuin,\n    ja tahdoin meren sydämeen, jost' kertoo taru.\n\n       Tovin eksyksiss' olen kierrellyt,\n       enslähtöni tähdet on eessäni nyt.\n       Ei tuntoon luottaen luontunut matka.\n       Mut vielä on tuulta, se käskee: jatka,\n    taas purjeet läiskää, tempoin nuoriansa.\n\n       Te tähdet, te tähdet, te tuomitkaa;\n       — sit' en itse voi, sit' en itse saa. —\n       Nyt ohjaan tiukemmin haahteni keulan.\n       Nyt valitsen tarkemman kompassineulan:\n    te tähdet, teidän tyyntä katsettanne seuraan.\n\n       Yhä jossain on meren sydän tuo,\n       joss' auringon valjakko illoin juo,\n       vesi kirkas — kuin taivasta kaikkialla —\n       ja tähdet paistavat yllä ja alla\n    ja meren karjat uivat pitkin linnunrataa.\n\n\n\n\nI\n\n\n\nElegia\n\n\n    Ne lentää, hajoo tuulihin\n    taas lehdet kuollehet,\n    niin moneen runosyntihin\n    jo ennen syylliset.\n\n    Yks lehti veripunainen\n    ja toinen musta lie,\n    yks lennähtävi läntehen,\n    käy itään toisen tie.\n\n    Ei itku kuulu, vaikerrus;\n    on murhe sanaton.\n    On suuri, suuri uupumus\n    ja kaiken loppu on.\n\n    On turhaa vihas, rakkautes,\n    on turha ystävyys;\n    jäät pimeähän yksikses\n    kun saapuu kerta syys.\n\n    Jäät pimeään. Ja jaksa et\n    sun kättäs ojentaa\n    kun päivän viime sätehet\n    yön syliin katoaa.\n\n    Ei itku kuulu, vaikerrus.\n    On murhe sanaton.\n    On suuri, suuri uupumus.\n    Ja kaiken loppu on.\n\n\n\nSyys-ilta\n\n\n    Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan\n    sateen räiskyessä, rattahitten\n    rautapyöräin kiviin jyristessä.\n    Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan,\n    repalaiset äijät niitä nostaa\n    likaisihin kuormarattaisiin.\n\n    Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu.\n    Kivikatu kiiltää kosteana,\n    puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis,\n    joka, suljettuna vajaan hämärään,\n    laudallansa liikkumatta lepää.\n\n    Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen\n    verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi\n    taivaankansi, syksyn musta taivas,\n    liikkumattomin ja kylmin tähdin.\n\n    Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla\n    välkkyy tähdet lukemattomat,\n    avaruuden mykät jättiläiset.\n\n\n\nMeren tuska\n\n\n    Nousevat laine ja laine\n    rantaan laakeaan.\n    Ulapan tuskaisin paine\n    ajoi ne pakenemaan,\n\n    tunto niin ahdistavainen,\n    raskas, kuin lyijyä ois,\n    muodoton painajainen,\n    josta ei pääse pois.\n\n    Aallot, ne rannan kohtaa\n    rynnäten, särkyen.\n    Pakene! — tuska johtaa\n    takaa ahdistaen.\n\n    Idästä lännen ääriin\n    kohina lohduton.\n    Alku vie alutta-määriin,\n    loputon loppu on.\n\n    Tuuli rantoja pyyhkii.\n    Kivikot vaahtoaa.\n    Särkyvät aallot nyyhkii,\n    nyyhkii meri ja maa.\n\n\n\nPeikko\n\n\n    Olen katsonut varjoa tuota,\n    joka toistaa mun,\n    joka, lähtien jalkaini luota,\n    meren, maan yli heittää muotoni mun.\n\n    Kuva kallis, kauhistavainen,\n    — sitä syleilen —,\n    tuo ainoa seuralainen,\n    näköpiirini rutsaus myrkkyinen.\n\n    Oli kerran se poikanen heikko,\n    jota ohjata sain.\n    Nyt on se jo mahtava peikko.\n    Se on valtijanain.\n\n    Se on kaikkeni vienyt multa\n    — ma en ole varjoakaan —\n    sen askelet iskevät tulta,\n    veri pauhaa sillä jo suonissaan.\n\n    — Ja, luojitta suuremmitta,\n    mua onhan se vain!\n    Se on vain itkuni mitta\n    yli maailmain.\n\n\n\nVirsi onnesta\n\n\n    Kuin heräisin ma juuri,\n    nyt vasta havahdun,\n    kun onni suuri, suuri\n    on mennyt ohi mun.\n\n    — Sait tehdä turhan retken,\n    oi onni ainoisin,\n    mut vierahana hetken\n    sa olit mullakin. —\n\n    On vieras suuri mennyt\n    kuin unennäkö vain,\n    mut valittele en nyt\n    mun ollutta onneain;\n\n    ma toivon että voisi\n    se löytää sydämen,\n    mi kyllin suuri oisi\n    myös asuttavaks sen.\n\n    Mut ei! Siks ehkä juuri\n    lie onni koditon,\n    se liian, liian suuri\n    kun ihmiselle on.\n\n    Se lähettinä kulkee\n    maan piirin valtiaan,\n    mi eloon luo mun, sulkee\n    mun silmäni kuolemaan.\n\n\n\nPääsiäislaulu\n\n\n    On rakkaus rahasta myöty.\n    On ristillä poika ihmisen,\n    on nauloilla kiinni lyöty,\n    on etikka juomana janoisen.\n\n    On rakkaus kuollut. Ja haudassaan\n    se nukkuvi nyt ja ainiaan.\n    On kumpu korkea ylle luotu\n    ja raskahin paasi sen päälle tuotu.\n\n    Ja opetuslapset, ne kallihitki,\n    he pelkäsit, kielsit, pakenit pois.\n    Maa järkkyi. Ja korkea taivas itki.\n    Mut opetuslapset, he pakenit pois.\n\n    He varastit ruumihin turvissa yön,\n    erämaahan sen piilohon veivät.\n    He tekivät turhan, turhan työn:\n    pois valhetta vieneet eivät.\n\n    He kerskuit: Hän noussut on, kirkastunut\n    ja kuolosta maailman pelastanut.\n    Se ei ole totta. On haudassa vainaa;\n    uus rikos se paatena painaa, painaa.\n\n    Ei milloinkaan, ei milloinkaan\n    voi rakkaus nousta haudastaan.\n    On ihminen rahasta myöty.\n    On pilkattu, syljetty, lyöty.\n    Ja valhe haudalla painaa.\n    Ei koskaan heräjä vainaa.\n\n\n\nTurhaan\n\n\n    Te, ystävät, kiroan teitä —\n    mun ainoat ystäväin.\n    Te, ystävät, siunaan teitä.\n    — Oman itseni teissä mä näin.\n\n    Näin sen, jota salata koittaa\n    kukin muilta ja itseltään,\n    sen kammon, jota ei voittaa\n    voi ihminen yksikään,\n\n    kun huomaa kiertävänsä\n    sisäss' ympyrän ahtahan,\n    jok' ei laske piiristänsä,\n    vaan tuntuu lausuvan:\n\n    »Tähän asti, ei kauemmaksi,\n    tähän seinään uupuu mies;\n    tähän asti, ei kauemmaksi,\n    tähän, ihminen, päättyy ties.»\n\n    — Löit turhaan sen rautaisimman\n    ikimuurin uksehen. —\n    Mut kaipuusi polttavimman\n    sinä sinkoat ylitse sen.\n\n    Oi, leijona, kaipauksesta\n    sun tuntosi väräjää,\n    sull' on aavistus totuudesta,\n    jonk' et kasvoja koskaan nää.\n\n\n\nKultakausi\n\n\n    Luciferin työ on valmis.\n    Hän on takonut hienot kultaiset ketjut,\n    vyöttänyt niillä maan\n    ristiin rastiin.\n\n    Ja vapaan painetun sanan\n    hän on ostanut orjaksensa.\n    Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen\n    kahisevin paperisiivin\n    ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen.\n\n    Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita,\n    ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta,\n    joka kasvaa kuin vedenpaisumus\n    ja hautaa allensa kaiken.\n\n    Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä.\n    He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi\n    ja tappavat toisiaan kuin hullut.\n    He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja,\n    joita tuulet kuljettavat sinne tänne,\n    jotka törmäävät toisiansa vasten\n    ja luhistuvat.\n\n    Lucifer katsoo ja nauttii.\n    Hän pusertaa maata kultaisin käsivarsin.\n    Lucifer nauraa.\n\n\n\nSyysuskoa\n\n\n    Ei, ei, tätä tunteeni lasta\n    en laske ma kuolemaan;\n    se on syntynyt parhaimmasta,\n    mitä tunsin ma milloinkaan.\n    Laps rakkauden se on puhtahimman,\n    väliin itsekkäimmän ja vaativimman.\n    Se ei mitään pyytänyt itselleen,\n    ei pyytänyt itselleen.\n\n    Se tahtoi mun kaikkeni antaa\n    sun, hennon, suojakses,\n    se tahtoi yl' kuilujen kantaa\n    sun hauraan askeles.\n    Ja se ei sua koskaan löytää voinut,\n    sen ääni ei koskaan sieluhus soinut,\n    sen lämpö ei löytänyt rintahas sun,\n    ei löytänyt rintahas sun.\n\n    Lie turhaa kysyä: miksi?\n    Miten muuten olla vois!\n    Kuin synnyimme vierahiksi,\n    ohi vieraina painumme pois.\n    Käs löytää voi käden lämpimän toisen,\n    voi huulet yhtyä huulihin toisen,\n    mut ohitse outoina sydämet käy,\n    ohi outoina sydämet käy,\n\n    Mut silti mun tunteeni lasta\n    en laske ma kuolemaan;\n    nyt voimallisemmaks vasta\n    se on tullut kuin milloinkaan,\n    se öitteni unist' on uskoa juonut\n    ja päivien aatos on sille tuonut\n    kuin kukkuratäydet lupaukset,\n    kuin kukkurat lupaukset.\n\n    Se jos sun ei löytänyt luoksi,\n    ei silti se sammua saa.\n    Oman orpoutemme vuoksi\n    oma sille on avara maa.\n    Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön,\n    yli maan sen siunaus siivittäyköön\n    ja se osansa ääneti kantakoon,\n    iät ääneti kantakoon.\n\n    Kera painuvan päivän ruskon\n    se länteen painukohon.\n    Tuhatvuoden päästä, mä uskon,\n    idän kautta se nouseva on!\n    Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta\n    säde pienin sen, ihan huomiotta\n    yli säikkyköön tomun sun ja mun,\n    tomun sun ja mun.\n\n\n\nEtsikko\n\n\n    Mitä nyt? Kuka julkea oveen lyö,\n    kun nukkuu maa, kun on kesken yö?\n\n    Hoi, ken olet? Kulkijako, kenen tie\n    vain sattumalta mun luokseni vie?\n\n    Vai minua etsitkö itseäin?\n    Joku tuttu? Mua kutsuitko nimeltäin?\n\n    »Olen kaikkea, enk' ole mitäkään.\n    Olen se, jot' ei tunne yksikään.\n\n    »Sun luoksesi saavuin, sun noutohos.\n    Ovi auki. On koittanut etsikkos.\n\n    »Jätä kaikki. Ja joudu. Nyt kätehen\n    sua tarttuu kulkija ijäinen.»\n\n    Ny-nytkö! En jaksa ymmärtää.\n    Uni raskas mun sieluni piirittää.\n\n    Olen viipynyt vierellä kirjaimen,\n    sua etsien vain, sua varroten.\n\n    Olen aatellut aivoni raukehiks.\n    Olen katsonut silmäni hämäriks.\n\n    Niin tutkin, valvoin, ja odotin.\n    Yöks äsken jo oveni lukitsin.\n\n    Nyt oviko auki! — Miss' avain ois,\n    se muististani on häipynyt pois.\n\n    »Saat jäädä. En jouda odottaa.\n    Mua janoten vartovi avara maa.\n\n    »Ei riittänyt uskos. Käy vuoteesees.\n    Voi hyvin. Saat nukkua nyt ja ees.\n\n    »Ma tulenko toiste? Jo vaiti oon.\n    Kysy sydämeltäs. Se vastatkoon.»\n\n\n\nTalven tuomiolla\n\n\n1\n\n    Kuin pelon-kalpeaksi\n    käy poski auringon!\n    Nyt tiliin pantavaksi\n    maan laiho altis on.\n\n    Maa, nyt ei turvaa sulla\n    oo pitkään tuokioon,\n    saat tuomiolle tulla\n    sa talven kartanoon.\n\n    Maa, peljännetkö myös sä?\n    nyt tokko kalpenet?\n    Pois pelko. Auki lyö sä\n    sun rintas telkimet.\n\n    Sun valhees talvi poistaa.\n    Sun leikkis jäätyvät.\n    Niin totisina loistaa\n    jo taivaan kynttilät.\n\n    Ne tuntee polton rintas,\n    ne tuntee sydänsyys.\n    Tuo esiin painavintas!\n    — On liki iäisyys.\n\n    Se hetkess' iäisessä\n    sun syliins' sulkekoon,\n    yön silmäin säihkehessä\n    syys, tuntos tuomitkoon.\n\n\n2\n\n    Tien tuntemattomuuteen\n    ma liian kauas vein.\n    En jaksa jumaluuteen,\n    min määräkseni tein.\n\n    Te tähdet, edessänne\n    mua kylmä puistattaa,\n    pois väärän pestessänne\n    myös viette oikeaa.\n\n    Sa yö, sun kättes paino\n    niin uhkaa, näännyttää,\n    sun tuomios on vaino,\n    sun myötätuntos jää.\n\n    Sua vastaan kapinassa\n    on ihmiseni mun,\n    se, katso, nousemassa\n    on osast' poljetun.\n\n    Se kysyy: miksi, miksi\n    ma elon lahjat sain,\n    jos piiloitettaviksi\n    ne tuomittu on vain?\n\n    Maan vainioille tieni!\n    jos harhaun, kaatunen.\n    Ma tahdon olla pieni\n    ja kurja ihminen.\n\n\n\n\nII\n\n\n\nPosetiivilaulu\n\n\n    Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti.\n    Katseli hän. Kuunteli. Ovikelloa soitti.\n    »Iltaa. Tässäkös asuu se mies,\n    josta huhu ties\n    että häll' aarre on jommoinenki!\n    Seis! Nyt raha tai henki!»\n\n    — Tervetuloa, rosvomies.\n    Niin on asia kuin huhu ties.\n    Ei tosin aarretta suuremmoista,\n    mutt' onhan silti, on yhtä ja toista\n    annettavaksikin, luulisin.\n    Pitele säkkiä.\n    Täytehen äkkiä\n    saat sen, ja saanetpa toisenkin.\n\n    — Valitse, ystävä, mun omastain,\n    valitse mitä sä halajat vain.\n    Tuolla on hymyä, naurua täällä,\n    oivaa käytellä pahalla säällä.\n    Tässä on auringon kirkasta kultaa.\n    Tässä on multaa.\n    Täällä on siivet ne voimalliset,\n    joill' yli merien lentelet.\n    Taikasauvani tuoss' — ota pois! —\n    parempi vain, se jos parempi ois.\n    Tässä on unia, raskaita, hentoja,\n    maata käypiä, siipilentoja,\n    täällä muistoja, pahoja, hyviä,\n    kyynelsilmiksi herkentyviä.\n    Tässä on kuivunut kukkanen;\n    senkin saat sinä, myöskin sen.\n\n    — Sellaista korua, vuosien tuomaa,\n    aitoa kaikki — sa leimat hyvät huomaa! —\n    Ja, jos ei vielä ole kylliksi näistä,\n    täällä on tunnetta sykähtäväistä,\n    kaipuuta, kipuna polttavaa.\n    Onpa yks hitunen viisaudesta,\n    hämärä aavistus totuudesta,\n    joskus joka silmihis kangastaa.\n    Onpa, palkkana kestetystä,\n    kallis murunen tyytymystä\n    edessä tyhjyyden tumman yön.\n    Tahdotko, senkin minä säkkihis lyön?\n\n    Niinpä hän haasteli. Hän esille mätti\n    kaikkea parasta antiaan.\n    Rosvo sitä katseli kummissaan,\n    hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti,\n    vaikka se oli jo kukkurallaan.\n    Niinkin voi käydä. Ei tavara kelvannut,\n    ei edes rosvolle kelvannut.\n\n\n\nErotiikkaa\n\n\n1\n\n    Käs' pieni, yli pöydän\n    on kädessäni.\n    Kaks silmää pakeneepi\n    mun silmiäin\n    ja seinää katsoo\n    ja lattiaa.\n    Mut posket punertuvat\n    ja rinta kohoaa.\n\n    Yhä musikantit jossain\n    ne soittaa jotakin,\n    ensviulu yli muitten\n    on kiihkein.\n    Puhe pöydiss' ympärillä\n    käy sorinaks.\n    Me yhä vaiti ollaan,\n    me kaks.\n\n    Meilt' kananpoika jäähtyy\n    ja hyytyy kasti sen. —\n    Sa väistät katsettani.\n    Kuin peljäten! Kuin syyttäen!\n    Näen kyynelen.\n\n    Käs' pieni, käteheni\n    se unohtuu\n    ja sormihini sormet\n    soukat puristuu.\n\n\n2\n\n        Und das Band, das uns verbindet,\n        sei ein schwaches Rosenband.\n\n    Side meidän välillämme\n    olkoon side ruusuinen —\n    parahimmat päivistämme\n    solmitkoon se yhtehen.\n\n    Ruusuketju kestäköhön\n    niinkuin ruusuketju voi.\n    Lemmettäret hymytköhön!\n    Amoriinin huilu soi!\n\n    Armas, mitään tiedä emme,\n    tunnemme vain jotakin:\n    Riemu lyököön ylitsemme\n    hetken lainein lämpimin. —\n\n    Taittukohot ruususiteet\n    milloin aika täysi on;\n    — haurahat on ruusun piteet\n    kytkimiksi kohtalon.\n\n    Sinä kohtaloitas kohti.\n    Minun myöskin mennä suo.\n    Kirottu, ken toisen johti\n    oman helvettinsä luo.\n\n    Harvat lienee onnen hetket;\n    ne, mit' on, ne tasataan.\n    Sydämien synkät retket\n    yksin, yksin kuljetaan.\n\n    Armahani, onnen päivät\n    vielä eessä odottaa.\n    Vasta kun ne taakse jäivät,\n    ruususide katkeaa.\n\n\n3\n\n    Älä koske uutimihin.\n    Vale siell' on vastassa vain,\n    vale, ilkeys tyhjien mielten\n    ja katseitten kalseain.\n\n    »Koko maailma» — niin, siell' on se\n    ja kaikki sen tärkeydet,\n    »katinkullat» ja »oikeat kullat»\n    ja rummut ja kulkuset.\n\n    Elit, kaipasit, mitäpä löysit?\n    Vain tyhjän tyhjästä sait,\n    vain löysit muurahaisen,\n    jos ihmistä hait.\n\n    Siell' on kaikkea eik' ole mitään.\n    Se on köyhä, niin köyhä maa.\n    Ja onnen murunen pienin\n    se täytyy varastaa. —\n\n    Älä laske päivää sisään,\n    älä kajoa uutimiin.\n    Sitä kaikkea ulkona siellä\n    nyt vihaan niin!\n\n    He lukevat poskipäistäs\n    ja silmistäsi sun:\n    olet jakanut kanssani onnen\n    sen varastetun.\n\n    Ja tietänet, ei ole aivan\n    hyvä sen, joka paljastuu.\n    Siell' on käytävä panssari päällä;\n    vait' silmä; ja vaiti suu. —\n\n    Tule tänne, mun syliini, vielä.\n    Tule, vaikk' edes itkemään.\n    Me kätkemme onnen pirstat\n    pois hämärään.\n\n    Niin silloin vasta kun loppuun\n    on hehkunut veremme lies,\n    sa kun olet mulle vieras,\n    ma sulle vieras mies,\n\n    niin silloin se valkeuden hetki,\n    jota päiväksi kutsutaan,\n    joka kotvan jo vartonut tuolla\n    on vuoroaan,\n\n    se käyköön sisähän niinkuin\n    lie käynyt jo ennenkin;\n    kaks julkeinta muurahaista\n    sitä katsoo silmihin.\n\n\n\nUhri\n\n\n    Nyt vaiti, sydän, vaiti,\n    tää hetk' ei ole sun,\n    ma edestäsi suljen\n    sun maasi luvatun.\n    Saat kyyristyä pieneks\n    kuin hiiri loukossaan.\n    Saat huutos tukahuttaa.\n    Saat käydä nukkumaan.\n\n    Ne tosin koirat laukkaa\n    ja tahraa portahas\n    ja kaikellaiset karjat\n    käy talloin tarhojas.\n    Sun kätköjäsi penkoo\n    jos jotkin peukalot.\n    Sun saleissasi pauhaa\n    suursuiset Cicerot. —\n\n    Ne houkat eivät arvaa\n    sun luontoasi, syön;\n    yks isku käpälästäs\n    vois tehdä tuhotyön.\n    Mut ei, nyt, sydän, vaiti,\n    vie kyntes piilohon.\n    Tää päiv' on heitä varten,\n    sun huomen ehkä on.\n\n    Siks piiloalttarillas\n    sa valvo vartoen.\n    Soi kerran viha taivaan\n    yl' maan ja ihmisen.\n    Kenties, jos muut jää piiloon,\n    saat silloin tehtävää:\n    käy esiin, vihanpäivää\n    koe uhrein lepyttää.\n\n    Sa varro! — Kun käy myrsky,\n    lyö lieskat salamain,\n    jo lannat korjaella\n    voit nautain, vasikkain.\n    Tee niistä polttouhri,\n    se kiedo kukkasin.\n    — Oi, lieska taivahasta,\n    lyö tuli uhrikin!\n\n\n\nPäämiehet\n\n(Skitsi)\n\n\n    Päämiesten äl' etsi seuraa!\n    He on pieniä mieleltään.\n    He eivät tunne enään\n    edes omaa sydäntään,\n\n    vaan, jos se kadulla heitä\n    tulis joskus vastahan,\n    ohi tervehtimättä he ajais\n    kuin tuntemattoman.\n\n    Ja ei edes tahallansa!\n    Noin, huomaamattaan, vain\n    omast' itsestään he luopui\n    vuoks valheen jumalain.\n\n    Päämiehet, suuria on he\n    vain nimeltä, mielelt' ei;\n    nimivalheen alttarille\n    joka voittonsa he vei.\n\n    Nyt heikoimmistakin etsii\n    he jotakin itselleen,\n    he etsivät elämäänsä,\n    jonka tietävät kadonneen.\n\n    Mut varo! Myös kelpaat heille\n    sadesuojaksi, saappahaks;\n    sa varo, he saattavat suohon\n    sinut sotkea portahaks.\n\n\n\nBakkanaali\n\n\n    Oi veljeni mun\n    kohtalon töykeän kouran alla,\n    te nouskaatte riemuhun\n    ja mielellä kirkkahalla\n    tulkaa hulinan tuutuhun.\n\n    Ah, pullossaan\n    tulinen sprii jo vartovi meitä.\n    Se käyköhön ohjaamaan\n    ja vieköön vanhoja teitä\n    onnen tuville matoset maan.\n\n    Mies Bakkuksen\n    taitkoon tok' hallita hullunkin retken,\n    hei, poristen, nauraen,\n    ja vaieten kiperän hetken,\n    tuttuna viisauden kultaisen.\n\n    Kun taiten me näin\n    viinan henkeä viljelemme,\n    mun ystäväin,\n    me hiljaiseks riemuksemme\n    hulluja haastamme kirkkahin päin.\n\n\n\nMuisto\n\n\n    Niin, katulyhtyjen tuikkiessa\n    läp' usvan, tihkuvan satehen,\n    sun fantasiojes laukatessa\n    läp' usvan, tihkuvan satehen!\n\n    Ol' pöhnän hehkua mulla päässä,\n    ja sinä painausit minuhun.\n    Oi, aurinkoiseni sadesäässä,\n    ja sinä painausit minuhun.\n\n    Kuin siivin lensi ne hetket meiltä\n    ja lyhdyt loisti ja sade soi,\n    me tultiin rannalle puistoteiltä\n    ja lyhdyt loisti ja sade soi.\n\n    Ja totta vihdoin me huomasimme,\n    ol' kylmää ulkona, kosteaa.\n    Mun kammiooni me pakenimme,\n    ol' kylmää ulkona, kosteaa.\n\n    Ja totta silloin, se nähdä taitaan,\n    me oltiin märkiä kumpikin,\n    niin, päästä alkaen saakka paitaan\n    me oltiin märkiä kumpikin.\n\n    Se yö me vaatteita kuivateltiin\n    ja leikki armahin leikittiin,\n    ja toisiamme me lämmiteltiin\n    ja leikki armahin leikittiin.\n\n    Sait kukkavihkoni maljakoista.\n    Ma ruusuin vuotehes kukitin,\n    tein seppelen sulle neilikoista\n    ja ruusuin vuotehes kukitin.\n\n    Oi ruusunnuppuni, yöni kulta,\n    senjälkeen koskaan me nähty ei\n    sa menit multa, ma menin sulta.\n    Senjälkeen koskaan me nähty ei.\n\n    Nyt kirjanlehdiltä ainoastaan\n    — jos tämä silmiisi sattunee —\n    mun muistokukkani ota vastaan\n    — jos tämä silmiisi sattunee.\n\n\n\nRajasuutari, joka loi itse onnensa\n\n(Riimikronikka)\n\n\n    Rajasuutari lestinsä lautaan lyö.\n    »Jo on hemmetimmoinen paikka,\n    kun ei maista ruoka, ei maista työ.\n    Koko ammatti! — Ei, ei vaikka\n    kuin pohtisin sinne ja tännepäin,\n    en selvää saa minä järjelläin\n    mitä tarkoitusta on tällä\n    alituisella rehkinnällä.\n\n    »Jos napsin nauloja nahkoihin,\n    pikilangalla kättäni rääkkään,\n    totisesti, en toimin sellaisin\n    tämän elämän onnea nääkkään.\n    Parahiksi syrjästä kurkata saan\n    miten porvari nauttii onnestaan;\n    Syö herkkuja; lapset ja naiset\n    kuin kukkaset tuoksuvaiset.\n\n    »Mut meillä, kuin äärellä tunkion,\n    vain haisee nahka ja kakka,\n    ja korvalle kyllin riemua on\n    kun pennut räyhää ja akka.\n    Ja istu sä pönttötuolillas,\n    ja korjaa kenkiä sortajas,\n    jos selkää särkisi kuinka,\n    jos miel' olis karvas kuinka.\n\n    »Miks suutariksi mä synnyinkään,\n    miks en herraksi, patruunaksi?\n    Sain minäkin Luojalta pystyvän pään,\n    kaks silmää ja korvaa kaksi;\n    toki lahjoja mulla senverran ois\n    että kaikki ne konstit oppia vois,\n    jotka tekevät ihmiseksi\n    ja suureks ja onnelliseksi.\n\n    »Ne kaikkihan syntyvät ihmiset\n    sama Aatamin nahka päällä,\n    mut toisill' on päivät kultaiset,\n    elo toisten on varjossa täällä.\n    Täm' on väärä ja ilkeä järjestys.\n    Tästä täytyy paisua myllerrys.\n    Meit' on paljon, me vannoimme ponnen:\n    me itse, me ryöstämme onnen.»\n\n    Niin haasteli viisas suutarimies,\n    ja niin hän toimikin kerta.\n    Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties\n    kun »laskettihin verta»\n    — tosin oli vain rakki piskuinen,\n    mut räyhäsi joukossa tiikerien.\n    Nolo loppu — tiikerin virsi —\n    lyhyt virsi ja pitkä hirsi. —\n\n    Ja, kertovat, edessä kiväärein\n    oli suutari pehmeä piltti;\n    hän armoa kerjäs, ja yksintein\n    lupas vastedes olla kiltti.\n    Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu\n    oli armahampi kuin kuoleman suu.\n    Se askel, se jyrkin, se kammottaahan:\n    Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan!\n\n\n\nUni\n\n\n    Näin unta. — Suuressa kaupungissa\n    ma kuljin, köyhänä, uuvuksissa,\n    koin etsiä kattoa pääni päälle\n    joka hiukan ois suojana pakkassäälle\n    ja jossa vois rauhassa kirjottaa,\n    yöks raajansa lepoon ojentaa.\n\n    Olin kymmenet talot jo lävitse käynnä,\n    ei tilaa missään, ne kaikk' oli täynnä.\n    Mut viimein, jo illan suussa aivan\n    oli palkkana pitkän juoksun ja vaivan\n    yks huone, pieni ja kylmä niin,\n    ihan ullakkokerroksen kurjin soppi;\n    (sitä huoneeks kylläkin kutsuttiin;\n    näön puolesta — tuskinpa koirankoppi).\n\n    Mut koppero asuttu kymmenin vuosin\n    oli ollut, mukaan sen vanhan kuosin\n    siell' asusti köyhiä perkeleitä,\n    myös maksaen, joskus, kun kykenivät.\n    Ketä niin? — Kuka muistaisi kaikkia heitä. —\n    Joku varas, sen poliisit pidättivät;\n    joku synkeäsilmäinen anarkisti —\n    hän kaulansa silmukkaköyteen pisti;\n    joku naikkonen — vietiin sairaalaan;\n    joku taidemaalari, rappiorenttu,\n    joll' oli joka yö yhä kurjempi henttu;\n    joku mies, joka kerjäsi ammattinaan;\n    joku tupakka-ukko leininlyömä\n    ja tautien kaikellaisten syömä.\n\n    »Ja viimeiseks» — niin naapuri ties —\n    »joku kumma, hieman höperö mies,\n    sen mokoma pitkätukkainen jätkä,\n    jok' ei syönyt, ei tehnyt säällistä työtä.\n    Kun tuli, ol' pikkuinen nyytti myötä:\n    yks risainen viltti, yks kynttilänpätkä,\n    yks korvaten kuppi, yks leivänpala,\n    lisäks paperinsilppua kaikellaista.\n\n    Lie ollut lintu tai ollut kala,\n    en tiedä, mut täss' on paperikaista,\n    joita raapusti miesi se yhtenään;\n    niit', luulisin, runoiksi nimitetään.»\n\n    Niin haasteli kuoma. Ja hänpä sen ties!\n    Runoseppo se olihan ollut mies.\n\n    Yhä naapuri juttusi: »Kuollut hän\n    oli kaiketi viluun ja nälkähän.\n    Tuon penkin päältä se löytyi ukko\n    ja sen suuss' oli purtu paperitukko\n    — lie nälkäänsä sitä yrittänyt\n    kai syödä, mut kesken väsähtänyt. —\n    Kuin kauvan liekkin kylmänä maannut,\n    siit' ei ole kukaan selvää saanut.\n    Hän vietiin hautaan yhteiseen.\n    Ei kenenkään tiedetä saattaneen.»\n\n    Sellaisen huoneen ma vuokrasin.\n    Sen penkillä maaten tuumiskelin\n    mikä lie otus ollut se ammattiveli,\n    joka ennen kopissa tässä eli.\n\n    — Ei mikään nero, ei suola maan.\n    Enp' ollut kuullut ma milloinkaan\n    hänen nimensä kaltaista mainituksi\n    Ja huonoja oli, jo ensnäkemältä,\n    runorievut, jotk' oli jääneet hältä.\n\n    Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi\n    lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut\n    oli jotakin silti, ja uneksinut.\n    Runon kärsimyskalkin sakkaan asti\n    hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää,\n    mut ei tuta riemua — kirkkahasti\n    kun kuplii runo ja hyrsyää,\n    kun kyynel muuttuvi timantiksi,\n    veripisarat kiviksi kallehiksi. —\n    Vain syntymistuskan tunsi hän,\n    mut mitään ei nähnyt syntyvän.\n\n    Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa!\n    kun Mestari saapui ja haastoi näin:\n    Jätä onnesi elossa rauhaisessa,\n    jätä perhosriemusi, ystäväin,\n    ota sauvas ja vyötä kupehes,\n    mua seuraten, astu matkallesi\n    olet astuva tuskaan ja koettelemukseen —\n    minun riemuuni, itsesi unhoitukseen.\n\n    Se mies, se houkka, se kummallinen,\n    hän vähässään oli uskollinen.\n\n\n\nAnarkisti\n\n(Kuvaelma)\n\n\nHenkilöt: Nemesis. Matti.\n\nNEMESIS (tulee, seljässä visaiset siivet, mukanaan tuntilasi,\nkyynärä, ohjat, ies, ruoska)\n\n    Yö tai päivä: piippu piipun jälkeen täyttyy, tyhjenee,\n    Matti makaa sohvallaan, ei mitään hyödyllistä tee;\n    aina lukee kirjojansa, imee suurta piippuansa,\n    silmu silmukalta kutoo suurta haaveverkkoansa.\n    Kuinka usein saapunenkaan luokses työtä antamaan,\n    nään sun uneksivan tuossa makaellen rentonaan\n    niinkuin itse Juppiter sa oisit saliss' Olympon,\n    voisit tuhlaella aikaas, elämäs ois loputon.\n    Kurja narri! Ohitsesi kiitää päiväs lyhyet;\n    katso tuntilasiin:\n        (näyttää tuntilasia)\n                       hukkaan vuotaa hietajyväset.\n    Jumalat on mitanneet sun elonhetkes eeltäpäin,\n    määränneet sun työsi laadun viisahasti, niin tai näin.\n    Kas niin, astu ikeen alle.\n        (Nostaa ikeen Matin vatsalle ja selvittelee ohjasperiä)\n                               Minä kynnän. Vakohon! —\n    Muista, Manalassa huono paikka niskureilla on:\n    armojärjestyksen mukaan syntisiä keitetään,\n    pirut vielä pistelevät terävällä piikillään.\n        (Matti nauraa)\n    Ei saa nauraa! — Luoja vaatii uhrit, veroroposet.\n    Jumalall' on onnen ohjat, Luojall' lykyn avaimet.\n\nMATTI (on maannut suuri sammunut piippu kourassa, vieressä läjä\nkirjoja. — Työntää ikeen vatsaltaan lattialle)\n\n    Ole vait! — Mitä voin minä aatoksille. —\n    Mun aatoksein\n    käy armain tein\n    kera Paanein, Nymfein ja Sileenein\n    elojuhlille maallisille.\n    Mun aatokseni\n    käy polttavin tein\n    kera läikkyvän ihmisveren\n    yli aikojen läikkyvän meren.\n\n    Mun sydämein\n    ja mun aatoksein\n    tulinuolen viskata tohti\n    yli Paanin veren,\n    yli ihmismeren\n    ikivaltojen kylmiä kasvoja kohti.\n\nNEMESIS (puistelee Mattia)\n\n    Herää, herää, hullu mies.\n    Kauhea on synnin ties.\n    Käskyt ankarat on mulla:\n    Juppiter ja Moirat mun\n    käski lääkäriksi tulla\n    vaarallisen hourailun.\n    Kirjasi pois aion viedä.\n        (Ottaa yhden kirjoista. Sitä selaillen:)\n    — Vaarallisin leikkikalu\n    lapselle on kirjanen. —\n    Ne on ihmistyötä. Tiedä!\n    ei oo niitten uhkanhalu\n    mieleen meidän, jumalten.\n    Jospa jumal'eepoksia\n    lukisit — tai romaania!\n    Mutta — filosofiaa —\n    se on selvää kapinaa.\n\n    Katso, näin on Matin työ:\n    Tuoss on paikat askelilles\n        (näyttää tuumia kyynärästä),\n    raja tuoss on aatoksilles\n        (näyttää ruoskaa);\n    ikees ota\n        (ojentaa iestä),\n              nuku, syö,\n    jumalille vero anna,\n    palkka taivahassa kanna.\n\nMATTI (on edellisen repliikin aikana sytyttänyt piippuunsa. Nousee)\n\n    Valheen hengillä kuljet, ja valheella uhaten kurjat\n    almut vatsahas saat, kielelles kostukkeen.\n    Juppiter kuollut on ammoin. On kuollehet jumalat kaikki,\n    Monat on poissa, ja niin kaikki sun kaltaises;\n    kaikk' on he menneet niinkuin haihtuu ilmahan sauhu.\n        (Puhaltaa savua)\n    Ihminen liekillään heidät polttanut on.\n    Tunnetko liekin sen, joka ihmisen rinnassa leimun?\n    Lahja Prometeun on tälläkin alttarillani!\n        (Näyttää piippua)\n    Karta, Nemesis, sen tulta, ja loittone kauaksi täältä\n    taikka sa polttaa voit siipesi voimalliset.\n    Viimeinen olet kerjurilaumasta vanhan Olympon,\n    henkiin jäänyt vain vuoks oman kurjuutes;\n    sulla on rengin luonto ja rengin julkea naama,\n    siihenpä mieleni ois iskeä nyrkilläin.\n    Jos olet viisas vielä, sa kiiruhda Kaaronin purteen,\n    vie nämä terveiset: viimeinen saapuja oot.\n\n    Auringon kasvojen alla ja alla tähtisen taivaan\n    ihminen elää nyt, sinne hän kuolee myös.\n    Maan hän askelin mittaa, eetterin henkensä voimin,\n    syltä yks hiekassa maan hautansa mittana on.\n\n(Esirippu)\n\n\n\n\nIII\n\n\n\nVäsymys\n\n\n    Oi Luonto-äiti\n    käyn luokses nyt.\n    On pääni raskas\n    ja väsynyt.\n\n    Ma ajatella\n    koin elämää,\n    mut mitään voinut\n    en ymmärtää,\n\n    vain turhuus, hulluus\n    ol' edessäin,\n    sen sfinksinkasvot\n    tien päässä näin.\n\n    Oi iki-äiti\n    sun rinnastas\n    ma tahdon juoda\n    sun maitoas;\n\n    kun vereen saan sen\n    ja sydämeen,\n    ma sfinksin eteen\n    käyn uudelleen.\n\n\n\nKevään tulo\n\n\n    Aurinko ampuvi kultanuoliaan\n    päivä päivältä tihentyvin parvin,\n    päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti.\n    Jokaisen hangen harjalle ne sataa,\n    kylkeen jokaisen mäen;\n    kaikkien talojen akkunoissa\n    ne välkkyvät;\n    jokaisen sydämen lävitse käyvät\n    jättäen jälkeensä hennon kipinän,\n    joka kytee ja kytee\n    ja paisuu liekiksi,\n    täyttäen jokaisen rinnan,\n    loistaen jokaisen ihmisen silmistä.\n\n    Niinpä muuanna päivänä\n    humisee lämpöinen tuuli.\n    Räystäät soittavat aamusta alkaen;\n    purot paisuvat, jäät tummenevat;\n    taivaanrannassa leijaa harmaja usva;\n    ensimmäinen pyöreä pilvi,\n    kesän pilvi,\n    liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan.\n\n    Auringon silmä katsoo rävähtämättä\n    liikkumatonta maailmaa.\n    Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen\n    kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain\n    — Kevät saapuu, kevät saapuu!\n    Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan,\n    laukaten kepeästi, kuin lentäen,\n    harja hulmuten tulta\n    jotta silmäsi sokaistuvat.\n\n    Oletko valmis silloin?\n    Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään?\n    Ilman satulaa,\n    ilman ohjia\n    taidatko laskea ylitse heräävän maan?\n\n\n\nHeinäkuu\n\n\n    Kuljin, kuljin kankahilla\n    kesän kultaisen.\n    Nukuin metsätaipalilla\n    alla kuusien.\n    Pihka tuoksui, kilvan kukki\n    ruohot, kanervat,\n    puusta puuhun kutoi lukki\n    seitit hohtavat.\n\n    Luokse tullen, luota mennen\n    liukuu heinäkuu.\n    Eilinen lie ollut ennen.\n    Huomen unohtuu.\n    Mistä tullen, minne kulki?\n    — tieskö itsekkään?\n    Luonto sylihinsä sulki,\n    metsä huumas pään.\n\n\n\nMatkalaulu\n\n\n    Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee,\n    vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee.\n\n    Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie.\n    Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie.\n\n    Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa;\n    kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa.\n\n    Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin,\n    vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin,\n\n    uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan,\n    vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan.\n\n    Laukku painaa hartioita päivät yhtenään,\n    pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään.\n\n    Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain:\n    kesä löysi käteni ja käypi rinnallain.\n\n    Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet.\n    Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet.\n\n    Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa,\n    joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa.\n\n\n\nSuvipilvet, onnen pilvet —\n\n\n    Suvipilvet, onnen pilvet\n    peittää taivahan.\n    Liikkumatta lepää pinta\n    laajan ulapan.\n\n    Niinkuin tyttö kenkiänsä\n    nauhaan pujottaa,\n    niinpä päivät aurinkoiset\n    ohi vaeltaa.\n\n    Siin' on onni — ajatella —\n    aika etenee,\n    kultapäivät kalliit, kalliit\n    hukkaan hupenee.\n\n    Siin' on onni — hymyhuulin\n    nähdä — vaihtuvat\n    taivahalla suvipilvet\n    lumivalkeat.\n\n\n\nPoutapäivä\n\n\n    Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.\n    Pihlajanoksan varjo aitan seinällä.\n    Ruskettuneet lapset marjaropeineen.\n    Niityllä torkkuva hevonen,\n    takanaan säihkyvä ulappa.\n\n    Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.\n\n    Tuntee olevansa kyllin pieni\n    ollakseen varma\n    ja levollinen.\n    Tuntee olevansa tarpeeton\n    tarpeettomassa maailmassa,\n    jota aurinko paistaa.\n\n    Tuntee elämän\n    niin lapsekkaan avuttomana\n    haparoivan,\n    kompastelevan,\n    kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.\n\n    Oi aurinko kuinka se paistaa!\n    Maa heilimöi,\n    pääskyt livertävät,\n    meri säihkyy,\n    pihlajanoksan varjo\n    keinuu\n    edestakaisin\n    aitan harmajassa seinässä.\n\n    Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa.\n    Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.\n\n\n\n\nKoli\n\n\n    Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin\n    taivaanrannan ruskohon kuvastuu.\n    Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla\n    kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin,\n    syrjään jättäen tiet.\n\n    Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin\n    kukkaset pois, huvikulkijat pois,\n    pois myös maalarit, mestarit näköalain.\n\n    Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi.\n    Pilvet lensivät, harmailla siivillään\n    viistäen vuorta; ja satehen kuurot\n    vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas\n    selkeni hetkeksi taivas. — Auringon\n    säteet kultasi seutua jylhää.\n\n    Nousinpa silloin louhista vierua pitkin\n    suoraan hartehille Ukko-Kolin.\n    — Silmäni mun kuin keksivät riemuiten\n    kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin!\n    Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan,\n    katselin riemuin kovia muotoja sen,\n    joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet,\n    maajään ankara paino ja vetten vuo.\n\n    Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet;\n    tuolta on lohkare irti tempaunut. —\n    Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen,\n    pysty vielä ja terve, mut pinnassaan\n    pitkien vuosien uurtamat arvet.\n\n    Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa,\n    metsän keskestä särmänä nousevaa,\n    kuinka se välkkyi, märkänä satehesta,\n    syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin.\n    Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä\n    siivoten papereita ja roskaa muuta\n    jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.\n\n    Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä\n    kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä,\n    vaiti, ja siivin liikkumattomin.\n    Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla,\n    katsoa kyllin, ja kyllin hengittää\n    raikasta, kirpeätä syksyilmaa.\n    Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain,\n    ylitse järven, vaahtona kuohuvan.\n\n\n\nErojaiset\n\n\n    Kuun silta kromikeltainen\n    käy ylle kylmäin vesien\n    ja jäisten kaislarantain.\n    Sen sillan ääriä ei näy.\n    Yön tyhjyyteen sen holvi käy\n    mun uniani kantain.\n\n    Ne kaikk' tän'yönä saapuivat,\n    ne silmiänsä hieroivat\n    kuin lapset herätessään:\n    yks hento niinkuin henkäys,\n    yks — irstas yökön-elämys,\n    yks panssarpeittehessään.\n\n    Ja kullakin on maljanen,\n    niin pieni, mut niin täyteinen,\n    täys mykkää kaipausta.\n    Ne mereen maljat tyhjentää.\n    Kuin neste kallis kimmeltää!\n    Kuin meri musta, musta! —\n\n    Nyt hiipivät ne yhtehen,\n    käs' toisen liittyy toisehen.\n    Ne hiljaa karkeloivat.\n    Kuin karnevaaliruhtinaat!\n    Mut hautajaiset autuaat\n    niill' on, ja onpa oivat.\n\n    Ne puhaltaa mua kasvoihin,\n    ne katsoo silmin suruisin,\n    ne nyökkää päätä mulle.\n    Ne karkelee mun ohitsein,\n    ne sanattomin hyvästein\n    käy tielle kullatulle.\n\n    Mik' ihme yhtehen ne toi?\n    Kuin sovussa ne olla voi,\n    tuo tuolle kättä antaa?\n    Toi erojuhla yhtehen,\n    ja tie, mi kerran viimeisen\n    kuun siltaa pitkin kantaa.\n\n\n\nMolok\n\n\n    Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks,\n    anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;\n\n    kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin,\n    päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.\n\n    Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään\n    luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.\n\n    Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en.\n    Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,\n\n    hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan,\n    nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.\n\n    Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää;\n    salaa imunystyränsä ihoon lähettää.\n\n    Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun.\n    Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.\n\n    Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain,\n    luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.\n\n    Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join.\n    Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —\n\n    Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon\n    — omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.\n\n    Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin,\n    sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.\n\n    Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei,\n    mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.\n\n    Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin\n    — omaa sydänvertani sen maitona ma join.\n\n    Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys.\n    Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.\n\n    Mitään en ma omista. En ole itseäin.\n    Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin\n\n    ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa,\n    jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.\n\n    Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi;\n    yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.\n\n    Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin\n    jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.\n\n    Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys\n    uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.\n\n\n\nKevätruno\n\n\n    On viikon vettä vihmonut\n    ja tuossa on sen työ:\n    on salaa kevät puhjennut\n    kun vaihtui viime yö.\n\n    Kohtsiltään syttyy nurmikot\n    ranunklein kultatuohuksiin\n    ja kaikki kolkot kalliot\n    ne peittyy kukkasiin.\n\n    Näen ihmehen ma edessäin.\n    Mut sille kuulu en.\n    Kai syrjään kevähästä jäin.\n    En myönnä kieltä sen.\n\n    Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin\n    jo kevät puhkeaa,\n    jo huokaa metsät havahtuin,\n    jo herää kylmä maa!\n\n    Mut sydän vartoo, vaikenee,\n    vain hiukan hymähtää\n    — se kuuntelee, se katselee,\n    mut mitään ei se nää.\n\n    Kuin tuhatvuodet paikallaan\n    se todistanut ois,\n    kun vuodet tuuppi toisiaan\n    ja häipyy ohi, pois.\n\n    Kuin silmäinlumett' oisi tuo\n    kaikk' ympärillä sen,\n    vain valhetta, kuin pelko luo\n    ja harha aistien.\n\n    Kuin totta vain ois sittenkin\n    sen oma kaipaus,\n    sen verenlyönti tulisin,\n    sen rohkein aavistus.\n\n    Sa sydän, vanhempi sa oot\n    kuin aurinko ja maa!\n    Vaikk' seirenit sua kutsukoot,\n    sua ei ne silti saa.\n\n    Sa itse syksyt synnytät\n    ja talvet, keväimet;\n    ne todemmat on, täydemmät\n    kuin kaikki entiset,\n\n    nuo, jotka saapui houkuttain,\n    niin paljon luvaten,\n    mut jättäin heikon riemun vain\n    ja heikon murehen.\n\n    Nuo muistot silti saattajas\n    sun tielläs olkohon\n    kuin askeljäljet astumas,\n    jotk' takanasi on,\n\n    kun yksinäisin hetkin käyt\n    yl' kuiluin syvimpäin,\n    kun ohjaavat sua untes näyt\n    sun kohtaloitas päin.\n\n\n\nKatsastus\n\n\n    Miks en valmis ma oisi\n    omani omistamaan?\n    Miks en maljaani joisi\n    sakkahan pohjimpaan?\n\n    Pelko ei puolitiehen\n    askelta jättää saa;\n    Hornassa käynehen miehen\n    täytyy uskaltaa\n\n    vaakalautahan lyödä\n    näkynsä jokainen,\n    kalliisti kuololle myödä\n    hyvä ja alhainen.\n\n    Näyt ne arkalastaan\n    esihin tuotakoon.\n    Itseppä niistä vastaan.\n    Itse niissä ma oon.\n\n    Karaistu Hornan öissä\n    niistä jok'ainoa on,\n    niillä on pahankin töissä\n    oikeus armohon,\n\n    niillä on omanansa\n    armon runsaus,\n    niillä on muodoissansa\n    oikea vapaus;\n\n    jokainen oikku niitten\n    mailma on itsessään,\n    hyvien henkein ja hiitten\n    veren mä niissä nään.\n\n    Niillä on oikeus ääntää\n    omasta tahdostaan,\n    niillä on oikeus kääntää\n    auringot paikoiltaan,\n\n    niillä on oikeus ylväin\n    polttaa ja myrkyttää,\n    tuhkaan kuumahan kylväin\n    totuuden lause tää:\n\n    Katso, ne Graalia kohti\n    jokainen uneksivat,\n    alttiiksantaa ne tohti\n    sen, mitä tunsivat;\n\n    niihin ei lait yllä,\n    mailman ei viisaus;\n    niillä on lakinsa kyllä:\n    oikku ja vapaus.\n\n\n\n\nIV\n\n\n\nNuori Kain\n\n\n    Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta,\n    missä kasvavat korkeat, ihanat puut,\n    oksat köyrtyen raskaina maata kohti\n    painosta suurten, mehuisten hedelmäin.\n    Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä,\n    ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin\n    ankara haava, karvaisen kontion lyömä\n        sylipainissa äsken.\n\n    Karhun turkki on hänen olkapäillään.\n    Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu;\n    silmät varjossa tuuheitten kulmien alla;\n    kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen.\n    Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa\n    ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen,\n    vilvoittaakseen päätään ja haavojansa\n        joen raikkaassa vuossa.\n\n    Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain\n    vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen\n    Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa\n    lempeä olla, se vihasta ärjyä voi.\n    Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu\n    rikkaat kohtalot sukujen vastaisten.\n    — Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa\n        käy rannan hiekkaan.\n\n    Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää\n    ruohostossa uhaten leimuaa.\n    Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. —\n    Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy,\n    nostaen kepeästi painavan nuijan,\n    ääneen nauraen omalle voimalleen,\n    iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu\n        ja murskana kallo.\n\n    Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa\n    kurkussa käydä, hurme punainen\n    pursuu kuumana suusta ja sieraimista. —\n    Kain, hän kyllältään juo pantterin verta,\n    otuksen nylkee ja taljan täplikkään\n    paiskaa harteillensa, lämpimän vielä.\n    Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan\n        jumaluhriksi heittää.\n\n    Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen,\n    saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo,\n    saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun,\n    armasta nimeä huhuten kaukaa jo.\n    Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin\n    kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui,\n    käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa:\n        »Kain, veressä olet!»\n\n    Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa!\n    Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain\n    lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. —\n    Nuori on Kain, ja viaton voimassaan:\n    tuska ei ole otsaa uurtanut vielä.\n    Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton,\n    joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki\n        kuin kaukainen varjo.\n\n    Kain, enskerran hän katsoo itsehensä,\n    ensikerran pelkoa tuntee hän. —\n    Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat,\n    ryhmynuija, maahan se jymähtää.\n    — Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität?\n    Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa?\n    Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän,\n        Kain, veressä olet!\n\n\n\nVanha Kain\n\n\n    Kain, pahasti, pahasti teit.\n    On veljesi murha\n    vain turhin turha\n    sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.\n\n    Ei Aabel nuorella kuolollaan\n    voi mieltäsi painaa.\n    Nyt nukkuvi vainaa\n    kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.\n\n    Mut itselles mitä teit!\n    Työs petitpä perin\n    ja huimin verin\n    sa siemenes uusiin polvihin veit.\n\n    Nyt on kuin sukusi tuomitun\n    vois kirot jo kuulla\n    kuin yhdellä suulla:\n    Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!\n\n    Kain, lepohon koskaan et\n    laill' Aabelin pääse.\n    Sun sukusi jää se,\n    vaikk' itse mullaksi maatunet.\n\n\n\nYökkö\n\n\n    Jo aamu sarastaa.\n    Jo pilvet leimuavat.\n    Niin yökön silmää sumentaa\n    kaikk' oudot päivän tavat.\n    Mut kiitos auringon\n    — se ruokkii karjojansa.\n    Oi, lihavamp' ens'yönä on\n    mun hampahissa kansa.\n\n    Ma päiviks katoan,\n    ei kukaan tiedä, mihin:\n    ma ryömin piiloluolahan\n    maan synkän uumenihin.\n    Siell' on mun sopessain\n    työhuone, vailla vertaa.\n    Taon siellä lentoneuvojain,\n    taon, uusin tuhat kertaa.\n\n    Käy, palje, tohisten,\n    ja ahjo, säkenöi sä!\n    Ei levon hetkeen, unehen\n    oo aikaa yökön töissä.\n    Kuin hyrrä, pyörii maa.\n    Kuun kiiltää kohta sarvet,\n    noit'ämmät luudill' ratsastaa\n    ja kirkuu tähtiparvet.\n\n    Hei, siipi täydemmäks.\n    Sen kaaret kantaviksi,\n    sen runko raudan-kestäväks,\n    sen saumat joustaviksi. —\n    Noin välkkyy sini vieterein\n    se, soijin sataluvuin,\n    sen kaistat kaartuu ylitsein\n    yömustin silkkikuvuin.\n\n    Ma uskon itsehein,\n    en jumalihin taivaan.\n    Ma itse joka naulan tein\n    mun yöni lentolaivaan.\n    Niin kauvan, kuitenkin,\n    kun kestää siipi-silta,\n    kuin haukka, isken saalihin\n    ma ilman tanhuvilta.\n\n\n\nOpastusta\n\n\n    Maantiellä matkalaisen\n    näin kerran — askelet\n    ja käynti nuorukaisen,\n    ja silmät avoimet.\n\n    Kai näytin luotetulta.\n    — »Hyv' iltaa», vaihdettiin. —\n    Hän kysyi tietä multa\n    ja matkaa kievariin.\n\n    Sen luottamuksen täytin\n    kuin veli, ihminen:\n    tien veljelleni näytin\n    ja neuvoin mutkat sen,\n\n    mut salaa tuumin: tiellä\n    mies kiipelissä lie,\n    saa houkan Horna niellä,\n    tie onhan väärä tie. —\n\n    Se mies, se hullu, kiitti\n    ja nosti hattuaan.\n    Niin menköön — kyllä riitti\n    tie moisen tappamaan.\n\n    En tunne katumusta,\n    mut — mies, hoi, käänny pois! —\n    Sait kurjaa opastusta\n    kun parempaakin ois.\n\n    Nyt hartiaini määrin\n    sua suulle lyövä lien:\n    mua neuvoit, roisto, väärin\n    ja näytit väärän tien!\n\n\n\nRakastaja\n\n\n    Olet mun. Sinun puolehes taipuu\n    koko olentoni mun.\n    Veren kauvan kahlittu kaipuu\n    on suuntaunut sinuhun.\n\n    Tuta saat: joku kestävä voima\n    käy hyökyen ylitses —\n    olet kaipuuni kammitsoima\n    kuhun viekin askeles.\n\n    Kuin lyökään laine ja laine\n    yhä pintaan kallion,\n    niin aina mun verteni paine\n    sua ahdistava on;\n\n    sua seuraten lakkaamatta\n    käy mieleni läikkyvä vuo,\n    ja, hetkeä tiedustamatta,\n    tulen luo, tulen luo. —\n\n    Ole vastaan tai ole myötä,\n    tulen peikkona unihis:\n    ei, ei mene päivää, yötä\n    etten sua syleilis.\n\n\n\nTuhlaajat\n\n\n    Ei ketään muuta\n    Me kahden vain.\n    Nyt syliä, suuta,\n    mun armahain!\n\n    Maan laveilla teillä\n    me lasketaan\n    ja valjakot meillä\n    on ruhtinaan.\n\n    Ei rikkahan juhlaa\n    raha valkaista voi.\n    Mut köyhä kun tuhlaa,\n    niin taivahat soi\n\n    ja vavahtaa rinta\n    tylyn, katellen maan.\n    Ja vertemme hinta\n    vain tuhlataan!\n\n\n\nUimari-Dionysos\n\n\n    Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat,\n    mua heikkoa kantaa ne, kantaa.\n    Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat,\n    ne mun veikaten leikkiä antaa.\n    Käsvarteni lyön yli aallon tuon,\n    sen harjalta vaahtoisen maljan juon\n    ja mun ruumiini jäsenillä\n    sitä syleilen, lämpöisillä.\n\n    Meri, kuohuta kylmintä vaahtias,\n    te ahmivat aallot, te lyökää\n    ihon pintaan hampaanne raivokas\n    ja mun lihani kalvaen syökää.\n    Olen tullut leikkikin uhkapäin.\n    Olen kapinan tuntenut veressäni,\n    joka pilkkaa kylmyyttänne\n    ja julmaa leikkiänne.\n\n    Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö,\n    sylinantisi kirpeä anna,\n    pien' lämpöni juo, pieni voimani syö,\n    mut kanna, mun riemuni kanna!\n    Olen hehkunut sylissä maan tytärten,\n    olen kiihkeä, hullu ja kylläinen,\n    olen juopunut riemusta voitokkaasta.\n    Olen tullut maast', olen tullut maasta.\n\n    Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain\n    sun tunnen nälkäisen hampaas;\n    sua rakastan, mut sulle nauran vain\n    — en ole sun uhrilampaas.\n    Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön,\n    sun lävitsesi ma itseni syön.\n    Olen tullut maast', olen tullut maasta.\n    Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.\n\n    Ilohuutoni aallolta aallolle käy\n    yli vihreävaippaisten aavain\n    ja naurujen parvet ne lennättäy\n    kuin lintujen, siiville saavain.\n    En tiedä, minne ne matkalla lie,\n    mut aaltojen läikky ne leikkikin vie.\n    Ne karkurit! Niillä on uskallukset!\n    — ne pienet, nauravat Ikarukset.\n\n\n\nKohtalolaulu\n\n\n    Pyöreä on onni,\n    pyöreä on maa.\n    Pyöri, pyöri, rullaa\n    jotta päätä huilaa,\n    tunto raukeaa.\n\n    Kohtalo on pallo,\n    lyijypallo vain,\n    mutta katso — hurraa!\n    laskee sekin kurraa\n    vavistessa maailmain.\n\n    Pyöri, pyöri, rullaa,\n    hiiu-viiu-vei!\n    Haljetakses rullaa\n    jotta päätä huilaa.\n    Hiiu vei, hiiu vei.\n\n\n\nMatkamies\n\n\n    Tuuti, sieluni, nukkumaan\n    vieraassa kaupungissa,\n    raajani hetkeks oikenemaan\n    vieraissa vuotehissa.\n\n    Vieraskodista toisehen,\n    hotellihuoneesta toiseen.\n    Tyydy, sieluni iloinen,\n    sutten kulkuhun moiseen.\n\n    Kulkuri-hukka, sa ryömi näin\n    luolaan, mi sattui vastaan,\n    tääll' olet seurassa ystäväin\n    outojen ainoastaan.\n\n    Sulle he paljon on jättäneet\n    tietämätt', tahtomattansa,\n    itsensä tänne unohtaneet\n    — vieneet rihkamansa.\n\n    On kuin kasvi niin ihmeellinen\n    täyttäis jok'ainoan loukon,\n    kukkia kantaisi oksat sen\n    lukemattoman joukon.\n\n    Puun sen tunnen luonani nyt,\n    puun sen huumaavaisen,\n    johon on jokainen ympännyt\n    sielunsa matkalaisen.\n\n\n\nHiljainen vieras\n\n\n    Kiitos, elämä, antisi eestä,\n    täyteiset maljat pöytääni kannoit;\n    maistoin kyllä, ja myönnän kyllä:\n    parhainta puolestas kaiketi annoit\n    Maksamatta jos laskuni jää,\n       ota laulu tää.\n\n    En ylenkatsonut oo sua koskaan\n    (en niin hulluksi koskaan tulle),\n    niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden\n    melkoisen olen velkaa sulle\n    (jos en ehkä sun lahjoistas\n       niin sun oppikoulustas).\n\n    Kiitollisuuden siitä ett' luonas\n    oppia sain mitä tarvitsinkin:\n    puhele ääneen, kuuntele hiljaa,\n    aattele hiljaista hiljemminkin.\n    Mitäpä nyt aattelen, haasta en,\n       kiitän vain, ja laulelen:\n\n    Katso, ma kaikkea antias maistan,\n    nyökkään sulle: maljasi, vaari!\n    pehmeä tuolis on, tyttäres auliit,\n    hieno on viini, ja kuohuva.\n    Hiukkasen maistan, hiukan\n       kastan huuliain.\n\n    Mutt' älä pahastu, jos näet kerran\n    tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä.\n    Aattele: jospa se mies ois kerran\n    armaan unosen helmaan käynnä,\n    jospa se oikeuden ottanut ois\n    vaieta ja mennä pois.\n        Vapaasti ja julki\n\n\n\n\nSoturi\n\n\n    Vapaasti ja julki\n    — hei, sotamies —\n    kuoloon asti kulki\n    aina sun ties.\n\n    Kuolo kell' on eessä,\n    — hei, sotamies —\n    olkoon otsa seessä,\n    poissa vihan ies.\n\n    Vääryys on vastass',\n    — hei, sotamies —\n    hohtaa haarniskastas\n    auringon lies.\n\n    Vapaasti ja julki\n    — hei, sotamies —\n    kuoloon asti kulki\n    aina sun ties.\n\n\n\nHaukka\n\n\n    On tilaa taivahalla.\n    On äärtä yllä, alla.\n    Tuul' viuhuu siivissäni mun\n    ja aurinko on mun.\n    Ei viha, ystävyys\n    mun luokseni voi kantaa,\n    ei talvi, kesä, syys,\n    voi mitään mulle antaa;\n    mun on vain totuus ylhäinen,\n    jääkylmä, ikuinen.\n    Mun silmäni ei pettäneet\n    ma vaikka katsoin aurinkoon,\n    mun siipeni ei uupuneet,\n    vaikk' yli vuorten noussut oon.\n    Mun kotini on avaruus,\n    mun määräni on jumaluus.\n    Kun uuvun kerran, putoan,\n    ma korkealta putoan.\n\n\n\nMyyrä\n\n\n    Mikä pauhu kattavi maata!\n    Miten valo on räikeää!\n    Vuoks melun en kuulla saata,\n    valon paljoudelta en nää.\n\n    Pois täältä. Toivottomuuteen\n    hukun, jos vain tänne jään.\n    Pois, syvälle, hiljaisuuteen,\n    maan povehen himmeään. —\n\n    Nyt ylläni pauhata sietää.\n    Ja pyytehet raivotkoon.\n    Niist' en nyt aijo ma tietää;\n    nyt syvällä, syvällä oon.\n\n    Minä kaivan karua maata,\n    teen tunnelit syvyyksiin;\n    minä tahdon rauhani taata,\n    ja en luota ma ihmisiin.\n\n    Niin, heille, tuoll' yläpuolla,\n    mun muistoni kuolkohon.\n    He ei voi minulta kuolla.\n    He yhäti luonani on.\n\n    Yhä seuraan kaikkia heitä\n    joka tiimoin ja tuokioin.\n    Minä valvon elämän teitä.\n    Minä maata vartioin.\n\n    Ne on luonani juurillansa\n    pien' korsi, ja vahva puu,\n    joka korskalla kruunullansa\n    päin pilviä kurkottuu.\n\n    Saan tuntea kuinka ne varttuu;\n    solukasvun kuulla saan;\n    ja nähdä voin, miten tarttuu\n    ne maahan juurillaan.\n\n    Voin tuntea elämyksen\n    mitä herkimmän, salaisen,\n    tuta siinäkin kärsimyksen,\n    koko kohtalon ihmisen.\n\n    Maan elämän kohtaloissa\n    yhä mukana elävä lien,\n    mut pinnan tuulista poissa,\n    pois parvista meluajien.\n\n\n\nTuutulaulu\n\n\n    Suvut uudet nousee,\n    vanhat katoaa.\n    Alati, alati\n    ajan hammas nakertaa,\n    seinäseppä hakkaa,\n    koi syö.\n\n    Turha vaiva, hukkatyö.\n    Lakkaa, lakkaa,\n    vaivu nukkumaan.\n    Miksi heräsitkään\n    mailinaan olemattomaan,\n    tietämään, tuntemaan\n    miksi heräsitkään!\n\n    Mitään ethän tietää voi.\n    Turhaan rintas kapinoi.\n    Paljon tiedät, tietäen\n    aallonkäynnin allas,\n    keinuen, keinuen,\n    heräten,\n    haihtuen\n    aallon leikkiin allas.\n\n\n\nVarjot\n\n\n    Hst! — Varjoin maailmassa\n    sa ootko milloinkaan\n    heit' käynyt katsomassa,\n    jotk' eivät milloinkaan\n\n    voi päästä lepohonsa,\n    ei mullan rakohon?\n    He eivät pääse konsa\n    maan mullan rakohon,\n\n    vaan kotiansa vailla\n    iät kaiket kulkevat.\n    Kai kuollehilla mailla\n    he kerran kulkevat,\n\n    niin koskaan väsymättä\n    iät etsein itseään\n    kuin koskaan syntymättä\n    he etsi itseään.\n\n\n\n\nV\n\n\n\nVainajien kysymys\n\n(Tampereen vapautuspäivänä 1921)\n\n\n    Nuo muistot kalliit, katkerat niin\n    taas vaativat äänensä kuuluviin\n    ja kysyvät altista mieltä.\n    Jos mitkään, niin tämä seutu lie,\n    jos mitkään, niin nämä päivät lie\n    kai täynnä muistojen kieltä.\n\n    Kera keväisten päiväin ne heräävät,\n    tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät.\n    Tilat arkiset ei niille riitä.\n    Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo,\n    katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo,\n    joka talosta tulvii niitä.\n\n    Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin\n    veri viikkojen luoksi ne vievät näin\n   ja hetkien, jotk' on jo poissa.\n    On kuin taas jyskisi kanuunat,\n    tuliluikut räiskisi, taivahat\n    ois liekkien purppuroissa. —\n\n    Nämä päivät on päiviä vainajien.\n    Niin ystävä niinkuin vihollinen\n    nyt olkohon likellä meitä.\n    He saapuvat luoksemme haudoistaan,\n    tilin vaativat meiltä he uhreistaan.\n    Voi, jos emme kuuntele heitä!\n\n    Ei juhlat voi heitä tyydyttää.\n    Vain sydänten kielen he ymmärtää,\n    se voi heille rauhan antaa.\n    He kysyvät meiltä: — Kun hetki on,\n    me voimmeko, saakka kuolohon,\n    saman uhrin maallemme kantaa?\n\n\n\nKutojat\n\n\n    Näin joskus, kun päivä on mennyt\n    ja saapuu hiljainen yö,\n    minä vasta tunnen sen nyt\n    kuin täytenä sydän lyö.\n\n    Se on äkkiä täyttynynnä\n    ihan tuhlaten tulvilleen,\n    se on naurua, nyyhkyä, ynnä\n    kuin hyökyä merten veen.\n\n    Sitä kuuntelen ihmetellen\n    ja melkeinpä peljäten —\n    täys, humisten, läikkyellen,\n    on huoneeni hiljainen.\n\n    Unet saapuvat piiloistansa\n    minut kutsuen katsomaan:\n    ne elämänkangastansa\n    yhä kutovat ahkeraan.\n\n    Se kangas on ihmeellinen\n    — alun ammoin on syönyt jo koi —\n    mut uutta on syntyminen,\n    käy polkuset, pirta soi.\n\n    Kude hauras, niidet heikot.\n    Ei touhusta tulosta lie.\n    Miks unet, ne virkeät veikot,\n    yhä sukkulata vie?\n\n    Ei kysy ne mitä ja miksi,\n    ne kutovat, kutovat vain:\n    näen eteeni piirtyviksi\n    kipukankahan kudelmain.\n\n    Valo säihkyy pinnasta kankaan,\n    sen ylitse varjot käy! —\n    ei kutojat muistelevankaan\n    koin hampaan tuhoa näy.\n\n    Sitä katson, en käske, en kiellä.\n    En muista, on pitkällä yö. —\n    Miss' unet on, totuus siellä\n    ja kauneuden hukkatyö!\n\n\n\nTervehdys merelle\n\n\n    Meri, meri,\n    ole tervehditty!\n    Meren henki,\n    ota minut luoksesi ja koettele minua:\n    vieläkö kuulun sinulle.\n\n    Meri!\n    Sinä olet suuri.\n    Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,\n\n    sinun laineesi kiertävät koko maapalloa,\n    lakkaamatta ylistäen sinua.\n    Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä,\n    idästä ja lännestä,\n    ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.\n\n    Meren aalto,\n    ole tervehditty!\n    Kanna tervehdykseni yli kaiken meren,\n    kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin,\n    kanna tervehdykseni ympäri maan piirin\n    ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.\n\n    Meri!\n    sinä olet suuri,\n    sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,\n\n    sinä olet kirkas kuin lapsen nauru,\n    viileä sinä olet kuin sielun rauha.\n    Äänetön sinä olet kuin iäisyys.\n    Mutta syvällä uumenissasi\n    sinä elätät hirviöitä,\n    joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt.\n    — Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu,\n    mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!\n\n    Meri,\n    sinut tahtoisin juoda sieluuni,\n    sinun viileän kirkkautesi,\n    viimeiseen pisaraan asti.\n\n    Tahtoisin juoda sinut kuiviin\n    ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan.\n    Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi,\n    katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.\n\n\n\nJa laivat ne lähtivät —\n\n\n    Ja laivat ne lähtivät retkilleen\n    kun kukkivat kesäiset päivät,\n    ne lens' yli metallinhohtavan veen,\n    vanat valkoiset jälkeen jäivät.\n\n    Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan?\n    Olet aivan oudolla miellä!\n    Ilon näitkö sä nousevan haudastaan\n    syvält' jostain, rinnassa siellä?\n\n    Tosin nääntymys paina ei suonissas,\n    ei horna sisällä polta,\n    kuin ennen, et kalva olentoas\n    joka tuokio tuokiolta;\n\n    mut punniten katsotko menneeseen,\n    vai hyljitkö vastaisuutta?\n    yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen\n    taot ehkä jo tuskaa uutta?\n\n    Et aattele tuota. Sa ihmettelet\n    vain ett' olet nyt, olet tässä,\n    ett' huuliltas sanat voitolliset\n    ovat lauluksi helähtämässä:\n\n    Ja laivat ne lähtivät retkilleen\n    kun kukkivat kesäiset päivät,\n    ne lens' yli metallinhohtavan veen,\n    vanat valkoiset jälkeen jäivät.\n\n\n\nMysterio\n\n\n    Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan.\n    Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan.\n    Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks,\n    suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.\n\n    Kuin keskessä hehkuvan auteren.\n    Kuin tuoksussa ulapan suolaisen.\n    On tyhjästä syntynyt ihme uus,\n    on tuskaisen-suloisin toivottomuus.\n\n    On loppunut liike. Paikalleen\n    jäi kierto maailman uupuneen.\n    Käsvartensa levitti Kauneus\n    kuin omaa sen oisi kaikkeus.\n\n    On yhtynyt toivo ja toivottomuus,\n    on seonnut uni ja todellisuus.\n    Olen verhottu kultaan ja purppuraan.\n    Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.\n\n\n\nSatu\n\n\n    Mitä oli, mitä meni?\n    — Mitään ei, ei milloinkaan.\n    Kuka kulki ohitseni?\n    — Eihän ketään ollutkaan.\n    Oli unennäkö vain,\n    leikki aaltoin keinuvain,\ntuulen kulku rannan kaislikoissa.\n\n    Yks on totta: leikki lasten.\n    Yks on varma lupaus:\n    touhut satukuningasten,\n    satu, uni, unohdus.\n    Sauhu ilmaan hajoaa.\n    Unho peittää nukkujaa.\nMitään ollut ei, ei mitään ole poissa.\n\n\n\nUnohtunut\n\n\n    Vapauden tunnen\n    kuin en milloinkaan\n    — vapahaksi kun en\n    koskaan tullutkaan.\n\n    Unohduinko? — Minne?\n    Katu, kivilles?\n    Kentät, kukkiimme?\n    Ilma, sinehes?\n\n    Enhän tiedä — taikka\n    senkin unohdin.\n    Enhän muista vaikka\n    kuollut olisin.\n\n\n\nOodi\n\n\n    Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut;\n    maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin;\n    ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä\n        koskaan ei ollut.\n\n    Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn\n    lailla kiitää, hulluna, juopuneena.\n    Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse\n        unias vaanii!\n\n    Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin,\n    vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen,\n    oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja,\n        hyödytön laulu —\n\n    niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä,\n    itsekkäänä, painolla synkän tahdon,\n    tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään\n        välkkyvän oodin.\n\n\n\n\nEPILOGI\n\n\n    Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon.\n    Sun työs on varma: täyttymys se on,\n    ain' on se valmis — kiitos kohtalolle!\n    täys täyttymystä, valmis tuomiolle.\n\n    Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus,\n    sun palkkas kipu, kuolo, unohdus.\n    Sa täytä tuntoas ja aavistusta.\n    Sa kiitä osaas, osas unohdusta.\n\n\n\n"]