Perun kuninkaiden kulta-aarre

PERUN KUNINKAIDEN KULTA-AARRE

Kirj.

Frank R. Stockton

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

SISÄLLYS:

I. Haaksirikko.

II. Kivikasvot.

III. Uuteen asuinpaikkaan.

IV. Vielä uudet kasvot.

V. Korppikotkat.

VI. Kolme petoa.

VII. Poissa!

VIII. Levottomuutta leirissä.

IX. Merkillisiä uutisia.

X. Kapteenin löytö.

XI. Uusi pallonpuolisko.

XII. Perintätieto ja liivit.

XIII. "Minun!"

XIV. Mitä puupino kertoi.

XV. Avioliittosuunnitelma ja testamentti.

XVI. "Pelkkä liikeasia."

XVII. Vihkiminen ja ero.

XVIII. Rouva Cliff hämmästyy.

XIX. Mies rannalla.

XX. Korppikotkien lahdessa.

XXI. Luolassa.

XXII. Kuormajuhta.

XXIII. Kun kuunari tuli.

XXIV. Kapteenia pelottaa.

XXV. Palmetto-hotellissa.

XXVI. Kapteenin kirje.

XXVII. Edna tekee päätöksensä.

XXVIII. "Oma maa mansikka...!"

XXIX. Rouvien kokous.

XXX. Hôtel Boileaussa.

XXXI. Odotusta.

XXXII. Miten kulta vaikutti ensimmäiseen perämieheen.

XXXIII. Miranda lastaa.

XXXIV. Uurre permannossa.

XXXV. Kapteeni kirjoittaa kirjeen.

XXXVI. Hevoskauppias.

XXXVII. Neekeri selittelee.

XXXVIII. Patagonian rannikolla.

XXXIX. Purje taivaanrannalla.

XL. Taistelu kultamuurin luona.

XLI. "Arato" vallataan.

XLII. Musteläiskä näkee unta taivaasta.

XLIII. Muk esiintyy lujana.

XLIV. Herra Bankerin liikeyritys.

XLV. Levottomia päiviä.

XLVI. Taistelu simpanssin kanssa.

XLVII. Kapteeni Horn saapuu.

XLVIII. Rouva Cliff saa tietoja.

XLIX. Vielä mutka matkassa.

L. Bankerista on hyötyä.

LI. Kaikki hyvin.

I.

HAAKSIRIKKO.

Varhain keväällä 1884 yllätti parkkilaiva "Castorin", joka oli matkalla San Franciscosta Valparaisoon, hirveä rajumyrsky Perun rannikon edustalla. Rajuilma, joka puhkesi hirvittävän nopeasti, tyyntyi pian, mutta silloin ajelehti "Castor" merellä avuttomana hylkynä. Sen mastot olivat katkenneet ja huuhtoutuneet mereen; putoavat pirstaleet olivat murskanneet sen perävantaan ja töytäilivät aallokossa laivan kupeita vasten.

"Castor" oli amerikkalainen kauppalaiva, ja sen kapîeeni, Philips Horn, oli kokenut merenkulkija, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Paitsi kallista lastia oli laivassa kolme matkustajaa, kaksi naista ja nuori poika.

Yksi näistä, rouva William Cliff, vähän yli keski-iän ehtinyt nainen, oli matkalla Valparaisoon järjestämään miesvainajansa liikeasioita. Toinen nainen oli neiti Edna Markham, opettajatar, joka oli juuri ehtinyt kahdenkymmenenviiden vuoden ikään, vaikka näyttikin vanhemmalta. Hänen oli määrä astua Valparaisossa vastuunalaiseen toimeen erääseen amerikkalaiseen seminaariin.

Ralph, viidentoista ikäinen poika, oli hänen veljensä, jonka neiti Markham oli ottanut mukaan vain sen vuoksi, ettei tahtonut jättää poikaa yksin San Franciscoon. Sisaruksilla ei ollut ketään läheisiä omaisia, ja veljen kasvatus oli jäänyt kokonaan sisaren huoleksi.

Kun rajuilma oli asettunut, taivas kirkastunut ja aaltojen raju kuohunta asettunut, näytti olevan hyvin vähän toiveita siitä, että kukaan pääsisi "Castorin" turvin milloinkaan Valparaisoon. Alus oli pahoin runneltunut; mastonkappaleet olivat vioittaneet sen runkoa, ja vesi virtasi sisään. Onneksi ei rajumyrsky ollut vaatinut uhrikseen yhtään ihmishenkeä. Ja vaikka kapteenista näyttikin, että oli turhaa vaivaa yrittää pumputa vettä aluksesta, vakuuttautui hän kumminkin laivaa tutkittuaan siitä, että alus todennäköisesti pysyisi pinnalla vielä muutamia tunteja ja että laivaväki ehtisi pelastaa sekä henkensä että osan omaisuuttaankin.

Kaikki veneet oli myrsky pyyhkäissyt mereen, mutta yksi niistä uiskenteli, nähtävästi vioittumattomana, vähän matkan päässä tyynen puolella. Yksi niistä raskaista väkipyöristä, joista vene riippui, oli takertunut märssytangon taklaukseen, joten vene ei päässyt karkaamaan omille teilleen. Toinen, pienempi vene uiskenteli kumossa kauempana. Kaksi laivamiestä, kummallakin airo mukanaan, ui lähemmän veneen luo. Irroitettuaan sen köysistöstä he soutivat pidättämään kumollaan olevaa karkulaista ja hinasivat sen parkkilaivan kupeeseen. Kun tämä vene oli käännetty oikein päin, huomattiin senkin olevan hyvässä kunnossa.

Meri oli nyt melkein tyyni, ja oli aika ryhtyä maltillisesti tarpeellisiin toimenpiteisiin. Onnettomuudesta ei ollut vielä ehtinyt kulua kolmea tuntiakaan, kun jo molemmat veneet etääntyivät hylystä, lastinaan koko miehistö ja matkustajat, runsas ruoka- ja vesivarasto sekä lisäksi monia hyödyllisiä tarvikkeita, vaatteita, huopia ja peitteitä, sikäli kuin tilaa vain riitti.

Kapteeni, joka matkustajien kanssa oli asettunut suurempaan veneeseen, tiesi oltavan Perun rannikon korkeudella, mutta muutapa hän ei varmasti tiennytkään. Rajumyrsky oli yllättänyt aluksen aamulla, ennen kuin hän oli ennättänyt tehdä päivähavaintojaan; hänen hyttinsä, joka sijaitsi kannella, oli myrsky pyyhkäissyt mereen, ja kaikki merikojeet olivat menneet sen mukana. Hän ei uskonut aluksen ajautuneen kovinkaan kauaksi kulkusuunnastaan, mutta hän ei voinut olla siitä varma.

Maa oli kumminkin idässä päin, sen hän varmasti tiesi. He soutivat sen vuoksi tähän suuntaan, ja kapteenin kellonperistä riippuva pienoinen kompassi oli heidän ainoana matkaoppaanaan.

Koko päivän ja yön sekä seuraavankin päivän ja yön pyrkivät molemmat veneet itää kohti, eikä haaksirikkoisilla ollut mitään hätää. Täytyi kuitenkin soutaa koko ajan, ja tähän raskaaseen työhön ottivat osaa kaikki, lukuunottamatta molempia naisia. Ralph Markhamkin tahtoi näyttää, että hänessä oli miestä airoja hoitamaan.

Ilma oli hyvä ja meri melkein tyyni. Kun kapteeni oli laatinut veneeseensä purjekankaasta teltan tapaisen katoksen naisia varten, vakuuttivat nämä vakuuttamistaan, että heidän olonsa oli paljon mukavampi kuin he konsanaan olivat uskaltaneet toivoakaan. Molemmat olivat neuvokkaita ja reippaita naisia. Rouva Cliff, kookas, vankkarakenteinen nainen, jonka piirteissä sentään oli hiven riutumista, olisi halusta ottanut airon haltuunsa, jos niin olisi tarvittu. Neiti Markhamille taas koko venematka olisi ollut sulaa huvia, ellei sen edellä olisi sattunut niitä surullisia tapahtumia, jotka tekivät sen pakolliseksi.

Kolmannen päivän aamuna tuli maa näkyviin, mutta perille saavuttiin vasta iltapäivällä. Haaksirikkoiset näkivät edessään sellaisen rannikon kohdan, jossa mahtavan vuorijonon haarautumat ulottuivat aina merenrantaan saakka. Kaikesta päättäen oli rantakaistale alaston ja epävieraanvarainen.

Molemmat veneet soutivat rannikkoa pitkin penikulman, pari etelään päin löytämättä hyvää maihinnousupaikkaa. Mutta heidän saapuessaan sellaiselle kohdalle, jossa kallioseinät olivat jonkinverran loivempia, päätti kapteeni Horn yrittää maihinmenoa. Se onnistui, jos kohta kävikin vaikeasti, ja yö vietettiin pienessä leirissä kallioiden suojassa, tuskin sadan kyynärän päässä merenrannasta.

Seuraavana aamuna kapteeni Horn neuvotteli väkensä kanssa asemasta. Haaksirikkoiset olivat joutuneet asumattomalle rannikolle, ja oli tuskin luultavaa, että ainoaakaan kaupunkia tai uudistaloa oli niin lähellä, että sinne voisi päästä tiettömien, vaikeakulkuisten seutujen halki, semminkin kun naisia oli mukana. He päättivät sen vuoksi etsiä apua meren suunnalta. Olihan mahdollista, etteivät he olleet kovinkaan kaukana jostakin Perun rannikkokaupungista tai -kylästä. Ja joka tapauksessa saattoi toivoa, että haaksirikkoisen joukon parhaista soutajista muodostettu venekunta ehtisi päivässä tai parissa johonkin satamaan, josta käsin voitaisiin lähettää pursi noutamaan muita haaksirikkoisia.

Mutta ensiksi kapteeni käski perin pohjin tutkia lähitienoota, ja pian tavattiinkin paikka, joka hänen mielestään soveltui hyvin leiripaikaksi, kunnes apu joutuisi. Tämä paikka sijaitsi pienellä ylätasanteella, noin neljännespenikulman päässä sisämaahan päin, ja sitä ympäröi kolmelta taholta jyrkkä syvänne. Ainoastaan merta kohti oli maa tasaisesti viettävää. Tälle leiripaikalle kannettiin kaikki ruokavarat ja muut tarveaineet paitsi mitä jätettiin venekunnan tarpeiksi.

Kapteeni itse päätti jäädä leiriin ja määräsi ensimmäisen perämiehen venekunnan johtajaksi. Muut venekunnan jäsenet saivat tarjoutua vapaaehtoisesti, ja kapteeni hämmästyi nähdessään, miten monet merimiehet olivat innokkaita lähtemään mukaan.

Isommassa veneessä oli kuusi airoa, ja venekuntaan valittiin perämies Ryndersin lisäksi seitsemän miestä. Vene työnnettiin vesille ja se lähti löytöretkelleen, kun perämies ensin oli ottanut niin tarkoin vaarin maamerkeistä, että uskoi voivansa vaikeuksitta löytää takaisin samaan paikkaan.

Kallioylänteelle jääneeseen leiriväkeen kuuluivat siis kapteeni Horn, Ralph poika, kolme laivamiestä — yksi englantilainen, molemmat toiset amerikkalaisia Cap Codista — ja pikimusta afrikkalainen, Maka. Kaikki kolme merimiestä olivat älykkäitä miehiä, joihin kapteeni luuli voivansa luottaa, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Maka taas oli kokki. Hän oli aikoinaan kuulunut orjalaivan elävään lastiin; englantilainen risteilijä oli siepannut laivan sen ollessa matkalla Kuubaan, ja neekeripoloiset oli viety Brittiläiseen Guyanaan. Oli mahdotonta lähettää heitä takaisin Afrikkaan, koska kukaan heistä ei osannut englantia eikä millään tavalla kyennyt ilmaisemaan mitä heimoa he olivat, ja jos heidät olisi viety Afrikkaan jonnekin muualle kuin ystäviensä luokse, olisi heidät taas heti paikalla tehty orjiksi. He elivät Guyanassa muutamia vuosia erikoisena siirtokuntana, ja kun muutamat heistä olivat vihdoinkin oppineet hiukan englantia, he lähtivät Panamaan, missä pääsivät kanavatöihin. Maka, joka oli päänsä puolesta useimpia tovereitaan etevämpi, opetteli perusteellisesti englantia ja oppi valmistamaan sangen hyvää ruokaa. Taivallettuaan jalan San Franciscoon hän oli päässyt kapteeni Hornin palvelukseen ja seurannut tätä parilla, kolmella matkalla. Maka oli uskollinen ja altis palvelija, ja jos hän vain olisi kyennyt ilmaisemaan ajatuksensa käsitettävämmin, olisi hänen palveluksiaankin kukaties osattu arvostaa paremmin.

II.

KIVIKASVOT.

Venekunnan lähdön jälkeisenä aamuna lähti kapteeni Horn yhdessä englantilaisen Davisin kanssa tiedusteluretkelle, kummallakin kivääri mukanaan. He toivoivat voivansa nousta leirin takana kohoavia kallioharjanteita pitkin jollekin korkealle huipulle, josta oli ollut vapaa näköala valtamerelle. Vaivalloisesti kiipeiltyään he saapuivatkin sellaiselle huipulle, mutta siellä kapteeni huomasi vielä oltavan kaukana päämäärästä. Hän huomasi, että korkea, etelässä kohoava vuoriniemeke, joka työntyi pitkälle mereen, peitti näkymättömiin jokaisen aluksen, joka mahdollisesti lähestyisi tältä suunnalta. Harjanteet kohosivat korkeampina sisämaassa päin ja yhtyivät lopuksi Andien mahtaviin vuorijonoihin. Tämä paikka oli yksi niitä haaroja, joissa vuori ulottui aina meren partaalle saakka.

Pohjoiseen päin näköala oli avarampi. Mutta pienen teatterikiikarinsa avulla, jonka Ralph oli lainannut hänelle, ei kapteeni tällä suunnalla voinut erottaa vähäisimpiäkään asutuksen merkkejä; maa näytti olevan lakeaa erämaata. Kun hän puolenpäivän aikaan palasi leiriin, hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että parasta mitä hän saattoi tehdä, oli koettaa järjestää suojeltavanaan olevan pikku seuran olo niin viihtyisäksi kuin suinkin ja odottaa kärsivällisesti avustusretkikunnan tuloa.

Kapteeni oli varsin tyytyväinen heidän nykyiseen leiripaikkaansa. Vaikka sade onkin tuntematon näillä Perun läntisillä seuduilla, jotka sen vuoksi tavallisesti ovat alastomia ja asumattomia, on maassa kuitenkin alueita, joita Andien lumihuipuilta tulevat joet kastelevat, ja kapteeni näytti osuneen juuri tuollaiselle hedelmälliselle kaistaleelle. Ylängöllä kasvoi joitakin pensaita, ja vuorenseinämät olivat paikoitellen kokonaan kiemurtelevien villiviiniköynnösten peitossa. Tämä kasvullisuus kummastutti suuresti kapteeni Hornia, sillä missään ei näkynyt vettä eikä edes merkkejäkään vedestä. Mutta haaksirikkoisilla oli mukanaan niin paljon vettä, että se riitti moneksi päiväksi, sekä ruokavaroja pitkäksi ajaksi, eikä kapteeni ollut tässä suhteessa lainkaan huolissaan. Lukuunottamatta sitä pientä telttaa, jonka hän oli pystyttänyt naisia varten, ei haaksirikkoisilla ollut laisinkaan kattoa päänsä päällä. Mutta pari taivasalla vietettyä yötä ei tässä kuivassa ilmastossa saattanut käydä vaaralliseksi seuran miespuolisille jäsenille.

Iltapäivällä pyysivät molemmat amerikkalaiset merimiehet lupaa lähteä pyyntiretkelle. Kapteeni ei juuri uskonut heidän voivan tavata mitään syötävää, mutta ei kuitenkaan tahtonut kieltää. Hän pyysi miehiä samalla tarkoin katsomaan, löytyisikö jotakin korkeata paikkaa, josta olisi näköala yli seudun ja etsimään merkkejä ihmisasunnoista, mikäli tällä autiolla seudulla oli sellaisia. Kapteenille olisi tuottanut suurta helpotusta tieto, että oli olemassa jokin turvapaikka, jonne seura voisi lähteä maitse tai vesitse — siinä tapauksessa että vesi- ja ruokavarastot loppuisivat ennen ensimmäisen perämiehen paluuta.

Muutoin oli kapteeni valmistunut siihen, ettei saisi enää nähdä venekunnan miehiä. Pari heistä tosin saattaisi palata perämiehen kanssa, mutta useimmat häviäisivät omille teilleen merimiesten tavalliseen tapaan, jos he vain saapuisivat johonkin satamaan.

Miehet lähtivät pyyntiretkelleen luvaten palata viimeistään ennen yön tuloa.

Onneksi ei Maka ollut illallisen tarveaineksiin nähden riippuvainen näistä metsästäjistä, sillä nämäpä eivät palanneetkaan yöksi, eikä heitä näkynyt vielä seuraavana aamunakaan. Kapteeni kävi levottomaksi. Miesten oli täytynyt eksyä tahi heitä oli kohdannut jokin onnettomuus; mikään muu selitys ei ollut ajateltavissa. Kumpaisellakin miehellä oli kivääri ja yllinkyllin luoteja ja ruutia, mutta ruokaa he olivat ottaneet mukaan vain yhtä ateriaa varten.

Davis tarjoutui lähtemään vuorille tähystelemään, näkyisikö kadonneita. Hän oli asunut monta vuotta Austraalian metsäseuduilla ja katsoi siis itsellään olevan hyvät edellytykset löytää heidän jälkensä.

Mutta kapteeni pudisti päätään.

— Sinähän voisit eksyä tai suistua alas jyrkänteeltä yhtä hyvin kuin joku toinenkin, hän sanoi, ja on parempi menettää kaksi kuin kolme miestä. Mutta jotakin sinä kyllä voit tehdä. Sinä voit mennä rantaan ja kulkea sitä pitkin etelään päin niin pitkälle kuin suinkin. Silloin et joudu eksyksiin. Ja jos otat kiväärin mukaan ja ammut silloin tällöin laukauksen, voivat Shirley ja Burke kuulla sen, jos he harhailevat ylempänä vuoristossa. Kenties he voivat nähdäkin sinut kulkemassa rantaa pitkin. Jos he ovat elossa, he kuulevat ainakin laukaukset ja vastaavat puolestaan laukauksin. Joka tapauksessa on kummallista, että emme ole kuulleet heidän ampuvan yhtään laukausta.

Ralph pyysi ja kerjäsi englantilaisen mukaan. Sillä aika alkoi tuntua hänestä pitkältä ja hän kaipasi liikuntoa. Mutta ei kapteeni enempää kuin pojan sisarkaan tahtonut suostua siihen, ja Davis lähti matkaan yksin.

— Jos voit kiertää vuoriniemekkeen ympäri, niin tee se; ehkäpä löydät jonkin kaupungin tai kylän sen toiselta puolen. Mutta älä pane itseäsi millekään vaaralle alttiiksi! Ja palaa joka tapauksessa takaisin tänne ennen pimeän tuloa.

Kapteeni ja Ralph auttoivat naisia kiipeämään läheiselle kalliolle, josta käsin he saattoivat seurata englantilaisen kulkua. He näkivät hänen menevän rantaan, kulkevan vähän matkaa, laukaisevan kiväärinsä, jatkavan taas matkaansa ja tuon tuostakin pysähtyvän ampumaan.

Samoin kuin edellisenä päivänä amerikkalaisten matruusien lähdettyä ehti nytkin tulla yö englantilaisen yhä viipyessä poissa. Eikä hän ollut palannut vielä aamullakaan. Tuska ahdisti kaikkien mieltä heidän miettiessään mikä kohtalo oli tullut noiden kolmen merimiehen osaksi. Kapteenin oli vallannut pelko, jota hän kuitenkin varoi lausumasta sanoin. Hän uskoi yhä lujemmin, että miehet olivat saaneet surmansa petojen kynsissä. Hän ei voinut keksiä mitään muuta syytä Davisin viipymiseen. Mieshän oli saanut määräyksen kulkea rantaa pitkin, niin muodoin hänen oli mahdoton eksyä. Hän oli viisas ja varovainen mies sekä tottunut tutkimaan karuja seutuja, ja oli hyvin vähän otaksuttavaa, että hän tällaisella retkellä olisi pannut itseänsä jollekin onnettomuudelle, esimerkiksi tapaturmalle, alttiiksi.

Kapteeni tiesi, että suurta jaguaaria, samaten kuin puumaa ja mustaa karhua, tavataan Perussa, eikä suinkaan ollut mahdotonta, että jokin näistä pedoista asustaisi vuoriston läntisillä rinteilläkin.

Raskas edesvastuu lepäsi kapteeni Hornin hartioilla. Hänhän oli nyt ainoa leirissä jäljellä oleva mies, joka saattoi vaaran hetkellä esiintyä toisten suojelijana, sillä Maka oli tunnettu pelkuriksi ja Ralph oli vain poika. Tuskallinen ahdistus mielessä hän ajatteli, mitä tapahtuisi, jos pari jaguaaria tai muuta verenhimoista petoa ilmestyisi kaikin puolin suojattomalle ylängölle öiseen aikaan tai vaikkapa keskellä päivääkin. Hänellä oli tosin kaksi kivääriä, mutta hän yksin kykeni niitä käsittelemään.

Nämä ajatukset eivät olleet suinkaan rohkaisevimpia, mutta ulkonaisesti ei kapteeni osoittanut pienintäkään levottomuuden merkkiä eikä ollut edes tavallista vakavampi. Miehekkään kauniit, päivettyneet kasvot hymyssä hän lausui hyvän huomenensa naisille aivan kuin olisi tervehtinyt heitä oman laivansa peräkannella.

— Olen koko yön ajatellut noita kolmea miestä, sanoi neiti Markham, ja olen tullut ajatelleeksi sellaista, mikä hyvinkin on voinut tapahtua. Eikö ole mahdollista, että he ovat voineet huomata sisämaassa päin jonkin kylän, jota venekunta ei voinut nähdä, ja että he silloin ovat pitäneet velvollisuutenaan kulkea perille asti hankkiakseen sillä tavoin meille apua? Siinä tapauksessahan heidän viipymisensä on luonnollista.

— Se on mahdollista, sanoi kapteeni ilostuen saadessaan kuulla tämän toiveikkaan otaksuman.

Mutta sisimmässään hän ei uskonut, että tällä arvelulla oli vähintäkään perustetta. Jos Davis olisi nähnyt kylän taikka vain talonkin, hän olisi heti tullut takaisin kertomaan siitä, ja jos toiset olisivat tavanneet ihmisasuntoja, heillä olisi ollut runsaasti aikaa ennättääkseen takaisin joko maitse tai veneellä.

Kärsimätön Ralph, joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei päässyt mukaan erämaaseikkailuihin, saattoi nyt purkaa ylipursuavat elinvoimansa. Kapteeni antoi näet hänelle tehtäväksi puiden keräämisen ja tulen virittämisen. Innostuneena Ralph keräsi läheisistä pensaista kuivia oksia, eikä Maka voinut tällä kertaa valittaa polttopuun puutetta ruoanlaittopuuhissa hääriessään.

Virittäessään jälleen iltapäivällä nuotiota Ralph päätti siirtää tulisijan lähemmäksi kalliota, koska hän arveli tulen palavan paremmin sen suojassa. Tuli yltyikin leimuamaan niin voimakkaana, että tarttui kallionkuvetta kiipeilevien viiniköynnösten kuiviin lehtiin. 110

Ralph katseli ensi alussa suureksi huvikseen, kuinka kuivat lehdet leimahtivat liekkiin ja vihannat räiskyivät ja pihisivät. Mutta sitten hänestä tuntui, että oli sääli polttaa näitä viiniköynnöksiä, jotka olivat koko kalliomaiseman ainoa vihreä kohta, ja hän koetti sammuttaa tulta.

Se oli kuitenkin helpommin päätetty kuin tehty, ja kun hän huusi Makaa, ei neekeri osannut tehdä mitään häntä auttaakseen. Tuli oli pureutunut vihannoivien köynnösten taakse ja näytti löytäneen sieltä jotakin ravintoa, sillä se paukkui ja rätisi yhä kovemmin ja houkutteli paikalle muutkin seuran jäsenet.

— Emmekö voi sammuttaa tulta? huusi neiti Markham.

— Onhan sääli, jos noiden kauniiden viiniköynnösten pitää joutua tuhon omiksi.

Kapteeni pudisti hymyillen päätään.

— Emme saa tuhlata kallista vettämme tähän tulipaloon, sanoi hän. Näkyy olevankin koko joukko kuivettuneita köynnöksiä noiden vihannoivien alla, jotka kasvavat päällimmäisinä. Kylläpä se nyt räiskyy ja loimottaa! Tuota kuivaa rojua täytyy olla monta jalkaa paksulti. Emme voi tehdä muuta kuin antaa sen palaa — eihän siitä voi olla meille mitään vahinkoa. Teidän teltallenne saakka ei tuli voi levitä, sillä eihän siellä kasva viiniköynnöksiä.

Tuli sähisi ja loimotti yhä nieleskellen kallioseinämän paljaaksi.

— On kummallista ajatella, sanoi rouva Cliff, kuinka näiden köynnösten on pitänyt kasvaa ja kuihtua vuosi vuodelta, ja taas uusien köynnösten kasvaa ja kuihtua, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkien aikakausien kuluessa.

— Minusta, sanoi kapteeni, on kummallisinta se, että täällä ylimalkaan laisinkaan kasvaa viiniköynnöksiä ja että täällä esiintyy noita pensaita. Näillä seuduilla ei voi kasvaa mitään kasveja, mikäli ei jokin vuorilta tuleva virta kastele niitä, ja täällähän ei ole mitään virtaa.

Neiti Markham aikoi juuri lausua jonkin arvelun, kun Ralph, joka parhaillaan paahtoi laivakorppua palaneiden viiniköynnösten hiilloksella, kavahti taaksepäin päästäen kovan huudon.

— Katsokaa! kirkaisi hän. — Ne kaikki luhistuvat alas!

Ja aivan oikein — seuraavassa hetkessä sortui suuri määrä köynnöksiä alas maahan roihuavaksi rykelmäksi. Savupilvi kohosi ilmaan, ja sen hälvettyä huomasi seura pystysuorassa kallioseinämässä, joka oli nyt paljastunut ikään kuin huntu olisi pudonnut se yltä, suunnattomat kiveen hakatut kasvot.

III.

UUTEEN ASUINPAIKKAAN.

Valtavat jättiläiskasvot tuijottivat hämmästyneitä ihmislapsia, jotka seisoivat niiden edessä.

Leuka oli kahdeksan jalan korkeudella maasta ja kasvot ulkoilivat kalliosta suunnilleen saman verran. Piirteet olivat selvät, ja savun jättämä musta täplä toisen silmän alla teki kasvojen ilmeen kamalaksi. Leveästä suusta riippui kappale puoliksi palanutta viiniköynnöstä kuumentuneessa ilmassa väristen, ja tämän värinän johdosta saivat läsnäolijat sellaisen mielteen, että kivikasvot aikoivat avata huulensa.

Rouva Cliff ei voinut olla parahtamatta. Maka vaipui polvilleen, selin kallioon, peittäen kasvonsa käsillään. Ralph ensimmäisenä kykeni virkkamaan jotakin.

— Täällä on täytynyt asua pakanoita, sanoi hän. Onhan tuo oikea epäjumala.

— Olet oikeassa, myönsi kapteeni. Edessämme on jäännös muinaisten aikojen työstä; nuo kasvot ovat maan alkuasukkaat hakanneet kiveen.

Molemmat naiset olivat niin kiihdyksissään, että he vaistomaisesti tarttuivat toisiaan käsistä. Olihan heillä edessään palanen muinaisen Perun kansan veistotaidetta. Eikä tätä valtavaa epäjumalankuvaa ollut kukaties vielä milloinkaan sivistynyt silmä katsellut. Tällä ajatuksella oli suorastaan ihmeellinen teho. Hyvän aikaa kului arveluihin ja ihmettelyyn, eikä kukaan enää muistanut mitään muuta, ei edes kadonneita merimiehiä.

Kapteeni pudisti päätään.

— Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tämä on ollut, sanoi hän, mikäli sitä ei ole tarkoitettu jonkinlaiseksi maamerkiksi. Kasvot ovat merelle päin, ja alkuasukkaat ovat kenties täten tahtoneet varoittaa merenkulkijoita vaarallisesta rannikosta. Toisaalta en kumminkaan ymmärrä, miten sekään on ollut mahdollista, sillä purjehtijain on täytynyt tulla aivan rannikon ääreen erottaakseen kasvot — ellei heillä ole ollut parempia kiikareita kuin meillä.

Aurinko oli jo painumassa taivaanrannalle. Kapteeni nosti Makan pystyyn ja kielsi häntä enää huokailemasta neekerin kielellä. Sen sijaan häntä käskettiin keittämään illallista viiniköynnöshiilloksella. Hän totteli kääntämättä kuitenkaan mustia kasvojaan kivikasvoihin päin, jotka näyttivät irvistelevän ja vilkuttavan silmää ja rypistelevän otsaansa aina kun jokin köynnöksen haara leimahti liekkiin tai vapiseva neekeri kohenteli hiiliä.

Illallisen jälkeen istuivat naiset yhä katselemassa kivikasvoja, joiden juonteet kävivät illan pimetessä yhä totisemmiksi ja juhlallisemmiksi.

— Olisipa minulla vain pitkä varsiluuta, sanoi rouva Cliff. Jos pyyhkisin palaneiden köynnösten tuhkan ja noen kuvan nenästä ja silmäkulmista, tulisi siitä varmaan oikein lempeän näköinen.

Silläaikaa kuljeskeli kapteeni ylängön äärellä kuunnellen ja tähystellen, eikä hän ajatellut kivikasvoja. Eikä hän koko yönä ummistanut silmiään, vaan istui aina päivänkoittoon saakka panostettu kivääri polvilla ja toinen maassa vieressään.

Kun neiti Markham seuraavana aamuna ilmestyi alkeellisesta makuuhuoneestaan sokaisevaan päivänvaloon, osui hänen silmiinsä ensimmäiseksi Ralph, joka oli sen näköinen kuin olisi ollut nuohoamassa savupiippua tai puhdistamassa höyrykattilan pohjaa.

— Hyvänen aika! Miten ihmeessä sinä olet noin tuhkan ja lian vallassa?

— Nousin ylös jo aikoja sitten, selitti poika, ja kun kapteenikin nukkuu tuolla eikä ole ketään, kenen kanssa jutella, juolahti mieleeni, että minun pitää mennä vähän kurkistelemaan pään taaksekin. — Hän osoitti kivikasvoja. — Mutta ei siellä ole mitään. Se on vain naamio.

— Mitä tarkoitat? kysyi hänen sisarensa.

— Niin, katsos, Edna, jatkoi poika, halusin löytää vielä lisää kasvoja, ja sen tähden otin kivensirun ja ryhdyin poistamaan palaneita köynnöksiä, jotka olivat vielä jääneet paikoilleen. Ja silloin huomasin kalliossa kasvojen takana syvennyksen, joka oli ikään kuin huone. Tule tätä tietä, niin saat nähdä! Siinä on ihan kuin kapea käytävä. Kävin kurkistelemassa siitä sisään ja näin, että se johti suurten kasvojen taakse, ja silloin kapusin sinne sisään nähdäkseni mitä siellä oli.

— Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! kauhistui hänen sisarensa. − Siellähän olisi voinut olla käärmeitä tai rotkoja tai − mitä tahansa! Ja kuinka voit odottaakaan näkeväsi jotakin siellä pimeässä?

— Ei siellä ollut ensinkään niin pimeä kuin sinä näytät luulevan, sanoi Ralph. Kun silmäni ensin tottuivat pimeään, näin oikein hyvin. Mutta eihän siellä ollut juuri mitään näkemistä, paljaat kiviseinät joka suunnalle. Käytävä vei syvemmälle vuoren sisään, mutta sitten aloin itse ajatella käärmeitä, ja koska minulla ei ollut mukanani edes keppiä, jolla olisin voinut tappaa niitä, päätin kääntyä takaisin. Mutta ei siellä ole pahasti likaista. Tämän näköiseksi sain itseni tunkeutuessani palaneiden köynnösten lomitse. Tuolla tulee kapteeni — hänen ei muuten ole tapana nukkua näin myöhään. Jos hän tulee mukaan, katselemme sitä koloa vähän pitemmältä.

Kun kapteeni Horn kuuli puhuttavan vuoren sisään vievästä käytävästä, herätti asia hänessä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin Ralph oli odottanutkaan, ja hetkeäkään hukkaamatta hän sytytti lyhdyn ja lähti pojan seurassa tutkimaan luolaa. Mutta sitä ennen hän asetti Makan vahdiksi sellaiseen paikkaan, mistä saattoi pitää silmällä koko ylänköä, ja käski hänen, niin pian kuin näkisi käärmeiden tai jonkin muun vaaran lähestyvän, juosta käytävän suulle ja huutaa häntä.

Käärmeet olivat todellakin niitä harvoja vihollisia, joita Maka ei pelännyt, ja sen vuoksi, osaamatta odottaa minkään muun vaaran uhkaavan, hän todennäköisesti pysyisi vartiopaikallaan.

Edettyään varovaisesti pari kyynärää kallion sisään kapteeni pysähtyi ja kohotti lyhtyään nähdäkseen ympärilleen. Käytävä oli noin kaksi jalkaa leveä; katto oli vain muutaman jalan hänen päätään ylempänä. Ontelo ei voinut mitenkään olla luonnollinen vuoren halkeama, vaan selvästikin ihmiskäsien työtä.

Sitten kapteeni laski lyhdyn permannolle taakseen ja tähysteli eteensä pimeyteen. Niinkuin Ralph jo oli sanonut, ei käytävässä ollut niin pimeä kuin olisi voinut odottaa. Oikealla seinämällä, noin kahdenkymmenen jalan päässä edessäpäin, näkyi heikko valonkajastus.

Kapteeni, jota Ralph yhä seurasi, kulki nyt eteenpäin valoa kohti. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuo valoisa kohta olikin oviaukko. Se johti hyvin korkeaan huoneeseen. Ei tarvinnut juuri ensinkään lyhtyä tarkastellakseen sitä lähemmin, sillä katossa oleva hammasreunaiseksi uurrettu reikä päästi sisään sangen paljon valoa.

Kapteeni astui huoneeseen eikä innostukseltaan joutunut ajattelemaan, ettei näin pitkälle jouduttuaan enää kukaties voisi kuulla, jos Maka huutaisi. Toinen ovi näkyi johtavan toiseen, suunnilleen samankokoiseen huoneeseen. Sen yksi seinä oli suureksi osaksi halkeillut ja sortunut, ja kolme, neljä jalkaa leveästä halkeamasta tulvi valo vapaasti sisään aivan kuin aukko olisi johtanut suoraan ulkoilmaan. Mutta kun miehet katselivat tästä epäsäännöllisestä aukeamasta, he näkivät edessään vielä kolmannen, edellisiä huomattavasti suuremman salin, jonka seinät olivat epäsäännölliset ja joka oli melkein kattoa vailla. Suurin osa katosta näytti näet romahtaneen alas. Toista puolta permannosta peittivät yhtenä rykelmänä kallion lohkareet. Huoneessa ei ollut mitään muuta oviaukkoa kuin se, josta kapteeni ja Ralph olivat tulleet sisään.

— Eläköön! huusi Ralph. Tässähän meillä on kokonainen huoneisto. Suurenmoista! Te ja minä voimme ottaa ensimmäisen huoneen, Maka voi nukkua eteisessä ja ottaa vastaan rosvot, Edna ja rouva Cliff saavat ottaa keskimmäisen huoneen, ja tästä avonaisesta luolasta tulee heille mainio puutarha, jossa he saavat juoda teetä ja tehdä käsitöitään. Nuo kivimöhkäleet ovat oivallisia tuolia ja pöytiä.

Kapteeni hengähti syvään tuntien suurta helpotusta.

Ennen kuin poika oli ehtinyt virkkaa mitään, oli hänkin ajatellut juuri samaa. Täällä oltaisiin turvassa pedoilta, ainoalta vaaralta, minkä hän saattoi kuvitella uhkaavan suojattejaan.

Täällä he voisivat kaikessa rauhassa odottaa apua — mikäli apua yleensä ehtisi tulla ennen veden loppumista. Heillä oli korppuja, suolalihaa ja muuta sellaista siksi runsas varasto, että se riittäisi vielä ehkä viikoksi, edellyttäen, etteivät merimiehet palanneet. Mutta veden täytyi mahdollisimman säästeliäästikin käytettynä loppua päivän, parin kuluttua.

Mutta sitä ennen Rynders kyllä palaa, ajatteli kapteeni.

— Olet oikeassa, poikaseni, sanoi hän Ralphille, tässä meillä on tosiaankin oikea huoneisto, ja majoitumme tänne aivan siten kuin sinä ehdotit. Huoneet ovat kuivia ja ilmavia, ja meidän on paljon parempi nukkua täällä kuin taivasalla.

Paluumatkalla Ralph jutteli innokkaasti heidän merkillisestä löydöstään, mutta sai kapteenilta ainoastaan harvasanaisia vastauksia. Sillä kapteeni mietti, millä keinoin kapean sisäänkäytävän saisi yöksi suljetuksi.

Kun aamiainen oli syöty ja Ralph ja Maka hiukan siistineet sisäänkäytävää, opastettiin naiset uuteen "asuntoon", jota Ralph oli kuvannut kovin ihastuneessa äänilajissa. Molemmat olivat uteliaita näkemään vuoreen hakattuja saleja, varsinkin neiti Markham, joka oli sangen hyvin perehtynyt Etelä-Amerikan historiaan ja jo kuvitellut tuota valtavaa kalliojättiläistä muinaisten Perun asukkaiden pyhäköksi, johon kivikasvot kuuluivat kuin jonkinlaisena vartijana.

Mutta kun noita kolmea huonetta oli tarkastettu, hän tunsi pettyneensä odotuksissaan:

— Täällähän ei ole jälkeäkään rakennustaiteellisista koristuksista eikä mitään, millä olisi vähäisintäkään uskonnollista merkitystä tai ylimalkaan mitään merkitystä! Eihän täällä ole mitään muuta kuin kolme rappioitunutta kivisalia. En usko, että niitä on käytetty edes vankikoppeina.

Rouva Cliff puolestaan sanoi avoimesti, että hän piti parempana nukkua taivasalla.

— Olisi kamalaa, sanoi hän, herätä yösydännä ja säikähtää näitä kauheita alastomia kiviseiniä!

Yksinpä Ralphkin huomautti, että hänkin sentään mieluummin nukkuisi ulkona leiripaikalla. Hänestä oli mieluista katsella tähtiä, ennen kuin nukkui.

Aluksi kapteeni tuli vähän pahoilleen siitä, ettei tämä turvapaikka, jonka löytäminen oli tuottanut hänelle niin suurta iloa ja helpotusta, miellyttänyt niitä, jotka kuitenkin välttämättömästi tarvitsivat sitä. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä ajatus: mitenpä he välittäisivätkään turvapaikasta, kun ei heillä vielä ollut aavistustakaan vaarasta?

Ja sentähden hän nyt kuvasi, kääntyen suureen saliin kokoontuneen seuran puoleen, heille kohtalon, jonka hän pelkäsi tulleen heidän kolmen merimiehensä osaksi, ja oman tuskansa senvuoksi, että sama kohtalo saattoi uhata jotakuta heistäkin tai kukaties heitä kaikkia.

Nyt ei enää kukaan vastustanut muuttoa uuteen asuntoon.

— Ellemme nyt joudu viettämään täällä enempää kuin yhden yön, niin vietetään se ainakin turvallisesti, sanoi rouva Cliff.

Molemmat huoneet sisustettiin niin mukavasti kuin suinkin huopien ja purjekankaiden avulla, ja sinä yönä he kaikki nukkuivat kalliosaleissa. Ennen makuullemenoa kapteeni rakensi ahtaan käytävän suulle rintavarustuksen veneestä noutamistaan neljästä airosta. Kapteeni oli vakuuttunut siitä, että vaikka jokin villipeto raivaisikin nämä airot tieltään, hän kykenisi kuitenkin käytävän toisesta päästä käsin kahdella kiväärillään puolustamaan seuraa millaisen hirviön hyökkäyksiltä tahansa.

Kapteeni nukkui sinä yönä sikeästi, sillä edellisenä yönä hän oli ainoastaan torkkunut pari tuntia aamupuoleen. Ja kun Maka nukkui käytävässä hänen oman huoneensa oven takana, hän tiesi saavansa ajoissa varoituksen, jos jokin vaara uhkaisi. Mutta rouva Cliff nukkui levottomasti ja kuvitteli kaiken yötä, kuinka kamala peto toisensa jälkeen ryömi suuren salin pystysuoria seiniä pitkin alas huoneeseen ja hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Seuraava päivä kului hitaasti: tähysteltiin yhtä mittaa, eikö palaavan perämiehen alus jo häämöttäisi taivaanrannalla. Ralph oli tehnyt lipun, jota hän saattaisi huiskuttaa läheiseltä kukkulalta, jos purje ilmestyisi näköpiiriin. Sillä olisihan ollut kauhea onnettomuus, jos Rynders olisi kulkenut ohi heitä huomaamatta.

Uusi huoli kalvoi jo kapteenin mieltä antamatta hänelle laisinkaan rauhaa. Hän oli huomannut, että tynnyrissä oli enää vain muutamia litroja vettä. Vesivarasto ei ollut riittänytkään niin kauan kuin hän oli luullut, sillä kuuma ilma teki kovin janoiseksi.

Seuraavana yönä rouva Cliff nukkui rauhallisesti, sillä hän oli jo vakuuttunut siitä, ettei edes kissakaan voinut laskeutua salin seinää myöten kivikammioihin. Mutta kapteeni heräsi hyvin varhain ja huomasi ulos mentyään suureksi hämmästyksekseen, että rintavarustus oli poissa ja Maka kadonnut jäljettömiin.

Aluksi hän luuli, että neekeri oli mennyt noutamaan pesuvettä rannasta. Mutta tunti kului eikä Makaa kuulunut takaisin. Koko seurue lähti rantaan, sillä kapteeni sanoi, että heidän kaikkien piti pysytellä yhdessä. He huutelivat, he huhuilivat, tekivät minkä taisivat saadakseen selville, minne neekeri oli joutunut, mutta kaikki turhaan.

He palasivat leiriin alakuloisina ja huolissaan. Tämä uusi katoaminen vaikutti suorastaan tyrmistyttävästi. Kukaan ei voinut ymmärtää, mistä se johtui. Ei ollut mitään syytä otaksua Makan paenneen, sillä eihän hänellä ollut mitään varmaa päämäärää, eikä liioin ollut ajateltavissa, että jokin villipeto oli työntänyt airot sivuun ja vienyt Makan mennessään.

IV.

VIELÄ UUDET KASVOT.

Koska ei ollut enää kokkia, valmistivat rouva Cliff ja neiti Markham aamiaisen ja silloin he huomasivat, miten vähissä vesi oli.

Miesten selittämättömät, salaperäiset katoamiset ahdistivat kovin kapteenin mieltä, mutta veden puute huolestutti häntä vielä enemmän. Ralph oli juuri pyytänyt lupaa mennä rantaan uimaan; koska hän ei saanut mielinmäärin juoda vettä, olisi nautinto saada edes kylpeä paljossa vedessä. Pojan ei kuitenkaan sallittu yksinään poistua niin kauas leiristä, mutta kapteeni ei voinut olla ajattelematta, miltä poikaraukasta tuntuisi seuraavana päivänä, ellei apua saapuisi. Hän puheli kuitenkin yhtä toiveikkaasti kuin ennenkin, ja molemmat naiset pysyttelivät yhtä urhoollisesti rauhallisen ja iloisen näköisinä. Vaikka molemmat ajattelivat veden puutetta, eivät he virkkaneet siitä sanaakaan.

Ralph puolestaan luotti lujasti siihen, että miehet palaisivat vielä ennen iltaa — niinkuin hän muutoin oli tehnyt molempina edellisinä päivinä — ja pari kolme kertaa tunnissa hän seisoi tähystyspaikallaan valmiina riemuiten liehuttamaan lippuaan.

Vaikka kapteenin mielestä olisikin pitänyt lähteä etsimään Makaa, pidätti jonkinlainen taikauskoinen tunne häntä kuitenkin sitä tekemästä. Jos hän nyt lähtisi pois eikä enää palaisi, kävisi naisten ja pojan tila vallan toivottomaksi.

Mutta hän ei voinut kuitenkaan päästä siitä uskostaan, että sen kiviperäisen ylätasanteen toisella puolella, joka etelässä ulottui mereen saakka ja näytti olevan noin parin penikulman päässä, olisi tavattavissa joitakin merkkejä ihmisasunnoista. Ja tietysti siellä täytyi silloin olla vesistöäkin. Jos jotakin sellaista löydettäisiin, heidän täytyisi välttämättömästi lähteä sinne joko maitse tai meritietä, säikkymättä nääntymystä ja matkaan ehkä liittyviä vaaroja — tai edes noiden miesten kohtaloa, jotka olivat lähteneet leiristä palaamatta takaisin.

Noin puoli tuntia myöhemmin oli kapteeni kiivennyt läheisyydessä kohoaville kallionlohkareille, mistä hän luuli voivansa nähdä pohjoisessa leviävän lakean tasangon yli. Jos kadonnut neekeri liikkuisi siellä, hän voisi kukaties erottaa tämänkin. Ralph, joka tähysteli merelle, teki äkkiä kiihtyneen liikkeen, huusi sisartaan ja rouva Cliffiä luokseen osoittaen rantaan päin. Siellä näkyi mies, joka saattoi hyvinkin olla Maka, mutta heidän ihmeekseen ja hämmästyksekseen hän lähestyi juoksujalkaa, ja toinen mies seurasi häntä aivan kintereillä.

Pian voitiin erottaa, että ensimmäinen tosiaankin oli Maka, mutta että toinen ei ollut tuhoutuneen aluksen miehistöä. Ja miksi tuo tuntematon ajoi Makaa takaa? Mitä ihmettä se merkitsi?

Ralph seisoi tovin kuin jähmettyneenä, mutta sitten hän lähti juoksemaan sinne päin, minne kapteeni oli mennyt, ja huusi tätä.

Hänen äänensä kuultuaan Makaa seuraava mies pysähtyi ja kääntyi takaisin ikään kuin olisi aikonut lähteä tiehensä, mutta Maka tarttui häntä käsivarteen estäen häntä pakenemasta. Kun molemmat nyt lähestyivät, Maka raahaten toista perässään ja tämän rimpuillessa vastaan naiset ja Ralph näkivät hämmästyksekseen, että tämä toinenkin mies oli neekeri, hyvin Makan näköinen. He olivat kuin veljespari.

Kapteeni oli etääntynyt kauemmaksi kuin oli ensin aikonutkaan, mutta kun Ralph oli huhuillut pari kertaa hänen nimeään, hän palasi juoksujalkaa ja lähestyi leiriä juuri silloin kuin neekeritkin saapuivat.

Nähdessään tämän pitkän miehen lähestyvän tuo outo neekeri näytti joutuvan silmittömän kauhun valtaan. Hän riistäytyi irti Makalta ja juoksi suin päin pakoon; äkkiä hän huomasi aukon vuorenseinämässä ja syöksyi päätä pahkaa siitä sisään niinkuin rotta koloonsa. Maka lähti heti hänen jälkeensä, ja molemmat katosivat näkyvistä.

Tapahtumasta kuultuaan ei kapteeni kyennyt hämmästykseltään sanomaan sanaakaan. Vielä neekeri lisää! Arvoitus oli mahdoton ratkaista.

— Oletteko varmoja sitä, ettei hän ollut täkäläisiä alkuasukkaita? kysyi hän vihdoin. Tiedättehän että nämä ovat hyvin tummaihoisia.

— Ei! huudahtivat rouva Cliff ja molemmat toiset melkein yhdestä suusta. Se oli neekeri, ihan Makan näköinen.

Tällä hetkellä kuului kallion sisästä hurjaa ulvontaa, ja se toistui vielä kahdesti. Kapteeni syöksyi arvelematta kapeaan käytävään, ja Ralph seurasi hänen kintereillään. He tulivat kalliohuoneisiin ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen ja toisiinsa. Ei näkynyt ketään. Silloin kuului taaskin tuo kimakka ulvonta, mutta nyt paljon kauempaa, ja molemmat juoksivat takaisin käytävään.

Tiedonhaluinen Ralph oli jo ennemmin pannut merkille, että tämä kapea käytävä jatkui vielä kymmenisen kyynärää ohi saleihin vievän oven, mutta päättyi sitten noin kuusi jalkaa korkeaan kallioseinään. Sen yläpuolella oli kattoon saakka ulottuva aukko, mutta Ralph, joka pelkäsi kovin käärmeitä, ei ollut huolinut lähteä uudelle löytöretkelle tuohon onkaloon.

Käytävän päähän ehdittyään kapteeni ja Ralph kuulivat vielä uuden parkaisun, eikä ollut enää epäilemistäkään, että se tuli aukosta, jonka edessä he seisoivat. Tuossa tuokiossa kapusi Ralph ylös seinää pitkin, ryömi pää edellä aukkoon ja tuli toisella puolella alas nurinniskoin, mutta vahingoittumatta. Jos kapteeni olisi ollut ensimmäisenä, ei hän varmastikaan olisi hypännyt alas päistikkaa, mutta nyt hän ei empinyt hetkeäkään. Hän piti kuitenkin varansa, että joutui maahan jaloilleen.

Väliseinän takana jatkui käytävä samanlaisena, kenties kuitenkin hiukan valoisampana. Vähän kauempana se kääntyi oikealle, ja muutamassa hetkessä saapuivat kapteeni ja Ralph aukealle paikalle. Ja se mitä he nyt näkivät, oli heistä aluksi aivan käsittämätöntä.

— Minusta tuntui siltä, sanoi Ralph myöhemmin, kuin olisin tulla tupsahtanut yösydännä keskelle maailmankaikkeutta. En uskaltanut hievahtaakaan, sillä pelkäsin putoavani johonkin avaruuden etäisyyteen, suuntaan tai toiseen.

Kapteeni tuijotti ympärilleen ilmeisesti yhtä hölmistyneenä kuin poikakin. Hyvin pian kiinnittivät hänen huomiotaan kuitenkin varsin aineelliset asiat.

Melkein hänen jalkojensa juuressa makasi Maka pitkällään maassa, kurottaen päätään ja käsivarsiaan jonnekin, mikä saattoi olla pohjaton syvänne, ja päästi surkeita hätähuutoja. Astuttuaan askeleen lähemmäksi kapteeni näki, että neekeri kannatti käsillään toista ihmisolentoa kykenemättä vetämään tätä ylös syvänteestä.

— Pidä lujasti kiinni, Maka! huusi hän.

Sitten hän tarttui vankasti neekerin olkapäihin ja veti kelpo tavalla raahaten molemmat miehet ylös ja auttoi heidät pystyyn.

Ralph olisi kernaasti antanut monta vuotta nuoresta koulupojan elämästään, jos vain olisi kyennyt esittämään moisen voimannäytteen. Mutta kapteenillapa olivatkin tavattomat käsivoimat, ja mielenliikutus oli vielä terästänyt hänen jäntereitään.

Mielenliikutukseen olikin todella aihetta. Hän oli märkä! Vieras mies, jonka hän oli vetänyt ylös syvänteestä, oli horjahtanut häntä vasten ja valui vettä. Ralph seisoi kapteenin vieressä pitäen tätä lujasti kiinni käsivarresta. Sanaakaan sanomatta he seisoivat siinä ja katselivat eteensä ja ympärilleen.

Heidän edessään oli silmänkantamiin ulottuvana se mitä he aluksi olivat pitäneet tyhjänä ilmana, Ralphin "avaruus". Mutta se olikin vesipaljous — suuri järvi! Sen yläpuolella oli kallio, ja niin pitkälle kuin katse kantoi oikealle, näytti kallio kaartuvan vedenpinnan yli luolamaisena kattona. Mutta suoraan edessä, toisella puolen järven, joka täällä ei näyttänyt olevan sataa jalkaa leveämpi, he huomasivat luolan polveilevassa kupeessa suuren, ylöspäin avautuvan aukon, joka jätti näkyviin etäisiä vuoria ja kaistaleen taivasta.

— Vettä! sanoi Ralph hiljaisella äänellä aivan kuin olisi puhunut kirkossa.

Ja hän alkoi lähemmin tarkastella sitä ainoastaan viiden tai kuuden jalan levyistä kalliota, jolla he seisoivat.

Heidän kohdallaan oli vedenpinta ainakin kyynärän syvällä, mutta vähän kauempana kallio vietti tasaisesti vedenrajaa kohti. Samassa hän oli jo siellä, heittäytyi maahan pitkin pituuttaan, upotti kasvonsa veteen ja alkoi juoda kuin janoinen hevonen. Vihdoin hän kohottautui polvilleen huokaisten ääneen tyytyväisyydestä.

— Voi kapteeni Horn, huusi hän, se on niin kylmää ja ihanaa! Luulenpa että olisinkin muuten jo tunnin päästä kuollut janoon!

Mutta kapteeni ei vastannut eikä edes hievahtanut paikaltaan. Hänen oli aivan mahdoton järjestää ajatuksiaan. Vettä!... Järvi vuoren uumenissa! Puoli tuntia sitten hänen oli täytynyt seisoa suoraan järven päällä vaivalloisesti kavutessaan ylös jyrkännettä. Taas kulkivat hänen silmiensä ohi näyt, jotka olivat hänen mielessään liittyneet ajatukseen huomispäivästä, jolloin kaikkien silmät olisivat pullistuneet kuopistaan, niinkuin hän oli nähnyt käyneen haaksirikkoisille, joita hän oli tavannut janoon menehtyneinä merellä ajelehtivissa veneissä... Sitten hän näki ensimmäisen perämiehen matruuseineen vaivalloisesti pyrkivän etelää kohti, monta, monta näännyttävää penikulmaa, löytämättä mitään satamaa tai kalastajaleiriä. Ja sitten loppumattoman pitkä odotus ennen kuin minkäänlaista alusta voitaisiin hankkia. Ja tässä oli vettä!

Ralph tölmäsi hänen ohitseen.

— Kapteeni, huusi hän, minä käyn noutamassa kipon, niin että myöskin Edna ja rouva Cliff saavat!

Ja hän meni menojaan.

Kapteeni havahtui kuvitelmistaan nykyhetkeen ja peräytyi askeleen. Hänen täytyi tehdä jotakin — hänen täytyi puhua jonkun kanssa. Mutta samassa Maka nykäisikin häntä takin liepeestä.

— Kapteeni, sanoi hän nopeasti, minun pitää kertoa se! Minun pitää kertoa se heti! Odottakaa! Älkää menkö!

V.

KORPPIKOTKAT.

Toinen neekeri istui maassa niin etäällä veden partaasta kuin mahdollista, väristen ja hytisten, sillä vesi oli kylmää. Hänen pelkonsa oli ilmeisestikin kohonnut huippuunsa ja sitten hän oli äkkiä lakannut pelkäämästä. Kun hän kerran, kykenemättä pysähtymään mielettömästä paostaan, oli suistunut veteen, hän oli niin tyystin voimaton, ettei olisi kyennyt tekemään yhtään mitään, tapahtuipa miten kauheita asioita tahansa. Eikä näyttänyt olevankaan mitään syytä pelätä tuota pitkää valkoista miestä, joka ei edes luonut katsettakaan häneen.

Makan kertomus, jonka hän esitti niin nopeasti ja hajanaisesti, että sai useita kertoja toistaa siitä joitakin kohtia, sisälsi seuraavaa:

Hän oli paljon ajatellut veden puutetta, ja se oli huolestuttanut häntä siinä määrin, ettei voinut nukkua yöllä. Olisi ollut hirveää, jos naisparkojen ja kapteenin ja pojan olisi täytynyt kuolla juomaveden puutteeseen. Niiden kokemusten muistot, joita hänellä oli kotimaastaan, olivat opettaneet hänelle, että piti etsiä koskia vuoren selänteiden välistä, ja hänen mieleensä juolahti, että vuorenharjan eteläpuolella saattoi hyvinkin olla virta.

Hän tiesi, että kapteeni ei olisi sallinut hänen poistua leiristä, jos hän olisi pyytänyt lupaa siihen, ja sen vuoksi hän nousi ylös hyvin varhain paljon ennen päivän sarastusta, kulki rantaan päin ja noudatti sitä, kulkien samaan suuntaan kuin englantilainen Davis. Välistä häntä olivat kovasti peloittaneet aallot, jotka huuhtelivat rantaa lavealti ikäänkuin olisivat aikoneet pyyhkäistä hänet mukaansa. Kun hän oli ehtinyt kallioniemekkeelle saakka, ei ollut ensinkään vaikea kulkea sen ympäri, ja hän varoi tarkoin menemästä liian likelle niitä imeviä vesipyörteitä, jotka kuohuivat syvyydessä.

Hän huomasi, että maa niemekkeen takana ikään kuin pakeni merta ja että hänen jalkojensa juuressa mutkitteli kapea, hiekkainen rantakaistale. Tämä leveni, kunnes päättyi toiseen, pienempään kallioniemekkeeseen, ja sen toiselta puolen Maka luuli löytävänsä vesistön, jota hän etsi. Mutta vielä hänen miettiessään, pitikö hänen kahlata niemekkeen ympäri vai kavuta sen yli, hyppäsi yht'äkkiä ihminen, mies, kalliolta, miltei suoraan hänen yläpuoleltaan. Mies kaatui selälleen ja kauhistui aluksi niin, ettei kyennyt hievahtamaankaan. Maka puolestaan meni aivan sekapäiseksi hämmästyksestä eikä kyennyt käsittämään mitään muuta kuin että hänen viimeinen hetkensä oli tullut.

Mutta katseltuaan lähemmin maassa makaavaa miestä hän näki, että tämä oli musta neekeri niinkuin hän itsekin, ja kohta hän tunsikin hänet orjuudenaikaiseksi onnettomuustoverikseen, jonka rinnalla hän oli raatanut Guyanassa ja samoin lyhyehkön ajan Panaman kanavalla. Tämä huomio herätti hänen mielessään sellaisen ajatuksen, ettei hänen kukaties vielä tarvinnutkaan kuolla, ja hän meni miehen luokse ja alkoi puhella hänen kanssaan. Tämä puolestaan alkoi myös nyt ajatella, ettei kuoleman hetki ehkä ollutkaan vielä tullut, minkä vuoksi hän nousi pystyyn ja alkoi puhua ja vastata. Toisen neekerin kertomus kokemuksistaan oli saanut Makan vakuuttumaan siitä, että oli paljon parempi kuolla janoon kuin jatkaa vielä veden etsimistä. Hän kääntyi sen vuoksi takaisin, ja toinen seurasi häntä, eivätkä he pysähtyneet sanomaan sanaakaan toisilleen, ennen kuin olivat kulkeneet mereen ulkonevan vuoriniemekkeen ympäri ja saapuneet rantakaistaleelle liki leiriä. Silloin vasta Makan uusi ystävä ryhtyi antamaan seikkaperäisempiä selityksiä, jotka kaikki Maka nyt esitti kapteenille.

Tämän selonteon pääasiallinen sisällys oli seuraava: Lahdenpoukamassa, noin penikulman päässä siitä paikasta, johon Maka oli ehtinyt, oli pieni koski kapean laakson pohjalla. Neljännes penikulmaa ylempänä oli pieni aukea ja tasainen alue, ihmisasumuksille sopiva paikka. Siinä oli viisi tai kuusi joka taholta kallioiden ympäröimää majaa, ja niissä asui tusina kauheimpia ihmisiä, mitä maa päällään kantoi. Se oli totinen tosi, sillä toinen neekeri oli kertonut hänelle asioita, jotka puhuivat liiankin selvää kieltä noiden kauheiden ihmisien luonteesta. Niin vakuutti Maka kapteenille, ja kyynelet valuivat hänen silmistään.

Jokilaakson vastaisella rinteellä oli luola, hyvin pieni komero, ja se oli niin korkealla kalliojyrkänteen kyljessä, että sinne saattoi päästä vain yhtä ainoata polkua pitkin. Siinä asui viisi mustaa miestä, neekeriorjia, jotka oli houkuteltu pari vuotta sitten Panaman kannakselta tänne lupaamalla heille hyväpalkkaista työtä ihanassa maassa. He olivat päinvastoin saaneet raataa tällä autiolla ja hedelmättömällä seudulla julmien isäntiensä hyväksi, jotka olivat houkutelleet heidät tähän vankeuteen, monin verroin tukalampaan kuin heille alunperin aiottu orjuus olisi koskaan ollut.

Heitä oli alkuaan ollut kahdeksan, mutta kolme heistä oli kuollut tapaturmaisesti tai ammuttu pakomatkalla. Nuo onnettomat olivat kokeneet monta kovaa, ja Makan ääni vapisi, kun hän puhui heistä. Heidät pidettiin aina luolaan teljettyinä muulloin paitsi työaikana. Eikä luolaan voinut päästä eikä sieltä poistua muuten kuin polkua pitkin. Eräs poloinen, joka yön turvin yritti laskeutua alas jyrkännettä, putosi ja taittoi niskansa.

Neekerit saivat valmistaa ruoan ja suorittaa karkeimmat ja raskaimmat työt. Joskus heidät vietiin merenlahdelle ja pantiin lastaamaan tavaroita aluksesta toiseen, ja sitäpaitsi he saivat kantaa ruokavaroja ja raskaita tavarataakkoja kiusanhenkiensä majapaikkaan.

Se neekeri, jonka hän oli tuonut mukanaan, kertoi Maka, oli samana päivänä karannut vartioittensa kynsistä. Eräs näistä, jota neekeri oli tavalla tai toisella suututtanut, oli vannonut tappavansa hänet, ja varmana siitä, ettei uhkaus jäisi panematta täytäntöön, poloinen oli päättänyt paeta, kävipä sitten miten tahansa. Hän oli valinnut merenrantatien voidakseen hypätä kalliolta mereen ja hukuttautua, jos olisi huomannut joutuvansa kiinni, mutta nähtävästi ei vielä oltu huomattu hänen katoamistaan.

Kapteeni keskeytti Makan puhetulvan.

— Puhuko ystäväsi englantia? kysyi hän.

— Hän puhua vain kaksi kolme sanoja, vastasi Maka.

— Kysy häneltä, tietääkö hän, millä nimellä tuota joukkiota nimitetään.

— Tietää, sanoi Maka hetken kuluttua, hän tietää sitä, mutta hän ei osata sanoa sitä.

— Ehkä Korppikotkiksi!

Vapiseva neekeri oli kuunnellut tarkkaavaisesti — nyt hän nyökkäsi vilkkaasti ja alkoi puhua nopeasti omaa kieltään.

— Kyllä, sanoi Maka, hän sanoa, että se olla heidän nimi.

Tällä hetkellä ilmaantui Ralph jälleen näkyviin, ja vastatullut neekeri, jonka nimi ääntyi kutakuinkin niinkuin Muk, kavahti pystyyn ikään kuin olisi aikonut lähteä pakoon. Mutta koska hän ei voinut paeta minnekään, ellei tahtonut hypätä järveen tai suoraan Ralphin syliin, hän jäi seisomaan paikalleen, joka jäsen vavisten. Kallionkieleke, jolla he seisoivat, oli enintään kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kuusi jalkaa leveä. Nähtyään Ralphin kapteeni jätti lausumatta kysymyksen, joka jo pyöri hänen kielellään, ja virkkoi sensijaan hiljaa Makalle:

— Pojalle ei sanaakaan — tahdon itse puhua siitä hänelle.

— Voi, huusi Ralph, ette voi kuvitellakaan naisten iloa ja riemua! Minä sain tietää, että sisareni ja rouva Cliff olivat päättäneet kuolla kahden päivän kuluessa, ja rouva Cliff oli jo kirjoittanut lyijykynällä testamenttinsa! He eivät olisi mitenkään tahtoneet päästää minua takaisin tänne vettä noutamaan, ennen kuin olin erinäisiä kertoja sanonut heille, etteivät he elämänsä päivinä olleet maistaneet mitään niin ihanaa — he tahtoivat että olisin heti kertonut heille kaikesta. Ja sisareni ei saa ikinä rauhaa, ennen kuin on omin silmin nähnyt järven, eikä rouva Cliff liioin anna odottaa itseään. Ja kun te menette Makan kanssa heidän luokseen, he tahtovat tietenkin kuulla kuka tuo toinen värillinen mies on ja miten Maka on hänet yhdyttänyt. Minä todellakin luulen, että heidän uteliaisuutensa vie voiton heidän janostaan!

Näin puhuen poika meni rantaan ja täytti kipon, jonka oli tuonut mukanaan.

Kapteeni pyysi Ralphia kiiruhtamaan takaisin naisten luokse ja lupasi itsekin tulla muutaman minuutin kuluttua.

Kapteeni Horn oli kuullut paljonkin puhuttavan siitä "siististä" joukkiosta, joka oli omaksunut nimekseen Korppikotkat. He olivat häikäilemättömiä lurjuksia, useimmat paatuneita rikollisia. He olivat tulleet Panaman kannakselta, jossa olivat olleet kanavatöissä. Vaikka he olivat tehneet suuren joukon rikoksia ja konnantöitä, heidän oli onnistunut välttää hirttonuoraa. Parina viime vuotena heistä oli puhuttu hyvin paljon ja yleisesti otaksuttiin, että heillä oli salainen kokoontumis- tai majapaikkansa rannikolla, vaikkei oltukaan koskaan pantu toimeen mitään ajometsästystä heidän vangitsemisekseen.

Kapteeni oli usein kuullut tihutöistä, joita rosvot olivat tehneet eri paikoissa rannikolla, mistä päätellen heillä oli käytettävänään jonkinlainen alus. Limassa oleskellessaan hän oli kerran kuullut, että hallitukselle oli esitetty poliisivoiman tai sotaväenosaston lähettämistä näitä rauhanhäiritsijöitä vangitsemaan, mutta hän ei ollut saanut tietää, oliko tuumasta tullut tosi.

Huhuista päätellen Korppikotkat voittivat julmuudessa kaikki rosvot, vieläpä raa'immat villiheimotkin, joista kapteeni oli kuullut puhuttavan. Muun muassa tiedettiin, että liiton entisenä johtajana oli ollut muuan ranskalaissyntyinen kanadalainen, jonka hänen oma väkensä oli murhannut sen vuoksi, että hän oli — heidän ryöstäessään sisämaassa erästä plantaashia — kieltänyt heitä tappamasta erästä vanhusta. Seikka oli näet sellainen, että kanadalainen oli vapisevaa ukkoa katsellessaan tullut ajatelleeksi omaa isäänsä. Mutta muutamat vallanhimoisimmista heittiöistä olivat selittäneet toisille, ettei liiton johtajana voitu suvaita mokomaa hempeämielistä narria. Ja vähän sen jälkeen kanadalainen surmattiin hänen nukkuessaan.

Rosvoliiton johtajana oli nykyisin espanjalainen, jonka verenjano ja saaliinhimo täytti ankarimmatkin vaatimukset. Tämän ja paljon muuta Korppikotkista oli kertonut eräs liiton jäsen, joka kapteenin murhan jälkeen oli paennut Panamaan.

Kapteeni Hornin mieleen ei tietysti ollut juolahtanutkaan ajatus, että maihinnousu haaksirikon jälkeen olisi voinut tapahtua rosvoleirin läheisyydessä. Ja myöhemmin hän johtui ajattelemaan, että yleensä luultiinkin rosvojen olinpaikan olevan paljon etelämpänä.

Mutta kun hän nyt seisoi kalliolla, katsoen veteen näkemättä sitä, hän ymmärsi, että kuuluisan rosvoliiton leirin täytyi olla jokseenkin lähellä. Hän ymmärsi myöskin, että oli täysi syy pelätä karanneen neekerin takaa-ajon pian alkavan.

Äkisti iski hänen tajuntaansa kauhistava ajatus. Hän oli niin kovin pelännyt villipetoja! Petoja ihmishahmossa!

Hän kääntyi äkkiä Makaan päin.

— Tietääkö mies mitään Davisista ja molemmista merimiehistä. Onko heidät kenties surmattu? kysyi hän.

Maka pudisti päätään ja sanoi, että hän oli jo kysynyt sitä toveriltaan. Mutta Muk ei ollut tietänyt; hän oli ollut selvillä ainoastaan siitä, että nuo pahat miehet tappoivat jokaisen, joka joutui heidän valtaansa.

Kapteeni nyökkäsi.

— Siinäpä se, sanoi hän. Minä en voinut käsittää, miten heidän katoamiseensa voivat olla syynä jaguaarit, vaikka en osannut kuvitella mitään muutakaan. Mutta nämä verenjanoiset ihmispedot! Nyt ymmärrän kaiken täydellisesti.

— Ellei tuo likainen raukka olisi karannut, olisimme voineet viipyä täällä, rosvojen saamatta vihiä meistä, kunnes jokin alus olisi osunut tänne, ajatteli hän. Mutta nyt he seuraavat hänen jälkiään — ja me voimme saada heidät niskaamme minä hetkenä hyvänsä.

VI.

KOLME PETOA.

Kun kapteeni tuli jälleen pojan ja naisten luokse, jotka kärsimättömästi odottivat häntä ylängöllä, hän oli päättänyt kertoa heillekin huolestuttavat uutiset. Vaikka se olikin raskasta, ei ollut muuta neuvoa. Hänen mieltään ahdisti, kun hän katsoi noita säteileviä kasvoja ja kuuli naisten puhelevan vedestä, jota niin onnellisesti oli löydetty.

— Nyt, sanoi rouva Cliff, ei minun nähdäkseni mikään estä meitä elämästä täällä kaikessa rauhassa, kunnes herra Rynders näkee hyväksi palata meitä noutamaan. Ja, kapteeni Horn, minä olen ajatellut, että jos joku — Ralph on varmasti siihen oikea mies — tahtoisi hiukan kalastaa, se olisi suureksi avuksi. Liha on loppumaisillaan, mutta muita ruokavaroja meillä kyllä riittää moneksi päiväksi. Mutta siitähän ehdimme puhua tuonnempanakin — nyt me haluamme kuulla, mistä tuo toinen villatukkainen vekkuli on tullut. Katsokaapa häntä, kun hän istuu tuossa Makan vieressä! Onko hän ajautunut maihin jostakin laivahylystä?

Kapteeni seisoi tovin vaieten. Sitten hän kertoi heille Korppikotkista, lyhyesti, mutta selvästi, kosketellen heidän tilansa kauheutta niin vähän kuin suinkin. Kukaan pienen seurueen jäsenistä ei keskeyttänyt kapteenin kertomusta, mutta heidän kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan.

Hänen lopetettuaan purskahti rouva Cliff itkuun.

— Herra kapteeni, huudahti hän, astutaan veneeseen ja soudetaan pois tästä kauheasta paikasta. Emme saa viivytellä minuuttiakaan, lähdetään heti paikalla!

Mutta kapteeni pudisti päätään.

— Ei se käy päinsä! Aavalla merellä he huomaavat meidät helposti. Heillä on veneitä heilläkin, ja he soutavat varmasti paljon nopeammin kuin me.

— Voisimmehan silloin ainakin kaataa veneen ja yhdessä vaipua meren pohjaan! huudahti naisraukka, joka oli aivan suunniltaan.

Kapteeni ei vastannut siihen mitään.

— Teidän kaikkien täytyy kiireimmän kaupalla mennä kalliohuoneisiin. Maka! Sinä ja tuo toinen saatte kantaa sisälle kaiken, mitä vielä on täällä ulkona. Ja pitäkää kiirettä. Ralph, ota lippu alas ja juokse sitten sisään!

Kapteeni itse meni viimeisenä ahtaasta käytäväaukosta sisään. Hänellä oli kaikeksi onneksi kaksi kivääriä, ja jos Korppikotkat seuraisivat karanneen neekerin jälkiä vain parin miehen vahvuisena joukkona, hän voisi kyllä pitää nämä loitolla käytävästä.

Vähän ajan kuluttua tuli neiti Markham kapteenin luokse, joka seisoi ensimmäisen huoneen ovella.

— Kapteeni Horn, sanoi hän, rouva Cliff on joutunut hyvin vaikean hermokohtauksen valtaan, ja minä olen turhaan yrittänyt rauhoittaa häntä. Ettekö te voi sanoa hänelle jotakin mikä edes hiukan häntä rohkaisisi? Luuletteko todella, että meillä on mitään mahdollisuuksia välttää tätä uutta vaaraa?

— Kyllä, vastasi kapteeni, yksi mahdollisuus on. Rynders voi palata, ennen kuin Korppikotkat saavat vihiä meistä. Ja vaikka pari heittiötä osuisikin tulemaan piilopaikkaamme asti, luulen voivani selviytyä heistä ja siten voittaa aikaa. Siinä on meidän ainoa toivomme. Nuo miehet tulevat tänne varmasti ennemmin tai myöhemmin; kaikki riippuu siitä, milloin Rynders palaa.

— Mutta, väitti neiti Markham, kenties he eivät kuitenkaan voi seurata karkurin jälkiä näin pitkälle; aallothan ovat voineet huuhdella jäljet hietikosta. Me voimme vallan hyvin ajatella, etteivät he ollenkaan tule tänne.

Kapteeni hymyili synkkää hymyä.

— Jos he tulisivat tännepäin, voisi kyllä olla mahdollista, etteivät he katsoisi maksavan vaivaa poiketa rannikolta juuri tänne — ellei meidän veneemme olisi rannalla. Se on siellä aivan kuin merkkinä siitä, että me olemme täällä. Vene on tosin vedetty maihin, mutta he eivät voi kulkea sivu sitä näkemättä.

— Kapteeni, kysyi neiti Markham vielä, luuletteko että Korppikotkat ovat tappaneet meidän kolme merimiestämme?

— Pelkään pahoin. Ja jos he ovat sen tehneet, heidän on täytynyt ymmärtää, että miesparat ovat pelastuneet haaksirikkoisesta laivasta, ja minä otaksun, että roistot ovat hiipineet takaapäin heidän kimppuunsa ja ampuneet heidät tai iskeneet puukolla kuoliaiksi. Mutta jos niin on, ihmetyttää minua, etteivät he vielä ole tulleet tänne etsimään laivanhylkyä tai ainakin toisia poloisia, jotka mahdollisesti ovat pelastuneet maihin. Voi kuitenkin olla niin, että he ovat menneet eteläiseen suuntaan. Mutta kaikkihan tietenkin riippuu siitä, ovatko he todellakin nähneet Davisin ja molemmat toiset. Jolleivät, ei heillä ole mitään syytä otaksua, että täällä rannikolla olisi haaksirikkoisia.

— Tuo ajatus ei kuitenkaan yhtään lohduta meitä, valitti neiti Markham silmät maahan luotuina. Sillä tietenkin he lähtevät ajamaan neekeriä takaa. Kapteeni, jatkoi hän nopeasti, voinko minä tehdä mitään? Minä osaan käyttää kivääriä.

Kapteeni silmäili häntä hetken aikaa.

— Se ei ole tarpeen, sanoi hän. Mutta jotakin muuta voitte tehdä. Onko teillä revolveria?

— On, vastasi neiti Markham. Pistin sen taskuuni kohta kun tulimme tähän luolaan. Tässä se on.

Kapteeni otti pistoolin ja tarkasteli sitä.

— Viisi piippua, sanoi hän, kaikissa panokset. Käsitelkää sitä hyvin varovasti! — Hän ojensi sen takaisin. — Asetan veljenne ja rouva Cliffin teidän suojeluksenne alaisiksi. Kokoontukaa vaaran uhatessa keskimmäiseen huoneeseen. Minä pysyttelen teidän ja vihollistemme välillä niin kauan kuin hengitän, mutta jos saan surmani, tehkää te voitavanne.

— Saatte luottaa minuun, vastasi neiti Markham pistäen revolverin taskuunsa.

Kapteenista tuntui kuin nuoren tytön uljas puhe olisi antanut hänellekin lisää rohkeutta. Hänellä oli vihdoinkin rinnallaan joku, jonka kanssa saattoi vakavasti neuvotella.

— Olen tarkoin tutkinut koko luolan, jatkoi kapteeni, ja roistot voivat tunkeutua tänne vain kahta tietä. Teidän ei tarvitse pelätä, että kukaan voisi laskeutua sisään sisimmän huoneen seinää pitkin — sitä he eivät voi tehdä, vaikka kenties saattavatkin ampua sinne sisään. Keskimmäisessä huoneessa te sitävastoin olette täysin suojassa luodeilta. Minä asetan Makan pitämään vahtia käytävän suulle. Hän saa maata maassa, ja silloin hän kuulee heidän askeleensa jo kauan ennen kuin he ehtivät lähellekään. On kuitenkin mahdollista, että he yrittävät päästä luolaan siitä aukosta, joka on kalliossa järven toisella puolella, mutta siinä tapauksessa heidän täytyy uida järven poikki. Uusi neekeri, josta jo olette kuullut puhuttavan, pannaan vahtiin tuolle kalliopaadelle ja jos hän näkee jotakin liikettä sillä suunnalla, hän varoittaa kyllä meitä. Luulen kuitenkin, etteivät he hevillä antaudu siihen vaaraan, että uidessaan voivat saada kuulan kalloonsa.

— Entäs te itse?

— Minä kiinnitän huomioni joka taholle sikäli kuin voin. Tunnen taistelunhalun heräävän itsessäni. Jos vain olisin varma siitä, että voin pitää heidät loitolla siihen saakka, kunnes Rynders palaa, minä melkeinpä toivoisin heidän tulevan. Minulle tuottaisi suurta huvia lopettaa heitä pari tusinaa.

— Ajatelkaahan, sanoi Edna, jos he näkisivät Ryndersin paluumatkalla ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa?

— Se on tuskin luultavaa, vastasi kapteeni. Hän tulee arvatenkin jokseenkin suurella aluksella, enkä minä luule niiden roistojen antautuvan avoimeen taisteluun. Heidän keinojaan ovat viekkaus, petos ja salamurha yöllä. Nyt on meidän kaikkien parasta mennä katselemaan jotakin syötävää. Mutta viisainta on karttaa tulen tekemistä, ettei savu ilmaisisi meitä.

Kapteenilla ei ollut halua puhella enempää. Neiti Markham oli kylvänyt hänen mieleensä uuden pelon siemenen. Entä jos Korppikotkat olivatkin houkutelleet Ryndersin miehineen maihin? Merimiehillä oli heikot aseet. Matkaan lähtiessään he eivät olleet osanneet kuvitellakaan tarvitsevansa puolustaa itseään toisia ihmisiä vastaan.

Kun rouva Cliff oli kuullut neiti Markhamilta, mitä kapteeni oli sanonut heidän asemastaan ja miten hän aikoi heitä puolustaa, kirkastuivat vanhan rouvan kasvot.

— Minä tunnen suurta luottamusta kapteenia kohtaan. Ja jos kapteeni katsoo viisaaksi ryhtyä taisteluun, hän suoriutuu varmaan voittajana.

Illansuussa ilmestyi mereen pistävän kallioniemekkeen kärkeen kolme olentoa, jotka kulkivat rantaa pitkin pohjoiseen päin. Heidän ulkomuotonsa oli kamala ja uhkaava, ja pitkät hiukset valuivat takkuisina hartioille saakka. Kahdella heistä oli kivääri, kolmannella puukko vyöllä.

Tultuaan lakealle rantakaistaleelle, jota aallot eivät ylettyneet huuhtelemaan, he näkivät hämmästyksekseen hiekassa kahden miehen jalanjäljet, vaikka olivat ajaneet takaa vain yhtä. Tämä havainto teki heidät hyvin varovaisiksi. He olivat varustautuneet surmaamaan neekerin, ennen kuin tämä ennättäisi niin kauas, että saattoi ilmaista heidät; saattoihan heitä vakoileva aseellinen joukko milloin tahansa ilmestyä rannikolle. Ja nyt oli neekerin seurassa joku toinen, jolla oli jalassa saappaat. Mitä se mahtoikaan merkitä?

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat veneelle. Silmänräpäyksessä roistot painautuivat pitkäkseen hiekkaan ja kuuntelivat, sormi liipasimessa. Kun ei kuulunut mitään, he tutkivat tarkoin venettä. Se oli tyhjä; ei edes airoja ollut jäljellä.

Ympärilleen tähystellessään he huomasivat kallioiden kyljessä ontelon. He ryömivät nopeasti sinne ja ryhtyivät neuvottelemaan.

Kello oli kolmen ja neljän välillä yöllä, kun Makan silmäluomet, jotka eivät olleet sulkeutuneet kokonaiseen vuorokauteen, painuivat kiinni, ja neekeri nukahti sikeään uneen, käytävän kova kivilattia päänalaisenaan. Toinen neekeri, Muk, istui kalliopaadellaan maanalaisen järven partaalla kyyrysissään, silmät avoimina. Olisi ollut vaikea päätellä hänen asennostaan, oliko hän valveilla vai nukkui, mutta jos joku olisi ilmaantunut luolan aukkoon järven vastaiselle puolelle, hän olisi kavahtanut pystyyn ja ulissut kuin ahdistettu koira — niin kauheasti hän pelkäsi vieläkin Korppikotkia.

Uloimmassa huoneessa nukkui kapteeni Horn sikeässä unessa molemmat kiväärit vieressään. Vielä tunti sitten hän oli valvonut pitäen vahtia, mutta sitten Ralph oli pyytänyt saada vuorotella hänen kanssaan, ja kun kapteeni tiesi, että hänen oli mahdoton valvoa lakkaamatta, hän antoi pojan ottaa lyhyen vahtivuoron osalleen. Mutta nyt nukkui Ralph kiviseinää vasten nojaten ja hengitti säännöllisesti ja raskaasti. Viereisessä kamarissa istui Edna Markham täysin valveilla. Hän tiesi kyllä Ralphin ja kapteenin sopimuksesta, mutta hän tunsi myöskin veljensä terveen luonnon, johon liittyi vastustamaton unen tarve, ja hän itse otti pojan asemesta pitääkseen vahtia.

Korppikotkat olivat luolan ulkopuolella. Yksi oli kauempana ylätasangolla pitkällään maassa, toinen seisoi hiukan alempana kivääri kädessä, tuskin erottuen tähtien himmeässä valossa. Kolmas ryömi, paljain jaloin ja pukimissa jotka olivat lyijynharmaat kuin yö, hitaasti, puukko hampaissa kalliokamareiden sisäänkäytävää kohti.

Sen edustalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Hän saattoi aivan selvästi kuulla nukkuvien hengityksen. Hän koetti erottaa eri äänet toisistaan voidakseen päätellä, kuinka monta nukkuvia oli, mutta sitä hän ei voinut. Mutta hänen kissansilmänsä, jotka tottuivat hyvin pian pimeään, erottivat äkkiä Makan pyöreän pään käytävän permannolta.

Vakooja nauroi hiljaa.

On siinäkin kauniita vartioita! puheli hän itsekseen. Ei ole vielä kulunut puoliyöstä kolmea tuntiakaan, ja ne kuorsaavat joka sorkka!

Yhtä hitaasti ja varovasti kuin oli tullutkin hän ryömi jälleen pois. Ja kaikki roistot hiipivät senjälkeen pimeän turviin alas rantaan, josta juoksujalkaa palasivat takaisin liiton sovittuun kokoontumispaikkaan.

Saatuaan selville, että luolassa oli ihmisiä, eivät he olleet huolineet tunkeutua sinne sisälle. Heillä oli puutteelliset aseet eivätkä he tienneet, kuinka monta henkeä luolassa oli. Mutta niin paljon he tiesivät, että nuo haaksirikkoiset — sillä ketään muita he eivät voineet olla — pitivät huonosti vahtia, ja jos koko liitto tulisi seuraavana yönä, se selvittäisi epäilemättä varsin helposti tilinsä noiden tuntemattomien kanssa, jotka olivat luolassa, olipa näitä miten monta tahansa. Oli hyödytöntä etsiä enää karannutta neekeriä. Nämä ihmiset olivat tietenkin ottaneet hänet kiinni.

Päivän sarastaessa saapuivat nämä kolme Korppikotkaa rosvojen leiripaikkaan, jossa pian syntyi vilkasta sorinaa uutisten johdosta.

— Soma juttu, sanoi johtaja sytytellen mustaa piipunnysäänsä, jonka hän pisti suurien viiksiensä alle, ja puhuen omaa kieltään, jota muutamat ymmärsivät, toiset eivät, — soma juttu tosiaankin, että yöksi on pientä puuhaa tiedossa. Tänään voimme kaikessa rauhassa lepuuttaa raajojamme. Kaikki pysyttelevät tänään yhdessä, kukaan ei saa erota muista eikä kuljeskella ympäristössä. Neekerit saavat kaikki neljä pysytellä visusti kyyhkyslakassaan. Saamme olla tänään omina kokkeinamme, sillä meillä ei ole aikaa juoksennella useampien karkulaisten perässä. Olipa onni, ettei se lurjus osaa englantia sanaakaan; hän ei voi lörpötellä mitään meistä — sen enempää kuin apina. Pankaa siis pitkäksenne ja nukkukaa, jos teitä huvittaa. Yöllä saatte kyllä puuhaa tarpeeksenne.

VII.

POISSA!

Aamulla söi seurue luolassa aamiaisensa ja joi lämmintä teetä, jota kävi keittäminen, koska rouva Cliff oli varannut laivasta mukaansa spriilampun. Aterioituaan he tähystelivät varovaisesti aurinkoista maisemaa ja sen taustassa leviävää merta, ja kun he eivät nähneet eivätkä kuulleet merkkiäkään pelätyistä vieraista, he tunsivat suurta helpotusta. Kun eivät Korppikotkat olleet tulleet edellisenä päivänä eikä vielä yölläkään, eivät he kukaties tulisi laisinkaan. Saattoihan heistä olla jokseenkin samantekevää, jos joku neekeri juoksi tiehensä.

Kapteenin mielestä oli silti paras olla varovainen; vartioimista ei saanut laiminlyödä päivällä eikä yöllä.

Kun Ralphin vahtivuoron edellisenä yönä piti päättyä, oli hänen sisarensa herättänyt hänet, ja kun kapteeni sen jälkeen ryhtyi valvomaan vuorollaan, ei hän tiennyt ettei vartiota hänen nukkuessaan ollutkaan pitänyt poika, vaan neiti Markham.

Iltapäivällä saivat rouva Cliff ja Edna vastustamattoman halun nähdä tuota merkillistä maanalaista järveä. Heidät autettiin sen vuoksi käytävän päässä olevan kallioseinämän yli, ja silloinpa he jo seisoivatkin järven rannalla, katsellen vuoroin kallioseinässä ammottavaa aukkoa, josta valoa tulvi sisään, vuoroin niitä pimeitä, tutkimattomia onkaloita, jotka oikealla ulottuivat syvälle vuoren uumeniin.

Edna ei virkkanut mitään, katseli vain tuota ihmeellistä näkyä, tummana välkehtivää salaperäistä vettä, päänsä yllä kaareutuvaa holvikattoa ja kirkasta taivasta ja kaukaisia vuorenhuippuja, joita tuo järven takana näkyvä kallion aukko kehysti kuin suuri kirkonikkuna.

— Se peloittaa minua, sanoi rouva Cliff. — Tämä vesi on tietenkin meidän pelastuksemme, sillä ellemme olisi löytäneet sitä, olisimme kuolleet tähän paikkaan, tulivatpa Korppikotkat tahi jäivät tulematta. Mutta minua se joka tapauksessa kammottaa. Kuka tietää, miten kauas pimeään se ulottuu ja miten syvä se on. Kukaties tuhannen jalkaa. Älä mene niin lähelle äyrästä, Ralph, minua värisyttää.

Pieni seura palasi taas luolaan.

Kello kahdentoista aikaan päivällä kapteeni kaipasi Ralphia, jota ei näkynyt missään. Hän lähti ulos haeskelemaan poikaa, mutta saatuaan tietää, ettei tämä ollut kulkenut vahtina olevan Makan ohi, hän päätteli, että pojan oli täytynyt mennä järvelle. Ei tosin ollut mitään syytä, joka olisi estänyt vilkasta poikaa aikansa kuluksi kuljeskelemasta ympäristössä, mutta kapteeni ei mielellään sallinut kenenkään suojateistaan poistuvan näkyvistä pitemmäksi aikaa, ja hän lähti sen vuoksi etsimään Ralphia.

Kalliopaadella ei ollut ketään. Koska ei ainakaan nyt juuri ollut odotettavissa hyökkäystä tältä taholta, oli Muk päästetty syömään ja nukkumaan. Mutta kun ei Ralph ollut täälläkään, niin missä kummassa hän sitten mahtoi olla?

Silmäiltyään uudelleen ympärilleen kapteeni huomasi, että pojan vaatteet olivat aivan hänen vieressään, kallion reunalla, ja samassa hän kuuli huudon. Hän suuntasi katseensa heti sinnepäin, mistä ääni oli kuulunut. Ja hän huomasi Ralphin järven toisella rannalla kallionkielekkeellä, lähellä tuota leveää aukkoa. Ensi hetkessä kapteeni oli kivettyä hämmästyksestä, ja hän aikoi juuri huutaa jotakin, kun taaskin kuului Ralphin ääni:

— Minä uin järven yli, mutta nyt en voikaan tulla takaisin. Olen saanut suonenvedon. Ettekö voi tehdä jonkinlaista lauttaa ja tulla tänne? Vesi on kauhean kylmää.

Lauttaa! Olipa sekin pyyntö! Ikään kuin olisi ollut aikaa ja rakennustarpeita! Mutta jos poika tupertuisi alas kapealta kallionkielekkeeltä, jolla hän istui, hän voisi hukkua. Kapteeni ei siekaillut hetkeäkään.

Riisuttuaan takkinsa ja vedettyään kengät jalastaan hän heittäytyi veteen ja alkoi uida Ralphia kohti. Vesi oli todella ilkeän kylmää, mutta kapteeni oli taitava uimari, ja järvi oli tältä kohtaa vain vähän toista sataa jalkaa leveä.

Mutta vastarantaa lähestyessään kapteeni poikkesi suunnastaan. Hänestä oli viisainta levätä hetkisen, ennen kuin hän koettaisi mennä pojan avuksi, ja hän ui sen vuoksi toista kallionkielekettä kohti, joka oli hiukan lähempänä aukkoa. Lähelle tultuaan hän kehoitti Ralphia pitämään lujasti kiinni ja pysymään rohkeana.

— Hyvä, sanoi Ralph, huomaan kyllä, mikä on tarkoituksenne. Se on paljon parempi paikka kuin tämä, ja kun te nousette siinä maihin, luulisin voivani ryömiä sinne.

— Älä hievahdakaan paikaltasi! kielsi kapteeni. Pysy paikallasi, kunnes minä sanon, mitä sinun pitää tehdä.

Kapteeni oli tuskin saanut tämän lausutuksi, kun hänen oikea kätensä osui johonkin kovaan esineeseen, joka oli juuri vedenpinnan alla. Vaistomaisesti hän tarttui kiinni siihen. Se ei hievahtanutkaan. Se tuntui olevan jonkinlainen puu, läpimitaltaan muutamia tuumia, ja kohosi järvestä pystysuoraan. Ihmetellen, mikä se oikeastaan mahtoi olla, hän tarttui siihen molemmin käsin. Ja huomatessaan sen myötäävän, hän antoi jalkojensa painua pohjaa kohti. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi silloin, että ne osuivat johonkin kuperaan esineeseen, ja hän johtui heti ajattelemaan, että kysymyksessä olikin järveen suistunut puu, jonka vaakasuorasta rungosta lähti oksa pystysuoraan ylöspäin.

Tässähän oli yhtä hyvä levähtää kuin kalliolla, jonne hän oli aikonut, ja seisoen siinä kaulaa myöten vedessä hän kääntyi Ralphiin päin puhellakseen tämän kanssa. Samassa hänen jalkansa lipesivät tuolta liukkaalta, Hiljaiselta esineeltä, ja kapteeni joutui selälleen veteen pitäen kuitenkin yhä kiinni tuosta pystysuorasta tuesta. Mutta samassa tämäkin nytkähti ja alkoi vajota yhdessä hänen kanssaan.

Ensi hämmästyksessään kapteeni ei älynnyt irroittaa käsiään tuosta uppoavasta esineestä. Pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin, hellitti otteensa ja kohosi muutamin voimakkain vedoin jälleen pinnalle. Sitten hän ui suoraan kohti kalliota, jolle hän oli alkuaan aikonutkin, ja kapusi sille.

— Hoi hoi! huusi Ralph, joka nähdessään kapteenin äkkiä vaipuvan vedenpinnan alle oli kauhistunut siinä määrin, että oli vähällä tupertua veteen paadeltaan. Minä luulin, että jokin veti teitä pohjaan. Kapteeni ei vastannut. Hän päristeli ja sylki vettä suustaan odottamattoman sukelluksensa jälkeen ja tahtoi päästä tästä paikasta pois mitä pikemmin sitä parempi.

Parin minuutin kuluttua hän tunsi jaksavansa lähteä paluumatkalle. Heittäydyttyään taas kylmään veteen hän ui nyt Ralphia kohti. Noudattaen kapteenin ohjeita poika liukui veteen vanhemman miehen taakse ja asetti kätensä tämän lanteille ottaen lujasti kiinni housunkauluksesta. Varoitettuaan poikaa muuttamasta otettaan ja tarttumasta häntä mihinkään muuhun paikkaan kapteeni alkoi uida suoraan järven poikki, ja Ralph liukui vallan kepeästi hänen perässään.

Kun he taas seisoivat vastarannan kalliolla, hieroi Ralph jäseniään kapteenin takilla ja pukeutui sen jälkeen omiin vaatteisiinsa. Kapteeni kysyi häneltä silloin varsin ankarasti, kuinka hänen päähänsä saattoi pälkähtää tehdä jotakin niin ajattelematonta ja tyhmää kuin antautua hukkumisen vaaralle alttiiksi, kun hänen ystävillään oli yllin kyllin muutakin huolta.

Ralph oli tietenkin pahoillaan siitä, että kapteenin oli pitänyt tulla hänen avukseen ja kastella itsensä, mutta hän selitti, että hän olisi niin mielellään tahtonut tehdä koko seuralle jonkin palveluksen, ja silloin hän oli keksinyt tuuman uida järven toiselle puolen tutkimaan luolan aukkoa. Jos hän olisi päässyt siitä ulos, hän olisi ehkä voinut kiivetä tuon onton vuorenharjanteen yli ja päästä siihen paikkaan, missä lippu oli. Ja silloin hän olisi voinut huiskuttaa sillä, jos olisi nähnyt Ryndersin tulevan. Olisihan ollut suureksi eduksi, jos aluksesta olisi huomattu lippu heti, kun rannikko tuli näkyviin. Ja silloin Rynders olisi voinut nousta maihin tuntia, paria aikaisemmin kuin muuten.

— Jos suonenveto olisi odottanut vain viisi minuuttia, selitti hän, olisin ehtinyt aukolle asti, ja sitten, jos minun olisi onnistunut kiivetä vuoren yli, olisin voinut laskeutua toista rinnettä alas, mennä käytävään ja pyytää Makaa noutamaan vaatteeni. Ja silloin minun ei olisi ensinkään tarvinnut uida takaisin.

— Hyvä on, sanoi kapteeni. Nyt kun olet pukeutunut, voit mennä noutamaan minulle villapaidan ja alushousut, joita käytän päänalusenani, sillä minun täytyy riisua yltäni nämä märät vaatteet.

Kun poika palasi vaatteita tuoden, kapteeni sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut kertoa sisarelleen eikä rouva Cliffille mitään siitä suuresta vaarasta, jossa oli ollut. Mutta Ralph keskeytti hänet:

— Voi, minä olen jo kertonut heille siitä. He tahtoivat tietää, missä olin ollut, ja yhdessä minuutissa olin kuvannut heille, miten erinomainen uimari te olette ja kuinka te tulitte avukseni arvelematta edes kahta sekuntia. Ja minä annoin heidän myöskin tietää, millaiselle vaaralle te panitte itsenne alttiiksi. Jos minä olisin ollut niitä poikia, jotka eivät ole tottuneet veteen, vaan hätääntyvät ja takertuvat epätoivoisesti pelastajaansa, olisimme molemmat voineet helposti vajota pohjaan.

Kapteenin täytyi puraista huultaan.

— Senkin vekkuli — nyt hän pääsi sittenkin voitolle! mutisi hän itsekseen.

Iltapäivällä kapteeni, Ralph ja molemmat naiset istuivat sisimmän huoneen kivipermannolla kuvitellen viettävänsä rattoisaa illashetkeä välttämättömien pienten teekuppien ääressä, kun äkkiä kuului lähestyviä askeleita ja Maka tölmäsi sisään. Kapteeni oli heti pystyssä ja tarttui vieressään olevaan kivääriin. Muutkin kavahtivat pystyyn, sanomatta sanaakaan, hämmästyksen ja pelon kuvastuessa heidän kasvoillaan.

Maka, joka oli äärimmäisen mielenkuohun vallassa, näytti kokonaan menettäneen puhekykynsä ja saattoi läähättäen kuuluville vain yhden ainoan sanan:

— Poissa!

— Mitä tarkoitat? kapteeni huusi.

Maka juoksi takaisin ulommaisen huoneen ovelle ja osoitti sormellaan kallionseinässä olevaan aukkoon, joka johti maanalaiselle järvelle. Kapteeni arvasi heti, mitä hän tarkoitti. Muk, toinen neekeri, oli pantu vartioimaan järven takana olevaa luolanaukkoa, ja nyt hän oli karannut.

Salamana välähti hänen aivoissaan sellainen ajatus, että neekeri oli ollutkin vakooja. Oli jo Korppikotkien tiedossa, että haaksirikkoisilla oli piilopaikkansa vuorihuoneissa. Täytyihän heidän tietää se, jos he kerran olivat tappaneet Davisin ja nuo toiset. Mutta salakavalia ja pelkureita kun olivat, he pelkäsivät ryhtyä hyökkäykseen, ennen kuin olivat saaneet selville, suuriko oli haaksirikkoisten miesluku, millaisia aseita heillä oli ja miten paikka voitiin parhaiten vallata. Tuo Muk oli ottanut selvän kaikesta. Jos kerran poika jaksoi uida järven yli, jaksoi tietysti neekerikin. Sitten hän oli vaikeuksitta pujahtanut ulos luolanaukosta ja teki varmaankin parast'aikaa rosvojoukkiolle selvää havainnoistaan.

Kapteeni puri hammasta. Häntä hävetti, että hän oli antanut siten pettää itsensä. Neekeri, joka luultavasti oli liiton jäsen ja kenties vallan hyvin ymmärsi englantia, olisi tietenkin täytynyt pitää vankina. Miten houkkamainen hän oli ollutkaan kohdellessaan tuota mustaa lurjusta niinkuin tämä olisi ollut yksi heistä! Hän oli päälle päätteeksi pannut neekerin pitämään vahtia!

Maka aikoi juuri kiivetä kallionseinämän yli, kun kapteeni ehätti estämään häntä siitä.

— Jää tänne, hän sanoi, vartioimaan sisäänkäytävää. Minä menen itse järvelle.

Sitten hän ja Ralph kiiruhtivat järvelle. Tultuaan kallioniemekkeelle, johon tuosta suuresta aukosta tulviva iltavalo lankesi, he näkivät Mukin kyyköttävän paikallaan, silmät pallonpyöreinä ja hölmistyneenä niinkuin tavallisestikin.

Kapteeni oli aivan ymmällä. Neekeri ei siis ollut poissa. Mutta ellei hän, niin kuka sitten oli poissa?

Silloin kapteeni tunsi tartuttavan lujasti käsivarteensa, ja Ralph veti häntä eteenpäin. Luotuaan silmäyksen syvyyteen hän näki, että poissa olikin järvi.

Seisoen siinä peräti hämmästyneinä näkivät kapteeni ja Ralph hämärässä iltavalossa valtavan, kuivan kallionsyvänteen. Sen pohja näkyi selvästi, viittätoista tai kahtakymmentä jalkaa syvällä, kosteana ja välkehtivänä, sieltä, täältä vesilammikoiden peittämällä, mutta muutoin oli kaikki pimeää. Oli kuitenkin syytä otaksua, että vesi oli juossut pois koko järvestä. He eivät osannet vielä kysyä itseltään, miten se oli tapahtunut ja kuinka se oli mahdollista. He vain seisoivat tuijottaen tuota näkyä.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli Edna paikalle. Hän oli niin tuskaantunut heidän viipymisestään, että oli kiivennyt väliseinän yli ja lähestyi heitä juoksujalkaa. Kun hän ehti rantaäyräälle, oli jo paljon pimeämpää kuin miesten tullessa, mutta hän saattoi kuitenkin nähdä, että koko järvi oli kadonnut, ja se riittikin.

— Mitä tämä oikein merkitsee? hän kysyi toisilta. Onko tällä kohdalla jokin kauhea maanalainen ontelo, johon esineet voivat vajota millä hetkellä tahansa?

— Tämä on aivan käsittämätöntä, sanoi kapteeni. Mutta meidän täytyy palata rouva Cliffin luokse. Kuulen hänen huutavan. Ja kun Maka voi taas käyttää puhe-elimiään, luulen hänellä olevan jotakin kerrottavaa.

Mutta Makalla oli ainoastaan hyvin vähän kerrottavaa. Kapteenin moniin kysymyksiin hän saattoi ainoastaan vastata, että Muk oli tullut hetki sitten juoksujalkaa hänen luokseen ja kertonut, että hän oli mennyt järven rannalle juodakseen janoonsa. Hän oli huomannut silloin, ettei järvessä ollutkaan yhtään vettä, ainoastaan suuri musta aukko. Hän oli heti juossut kertomaan siitä Makalle, ja kun Maka oli mennyt hänen kanssaan järvelle niin hämmästyksissään, ettei edes huomannut poistuvansa vahtipaikaltaan, hän oli nähnyt Mukin puhuneen totta ja että järven paikalla oli vain suuri musta aukko. Mukin oli täytynyt nukkua sinä aikana, kun vesi virtasi pois, mutta poissa se oli, eikä hän puolestaan tietänyt muuta.

Tuon suuren vedenpaljouden perinpohjainen ja äkillinen häviäminen kuin taikavoimasta tuntui niin salaperäiseltä, että rouva Cliff joutui levottomuuden ja kauhun valtaan.

— Tämä on paholaisen temppeli, hän sanoi. Paholaisen kasvotkin ovat jo oven edessä! Te ette tiedä, mitä kaikkea voi vast'edes tapahtua. Kivipermanto, jolla seisomme, voi milloin tahansa pettää ja me kaikki syöksyä tuntemattomiin syvyyksiin. Minä en voi viipyä täällä enää minuuttiakaan. Nyt on pimeä; hiivitään rantaan, astutaan veneeseen ja soudetaan pois tältä kauhealta seudulta, jossa näyttävät pitävän peliään paholaiset ihmishahmossa ja paha kaikissa mahdollisissa muodoissaan.

— Ei, ei! tyynnytteli kapteeni häntä, niin päättömään yritykseen emme uskalla ryhtyä. Olen ajatellut, että merellä on kenties täälläkin vuoksensa ja luoteensa, niin että huomenissa voimme tavata järven taas entisellään. Eihän se sitä paitsi olekaan kokonaan hylännyt meitä, sillä onhan pohjaan jääneissä lätäköissä tarpeeksi vettä meidän juodaksemme.— Enhän voi mitään levottomuudelleni, rouva Cliff sanoi. Vankeus tällaisessa luolassa lumottujen järvien keskellä, varsinkin kun vielä saa joka hetki pelätä, että joukko verenjanoisia rosvoja ryntää sisään — se riittää jo tosiaankin järkyttämään kenen hermostoa tahansa.

— Kapteeni, sanoi Ralph, nyt ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että menen varhain huomisaamuna tutkimaan tuota toista luolanaukkoa? Minähän voin nyt, tiemmä, kulkea kuivin jaloin koko järven poikki!

— Ei, hyvä herra, sanoi kapteeni, sinä et ryhdy yleensä mihinkään sellaiseen ilman minun nimenomaista suostumustani.

— Ei, varjelkoon! huusi rouva Cliff. Ajattele, että vesi alkaisi nousta, kun sinä olet ehtinyt puoliväliin! Kun minä nyt ajattelen tarkemmin, niin muistankin, että minun kotiseuduillani lännessä on lähteitä, jotka nousevat ja laskevat samalla tavalla, vaikk'ei tosin mikään niistä ole niin suuri kuin tämä järvi. Ajatelkaa, jos se alkaisi nousta yöllä ja tulvisi luolaan meidän nukkuessamme!

— Paras rouva Cliff, minä en pelkää veden nousevan eikä maan vajoavan. Ei peloiteta itseämme moisilla kuvitelmilla! Eikä kenties olekaan mitään todellista syytä pelkoon, mutta vaikka olisikin, emme silti saa menettää rohkeuttamme jo etukäteen.

järven katoaminen antoi kapteenille aihetta pelkoon, joka vielä oli toisille vieras. Hän ymmärsi, että Korppikotkien oli jokseenkin helppo tunkeutua sisään luolasyvänteen itäisessä seinämässä olevasta aukosta. Jos he huomaisivat tämän aukon, he voisivat hyökätä luolaan yht'aikaa sekä edestä että takaa, ja kapteeni pelkäsi, että hänen kivääreistään olisi silloin kovin vähän hyötyä. Vaara joka Korppikotkien taholta uhkasi haaksirikkoisia, oli nyt kaksinverroin suurempi.

Pian laskeutuvan pimeän aikana ei kuitenkaan tarvinnut pelätä hyökkäystä takaapäin, ja kapteeni tyytyi jättämään Mukin entiselle vartiopaikalleen, käskien hänen hälyttää heti, kun kuuli pienimmänkin äänen. Maka sai asettua entiselle paikalleen käytävään. Kapteeni itse päätti iltayöstä nukkua pari tuntia, sillä heti aamun sarastaessa hänen täytyi olla valveilla ja vartiopaikallaan.

VIII.

LEVOTTOMUUTTA LEIRISSÄ.

Oli vielä pimeä kapteenin herätessä, ja hän raapaisi tulitikun katsoakseen kelloaan. Se näytti kolmea.

— Kapteeniko se on? kysyi ääni viereisestä huoneesta. — Ei kai vielä ole aika teidän ryhtyä pitämään vahtia?

— Kyllä, melkein heti, vastasi kapteeni. — Mutta miksi te valvotte, neiti Markham? Ralph! Luulenpa todella, että poika kuorsaa.

— Kuorsaa varmaan, sanoi Edna hiljaa. Emme voi odottaa, että tuollainen poika jaksaisi pysyä valveilla, ja minä olen senvuoksi vartioinut hänen puolestaan. Minun ei ollut lainkaan vaikea pitää silmiä auki.

— Sehän oli surkeaa, sanoi kapteeni. Ja kuunneltuaan silmänräpäyksen hän lisäsi: — Olen vakuuttunut siitä, että myöskin Maka vetelee hirsiä, ja mitä siihen toiseen mustanahkaiseen tulee, niin epäilenpä, että hän nukkuu samaten. Neiti Markham, te olitte ainoa, joka oli valveilla.

— Miksikäs ei? sanoi tämä. — Olen varma siitä, että nainen voi vartioida yhtä hyvin kuin mies konsanaan.— Jos he tulisivat, kapteeni puheli itsekseen, jäätyään yksin pimeään, ei kannata yrittää selviytyä heistä jo käytävässä. Se olisi muutoin viisainta, mutta nyt, kun järvi on poissa, voi toinen joukko hyökätä selkääni. Ei, taistelun täytyy tapahtua tässä huoneessa. Kaikki muut saavat kokoontua keskimmäiseen huoneeseen. Kenties olisi parasta jo ensi yöksi koota joitakin irtonaisia kivenlohkareita ja rakentaa niistä rintavarustus. Olisinpa ajatellut sitä jo ennemmin!

Kapteeni istui kuunnellen ja miettien. Hänen aivoissaan ajoivat toisiaan takaa mitä ahdistavimmat kuvitelmat siitä, mitä tapahtuisi, jos Korppikotkat hyökkäisivät kahta tai kolmea miestä suuremmalla joukolla. Jos he tulisivat, he tulisivat ryöstämään, eikä heidän ollut tapana jättää jälkeensä ainoatakaan elävää ihmistä kauhistuttavien tihutöittensä todistajiksi. Jos taas tulisi vain pari, kolme Korppikotkaa ja näiden hyökkäys torjuttaisiin, ei kestäisi kauan ennen kuin heillä olisi koko joukkio kimpussaan.

Sanalla sanoen — haaksirikkoisilla ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuuksia, ellei Rynders pian palaisi. Jos nimittäin Rynders ja hänen miehensä vielä olivat elossa...

Päivä alkoi sarastaa. Kapteeni herätti Makan ja jätti vartioimisen tämän tehtäväksi. Itse hän lähti suureen luolasyvänteeseen.

Siellä oli jo sangen valoisaa, koska luolanaukko oli itään päin. Muk istui paikallaan, silmät auki, ja hiljainen murahdus oli ainoa elonmerkki, jonka kapteeni lähestyessään huomasi hänessä. Kapteeni loi silmäyksen järveen. Jos tässä tapauksessa tosiaankin oli kysymys maanalaisesta vuoksesta ja luoteesta, niin luodetta kesti yhä. Vesi ei ollut vielä palannut.

Katsellessaan tyhjää syvännettä sai kapteeni voittamattoman halun kulkea sen yli, pyrkiä aukon luokse ja tutkia, saattoiko tältä taholta päästä luolaan. Tieto siitä oli hänelle mitä tärkein, eikä tuollainen tutkimusmatka veisi pitkää aikaa.

Kapteeni oli juuri painumassa kallion viettävää kuvetta alas, kun hän kuuli luolakäytävästä huudon. Samassa kuului huuto myöskin Mukin suusta, nähtävästi vastaukseksi. Kapteeni kääntyi heti paikalla takaisin ja kiiruhti käytävään, hypähti väliseinän yli ja tapasi Makan seisomasta aivan sen vieressä.

Kohta kun neekeri oli huomannut hänet, kapteeni teki hänelle merkin, että hän pysyisi hiljaa. Mutta se oli jo myöhäistä. Ensimmäinen huuto oli herättänyt koko seuran unesta, ja molemmat naiset sekä Ralph ilmestyivät kohta käytävälle.

Kapteeni pyysi heitä kuitenkin menemään takaisin sisään. Hän ja Maka sensijaan ryömivät nelinkontin käytävän suuta kohti. Siitä saattoi nähdä yli koko tasangon ja sen kukkulaisen tienoon, joka oli meren puolella, mutta valo sattui vielä niin hämäränä tälle läntiselle rinteelle, ettei kapteeni ensi aluksi saattanut erottaa mitään erikoista sillä suunnalla, jonne Maka osoitti. Mutta pian hänen tottunut merimieskatseensa keksi kuitenkin rantakaistaleella muutamia mustia pisteitä, jotka näyttivät liikkuvan. Parin silmänräpäyksen kuluttua hän oli varmistunut siitä, että ne todella liikkuivat, liikkuivat häntä kohti, lähestyivät luolaa. Ne olivat miehiä!

— Pysy sinä tässä, sanoi kapteeni Makalle.

Ja kivääri kädessä hän kiiruhti takaisin muun seuran luokse.

— He näkyvät nyt olevan tulossa, hän sanoi, puhuen niin rauhallisesti kuin suinkin saattoi, mutta me olemme huomanneet heidät hyvissä ajoin, ja minä aion lähettää heihin pari luotia, ennen kuin he ovat ehtineet perillekään. Toivotaan, etteivät he koskaan tulekaan tänne. Te molemmat, hän jatkoi rouva Cliffin ja Ralphin puoleen kääntyen, tottelette neiti Markhamin määräyksiä. Teidän täytyy tehdä aivan niinkuin hän käskee.

Ednalle hän sanoi:

— Onko revolverinne kunnossa?

— Kyllä vastasi tyttö. Minä olen valmis.

Sanomatta enää sanaakaan kapteeni otti toisenkin kiväärin sekä kaikki panokset mukaansa ja kiiruhti takaisin käytävään. Siellä hän tapasi Mukin, joka oli tullut katsomaan, mitä oli tekeillä. Kapteeni viittasi neekerille, että tämän piti palata takaisin vartiopaikalleen.

Nyt saattoi selvästi erottaa miehet. Heitä oli luvultaan neljä. Meren puolella oli valoisampaa, sillä kalliot loivat yhä varjonsa tasangolle. Kapteenin mieli hehkui jo rohkeasta taisteluhalusta.

— Jos niitä tulee vain neljä miestä, kelpaa kyllä otella heidän kanssaan, ajatteli hän. He eivät voi nähdä minua, mutta minä voin nähdä heidät. Jos vain voisin tehdä lopun parista tai vaikkapa vain yhdestäkin, se keskeyttäisi toisten etenemisen ja minulle jäisi aikaa ladata uudelleen. Tulkaa tänne, te hirtehiset heittiöt, mutisi hän hampaittensa välistä laskeutuessaan polvilleen toinen kivääri hiukan koholla ja toinen maassa vieressään. Jos vain voisin olla varma siitä, ettei kukaan teidän roistojoukostanne pääse tulemaan takatietä luolaan, voisin puhua kutakuinkin tasapelistä.

Aamuvalo voimistui yhä, ja nuo neljä miestä lähestyivät. He kulkivat hitaasti astellen, yksi paljon edellä muista. Kaksi tai kolme kertaa he pysähtyivät, nähtävästi neuvottelemaan, ja jatkoivat sitten taas etenemistään tasankoa kohti.

Kun ensimmäiset olivat tulleet kiväärinkantaman päähän, alkoivat kapteenin kasvot hehkua ja suonet jyskyttää kovasti ja nopeasti.

— Mitä pikemmin nappaan ensimmäisen, ajatteli hän, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on selvitä myöskin muista.

Hän asetti kiväärinperän olkaansa vasten ja alkoi hitaasti tähdätä, kun joku tölmäsi hänen ohitseen kuin suuri musta eläin, töytäisten hänen kohotettua käsivarttaan ja ollen vähällä paiskata hänet nurin niskoin. Tuo "joku" tuli luolasta ja oli vilahduksessa ulkona tasangolla. Siellä hän teki aikamoisen ilmahypyn ja riensi sitten rantaan päin.

Kun kapteeni oli saavuttanut jälleen tasapainonsa töytäyksen jälkeen, hän kääntyi peräti hämmästyneenä Makan puoleen.

— Mitä ihmettä se oli? pääsi häneltä.

Neekeri seisoi kiihdyksissään etukumarassa, katse tähdättynä etäisyyteen.

— Muk! sanoi hän. Katsoa! Katsoa!

Muk oli tosiaankin rynnännyt ulos luolasta. Hän juoksi noita neljää tulijaa vastaan, kohotti kätensä ylös ilmaan, syöksyi lähimmän miehen syliin, päästi irti hänet ja juoksi toisten luokse. Silloin päästi Maka huudon ja tahtoi hänkin juosta tiehensä. Mutta samassa kapteeni pysähdytti hänet.

— Seis! huusi hän. Mitä nyt?

— Mukin kanssa! Muk tuntea heidät! Katsoa — nähdä! Muk!

Miehet olivat nyt ehtineet aivan lähelle, ja kirkastuneessa päivänvalossa kapteeni erotti, että tasangolla seisoi viisi mustaa miestä rajun kiihtymyksen vallassa. Hän saattoi kuulla heidän lörpöttävän ihmeteltävän nopeasti heidän omalla kielellään. Sikäli kuin hän saattoi nähdä, he olivat kaikki aseettomia; ja kun he seisoivat siinä puhellen ja viittoillen, hän olisi saattanut ampua kuoliaaksi koko rykelmän, jos se olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

— Mene, sanoi hän Makalle, mene ottamaan selvää, mitä tämä oikeastaan merkitsee!

Kapteeni palasi takaisin käytävään. Hän näki neiti Markhamin seisovan tähystämässä ulommaisen luolahuoneen ovella.

— Vieläkään ei näytä vaara uhkaavan, sanoi hän, on vain tullut useampia neekereitä. Maka on mennyt tapaamaan heitä. Parin minuutin kuluttua saamme tietää, mitä tämä merkitsee.

Hän meni takaisin kapeaan käytävään.

Kaikki kuusi neekeriä tulivat häntä kohti, ja niinkuin hän oli otaksunutkin, ei heillä ollut kiväärejä.

IX.

MERKILLISIÄ UUTISIA.

Myöskin muu seura oli tullut kapteenin perässä ulos, sillä kun ei mikään vaara uhannut, tahtoivat kaikki nähdä, mitä oli tekeillä. He näkivät ylätasangolla pikimustia neekereitä kuusimiehisen ryhmän, joilla Maka oli ikäänkuin johtajana ja neuvonantajana. Ei ollut epäilemistäkään, että tulokkaat olivat juuri samoja afrikkalaisia neekereitä, joita Korppikotkat olivat pitäneet orjinaan, ja kapteeni ja koko seurue paloi halusta kuulla, kuinka heidän oli onnistunut paeta ja mitä, uutisia he toivat tullessaan.

Maka kiiruhti nyt heidän luokseen, taluttaen yhtä vastatullutta kädestä.

— Nämä kertoa suuria asioita, sanoi hän, tämä Cheditafa, hän puhua englantia yhtä hyvästi kuin minä. Hän kertoa teille.

— Ensimmäiseksi tahdon tietää Korppikotkista, huusi kapteeni. Tietävätkö he meidän olevan täällä? Aikovatko he ajaa näitä miehiä takaa, vai ovatko he lähteneet jonnekin muualle? Sanokaa minulle se, ja nopeasti!

— Voi, kyllä, huusi Maka, Korppikotkat saada sen tietää, mutta Cheditafa kertoa teille, hän sanoa teille kaikki suuret asiat!

— Hyvä, sanoi kapteeni. — Pyydä siis häntä kertomaan kursailematta kaikki mitä tietää, mutta nopeasti!

Cheditafakin näytti yhtä surkealta ja kurjalta kuin Muk, mutta hänen kasvoistaan kuvastui enemmän älyä; ja hänen englantinsa oli tosin murteellista, mutta parempaa kuin Makan. Hän saattoi tehdä itsensä täysin ymmärretyksi. Hän puhui lyhytsanaisesti, ja kertomuksen selitys oli seuraava:

Edellisenä päivänä iltapuoleen oli tapahtunut jotakin merkillistä. Korppikotkat olivat syöneet päivällisensä, jonka itse olivat valmistaneet, ja lepäsivät kaikki majoissaan tai kallioiden varjossa, joko nukkuen tahi poltellen ja tarinoiden.

Cheditafa tiesi, miksi he lepäsivät; Korppikotkat eivät aavistaneetkaan hänen ymmärtävän englantia, sillä hän oli, huomattuaan, millaista väkeä he olivat, huolellisesti salannut sen heiltä ja he puhuivat hänen kuultensa täysin vapaasti. Niiden miesten, jotka olivat olleet etsimässä Mukia ja jotka olivat palanneet varhain aamulla, hän oli kuullut puhuvan haaksirikkoisista, jotka asuivat luolassa vähän matkaa rannikolta, ja hän kuuli, että oli päätetty hyökätä heidän kimppuunsa seuraavana yönä. Hän ymmärsi nyt myöskin, miksi hänet tovereineen oli jätetty koko päiväksi vuoren kyljessä olevaan luolaan, joka oli heidän kurjana asuntonaan, eikä vastoin tavallisuutta viety ulos tekemään jotakin työtä.

He makasivat ahtaassa kolossaan kokoonkyyristyneinä nälissään ja epätoivoisina ja keskustelivat kuiskaten. Jos he puhuivat ääneen tai saivat aikaan muuta melua, he saattoivat odottaa, että joku rosvoista ampui ruutipanoksen heitä kohti. Silloin tapahtui jotakin hyvin kummallista.

He kuulivat mahtavaa jyminää ylempää laaksosta, niinkuin tuhatpäinen puhvelilauma olisi lähestynyt, ja kun he katsoivat ulos, he näkivät, että jokin suuri, kalliota muistuttava esine, joka ulottui poikki koko kapean laakson, lähestyi vyöryen. Mutta samassa he jo näkivätkin, ettei se ollutkaan kallioseinä, vaan vesitulva, ja ennen kuin he olivat ennättäneet edes vetää henkeään, oli tuhotulva jo heidän kohdallaan. Se mennä kohisi ohi, ja he näkivät vain pinnan tuosta mielettömän hurjasti pauhaavasta koskesta, jonka vaahtoharjaiset aallot kirmasivat kilpaa ja hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja se oli melkein heidän luolansa permannon tasalla.

He vetäytyivät kauhun vallassa luolansa perimmäiseen nurkkaan, vieläpä yrittivät kiivetä seinää pitkin ylös, sillä he pelkäsivät veden yltävän heihin asti. Mutta raivokkaat aallot pauhasivat ja löivät rajua painiaan ulkona, eikä ainoakaan niistä yltänyt luolaan. Sitten kosken kohina vaimeni vaimenemistaan, mutta Cheditafa ja hänen toverinsa olivat niin kauhistuneet tuosta äkillisestä, hirveästä tapahtumasta, jonka varmaan täytyi olla noituutta, etteivät he isoon aikaan uskaltaneet nostaa kasvojaan kivipermannosta, jolle he olivat kyyristyneet.

Vihdoinkin Cheditafa ryömi katsomaan ulos aukosta. Suuret aallot, koko vaahtoava koski oli poissa. Ei näkynyt ensinkään vettä muualla kuin laakson pohjalla juoksevassa purossa, joka nyt näytti vähän suuremmalta kuin aamulla.

Mutta lukuunottamatta tuota pientä puroa ei laaksossa muuta ollutkaan. Ei mitään majoja, ei Korppikotkia, ei mitään! Yksinpä viiniköynnökset ja puron varrella kasvaneet pensaatkin oli kuin pyyhkäisty pois. Ei edes rikkaruohoa, ei kalikkaakaan, ei edes multakokkaretta ollut jäljellä. Ei mitään muuta kuin tyhjäksi ja puhtaaksi huuhtoutunut kivikkoinen laakso kosteiden ja välkkyvien kallioiden välissä.

Edna Markham astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui kapteenin käsivarteen.

— Se oli järvi! hän huudahti. Meidän järvemme vyöryi tuota laaksoa pitkin mereen!

— Niin, kapteeni sanoi, niin sen on täytynyt olla. Mutta kuunnellaan — meidän täytyy kuulla enemmän. Jatka! hän sanoi Cheditafalle.

Tämä kertoi, kuinka hän ja hänen toverinsa olivat istuneet kauan luolassaan katsellen ulos, näkemättä tai kuulematta kuitenkaan merkkiäkään mistään elävästä olennosta. Nyt oli kenen tahansa helppo palata laaksoon, mutta ketään ei tullut.

Heidän oli nyt niin nälkä, että he olisivat melkein voineet syödä toisensa. He tunsivat, että heidän täytyi kavuta alas luolasta ja lähteä etsimään ruokaa. Parempi joutua vaikka rosvojen maalitauluksi kuin nääntyä nälkään tuossa komerossa...

Ja he ryhtyivät keinottelemaan itseään alas. Pienin heistä laskeutui oviaukosta jääden riippumaan käsiensä varaan kivipermannon reunaan. Sitten ojensi lähinnä pienin mies säärensä oviaukosta ja edellinen jäi riippumaan niistä. Molemmat muut miehet pitivät numero kahta käsivarsista ja laskivat hänet niin alas kuin suinkin saattoivat. Alimpana riippuva mies saattoi silloin pudottautua maahan loukkaamatta itseään. Sitten saatiin taas vetää ylös numero kaksi, sillä hän riippui jo liian korkealla maasta.

Sitten he saivat taas odottaa hyvän aikaa sillä välin kuin maahan päässyt mies etsi jotakin apuneuvoa, jonka turvin toiset voisivat päästä alas. Sillä tikapuut, joita he tavallisesti käyttivät, oli vesi kaiken muun mukana temmannut mukanaan. Kuljettuaan hyvän matkaa jokilaaksoa pitkin hän tuli paikkaan, missä laakso leveni, ja siitä hän löysi erilaisia esineitä, joita hyöky oli heittänyt kallioita vasten, muiden muassa puunrungon. Sen hän raahasi suurella vaivalla luolan luokse, ja toiset pääsivät sitä pitkin alas.

He kiiruhtivat nyt yhdessä laaksoa pitkin merenrantaan päin, ja lähestyessään pientä merenlahtea, johon puro laski, he näkivät siellä täällä esineitä, joita tuo raju vesivyöry oli huuhdellut mukaansa leiriltä — majanjäännöksiä, vaatekappaleita ja kaikenlaista muuta rojua. Kohta he näkivät Korppikotkan, jonka hengetön ruumis roikkui kuin seivästettynä terävässä kallionsakarassa. Vielä alempana he tapasivat pari, kolme ruumista aivan jäykistyneinä, ja myöhemmin päivällä toivat aallot takaisin rantaan muutamia Korppikotkia, jotka tuhotulva oli vienyt mukanaan mereen.

Mahdotonta oli, Cheditafa sanoi, ainoankaan heistä pelastua tuosta raivoisasta vesiryöpystä, joka tuhannesti paiskasi heidät kalliota vasten kuljettaessaan heitä merta kohti.

Nälkiintyneet neekerit eivät kuitenkaan pysähtyneet lähemmin tarkastelemaan tienoota. He tahtoivat ainoastaan syödä, ja tiesivät, mistä saisivat ruokaa. Neljännespenikulman päässä rannikolta oli Korppikotkien varastohuone, jonkinlainen kellari, joka oli kaivettu hiekkasärkkään. Kun neekerit olivat itse kantaneet tavarat aluksista, jotka olivat niitä kuljettaneet, ja silloin tällöin käyneet noutamassa varastosta leiripaikalle, mitä tarvittiin, he tiesivät tietenkin, missä varasto oli, eivätkä he suinkaan ujostelleet käydessään ruokavaroihin käsiksi.

Cheditafa vakuutti aivan tosissaan, etteivät he olleet koskaan syöneet niin yllinkyllin kuin sillä kertaa. Hänen luullakseen heidät oli jätetty ruoatta vain siksi, että Korppikotkat olivat liian ylpeitä palvellakseen kurjia mustaihoisia. He olivat päättäneet antaa näiden paastota siihen saakka, kunnes he palaisivat ryöstöretkeltään ja neekerit voitaisiin päästää ulos pitämään itse huolta itsestään.

Syötyään mustat olivat menneet paikkaan, mistä oli 109 hyvä näköala yli laakson, kätkeytyneet hyvin ja pitäneet silmällä laaksoa aina hämärän tuloon saakka; jos joku Korppikotkista olisi selviytynyt vesivyörystä hengissä, he olisivat heti voineet nähdä hänet. Mutta he eivät nähneet ketään. Ja koska he olivat hyvin innokkaita näkemään noita kilttejä valkoisia ihmisiä, jotka saattoivat ottaa heidät palvelukseensa, he lähtivät aamulla jo ennen päivän sarastusta etsimään haaksirikkoisia, joista Cheditafa oli kuullut Korppikotkien puhuvan ja joiden parista he toivoivat tapaavansa toverinsa Mukin. Ja niin he olivat tulleet tänne.

— Ja ne miehet aikoivat tulla ja hyökätä kimppuumme kuluneena yönä? kapteeni kysyi. — Oletko varma siitä?

— Olen, Cheditafa sanoi, nyt viime yönä. He eivät tietää, kuinka monta teitä olla, he tulla sentähden kaikki.

— Ja muutamia heistä oli jo ollut täällä?

— Oli, neekeri vastasi, päivää ennen lähteä kolme miestä etsimään Mukia. Miehet löytää hänen jäljet ja enemmän jälkiä, ja miehet odottaa mustassa pimeydessä ja tulla sitten tänne, ja miehet kuulla, että te kaikki nukkua ja kuorsata sinä yönä. He aikoa tulla takaisin, ja jos he —

— Ja eilen iltapäivällä juoksi järvi kuiviin ja huuhtoi heidät kaikki mereen! rouva Cliff huudahti.

X.

KAPTEENIN LÖYTÖ.

Cheditafan kertomuksen kuultuaan kapteeni meni vähän syrjään muusta seurasta jääden seisomaan paikalleen, katse maahan luotuna, käsi yhä vielä konemaisesti kiväärinpiipun ympäri. Hän tiesi nyt, että se suuri vaara, jota hän oli pelännyt, oli ollut todellinen ja lisäksi paljon suurempi kuin hän oli aavistanutkaan. Kaikkien Korppikotkien järjestelmällinen hyökkäys olisi lannistanut hänen vastarintansa yhtä täydellisesti kuin vesivyöry oli pyyhkäissyt pois heidät itsensä ja heidän leirinsä. Ja hän tiesi, että neuvotteluja ja sopimuksen tekoa noiden roistojen kanssa ei olisi voinut ajatellakaan. He eivät koskaan jättäneet henkiin ketään, joka oli saanut tietoonsa heidän salaisen olinpaikkansa.

Kapteenin mieli ei heti tahtonut luontua uusien olosuhteiden mukaiseksi. Hän oli niin tottunut pelkäämään aina pahinta, että hänen oli mahdoton yht'äkkiä karistaa mielestään kaikki vaaraa vainuavat ajatuksensa. Mutta hän tunsi, että hänen täytyi koettaa saada itsensä ja kaikki muutkin vakuuttumaan siitä, että nyt oli tapahtunut muutos parempaan päin, ja kääntyen nopeasti ympäri hän huusi Cheditafalle:

— Mies, sinähän olet oleskellut tässä osassa maata! Oletko nähnyt tai kuullut puhuttavan tällä seudulla villipedoista? Onko täällä jaguaareja tai puumia?

Neekeri pudisti päätään.

— Ei! ei! hän sanoi, ei mitään petoja. Kaikki nukkua taivasalla. Teidän ei ajatella petoeläimiä, ei käärmeitä.

Kapteeni laski kiväärin maahan.

— Neiti Markham! hän huudahti. Rouva Cliff! Minä luulen tosiaankin, ettei vähäisinkään vaara uhkaa enää meitä! Että me —

Mutta molemmat naiset olivat menneet sisään eivätkä kuulleet hänen sanojaan. Myöskin Ralph oli jo etäällä. Kapteeni näki hänen jo kiivenneen tähystyspaikalleen ja parhaillaan pystyttävän lipputankoa kivenkoloon.

— Hoi hoi! poika huusi nähdessään kapteenin tähystelevän häneen päin. — Mehän voimme yhtä hyvin pitää tämän liehumassa täällä koko ajan. Nythän ei kukaan tahdo meille pahaa, ja meille itsellemme on vain etua siitä että osoitamme, missä olemme.

Kapteeni kulki neekereiden ohi, jotka istuivat maassa jutellen keskenään omalla kielellään, ja astui luolakäytävään. Hän kiipesi väliseinän yli ja meni järvelle. Häntä ei haluttanut jutella, mutta hän tunsi tarvetta tehdä jotakin, ja juuri nyt oli sopiva tilaisuus toteuttaa aikomus, joka hänellä oli ollut jo useita päiviä — mennä järven pohjaa pitkin vastaiselle äyräällä katselemaan tuota luolan seinässä olevaa aukkoa. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä sitä varovaisuussyistä, mutta hän ajatteli, että hän siten kukaties voisi keksiä jonkin syyn järven katoamiseen.

Hän oli kulkenut melkein yli koko järven pohjan, kun hän äkkiä pysähtyi. Hänen katseensa oli osunut johonkin esineeseen, joka oli suoraan edessä, — luultavasti samaan, johon hän oli uidessaan tölmännyt. Aurinko oli nyt korkealla, ja luolaan virtasi sangen runsaasti valoa. Kapteeni tarkasteli uteliaasti tuota vihreän levän peittämää ihmeellistä esinettä, jolla hän oli seisonut, kun järvi oli täynnä vettä, ja jolta hän oli horjahtanut. Se ei ollut, niinkuin hän oli luullut, vaakasuoraan asettunut puunrunko, josta haarautui oksa suoraan ylöspäin. Se ei ollut mikään luonnon tuote, vaan aivan selvästi ihmiskäden työtä. Se oli jonkinlainen kone.

Kapteeni luuli aluksi, että se oli tehty puusta, mutta sitten hän tuli sellaiseen käsitykseen, että se oli jotakin metallia. Sen vaakasuorassa asennossa olevan osan muodosti suuri lieriö, joka oli niin lähellä järven pohjaa, että kapteeni miltei ylettyi koskettamaan sitä kädellään, ja sitä kannatti valtava puujalusta. Siitä lähti pitkä salko, joka oli nyt melkein vaakasuorassa, mutta kapteeni käsitti, että juuri tätä salkoa hän oli uidessaan pitänyt puun oksana. Se oli ollut silloin pystysuorassa, mutta hän oli painollaan saanut sen laskeutumaan alas. Hän ymmärsi nyt, mikä se oli: viputanko.

Hän kiiruhti jättiläiskokoisen koneen taakse. Pimennossa, mutta kuitenkin selvästi hän erotti pyöreän aukon, joka oli läpimitaltaan ainakin kyynärän suuruinen. Sen sisällä oli jokin pyörää muistuttava esine, hyvin paksu ja luja, pystysuorassa asennossa: se oli sulkuluukku.

Kapteeni peräytyi askelen taaksepäin ja tuijotti muutamia minuutteja tätä suurta konetta. Nyt hänen oli helppo käsittää tapahtumien yhteys.

— Kun horjahdin ja vajosin, hän puheli itsekseen, painoin tuon vivun alas ja siten avasin luukun ja päästin järven virtaamaan pois.

Kapteenin mieli käsitti helposti uusia ja erikoisia vaikutelmia, mutta tällaiset vaikutelmat liittyivät hänellä aina jollakin tavoin toimintaan: hän ei saattanut yksinomaan seisoa ihmettelemässä kaikkea merkillistä, mikä oli tapahtunut — se herätti hänessä halun tehdä jotakin. Nyt hän tahtoi kiivetä ulos syvänteestä siitä suuresta aukosta, josta päivänvalo tunkeutui luolaan. Hän tahtoi katsoa, mitä toisella puolen oli nähtävänä. Hänen oli mahdotonta käsittää, kuinka järvi oli saattanut syöksyä pois syvänteestään vesijoukkojen kohinan kuulumatta kalliohuoneissa asustavan seuran korviin.

Oli helppo kiivetä kiviseinää pitkin ylös ja ryömiä ulos. Täältä oli erinomaisen hyvä näköala koko ylätasangon yli vuoristosta mereen saakka; ja sitäkin vuorenharjannetta, jonka hän oli ennen nähnyt etelän suunnalla, oli täältä helpompi tarkastella. Juuri tämä pitkä kallioiden ja kallionnyppylöiden jono oli kätkenyt viholliset heidän katseiltaan, ja sen takana oli tuo kapea laakso, jossa Korppikotkat olivat asustaneet.

Aivan lähellä kulki pieni syvänne; se ei ollut erityisen syvä eikä leveä, ja sen kaakkoisesta suunnasta kapteeni päätteli sen olevan alkuna Korppikotkien laaksoon. Sen pohjalla solisi pieni puro. Koillista kohti kulki toinen, matalampi kallio- ja kiviröykkiöjono, häipyen etäällä, ennen kuin yhtyi vuoreen, ja sen juurella täytyi olla niiden vesistöjen, jotka laskivat mereen Korppikotkien laaksoa pitkin.

Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä selvillä tiestä, jota pitkin vesi oli virrannut luolasta. Ei ollut uskottavaa, että se olisi juossut tuota pientä puron uomaa pitkin. Ei voinut huomata merkkiäkään siitä, että suuri tulva olisi äskettäin huuhdellut sitä. Pieniä viiniköynnöksiä ja muita kasveja suikerteli kallionhalkeamissa aina vesirajaan saakka. Ja muuten — jos suuret vesimäärät olisivat kohisseet melkein sen aukon alla, josta luolaan tuli valoa, sen olisi pitänyt kuulua kallioluoliin.

Hän päätteli senvuoksi, että vesi oli juossut maanalaista kanavaa pitkin niiden kallioiden alitse, joilla hän nyt seisoi.

Hän laskeutui puron uomaan ja kulki sen pohjaa pitkin kaksi tai kolmesataa kyynärää eteenpäin, kunnes hän kallionsakaran kierrettyään saattoi nähdä, että syvänteen seinämät ensin vetäytyivät kauas toisistaan ja etäällä taas lähestyivät toisiaan muodostaen siten ikäänkuin jonkinlaisen suuren amfiteatterin. Tämän luonnon luoman amfiteatterin permanto oli syvällä hänen edessään, eikä hän laskeutunut sen pohjalle, mutta näki selvästi, että tässä oli äskettäin ollut vettä, sillä lätäköitä ja pikku puroja välkkyi kaikkialla.

Amfiteatterin toisella puolella, missä kallioseinämät taas lähestyivät toisiaan, oli arvatenkin äkkijyrkänne. Muutaman hetken mietittyään kapteeni luuli käsittävänsä koko tapausyhteyden. Maanalainen tie johti järvestä amfiteatteriin. Tämän suuta oli varmaan sulkenut hiekka ja multa, jota tämänkin seudun vähäisestä kasvullisuudesta aikojen kuluessa kertyy. Kun järven vesi oli syöksynyt amfiteatteriin, oli tämä luonnollinen pato pidättänyt sitä siinä jonkin aikaa, mutta kun pato lopulta murtui liian suuresta paineesta, oli koko vedenpaljous äkkiä syöksynyt laaksonpohjaa myöten mereen.

— Niin, kapteeni sanoi, nyt ymmärrän kaiken. Vaikka avasin sulkuluukun puolen päivän aikaan, vesi kuitenkin yllätti Korppikotkat vasta muutamia tunteja myöhemmin, jolloin se tuli yht'äkkiä ja kaikki samalla kertaa — nyt ymmärrän sen.

Palattuaan muun seuran luokse kapteeni kertoi huomioistaan. Myöhemmin heidän syödessään päivällistä ylätasangolla roihuavan nuotion ääressä ja kuuden mustan palvelijan tarjoillessa rouva Cliff virkkoi:

— Entä nyt, kapteeni, mihin nyt ryhdymme? Kun vaara on ohi, on minun käsittääkseni viisainta pysyä täällä kaikessa rauhassa ja odotella perämies Ryndersiä. Mutta kun ruokavarastomme ovat pienet, ei odotusaika saa tulla pitkäksi. Jos meitä olisi vieläkin vain viisi, olisimme kyllä saaneet ruokavaramme riittämään vielä muutamaksi päiväksi, mutta nyt, kun meitä on kymmenen, olemme kohta kokonaan ilman syötävää.

— Olen puhunut siitä Makan kanssa, kapteeni virkkoi, ja hän sanoo, että Cheditafan väitteen mukaan pitäisi Korppikotkien varastohuoneessa olla kaikkia mahdollisia tarveaineita. Hän ehdottaa, että hän ja muut neekerit lähtevät noutamaan sieltä mitä tarvitsemme. He ovat tottuneet sellaiseen kuljetukseen, ja kuusi miestä jaksaa kyllä kantaa niin paljon, että se riittää meille hyvin pitkäksi ajaksi. Nyt, kun ei meillä ole enää mitään pelon syytä, näyttää Maka olevan hyvin innokas johtamaan tätä retkikuntaa, ja- itse asiassa haluaisin itsekin lähteä mukaan. Mutta vaikk'ei mikään vaara uhkaakaan tätä nykyä, en mielelläni jätä teitä yksin, rouva Cliff ja neiti Markham.

— Minä puolestani, sanoi viimeksi mainittu, en tiedä mitään ihanampaa kuin tuollaiset tutkimusmatkat. Lähtisin mielelläni mukaan.

Mutta kapteeni arveli:

— Parasta on kuitenkin, että me kaikki odotamme täällä, kunnes saamme kuulla, mitä Makalla on palatessaan kerrottavaa. Ellei Rynders tule pian, lähdemme ehkä kaikkikin sinne. Mutta missä Ralph on? En pidä siitä, että hän oleskelee neekereiden parissa.

— Hän on tähystyspaikallaan, niinkuin hän sitä nimittää, vastasi Ralphin sisar, kiikaroimassa.

— Hyvä, kapteeni sanoi. Silloin lähetän miehet heti paikalla matkaan. Maka haluaa nyt lähteä, ja he voivat palata takaisin kuun valossa. Kun heillä on taakat kannettavinaan, he mielellään kulkevat yöllä. Saamme itse pitää huolta illallisestamme, ja silloin saa myöskin Ralph jotakin puuhaa.

Afrikkalaiset eivät olleet ehtineet pitkällekään, kun kallionhuipulla seisova nuorukainen huomasi heidät ja porhalsi suoraa päätä ilmoittamaan, että mustat aikoivat livistää. Saatuaan tietää, mille asialle nämä oli lähetetty, hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei ollut saanut lähteä mukaan, ja mieli synkkänä hän tallusteli takaisin tähystyspaikalleen. Sitten hän koetti keksiä etäisiä pisteitä valtamerestä näköpiirin rajoilta ja kuvitteli jaguaareja ja puumia kaukaisen vuorijonon rotkoihin.

XI.

UUSI PALLONPUOLISKO.

Kapteeni lähti järvelle. Hän tahtoi noutaa hiukan parempaa juomavettä kuin se mitä Muk viimeksi oli tuonut ja joka oli varmaan otettu jostakin matalasta lokalätäköstä. Kapteeni toivoi vähän etäämpää luolasta löytävänsä syvemmän lammikon, jossa vielä oli vettä jäljellä, ja ainakin hän voisi noutaa vettä pienestä purosta Korppikotkien laaksosta.

Samalla kapteeni tahtoi vielä kerran tarkemmin katsella tuota merkillistä laitetta, jonka avulla hän oli tullut päästäneeksi järven virtaamaan pois luolasta.

Entisen järvenpohjan pimeimpään kolkkaan tultuaan kapteeni löysi pian lammikon, jossa oli raikasta vettä. Täytettyään siitä mukanaan tuomansa peltisen astian laski hän tämän maahan ja kulki edelleen. Kun hänen silmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, hän näki, että luola teki tässä polven vasemmalle. Luolaholvi näytti myöskin olevan täällä paljon leveämpi ja kattokin korkeammalla.

Mutta hän ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota luolan mittasuhteisiin, sillä hänen silmiinsä oli alkanut häämöttää jokin suuri esine syvänteen pohjalta. Kohta hän erotti sen varsin hyvin. Se näytti olevan jonkinlainen kupera, matala torni, väriltään ympärillä olevia kallioita vaaleampi ja, sikäli kuin hän voi arvioida, noin kymmenen jalkaa korkea.

Kapteeni kulki varovaisesti eteenpäin, varoen kalliossa olevia kuoppia, ja tultuaan lähelle salaperäistä esinettä tunnusteli tätä käsin. Hän päätteli sen olevan kivestä, ja kun hän veti sormiaan sen kupeita pitkin, hän oli tuntevinaan muurattuja saumoja. Koko esine oli ilmeisesti ihmiskäsien työtä.

Kapteeni etsi taskuistaan tulitikkuja, mutta ei löytänyt ainoatakaan, ja palasi senvuoksi kiireesti takaisin kalliokamareihin noutamaan lyhtyä. Astiaa, jonka oli täyttänyt vedellä, hän ei ohikulkiessaan huomannutkaan, niin ajatuksissaan hän oli. Heillä ei ollut enempää öljyä kuin mitä lyhdyssä oli, ja he olivat säästäneet sitä aavistamattomien tarpeiden varalle. Mutta nyt kapteeni tarvitsi valoa eikä hän joutanut ajattelemaan, miten myöhemmin tultaisiin toimeen. Ja aivan pian kapteeni oli jälleen tuon maanalaisen kupukaton juurella, kädessään lyhty, joka loi laajan valokehän ympärilleen.

Hän kiersi tuon omituisen esineen ympäri, tutki sitä tarkoin joka puolelta. Se oli tavattoman huolellista tekoa ja sitä olisi voinut lähinnä verrata valtavaan kivipalloon, joka on puoliksi vajonnut maan sisään. Sen pinta oli sileä, lukuunottamatta kahta ulkonevien piikkien muodostamaa pystyä riviä. Piikit olivat kaikki parin tuuman pituisia ja jalan etäisyydellä toisistaan. Nämä yhdensuuntaiset piikkirivit olivat vastakkaisilla puolilla pallonpuolikasta ja ulottuivat sen juurelta huippuun asti. Ilmeisesti oli tarkoitus käyttää niitä jalansijoina, kun oli syytä kiivetä kupukan huipulle.

Kapteeni peräytyi pari askelta, kohotti lyhtyä ja loi tutkivan yleissilmäyksen ympäristöön. Hän saattoi nyt nähdä luolan katon, ja juuri päänsä kohdalla hän oli selvästi erottavinaan muurattuja saumoja. Luolan seinissä hän sen sijaan ei havainnut niitä lainkaan. Hän seisoi muutamia minuutteja mietteissään, ja hänen aivoissaan risteili monenmoisia kuvitelmia. Lopulta hän puheli itsekseen.

— Aivan niin, tämä luola on ihmistyötä! Olen varma siitä. Se ei ole luonnon muodostama. Minä jo ihmettelinkin, kuinka vuoren laella saattoi olla tällainen luola. Se on alkuaan ollut rotko; sen yli on sitten holvattu katto, ja syvänteen pohja on koverrettu syvemmäksi. Niin piti tehdä, jotta se voitiin täyttää vedellä, ja katto täytyi rakentaa sitä varten, jottei kukaan huomaisi täällä olevan vettä. Tänne ei saanut utelias silmä kurkistaa, siksi rakennettiin käytäväänkin väliseinä, joka on vieläkin suurimmaksi osaksi jäljellä. Tuo suuri aukko on tuohon kallioseinään syntynyt siten, että kallio on sillä kohdalla luhistunut; sehän on helppo nähdä.

Niin se on, ihmiset ovat tehneet tämän luolan ja täyttäneet sen vedellä. Ja kun vesi on ollut siksi korkealla, että on peittänyt viputangon, johon minä törmäsin, on sen myöskin pitänyt olla niin korkealla, että se on peittänyt tämän muuratun kuvun. Järvi oli aiottu peittämään ja kätkemään tätä kupua. Ja ne miehet, jotka ovat rakentaneet tämän kaiken, rakensivat myöskin sulkuluukkulaitteen, samoin vedenpinnan alle, voidakseen laskea veden pois, milloin tahtoivat tulla tämän kivikupukaton luokse, mikä se sitten lieneekään. Miten ovela piilottamiskeino! Vaikkapa joku olisikin keksinyt järven, mikä oli hyvin vähän luultavaa, ennen kuin jokin osa luolasta oli luhistunut, ei hän olisi kuitenkaan voinut ymmärtää muuta kuin että se oli tavallinen järvi. Mitä järven tyhjentämiseen tulee, eivät ketkään muut kuin salaisuuteen perehtyneet olisi osanneet tehdä sitä, jollei joku ollut kyllin hullu ottamaan jääkylmää kylpyä niinkuin minun oli pakko tehdä. Ja sittenkin olisi ollut vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että hän olisi osunut löytämään vipusimen ja ymmärtänyt käsitellä sitä oikealla tavalla. Tämä kaikki on muinaisten etelä-amerikkalaisten työtä, ja tämä kivikupu on kenties jonkun heidän kuninkaansa hautakumpu.

Samassa kapteeni kuuli ääntä ja hän kääntyi ympäri kuunnellakseen. Ralph oli huutanut häntä. Kapteeni lähti heti palaamaan ja sammutti lyhdyn. Kulkiessaan juomavesiastian ohi hän otti tämän maasta ja yhdytti varsin pian pojan, joka tuli häntä vastaan kuivaa järvenpohjaa myöten.

— Olen etsinyt teitä kaikkialta, poika selitti. Mitä te kävitte hakemassa? Lisääkö vettä? Ja otitte oikein lyhdyn mukaan löytääksenne sitä? Ja nyt te olette ollut kaukana luolan perällä? Miksi ette sanonut mitään minulle? Antakaa minun nyt ottaa lyhty, menisin tutkimusmatkalle!

Mutta kapteeni pudisti päätään.

— Eihän toki, rakas poikani, meidän on nyt riennettävä toisten luokse pitämään huolta illallisesta. Tänä iltanahan me saamme tulla toimeen omin neuvoin niinkuin tiedät.

Kun pieni seura istui illallisen jälkeen tasangolla katsellen merta ja auringonlaskua, kapteeni kertoi löydöstään.

— Ja te luulette, rouva Cliff huusi innostuneesti, että se on todellakin vanha kuningashauta?

— Ellei se ole sellainen, niin en ensinkään tiedä, mikä se voisi olla, kapteeni sanoi.

— Kuningashauta! innostui Ralph. Muumio! Hauska vanha kuvatus ja hautakirjoituksia ja maalauksia! Voi kapteeni, mennään sinne heti, ennen kuin murjaanit tulevat takaisin.

Kapteeni pudisti päätään.

— Ei hyödytä pitää niin kiirettä. Ei ole niinkään helppo asia avata sitä kupukattoa, ja tarvitsemme varmasti noiden samaisten murjaanien apua, niinkuin sinä heitä nimität, jos me yleensä laisinkaan sitä teemme.

— Jos me yleensä laisinkaan sitä teemme! matki Ralph. Minä en ikinä lähde tästä paikasta, ennen kuin olen tehnyt sen yksin, ellei kukaan muu tahdo auttaa.

Neiti Markham oli vaiti. Hän yksin koko seurasta oli tutkinut Etelä-Amerikan historiaa, eikä hän uskonut, että tämän maan muinaiset asukkaat olisivat haudanneet hallitsijoitaan kivihautoihin tai pitäneet tarpeellisena ryhtyä moisiin tavattomiin varokeinoihin heidän jäännöstensä säilyttämiseksi. Mutta hän oli sensijaan lukenut tämän maan alkukansasta muita asioita, jotka nyt saattoivat hänen silmänsä säihkymään ja sydämensä pamppailemaan, vaikkei hän sanonut mitään. Tämä oli niitä tapauksia, joissa on paras jäädä odottamaan asian kehittymistä.

— Kapteeni, Ralph huusi, mennään katsomaan sitä merkillisyyttä! Mitä se odottamisesta paranee? Edna ja rouva Cliff istuvat kyllä täällä silläaikaa kuin te ja minä käymme sitä katsomassa. Me ehdimme tänne takaisin kymmenen minuutin perästä.

— Ei, vastusteli rouva Cliff. On kyllä mahdollista, ettei meillä täällä ole mitään hätää, mutta ei minulla kuitenkaan ole suinkaan halua istua täällä, kun aurinko on juuri laskemassa ja te molemmat herrat olette poissa näkyviltä ja kuuluvilta.

— Mennään kaikki yhdessä, ehdotti Edna.

Kapteeni harkitsi tovin.

— No niin, mennään kaikki yhdessä. Koska meidän joka tapauksessa on otettava lyhty mukaan, sopii tämä aika yhtä hyvin kuin jokin muukin.

Naisten ei ollut varsin helppo kiivetä käytävän päässä olevan väliseinän yli ja kulkea luolasyvänteen epätasaista ja livettävää pohjaa pitkin, jota lyhty heikosti valaisi. Mutta miehisten seuralaistensa turvin he pääsivät lopultakin perille syvänteen sisimpään soppeen, kivikuvun juurelle.

— Eläköön! Ralph huusi. Kapteeni, te olette tehnyt saman suurtyön kuin Kolumbus! Te olette löytänyt uuden pallonpuoliskon!

— Tämä muistuttaa Afrikan suuria muurahaiskekoja, rouva Cliff sanoi, mutta on selvää, ettei tämä ole ainakaan muurahaisten työtä. Minä ajattelen, että se saattaisi olla vesikäärmeiden pesä — minusta se ei ole mahdotonta.

Edna seisoi ääneti pari minuuttia ja virkkoi sitten:

— Kapteeni, luuletteko että tämä kupera kappale oli kokonaan veden peitossa, kun järvi oli vielä paikoillaan?

— Siitä olen varma, kapteeni vastasi. Sen perusteella, mitä tiedän järven syvyydestä, olen aivan varma siitä.

— Ralph, kirkui äkkiä rouva Cliff, anna olla! Älä mene sinne! Se voisi luhistua allasi, ja kuka tietää, minne silloin vajoisit! Tule heti alas!

Mutta Ralph ei huolinut varoituksista. Hän oli kiivennyt kupukan kylkeä myöten ja seisoi jo huipulla, kun pelästynyt rouva lopetti puheensa.

— Kapteeni, huusi hän, antakaa lyhty tänne! Katson, onko täällä jonkinlaista luukkua. Älkää pelätkö, rouva Cliff, tämä on vankka kuin kallio.

Kapteeni ei antanut hänelle lyhtyä, mutta kiipesi itse lyhty kädessä vastaisella puolella olevien piikkirivien avulla kupukan huipulle, ja molemmat kumartuivat tarkastamaan sitä.

— Ahaa, kapteeni sanoi kuljettaen lyhtyä edestakaisin, aivan huippuun on sovitettu nelikulmainen kappale.

— Niin on, Ralph sanoi, ja muurilaasti on erilaista kuin pallon kupeilla.

— Ei tämä ole muurilaastia, kapteeni väitti. Minä luulen, että se on jonkinlaista pihkaa. Kas niin, pidä lyhtyä ja ole varovainen.

Kapteeni otti taskuveitsen ja alkoi sen leveällä terällä murtaa tuota liitoskohdissa olevaa ainetta.

— Se on pihkaa tai jotakin sen tapaista, hän sanoi, ja se irtautuu hyvin helposti. Tämä levy on tarkoitettu irroitettavaksi.

— Niin on varmasti, Ralph huusi, ja meidät on valittu nostamaan se! Antakaahan, kapteeni, minunkin auttaa! Minulla on myöskin veitsi. Raaputetaan sideaine pois ja nostetaan luukku syrjään, ennen kuin mustat tulevat takaisin. Jos me löydämme haudasta joitakin kuolleita ruumiita, neekerit säikähtävät kuoliaiksi, jos saavat nähdä ne.

— Hyvä, kapteeni sanoi. Olisin iloinen, jos me saisimme tämän levyn antamaan perään, mutta minä pelkään, että tarvitsemme sorkkaraudan ja lisää apua. Levy on raskas eikä siihen voi päästä mitenkään käsiksi.

— Tästä keskeltä levy ei ole kiveä, Ralph sanoi. Tässä on enemmänkin tuota pihkamaista ainetta. Pidin lyhtyä aivan sillä kohdalla enkä aluksi huomannut sitä. Kaivetaanpa tästä!

Kiven keskusta tuntui todellakin olevan päällystetty pihkalla. He kävivät sen kimppuun taskuveitsineen ja heidän muutamia minuutteja työskenneltyään tuo aine irtautui särkyen pudotessaan kahdeksi kappaleeksi, ja silloin he huomasivat, että levyssä oli maljamainen syvennys. Ja tämä syvennys oli muovailtu siten, että pieni poikkipiena kulki sen reunasta toiseen.

— Kädensija! Ralph huusi.

— Juuri niin, kapteeni sanoi. Jos on tarkoitus nostaa levy siitä, pitäisi kai minunkin kyetä siihen. Siirryhän vähän alemmaksi lyhtyinesi, jotta voin paremmin käsitellä sitä.

Kapteeni seisoi nyt kupukan huipulla, levy jalkojensa välissä, ja tarttui poikkipienaan molemmin käsin. Hän oli hyvin väkevä mies, mutta kiveä hän ei tahtonut saada liikahtamaankaan. Vihdoin se kuitenkin heltisi liitoksistaan, ja silloin hän alkoi röykyttää sitä edestakaisin kohottaen sitä samalla ylöspäin, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, että kiven saattoi nostaa. Valtavalla voimanponnistuksella hän sen silloin kohotti kokonaan ylös nelikulmaisesta aukosta, johon se oli ollut sovitettuna, ja laski sen syrjään.

Melkein samassa kurkisti Ralph lyhty kädessä aukosta sisään.

— Hei! hei! hän kirkui. Tuolla alhaalla palaa jokin! Ei — hän oikaisi nopeasti, se onkin vain oman valomme kajastetta.

XII.

PERINTÄTIETO JA LIIVIT.

Kasvot ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta punoittaen kapteeni Horn katseli jalkojensa juuressa ammottavaan aukkoon. Ja sen toisella puolen oli Ralph kyyryssä pidellen lyhtyä niin, että sen valo sattui suoraan aukosta sisään. Mutta pian, ennen kuin poika ennätti kysyä mitään, hän tunsi itseään työnnettävän hiljaa syrjään, ja hänen sisarensa, joka myöskin oli kiivennyt ylös kupukan kylkeä myöten, polvistui hänen viereensä. Edna katsoi alas syvyyteen, kohotti taas päänsä ja katsoi kapteeniin. Mutta tämä ei edes nähnyt häntä.

Alhaalta kupukan juurelta kuului rouva Cliffin kärsimätön ääni:

— Mitä siellä on? Mitä te kaikki oikein katselette? Puhukaa toki siitä minullekin!

Silmät puoliummessa haparoi Edna alas kivipallon kylkeä pitkin, ja maahan ehdittyään hän astui horjuen muutamia askeleita rouva Cliffiä kohti. Pannen molemmat kätensä ystävättären olkapäille hän kuiskasi:

— Niin oli kuin luulinkin! Siellä on kultaa! Se on Inca-hallitsijasuvun kultaa!

Ja hän vaipui tajuttomana vanhemman naisen jalkojen juureen.

Rouva Cliff ei käsittänyt, että Edna oli pyörtynyt. Hän vain seisoi liikahtamatta, toistaen itsekseen:

— Kultaa? Mitä se merkitsee?

— Mitä tämä oikeastaan voi olla? Ralph kummasteli. Se näyttää jähmettyneeltä hunajalta. Mutta eihän tämä kai ikinä ole voinut olla mehiläispesä?

Vastaamatta mitään kapteeni laskeutui polvilleen aukon partaalle. Otettuaan pojalta lyhdyn hän laski tämän aukkoon niin syvälle kuin suinkin saattoi.

— Ralph, hän sanoi käheästi kohottautuen, ota lyhty ja siirry syrjään, niin että voin liikkua. Minun täytyy peittää tämä — pois.

Tarttuen kivilevyyn hän nosti sen paikoilleen niinkuin se olisi ollut vain padankansi.

— Nyt alas! hän käski, ja lähdetään kaikki täältä pois! Neekerit voivat palata millä hetkellä tahansa.

Ralph hämmästyi aika tavalla nähdessään, että hänen sisarensa oli pyörtynyt ja ettei rouva Cliff huomannut tätä. Mutta läheisestä lätäköstä tuotu vesi auttoi Ednan virkoamaan, ja kymmenen minuutin perästä olivat kaikki jo ylätasangolla luolien edustalla.

Uusikuu pilkisti juuri esiin kallioiden yli heidän selkänsä takaa, ja molemmat naiset olivat istuutuneet maahan. Ralph teki kysymyksen toisensa perästä, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota, ja kapteeni Horn kulki kädet taskussa edestakaisin. Kasvoilla paloi kuumeenomainen puna, ja hän hengitti raskaasti. Näytti siltä kuin hän olisi kävellessään siinä silmät maahan luotuina luullut olevansa aivan yksin näiden autioiden kalliojyrkänteiden keskellä.

— Voiko joku teistä sanoa minulle, mitä tämä merkitsee? rouva Cliff tuskastui. Edna, ymmärrätkö sinä? Sanokaa pian!

— Luulen kyllä tietäväni, mitä tämä merkitsee, Edna sanoi ja hänen äänensä vapisi. Minulla oli jo aavistus kohta kun kuulin puhuttavan tuosta muuratusta säiliöstä, joka oli ollut veden peitossa, mutta en uskaltanut sanoa mitään, sillä jos otaksumani olisi toteutunut, se olisi ollut niin hämmästyttävää, niin ihmeellistä, että minun ajatukseni tuskin saattoi käsittää sitä.

— Mutta mitä se sitten on? rouva Cliff ja Ralph huusivat melkein samassa hengenvedossa.

— Tiedän tuskin, miten selittäisin sen teille, Edna sanoi, kaikki pyörii vielä päässäni. Mutta kerron teille vähän siitä, mitä olen lukenut Perun vanhasta historiasta, ja silloin te ymmärrätte, mitä mielessäni liikkuu kivikupukasta kuullessani.

Kun espanjalaiset Pizarron johdolla tulivat tähän maahan, oli heidän perimmäisenä tarkoituksenaan, niinkuin kaikki tiedämme, runsaan saaliin kokoaminen. Erityisesti he tavoittelivat niitä satumaisia aarteita, jotka olivat Perun muinaisten hallitsijain, Inca-suvun, hallussa. Tämä oli kannustimena kaikkiin niihin julmiin ja häpeällisiin tekoihin, joita vallananastajat tekivät. Incat koettivat kaikin keinoin varjella aarteitaan espanjalaisilta, ja olen lukenut eräästä perintätiedosta, jonka mukaan he laskivat kuiviin erään järven, joka otaksuttavasti sijaitsi lähellä Cuzcoa, muinaista pääkaupunkia, ja muurasivat sen pohjalle vankan säiliön, johon kätkivät kultansa. Sitten he taas johtivat veden entiselle paikalleen. Saman perintätiedon mukaan on aarteen piilopaikka yhä vielä löytymättä.

— Luuletteko siis, kapteeni keskeytti, että tuo muurattu puolipallo tuolla luolassa on sama paikka, jossa nuo Perun ruhtinaat tallettivat aarteitaan?

— En luule, että se on juuri se sama, josta olen lukenut, neiti Markham sanoi, sillä siinä tapauksessa sen pitäisi, niinkuin juuri sanoin, olla lähempänä Cuzcoa. Mutta onhan vallan hyvin voinut olla muitakin samanlaisia säilytyspaikkoja. Tämä paikka on etäällä pääkaupungista, mutta aarre säilyi täällä vain sitä varmemmin. Eihän olisi pälkähtänyt espanjalaisten päähänkään lähteä näin autiolle ja asumattomalle seudulle; eivätkä Incat säästäneet aikaa eikä vaivoja pyrkiessään kätkemään aarteensa luoksepääsemättömään paikkaan.

— Jos te olette oikeassa, kapteeni taas keskeytti, tämä kaikki on mitä hämmästyttävintä. Aarteita kivisen puolipallon sisässä — puolipallo veden peitossa — ja vesi johdettavissa pois! Ja kaikki tämä kätkettynä luolaan, jonka alkuaan on täytynyt olla umpipimeä! Mitä enemmän ajattelee, hän jatkoi aivan kiihkoissaan, sitä ihmeellisemmältä tuntuu tämä piilopaikka, olkoonpa siinä mitä tahansa.

— Te siis luulette, rouva Cliff huusi miltei kirkuen, että tuo kivinen esine on täynnä Perun ruhtinaitten rikkauksia? Niitä satumaisia kulta-aarteita, joista olemme lukeneet?

— En ymmärrä, miten voisi olla toisinkaan, Edna vastasi. Näin varmasti kultaa, kun katsoin sinne sisään.

— Niin, kapteeni sanoi, se oli kultaa, kultaa pieninä harkkoina.

— Miksi ette ottanut ylös yhtä palasta, kapteeni? Ralph kysyi. Silloin olisimme voineet olla varmoja asiasta. Jos kiviluola vain on täynnä, täytyy siellä olla kultaa tonneittain.

— En ajatellut sitä, kapteeni sanoi. En voinut ajatella... Pelkäsin, että joku tulisi.

— Sanokaa minulle nyt vielä toinen asia, rouva Cliff virkkoi. Kuka omistaa tämän kullan? Sen minä tahtoisin tietää. Kenen se on?

— Paras rouva Cliff, kapteeni pyysi, ollaan nyt vähän aikaa puhumatta tästä asiasta ja ajattelematta sitä. Me tulemme kaikki höperöiksi, jollemme suo itsellemme vähän rauhaa, eihän sitä paitsi voi enää kestää kauan, ennen kuin mustat ystävämme palaavat. Ja juuri siksi emme huoli puhua siitä. Huomenna voimme tutkia kivipalloa ja katsoa, mitä olemme löytäneet. Mutta koetetaan siihen saakka pysyä rauhallisina ja, jos mahdollista, nukkua hyvin yömme. Tämä kaikki on hyvin kummallista, mutta emme saa antaa sen tehdä meitä hupsuiksi, ennen kuin edes tiedämme, mitä se on.

Edna Markhamilla oli suuressa määrin itsehillinnän taitoa. Kivipallon avaaminen oli tosin tehnyt häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin muihin, mutta se johtui vain siitä, että hän ymmärsi — tai uskoi ymmärtävänsä — mitä löytö merkitsi. Kaikille muille se merkitsi asiaa, jota he eivät aluksi voineet käsittää. Nyt hän ymmärsi, miten terveellisiä kapteenin varoitukset olivat, eikä hän sinä iltana puhunut enää mitään tuosta muuratusta aarresäiliöstä.

Mutta rouva Cliffin ja Ralphin oli mahdoton rauhoittua. Heidän täytyi puhella, ja kun kapteeni poistui päästäkseen ottamasta osaa keskusteluun, he puhelivat keskenään.

Noin puoli tuntia tämän jälkeen huomasi ylätasangon äärellä seisova kapteeni, että kuutamoisella hiekkarannalla liikkui muutamia mustia pisteitä. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, ja kesti kauan — niin ainakin kapteenista tuntui — ennen kuin Maka ja hänen toverinsa ehtivät perille.

Neekereillä oli raskaat kantamukset selässään, ja he olivatkin iloisia saadessaan laskea taakkansa maahan.

— Hei! hei! kapteeni huusi, puhuen niinkuin samppanjahumalassa, onpa sinulla kelpo kuorma mukanasi, Maka! Mutta älä nyt vain rupea kertomaan kaikesta mitä olet nähnyt, ennen kuin olemme saaneet illallista suuhumme joka sorkka. Tiedät itse parhaiten, mitä sinulla on mukanasi; tarjoa meille nyt parhaita herkkujasi ja ota kaikki muut avuksesi illallispuuhissa! Täällä juhlitaan vallan vimmatusti tänä iltana!

— Minulla olla, Maka sanoi, joka ymmärsi englantia huomattavasti paremmin kuin puhui, — juusto, kinkku — suuri joukko tavarat. Kaikki tahtoa illallinen — hyvä illallinen!

Neekerien ryhtyessä illallispuuhiin kapteeni meni rouva Cliffin ja Ralphin luo.

— Nyt minä pyydän teiltä erästä asiaa, hän sanoi. Älkää antako näiden miesten saada tietää, että me olemme löytäneet jotakin. Se on hyvin tärkeää! Älkää ollenkaan puhuko siitä, ja jollette voi peittää iloista mielialaanne, niin antakaa heidän luulla, että olette niin riemastuneita hyvästä ruoasta ja suurista varastoista.

Illallisen jälkeen kutsuttiin Maka ja Cheditafa antamaan ilmoitustaan, mutta he olivat hyvin harvasanaisia. He olivat menneet Korppikotkien varastopaikkaan ja valinneet, mitä Maka hyväksi näki, muun muassa öljyä lyhtyyn. He olivat ottaneet mukaan niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Siinä kaikki.

Kun muut seuran jäsenet olivat menneet sisälle ja kapteeni aikoi seurata heitä, nousi Maka, joka toisten neekereiden tavoin oli ojentautunut pitkäkseen ulos ylätasangolle, makuusijaltaan ja lähestyi kapteenia virkkaen:

— Maka kertoa jotakin yksin teille. Kapteeni tulla Makan mukaan.

Kun molemmat olivat saapuneet luolakäytävään, jonne laskeva kuu loi heikkoa valoa, otti Maka povestaan paitansa alta erään vaatekappaleen.

— Katsoa tätä, hän sanoi, tämä olla Davisin.

Kapteeni otti käteensä tuon vaatekappaleen. Se osoittautui liiveiksi, jotka olivat tehdyt juovikkaasta koreanvärisestä kankaasta. Kapteeni tunsi ne heti englantilaisen Davisin liiveiksi.

— Hän kuollut, Maka sanoi koruttomasti.

Kapteeni nyökkäsi. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.

— Mistä sinä löysit nämä? hän kysyi.

— Olla kalliolla. Paljon tavarat siellä. Hujan hajan. Ei tuntea muut esineet, mutta tuntea nämä. Davisin liivit. Ei erehtyä. Ne olla hänellä koko ajan.

— Olet kelpo poika, Maka, kapteeni sanoi, puhuen niin hiljaa, etteivät naiset voineet kuulla. Mene nyt nukkumaan. Tänä yönä ei tarvita vahtia.

Kapteeni meni sisään, nouti kiväärinsä ja asettui istumaan käytävän suulle, nojaten selkäänsä kallioon. Siten hän istui koko yön eikä ummistanutkaan silmiään. Ei hän pelännyt, että kukaan tulisi ja kävisi heidän kimppuunsa; oli kuitenkin viisainta pitää kivääri käsillä.

Olisikin ollut mahdoton nukkua. Hän oli kuullut ja nähnyt liian paljon sinä päivänä.

XIII.

"MINUN!"

Koko seura istui seuraavana aamuna ulkosalla juoden lämmintä kahvia ja syöden laivakorppuja ja kinkkua. Näkyi selvästi, että sekä kapteeni että naiset olivat nukkuneet yöllä hyvin vähän. Ralph selitti, että hän oli maannut valveilla kauhean kauan ja koettanut laskea, miten monta kuutiojalkaa kultaa säiliössä pitäisi olla, jos se olisi ylhäältä alas asti täynnä tuota kallisarvoista metallia.

— Mutta, hän lisäsi, koska en tiedä, suurenko arvoinen kuutiojalka kultaa on, ja koska kukaties pian huomaamme, että vain ylinnä on ohut kultakerros ja kaikki muu on vain kuninkaallisia sääriluita, luovuin yrityksestä.

Kapteeni oli hyvin vakava — neiti Markhamin mielestä ei kultalöydön tarvinnut tehdä ihmistä aivan niin vakavaksi.

— Miksi suotta näännyttää itseään laskelmilla? kapteeni sanoi. Kohta kun suoriudun neekereistä, menemme ottamaan selvää siitä, mitä siinä haudassa tai säiliössä, tai miksi sitä nyt sanoisi, todella on. Tällä kertaa tutkimme sen tarkoin.

Kun miehet olivat lopettaneet aamiaisensa, kapteeni lähetti heidät etsimään rannikolta ajopuita. Polttopuut olivat vähissä, ja kapteeni oli iloinen keksiessään neekereille järkevää työtä, joka pidätti heitä etäällä luolasta.

Kohta heidän lähdettyään kapteeni nouti lyhdyn ja huusi Ralphille, että tämän piti tulla mukaan säiliölle.

Ylätasangolle jääneiden naisten oli mahdoton potkia tutkainta vastaan: Yrittivätpä he puhella mistä tahansa, keskustelu kietoutui alituiseen tuohon samaan "suureen asiaan" — Perun vanhojen valtiaiden kulta kiehtoi väkevästi ajatusta ja lumosi mielikuvitusta.

Vihdoinkin kuului käytävästä kiireisiä askelia. Kapteeni ja Ralph palasivat.

— Teidän kasvonne säteilevät kuin kulta, Edna sanoi. Mitä te olette löytäneet?

— Löytäneet! Ralph huusi. Edna, mehän olemmekin — — —

— Rauhoitu, Ralph, Edna pyysi. Haluan kuulla, mitä kapteenilla on kerrottavana. Kapteeni, mitä puolipallo sisältää?

— Me nousimme sen huipulle, kapteeni alkoi puhuen hyvin nopeasti, ja nostimme pois kivilevyn. Todellakaan, hyvät naiset, en usko, että säiliössä on kultaa laivalastittain. Arvatenkaan kultakerros ei ulotu huipusta pohjaan asti, mutta sen paksuutta on mahdoton tietää. Kaivoin kultaan kolon niin syvälle kuin käsivarteni ylti, enkä tavannut mitään muuta kuin tällaisia kultaharkkoja.

Luoden ympärilleen silmäyksen varmistuakseen siitä, ettei ketään neekereistä ollut lähistöllä, hän otti taskustaan kultakappaleen. Se oli suunnilleen kolmen tuuman pituinen ja tuuman paksuinen, epäsäännöllisen särmiön muotoinen esine.

— Otin niistä yhden mukaani, hän sanoi, ja ennen lähtöämme panin luukun taas paikoilleen.

— Ja onko tämä todella kultaa? Edna huudahti. Oletteko varma siitä, kapteeni?

— Yhtä varma kuin omasta päästäni. Kukapa muutoin panisikaan tuollaiseen säilöön muuta kuin kultaa; ja kuka tahansa voi nähdä, että tämä on kultaa. Katsokaahan, raaputin veitselläni tuota kohtaa. Kas kuinka se välkkyy! Voisin helposti vuolla sitä. Luulen että se on puhdasta kultaa, ilman muun metallin hiventäkään.

— Ja sitä on koko säiliön täydeltä! rouva Cliff huudahti.

— Niinkuin jo sanoin, en voi ratkaista sitä asiaa, kapteeni vastasi. Mutta jos kultaa on vielä syvemmällä kuin käsivarteni ylti ja jos kaikki on puhdasta ja sekoittamatonta metallia — niin silloin — silloin tulee hourupäiseksi yrittäessään laskea, kuinka suuri tuon kullan arvo on.

— Ja kuka kaiken tuon kullan omistaa? rouva Cliff huusi. Me olemme löytäneet sen, mutta kenen se on?

— Se on kyllä kysymys, jota sopii pohtia. Mitä te itse arvelette?

— Minä olen miettimistäni miettinyt, rouva Cliff sanoi. Se olisi tietenkin ollut turhaa vaivaa, jos löydetty aine olisikin osoittautunut messingiksi, mutta minä en mahtanut sille mitään. Ja olen tullut tällaiseen tulokseen:

Ensinnäkin on ehdottoman varmaa, ettei aarre kuulu sille kansalle, joka nyt hallitsee Perua. He ovat juuri niiden samojen espanjalaisten jälkeläisiä, joilta Inca-hallitsijasuku kätki aarteensa, ja olisi suuri vääryys ja häpeä antaa kulta heille. Silloin olisi parempi antaa sen pysyä kätkössään vieläkin muutamia vuosisatoja. Ei olisi myöskään oikein luovuttaa sitä intiaaneille, tai miksi niitä sanotaankaan, vaikka he ovatkin alkuasukkaiden jälkeläisiä, sillä se osa kansasta, joiden suonissa virtailee espanjalaisten verta, ei antaisi heidän pitää sitä hallussaan hetkeäkään, vaan rientäisi saalistamaan sen itselleen.

Ja sitäpaitsi: kuinka voisikaan jakaa moisia aarteita raa'alle villiheimolle? Se olisi noiden köyhien raukkojen varma tuho. He joisivat itsensä kuoliaiksi, ja siitä seuraisi vain kurjuutta. Maan muinaiset asukkaat olivat tavallaan miellyttäviä ja sivistyneitä ihmisiä, ja ainoa oikea ratkaisu olisi kenties se, että heidän kätkemänsä aarre joutuisi, alkukansan kadottua maan päältä, muiden miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten käsiin.

Ajatelkaahan vain, miten paljon hyvää voitaisiin tehdä sellaisilla rikkauksilla, jos ne joutuisivat oikeihin käsiin! Ajatelkaa mitä kaikkea voitaisiin tehdä Perun köyhien hyväksi, jos vain menetettäisiin oikealla tavalla! Minä sanon teille, että vastuu tästä löydöstä on yhtä suuri kuin sen arvo dollareissa. Mitä sinä, Edna, arvelet asiasta?

— Minä ajattelen näin, neiti Markham sanoi: Mikäli me voimme päättää jotakin tässä asiassa, kulta kuuluu kapteeni Hornille. Hän sen löysi ja hänen se on.

— Kaikkiko? Ralph huudahti.

— Niin, sanoi sisar päättävästi, kaikki, ainakin meidän puolestamme. Mitä hän näkee hyväksi tehdä sillä, se on hänen yksityisasiansa, ja saakoonpa hän jok'ainoan kultaharkon tahi vain palkinnon Perun hallitukselta, hänellä on oikeus menetellä sen suhteen aivan niinkuin häntä haluttaa.

— Mutta rakas Edna, minä hämmästyn kuullessani teidän puhuvan Perun hallituksesta, rouva Cliff kiihtyi. Olisi suorastaan rikos luovuttaa aarre sille tai edes ilmoittaa sille löydöstä.

— Mitä mieltä olette te, kapteeni? Edna kysyi.

— Yhdyn täydellisesti teidän käsitykseenne, neiti Markham, puhuteltu vastasi. Aarre on minun. Minä sen löysin, ja minun asiani on päättää, miten sen suhteen menetellään.

— Ei, kiitoksia paljon! Ralph huusi, kasvot hyvin punaisina. Saatte yksinänne olla sitä mieltä. Me kaikki olemme asianosaisia, eikä ole oikein, että yksi meistä saa kaiken.

— En minäkään, rouva Cliff sanoi, ole varma siitä, että kapteenilla yksinään on täysi määräämisvalta aarteen suhteen. Jokaisella meistä pitäisi olla yksi ääni.

— Rouva Cliff, neiti Markham ja Ralph, kapteeni sanoi, minulla on sanottavana teille muutamia sanoja, ja ne täytyy sanoa pian, sillä minä näen, että neekerit ovat pian täällä. Kivisäiliössä oleva aarre on minun. Kaikki tuo kulta on aivan yhtä paljon minun kuin jos olisin kaivanut sen Kalifornian vuorista. Emme puhu enempää siitä asiasta. Erikoisesti tahdon sanoa, että saattaa tuntua hyvin itsekkäältä se, että minä esitän vaatimuksia koko aarteeseen nähden, mutta vakuutan teille, että se on ainoa mahdollinen ratkaisu. Minä tiedän, että te kaikki myönnätte sen, kun olen tehnyt teille selkoa suunnitelmistani ja te näette asiat oikeassa valossa. Minun aikomukseni oli tehdä vaatimuksia koko aarteen suhteen, jos osoittautuisi, että aarre oli olemassa; sen päätöksen tein viime yönä. Ja minua ilahduttaa suuresti, että neiti Markham lausui käsityksensä minun oikeudestani, ennen kuin itse ennätin tuoda sitä julki. Nyt ennätän vielä virkkaa pari sanaa.

Jos syntyisi keskustelua tämän kullan omistusoikeudesta sekä tavasta, miten se pitäisi jakaa, olisi seurauksena riita — kukaties verenvuodatus. Nyt ovat neekerit tulossa, ja kaksi heistä ymmärtää englantia. Venekuntaan kuului kahdeksan miestä, jotka voivat palata milloin tahansa. Sitten meillä on molemmat Cap-Cod-miehet, jotka lähtivät ensimmäisinä; he ovat voineet kulkea vuorten yli, ja heidän toimestaan voi saapua apua maitse. Davisista tiedän, ettei hän palaa milloinkaan. Makalla oli mukanaan epäämätön todistus siitä, että Korppikotkat ovat hänet murhanneet. Nyt te ymmärrätte, mihin minä pyrin. Tämä aarre on minun. Ja minä pidän kiinni oikeudestani. Eikä täällä puhuta siitä, miten sen suhteen on meneteltävä. Minä tulen harkitsemaan, mikä on oikein, ja sitten toimimaan omantuntoni mukaan, eikä yhdelläkään ihmisellä tule olemaan mitään sanomista siihen. Tällaisessa tapauksessa täytyy yhden olla päänä, ja se pää olen minä.

Kapteeni oli puhunut nopeasti ja hyvin vakavana, mutta nyt hän jatkoi puhettaan hiukan muuttuneessa sävyssä, käsi Ralphin olalla:

— Älä pelkää, poikaseni, että sinä tai sisaresi tai rouva Cliff jäisi osattomaksi. Jos meitä olisikin vain neljä, sujuisi kaikki mainiosti, mutta jos tulee puhe jaosta, on jakajia kenties kokonainen joukko ja millainen joukko! Siis — ei sanaakaan niin, että nuo miehet voivat kuulla sen! Kas niin Maka, siinäpä oikein kelpo halko! Se riittää hyvän aikaa.

Neekeri nytkäytti olkapäitään.

— Ei toivoa sitä, hän sanoi. Toivoa herra Rynders tulla pian. Ei tahtoa tehdä monta tulia.

Kapteeni lähti pois Ralphin tavalliselle tähystyspaikalle. Hän ei kyennyt itselleen selittämään kummallista ja luonnotonta tunnetilaansa. Hänenhän olisi pitänyt olla hyvin onnellinen tehtyään niin suuriarvoisen aarrelöydön. Mutta hän tunsi päinvastoin masennusta; hänen mielensä oli täynnä ahdistusta ja levottomuutta.

Yhtenä syynä tähän mielialaan oli tieto Davisin kuolemasta. Hän oli jo luullut Davisin kuolleen, koska tämä ei palannut, mutta nyt, kun luulo oli muuttunut varmuudeksi, oli hänen hämmästyksensä yhtä suuri kuin jos aavistus ei olisi käväissytkään hänen mielessään. Hän oli pitänyt englantilaisesta enemmän kuin kenestäkään muusta miehestään; ja nyt kapteeni olisi ilomielin nähnyt hänet mukana. Cap-Codin miehet olivat palvelleet hänen laivassaan vain lyhyen ajan, ja hän tunsi heitä vähän. Muuten oli luultavaa, että hekin olivat kuolleet, sillä he eivät olleet ottaneet mukaansa laisinkaan ruokavaroja.

Mutta kun hän ryhtyi todenteolla erittelemään tunteitaan, minkä hän teki luonteensa mukaan lahjomattoman rehellisesti, hän pääsi selville siitä, mikä oli varsinainen syy hänen levottomuuteensa. Itse asiassa hän pelkäsi Ryndersin ja hänen miestensä paluuta.

Tämä tunne vaivasi häntä. Hän tunsi sen arvottomuuden. Hänenhän täytyi odottaa perämiestään palaavaksi, sillä haaksirikkoisethan eivät voineet toivoa apua miltään muulta taholta, ja ellei apua tulisi ennen Korppikotkien elintarvevarastojen tyhjentymistä, he kaikki todennäköisesti menehtyisivät. Ja olihan kultaa riittävästi heille kaikillekin.

Mutta huolimatta tästä järkevästä solmusta, johon ajatusketju päättyi, kapteeni pelkäsi kuitenkin Ryndersin ja hänen miestensä paluuta.

— Ja jos he tulevat takaisin, hän puheli itsekseen, saavat he varmasti vihiä kullasta, sillä mahdotonhan on estää heitä menemästä luolaan, ja jos he saavat siitä vihiä, se on siitä hetkestä heidän kultansa eikä minun. Tunnenhan minä ihmisluonteen!

XIV.

MITÄ PUUPINO KERTOI.

Oli kulunut neljä päivää, eikä mitään ollut tapahtunut. Haaksirikkoisilla valkoihoisilla oli miellyttävä leiripaikkansa kallioiden keskellä, yllinkyllin yksinkertaista ruokaa, kuusi palvelijaa ja ihana ilmasto. Yhtäkaikki he olivat levottomia ja kärsimättömiä. Kaikki ikävöivät vain poispääsyä. Kolme heistä odotti Ryndersiä, mutta neljäs toivoi heidän voivan lähteä leiristä ennen kuin perämies palaisi.

Miten he voisivat tehdä sen ja samalla ottaa mukaan Incain aarteen? siinä oli pulmallinen kysymys, jota kapteeni pohti yöt päivät. Lopulta hän johtui ajattelemaan Korppikotkien alusta. Hän muisti Makan sanoneen, että ruokatavarat haettiin purrella, ja oli syytä uskoa, että kun nuo tunnottomat roistot lähtivät rosvoretkilleen, he kulkivat meritse. Joka päivä hän oli aikonut itse mennä tarkastelemaan Korppikotkien asuinpaikkaa ja sen ympäristöä, mutta häntä oli peloittanut ajatus, että Rynders voisi palata hänen poissaollessaan, ja kapteenin itsensä oli kaikin mokomin oltava ottamassa häntä vastaan.

Ajatus veneestä sai kapteenin kuitenkin luopumaan epäröinnistään, ja varhain aamulla hän lähti Cheditafan ja kahden muun neekerin seurassa rantaa pitkin Korppikotkien entistä majapaikkaa kohti. Siellä näkyi kaikkialla selviä merkkejä äskeisestä tuhotulvasta. Kallionkoloissa ja hietakumpareiden kupeilla näkyi kaikenlaista Korppikotkien leiriltä huuhtoutunutta rojua; lautoja heidän majojensa salvoksista, vaateriekaleita ja keittoastioita. Ja toisin paikoin näkyi osittain lentohiekkaan hautautuneita Korppikotkien ruumiita, jotka kuiva ilma ja paahtava aurinko oli käpertänyt kokoon — kamala näky.

Mutta minkäänlaista alusta ei tavattu.

— Ylhäällä tuolla, Cheditafa sanoi. He piilottaa pursi hyvin. Tulla mukana, kapteeni!

Mustaa opastaan seuraten kapteeni kulki pienen mereen pistävän kallioniemekkeen ympäri, ja sen takaa hän löysi merenpoukaman, jossa Korppikotkien alus oli hyvin piilotettuna. Se oli pienenlainen pursi, johon oli kuulunut puomipurje ja joka kenties kantoi parikymmentä tonnia. Mutta katsellessaan tuota alusta kapteeni joutui masennuksiin: siinä ei ollut mastoa eikä purjetta, ja se oli liian kömpelö soutuveneeksi.

Matalassa vedessä kahlaten — luode oli juuri alkanut — kapteeni kiipesi alukseen. Kansi oli tyhjä. Ei jälkeäkään mastoista eikä purjeista. Ja kun hän Cheditafan avulla oli saanut murretuksi auki luukut ja laskeutunut pieneen kajuuttaan, hän näki, että aluksesta oli ryöstetty kaikki, mikä suinkin irti lähti. Ja tultuaan takaisin kannelle hän huomasi, että yksinpä peräsinkin oli irroitettu ja kuljetettu pois.

Cheditafa ei osannut mitenkään selittää asiaa, mutta kapteeni luuli kumminkin ymmärtävänsä, miksi alus oli riistetty näin puti puhtaaksi. Korppikotkien johtaja ei voinut luottaa miehiinsä, hän arveli itsekseen, ja piti sen vuoksi huolta siitä, etteivät nämä päässeet karkaamaan eikä lähtemään millekään retkelle omin päinsä. Luultavasti oli masto ja purjeet kuljetettu leiripaikalle, josta oli mahdoton viedä niitä pois johtajan tietämättä.

Kun hän ilmoitti neekerille ajatuksensa, tämä sanoi, että kohta kun oli tultu kotiin joltakin retkeltä, olivat hän ja hänen toverinsa aina saaneet kantaa leiriin mastot, purjeet ja joukon muita esineitä. Mutta vesivyöry oli varmaan huuhdellut mereen jokaisen puukappaleen ja purjekangaspalasen, sillä jos ne olisivat jääneet pienen puron reunalle, olisi kapteeni kyllä löytänyt ne.

Tämä oli kova isku kapteeni Hornille. Jos Korppikotkien alus olisi ollut merikelpoinen, kaikki olisi järjestynyt aivan yksinkertaisesti ja vaivattomasti. Hän olisi voinut ottaa alukseen sekä väkensä että myöskin suuren osan aarteesta, ja hän olisi voinut purjehtia tiehensä vapaana kuin taivaan lintu, tarvitsematta välittää Ryndersin ja hänen miestensä paluusta. Jollekin näkyvälle kohdalle lähelle rantaa olisi vain pystytetty paalu ja siihen olisi sidottu kirje, joka olisi ilmoittanut perämiehelle, että he olivat itse auttaneet itseään.

Mutta ei kannattanut ajatellakaan lähtemistä matkaan tällä aluksella. Nykyisessä tilassaan se oli ehdottomasti käyttökelvoton.

Kapteenin harkitessa asiaa oli Cheditafa kuljeskellut pitkin rantaa ympäristöä tarkastellen. Hetken päästä hän palasi molempien muiden neekereiden seuraamana juosten kapteenin luo.

— Tuolla toinen vene, Cheditafa huusi äänenkuulumiin tultuaan, toinen vene, huonompi. Ei hyvä. Sillä voida keittää — ei kelvata muuhun.

Kapteeni seurasi Cheditafaa pienen puron yli ja näki noin sadan kyynärän päässä rannalta matalaa hiekkavallia vasten pystytettyinä joukon pieniksi pilkottuja puita, jotka selvästikin olivat aiotut polttopuiksi, niinkuin Cheditafa oli ilmoittanut. Oli myöskin helppo nähdä, että nämä puunkappaleet olivat peräisin veneestä, ehkä maihin ajautuneesta hylystä.

Kapteeni meni puupinon ääreen ja otti käteensä pari palasta. Kun hän piti kädessään laudankappaletta, joka oli runsaasti jalan pituinen, syttyi kummallinen välke hänen silmiinsä, ja hän hengitti kiivaasti. Samassa hän otti kasasta useampia pirstaleita ja tutki niitä tarkoin. Sitten hän kääntyi selin, ja puu hänen kädestään putosi maahan.

— Cheditafa, hän sanoi käheällä äänellä, tämä on yksi "Castorin" veneistä. Tämä on se vene, jolla Rynders miehineen lähti matkaan.

Neekeri katsoi kapteeniin ja näytti säikähtävän hänen ilmettään. Aluksi hän ei puhunut mitään, mutta sitten kysyi värisevällä äänellä:

— Missä kaikki ne nyt?

Kapteeni pudisti päätään, mutta ei vastannut.

Nämä veneenpirstaleet kertoivat hänelle tarinan, joka vähitellen selvisi selvenemistään hänelle ja jonka hän uskoi yhtä varmasti kuin jos Rynders itse olisi kertonut sen. Laivavene ja sen kahdeksanhenkinen miehistö ei ollut päässyt milloinkaan pitemmälle kuin tämän pienen puron suulle. Kapteeni ei uskonut myrskyn pakottaneen miehiä laskemaan rantaan. Ilma oli ollut heidän lähdöstään saakka tasainen ja tyyni.

Luultavasti he olivat nähneet joitakuita Korppikotkia, ja tämä huomio oli houkutellut heidät rantaan. Hehän olivat lähteneet pyytämään apua lähimmäisiltään, ja täältä he olivat luulleet sitä saavansa ja soutaneet sen tähden pieneen merenlahteen. Samantekevää muuten, millä tavalla he tulivat rantaan — Korppikotkat eivät olisi ikinä antaneet heidän jatkaa matkaansa ja päästä lörpöttelemään heistä ja heidän olinpaikastaan. Ja melkein aseettomina ollen merimiesten täytyi helposti joutua Korppikotkien uhreiksi.

Ei ollut epätodennäköistä, että miehet oli takaapäin ammuttu, ennen kuin he olivat ennättäneet päästä edes puheisiin niiden julmien roistojen kanssa, joilta he olivat tulleet pyytämään apua. Sillä jos he olisivat puhelleet keskenään, olisi Rynders kertonut onnettomuustovereistaan, jotka olivat jääneet vähän pohjoisempaan, ja nämä olisivat silloin hyvin pian saaneet rosvot vieraikseen. Oli myös helposti selitettävissä, että vene oli hakattu pirstaleiksi: Korppikotkien johtaja ei tahtonut antaa väelleen mitään pakenemistilaisuutta.

Sydän lyijynraskaana kapteeni kääntyi katsomaan mustia seuralaisiaan. Nämä istuivat kaikki hiekalla vakavasti keskustellen ja kohotellen käsiään, yksi tai useampia sormia ojennettuina, ikäänkuin olisivat laskeneet. Cheditafa astui esiin.

— Milloin kaikki teidän miehet lähteä teidän luota? hän kysyi.

Kapteeni mietti tovin ja sanoi sitten:

— Noin kaksi viikkoa sitten.

— Oikein, oikein! neekeri huusi nyökäten vilkkaasti päätään. Me juuri puhua siitä. Me laskea päivät. Olla juuri kymmenen päivää ja kolme päivää, Korppikotkat mennä pois ja jättää meidät yksin ylös kallionkolossa. Ei tikapuita. Me kuulla pom, pom, pom! Pyssyt ampua pitkän ajan. Kun he tulla takaisin, melkein pimeä, he tahtoa heti illallista. He syödä ja puhua koko ajan ammuttuja haikaloja. Ampua monta haita, heittää ne veteen. Hait olla vedessä jo ennen kuin niitä ampua...! Silloin me sanoa: Korppikotkat ei ampua haikaloja; ja nyt me sanoa —

Kapteeni kääntyi poispäin; hän ei halunnut kuulla enempää. Oli mahdoton torjua sitä uskoa, että Rynders ja kaikki hänen miehensä oli ammuttu ja ryöstetty, jos heillä oli jotakin ottamisen arvoista. Sitten heidän ruumiinsa oli viety merelle, luultavasti heidän omalla veneellään ja heitetty syvyyteen.

Tällä kauhealla paikalla ei ollut enää mitään, mikä olisi herättänyt kapteenin harrastusta, ja neekereille huudettuaan hän lähti paluumatkalle.

Kalliohuoneille palattaessa oli illallinen valmis. Sinä iltana ei kapteeni puhunut muille mitään tärkeistä löydöistä, joita oli tehnyt. Hän tyytyi vain ylimalkaisin sanoin selittämään, että maanalaisen järven vesi oli mereen vyöryessään täydellisesti tuhonnut Korppikotkat ja heidän leiripaikkansa.

XV.

AVIOLIITTOSUUNNITELMIA JA TESTAMENTTI.

Kapteeni nousi seuraavana aamuna valmis suunnitelma mielessään, ja hän oli nyt valmis kertomaan molemmille naisille ja Ralphille sekä siitä, mitä hän oli saanut selville että myöskin siitä, mitä hän aikoi tehdä. Uutinen Ryndersin ja hänen miestensä varmasta kohtalosta kauhistutti kuulijoita, eivätkä kapteenin suunnitelmatkaan juuri parantaneet mielialaa.

— Niinkuin kyllä ymmärrätte, hän sanoi, ei meillä täällä ole enää mitään odotettavaa. Että joku ohikulkeva alus noutaisi meidät — siitä ei ole mitään tietoa. Me olemme jo ennen keskustelleet siitä asiasta. Emme voi myöskään lähteä sisämaahan päin, sillä muutamia meistä menehtyisi matkalla. Ja mitä tuohon pieneen veneeseen tulee, emme me kaikki voi lähteä merelle sillä. Minun itseni täytyy ottaa vene ja lähteä etsimään apua.

— Ja jättää meidät tänne! rouva Cliff huudahti. Kuinka se voi johtua mieleennekään, kapteeni? Pysytään kaikki ainakin yhdessä, tapahtukoon sitten mitä tahansa!

— Ei se käy! Minun on lähdettävä, koska minä olen ainoa merimies teidän joukossanne, ja mukaani otan neljä neekeriä. En pelkää mitään vaaraa, ellei meidän ole pakko pyrkiä maihin tyrskyiselle rannikolle. Mutta mustathan uivat kaikki kuin kalat, ja itse kyllä tulen toimeen vedessä. Purjehdin alaspäin rannikkoa pitkin, kunnes saavun johonkin satamaan. Sitten hankin jonkinlaisen aluksen ja tulen noutamaan teitä. Jätän teidän luoksenne kaksi neekeriä — Cheditafan, joka tuntuu olevan erittäin kunnioitettava vanha vekkuli, ja Mukin, joka ymmärtää koko joukon siitä, mitä hänelle sanotaan, vaikkei osaakaan puhua kanssanne. Hän on tosin vähän arka, mutta tuntuu olevan hiljainen ja sävyisä ja altis tekemään kaiken, mitä käsketään tekemään. Luulisinpa, että hän on hyväntahtoisin noista neljästä rumahisesta — luvallanne sanoen. Kolme muuta otan mukaani sekä Makan johtajaksi ja tulkiksi. Jos myrsky veisikin minut rannalle, voin kyllä selviytyä tyrskyistä ja pelastua maihin, mutta en voi ottaa vastuulleni jonkun toisen pelastumista. Jos onnettomuus sattuisi, saisimme jatkaa matkaa jalan rannikkoa pitkin.

— Mutta ajatelkaa, jos te kohtaisitte joitakin Korppikotkia? Ralph huudahti.

— Siitä ei pelkoa. Luulen, ettei mitään sellaista roistojoukkoa ole enää tällä pallonpuoliskolla. Kohta kun vain saan veneen kuntoon ja maston sekä purjeen paikoilleen, otan ruokavaroja veneeseen ja lähden matkaan. Tietenkin minun on äärettömän vaikea jättää kaikki teidät tänne, mutta muuta neuvoa ei ole, ja luulen, ettei teillä ole vähäisintäkään pelon aihetta. Tuonnempana, Ralph, saamme sopia siitä, mitä jää sinun tehtäväksesi. Mutta nyt on vene saatava pian kuntoon, ja minä aloitan työni jo tänään. Otan myös muutamia neekereitä mukaani ja käyn noutamassa lisää ruokavaroja Korppikotkien leiriltä.

— Voi, saanko tulla mukaan, Ralph huudahti. On suorastaan eläinrääkkäystä, että minun täytyy aina maleksia tällä samalla paikalla. Koskaan en saa tulla mukaan minnekään enkä koskaan saa tehdä mitään.

Mutta kapteeni pudisti päätään.

— On ikävää, poikani, hän sanoi, että minun on niin usein evättävä pyyntösi, mutta sitä ei voi auttaa. Kun minä nyt purjehdin pois, tulen asettamaan suoranaiseksi ehdoksi, ettet sinä milloinkaan jätä sisartasi etkä rouva Cliffiä, enkä minä halua, että nytkään totuttelisit toisiin tapoihin.

Puoli tuntia myöhemmin, kapteenin ja neekereiden lähdettyä matkaan, Ralph tuli sisarensa luokse ja asettui istumaan tämän viereen.

— Tiedätkö, hän sanoi, mitä pidän kapteeni Hornista? Hän on mielestäni rohkea ja kelpo mies, eikä hän ole koskaan neuvoton, mutta joka tapauksessa hän on minusta hirmuinen tyranni. Hän tekee, niinkuin häntä itseään haluttaa ja pakottaa muut ihmiset tekemään mitä hän tahtoo, eikä hän keneltäkään kysy tämän omaa mielipidettä.

— Rakas Ralph, Edna sanoi, jospa tietäisit, miten iloinen olen siitä, että meillä on juuri hänenlaisensa mies huoltajanamme, et ajattelisi noin. Juuri "tyrannia", itsevaltiasta tarvitaankin meidän asemassamme, edellyttäen, että tyrannimme tietää, mitä on tehtävä. Ja minä luulen kapteeni Hornin tietävän.

— Voi miten tuollainen puhe on naisväen tapaista Ralph sanoi. Olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennakolta.

Iltapäivällä ja seuraavana aamuna oli koko leiri uutterassa työssä, kaikki avustivat kykynsä mukaan kapteenia lähtövalmistuksissa. Yksinpä Ralphistakin oli hyötyä. Vene varustettiin ruokavaroilla pitkää matkaa varten, vaikka kapteeni toivoikin sen supistuvan lyhyeksi. Ja puolenpäivän aikaan hän ilmoitti lähtevänsä matkalle vielä samana iltapäivänä.

— Ennättää tulla vuoksen aika, ja silloin voin paremmin pysytellä loitolla rannikolta kuin vuoksen juuri noustessa.

— Tuo, mitä nyt sanotte, ilahduttaa meitä suuresti, jos vain saisimme tulla mukaan, rouva Cliff sanoi. Mutta minusta tuntuu, että meidän jättämisemme tänne merkitsee kuolemantuomiota meille kaikille. Te hukutte ehkä merellä, ja me kuolemme täällä maalla hirveän kuoleman.

— Miksi ihmeessä me kuolisimme? Edna huudahti. Kun Ralph ja kaksi suurta miestä on meitä puolustamassa, voimme vallan hyvin ja turvallisina jäädä tänne. Enkä ajattele hetkeäkään, että kapteenia kohtaisi jokin onnettomuus. Hän tietää liian hyvin, kuinka venettä on hoidettava.

— En pidä siitä, en todellakaan pidä siitä! rouva Cliff huudahti. En minä aavistele onnettomuuksia sen enempää kuin muutkaan ihmiset, mutta järkemme sanoo meille, että onnettomuuksia saattaa hyvinkin tulla, ja totta kai meidän on silloin varustauduttava niitä kohtaamaan. Te kyllä varmaan hoidatte venettä oivallisesti, kapteeni, mutta jos tapahtuisi, että te ette milloinkaan palaisi tai että siihen menisi hyvin kauan, mikä silloin tulisi meille neuvoksi? Sikäli kuin tunnen meitä ja erilaisia luonteitamme, me olisimme kaikki varmaan eri mieltä, jos jotakin odottamatonta tapahtuisi. Niin kauan kuin te olette luonamme, käsitän, että aina tehdään oikein, huolimatta siitä mitä tapahtuu. Mutta kun te olette poissa — — —

Nyt astui Maka esiin pyytäen saada puhutella kapteenia. Ja koska neekerin tapana ei ollut ilman pakottavaa aihetta sekaantua keskusteluun, seurasi kapteeni häntä syrjään. Ja hän huomasi hämmästyksekseen, että vaikka hän oli lopettanut keskustelun toisen henkilön kanssa keskustellakseen toisen kanssa, oli keskustelunaihe aivan sama.

— Kapteeni, Maka sanoi, kun te purjehtia pois, kuka olla esimies?

Kapteeni rypisti otsaansa.

— Miksi kysyt sitä? On kai samantekevää, kuka antaa sinulle käskyjä, kun minä olen poissa?

Maka pudisti päätään.

— Suuri ero! Cheditafa ei tahtoa poika esimiehenä. Hän pyytää minä sanoa teille, että jos poika olla esimies, hän ei jäädä tänne. Hän tahtoa lähteä teidän kanssa.

— Sano Cheditafalle terveiset, kapteeni virkkoi nopeasti, että jos minä tahdon hänen jäävän tänne, niin hän jää, ja jos minä tahdon, että hän tulee mukaan, niin hän tulee. Hänellä ei ole mitään määräämisvaltaa sellaisiin asioihin nähden. Se oli Cheditafa, se! Mitä sinä itse sanot?

— Pitää pojasta, Maka sanoi. Mutta ei esimieheksi.

Kapteeni oli tovin vaiti. Tämä oli todellakin kysymys, joka täytyi ratkaista. Jos hän olisi saattanut toimia niinkuin itse piti parhaimpana, hän olisi ratkaissut sen tuossa tuokiossa.

— Kapteeni suuri mies. Hän tietää kaikki, Maka sanoi. Mutta kun kapteeni purjehtia pois, poika luulla, hän suuri mies. Poika ei tietää mitään. Parempi olla, jos nainen esimies.

Asia alkoi tuntua kapteenista huvittavalta.

— Mikä nainen? hän kysyi.

— Minä sanoa vanha; Cheditafa nuori.

Kapteeni ei yleensä ollut halukas keskustelemaan yksityisistä asioistaan kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin Makan kaltaisen henkilön, mutta olosuhteet olivat nyt poikkeukselliset, ja häntä huvitti hiukan kuulustella miehiä, jotka hän aikoi jättää tänne.

— Mistä johtuu, että sinä ja Cheditafa ajattelette niin? hän kysyi.

— Minä luulen, vanha tietää enempi, neekeri vastasi.

Mutta Cheditafa uskoa, vaimo tulla paras esimies, kun kapteeni olla poissa, ja nuori tulla parempi vaimo.

— Te häpeämättömät mustat tolvanat! kapteeni suuttui astuen askelen Makaa kohti, joka loikkasi pari kyynärää taaksepäin. Kuinka voi johtua mieleennekään puhua sellaista minusta ja neiti Markhamista? Kyllä minä —!

Mutta hän hillitsi mielensä. Liian suorasukainen menettely ei ollut tällä kertaa paikallaan.

— Cheditafan täytyy olla hyvin suuri nauta, hän sanoi rauhallisemmin. Luuleeko hän, että minä voin tehdä jonkun ihmisen vaimokseni vain siksi, että te molemmat saisitte itsellenne niinsanotun esimiehen?

— Oh, Cheditafa tietää, Maka sanoi pysytellen yhä etäällä kapteenista, hän tietää monet, monet asiat, mutta hän pelätä tulla itse ja kertoa sitä.

— Sen kyllä hyvin arvaan, kapteeni sanoi, ja minua vain ihmetyttää se, että et sinäkin pelkää.

— Juu, minä pelätä, minä pelätä! Maka vakuutti, minä olla sisällä ihan kalpea... Mutta kapteeni saada määrätä, kuka olla esimies, ennen kuin purjehtia pois. Muuten kaikki hullusti, kukaan ei kuunnella ketään. Sitten ehkä miehet tulla alas vuorelta tai ehkä miehet tulla veneessä, ja sanoa: "Ketä te kaikki olla? Ketä te totella?" Niin he sanoa, he eivät totella ketään muuta kuin itseänsä. Silloin valkoiset hyvin luultavaa tulla surmatuiksi vaatteita ja rahoja tähden. Ja Cheditafa ja minä — he viedä meidät jonnekin, tehdä meidät orjia. Mutta jos me sanoa: "Tuo nainen suuren kapteeni Hornin rouva, kaikki nämä esineet ja ihmiset olla suuren kapteenin! Hä!" Ne miehet sormet irti — niiden koivet vavista! Kaikki tuntea suuri kapteeni Horn.

Kapteeni ei voinut olla nauramatta.

— Minä luulen, että sinä olet yhtä suuri hullu kuin Cheditafa, hän sanoi. Käsität kai, ettei nainen tule minun vaimokseni vielä senvuoksi, että nimitän häntä siksi.

— Ei tarkoittaa niin! Maka huudahti. Cheditafa ei tarkoittaa niin! Hän tehdä kaikki oikein. Hän pappi kotona omassa maassa. Hän vihkiä ihmiset. Hän vihkiä teidät, ennen kuin te lähteä, ihan oikein. Hän puhua siitä melkein koko yön, mutta ei uskaltaa tulla ja sanoa kapteenille.

Kapteeni ei voinut olla nauramatta mielettömälle ehdotukselle, vaikka hänen tekikin mieli suuttua. Mutta ennen kuin hän ennätti vastata mitään Makalle, rouva Cliff lähestyi.

— Saatte antaa minulle anteeksi, kapteeni, mutta aika on todellakin kovin täpärällä, ja minulla on teille hyvin paljon puhuttavaa. Jos olette jo lopettanut leikinlaskunne neekerin kanssa, olisin kiitollinen, jos tahtoisitte kuunnella minua.

— Te saatte myös nauraa, kapteeni sanoi, kun kuulette mitä hän sanoi minulle.

Hän kertoi muutamin sanoin, mitä Maka oli ehdottanut

Mutta sen sijaan, että rouva Cliff olisi nauranut, hän tuijotti kapteeniin hämmästyneenä.

— Näen, että olen peräti ällistyttänyt teidät, kapteeni sanoi, mutta teidän täytyy muistaa, että se on vain tietämättömän pakanaraukan keksintö. Olkaa kiltti älkääkä mainitko siitä mitään, kaikkein vähimmin neiti Markhamille!

— Vai en saa mainita siitä mitään! Kunpa minulla olisi tuhat kieltä huutaakseni sen julki! rouva Cliff huusi. Kapteeni, luuletteko todella, että tuo musta Cheddy on pappi tai pappia vastaava henkilö kotimaassaan? Siinä tapauksessa hänen pitäisi todellakin vihkiä teidät ja Edna.

Kapteeni rypisti otsaansa harmistuneen ja kärsimättömän näköisenä.

— Minä voisin vielä antaa anteeksi tuolle neekeripoloiselle, hyvä rouva, hänen hullun ehdotuksensa, mutta minun täytyy tunnustaa, että en odottanut teiltä mitään sellaista. Luuletteko te minun vaikka meillä olisi luonamme piispa, antavan vihkiä itseni jonkun naisen kanssa vain tehdäkseni tämän, niinkuin neekerit sanovat, seurueen "esimieheksi".

Nyt oli rouva Cliffin vuoro menettää kärsivällisyytensä.

— Esimiesjuttu ei merkitse paljonkaan, hän sanoi, vaikka tietenkin jonkun täytyy ottaa vastuu, kun te olette poissa, ja juuri tämän asian vuoksi tulin puhumaan kanssanne. Mutta kun nyt kuulen, mitä tuo värillinen mies on sanonut, tahdon puhua kanssanne jostakin paljon tärkeämmästä, jota olen jo kauan miettinyt. Ennen kuin jatkan, toivon teidän vastaavan tähän kysymykseen: jos onnettomuus kohtaa teidät merellä ettekä te palaa koskaan takaisin, miten käy silloin aarteen? Se on nyt teidän, niinkuin hyvin selvästi annoitte meidän ymmärtää, mutta kenen omaksi se joutuu, jos te kuolette? Tällainen puhe saattaa kyllä minun suussani tuntua hyvin itsekkäältä ja laskelmalliselta, varsinkin kun te juuri olette lähdössä sellaiselle retkellä kuin tämä, mutta minun luonteeni on käytännöllinen, ja mieheni kuolemasta saakka minun on täytynyt katsella asioita liikeasioina. Oletteko harkinnut kysymystä?

— Olen kyllä. Ja hyvin vakavasti.

— Samoin minä. Miten on Ednan laita, sitä en tiedä, sillä hän ei ole sanonut mitään minulle. Mehän emme ole sukulaisia, eikä meillä ole siinä mielessä mitään vaatimuksia teihin. Mutta koska me nyt olemme kaikki kärsineet ja ponnistelleet ja voittaneet vaarat yhdessä, tuntuu minusta todellakin, että myöskin meidän pitäisi, ainakin jossakin määrin, olla osallisena aarteen tuottamiin etuihin.

— Rouva Cliff, kapteeni sanoi puhuen hyvin vakavasti, teidän ei tarvitse sanoa siitä asiasta enempää. Olen ottanut aarteen haltuuni ja aion myöskin pitää sen hallussani, voidakseni järjestää asian niinkuin itse parhaaksi näen ja välttääkseni kiusallisia riitoja. Mutta en hetkeäkään ajatellut pitää koko aarretta omanani. Tarkoitukseni juuri on pitää huolta siitä, että jokainen, joka on ollut mukana retkellä, saa myöskin osansa löydöstä. Olen tarkoin harkinnut asiaa, ja olin aikonut ennen lähtöäni ilmaista teille ja neiti Markhamille, mihin päätökseen olin tullut.

Tässä on asiakirja, jonka olen laatinut: se on testamentti. Se on kirjoitettu lyijykynällä eikä ole kenties laillinen, mutta se on paras minkä kykenen saamaan aikaan. Minulla ei ole lainkaan sukulaisia lukuunottamatta muutamia pikkuserkkuja, enkä tahdo, että heillä olisi mitään suoranaista tekemistä omaisuuteni kanssa, sillä he kyllä varmaan nostaisivat riidan.

Niinkuin tästä näette, jätän teille, neiti Markhamille ja Ralphille kaiken omaisuuden, mikä minulla kuollessani on. Se käsittää tietysti niin suuren osan aarteesta kuin te voitte kuljettaa täältä pois. Nyt, kun testamentti on olemassa, eivät etäiset sukulaiseni voi esittää mitään vaatimuksia aarteeseen nähden, vaikka sattuma järjestäisikin niin, että he kuulisivat joskus puhuttavan löydöstäni.

Sitä paitsi olen muistikirjani toiselle sivulle kirjoittanut muutamia yksityisiä ohjeita, joiden mukaan toivoisin teidän jakavan aarteen. Minä en sano mitään ratkaisevaa enkä mainitse mitään määrättyjä summia, mutta tosiasia on, että olen jättänyt kaiken teidän molempien naisten käsiin. Tiedän, että te tulette oikeamielisesti ja auliisti jakamaan keskenänne, mitä aikanaan saanettekin.

— Olette tehnyt hyvin kauniisti ja ystävällisesti, kapteeni, mutta en voi milloinkaan uskoa, että sellaisella testamentilla on suurta merkitystä, jos teillä on sukulaisia, joita voi pelätä, ja niitähän teillä on. Mutta jos Edna Markham olisi teidän leskenne, hän saisi lain mukaan hyvin suuren osan omaisuudestanne, jos kohta ei perisikään sitä kokonaan. Ja jos Edna saisi sen, olisimme me täysin tyytyväisiä.

— Ei ole juuri erikoisen huvittavaa puhua neiti Markhamista minun leskenäni, kapteeni sanoi töykeästi, kaikkein vähimmin näissä olosuhteissa. Käsitykseni on, että sellainen avioliitto, jota te ehdotatte, olisi vielä kestämättömämpi kuin tämä testamentti.

— Ei suinkaan, varmaankaan ei, rouva Cliff väitti. Hyvämaineisen miehen ja samanlaisen naisen todistajien läsnäollessa antama yksinkertainen vakuutus, että he tahtovat ottaa toisensa mieheksi ja vaimoksi, on usein laillinen toimitus, ja jos läsnä on joku kirkollinen henkilö, se on tietysti vielä parempi. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Te ymmärrätte, että olette ottanut suuren vastuun kannettavaksenne tässä asiassa. Te olette väittänyt — ja jos meidät haastettaisiin todistajiksi, täytyisi neiti Markhamin ja minun todistaa teidän väittäneen — että löytö on teidän tekemänne ja kuuluu teille. Te ymmärrätte siis, että jos me haluamme pitää omantuntomme puhtaana — ja niin me aiomme, tapahtuipa mitä tahansa — meidän olisi pakko luopua joka rovosta. Mutta jos Edna olisi teidän vaimonne, olisi kaikki pelastettavissa.

Kapteeni seisoi tovin vaiti, kädet taskussa ja kummallinen hymy kasvoillaan.

— Rouva Cliff, hän sanoi lopulta, onko tarkoituksenne, että minun pitäisi mennä neiti Markhamin luokse ja todella esittää hänelle tämä suunnitelma, jonka tuo puolivilli neekeri ja te olette hautoneet mielessänne.

— Olisi kai parempi, jos minä hiukan valmistaisin häntä, rouva Cliff sanoi. Minä menen nyt heti puhumaan hänen kanssaan.

— Ei, antakaa olla! kapteeni vastasi nopeasti. Jos kerran jonkun täytyy mainita hänelle tuosta mielettömästä aatteesta, teen sen mieluimmin itse ja tavalla, jota itse pidän, parhaimpana. Menen nyt hänen luokseen. Minulla on ollut keskusteluni teidän kanssanne, ja minun on keskusteltava myöskin hänen kanssaan.

XVI.

"PELKKÄ LIIKEASIA".

Kapteeni Horn tapasi Ednan kallioasunnon sisäänkäytävän edustalta täyttämässä laivakorpuilla yhtä Korppikotkien peltilaatikoista.

— Neiti Markham, hän sanoi, haluaisin keskustella kanssanne hiukan liikeasioista ennen lähtöäni. Missä Ralph on?

— Veneen luona rannassa.

— Hyvä, tahtoisitteko tulla tänne hetkiseksi?

Kun he olivat asettuneet istumaan kallioiden varjoon, ilmaisi kapteeni Ednalle, mitä hän oli ajatellut sen varalta, että joutuisi menettämään henkensä suunnittelemallaan matkalla. Sitten hän näytti laatimansa testamentin ja samoin häntä ja rouva Cliffiä varten kirjoittamansa ohjeet. Edna kuunteli hyvin tarkkaavaisena pyytäen tuon tuostakin tarkempia selityksiä, mutta lausumatta mitään arvostelua. Kun kapteeni oli lopettanut, hän aikoi virkkaa jotakin, mutta kapteeni keskeytti:

— Haluan tietenkin kuulla teidän ajatuksenne kaikesta tästä, mutta en vielä. Minulla on enemmänkin sanottavaa. Kaksi seurueemme jäsentä on esittänyt minulle liikeasian luonteisen aatteen, joka koskee minua. Ja kun jotakin on sanottava minusta, haluan tietää, kuinka se sanotaan, tai mieluimmin sanoa sen itse.

Sen jälkeen hän kertoi neiti Markhamille mahdollisimman lyhyesti ja selvästi Makan huolesta tulevaan esimieheen nähden sekä tavasta, jolla neekerin mielestä selviydyttäisiin vaikeuksista, ja sitten hän siirtyi puhumaan rouva Cliffin pelosta aarteen takia ja hänen ehdotuksestaan mahdollisen onnettomuuden varalta.

Neiti Markham ei virkkanut sanaakaan tämän selonteon aikana. Muutamia kohtia siitä hän kuunteli suurella mielenkiinnolla; sitten hänen ilmeensä muuttui kovaksi, miltei ankaraksi, ja lopulta hän punastui — kapteeni ei voinut päätellä, tapahtuiko se vihasta vai jostakin muusta mielenliikutuksesta. Kun hän oli lopettanut puheensa, katsoi neiti Markham häntä vakavasti tuokion ja sanoi sitten:

— Kapteeni Horn, se, mitä nyt olette sanonut minulle, on ollut toisten mielipiteitä ja aatteita. Minusta tuntuu, että teidän olisi aika sanoa omakin ajatuksenne.

— Olen valmis tekemään sen, kapteeni vastasi. Puoli tuntia sitten ei mokoma ajatus olisi voinut juolahtaa mieleenikään. Kun kuulin sen, pidin sitä ehdottomasti mielettömänä, ja mainitsin siitä teille vain sen vuoksi, että pelkäsin jonkun muun ehättävän siitä puhumaan.

Mutta esittäessäni suunnitelman teille, istuessani tässä siitä puhumassa se on saanut minut yhä enemmän puolelleen. Haluan kuitenkin, että te ymmärtäisitte täydellisesti ajatukseni asiasta. Jos tämä vihkiminen tulee tapahtumaan, niin se tapahtuu pelkkänä liikeasiana; sen ainoana tarkoituksena on turvata teille ja toisille se omaisuus, suuri tai pieni, joka ilman tätä vihkimistä voitaisiin riistää teiltä. Toisin sanoen, hän päätti puheensa, teitä katsottaisiin minun tulevaksi leskekseni.

Puna katosi hetkiseksi nuoren naisen kasvoilta, mutta palasi pian uudelleen. Hän nousi vaistomaisesti seisoalleen. Kääntyen kapteeniin päin, joka oli myöskin noussut, hän sanoi:

— Mutta tätä asiaa on katsottava toiseltakin kannalta. Otaksukaa, että en tulekaan leskeksi? Otaksukaa, ettei onnettomuus kohtaakaan teitä merellä, vaan te palaatte vahingoittumattomana takaisin?

Kapteeni veti syvään henkeään ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.

— Neiti Markham, hän sanoi, jos tämä avioliitto solmitaan, tulee siitä aivan erilainen kuin muut avioliitot. Jollen palaa ja avioliitto katsotaan lailliseksi, se voi tehdä teidät kaikki rikkaiksi ja onnellisiksi. Ellei sitä taas tunnustettaisi päteväksi, voimme ainoastaan ajatella, että menettelimme parhaan taitomme mukaan. Muihin tämän asian yhteydessä oleviin kysymyksiin emme voi nyt syventyä. Tämä asia on liiketoimi, ja esitän sen teille sellaisena. Jos me ryhdymme siihen, teemme sen tiettyjen syiden takia, ja näiden syiden ulkopuolelle meidän ei pidä mennä.

— Minun on kuitenkin mahdoton ummistaa silmiäni toiselta mahdollisuudelta, Edna virkkoi. On aivan yhtä todennäköistä, että te tulette takaisin, kuin että teitä kohtaisi onnettomuus merellä.

— Meidän suunnitelmamme nojautuu yksinomaan jälkimmäiseen edellytykseen, kapteeni vastasi. Sillä ei ole mitään tekemistä toisen kanssa.

— Meidän täytyy katsoa sitä myöskin toisesta näkökulmasta!

Edna oli nyt aivan kalpea, hänen kasvonsa olivat käyneet totisiksi ja jäykiksi.

— Minä kieltäydyn ehdottomasti siitä, kapteeni sanoi. En tahdo ajatella sitä enkä sanoa sanaakaan siitä. Minä en tahdo edes keskustella kysymyksen vastaisesta ratkaisusta. Esittämäni suunnitelma nojautuu yksinomaan minun täydelliseen katoamiseeni.

— Mutta jos te palaatte takaisin?

Kapteeni pudisti hymyillen päätään.

— Saatte antaa minulle anteeksi, mutta minä en vastaa siihen mitään.

Edna katseli taas tovin kapteenia ja sanoi sitten:

— Hyvä, emme siis puhu siitä. Mitä tulee ehdotukseen, jonka tarkoituksena on, edellyttäen että teille tapahtuisi jotakin, turvata omistusoikeutemme täältä löydettyyn aarteeseen nähden, josta minäkin katson voivani vaatia osuuteni, hyväksyn tämän ehdotuksen. Olen tehnyt suunnitelmia tulevaisuuden varalta, joka on tekevä elämäni tuhat kertaa enemmän elämisen arvoiseksi kuin koskaan olen uskaltanut odottaakaan, ja näiden tulevaisuudentoiveiden en anna ehdoin tahdoin tuhoutua. Tahdon, että ne toteutuvat. Suostun sen tähden ehdotukseenne ja annan ennen lähtöänne vihkiä itseni teidän kanssanne, ja itsekin pidän puolestani tätä vihkimistä pelkkänä liikeasiana.

— Kätenne vakuudeksi! kapteeni pyysi. Ja Edna ojensi hänelle kätensä, niin kylmän, että se tuntui jäätävältä.

— Nyt menen puhumaan Makan ja Cheditafan kanssa, kapteeni virkkoi. Tietysti me kumpikin ymmärrämme, ettei asian vuoksi ole ollenkaan tärkeätä antaa tuon pikimustan pakanan näytellä papin osaa, mutta — eihän siitä voi olla mitään vahinkoakaan. Minulla on vielä sangen paljon puuhaa, eikä hetkeäkään ole hukattavissa, jos mieli minun lähteä matkalle vuoksen aikana iltapäivällä. Sopiiko teille, että panen ensin kaikki kuntoon matkaa varten ja vasta sitten annamme vihkiä itsemme?

— Varsin hyvin. Jos teillä on jollakin hetkellä vapaata aikaa, se sopii kyllä minulle.

Kapteenin mentyä istuutui Edna jälleen kalliolle. Kädet ristissä polvien ympärillä hän katseli hiekkaan jalkojensa juureen.

— Ei edes minuutin aikaa kootakseni ajatuksiani, hän sanoi hetken päästä itsekseen. Ehtimättä harkita — ja nyt se on tehty! Se ei ollut minun kaltaistani. En tunne enää itseäni... Ah, kyllä! hän huudahti niin äänekkäästi, että sen olisi saattanut kuulla, jos joku olisi ollut läheisyydessä. Tunnen kyllä itseni! Sanoin niin, koska pelkäsin, että en enää koskaan voisi sanoa sitä, ellen nyt sanonut.

Jos kapteeni Horn olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, kun kostea loiste, josta kukaan mies ei voi erehtyä, kuulsi hänen silmistään, jotka katselivat etäisyyteen, ei hän kukaties olisi saattanut niin painokkaasti korostaa ehdotetun toimenpiteen pelkästään liikeasiallista luonnetta.

Hän istui vielä hetken paikallaan, mutta sitten hän kiiruhti lopettamaan työtään.

Mutta kun rouva Cliff tuli etsimään häntä, ei hän tavannutkaan Ednaa sälyttämästä ruokavaroja kapteenin matkaa, varten, vaan istumasta sisimmäisessä kalliohuoneessa.

— Mitä ihmettä? Täällä itkemässä? hämmästyi rouva. Rakas lapsi, minä voin sanoa, että en sinun asemassasi tuntisi pienintäkään tarvetta itkeä. Kapteeni on kertonut minulle, että kaikki on selvitetty teidän välillänne, ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä lujemmin olen vakuuttunut siitä, että tämä on parasta mitä ikinä voimme tehdä. Syystä tai toisesta — en osaa sanoa, mistä syystä — en ollenkaan usko, että kapteeni kärsii haaksirikon. Tähän asti olen ollut varma siitä, ettemme enää koskaan saa nähdä hänestä vilahdustakaan, mutta nyt en enää epäile, että hän nousee maihin jossakin ja tulee taas takaisin tänne. Ja jos hän niin tekee, hän on ihan erinomainen puoliso. Edna, rakas lapsi, vaikkei kapteeni Horn koskaan veisi täältä mukaansa ainoatakaan kultaharkkoa, pitäisi sinua sittenkin onnitella!

— Ja sydämeni sisimmässä uskon lujasti, hän jatkoi Ednan viereen istuutuen, että kun sinä vastasit kapteeni Hornille myöntävästi, sinä toivoit hänen palaavan. Eikö niin?

Neiti Markham hätkähti.

— Rakas Lizzie, hän sanoi, tuolla Ralph huutaa minua. Etkö sinä tahtoisi puhua hänelle kaikesta? Mutta kiiruhda, ennen kuin hän tulee tänne.

Kun nuori Ralph kuuli, mitä oli tapahtunut hänen ollessaan rannalla, hän joutui niin suunniltaan, ettei tahtonut löytää kyllin voimakkaita sanoja purkaakseen raivoaan.

— Tuo kapteeni Horn, hän kirkui, on omavaltaisin tyranni maan päällä! Hän sanoo ihmisille, mitä heidän pitää tehdä, ja he vain tottelevat ja tekevät niin. Kohta hän käskee teitä ottamaan minut ottopojaksenne. Menee naimisiin Ednan, minun oman sisareni kanssa! Eikä minulle anneta siitä tietoa! Ja Edna menee tietysti vihille kapteenin kanssa vain siksi, että tämä suvaitsee niin käskeä. Mutta sellaista naisväki on!

Ja hän aikoi marssia jättiläisaskelin takaisin rantaan, mutta rouva Cliff esti sen.

— Kas niin, älä nyt reuhdo, Ralph! Kuule, mitä sanon! Minä kerron sinulle vähän enemmän.

Ja rouva Cliff tarvitsi ainakin neljännestunnin ajan selittääkseen kiihtyneelle pojalle ne painavat, rouva Cliffin omissa silmissä kumoamattomat syyt, jotka aiheuttivat tämän pikaisen vihkimisen. Mutta ennen kuin hän oli edes lopettanut, oli poika tyyntynyt, ja eräänlainen viekkaan rikkiviisas ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Hm, hän sanoi, kun te ensin puhuitte tästä minulle, se tuntui aivan luonnottomalta, mutta nyt näen sen oikealta kannalta, eihän se silloin ole niinkään hullua. Hän hukkuu vallan varmasti, jolloin vihkimisestä ei ole muita seurauksia kuin että me voimme sanoa koko kulta-aarretta omaksemme, ja silloin meillä ei ole mitään syytä murista... Hyvä, minä en pane vastaan, mutta meidän kesken sanottuna kaikki on minun mielestäni narripeliä ja tyhmyyksiä. Miten minä puhuttelisin häntä? Veli Horn? — Ei, älä yritäkään, pikku Ralph, rouva Cliff pyysi. Äläkä yritä olla millään tavalla ilkeä. Tämä on hyvin vakava aika meille kaikille, ja minä olen varma siitä, että sinä et tahdo tehdä mitään sellaista, mikä pahoittaisi sisaresi mieltä.

— Voi, en; älkää pelätkö, enhän minä toki pahoita kenenkään mieltä... Mutta kun tapaan sen miehen seuraavan kerran, toivonpa voivani silloin ilmaista, mitä hänestä ajattelen.

Viisi minuuttia myöhemmin Ralph kuuli kapteenin huutavan häntä. Ääni tuli luolahuoneiden käytävästä, ja Ralph kääntyi paikalla selin ja lähti kulkemaan rantaan päin. Taas kaikui ääni entistä kovempana: "Ralph!" Poika seisahtui, työnsi kädet housuntaskuihin ja kohautti olkapäitään sitten hän kääntyi hitaasti takaisin.

— Jospa vain olisin suurempi, hän tuumi itsekseen, antaisin heti paikalla selkään. Keventäisin mieltäni, ja sitten saisi kaikki käydä miten tahansa. Mutta nyt on paras mennä kuuntelemaan, mitä hän taas tahtoo.

— Ralph, kapteeni sanoi heti kun poika oli tullut hänen luokseen, minä näen, että rouva Cliff on puhunut kanssasi ja että sinä siis tiedät, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty. Mutta minulla on paljon tehtävää ennen lähtöäni, ja minä tarvitsen sinun apuasi. Aion nyt mennä noutamaan säiliöstä hiukan kultaa enkä tahdo ottaa mukaani ketään muuta kuin sinut. Olen juuri lähettänyt kaikki neekerit rantaan lastaamaan tavaroita veneeseen, ja meidän täytyy kiiruhtaa. Ota sinä tämä nahkalaukku. Se on rouva Cliffin, mutta minä luulen, että se on tarpeeksi luja. Lyhty on sytytetty, tule siis heti.

Kun oli sukellettava säiliöön, joka oli täynnä kultaa, olisi Ralph seurannut paljon vihatumpaakin hirmuvaltiasta.

Kun he olivat kiivenneet puolipallon huipulle ja kapteeni nostanut kivilevyn syrjään, Ralph piteli lyhtyä sillä aikaa kun kapteeni työnsi käsivartensa aukkoon niin syvälle kuin saattoi ja alkoi täyttää laukkua kultaharkoilla. Poika katseli alas heikosti kimaltavaan kultapaljouteen pamppailevin sydämin. Viha ja ärtymys alkoi nopeasti haihtua sen tietoisuuden tieltä, että hänestä tulisi kaiken tämän rikkauden omistajan lanko.

Kohta kun laukku oli täynnä, kapteeni pani kiven paikoilleen, ja molemmat laskeutuivat maahan säiliön kuperia kylkiä pitkin. Kapteeni kantoi laukkua varovaisesti kainalossaan peläten, että sen kädenripa olisi saattanut murtua kullan painosta. He sammuttivat lyhdyn niin pian kuin saattoivat löytää tiensä ilman sitä, ja he ennättivät kalliohuoneisiin, ennen kuin neekerit palasivat. Rouva Cliff ja Edna eivät olleet siellä, ja kapteeni asetti taakkansa kivenlohkareen taakse sisimmäiseen huoneeseen.

— Kapteeni, poika sanoi silmät loistavina, tuossa laukussa on kai kokonainen omaisuus?

Kapteeni vastasi nauraen:

— Eipä kovinkaan suuri. Opin Kaliforniassa määräämään jokseenkin tarkoin kullan arvon, ja minä arvelen, että jokainen noista pienistä harkoista on arvoltaan 250 tai 300 dollarin vaiheilla. Mutta kaikki se kulta, mikä meillä on, edustaa melkoista raha-arvoa.

Nyt, Ralph, minulla on jotakin tärkeää sanottavana sinulle. Minä aion sinut tuon aarteen ainoaksi vartijaksi ja suojelijaksi. Sinä olet tosin kovin nuori saadaksesi niin suuren vastuun osallesi, mutta minä tiedän, että sinä tunnet tämän luottamuksen arvon ja ettet unohda etkä lyö laimin tehtävääsi. Pääasia on, että pidät molemmat neekerit — tai kenen tahansa, joka voi sattumalta tulla tänne — loitolla säiliöstä. Pidä huoli siitä, ettei kukaan pääse tutkimaan luolaa, äläkä anna neekerien mennä sinne vettä noutamaan! He löytävät kyllä tien kallioiden yli purolle.

Ellen palaa tai jos jokin alus noutaa teidät täältä, ennen kuin olen tullut takaisin, niin ole kullan suhteen niin varovainen ja arka kuin mahdollista! Älä anna ainoankaan ihmisen nähdä pienintäkään kultapalasta! Teidän kolmen täytyy viedä mukananne niin paljon kuin voitte ottaa, mutta älä anna kenenkään tietää, että te käytte sitä noutamassa! Toivon tietenkin, että voin tulla takaisin, mutta jos kestäisi kauan teidän kuulematta mitään minusta — jos niin käy, silloin voitte olla varmoja siitä, että minua on kohdannut onnettomuus — ja te joudutte lähtemään pois täältä. Luotan siihen, että sinä ja sisaresi varustatte retkikunnan noutamaan jäljellä olevaa kultaa.

Ralph oikaisihe niin suoraksi kuin saattoi.

— Kapteeni, hän sanoi, te voitte luottaa minuun. Minä pidän kyllä mustia silmällä ja muuten ketä tahansa, joka voi tulla tänne.

— Oikein hyvä, kapteeni sanoi. Olen varma siitä, ettet sinä milloinkaan unohda, että juuri sinä varjelet meidän kaikkien omaisuutta.

XVII.

VIHKIMINEN JA ERO.

Päivällisen jälkeen rouva Cliff vei Makan ja Cheditafan syrjään ja koetti parhaan taitonsa mukaan päästä selville jälkimmäisen ajatuksista ja aikomuksista vihkiäismenojen suhteen.

Huolimatta siitä, että molemmat neekerit panivat parastaan selittääkseen hänelle, miten avioliitto solmittiin mustien maanosassa, rouva Cliff ei osannut ratkaista, olivatko episkopaalisen kirkon, baptistien vai kveekareiden menot helpoimmin yhdistettävissä Cheditafan suunnitelmiin.

Mutta koska hänet itsensä oli kerran vihitty, hän arveli varsin hyvin tietävänsä, mikä oli tarpeen. Ja yrittämättäkään vakuuttaa neekeripapille, että tämän käsitykset vihkiäismenoista olivat päin seiniä ja antamatta tämän ymmärtää, millaisia häitä hän itse olisi halunnut, hän koetti opettaa tälle muutamia raamatunlauseita ja muita ilmaisuja, joista yhteensä oli muodostuva hyvin yksinkertaiset, mutta kuitenkin kaiken välttämättömän sisältävät menot.

Cheditafa oli sangen älykäs mies, ja tietoisuus siitä, että hän joutui suorittamaan niin tärkeän toimituksen niin suurelle miehelle kuin kapteeni Hornille, täytti hänen mielensä ylpeydellä ja innolla. Pian hän olikin saanut rouva Cliffin vakuutetuksi siitä, että hän kyllä, Maka apupappinaan, suorittaisi tämän kunniakkaan tehtävän mallikelpoisesti, ilman mitään sanottavia kompastuksia.

Rouva Cliff oli kyllä sitä mieltä, että jos hän itse olisi johtanut toimitusta, siitä olisi joka suhteessa tullut paljon tyydyttävämpi kuin pikimustan pakanan suorittama. Mutta koska hän tiesi, että hänen toimittamaansa vihkimistä ei pidettäisi minkään arvoisena, kun sensijaan neekerin toimittama uskonnollinen toimitus katsottaisiin täysin sitovaksi, hän mukautui tilanteeseen ja piti ajatuksensa omina tietoinaan.

Häät vietettiin kuuden aikaan iltapäivällä ulkosalla, vastapäätä kivikasvoja, kallioiden luodessa ylätasangolle pitkiä, tummansinerviä varjojaan. Cheditafa — joka oli pukeutunut niin huolellisesti kuin olosuhteet sallivat — seisoi varjoisan alueen reunalla, kädet ristissä, pää hiukan kumarassa, sirkeät silmät vilkuillen ja kasvoilla selvästi havaittavissa huolekas into muistaa kaikki ja olla tekemättä mitään erehdyksiä. Hänen vieressään seisoi Maka, ja molempien taakse, häikäisevään auringonpaisteeseen, olivat asettuneet muut neekerit, kaikki hyvin tarkkaavaisina ja juhlallisina. Mutta samalla he näyttivät hiukan aroilta, ikään kuin he eivät olisi olleet aivan varmoja siitä, eivätkö myöskin ihmisuhrit kuuluneet tämän tapaisiin tilaisuuksiin.

Kapteeni seisoi suorana ja muhkeana; nuttu oli hiukan rikki, mutta hänen päivänpaahtamilla kasvoillaan asui totinen arvokkuus. Kun hänellä sen lisäksi oli musta täysiparta ja jokseenkin pitkä tukka, hän näytti muinaisten aikojen ylimykseltä, joka oli aikeissa lähteä seikkailurikkaalle retkelle.

Hänen vieressään seisoi Edna Markham kalpeana ja samassa yksinkertaisessa puvussa, joka oli ollut hänen yllään laivasta lähdettäessä, mutta rouva Cliffin silmissä hän oli aivan yhtä kaunis kuin jos olisi ollut pukeutuneena valkoiseen silkkiin ja koristettu oranssinkukin.

Molemmat vastasivat kaikella kunnioituksella heille tehtyihin yksinkertaisiin kysymyksiin, antaen tavanmukaiset lupaukset. Ja verkkaan ja huolellisesti, oikein hyvällä englanninkielellä, Cheditafa selitti heidät mieheksi ja vaimoksi. Rouva Cliff otti senjälkeen esille vihkimätodistuksen, jonka hän oli laatinut, sikäli kuin hänen muistinsa salli, samaan sanamuotoon kuin omansa. Se oli kirjoitettu lyijykynällä kapteenin muistikirjasta repäistylle lehdelle. Alimmaiseksi hän kirjoitti Cheditafan nimen, jonka alle neekeri hänen opetuksellaan merkitsi omakätisen puumerkkinsä. Sen jälkeen Ralph ja rouva Cliff allekirjoittivat todistajina paperin, ja asiakirja luovutettiin Ednalle.

— Nyt minä lähden purjehtimaan, kapteeni sanoi.

Koko seura — Edna ja kapteeni hiukan muista edellä — kulki nyt rantaan, jossa vene oli lähtövalmiina. Lyhyen kävelyn aikana kapteeni puheli kiireesti ja vakavasti Ednan kanssa, kuitenkin yksinomaan antaen ohjeita ja neuvoja siitä, mitä oli tehtävä, kunnes hän palaisi, ja — mikä oli vieläkin tärkeämpää — miten piti menetellä, ellei hän koskaan palaisi.

Kun he olivat ehtineet hietikolle, puristi kapteeni Ednan, rouva Cliffin ja Ralphin kättä. Sitten hän kääntyi Cheditafan puoleen ja ilmoitti hänelle, että tämä rouva — hän osoitti Ednaa — oli nyt hänen ja Mukin emäntä ja että hänen jokaista käskyään oli toteltava niinkuin kapteenin omia käskyjä. Hän aikoi tulla hyvin pian takaisin, ja silloin heidän palkintonsa riippuisi kokonaan siitä, miten he ovat käyttäytyneet hänen poissaollessaan.

— Mutta minä tiedän, kapteeni lopetti, että sinä olet kunnollinen ja hyvä poika ja sinä saat vastata Mukista.

Siten oli suoriuduttu jäähyväisistä. Kapteeni astui veneeseen ja tarttui airoihin. Nuo neljä neekeriä, kaksi kummallakin puolen venettä, työnsivät sitten pienen aluksen niin pitkälle kuin saattoivat rantahyökyjen halki ja kun he sitten olivat kiivenneet veneeseen, kapteeni souti syvemmille vesille.

Nostettuaan pienen purjeen hän istuutui peräsimeen ja ohjasi veneen laitatuuleen. Kerran hän kääntyi rantaan päin ja huiskutti hattuaan — sitten hän purjehti pois läntistä taivaanrantaa kohti.

Rouva Cliff ja Ralph kulkivat yhdessä luolahuoneille päin jättäen Ednan yksikseen rannalle.

— Hm, Ralph tuumi, nämä nyt olivat ensimmäiset häät, joissa olen ollut läsnä, ja minun täytyy sanoa, etteivät ne juuri vastanneet kuvitelmiani. Luulin, että ihmiset sentään aina suutelevat ja että riemu on yleinen ja tarjotaan torttuja. Mutta nämä olivat pikemminkin jonkinlaiset teatterihautajaiset, joissa kallis vainaja esiintyy omana Manalan lautturinaan ja itse purjehtii yli Tuonelan joen.

— Mitä torttuihin tulee, rakas Ralph, se on mielestäni melkein anteeksiannettavaa, rouva Cliff sanoi. Mutta hän olisi voinut suudella Ednaa, hän lisäsi miettiväisenä. Mutta näetkös — häät ovat aina erilaisia. Ja tämä oli hyvin erikoinen tapaus.

— Niin toivon, poika sanoi, mitä erikoisempi, sen parempi. Minä en tahtoisi nimittää näitä häiksi ollenkaan. Nehän olivat pikemminkin kuin ensi askel leskensäätyyn.

— Ralph! rouva Cliff torui, tuo oli rumasti sanottu! Et saa koskaan enää sanoa sellaista! Et kai sinä aio saattaa sisartasi surulliseksi tuollaisilla sydämettömillä puheilla!

— Ednan puolesta teidän ei tarvitse pelätä. En ikinä kiusaa häntä minkäänlaisella arvostelulla häämenoista. Häntä täytyy todellakin rohkaista. Ja jos voin, teen sen. Hän on nyt kapteeni, ja minä seison uskollisesti hänen sivullaan.

Edna seisoi rannalla katsellen ilta-auringon valossa kimaltelevalle valtamerelle seuraten katseellaan kapteenin purtta, kunnes se näkyi vain pienenä pisteenä. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti palaamaan ylätasanteelle.

Kaikki oli ennallaan. Suuret kivikasvot näyttivät hymyilevän laskevalle auringolle. Rouva Cliff tuli Ednaa vastaan hymyillen ja hyväntahtoisena, ja Ralph kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Rakas Edna, onnittelen sinua sydämeni pohjasta! rouva Cliff sanoi. Sinä olet oikea onnen suosikki.

— Tietysti, kaikki käy kyllä hyvin, miten sitten käyneekin. Jos hän ei palaa, kestän urhoollisesti leskenosani, ja jos hän palaa, hänen on kaiken tämän jälkeen pakko antaa minulle runsas osuuteni aarteesta. Me olemme siis tehneet niin paljon kuin vallassamme on tullaksemme rikkaiksi ja onnellisiksi — kunhan meidän ei vain tarvitse kuolla tänne kallioiden ja hiekan keskelle.

— Hän on melkein yhtä hirveä kuin Ralph, rouva Cliff ajatteli. Elämässä tapaa niin monta kummallista luonnetta.

XVIII.

ROUVA CLIFF HÄMMÄSTYY.

Elämä jatkui päivästä päivään yksitoikkoisena ja niukkana tapahtumista. Alakuloisuus valtasi vähitellen koko pienen seuran.

Ralph, joka nukkui aina käytävän viereisessä luolahuoneessa, oli vartioinut uskollisesti kapteenin aarretta. Ei kukaan, ei edes hän itse, ollut lähestynyt sitä, eikä hän mennyt koskaan kallioniemelle, jonne hän oli pystyttänyt merkkitangon, jollei tietänyt neekereiden olevan näkyvissä tai ainakin kaukana luolien luota.

Ensi päivinä kapteenin lähdön jälkeen Edna oli hyvin hiljainen ja mieluimmin yksin. Mutta herpaantumista ei kestänyt kauan, ja ennen pitkää hän alkoi taas opettaa Ralphille matematiikkaa. Heillä ei ollut kirjoja eikä edes paperia, mutta hän muisti vielä selvästi kaiken, mitä itse oli oppinut, ja piirteli sileään hiekkaan terävällä kepillä koukeroita. Ja niin ratkaistiin probleemoja.

Tämä puuha oli mainiota ajankulua Ednalle ja hänen veljelleen, mutta rouva Cliffille siitä ei ollut suurtakaan huvia. Hänellä ei ollut mitään luettavaa, ei mitään tehtävää, ei useinkaan edes puhetoveria, ja hän olisi epäilemättä pian joutunut hermostuneen raskasmielisyyden valtaan, jollei Edna olisi kehoittanut häntä uhraamaan joka päivä tuntia, paria Mukin ja Cheditafan käännyttämiseen.

Siitä oli rouva Cliffille paljon iloa. Hän oli tunnontarkka nainen, vaikka hänen opettajanlahjakkuudestaan saattoikin olla eri mielipiteitä. Häntä kannusti harras halu tehdä nuo tietämättömät neekeriparat niin hyviksi kuin mahdollista, mutta toisaalta hän ei tahtonut tuottaa kenellekään muulle ihmiselle vahinkoa. Sillä hän oli vakuuttunut siitä, että jos hän kokonaan vieroittaa Cheditafan tämän isien harhaopeista, hän voi riistää voiman siltä menolta, jonka neekeri oli suorittanut.

— Jos hän tulee siihen käsitykseen, rouva Cliff tuumi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta vihkiä kapteenia ja Ednaa, voi hänen omatuntonsa kukaties nousta vastarintaan, ja silloin olemme kauniisti kiikissä! En halua hänen jäävän pakanaksi kauemmaksi aikaa kuin on välttämätöntä, mutta minun täytyy varoa järkyttämästä hänen papinarvoaan, ennen kuin Ednan asema on selvä ja varma. Kun kapteeni on palannut ja me kaikki olemme päässeet täältä, he saavat mennä kunnollisesti naimisiin, mutta ellei hän milloinkaan palaa, minun täytyy koettaa vakuuttaa Cheditafalle, että tämä avioliitto on aivan yhtä sitova kuin konsanaan.

Kapteeni oli ollut poissa enemmän kuin kuukauden, kun Ralph tähystyspaikaltaan huomasi purjeen näköpiirissä. Se suureni suurenemistaan, ja pienen teatterikiikarinsa avulla hän varmistui pian siitä, että alus pyrki suoraan maihin. Hänen merkkilippunsa nousi tankoon, ja hän itse riensi rantaan eläköötä huutaen.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli tuskallisen jännityksen vallassa tähystelevä pieni seurue varmistunut siitä, että alus todellakin, lähestyi rantaa, ja kaikkien sydän paisui riemusta, kun kapteeni nyt vihdoinkin palasi kaikkien noiden monien vuorokausien kiduttavan odotuksen jälkeen.

Alus näytti olevan sangen suuri — kaunis kolmimastolaiva. Se heitti ankkurin noin puolen penikulman päässä rannasta, ja kohta laskettiin vene vesille.

Ednan sydän sykki kiivaasti ja hänen kasvonsa punastuivat, kun hän Ralphin teatterikiikarilla tähysteli venekuntaa.

— Näetkö kapteenia? vieressä seisova Ralph huusi.

Edna pudisti päätään ojentaen kiikarin hänelle.

Poika katseli sillä ainakin viisi minuuttia; sitten hän laski kiikarin alas.

— Edna, hän ei ole mukana.

— Mitä? rouva Cliff hämmästyi. Et kai aio väittää, ettei kapteeni olisi mukana veneessä?

— Olen siitä varma, Ralph sanoi, ja ellei hän ole veneessä, ei häntä tietenkään ole laivassakaan. Kenties hän ei ole ollenkaan lähettänytkään noita tänne. Ne ovat ehkä luovineet tähän suuntaan ja silloin joutuneet niin lähelle maata, että ovat nähneet minun merkkilaitteeni.

— Älä rakentele mitään otaksumia! Edna sanoi hiukan terävästi. Odota, kunnes vene tulee perille. Silloinhan kai saamme tietää asian todellisen laidan. Tänne, Cheditafa. Sinä ja Muk saatte mennä veteen ja vetää veneen maihin, kun se ensin on tullut kyllin lähelle.

Se oli suuri laivavene ja siinä oli viisi miestä. Miesten astuttua maihin lähestyi peräsimen ääressä istunut mies, joka osoittautui parkkilaivan toiseksi perämieheksi, heitä hattuaan kohottaen. Ja kun hän teki niin, ei kukaan ajatteleva ihminen olisi osannut kuvitellakaan, että hän oli huomannut haaksirikkoiset vain sattumalta; hänen käyttäytymistavastaan näkyi selvästi, että hän oli odottanut tapaavansa heidät juuri täältä.

Tämä huomio saattoi veren jähmettymään Ednan suonissa. Miksi ei kapteeni itse ole tullut?

Mies tuli suoraan naisia kohden katsoen toisesta toiseen. Sitten hän otti taskustaan kirjeen ojentaen sen Ednalle.

— Luultavasti rouva Horn? hän sanoi. Tässä on kirje mieheltänne.

Nyt tapahtui niin, että tämä rouvanarvon tunnustaminen näytti merkitsevän rouva Cliffille, Ralphille ja Ednalle enemmän kuin itse vihkiminen.

Edna punastui kovin ottaessaan kirjeen vastaan.

— Mieheltäni, hän sanoi; ja sitten hän meni syrjään lukemaan sitä sanomatta enää sanaakaan.

Rouva Cliff ja Ralph eivät kuitenkaan voineet odottaa rauhallisesti siihen saakka, kunnes hän oli lukenut kirjeen. He asettuivat merimiehen eteen, puhuivat kilpaa, hukuttivat hänet kysymysten ryöppyyn. Mitä oli tapahtunut kapteeni Hornille? Miksei hän ollut itse tullut? Missä hän nyt oli? Tuliko tämä alus noutamaan heitä? J.n.e. Kelpo perämies hymyili heidän kärsimättömyydelleen ja kertoi kaiken, mitä tiesi kapteeni Hornista ja hänen suunnitelmistaan.

Kapteeni, hän kertoi, oli jokin aika sitten saapunut Callaon satamakaupunkiin ja koettanut heti hankkia alusta, jolla hän olisi voinut purjehtia takaisin noutamaan muun seurueen. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Satamassa ei ollut sopivaa alusta. Kapteeni tuntui olevan kovin tarkka sen aluksen laatuun nähden, jonka turviin aikoi uskoa rouvansa ja muun seuran.

— Ja kun nyt olen nähnyt rouva Hornin sekä muun herrasväen, perämies lisäsi kohteliaasti, ei hänen varovaisuutensa enää ihmetytä minua. Kun kapteeni sai tietää, että tämä parkkilaiva, "Mary Bartlett", purjehtisi Alcapulcoon Meksikkoon, hän taivutti laivanvarustajat suostumaan siihen, että laiva poikkeaa noutamaan rannikolta haaksirikkoiset ja vie heidät mainittuun satamaan, josta he pääsevät helposti Yhdysvaltoihin.

— Mutta kaiken järjen nimessä, miksi hän ei itse ole mukana? rouva Cliff melkein kirkui.

— Niin, hyvä rouva, sitä asiaa minä en tunne. Olen tavannut kapteeni Hornin aikaisemminkin, sillä hän on hyvin tuttu tällä rannikolla, ja minä tiedän, että hän osaa hoitaa asiansa. Sen vuoksi otaksun, että hänellä on syitä menettelyynsä, ja nämä syyt hän on epäilemättä selittänyt kirjeessään rouvalleen. Minä voin sanoa ainoastaan, että kun hän oli ensin paljon riidellyt laivanisäntien kanssa, meille annettiin viimein määräys ohjata kulkumme tänne. Hän ei voinut ilmoittaa meille paikan täsmällistä pituutta ja leveyttä, mutta koska hän itse oli purjehtinut kohtisuoraan suuntaan länsirannikolta merelle, hän sai varsin oikean käsityksen maantieteellisestä leveydestä sen meksikkolaisen prikin avulla, jonka hän tapasi kolmantena päivänä täältä lähdettyään. Hän antoi meille rannikosta piirtämänsä karttaluonnoksen, josta meille oli suurta apua, ja kohta kun saimme maan näkyviimme, erotti tähystäjä teidän pystyttämänne merkin. Täällä me siis nyt olemme, ja minulla on määräys viedä teidät laivaan niin pian kuin suinkin, sillä me emme saa viipyä täällä minuuttiakaan kauemmin kuin on välttämätöntä. Otaksun, ettei teillä näissä olosuhteissa ole paljon matkatavaroita otettavana mukaanne, ja, niinkuin sanottu, saan pyytää herrasväkeä laittautumaan matkakuntoon niin pian kuin mahdollista.

— Mainiota! Ralph huudahti. Me olemme pian valmiit.

Mutta rouva Cliff ei vastannut sanaakaan. Hän ei ollut edes käsittänyt kehoitusta ryhtyä heti valmistautumaan lähtöön. Hänen aivonsa vatvoivat vain kysymystä: miksi ei kapteeni itse ollut tullut?

Hän kiiruhti Ednan luokse, joka kirjeen luettuaan seisoi ääneti paperi kädessään.

— Mitä hän sanoo? rouva Cliff kysyi. Mistä syystä hän on jäänyt tulematta? Mitä hän sanoo suunnitelmistaan? Lue kirje meille ääneen — sinähän voit jättää lukematta kaiken lemmenlorun — mutta anna meidän kuulla, miten hän perustelee käytöstään. En ole ikimaailmassa ollut näin utelias!

— Minä luen teille kaiken, Edna sanoi. Tule tänne, Ralph!

Veli tuli juoksujalkaa.

— Tuolla miehellä on hirveä kiire päästä lähtemään, hän sanoi; meidän täytyy mennä noutamaan tavaroitamme luolasta.

— Seiso paikallasi! rouva Cliff komensi. Ennen kuin teemme mitään muuta, meidän täytyy tietää, mihin kapteeni Horn aikoo ryhtyä ja mitä hän haluaa meidän tekevän.

— Niin todellakin, Ralph huudahti, muistaen äkkiä luottamustehtävänsä. Täytyyhän meidän tietää, mitä hän sanoo säiliöstä. Anna kuulua Edna!

He seisoivat jonkin matkan päässä perämiehestä, joka puheli nyt Cheditafan kanssa, ja Edna luki kirjeen ääneen:

 Lima, toukokuun 14 p:nä 1884.

 "Rakas vaimoni!

 Saavuin tähän kaupunkiin noin kymmenen päivää sitten. Kun lähdin
 luotanne, en purjehtinut pitkin rannikkoa, vaan suoraan merelle..
 Tarkoitukseni oli päästä johonkin merisatamaan, ja silloin oli parasta
 pyrkiä rannikkoalusten reitille. Aate osoittautuikin hyväksi: jo kolme
 päivää myöhemmin otti meksikkolainen guanopriki meidät turviinsa ja
 vei Callaoon, joka on Liman satamakaupunki. Me saavuimme sinne kaikki
 hyvissä voimin.

 Tämän kirjeen tuo sinulle parkkilaiva Mary Bartlett, jota olen
 pyytänyt noutamaan teidät rannikolta ja viemään sinut ja kaikki muut
 Acapulcoon, joka on Meksikon pääkaupungin merisatama. Neuvon teitä
 lähtemään sieltä San Franciscoon. Olen maksanut kaikkien teidän
 matkanne Alcapulcoon, ja nyt lähetän tuhannen dollarin vekselin muita
 menojanne varten. Neuvon teitä asettumaan Palmetto-hotelliin, joka
 on hyvä perhehotelli; kirjoitan sitten sinne ja lähetän vielä uuden
 vekselin. Otaksuttavasti säätkin kirjeeni heti sinne saapuessasi,
 sillä postihöyrylaiva ehtii luultavasti San Franciscoon ennemmin
 kuin sinä itse. Ole hyvä ja kirjoita minulle kohta sinne tultuasi
 osoitteella Nasco, Parmby & C:o."

 Rouva Cliff ei voinut enää olla huudahtamatta kärsimättömyydestä.
 Hänen käsityksensä mukaan olisi kapteenin heti kirjeen alussa pitänyt
 ilmoittaa syy, minkä tähden hän ei itse saapunut.

 Tultuani Limaan, joka on kuuden penikulman päässä Callaosta, myin
 osan omaisuudesta, joka minulla oli mukanani, ja toivon pian saavani
 kaiken myydyksi. Koska tiedetään minun käyneen Kaliforniassa, ei
 minun ole laisinkaan vaikea muuttaa rahaksi omaisuuttani, jolle on
 täällä kysyntää, ja pian olen vaihtanut kaiken maksuosoituksiksi ja
 käteiseksi. Tänne odotetaan piakkoin saapuvaksi purtta, jonka minä
 saan vuokrata, ja niin pian kuin suinkin purjehdin sillä noutamaan
 omaisuuteni loput. Kirjoitan niin usein kuin mahdollista ja ilmoitan,
 miten puuhani onnistuvat.

 Sinä tietenkin ymmärrät, etten voinut tulla "Mary Bartlettilla"
 saattamaan teitä Alcapulcoon; siitä olisi aiheutunut liian suurta
 ajanhukkaa. Minun asiani eivät siedä viivyttelyä, ja purren, jota
 tarvitsen, saan täältä.

 "Mary Bartlett" ei halua odottaa kauemmin kuin on aivan välttämätöntä,
 ja sen tähden on parasta, että te keräätte kapineenne niin kiireesti
 kuin suinkin ja menette laivaan. Molemmat neekerit saavat kantaa
 tavaranne rantaan, joten vieraiden merimiesten ei tarvitse tulla
 luolien lähettyville. Jos he joka tapauksessa menevät sinne, pyydä
 Ralphia muistamaan, mitä minä teroitin hänen mieleensä. Kun olette
 ottaneet pitovaatteenne, voitte jättää paikoilleen keittoastiat,
 hupapeitteet ja kaiken muun. Kirjoitan yksityiskohtaisemmin
 postitse. En ehdi nyt.

 Toivotan hyvää ja nopeaa matkaa. Ja myöskin toivon kuulevani teistä
 heti kun tulette Alcapulcoon. Toivottavasti olette kaikki olleet
 terveinä. Eihän mitään onnettomuutta ole sattunut kenellekään? Odotan
 jännittyneenä kirjettäsi Alcapulcosta. Anna myöskin Ralphin kirjoittaa
 ilmoituksensa. Pyydän teitä viipymään San Franciscossa, kunnes olemme
 ehtineet vaihtaa useampia kirjeitä ja laatia suunnitelmia. Siihen
 saakka, kunnes määrään toisin, jätä rouva Cliffille neljännes niistä
 rahoista, joita lähetän! En voi tietenkään vaatia häntä jäämään San
 Franciscoon, mutta kehoittaisin häntä tekemään niin, kunnes asiat
 ennättävät järjestyä.

 Kiireessä Miehesi

 Philip Horn."

— Toden totta, rouva Ciiff huudahti, merkillinen kirje! Sehän voisi yhtä hyvin olla vaikka kirjanpitäjän kirjoittama! Ei kukaan voisi aavistaakaan, että se on vastikään aviosäätyyn astuneen miehen ensimmäinen kirje nuorelle vaimolleen. Suo anteeksi, Edna, että puhun näin peittelemättä, mutta minun täytyy tunnustaa olevani suutuksissani. Hän muistaa kyllä nimittää sinua vaimokseen ja sanoa, että hän on sinun miehesi, ja sillä tavoin hän tekee kirjeen arvokkaaksi asiakirjaksi, jos hän kokonaan katoaa, mutta — ah, sehän on samantekevää.

— Hän varoo mainitsemasta mitään kullasta, Ralph sanoi. Hän puhuu omaisuudestaan, ikään kuin se käsittäisi Panama-osakkeita tai jotakin sellaista.

— Käsität kai, Edna sanoi hiljaisella äänellä, että tämä kirje on lähetetty yksityistä tietä ja sellaisten ihmisten välityksellä, jotka saapuvat juuri sille paikalle, missä hänen omaisuutensa on, eikä tietystikään silloin käy sanominen mitään, mikä voi viitata täällä olevaan aarteeseen. Kun hän kirjoittaa postissa, hän voi ilmaista ajatuksensa selvemmin.

— Toivon hänen ilmaisevan ajatuksensa selvemmin toisessakin suhteessa, rouva Cliff sanoi. Mennään nyt kokoamaan tavaramme. Minä olen paljon enemmän hämmästynyt tuon kirjeen kuin tuon laivan johdosta!

XIX.

MIES RANNALLA.

— Ralph, Edna sanoi heidän kiiruhtaessaan luolahuoneita kohden, sinun täytyy tehdä voitavasi estääksesi merimiehiä menemästä suureen luolasyvänteeseen! He ovat aivan toisenlaisia kuin neekerit ja haluavat varmaan katsella täällä joka paikkaa.

— Hui hai! sitä olen jo ajatellut, Ralph vastasi. Aion juosta edeltä särkemään lyhdyn. Sitten he eivät liene kovinkaan innokkaita nuuskimaan joka soppea pimeässä.

— Mutta niillä on ehkä tulitikkuja tai kynttilänpätkiä, Edna arveli; meidän täytyy koettaa estää heitä ollenkaan menemästä suureen järviluolaan.

Ralph ei jäänyt enää vastaamaan, vaan juoksi edellä ylätasangolle minkä käpälistä pääsi. Muu seura tuli perässä — ensimmäisenä rouva Horn, sitten neekerit ja vihdoin rouva Cliff, joka ei voinut ymmärtää, minkä tähden Ednalla oli niin kiire. Kiinnitettyään veneen lujasti rantaan merimiehetkin tallustelivat muiden perässä ylätasanteelle.

Kun Edna saapui luolan käytävän edustalle, hän tapasi veljensä, joka oli niin hengästynyt, että kykeni tuskin puhumaan.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä kamariisi tavaroitasi noutamaan, hän läähätti. Olen haalinut kokoon kaikki, laukkusi muiden muassa, ja olen heittänyt ne käytävän väliseinän toiselle puolen. Saat kiivetä sinne heti, niin nopeasti kuin voit. Se saa nyt olla olevinaan sinun huoneesi, ja jos merimiehet alkavat täällä nuuskia ympärilleen, sanon heille, että sinä olet siellä sisällä parhaillaan pukeutumassa; silloin he eivät tietenkään voi kulkea sitä tietä.

— Se oli loistava ajatus, Edna sanoi heidän mennessään yhdessä sisäänkäytävään. Ymmärryksesi kasvaa, Ralph.

— Kas niin, poika sanoi auttaen sisartaan kiipeämään väliseinän yli, pakkaa nyt tavarasi kaikessa rauhassa.

— Se on pian tehty, Edna vastasi. Eihän minulla ole vaatteita muutettavana; vain muutamia harvoja esineitä sullottavana laukkuuni. Luulen, ettet ole saanut tuoduksi tänne kaikkia tavaroitani.

— Mutta sinun täytyy pysytellä siellä kauan aikaa; et saa tulla ulos, ennen kuin jokainen merimies on lähtenyt tiehensä. Sinun ja minun täytyy lähteä luolilta viimeisinä.

— Hyvä, Edna sanoi kadoten muurin taakse.

Luolat ja kivikasvot herättivät perämiehen ja merimiesten mielenkiintoa, ja niinkuin saattoi odottaakin, tahtoi jokainen tietää, minne tuo kapea käytävä johti. Mutta kun Ralph seisoi vartiopaikallaan ilmoittaen heille, että sisäpuolella oli kapteenin rouvan alue, eivät he voineet muuta kuin ihmetellä, miksi rouva Horn oli valinnut luolan, jonka täytyi olla pimeä, kun oli kerran muitakin luolia, joihin tuli riittävästi valoa.

Rouva Cliff oli pian matkavalmiina ja selitti tiedonhaluiselle perämiehelle mielipiteenään, että luolia oli muinoin käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin ja että kivikasvot olivat ikivanha epäjumalankuva. Kiltti rouva uskoikin itse niin, mutta ei katsonut tarpeelliseksi mainita, että kuva oli hänen luullakseen Mammonan kuva, joka oli asetettu vartioimaan salaperäistä aarretta.

Edna oli kiviseinän suojassa kerännyt laukkuun vähäiset tavaransa, vaikkei ollutkaan varma siitä, että oli löytänyt ne kaikki luolan hämärässä, ja hän sai odottaa mielestään pitkän ajan, että Ralph huutaisi häntä tulemaan ulos. Mutta vaikka poika tuli väliseinän luokse useita kertoja, ikään kuin kysyäkseen, eikö hän jo ollut valmis, hän pyysi hiljaa sisartaan vielä pysyttelemään seinän takana, sillä merimiehet eivät olleet vielä menneet.

Mutta vihdoin hän toi sen tervetulleen viestin, että kaikki olivat lähteneet jo palaamaan rantaan, ja kohta sen jälkeen astuivat sisarukset yhdessä päivänvaloon.

— Jos olette unohtaneet jotakin, syyttäkää minua, Ralph sanoi sisarelleen ja rouva Cliffille heidän kiiruhtaessaan pois luolilta. Voin sanoa, että jollen olisi keksinyt tätä keinoa, merimiehet olisivat menneet suoraan järvisyvänteeseen, kullakin tulitikkulaatikko taskussaan; ja jos he olisivat löytäneet tuon muuratun säiliön, en minä olisi antanut mätää puolukkaakaan siitä kullasta, jonka he olisivat jättäneet jäljelle säiliöön. Eikä olisi hyödyttänyt mitään sanoa heille, että kulta oli kapteenin omaisuutta. He olisivat olleet paikalla, mutta kapteeni ei, ja perämies olisi kyllä pitänyt puolensa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa.

— Sinä olet kiltti poika, Ralph, rouva Cliff sanoi, ja toivon, että sinä aikuiseksi tultuasi saavutat suurta luottamusta jonkinlaisena uskottunamiehenä tai pesänselvittäjänä. En luule, että maailmassa on toista poikaa, jolla on ollut huostassaan niin paljon rahaa.

— Ette voi uskoa, Ralph huudahti, miten ikävä minusta on lähteä ja jättää kaikki! Ei kukaan tiedä, milloin kapteeni palaa tai kuka voi sattua tulemaan tänne, ennen kuin hän palaa. Vakuutan sinulle, Edna, että minun olisi viisainta jäädä tänne molempien neekereiden kanssa odottamaan kapteenia. Te molemmat voisitte mennä laivaan ja kirjoittaa hänelle. Olen varma siitä, että hän tuntisi olevansa varma ja turvallinen, jos tietäisi, että minä pidän täällä vahtia. Enkä minä puolestani osaa kuvitellakaan suurempaa iloa kuin sen, kun hän noutaa aarteen. Ei kukaan tiedä, mitä on säiliön pohjalla.

— Se on mahdotonta! Edna sanoi. Älä ajattelekaan sellaista! Päähäni ei edes pälkähtäisi matkustaa ja jättää sinua tänne! Jos kapteeni olisi tahtonut sinun jäävän, hän olisi kyllä sanonut sen.

— Jos kapteeni olisi tahtonut! Ralph huudahti ivallisesti. Olen väsynyt kuulemaan, mitä kapteeni tahtoo tai ei tahdo; toivon, että pian tulee aika, jolloin kultaharkot jaetaan, niin että niiden suhteen saa menetellä niinkuin itse haluaa tarvitsematta kysyä häneltä lupaa.

Tuntia myöhemmin seisoivat Edna ja rouva Cliff "Mary Bartlettin" kannella katsellen ylätasankoa ja suuria kivikasvoja, jotka hitaasti katosivat näkyvistä.

— Edna, vanha rouva sanoi, olen pitänyt sinusta siitä saakka kuin tutustuin sinuun ja toivon saavani pitää sinusta elämäni loppuun asti, mutta kyllä minun täytyy sanoa, että älykkääksi ihmiseksi sinulla on värittömin luonne, mitä koskaan olen nähnyt. Mitä tapahtuneekaan, sinä otat kaiken vastaan rauhallisesti ja mielenliikutuksetta, ikäänkuin olisit juuri sitä odottanut, jopa toivonutkin. Eikä kuitenkaan koko aikana, jona olen tuntenut sinut, mikään ole käynyt tahtosi mukaan.

Erehdyt, rakas Lizzie, jotakin on kyllä käynyt tahtoni mukaan.

— Saanko kysyä, mitä se voisi olla?

— Kapteeni Horn, Edna sanoi.

Rouva Cliff nauroi hiukan ilkkuen.

— Jos mieli sinulla olla jotakin iloa siitä voitosta, täytyy hänen kirjeittensä sävyn muuttua sangen suuresti. Hän on antanut sinulle nimensä ja hiukan rahojaan ja antaa ehkä enemmänkin, mutta minun täytyy tunnustaa, että olen erehtynyt hyvin suuresti kapteeni Hornin suhteen.

Edna kääntyi nopeasti ystävättäreensä päin.

— Voitosta! hän huudahti, mutta ei ennättänyt sanoa enempää, sillä Ralph tuli takaapäin juoksujalkaa heidän luokseen.

— On tapahtunut jotakin omituista, hän sanoi. Eräs merimies on kadonnut — yksi juuri niistä miehistä, jotka olivat rannalla meitä noutamassa. He sanovat, etteivät he tiedä, minne hän olisi voinut joutua; perämies on varma siitä, että hänellä oli kaikki väkensä mukanaan laivalle palattaessa, ja minäkin olen siitä varma, sillä minä laskin heidät ollakseni vakuuttunut siitä, ettei ketään jäänyt rannikolle. Ja kaikki, jotka olivat veneessä, nousivat laivaan. He luulevat, että hän on kenties pudonnut mereen laivan lähdettyä liikkeelle, mutta kukaan ei ole kuullut mitään loiskahdusta.

— Mies parka! rouva Cliff huudahti. Ja hän oli kuitenkin niitä, jotka tulivat meitä pelastamaan.

Samaan aikaan nousi märkä ja ryvettynyt merimies melkein menehtyneenä väsymyksestä, uituaan kokonaisen penikulman, polvet vapisevina rannalle ja heittäytyi lepäämään rantahietikolle lähelle sitä paikkaa, jossa "Mary Bartlettin" vene oli äsken ollut.

Kun hän tunti sitten oli laskeutunut veteen laivan kylkeä pitkin, hän oli uinut veden alla niin kauan kuin oli jaksanut pidättää hengitystään, ja hän oli taas kohta sukeltanut veden alle, kun oli täyttänyt keuhkonsa. Sitten hän oli kellunut selällään, kasvot tuskin vedenpinnan yläpuolella, kunnes oli lopulta uskaltanut kääntyä kyljelleen ja alkanut uida maata kohti. Matka oli ollut pitkä ja tyrskyt olivat pidelleet häntä pahoin, mutta lopultakin hän oli päässyt hengissä maihin. Ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli vaipunut sikeään uneen.

Iltapuoleen hän heräsi ja nousi ylös. Lämmin hiekka ja aurinko sekä kuiva ilma olivat kuivanneet hänen vaatteensa, ja uni oli virkistänyt häntä. Mies oli skotlantilainen. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät, eikä mikään jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Ensi työkseen hän varjosti kasvojaan käsin ja tähysti merelle. Sitten hän kääntyi olkapäitään kohauttaen ja murahtaen.

— Se on poissa, hän sanoi itsekseen, ja nyt on paras mennä vähän vilkaisemaan luolia.

Muutaman askeleen astuttuaan hän kohautti uudestaan olkapäitään ja murahti:

— Pyh moisia typeryksiä! Luulevatko he, että kaikki ovat sokeita. Jättävät jäljelle ruokaa, jättävät keittoastiat ja panevat tulitikkuja ja kynttilänpätkän levyrasiaan. Pidin heitä tarkoin silmällä. Ja jos kaikki muut olivatkin sokeita, niin minä kyllä käsitin, että jonkun piti vielä tulla tänne. Ja panen pääni pantiksi siitä, että se joku on kapteeni itse. Hänellähän oli niin paljon puuhaa, muka, ettei hän voinut tulla mukaan näyttämään, millä kohdalla rannikkoa hänen vaimonsa oli.

Mies kulki edelleen silmäillen ympärilleen.

— Yksinäistä ja autiota täällä on, ajatteli hän, ei minua ainakaan häiritä. Nyt otan selvää siitä, mihin se pimeä käytävä johtaa. He niin kovasti pelkäsivät meidän menevän hänen huoneeseensa. Hänen huoneeseensa — kelpasipa sitäkin uskoa! Kun seuranaisella oli suuri ja valoisa luola! He odottivat varmaan että joku tulisi tänne takaisin, niin kai! ja hän on nyt täällä!

XX.

KORPPIKOTKIEN LAHDESSA.

Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kuin "Mary Bartlett" oli noutanut haaksirikkoiset tuolta autiolta rannikolta olisivat suurien kivikasvojen avoimet silmät, jos ne olisivat jotakin käsittäneet, voineet nähdä pienen kuunarin lähestyvän maata. Tämä alus, jonka laivaväkeen kuului chileläinen kapteeni, perämies ja neljä laivamiestä, ja joka oli melkoisen likainen ja kaikkea muuta kuin hauskan näköinen, kuljetti kapteeni Hornia, hänen neljää neekeriään ja kolmeasataa kolmeakymmentä guanosäkkiä.

Kapteenin varsinaisena tarkoituksena oli tulla noutamaan kulta tai niin suuri osa siitä kuin hän saattoi kuljettaa mukanaan. Mutta hänen näennäisenä aikomuksenaan oli perustaa tälle autiolle rannikolle varastopaikka, josta hänen ei tarvitsisi maksaa mitään vuokraa eikä veroa ja johon hän saattaisi vähin erin tuoda guanon, jota hän oli edullisesti ostanut parilta guanosaarelta, kunnes sitä kertyisi niin paljon, että kannattaisi vuokrata suuri alus kuljettamaan tätä tuoksuvaa kauppatavaraa Yhdysvaltoihin tai Meksikkoon.

Olisi ollut vaikea, jopa suorastaan mahdotonkin viedä lastia maihin sille kohdalle rannikolle, johon kapteeni ja hänen seurueensa olivat osuneet haaksirikon jälkeen, eikä kapteenia laisinkaan haluttanutkaan nousta maihin niin vaarallisen lähellä puolipalloa, joka sisälsi kultaa. Mutta Korppikotkien pieni lahti soveltui mainiosti hänen tarkoituksiinsa, ja siinä hän oli aikonut antaa viedä guanosäkkinsä maihin. Laivassa oli hirsiä, joista hän aikoi rakentaa pienen laiturin, ja hän oli myöskin ottanut mukaan suuren lotjan, jossa lasti kuljetettaisiin ankkuroidusta kuunarista satamaan.

Kaikki osoitti kapteenin aikovan toistaiseksi ryhtyä harjoittamaan guanokauppaa. Hän oli vielä tuonut mukanaan pienen teltan ja melkoisen määrän elintarpeita, ja siitä tavasta, jolla hän kävi toimeen ja pani väkensä tekemään työtä, oli helppo nähdä, että hän oli perinpohjaisesti harkinnut ja etukäteen suunnitellut kaikki yrityksen yksityiskohdat.

Oli melkein pimeä, kun kuunari laski ankkurin, ja varhain seuraavana aamuna saivat kaikki miehet ryhtyä rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa. Kun se oli valmis, ryhdyttiin heti kuljettamaan lastia maihin. Jotkut merimiehistä kuljeskelivat vapaahetkinään hiukan ympäristössä, mutta useimmat olivat nähneet tarpeekseen tätä autiota rannikkoa ja mieluummin lepäsivät kuin ihailivat luontoa. Mutta minne merimiehet menivätkin, piti kapteeni Horn jokaista tarkoin silmällä.

Neekereillä ei tuntunut olevan laisinkaan halua käydä luolilla. Maka oli saanut kapteenilta määräyksen, ettei luolista saanut edes mainita merimiehille. Eikä hän tuntenut edes kiusausta rikkoa tätä kieltoa, sillä nuo raa'at lurjukset, jotka olivat pikemminkin krapuja kuin merimiehiä, halveksivat kovin neekereitä eivätkä halunneet olla missään tekemisissä näiden kanssa. Maka sai kapteenilta kuulla, että tämä oli saanut tietoja ystäviltään, jotka olivat saapuneet onnellisesti Alcapulcoon; niin ollen ei ollut tarpeellista hukata aikaa käymällä entisessä asunnossa.

Tällä kuivalla ja sateettomalla seudulla ei tarvittu lainkaan kattoa suojelemaan kapteenin varastoa, vaan säkit ladottiin tasaiselle hiekalle pitkiin kaksoisriveihin, jokainen säkki pystyyn, hiukan nojalleen viereistä säkkiä vasten. Rivien väliin jäi niin paljon tilaa, että siitä sopi kävelemään.

Tämä kaikki miellytti kovin chileläistä kapteenia.

— Näkee kyllä, hän sanoi huonolla espanjankielellä, että te olette ennenkin ollut pappia kyydissä. Laivamiehet voivat mennä maihin ja kantaa säkit pois miesten tarvitsematta pyöriä toistensa jaloissa. On mainiota, kun varastohuoneen permantoala on monta aaria.

Osan säkeistä kapteeni Horn sijoitti hiukan toisella tavoin. Kahdesta säkkirivistä muodostettiin ympyrä, läpimitaltaan noin kymmenen jalkaa. Tämä oli, kapteeni Horn selitti, jonkinlainen pieni linnoitus, jonka turvin vartiomies saattoi puolustaa itseään ja varastoa, jos merirosvot havittelisivat tätä.

— Ette kai aio jättää tänne vartijaa? chileläinen hämmästyi. Ei ainoankaan ihmisen päähän pälkähtäisi tulla tänne main enempää kuin merenkään puolelta. Voitte huoletta jättää guanonne tänne vuodeksi tai pariksi, ja palattuanne löydätte sen varmaan koskemattomana.

— Älkää sanoko niin! kapteeni Horn vastasi; en uskalla luottaa siihen. Jokin rannikkoa pitkin purjehtiva alus saattaa laskea täällä maihin vettä noutamaan, ja silloin olisi guanoni vaarassa. Ei, kapteeni, minä aion lähettää teidät huomenna, jos tuuli on suotuisa, noutamaan toista lastia, josta te olette tehnyt sopimuksen, ja minä jään tänne niin kauaksi vartioimaan varastoani.

— Mitä ihmettä? hämmästyi chileläinen. Yksinkö?

— Miksikä ei? kapteeni Horn sanoi. Laivassahan ei ole monta miestä kaiken kaikkiaankaan, ja teidän on vaikea tulla toimeen, jos yksikään jää pois. Ja kuunarin ottaessa lastia on minusta kaikkein vähimmin hyötyä. Luuletteko muuten, että kukaan väestänne haluaisi jäädä tänne minun asemestani?

Chileläinen pudisti nauraen päätään.

— Mutta miten yksi mies voi tätä kaikkea puolustaa, jos niin tarvittaisiin? hän sanoi.

— Oh, en aio vastata tuohon, toinen sanoi. Pääasia on, että täällä on joku, joka esiintyy omistajana, jos jokin alus sattuisi tulemaan tänne. En aio antaa surmata itseäni muutamien guanosäkkien takia. Mutta molemmat kiväärini ja muut aseeni otan mukaan pieneen linnoitukseeni, ja jos huomaan joitakin merkkejä konnan koukuista, vetäydyn linnoitukseen ja puhun guanosäkkien lomasta. Ja minä olen varma ampuja.

Chileläinen kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Jos minä jäisin yksikseni tänne, en pelkäisi mitään muuta kuin paholaista. Ja olen varma siitä, että hän kävisi kimppuuni koko joukkioineen. Mutta te olette varmaan erilainen kuin minä.

— No niin, tuumi kapteeni Horn, paholaisesta en ole laisinkaan huolissani. Olen usein oleskellut pitkiä aikoja yksikseni enkä ole vielä koskaan nähnyt siitä herrasta vilahdustakaan.

Kun Maka sai kuulla, että kapteeni aikoi jäädä yksin rannikolle, hän joutui ymmälle. Ellei kapteeni olisi rakennuttanut guanosäkeistä tuota pientä linnoitusta, hän olisi tahtonut jäädä tänne hänen kanssaan, mutta tuo sotainen laitos teki hänen sielunsa levottomaksi, sillä se osoitti, että kapteeni aivan varmaan pelkäsi Korppikotkien paluuta.

Hän oli puhunut paljon toisten neekerien kanssa noista rosvoista ja saanut kuulla, millaisiin julmuuksiin he olivat syyllisiä. Hän värisi ajatellessaan, että kapteeni aikoi jäädä tänne yksinään. Mutta kapteenipa olikin mies, joka kyllä hoitelisi puolen tusinaa Korppikotkia, kun sen sijaan hän, Maka, ei kykenisi tekemään vastusta yhdelle ainoallekaan.

Hän rukoili kyynelet silmissä, ettei suuri kapteeni Horn jäisi tänne, sillä Korppikotkat eivät varastaisi guanoa, vaikka palaisivatkin. Mutta hänen rukouksistaan ei ollut mitään apua. Kapteeni selitti hänelle asian antaen hänen ymmärtää, että hän jäi paremminkin valvomaan oikeuttaan kuin vartioimaan omaisuuttaan ja ettei ollut vähintäkään syytä pelätä Korppikotkia eikä muita vaaroja.

Neekeri näki, että kapteeni oli tehnyt päätöksensä, ja palasi surullisena tovereittensa pariin. Mutta puolen tunnin kuluttua hän tuli jälleen kapteenin luokse ja pyysi saada jäädä hänen kanssaan rannikolle, kunnes kuunari palaisi. Jos kapteeni olisi voinut aavistaa sen kauhean sieluntaistelun, joka oli tapahtunut ennen tätä tarjousta, hän olisi ollut neekerille rajattoman kiitollinen; hän ei kuitenkaan ymmärtänyt sitä ja epäsi neekerin pyynnön ystävällisesti, mutta jyrkästi.

— Sinä olet tarpeen kuunarissa, hän sanoi, sillä kukaan muu ei osaa valmistaa ruokaa. Eikä sinusta täällä olisi mitään hyötyäkään. Sinun täytyy seurata tovereitasi. Mutta kun toinen guanolasti on tullut, ei kestä enää kauan, kun se suuri laiva saapuu, jonka olen tilannut noutamaan koko varastoa, ja sitten me matkustamme kaikki yhdessä pohjoiseen.

Neekeri hymyili ja koetti olla tyytyväinen. Hän ja toiset neekerit olivat olleet hyvin pahoillaan siitä, että kapteeni ei ollut tahtonut Callaosta pohjoiseen. Heidän ainoa toivonsa oli päästä niin pian kuin suinkin pois näiltä seuduilta, jotka olivat niin täynnä kauhuja ja hirveitä muistoja. Mutta he olivat viimein tulleet siihen johtopäätökseen, että kapteenin täytyi aluksensa menetettyään olla niin köyhä, että hänen oli välttämättä kerättävä kokoon hiukan rahoja, ennen kuin saattoi palata kotimaahansa.

Seuraavana päivänä puhalsikin suotuisa tuuli, ja kuunarin kapteeni oli halukas lähtemään matkaan. Jos epäsuotuisa sää olisi pidättänyt joutilasta miehistöä kauemmin tuossa pienessä merenlahdessa, kapteeni Hornin olisi ollut hyvin vaikea estää matruuseja harhailemasta pitkin seutua. Ja mitä olisi saattanutkaan tapahtua, jos he olisivat löytäneet sattumalta maanalaisen syvänteen! Kapteeni tunsi kylmien väreiden karsivan selkäpiitään ajatellessaan sellaista mahdollisuutta.

Mutta hän oli alunperin ottanut tämänkin vaaran lukuun, ja merimatkalla hän oli ajatellut eri keinoja, miten toimittaa miehistölle puuhaa siinä tapauksessa, että kuunarin olisi pakko pysytellä lahdella vielä jonkin aikaa sen jälkeen kun lasti oli purettu. Mutta nyt ei tarvinnutkaan turvautua näihin keinoihin; ja kelpo länsituulella sekä suotuisan vuoksen vallitessa kuunari purjehti kohti toista saarta, josta kapteeni oli ostanut guanoa. Hän itse seisoi yksinään rannalla, näköjään yhtä kylmänä ja tyynenä kuin tavallisestikin, mutta itse asiassa tuntien myrskyisää riemua, kun hän näki likaisenharmaiden purjeiden pienenemistään pienenevän.

XXI.

LUOLASSA.

Kun kuunari oli vihdoin kokonaan kadonnut taivaanrannalta eikä ollut mitään syytä olettaa, että se kääntyisi takaisin, kapteeni Horn lähti kulkemaan luolia kohden. Hän kulki varovaisesti ja kiirehtimättä, pysytellen niin lähellä vesirajaa, että aallokko huuhteli heti hiekasta umpeen hänen jälkensä.

Hän kiipesi yli molempien vuorenharjanteiden, jotka olivat pohjoiseen Korppikotkien leiristä, ja kulki sitten pitkin rantakaistaletta, joka jatkui tasaisena siihen paikkaan saakka, jossa haaksirikkoiset alun perin nousivat maihin. Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja kuvitteli näkevänsä Ednan seisomassa rannalla, kasvot kalpeina ja silmät yliluonnollisen suurina ja tummina, ja hänen takanaan rouva Cliffin ja pojan ja molemmat neekerit. Vasta tällä hetkellä hän tunsi olevansa yksin. Hän tunsi väkevää kaipausta puhua jollekulle toiselle ja kuulla heidän ääntään, ja kuitenkin hän oli samana aamupäivänä puhunut ja kuunnellut niin paljon kuin häntä oli suinkin haluttanut.

Tämä tunne voimistui yhä hänen kulkiessaan loivaa rinnettä luolien luokse — samaa rinnettä, jota hän niin usein oli kävellyt siihen aikaan, kun tämä paikka oli ollut hänen kotinsa ja täällä oli ollut ääniä, liikettä ja elämää. Kun hän oli tänä aamuna avannut silmänsä, oli hänen hartain toiveensa ollut, ettei kuluisi tuntiakaan, ennen kuin hän jo saisi jäädä yksin — ja nyt hänet oli vähällä lamauttaa ajatus, että hän oli täällä kokonaan vailla ihmisseuraa.

Tultuaan muutaman kyynärän päähän kivikasvoista kapteeni rypisti silmäkulmiaan.

— Tämäpä huolimatonta! sanoi hän itsekseen. Sitä en olisi heiltä odottanut. Pyysin heitä jättämään tänne keittoastiat, mutta ei ollut ikinä tarkoitukseni, että ne oli jätettävä luolien ulkopuolelle. Olipa heillä miten kiire tahansa päästä lähtemään, nämä esineet heidän olisi pitänyt viedä luoliin. Jättää nämä käyttökelpoiset astiat ulkosalle — sehän on melkein sama kuin ripustaa ilmoituskilpi osoittamaan, että sisällä on asunut ihmisiä!

Kapteeni keräsi heti kattilat ja lautaset sekä silmäili ympärilleen nähdäkseen, oliko vielä jotakin muuta jäljellä. Ja hän löysikin jotakin — pienen, lyhyen, mustan piippunysän. Kapteeni otti sen hämmästyneenä käteensä. Maka ja Cheditafa eivät tupakoineet, eikä piippu voinut olla pojankaan.

— Ehkä joku "Mary Bartlettin" miehistä on jättänyt sen tänne ajatteli kapteeni. Niin, niin sen on täytynyt olla... Mutta merimiehet harvoin unohtavat tällä tavoin piippuaan. Mutta kuitenkin sen on täytynyt olla merimies... Olipa hyvä, että juuri minä löydän sen täältä.

Kapteeni astui nyt luoliin vievään käytävään. Hän tuli huoneeseen, jossa hän itse oli asunut, ja näki kivipermannolla karkean olkivuoteensa; nyt se kuitenkin oli siirretty lähemmäksi ovea.

Kapteeni tiesi, että toisten oli täytynyt lähteä täältä suuressa kiireessä, mutta järjestystä rakastavana merenkulkijana hän kuitenkin ihmetteli, että he olivat jättäneet kaiken moiseen epäjärjestykseen.

Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa harmitella näitä pikkuasioita. Hän riensi heti takaisin käytävään ja kiipesi nopeasti väliseinän yli järviluolaan. Sytytettyään mukaan ottamansa lyhdyn hän näki sen olevan ennallaan, kuivan, vieläpä entistäänkin kuivemman, sillä lätäköt, jotka olivat jääneet jäljelle järven virratessa pois, olivat kadonneet, luultavasti vesi oli haihtunut niistä.

Hän riensi säiliön luokse luolan etäisimpään soppeen. Matkalla hänen jalkansa osui johonkin rämisevään esineeseen, ja laskiessaan lyhtyään nähdäkseen, mikä se oli, hän näki vanhan tinatuopin.

Kirous pääsi hänen hampaittensa välistä.

— Tämä on kelvotonta! Oliko pojan tarkoituksena tehdä oikea polku sisäänkäytävästä säiliön luokse? Tuopin hän on kai ottanut mukaansa vettä noutaakseen, ja sitten unohtanut sen tänne. Minun pitää ottaa se mukaan, kun palaan takaisin.

Hän kulki eteenpäin valaisten lyhdyllään maata edessään, sillä hän oli nyt saapunut siihen osaan luolaa, joka oli täysin pimeä. Äkkiä hänen huomionsa taas kiintyi johonkin maassa lojuvaan esineeseen. Se oli kirkas, kimalteli kuin pieni kalpea liekki. Hän otti sen ylös. Se oli niitä kultaharkkoja, jotka olivat olleet säiliössä. Kapteeni ihmetteli.

— Olisinko todellakin kadottanut sen.

Kapteeni pisti pienen esineen taskuunsa, ja sydän kiihkeämmin jyskyttäen hän otti taas muutamia askelia pitäen lyhtyä aivan rosoisen permannon lähellä. Kohta hän löysi taas kaksi muuta kultaharkkoa ja sitten, vähän kauempaa, pienen kynttilänpätkän, niin pienen, että sitä saattoi tuskin pitää sormiensa välissä.

Kapteeni otti sen ylös ja jäi siihen tuijottamaan. Se oli aivan tavallinen kynttilänpätkä, mutta sen näkeminen jääti hänen luitaan ja ytimiään. Jonkun oli täytynyt heittää se käsistään, kun ei enää voinut pidellä sitä.

Hän kulki eteenpäin, ja lyhdynvalo sattui permantoon. Sieltä täältä hän löysi palaneita tulitikkuja, useita tuliluikkuja. Sitten sukelsi säiliö esiin pimeästä niinkuin aavemainen vartiotorni; kapteeni ei tuijottanut nyt enää maahan, vaan juoksi nopeasti eteenpäin. Rautapuikkoja myöten hän pääsi pian huipulle, ja näky, joka häntä siellä odotti, oli saada hänet pudottamaan lyhtynsä.

Säiliön suuri kansi oli nostettu syrjään ja oli nyt kallellaan, niin että noin puoli aukkoa oli peittämättömänä.

Oli kuin kaikki ilma olisi ensin puristunut ulos kapteenin keuhkoista. Mutta tällä miehellä oli hyvät hermot, hän tyyntyi pian. Ei hän kuitenkaan vielä kohottanut lyhtyä, niin että olisi voinut nähdä säiliön sisään. Hän piti silmiään ummessa tuokion ajan — hän ei aluksi uskaltanut katsoa säiliöön. Mutta sitten hänen rohkeutensa palasi, ja hän katsoi syvyyteen pitäen lyhtyä aukon yllä. Säiliössä näytti olevan kultaa aivan yhtä paljon kuin hänen viimeksi käydessään tällä paikalla.

Jos kapteeni olisi tavannut säiliön tyhjänä, ei se olisi vaikuttanut häneen yhtään voimakkaammin kuin tämä huomio. Hän kävi niin heikoksi, että tunsi olevansa horjahtamaisillaan säiliön huipulta, ja hän laskeutui nopeasti, osittain liukuen, maahan.

Kun hänen voimansa jälleen palasivat — eikä hän kyennyt päättelemään, miten pitkän ajan kuluttua tämä tapahtui — hän tapaili heti tulitikkurasiaansa, ja kun hän tunsi sen olevan varmassa tallessa liivintaskussa, hän sammutti lyhdyn.

Hän ei saanut tulla huomatuksi, jos täällä oli joku, joka voisi hänet nähdä. Ja nyt kapteeni alkoi ajatella niin kiihtyneesti ja kuumeenomaisesti kuin ihmisen aivot suinkin sallivat. Joku oli ottanut säiliöstä kultaa, samantekevää kuinka paljon tai kuinka vähän. Joku toinenkin oli löytänyt aarteen!

Hänen epäilyksensä kohdistuivat Ralphiin, etupäässä siksi, että hänen palavin toiveensa tällä hetkellä oli, että Ralph olisi ollut syyllinen. Hän olisi ollut onnellinen, jos hän olisi voinut uskoa niin. Oli täytynyt käydä niin, ettei poika ollut voinut lähteä täältä jättäen kaiken kullan tänne; varmaan hän oli ajatellut, että muutoin hän ja hänen sisarensa eivät kukaties saisikaan mitään. Ja juuri lähdön edellä hän oli senvuoksi kaikessa kiireessä käynyt säiliöllä.

Mutta mitä enemmän kapteeni mietti asiaa, sitä uskomattomammalta hänestä tuntui tämä olettamus. Hän oli jokseenkin varma siitä, ettei Ralph olisi jaksanut nostaa raskasta kansilohkaretta paikoiltaan, sillä hänkin sai siinä ponnistaa voimansa. Ja jos jotakin sellaista olisi todella tapahtunut, olisi sen kirjeen, jonka hän oli saanut Ednalta ja pojalta, täytynyt olla kirjoitettu tarkoin harkitussa pettämisaikomuksessa.

Ednan kirje — sävyltään ja tyyliltään hänen omansa tarkka jäljittely — oli ollut ainoastaan asiallinen selonteko. Se kertoi kaikesta, mitä "Mary Bartlettin" tulon jälkeen oli tapahtunut, eikä se antanut hänelle pienintäkään aihetta otaksua, että kenelläkään olisi ollut tilaisuutta käydä säiliöllä.

Ralphin kirje oli ollut hyvin kuvaava. Se muistutti eniten virallista raporttia. Luettuaan sen kapteeni oli tullut siihen johtopäätökseen, että poika oli todellakin tuntenut hyvin suurta ylpeyttä voidessaan kyhätä kokoon sellaisen epistolan. Ralph kirjoitti aarteenvartijana, ja hänen ilmoituksensa koski melkein yksinomaan tätä tärkeää tointa.

Hän kertoi kapteenille lyhyesti, ettei kukaan tämän lähdettyä ollut käynyt siinä luolasyvänteen kolkassa, missä säiliö oli, ja hän kuvasi yksityiskohtaisesti varokeinoaan, kuinka hän oli asettanut Ednan väliseinän taakse, jottei yksikään merimies saattanut ulottaa retkeilyjään suureen syvänteeseen. Hän ilmoitti myöskin, että kaikki oli jätetty hyvään järjestykseen ja niin varmaan talteen kuin olosuhteet sallivat, mutta että hän olisi, jos hänen sisarensa vain olisi siihen suostunut, mieluimmin jäänyt rannikolle siihen saakka, kunnes kapteeni olisi palannut.

Miten mielellään kapteeni Horn olisi tahtonutkin otaksua päinvastaista, hän ei voinut kuitenkaan uskoa, että Ralph olisi saattanut kirjoittaa sellaisen kirjeen käytyään omin luvin "tullaamassa" säiliötä.

Olihan mahdollista, että toinen neekereistä tai molemmat yhdessä olivat huomanneet muuratun puolipallon, mutta oli kuitenkin vaikea uskoa, että he, kovin taikauskoisia kun olivat, olisivat uskaltaneet mennä tuohon kamalaan luolankolkkaan, vaikkapa heille olisi tarjoutunut siihen tilaisuuskin Ednan, rouva Cliffin ja pojan alituisesta vartioinnista huolimatta. Ja Edna oli kirjoittanut, että molemmat neekerit olivat aina nukkuneet taivasalla eivätkä olisi millään verukkeella voineet käydä luolissa.

Ja jos Cheditafa olisikin löytänyt aarteen, miksi hän olisi pitänyt sen salassa? Hän olisi luultavasti puhunut löydöstään toisille. Miksi hän olisi antanut kaikkien lähteä tiehensä ja jättää jälkeensä niin suuria rikkauksia?

Siinä tapauksessa, että Cheditafa olisi todellakin löytänyt aarteen, olisi varsinaisena vaarana se, että hän lörpöttelisi asiasta Meksikossa tai Yhdysvalloissa. Mutta tästä vaarasta huolimatta kapteeni olisi kuitenkin suonut mieluummin, että neekerit olisivat käyneet täällä näpistelemässä kuin että joku muu olisi löydön tehnyt. Mutta kuka muu tämä olisi voinut olla? Kuka olisi voinut olla täällä ja sitten kadota?

Oli vain yksi mahdollinen otaksuma, ja se oli se, että yksi tai useampia Korppikotkia, jotka eivät olleet silloin leirissä, kun hyöky lakaisi heidän rikostoverinsa mereen, oli palannut ja tovereitaan etsiessään päätynyt luolahuoneille. Ja oli hyvin mahdollista — vieläpä sangen luultavaa, että se mies tai ne miehet, jotka olivat löytäneet säiliön, oleskelivat vielä lähistöllä.

Kohta kun tämä ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen, hän ryhtyi toimeen. Tämä oli kysymys, joka täytyi ratkaista aikaa menettämättä, mikäli sen ratkaiseminen oli hänen vallassaan.

Sytyttäen lyhtynsä — sillä tässä sysimustassa pimeydessä hänen oli mahdoton kulkea eteenpäin ilman sitä, vaikka se saattoikin tehdä hänet piileskelevän vihollisen maalitauluksi — kapteeni lähti kiireesti luolasyvänteestä. Jätettyään lyhdyn matalan väliseinän luo hän ryhtyi panostettu revolveri kädessään lähemmin tarkastamaan luolahuoneita, joissa hän seurueineen oli asunut.

Hän oli jo luonut silmäyksen ensimmäiseen huoneeseen jäädessään tuijottamaan olkivuodetta, joka oli nyt melkein itse oviaukossa. Nyt hän harppasi sen yli ja alkoi tarkastella pientä huonetta perinpohjaisemmin.

Sitä rääsyistä ja huopapeitteistä kyhättyä vuodetta, jota Ralph oli käyttänyt, ei enää ollut huoneessa. Kapteeni astui seuraavaan huoneeseen ja tapasi sen hämmästyksekseen niin autiona kuin ei siinä olisi ikinä asuttukaan. Hän riensi takaisin ensimmäiseen huoneeseen ja ryhtyi tutkimaan olkipatjaa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt jollakin tavoin toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin hän itse oli käyttänyt sitä. Hän huomasi nyt, että siihen oli kasattu kaikki ne huovat ja purjekankaanpalaset, jotka ennen olivat olleet koko seurueen vuoteina. Kapteenin hampaat karskahtivat.

— Ei voi enää epäilläkään, hän mutisi. Joku on ollut täällä heidän lähdettyään ja nukkunut yönsä luolissa.

Samassa hän muisti sisimmän luolan, suuren katottoman "salin", jonka hän kiihtymyksessään oli unohtanut. Entä jos se mies, joka oli nukkunut vuoteella, oli siellä juuri nyt! Kuinka varomaton hän oli ollut! Miten hän oli jättäytynyt vaaralle alttiiksi!

Pistooli vireessä kapteeni lähestyi hiljaa sisintä huonetta. Samassa kun hän pisti päänsä sisään oviaukosta, hän katsoi ylös, alas, joka taholle. Hän huusi: Kuka siellä? — Sitten hän astui sisään ja tähyili lattialla lojuvien suurten kivenjärkäleiden taakse. Ei kukaan vastannut, hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Mutta hän näki jotakin muuta, mikä sai hänet seisomaan kuin naulittuna.

Kalliopermannolla, heti oviaukon vieressä oli viisi, kuusi noin jalan korkuista kiveä järjestetty pieneen kehään siten, että niiden yläreunat melkein yhtyivät, ja niiden varassa oli peltikasari. Kasarin alla, kehän keskellä, oli kärventyneitä lehtiä ja puupalikoita.

— Tässä hän on keittänyt ruokaansa, kapteeni ajatteli.

Patja, johon oli yhdistetty kaikki muut patjat, oli saanut hänet vakuuttumaan siitä, että haaksirikkoisten lähdettyä täällä oli oleskellut vain yksi henkilö. — Hän on viipynyt täällä niin kauan, että hänen on täytynyt keittää ruokaa ja nukkua, kapteeni mutisi. Pitääpä katsoa, missä määrin hän on kuluttanut ruokavaroja.

Toisten huoneiden läpi hän meni kallioseinässä olevan syvennyksen luokse, joka oli aivan lähellä sisäänkäytävän suuta. Seura oli säilyttänyt siinä ruokavarojaan ja sinne oli, niinkuin Edna oli kirjoittanut, jätetty niin paljon elintarpeita, että kapteeni miehineen tulisi palattuaan niillä toimeen ainakin ensimmäiset päivät. Hän tapasi sieltä nyt vain tyhjiä levyrasioita kerättyinä röykkiöksi syvennyksen pohjalle; kaikki oli tarkoin tyhjennetty. Pusseista ei ollut jäljellä muuta kuin vähän rypistettyä paperia. Pienellä ulkonemalla oli levylaatikko, jossa heidän oli tapana säilyttää tulitikkuja ja kynttilöitä. Laatikko oli avattu ja aivan tyhjä. Permannolla aivan vieressä oli suurempi levylaatikko, jossa oli ollut korppuja, ja se oli melkein litistynyt kasaan, ikään kuin joku olisi tallannut sitä jaloillaan.

— Hän on ahminut kaiken, mitä oli jäljellä! kapteeni puheli itsekseen, ja nälkä on sitten karkoittanut hänet täältä. Luultavasti hän on ollut myöskin vettä vailla, sillä luolasyvänteestä ovat lammikot kuivuneet, eikä ole luultavaa, että hän oli löytänyt puron.

Kapteeni laski revolverinsa hanan ja pisti aseen vyöhönsä. Hän oli nyt varma siitä, ettei mies ollut näillä tienoin. Elintarpeiden loputtua hänen oli täytynyt lähteä tiehensä, eikä hyödyttänyt arvailla, minne hän oli mennyt.

Kapteeni oli vakuuttunut myöskin toisesta asiasta: kutsumaton vieras ei ollut kuulunut Korppikotkiin. Sillä chileläisen kuunarin lähtöä odotellessaan hän oli pistäytynyt rosvojen salaisessa varastopaikassa ja tavannut sen aivan samassa kunnossa kuin se oli ollut hänen lähtiessäänkin. Siellä oli yhä huomattavat määrät ruokavaroja. Jos mies olisi tuntenut Korppikotkien leiripaikan ja tämän elintarpeiden ylenpalttisuuden, ei hänen olisi tarvinnut nakertaa loppuun jokaista leivänkannikkaa ja lihanviipaletta, joka oli jätetty luoliin.

— Ei, kapteeni puheli itsekseen, Korppikotka se ei ole voinut olla. Mutta kuka se on ollut ja minne hän nyt on mennyt — se menee yli minun ymmärrykseni!

XXII.

KUORMAJUHTA.

Päätyttyään vihdoin siihen tulokseen, ettei Cheditafa, Ralph eikä ainoakaan Korppikotka ollut vieraillut säiliöllä, kapteeni vaipui ajatuksiinsa.

Se, mitä oli tapahtunut, oli kovin onnetonta ja tiesi mahdollisesti suurta vaaraa, mutta ei kannattanut miettiä sitä enempää. Hänen ymmärryksensä ei voinut enää auttaa häntä, se oli tehnyt kaikkensa, ja olisi ollut hulluutta hukata aikaa miehen etsimiseen, sillä oli kyllin selvää, että hän oli mennyt matkoihinsa.

Tietenkin hän oli ottanut mukaansa kultaa, mutta se ei merkinnyt suuriakaan. Vaara oli se, että hän tai jotkut muut saattoivat tulla noutamaan lisää. Mutta sitähän ei voinut estää, eikä kannattanut edes harkita tätä mahdollisuutta. Kapteeni oli tullut tälle autiolle rannikolle tietyssä tarkoituksessa, ja hänen velvollisuutensa oli ryhtyä toimeen aikaa haaskaamatta. Jos joku koettaisi häiritä hänen puuhiaan, hän saisi pitää puoliaan parhaansa mukaan, mutta siihen saakka hän tahtoi tehdä työtä.

Matkalla hän kulki tinakannun ohi, jonka hän oli unohtanut ottaa ylös, mutta nyt hän vain potkaisi sen syrjään.

— Jos mies tulee takaisin, hän tietää kyllä tien, hän tuumi. Ei kannata piilottaa mitään.

Muuratun säiliön huipulle tultuaan kapteeni siirsi kivilohkareen syrjään, niin että aukko paljastui kokonaan. Sitten hän silmäili himmeästi kiiltäviä harkkoja. Hän ei voinut huomata kullan vähentyneen mainittavassa määrin.

— Hän on tietenkin ahtanut taskunsa täyteen, kapteeni tuumi, ja niin täyteen, että on pudottanut muutamia harkkoja. Hyvä! antaa hänen mennä menojaan, ja jos hän uskaltaa tulla takaisin, silloin selvitämme välimme. Sitä ennen teen mitä voin.

Kapteeni otti nyt taskustaan kaksi pientä palttinapussia, jotka hän oli teettänyt tätä tarkoitusta varten, ja ryhtyi täyttämään toista kultaharkoilla, kohottaen pussia tuon tuostakin painoa tunnustellakseen. Kun se tuntui hänestä kyllin raskaalta, hän sitoi suun lujasti kiinni ja poimi sitten toisenkin pussin täyteen. Sitten hän laskeutui alas ja astui, pussi kummallakin olallaan, muutamia askelia ikäänkuin koetellakseen, jaksoiko hän kantaa niitä.

— Tämä on sopiva määrä, hän virkkoi itsekseen. Minun täytyy laskea ne, kun tyhjennän pussit.

Hän laski pussit maahan ja kiipesi noutamaan lyhtyä.

Hän oli juuri aikeissa nostaa säiliön kivikannen paikoilleen, kun hän tuli ajatelleeksi, että se oli aivan hyödytöntä. Säiliö oli ollut avoinna ties kuinka kauan; kai se saattoi jäädäkin auki. Hän aikoi tulla takaisin niin usein kuin saattoi, ja olisi ollut sangen työlästä nostaa raskas kansi joka kerran pois ja taas takaisin paikoilleen. Hän jätti sen vuoksi Inca-aarteen peittämättömänä luolan mustan holvikaton alle, ja lyhty kädessä sekä kultapussi kummallakin olalla hän lähti luolasyvänteestä. Kätkettyään lyhdyn hän jatkoi matkaansa merenrantaa kohden.

Kapteeni oli ennen kuin saapui rannalle tarkoin tähystellyt merenpintaa, mutta ei nähnyt purjeen häivettäkään. Hän kulki pitkin rannikkoa pysytellen taaskin tarkoin vesirajassa. Hän ajatteli:

— Minun on pidettävä silmäni ja korvani auki, mutta en aio hermostua enkä käydä araksi. Minä tulin tänne kuormajuhdaksi, ja kuormajuhta aion ollakin, kunnes joku estää minua siitä. Jos tämä joku on yksi mies, hänen on paras olla varuillaan.

Pussit olivat raskaat ja niiden sisällys tuntui olkapäihin kyhmyiseltä ja kulmikkaalta. Mutta kapteeni oli voimakas mies ja hänen lihaksensa sitkeät, ja kävellessään hän ajatteli kahta pientä pielusta, joita hän vastedes käyttäisi kultaisten kantamustensa alla.

Kun kapteeni ehti vihdoin teltalleen, oli kello jo paljon yli kahdentoista, ja heitettyään molemmat pussit maahan ja peitettyään ne huovalla hän ryhtyi päivällispuuhiin. Hän oli laatinut täydellisen työsuunnitelman, ja sen mukaan ei mikään saanut estää häntä aterioimasta määräaikoina ja nukkumasta kyllikseen. Urakka, johon hän oli ryhtynyt, oli äärettömän rasittava, joten hänen täytyi pitää huolta terveydestään ja voimistaan. Hän ei saanut joutua kullanhimon uhriksi.

Nytkin hän huomasi ajattelevansa, paljonko kultaa hän oli kantanut noissa kahdessa pussissa ja suuriko sen arvo oli rahana. Hän hinnoitteli kullan, laski yhteen ja kertoi, ja ruoka jäähtyi ja silmät harhailivat yli etäisen merenpinnan. Mutta äkkiä hän puristi kätensä nyrkkiin ja löi sillä polveaan.

— Tästä täytyy tehdä loppu, hän sanoi, muuten tulen sekapäiseksi. En halua laskea kultaharkkoja. En halua tehdä mitään laskelmia. Jokin ylimalkainen arviolasku silloin tällöin käy vielä päinsä, mutta muuten on ainoa tehtäväni tuoda kultaa tänne niin paljon kuin kykenen kantamaan. On yllin kyllin aikaa ottaa selvää sen arvosta sittenkin, kun kaikki on onnellisesti hyvässä tallessa jossakin Pohjois-Amerikassa.

Ateriansa päätettyään kapteeni meni telttaansa ja avasi yhden mukanaan tuomistaan matkalaukuista, joiden oli luultu sisältävän vaatteita ja tarvekaluja, joita hän oli ostanut Limasta. Mutta tämä laukku oli aivan täynnä kangaspakkoja, halpaa puuvillakangasta; se oli karkeaa ja vahvaa, mutta ei raskasta. Hän ryhtyi saksilla leikkaamaan siitä vähän neliöjalkaa suurempia palasia.

Sitten hän otti palttinapusseistaan niin monta kultaharkkoa, että niiden piti hänen arvionsa mukaan painaa kuusi tai seitsemän kiloa, ja hän koetti olla laskematta niitä puuhaillessaan niiden kimpussa. Kangaspalasista hän teki pieniä kääröjä, jotka täytti kultaharkoilla ja sitoi lujasti vahvalla hienolla nuoralla. Kun viisi sellaista kääröä oli valmiina, oli kultavarasto lopussa, ja sitten hän kantoi pikku mytyt guanosäkkien luokse.

Hän oli ostanut guanoa suuret määrät, ja hän itse oli valvonut sen lastaamisesta säkkeihin, sillä vain säkeissä suostui se alus, jonka piti kuljettaa tavaraa pohjoiseen, ottamaan sen vastaan. Säkit olivat uusia ja hyviä, ja kapteeni Horn uskoi, että jokaisen säkin saattoi tehdä 7—8 kiloa raskaammaksi, sen herättämättä miesten huomiota, jotka joutuisivat nostelemaan niitä, sillä ne olivat jo sinänsä melkoisen raskaita.

Hän avasi yhden guanosäkin, työnsi sen keskelle kepin ja pyöritteli tätä, kunnes guanoon syntyi aukko ja hän saattoi haudata yhden kultakääröistään keskelle säkkiä. Hän tallasi guanon jälleen tiukkaan, niin että aukko peittyi, ja ompeli säkinsuun kiinni. Tätä tarkoitusta varten hän oli varustanut mukaansa neuloja ja suuret määrät vahvaa, karkeaa lankaa. Kun säkin suu oli ommeltu kiinni, ei kultaa sisältävä säkki vähääkään eronnut näöltään toisista, ja kapteeni vakuuttautui uudelleen siitä, ettei tavallinen merimies voisi mitenkään huomata tuota pientä painonlisää, varsinkin jos kaikki säkit olisivat suunnilleen yhtä painavia.

Pian oli viisi guanosäkkiä avattu ja taas ommeltu kiinni, jokainen varustettuna kultaisella "ytimellä". Työ oli vastenmielistä, ajan pitkään melkein sietämätöntä, sillä kirpeää ammoniakkikaasua ei tahtonut millään kestää. Hän oli aina inhonnut erikoisesti juuri tätä katkua. Mutta hän ei empinyt hetkeäkään, käänsi vain silloin tällöin päätänsä haukatakseen hiukan raikasta ilmaa. Hän koetti luoda onneansa, ja kun ihminen kerran on sellaisessa puuhassa, ei saa olla kovin tarkka siitä, mikä miellyttää mikä ei.

Kapteeni otti molemmat palttinapussinsa ja meni takaisin luolille. Hän palasi vasta iltamyöhällä ja mukanaan entistä raskaammat kantamukset. Aamupäivän kokemuksista viisastuneena hän oli sovittanut olkapäilleen muutamia kokoonkäännettyjä kangaspalasia ja saattoi siten vaikeuksitta kantaa paljon raskaampia taakkoja. Tämän kullan kapteeni jakoi seitsemään myttyyn ja lepäsi sitten vaivoistaan. Hän tunsi voivansa tehdä paljon parempiakin päiväurakoita, mutta tämä päivä oli tuottanut hänelle niin paljon mielenliikutuksia, että hänen päänsä oli vähällä mennä sekaisin.

Päivän toisensa perästä kapteeni ahersi työssä, ja se oli todella niin rasittavaa, ettei sitä olisi kestänyt kukaan, jolla ei olisi ollut mitä suurimmat toiveet työn tuloksiin nähden. Noin kuukauden kuluttua piti kuunarin palata tuomaan uutta guanolastia, ja kapteeni tiesi, että hänen oli kaikin mokomin saatava työnsä valmiiksi sitä ennen.

Parin päivän kuluttua kapteeni tottui niin työhönsä, että ennätti tehdä neljä kertaa päivässä matkan Korppikotkien laaksosta luolahuoneisiin. Hän nousi varhain aamulla ja teki kaksi matkaa ennen päivällistä; joskus hänestä tuntui, että hän olisi jaksanut enemmänkin, mutta hän jätti yrittämättä. Ei käynyt päinsä raataa niin kovasti, ettei illalla olisi voinut nukkua uupumukseltaan.

Samalla kuin hänen ruumiinsa kesti ankaria ponnistuksia olivat hänen aivonsa miltei yhtä kiivaassa toiminnassa, ja ajatukset harhailivat milloin missäkin. Toisinaan hänestä tuntui ahertaessaan raskaiden, pahanhajuisten säkkien kimpussa, että hän oli orja, joka kantoi aarteita, jotka eivät olleet hänen omiaan. Mutta silloin hän ryhtyi tietenkin järkeilemään moisia vastenmielisiä päähänpistoja vastaan.

Ellei tämä aarre ollut hänen omansa, niin kenen se sitten oli? Varmastikaan se ei voinut kuulua — niinkuin Edna jo oli huomauttanut — noiden ryöstönhaluisten espanjalaisten jälkeläisille. Alkuperäiset omistajathan olivat tehneet kaikkensa kätkeäkseen rikkautensa juuri heiltä. Jos Perun ruhtinaiden henget voisivat puhua, he asettuisivat varmaan pitämään hänen, kapteenin, puolta niiden miesten jälkeläisiä vastaan, jotka verenvuodatuksin ja kidutuksin olivat hävittäneet heidät ja heidän yhteiskuntajärjestyksensä maan päältä.

Toisinaan tällainen todistelu rauhoittikin kapteenin täydellisesti, mutta milloin ei niin käynyt, silloin hän heitti mielestään koko asian hyläten sen ratkaisun siksi, kunnes hän olisi turvallisesti saapunut aarteineen Yhdysvaltoihin.

— Silloin voimme tehdä, minkä oikeaksi näemme!

Hyvin usein hän myöskin ajatteli, kykenevätkö kaikki toiset säilyttämään salaisuuden siihen saakka, kunnes hän palaa. Rouva Cliffin vuoksi hän oli hiukan peloissaan. Hän uskoi kyllä, että rouva Cliff oli rehellinen nainen, joka ei voinut rikkoa sanaansa, mutta eihän voinut tietää, millaiset käsitykset arvon rouvalla oli velvollisuudestaan. Hän saattoi arvella, että hänen täytyi uskoa jollekulle erityiselle henkilölle, mitä oli tapahtunut tai mitä saattoi odottaa tapahtuvan. Ja jos hänen omatuntonsa neuvoisi häntä niin tekemään, kapteeni saattaisi yks' kaks' nähdä rannikolle saapuvan vaikka laivalastillisen aarteenetsijöitä.

Ralph ei aiheuttanut hänelle lainkaan huolta, vaikka hänen nuoruutensa ei ollutkaan omiaan herättämään luottamusta. Kapteeni olisi voinut paljon paremmin ennustaa, millaiseksi sää muodostuisi, kuin arvata mihin poika saattaisi ryhtyä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut antaa mielessään sijaa epäilyksille. Oli paljon parempi luottaa rouva Cliffiin ja Ralphiin, ja hän tahtoi luottaa heihin. Joka kerran, kun hän ajatteli molempia, hän päätti luottaa heihin. Mitä Ednaan tuli, ei kapteeni voinut häneen nähden olla edes epätietoinen. Hän luotti Ednaan ajattelemattakaan syitä tai vastasyitä.

Kapteeni ei viihtynyt yksinäisyydessään. Miten hauskaa olisikaan ollut, jos he kaikki olisivat olleet täällä, jos guanolasti olisi saapunut kuunarin miehistön aavistamattakaan kenenkään oleskelevan luolissa, jos neekerit olisivat voineet kantaa kultamyttyjä, jos hän olisi joka ilta, tarkastettuaan päivän työn, voinut palata luoliin, joista olisi voitu hänen Limasta hankkimiensa mukavuuksien avulla valmistaa koti, jossa kyllä kelpasi asua — — —

Mutta oli turha kuvitella sellaista, ja kapteeni karkoitti aina nämä ajatukset mielestään, milloin huomasi olevansa joutumaisillaan niiden lumoihin. Ja hän ahersi uutterasti edelleen, kantaen väkevillä olkapäillään kultaisia toiveitaan, koettaen myttyjä sitoessaan keksiä joitakin vielä varmempia merimiessolmuja ja kulkien niin lähellä vesirajaa, että nouseva vuoksi huuhtoisi hänen jälkensä hietikolta.

XXIII.

KUN KUUNARI TULI.

Kulkien neljästi päivässä luolilta lahdelle, suoden itselleen aikaa lepoon, säännölliseen lepoon, yöuneen ja työttömiin sunnuntaipäiviin — sillä hän kirjoitti päiväkirjaa ja piti tarkkaa lukua päivistä — oli kapteeni melkein kolmessa viikossa kätkenyt jokaiseen guanosäkkiin kultaharkkoja sisältävän käärön, joista muutamat painoivat enemmän kuin seitsemän kiloa.

Tämän työn suoritettuaan hän alkoi tähystellä kuunaria. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään syytä odottaa sitä vielä, ja hän päätti jatkaa työtään. Joka päivä hän kantoi kahdeksan palttinapussillista kultaa luolilta, ja pakattuaan sen kääröihin hän hautasi sen hiekkaan telttansa alle.

Kun kuunarin lähdöstä oli kulunut kokonainen kuukausi, kapteeni kävi hyvin varovaiseksi ja piti merta tarkoin silmällä. Eikä hän mennyt koskaan luoliin kiipeämättä ensin kallioilta tähystelemään taivaanrantaa. Jos hän kultataakkaa kantaessaan olisi saanut purjeen näkyviinsä, hän olisi heti paikalla pysähtynyt ja haudannut pussinsa hiekkaan, olipa hän missä tahansa.

Päivät kuluivat, ja karttumistaan karttui aarre, joka oli haudattu teltan alle. Mutta purjetta ei näkynyt.

Toisinaan kapteenilla oli pahoja aavistuksia. Entä jos purjelaiva ei tulisikaan? Entä jollei ainoakaan alus purjehtisi näitä vesiä vuoteen tai pariin? Ja miksi mikään alus koskaan kulkisi tätä kautta? Kun ne ruokavarat, jotka hän oli tuonut mukanaan sekä ne jotka olivat jäljellä Korppikotkien varastossa, olisivat lopussa, ei häntä mikään pelastaisi kuolemasta täällä nälkään. Vieläkin yksi uhri niiden miljoonien lisäksi, jotka jo olivat kuolleet kullanhimonsa takia!

Hän ajatteli San Franciscossa olevia ystäviään — nämä lähettäisivät varmaan retkikunnan etsimään häntä, jos hän viipyisi liian kauan... Mutta hän ymmärsi, että tämä toivo oli turha. Ednalle Limasta kirjoittamassaan kirjeessä hän oli sanonut, ettei pitänyt odottaa tietoja hänestä pitkiin aikoihin, sillä hän oli lähtenyt siitä aivan oikeasta edellytyksestä, ettei hän työnsä kestäessä voisi antaa vaimolleen tietoja itsestään.

Ednalla ei olisi ollut mitään syytä otaksua, että hän oli lähtenyt tällaiselle retkelle ryhtymättä tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin, ja Edna epäröisi varmaan kauan, ennen kuin antaisi kenenkään laivurin tehtäväksi tulla etsimään häntä tältä autiolta rannikolta. Jos hän nääntyisi täällä nälkään, hän ennättäisi olla kuolleena monta kuukautta ennen kuin kukaan ajatteleva ihminen, joka oli hänen asioistaan selvillä yhtä hyvin kuin Edna, katsoisi olevan ajan lähettää avustusretkikunnan tänne.

Mutta hänen ei tarvinnut kuolla nälkään. Kymmenen päivää myöhästyneenä chileläinen kuunari vihdoinkin ilmestyi lahteen ja laski ankkurin. Kapteenia ja perämiestä lukuunottamatta ei laivassa nyt ollut ainoatakaan valkoista miestä, sillä neekerit olivat ennättäneet kehittyä siksi taitaviksi merimiehiksi, että "taloudellinen" kapteeni oli antanut lähtöpassit chileläiselle miehistölleen.

Kapteeni Horn oli hyvin iloinen saadessaan taas puhua elävän olennon kanssa, mutta suurinta iloa tuotti hänelle Makan näkeminen.

— Te ei syödä kylliksi, hyväntahtoinen neekeri sanoi katsoen kapteenia, joka näytti aika lailla laihtuneen sitten viime näkemän, vaikka olikin terveempi ja paremmissa voimissa kuin kenties koskaan ennen.

— Kun minä keittää teille ruokaa, teillä ei niin pitkä naama, jatkoi neekeri. Me ei jättää teille tarpeeksi syötävää? Kapteeni ei olla syönyt oikein?

Kapteeni nauroi.

— Minulla on kyllä ollut tarpeeksi ruokaa, enkä ole koskaan voinut paremmin. Ellen olisi silloin tällöin tehnyt pikku kävelymatkoja, olisit tavannut minut lihavana kuin syöttösika.

Kohtaus chileläisen kapteenin kanssa ei ollut yhtä sydämellinen. Horn huomasi, ettei chileläinen ollut saanut mukaansa täyttä lastia guanosäkkejä, ja ovelasti kysellen kapteeni Horn pääsi selville siitä, että tämä johtui yksinomaan aiheettomasta vitkastelusta lastauksen alussa. Chileläinen vannoi ja vakuutti, että hän kyllä olisi lastannut laivaan kaiken guanon, jota kapteeni oli saarelta ostanut, ellei hän olisi alkanut pelätä, että kapteenin voisi käydä huonosti, jollei hän pian purjehdi tämän luo. Ja koska hän ei uskaltanut viipyä kauemmin, hän oli lähtenyt matkaan vajain lastein.

Kapteeni Horn oli kovin suutuksissaan, sillä jokainen guanosäkki kultaisine "sydämineen" vastaisi arviolta 2—3000 dollaria, jos se saapuisi onnellisesti kultamarkkinoille. Ja nyt hänellä oli täällä ainakin sata säkkiä vähemmän kuin hän oli odottanut saapuvan.

Ei ollut kuitenkaan enää aikaa korjata laiminlyöntiä, sillä englantilaista "Finland" nimistä alusta, jolle kapteeni oli antanut toimeksi poiketa tälle rannikolle matkallaan Callaosta Alcapulcoon, voitiin odottaa saapuvaksi kahden tai kolmen viikon kuluttua, joka tapauksessa ennen kuin chileläinen kuunari ennättäisi palata takaisin uudelta matkalta guanosaarelta. Tämä alus saattoi juuri paraiksi ehtiä Callaoon ennen "Finlandin" lähtöä. Kapteeni toivoi, että neekerit jätettäisiin "Finlandiin", jotta he sitten voisivat lähteä kotimatkalle yhdessä hänen kanssaan.

— Jos minulla vain olisi väkeä, jotta voisin tulla laivalla toimeen ilman neekereitämme, sanoi nuhteista kiukustunut chileläinen, jättäisin neekerinne tänne ja antaisin palttua koko jutulle. Olen kyllästynyt siihen.

— Kuka teidän käski erottaa oman väkenne? Teitte sen kai siksi, että oikein voisitte imeä mehun minun miehistäni, kapteeni Horn sanoi.

Chileläisen laivan perämies, jolla ei ollut mitään vastuuta ja joka sen vuoksi oli hyvällä tuulella, seisoi puhelemassa kapteeni Hornin kanssa ja ehdotti silloin, että tämä — kapteeni — tulisi heidän mukanaan ja yhdyttäisi englantilaisen aluksen Callaossa.

— En uskalla, kapteeni Horn vastasi. Jos sattuu tulemaan vastatuuli tai kuunarianne kohtaa jokin muu onnettomuus ja "Finland" pääsee lähtemään matkalle, ennen kuin minä itse olen ennättänyt perille, syntyy siitä kaunis sotku. Ja jos laiva saapuu tapaamatta täältä yhtään ihmistä, pelkään pahoin, ettei se lastaa yhtään ainoaa säkkiä.

— Te olette siis aivan varma siitä, että se tulee tänne? perämies kysyi. Onko heillä tiedossaan pituus- ja leveysaste? Ensi kerralla ei minusta ollut yhtä uskallettua jättää teitä tänne, sillä meidänhän piti tulla takaisin, mutta nyt minusta tuntuu, että teidän on kovin kolkkoa jäädä tänne yksinänne.

— Eikö mitä, kapteeni Horn sanoi, minä tunnen "Finlandin" laivurin ja minä jätin hänelle kirjeen, jossa tarkoin selitin, miten asiat ovat. Ja hän tiesi minun luottavan siihen, että hän tulee tänne. "Finland" tulee kyllä, olen aivan varma siitä.

Chileläinen kuunari lähti päivää myöhemmin, kun tuoksuva lasti oli kuljetettu maihin. Sen piti päästä pian Callaoon, eikä sillä ollut mitään syytä, varsinkaan kun molempien kapteenien välit olivat kireät, viipyä kauemmin lahdella.

Maka oli tällä kertaa vieläkin itsepintaisemmin pyytänyt saada jäädä kapteenin luo, mutta kapteeni oli selittänyt hänelle parhaan kykynsä mukaan, että kuunarin täytyi ehtiä Callaoon ajoissa ja ettei mikään laiva voinut päästä minnekään ajoissa ilman kokkia. Maka tarkasti sen vuoksi henkilökohtaisesti molemmat elintarvevarastot, sekä teltassa että Korppikotkien varastopaikassa olevat, ja jälkimmäinen herätti hänessä kauhua ja hirveitä muistoja. Sitten neekerin täytyi raskain sydämin erota ainoasta todellisesta ystävästään, joka hänellä maan päällä oli.

Kun kapteeni varhain seuraavana aamuna ryhtyi hautaamaan hiekkaan kaivettuja kultakääröjä viimeksi saapuneisiin säkkeihin, hän huomasi, etteivät nämä olleet laisinkaan samanlaisia kuin ne, joiden täyttämistä hän oli itse valvonut. Muutamat oli ahdettu kovin täyteen, toiset jätetty vajaiksi, ja monet oli sidottu huonosti kiinni.

Siitä aiheutui tietenkin paljon ylimääräistä työtä, mutta kapteeni tuli hiukan surumielisenä siihen johtopäätökseen, että hänellä oli luultavasti sittenkin paljon enemmän aikaa kuin hän tarvitsi työhönsä. Kapteeni oli laskenut maahan kaivamansa mytyt, ja hän huomasi nyt, että niitä oli melkein riittävästi. Hänen ei tarvinnut tehdä enempää kuin kolme matkaa saadakseen kaikkiin säkkeihin kultakäärön.

Kun työ oli suoritettu eikä "Finlandia" vielä kuulunut, tuntui kapteenista, että hänellä oli todellakin täysi syy kiukkuunsa tunnotonta chileläistä kapteenia kohtaan, jonka välinpitämättömyys tai laiminlyönti ei ainoastaan aiheuttanut hänelle kukaties neljännesmiljoonan dollarin suoranaista tappiota, vaan myöskin pakotti hänet viettämään ties miten monta toimetonta päivää. Kumpi näistä kahdesta pahasta lopultakin oli suurempi, sitä kapteeni ei voinut vielä ratkaista.

Kun kapteeni Horn nyt käveli edestakaisin säkkien keskellä, jotka sisälsivät — niinkuin hän toivoi — hänen elämänsä onnen, ei hän voinut kuitenkaan karkoittaa mielestään tyytymättömyyttä. Hän ei voinut olla vertaamatta säkeissä olevaa kultaa siihen satumaisen suureen aarteeseen, joka vielä oli jäljellä säiliössä. Käydessään säiliöllä viimeisen kerran hän oli tarkoin tutkinut sen sisustaa ja huomannut, — vaikka kulta tietenkin oli huomattavasti vähentynyt — olevan syytä otaksua, että säiliön aukko ulottui aina luolan permantoon saakka ja että kultaharkkoja oli vielä usean jalan korkuudelta. Hänestä tuntui järjettömyydeltä, mielipuolisuudelta — melkeinpä syntiseltä purjehtia pois "Finlandilla" ja jättää tänne kaikki tuo kulta. Ja kuitenkin — miten hänen olisi ollut mahdollista viedä pois yhtään enempää?

Hänellä oli melkein tyhjä matkalaukku, johon hän oli aikonut panna vaatteita ja muutamia huopia sekä muutamia kultakääröjä niiden väliin, mutta kahtakymmentäviittä kiloa enempää hän ei olisi voinut epäluuloja herättämättä sijoittaa siihen. Ja mitä oli kaksikymmentäviisi kiloa tuon valtavan, himmeästi kiiluvan kultamäärän rinnalla?

Mutta vaikka hän kiusasi aivojaan melkein koko päivän koettaen keksiä jos joitakin keinoja voidakseen viedä mukanaan enemmän kultaa herättämättä englantilaisen aluksen miehistön epäluuloja, ei hänen päähänsä kuitenkaan pälkähtänyt ainoaakaan aatetta, joka ei olisi tuntunut liiaksi uhkayritykseltä. Ja jos "Finlandin" tai jonkin muun aluksen laivaväki saisi vihiäkään tällä autiolla rannikolla olevasta kullalla täytetystä säiliöstä, hän voisi yhtähyvin yrittää keskustella villipetojen kanssa kuin toivoa saavansa nuo miehet ymmärtämään, että aarre oli hänen omaisuuttaan. Jos hän pääsisi livistämään hiukan kultaa mukanaan tai edes ehjin nahoin, hän saisi olla kiitollinen.

Kapteeni oli miehen ikään tultuaan tottunut määräämään toimintatapansa samalla tavalla kuin hän määräsi aluksensa suunnan, ja sitten hän piti suuntansa, tuulista ja aalloista, sumusta ja pilkkopimeästä huolimatta. Mutta milloinkaan hän ei ollut pitänyt laivansa peräsimestä yhtä lujasti kuin nyt aikoi pitää kiinni päätöksestään.

— Otan vielä mukaani kaksi pussillista, hän sanoi itsekseen, ja sijoitan ne matkalaukkuuni. Sitten en hetkeäkään ajattele vieväni mukanani hiventäkään enemmän kultaa. Joskus tulen ehkä noutamaan lisää, mutta nyt on ainoana tehtävänäni lähteä täältä niin pian kuin mahdollista näine kultineni — ja lähteä täältä myöskin pää selvänä ja hermot kunnossa.

Purjetta ei pilkottanut taivaanrannalla vielä seuraavana päivänäkään, kun kapteeni kantoi telttaansa kahta palttinapussillista kultaa. Nämä sekä vähän vaatteita hän pakkasi tyhjään matkalaukkuunsa.

— Tämä on toistaiseksi minun osuuteni, hän sanoi, jos edes ajattelenkaan yhdenkään kultaharkon ottamista tämän lisäksi, teen rikoksen.

XXIV.

KAPTEENIA PELOITTAA.

Huolimatta siitä, että kapteeni oli täksi kerraksi selvittänyt välinsä järviluolan aarteen kanssa ja päättänyt olla ajattelemattakaan säiliön verottamista enempää, hän ei voinut kuitenkaan karkoittaa mielestään kaikenlaisia epämääräisiä ja puolivalmiita suunnitelmia siitä, miten myöhemmin voisi hankkia itselleen vielä lisää kultaa. Mutta hän tarttui lujasti ajatusten peräsimeen eikä horjahtanut suunnastaan.

Sen sijaan hän ryhtyi harkitsemaan, mihin kuntoon hän jättäisi luolakamarit. Kerran hän jo päätti lähteä sinne ja poistaa kaikki merkit siitä, että luolat olivat kerran olleet asuttuja, mutta luopui pian tästä tuumasta.

— Liian monet ihmiset tietävät meidän asuneen täällä, ja jos se hyväkäs, joka on ollut täällä meidän jälkeemme, tulee takaisin, olisi paljon parempi, jos hän tapaisi kaiken ennallaan. Mikäli ei — hänen silmänsä hehkuivat ikäänkuin hurja ajatus olisi äkkiä välkähtänyt hänen aivoissaan — mikäli hän ei löydä järveä siltä kohdalta, mihin hänen lähtiessään oli jäänyt kuiva luola. Hyvä! Sitä pitää yrittää.

Kapteeni seisoi muutaman hetken ajatuksissaan, kädet taskussa, ja sitten hän kiiruhti toimeen. Korppikotkien pienestä käyttökelvottomasta veneestä hän nouti pari vanhaa köydenpätkää ja leikattuaan ne aivan pieniksi palasiksi alkoi repiä niitä tilkkeeksi, jotka sulloi palttinapusseihinsa.

Varhain seuraavana aamuna hän lähti luolille. Tultuaan säiliön huipulle ja aikoessaan kohottaa lyhtyä niin, että olisi voinut luoda jäähyväiskatseen puolipallon sisään, hän käänsi äkkiä päänsä syrjään ja sulki silmänsä.

— Ei, hän ajatteli, lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että jos katson tuonne alas, hyppään itse perässä, ja mitä sitten tapahtuu, sitä ei kukaan tiedä.

Hän pani lyhdyn sivuun ja siirsi suuren kivikannen paikoilleen. Vasaralla ja pienellä taltalla — molemmat samoja työkaluja, joilla aallonmurtajaa rakennettiin — hän tukki raot tilkkeellä. Hän teki työtä taitavasti kuin vanha merimies ainakin, ja kun urakka oli valmis, olisi ainoankaan vesipisaran ollut vaikea tunkeutua säiliöön, vaikka vesi olisi tämän ympärillä kohonnut miten korkealle tahansa.

Oli kuin hän olisi jättänyt taakseen kuningaskunnan ja valtaistuimen, valtavien sotajoukkojen ja laivastojen päällikkyyden, vallan ja ihmiskohtaloiden herruuden. Mutta hän meni pois.

Kapteeni kulki kuivan kallioperustan yli sille paikalle, missä sijaitsi se sulkuluukku, josta vesi oli virrannut Korppikotkien laaksoon.

Se kummallinen laite, joka avasi ja sulki tämän luukun, oli luolan ulkonevan seinän alla ja niin pimeässä, että kapteenin täytyi käyttää lyhtyään. Hän löysi pian sen suuren vivun, johon hän oli tarttunut uidessaan pelastamaan Ralphia. Se oli nyt ainakin kymmenen jalan pituisena vaakasuorassa asennossa. Aivan lähellä oli myöskin suuri putki, joka kuin musta tuntosarvi tunkeutui alas tuntemattomiin syvyyksiin.

— Tuon puron, kapteeni ajatteli, täytyy virrata tänne jostakin, vaikken voikaan nähdä enkä kuulla sitä, ja se täytyy voida pysähdyttää kulussaan tämän tai jonkin muun laitteen avulla. Jospa voisin nostaa vivun taas pystysuoraan, johtaisin puron tänne luolaan. Jos se lurjus sitten tulee takaisin, hän saa uida säiliölle, ja jos hän niin tekee, hänellä on hyvät mahdollisuudet hukkua. Ja jos joku tulee tänne, niin luulenpa säiliön olevan yhtä varmassa turvassa kuin se oli vanhojen perulaisten kätkemänä.

Hän kävi käsiksi suureen viputankoon koettaen nostaa sitä pystyyn, mutta huomasi sen sangen vaikeaksi. Tuo valtava tanko oli metallia, luultavasti ei kuitenkaan rautaa, ja vaikkei se siis todennäköisesti ollutkaan ruostunut, oli kuitenkin mahdoton saada sitä liikkumaan putkessa, johon se oli sovitettu. Se oli helposti laskeutunut alas kapteenin painosta, mutta päinvastaiseen suuntaan hän ei jaksanut sitä liikahduttaa.

Luultavasti oli alkuaan ollut tusina orjia kohottamassa sitä pystysuoraan. Kapteeni ponnisteli otsa hiessä, ja hänen onnistui todellakin kohottaa suurta tankoa muutamia tuumia kerrallansa. Hän keskeytti usein puuhansa levätäkseen, ja kesti enemmän kuin tunnin ajan, ennen kuin viputanko oli samassa asennossa kuin silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli koskenut siihen uimamatkallaan.

Kun se oli tehty, kapteeni lähti toisiin luoliin, joissa hän katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, että kaikki oli samassa kunnossa kuin hänen tullessaan ja ettei hän ollut monien käyntiensä aikana unohtanut sinne mitään.

Huomattuaan, ettei hänellä tässä suhteessa ollut huolen syytä, hän meni takaisin järviluolaan katsoakseen, oliko yhtään vettä virrannut sinne. Kaikki oli yhtä kuivaa kuin ennenkin, eikä hän voinut edes kuulla veden tippuvan tai solisevan. Asiaa ajateltuaan hän tuli siihen johtopäätökseen, että ylempänä vuoressa oli kenties jonkinlainen varasäiliö, jonka arvatenkin täytyi täyttyä, ennen kuin vesi alkoi virrata luolaan. Ja hän poistui jälleen.

— Se kysyy tietysti aikansa. Kun huomenna tulen takaisin, on kaikki kyllä veden alla.

Sinä yönä ohuella patjalla lojuessaan ja teltan avoimesta ovesta sysimustaan pimeyteen katsellessaan hänestä tuntui oikeastaan kummalliselta, ettei tämä yksinäisyys häntä peloittanut. Hän tiesi kyllä hyvin olevansa rohkea mies, mutta sittenkin hänestä tuntui merkilliseltä, ettei hän näissä olosuhteissa tuntenut pelon varjoakaan.

Mutta hän ymmärsi syyn. Hän muisteli tilaisuuksia, jolloin hän oli kovin pelännyt, ja ennen muita sitä aikaa, jolloin hän oli odottanut Korppikotkien hyökkäystä. Mutta tämä pelko oli pelkoa toisten ihmisten puolesta — kun hän oli aivan yksin, oli asianlaita toinen. Hän oli harvoin tuntenut olevansa kykenemätön suojelemaan itseään. Nyt häntä voisi ainoastaan uhata se vaara, että joitakuita Korppikotkia voisi palata harhailuiltaan tai se tuntematon, joka oli näpistellyt säiliöstä, palata suurempi seura mukanaan. Mutta jos tuollaisia kutsumattomia vieraita ilmaantuisi, hänellä oli pieni, kehään järjestetyistä säkeistä rakennettu linnoituksensa, kaksi pistoolia ja repeterikivääri.

Öisin kapteeni oli aivan rauhallinen. Ei maan eikä meren puolelta voisi mikään vaara lähestyä näin pikimustina öinä.

Äkkiä hän kavahti istumaan. Hiki kihosi hänen otsalleen, ja väristys puistatti häntä, — ei kylmästä, vaan pelosta. Hän ei ollut koko elämässään tuntenut sellaista kauhua; koskaan ennen eivät hänen kätensä ja jalkansa olleet vavisseet.

Hän nousi vaistomaisesti vuoteeltaan. Hänet oli vallannut mitä kauhein pelko — ei minkään todellisen syyn takia, vaan sen ajatuksen vuoksi, mitä voisi tapahtua, jos järviluola täyttyisi vedellä ja vanhat sulkuluukut, joita hän kenties oli vioittanut vääntämällä niitä edestakaisin, murtuisivat kovasta paineesta ja väkevä hyöky huuhtelisi toisen kerran Korppikotkien laaksoa!

Mutta kapteeni ei vavissut pelosta itsensä vuoksi, sillä hän voisi kuulla esiinsyöksyvän vesijoukon kohinan ja pelastautua ja paeta laaksosta — hän pelkäsi aarresäkkiensä vuoksi, omaisuutensa, tulevaisuutensa vuoksi. Hänen sielunsa vapisi.

Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli rynnätä ulos ja muuttaa jok'ainoa säkki rantaäyräälle, mutta tämä ajatus oli mieletön — yö oli liian pimeä, säkit liian raskaita, ja niitä oli liian monta. Sitten hän tahtoi rientää luolille katsomaan, oliko järvi jo noussut niin paljon, että vaaraa oli olemassa. Mutta jos niin oli, mitä hän saattoi tehdä?

Hän ei voinut kauhunsa vallassa seisoa toimettomana asemillaan. Hän tarttui matkalaukkuunsa sen toisesta päästä ja laahasi sen ulos teltasta. Hapuillen ja kompastellen epätasaisella maalla hän sai sen vihdoin raahatuksi ylös kalliolle, jonne hän ei uskonut tulvan voivan ulottua, ja tämä pieni toimenpide osoitti hänelle, miten tuiki mahdoton hänen oli siirtää säkkejä turvaan pimeässä. Hänellä oli tosin lyhty, mutta siitä olisi ollut kovin vähän hyötyä tällaisena yönä ja sellaisessa työssä.

Hän meni takaisin telttaan ja koetti vakuuttautua siitä, että hänen piti nukkua — että oli naurettavaa kiduttaa itseään kuvitelluilla vaaroilla ja kärsiä niistä yhtä paljon kuin todellisista. Mutta tällainen todistelu oli turhaa, ja hän istui koko yön valveilla teltassaan tai käveli sen ympärillä, kuunnellen ja koettaen ajatella mitä tekisi, jos kuulisi tulvan kohisten lähenevän.

Kohta kun päivä sarasti, hän riensi luolille, ja kun hän tuli entisen järven pohjan ääreen, hän näki ettei siinä ollut pisaraakaan vettä.

— Koneisto ei toimi! huudahti hän keventynein sydämin. — Kuinka saattaa ollakin niin yksinkertainen! Olisihan minun pitänyt tietää, että vaikka kävikin avaaminen sulkuluukku, joka on noin puolen tuhannen vuoden vanha, ei kannattanutkaan ajatellakaan enää sen sulkemista. Olen tietenkin kokonaan vioittanut sen.

Kapteenin mieliala oli muuttunut niin äkkiä, että hän alkoi nauraa omalle ajattelemattomuudelleen, ja sitten hän nauroi vain nauraakseen.

— Jos joku näkisi minut nyt, ajatteli hän, hän luulisi varmaankin, että rikkaus on tehnyt minut mielipuoleksi. Hyvä, mitään tulvan vaaraa ei ole, mutta varmuuden vuoksi painan taas viputangon alas, jos voin.

Valtava tanko painuikin helposti, ja kapteenista se tuntui liikkuvan aivan siten kuin se olisi päässyt irti saranoistaan. Painettuaan sen niin alas kuin mahdollista hän lähti luolasta.

— Nyt, sanoi kapteeni itsekseen, olen suoriutunut luolasta täksi kerraksi. Ja koetan mikäli mahdollista olla sitä ajattelemattakaan.

Noutaessaan purosta vettä keittääkseen kahvia aamiaisekseen hän pysähtyi ja pui nyrkkiään. — Olen totisesti suurempi nauta kuin itse luulinkaan, sanoi hän. — Tämä yksinäinen elämä ei ole minulle hyväksi. Jos minulla olisi eilisiltana ollut älyä tulla tänne katsomaan, juoksiko puro aivan entisellään, ei minun olisi tarvinnut pelätä luolajärven takia. Jos kerran vesi olisi virrannut luolaan, ei se tietenkään olisi tulvinut tänne, ennen kuin järvi olisi tullut täyteen. Sitä paitsi menee vähintäänkin kolme päivää, ennen kuin tuollainen suuri järvi täyttyy. Niin — olen iloinen siitä, että vain itse tiedän, miten paatuneen tyhmä olen ollut.

Syötyään aamiaisensa hän taas ryhtyi työhön. Ei käynyt päinsä mietiskellä enempää, ei ollut varaa mihinkään päähänpistoihin, mihinkään aiheettomaan tuskalliseen pelkoon, toiveisiin, että valmiin asian voisi tehdä vielä paremmaksi. Työtä hänen täytyi tehdä, ja kun yksi työ oli suoritettu, piti keksiä toista puuhaa.

Ensinnä hän ryhtyi parantelemaan pientä aallonmurtajaa, joka oli rakennettu guanon maihintuonnin helpottamiseksi. Oli vielä jäljellä paljon hirsiä, joita ei ollut käytetty, ja hän raahasi paikalle useita paaluja, naulasi kiinni lautapäällystän ja jatkoi pientä aallonmurtajaa vielä kappaleen matkaa ulommaksi lahdelle. Tämän jälkeen hän alkoi puuhailla ravistuneen lotjan kimpussa, ajoi siitä veden pois, tilkitsi ja pikesi raot käyttäen tähän työhön paljon aikaa ja suorittaen sen tavattoman perinpohjaisesti. Ja kun tämäkin oli tehty eikä hän keksinyt enää parempaakaan puuhaa, hän päätti ryhtyä särkemään venettä, jonka Korppikotkat olivat jättäneet rannalle mastottomana ja peräsimettömänä, saadakseen siitä polttopuita.

Tätä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Hän oli tuskin suoriutunut lotjasta, kun hän näki eräänä iltana purppuranhohtavalla taivaanrannalla laivan purjeet. Seuraavana aamuna keinuili "Finland" ankkuroituna sataman suulla, ja kaksi venettä tuli maihin. Ja kaikkein ensimmäisenä hyppäsi maihin Maka.

Viiden tunnin päästä oli guanosäkit kuljetettu laivaan, ja kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli "Finland", kapteeni Hornin seisoessa kannella, lähtenyt matkalle Acapulcoa kohti. Kapteeni olisi kenties ollut vieläkin tyytyväisempi, jos määräpaikkana olisi ollut San Francisco, mutta vaikka näinkin oli, on varmaan epätietoista, oliko maan päällä tyytyväisempää ihmistä. Hän käyskenteli laivan kannella virkaveljensä kanssa, jolle hän saattoi puhua niin paljon kuin ikinä tahtoi, ja lastiruumassa hänen jalkojensa alla olivat guanosäkit ja niiden "sydäminä" tuhannet pienet kultaharkot, joiden vuoksi hän oli niin ankarasti raatanut.

XXV.

PALMETTO-HOTELLISSA.

Noin neljä kuukautta olivat nyt ne henkilöt, jotka muodostivat ikäänkuin kapteeni Hornin perheen, oleskelleet Palmetto-hotellissa San Franciscossa. Mutta ryhtyessämme nyt jälleen heistä kertomaan, ei rouva Cliff kuitenkaan enää ollut siellä; hän oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt San Franciscosta.

Edna oli suuresti muuttunut. Hänen kasvonsa olivat sileämmät ja täyteläisemmät, ja ruskeiden silmien väri oli käynyt syvemmäksi ja kirkkaammaksi. Mutta tukka näytti käyneen runsaammaksi, mutta se johtui siitä, että se oli käherretty. Ne uurteet hänen osaltaan, joita ei suinkaan ollut aiheuttanut ikä, vaan kiihkeä ajatustoiminta, ja eräänlainen ilmeen tarmokkuus, mikä oli aivan luonnollista nuorella naisella, jonka täytyy omin voimin pyrkiä eteenpäin ja auttaa nuorempaa veljeään — kaikki ne olivat kadonneet niinkuin aamusumu hälvenee auringon tieltä. Olosuhteet olivat kypsyttäneet hänessä täydelliseksi sen kauneuden, jonka luonto oli hänelle määrännyt, mutta jonka jo muutamien vuosien ahkera uurastus, epävarmat toiveet, epäilyt ja mielen ahdistus olisivat auttamattomasti tuhonneet.

Kun toinen rahalähetys saapui, asettui Edna seurueineen asumaan hotellin parhaimpiin huoneisiin. Kapteeni oli lausunut toivovansa niin; ei hän tiennyt, kuinka kauan he joutuisivat viipymään siellä, ja hän tahtoi, että heidän olonsa olisi niin miellyttävä kuin suinkin. Hän oli lähettänyt heille niin paljon rahaa kuin suinkin saattoi myytyään Limassa sen kullan, jonka oli ottanut mukaansa ensimmäisen kerran lähtiessään luoliinsa. Omiinkin tarkoituksiinsa hän oli tarvinnut suuren osan rahoista, sillä hänenhän täytyi vuokrata laiva ja ostaa guanoa.

Sillä aikaa kuin kapteeni viipyi Korppikotkien lahdella oli Edna kuitenkin erään San Franciscossa olevan asiamiehen välityksellä saanut useita rahalähetyksiä. Hän otaksui tämän johtuneen kultaharkkojen jatkuvasta myynnistä, mutta itse asiassa se oli vain korkoa pääomasta, jonka kapteeni oli koko menestyksellisen merimiesuransa aikana kerännyt.

Viimeisessä Limasta lähettämässään kirjeessä hän oli kehoittanut heitä kaikkia elämään huolettomasti näiden lähetysten varassa ja pitämään näitä rahoja oikeudenmukaisena osuutena ensimmäisistä Perun kuninkaiden aarteen tuottamista summista. Jos hän onnistuisi suunnitelmissaan, tapahtuisi heidän varallisuuteensa nähden niin varma suurisuuntainen muutos kuin kukaan heistä oli ikinä osannut toivoa. Jos hän epäonnistuisi, olisivat heidän — hänen San Franciscossa olevien ystäviensä — asiat joka tapauksessa yhtä hyvällä, jolleivät paremmallakin kannalla kuin heidän lähtiessään matkalle Valparaisoon.

Hän ei kajonnut siihen tosiasiaan, että hän itse olisi tässä tapauksessa ollut köyhempi. Sillä hän oli menettänyt "Castorin", jonka osakkaita hän oli, ja uhrannut miltei koko oman osuutensa kullanmyynnin tuottamista rahoista aluksen vuokraamiseen, lastin ostoon ja muihin välttämättömiin kustannuksiin.

Edna odotteli sillä aikaa San Franciscossa tietoja siitä, millaiseksi hänen uudessa elämässään seuraava näytös muodostuisi. Kapteeni Horn oli kirjoittanut, ennen kuin oli purjehtinut Limasta chileläisellä kuunarilla guanosaarille ja Korppikotkien lahteen, ja jossakin määrin selittänyt, miten oli suunnitellut aarteen kuljettamista luolasäiliöstä kultamarkkinoille. Mutta sen jälkeen hän ei ollut kirjoittanut mitään, ennen kuin vasta kymmenen päivää sitten, ilmoittaen onnellisesti saapuneensa Acapulcoon guanosäkkeineen, joiden ytimenä oli kimmeltävää, jaloa metallia. Kirje oli sävyltään hyvin iloinen ja tyytyväinen, ja kapteeni oli lähettänyt San Franciscoon maksuosoituksen niin suurelle summalle, että se melkein hämmästytti Ednaa. Kapteeni kirjoitti, että hän oli vaihtanut rahaksi ainoastaan osan matkalaukussaan kuljettamaansa kultaa eikä ollut vielä koskenutkaan siihen, mikä oli kätketty guanosäkkeihin.

Hän oli vuokrannut tavaramakasiinin, ikään kuin olisi aikonut ryhtyä pitämään todellista kauppaa, ja siellä hän aikoi saattaa guanosäkkinsä alkuperäiseen kuntoon voidakseen myydä ne. Mutta kullan vaihtaminen rahaksi ja varmoiksi arvopapereiksi kysyi aikaa, viisautta, vieläpä oveluuttakin. Hän oli jo Meksikon kaupungissa myynyt matkalaukustaan niin paljon kultaa kuin oli ollut mahdollista antamatta aihetta liian moniin kysymyksiin, ja ellei hän olisi ollut tunnettu kalifornialaisena liikemiehenä, olisi kenties jo tämä verraten vähäpätöinen toimenpide aiheuttanut vaikeuksia.

Kapteeni oli kirjoittanut, että hänen oli pakko jäädä Acapulcoon tai Meksikon kaupunkiin ties miten pitkäksi aikaa suoriutuakseen kaikesta mitä hänen oli toimitettava. Sillä hyvin suuri osa aarteesta täytyisi ehkä kuljettaa Yhdysvaltoihin, eikä hän ollut vielä täysin selvillä siitä, miten tällöin olisi paras menetellä.

Ennen kuin tämä kirje saapui, oli rouva Cliff päättänyt lähteä San Franciscosta ja matkustanut kotiinsa erääseen pieneen Maine-valtion kaupunkiin. Ednan ja Ralphin kanssa hän oli varronnut ja odottanut, mutta lopulta hän oli tullut siihen käsitykseen, että kapteeni Horn oli kuollut.

Se aika, jonka kapteeni hänen käsityksensä mukaan tarvitsi purjehtiakseen luolille, noutaakseen kullan ja matkustaakseen San Franciscoon, oli jo aikoja sitten kulunut, ja hänen täytyi pitää kapteenia lopullisesti kadonneena. Hän tiesi kyllä, että kapteeni oli rohkea ja kelpo merimies, mutta uhkapeli, johon hän oli antautunut, oli täynnä tuntemattomia vaaroja. Häntä ei olisi vähääkään hämmästyttänyt, jos hän olisi saanut kuulla kapteenin vajonneen pohjaan pienen veneensä mukana, joka oli lastattu liian täyteen kultaharkkoja.

Näistä epäilyksistään hän ei tietenkään puhunut mitään Ednalle eikä Ralphille, eikä hän aikonut milloinkaan mainita niistä kenellekään. Jos Edna, joka oli joutunut naimisiin niin merkillisellä tavalla, jäisi kukaties yhtä merkillisen kohtalon vaiheen vuoksi leskeksi, hän tulisi takaisin Ednan luo ja tekisi kaikkensa lohduttaakseen tätä. Mutta juuri nyt häntä ei mielestään tarvittu San Franciscossa, ja hänen kotinsa Uudessa Englannissa kutsui häntä takaisin hänen monien ystäviensä äänten voimalla.

Ne liikeasiat, jotka alunperin olivat saaneet rouva Cliffin lähtemään Etelä-Amerikkaan, täytyi nyt lykätä tuonnemmaksi. Mutta hän ei ollut laisinkaan tyytymätön voidessaan palata kotiin, mukanaan yhtä paljon rahoja kuin olisi saanut kokoon, jos liikeasiat olisivat Valparaisossa luonnistuneet tyydyttävästi.

Palmetto-hotellissa oli totuttu vähitellen pitämään Ednaa ja Ralphia merkittävinä henkilöinä. He viettivät hiljaista elämää, mutta eivät kieltäytyneet juuri mistään, eivätkä he koskaan jättäneet maksamatta. He olivat sen kapteeni Hornin vaimo ja lanko, joka oli tunnettu hyvästä onnestaan ja jota myöskin pidettiin varakkaana miehenä. Mutta paremmin kun mikään muu erotti heidät hotellin tavallisista vieraista se seikka, että heillä oli kaksi yksityispalvelijaa, jotka — vaikka eivät tietysti voineetkaan olla orjia — sentään näyttivät olevan isäntäväkeensä niin kiintyneitä kuin olisivat syntyneet tämän palvelukseen.

Arvokkaan näköisessä puvussaan, joka oli jonkinlainen metodistipapin ja pöydänkattajan pukimien välimuoto, Cheditafa oli todellakin kunnioitusta herättävä henkilö. Kun hänen uudet vaatteensa tilattiin, oli rouva Cliff arvellut, että niiden tuli näyttää jossakin määrin papillisilta, sillä saattoihan tulla aika, jolloin Cheditafan täytyi esiintyä sellaisena henkilönä. Mutta toisaalta täytyi puvussa olla sellainen sävy, mikä sopi Ednan palvelijalle.

Vanha, vakavakasvoinen, kähärä- ja harmaahiuksinen neekeri oli täysin tietoinen tärkeästä toimestaan kapteeninrouva Hornin henkipalvelijana, ja hänen vastuuntuntonsa oli voimakkaampi kuin mikään muu tunne, mihin hänen mielensä kykeni. Ehkäpä juuri se seikka, että hän itse oli tehnyt Ednan rouva Horniksi, velvoitti häntä aina pitämään silmällä tämän tarpeita ja palvelemaan häntä kaikin mahdollisin tavoin.

Jos hotelli olisi syttynyt tuleen, hän olisi syöksynyt liekkien läpi pelastamaan emäntänsä; jos rosvot olisivat käyneet tämän kimppuun, heidän olisi ensin täytynyt surmata hänet, ennen kuin olisivat saaneet rouva Hornin laukun haltuunsa. Kun rouva lähti ajelulle kaupunkiin tai esikaupunkiin, Cheditafa istui aina ajajan rinnalla, ja kun rouva käveli kadulla, Cheditafa seurasi häntä kunnioittavan välimatkan päässä.

Niin ylpeä kuin hän olikin siitä, että oli saanut vihkiä tämän hienon ja ylhäisen naisen kapteeni Hornin kanssa, ei hän ollut koskaan puhunut tästä asiasta kenellekään. Sillä monta kertaa, erittäinkin juuri ennen San Franciscosta lähtöään, oli rouva Cliff tarkoin teroittanut neekerin mieleen, että jos tämä kertoisi kenellekään vihkineensä kapteeni Hornin ja neiti Markhamin, siitä olisi seurauksena paljon harmia. Mitä harmia, sen hän katsoi tarpeettomaksi selittää, mutta selitti sen sijaan mitä vakavimmin, että pakanan toimittamaa kahden kristityn vihkimistä katsottaisiin tässä maassa hyvin karsain silmin ja että Cheditafalle voisi käydä hyvin huonosti, ellei hän voisi osoittaa, että hänellä oli epäämätön oikeus suorittaa tällaisia toimituksia. Kunhan kapteeni Horn saisi tärkeät asiansa toimitetuiksi ja palaisi takaisin, kaikki järjestyisi mainiosti, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä kauempaa, mutta siihen saakka hän ei saisi hiiskahtaakaan koko asiasta.

Jos kapteeni Horn ei olisi koskaan palannut, olisi rouva Cliff lujasti uskonut, että Edna oli kapteenin leski, mikä kävi ilmi kirjeistäkin, mutta että hän olisi kapteenin oikea rouva, ennen kuin molemmat asianomaiset ovat käyneet laillisen papin luona — sitä ei tuo hyvä rouva saanut mahtumaan päähänsä. Tämä näkökanta ei siis ollut kovinkaan loogillinen, mutta hän oli kerta kaikkiaan omaksunut sen eikä voinut siitä luopua.

Toinen neekeri, Muk, ei osannut puhua enemmän englantia kuin silloinkaan, kun ensimmäisen kerran tutustuimme häneen, mutta hän ymmärsi aika paljon siitä, mitä hänelle sanottiin, ja hän oli hyvin taitava ymmärtämään merkkejä, eleitä ja kasvojenilmeitä. Edna ei aluksi tiennyt, mitä tehdä tällä neekerillä, mutta Ralph ratkaisi kysymyksen ottamalla hänet omaksi käskyläisekseen. Päivä päivältä Muk kävi yhä tarpeellisemmaksi nuorelle pojalle, joka usein selitti, ettei hän käsittänyt, kuinka oli ennen voinut tulla toimeen ilman palvelijaa.

Muk oli yhtä ihastunut hienoihin vaatteisiin, ja Ralph näki mielellään hänet hyvin varustettuna; tästä johtui, että Muk näytti hiukan Cheditafaakin komeammalta. Hän oli sangen kiintynyt nuoreen herraansa ja osoittautui niin palvelusintoiseksi, että Ralph joutui joskus neuvottomaksi koettaessaan keksiä hänelle tekemistä.

Edna ja Ralph aterioivat omassa erikoisessa pöydässään, ja Cheditafa ja Muk saivat palvella heitä. Rouva Cliff oli opettanut molemmat neekerit pyyhkimään tomuja ja pitämään huoneet järjestyksessä. Toisinaan Ralph lähetti Mukin lainakirjastoon. Kun hän ensin oli yhden kerran käynyt kirjastossa ja häntä oli opetettu jättämään lomake ja vaihdettavat kirjat, hän suoritti siitä pitäen asian kuin opetettu koira kantaen uudet kirjat kotiin niin ylpeänä kuin olisi lainannut ne oman valintansa mukaan.

Se seikka, että Muk oli aivan uppo muukalainen eikä edes osannut puhua englantia sekä oli lisäksi niin tavattoman notkea, että kykeni ketterästi kuin apina kiipeämään kahdeksan jalkaa korkean säleaidan yli, milloin hotellin takaportti oli suljettuna, suojeli häntä tehokkaasti muun palveluskunnan lähentelyiltä. Kun ei musta neekeri osaa puhua sanaakaan englantia, mutta hyppää kuin kumipallo, on paras karttaa häntä. Nenäkkyyttä Cheditafaa kohtaan ei voinut ajatellakaan: hänen totinen, kunnianarvoinen olemuksensa teki mahdottomaksi kaikki sellaiset yrityksetkin.

Ralphkin oli muuttunut melkein yhtä paljon kuin sisarensa. Hänen asunsa ei vivahtanut enää pojan pukuun, ja koska hän oli pitkä ja kookas ikäisekseen, sopivat kuosikas puku, kirjava kaulaliina kimaltelevine neuloilleen ja välkkyvän kiiltävät kengät hyvin hänelle. Mutta Edna sanoi usein, että hän oli pitänyt enemmän veljensä ulkoasusta silloin, kun poika vielä kuljeskeli Perun hiekkarannikoilla kehnoissa ja kuluneissa vaatteissa.

XXVI.

KAPTEENIN KIRJE.

Edna lepäsi sohvalla pienessä kauniissa salongissaan, ja pöydällä hänen vieressään oli useita tiheällä käsialalla kirjoitettuja paperiarkkeja. Hän oli lukenut, ja nyt hän ajatteli — ajatteli hyvin kiinteästi, mitä hän tätä nykyä varsin harvoin teki.

San Franciscossa oleskellessaan hän oli viettänyt rauhallista, mutta miellyttävää ja vaihtelevaa elämää. Hän oli hankkinut paljon kirjoja, käynyt teattereissa ja konserteissa, ajellut vaunuilla ympäri kaupunkia, tehnyt retkiä merelle, katsellut kaupungin ympäristön nähtävyyksiä ja käynyt myymälöissä ostamassa paljon sellaista, mikä oli miellyttänyt häntä. Pääasiassa olivat hänen seuranaan olleet Ralph ja rouva Cliff, vaikka silloin tällöin kävikin vierailulla henkilöitä, jotka tunsivat kapteeni Hornin. Muutamat näistä ihmisistä olivat mielenkiintoisia, toiset eivät; mutta kaikilla heillä oli lähtiessään se vaikutelma, että kapteeni Horn oli onnen erityisesti suosima mies.

Erästä asiaa, joka muinoin oli tuottanut Ednalle paljon huvia, hän karttoi nyt kokonaan: suunnitelmien tekemistä. Hän oli kerta kaikkiaan kääntänyt selkänsä entiselle elämälleen; oli juuri alottamassa uutta elämää — hän ei tiennyt vielä, millaista — mutta hän oli päättänyt lujasti hyötyä siitä niin paljon kuin suinkin, muodostuipa se millaiseksi tahansa.

Hän oli jo saanut paljon, mutta nämä onnen lahjat olivat vielä pelkkää johdantoa johonkin muuhun. Hänen avioliittonsa oli ainoastaan kuin alkuvalmistusta, näytelmä ei ollut vielä alkanut. Ne rahat, jotka hän nyt sirotteli ympärilleen, olivat ainoastaan esimakua siitä, mitä tuleva oli; hänen vast’ikään täyteen kukoistukseensa kehittynyt ruumiillinen kauneutensa, jota hänen täytyi pitää arvossa, kuihtuisi jälleen, jollei se saisi samaa ravintoa, mikä oli saanut sen puhkeamaan kukoistukseensa. Mutta mitä hänellä oli, se hänellä oli, ja hän tahtoi nauttia siitä.

Kapteeni Hornin palattua hän saisi tietää, mitä vast'edes tapahtuisi. Hän ei vähääkään epäillyt kapteenin palaamista, sillä hän luotti tähän mieheen niin lujasti, että tunsi, ei, tiesi hänen palaavan kertomaan menestyksestään tai huonosta onnestaan ja ilmoittamaan, mihin hänen, Ednan, oli vast'edes ryhdyttävä. Mutta nyt Edna istui miettimässä eikä voinut sille mitään, että hänen mielenrauhansa oli häiriytynyt.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät Ralphin tullessa sisään.

— Kuulehan, Edna, sanoi hän istuuduttuaan nojatuoliin ja asetettuaan hattunsa viereiselle tuolille, mikä oli se palautettu käsikirjoitus, jonka Cheditafa toi sinulle aamulla? Et kai ole ryhtynyt kirjoittamaan aikakauslehtiin?

— Se oli kirje kapteeni Hornilta, vastasi Edna. Ralph vihelsi.

— Ahaa, niinkö! Kylläpä ukkeli kirjoittaa pitkiä epistoloita. Mitä hän sanoo? Milloin hän tulee tänne? Kerro minulle tärkeimmästä. Tosiaankin, ennen kuin aloitat, salli minun sanoa, että hänen on kyllä jo aikakin kirjoittaa. Se kirje, jossa hän kertoi guanosäkeistä ja lähetti viimeisen suuren maksuosoituksen — odotahan, milloin se tulikaan?

— Kymmenen päivää sitten.

— Niinkö? Minä luulin siitä olevan enemmän aikaa, mutta sehän on yhdentekevää. Siitä saakka minulla ei ole ollut lainkaan rauhaa. Haluan tietää, mihin ryhdyn. Ja jos voin luottaa siihen, mitä kapteeni kirjoitti, ja omaan muistiini kultaharkkojen suuruudesta ja painosta, hän on lähtenyt matkaan mukanaan enemmän kuin miljoona dollaria — kenties puolitoistakin. Suuriko osa siitä on minun? Ja miten minä käytän sitä? Milloin minun on ryhdyttävä valmistautumaan siihen elämään, jota vast'edes vietän? Kaiken tämän haluan tietää, ja enemmänkin — haluan tietää, mihin sinä aiot ryhtyä. Jos minä puolestani olisin tullut Acapulcoon tai johonkin muuhun sivistyneen maailman paikkaan, ei olisi kestänyt kymmentä päivää, ennen kuin olisin kirjoittanut perheelleni — sillä sellaisessa suhteessahan me nyt olemme kapteeni Horniin — ja kertonut, mitä aion tehdä ja kuinka suurista summista on kysymys. Mutta nyt kai kirjeen täytyy tehdä siitä säällisesti selkoa.

— Minun on kai paras lukea se sinulle, sanoi Edna ja otti kirjeen pöydältä. Mutta ennen kuin aloitan, haluan sanoa sinulle erään asian, ja se on se, että menettelet hyvin väärin ryhtyessäsi tekemään laskelmia omasta osuudestasi. Mitä saat, sen saat, ja voit vallan hyvin odottaa siihen asti tarvitsematta kiihottaa mielikuvitustasi huimin toivein. Sitä paitsi sinun tulee muistaa, että et ole vielä läheskään täysi-ikäinen ja että minä olen sinun holhoojasi. Joten minä hoidan kaikkea omaisuutta, joka voi tulla osaksesi, siihen saakka kunnes olet täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta.

— Äh, kaiken tuon minä kyllä tiedän, ja kun vain rahat tulevat, saat kernaasti hoitaa niitä. Ja anna nyt kuulua!

— "Nyt aron kertoa sinulle" — tämä seuraa heti alkurivien jälkeen — eräästä hyvin merkillisestä asiasta, joka on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi kirjoitin. Mutta ensin mainitsen, että minulla oli — saatuani guanosäkit onnellisesti sijoitetuiksi vuokraamaani makasiiniin — aika lailla työtä kultakääröjen poistamisessa säkeistä ja harkkojen pakkaamisessa pieniin, vahvoihin laatikkoihin, jotka hankin Meksikon kaupungista ja lähetin tänne etukäteen. Etsiskellessäni sopivia laatikoita löysin nämä, joissa oli ennen ollut kuvalaattoja. Niiden kupeessa oli leima ja ne soveltuivat mainiosti tarkoituksiin!', koska ne kullalla täytettyinä olivat kuta kuinkin yhtä raskaita kuin metallilaattoja sisältäessään. Tämä pakkaustyö minun täytyi toimittaa pääasiassa öisin.

"Kohta kun työ oli suoritettu, lähetin kaikki laatikot Mexikopankin kassaholviin, ja siellä on vieläkin suurin osa niistä. Muutamia niistä olen lähettänyt rahaksi lyötäväksi San Franciscoon; toiset ovat menneet pohjoiseen, ja jäännöksen koetan lähettää niin pian kuin mahdollista.

"Kultaharkot, joiden muoto on tuntematon kaikille kultakauppiaille, ovat aiheuttaneet hyvin paljon ihmettelyä ja monia kysymyksiä, mutta se ei minua liikuta. Tärkeätä on vain saada kulta niin monen penikulman päähän guanosta kuin suinkin, sillä jos joku, joka tietää, mistä guano on tuotu, osaisi asettaa molemmat tavarat yhteyteen keskenään, voisin saada piankin levottomuuden aihetta. Mutta koska harkoissa ei ole mitään merkkiä, mikä osoittaisi niiden olevan muinaisten perulaisten valamia — nehän eivät muistuta muita Inca-hallitsijasuvun ajoilta peräisin olevia harkkoja, joita olen nähnyt useissa Etelä-Amerikan museoissa — täytyy kaikkien ajatella, että kulta on valettu tähän yksinkertaiseen muotoon pakkauksen ja kuljetuksen helpottamiseksi. Jotkut ehkä luulevat, että se on kalifornialaista kultaa, toiset saavat luulla sen tulevan Etelä-Amerikasta; mutta mitä tahansa he luulevatkin, he tietävät kuitenkin, että se on puhdasta kultaa, eikä heillä ole mitään oikeutta epäillä sen olevan minun omaani. Jos olisin muukalainen, asian laita olisi tietysti toinen. Mutta minut tunnetaan, liikunpa missä tahansa, tai ainakin saan kaikkialta hyviä suosituksia. Mutta nyt tulen kirjeeni ydinkohtaan.

"Kolme päivää sitten istuin makasiiniin kuuluvassa pienessä konttorissani odotellen miestä, jolle toivoin saavani guanoni myydyksi, kun sisään astuu muudan mies — mutta ei odottamani. Ja jos olisin nähnyt aaveen, en olisi hämmästynyt enemmän. En tiedä, muistatko niitä kahta amerikkalaista merimiestä, jotka perämies Ryndersin ja hänen miestensä lähdettyä luotamme ensimmäisinä lähtivät katselemaan seutua eivätkä palanneet koskaan. Tämä mies oli toinen heistä, ja hänen nimensä on Edward Shirley."

— Muistan hänet hyvin, huudahti Ralph. — Ja toinen oli George Burke. "Castor"-laivassa puhelin paljon heidän kanssaan.

"Shirley ei kuitenkaan" — jatkoi Edna kirjeen lukemista — "näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä, vaan astui esiin puristaen sydämellisesti kättäni. Hän sanoi lukeneensa sanomalehdestä, että minä olin pelastunut ja harjoitin kauppaa Acapulcossa, ja hän oli varta vasten matkustanut minua tapaamaan. Sanoin hänelle, että me olimme olleet aivan toivottomia hänen ja hänen toverinsa kohtalosta. Koska hän oli lukenut hyvin epätäydellisen selonteon seikkailustamme, kerroin hänelle koko jutun, varoen kuitenkin tarkoin, niinkuin hyvin ymmärrät, virkkamasta mitään muuratusta säiliöstä. Hän ei ollenkaan kysynyt, miksi en ollut palannut yhdessä teidän toisten kanssa, mutta häntä kauhistutti saadessaan kuulla, kuinka koko meidän miehistömme, häntä itseään, Burkea ja Makaa lukuunottamatta, oli surmattu.

"Lopetettuani hän ryhtyi kertomaan omaa tarinaansa, jonka esitän tässä mahdollisimman lyhyesti.

"Lähdettyään matkaan hän ja Burke kulkivat aluksi sen vuorenharjanteen rinnettä, joka päättyi meidän luoliimme, mutta kulku oli äärettömän vaivalloista, minkä vuoksi he pian kääntyivät pohjoiseen hiekka-alueelle. Täällä he ampuivat jotakin pikkuriistaa, mutta kulkiessaan riistanajossa rinnettä ylös, toista alas he huomasivat yön lähestyvän. Heitä peloitti lähteä heti paluumatkalle, koska he olisivat helposti voineet eksyä pimeässä, joten he leiriytyivät syöden illallisekseen päivän saalista.

"Kun he aamulla heräsivät, näyttivät idässä päin kohoavat vuoret olevan niin lähellä, että heitä enemmänkin halutti jatkaa matkaa kuin palata takaisin meidän luoksemme. He uskoivat hedelmällisimpiin seutuihin tultuaan piankin tapaavansa ihmisasuntoja, ja silloinhan he olisivat voineet tehdä meille muille suuren palveluksen. Siksi oli paljon parempi kulkea eteenpäin kuin kääntyä takaisin.

"He huomasivat kuitenkin erehtyneensä. Etäiset vuoret näyttävät alavan maan yli katsottaessa olevan aina paljon lähempänä kuin itse asiassa ovat, ja molemmat poloiset kulkivat kulkemistaan, kunnes henki vain heikosti pihisi heissä. Tarina on pitkä sellaisena kuin Shirley sen kertoi, mutta lopputuloksena oli, että juuri kun he olivat kokonaan uupumuksesta menehtymäisillään, heidät tapasi joukko alkuasukkaita, jotka olivat nähneet heidät etäältä ja lähteneet heitä vastaan.

"Suurella vaivalla — Burkea täytyi näet kantaa melkein koko matkan — alkuasukkaat saivat heidät viedyiksi majoihinsa vuoren juurelle ja ryhtyivät pitämään heistä huolta. He kertoivat Shirleylle — hän osasi hiukan espanjaa — että heillä oli ollut aivan harvinainen onni. Oli aivan sattuman oikku, että he olivat löytäneet muukalaiset, sillä alkuasukkaat kulkivat hyvin harvoin niin kauas erämaahan.

"Parin päivän perästä menivät molemmat miehet pieneen kylään, joka sijaitsi ylempänä vuoren rinteellä, ja sieltä he koettivat saada kokoon avustusretkikuntaa. He tiesivät, että meillä oli ruokavaroja viikoksi tai pariksi, mutta että meidän sitten täytyi menehtyä nälkään. Kukaan ei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään, ja he jatkoivat sitten matkaa lähimpään kaupunkiin nähdäkseen, mitä siellä saisivat aikaan."

— Kunnon poikia! huudahti Ralph.

— Niin, oikein kunnon poikia, sanoi Edna. — Nyt saat kuulla, mitä he sitten tekivät.

"Pienessä kaupungissakaan ei ollut ketään, joka olisi halunnut lyöttäytyä Burken ja Shirleyn kanssa retkikuntaan. Eikä ihme — oli vaarallista kulkea noiden erämaiden poikki, ja useimmat väittivät, että se olisi ollut hyödytöntäkin, koska meidän muiden omalla tahollamme oli paljon helpompi pelastua meritse kuin maitse.

"Tähän aikaan Burke sairastui, ja viikon tai parin kuluttua Shirley uskoi hänen kuolevan. Nyt heidän tietenkin täytyi jäädä sinne, missä olivat, ja kesti kauan ennen kuin Burke kykeni taas nousemaan jalkeille. Sitten he olisivat voineet lähteä kauemmaksi sisämaahan, kunnes olisivat tulleet jollekin rautatielle ja siten pelastuneet, sillä heillä oli rahaa, mutta Shirley sanoi, etteivät he saattaneet sitä tehdä tietämättä, miten meidän oli käynyt. He luulivat kyllä, että meidän kohtalomme oli toivoton, jollei perämies ollut palannut apua tuoden, ja tähänkään he eivät juuri luottaneet, sillä jos olisi puhjennut myrsky, samanlainen kuin se, joka tuhosi 'Castorin', olisi Ryndersin vene ollut auttamattomasti mennyttä.

"Mutta vaikka me olisimme menehtyneetkin tuolla autiolla rannikolla, he tahtoivat kuitenkin saada siitä varmuuden antaakseen ystävillemme tiedon siitä. He päättivät senvuoksi palata takaisin rannikolle ottamaan selvää kohtalostamme, jos se suinkin kävisi päinsä. He menivät takaisin pieneen kylään, jossa hyväntahtoiset alkuasukkaat olivat heitä hoivanneet, ja luvattuaan suuren maksun — ainakin noiden köyhien perulaisten mielestä suuren — he saivat kuusi alkuasukasta liittymään retkikuntaan. He tuskin uskoivat tapaavansa ketään hengissä, mutta ottivat kuitenkin mukaansa hiukan enemmän ruokavaroja kuin itse saattoivat tarvita.

"Niin he vaelsivat kaksi päivää, kunnes puhkesi kuuma ja kuiva myrsky, täyttäen ilman tomulla ja hiekalla, niin etteivät he nähneet, minne mennä. Ja alkuasukkaat sanoivat, että oli käännyttävä takaisin, sillä oli hengenvaarallista jatkaa matkaa sellaisella ilmalla. Mutta miehemme eivät tahtoneet luopua yrityksestä niin pian, vaan leiriytyivät suojaisalle paikalle ja päättivät jatkaa matkaa aamulla, sillä he toivoivat myrskyn asettuvan siihen mennessä.

"Mutta aamulla he huomasivat, että kaikki alkuasukkaat olivat livistäneet tiehensä. Tuuli oli tyyntynyt ja miehet olivat varmaankin lähteneet taipaleelle ennen päivänkoittoa. Shirley ja Burke eivät tienneet, mihin nyt ryhtyä. He luulivat olevansa vielä lähempänä rannikkoa kuin vuoriseutua, ja koska heillä oli mukanaan riittävästi ruokavaroja — alkuasukkaat olivat jättäneet sentään nämä jäljelle — he saattoivat mielestään vielä jatkaa yritystä ainakin jonkin matkaa pitemmälle.

"Idässä päin maa kohosi harjuksi, ja he uskoivat, että he sen laelta voisivat kenties nähdä meren ja päätellä, miten pitkä matka heillä vielä oli kuljettavana. Merta he eivät kuitenkaan nähneet, mutta vähän kauempana, tasaisella hietikolla, he erottivat muuta, mikä hämmästytti heitä paljon enemmän. He näkivät kenkäparin kärjet pystyssä pistävän esiin hiekasta. Kengät olivat ikään kuin ihmisen jalassa.

"He menivät paikalle ja huomasivat, että kengät kuuluivat kuolleelle, hiekan peittämälle miehelle. He poistivat hiekan vainajan päältä ja huomasivat, että tämä oli valkoinen mies, jolla oli yllään merimiespuku. Ensiksi he ajattelivat, että hän oli meidän miehiämme, mutta havaitsivat pian erehtyneensä, sillä he eivät olleet nähneet miestä koskaan ennen. Hän oli niin kuivettunut, että hänellä oli vain nahka luurangon peittona, mutta sittenkin he saattoivat varmaan päättää, ettei mies ollut tuttu.

"Siitä, mitä he olivat kuulleet Perun rannikon sateettomasta ilmastosta ja sen ominaisuudesta, kuinka se kuivattaa kuolleen ruumiin, he tekivät johtopäätöksen, että kuollut oli hyvinkin saattanut maata hietikolla vuosikausia. Hän makasi selällään, suuri käärö sylissään. Ja kun he yrittivät nostaa kääröä, he huomasivat tämän hyvin raskaaksi. Jotakin oli kiedottu huopaan ja sidottu nuoralla kiinni. Ja kun he avasivat mytyn, he löysivät äärettömäksi hämmästyksekseen melkein vakallisen, niinkuin Shirley sanoi, pieniä kultaharkkoja.

"He eivät voineet mitenkään ymmärtää, mitä tuo mies, ilmeisestikin englantilainen merimies, oli tehnyt tässä erämaassa kultamytty mukanaan, mistä hän oli sen saanut, kuka hän oli ja minne hän oli aikonut, ennen kuin kuoli.

"He vetivät ruumiin kokonaan esiin hiekasta ja tarkastivat taskut. Housun taskuista löytyi ainoastaan vanha veitsi. Mutta puseron taskusta löytyi tusinan verran tulitikkuja käärittyinä vanhaan kirjekuoreen. Tämä oli hyvin huonolla käsialalla osoitettu A. Mc. Leishille, Callaoon, Peruun, mutta postileiman päivämäärää he eivät saattaneet erottaa. Miehellä ei ollut mukanaan mitään muita esineitä, joista mahdollisesti olisi voinut päätellä hänen henkilöllisyytensä; vaatteet olivat sitä lajia, jota kaikki merimiehet käyttävät, hyvin vanhat ja likaiset.

"Mutta kultaa miehellä oli. He tutkivat sitä tarkoin ja raaputtivat sitä, ja he olivat varmoja siitä, että se oli puhdasta kultaa. He eivät suinkaan olleet epätietoisia siitä, miten kullan suhteen tuli menetellä. He päättivät tietenkin ottaa sen mukaansa, mutta ennen kuin he tekivät niin, päätti Burke katsella vähän ympäristöä löytääkseen mahdollisesti enemmänkin kultaa. Sillä metallikäärö oli niin raskas, ettei hän uskonut kuolleen merimiehen voineen sitä kantaa kovinkaan pitkälti.

"He luopuivat kuitenkin tuumastaan silmäiltyään tarkemmin seutua. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, ulottui tasainen hietikko; ei ainoatakaan sellaista paikkaa, josta olisi näyttänyt kannattavan etsiä aarteita henkensä kaupalla. Heidän oli parasta lähteä paikalta näine hyvineen, mutta nyt oli kysymys siitä, pitikö heidän jatkaa matkaa rannikkoa kohden vai kääntyä takaisin. Ja kun he eivät vielä nähneet siintoakaan merestä, he tulivat pian siihen johtopäätökseen, että heidän oli viisainta palata takaisin vuoriseudulle, jos tahtoivat pelastaa henkensä ja kallisarvoisen löydön.

"Olen unohtanut mainita, että kohta kun Shirley alkoi puhua kuolleesta miehestä ja hänen kullastaan, jätin Makan hoitamaan tavaravarastoa ja konttoria ja vein Shirleyn mukanani asuntooni, jossa hän sai kertoa loput tarinastaan suljettujen ovien takana.

"En luule, että kultalöytö sinänsä sai heitä luopumaan alkuperäisestä aikomuksestaan, sillä tietenkin heidän olisi ollut mieletöntä yrittää yksinään päästä luoksemme. He leikkasivat huovan kahtia, jakoivat kullan kahteen myttyyn, ja lähtivät sitten paluumatkalle vuoria kohden. He ottivat mukaansa kullan ja niin paljon ruokavaroja kuin jaksoivat kantaa, mutta kivääreistään he luopuivat. Shirley sanoi, että heidän taakkansa kävivät yhä raskaammiksi, ja he tarvitsivat nyt kolme päivää kulkeakseen saman matkan, josta he tulomatkalla olivat suoriutuneet kahdessa.

"Kun he vihdoin saapuivat kylään, he tapasivat siellä tuskin yhtään ihmistä, sillä alkuasukkaat, jotka olivat jättäneet heidät pulaan, pelkäsivät ja pysyttelivät piilossa. He yöpyivät kylään, ja sitten he jatkoivat myttyineen matkaa seuraavaan kylään, jossa heidän onnistui hankkia pari matkalaukkua. He sijoittivat kullan näihin, joten näytti aivan siltä kuin he olisivat kantaneet vaatteitaan.

"Hyvin vaivalloisen matkan jälkeen he saapuivat Callaoon ja kyselivät siellä Mc Leishia, mutta ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli tietenkin merimies, joka oli saanut sinne osoitetun kirjeen. He menivät Limaan ja myivät muutamia kultaharkkoja, mutta sitä ennen he hankkivat raskaan vasaran ja takoivat harkkoja sen verran, että niiden alkuperäistä muotoa oli mahdoton aavistaa. Shirley sanoi, ettei hän oikeastaan ymmärrä, miksi he niin tekivät, mutta joka tapauksessa oli sellainen menettely tuntunut heistä varmimmalta.

"Ensi tilassa he matkustivat San Franciscoon. Matkalla he keskustelivat koko ajan löydöstä, ja sen johdosta Shirley oli niin halukas tapaamaan minua. Jo myymiensä harkkojen nojalla he olivat laskeneet, että heillä oli mukanaan kultaa noin kahdentoista tuhannen dollarin arvosta, ja molemmat olivat sitä mieltä, että kullan suhteen piti menetellä niinkuin oikein ja kohtuullista oli.

"Ensiksi he koettivat San Franciscossa saada jotakin selvää Mc Leishista, mutta kukaan ei tiennyt mitään sennimisestä miehestä. Limassa he olivat kuulleet, että muutamia 'Castorin' miehiä oli pelastunut, ja jos nämä elivät köyhinä ja huonoissa oloissa, mikä oli hyvin luultavaa, he olivat Shirleyn ja Burken mielestä oikeutettuja saamaan pienen osan aarteesta.

"Shirley kertoi, että he olivat ensin aikoneet jakaa aarteen siten, että kumpikin heistä olisi saanut kuusituhatta dollaria voidakseen tämän summan turvin aloittaa oman liikkeen, mutta sitten heistä tuntui, että sellainen menettely olisi ollut kehnoa. Hehän olivat kaikki yhdessä kärsineet haaksirikon, ja kahta heistä oli kohdannut harvinainen onni: olihan siis vain oikeus ja kohtuus, jos he murentaisivat osan löydöstään muillekin. He päättivät senvuoksi etsiä minut käsiinsä. Burke jätti tämän Shirleyn tehtäväksi, sillä hän tahtoi itse matkustaa tervehtimään S:t Louisissa asuvaa sisartaan.

"He eivät olleet tehneet mitään suunnitelmaa aarteen jakamiseksi, mutta arvelivat, että kun heillä nyt oli ollut vaivaa, jopa suorastaan hengenvaaraa aarteen takia, niin piti heidän saada suurin osa. Mutta silti oli kultaa riittämiin niiden 'Castorin' miesten avustamiseksi, jotka elivät ahtaissa oloissa.

"— Meidän täytyy tietenkin muistaa, Shirley sanoi päätettyään tarinansa, että jos me voimme löytää Mc Leishin perilliset, rahat kuuluvat tietenkin heille.

"Mutta minä keskeytin hänen puheensa. — Antakaa palttua Mc Leishille ja hänen perillisilleen! Kulta ei ollut hänen; hän oli sen varastanut. — Kuinka te tiedätte sen, ja keneltä hän oli sen varastanut? Shirley ihmetteli. Minulta!

"Silloin Shirley hätkähti niin, että tuoli särkyi hänen altaan, ja hän romahti lattialle niin että jysähti. Samaten hän oli hätkähtänyt silloin, kun kerroin hänelle, kuinka Korppikotkat oli lakaistu pois maan pinnalta, ja jo silloin kuulin tuolin natisevan liitoksissaan. Hänen kertoessaan, miten oli löytänyt miehen hietikolta kultamytty sylissä, olin kyllä kuunnellut, mutta myöskin ajatellut, ja ihminen ajattelee aina nopeammin kuin toinen puhuu. Ja lopulta olin tehnyt päätökseni ja tiesin, mitä minun piti sanoa Shirleylle — minun oli kerrottava hänelle, miten kaikki oli käynyt siitä lähtien, kun löysin kullalla täytetyn säiliön.

"Tulin liikuttuneeksi ajatellessani noita kahta köyhää raukkaa, jotka olivat tehneet kaikkensa auttaakseen meitä hädässämme ja itse pelastuttuaan lähteneet kohta etsimään meitä jakaakseen hiukan noista vaivaisista kahdestatoista tuhannesta dollarista — jakaakseen niistä meille, jotka itse asiassa olemme miljoonanomistajia ja saatamme tulla vielä rikkaammiksi. Ei käynyt päinsä, että kapteeni jäisi miehistöään huonommaksi, kun oli kysymys rehellisestä ja anteliaasta menettelystä — siinä syy, miksi kerroin hänelle salaisuudesta.

"Oli myöskin toinen syy. Koko ajan, minkä olen ollut täällä varastoiden ja myyden mukanani tuomaani kultaa, on raskas taakka painanut mieltäni — tietoisuus siitä, että jätin kaiken muun kullan säiliöön, kenen tahansa korjattavaksi.

"Olen miettinyt keinon toisensa jälkeen hankkiakseni itselleni lisää kultaa, mutta mikään niistä ei kelpaa. Yksi asia on varma: yksinäni en voi saada haltuuni lisää kultaa. Omin avuin olen jo tehnyt kaiken voitavani. Jos siis koetan noutaa loput aarteesta, minulla täytyy olla mukanani väkeä, joka auttaa minua.

"Minua halutti kovin ostaa pieni laiva, hankkia siihen miehistö, ottaa kulta laivaan ja purjehtia tieheni. Olisi ollut perin merkillinen sattuma, jos joku olisi ollut paikalla estämässä minua siitä, ja minä olisin ottanut lastin laivaan aivan kuin se olisi ollut guanoa tai mitä tahansa muuta tavaraa. Sitten olisin aivan rohkeasti purjehtinut Eurooppaan. Olen miettinyt tarkoin asiaa ja tullut siihen tulokseen, että on parasta viedä kulta — jos minä sen saan haltuuni — Pariisiin, josta se on helpompi lähettää markkinoille kuin mistään muusta paikasta.

"Mutta siinä oli pulma, etten voinut saada kokoon sopivaa laivamiehistöä. Minulla on neljä neekeriä, joiden rehellisyyteen voin kyllä luottaa, mutta he eivät riitä laivan miehistöksi, enkä taas tuntenut keitään valkoisia miehiä, joiden käsiin olisin voinut uskoa henkeni ja kultani. Mutta nyt näyttivät oikeat miehet tulevan suoraan luokseni.

"Tunsin Shirleyn ja Burken varsin hyvin jo niiltä ajoilta, kun he kuuluivat 'Castorin' laivaväkeen, ja kuultuani nyt Shirleyn kertomuksen tiesin vielä paremmin, mitä he olivat miehiään, ja olin vakuuttunut siitä, että juuri sellaisia miehiä tarvitsin. Tietenkin voisin pettyä heidänkin suhteensa, sillä mehän olemme kaikki vain ihmisiä, mutta minulla täytyi olla joitakin miehiä apuna, enkä uskonut tapaavani toisia miehiä, joilla olisi ollut paremmat edellytykset kuin juuri näillä.

"Ja kun Shirley siis vihdoinkin päätti kertomuksensa, olin valmis perehdyttämään hänet salaisuuteeni ja ehdottamaan hänelle ja Burkelle, että he seuraisivat minua noutamaan aarteen jäännöstä, jonka me sitten viemme Ranskaan."

Tuskin oli Edna lukenut nämä sanat, kun Ralph hypähti pystyyn silmät säihkyvinä.

— Edna, hän huudahti, minä sanon, että kapteeni Horn menettelee kehnosti minua kohtaan! Ensin hän lähettää minut maleksimaan täällä toimettomana, kun minun olisi pitänyt olla hänen kanssaan noutamassa aarretta. Minä luulen, että hän olisi voinut luottaa minuun, ja jos minä olisin ollut hänen mukanaan, olisimme saaneet kuljetetuksi toista vertaa enemmän kultaa ja olisimme nyt toista vertaa rikkaampia. Mutta tämä viimeinen on tuhat kertaa pahempaa! Nyt hän lähtee ihanimmalle seikkailumatkalle, mitä ajatella saattaa, enkä minä saa lähteä mukaan! Mitä hänellä on minua vastaan? Pitääkö hän minua akkana? Kun hän mietti, kenet saisi mukaansa, miksi hän ei ajatellut minua? Ja miksi hän ei ajattele minua nytkään? Hänellä ei ole mitään oikeutta alinomaa jättää minua pois laskuista.

— Minä katson asiaa toiselta kannalta, sisar vastasi. Kapteeni Hornilla ei ole mitään oikeutta ottaa sinua mukaan sellaiseen vaaralliseen seikkailuun, vielä vähemmän hänellä on oikeutta riistää sinua minulta ja jättää minua yksin maailmaan. Hän on kerran uskonut sinun huostaasi koko tuon aarteen; nyt hän uskoo minut sinun suojelukseesi. Sinä et pettänyt hänen luottamustaan edellisellä kerralla, ja minuun koskee se, että sinä juuri nyt tahtoisit hylätä minut.

— Tuo on oikein kaunista, Ralph sanoi, sinä osaat mainiosti soutaa ja huovata. Kun tahdot, että minun on pysyteltävä rauhallisena ja toteltava toisten käskyjä, sinä sanot, etten ole täysi-ikäinen ja että sinä olet minun holhoojani. Mutta kun sinä tahdot minun jäävän tänne ja olevan sinulle hyödyksi, silloin tietysti sanot, että se on suuri luottamus minulle ja että sinä muka asetut minun suojelukseeni!

Edna veti suunsa nauruun.

— Viisastelet hyvin johdonmukaisesti, mutta viisastelusta ei ole lainkaan apua tässä tapauksessa. Sanokoon tai tehköön kapteeni Horn mitä tahansa, minä en kuitenkaan päästä sinua luotani.

Ralph istuutui jälleen.

— Siinä, mitä sanot, on kyllä järkeä; jos kapteenia kohtaisi jokin onnettomuus ja minä olisin hänen mukanaan, olisimme molemmat mennyttä. Sinullahan ei olisi silloin ketään. Mutta se ei kuitenkaan puolusta hänen menettelyään. Vaikka hän olisikin sitä mieltä, etten minä voi lähteä hänen mukaansa, hänen pitäisi kuitenkin ottaa asia puheeksi ja sanoa, että se on hänestä ikävää, mutta sen pahempi... Onko kirjeessä enää mitään?

— On, on kyllä.

Ja hän alkoi taas lukea:

"Ajattelin panna tähän pisteen ja kertoa sinulle muusta seuraavassa kirjeessä, mutta koska minulla nyt on hyvää aikaa kirjoittaa, on mielestäni syytä jatkaa, vaikka kirje onkin jo venynyt pitkäksi kuin laivaston palkkalista.

"Kun kerroin Shirleylle kullasta, hän poukkosi taaskin melkein yhtä korkealle kuin edellisillä kerroilla, mutta tällä kertaa olin sijoittanut hänet tukevaan nojatuoliin, ja se kesti. Hänellä oli taskussaan yksi kultaharkko, ja minullakin oli yksi niistä, joita olin säilyttänyt matkalaukussani, ja kun panimme ne vieretysten, ne olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi marjaa. Kertomukseni kuultuaan hän aluksi ikään kuin lamaantui hämmästyksestä ja näytti siltä kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi. Mutta vähitellen se hänelle selkeni, ja istuimme pari tuntia asiasta puhelemassa.

"Tulimme siihen päätökseen, että meidän oli mentävä noutamaan jäljellä olevaa kultaa niin pian kuin mahdollista, ja Shirley lupasi tulla mukaan. Hän uskoi, että voimme luottaa myöskin Burkeen ja neljä neekeriäni mukaanluettuina — heistä on tullut kelpo merimiehiä — saisimme silloin kokoon seitsenmiehisen laivaväen, jonka turvin kohtalainen priki kyllä voisi purjehtia Havreen tai johonkin muuhun satamaan.

"Ennen kuin hän lähti, oli koko asia päätetty. Hän lupasi tulla ensimmäiseksi perämieheksi, tehdä parhaansa auttaakseen minua viemään kullan Ranskaan, pitää koko aarretta minun omanani, koska minä olin sen löytänyt — selitin syyn hänelle samaten kuin teille muillekin — ja tyytyä sadan dollarin päiväpalkkaan, laskettuna lähtöpäivästä siihen päivään saakka, kun minä alan purkaa lastia jossakin Euroopan satamassa. Sitten saisin itse päättää, miten paljon lisää antaisin hänelle. Sanoin hänelle, että oli useita henkilöitä, jotka täytyi ottaa huomioon tässä asiassa ja että koetan jakaa aarteen niin oikeudenmukaisesti kuin suinkin. Hän sanoi tahtovansa siinäkin suhteessa täysin luottaa minuun.

"Ellemme saa kultaa haltuumme, hän saisi kahdeksantoista dollaria kuukaudessa siltä ajalta, minkä hän purjehtii kanssani, ja jos onnellisesti palaamme takaisin, annan hänelle osan siitä kullasta, minkä jo olin pelastanut. Hän oli aivan varma siitä, että Burke hyväksyy samat ehdot. Me sähkötämme hänelle pyytäen häntä tulemaan heti. Burkea kohtaan aion kuitenkin olla hyvin varovainen ja koettaa, mistä kenkä puristaa, ennen kuin kerron hänelle mitään.

"Eilen löysimme aluksemme. Se saapui satamaan muutamia päiviä sitten ja purkaa nyt lastiaan. Se on pieni parkkilaiva, ja luulen, että se kelpaa tarkoitukseen; joka tapauksessa se saa kelvata. Kohta kun Burke on täällä, toivon pääsevämme matkaan. Sitä ennen meillä on vielä paljon puhuttavaa, niinkuin voit käsittääkin, ja minun on mahdoton tulla San Franciscoon. Minun täytyy valvoa sen kullan laivaamista, jonka olen varastoinut Mexikon kaupunkiin. Lähetän vähän yhtäälle ja vähän toisaalle, mutta ennen kuin itse lähden täältä, tahdon saada kaiken vaihdetuksi rahaksi tai arvopapereiksi. Sitä paitsi minun täytyy olla paikalla ottamassa vastaan Burkea, kun hän saapuu. En ole täysin varma hänestä, ja jos Shirley lörpöttelee liikoja minun poissa ollessani, saattaa tapahtua, että menetämme kaivatun omaisuutemme."

— Siinä, sanoi Edna, on se osa kirjettä, mikä minun tarvitsee lukea sinulle. Sitä paitsi hän sanoo odottavansa vastausta minulta ennen kuin matkustaa ja että hänen osoitteensa matkan jälkeen tulee olemaan Wraxton, Fuquet & C:o — amerikkalaisia pankkiireja Pariisissa.

XXVII.

EDNA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ.

Lopetettuaan kirjeen lukemisen Edna oikaisihe mukavampaan asentoon sohvalla ja sulki silmänsä. Ralph istui tuolillaan tuijottaen ilmaan.

— Vai niin, me emme siis enää tapaa kapteenia, sanoi hän tovin kuluttua. Mutta niin kai se on, että kun ihmisellä on jotakin toimitettavaa, on parasta, että hän toimittaa sen.

— Niin, virkkoi sisar, se on kyllä parasta.

— Ja mitä meidän on tehtävä?

— Sitä minä juuri mietin.

— Eikö hän sano mitään siitä?

— Ei sanaakaan. Luullakseni kirje on hänen mielestään muutoinkin kyllin pitkä.

Noin tuntia myöhemmin, kun sisarukset taas tapasivat toisensa, virkkoi Edna:

— Minä olen kirjoittanut kapteeni Hornille ja aion kirjoittaa myös rouva Cliffille. Olen nyt päättänyt, mitä teemme. Minä matkustan Ranskaan.

— Ranskaan? kirkaisi Ralph. Me molemmatko?

— Niin, me molemmat. Sen olen päättänyt sen jälkeen kuin viimeksi puhelimme.

— Minkätähden matkustat Ranskaan? ihmetteli veli. Sano pois! Ole kiltti ja sano pian!

— Minä matkustan Ranskaan sen tähden, että kapteeni Horn matkustaa sinne, ja kun hän tulee, tahdon olla siellä häntä vastassa. Eihän ole mitään syytä viipyä täällä kauemmin.

— Ei kylläkään, siinä puhuit totta, sanoi Ralph painokkaasti.

— Jos meidän täytyy lähteä jonnekin yhä odottamaan, niin ehdotan Pariisia.

— Edna, huudahti Ralph, sinulla on naiseksi tavattomasti ymmärrystä, ja jos kapteeni tahtoo saada kultansa jaetuksi, hänen pitäisi antaa se sinun tehtäväksesi. No, milloin matkustamme, ja tuleeko rouva Cliff mukaan? Entä mitä näillä mustilla villapäillä...?

— Me matkustamme itään kohta kun kapteeni on lähtenyt purjehtimaan. En voi tietää, mitä rouva Cliff tekee, ennen kuin olen kuullut sen häneltä itseltään; Cheditafan ja Mukin otamme mukaan.

— Eläköön, sepä metkaa! huudahti Ralph. Muk palvelijana Pariisissa! Se oli parasta mitä tähän saakka olen saanut luolista!

Kapteeni Horn oli tarmokas mies, ripeä toimissaan, eikä tarvinnut kauankaan tuntea häntä vakuuttuakseen siitä. Ednan ulkonainen olemus ei tosin yhtä selvästi ilmaissut päättäväisyyttä ja kykyä tehdä aikomuksesta tosi, mutta itse asiassa hänellä oli näitä ominaisuuksia aivan yhtä suuressa määrässä kuin kapteenilla, milloin olosuhteet niin vaativat, kuten juuri nyt oli laita.

Kapteeni ei ollut edes viitannut siihen, mitä hän toivoi Ednan tekevän sinä aikana, joka kuluisi hänen matkaansa Perun rannikolle, siellä työskentelyyn ja sitten pitkään purjehdukseen Etelä-Amerikan ympäri Eurooppaan.

Edna ei tuntenut tätä rohkeaa merimiestä tarpeeksi voidakseen olla varma siitä, että ne suunnitelmat, joita kapteeni saattoi tehdä hänen suhteensa, soveltuisivat hänen omaan luonteeseensa ja päämääriinsä. Sen johdosta hän päätti esittää suunnitelmansa kapteenille, ennen kuin tämä ehti kirjoittaa omistaan.

Ennen kaikkea hän halusi olla siellä maailman kolkassa, jonne kapteeni Hornin voitiin odottaa saapuvan retkeltään. Missä tahansa kapteeni astuikin maihin, siellä Edna tahtoi olla jo ennakolta.

Hän oli muutoin nyt alkanut suunnitella tulevaisuuttaan. Hän oli odottanut kapteenia luokseen, toivonut saavansa jotakin selvyyttä tämän aikomuksista. Nyt hän tiesi, ettei kapteeni tulisi pitkiin aikoihin, ja hän tiesi myöskin, mitä kapteeni aikoi tehdä; hän teki siis nyt itse päätöksensä.

Tietenkin hän piti silmällä vain lähintä tulevaisuutta. Kaikki kaukaisempi oli sumun peitossa, eivätkä edes hänen ajatuksensa ulottuneet niin pitkälle.

Kapteeni oli rahaa lähettäessään kirjoittanut, että Ednan ja rouva Cliffin tuli pitää näitä summia tuloina, joilla heidän piti elää, ei pääomana, joka oli pantava korkoa kasvamaan. Hän oli ryhtynyt toimenpiteisiin turvatakseen kaikkien tulevaisuuden sen varalta, että hän epäonnistuisi yrityksessään; mitä hän ei ollut erottanut tähän tarkoitukseen, sen hän oli varannut omiin yrityksiinsä sekä Ednan, Ralphin ja rouva Cliffin ylläpitoon vuoden aikana. Hän oli viimeksimainitussa suhteessa ollut hyvin runsaskätinen ja määrännyt eri osuuksien suuruuden tavalla, joka hänestä itsestään tuntui parhaalta. Kolme neljännestä määrärahoista oli tarkoitettu Ednalle ja Ralphille ja yksi neljännes rouva Cliffille.

— Hän jakaa kaiken neljään osaan, ajatteli Edna, ja antaa minulle oman osansa.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Edna oli kirjoittanut kapteeni Hornille kertoen hänelle aikomuksistaan matkustaa Ranskaan, hän sai vastauksen, joka tuotti hänelle pienen pettymyksen. Jos kapteeni ei olisi suostunut suunniteltuun ulkomaanmatkaan niin auliisti ja ilman ehtoja, jos hän olisi edes viitannut oikeuteensa panna esteitä Ednan aikomuksille, olisi ollut vastahakoinen — sanalla sanoen, jos hän olisi suorastaan asettunut vastustamaan Ednan suunnitelmaa, tämä olisi ollut tyytyväisempi.

Mutta kapteeni kirjoitti ikään kuin olisi ollut vaimonsa liiketoveri eikä sen enempää. Hänen kirjeensä sävy oli ystävällinen, ja ne toimenpiteet, joihin hän sanoi ryhtyneensä San Franciscoon sijoitettuihin rahoihin nähden, osoittivat hänen ottaneet vakavasti huomioonsa Ednan aikomukset. Mutta kirje ei osoittanut millään tavoin, että kapteeni olisi katsonut itsellään olevan vähintäkään oikeutta pyytää Ednalta selityksiä. Tuossa huolitellussa, kunnioittavassa kirjeessä ei ollut ainoatakaan epäystävällistä sanaa, mutta kun Edna oli sen lukenut, se kuitenkin jollakin tavoin loukkasi häntä.

Kapteeni ilmoitti, että kaikki näytti käyvän hänen toiveittensa mukaisesti; Burke oli saapunut ja suostunut ottamaan osaa retkeen, ja kapteeni toivoi, että hänen parkkilaivansa "Miranda" suoriutuisi matkalle viikon kuluessa. Hän toisti taaskin, että hänellä oli monta rautaa tulessa, mutta ei tällä kertaa puhunut mitään siitä, miten häntä suretti se, ettei voinut tulla hyvästelemään Ednaa. Hän jätti Ednan käsiin koko seuran raha-asioiden hoidon siihen saakka, kunnes taas saataisiin kuulla hänestä. Ranskaan tultuaan hän lähettäisi vaimolleen kirjeensä mainitun pariisilaisen pankin välityksellä.

Vain parissa suhteessa hän esitti suoranaisen toivomuksen, jopa pyynnönkin. Hän pyysi Ednaa teroittamaan rouva Cliffin mieleen, miten välttämätöntä oli kokonaan vaieta kultalöydöstä, sillä jos se vain tulisi tietoon jossakin Grönlannin ja Patagonian välillä, hän voisi, ehdittyään perille hidaskulkuisella parkkilaivallaan, tavata kutsumattomana vieraana jonkin höyrylaivan Korppikotkien lahdelta.

Toiseksi kapteeni pyysi Ednaa pitämään molemmat neekerit luonaan, jollei siitä olisi hänelle vaivaa. Mutta jos niin olisi, hän pyysi heti lähettämään Mukin ja Cheditafan luokseen.

Edna sähkötti kapteenille ilmoittaen jäävänsä San Franciscoon siihen saakka, kunnes kuulisi hänen lähteneen retkelleen. Heti sen jälkeen hän aikoi matkustaa Ranskaan mukanaan Ralph ja molemmat neekerit.

Kolme päivää tämän jälkeen hän sai kapteeni Hornilta sähkösanoman, joka ilmoitti "Mirandan" lähtevän purjehtimaan tunnin kuluttua, ja päivää myöhemmin Edna matkusti pienen seurueensa keralla junassa New Yorkiin.

XXVIII.

"OMA MAA MANSIKKA...!"

Maine-valtiossa sijaitsevan pienen Plaintonin kaupungin pääkadun varrella oli rouva Cliffin soma talo ja siinä vihreät ikkunanluukut ja hauska kuisti, kaunis kukkatarha edessä ja ympärillä siisti kasvitarha, joka kerran viikossa pyhitettiin sille hyveelle, joka on hurskauden jälkeen arvokkain.

Rouva Cliffin miesvainaja oli ollut Plaintonin huomattavin kauppias, ja ansaittuaan hiukan rahoja hän oli sijoittanut ne liikeyrityksiin, joihin eräs hänen ystävänsä oli ryhtynyt Valparaisossa. Mutta miehen kuoltua leski oli huomannut vuositulojensa supistuvan paljon pienemmiksi kuin oli odottanut, ja hänen täytyi jossakin määrin muuttaa elämäntapojaan. Hänen täytyi rajoittaa pöytänsä vieraanvaraisuutta. Molemmat lehmät ja hevoset myytiin ja talous järjestettiin kaikissa suhteissa säästäväisemmäksi. Rouva Cliffillä oli hyvä talo ja vuosikorkonsa, ja niiden turvin hän saattoi järkevästi eläen tulla toimeen, mutta siinä sitten kaikki olikin.

Näissä muuttuneissa taloudellisissa oloissa ei siis ollut ihme, että rouva Cliff oli ajatellut paljon Valparaisoon sijoitettuja rahoja, joista hän ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Hänen miehensä oli kuollut kolme vuotta sitten, ja vaikka hän oli kirjoittanut Valparaisoon useita kertoja, ei hän ollut saanut pienintäkään vastausta. Eikä hän olisi ollut rouva Cliff, jollei hän lopulta olisi päättänyt itse matkustaa ottamaan selvää asioista. Ei ollut helppo saada kokoon rahoja tätä pitkää matkaa varten — hän olikin itse asiassa lainannut osan rahoista — ja päästäkseen mahdollisimman vähäisin kustannuksin hän oli San Franciscosta ostanut matkalipun höyrylaiva "Castoriin".

Hän oli erinomainen emäntä, eikä hänen päähänsä olisi koskaan pälkähtänytkään jättää — kukaties kuukausimääriksi — kirkkaita ikkunanruutujaan ja tahrattomia permantojaan ja huonekalujaan, jollei hän olisi voinut uskoa niitä jonkun huostaan. Kaukainen sukulainen, neiti Willy Croup, oli asunut hänen luonaan miehen kuolemasta saakka, ja vaikka tämä nainen olikin halukas ottamaan kaiken vastuulleen, rouva Cliff piti häntä liian ajattelemattomana ja hupakkona uskaltaakseen jättää hänet pitämään silmällä kaikkea. Neiti Betty Handshallia, viisissäkymmenissä olevaa kunnianarvoisaa neitsyttä, joka oli hiukan Willyâ vanhempi ja paljon päättäväisempi luonne, pyydettiin tulemaan kotimieheksi rouva Cliffin asuntoon siihen saakka, kunnes tämä itse palaisi.

Kun rouva Cliff oli monivaiheisen matkan jälkeen eronnut San Franciscossa Ednasta ja Ralphista ja palannut kotiin, kokoontuivat melkein kaikki kaupungin säätyhenkilöt tuohon pieneen taloon tai sen ulkopuolelle lausuakseen hänet tervetulleeksi. He olivat kuulleet puhuttavan haaksirikosta, mutta yksityiskohdat olivat olleet laihoja ja epätyydyttäviä, ja pieni kaupunki oli kärsimättömänä odottanut hänen paluutaan saadakseen kuulla, mitä todella oli tapahtunut.

Pari, kolme ensimmäistä tuntia kotiinpaluunsa jälkeen rouva Cliff oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kaikki oli niin siistiä, kaikki oli niin puhdasta, kaikki kasvot säteilivät sydämellisyyttä ja hyväntahtoisuutta, kotoinen ilma tuntui aivan huumaavalta — hän oli tosiaankin mielestään paratiisissa. Mutta kun ystävät ja naapurit alkoivat ladella kysymyksiään, hän tunsi vähitellen vaipuvansa alempaan piiriin, joka olisi vallan hyvin voinut olla kiirastuli.

Hänellä oli tietenkin koko joukko ihmeellistä ja jännittävää kertomista, ja hyvänä kertojana hän kutkutti kuulijain hermoja kuvailemalla elävästi rajumyrskyä ja Korppikotkia, ja hän sai monet naissilmät täyttymään helpotuksen kyynelin kuvaillessaan haaksirikkoisten ihmeellistä pelastua, heidän viihtyisää elämäänsä luolahuoneissa ja heidän lopullista vapautustaan "Mary Bartlettin" avulla. Mutta ristikuulustelu täytti kertojan mielen kauhulla.

Hän oli tietenkin varonut lausumasta puolta sanaakaan kultasäiliöstä, mutta juuri tämä aukkokohta kertomuksessa osoittautui salakuopaksi, jota hän ei ollut osannut laisinkaan ottaa lukuun. Koska hän oli kertonut menettäneensä kaikki, lukuunottamatta joitakin arvottomia esineitä, jotka oli ennättänyt ottaa mukaansa "Castorista", oli aivan luonnollista, että osaaottavaiset kuulijat tahtoivat tietää, kuinka hän saattoi palata kotiin vaatteiden puolesta näin hyvin varustettuna. He olivat odottaneet saavansa nähdä hänet hyvin kurjassa kunnossa, ja nyt he saivat kuulla kertomuksia mitä lumoavimmista viikoista, jotka rouva Cliff oli viettänyt hienonhienossa hotellissa San Franciscossa, ja nähdä poloisen haaksirikkoisen naapurinsa kuosikkaammassa asussa kuin milloinkaan ennen. Ja eteisessä oli matkalaukku, upo uusi nikkelihelainen matka-arkku, joka näytti sisältävän yhtä ja toista...

Rouva Cliff ryhtyi kertomaan totuudenmukaisesti, ja tältä tolalta hän ei aikonut poiketakaan. Hän sanoi, että "Castorin" kapteeni oli oikeinajatteleva ja hyväntahtoinen mies ja että hän oli koettanut mikäli mahdollista korvata onnettomille matkustajille heidän menetyksiään. Mutta tietäähän jokainen, että rikkaimmatkin laivayhtiöt ovat harvoin niin anteliaita haaksirikkoisia matkustajia kohtaan, että kustantavat näiden pitkäaikaisen oleskelun hotelleissa, päälle päätteeksi yksityiset salongit ja yksityispalvelijat, ja lähettävät heidät kotiin loistojunassa, aito hylkeennahkaviitta yllä ja mitä hienoimmin sulin koristettu hattu päässä. Kysymykset kävivät yhä tunkeilevammiksi, eikä rouva Cliff voinut tehdä muuta kuin ottaa tuekseen kapteenin anteliaisuuden, ikäänkuin se olisi ollut hyväkin kallio ja turvapaikka.

Mutta kun kaikki nuo hyvät ystävät olivat lähteneet ja matka-arkku täytyi avata ja purkaa osa sen sisällystä, jotta se olisi ollut keveämpi retuuttaa portaita ylös, tunkeutuivat Willyn ja Bettyn huomautukset suoraan arkun onnettoman omistajattaren sieluun. Kapteeni ei tietenkään ollut suoranaisesti lahjoittanut tuota esinettä eikä sitä, joka oli aivan vieressä, mutta hän oli antanut hänelle määrätyn rahasumman, jonka hän oli käyttänyt oman harkintansa mukaan.

Kuinka suuri tämä summa oli, sitä Willy ja Betty eivät uskaltaneet kysyä sillä rouva Cliffin kärsivällisyydelläkin oli rajansa mutta mennessään illalla makuulle he pohtivat vilkkaasti asiaa. Jollei olisi ollut yksityistä salonkia hotellissa eikä loistojunaa, he olisivat arvioineet kapteenin anteliaisuuden sadaksi dollariksi, mutta näissä oloissa ei tuo summa voinut olla riittävä — sen täytyi likipitäen, ellei täysin, nousta kahteensataan dollariin.

Rouva Cliff meni sänkyyn huolissaan siitä, että jo oli sanonut liian paljon, vaikkei ollutkaan suorastaan kuvannut luolan kultasäiliötä. Hän inhosi verukkeita ja salaperäisyyttä, mutta sittenkin hänen olisi mielestään pitänyt salata enemmän, koska hänen kerran oli jotakin salattava. Kun tulisi se hetki, jolloin hän saisi vapaasti kertoa suuresta omaisuudestaan — vaikk'ei se tulisikaan suuremmaksi kuin se, mikä oli jo tullut hänen osakseen — silloin hän selittäisi kaiken ja ylpeästi pyytäisi ystäviään ja naapureitaan osoittamaan hänelle yhden ainoankin kohdan, jossa hän olisi poikennut totuudesta. Lähinnä seuraavina kahtena päivänä rouva Cliff varoi sanomasta mitään, mikä olisi antanut aihetta enempiin kysymyksiin. Hänen harminsa, kun oli tullut lyöneeksi laimin vaiteliaisuutta, alkoi vähitellen asettua. Mutta rouva Cliffillä oli kuitenkin kuin myllynkivi hartioillaan, mitä hän teki ja minne meni. Se ei riippunut hänen kaulassaan, mutta se oli hänen taskussaan. Se ei ollut erikoisen raskas, mutta kuitenkin sietämätön taakka. Rouva Cliffin myllynkivenä olivat hänen rahansa — jotka hän sydämensä halusta olisi pannut liikkeelle, jos olisi uskaltanut.

Rouva Cliffin lähtiessä San Franciscosta oli Edna tahtonut antaa hänelle koko sen summan, minkä kapteeni siihen saakka oli lähettänyt häntä varten, mutta rouva Cliff oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niin paljoa. Ei ollut mitään erikoista aihetta uskoa, että kapteeni enää koskaan lähettäisi enempää; ja koska rouva Cliffillä oli koti, jollaista Ednalla ja Ralphilla ei ollut, ei hän tahtonut ottaa vastaan kaikkia niitä rahoja, jotka kuuluivat hänelle, koska ne hänen mielestään olivat paljon enemmän tarpeen toisella taholla.

Mutta tästä jalomielisestä kieltäymyksestä huolimatta hän palasi Plaintoniin muutamien tuhansien dollareiden ylijäämä hallussaan, ja Ednan huostassa oli lisäksi suunnilleen yhtä paljon valmiina lähetettäväksi hänelle ensimmäisestä kehoituksesta. Mitä naapurit ajattelisivatkaan kapteeni Hornin harvinaisesta anteliaisuudesta, jos tietäisivät tämän?

Ikävä, kirvelevä kipu sydämessään rouva Cliff katseli säleaitaa, joka kadun puolella rajoitti hänen tonttiaan. Miten kaunis aidasta tulisikaan, jos se maalattaisiin uudestaan, ja miten erinomaisesti hänellä olikaan varaa siihen! Ja ulko-oven ylle olisi rakennettava pieni katos, joka kesällä estäisi auringon paahteen ja talvella lumen tunkeutumasta keittiöön. Ja yhdessä huoneessa tulisi olemaan niin ja toisessa näin, ja sitten hän tiesi myöskin erinomaisia ruokalajeja, joita hän nyt saattoi valmistaa vain mielikuvituksessaan. Miten viihtyisäksi hän voisikaan tehdä kotinsa, jos vain ojentaisi kätensä!

Silloin tällöin hän sentään osti jotakin Willy Croupin kummastukseksi. Nokkelampi Betty oli jo matkustanut omaan kotiinsa, sillä häntä ei tietenkään nyt enää tarvittu rouva Cliffin talossa. Mutta rouva Cliffillä oli sittenkin täysi työ koettaessaan selittää näitä pikku ylellisyyksiä. Usein hän sai rauhoittaa omaatuntoaan selittämällä, että häneen oli matkalla tarttunut taipumus tuhlaavaisuuteen, mikä on yleistä lännessä.

Tämähän olisi vielä kelvannut selittämään keittiönportaiden korjauttamisen, mutta kuinka hän milloinkaan saattaisi puolustaa niitä paria pehmoista, lämmintä kalifornialaista silkkipeitettä, jotka olivat hänen matka-arkkunsa pohjalla ja joita hän ei ollut uskaltanut ottaa esille edes tuuletettaviksi?

Tällä tavoin oli kulunut melkein kuukausi; joka ainoana päivänä rouva Cliff oli ajatellut jotakin pientä parannusta, johon hänellä olisi vallan hyvin ollut varaa, ja joka yö hän toivoi, että voisi sijoittaa rahansa säästöpankkiin ja vapautuisi siten alituisesta huolestaan, lukkojen ja ikkunanhakojen ajattelemisesta. Sitten tuli kirje Ednalta, joka ilmoitti hänelle kapteenin saapuneen onnellisesti Acapulcoon, mukanaan laivalasti guanoa ja kultaa. Kirjeessä oli maksuosoitus, joka ensin saattoi rouva Cliffin kalpenemaan ja sitten pakotti hänet istuutumaan jakkaralle ja itkemään.

Edna teki lyhyesti selkoa kapteenin seikkailusta ja mainitsi hänen aikomuksestaan lähteä noutamaan jäljelle jäänyttä kultaa.

— Ajatella, rouva Cliff nyyhkytti pantuaan ensin sänkykamarinsa oven huolellisesti salpaan, ajatella, että tällä ja sillä, mitä saan myöhemmin, voisin varmaan ostaa koko pankin! Ja minun täytyy istua täällä miettimässä, mihin kummaan voisin kätkeä tämän vaarallisen paperin...

Vekseli oli erään sanfranciscolaisen toiminimen osoittama erään Bostonin pankin maksettavaksi, ja Edna oli ehdottanut, että rouva Cliff voisi vallan hyvin avata pankkitilin viimeksimainitussa kaupungissa. Mutta rouvaparka tiesi kyllä, ettei se kävisi päinsä. Pankkitili tulisi piankin tunnetuksi Plaintonin asukkaiden kesken. Ja järjetöntähän oli sijoittaa rahoja minnekään, jollei koskaan voinut nostaa mitään tililtään!

Edna ei ollut nytkään unohtanut teroittaa arvon rouvan mieleen, että oli välttämätöntä pitää kultalöytö ehdottomasti salassa, ja jokainen sana oli omiaan tekemään rouva Cliffin mielen yhä apeammaksi.

— Jos olisi kysymys vain määräajasta — kuukaudesta, kolmesta kuukaudesta tai vaikkapa puolesta vuodestakin, rouvaparka huokasi itsekseen, koettaisin kai kestää. Minun on hyvin vaikea tulla toimeen vailla kaikkia niitä esineitä, joita haluaisin ostaa, enkä edes uskalla maksaa takaisin rahoja, jotka lainasin Etelä-Amerikan matkaa varten. Jos vain tietäisin, että varmasti vielä koittaa päivä, jolloin voin nostaa pääni pystyyn ja antaa kaikkien tietää, miten onni on suosinut minua ja asettua oikealle paikalleni yhteiskunnassa, siiloinhan voisin odottaa. Mutta ei kukaan tiedä, miten kauan kestää, ennen kuin kapteeni on saanut kaiken kullan noudetuksi. Hänen on ehkä pakko tehdä useita matkoja, hän voi joutua haaksirikkoon, hänelle voi sattua Jumala tiesi mitä!

Voi kulua vuosikausia, ennen kuin he saattavat sanoa minulle, että olen vapaa nainen ja voin menetellä omaisuuteni suhteen miten mieleni tekee. Voin kuolla köyhyydessä ja jättää autuaasti kuolleen Cliffin veljenlapsille koko hyödyn vekselistä ja käteisistäni. He kai sitten arvelevat, että ne ovat tulleet Valparaisosta ja että minä olen säästänyt kaiken salaa arkun pohjalle.

Edna on tosiaankin hyvä; hänhän matkustaa Eurooppaan, jossa Ralph arvatenkin saa kasvatuksensa ja jossa Edna voi järjestää olonsa sellaiseksi kuin itse haluaa. Ei kukaan kiduta häntä kysymyksillä, eikä hänen tarvitse koskaan vastata, vaikka joku kysyisikin. Mutta minä poloinen saan elää täällä velkaisena, vailla vähäisintäkin mukavuutta, ja minun täytyy vain kituuttaa ja säästää, kunnes minun on tuhansien kilometrien päässä olevan merikapteenin mielestä aika pistää käteni taskuun ja panna rikkauteni liikkeeseen.

XXIX.

ROUVIEN KOKOUS.

Noin viikkoa myöhemmin astui Willy Croup rouva Cliffin makuuhuoneeseen, jossa tämä oli ollut salaa vilkaisemassa kalifornialaisia peitteitään. Willy Croup ilmoitti, että etuhuoneessa oli odottamassa kolme naista, jotka halusivat tavata rouva Cliffiä.

— Siellä on rouva Hembold ja pastorin rouva ja vanha neiti Shott, Willy sanoi. He ovat kaikki hienosti pynttäytyneet ja ovat varmaan tulleet jonkin erityisen asian takia, niin että sinäkin voisit vähän kohentaa asuasi, ennen kuin menet heitä tapaamaan.

Nykyisessä mielentilassaan rouva Cliff oli taipuvainen uskomaan, että kaikki, jotka tulivat häntä tervehtimään, aivan varmaan tahtoivat tietää jotakin, mitä hän ei saattanut sanoa. Ja mielessään pelko ja vavistus hän meni alas.

Mutta nämä rouvat eivät tulleetkaan kyselemään, vaan tekemään tarjousta. Rouva Perley, pastorin rouva, aloitti keskustelun lausumalla, että hänelle teki pahaa nähdä rouva Cliff niin kalpeana ja huolten painamana, mutta että hän samalla oli hyvin iloinen voidessaan sanoa sellaista, mikä rauhoittaisi hänen mieltään. Sillä hänen piti uskoa, että hänellä oli ympärillään ystäviä, jotka voivat lahjoittaa hänelle sydämestä lähtevän myötätuntonsa hänen ahdistuksessaan ja kenties tehdä hiukan enemmänkin.

— Me kaikki tiedämme, rouva Perley toimitti, että sinulla on ollut koettelemuksia, jotka ovat olleet aivan erikoisia ja jotka olet vetänyt päällesi omasta syystäsi.

— Siinä suhteessa me emme ole täysin yhtä mieltä, neiti Shott huomautti, mutta minä en tahdo keskeyttää.

— Me kaikki tiedämme, rouva Perley jatkoi, että oli suuri pettymys ja vahinko sinulle, että et saattanut matkustaa Valparaisoon järjestämään asioitasi, sillä ymmärrämme kyllä, että kaikki ne rahat, jotka voisit saada siltä taholta, ovat sinulle tarpeen. Ja ymmärrämme myöskin, miten kova isku sinulle oli haaksirikko, jossa menetit kaiken omaisuutesi käsilaukkua lukuunottamatta.

Neiti Shott aikoi ilmeisesti taaskin virkkaa jotakin, mutta rouva Hembold nyhjäsi häntä kyynärpäästä, ja hän vaikeni.

— Meitä surettaa kovin, pastorin rouva jatkoi, että meidän hyvä ystävämme ja naapurimme on palannut kotiin harharetkiltään, vaaroista ja vastoinkäymisistä, olosuhteisiin, joiden — vaikkemme ollenkaan tahdokaan sekaantua sinun yksityisiin asioihisi — täytyy olla niukat. Me toiset olemme pysyneet kotona perheemme ja ystäviemme parissa eikä meillä ole ollut mitään erityistä menestystä, mutta emme ole myöskään kärsineet vahinkoja, ja meidän on tuskallista ajatella, että sinun, rakas Lizzie, joka ennen olet ollut yhtä hyvissä varoissa kuin mekin, täytyy tuntea tavallaan köyhyyden painoa.

— En ymmärrä, sanoi rouva Cliff ryhdistäytyen tuolillaan. Köyhyyden painoa! Mitä tarkoitatte?

— Ehkä asia ei ole aivan niin, jatkoi rouva Perley nopeasti, ja me kaikki tiedämme, rakas Lizzie, että sinä olet luonnostasi hyvin arkatuntoinen tällaisissa asioissa. Mutta sinä olet palannut haaksirikkoisena ja pettynein toivein, ja me tahtoisimme kernaasti auttaa sinua hiukan, samoin kuin toivoisimme sinun auttavan meitä, jos joutuisimme ahdinkoon.

— Minun on kuitenkin sanottava, yritti neiti Shott. —

Mutta rouva Hembold vaiensi hänet taaskin, ja pastorin rouva jatkoi:

— Mennäkseni suoraan asiaan, olemme jo sangen kauan halunneet tehdä jotakin, mutta emme ole oikein tienneet, mitä tehdä. Mutta pari päivää sitten saimme kuulla Willy Croupilta, että talossa tarvitaan kaikkein kipeimmin vuodepeitteitä. Hän sanoi, että sinä käytät vielä peitteitä, jotka ostit naimisiin mennessäsi ja että ne ovat jo kuluneita eivätkä enää kyllin lämpöisiä talvisaikaan. Sen vuoksi olemme päättäneet osoittaa ystävyyttämme ja osanottoamme lahjoittamalla sinulle pari kaunista, lämmintä huopaa omaa vuodettasi varten; silloinhan joutavat ne, joita nyt käytät, Willy Croupille, ja teillä molemmilla on lämmin ja hyvä olla koko talven. Toivomme, ettet loukkaannu. Tunnethan meidän vaikuttimemme! Haluamme ainoastaan, että sinä joskus, kun nukut lämpimässä pienen lahjamme alla, omistat meille ystävällisen ajatuksen. Peitteet ovat eteisessä, ja neiti Willy Croup vannaan noutaa ne tänne sisään.

Rouva Cliffin silmät kyyneltyivät; hän tahtoi puhua — mutta mitäpä hän saattoi sanoa? Hän toipui kuitenkin pian hämmingistään, sillä kun ovella seisonut Willy oli mennyt peitteitä noutamaan, ei neiti Shott enää voinut hillitä kieltään.

— Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, hän aloitti, että vaikka minä annoinkin roponi samoinkuin muutkin, niin että peitteet voitiin ostaa — ja olen hyvin iloinen siitä, että niin tein, rouva Cliff, — ei meidän minun mielestäni kuitenkaan pitänyt tehdä mitään, minkä perusteella voitaisiin luulla meidän hyväksyvän sellaisten henkilöiden vastuutonta tuhlaushalua vaikkapa nämä olisivat ystäviämmekin jotka pienistä tuloistaan huolimatta luulivat, että heidän on elettävä rikkaiden ihmisten tavalla, vain sen vuoksi, että ovat sattuneet tekemään yhteisen matkan sellaisten henkilöiden kanssa. Minun asiani ei ole viitata sellaisten kaupunkien loistohotelleihin, joissa on kyllä hyviä täysihoitoloitakin, ei liioin salonkivaunuihin eikä turkisviittoihin. Ja uskallan sanoa, että kun minua kehoitetaan auttamaan ystäviäni, jotka ovat avun tarpeessa, teen sen siinä kuin joku toinenkin. Mutta omatuntoni vaatii minua myöskin lausumaan, ettei niitä pieniä summia, jotka todella ovat olemassa, saa tuhlata tarpeettomiin esineisiin eikä turhaan komeuteen, kun asianomainen tarvitsee nuo rahat muuhunkin — niin, sellaiseen, mitä en tahdo mainita. Ja kun nyt olen sanonut, mitä sydämelläni oli, rouva Cliff, olen yhtä iloinen kuin kuka muu tahansa saadessani olla mukana lahjoittamassa teille näitä huopia.

Jokainen läsnäolevista naisista tiesi, että se asia, jota puhuja ei ollut tahtonut mainita, oli rahasumma, jonka rouva Cliff oli lainannut matkaansa varten. Neiti Shottilla ei ollut siihen mitään osuutta, mutta sen sijaan kyllä hänen veljellään, kirvesmiehellä ja rakennusmestarilla; ja koska neiti Shott aikoi elää kauemmin kuin veljensä, vaikka tämä olikin kahtatoista vuotta nuorempi, oli varsin luonnollista, että hän oli tässä suhteessa arkatuntoinen.

Rouva Cliff oli jo malttanut mielensä. Hän ei ollut hämillään, ei kalpea eikä vapiseva. Ankarana ja totisena hän nousi tuoliltaan.

— Nanny Shott, hän aloitti, juuri se, että kuulen sinun puhuvan tuolla tavalla, saa minut parhaiten huomaamaan olevani jälleen kotona. Sinä olet se sama nainen, joka ei ole milloinkaan voinut suudella pikku poikaa haluamatta samalla piiskata tätä. Tiedän kyllä, mistä kenkä puristaa, sen saat uskoa: sinä ajattelet rahoja, jotka lainasin veljeltäsi. Minä lainasin ne vuodeksi, eikä aika ole vielä kulunut umpeen, mutta aikanaan minä kyllä maksan takaisin jok'ikisen pennin korkoineen kaikkineen. Tiesin mitä tein, kun lainasin ne, ja nytkin tiedän, mitä teen. Ja jos minä nyt suutun ja maksan velan ennen määräaikaa, niin hän menettää korkoja ja saa kiittää siitä sinua. Muuta sanottavaa minulla ei ole sinulle.

— Mitä tulee sinuun, Dora Perley, ja niihin muihin henkilöihin, jotka ovat lahjoittaneet minulle nämä peitteet, niin tietäkää, että olen teille niin kiitollinen kuin — niin, aivan niin kiitollinen kuin voin olla, paljon enemmän kuitenkin ystävällisyydestänne kuin itse lahjasta. En sano enempää, eikä se ole tarpeenkaan. Vain yksi seikka minun on lisättävä. Otan peitteet vastaan ja kiitän sydämestäni, mutta vain siinä tapauksessa, että neiti Shottille luovutetaan takaisin hänen osuutensa. Puuttuvan summan täytän itse, olkoonpa se miten suuri tahansa, ja toivon että minulle annetaan anteeksi, jos sanon, että en usko tämän takia joutuvani vararikkoon.

Neiti Shott nousi nyt vimmoissaan ja marssi ulos talosta. Rouva Hembold ja papinrouva yrittivät hetken taivutella rouva Cliffiä, mutta tunsivat tämän kyllin hyvin huomatakseen pian yrityksensä toivottomaksi. Kaksikymmentäviisi senttiä jätettiin rouva Perleylle korvaukseksi neiti Shottin lahjoittamasta erästä. Sitten rouvat lähtivät, ja peitteet kannettiin yläkertaan.

Rouva Cliff vilkaisi peitteisiin, kun Willy Croup levitteli niitä.

— Jospa nuo rouvat olisivat nähneet minun kalifornialaiseni, rouva Cliff ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi Willylle:

— Ne ovat hyvin hauskat, ja sinä voit panna ne talteen.

Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja oikaisihe sänkyynsä. Tätä viimeistä rynnäkköä eivät hänen hermonsa enää jaksaneet kestää.

Koko yön hän valvoi mietteissään. Mihin hänen oli ryhdyttävä? Tätä hän ei enää kestäisi. Hän tiesi vain yhden keinon, mikä tuottaisi hänelle mielenrauhan; hänen pitäisi mennä sielunpaimenensa, pastori Perleyn puheille ja uskoa tälle kaikki. Pastori kyllä neuvoisi, miten hänen oli meneteltävä.

— Mutta, hän epäröi, entäpä jos pastori ei voikaan pysyä vaiti! Silloin matkustavat kaikki ihmiset Peruun, ja Herra varjelkoon sitten meitä!

Sitten tuli joukko uusia ajatuksia, ja nämä toivat mukanaan niin ankaran päänsäryn, että rouvan oli pysyteltävä vuoteessa koko seuraava päiväkin.

Seuraavana aamuna Willy Croup toi hänelle kirjeen. Mainittu neiti oli jo aikaa katunut sitä, että oli tullut hiiskuneeksi koko peitteistä. Mutta kuka nyt saattoi aavistaa, että kukaan voisi hautoa mielessään ja syytää suustaan sellaisia sanoja kuin se vanha Shottin eukko!

Kirje oli Ednalta, ja siinä kerrottiin, että Edna, Ralph ja molemmat neekerit olivat juuri saapuneet New Yorkiin ja aikoivat matkustaa ensimmäisessä höyrylaivassa Havreen. Edna halusi kovin tavata rouva Cliffiä ennen lähtöään ja kirjoitti, että jos vain ystävättärelle soveltuisi, hän poikkeaisi Plaintoniin ja viipyisi siellä päivän tai pari. Hän ennättäisi hyvin tehdä matkan ennen höyrylaivan lähtöä.

Kun rouva Cliff oli lukenut lyhyen kirjeen, hän hypähti vuoteestaan.

— Edna tulee tänne! hän huusi. Sehän olisi lopullinen turmio! Mutta minun täytyy tavata hänet. Minun täytyy kertoa hänelle kaikki ja pyytää häneltä neuvoa.

Pukeuduttuaan hän meni kohta alakertaan ja sanoi Willylle, että hänen piti iltapäivällä matkustaa New Yorkiin. Hän oli saanut kirjeen rouva Hornilta, ja hänen täytyi välttämättömästi tavata tämä ennen Euroopan-laivan lähtöä.

Kunnon rouva lähti Plaintonista vain pieni nahkalaukku kädessään ja melkein kaikki käteiset varat sekä hänen sielunrauhansa järkyttänyt maksuosoitus sullottuina pukunsa miehustaan. Ja kun hänen ystävänsä ja naapurinsa kuulivat hänen matkustaneen, heidän täytyi asettaa moinen äkillinen matka yhteyteen niiden omituisten ja nurjien katsantokantojen yhteyteen, jotka häneen olivat tarttuneet vierailla mailla.

Kun Plaintonin asukkaat aikoivat lähteä matkalle, he kertoivat siitä joka ihmiselle ja tekivät valmistuksiaan pitkät ajat. Mutta kalifornialaiset ja eteläamerikkalaiset lähtevät matkalle tunti sen jälkeen kun ovat tehneet päätöksensä. Ihmiset olivat pitäneet rouva Cliffiä liian vanhana hänen voidakseen joutua moisten vieraiden vaikutusten myrkyttämäksi, mutta ilmeisesti he olivat erehtyneet. Rouva Cliffin entiset säästäväisyys- ja viisausperiaatteet olivat varmaan järkkyneet perustuksiaan myöten. Yksistään tämä matka New Yorkiin maksoi vallan vannaan sievoiset kaksikymmentä dollaria!

Kun rouva Cliff ilmestyi Ednan huoneeseen erääseen newyorkilaiseen hotelliin, jälkimmäinen hämmästyi, melkeinpä kauhistui. Hän oli odottanut vierastaan, sillä hän oli saanut sähkösanoman, mutta ensi silmäyksellä hän enää tuskin tunsi sitä kalpeata ja kuihtunutta naista, joka nyt tuli hänen luokseen.

— Sairasko? huudahti poloinen rouva Cliff istuutuessaan sohvaan. Niin, kyllä minä olen sairas, mutta en ruumiiltani vaan sydämeni on sairas. On vaikea sanoa, missä vika on. Lähinnä on paikallaan vertaus, että rikkaudesta on tullut "sisäinen tauti", aivan kuin joskus tuhkarokosta, milloin se ei pääse kunnolla puhkeamaan.

Kun rouva Cliff oli hiukan syönyt ja juonut, hän ryhtyi kertomaan kärsimystensä tarinaa. Edna kuunteli suurta harrastusta ja osanottoa tuntien. Mutta kun hyvä rouva vihdoin mainitsi päätöksestään kertoa kaikki sielunpaimenelleen, Edna loi ystävättäreen nopean katseen, ja hän kouraisi lujasti tuolinsa kädennojasta. — Lizzie kiltti, sanoi hän toisen vaiettua, vain yksi keino voi auttaa sinua: sinun täytyy matkustaa meidän kanssamme Eurooppaan.

— Nytkö? huudahti rouva Cliff. Siinä laivassako, johon te toiset olette tilanneet matkaliput? Mahdotonta! Enhän ennätä enää käydä kotona järjestämässä asioitani.

— Et saakaan käydä kotona, sanoi Edna, et mitenkään! Sinun huolesi alkaisivat uudestaan kohta sinne tultuasi. Sinä jäät tänne ja matkustat meidän kanssamme!

Rouva Cliff tuijotti häneen hölmistyneen näköisenä.

— Mutta minullahan on vain pieni käsilaukku mukanani! Enkä ole ensinkään matkavalmiina. Ja minullahan on talo kotona ja Willy yksin hoitamassa sitä. Näethän, että minun on ihan mahdoton matkustaa?

— Mitä matkaa varten tarvitset, sanoi Edna, sen voit ostaa täältä muutamassa tunnissa. Ja muun kaiken saat Euroopasta, paljon halvemmalla ja parempaa kuin täältä. Taas talosta puhuen voit kirjoittaa sille toiselle naiselle ja pyytää häntä taas kotimieheksi neiti Croupin toveriksi siihen saakka, kunnes palaat. Lizzie, nämä kaikkihan ovat sinulle nykyisin vain pikkuseikkoja. Minä vakuutan, että voit ostaa Plaintonin talosi veroisen uuden talon, ja tuskin huomaisitkaan koko menoerää. Ja vaikka talosi palaisi poissaollessasi poroksi, ei se terveyteesi ja viihtymykseesi verrattuna merkitse enempää kuin kuparikolikko, jonka ojennat kerjäläiselle.

— Ja siellä on minun uusi matka-arkkuni ja kauniit peitteeni ja huokasi rouva Cliff.

— Anna niiden olla siellä, sanoi Edna; peitteitä et tarvitse.

— Mutta miten voin selittää sen, että karkaan tällä tavoin? Mitä he kaikki ajattelevatkaan?

— Kirjoita vain, että matkustat Eurooppaan kapteeninrouva Hornin seuranaisena. Jos he pitävät sinua köyhänä, selittää se kaiken. Ja jos tahdot, voit lisätä, että rouva Horn haluaa niin saada sinut mukaan, ettei hän tahdo kuulla puhuttavankaan muusta. Ja hänen itsepäisyytensä vuoksi sinulle ei jää tilaisuutta matkustaa kotiin säällisesti hyvästelemään ystäviäsi.

Puolen tunnin kuluttua rouva Cliff taipui.

— Hyvä on, Edna, minä tulen mukaan. Mutta sen minä sanon, että uhraisin mielelläni kaikki ne alpit ja vanhat linnat, joita ehkä näen Euroopassa, jos vain tänään voisin matkustaa Plaintoniin, tallettaa rahani Plaintonin pankkiin ja aloittaa tulojeni mukaista elämää.

Sellaista riemua ei mikään muu maan päällä voisi minulle tuottaa.

Ednaa nauratti:

— Sinun on pysyttävä kärsivällisenä ja odotettava oikeaa aikaa. Kun sinä sitten kuningattaren tavoin palaat Plaintoniin, olet saanut alppisi ja vanhat linnasi kaupanpäällisiksi.

XXX.

HÔTEL BOILEAUSSA.

Oli joulukuun alkupuoli, kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Edna ja hänen pieni seurueensa matkustivat New Yorkista Pariisiin. He olivat asettuneet Hôtel Boileauhon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella, lähellä Boulevard des Italiens'iä.

Hotelli oli varsin yksityishotellin luontoinen, mutta paljon parempi kuin se hotelli, jossa he olivat asuneet San Franciscossa ollessaan. Täälläkin heillä oli yksityishuoneensa. He söivät erikseen omien neekereittensä palvelemina. Heidän salonkinsa oli suuri ja aistikkaasti kalustettu, ja heidän ruokansa valmisti ranskalainen kokki, ja hotellin koko henkilökunta hovimestarista nopsajalkaiseen siivoojattareen saakka tarjosi heille palveluksiaan kohteliaan huomaavaisesti.

Rouva Cliff sanoi, että vaikka heidän elämänsä täällä päällisin puolin olikin aivan samanlaista kuin San Franciscossa, oli siinä kuitenkin itse asiassa yhtä suuri ero kuin vanhalla haalistuneella mahonkilipastolla, joka on juuri laahattu ullakolta, ja samalla esineellä puhdistettuna, vahattuna ja kiilloitettuna. Ja hän selitti, että juuri Pariisin ilmapiirissä pääsivätkin kaikki hotellielämän hienoimmat vivahdukset parhaiten ilmenemään.

Mutta suurin muutos pikku seurueen olossa oli kuitenkin se seikka, ettei Pariisissa enää, niinkuin San Franciscossa, ollut sen päämiehenä rouva Philip Horn, vaan neiti Edna Markham.

Tämä nimenmuutos oli ollut monien öiden harkinnan ja tuntikausia kestäneen neuvottelun tulos. San Franciscossa Edna oli tuntenut olevansa rouva Horn niin täydellisesti kuin heidät olisi vihitty keskipäivällä jossakin hienossa kirkossa. Mutta vaikk'ei hän itse nähnytkään mitään syytä lakata uskomasta aviollista säätyään, hän oli alkanut pelätä, että kapteeni Horn kenties näki asian toisessa valossa.

Hänen kirjeittensä sävy oli saattanut Ednan tähän käsitykseen. Jos kapteeni kuolisi, voisivat nämä kirjeet näyttää toteen, että Edna oli hänen leskensä, mutta selvästikään ei kapteeni asioiden nykyisellään ollen tahtonut tuntea minkään aviollisen siteen painoa.

Jos Edna olisi jäänyt San Franciscoon, hän olisi pitänyt kapteenin nimen. Siellä hän oli muukalainen, mutta kaikki tunsivat sen sijaan kapteeni Hornin. Mutta Pariisissa asia oli aivan toisin. Ednalla oli siellä ystäviä, ja amerikkalainen kapteeni Horn oli Seinen kaupungissa vähän, tuskinpa ollenkaan tunnettu. Ednan pariisilaisystävät olivat kaikki amerikkalaisia, muutamat huomattavia henkilöitä. Eräs hänen entisistä koulutovereistaan oli naimisissa amerikkalaisen lähetystösihteerin kanssa. Saattoiko hän esiintyä näiden ystäviensä parissa kapteeninrouva Hornina, kun hän hyvin tiesi, että hänen oli tuiki mahdoton esittää kapteeni Hornia nyt ja luultavasti vast'edeskâân? Se hauras side, joka yhdisti hänet kapteeniin, oli punottu ainoastaan laskelmista eikä niin muodoin ollut hämähäkin seittiä lujempi. Ja mitä tuli niihin liikepäämääriin, jotka olivat antaneet aiheen tähän kummalliseen avioliittoon, ne oli jo suurimmaksi osaksi saavutettu. Se summa, jonka kapteeni oli lähettänyt Ednalle San Franciscoon, oli jo sinänsä hämmästyttävän suuri, ja Pariisiin saavuttua Edna talletti sen viipymättä tyttönimelleen.

Varmuuden vuoksi lähetettiin osa rahoista eräälle lontoolaiselle pankkiirille, eikä Edna Pariisissa ryhtynyt suhteisiin kapteenin nimeämän pankin kanssa. Tämä toiminimi sai määräyksen lähettää kaikki rouva Philip Hornille tulevat kirjeet edelleen rouva Cliffin osoitteella; rouva Cliff sen sijaan avasi kyllä tilin Wraxton Fuguet & C:o toiminimen pankissa, ja kaikki hänen kirjeensä osoitettiin sinne. Mutta Ednan pankkiirit tunsivat tämän ainoastaan neiti Markhamina. Ja ne liikeasiat, joissa Horn-nimi esiintyi, välitti rouva Cliff.

Rouva Cliff ja Ralph olivat kyllä jyrkästi vastustaneet Ednan tyttönimen ottamista käytäntöön. Edellinen esitti, että avioliittoa täytyisi pitää sitovana siihen saakka, kunnes kapteeni saapui, mutta heti sen jälkeen oli hänen mielestään toimitettava uusi vihkiminen.

— Mutta, Edna sanoi, sinähän tiedät, että Cheditafa toimitti tuon seremonian yksinomaan turvatakseen minun oikeuteni kapteenin löydön jäännökseen, jos kapteeni itse menettää henkensä matkallaan. Jos kapteeni palaa takaisin, hän voi ilman muuta luovuttaa minulle osuuteni, jota voin omakseni vaatia, aivan samoin kuin hän antaa sinulle sinun osuutesi. Eihän oikea avioliitto ole sitä varten vähääkään tarpeen. Tahtoisitko nyt neuvoa minua astumaan askelen, joka saisi hänet tuntemaan siveelliseksi velvollisuudekseen antaa vihkiä itsensä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan?

— En, rouva Cliff sanoi, mutta sinun lähtökohtasi on väärä. En vähääkään epäile, että kapteeni aikoo tulla takaisin vaatimaan sinua vaimokseen, ja jos joitakin muodollisuuksia vielä tarvitaan, niinkuin minä puolestani uskon, hän alistuu kyllä mielellään niihin. Ja kuule, Edna, jos näkisit itsesi, et vain sillä tavoin kuin kuvastimesta, vaan hänen silmillään, ymmärtäisit kyllä, että hän on niin halukas sellaiseen ratkaisuun kuin suinkin saatamme toivoa.

Ralph lausui ajatuksensa lyhyemmin, mutta terävämmin.

— Hän meni naimisiin niin hyvin kuin niissä oloissa saattoi, ja hän kirjoitti sinulle vaimonaan, ja San Franciscossa sinä käytit hänen nimeään. Jos hän tulee nyt takaisin ja sanoo, ettet sinä ole hänen vaimonsa, niin minä tapan hänet.

— No, no! ei sentään pikku Ralph! sisar sanoi. Sen minä jättäisin sinun sijassasi tekemättä. Vieläpä menen niin pitkälle, että suorastaan vastustan sellaista.

— Sinä teet minusta pilaa, Ralph sanoi, mutta en välitä siitä. Minä otan asian omiin käsiini, ellei hän tahdo tunnustaa sopimuksiaan.

— Mutta otaksuhan, etten minä anna hänelle lainkaan tilaisuutta siihen, Edna sanoi. Otaksuhan, että hän tapaa minut neiti Markhamina ja myöskin huomaa minun tahtovan pysyä neiti Markhamina? Ja jos avioliitollamme olisikin jotakin sitovaa voimaa, se voidaan helposti purkaa laillista tietä.

Ralph nousi tuolilta ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin, kädet syvällä takin taskuissa.

— Voi, miten naisten tapaista on sanoa noin! Aina niillä on uusia ja erilaisia päähänpistoja — ja tuo oli todellakin aivan uutta minulle. Aiotko tehdä jotakin?

— En, en aio tehdä mitään. Toivon ainoastaan voivani säilyttää kaiken sellaisena, että saatan toimia oikean hetken tultua.

Ralph selitti, että hän ajattelisi asiaa käytyään makuulle. Hän nukkui melkoista enemmän kuin ajatteli, mutta aamulla hän sanoi sisarelleen, että uskoi tämän olevan oikeassa.

— Mutta yksi asia on varma, lisäsi hän. Jos kohta se neekerin toimitus ei ollutkaan laillisesti sitova, se oli kuitenkin juhlallinen, hyvin juhlallinen tilaisuus, sitä ei voi kukaan kieltää. Se oli ikäänkuin väliaikainen patentti, jonka ihmiset hankkivat, ennen kuin ottavat keksinnölleen oikean patentin. Ja jos tahdot, että hänen on niin tehtävä, hän kyllä muitta mutkitta tekee niin, mutta jollet tahdo, se on sinun asiasi. Mutta salli minun ainakin antaa sinulle hyvä neuvo: minne menetkin ja mitä teetkin, ennen kuin asia on ratkaistu, muista, ettet laske luotasi sitä kaksijalkaista vihkimätodistusta, jonka nimi on Cheditafa. Hän suoriutuu nyt mainiosti englanninkielellä, jos jotakin rettelöltä syntyy.

— Rettelöitä! harmistui Edna. Mitä ajatteletkaan? Luuletko minun aikovan antautua mihinkään rettelöihin? Uskoin sinun tuntevan minua paremmin.

Ralph huokasi.

— Jos voisit ymmärtää, miten kamalan vaikea on tuntea sinua! Silloin et olisi julma sellaiselle poloiselle, joka silloin tällöin sattuu erehtymään.

Rouva Cliff puuttui keskusteluun:

— Mutta vielä eräs asia: miten voit selittää ystävillesi sen, että olet yht'äkkiä rikastunut? Plaintonissa ollessani kadehdin usein sinua, sillä täällähän ei kukaan sekaannu sinun yksityisasioihisi. Minähän en tiennyt silloin, että täälläkin vilisee sinun tuttaviasi.

— Se ei minua lainkaan huolestuta, vastasi Edna. Kun olit Edith Southallin — nykyisen rouva Sylvesterin — koulutoveri, isälläni oli hyvin tuottoisa liike, ja me elimme komeasti. Olin jo tulossa täysi-ikäiseksi, kun isäni teki vararikon ja kuoli. Ralph ja minä muutimme silloin Cincinnatiin. Huomaat siis, ettei ystävilläni ole juuri aihetta tehdä kysymyksiä eikä kiristää minulta selityksiä.

— Jospa ihmiset olisivat Plaintonissa yhtä ymmärtäväisiä! huokasi rouva Cliff. Silloin matkustaisin takaisin ensi tilassa — se on varma!

Hôtel Boileausta vuokrasi siis joukon huoneita new-yorkilainen neiti Edna Markham, ja neiti Edna Markham teki vierailun amerikkalaisen lähetystösihteerin rouvan luokse.

XXXI.

ODOTUSTA.

Ensi alussa oli pienen seurueen kaikilla jäsenillä vain yksi yhteinen halu — nauttia Seinen kaupungin kauneuksista ja ihmeistä, ja lähtiessään retkilleen he ottivat joskus Mukin ja Cheditafan mukaansa. Mutta jonkin ajan kuluttua alkoi kunkin erikoinen luonne ilmetä, ja kukin alkoi puuhata ja huvitella omalla tahollaan.

Rouva Cliff ei kylläkään ollut hienosti sivistynyt nainen, mutta hänellä oli terve aisti ja hyvä ymmärrys, ja hän osasi arvostella taidetta sen eri muodoissa. Hän kuljeskeli väsymättä Louvre-museon kaikissa gallerioissa, mutta katseltuaan yhden kerran jotakin taulukokoelmaa hän ei huolinut mennä samaan paikkaan toistamiseen. Hän kävi teattereissa ja oopperassa, sillä hän halusi nähdä ja kuulla, kuinka Ranskassa näyteltiin ja laulettiin, mutta ajan mittaan häntä ei enää huvittanut mennä tuollaisiin paikkoihin, joissa hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä puhuttiin.

Ralphille oli nyt hankittu kotiopettaja, professori Barré, joka tunsi suurta harrastusta amerikkalaista poikaa kohtaan. Matkat ja kokemukset olivat antaneet tälle varhaiskypsyyden, jollaista ranskalainen opettaja ei ollut koskaan tavannut ainoassakaan muussa oppilaassaan. Ralph olisi paljon kernaammin tutkistellut itse Pariisia kuin kirjoja, ja professori, jolla oli sangen paljon aikaa oppilastaan varten, noudatti toisinaan tämän halua, mikä oli varsin luonnollista nuorekkaalle miehelle. Heistä tuli niinmuodoin hyvät ystävät, ja loppujen lopuksi Ralph olikin koko seurueen jäsenistä tyytyväisin elämäänsä ja oloonsa.

Edna ja rouva Cliff kulkivat kuitenkin omia teitään varsinaisesti vain seuraelämässä. Rouva Sylvesterin vaikutuksesta — tämä oli kaunis ja loistavan älykäs nainen — Edna sai enemmän kutsuja kuin halusikaan, eikä ainoastaan diplomaattisiin piireihin ja amerikkalaisperheisiin, vaan myöskin moniin pariisilaiskoteihin.

Lähetystösihteerin rouva oli ylpeä ystävättärestään ja esiintyi mielellään tämän "esiliinana".

Edna astui tähän uuteen elämään ikäänkuin se olisi ollut taulukokoelma, jossa hän ei ollut vielä käynyt, tai museo, jonka hän näki ensimmäisen kerran. Hän tutki sitä, ja tutkiminen huvitti häntä.

Rouva Cliff saattoi vain paljon huomaamattomammin osallistua Pariisin seuraelämään. Huolimatta lihavasta kukkarostaan ja kaikista niistä ulkonaisista eduista, joita Pariisissa rahalla saa, hän ei ollut kuitenkaan sen kummempi kuin arkipäiväinen ja varsin kunnioitettava pieni rouva jostakin Maine-valtion pikkukaupungista. Ei silkki eikä sametti voinut tehdä hänestä sen enempää, eikä hän pyrkinytkään sen enempään.

Ednan hyvänä ystävänä ja matkatoverina hänet oli otettu ystävällisesti vastaan lähetystössä, mutta oltuaan parissa, kolmessa suuressa vastaanotossa hän arveli, että jos hänen pitää olla mukana vielä useammassa "apajassa", sen piti tapahtua kotona Plaintonissa.

Mutta hän ei ollut kuitenkaan tyytymätön eikä tuntenut koti-ikävää. Hän kyllä piti Plaintonia kaikkia muita paikkoja parempana, mutta tuossa pienessä kaupungissa ei häntä pitänyt näkyä, ennen kuin hän saattoi näyttää ystävilleen kalifornialaiset peitteensä ja kertoa, mistä hän oli saanut rahaa ostaakseen ne.

— Peitteet, niin! hän puheli itsekseen. Pelkäänpä, että he tuskin huomaavatkaan niitä, kun he saavat nähdä kaiken muun, mitä tuon mukanani kotiin.

Seuraelämästä, varsinkin sellaisesta, mikä ei häntä huvittanut, rouva Cliffin oli helppo kieltäytyä. Pariisin myymälät olivat hänelle taivaan esikartanoita. Ja koska hänellä oli varoja ja hyvää aikaa "kaappauksiin", hän keräsi vähitellen koko joukon koruesineitä, eikä ainoastaan nykyistä Plaintonin kotiaan varten, vaan myöskin ajatellen sitä suurta ja kaunista taloa, jonka hän rakennuttaisi viereiselle tontille.

Näitä suunnitelmiaan rouva Cliff ei lainkaan laatinut kapteeni Hornin parhaillaan tapahtuvan retken varaan. Rouva Cliffillä oli jo kyllin paljon omaisuutta elääkseen mielensä mukaan rikkaana ja arvossapidettynä kansalaisena synnyinkaupungissaan Plaintonissa. Hän odotteli ainoastaan lupaa matkustaa kotiin ja ilmaista hyvän onnensa ystävilleen.

Omaisuutensa jatkuvaan karttumiseen hän ei suurestikaan luottanut. Jos niin ihmeellisesti tapahtuisi, hän ehkä muuttaisi suunnitelmiaan; missään tapauksessa eivät nykyisin elävät perulaiset jäisi osattomiksi. Ja vaikka tulisi tieto kapteenin epäonnistumisestakin, rouva Cliff aikoi ottaa menoihinsa vuotuisen määrärahan joitakin perulaisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten.

Joulunpyhät kuluivat, kului puoli tammikuuta, mutta Edna ei ollut vieläkään kuullut mitään kapteeni Hornista.

Hän oli toivonut, että kapteeni, ennen kuin lähtisi Etelä Amerikasta pitkälle matkalleen Atlantin yli, poikkeaisi johonkin satamaan, josta saattoi lähettää hänelle kirjeen. Ja höyrylaivassa kirje ennättäisi perille paljon ennen kapteenin parkkilaivaa. Mutta kirjettä ei kuulunut. Hän oli sopinut erään merenkulkutoimiston kanssa siitä, että hänelle sähkötettäisiin kohta kun "Miranda" saapuisi Ranskan rannikolle. Mutta sähkösanomaakaan ei kuulunut eikä Ednalla ollut muuta neuvoa kuin odottaa.

Toisinaan hänestä tuntui, että tämän pitkän odotuksen täytyi välttämättömästi tietää onnettomuutta, mutta sellaisina hetkinä hän koetti aina asettua kapteenin asemaan. Acapulcosta Kap Horniin ja edelleen Etelä-Atlantin ja Pohjois-Atlantin poikki Ranskaan — se oli pitkä matka purjelaivalle. Ja aikaan, jonka matka vaatisi, piti vielä lisätä päiviä, kenties viikkojakin, jotka olivat kuluneet työhön järviluolassa ja Korppikotkien lahdella. Ja millaisia esteitä ja viivykkeitä saattoikaan matkalla sattua.

Hän luotti rajattomasti kapteeniin samaten kuin Ralph. Kapteenilla ei ehkä olisi mukanaan ainoatakaan kultaharkkoa, kaikki mahdolliset onnettomuudet voisivat kohdata häntä, mutta Edna oli kuitenkin rauhallisina hetkinään varma siitä, että kapteeni tulisi Ranskaan lupauksensa mukaan.

Mutta Edna ei tahtonut tuhlata kallista aikaansa. Pariisi oli kyllä hyvä, mutta se ei ollut kaikki kaikessa. Kun tulisi kutsu, hänen olisi kenties pakko matkustaa takaisin Amerikkaan, ja silloin hän saisi lähteä Euroopasta muistamatta muuta kuin Pariisin. Kiertomatka mannermaalla oli helposti suoritettavissa, sillä sähkösanoma kutsuisi hänet kyllä pian Pariisiin, jos "Miranda" saapuisi hänen poissaollessaan. Ja niin seurue matkusti Italiaan Genève'in ja Bernin kautta.

Ralph oli haltioissaan tästä vaihtelusta, sillä hänen kotiopettajansa professori Barré oli tullut mukaan. Ja Italiassa professori oli koko seurueen oppaana. Hän oli käynyt ennen kaikkialla, minne seurue matkusti, ja kaikesta hän osasi kertoa jotakin opettavalla ja hauskalla tavallaan. Mutta Edna odotti kuitenkin joka päivä iänikuista sähkösanomaansa, ja joka päivä, paitsi sunnuntaisin, hän kävi laivakonttoreissa tutkimassa laivojen kulkuvuoroja ja merenkulkutietoja. Yleensä hän koetti järjestää asiansa niin, että saattaisi kutsun saatuaan tunnin kuluttua matkustaa takaisin Ranskaan.

Vaikka Ednalla olikin paljon iloa Italian-matkastaan, hän oli kuitenkin tyytyväinen palatessaan Pariisiin. Täällä hän oli kaiken keskellä, valmis ottamaan vastaan uutisia, valmis ottamaan vastaan vieraita, valmis matkustamaan minne tahansa ja tekemään mitä tahansa, mikä osoittautuisi tarpeelliseksi.

Seurue ei palannut Hôtel Boileau'hon. Edna oli nyt saanut paremman käsityksen eurooppalaisista elämäntavoista, ja hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän ollut ympäröinyt itseään sellaisella loistolla ja ylellisyydellä kuin kapteeni oli tarkoittanut. Hän halusi joka suhteessa noudattaa kapteenin toivomuksia, ja eräs niistä oli ollut sellainen, että hän pitäisi saamiaan rahoja korkona eikä pääomana. Tosin hänen oli vaikea noudattaa tätä toivomusta, sillä hän oli luonteeltaan yhtä käytännöllinen kuin rouva Cliff ja piti mahdollisena, ettei tulevaisuudessa saisikaan mitään sen summan lisäksi, minkä hän oli tallettanut Lontoon ja Pariisin pankkeihin. Mutta hänen uskollisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli lähettänyt hänelle nämä rahat, voitti hänen säästäväisyysvaistonsa. Kapteeni Hornin piti palatessaan huomata, että Edna oli järjestänyt elämänsä hänen tahtonsa mukaan. Eihän ollut välttämätöntä tuhlata kaikkea, minkä omisti, mutta palasipa kapteeni rikkaana tai köyhänä, hän saisi nähdä, että Edna oli luottanut häneen ja hänen menestykseensä.

Seurue oli nyt asettunut hyvin loisteliaaseen hotelliin, jonka mittasuhteet, kuvastinseinät ja kultaukset saivat Ralphin huudahtamaan ihastuksesta ja ihmettelystä.

— Mutta pidä vaaria rahoista, Edna, varoitti hän, sillä muuten ei kestä kauan, ennen kuin me muutamme Quartier latin'iin [Quartier latin "latinalainen kortteli", Pariisin vanhimpia osia, erikoisesti ylioppilaiden kaupunginosa] ja syömme ravintolassa, jossa täytyy maksaa ylimääräinen lantti saadakseen pyyhkiä suunsa lautasliinaan.

Ednan luonne oikeastaan vastusti komeaa, ylellistä elämää, mutta hän mukautui kuitenkin monessa suhteessa hotellin vaatimuksiin. Siellä pidettiin hienoja kutsuja pariisilaisystäville; heillä oli oma virkapukuinen ajurinsa, kun he lähtivät ajelulle, useita uusia pukuja tilattiin, ja myöskin Muk ja Cheditafa saivat uudet, taiteilijain piirtämät puvut, joten hekin saattoivat esiintyä "säätynsä mukaisesti".

Kapteeni olisi varmaan ollut tyytyväinen, jos olisi saapunut Ranskaan.

Mutta Danten ja Petrarcan kotimaasta palattuaan alkoi rouva Cliff kuihtua ja pitkästyä kultaisiin kahleisiinsa. Nyt oli Eurooppa antanut hänelle kaiken, mitä hän tällä haavaa tarvitsi, ja kotona Plaintonissa oli paljon sellaista, mitä hän kaipasi. Hän saattoi valvoa yöt läpeensä ajatuksissaan. Willy Croupin kirjeistä hän oli saanut tietää, että Plaintonissa oli alkanut nousta kunnia-asemiin ihmisiä, joiden paikka oikeastaan oli ovensuussa ja että häntä itseään pidettiin vain köyhänä leskenä, joka oli jonkun matkustelevan rouvan seuralaisena.

Hän puri hammasta ajatellessaan, millä tavoin neiti Shott mahtoikaan rehennellä hänen kustannuksellaan. Eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin hän päätti puhua asiasta Ednalle.

Tuumasta toimeen!

— Matkustaa kotiin! hämmästeli Edna. Mutta, hyvä Lizzie, sehän on mahdotonta juuri nyt! Ethän sinä voi matkustaa kotiisi Plaintoniin ilmaisematta ihmisille mistä olet saanut rahasi.

— Se on selvää, vastasi rouva Cliff, enkä tahdokaan. Minulla vain on toisinaan sellainen koti-ikävä, että kuvittelen voivani vallan hyvin matkustaa sinne ja sanoa ihmisille, että liikeyritys Valparaisossa on onnistunut odottamattoman hyvin ja että olen saanut rahani sillä tavoin. Mutta sitä en voi tehdä. En voi astua sielunpaimeneni eteen tarjoamaan uutta alttariliinaa ja uusia haarakynttilöitä sellainen valhe huulillani. Mutta eihän enää maksa vaivaa salata totuutta. Kapteeni Horn lähti aarretta noutamaan enemmän kuin kahdeksan kuukautta sitten, eikä järkevästi ajatellen voi otaksua muuta kuin että kapteeni joko on jo saanut sen tai ei sitä koskaan saakaan. Eikä kummassakaan tapauksessa vahingoita ketään ihmistä, jos me annamme ihmisten tietää, että meillä on rahoja ja miten olemme ne saaneet.

— Kyllä! siitä voi olla hyvin suurta vahinkoa, väitti Edna. Kapteeni on ehkä saanut kuljetetuksi pois ainoastaan osan kullasta, ja hän voi nyt olla noutamassa jäännöstä. On voinut tapahtua hyvin monta asiaa, ja jos me nyt lörpöttelemme siitä siunatusta aarteesta, se voi aiheuttaa aivan korvaamattoman vahingon.

— Jos hän on saanut puolet aarteesta, hän saisi jo tyytyä siihen eikä pitää meitä kaikkia piinapenkissä siihen saakka kunnes on saanut turvaan loputkin. En tahdo tietenkään loukata sinua, Edna, mutta ajatukset ovat vapaat, ja mielestäni me jo olemme odottaneet niin kauan kuin omatuntomme voi vaatia meitä odottamaan.

— Tiedän kyllä, mitä tarkoitat, mutta se ei suinkaan loukkaa minua. En usko, että kapteeni Horn on menettänyt henkensä, ja odotan aivan varmaan saavani pian kuulla hänestä.

— Sitä sinä olet jo kauan odottanut.

— Niin kyllä, mutta se, joka odottaa jotakin hyvää, ei odota liian kauan. En lakkaa uskomasta, että kapteeni on elossa ja kirjoittaa pian tai tulee itse meidän luoksemme, ennen kuin saan virallisen tiedon hänen kuolemastaan tai ennen kuin vuosi on kulunut siitä, kun hän lähti Acapulcosta. Kun ajattelemme, mitä hän on tehnyt hyväksemme, ei minun mielestäni ole liikaa, jos me odotamme yhden vuoden, ennen kuin petämme hänen luottamuksensa ja jouduttaaksemme vähän omia suunnitelmiamme turmelemme kokonaan hänen aikeensa. Rouva Cliff ei puhunut enää mitään, mutta sisimmässään hän ajatteli, että Ednan kyllä sopi niin puhua — hänhän huvitteli parhaansa mukaan eikä koskaan tuntenut koti-ikävän tuskia.

Rouva Cliff oli nykyisin vakuuttunut siitä, etteivät he enää koskaan näkisi kapteeni Hornia.

Ja Edna odotti ja toivoi joka päivä hyviä tietoja kapteeni Hornista, ja rouva Cliff odotti ja toivoi tietoja kapteeni Hornista, — hyviä, jos mahdollista, mutta joka tapauksessa varmoja tietoja, joiden nojalla he voisivat päätellä, miten heidän oli järjestettävä asiansa.

XXXII.

MITEN KULTA VAIKUTTI ENSIMMÄISEEN PERÄMIEHEEN.

Kun kapteeni Horn "Miranda"-prikillä lähti Acapulcosta syyskuun kuudentenatoista päivänä laivaväkenään amerikkalaiset merimiehet Shirley ja Burke sekä neljä neekeriä, hän purjehti "painolastissa", ja laivan lastiruumassa oli ainoastaan suuri joukko tyhjiä kahvisäkkejä. Hänen lähimpänä päämääränään oli Rio de Janeiro, josta hän aikoi ottaa laivaansa pienen kahvilastin. Hänen oli varovaisinta saapua Ranskaan mukanaan hiukan muutakin kuin kimmeltävää metallia, jolla hän toivoi voivansa korvata mereen heitettävän painolastin.

Laivan harvinaista lastia pidettiin asiantuntijoiden kesken ovelana jenkinjuonena, semminkin kun oli luultavaa, että kapteeni olisi saanut kahvisäkkinsä huomattavasti halvemmalla Meksikosta kuin Rio de Janeirosta.

Matka Perun rannikolle edistyi hitaasti; "Miranda" ei osoittautunut suinkaan nopeakulkuiseksi, ja tuuli pysytteli vastaisena. Mutta lopulta sivuutettiin Agujan niemi, ja kapteeni suuntasi kulkunsa rannikkoa ja Korppikotkien lahtea kohden.

Vähän kahdentoista jälkeen tyynenä lokakuun päivänä oltiin niin lähellä rannikkoa, että saatettiin erottaa rantaviiva ja ne tuntomerkit, jotka kapteeni oli edellisillä matkoillaan painanut mieleensä. Neekerit olivat hämmästyneitä, jopa peloissaankin, sillä he eivät olleet aavistaneetkaan, että matka päätyisi heidän entisen julman vankeutensa tapahtumapaikalle.

He olivat silloin tällöin puhelleet keskenään siitä, miten kapteeni oikeastaan aikoi menetellä heidän suhteensa, ja nyt heidän mieleensä juolahti ajatus, että kapteeni kenties aikoi jättää heidät samaan paikkaan, mistä oli heidät saanutkin. Mutta Makan toimiessa välittäjänä, joka aluksi oli yhtä kauhuissaan kuin toisetkin, kapteenin onnistui rauhoittaa heitä. Hän selitti haluavansa ainoastaan ankkuroida laivansa mahdollisimman lähelle luolia, noutaakseen sieltä tavaroita, joita ei oltu otettu mukaan, kun muu seurue lähti paikalta. Maka luotti ehdottomasti kapteenin sanoihin, ja hän sai myöskin toverinsa vakuuttumaan siitä, ettei heidän isäntänsä hautonut mielessään pahoja aikeita.

Kun kapteeni ja Shirley soutivat veneellä maihin, ei näkynyt merkkiäkään siitä, että ketään olisi käynyt paikalla sen jälkeen kuin viimeinen guanosäkki oli kuljetettu laivaan. Tämä oli tietenkin rauhoittava huomio, mutta kierroksensa tehtyään ja tarkastettuaan Korppikotkien varastohuoneenkin kapteeni huomasi suureksi harmikseen, että oli liian myöhäistä enää samana päivänä käydä luolilla.

Tämä oli aiheena unettomuuteen ja järjettömään pelkoon — mahdottomaan ja järjettömään pelkoon, toisteli kapteeni itsekseen kerran toisensa perästä, mutta oli kuitenkin mahdotonta karkoittaa pelkoa mielestään. Ei kukaan ihminen, joka on kuluttanut useita viikkoja matkalla noutamaan aarretta aluksessa, joka toisinaan on tuskin näyttänyt liikkuvan paikaltaan, saata torjua rauhattomuutta ja hermostumista, jos on pakko pysähtyä parin kilometrin päähän päämäärästä.

Mutta varhain aamulla kapteeni lähti luolille. Hän otti mukaansa Shirleyn ja Makan jättäen aluksensa Burken valvottavaksi. Kapteeni luotti suuresti Shirleyhin, joka oli tyyni ja maltillinen mies; itse asiassa hän luotti kaikkiin miehiinsä, sillä hänen oli pakko luottaa. Jos joku heistä osoittautuisi petolliseksi, hän toivoi voivansa puolustautua, mutta järjetöntä oli kiduttaa mieltään kuvittelemalla vaaraa ennen aikojaan.

Heidän lähestyessään luolia Shirley katseli ympärilleen ilmeistä mielenkiintoa tuntien. Hän oli lähtenyt tältä paikalta, ennen kuin viiniköynnökset olivat palaneet ja suuret kivikasvot siten tulleet päivänvaloon, ja hän olisi mielellään pysähtynyt pariksi minuutiksi tarkastelemaan näitä. Kapteenikin koetti vakuutella itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, mutta sittenkään hän ei voinut suostua vitkastelemaan.

Lyhdyn sytytettyään he menivät suureen järviluolaan. Maka sai jäädä ulkopuolelle, ja hän nuuski uteliaana entisen asuntonsa jokaista soppea.

Kun miehet olivat tulleet muuratun puolipallon luokse, ojensi kapteeni lyhdyn Shirleylle ja pyysi tätä pitämään sitä niin korkealla kuin suinkin saattoi, itse hän kiipesi nopeasti huipulle.

— Hyvä, sanoi hän. — Kanteen ei ole koskettu. Tule ylös!

Shirley oli tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Ja kapteeni alkoi kynäveitsellään kaiverrella pois tilkkeitä, joita hän oli tukkinut rakoihin kivikannen ympärille, sillä muuten hän ei olisi saanut tätä liikahtamaankaan. Sitten hän ojentautui ja nosti kiven syrjään.— Anna minulle lyhty! huohotti hän, kumartui eteenpäin ja katsoi aukkoon.

Kulta oli säiliössä paikoillaan.

— Eläköön! huusi hän. Katso sinä nyt! Ja hän ojensi lyhdyn seuralaiselleen.

Shirley kiipesi lähemmäksi aukkoa ja katsoi siitä sisään, laski sitten lyhtyä ja painoi päänsä alemmaksi, niin että se melkein katosi näkyvistä. Hän jäi tähän asentoon melkein minuutiksi, ja kapteeni katseli häntä kasvot hohtaen. Koko hänen olemuksensa, joka ei nyt enää hapuillut epäilyksen, pelon ja toivon vaiheilla, lämmitteli nyt puhtaan tyydytyksen päivänpaisteessa.

Shirley alkoi äkkiä kiroilla. Hän oli siivo mies ja kiroili harvoin, mutta nyt virtasivat sadatukset hänen huuliltaan niin, että kapteeni vallan hämmästyi.

— Väistyhän syrjään, sanoi hän, olet kai jo nähnyt kylliksesi?

Shirley kohotti päätään, mutta katse oli yhä aarteisiin luotuna, ja mies sadatteli kuin pahin harjantekijä. Kapteenia alkoi suututtaa.

— Mitä nyt? Anna lyhty minulle! En minä tiedä mitään kiroilemisen syytä.

Shirley ei totellut kehoitusta, mutta kapteeni otti lyhdyn häneltä ja näki silloin, että mies oli valkoinen kuin palttina.

— Pidä varasi! huusi hän. Sinä voit luiskahtaa alas ja taittaa käsivartesi tai jalkasi.

Shirleyn voimat näyttivät olevan kokonaan lopussa, ja täpärällä oli, että hän olisi joko luisunut alas säiliön kuvetta pitkin tai horjahtanut päistikkaa itse aukkoon. Kapteeni laski lyhdyn kädestään, siirtyi nopeasti Shirleyn luokse, ja hänen onnistui auttaa tämä onnellisesti lujalle maankamaralle. Kapteeni asetti hänet istumaan selin säiliöön ja ryhtyi avaamaan whiskypullon korkkia.

Sillä aikaa Shirley lasketteli suustaan karkean kiroussanan toisensa jälkeen.

— Hän on tullut hulluksi, ajatteli kapteeni, paljon kullan näkeminen on sumentanut hänen järkensä.

— Lopeta tuo, sanoi hän ankarasti, ja juo kulaus.

Shirley keskeytti kirousten pitkän ketjun ja joi kulauksen. Se näytti tekevän hyvää, sillä hän istui rauhallisena minuutin pari sillä aikaa kuin kapteeni nouti alas lyhdyn. Luoden silmänsä kapteeniin hän sanoi raukealla äänellä:

— Kapteeni, onko se mitä minä näin, samanlaista läpeensä?

— On, kyllä se on samanlaista läpeensä. Kapteeni nosti Shirleyn jaloilleen ja talutti häntä pitäen lyhtyä toisessa kädessään. Mutta se ei ollut helppoa; mies ei näyttänyt osaavan kävelläkään, vaan kompasteli ja nojasi kapteeniin, aivan kuin olisi ollut humalassa.

— Auttakaa minut sitten pois täältä, pyysi toinen. — Minun täytyy päästä ulos raittiiseen ilmaan.

Kohta kun he olivat päässeet sysipimeästä luolan valoisampaan osaan, kapteeni jätti Shirleyn istumaan permannolle odottamaan Makaa.

— Ensimmäinen perämies on sairastunut, sanoi kapteeni neekerille. — Sinä saat auttaa minua viemään hänet raittiiseen ilmaan.

Nähtyään Shirleyn melkein tajuttomana neekeri alkoi vavista, mutta hän totteli käskyä, ja suurella vaivalla he saivat yhteisin ponnistuksin perämiehen kuljetetuksi luolasta ja kaatoivat hänen suuhunsa vieläkin whisky-tilkan.

Makalla oli omat arvelunsa asiasta. Ei maksanut vaivaa tulla sanomaan hänelle, että Shirley oli sairas — ainakaan ei häntä ollut kohdannut mikään tavallinen tauti. Maka ja hänen toverinsa tiesivät vallan hyvin, että luolan mustimmassa pimennossa asui paholaisia, ja jollei kapteeni pelännyt niitä, se johtui siitä, että ne vartioivat omaisuutta, joka oli siellä sisällä ja jota noutamaan kapteeni oli tullut.

Mitä laatua tämä omaisuus oli ja kuinka se sattui olemaan siellä, sitä neekeri ei huolinut selvittää itselleen. Jotakin arvokasta sen täytyi olla, muuten ei kapteeni olisi tullut sitä noutamaan, mutta se oli hänen yksityisasiansa. Kapteeni oli vienyt ensimmäisen perä- miehen sinne pimeään, mutta paholaisen näkeminen oli ollut vähällä viedä tältä hengen. Neekerillä oli nyt vain yksi ainoa ajatus päässään — että kapteeni kai veisi hänetkin mukanaan sinne ja näyttäisi hänelle nuo inhottavat pimeydenhenget.

Hetken päästä Shirley voi jo paljon paremmin ja kykeni kävelemään.

— Nyt, kapteeni, sanoi hän, on vaara minun suhteeni ohi, mutta minä sanon teille, mitä meidän on tehtävä. Minä menen takaisin laivaan ja otan pitääkseni huolta siitä. Ja minä teen mitä työtä tahansa... Minä kyllä kantaa retuutan ja otan selkääni millaisia taakkoja tahansa. Mutta, kapteeni, antakaa minun päästä katsomasta uudelleen siihen onteloon. Kerta kaikkiaan — en kestä sitä. Olen pahoillani siitä, että Maka näki minut niin kurjana ja surkeana — se on vahingoksi kurin kannalta — mutta minä en, saamari soikoon! mahtanut sille mitään.

— Se ei haittaa mitään, huudahti kapteeni, joka oli loistavalla tuulella. Tule, niin menemme takaisin syömään aamiaista. Se kyllä voimistaa sinua. Enkä minä vaadi sinua menemään luoliin, jollet itse halua.

— Ei puhuta siitä, muuten alan taas voida pahoin, sanoi Shirley alkaen astella rivakammin. Mieluummin ajattelen mädäntynyttä ruokaa ja sakovettä.

Mutta kapteeni ajatteli itsekseen:

— Se vaikutti Shirleyhin enemmän kuin meihin muihin, koska hän tiesi, mitä katsoi. Kun me näimme sen ensi kerran, emme oikein tienneet, oliko se kultaa vai messinkiä. Shirleyllä oli jo ollut hallussaan koko joukko sellaisia harkkoja ja hän oli vaihtanut niitä rahaksi. Ei ole todellakaan ihme, että köyhää raukkaa, joka on ponnistellut henkensä kaupalla pienen kultakäärön takia, rupeaa hiukan heikottamaan hänen nähdessään kokonaisen vaununlastin samaa tavaraa.

Maka, joka oli kulkenut aivan kapteenin ja perämiehen kintereillä, oli uteliaasti kuunnellut, mitä sanottiin. Ja hän joutui entistä suuremman kauhun valtaan, kun hän kuuli Shirleyn pyytävän päästä katsomasta uudelleen siihen peloittavaan "onteloon". Äkkiä kapteeni Horn ja Shirley hätkähtivät kuullessaan takaapäin käheää ähkymistä. Ja kääntyessään katsomaan he näkivät neekerin istuvan hiekalla, polvet koukussa nenän tasalla. Mies valitti kamalasti.

— Mikä hätänä? huusi kapteeni.

— Minut sairas, sanoi Maka, sairas niinkuin herra Shirley.

— Ylös heti ja jätä moiset kujeet, sanoi kapteeni nauraen.

Hän näki, ettei neekeri teeskennellyt, sillä tämä vapisi kiireestä kantapäähän. Mutta hänestä oli paras olla suhtautumatta asiaan liian vakavasti.

— Kas niin, joudu nyt! hän lisäsi. Et sinä kuitenkaan saa whiskyä.

Äkkiä juolahti sukkela ajatus hänen mieleensä, ja hän kysyi:

— Pelkäätkö sinä, että sinun täytyy mennä sinne luolaan?

— Pelätä, kapteeni, sanoi Maka, joka oli jälleen kömpinyt pystyyn, minä melkein kuolla, kun minä vain ajatella sitä?

— Ole sitten ajattelematta, kapteeni sanoi. Ei sinun tarvitse mennä minnekään, missä et ole ennen ollut.

Makan silmät, jotka olivat pullistumaisillaan kuopistaan, palasivat takaisin luonnolliseen asentoon.

— Hyvä, kapteeni, hän sanoi, minä jo paljon parempi.

Tämä pieni tapahtuma ei ollut kapteenista lainkaan vastenmielinen. Jos neekereitä peloitti mennä pimeään luolaan, koko asia kävi melkoista yksinkertaisemmaksi.

XXXIII.

"MIRANDA" LASTAA.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön, kuljettamaan aarretta luolilta alukseen. "Miranda" oli ankkurissa lähellä pientä aallonmurtajaa, joka oli vielä hyvässä kunnossa. Shirley sai yhden neekerin kanssa jäädä laivaan; kapteeni ja Burke veivät toiset neekerit luolille kahvisäkit mukanaan.

Turvatakseen kummituksia pelkäävien neekerien sielunrauhan kapteeni oli kehoittanut Makaa vakuuttamaan mustille maanmiehilleen, ettei heidän tarvitse mennä minnekään, missä on aivan pimeä. Mutta vaikeampi oli keksiä, miten puhutella sopivasti Burkea.

Tämä mies oli aivan erilainen kuin Shirley. Hän oli kooltaan pienempi, mutta vanttera ja voimakas, tummaihoinen ja hyvin puhelias. Kapteeni piti hänestä sangen paljon; eikä hänellä ollutkaan muuta asiallista muistuttamista kuin se, että Burke oli liian kärkäs antamaan neuvoja.

Sen kapteeni oli kuitenkin päättänyt, ettei aarre saisi vaikuttaa yllättävästi Burkeen, tämän olematta valmistunut näkemään sitä. Sen vuoksi hän puheli aivan luontevasti aarteesta ja säiliöstä kuvaten hyvin seikkaperäisesti tämän muotoa ja sisällystä.

Mutta hänen ei olisi tarvinnut olla lainkaan huolissaan suuren kultamäärän vaikutuksesta Burkeen. Merimies oli oikein tyytyväisen näköinen ja vihelteli iloista sävelmää tirkistellessään säiliöön.

— Miten syväksi te luulette tämän? hän kapteenilta kysyi.

— En tiedä, tämä vastasi, emme voi tietää sitä ennen kuin olemme tyhjentäneet koko laitoksen.

— Hyvä, Burke tuumi. Mitä pikemmin saamme kullan pois, sitä parempi.

Kapteeni laskeutui säiliöön lyhtyineen, sillä kulta oli jo nyt niin syvällä, ettei siihen ylettynyt ylhäältä käsin. Poimittuaan kahvisäkkiin niin monta harkkoa, että niistä tuli kunnollinen miehen kantamus, hän antoi säkin Burkelle, joka vuorostaan antoi sen luisua säiliön kylkeä myöten kivipermannolle, jonne toinen lyhty oli sijoitettu.

Kun tällä tavoin oli täytetty viisi säkkiä, kapteeni kiipesi ylös aukosta. Ja hän ja Burke panivat joka säkin toiseen tyhjään säkkiin, koska yksi säkki ei olisi kestänyt raskasta painoa. Säkinsuut köytettiin lujasti kiinni.

Miehet kantoivat sitten säkit siihen luolasyvänteen osaan, johon tuli valoa kallioseinässä olevasta aukosta, ja huusivat neekereitä. Jokainen otti säkin olalleen, ja koko parvi palasi merenlahteen. Työ jatkui siten päivä päivältä, ja miten muita toimia vaihdettiinkin, kapteeni itse kuitenkin aina laskeutui säiliöön täyttämään säkkejä. Siltä varalta, että säiliön pohjalta löytyisi jotakin muutakin, hän tahtoi itse olla löydön tekijänä.

Kaikki kävi aivan julkisesti; ei pyrittykään mitään salaamaan. Säiliön kantta ei pantu paikoilleen luolasta poistuttaessa, ja kultasäkit pinottiin aallonmurtajalle, kunnes tuli sopiva tilaisuus kuljettaa ne laivan lastiruumaan.

Kaikki neekerit puhuivat ja ymmärsivät jo hiukan englantia, mutta kapteenilla ei ollut mitään syytä pelätä neekereitä enempää kuin Burkea ja Shirleytä; hän tarvitsi heitä kaikkia, ja hänen täytyi luottaa heihin.

Monta kertaa, kun hän oli kyyrysissään syvällä säiliössä, hän ajatteli, miten helppo merimiesten olisi ollut ampua hänet ylhäältä käsin, minkä jälkeen he — tai vain yksi heistä — olisi päässyt koko aarteen omistajaksi.

Mutta mitä siihen tuli, hänet olisi voitu yhtä hyvin ampua missä tahansa, ja jos neekerit joutuisivat kultakuumeen valtaan ja haluaisivat yösydännä leikata kurkun poikki valkoisilta, se tapahtuisi luultavammin vasta sitten, kun aarre olisi kuljetettu laivaan ja alus lähtenyt purjehtimaan. Missään tapauksessa ei ollut viisasta antaa heidän huomata, että heitä epäiltiin.

Kerran Maka valitti kapteenille, että säkeissä olevat pienet kivet olivat alkaneet tehdä hänen selkänsä araksi. Kapteeni näytti hänelle, miten piti kääriä kokoon palttinariepu ja panna se säkin ja olkapään väliin. Sitten lian selitti neekerille, ettei tämä kantanut kiviä, vaan kultakimpaleita.

— Kapteenin kaikki tyynni? Maka kysyi.

— Kyllä, minun kaikki tyynni, kuului vastaus.

Sinä iltana Maka kertoi tovereilleen, että kun kapteeni on palannut tältä matkalta, hän on kyllin varakas ostaakseen vielä paljon suuremman laivan kuin "Castor", eikä heidän silloin enää koskaan tarvitse purjehtia tällä hitaalla ja ikävällä aluksella. Maka puolestaan oli varma siitä, että hänestä tulisi uuden aluksen kokki ja että hän saisi hienon vaatekerran maihinmenopuvukseen.

Työ oli kestänyt jo lähes kuukauden, mutta puolipallon sisällys hupeni niin hitaasti, että kapteenin ja molempien perämiesten kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle. Kukin saattoi kantaa kerrallaan ainoastaan noin kaksikymmentä kiloa, ja kapteeni huomasi, ettei ollut yrittämistäkään vaatia miehiltä suurempia työnsuorituksia, sillä siinä tapauksessa olisi varmaan sattunut tapaturmia.

Matka merenlahdelta luolille oli vaikeakulkuista, ja kalliopengermäin yli täytyi kapuamalla kavuta. Vaikka jätettiinkin vain yksi mies alukseen, saatiin päivässä ladotuksi lastiruumaan ainoastaan kolmekymmentä säkkiä. Työ edistyi siis jokseenkin hitaasti.

Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että oli keksittävä nopeampi kuljetusmenetelmä. Kenenkään päähän ei pälkähtänytkään tyytyä siihen kultaan, joka jo oli viety laivaan; oli ikään kuin hiljainen sopimus, että heidän velvollisuutensa oli kuljettaa pois niin paljon jalometallia kuin säiliössä oli.

Uuteen menetelmään, jota nyt ryhdyttiin noudattamaan, liittyi hyvin suuri vahingonvaara. "Miranda" kuljetettiin niemen ympäri ylätasangon edustalle; se laski ankkurin aivan rantatyrskyjen lähellä, missä vesi ei ollut kovin syvää. Sitten säkit vietiin veneellä alukseen, ja neekerit kahlasivat puolen matkaa vedessä autellen veneitä edestakaisin tyrskyjen halki.

Työ kävi nyt paljon nopeammin. Miehet olivat jo tottuneet kantamaan raskaita säkkejä ja veivät ne juoksujalkaa rantaan. Veneistä säkit nostettiin laivaan taljoilla ja väkipyörillä suuressa korissa. Kerran korin toinen laita murtui, ja useita säkkejä putosi mereen mennen ainaiseksi veden hyviksi. Muita vaurioita ei sattunut.

Tuuli puhalsi tavallisesti etelästä tai idästä, eivätkä tyrskyt senvuoksi olleet kovin rajuja. Ja nyt pahoiteltiin, ettei tätä uutta menetelmää oltu sovellettu jo alunperin. Mutta eihän kapteeni ollut voinut aavistaakaan, että aarteen kuljettamisesta koituisi viidelle miehelle työtä niin pitkäksi ajaksi.

Illalla menivät kaikki laivaan, joka sitten siirtyi vähän ulommaksi rannikolta voidakseen päästä avomerelle, jos myrsky yllättäisi heidät. Mutta tyyntä jatkui yhä.

Nyt oli oltu rannikolla kaksi kuukautta. Puolipallon sisällys oli nyt huvennut siinä määrin, ettei kapteeni enää voinut antaa säkkejä huipulla seisovalle miehelle muuten kuin tikapuiden avulla, jotka hän oli valmistanut laivan tarvepuista. Summittaisen mittauksen avulla hän sai selville, että hänen täytyi nyt olla jokseenkin luolan permannon tasalla, ja hän liikkui hyvin varovasti. Sillä Ralphin ensinnä esittämä ajatus, että kullan alla saattoi olla jotakin vieläkin kallisarvoisempaa, ei ollut milloinkaan haihtunut hänen mielestään.

Uurastaen edelleen, täyttäen säkin toisensa perästä, hän huomasi, että vaikka ontelon äärimmäisellä reunalla tulikin pian jonkinlainen kivivalli vastaan, ulottui kulta keskustassa vielä sangen syvälle. Hän työskenteli nyt nopeammin ja ilmoitti Shirleylle, joka seisoi pallon ulkopuolella, ettei hän aikonut tulla ylös, ennen kuin oli tavannut säiliön pohjan, joka nähtävästi kovertui teelautasen muotoiseksi. Kuumeentapaisella kiihkolla hän täytti säkin toisen jälkeen, kunnes jok'ainoa pieni kultaharkko oli poimittu säilöstä.

Itse pohjaa peitti paksu tomu, jota vuosisatojen kuluessa oli rapissut laastituista sisäseinistä. Mutta tomukerros ei kuitenkaan riittänyt kätkemään yhtään kultaharkkoa. Lyhdyllä valaisten ja jalallaan koetellen kapteeni pääsi varmuuteen siitä, ettei ainoatakaan palasta jäänyt jäljelle. Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänen koko ruumiinsa värisemään.

Siirrettyään tikapuut pois tieltä hän kumartui pyyhkimään tomua. Entä jos tässäkin oli siirrettävä kivilevy! Jospa tämä kivi peitti toista, pienempää säiliötä, jossa saattoi olla mitä tahansa! Hänen päätänsä huimasivat kaikki ne näyt, jotka pelkkä kuvittelu jo loihti hänen mieleensä.

Mutta äkkiä hän suoristautui purren hammasta.

— Minä en tahdo! hän sanoi ääneensä. Minä en tahdo etsiä saumoja kiven ympäriltä! Meillä on jo tarpeeksi. Miksi koettaa löytää vielä enemmän ja tulla yksintein hourupäiseksi? Ei, minä en...!

Ja hän siirsi tikapuut paikoilleen.

— Mikä siellä sisällä on hätänä? Shirley huusi ulkoa. Kenen kanssa te puhutte? Kapteeni nousi säiliöstä, veti tikapuut perässään ja ojensi ne Shirleylle. Hän oli juuri siirtämäisillään kivilaatan paikoilleen, kun hänen aivoissaan vilahti ajatus: Mitä järkeä siinä oikeastaan olisi? Miksi sulkea säiliötä?

— Puhelin itsekseni, hän tunnusti Shirleylle. Se taitaa olla vähän hullua.

— On kyllä, hiukan, perämies vastasi. Onpa hyvä, että nämä ovat viimeiset säkit, jotka meidän täytyy sitoa kiinni ja raahata rantaan. Muuten olisi joka miehen pää mennyt sekaisin. Olen koettanut olla ajattelematta koko asiaa ja huomannut parhaimmaksi koettaa ajatella, että näiden säkkien sisällys on kivihiiltä — siistiä, rehellistä kivihiiltä. Aina kun rehkin säkin kimpussa, tuumin itsekseni: pidäpäs nyt kiirettä hiilisäkkeinesi! Laivalasti kivihiiliä ei missään tapauksessa ole niin iso asia, että se voisi hämmentää ihmisen järjen.

— Tuo ei ollut lainkaan hullumpi ajatus, kapteeni sanoi.

Kun viimeinen säkki oli viety laivaan, kulkivat kapteeni ja Burke luolien läpi hyvästelläkseen paikkaa viimeisen kerran.

— Kapteeni, sanoi Burke, otitteko kaiken kullan säiliöstä?

— Joka murun.

— Olin aikonut kysyä teiltä toista asiaa, kapteeni. Olen ajatellut säiliötä usein, ja minusta on tuntunut, että suuren säiliön alla saattaa hyvinkin olla toinen lokero — aivan pieni lokero, jossa on jotakin muuta laatua, sormuksia ja kaulaketjuja ja jalokiviä ja kukaties mitä. Oletteko ottanut selvää siitä, onko säiliön pohjassa luukkua?

— En, en ole ottanut. Minua halutti kyllä, kovin haluttikin, mutta lopulta ajattelin kuitenkin, että oli mieletöntä yrittää etsiä vielä enempää. Meillä on nyt hallussamme kaikki mitä tulimme täältä noutamaan — ja on kysymys vain siitä, ettei meillä ole hiukan liikaakin. Enemmän kuin on meille hyväksi... Meillä on ainakin kylliksi, hyvä ystävä, ja järkevät ihmiset tyytyvät osaansa, kun heillä on kylliksi. Burke pudisti päätään.

— Jos minä olisin ollut siellä, hän sanoi, olisin kyllä katsonut, oliko permannossa rakoa. Alus nosti ankkurin, mutta ei suunnannut kuitenkaan kulkuaan suoraan merelle, vaan ensin Korppikotkien lahteen, jossa ankkuroitiin. Kapteeni tahtoi ottaa laivaan juomavettä, ennen kuin lähti pitkälle matkalle Ranskaan.

XXXIV.

UURRE PERMANNOSSA.

Sinä yönä George Burke vapautui vahtivuorostaan puoliyön aikaan, ja paria minuuttia myöhemmin hän teki sellaista, mitä ei ollut tehnyt milloinkaan ennen — hän karkasi aluksestaan.

Kengät ja pieni vaatemytty pään päällä hän laskeutui veteen köyttä myöten. Oli pilkkopimeä yö, ja hän liikkui äänettömästi kuin saukko lähtiessään kaloja pyydystämään. Ensin uiden ja lopulta kahlaten hän pääsi maihin. Rannalla hän pukeutui ja nouti sen jälkeen lyhdyn, vasaran ja taltan piilopaikasta, johon oli ne kätkenyt.

Lyhtyä sytyttämättä hän lähti kiireimmiten kulkemaan luolille. Polkua tuskin erotti, mutta hän oli tallannut sitä siksi monta kertaa, että tunsi jokaisen polvekkeen. Vasta luolakäytävään tultuaan hän sytytti lyhtynsä ja riensi suoraan säiliölle. Hän liesi, että tikapuut oli jätetty luolaan, ja vähän aikaa etsittyään hän löysikin ne kivipermannolta ulkonevan kallionkielekkeen takaa. Niitä myöten hän laskeutui nopeasti säiliöön ja alkoi, siirrettyään tikapuut syrjään, ripeästi lakaista tomua säiliön pohjalta.

Sitten hän kohotti lyhtyä ja tutki tarkoin permannon keskikohtaa. Varsin pian hän löysikin, mitä etsi — selvästi huomattava sauma erotti muusta kivipermannosta nelikulmaisen lohkareen, joka oli kolmisen jalkaa kuhunkin suuntaan. Permannon muut kivet olivat sijoitetut hyvin epäsäännöllisesti, ja muutamia niistä oli halkaistu, jotta nelikulmainen levy sopisi tarkkaan paikoilleen niiden keskelle.

— Siinä on luukku. Siitä ei ole epäilemistäkään, Burke tuumi.

Se oli saatava nostetuksi paikoiltaan.

Siinä ei ollut lainkaan kädensijaa. Mutta jos hänen onnistuisi saada vahva talttansa sen alle, hän voisi varmaan kohottaa sitä sen verran, että pääsisi lujasti tarttumaan siihen käsin. Ja hän takoi vasaralla taltan niin syvälle uurteeseen, että saattoi käyttää talttaa viputankona. Mutta vaikka hän painoi voimiensa takaa, ei kivi liikahtanutkaan.

Lopulta hän sai kivilevyn kulmasta lohkaistuksi kahdeksan, kymmenen tuuman pituisen kappaleen. Näin syntyneessä aukossa hän huomasi noin tuuman paksuisen metallitangon. Hän tutki tätä ja huomasi, ettei se ollut rautaa, vaan jonkinlaista pronssia.

— Mikä tämä mahtaakaan olla? Burke ihmetteli. Se ei ole sarana eikä salpa. Se ei näytä saranalta, sillä minkä vuoksi se silloin ulottuu niin pitkälle muun permannon sisään? Ja jos se on salpa, on aivan käsittämätöntä, kuinka se on saatu paikoilleen. Katsotaanpa, minne se johtaa!

Hän ryhtyi lohkomaan useampia palasia permannon kivilaatoista, tangon suuntaa noudattaen, saumasta säiliön seinää kohti. Kivi mureni jokseenkin helposti. Mutta lohkoipa hän miten pitkälle tahansa, hän tapasi aina metallitangon.

— Luulenpa todella, että se ulottuu säiliön ulkopuolelle! hän huudahti. He ovat hoidelleet sitä ulkoa käsin.

Siirrettyään jälleen tikapuut paikoilleen hän kiipesi ulos säiliöstä lyhtyineen ja työkaluineen ja laskeutui kohta luolan kivipermannolle. Hän tarkasteli permantoa siltä kohdalta, jossa tangon täytyi olla, jos se ulottui säiliön ulkopuolelle. Hän huomasi, että siinä oli rivissä tasaisia kiviä, jokainen noin neliöjalan suuruinen. Hän kulki säiliöltä luolan läntistä seinää kohden. — Ahaa! huudahti Burke, kävi polvilleen ja ryhtyi työhön.

Hyvin pian hän sai irroitetuksi yhden kivistä, ja sen alla kulki metallitanko, itseään paljon leveämmässä uurteessa. Burke seurasi nyt kiviuraa luolan länsiseinämälle, jossa holvikatto oli niin matalalla, että hän tuskin saattoi seisoa suorana. Varmuuden vuoksi hän irroitti taaskin yhden kiven ja tapasi yhä tangon.

— Selvä! tuumi hän, salpa suljetaan ja avataan ulkoa käsin. Ja nyt minun on löydettävä kädensija. Ja jollen löydä sitä menen takaisin ja hakkaan metallitangon poikki, jos vain taltta siihen pystyy.

Hän etsi kiviurasta sellaisen kohdan joka oli suunnilleen säiliön ja luolan seinän keskivälillä. Ja sen jälkeen hän kulki eteenpäin niin suoraan kuin mahdollista, kohtisuoraan metallitankoa vastaan. Siten hän päätyi sen kapean käytävän suulle, joka johti järvisyvänteestä ulommaisiin luoliin. Askelensa hän oli laskenut tarkoin. Nyt hän kääntyi käytävään ja kulki kohtisuoraan äskeistä kulkusuuntaansa vastaan, kunnes tuli sen huoneen ovelle, jossa kapteeni Horn oli asunut.

— Tutkinpa ensin luolien sisustan ja, ellen löydä mitään, menen sitten ulos, tuumiskeli Burke.

Käännyttyään jälleen ovella suorassa kulmassa hän kulki huoneen läpi. Keskimmäiseen huoneeseen päästäkseen hänen oli poikettava suunnastaan kolmisen jalkaa oikeaan, sillä tämän huoneen ovi ei ollut suoraan muita ovia vastapäätä. Mutta oven takana hän jälleen palasi entiseen kävelysuuntaansa. Hän kulki edelleen kunnes tuli viimeiseen, suureen avokattoiseen huoneeseen. Tämä oli avara kuin suuri sali, mutta sen permanto oli kivenjärkäleiden peitossa, joten hänen oli vaikea päästä eteenpäin; ja askelten laskemisen hän sai nyt toimittaa jokseenkin arviokaupalla. Mutta vastapäiselle seinälle tultuaan Burke arveli kulkeneensa suunnilleen yhtä pitkän matkan kuin järviluolassa metallitangolta käytävän suulle.

— Mutta kuinka ihmeessä löydän täältä mitään? ajatteli hän kohottaen lyhtyään ja silmäillen ympärilleen.

Enhän jaksa nostella kallionjärkäleitä katsoakseni, mitä on niiden alla.

Vihdoin hän pani merkille, että huoneen kaakonpuoleinen nurkkaus oli säännöllisempi kuin luolan seinät yleensä. Se oli melkein suorakulmainen ja näytti olevan tarkoituksellisesti muodostettu sellaiseksi. Burke kiiruhti sinne suoraa päätä. Itäseinässä oli aivan sileä kaistale, joka noin jalan levyisenä ulottui runsaasti neljän jalan korkeudelle permannosta. Tässä sileässä, tasaisessa pinnassa hän erotti uurteita, jotka muodostivat ehkä kuusi tuumaa leveän ja neljä jalkaa korkean suorakaiteen.

— Hah-ha! nauroi Burke. — Panen pääni pantiksi, että kädensija on tuon paaden takana.

Hän laski lyhtynsä permannolle ja ryhtyi irroittamaan paatta.

Vasaralla ja taltalla hän saikin sen irti parissa minuutissa. Kapeassa aukossa hän näki pystysuoran metallitangon.

— Salpalaitteen kädensija! huusi hän ääneen, ja kaiku vastasi oudosti kallioseinistä. Nyt saan luukun auki!

Tangon yläosaan tarttuen Burke veti kaikin voimin. Aluksi hän ei saanut sitä hievahtamaankaan, mutta äkisti se myötäsi. Tanko liikkui, kunnes muodosti seinää vastaan neljänkymmenenviiden asteen kulman. Pitemmälle se ei tullut, vaikka hän veti ja tempoili voimiensa takaa.

— Hyvä, tuumi Burke, ei kai se liikukaan pitemmälle.

Nyt menen katsomaan, olenko saanut salvan syrjään. Jos niin on, avaan sen luukun, vaikka selkäni katketkoon!

Kiivettyään säiliön huipulle Burke aikoi juuri laskeutua säiliön reunan yli tikaportaille — kun hän äärettömäksi hämmästyksekseen huomasi, etteivät tikapuut olleetkaan paikoillaan. Ne olivat hänen lähtiessään yltäneet ainakin pari jalkaa säiliön reunaa korkeammalle, mutta nyt ne olivat kokonaan kadonneet.

Hän kapusi vielä korkeammalle, kohotti lyhtyään ja katsoi tarkemmin, mutta tikapuut olivat kadonneet jäljettömiin. Hän mutisi hampaittensa raosta: — Onko joku käynyt täällä ja vetänyt tikapuut ylös? Laskien lyhdyn alemmaksi säiliön sisään hän katsoi syvyyteen. Aivan hänen allaan ammotti musta nelikulmainen aukko, joka oli kolmisen jalkaa kuhunkin suuntaan.

Burke säikähti niin, että oli vähällä pudottaa lyhdyn, mutta vahvahermoisena miehenä hän sentään tointui pian. Kesti kuitenkin tuokion, ennen kuin hän voi vetää henkeään. Sitten hän silmäili uudelleen syvyyteen.

— Nyt käsitän! Luukku oli tehty avautumaan alaspäin eikä nostettavaksi ylös. Ja kun vedin salparaudan pois paikoiltaan, niin luukku putosi, ja tikapuut, jotka olivat sen päällä, menivät mukana syvyyteen. Hyväinen aika! Jos olisin päättänyt hakata salvan poikki tahallani, niin missä olisinkaan nyt?

Burke ei ollut suinkaan arka mies, mutta nyt häntä puistattivat vilunväreet. Hän laskeutui alas säiliön huipulta ja etsi luolan permannolta irtonaisen kiven. Sitten hän kiipesi takaisin säiliön huipulle, kurkotti pääni aukon kohdalle ja pudotti kiven mustaan kuiluun. Hän terästi kuulonsa äärimmilleen, ja hänestä tuntui, että oli kulunut puoli minuuttia, ennen kuin vihdoinkin mittaamattoman syvältä kuului aivan heikko kumahdus. Tällä hetkellä Burke pelästyi pahemmin kuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän laskeutui alas kallion juurelle ja istuutui kivipermannolle.

Syvyyden henkien nimessä, mitä tämä merkitsee? tuumi hän. Ja hän kiusasi aivojaan harkiten asiaa, tämä työ oli melkoisesti työläämpää kuin kivien hakkaaminen ja vierittäminen.

— Tällä on voinut olla vain yksi tarkoitus, mutisi hän vihdoin. Kapteeni on sanonut, että alkuasukkaat kätkivät tänne kultansa suojellakseen sitä espanjalaisilta. Ja heidän on täytynyt valmistaa tämä maanalainen laite sen tapauksen varalle, että espanjalaiset olisivat päässeet aarteen jäljille. Vaikka espanjalaiset olisivat laskeneetkin veden pois ja päässeet käsiksi kultaan, olisi joku vanha perulainen saattanut piileskellä toisissa luolissa, jotka silloin luultavasti olivat eristettyinä muista, ja tangosta nykäisemällä päästää kaiken kullan putoamaan pohjattomaan syvyyteen. Ja vaikka joku tai joitakuita espanjalaisiakin olisi sattunut seuraamaan mukana — ei mitään vahinkoa, päinvastoin! Soma juttu! Säiliön pohja on juuri kuin savutorvi, ja jok'ainoa kultaharkko olisi pudonnut syvyyteen. On tietenkin luultavaa, että he olisivat avanneet salvan ennen kuin espanjalaiset olisivat päässeet aarteeseen käsiksikään; ja jos maan alkuasukkaiden sitten olisi onnistunut löylyttää muukalaisroistoja, he olisivat sen jälkeen voineet nostaa kullan jälleen takaisin. Se olisi ehkä vaatinut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, mutta entisaikaan oli ihmisillä enemmän aikaa kuin nykyään.

— Mutta hyväinen aika! Burke tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Ajatella, miten kapteeni on päiväkausia seisonut tuon kauhean luukun kohdalla! Ajatella, että joku olisi löytänyt tuon irtonaisen kivilevyn kallioluolan seinästä ja koskenut kädensijaan. Räiskis! Mutta ennen lähtöäni panen säiliön kannen paikoilleen. Jokuhan voisi löytää säiliön ja kupertua päistikkaa syvyyteen.

Burke nosti paaden paikoilleen, sitten hän poistui luolasta. Rannikkoa pitkin kiiruhtaessaan hän mietti, pitikö hänen kertoa kapteeni Hornille löydöistään vai ei.

— Jos hän saa tietää viikkokausia tallustelleensa tuon kamalan, alaspäin aukeavan laskuluukun kohdalla, se käy varmaan kovin hänen hermoilleen, mietti Burke. Ei, en sano mitään. Hän ei saisi unta pariin, kolmeen yöhön, jos tietäisi, mitä minä tiedän. Ei kuulepas! Sinä pidät suusi kiinni siihen saakka, kunnes olemme hyvässä turvassa sivistyneiden ihmisten parissa, suoriuduttuamme asioista. Silloin kerron kapteenille, jottei kukaan ihminen enää vaivaudu tänne kultavitjoja ja kuninkaallisia muumioita etsimään.

Hän ui takaisin laivaan vaatteet yllä. Tuskin hän oli ehtinyt muuttaa vaatteita, ennen kuin hänet taas kutsuttiin vahtivuorolleen.

XXXV.

KAPTEENI KIRJOITTAA KIRJEEN.

Kun "Mirandan" vesivarasto oli täytetty, laiva lähti seuraavana päivänä pitkälle matkalleen, ensin Rio Janeiroon, sitten Ranskaan.

Kapteeni Horn istuutui mukavaan asentoon purjeen varjoon ja sytytti piippunsa. Hän oli väsynyt työstä, väsynyt ajattelemisesta, väsynyt suunnitelmista — uupunut sekä ruumiiltaan että sielultaan. Ja tietoisuus siitä, että työ oli suoritettu ja että hän todellakin purjehti pois satumaiset aarteet mukanaan, vaikutti häneen kuin vilpoinen merituuli helteisen päivän jälkeen. Hän oli tyytyväinen saadessaan nyt istua ja nauttia piipustaan ja odottaa ja riemuita lähestyvistä nautinnoista niinkuin etäisestä musiikista.

Tosin hän oli vasta pitkän matkan alussa, tosin hänet saatettiin murhata ensi yönä tai jonakin toisena, saattoi tapahtua satoja asioita, jotka voivat estää ihania kangastuksia toteutumasta. Mutta uhkaavathan sattumat, vaarat ja onnettomuudet yleensä kaikkea, mihin ihminen ryhtyy, ja kapteeni päätti karkoittaa kaikki pahaenteiset ajatukset mielestään.

Kaikki toisetkin olivat tyytyväisiä saadessaan levätä ja rakennella kukin omaan tapaansa ja oman kykynsä mukaan tuulentupia. Mutta esimakua odotetuista ihanuuksista ei vielä saatu maistaa. Siihen nähden oli alus yhtä hyvin voinut kuljettaa kiviä ja hiekkaa kullan asemesta.

Ja ennen pitkää alkoikin tämä seikka hiukan karvastella Burken mieltä.

— Kapteeni, sanoi hän muutamana päivänä, eikö teidänkin mielestänne olisi hyvä poiketa jonnekin ja ostaa varasto hienompia mausteaineita, vähän herkkuja ja tynnyri rommia, jotta voisi sekoittaa itselleen kelpo grogin ja haukata hyvän suupalan? Jos meillä on varoja tuhlata, en käsitä, miksi emme voisi aloittaa heti? Mutta kapteeni pudisteli päätään.

— Olisi liian uskallettua, sanoi hän, tällaista lastia kuljettaessa poiketa Etelä-Amerikan länsirannikon satamiin. Meidän on mahdotonta saada lastiamme näyttämään painolastilta, niinkuin aluksi toivoin, sillä kaikki kaksinkertaiset säkit veivät hirveän paljon tilaa, ja jos tullinuuskijoita tulee laivaan ja heidän päähänsä pälkähtää kurkistaa lastiruumaan, ei käy päinsä sanoa, että "Miranda" purjehtii painolastissa.

— Se voi kyllä olla totta, myönsi Burke. Mutta tiedättekö, mikä olisi oikein minun makuuni — kun kohtaamme ensi luokan pikahöyryn, ostetaan se, lastataan aarre siihen ja sitten lasketaan täyttä höyryä Ranskaan.

— Hyvä, sanoi kapteeni, siitä saamme puhua tuonnempana, kun kohtaamme höyrylaivan, joka on myytävänä.

Viikon kuluttua kapteenia itseäänkin tuskastutti sanomattomasti se, ettei "Miranda" ollut höyrylaiva, joka hyvää vauhtia halkoo aaltoja. Kestäisi kauan, kovin kauan, ennen kuin hän pääsisi perille niiden luo, joiden hän otaksui ja toivoi odottavan häntä Ranskassa.

Hänen oli purjehdittava noin 3000 penikulmaa Tyynellämerellä ja lisäksi 2000 Atlantilla, ennen kuin hän saapuisi Rio de Janeiroon, satamaan, johon hän lähinnä aikoi. Sieltä oli vielä 5000 penikulmaa Ranskaan, eikä hän uskaltanut ryhtyä edes laskemaankaan, pitkänkö ajan kuluttua parkkilaiva saapuisi lopulliseen määräpaikkaansa.

Tämä ajatus sai hänet lähettämään kirjeen, joka ehtisi Pariisiin kauan ennen kuin häntä itseään voitiin odottaa sinne. Jos nuo odottajat saisivat tietää, että häntä oli suosinut onni ja että hän oli matkalla heidän luokseen, olisi kaikki hyvin tai ainakin paremmin kuin ilman tätä tietoa. Saattoi kyllä tuntua mielettömältä yritykseltä pyrkiä satamaan tällä rannikolla, mutta hän uskoi kuitenkin, että viisaasti menetellen saisi kirjeen viedyksi maihin kiusallisten tulliherrojen tarvitsematta tulla laivaan tekemään tungettelevia kysymyksiään.

Hän päätti siis mennä Valparaisoon. Vaikkapa hän ei matkalla yhdyttäisikään ainoaakaan alusta, hän uskoi kuitenkin joka tapauksessa tapaavansa jonkin kauppalaivan ankkurissa sataman edustalla, ja laivassa kyllä olisi joku, joka suostuisi toimittamaan hänen kirjeensä postiin.

Hän kirjoitti niin muodoin Ednalle pitkän kirjeen, tälläkin kertaa suorasukaisen, liikemiesmäisen kirjeen. Sanamuodossa, jonka Edna kyllä ymmärtäisi, mutta josta sivullinen ei viisastuisi tutuistakaan, hän selitti kaiken, mikä oli saanut aikaan ja koetti haihduttaa pelkoa, jonka hänen pitkällinen viipymisensä kenties herätti Ednassa.

Burke ja Shirley hämmästyivät aika lailla huomatessaan, että kapteeni aikoi käväistä Valparaisossa. Tämä päätöshän oli ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä ennen oli puhuttu tästä asiasta. Mutta kuultuaan, että oli kysymys ainoastaan kirjeen lähettämisestä rouva Hornille ja että kapteeni aikoi, mikäli mahdollista, suoriutua asiasta itse käymättä satamassa, he eivät sanoneet mitään; ei edes Burke vihjaillut grogin ja parannetun laivaruoan avulla saavutettaviin etuihin.

Kun vihdoin pimeänä pilvisenä iltana saavuttiin Valparaison kohdalle, ei voitu tehdä mitään ennen kuin seuraavana aamuna, ja sen vuoksi asetuttiin yöksi ankkuriin.

Päivän sarastaessa kapteeni näki, että noin penikulman päässä "Mirandasta" oli ankkurissa englantilainen höyrylaiva. Ja hän lähetti heti Shirleyn ja kaksi neekeriä viemään kirjettä vartiovuorossa olevalle upseerille ja pyytämään tätä toimittamaan sen postiin ensi tilassa. Noin tunnin kuluttua Shirley palasi kertoen, että höyrylaivan ensimmäinen perämies tunsi kapteeni Hornin ja kernaasti suostui viemään maihin hänen kirjeensä.

Vene nostettiin nopeasti ylös taavetteihin, ja kaikki miehet kutsuttiin nostamaan ankkuria ja lisäämään purjeita. Mutta kaikki miehet eivät kuulleet kutsua. Yhtä neekeriä, kookasta hyväntahtoista olentoa, joka — hänen oikea nimensä kun oli mahdoton ääntää — oli ristitty Musteläiskäksi, ei tavattu mistään.

Neekerin katoaminen oli näissä oloissa hyvin ikävä tapaus. Ja se teki miltei tyhjäksi koko ilon, mitä kapteeni tunsi lähettäessään kirjeen odotteleville ystäville Ranskaan.

Oli merkillistä, jos Musteläiskä oli karannut aluksesta, sillä rantaan oli pitkä matka, ja sitä paitsi — mitä järjellistä syytä hänellä oli hylätä toverinsa, toiset neekerit, ja mennä pelkkien muukalaisten pariin, tuntemattomia kohtaloita kohden?

Päällystö neuvotteli siitä, mitä nyt oli tehtävä, ja päästiin hyvin pian päätökseen. Luultavasti yhtä hyödytöntä kuin vaarallistakin oli jäädä ankkuriin ja lähettää venettä maihin etsimään kadonnutta neekeriä. Karkulaisen kyseleminen olisi aiheuttanut vastakyselyjä aluksesta; ja jos Musteläiskän aikomuksena todella oli karata "Mirandasta", kuluisi varmaan melkoisen pitkä aika, ennen kuin hänet löydettäisiin ja saataisiin takaisin laivaan. Selvää oli, että he saattoivat menetellä vain yhdellä tavalla: koska kerran jo oli saatu toimitetuksi asia, jonka vuoksi Valparaisoon oli poikettu, oli laivan nostettava ankkuri ja purjehdittava hetimiten tiehensä.

Oli tultava toimeen yhtä miestä pienemmällä laivaväellä. Olipa mies hukkunut, joutunut hain hampaisiin tahi uinut maihin, hänet oli joka tapauksessa menetetty.

Miehistö oli jo ennestään liian pieni, mutta kuusi miestä oli ennenkin kyennyt hoitamaan parkkilaivaa, ja kuusi miestä saattoi kyetä siihen nytkin.

Ankkuri siis nostettiin, purjeita lisättiin, ja "Miranda" purjehti myötäisessä koillistuulessa avomerta kohden niin iloista vauhtia kuin sen rakenne suinkin salli.

XXXVI.

HEVOSKAUPPIAS.

Kun "Miranda" oli ollut ankkurissa Korppikotkien kohdalla ja George Burke salaa käväissyt maissa toimittamassa yksityisiä tutkimuksiaan, ei hänen lähtönsä ollutkaan jäänyt huomaamatta niinkuin hän oli luullut. Kookas, säyseä neekeri, jota sanottiin Musteläiskäksi, oli ollut vahdissa ja huomannut jonkun henkilön pujahtavan kaiteen yli ja laskeutuvan veteen. Koska neekeri oli niin sysimusta, että tuskin erottui pimeästä, ei Burke ollut häntä huomannut.

Musteläiskä tunsi heti toisen perämiehen, ja koska hän sekä suuresti kunnioitti että hiukan pelkäsikin esimiestään, ei häntä haluttanut sekaantua tämän puuhiin. Hän näki vedenpinnalla pään, joka eteni rantaa kohden pimeään kadoten. Ja vahtivuoronsa lopulla hän oli nähnyt Burken kiipeävän köyttä pitkin peräpuolelta kannelle yhtä äänettömästi kuin hän oli taannoin lähtenytkin ja katoavan kannen alle.

Kun Musteläiskä kohta sen jälkeen meni kojuunsa, ei hän saanut ajatuksistaan sitä minkä oli nähnyt. Minkä tähden Burke poistui niin salavihkaa laivasta, ja minkätähden hän palasi samoin? Hänen täytyi tietenkin käydä maissa, mutta minkätähden hän ei halunnut kenenkään huomaavan sitä?

Hänen oli täytynyt käydä tekemässä sellaista mitä hänen ei ollut lupa tehdä, eikä Musteläiskä osannut kuvitella mitään muuta luvatonta, mikä olisi saattanut huvittaa herra Burkea, kuin whiskyn juomisen. Kapteeni Horn ei sallinut laivassa käytettävän lainkaan väkijuomia. Ja kenties herra Burke piti whiskystâ, mutta ei voinut saada sitä. Musteläiskä tiesi kyllä Korppikotkien varastohuoneesta, mutta ei tiennyt, mitä se oli sisältänyt ja mitä sinne ehkä oli jätetty. Mutta jollei siellä ollut whiskyâ, niin miksi herra Burke silloin olisi mennyt maihin?

Nyt oli asia niin, että Musteläiskällä itsellään oli sangen paljon kokemusta whiskystâ. Ennen kuin hän joutui Korppikotkien orjuuteen, hän oli eri tilaisuuksissa ollut täynnänsä makeaa whiskyâ, ja hänellä oli mitä elävimpiä ja mieluisimpia muistoja näistä tilaisuuksista. Nyt hän ei ollut julman pitkään aikaan saanut niin paljon tuota herkullista nestettä, että olisi tullut oikein iloiselle mielelle. Samoin oli kai ollut laita herra Burkenkin; hän oli mennyt maihin, viettänyt siellä muutamia onnellisia hetkiä ja palannut takaisin kenenkään tietämättä missä hän oli ollut.

Lopulta Musteläiskä päätti itse mennä seuraavana yönä whiskyâ etsimään. Hän kyllä menettelisi yhtä ovelasti kuin herra Burkekin — luultavasti vielä ovelamminkin.

Mutta seuraavana yönä "Miranda" jo oli kaukana lahdella, ja poloinen Musteläiskä loi kaihoisia katseita rannikolle, joka hitaasti häipyi näkyvistä.

Niin kuluivat päivät ja yöt, ja vihdoinkin "Miranda" asettui ankkuriin Valparaison sataman edustalle. Silloin Musteläiskä arveli, että nyt tahi ei koskaan oli oikea hetki mennä maihin ja juoda itsensä ihanaan humalaan; rahaa hänellä oli riittävästi.

Musteläiskä vapautui vahdista, puoliyön aikaan ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän laskeutui varovaisesti veteen. Yllään hänellä oli ainoastaan tummanharmaa paita ja ohuet alushousut, ja jos joku olisi nähnyt hänen päänsä ja hartiansa, hän olisi tuskin pitänyt niitä ihmisruumiin osina.

Musteläiskä oli vedessä kuin kotonaan. Hän ui kuin kala. Mutta matka kaupungin kimaltelevien, kutsuvien valojen luo oli hyvin, hyvin pitkä. Lopulta mustanaama kuitenkin saapui aallonmurtajalle ja levähdyttyään hetken sen kannatinhirsillä kiipesi varovaisesti ylös. Satama oli autio ja Musteläiskä kulki sen päästä päähän tullen vihdoin kaupunkiin.

Hän tiesi Valparaisosta ainoastaan sen, että tämä on suuri kaupunki, jossa merimiesten on tapana käydä. Ja hän oli aivan varma siitä, että hän löytäisi myymälän, josta sai ostaa whiskyâ. Sitten hän joisi lasillisen — ehkä kaksi — ehkä kolme — ja sitten hän uisi takaisin parkkilaivaan, aivan samoin kuin herra Burke oli tehnyt. Hänen täytyi tietenkin uida paljon pitempi matka kuin ensimmäisen perämiehen seikkailullaan, mutta hänpä pitikin itseään melkoista kestävämpänä uimarina kuin herra Burke. Sitä paitsi paluumatka olisi paljon helpompi, sillä whisky tekisi käsivarret jänteviksi ja mielen iloiseksi; hän suoriutuisi kuin leikkien aalloista.

Musteläiskä löysikin varsin pian myymälän; tosin se, oli tavattoman likainen — mutta siellä myytiin whiskyâ, ja se riitti. Makaa lukuunottamatta oli Musteläiskä kapteenin miehistöön kuuluvista neekereistä älykkäin, ja hän oli onkinut selville muutamia espanjalaisia ja englantialaisia sanoja, vaikka hänen olikin vaikea näillä sanoilla ilmaista ajatuksiaan. Niiden joukossa oli kuitenkin yksi, jonka hän äänsi paljon paremmin kuin minkään muun, ja joka oli ymmärretty aina, kun hän oli käyttänyt sitä, olipa puhuteltu henkilö mitä kansallisuutta tahansa — se sana oli "whisky".

Musteläiskä sai lasillisen, sitten toisen, kolmannen ja neljännen, mutta enempään ei raha riittänytkään. Ainakin myymälänomistaja väitti sanoin ja elein, jotka kuka hyvänsä saattoi ymmärtää, ettei se hopearaha, jonka neekeri oli kaivanut läpimäristä taskuistaan, riittänyt enää useamman lasin maksuksi. Mutta Musteläiskä olikin jo saanut kylliksi tunteakseen olonsa onnelliseksi ja iloiseksi; sydämen ympärillä tuntui lämpimältä, vaatteetkin olivat melkein kuivat, ja hän lähti ulos ihanaan yöhön. Oli pimeä ja tuuli, taivas pilvessä, mutta hänen mielestään oli kaikki ihanaa. Hän kävi pitkäkseen kodikkaaseen loukkoon kahden talon väliin, ja siinä hän nukkui, kunnes poliisi pidätti hänet juopumuksesta kadulla.

Musteläiskä pääsi putkasta vasta kahden päivän kuluttua. Ja hän meni ensi työkseen suoraan satamaan. Mutta vaikka hän näki monta alusta, hän huomasi kuitenkin terävällä katseellaan, ettei mikään niistä ollut "Miranda".

Harhailtuaan sataman vaiheilla pari tuntia hän oli täysin varma siitä, ettei sataman edustalla ollut ainoaakaan alusta, joka odotti hänen paluutaan.

Nälkä kurni suolia.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin niin säyseä ja väkevä neekeri kuin Musteläiskä sai työtä. Eihän hänen tarvinnut osata paljon espanjaa eikä mitään muutakaan kieltä kuljettaakseen tynnyreitä laivaan, ja maksuna hän otti kiitollisesti vastaan, mitä tarjottiin.

Samana iltana astui Musteläiskä muutamaan sangen kehnoon kapakkaan. Hän oli syönyt niukan illallisen, ja nyt hänellä oli vain sen verran kolikoita jäljellä, että niillä sai yhden ainoan whiskylasin. Tämän saatuaan hän istuutui nurkkaan päättäen pitkittää nautintoaan mahdollisimman kauan. Missä hän nukkuisi yönsä, siitä hänellä ei ollut laisinkaan tietoa, mutta koska ei vielä ollut nukkumisen aika, ei se seikka tuottanut hänelle vähintäkään huolta.

Aivan vieressä istui neljä miestä juoden, poltellen ja pakinoiden. Kaksi näistä oli merimiehiä; kolmannella, pitkällä tummalla miehellä, jolla oli suuri, kapea kyömynenä, oli siisti nuttupuku, mutta siitä huolimatta hän oli aito merimiestyyppi. Neljäs mies oli hevoskauppias, mikä olisi ollut ilman muuta selvää jokaiselle, joka ymmärsi espanjaa. Musteläiskän saapuessa kapakkaan oli puhe yksinomaan hevosista. Mutta sitä ei Musteläiskä tiennyt, koska hän ymmärsi vain harvoja niistä sanoista, joita kuuli, ja vaikka olisi ymmärtänytkin ei keskustelu olisi kiinnittänyt hänen mieltään.

Äänessä oli enimmäkseen hevoskauppias, mutta hän olisi edustanut kehnosti ovelaa ammattikuntaansa, jos olisi yrittänyt myydä hevosia merimiehille. Eikä hän sitä yrittänytkään. Nämä miehet olivat hänen hyviä ystäviään, eikä hän suinkaan ylistänyt heille hevostensa erinomaisia ominaisuuksia, vaan asiakkaittensa herkkäuskoisuutta.

Varmemmaksi vakuudeksi hän otti taskustaan pienen esineen, jonka oli muutamia päiviä sitten saanut maksuksi parista hevosesta, jotka ehkä olivat syömänsä appeen arvoisia, mutta sitäkään ei käynyt takaaminen, luo pieni esine, jonka mies laski pöydälle, oli noin kahden tuuman pituinen ja epäsäännöllisen särmiön muotoinen kultaharkko. Tämän pikku esineen hän oli saanut muutamalta Santiagon mieheltä, joka oli juuri tullut Limasta. Mies oli ostanut sen joltakulta jalokivikauppiaalta, jolla oli ollut useita samanlaisia ja joka sanoi tietävänsä, että ne olivat peräisin Kaliforniasta.

Pääasiana hevoskauppiaan kertomuksessa oli kuitenkin se seikka, että hän oli ensinnäkin myynyt hevosensa Limasta tulleelle miehelle niiden todellista arvoa pallon kalliimpaan hintaan ja että hän lisäksi oli uskotellut miehelle, ettei kultaharkko ollut läheskään sen arvoinen kuin hänelle oli sanottu, että jalokivikauppias oli pettänyt häntä ja että kalifornialainen kulta oli laadultaan paljon huonompaa kuin eteläamerikkalainen. Hän oli siis päässyt hevosistaan ja ansainnut kaupassa sievoiset kaksinkertaiset voittonsa. Tämän pirteän tarinansa päätettyään hevoskauppias purskahti röhönauruun, ja kolme muuta miestäkin nauroivat, sillä heissä oli huumorintajua ja he osasivat pitää arvossa hyvää todellisuuskuvausta. Mutta he lakaisivat äkkiä nauramasta ja hämmästyivät, melkeinpä kauhistuivat, kun roteva musta neekeri yks'kaks' sukelsi esiin pimeästä loukostaan ja asettui aivan heidän pöytänsä viereen, osoittaaen ebenholtsimustalla sormellaan kultaharkkoa.

Hevoskauppias sieppasi silmänräpäyksessä aarteensa pistäen sen taskuunsa, ja samassa ryntäsivät kaikki neljä pystyyn käsi asetta tapaillen. Mutta neekeri ei suinkaan yrittänyt riistää kultaa, eikä hänellä näyttänyt olevan aikomustakaan käydä miesten kimppuun. Hän löi kädellä reiteensä, suu auki korviin saakka onnellisessa irvissä, ja pyöreät silmät välkkyivät ihastuksesta.

— Mitä nyt? ärjyi hevoskauppias. — Mitä haluat?

Musteläiskä ei ymmärtänyt, mitä hänelle oli sanottu, eikä hän myöskään olisi voinut sanoa, mitä hän halusi, sillä sitä hän ei tiennyt itsekään. Tällä hetkellä hän ei tiennyt mitään eikä ymmärtänyt mitään, mutta hän koki saman tunteen kuin muukalainen vieraalla maalla kuultuaan muutamia sanoja omaa kieltään. Pieni kultaharkko oli vilahduksessa loihtinut Musteläiskän mieleen kuvan hänen omista mustista tovereistaan, kapteeni Hornista, molemmista valkoisista perämiehistä, parkkilaivasta, joka oli jättänyt hänet, koijusta, jossa hän oli nukkunut — sanalla sanoen kaikesta mitä hän maan päällä ikävöi.

Hän oli nähnyt ennenkin tuollaisia kultaharkkoja. Viimeisinä päivinä, kahvisäkkivaraston loputtua, oli täytynyt kääriä loput kulta-aarteesta purjekangaskaistaleisiin ja köyttää nämä kääröt nuoralla. Ennen kuin kääröt vietiin laivaan, siteet tarkastettiin huolellisesti, ja monta kääröä avattiin ja sidottiin uudelleen. Siten olivat neekerit nähneet noita pieniä harkkoja; koska he tiesivät säkkien sisältävän kultaa, ei ollut liioin syytä salata heiltä harkkojen suuruutta eikä muotoa.

Musteläiskän niskaan satoi satamalla raakoja sanoja ja soimauksia, mutta kun miehet näkivät, että hän oli aseeton eikä aikonutkaan käydä heidän kimppuunsa, eivät he enää pelänneet häntä, vaan rauhoittuivat. Neekeri oli heidän mielestään kuitenkin kovin merkillinen vekkuli. Hevoskauppias otti taas kultaharkon taskustaan punniten sitä kädessään.

— Oletko koskaan ennen nähnyt tällaista? kysyi hän.

Kauppias oli nokkela mies, ja hän tahtoi tietää, miten oikeastaan oli neekerin laita.

Musteläiskä pälpätti innokkaasti omalla kielellään.

— Koeta englanniksi! neuvoi kyömynenäinen, ja hevoskauppias noudatti kehoitusta.

Musteläiskä ymmärsi oikein monta englanninkielistä sanaa. Tottahan toki! Oli hän nähnyt sellaisia ennenkin! Oli! Oli! Joukottain! Kasoittain! Säkit täynnä! Säkit! Hän kantoi niitä! Ja nostettuaan kuvitellun kantamuksen selkäänsä tallusteli hän, muka sitä kantaen, permannon poikki. Kasoittain! Joukoittain! Säkillisiä! Monia päiviä perätysten hän oli kantanut näitä säkkejä.

Ja haltioituneena muistoistaan ja whiskystâ hän tunsi äkkiä syvää ylenkatsetta tuota miestä kohtaan, joka oli niin innokkaasti näytellyt yhtä ainoata harkkoa ja joutunut melkein suunniltaan säikähdyksestä vain senvuoksi, että joku toinen oli osoittanut sitä sormellaan. Hän kohautti olkapäitään, ojensi kätensä torjuvassa asennossa tuota ainoata kultaharkkoa kohden, käänsi selkänsä ja meni pois halveksivasti hymähtäen. Mutta hän tuli heti takaisin, osoitti kultaa, sanoi "yksi", nauroi ylenkatseellisesti, sanoi toistamiseen "yksi" ja nauroi taas.

Äkkiä hän näytti saavan uuden ajatuksen. Ylenkatse katosi, ja hän huusi innokkaasti jotakin, mikä kuulosti siltä kuin:

— Kap'nur?

Nuo neljä miestä tuijottivat häneen ja toisiinsa sekä kysyivät, mitä hänen sarvipäisen majesteettinsa nimessä neekeri tarkoitti. Sana lausuttiin kysyvässä äänilajissa, vuoron perään heille kullekin, kenenkään sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Mutta sen verran he ymmärsivät, että neekeri oli kantanut säkillisittäin samanlaisia harkkoja. Se oli äärettömän mielenkiintoista.

XXXVII.

NEEKERI SELITTELEE.

Afrikkalaisen Herkuleen tiedonanto kiihotti siinä määrin miesten uteliaisuutta, että he päättivät jatkaa kuulustelua niin, hyvin kuin se kävi päinsä, kun he itse eivät osanneet sanaakaan mustan murjaanin kieltä eikä tämä taas osannut juuri ollenkaan kumpaakaan Etelä-Amerikan sivistyskieltä.

Ensiksikin he pyysivät neekeriä istuutumaan, ja sitten he antoivat hänelle juotavaa. Se ei ollut whiskyâ, mutta Musteläiskä piti siitä sentään paljon. Ja sen vaikutukset olivat hyvin miellyttävät. Hän kykeni kohta vallan ihmeteltävän hyvin ilmaisemaan ajatuksensa elein ja yksityisin sanoin.

Hetken kuluttua nuo kiltit valkoiset herrat tarjosivat hänelle ruokaa, sillä he olivat tulleet ajatelleeksi, että hän oli kenties nälissään. Hänen sydämensä lämpeni näitä uusia ystäviä kohtaan. Sitten hän sai vähän lisää juotavaa, mutta vain vähän, sillä hevoskauppias ja kyömynenäinen mies, jotka tarjosivat, olivat viisaita miehiä eivätkä tahtoneet hänen päihtyvän liiaksi. Tunnin kuluttua miehet olivat saaneet selville, että tämä neekeri oli purjehtinut aluksella, jonka lastina oli ollut kultasäkkejä täynnä aivan samanlaisia kultakimpaleita kuin se särmiön muotoinen harkko, joka hevoskauppiaalla oli — että hän oli lähtenyt tästä aluksesta maihin siemaisemaan pienen voimatilkan ja ettei hän sitten enää voinutkaan palata laivaan. Tämä johtui siitä, ettei laiva enää ollutkaan paikoillaan. Tämä oli tietenkin tapahtunut Valparaisossa.

Suureksi tyytyväisyydekseen he saivat selville laivan määräpaikan, sillä Maka oli usein puhunut Pariisista, jossa Muk ja Cheditafa jo olivat, ja Musteläiskä sekä hänen ystävänsä olivat tottuneet pitämään tätä tuntematonta paikkaa ikäänkuin taivaan esikartanona. Ja Musteläiskä osasi ääntää sanan "Pariisi" melkein yhtä hyvin kuin "whiskyn".

Mutta mistä alus oli saanut kallisarvoisen lastinsa, se jäi valkoisille herroille arvoitukseksi; Musteläiskä ei osannut ilmein eikä sanoin antaa pienintäkään vihjettä siitä. Heidän täytyi otaksua aluksen lähteneen Kaliforniasta. Ja nyt se oli matkalla Pariisiin.

Sehän oli varsin luonnollista: Pariisiin saattoi mainiosti purjehtia, kultalasti laivan ruumassa. Luultavasti oli alus poikennut jossakin Etelä-Amerikan satamassa — kenties Callaossa, ja siten oli pieniä kultaharkkoja joutunut markkinoille. Kalifornialaiset olivat luultavasti antaneet niitä ruokavarojen maksuksi.

Tuo ainoa sana "kap'nur", jota neekeri usein toisteli, aina kysyvässä sävyssä, tuotti heille paljon päänvaivaa. He eivät enää koettaneetkaan arvailla sen merkitystä, vaan ryhtyivät sen sijaan ottamaan selvää kultasäkkejä kuljettavan laivan nimestä; mutta siinäkään suhteessa Musteläiskä ei voinut heitä auttaa. He eivät voineet saada häntä käsittämään, mitä tahtoivat tietää.

Hevoskauppias ehdotti vihdoin, että toiset, jotka tunsivat sellaisia asioita paremmin, luettelisivat kaikkien näillä vesillä liikkuvien purjelaivojen nimet. Sillä niin paljon Musteläiskä sentään oli saanut selitetyksi, että hänen laivassaan oli purjeet eikä höyryä. Miehet noudattivat kehoitusta, ja hetken kuluttua toinen matruuseista mainitsi nimen "Miranda". Silloin Musteläiskä ponnahti innoissaan pystyyn ja taputteli käsiään.

— Miran'a! Miran'a! kirkui hän. Ja taas seurasi kiihkeällä äänellä lausuttu sana "kap'nur! kap'nur!"

Kyömynenäinen, jota toiset puhuttelivat Cardatas-nimellä, kumartui äkkiä eteenpäin:

— Kapteeni Horn?

Musteläiskä taputti jälleen käsiään huutaen:

— Niin, niin! Kap'nur! Kap'nur!

Hän kirkui sanaa kurkun täydeltä, ja kapakoitsija huusi karskisti toisesta päästä huonetta, että he saisivat pitää pienempää ääntä, jos tahtoivat välttää pahempia seurauksia.

— Siinä se nyt on, sanoi Cardatas espanjaksi. Tuo hölmö on koettanut sanoa kapteeni Hornin nimeä. Kapteeni Horn, parkkilaiva "Miranda". Alku on erinomainen.

— Olen kuullut puhuttavan kapteeni Hornista, sanoi loinen matruuseista; hän on kalifornialainen jenkkilaivuri. Hän on purjehtinut pois tästä satamasta, se ainakin on varmaa.

— Ja hän kävi täällä kolme päivää sitten, jos saa uskoa neekeriä, sanoi Cardatas hevoskauppiaaseen päin kääntyen. Mitä sinä sanot siitä Nuñez? Kun tiedämme jo näin paljon, ei ole kai vaikea ottaa enemmänkin selville.

Nuñez oli samaa mieltä ja arveli, että asiaa kannatti tutkia lähemmin. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin, että ravintolan sulkemisaika oli käsissä ja nuo kaikki neljä miestä menivät ulos vieden Musteläiskän mukanaan. He eivät tahtoneet jättää poloista oman onnensa nojaan. He kyllä hankkisivat hänelle makuupaikan, ja aamulla hän saisi ruokaa. Olisi ollut hyvin epäviisasta päästää häntä nyt omille teilleen.

Seuraavana aamuna Musteläiskä harhaili Valparaison sataman tienoilla molempien merimiesten seurassa kuluttaen aikaansa sangen miellyttävällä tavalla. Sillä merimiehet tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa niin paljon kuin hän suinkin jaksoi syödä ja juoda, ja he lupasivat auttaa hänet pian takaisin parkkilaiva "Mirandaan" kiltin kapteeni Hornin luokse.

Sillä aikaa kävi hevoskauppias Nuñez erään sanomalehden toimituksessa ja sai käsiinsä erään meksikkolaisen lehden koko vuosikerran. Neekerin puheista hänelle oli selvinnyt, että alus oli alkuaan lähtenyt Acapulcosta. Nuñez tutki lehden numeroita viikko viikolta, etsien merenkulkutiedoista sellaista uutista, että "Miranda" oli lähtenyt matkalle jostakin Meksikon satamasta.

Hän oli jo ehtinyt niin vanhoihin numeroihin, ettei hänen mielestään enää kannattanut etsiä. Silloin hän äkkiä huomasi "Miranda" nimen. Siinä se oli: "Miranda" oli lähtenyt Acapulcosta syyskuun kuudentenatoista päivänä matkalle Rio Janeiroon, painolastissa. Nuñez laski kuukaudet sormin.

— Viisi kuukautta sitten, hän mutisi itsekseen. — Se ei voi tietenkään olla tämä matka. Mutta minun pitää kuitenkin mainita siitä Cardatasille.

Hän otti taskustaan pienen muistikirjan ja jäljensi siihen tarkasti Mirandaa koskevat rivit.

Kun Nuñez ja Cardatas iltapäivällä tapasivat toisensa, oli jälkimmäiselläkin uutisia. Hän oli saanut selville, ettei "Mirandan" tuloa Valparaisoon oltu rekisteröity, mutta hän oli kuljeskellut edestakaisin satamassa ja aallonmurtajalla tiedustellen asiaa. Ja lopulta hän oli tavannut erään englantilaisen höyrylaivan perämiehen, joka oli selittänyt hänelle, että "Miranda" oli kapteeni Hornin kuljettamana ankkuroinut yöllä sataman edustalle kolme päivää sitten, ja varhain seuraavana aamuna kapteeni Horn lähetti hänelle kirjeen postiin toimitettavaksi, ja parkkilaiva oli kohta taas nostanut ankkurinsa ja purjehtinut matkoihinsa.

Cardatas halusi kuulla enemmänkin, mutta perämies, joka oli keskustellut ainoastaan vähän aikaa Shirleyn kanssa, tiesi vain sen, että parkkilaivan piti juuri silloin purjehtia Acapulcosta Rio Janeiroon painolastissa. Hänestä se oli tuntunut hiukan kummalliselta. Mutta hän lisäsi, että kapteeni Horn oli tunnettu kelpo merimieheksi ja että hän, vaikka kohta purjehtikin painolastissa, kyllä tiesi, mitä teki.

Nuñez näytti nyt toverilleen merenkulkutiedoista löytämänsä uutisen ja huomautti, ettei voinut olla kysymys tästä matkasta. Sillä ei kai "Miranda" tarvinnut viittä kuukautta purjehtiakseen Acapulcosta tähän satamaan.

— Ei, vastasi toinen miettiväisesti, eipä luulisi... Mutta toisaalta ei ole myöskään luultavaa, että hän tekisi Rioon kaksi matkaa perätysten, molemmilla kerroilla painolastissa. Ei mikään laivuri ole niin yksinkertainen, että purjehtisi melkein Etelä-Amerikan ympäri painolastissa. Hän olisi kyllä saanut Meksikosta jotakin lastia. Muuten, ellei tuo murjaani valehtele — ja hän tuntui olevan liian 'täynnä’ valehdellakseen —, pyrkii laiva Pariisiin. Luultavasti hän aikoo ottaa Rio Janeirosta lastia. Mutta miksi, kaikkien paholaisten nimessä, hänen piti purjehtia Acapulcosta painolastissa? Minun mielestäni kultasäkkien pitäisi kelvata lastiksi.

— Niin minunkin mielestäni, sanoi Nuñez.

— Minä panen pääni pantiksi siitä, jatkoi toinen, että laiva oli tuonut kullan mukanaan Kaliforniasta, kun se saapui Acapulcoon.

— Voi olla niin, sanoi Nuñez. — Mutta miten selität sen, että laiva on ollut matkalla niin mahdottoman pitkän ajan?

— "Miranda" kuuluu olevan vanha kaukalo, kerrassaan kehno purjehtija. Niinmuodoin viisi kuukautta ei ole kovin pitkä aika. Hitaammistakin matkoista olen kuullut.

— Mitä aiot tehdä? kysyi Nuñez.

— Ensiksikin puristaa siitä mustasta murjaanista vähän lisää tietoja.

— Hyvä, sanoi Nuñez, tehdään se heti.

Musteläiskä parka tyhjennettiin tunnin kuluessa, mutta hänestä ei saatu paljoakaan irti. Haastattelijain ainoana saaliina oli se tieto, että painolasti oli heitetty mereen ja kultasäkit sijoitettu sen tilalle. Missä tämä oli toimitettu, sitä neekeri ei kyennyt selvittämään, ja hänet jätettiin taas molempien merimiesten hoidettavaksi.

— Murjaanilla ei ole tietoa paljostakaan, sanoi Cardatas Nuñezille, mutta siitä vähästä minkä tietää, hän pitää lujasti kiinni. Ja mitä syytä hänellä olisikaan punoa kokoon valheita? Entäs tämä asia: minkä vuoksi laiva poikkesi tänne ainoastaan jättämään kirjettä oltuaan kuitenkin matkalla viisi kuukautta? Tuntuu siltä, kuin he olisivat pelänneet väkensä menevän maihin lörpöttelemään.

— Tässä kaikessa on varmaan koira haudattuna, arveli Nuñez. Kapteeni on ehkä livistänyt kumppaneittensa luota Kaliforniasta, tahi on joku, joka on tehnyt jonkin kepposen, houkutellut hänet kuljettamaan kullan pois maasta. Jos hänellä on aarteita laivassaan, hän puuhailee varmaan hieman hämärissä asioissa. Muuten hän tietenkin olisi lähettänyt kullan tavalliseen tapaan, höyrylaivalla. Eihän ole suinkaan rikos lähettää kultaa Kaliforniasta Ranskaan tai johonkin muuhun paikkaan.

— Oikeassa olet myönsi Cardatas sytyttäen kahdennenkymmenennenseitsemännen savukkeensa.

Nuñez ei tupakoinut, mutta mietti sitä ankarammin.

— Jos kapteeni Hornilla on laivassaan kultaa, sanoi hän tovin kuluttua, sitä täytyy olla melkoisen paljon.

— Varmasti, sanoi toinen; he eivät näkisi niin paljon vaivaa, jos sitä olisi vähän.

Miehet tapasivat nyt erään yhteisen tuttavansa, ja heidän yksityiskeskustelunsa päättyi. Samana iltana he tapasivat uudelleen.

— No, mitä uutta? kysyi Nuñez. Emme kai voi syöttää ja juottaa neekeriä iankaikkisesti?

— Hm, mitä voimme tehdä? kysyi toinen katsoen terävästi toveriaan.

— Kannattaisiko matkustaa Rioon ottamaan vastaan alusta, kun se saapuu sinne? Jos me vain pääsemme laivaan ja kapteenin puheille, hän suostuu kenties jakamaan meillekin hiukan aarteestaan, kun huomaa meidän olevan selvillä sekä hänen laivastaan että sen lastista. Ja jollei hän suostu, voimme tehdä ilmoituksen ja toimittaa hänen aluksensa takavarikoiduksi, kunnes asia saadaan selvitetyksi. Tästä asiasta voi aina jotakin ansaita.

— Tuosta ei ole mihinkään, väitti Cardatas. — Minäpä luulen, ettei laiva ikinä mene Rioon. Jos häntä peloittaa poiketa maihin täällä, miksi häntä ei siellä peloittaisi? Olisi houkkamaista matkustaa Rioon ja istuutua odottelemaan hänen tuloaan.

— Laukaise sitten kurkustasi parempi suunnitelma! kiukustui Nuñez.

— Voimme ajaa häntä takaa, sanoi Cardatas.

Toinen myhähti ylenkatseellisesti.

— Se olisi vielä houkkamaisempaa! "Miranda" purjehti täältä neljä vuorokautta sitten; emmekä saa sitä enää kiinni, vaikka saisimme haltuumme koko Tyynenmeren nopeakulkuisimman aluksen.

Cardatas nauroi:

— Sinä et ymmärrä paljonkaan merenkulkua, mutta eihän sitä voi odottaakaan. Jos lähden kelpo laivalla "Mirandan" jälkeen, tavoitan sen jostakin Magalhãesin salmesta. Sellaisessa lastissa se varmaan kulkee salmen kautta. Kapteeni Hornin sanotaan olevan kunnon merenkulkija, ja jo se seikka, että hän purjehtii mokomalla kurjalla laivahylyllä kuin "Miranda", osoittaa asiassa olevan jotakin epäilyttävää.

— No, jos siis saavutamme hänet?

— Voimme ottaa mukaan tusinan verran varmoja miehiä, ja koska "Mirandassa" on vain kolme miestä — neekereitä en ota lukuun — en ymmärrä, ettei kapteenia voisi saada soveliailla keinoilla järkiinsä. Ja aluksesta puhuen, onhan meillä "Arato".

— Sinun oma laivasi?

— Niin, minä olen sen osakas, ja se on nyt täällä satamassa ja odottaa lastia.

— Olen unohtanut, millainen se on, sanoi Nuñez.

— Se on kuunari, vastasi toinen, ja purjehtii kaksi penikulmaa samassa ajassa kuin "Miranda" yhden, olipa ilma millainen tahansa. Jos minulla vain olisi riittävästi rahaa, voisin ottaa "Araton", palkata kunnollisen miehistön ja suoriutua merelle vuorokautta lyhyemmässä ajassa, valmiina aloittamaan ajometsästyksen.

— Kuinka paljon rahaa siihen tarvittaisiin?

— Lasketaan!

Samana iltana istuutui Nuñez Santiagon junaan. Ja saavuttuaan tähän kaupunkiin aamulla hän meni suoraa päätä sen miehen luokse, jolta hänen hallussaan oleva kultaharkko oli saatu. Hän teki muutamia varovaisia kysymyksiä ja huomasi miehen varsin halukkaaksi puhelemaan kultakimpaleesta, jota Nuñez näytti hänelle.

Jalokivikauppias kertoi, että hänellä oli hallussaan vielä neljä samanlaista harkkoa ja että hän oli ostanut ne Limasta liikkeensä tarpeiksi. Ne olivat alkuaan tulleet Kaliforniasta, ja kulta oli hyvin hienoa. Juuri harkkojen muoto oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan, ja hänelle oli selitetty, että niitä oli tuonut maihin amerikkalainen merikapteeni, jolla oli tuntunut olevan niitä hyvin runsaasti.

Nuñez selitti tiedustelleensa asiaa vain siksi, että hän pelkäsi ottaneensa kultaharkon vastaan liian suuresta arvosta. Sitten hän kiitti miestä, lähti tiehensä ja matkusti takaisin Valparaisoon. Siellä hän meni heti ystäväänsä Cardatasia tapaamaan ja ilmoitti asettavansa käytettäväksi sen pääoman, joka suunniteltuun matkaan tarvittiin.

Jo kahta vuorokautta myöhemmin kuunari "Arato" lähti Valparaisosta painolastissa matkalla Callaoon. Sen purjeet ja köysistö olivat hyvässä kunnossa, ja laivaväkeä oli kapteenin lisäksi kymmenen miestä. Laivassa oli myöskin yksi matkustaja, Nuñez, sekä kookas neekeri, josta saattoi epäilemättä olla apua eri tehtävissä ja jonka jättäminen kaupunkiin olisi ollut sangen varomatonta.

Satama-alueesta suoriuduttuaan ei "Arato" enää purjehtinutkaan Callaota kohden, vaan suuntasi kulkunsa suoraan etelään.

XXXVIII.

PATAGONIAN RANNIKOLLA.

Kymmenisen päivää "Mirandan" lähdettyä Valparaisosta pysyivät tuulet suotuisina ja ilma kauniina, mutta sitten alus joutui vastatuuliin ja pahoihin säihin. Se selviytyi kuitenkin myrskyviikoista sangen hyvin. Senjälkeen se suuntasi kulkunsa Penas-lahtea kohden, ja sieltä oli aikomus purjehtia sen saariketjun suojaaman salmen kautta, joka lopulta päättyy Magalhãesin salmeen.

Kun myrsky lopulta tyyntyi ja merenkäynti asettui, huomattiin aluksen saaneen vuodon. "Miranda" oli kyllä hyvä laiva, mutta se oli nyt vanha ja kokenut aikoinaan monta kovaa. Kapteeni kiitti onneaan, ettei se ollut saanut vuotoa myrskyn edellä.

Harvalukuinen miehistö pantiin pumppujen ääreen, mutta kaksi vuorokautta kestäneistä ponnisteluista huolimatta vesi yhä vain nousi. Laiva oli epäilemättä kärsi nyt varsin arveluttavia vaurioita. Vettä virtasi sisään sekä peränpuolelta että rungon keskikohdalta.

Asema alkoi nyt käydä vakavaksi, ja kapteeni neuvotteli kannella perämiestensä kanssa neekerien ahertaessa pumppujen kimpussa. Kaikki olivat sitä mieltä, että jos vesi jatkuvasti nousee, ei kestä kauan, ennen kuin laiva uppoaa. Oli mahdotonta pysyttää sitä vedenpinnalla siihen saakka, kunnes ehdittäisiin satamaan.- Miehistön kävi tietenkin pelastuminen veneillä, koska ei oltu sadankaan penikulman päässä maasta. Mutta aarteen pelastaminen kahdella pienellä veneellä oli tuiki mahdotonta.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, mitä oli nyt tehtävä. Kulku oli suunnattava maata kohden. Ja jos alus saataisiin pysytetyksi pinnalla siihen saakka, kunnes se lähestyisi jotakin Patagonian rannikon suurta saarta, sen onnistuisi ehkä päästä poukamaan tai suojaiseen vuonoon, jossa se voitaisiin vetää maihin tai pahimmassa tapauksessa uppoaisi ainakin niin matalaan veteen, ettei tarvinnut luopua kaikista kullan pelastamisen toiveista.

Keula käännettiin sen tähden itää kohti, ja pumppujen kimpussa ponnisteltiin ankarammin kuin konsanaan. Tuuli oli suotuisa, ja "Miranda" kulki sangen hyvää vauhtia katsoen siihen, että sen runko vajoamistaan vajosi.

Kahden päivän kuluessa saatiinkin maa näkyviin. Vähää myöhemmin kapteeni alkoi toivoa ehtivänsä pieneen niemeen, joka näkyi selvästi parin penikulman päässä ja näytti olevan verraten suotuisa maihinmenopaikka.

Kaikki jännittivät voimansa äärimmilleen. Pumput kitisivät alinomaa, niemi lähestyi hitaasti, ja "Miranda" vajosi vajoamistaan.

Lopulta saavuttiin niemen luokse. Sen merenpuolista kuvetta huuhtelivat korkeat tyrskyt. Varoen tarkoin matalikkoja ja kareja "Miranda" kulki niemen kärjen ohi kaartaen verkalleen pieneen lahteen. Lännen puolella oli vuorenselänne, joka muodosti niemen, ja tuskin puolen penikulman päässä hohteli valkoinen hiekkaranta. Tätä rantaa kohden kulki nyt "Miranda" täysin purjein ja viimeisin voimin.

Lahteen saavuttiin nousuveden aikana. Jos kapteeni olisi ollut varma siitä, että alus voi pysyä pinnalla vielä jonkin aikaa, hän olisi odottanut vielä tunnin, kunnes vuoksi olisi ollut korkeimmillaan ja kantanut aluksen kauas rannalle. Mutta hän ei uskaltanut odottaa, ja niin "Miranda" kulki suoraan hiekkarantaa kohden, purjeet vinhassa länsituulessa pullollaan.

Pohjan alla ratisi, ja ankara töytäys tärisytti laivaa keulasta perään saakka. Kuului kahinaa, kitinää ja kirskuntaa, kunnes alus pysähtyi liikkumattomaksi, pienet laineet vain hauskasti liplattivat laivan perän ympärillä.

Kaikki purjeet elivät ja lepattivat, ja ne koottiin niin nopeasti kuin kolme rivakkaa miestä suinkin ehti. Ja niin parkkilaiva "Miranda" lopetti tämän matkan, viimeisen matkansa, asumattoman patagonilaisen saaren rannikolle.

Aluksen ja kuivan maan välillä oli vesimatkaa satakunta jalkaa, mutta luoteen aikana välimatka pienenisi huomattavasti. Rannalla oli kaistale hiekkatöyräitä, ja niiden takana kiersi vyönä matala pensaikko. Siellä täällä seistä törrötti matalahko puu. Vasta kauempana näytti alkavan oikea metsä.

Burke meni perään kapteenin luokse.

— Tässä nyt ollaan, sir, sanoi hän. Ja mitä vielä tapahtuukaan?

— Mitäkö tapahtuu? Emme kai jää ristissä käsin odottamaan, että jotakin tapahtuisi! Meidän on siirrettävä kulta pois laivasta, ennen kuin tuuli kääntyy ja riistää sen syvemmille vesille.

Burke työnsi kädet taskuihinsa.

— Maksaako se vaivan, kapteeni? virkkoi hän. Onko parempi, jos se on säkeissä tuolla rannalla kuin jos se on meren pohjassa?

— Maksaako vaivan! kivahti kapteeni. Et saa puhua tuolla tavoin, Burke! Jos me saamme kullan maihin, on meillä aina joitakin toiveita, mutta jos se vajoaa syvään veteen, ei meillä ole toiveen hiventäkään. Nyt ei meillä ole aikaa jaaritella. Nyt on tehtävä työtä.

— Niin, sanoi Burke, työtä kyllä riittää... Mutta minä olen kyllä mukana, niin kauan kuin ruumis ja sielu pysyvät koossa. Nyt saamme pitää mustia silmällä, etteivät ne livistä tiehensä ja jätä meitä pulaan.

— Siinä tapauksessa he kuolevat nälkään sanoi kapteeni. Sillä ei yhtään korpunmurua eikä vesipisaraakaan viedä maihin, ennen kuin kulta on siirretty pois lastiruumasta.

Burke pudisti päätään:

— Me teemme voitavamme, kapteeni, mutta lastiruuma on kuin mikäkin kalalammikko, ja meidän täytyy sukeltaa säkkejä hakemaan.

— Hyvä, sanoi kapteeni. Niinpä sitten sukellamme.

Työ aloitettiin heti. Köydet ja taljat natisivat; neekerit kaivoivat säkit esiin ruumasta ja sitten ne vintturilla nostettiin kannelle. Kun hyvänlainen venelasti oli nostettu ylös, laskettiin vene vesille ja säkit siirrettiin siihen.

Kapteeni meni maihin ensimmäisellä veneellä. Hänen mielestään oli viisainta viedä kulta heti turvaan sitä mukaa, kuin sitä saatiin nostetuksi lastiruumasta, sillä ei hän voinut tietää, milloin tuuli tai mereltä tuleva hyöky työntäisi aluksen syvemmille vesille. Jos kaikki olisivat yhteisin voimin nostaneet kultaa kannelle, olisi työ sujunut kyllä nopeammin, mutta menetelmä, jota kapteeni noudatti, oli turvallisempi. Sillä jos onnettomuus tapahtuisi ja laiva ajautuisi pois hiekkarannan läheisyydestä, heillä olisi tallella ainakin se osa kultaa, mikä oli jo viety maihin.

Tätä ajatellessaan kapteeni ei voinut estää synkän hymyn ilmestymistä kasvoilleen.

— Ehkä meidänkin käy samoin kuin sen poloisen, joka ojensihe selälleen erämaan polttavalle hiekalle, kuollakseen kultapussi rinnallaan, hän ajatteli itsekseen.

Mutta kaikesta huolimatta hän raatoi näköjään rauhallisena ja tyynesti sekä yhtä uutterasti, kuin jos olisi ollut kysymys tavallisen lastin purkamisesta tavallisessa satamassa.

Säkit kannettiin niin kauas maihin, ettei nousuvesi eivätkä hyökyaallot voineet yltää niihin. Ne ladottiin pitkään riviin hiekalle.

Miehet uurastivat pimeän tuloon saakka ja vielä sen jälkeenkin. Säkkirivi oli kasvanut kaksinkertaiseksi, ja miesten täytyi, vuoroin valkoisten, vuoroin mustien, sukeltaa yhä syvemmälle päästäkseen säkkeihin käsiksi. Mutta he tekivät siitä huolimatta kunnollisesti työtä. Varhain seuraavana aamuna aloitettiin uudestaan. Ei yksikään neekeri ollut livistänyt, eikä mitään sellaista näyttänyt edes juolahtaneen heidän mieleensä.

Vasta kolmantena päivänä saatiin työ suoritetuksi. Joka ikinen märkä säkki oli nostettu lastiruumasta, ja kapteeni oli laskenut säkit rannalla; niitä oli yhtä monta kuin hänen muistikirjamerkintänsä mukaan oli Perun rannikolla lastattu laivaan.

Säkit muodostivat nyt rannalla pitkän noin kolmen jalan korkuisen vallin; pohjalla oli neljä säkkiä rinnakkain, vallin harjalla kaksi. Kapteeni itse oli valvonut säkkien sijoitusta ja pitänyt huolta siitä, että vallin muoto jossakin määrin muistutti hiekkasärkkää.

Varovaisinta oli kätkeä säkit, ja kapteeni arveli, että ne voitiin parhaiten piilottaa luomalla hiekkaa niiden päälle, missä työssä heillä olisi alinomaa puhaltavasta länsituulesta suuri apu. Siten valli tuli näyttämään aivan luonnolliselta hietasärkältä.

Burke ja Shirley kannattivat säkkien hautaamista maahan, mutta koko asia lykkäytyi tuonnemmaksi, koska oli muutakin tehtävää, joka täytyi suorittaa hetkeäkään viivyttelemättä.

Ruokavarat, vesi ja kaikki, millä oli jotakin arvoa noudettiin laivasta ja tuotiin maihin.

Purjeista rakennettiin kaksi telttaa, ja pieni seura asettui asumaan rantahiekalle. Mihin sitten ryhdyttäisiin, sitä he eivät tietäneet, mutta ensin heidän oli saatava levätä raskaan työn jälkeen.

Miehet pistivät piippuun ja kävivät hiekalle pitkäkseen. Kun ilta tuli kylmänä ja pimeänä, he keräsivät ajopuita ja kuivia oksia pensaista ja virittivät leiritulen. Sen ympärillä he istuivat sytytellen piippujaan, mutta kukaan ei ollut tarinatuulella. He olivat iloisia siitä, että saivat levätä ja että oli lämmintä. Sinä kaikki.

Hilpeä oli ainoastaan tuli, joka roihusi korkeana ja rätisi iloisesti, kun kuivia risuja lisättiin rovioon.

XXXIX.

PURJE TAIVAANRANNALLA.

"Araton" lähdettyä purjehtimaan Valparaisosta etelään, samaan suuntaan kuin "Miranda" oli mennyt viitisen päivää aikaisemmin, pysyi sää melkein koko viikon sangen kauniina ja kuunari kulki hyvää vauhtia. Cardatas, laivan osakas, oli ennen ollut ensimmäisenä perämiehenä, ei vielä milloinkaan päällikkönä. Mutta hän oli kelpo merimies ja ymmärsi tehtävänsä. Hän oli älykäs ja varovainen mies ja piti sen tähden silmällä kaikkia, erittäinkin Nuñezia, joka — vaikka olikin maakrapu ja täysin kykenemätön hoitamaan purjelaivaa — oli erikoisen kärkäs hautomaan omia suunnitelmiaan aluksenkin suhteen. Ja kun tämä alus oli lähtenyt kaappaamaan aarretta, jonka arvo voitiin ainoastaan arvailla, ei ollut mahdotonta, että hevoskauppias, joka oli sijoittanut rahoja yritykseen, saattoi saada päähänsä sellaisen — ei niinkään hullun — ajatuksen, että joku merimiehistä osaisi kyllä hoitaa laivaa vallan yhtä hyvin kuin Cardatas, vaatimatta jälkeenpäin, yrityksen onnistuttua, erityisen suurta osaa voitosta.

Mutta myrskyn puhjettua Nuñezin vatsa kävi sairaaksi, ja hän vetäytyi perin onnettomana kannen alle, joten Cardatas pääsi toistaiseksi harmittelemasta hänen tähtensä.

"Arato" purjehti suotuisassa tuulessa hyvin, mutta myrskystä se suoriutui huonommin kuin "Miranda". Ja kun Cardatas vasta ensimmäisen kerran tunsi päällikön edesvastuun hartioillaan, hän oli paljon varovaisempi kuin esimerkiksi kapteeni Horn olisi ollut hänen asemassaan.

Muun muassa hän pysytteli varovaisuussyistä loitolla rannikolta, siten melkoisesti pidentäen matkaansa. Vihdoin, kun havaintojen tekeminen taivaan kirkastuttua kävi mahdolliseksi, huomasi hän joutuneensa niin kauas länteen, että hän muutti kokonaan suuntaa, ryhtyen nyt purjehtimaan kaakkoa kohden.

Kaikista näistä viivytyksistä huolimatta Cardatas uskoi yhä saavuttavansa "Mirandan". Hänen vakaumuksensa, että "Arato" kulki kaksi penikulmaa samassa ajassa kuin "Miranda" yhden, oli järkkymätön. Ainoastaan yhtä seikkaa hän todella pelkäsi: ehkä "Miranda" olisi tuhoutunut myrskyssä? Jos niin olisi käynyt, tulisi heidän matkastaan koitumaan pelkkää tappiota. Tästä pelostaan hän ei kuitenkaan maininnut mitään Nuñezille.

Hevoskauppias oli nyt taas kannella täysin terveenä, mutta hän oli alkanut käydä hiukan alakuloiseksi ja epävarmaksi. Kuinka saattoi toivoakaan sellaisen hirveän myrskyn jälkeen tapaavansa enää sitä pikku parkkilaivaa, jota he ajoivat takaa...?

— Laivoillahan on säännölliset reittinsä, sanoi Cardatas rauhoittavasti, eikä sinun pidä luulla, että ne harhailevat pitkin valtamerta. Jos ne pyrkivät johonkin erityiseen paikkaan, niin ne kulkevat lyhintä varmaa linjaa, mikä voidaan vetää kartalle. Sitä linjaa mekin kuljemme, ja silloin meidän täytyy ehdottomasti tavoittaa toinen alus, joka kulkee samaa reittiä, edellyttäen että purjehdimme nopeammin kuin se. Olenko puhunut kyllin selvästi?

Nuñezin täytyi vastata myöntävästi, mutta hän oli edelleenkin huonolla tuulella. Kartta ja valtameri olivat ihmeen erilaisia.

Tuuli oli kääntynyt, ja "Araton" matka kaakkoiseen edistyi hitaasti. Mutta ennen pitkää tuli alus kuitenkin niin lähelle rannikkoa, että tähystäjä sai maan näkyviinsä. Cardatas tutkisteli karttaansa ja sai selville, että tämän maan täytyi olla jokin Penas-lahdesta pohjoiseen sijaitsevista patagonialaisista saarista.

Kun ilta tuli, päätti Cardatas purjehtia hiukan eteläisempään suuntaan, koska hän ei mielellään lähestynyt rannikkoa. Silloin ilmoitti tähystäjä yht'äkkiä valoa oikealta. Cardatas oli ennenkin purjehtinut tätä rannikkoa pitkin, mutta ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan, että näillä seuduilla oli majakka, ja hän tarkasteli valoa kiikarillaan. Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä se oli. Se oli kummallinen valo, paloi toisinaan kirkkaasti, toisinaan himmeästi.

— Se on niinkuin nuotio rannalla, sanoi hän. Ja toiset miehet, jotka olivat käyttäneet kiikaria, olivat samaa mieltä.

— Mitähän se oikein on? ihmetteli Nuñez.

— Mistä minä tiedän? tokaisi Cardatas lyhyesti. Kuinka minä saattaisin sen tietää! Mutta sen verran tiedän, että on paras odottaa aamua. Sitten purjehdimme aivan likelle rannikkoa katsomaan, mistä on kysymys.

— Mitä sinä oikeastaan haluat tietää? kysyi Nuñez. — Joku on tietysti virittänyt nuotion rannalle. Miksi pysähtyisimme sentähden? Olemme jo liiaksikin haaskanneet aikaa.

— Jään joka tapauksessa odottamaan, sanoi Cardatas. Kun ollaan tällaisella asialla, ei saa sivuuttaa mitään ottamatta selkoa siitä, mistä on kysymys.

Cardatas oli aina luullut, että nämä saaret olivat asumattomia, eikä hän saattanut ymmärtää, kuinka ketään voi olla siellä nuotiolla, jollei ollut haaksirikkoinen. Ja jos jokin alus oli tuhoutunut, oli sangen mahdollista, että se oli juuri "Miranda". Joka tapauksessa oli viisainta odottaa aamua.

Jos "Miranda" oli joutunut hylyksi ja sen miehistö pelastunut veneillä maihin, oli tulos "Araton" matkasta sangen epätietoinen. Jos niin oli tapahtunut ja Nuñez saisi sen tietää, oli parasta pitää häntä tarkoin silmällä.

Sinä yönä "Mirandan" miehistö nukkui hyvin nauttien ensimmäisestä todellisesta levosta, mitä sille oli suotu myrskyn nousemisesta lähtien. Ei pidetty minkäänlaista vahtia, sillä moinen varovaisuustoimenpide tuntui tarpeettomalta.

Kapteeni heräsi varhain aamun sarastaessa, ja astuttuaan ulos teltastaan hän antoi katseensa harhailla yli maan ja meren. Ei mikään ennustanut myrskyä; "Miranda" ei ollut liikkunut paikoiltaan, veneet olivat yhä korkealla kuivalla, ja lauha aamuvalo ja suloinen, leuto ilta tuntui jollakin tavoin rohkaisevalta.

Kummakseen kapteeni huomasi pian, ettei hän itse ollut ensimmäisenä valveilla. Teltan takana seisoi Shirley — kiikari silmillä.

— Mitä näet? kysyi kapteeni.

— Purjeen, vastasi Shirley.

Kaikki miehet tölmäsivät nyt ulos teltasta. Yksinpä neekereihinkin oli "purje" sanalla se elähdyttävä vaikutus, mikä sillä aina on haaksirikkoisiin.

Tuon sanan vaikutus kapteeni Horniin oli kummallinen, ja itse hän tuskin käsitti sitä. Oli hämmästyttävää, että apu — mikäli se osoittautui avuksi — oli tullut niin pian onnettomuuden jälkeen. Pelastus oli tullut aivan liian pian, eikä hän voinut karkoittaa levottomuutta mielestään.

Jospa heillä vain olisi ollut aikaa kätkeä aarre, niin kaikki olisi ollut hyvin. Jos kultasäkit olisivat olleet haudattu maahan tai peitettyinä hiekalla, niin että ne olisivat näyttäneet tavalliselta hiekkasärkältä, hän olisi miehineen saattanut esiintyä tavallisina haaksirikkoisina. Ja johonkin satamaan päästyään hän olisi voinut vuokrata uuden aluksen ja tulla takaisin noutamaan kultaa.

Mutta nyt hän ymmärsi, että jokaisen, joka nousisi täällä maihin, täytyi päästä selville kaikesta, sillä oli mahdoton salata, mitä nuo pitkät säkkirivit sisälsivät. Ja mitä tästä tiedosta seuraisi, siitä oli mahdoton arvata.

Burke oli johtunut samoihin ajatuksiin.

— Oli todella vahinko, kapteeni, sanoi hän, että se tulee niin pian. Mitä te arvelette? Annammeko merkkejä laivalle? Tahdomme tietenkin päästä täältä, mutta ei ole otollista, että mikä vieras tahansa laskee maihin täällä juuri nyt. Jospa olisimme haudanneet säkit hiekkaan kohta kun toimme ne maihin!

Kapteeni ei vastannut mitään. Oli ehkä paras olla antamatta merkkejä... Mutta entä sitten, jos tämä oli ainoa pelastuksen mahdollisuus?

— Mitä arvelette siitä, jos soudamme niitä vastaan? ehdotti Burke. Meidän täytyy silloin jättää säkit suojattomiksi, mutta pääsemme kenties johonkin satamaan tai kalastajaleiriin, josta voimme vuokrata jonkinlaisen aluksen, ja purjehdimme sitten takaisin noutamaan säkkejä, ennen kuin mikään muu laiva eksyy niin likelle rannikkoa.

— En ymmärrä, miksi tämä tulee niin likelle, sanoi Shirley. Eiväthän ne vain nähneet illalla tultamme! Ne ehkä luulivat sitä merkkituleksi.

— Se ei ihmetyttäisi minua, virkkoi kapteeni, joka katseli kiikarilla. Mutta meidän on turha vaivautua veneisiin. Hehän tulevat suoraan tänne.

— Aivan niin, sanoi Shirley, joka nyt näki tämän paljain silmin. — Niiden on täytynyt huomata nuotiomme.

He odottivat nyt, mitä alus aikoi tehdä. Ehkä se vain luovi, mutta kukapa laivuri ohjaisi laivansa niin liki rannikkoa luoviessaan?

Eikä laiva luovinutkaan. Se lähestyi nopeasti navakassa länsituulessa. Nyt jo saattoi nähdä, millainen alus se oli — pitkä, vihreä kuunari, kaikki purjeet levitettyinä. Pian he saattoivat erottaa laivassa olevien miesten päätkin. Alus lähestyi lähestymistään rantaa, kunnes oli tuskin puolen penikulman päässä maasta. Sitten se sivuutti niemen lepattavin purjein, pysähtyi, laski purjeensa.

— Aivankuin olisi saapunut satamaan, sanoi Burke.

— Niin, myönsi Shirley. Nyt ne luotaavat. Ne näyttävät aikovan laskea ankkurin.

Tämä otaksuma osoittautuikin todeksi, sillä tovin kuluttua ankkuri todellakin kalisi ja vaipui loiskahtaen syvyyteen.

— Katsokaahan noita! huudahti Burke. Nyt ne laskevat veneen vesille.

— Sanoitko veneen? huudahti Shirley. Ainakin kaksi venettä.

Kapteeni rypisti silmäkulmiaan. Alus menetteli todellakin omituisesti. Miksi se heti laski ankkurin ja laski vesille kaksi venettä? Oliko tämä alus ajanut heitä takaa? Oliko ajateltavissa, että Perun hallitus — — —?

Mutta ei ollut aikaa haaskattavissa hyödyttömiin arvailuihin. Täytyi toimia eikä seisoa hiljaa ihmettelemässä.

Ja minuutin kuluttua kapteeni oli selvillä siitä, miten oli meneteltävä. Kumpaisessakin veneessä oli viisi miestä, ja kiikarilla oli helppo nähdä, että kullakin oli kivääri.

— Kivääri käteen! käski kapteeni Shirleylle ja Burkelle rientäen samalla noutamaan omaansa.

Aseet ja ampumatarpeet olivat käsillä teltassa, ja tuossa tuokiossa oli kullakin valkoisella miehellä kivääri ja joukko ammuksia. Neekereillä ei ollut ampuma-aseita, sillä eiväthän he olisi osanneet niitä käyttää, mutta he juoksentelivat ympäriinsä rajun kiihtymyksen vallassa, jokaisella paljastettu veitsi kädessään ja kukin valmiina sokeasti tottelemaan käskyjä.

Neekeriparat olivat kauhean pelon vallassa. Heillä oli vain yksi ajatus lähestyvistä veneistä; he uskoivat lujasti, että Korppikotkat saapuivat nyt kostamaan heille verisesti.

— Enpä ihmettelisi, sanoi Burke, jos Musteläiskä olisi lörpötellyt. Hän osasi ehkä puhua paljon paremmin kuin luulimmekaan.

— Säkkimuurin taakse joka sorkka! komensi kapteeni. Olkootpa mitä väkeä tahansa, me puhumme heidän kanssaan ainoastaan varustuksen takaa.

XL.

TAISTELU KULTAMUURIN LUONA.

Kaikki viisi miestä kiiruhtivat säkkirivin taakse, mutta ennen kuin kapteeni Horn seurasi heitä, hän veti kiväärinperällä hiekkaan syvän juovan, noin sadan jalan päähän säkkirivistä ja sen suuntaan. Sitten hän kiiruhti toisten perästä.

Kaikki kolme valkoihoista asettuivat jonkin matkan päähän toisistaan, ja kukin siirsi hiukan ylimpiä säkkejä nähdäkseen paremmin niiden välistä paljastamatta kuitenkaan itseään liiaksi.

Veneiden lähestyessä neekerit kyyristyivät hiekalle, niin että katosivat kokonaan näkyvistä, mutta Shirley ja Burke polvistuivat "muurin" taakse, kivääri säkkien lomassa. Kapteeni seisoi pyssy kädessään, silmäillen muurin yli.

Tulijat hypähtivät veneistä maalle ja vetivät nämä niin ylös rannalle, että ne olivat varmassa turvassa hyökyaalloilta. Sitten, vähääkään epäröimättä, kaikki kymmenen alkoivat kivääri kädessä, suljettuna osastona, lähestyä säkkiriviä.

— Hohoi! huusi kapteeni jyrisevällä äänellä, nousten äkkiä suojusmuurin takaa. Keitä te olette, ja mitä te tahdotte?

Hän sanoi sen englanniksi, mutta toisti kysymykset heti espanjaksi.

— Hoi siellä! huusi Cardatas. Oletteko kapteeni Horn.

— Olen kyllä, vastasi kapteeni. Ja te pysytte asemillanne. Ensimmäinen, joka astuu sen juovan yli, saa luodin kalloonsa.

Cardatas nauroi, ja muutamat muutkin nauroivat, mutta kaikki sentään pysähtyivät.

— Pysähdymme tähän teidän mieliksenne, huusi Cardatas. Mutta meillä on teille jotakin sanottavaa, jota teidän on viisainta kuunnella.

Shirley ja Burke eivät ymmärtäneet sanaakaan näistä vuorosanoista, jotka lausuttiin espanjankielellä. Mutta kumpikin piti silmällä tulijoita, jotka seisoivat kapteenin hiekkaan vetämän juovan takana, ja jos joku heistä olisi kohottanut kiväärinsä ampuakseen kapteenin, hän olisi luultavasti ollut kuoleman oma. Sillä Shirley ja Burke olivat molemmat metsästäjiä ja erinomaisia ampujia.

— Mitä sanottavaa? kysyi kapteeni. Puhukaa pian!

Cardatas ei vastannut heti, sillä Nuñez puhui kiihtyneellä ja kiivaalla äänellä hänelle. Hevoskauppias oli heti säkit nähtyään kuin ilmitulessa. Hän ehdotti viipymättä hyökkäystä.

— Katsotaan ensin hiukan, miten parhaiten suoriudumme heistä, sanoi Cardatas Nuñezille. Voimme saada luodin nahkaamme, jos pidämme liian kiirettä. He ovat hyvässä suojassa, ja meidän on kenties pakko kiertää heidät ja iskeä selän takaa. Sitten on helppo tehdä lyhyt tili heidän kanssaan, sillä neekerihän sanoi, että laivassa oli vain kolme valkoista miestä. Mutta puhutaan ensin heidän kanssaan. Ehkä suoriudumme heistä tarvitsematta itse joutua vaaraan.

Cardatas kääntyi kapteeniin päin, ja samassa virkkoi Burke:

— Kapteeni, eikö teidän olisi paras kyyristyä hiukan? Te olette liian hyvä maalitaulu.

Mutta kapteeni seisoi suorana kuunnellen, mitä Cardatasilla oli sanottavaa.

— Sanon teille, miksi olemme tulleet, aloitti tämä. Me emme ole viranomaisia, mutta samapa se. Tiedämme kaiken teistä ja aarteestanne, ja meille on luvattu palkinto, jos tuomme takaisin nuo säkit sekä lisäksi teidät itsenne elävinä tai kuolleina. Tässä me nyt olemme valmiina tekemään niin. Oli meille onni, että te jouduitte haaksirikkoon. Mutta olisimme saaneet teidät käsiimme, vaikk'ei niin olisi tapahtunutkaan. Me olisimme varmaan tavoittaneet teidät salmessa.

"Me olemme siivoa, kelpo väkeä, olemme merimiehiä, emmekä tahtoisi käyttää väkivaltaa ketään, kaikkein vähiten merimiehiä vastaan, joille on käynyt huonosti. Nyt on niin, ettei se palkinto, jonka Kalifornian hallitus on tarjonnut meille, ole erityisen suuri, ja minä uskon, että te voitte esiintyä anteliaampina. Jos te suostutte tulemaan ulos varustuksestanne keskustelemaan rauhallisesti meidän kanssamme, te kolme valkoista ja te kolme neekeriä — te huomaatte, että meillä on hyvin tarkat tiedot teistä — niin luulen, että pääsemme sopimukseen, joka tyydyttää molempia puolia. Emme näe mitään syytä suosia Kalifornian hallitusta enemmän kuin teitä, ja teidän on puolestanne paras tyytyä puoleen aarteeseen ja antaa loput meille. Me otamme teidät laivaamme ja laskemme teidät maihin mihin satamaan vain haluatte, ja oman osanne säkeistä saatte ottaa mukaanne maihin. Tämä on minun mielestäni kohtuullinen tarjous, ja minä uskon teidänkin olevan samaa mieltä."

Kuultuaan tämän puheen loppuun kapteeni tunsi kuin painon vierähtäneen sydämeltään. Kun Cardatas aloitti, hän oli pelännyt, että Perun hallitus oli lähettänyt nämä miehet, mutta nyt hän ymmärsi, että oli kysymyksessä pelkkä rosvojoukkio, joka puuhaili omaan laskuunsa Korppikotkien tavoin.

— Kalifornian hallituksella ei ole mitään tekemistä minun kanssani, huusi kapteeni vastaukseksi, eikä sillä liioin ole koskaan ollut mitään tekemistä teidän kanssanne. Te valehtelette. Minä en aio suostua mihinkään sopimuksiin teidän kanssanne eikä minulla ole mitään asiaa teille. Alukseni on hylky, mutta me pidämme kyllä huolen itsestämme. Nyt annan teille viisi minuuttia aikaa suoriutua takaisin veneisiinne; ja mitä pikemmin menette, sen parempi itsellenne.

Silloin astui Nuñez esiin kasvot kiukusta veripunaisina.

— Kuulehan, jenkkirosvo, kirkui hän, me annamme sinulle aikaa minuutin. Ja ellet siinä ajassa tule esiin säkkikasan takaa, niin — — —

Lopettiko hän lauseensa, sitä ei ainakaan kapteeni Horn kuullut, sillä Burke huusi samassa:

— Alas, kapteeni! — Ja kapteeni kyyristyi alas salamannopeasti.

Cardatas oli kohottanut kiväärinsä ja laukaissut melkein samalla hetkellä, kuin kapteeni katosi suojusmuurin taakse. Mutta luoti oli tuskin viuhahtanut vallin yli, kun toinen luoti, Shirleyn ampuma, osui Cardatasin koholla olleeseen vasempaan käsivarteen ja kaatoi hänet maahan.

Koko hyökkääjien parvi hätkähti peräytyen vaistomaisesti monta kyynärää. He olivat menettäneet johtajansa niin äkkiä, etteivät he ensi hetkessä näyttäneet käsittävän asemaa. Mutta yksi heistä huudahti jotakin, ja samassa kaikki heittäytyivät pitkäkseen kapean hiekkasärkän taakse, joka oli tuskin jalan korkuinen. Paljon suojaa ei siitä tosin ollut, mutta olihan parempi maata sen takana kuin seisoa säkkirivin edessä maalitauluna.

"Araton" miehet olivat suunniltaan tapahtuneen johdosta. He olivat luulleet suoriutuvansa "Mirandan" väestä varsin helposti. Kohta kun laivamies Sanchez oli saanut parkkilaivan näkyviinsä, hän oli tuntenut tämän, ja Cardatas sekä muutkin olivat arvelleet, ettei tarvinnut mitään muuta kuin mennä maihin hyvin asestautuneena ja iskeä kyntensä aarteeseen, olipa tämä mitä laatua tahansa. Heidän mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että "Mirandan" miehistö saattoi olla varustautunut ja aseissa.

Nuñezin vimma oli hälvennyt hänen tavallisen kavaluutensa tieltä, sillä hän ymmärsi nyt tilanteen vakavuuden. Hän ei ollut juuri sotilas, mutta sen verran hän ymmärsi, että he saattoivat toivoa menestystä ainoastaan toteuttamalla Cardatasin laatiman suunnitelman. Olisi ollut mieletöntä maata siinä ja haaskata ruutia tuota säkkimuuria ampuen. Hän oli toisten takana ja kohotti nyt päätään sen verran, että saattoi sanoa heille, mitä heidän oli tehtävä.

— Meidän täytyy hyökätä heidän selkäänsä, sanoi hän. Meidän täytyy ryömiä hietikkoa pitkin, kunnes pääsemme tuohon pensaikkoon, ja sieltä me pääsemme heidän selkäpuolelleen. Minä ryömin ensimmäisenä, ja te muut seuraatte perässä.

Hän alkoi samassa madella rantaa pitkin kuin kastemato, mutta miehet eivät piitanneet hänestä. Kurista ei heidän keskuudessaan juuri voinut puhua, eivätkä he lainkaan pitäneet hevoskauppiasta johtajanaan. He makasivat sen vuoksi yhä hiekalla puhellen vilkkaasti keskenään. Muutamia alkoi peloittaa ja he kannattivat pikaista peräytymistä veneisiin, mutta tämän ehdotuksen ottivat useimmat vastaan karkein sadatteluin. Mitä voi kolme miestä yhdeksälle — ei heidän siis tarvinnut lähteä pakoon...

Burke väsyi pian odottamaan, mitä nyt tapahtuisi, ja hän pani hattunsa pienen kepin päähän kohottaen sen muutamia tuumia vallia korkeammalle. Joku valpas "Araton" mies ampui sitä heti.

— Hyvä, sanoi Burke, he eivät tunnu vielä ikävystyneen. Kuulkaahan, kapteeni, me voimme nähdä useimpien selän ja koivet; emmekö suolaa näitä lurjuksia muutamalla laukauksella? Sehän on kutakuinkin samaa kuin ottaisimme hengen heistä. He tahtovat tapella, se on päivänselvää.

Mutta kapteeni ei halunnut noudattaa Burken neuvoa.

— En tahdo haavoittaa heitä enkä tehdä heistä raajarikkoja, sanoi hän. Ammutaan yhteislaukaus suoraan heidän päittensä yli, jotta he saavat vähän käsitystä aikomuksistamme. Laukaiskaa, kun komennan — nyt!

Samassa pamahti varustuksen takaa kolme laukausta, ja luodit vinkuivat aivan hiekalla makaavien miesten päiden päällä.

Mutta yhteislaukauksella ei ollutkaan tarkoitettua vaikutusta. Ei näkynyt nenäliinojen liehutusta eikä muuta merkkiä siitä, että olisi haluttu neuvottelua vihollisten kesken. Sen sijaan ponnahti Sanchez pystyyn huutaen:

— Seuratkaa mukana, pojat! Muurin yli ja heidän kimppuunsa, ennen kuin he ennättävät ladata uudelleen!

Heti ponnahtivat kaikki miehet pystyyn ja syöksyivät säkkiriviä kohden, Nuñez muiden mukana.

Mutta Sanchez oli tehnyt pahan erehdyksen luullessaan kapteenin ja hänen miestensä käyttelevän samanlaisia aseita kuin ne vanhat "suustaruokittavat", joilla "Araton" sankarit olivat varustautuneet mahdollisen kahakan varalta. Ennen kuin "Miranda" oli lähtenyt retkelle, kapteeni oli hankkinut itselleen ja molemmille valkoisille apulaisilleen oivalliset repeterikiväärit. Ja "Araton" miehet olivat tuskin kulkeneet hiekkaan vedetyn juovan yli, kun taas varustuksesta pamahti kolme laukausta, ja kolme hyökkääjää tupertui maahan. Kapteenikin ampui tällä kertaa varman laukauksen.

Hyökkääjät pysähtyivät äkkiä, ja kuului huuto: "veneisiin!" Nuñez ei virkkanut mitään, sillä hän oli kuollut.

Ne viisi hyökkääjää, jotka eivät olleet haavoittuneet, kääntyivät takaisin ja juoksivat veneitä kohden minkä käpälistä lähti. Mutta kapteenin aikomuksena ei ollut päästää ketään pakenemaan, ja luoti toisensa perään ammuttiin varustuksesta. Ennen kuin pakenijat ehtivät veneisiinsä, oli neljä heistä kaatunut. Viides kompastui erään toverinsa ruumiiseen, nousi jälleen, heitti kiväärin kädestään ja kääntyi maata kohden kohottaen kätensä korkealle päänsä päälle.

— Minä antaudun! parkui hän.

Ja kädet yhä koholla ja kasvot hiekkaa valkoisempina hän käveli hitaasti varustusta kohden.

Kapteeni nousi seisomaan.

— Seis! hän huudahti, ja mies pysähtyi hievahtamatta paikalleen. Nyt, mieheni, kapteeni huusi Shirleylle ja Burkelle, pitäkää silmällä tuota miestä, kunnes pääsemme hänen luokseen, ja jos hän hievahtaakin, niin ampukaa hänet kuoliaaksi.

Kaikki kolme valkoihoista kiiruhtivat neekereiden seuraamina miehen luokse ja tarkastivat ensi työkseen huolellisesti, ettei hänellä ollut mitään piilotettua asetta.

Luotuaan pikaisen katseen hiekalla makaaviin ruumiisiin kapteeni kääntyi jälleen miestensä puoleen.

— Tulkaa mukaan, jok'ikinen! huusi hän kovalla äänellä. Vene vesille!

Hän osoitti suurempaa laivavenettä, jolla "Araton" miehet olivat soutaneet maihin.

Shirley ja Burke katselivat häntä ihmeissään.

— Me valtaamme kuunarin, huusi hän vastaukseksi. Kiiruhtakaa!

— Shirley ja Burke asettuvat keulaan kivääreineen määräsi kapteeni, kun vene oli työnnetty vesille. Joutukaa veneeseen murjaanit, ja airo käteen! Sinä, sanoi hän espanjaksi vangille, tulet mukaan soutamaan.

Kapteeni asettui peräsimeen. Airot nousivat ja laskivat tahdissa, ja hyökyjen vaahtoiset harjat murtuivat parraslautaa vasten veneen kääntyessä.

— Sano minulle, hirtehinen, kysyi kapteeni vangilta, joka souti yhtä innokkaasti kuin toisetkin, montako miestä kuunarissa on jäljellä.

— Vain kaksi, sen vannon, señor capitano; meitä oli kaikkiaan kaksitoista.

Kuunariin jääneet miehet olivat ilmeisesti huomanneet, mitä rannalla oli tapahtunut, ja menettelivät nyt sen mukaan.

— Ankkuriköysi on katkaistu, ja vuoksi nousee! huusi kapteeni. Soutakaa, soutakaa voimienne takaa!

— Nyt ne nostavat ylös halkaisijaa! ärjyi Burke. Kiskokaa lujasti, miehet, tai minä heitän yhden teistä laidan yli ja asetun hänen tilalleen!

"Araton" mies oli aivan kauhuissaan. Mutta hän veteli airollaan kuin olisi soutanut parasta ystäväänsä pelastamaan. Ja mustat kiskoivat kuin mielettömät. He hehkuivat intoa — eivät he tietäneet, miksi soutivat, he tiesivät ainoastaan tottelevansa kapteeniaan, joka oli vast’ikään ampunut kuoliaaksi yhdeksän Korppikotkaa. Ja heidän hampaansa ja silmänsä loistivat airojen tahdikkaasti upotessa veteen ja kirahdellessaan hangoissaan.

XLI.

"ARATO" VALLATAAN.

Vene kiiti eteenpäin, kapteeni istui perässä, ja Shirley ja Burke olivat keulassa pitkällään kummallakin kivääri kädessä. "Araton" halkaisija nousi mastoon, alus kääntyi hitaasti tuuleen, ja äkkiä kapteeni käsitti, että laivalla olevat miehet koettivat nostaa keulapurjetta.

— Oletko varma siitä, että kuunarissa on vain kaksi miestä? kysyi kapteeni vangilta. — Muista, ettei minulle auta syöttää valheita.

— Vain kaksi, sen vannon! vakuutti mies. Vain kaksi, señor capitano.

Keulapurje ei koskaan kohonnut ylös, sillä toisen miehistä täytyi juosta peräsimeen. Kuunari kääntyi ja näytti aikovan paeta. Mutta se kulki hiljaista vauhtia, ja soutuvene läheni nopeasti.

Peräsintä hoitava mies menetti nyt kaiken toivonsa päästä pakoon ahdistajiensa kynsistä; hän jätti ruorirattaan oman onnensa nojaan. Ja kohta senjälkeen pisti kaksi päätä ja kaksi kiväärinpiippua esiin laivan partaan takaa, ja pamahti kaksi laukausta. Mutta kuunari keikkui, ja laukaukset olivat huonosti tähdättyjä. Shirley ja Burke vastasivat kohta laukauksiin, mutta hekin ampuivat ohi, sillä vene kiikkui ja tärisi kovin.

Ampuminen taukosi hetkeksi, ja sitten taas näkyi yksi pää ja yksi kivääri. Shirley oli ollut varuillaan ja tähtäsi heti partaan yläreunaan, pään kohdalle. Ja hän oli tuskin ennättänyt painaa liipasinta, kun hän näki paljon enemmänkin kuin pään, sillä mies ponnahti korkealle ilmaan kaatuen sitten selälleen kannelle.

Kapteeni käski nyt miestensä lepuuttaa airoja, sillä jos ainoa laivalla oleva mies näyttäytyisi, saattaisivat he tähdätä kauempaa paremmin kuin aivan läheltä. Mutta mies ei näyttäytynyt. Joka tapauksessa oli näissä oloissa sangen vaarallista lähestyä alusta. Olihan mahdoton tietää, miltä kohdalta tuo roisto yht'äkkiä alkaisi ampua heitä, ja jotkut heistä ehtisivät aivan varmaan saada luodin ruumiiseensa, ennen kuin mies saataisiin vaarattomaksi. Eikä kapteeni tahtonut millään muotoa uhrata ainoatakaan miehistään, ei edes aluksen vuoksi, jos mieshukka suinkin oli vältettävissä. He pitivätkin sen vuoksi viisaimpana odotella rauhallisesti, kunnes mies väsyisi ja kärsimättömyydessään paljastaisi itsensä.

Kaikki veneessä olijat tarkkasivat kuunaria, ja äkkiä he näkivät suureksi ihmeekseen miehen, joka aivan rohkeasti juoksi kannen poikki. Shirley ja Burke kohottivat kiväärinsä, mutta laskivat ne jälleen alas. Sitten mies näkyi kumartuvan aivan reelingin viereen, niin että hän katosi näkyvistä, mutta samassa hän näyttäytyi uudelleen pitäen edessään sätkyttelevää ja potkivaa miestä, jalat ylöspäin. Ja reelingin takaa kohosi kokonaisuudessaan näkyviin miehen ruumis, mutta se näkyi vain lyhyen tuokion, sillä takana seisova mies kohotti sääriä yhä korkeammalle ja sinkosi ne senjälkeen käsistään sellaisella voimalla, että mies syöksyi päistikkaa mereen ja meni pohjaan. Kannella seisova mies hypähti nyt partaalle piittaamatta laivan keinunnasta aallokossa. Ja mies heilutti käsiään päänsä yllä.

— Musteläiskä! huudahti kapteeni. Soutakaa, miehet, soutakaa!

Pitkä paljasjalkainen neekeri hypähti alas kannelle ja tuli kohta taas esiin, näyttäen jukkonuoraa, jonka heitti venettä kohden.

Muutaman minuutin kuluttua kapteeni ja hänen miehensä olivat laivassa. Kun Musteläiskä näki vanhat toverinsa ja ystävänsä kannella, lankesi hän polvilleen.

— Senkin musta lurjus! ärjyi Burke. Sinä juuri olet usuttanut tämän roistojoukkion kimppuumme! Senkin!

— Riittää, keskeytti kapteeni, meillä ei ole nyt aikaa sellaiseen. Hänen kanssaan puhumme tuonnempana. Perämies Shirley, kutsukaa kaikki miehet nostamaan purjeita. Minä aion viedä kuunarin niemen suojaan. Lahdessa on turvallisempi laskea ankkuri.

Tunnin kuluttua oli "Arato" vara-ankkurillaan kiinnitetty pieneen lahteen, tuskin kahdensadan kyynärän päähän maasta. Haaksirikkoisten riemu oli sanomaton heidän saatuaan taas haltuunsa purjehduskelpoisen aluksen, ja kaikki tekivät työtä kelpo lailla, erittäinkin vanki ja Musteläiskä.

Aamiaisen jälkeen meni kapteeni neekereiden ja chileläisen vangin seurassa maihin hautaamaan kaatuneiden ruumiita. Kun tästä puuhasta oli suoriuduttu ja seurue palannut "Aratoon", käski kapteeni tuoda Musteläiskän ja vangin laivan perään sotaoikeuden eteen. Toiset neekerit olivat ottaneet rotevan maamiehensä vastaan rajuin äänekkäin ihastuksen huudoin laverrellen hänen kanssaan ja keskenään omalla kielellään kun vain vähänkin tilaisuutta siihen tarjoutui, mutta kapteeni Horn ei ollut tähän saakka virkkanut hänelle sanaakaan.

Sotaoikeus aloitti istuntonsa Musteläiskää kuulustelemalla. Makan toimiessa tulkkina tutkinto sujui kuta kuinkin vaivattomasti.

Neekerin kertomus oli sangen huvittava. Hän kertoi seikkailuistaan maissa. Kuinka kilttejä ne valkoiset herrat olivat olleet häntä kohtaan, aina siihen asti, kun tultiin "Aratoon". Mutta sitten he olivat alkaneet kohdella häntä huonommin kuin koiraa; hän oli saanut raataa kahdenkin miehen puolesta ja saanut aina osalleen karkeimmat ja pahimmat työt. Ja sitten hänet oli, kun haaksirikkoisista oli saatu vihiä, heitetty vankikoppiin, kädet ja jalat sidottuina.

Viruessaan siellä pimeässä hän oli kuullut ampumista maista ja pitkän ajan kuluttua ampumista kanneltakin. Tästä hän oli joutunut niin kiihkoihinsa, että hänen oli onnistunut irroittaa toinen kätensä nuoransilmukasta, ja sitten hän oli nopeasti vapauttanut itsensä sekä hiipinyt avoimelle laivaluukulle, josta saattoi, näkymättä itse, tarkata mitä tapahtui.

Hän oli nähnyt kaksi miestä kannella valmiina ampumaan lähestyvää venettä; hän oli tuntenut veneestä kapteeni Hornin ja "Mirandan" miehet, ja lopulta, kun kannella oli enää vain yksi mies jäljellä eikä vene uskaltanut lähestyä, hän oli syöksynyt paikalle takaapäin ja heittänyt miehen yli laidan.

Mutta yhdestä seikasta Musteläiskä vaikeni: hän ei sanonut, että juuri herra Burken luuloteltu esimerkki oli houkutellut hänet uimaan maihin virvoittavia juomia nauttimaan.

Kapteeni kääntyi Shirleyn ja Burken puoleen pyytäen heitä lausumaan mielipiteensä.

Shirleyn mielestä neekeri olisi ollut pantava rautoihin. Hän oli karannut laivasta ja ollut löyhäsuisuudellaan saattamaisillaan heidät kaikki tuhon omiksi. Burken mielestä sen sijaan oli — kapteenin hämmästykseksi, sillä toinen perämies suhtautui tavallisesti hyvin ankarasti rikkomuksiin — annettava armon käydä oikeuden edellä.

— Tietystikin, sanoi hän, on neekeri aiheuttanut meille paljon ikävyyksiä, mutta hänhän on myöskin vapauttanut meidät niistä. Ellei tämä rosvoliuta hänen lörpöttelystään innostuneena olisi yhtynyt havittelemaan rahojamme, emme koskaan olisi saaneet haltuumme tätä — sangen mukiinmenevää — alusta, ja miten olisimme voineet ilman tätä kuljettaa pois täältä säkit — puhumattakaan omasta kalliista selkänahastamme —, sitä en totisesti käsitä. Luulen, ettei ainoakaan alus ehdoin tahdoin tule tätä rannikkoa kahtakymmentä penikulmaa lähemmäksi. Kannatan senvuoksi nuhteita ja vapauttamista. Hän ei ikänä ole ehdoin tahdoin ajatellut aiheuttaa meille mitään pahaa, jollei liioin liene aikonut tehdä meille mitään hyvääkään — mutta minusta näyttää, että se hyvä, minkä hän tahtoen tai tahtomattaan on meille tehnyt, painaa vaa'assa paljon enemmän kuin paha. Sanon sen vuoksi: päästäkää hänet!

— Olen samaa mieltä kuin Burke, sanoi kapteeni. Maka, sano hänelle, että me annamme hänelle anteeksi, koska uskomme, että hän on pohjimmaltaan kelpo poika ja ettei hän ole tarkoittanut mitään pahaa. Hän saa mennä teidän toisten joukkoon ja hoitaa tavalliset vahtivuoronsa. Noutakaa nyt chileläinen tänne!

Vangitulta, jonka nimi oli Antonio Garta, kyseltiin "Aratosta", sen nykyisestä matkasta ja miehistä, jotka olivat sen varustaneet. Garta oli varsin keskinkertainen hengenlahjoiltaan, ja tuntui vielä olevan kauhun vallassa, ja koska hän ei ollut kyllin teräväpäinen sepittääkseen kokoon valheita ja häneltä puuttui sanottavaa aihettakin siihen, hän vastasi kysymyksiin niin täsmällisesti kuin mahdollista.

Hän kertoi kuuluneensa noin kaksi kuukautta takaperin "Araton" laivaväkeen, ja Manuel Cardatas oli ollut niihin aikoihin toisena perämiehenä. Hän oli ollut iloinen päästessään mukaan tälle uudelle matkalle, sillä hänen ei ollut onnistunut saada pestiä mihinkään muuhun laivaan. Hän oli uskonut kuunarin purjehtivan Callaoon lastia ottamaan, ja samoin oli luullut koko muu miehistökin. Ei tiedetty edes sitä, että laivassa oli kiväärejä, ennen kuin tultiin aavalle merelle.

Silloin alus oli kääntynyt etelää kohti, ja heidän kapteeninsa ja señor Nuñez kertoivat heille, että oli tarkoituksena ajaa takaa laivaa, jonka lastina oli aarteita ja jota kuljetti Kaliforniasta paennut jenkkikapteeni. Tällä oli suuri rahasumma mukanaan; he saavuttaisivat laivan vallan varmasti, ja sitten he kaikki tulisivat rikkaiksi.

Heille jaettiin kiväärit, ja he alkoivat hiukan harjoitella ampumista. He otaksuivat, että Cardatas aikoi purjehtia aivan "Mirandan" kylkeen, niin lähelle kuin suinkin, ja aloittaa taistelun ampumalla jokaisen, joka vain näyttäytyisi kannella.

Myrskyn jälkeen miehet olivat käyneet tyytymättömiksi ja sanoneet, etteivät pitäneet enää mahdollisena tavoittaa toista laivaa niin suuren ajanhukan jälkeen ja kun oli ajauduttu niin kauas. Señor Nuñez, aluksen vuokraaja, oli samaten arvellut, ettei kannattanut jatkaa matkaa. Mutta Cardatas oli puhunut hänen kanssaan, señor Nuñez oli tullut heidän luokseen ja luvannut heille suuren palkinnon, tavattiinpa takaa-ajettu alus tai ei, kunhan he vain tekivät uskollisesti työtä vielä kymmenen päivää.

Miehet olivat suostuneet tähän. Mutta nähtyään rannikolta valonkajastusta he olivat päättäneet keskenään, etteivät enää suostuisi purjehtimaan etelämmäksi, jollei valonkajastus ollut juuri heidän etsimiensä miesten leirituli. He olisivat hätätilassa panneet Nuñezin ja Cardatasin rautoihin ja kuljettaneet "Araton" takaisin Valparaisoon. Heidän joukossaan oli erinomaisia merimiehiä, jotka kyllä kelpasivat kapteeniksi ja perämieheksi, jos niiksi tuli.

Mutta kun he tulivat niin lähelle rantaa, että tunsivat haaksirikkoisen aluksen todellakin "Mirandaksi", eivät he enää hautoneet kapina-aikeita.

Omasta puolestaan Garta ilmoitti olevansa tavallinen merimies, joka oli ottanut pestin "Aratoon", koska ei ollut saanut työtä muualta. Jos hän olisi ollut selvillä siitä, millaisesta retkestä oli kysymys, ei hän olisi astunut jalallaan koko kuunariin... Tämän hän vannoi pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimeen.

Aluksen omistajista Gartalla ei ollut juuri lainkaan tietoja. Hän oli kuullut, että Cardatas oli ollut laivan osakas, ja arveli muiden yhtiömiesten asuvan Valparaisossa, mutta mitään varmaa hän ei tietänyt.

Kun Gartan kuulustelu oli päättynyt, lähetti kapteeni vangin pois ja ilmoitti sitten lyhyesti Shirleylle ja Burkelle, mitä hän oli kertonut. Sillä vanki oli puhunut espanjaa, jota perämiehet eivät paljonkaan ymmärtäneet.

— Minusta on samantekevää, mitä juttuja hän latelee, sanoi Burke. — Meidän on jollakin tavoin päästävä hänestä eroon; meillä ei ole lainkaan halua kuljettaa häntä mukanamme kaikkialle. Mehän voisimme jättää hänet tänne ja antaa hänelle teltan ja ruokavaroja; sen enempää hän ei ansaitse.

— Minä panisin hänet aluksi rautoihin, sanoi Shirley. Ennätämmehän aina sitten neuvotella siitä, mitä teemme hänen suhteensa.

— En aio jättää häntä maihin, sanoi kapteeni. Sehän olisi samaa kuin tuomita hänet nälkäkuolemaan. Ja jos panemme hänet rautoihin, saamme tulla toimeen yhtä kelvollista laivamiestä vähemmällä. Jos otamme hänet mukaamme Ranskaan, hänet olisi minun mielestäni lähetettävä sen jälkeen Chileen tutkittavaksi, eikä siitä olisi kuitenkaan mitään tulosta, jollemme itse lähde mukaan todistajiksi. On tosiaankin vaikeata ratkaista, miten hänen suhteensa on meneteltävä.

— Niin on, sanoi Burke. Vahinko, ettei saanut luotia nahkaansa yhdessä muiden kanssa.

— Hui hai! täällä on kyllä yllin kyllin työtä hänellekin, arveli kapteeni. Pahinta mitä hän voi tehdä, on se, että hän karkaa; mutta silloinhan pääsemme hänestä.

— Minä en pidä hänestä, sanoi Shirley. Olisi parempi, ettei tuollainen hirsipuusta karannut lurjus saisi esteettömästi liikkua laivalla.

— En pelkää hänen tekevän mitään vahinkoa, sanoi kapteeni, eikä hän saa koskaan neekereitä puolelleen. He vihaavat häntä, senhän näkee.

— Niin, nauroi Burke. Neekerit pitävät häntä Korppikotkana, ja pysykööt he vain siinä luulossaan.

— Ehkäpä hän onkin Korppikotkia, ajatteli kapteeni.

Mutta tätä ajatusta hän ei lausunut ääneen.

XLII.

MUSTELÄISKÄ NÄKEE UNTA TAIVAASTA.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin lastaamaan säkkejä "Aratoon", ja tämä työ kävi melkoista hitaammin ja vaivalloisemmin kuin lastin purkaminen "Mirandasta". Kuunarihan oli paljon kauempana rannasta.

Ei ollut kuitenkaan mitään erityistä kiirettä. Vaikka tehtiinkin uutterasti työtä, pidettiin silti säännölliset ruoka- ja lepoajat. Miehet olivat kantaneet niin monta säkillistä noita kovia ja epätasaisia kimpaleita, että heillä oli useimmilla selkä arkana, ja heidän täytyi käyttää purjekangasta pehmikkeenä taakkojen alla. Mutta veneet kulkivat edestakaisin; säkit hinattiin laivaan ja laskettiin alas lastiruumaan, ja kultamuuri kutistui yhä pienemmäksi.

Työn kestäessä pitivät sekä Shirley että Burke Gartaa silmällä. Perämiehet pelkäsivät hänen karkaavan; mutta jos hän olisi karannut, ei se olisi kapteenin mielestä ollut suurikaan vahinko. Hän olisi ilomielin uhrannut yhden säkeistäänkin, jos samalla olisi päässyt eroon vastenmielisestä vieraastaan.

Mutta vanki ei hautonut pakoajatuksia. Hän tiesi säkkien olevan täynnä aarteita, mutta koska hän ei olisi tällä haavaa voinut tehdä mitään sillä kullalla, minkä mahdollisesti olisi saattanut pimittää, ei hän yrittänytkään varastaa mitään. Jos hänen päässään ehkä liikkuikin ajatuksia siihen suuntaan, hän sentään ymmärsi, että kaiken tuli tapahtua ajallaan. Hän oli aina ollut merimies, joka osasi tehdä riuskasti työnsä ja myöskin pitää puolensa ruokapöydässä. Ja hän oli nytkin uskollinen tavoilleen.

"Mirandan" ruokavarasto ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa haaksirikosta, ja kun sekin oli viety laivaan, oli "Arato" sangen hyvin varustettu pitkää matkaa varten. "Miranda" jätettiin rannalle oman onnensa nojaan, ja "Arato" lähti matkalleen, Ranska päämääränään.

Sää oli kaunis ja tuulet suotuisia. Ja ennen kuin "Arato" saapui Magalhãesin salmeen, oli kapteeni suunnitellut, miten suoriutua Gartasta.

— Parasta on jättää hänet Falklandin saarille, sanoi hän Shirleylle ja Burkelle. Sillä mitäpä me tekisimme hänellä Ranskassa? Ja minä panen veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hän vannoisi tosiksi meistä kaikkein hirveimmätkin valheet kohta kun astuisi jalallaan maihin. Voimme sivuuttaa Stanley Harbourin penikulman päästä, ja jos ilma on hyvä, panemme señorin sekä ruokaa ja juomaa veneeseen, ja soutakoon sitten itse satamaan. Ja annamme hänelle niin paljon rahaa, että hän pysyy hengissä siihen asti, kunnes saa työtä.

— Mutta ajatelkaahan, jos satamassa sattuisi olemaan sotalaivoja! Silloin hän kukaties keksisi puhua sellaisia asioita, että me saamme ne kintereillemme. Hän ei ehkä osaa sanoa, mistä olemme saaneet aarteen käsiimme, mutta kyllä niin paljon, että me olemme varastaneet chileläisen laivan.

— Olen kyllä ajatellut samantapaista, sanoi kapteeni. Mutta ei kai moinen hirtehinen voi ladella mitään sellaista, mikä antaisi sotalaivalle oikeuden rettelöidä meidän kanssamme, kun purjehdimme Yhdysvaltojen lipun suojassa. Ja kunhan vain pääsen Ranskaan, ei kukaan voi väittää minun varastaneen tämän aluksen, sillä jos saan käsiini "Araton" omistajat, suoritan heille kunnollisen korvauksen. Ja laivan lähetän takaisin Valparaisoon omistajilleen.

— Se on pulmallinen juttu, sanoi Burke, mutta en tiedä, mitä muutakaan voisi tehdä. On suuri vahinko, etten tiennyt tuon lurjuksen aikovan antautua silloin taistelussa.

He eivät olleet purjehtineet Magalhãesin salmessa vielä viikkoakaan, kun Musteläiskä uneksi olevansa taivaassa. Hänen ihanat näkynsä kävivät niin eläviksi ja selviksi, että ne herättivät hänet; eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin hänelle selvisi syy, mikä oli ne aiheuttanut.

Heikosti valaistu, hiljainen koju oli täynnä alkoholin suloista tuoksua. Ja koettaessaan keksiä syytä tähän elähdyttävään tuoksuun Musteläiskä huomasi Gartan seisovan kojun toisella puolen, pullo toisessa kädessään ja korkki toisessa. Ja juuri silloin Garta kohotti pullon huulilleen, taivutti päänsä taaksepäin ja joi pitkiä siemauksia.

Musteläiskä tunsi suurta vastenmielisyyttä Gartaa kohtaan. Olihan tämä ollut hänen kiusanhenkiään "Araton" purjehtiessa Cardatasin komennossa, ja hänenkin mielessään oli liikkunut sama jumalaton toivomus kuin perämies Burken — että mies olisi saanut surmansa yhdessä tovereittensa kanssa! Mutta nyt hänen tunteensa alkoivat muuttua. Whiskypulloa pitelevä mies saattoi osoittautua laupeudenenkeliksi, jaloksi hyväntekijäksi, jos suostuisi jakamaan harvinaisen saaliinsa janoavan lähimmäisensä kanssa. Miksikäs ei silloin haihtuisi kaikki viha ja kiukku?

Musteläiskä ei puolestaan käsittänyt, miksi ei voisikin tapahtua niin, ja laskeuduttuaan hiljaa lavitsaltaan hän lähestyi Gartaa.

— Saanko maistaa! Anna vähän — vain vähän! hän kuiskasi.

Garta käännähti puoliääneen kiroten. Ja nähtyään, kuka pyytäjä oli, hän muutti pullon vasempaan käteensä ja iski oikealla Musteläiskä-poloista suoraan kasvoihin. Neekeri peräytyi sanaakaan sanomatta, ja Garta pani pullon koijun seinälaudoituksessa olevaan korkeaan, kapeaan aukkoon ja työnsi pienen luukun kiinni niin että paukahti.

Tämän pikku säilöpaikan, johon juuri sopi yksi pullo, oli valmistanut eräs "Araton" entisen miehistön jäsen varta vasten tähän tarkoitukseen, ja se oli sangen nokkela laitos. Sen ovena oli, niin kuin sanottu, osa kopin seinää, ja avaimenreikä oli liikkuvan köydenpään suojassa. Garta ei ollut aikaisemmin avannut tätä pientä kaappia, ja se oli johtunut vain siitä, ettei hän ollut löytänyt avainta. Hän tiesi sen olevan piilotettuna kojuun, ja hän oli tarvinnut pitkän ajan sen etsimiseen.

Nyt oli hänen salaisuutensa keksitty, ja raivo kiehui hänen mielessään. Ja hän meni Musteläiskän lavitsan ääreen, kumartui neekerin puoleen ja kähähti:

— Jos koskaan hiiskut sanaakaan tuosta pullosta, isken puukon kylkiluittesi väliin! Sen saat palkaksesi, tehköötpä he minulle sitten mitä tahansa!

Musteläiskä ei ymmärtänyt kaikkea, mutta hän käsitti sen kuitenkin uhkaukseksi, ja niin "tuntuvat" todistukset kuin äskeinen, saivat hänet aina sävyisäksi. Hetken kuluttua hän nukahti uudestaan, mutta vaikka pullon sisällyksen tuoksu tunkeutui tälläkin kertaa hänen sieraimiinsa, ei hän kuitenkaan nähnyt enää mitään taivaallisia unia.

Päivää myöhemmin sivuutettiin aivan läheltä Punta Arenas, jonka lähistöllä oli Chilen hallitukselle kuuluva rangaistussiirtola.

Silloin tuli Shirley äkkiä ilmoittamaan, ettei Gartaa enää löytynyt mistään. Kapteeni käski heti tarkastaa koko aluksen, mutta ei tavattu jälkeäkään vangista. Eikä kenelläkään ollut mitään tähdellistä ilmoitettavaa hänestä. Ei oltu kuultu loiskahdusta eikä hätähuutoja. Otaksuttiin hänen laskeutuneen huomaamatta alas veteen ja uineen satamaan.

Burke arveli, että hän oli todennäköisesti aikaisemmin ollut siirtolan asukkina ja piti parempana palata sinne takaisin kuin joutua kuljetetuksi tuntemattomille seuduille. Tämä oli hyvin luultavaa Shirleynkin mielestä, sillä hän oli aina pitänyt miestä karanneen rangaistusvangin näköisenä.

Joka tapauksessa Garta oli kadonnut, eikä kukaan tietänyt, miten kauan hän oli ollut poissa. "Arato" jatkoi täysin purjein matkaansa. Oli vain pelkkää etua siitä, että vanki oli suoriutunut matkoihinsa. Ainoana ikävänä seurauksena hänen karkaamisestaan olisi saattanut olla se, että Garta olisi — kertomalla heidän varastaneen hänen laivansa — saanut jonkin aluksen lähtemään ajamaan heitä takaa. Siinä tapauksessa olisi asema kyllä saattanut käydä kiusalliseksi. Mutta päivät kuluivat, salmi jäi kuunarin taakse, eikä mitään alusta näkynyt heidän kintereillään.

Kapteeni Horn ohjasi nyt koillista kohden. Hän ei aikonut pysähtyä Rio Janeiroon, sillä "Aratolla" ei ollut tarpeellisia papereita, eikä hän enää liioin aikonut pyrkiä Stanley Harbouria kohden, sillä eihän hänellä ollut enää ketään laskettavana siellä maihin. Hän aikoi purjehtia suoraan Ranskaan, jossa hänen ei enää tarvinnut uskotella kultalastiaan painolastiksi. Hänet tunnettiin Marseill'issa, hänellä oli liikesuhteita Pariisin pankkiireihin, hän oli kalifornialainen ja Amerikan kansalainen, ja hän tuli nyt Ranskaan kuljettaen kultalastia, joka oli määrä lähettää hänen taloudellisen neuvonantajansa avulla markkinoille.

Kerran yöllä vähää ennen kuin "Arato" saapui Falkland-saarten kohdalle, kuuli vahdissa oleva Maka keula-asunnoista omituista ääntä. Kurkistaessaan luukusta sisään hän näki lyhdyn heikossa valossa miehen yrittävän kirveellä vääntää irti lautaa koijun seinästä. Maka erotti varsin selvästi, että mies oli Musteläiskä, mutta koska hän ei voinut käsittää, mitä oli tekeillä, hän pysyi ääneti paikallaan tarkaten toverinsa hommia.

Aluksi hän luuli Musteläiskän yrittävän tehdä vuotoa laivan kupeeseen, mutta huomasi pian, että tämä otaksuma oli järjetön, ja uteliaana näkemään, mihin toinen pyrki, hän antoi tämän puuhailla rauhassa.

Kohta hän saikin sen tietää. Hiljaa narahtaen aukeni pieni ovi, ja kohta Musteläiskä sai pullon käteensä. Maka hiipi nyt kuulumattomasti ja nopeasti pitkän neekerin luokse, mutta hän oli sittenkin hidastellut liikaa — Musteläiskällä oli jo pullonsuu huulillaan, ja pullon pohja tähtäsi suoraan ylöspäin. Mutta ennen kuin Maka ennätti tarttua hänen käsivarteensa, laski toinen jo pullon alas, ja herkuttelijan kasvoille levisi tuskallinen ilme. Pullossa oli ollut tuskin teelusikallistakaan whiskyâ jäljellä.

Musteläiskä katsoa tuijotti Makaa, ja Maka vastaan. Omalla afrikkalaisella kielellään kuiskaten Maka käski pitkäsormisen ystävänsä panna pullon paikoilleen, sulkea luukun, ryömiä lavitsalleen ja nukkua niin pian kuin suinkin. Sillä Shirley oli vahdissa kannella, ja jos hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, olisi Musteläiskällä ollut varmaan syytä toivoa, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Seuraavana päivänä Musteläiskä selitti toverilleen, että hän oli vainunnut whiskyn puun läpi ja siten keksinyt tuon pienen oven. Ja koska hänellä ei ollut avainta, hän oli päättänyt kirveellä vääntää oven auki.

Makasta tuntui, että Musteläiskällä oli ihmeellisen tarkka vainu tyhjiin pulloihin nähden, eikä hän voinut olla värisemättä ajatellessaan, mitä olisikaan saattanut tapahtua, jos pullo olisi ollut täynnä. Mutta hän ei tehnyt ilmoitusta tapahtumasta. Olihan Musteläiskä hänen omaa rotuaan ja entisestäänkin huonoissa kirjoissa. Parempi oli pitää suunsa kiinni, ja hän piti.

Pohjois-, etelä-, länsi ja itätuulissa, hyvissä ja pahoissa säissä kynti "Arato" eteläistä Atlanttia. Se oli pitkän pitkä matka, mutta kuunari totteli erinomaisesti ohjausta ja purjehti hyvin. Joskus tuli näkyviin valtavia tavarahöyryjä, jotka kuljettivat kallisarvoista lastia Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä. Ne höyrysivät ylpeästi tuon pienen kuunarin ohi, jonka tummanvihreää runkoa tuskin saattoi erottaa aaltojen väristä. Eipä ollut ihme, että tämän pienen aluksen päällikkö ajattelikin toisinaan itsekseen, sivuuttaessaan suuren kolmimaston tai ylpeän komean valtamerihöyryn:

— Mitähän nuo ajattelisivat, — jos tietäisivät, että minä voisin, jos niin haluaisin, ostaa lasteineen päivineen joka ainoan aluksen, jonka kohtaan matkalla täältä Gibraltariin?

— Kapteeni, virkkoi Shirley kerran, onko tämä teidän mielestänne oikein vai väärin?

— Mitä tarkoitat? ihmetteli kapteeni Horn.

— Tarkoitan sitä, vastasi Shirley, että me viemme pois kullan. Meillä on ollut kovin mukavaa viime aikoina, niin että olen ennättänyt ajatella paljon asioita. Olen usein tuuminut, oliko sentään oikein panna koko aarre säkkeihin ja purjehtia tiehensä säkit lastiruumassa?

— Vai niin, oletko lakannut ajattelemasta, että säkit ovat täynnä kivihiiltä? sanoi kapteeni.

— Niin, matkamme lähenee loppuaan, ja silloin voi olla aika jättää kuvittelut sikseen. Matkan lopulla olen aina tottunut ajattelemaan, mitä teen maihin tultuani; ja jos minullakin todella on jotakin osuutta tuohon kannen alla olevaan kultaan, niin aion tehdä jotakin aivan erilaista kuin olen koskaan ennen tehnyt.

— Toivon, ettet aio ruveta juopottelemaan, sanoi Burke, joka seisoi lähistöllä. Se olisi todellakin uutta sinulle.

— Luulin teidän kumpaisenkin käsittävän asian, sanoi kapteeni, mutta minun on kai nyt käytävä läpi pieni kertauskurssi. En epäile vähääkään, että kulta on alun perin kuulunut Perun hallitseville ruhtinaille, Inca-suvulle. He panivat sen säiliöön kätkeäkseen sen espanjalaisilta, joiden jälkeläiset nyt hallitsevat Perua piittaamatta paljonkaan muinaisten perulaisten jälkeläisistä. Ja kun minä aloin käsittää löytöni suunnattoman arvon, ymmärsin heti, että minun oli ensi työkseni vietävä se pois maasta. Jos olisin ilmoittanut löydöstäni hallitukselle, kulta olisi joutunut suoraan niiden ihmisten jälkeläisille, joille alkuperäiset omistajat eivät luonnollisista syistä olisi millään ehdolla suoneet sitä. Kukaan muu ei olisi saanut osakseen dollariakaan. Ja jos olisimme vaatineet löytöpaikkaa, panen veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että olisimme saaneet marssia lukkojen taakse joka sorkka.

— Minä käsitän asian siten, sanoi Burke, että te pidätte aarresäiliötä jonkinlaisena vanhojen perulaisten testamenttina, ja te olette itse ryhtynyt ikään kuin testamentin täytäntöönpanijaksi, jonka asiana on pitää huolta siitä, että testamentin määräyksiä noudatetaan.

— Mutta eräs seikka on varma, keskeytti Shirley, nimittäin, etteivät testamentin tekijät ikinä aikoneet testamentata kultaa meille.

— Ei, sanoi kapteeni; eikä minunkaan tarkoitukseni ole, että me saisimme kaiken. Kysymyksen omistusoikeudesta aion jättää sellaisten henkilöiden harkittavaksi, jotka ovat päteviä ratkaisemaan moisia kysymyksiä ja jotka tulevat olemaan oikeudenmukaisia kaikkia asianosaisia kohtaan. Mutta millaiseksi sopimus muodostuneekin, miten aarteen suhteen meneteltäneenkin, minä aion vaatia kunnollisen palkkion, — joka on oikeassa suhteessa kullan arvoon, minun ja teidän kaikkien ansioihin. Me olemme tehneet tuimasti työtä ja olleet monessa vaarassa tuon aarteen tähden.

— Niin, ajatteli Burke muistaen säiliön pohjassa olleen laskuluukun; sinä olit suuremmassa vaarassa kuin koskaan aavistitkaan.

— Jos asia järjestetään niinkuin nyt sanotte, kapteeni, virkkoi Shirley, on kaikki hyvin ja oikein, eikä minun enää tarvitse kiusata aivojani epäilyksillä. Mutta yhden asian tahtoisin kovin mielelläni tietää: kuinka paljon luulette minun voivan saada jaossa?

— Perämies Shirley, sanoi kapteeni, kun minä annan sinulle osuutesi, voit saada noin neljä säkillistä kivihiiltä, ja niiden paino on hiukan yli viidenkymmenen kilon, ja ne tuottaisivat sinulle — kuuden dollarin mukaan tonnilta — noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä centtiä. Oletko tyytyväinen?

Shirley nauroi hämillään.

— Olette oikeassa, kapteeni, sanoi hän, on parempi, että edelleenkin -ajattelen meidän kuljettavan hiiliä. Se ei koske niin kovasti aivoihini.

— Sangen totta, sanoi Burke. Sinun aivosi eivät kestä liikarasitusta. Minä puolestani kestän erinomaisesti. Olen jo rakentanut kaksi taloa Cap Codiin — ajatuksissani nimittäin — mutta paha minut periköön, jos tiedän, kummassako alan itse asua ja kumpaanko annan äitimuorin muuttaa.

XLIII.

MUK ESIINTYY LAULAJANA.

Ednalle olisi ollut lohduttavaa tietää, että pienessä mökissä Sidmouthin kaupungissa Devonshiren eteläisellä rannikolla oli hänelle osoitettu kirje. Jos hän olisi sen tiennyt, hän olisi pannut liikkeelle junat ja kanaalihöyryt ja jälleen junat ja ajurinrattaat päästäkseen mahdollisimman nopeasti pieneen Sidmouthin kaupunkiin. Jos hän olisi tiennyt kapteenin kirjoittaneen hänelle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, olisi epäilys ja pelko kokonaan haihtunut hänen mielestään.

Tämän kirjeen sekä hopearahan — liiankin suuren postimaksuksi — oli Shirley jättänyt Valparaison satamassa englantilaisen höyrylaivan ensimmäiselle perämiehelle, ja tämä oli antanut sen maihin lähtevälle merimiehelle käskien viemään kirjeen postikonttoriin.

Matkalla postikonttoriin merimies poikkesi ottamaan pienen naukun. Ja tavattuaan täällä vanhan tuttavansa hän tarjosi tällekin lasin tai pari, ja kun molemmat vihdoinkin olivat nauttineet juomaa siinä määrin, että olivat koko lailla tyytyväisiä, ei hopearahasta ollut mitään jäljellä — ei edes niin paljon, että se olisi riittänyt postimaksuksi.

— Mutta, mietti merimies itsekseen, sehän ei haittaa vähääkään. Meidän laivammehan menee Liverpooliin, ja minä panen kirjeen siellä postiin. Ja minä lyön kaksi pennyä veikkaa siitä, että kirje ehtii sillä tavoin nopeammin perille. Voihan hyvinkin kulua kuukausi, ennen kuin mikään postihöyry käy tässä maassa, jossa paholainen asukoon, mutta ei kristitty ihminen... Minä teen joka tapauksessa voitavani!

Ja hän pisti kirjeen nuttunsa taskuun. Mutta taskun pohja oli rikki, ja kirje luisui päällyskankaan ja vuorin väliin ja oli siellä, kunnes mainittu merimies oli tullut Englantiin ja mennyt Sidmouthiin tervehtimään perhettään. Nuttunsa hän ripusti kamarin naulaan, ja hänen äitinsä löysi sen siitä, ompeli kiinni pari nappia ja paikkasi molemmat taskut.

Vähän senjälkeen merimies kulki postikonttorin ohi ja muisti silloin kirjeen. Hän tunnusteli nuttunsa taskuja, mutta ei löytänyt mitään kirjettä. Hänen oli täytynyt kadottaa se — toivottavasti vasta Englannissa — ja epäilemättä oli joku hyväntahtoinen sielu löytänyt sen, kiinnittänyt kuoreen kahdenpennyn postimerkin ja pistänyt kirjeen postilaatikkoon. Itse hän oli ainakin tehnyt voitavansa...

Ihanana kevätiltana istui Muk-neekeri siinä tunnetussa pariisilaisessa oluttuvassa, jonka nimi on "Musta kissa". Hänellä oli edessään puolilleen juotu olutlasi ja niiden vieressä pinossa kolme pientä valkoista lautasta. Se merkitsi, että Muk oli jo tilannut kolme lasia olutta, ja kun hän hetken kuluttua aikoi tilata vielä yhden lasin lisää tarjoilija toisi senkin pienellä valkoisella lautasella, jonka hän asettaisi päällimmäiseksi lautaspinoon. Sen piti merkitä sitä, että tuon afrikkalaisen herrasmiehen oli maksettava neljästä olutlasista.

Mukilla oli sanomattoman hauskaa, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta nauttia Pariisin huvituksista. Ralph, hänen nuori herransa, oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä iltaisin ja yleensä vapaa-aikoinaan ulos muutoin kuin Cheditafan seurassa, joka — kuten muistetaan — oli tavattoman kunnianarvoisa ja vakava henkilö. Pöydänkattajan ja pappismiehen yhdistynyt arvokkuus ilmeni hänen esiintymisessään selvemmin kuin konsanaan ennen. Ja elämänhaluisen Mukin seurassa hän oli aina kuin jonkinlaisena jarruna.

Muk oli hyvin hienosti pukeutunut, ja siitä oli hänelle itselleen paljon iloa; hänellä oli hyvä halu syödä ja juoda; hänellä oli rahoja taskussaan, ja häntä huvitti kovin nähdä ihmisiä ja uusia esineitä ja oloja. Ranskaa hän ei osannut laisinkaan, eikä hänen englanninkielen taitonsakaan ollut sanottavasti parantunut.

Mutta tänä iltana, iloisessa "Mustassa kissassa", ei häntä liikuttanut, puhuivatko ihmiset kieltä tai toista; hän ei piitannut siitä, mitä he tekivät, kunhan hän vain sai istua siinä ja nauttia. Tarjoilija kyllä ymmärsi, milloin hän tahtoi lisää olutta, ja se riitti.

Ralphin valitsemassa upeassa liverissä komeileva pikimusta neekeri, jonka silmät olivat vaaleat ja hampaat valkoisemmat kuin hänen edessään kohoava lautaspino, herätti varsin suurta huomiota. Muut vieraat puhuttelivat häntä, ja vaikka hän ei ymmärtänyt heitä eikä edes vastannut, kaikki huomasivat, että hänellä oli hauskaa. Ja kun isäntä soitti suurta kelloa ja kalpea nuori mies, jolla oli korkea hattu ja joka istui vastapäätä häntä, otti kasvoilleen riutuvan surumielisen ilmeen ja lauloi falsetilla laulun, jyskytti Muk suosiotaan osoittaakseen pöytää innokkaammin kuin kukaan muu.

Jälleen soitettiin suurta kelloa, ja tuli uusia lauluja ja kuorolauluja, ja lopulta seura kääntyi Mukin puoleen huutaen, että hänen piti laulaa. Hän ei ymmärtänyt mitä sanottiin, mutta hän nauroi ja jyskytti nyrkeillään pöytää. Mutta kun isäntä itse tuli hänen pöytänsä luokse ja soitti kelloa aivan hänen edessään, valkeni asia hänelle. Hän oli pannut merkille, että joka kerran kun soitettiin kelloa, oli joku laulanut. Ja nyt hän ymmärsi oman vuoronsa tulleen.

Hän oli juonut neljä lasia olutta, ja hän oli luonteeltaan taipuvainen; hän nyökkäsi sentähden vilkkaasti päätään, ja kaikki valmistautuivat kuuntelemaan.

Mukin ohjelmisto ei tietystikään voinut olla suuri; itse asiassa hän tunsi vain yhden ainoan sävelmän, ja tämä oli afrikkalainen ylistyslaulu, jonka Cheditafa oli hänelle opettanut. Sen hän nyt päätti esittää. Hän heitti päänsä takakenoon, niinkuin oli nähnyt eräiden muidenkin tekevän, ja päästi kuuluville sarjan murinaa, ähkymistä, haukahduksia, ulvontaa, valitushuutoja ja kaakatusta, mikä sai koko kuulijakunnan aivan suunniltaan ihastuksesta. Ja Muk lauloi yhä äänekkäämmin ja rajummin, kunnes kuulijat eivät voineet enää hillitä itseään, vaan purskahtivat raikuvaan nauruun ja jyskyttivät suosiotaan kävelykepein ja nyrkein. Mutta Muk lauloi edelleen; hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan osaavansa laulaa niin hyvin.

Oluttuvassa oli vain yksi ainoa henkilö, joka ei taputtanut afrikkalaiselle hymnille. Mutta ei kukaan kuunnellut sitä yhtä tarkkaavaisesti kuin tämä mies, joka oli tullut sisään juuri Mukin aloittaessa.

Hän oli keskimittainen, tuuheaviiksinen mies, jonka kasvot olivat tummat parransängestä. Hänellä oli karkeat vaatteet ja pehmeä huopahattu. Tämä mies oli Korppikotkia.

Hän oli ollut tovereittensa mukana ryöstöretkellä, joka oli tehty juuri luonnonmullistuksen edellä, mutta hän ei ollutkaan palannut toisten parissa. Hän oli suunnitellut pientä yksityisyritystä, joka olikin antanut hänelle puuhaa pitemmäksi ajaksi kuin hän oli odottanut, ja siitä johtui, ettei hän voinut palata samaan aikaan kuin toiset.

Yksinään hänen olisi ollut vaikea mennä leiriin, eikä hänellä ollut siihen juuri haluakaan, sillä hänet olisi epäilemättä ammuttu kavaltajana. Kapteeni Raminez oli tuima herra, joka ei katsonut tottelemattomuutta sormien läpi. Tämä karkulainen, nimeltään Banker, oli amerikkalainen, hän oli ollut kullankaivajana, uhkapelaajana, sotilaana ja mestariampujana Kaliforniassa, ja hänellä oli eräitä edellytyksiä tulla — ainakin jonkin aikaa — hyvin toimeen missä maailman kolkassa tahansa.

Hän oli lähtenyt Panamaan ja pysynyt siellä niin kauan kuin oli pitänyt paikkaa turvallisena. Pariisiin hän oli tullut sattumalta. Tästä kaupungista hän ei pitänyt puoliksikaan niin paljon kuin Lontoosta, mutta viimeksimainitussa kaupungissa oli maa alkanut polttaa hänen jalkojensa alla. Pariisissa häntä ei "tunnettu".

Bankerilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että Korppikotkien joukkio oli kokonaan kadonnut maan päältä. Mutta hän hämmästyi ylen määrin nähdessään Pariisin "Mustassa kissassa" istumassa — espanjalaisen grandin palvelijan tavoin pukeutuneena — pikimustan neekerin, joka oli kerran ollut hänen erityinen palvelijansa ja syntipukkinsa — kurja orja, jota hän oli potkinut ja lyönyt ja sadatellut ja jonka hän epäilemättä olisi ampunut, jos olisi kauemmin pysynyt tovereittensa Korppikotkien parissa.

Hänen oli mahdoton erehtyä neekeristä; hän muisti varsin hyvin tämän kasvot, vieläpä äänenkin. Hänen hämmästyksellään ja ihmettelyllään ei ollut enää mitään rajoja, kun oluttuvan ovi äkkiä aukeni ja sisään astui vielä toinen Korppikotkien orja, jonka kasvot hän niin ikään hyvin tunsi.

Cheditafa, joka oli tänä iltana lähetetty jollekin asialle, oli palatessaan kaivannut Mukia. Ralph oli opettajansa seurassa Brysselissä käymässä, joten hänen palvelijansa, joka saattoi käyttää melkein kaiken aikansa oman mielensä mukaan, oli saanut loistavan aatteen varastautua Cheditafan poissaollessa "Mustaan kissaan", jonka houkutuksiin hän oli salaa sortunut ennenkin, vaikka tosin vähemmässä määrin kuin tällä kertaa. Cheditafa tiesi hänen käyneen tässä ohittuvassa, ja kun hän lähti ulos etsimään toveriaan, hän suuntasi askeleensa ensin sinne.

Cheditafa hämmästyi ja tuli hyvin pahoilleen kuullessaan puoliksi päihtyneen ja tavattoman epämusikaalisen Mukin niin jumalattomalla tavalla esittävän kapakassa hengellistä ylistyslaulua, jota hän itse eniten rakasti. Hän tölmäsi sisään ja tarttui samassa mölyävän laulajan kaulukseen ja käski hänen heti paikalla tukkia suunsa ja maksaa laskunsa. Ja huolimatta paheksuvista huudoista, joita kuului joka taholta, hän talutti neekerin pois, ikään kuin tämä olisi ollut kiinnisaatu koira, häntä koipien välissä.

Muk puolestaan tunsi niin suurta arvonantoa ja kuuliaisuutta vanhempaa neekeriä kohtaan, että totteli sanaakaan sanomatta.

Ulos riensi myöskin Banker, ja niin kiire hänellä oli, että hän unohti maksaa laskunsa. Kun hän tarjoilijan hieman töykeästi muistutettua asiasta oli suorittanut tämän velvollisuuden, oli jo melkein liian myöhäistä seurata neekereitä. Hänen suuri kokemuksensa lähimmäistensä seuraamisen ja vakoilemisen jalossa taidossa auttoi häntä kuitenkin nytkin. Ja pian hän kulki verkalleen Mukin ja Cheditafan kintereillä pysytellen jonkin verran jäljempänä, mutta päästämättä neekereitä hetkeksikään näkyvistään.

Lopulta toverukset menivät sisään Hôtel Grenaden ovesta. Tämä tyydytti harhailevaa Korppikotkaa. Jos neekerit menivät tähän vuorokauden aikaan johonkin hotelliin, heidän täytyi asua siellä. Ja herra Banker saattoi siis lykätä lähinnä seuraavat toimenpiteensä huomiseksi.

XLIV.

HERRA BANKERIN LIIKEYRITYS.

Lähinnä seuraavina tunteina häiritsivät herra Bankerin yöunta monet monituiset arvelut ja otaksumat, jotka koskivat molempien neekereiden oleskelua Ranskan pääkaupungissa.

Yksi ainoa selitys oli mahdollinen — nimittäin se, että liitto oli tehnyt erikoisen onnellisen kaappauksen ja että joku tai joitakuita sen jäseniä oli tullut Pariisiin ja ottanut molemmat neekerit mukaan palvelijoinaan.

Hän oli päättänyt joka tapauksessa ottaa selvää asiasta. Hänellä itsellään ei ollut viime aikoina ollut onnea, mutta jos jotakuta hänen entistä toveriaan oli onni potkaissut, silloin kelpasi jälleen lyöttäytyä rakkaiden vanhojen ystäviensä pariin. Pariisissa hän ei pelännyt, mitä toverit sanoisivat hänen karkaamisestaan.

Varhain seuraavana aamuna herra Banker oli Hôtel Grenaden edustalla. Mutta hän ei seisoskellut paikallaan eikä liioin ravannut edestakaisin kadunmaleksijan tavoin eikä kierrellyt ympäri kuin urkkija. Taito osata olla eri paikoissa melkein samalla kertaa, kiinnittämättä kuitenkaan kenenkään huomiota puoleensa — se oli osa hänen ammattisivistyksestään.

Mutta vasta kymmenen jälkeen tapahtui sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan. Hotellin pääoven edustalle ajoivat vaunut ja ajajan istuimella kuskin vieressä istui Cheditafa, suorana, juhlallisena ja kunnioitusta herättävänä. Neekeri laskeutui maahan ja avasi vaunujen oven. Hetken päästä tuli hotellista hienosti pukeutunut, kaunis nuori nainen ja nousi vaunuihin. Sitten Cheditafa sulki oven ja kiipesi jälleen kuskin viereen.

Banker lähti heti vaunujen jälkeen, mutta hyvin varovasti. Hän otti ajurin ja käski ajaa Bon Marchéhen, Hän ei tietystikään tiennyt, minne naishenkilö aikoi, mutta nyt juuri vierivät vaunut tuon tunnetun muotiliikkeen suuntaa. Mutta hän ei voinut käskeä suorastaan seunelle päin, hän olisi käskenyt omankin ajurinsa muuttaa suuntaa. Mutta hän ei voinut käskeä suorastaan seuraamaan vaunuja. Hän oli tosin käynyt parturissa ja pukeutunut niin huolellisesti kuin suinkin saattoi, mutta tiesi, ettei hän kuitenkaan näyttänyt sellaiselta henkilöltä, joka olisi voinut epäluuloja herättämättä antaa moisen käskyn.

Mutta vaunut pysähtyivät tosiaankin Bon Marchén edustalle samaten kuin rattaat. Molemmat ajoneuvot saapuivat miltei yht'aikaa paikalle. Banker maksoi ajurin ja suoriutui katukäytävälle juuri parhaaksi nähdäkseen tuon hienon naisen laskeutuvan vaunuista ja menevän muotiliikkeeseen. Kun hän meni sisään, loi Banker katseen hänen hattuunsa. Siinä oli pieni sinivihreä sulka.

Sitten Banker meni kiireimmiten Cheditafan luokse, joka oli sulkenut vaunujen oven ja oli juuri aikeissa lähteä kiertämään vaunujen taitse noustakseen paikalleen toiselta puolen.

— Kuulehan, kuiskasi Banker tarttuen papillisen palvelijan olkapäähän, kuka on tuo nainen? Sano pian, tai isken puukon ruskaasi!

Nämä sanat kuullessaan Cheditafa käännähti, ja hänen sydämensä oli vähällä seisahtua, kun hän näki seisovansa kasvoista kasvoihin tuon hirmuisen ilkeän miehen kanssa, joka oli ennen muinoin ollut vähällä kiduttaa sielun ulos hänen ruumistaan siinä vanhassa kauheassa luolassa meren rannalla. Neekeripoloinen säikähti niin, että tuskin tiesi enää, oliko hän Pariisissa vai Perussa.

— Kuka hän on? kuiskasi toistamiseen tuo kamala Korppikotka.

— Tulkaa, tulkaa! huusi kuski istuimeltaan. Emme saa viivytellä tässä enää kauemmin.

— Pian! Kuka hän on? kähisi Banker.

— Hän? kertasi vapiseva neekeri. Hän on kapteenin rouva. Hän on —

Enempää hän ei ennättänyt virkkaa, sillä samassa poliisikonstaapeli käski vaunujen ajaa eteenpäin, sillä ne häiritsivät liikennettä. Ja konstaapelia Banker ei tahtonut suinkaan nähdä kovin läheltä; hän päästi Cheditafan menemään ja vetäytyi itse huomaamatta takaisin. Hetkeä myöhemmin hän astui Bon Marchéhen.

Cheditafa kiipesi ajurin viereen, mutta tapasi tuskin jalansijaa ja oli pudota kadulle. Eikä koko Pariisissa ollut palvelijaa, joka olisi näyttänyt vähemmän suoralta, vähemmän juhlalliselta ja vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin tuo poloinen pelkuri neekeri.

Banker kulki sillä välin suuren muotiliikkeen käytäviä ja saleja pitkin, mutta hänen ei tarvinnut mennä pitkällekään, ennen kuin hän myymäläpöydän ääressä huomasi pienen sinivihreän sulan. Hän lähestyi verkkaan naista. Ja kun myyjä oli lähtenyt toisaanne noutamaan jotakin haluttua, Banker kääntyi kohta naisen puoleen, kumarsi ja virkkoi hyvin hiljaisella, kohteliaalla äänellä:

— Olen iloinen tavattuani vihdoinkin kapteenin rouvan. Olen etsinyt häntä kauan.

Ednan ulkomuodosta hän oli päätellyt, että naisen täytyi olla amerikatar, ja hän puhui sen vuoksi englantia.

Edna kääntyi säpsähtäen. Hän näki seisovan edessään hattu kädessä, puutteellisesti pukeutuneen, mutta kohteliaan — merimiehen näköisen miehen.

— Kapteenin? sammalsi hän. Onko teillä — tuotteko te häneltä jotakin minulle? Kirjeen?

— Kyllä, madame, vastasi mies, minulla on teille kirje ja terveisiä.

— Antakaa ne heti minulle! sanoi Edna kasvot loistavina.

— En voi, vastasi Banker. En voi täällä antaa teille kirjettä. Minulla on teille paljon kerrottavaa, mutta olen saanut määräyksen tehdä sen yksityisesti.

Edna hämmästyi. Hänen sydäntään ikään kuin kuristi jokin. Kapteeni Hornin oli täytynyt käydä huonosti — miksi muuten tämä salaperäisyys? Mutta hänen täytyi saada tietää kaikki, ja heti. Missä hän voisi tavata miehen keskustellakseen hänen kanssaan yksityisesti?

Banker arvasi hänen ajatuksensa.

— Tuileries-puistossa, sanoi hän, olkaa ystävällinen ja menkää sinne heti. Minä kyllä löydän teidät, olettepa missä puiston osassa tahansa.

Sanottuaan nämä sanat mies katosi jälleen huomaamatta.

Kun myyjä palasi, ei Edna enää muistanut, mitä oli halunnut nähdä. Eikä mikään, mitä tuo nuori mies näytti, ollut hänen makuunsa. Ja kun Edna suuren tavaratalon edustalla nousi vaunuihinsa, oli hän niin kiihtynyt, ettei odottanut Cheditafaa avaamaan ovea, vaan avasi sen itse, ennen kuin edes ovenvartija ehti auttaa häntä.

Puistoon tultuaan Edna uskoi saaneensa horkan; häntä vuoroin värisytti, vuoroin poltti kuume. Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän vain sanoi neekerille haluavansa kävellä hetkisen puistossa. Vaunut saivat odottaa.

Banker oli etäältä nähnyt Ednan astuvan vaunuistaan. Hän pysytteli kuitenkin loitolla siihen saakka, kunnes Edna oli etääntynyt niin kauas puistoon, ettei häntä enää voinut nähdä vaunuista.

Kohta Bankerin huomattuaan Edna kulki suoraan häntä kohden. Oli helppo huomata, että hän oli vieläkin kovin kiihdyksissä.

— Kuinka paholaisen nimessä, ajatteli Banker itsekseen, Raminez on voinut saada omakseen tällaisen naisen? Hänhän kelpaisi kuningattareksi! Mutta kerrotaankin, että Raminez oli mahtava jehu kotonaan Espanjassa, ennen kuin hänen oli pakko karata, ja nyt hän on kai taas alkanut esiintyä uudelleen ylhäisin elein. Amerikkalainen nainen menee naimisiin kenen kanssa tahansa, kunhan mies vain on ulkomaalainen ja osaa pöyhistellä. Somastipas hän vain meni ansaan! Hän antoi minun heti tietää haluavansa kirjettä, ja se merkitsee tietenkin sitä, ettei Raminez ole täällä hänen luonaan.

— Olkaa ystävällinen ja antakaa minulle nyt kirje, virkkoi Edna.

— Madame, sanoi Banker kumartaen, sanoin teille, että minulla oli kirje ja terveiset. Minun on ensin esitettävä terveiset.

— Pitäkää kiirettä siinä tapauksessa!

— Parhaani mukaan, sanoi Banker. — Kapteenillamme on, niinkuin tiedätte, viime aikoina ollut onni matkassaan, mutta juuri nyt hänen täytyy pysytellä hieman taka-alalla, niinkuin tulette kirjeestä näkemään. Ja koska se on erikoisen tärkeä kirje, on hän pyytänyt minua tuomaan sen teille.

Ednan rohkeus lamaantui.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän hätäisesti. Minkätähden —?

— Kaiken sen näette kirjeestä, sanoi Banker; kapteeni on kirjoittanut aivan selvästi. Niin hän itse sanoi minulle. Mutta nyt minun täytyy esittää terveiset kunnollisesti. Ne eivät ole häneltä; ne ovat minulta. Tämän kirjeen toimittaminen perille oli vaikea, vaaranalainen tehtävä, mutta minä suostuin kuitenkin toimittamaan sen perille — yksityisesti, ilman kenenkään tietämättä teidän saaneen kirjettä.

— Mitä ihmettä? huudahti Edna. Eikö kukaan saa tietää sitä?

— Ei millään muotoa — mutta tehän saatte itse kirjeestä selityksen, puhui Banker kiireisesti. Mutta se asia ei koske minuun. Minun asiani on tämä: kapteeni on lähettänyt minut tuomaan kirjettä, ja tästä asiasta on koitunut minulle paljon vaivaa. Mutta hän kyllä varoo antamasta minulle mitään maksua — korkeintaan hän kiittää — ja minä aion puhua avoimesti ja rehellisesti teidän kanssanne ja sanoa, että koska kapteeni ei tahdo minulle maksaa, niin toivon teidän maksavan. Tai, toisin sanoakseni, ennen kuin luovutan kirjeen, joka minulla on mukanani, tahdon saada teiltä kunnollisen hyvityksen.

— Hävytön! kivahti Edna. Kuinka uskallatte tulla tekemään moisia kiristysyrityksiä?

Häntä loukkasi ja suututti tavattomasti ajatus, että kapteenin oli pakko turvautua tällaiseen sanansaattajaan. Mutta merellä on monenlaista väkeä. Ja vaikka hänen ylpeytensä kuohahtikin miehen julkean vaatimuksen vuoksi, tällä oli sentään hallussaan kapteeni Hornin hänelle kirjoittama kirje, ja se hänen oli saatava.

— Paljonko tahdotte? hän kysyi.

— En pane pahakseni, vaikka rouva käyttääkin rumia sanoja, virkkoi Banker. Kapteeni on tehnyt suurenmoisen kaappauksen, niinkuin kyllä tiedätte; itse te käytte silkissä ja hienoissa hepenissä, mutta minulla ei ole edes kolmea hopeakolikkoa heittääkseni niillä raha-arpaa. Tahdon tuhannen dollaria.

— Viisituhatta frangia! huudahti Edna. Sehän on mieletöntä. Niin paljon rahaa minulla ei ole mukanani. Minulla on noin sata frangia, mutta siihen saisitte jo totisesti olla tyytyväinen.

— Ei missään tapauksessa, sanoi Banker, ei tule kysymykseenkään. Mutta älkää olko huolissanne. Teillä ei ole rahoja mukananne, eikä minullakaan ole kirjettä mukanani. Se on asunnossani. En ollut niin yksinkertainen, että olisin ottanut sen mukaani, sillä te olisitte saattanut huutaa poliisin, joka olisi pidättänyt minut ja antanut teille kirjeen aivan ilmaiseksi. Mutta jos te tahdotte olla tällä paikalla kahden tunnin kuluttua viisi tuhatta frangia mukananne ja lupaatte kunniasanallanne, ettei teillä ole ketään mukananne ettekä huuda poliisia kohta kun olette saanut kirjeen, niin minä lupaan tulla tänne ja tuoda kirjeen.

— No niin, virkkoi Edna, minä suostun.

Hän tunsi näin luvatessaan häpeää ja nöyryytystä, mutta eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa. Kaikista tunteista huolimatta, kustannuksista huolimatta hänen täytyi saada kirje.

— Hyvä, sanoi Banker mennen menojaan. Bankerilla ei ollut mitään varmaa asuntoa, mutta hän meni ensimmäiseen pieneen ruokatarjoiluun ja pyysi kirjoitusneuvot. Hänellä oli taskussaan muutamia kirjeitä, vanhoja likaisia kirjeitä, ja yksi niistä oli liiton entiseltä johtajalta, Raminezilta. Se oli kirjoitettu siihen aikaan, kun molemmat olivat Kaliforniassa, ja Banker oli säilyttänyt sitä sen vuoksi, että se sisälsi muutamia avomielisiä tietoja Raminezin perhesuhteista Espanjassa; Banker oli ajatellut, että saattaa tulla aika, jolloin hänellä voi olla hyötyä niistä.

Hän, tuo entinen Korppikotka, ei käytellyt ollenkaan huonosti kynää ja mustetta, hän oli monessa liemessä keitetty mies, ja osasi jäljitellä sangen hyvin käsialoja.

Nyt hän ryhtyi kirjoittamaan kuoreen osoitetta Raminezin käsialalla.

Hän mietti hetken, mitä puhuttelusanaa käyttäisi. Kirjoittaisiko hän "Señora" vaiko "Madame"? Ajateltuaan, että kirjeen piti joutua rouva Raminezin käsiin Ranskassa ja että hän luultavasti ymmärsi ranskaa, mutta ei espanjaa, hän päätti käyttää jälkimmäistä sanaa. Hän siis kirjoitti "Madame Raminez" sekä lisäsi sanat: "Toimitettava perille yksityistä tietä".

Mitä itse kirjeeseen tulee, ei hänen päähänsä pälkähtänytkään vaivautua sellaista kirjoittamaan. Hän käänsi muitta mutkitta kokoon kaksi paperiarkkia ja pani ne kuoreen, jonka hän sitten huolellisesti sinetöi. Nyt hän oli valmis, ja oikean ajan tultua hän lähti Tuileries-puistoon.

Edna ajoi hotelliinsa aivan suunniltaan. Hän oli pahoillaan, hämmästynyt, häntä melkein peloitti. Mitähän oli saattanut tapahtua kapteeni Hornille?

Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka voimistivat ja rohkaisivat häntä: kapteeni oli elossa ja kapteeni oli kirjoittanut hänelle. Sehän oli tärkeintä, ja hänen tuli karkoittaa kaikki turha pelko ja kaikki hyödyttömät arvelut mielestään siihen saakka, kunnes hän lukisi kirjeen.

Onneksi hänellä oli käteistä viisituhatta frangia, ja pantuaan ne käsilaukkuunsa hän käski tuoda vaununsa oven eteen jo puoli tuntia ennen sovittua aikaa.

Käskyn kuultuaan Cheditafa vallan hämmästyi. Hän oli ollut hyvin tuskissaan jo silloin, kun hänen valtijattarensa oli mennyt Tuileries-puistoon ensimmäisen kerran, ei siksi, että se olisi ollut millään tavoin erikoista — kuka tahansa käveli mielihalulla tuossa kauniissa puistossa — vaan sen vuoksi, että Edna oli yksin. Ja nyt, kun Korppikotka oli Pariisissa, ei hänen emäntänsä olisi saanut olla hetkeäkään yksin.

Hänen täytyi kertoa Ednalle tuosta hirmuisesta Korppikotkasta. Hän oli aikonut aikomistaan kertoa jo koko matkan puistosta hotelliin, mutta hän pelkäsi pelästyttävänsä Ednaa. Niin ikään hän oli jättänyt kertomatta, että oli itse tehnyt, mitä hänen ei ollut lupa tehdä — että oli sanonut jollekin henkilölle Ednan olevan kapteenin rouvan.

Mutta kun ajoneuvot pysähtyivät Tuileries-puistoon, tunsi Cheditafa, että nyt oli sanottava jotakin; Edna ei saanut kuljeskella täällä ympärinsä yksin. Senpä tähden hän alkoi puhua Ednan laskeuduttua alas vaunuista, mutta vastoin tavallisuutta ei Edna nyt kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan käski odottaa, kunnes hän palaisi.

Edna sai kuljeskella hetkisen, ennen kuin herra Banker suvaitsi näyttäytyä.

— Kas niin, madame, sanoi hän, ei haaskata nyt enempää aikaa tähän asiaan. Onko teillä rahat mukananne?

— On kyllä, vastasi Edna, mutta ennen kuin te saatte ne, haluan sanoa, että annan ne teille vain pakosta ja että aion tehdä ilmoituksen käyttäytymisestänne. Menettelette mielestäni hävyttömästi, ja minä maksan teille äärettömän vastenmielisesti, koska te epäilemättä olette jo vaatinut itsellenne runsaan palkkionne.

— Hyvin puhuttu, sanoi Banker, enkä minä pane sitä tosiaankaan pahakseni. En piittaa siitä, että olette kiukkuinen minulle — teillähän voi muuten olla syytäkin kiukkuunne... Minäkin suuttuisin teidän sijassanne... Mutta jos te nyt annatte minulle rahat —

— Vaiti, sanoi Edna, ei enää sanaakaan! Missä on minun kirjeeni?

— Tässä, sanoi Banker ottaen povitaskustaan kyhäämänsä "kirjeen" ja pitäen sitä sillä tavoin, että Edna saattoi lukea osoitteen. — Näettehän, siinä on päällekirjoitus: "Toimitettava perille yksityistä tietä", ja minä juuri olen toimittanut sen perille. Ettekö haluaisi nyt antaa rahoja minulle, niin minä annan teille kirjeen. Silloin on kaikki oikein ja paikallaan, eikö niin?

Edna kumartui katsomaan kuorta. Ja luettuaan siihen kirjoitetut sanat hän joutui pois suunniltaan hämmästyksestä ja astahti askelen taaksepäin.

— Mitä tämä merkitsee? hän huudahti.

Hän oli juuri huudahtamaisillaan, ettei hän ollut suinkaan madame Raminez, kun Banker keskeytti hänet. Nähdessään naisen käsilaukun kahden jalan päässä itsestään vanha rosvo oli joutunut himokkaan ahneuden valtoihin.

— Teidän on annettava minulle rahat ja otettava kirjeenne, sanoi hän kiukkuisesti. En voi seisoa tässä kauemmin hulluttelemassa.

Edna puristi lujasti käsilaukkuaan ja aikoi juuri huutaa apua. Mutta hänen ei tarvinnutkaan huutaa.

Cheditafan oli ollut suorastaan mahdoton pysytellä istuimellaan ja antaa valtiattarensa kulkea yksin puistossa. Hän oli kulkenut Ednan kintereillä ja tarkannut muutamien pensaiden takaa hänen ja Bankerin kohtausta. Hän näki, että mies puhutteli Ednaa raa'asti ja uhaten. Cheditafa ryntäsi heti paikalla esiin ulvoen kaikilla keuhkojensa voimilla:

— Korppikotka! Korppikotka! Poliisi!

Edna peräytyi säikähtäen, ja Banker kääntyi rajun vimman vallassa neekeriin päin vieden kätensä housuntaskuun. Mutta Cheditafan raikuva huuto oli kuultu, ja leveää lehtokujaa pitkin lähestyi kaksi santarmia juoksujalkaa. Ei ollut viisasta viipyä kauemmin paikalla.

— Senkin musta saatana! sähisi hän Cheditafalle. Minä vannon, että näen sydänveresi ennemmin kuin aavistatkaan. Ja te, madame, olette rikkonut lupauksenne. Minä suoritan kyllä tilini teillekin — olkaa varma siitä!

Kun santarmit tulivat paikalle, eivät he ehtineet kyselemään mitään, vaan alkoivat heti ajaa pakenevaa Bankeria takaa. Cheditafa aikoi ottaa osaa takaa-ajoon, mutta Edna esti hänet siitä.

— Tule heti vaunuihin, sanoi hän. — En tahdo seisoa täällä puhumassa poliisin kanssa.

Hän kiiruhti pois puistosta ja istuutui jälleen ajoneuvoihinsa.

Entinen Korppikotka ei ollut suinkaan helposti vangittavissa. Hän oli tottunut livistämään sekä poliisin että salapoliisien käsistä. Paljon väkeä ja vielä kaksi muuta santarmia liittyi ajamaan takaa lerppahattuista miestä, joka oli kadonnut kuin rotta tai jänis jonkin istutuksen taakse.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin takaa-ajajat tapasivat valkolakkisen miehen, joka teki useita kysymyksiä ihmetellen, ketä ajettiin takaa. Mutta asia ei näyttänyt kiinnittävän hänen mieltään sen enempää, vaan hän lähti kohta omille asioilleen. Lerppahattuaan hän ei ottanut taskustaan, sillä hän piti viisaampana toistaiseksi käyttää valkoista lakkia.

Kun santarmien oli pakko lopettaa takaa-ajo, he kiiruhtivat takaisin Tuileries-puistoon puhutellakseen naista ja hänen neekeripalvelijaansa, joka oli niin omituisin sanoin huutanut heitä apuun, mutta molemmat olivat kadonneet paikalta.

XLV.

LEVOTTOMIA PÄIVIÄ.

Edna ajoi kotiin väsyneenä, vavisten ja aivan pyörällä päästään. Kun Cheditafa oli huutanut sanan "Korppikotka!" oli hänen mieleensä salamana välähtänyt ajatus, että muutamat noista roistoista, jotka olivat pelastuneet tuhosta, olivat kenties ottaneet kapteenin vangiksi luolassa — että tämä oli syynä hänen vaitioloonsa ja että kapteeni oli kirjoittanut hänelle pyytääkseen apua. Mutta sitten sanoi hänen terve järkensä, ettei kirje saattanut olla hänelle, sillä kapteeni ei olisi missään tapauksessa kirjoittanut silloin kuoreen "Madame Raminez"-nimeä, jota Edna ei ollut milloinkaan kuullut. Tämä ajatus tuotti hänelle vähän helpotusta. Mutta kohta hotelliin palattua hänellä oli yksityinen keskustelu Cheditafan kanssa, ja se, mitä neekerillä oli ilmoitettavanaan, rauhoitti häntä suuressa määrin.

Neekerin kuvaus oli hiukan sekava, mutta hän ei unohtanut mitään. Hän kertoi, miten oli kohdannut Korppikotkan Bon Marchén edustalla, ja hän toisti sanasta sanaan heidän lyhyen keskustelunsa. Tämän Korppikotkan sukeltautuminen esiin Pariisissa oli selitettävissä sillä tavoin, että Banker oli suuren vedenpaisumuksen tapahtuessa ollut poissa leiristä. Vastaukseksi Ednan kysymykseen Cheditafa ilmoitti, että rosvoliiton johtajan nimi oli ollut Raminez. Mutta Korppikotkien leirissä häntä nimitettiin yleisesti "kapteeniksi".

— Sanoitko hänelle ainoastaan, että minä olin kapteenin rouva? kysyi Edna. Etkö maininnut, että olin kapteeni Hornin rouva?

Cheditafa koetti muistella, ja lopulta hän oli aivan varma siitä, että hän oli sanonut valtiatartaan ainoastaan "kapteenin rouvaksi".

Kuulustelun päätyttyä Cheditafa vannotti emäntäänsä, ettei tämä menisi enää milloinkaan yksin kaupungille Pariisissa ollessaan. Hän sanoi, että tämä Korppikotka oli ilkeä mies ja että hän tappaisi heidät kaikki, jos saisi siihen tilaisuuden. Jos poliisi oli saanut hänet kiinni, tahtoi Cheditafa mennä kertomaan, kuinka ilkeä mies hän oli. Mutta hän tuskin uskoi poliisin onnistuneen takaa-ajossaan — se mies osasi juosta kuin villi jänis, ja poliisit olivat jäykkäkoipisia...

Edna vakuutti hänelle olevansa hyvin varovainen, ja ennen kuin salli neekerin poistua, hän teroitti tämän mieleen, ettei saanut virkkaa kenellekään halaistua sanaa koko tapahtumasta.

Aamupäivän tapahtumat olivat nyt täysin selvinneet Ednalle. Roisto oli luullut häntä Korppikotkien johtajan puolisoksi! Mies oli nähnyt ja tuntenut Cheditafan sekä tietenkin otaksunut, että joku liiton jäsen oli tuonut hänet Pariisiin. Ja Edna oli nyt vakuuttunut siitä, ettei kapteeni Hornilla ollut mitään tekemistä sen kirjeen kanssa, jota mies oli hänelle tarjonnut.

Mutta silti hänen oli mahdoton voittaa levottomuuttaan. Pariisissa oli yksi tuon häikäilemättömien rikoksellisten liiton jäsen — hänellä oli ehkä tovereitakin mukanaan — ja tämä mies oli vannonut kostoa hänelle ja Cheditafalle eikä varmaankaan epäröinyt toteuttamasta uhkaustaan. Eikä Edna tässä levottomuudessaan voinut pyytää edes neuvoja tai apua keneltäkään. Sillä Ralph oli Brysselissä, ja jos rouva Cliff olisi saanut kuulla uhkauksesta, hän olisi heti paikalla paennut kotiinsa Plaintoniin, Maine-valtioon, ja panettanut rautasalvat ikkunoihin ja kaksinkertaiset lukot oviin.

Rouva Cliff vainusi kuitenkin, että jotakin erikoista oli ilmassa.

— Sinä näytät minun mielestäni niin kummalliselta, sanoi hän Ednalle. Olet tavattoman eloisa ja valmis nauramaan. Se ei ole luonnollista. Ja Cheditafa hiiviskelee ympäri aran näköisenä. Näin hänet aivan äsken, ja luulen, että kiniini tekisi hänelle hyvää. Se on ehkä jonkinlaista keväistä vilutautia, joka toisinaan raivoaa sangen yleisesti, ja luulenpa, että alan itsekin tuntea sen oireita. Minulla on ainakin selkärangassa ja sääriluissa lievää kolotusta, joka minulla ilmenee aina silloin, kun jotakin erikoista tapahtuu — tai kun ilmassa on malariaa.

Oli kulunut runsas viikko Ednan puistoseikkailusta, ja kello oli kymmenen korvilla aamulla, kun tapahtui jotakin — sellaista, mikä osoitti rouva Cliffin olleen oikeassa puhuessaan selkärankansa kolotuksesta. Edna sai kirjeen kapteeni Hornilta, ja kirje oli päivätty Marseillessa.

Seisoessaan siinä kirje kädessään, hermot väristen ja valtimot jyskyttäen, hän saattoi tuskin käsittää, että se oli hänen kädessään. Loppumattoman odotuksen, toivon ja luottamuksen jälkeen tuli nyt vihdoinkin tietoja kapteeni Hornista, omakätisiä tietoja hänestä — tarvitsi vain avata ja lukea kirje, nyt, tällä hetkellä!

Lopulta hän malttoi mielensä ja repi, yhä paikallaan seisoen, kuoren auki. Kirjettä oli useita arkkeja, ja hän luki sen kahteen kertaan.

Katse liukui ahmien sivulta sivulle, ylimmästä rivistä alimpaan, kunnes ehti loppuun ja allekirjoitukseen. Mutta se ei löytänyt mitä etsi.

Silloin kirjettä pitelevä käsi hervahti alas. Että hän saikin sellaisen kirjeen odotettuaan niin kauan, koko ajan toivoen ja luottaen! Se olisi voinut olla hyvän ystävän kirjoittama, rehellisen ja jalon ystävän, mutta ei enempää. Se olisi voinut olla kirjoitettu yhtä hyvin rouva Cliffille!

Nyt hän istuutui lukeakseen kirjeen toiseen kertaan. Ensin hän katsoi kuorta. Niin, se oli todellakin osoitettu "Rouva Philip Hornille"; se oli tietenkin jotakin, mutta se oli sittenkin kovin vähän. Sen oli tuonut Wraxton, Fuguet & Co:n lähetti, ja se oli annettu rouva Cliffille. Tämä rouva oli pyytänyt lähettiä viemään sen Ednan salonkiin, ja rouva parka itse loikoi nyt leposohvalla omassa huoneessaan todellisia tuskia kärsien.

Hän ei tietenkään tahtonut häiritä Ednaa tällaisena hetkenä; hän tahtoi odottaa, kunnes häntä kutsuttaisiin. Vapisiko hän iloisesta odotuksesta, pelosta tai hervottomasta kauhusta, mikä valtaa jokaisen, joka näkee aaveen nousevan haudastaan, sitä hän ei voinut ratkaista, mutta se varma aistimus hänellä oli, että ilmassa liikkui jotakin kauheaa.

Toista kertaa lukiessaan Edna oli paljon tarkkaavampi. Kapteeni oli selostanut pitkälti kaikkea, mitä oli tapahtunut hänen lähdettyään Valparaisosta. Edellisessä kirjeessään hän sanoi tehneensä selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut sitä ennen. Hän puristi kaiken niin pieneen tilaan kuin suinkin, mutta kirje oli siitä huolimatta venynyt pitkäksi.

Hän kertoi ihmeellisiä asioita, jotka olisivat herättäneet jokaisen muun mielenkiintoa, mutta Ednasta kaikki tuntui yhtä kuivalta kuin luunkovien leivänkannikoiden nakertaminen. Se lujitti hänen uskollisuuttaan ja alttiuttaan, samaten kuin moinen ateria olisi voinut tehdä nälkiintyneen ihmisen kylläiseksi, mutta siinä kaikki. Hänen sielulleen ei tällainen ravinto voinut riittää.

Kapteeni ei ollut aloittanut kirjettä niinkuin ennen sanoilla "Rakas vaimoni!" Kirjettähän ei enää tarvitsisi todisteena siitä, että Edna oli kapteeni Hornin leski! Kapteeni oli käynyt suoraa päätä asiaan ja lopettanut kirjeensä "ystävällisin tervehdyksin".

Kapteeni ei edes aikonut tulla hänen luokseen! Hänellä oli paljon tekemistä, mikä oli tehtävä heti. Hän oli sähköttänyt pankkiireilleen, ja yksi toiminimen osakkaista sekä useita konttoristeja oli jo saapunut. Hänellä oli vielä voitettavanaan monia vaikeuksia, joissa hän tarvitsi asiantuntijain ja vaikutusvaltaisten henkilöiden apua. Hänen aluksellaan "Aratolla" ei ollut lainkaan papereita, eikä mihinkään ranskalaiseen satamaan oltu kuitenkaan ikinä tuotu yhtä arvokasta lastia kuin se, minkä tämä pieni vihreä kuunari oli onnellisesti kuljettanut Atlantin yli.

Tämä lasti oli vietävä julkisesti maihin, se oli kuljetettava eri liikekeskuksiin, ja tämä kaikki vaati niin paljon viisautta, kokemusta ja varovaisuutta, että hän olisi ilman Wraxton, Fuguet & C:o toiminimen apua ollut varmaan pahemmassa pulassa kuin seisoessaan panostettu kivääri kädessään kultamuurin takana Patagonian rannikolla.

Hän ei edes pyytänyt Ednaa tulemaan luokseen. Päivän, parin perästä, hänen olisi kenties pakko matkustaa Berliiniin, eikä hän tiennyt vielä, oliko hänen matkustettava Berliinistä Lontooseen vai ei. Tästä syystä hän ei voinut kehoittaa ketään seurasta tulemaan luokseen.

— Ketään seurasta! toisti Edna.

Rouva Cliff oli nyt ollut hermostuneen jännityksen tilassa enemmän kuin tunnin. Enempää hän ei jaksanut kestää. Eikä Ednaa kuulunut vieläkään. Lopulta hän ei jaksanut enää odottaa, vaan ryntäsi pieneen salonkiin, jossa Edna istui yksinään kirje kädessä.

— Mitä hän kirjoittaa? huudahti rouva Cliff. Voiko hän hyvin? Missä hän on? Onko hänellä kulta?

Edna katseli häntä tovin aikaa vastaamatta.

— Kyllä, sanoi hän sitten, hän voi hyvin. Hän on Marseillessa. Kulta —

Hän tarvitsi pari sekuntia muistaakseen, miten olikaan kullan laita.

— Mutta voit kai jotakin sanoa! Rouva Cliff miltei kirkui. Mitä? Saanko lukea kirjeen? Mitä hän sanoo?

Edna tointui nopeasti entiselleen.

— Ei, minä luen sen sinulle.

Ja hän luki kirjeen, jättäen huolellisesti pois sellaiset lauseet, joiden olisi täytynyt rouva Cliffin mielestä tuntua kirjoitetuilta siten — kuin niiden ei olisi pitänyt olla kirjoitettuja.

— Vai niin, huudahti rouva Cliff, joka oli kalpeana ja suu avoinna kuunnellut, vuoroin kauhun, vuoroin säälin tai ihastuksen vallassa. Vai niin, kapteeni Horn pysyy kaltaisenaan loppuun saakka! Mitä tapahtuukin, tänne hän varoo tulemasta. Mutta eihän se enää missään tapauksessa voi kestää kauan ja — voi, Edna! kunnon rouva hypähti pystyyn ja kietoi käsivartensa ystävättären kaulaan — hänellähän on kulta mukanaan!

Samassa poloinen, ylen kiihottunut nainen vaipui tajuttomana permannolle.

— Kulta, niin, toisti Edna, ennen kuin kumartui pyörtyneen ystävättärensä puoleen. Mitä on kulta?

Rouva Cliff tuli pian tajuihinsa, ja tuntia myöhemmin hän astui uudelleen Ednan huoneeseen yhtä kalpeana ja kiihottuneena kuin äsken.

— Nyt otaksun, aloitti hän, että me voimme puhua vapaasti ja kertoa kaiken kenelle tahansa.

— Kertoa kaiken? toisti Edna. Miten voit ajatellakaan, että saisimme kertoa jotakin? Meillä ei ole mitään oikeutta paljastaa salaisuutta nyt enempää kuin ennenkään. Kapteeni Horn teroitti jyrkästi mieleemme, ettemme saa puhua näistä asioista ennen hänen tuloaan, eikä hän ole vielä täällä.

— Ei, se on kiistämätöntä, sanoi rouva Cliff. — Se näyttääkin olevan ainoa seikka, mikä on tuiki mahdotonta hänelle; hän voi tehdä kaikkea muuta paitsi tulla tänne. Emmekö saa kertoa, että hän on saapunut Ranskaan? Eikö edes sitä?

— Aion kertoa siitä Ralphille, vastasi Edna. Kirjoitan ja pyydän häntä tulemaan niin pian kuin suinkin. Mutta muutapa emme voikaan tehdä, ennen kuin kapteeni itse saapuu. En tahdo kenenkään — sinua, minua ja Ralphia lukuunottamatta — saavan kuulla edes sitä, että olen saanut tietoja hänestä.

— Eikö Cheditafakaan? Entä professori? Eikä ainoakaan ystäväsi?

— Ei kukaan saa siitä tietää, virkkoi Edna päättäväisesti.

Rouva Cliff huokasi.

— Minun on siis säilytettävä salaisuuteni ihan niinkuin ennenkin, seitsemällä kaksinkertaisella sinetillä suljettuna.

— Niin, vastasi Edna, ihan niinkuin ennenkin. Mutta eihän se saata kestää kauan. Kohta kun kapteeni on suoriutunut puuhistaan, kuulemme taas hänestä, ja silloin saamme luvan puhua.

— Suoriutunut puuhistaan! kertasi rouva Cliff. Minusta tuntuu, että jos kaikki olisi oikein paikallaan, ei hänellä enää pitäisi olla niin monia puuhia eikä hänen tarvitsisi matkustaa ja ravata Berliiniin ja Lontooseen ja tiesi minne. Eiköhän siinä kaikessa vain ole jotakin sotkua! Meillä on jo ollut huolia jos minkälaisia, mutta nyt, kun arvelimme kaiken jo olevan päätöksessä, pelkään pahoin, että huolemme alkavat uudelleen.

— Meidän huolemme, sanoi Edna, eivät merkitse mitään. Vain kapteeni Hornilla on oikeus puhua sillä tavoin. Luulenpa, ettei siitä päivin, kun lähdimme San Franciscosta, kukaan olisi voinut epäilläkään meillä olevan minkäänlaisia huolia.

— Minä en tarkoita sellaisia, jotka näkyvät ulospäin, mutta meillähän on kaikilla sielu ja omatunto. Ja kun nekään eivät tiedä, miten on meneteltävä, emme kai saata olla tuntematta huolta. Etenkin kun omatunto ei tiedä, mitä sen on sanottava meille, ja kun se jonkin kerran puhuu, me tuskin tiedämme, onko meidän toteltava vai ei. Mutta älä pelkää minun vuokseni. Minä kyllä pysyn vaiti — niin kauan kuin voin. En voi luvata ikuista vaitioloa.

Edna kirjoitti Ralphille kertoen hänelle kapteenin kirjeestä ja pyytäen häntä palaamaan Pariisiin niin pian kuin suinkin. Tapahtuisipa mitä tahansa ja ajattelisipa Ralph mitä tahansa siitä, mitä tapahtuisi, Edna tahtoi joka tapauksessa Ralphin olevan luonaan. Hän ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut olevansa yhtä yksinäinen.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat, ennen kuin Ralph ennätti palata Brysselistä Pariisiin, Ednalla oli hyvää aikaa ajatella.

Häneen oli syvästi vaikuttanut se, mitä rouva Cliff oli sanonut ihmisten sisäisistä huolista. Ja omantunnon äänestä, jota kuunnellessaan ihminen epäröi, totellako vai olla tottelematta. Se, mitä kapteeni oli kirjoittanut vaikeuksista, joita hän oli kohdannut laivan saavuttua Marseilleen, samoin kuin se, mitä hän oli kirjoittanut "Araton" lastin arvosta — se tuntui nyt luovan kokonaan uutta valaistusta hänen, Ednan, ja kaikkien noiden ennen kuulumattomien rikkauksien omistajan suhteeseen.

Ja mitä enemmän hän ajatteli tätä asiaa, sitä halveksittavammalta hänestä tuntui oma asemansa — nimittäin se asema, johon hän oli joutunut sinä hetkenä, jolloin hän ja kapteeni seisoivat viimeisen kerran toistensa rinnalla Perun rannikolla. Jos tämä kulta tosiaankin oli kapteenin omaisuutta, niin mitä oikeutta Ednalla oli vaatia kapteenia ottamaan hänet vastaan välttämättömänä seurauksena saapumisestaan kulttuurimaahan näitä määräämättömiä rikkauksia tuoden? Ja tämä ainoastaan sillä perusteella, minkä hänelle antoi sangen epävarma sopimus — johon hän oli suostunut vain taloudellisten etujensa turvaamiseksi sen tapauksen varalta, ettei kapteeni suoriutuisi retkestään hengissä.

Suuren aarteen jakaminen oli kapteenille ilmeisesti huolen ja neuvottomuuden aiheena, mutta Edna uskoi sydämessään, että kapteenin huolten syvimpänä syynä oli kuitenkin se merkitys, minkä hän, Edna, kapteenin otaksumien mukaan antoi Perun autiolla rannikolla toimitetulle vihkimiselle. Vain siten oli kapteenin kirjeen sävy selitettävissä.

Kapteeni oli päättäväinen mies, ja kun hän tulisi johonkin tulokseen, Edna tiesi hänen rehellisesti ja epäröimättä esittävän tämän. Mutta hän tiesi myöskin, että kapteenilla oli hyvä ja hellä sydän, ja oli helppo ymmärtää, miten tämä mielenlaatu vaikutti hänen toimintatapaansa. Hän ei ollut ainoallakaan sanalla — paitsi mitä tarvittiin lain edessä turvaamaan Ednan oikeuksia hänen oman kuolemansa varalta — vihjannut mistä olisi käynyt ilmi, ettei hänellä itsellään tai Ednalla ollut täyttä vapautta järjestää tulevaa elämäänsä niinkuin itse halusivat.

Tämä hänen ystävällisyytensä oli tavallaan julmuutta — se asetti Ednan liian suureen vastuuseen. Hän oli täysin varma siitä, että kapteeni hyväksyisi hänen kantansa ja ottaisi kestääkseen seuraukset, selittipä hän, Edna, neekerin suorittaman vihkimisen yhä vielä sitovaksi tai rauenneeksi nyt kun se jo oli tarpeeton. Kaikki riippui Ednasta, ratkaisu oli jätetty hänen valtaansa, ja taakka kävi hänelle liian raskaaksi.

Ednan luonteisen naisen oli mahdoton elää tällaisessa epävarmuudessa. Kapteeni Horn saattoi ilmestyä milloin tahansa. Miten hänen piti ottaa kapteeni vastaan? Mitä hänen piti sanoa tälle?

Koko päivän ja seuraavan yön kiertelivät Ednan ajatukset alituiseen samassa kysymyksessä: mitä sanon hänelle?

Hän oli vastannut kapteenin kirjeeseen sähkösanomalla, jonka allekirjoituksena oli ollut "Edna". Oli helppo sähköttää, vieläpä kirjoittaakin koskettelematta mitään henkilökohtaista, kajoamatta heidän sisäiseen suhteeseensa. Mutta kapteenin tullessa hänen täytyisi tietää, mitä tehdä ja mitä sanoa. Hän ikävöi Ralphia tulevaksi, mutta tiesi, ettei Ralphista olisi hänelle sen enempää apua kuin rouva Cliffistä. Ralph sanoisi vain samaa, mitä oli aina sanonut. Mutta Ralph oli kuitenkin hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Edna ikävöi veljeään.

XLVI.

TAISTELU SIMPANSSIN KANSSA.

Tuileries-puistossa sattuneen seikkailun jälkeen oli Cheditafa suorittanut tehtävänsä entistäänkin totisempana. Mukille hän ei ollut hiiskunut sanaakaan tuosta ikävästä tapaamisesta. Hän oli vähitellen alkanut pitää rotuveljeään kovin ala-arvoisena olentona, tuskin juuri simpanssia parempana. Ralphin Brysselin-matkan aikana Muk oli oppinut koko joukon säännöttömiä tapoja: meni kaupungille luvatta, kun vain tilaisuus tarjoutui, ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, mikä ei sopinut kunnon palvelijalle.

Samana iltana, jolloin Ralphin odotettiin palaavan, Muk oli poissa. Cheditafa etsi häntä turhaan niistä paikoista, joissa hänen olisi pitänyt olla. Hänen täytyi siis olla jossakin ulkosalla, ja vanhempi toveri lähti häntä etsimään.

Ensi kertaa nyt Cheditafa lähti yksin ulos illalla sen jälkeen kuin oli tavannut Korppikotkan Tuileries-puistossa.

Nyt sattui niin, että Banker oli juuri siiloin hotellin läheisyydessä vaanimassa pääovea. Hän oli vannonut kostoa Cheditafalle, joka sekaantumalla hänen ja kapteenin rouvan keskusteluun oli aiheuttanut hänelle viidentuhannen frangin menetyksen, ja hän oli kärkkynyt useina iltoina tilaisuutta toteuttaakseen uhkauksensa. Hän tunsi siis julmaa iloa nähdessään neekerin tulevan hotellista — nyt hän saisi palkan kärsivällisyydestään!

Puolta tuntia aikaisemmin hän oli nähnyt Mukin lähtevän hotellista ja suuntaavan kulkunsa "Mustaan kissaan" päin. Hän ei ruvennut seuraamaan neekeriä, jonka kiireinen ja ikään kuin livahtava liikkumistapa ilmaisi hänen olevan luvattomilla teillä. Banker jäi odottelemaan Cheditafaa, sillä oli luultavaa, että tämä lähtisi pian etsimään nuorempaa toveriaan. Ja niin todella kävikin.

Banker antoi vanhan neekerin rauhassa tulla kadulle, sillä hotellin valoisa ympäristö ei ollut otollinen paikka hänen tarkoituksiinsa. Mutta hän seurasi salaa uhrinsa kintereillä, ja kun he tulivat hiljaiselle poikkikadulle, Banker joudutti askeleitaan, kulki Cheditafan ohi ja kääntyi sitten äkisti aivan neekerin edessä. Ja silloin, ennen kuin sanaakaan sanottiin, musta näki kuin salaman valossa kaiken, mitä oli tapahtunut sekä Tuileries-puistossa että Korppikotkien leirissä, ja samalla kertaa hän tunsi esimakua siitä, mikä häntä odotti.

Cheditafa oli heti tuntenut vainoojansa. Hänen polvensa alkoivat vavista, silmät pyörivät päässä, niin että ainoastaan valkuainen näkyi, ja hän uskoi olevansa kuoleman oma. Ja silloin kauhea Korppikotka alkoi puhua.

Ei ole tarpeen toistaa tässä, mitä hän sanoi, mutta jokainen noista vertatihkuvista, kostonjanoa uhoavista sanoista, joilla hän tahtoi säikyttää ja kiduttaa poloista uhriaan ennen lopullista surmaniskua, tunkeutui Cheditafan aivoihin hehkuvan raudan tavoin. Neekerin leuka hervahti alas rinnalle; hänellä oli enää vain yksi toive — saada surmansa pian. Hän oli nähnyt ihmisiä tapettavan tuossa hirveässä leirissä Perun rannikolla, ja tämän miehen hän uskoi kaikkia tovereitaankin julmemmaksi.

Väsyttyään pistämään ja raatelemaan poloisen afrikkalaisen sielua Banker otti esiin veitsen, joka oli ollut kätkettynä hänen takkinsa alle, ja Cheditafa lyyhistyi polvilleen.

Ilta oli sateinen ja pimeä, pieni syrjäkatu oli miltei autio. Banker, joka osasi tähystellä kaikkiin suuntiin melkein päätänsä kääntämättä, oli vakuuttunut tästä, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan Cheditafaa. Mutta ilkkuvia herjauksia suustaan syytäessään hän ei ollut muistanut pitää ympäristöään silmällä eikä niin muodoin huomannut, että muudan mies lähestyi heitä päinvastaiselta suunnalta kuin he itse olivat tulleet.

Tämä mies oli Muk, joka ei ollut niin yksinkertainen ja typerä kuin hänen vanhempi veljensä uskoi. Hän oli laskenut ennättävänsä käydä "Mustassa kissassa" juomassa kaksi lasia olutta, ennen kuin voitiin odottaa Ralphin saapuvan. Ja hän oli myöskin ajatellut, että kaksi lasia oli juuri se määrä, minkä saattoi särpäistä herättämättä herransa epäluuloja. Hän oli nyt paluumatkalla hotelliin, tajunnassaan se miellyttävä tietoisuus, että oli tehnyt pienen hairahduksensa ylen hienosti ja tahdikkaasti.

Hänellä oli jalassa kumikengät, sillä katukiveys oli märkä — ja myöskin sen vuoksi, että noiden jalkineiden musta kiilto oli aina tehonnut hänen kauneusaistiinsa. Sitä paitsi tavalliset nahkakengät hellyttivät hänen jalkansa. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa makuaan, hän olisi kulkenut avojaloin. Mutta se olisi herättänyt liian suurta huomiota Pariisin kaduilla — sen verran hän käsitti.

Kun hän ensin näki kaasulyhdyn heikossa valossa kahden henkilön seisovan samalla puolen katua kuin hän itse, hänen omatuntonsa vihjasi hänelle — ilman mitään varsinaista syytä — että hänen oli mentävä yli kadun ja pyrittävä huomaamatta ohi. Pahantekijät haluavat tavallisesti karttaa kaikkea huomiota.

Muk ei ainoastaan liikkunut pehmein ja äänettömin askelin kuin pantteri — hänellä oli myöskin tämän eläimen silmät. Jos oli edes vähäisintä valon pilkettä, nuo silmät kyllä tekisivät tehtävänsä. Kun hän nyt lähestyi miehiä, hän huomasi toisen puhuvan toiselle karkeita sanoja. Sitten hän näki jälkimmäisen lyyhistyvän polvilleen. Ja hän erotti kohta, että polvillaan oleva mies oli Cheditafa.

Äkisti Muk näki tuntemattoman tempaavan takkinsa alta esiin puukon.

Tavallisissa oloissa Muk oli pelkuri, mutta kaksi lasia olutta riitti muuttamaan hänen mielenlaatunsa suorastaan päinvastaiseksi. Yksi ainoa lasi ei olisi voinut karkoittaa pelkuruutta ja kolme lasia olisi tehnyt hänestä kehnon tappelijan. Nyt hän näki, että joku oli iskemäisillään puukolla hänen vanhaa ystäväänsä. Muutamalla kuulumattomalla harppauksella hän ehätti tuntemattoman taakse ja tarttui nopeasti puukkoa pitelevään käsivarteen.

Nopeasti kuin kalkkarokäärme pistäessään Banker käännähti päin miestä, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa. Ja Mukin tunnettuaan hän joutui rajun vimman valtaan. Karkein sadatuksin ja raivokkaasti tempautuen taaksepäin hän koetti vapautua neekerin otteesta, mutta onnistumatta. Mustat sormet puristivat hänen ranteitaan kuin ruuvipihdit, ja puukko heltisi kädestä hänen epätoivoisesti tempoillessaan.

Vahvalihaksisellakin miehellä on varsin vähän toiveita suoriutua voittajana kamppailusta simpanssin kanssa, ja Mukista oli kahden olutlasin vaikutuksesta todella tullut simpanssi. Kun Banker kiroten kääntyi niin, että kaasulyhdyn valo sattui hänen kasvoihinsa, Muk tunsi hänet. Hän näki edessään Korppikotkiksi itseään nimittäneen rikoksellisten liiton jäsenen — saman julman mustasilmäisen hirviön, joka oli lyönyt häntä, polkenut häntä ja ollut vähällä kiduttaa hänet kuoliaaksi kaukaisessa leirissä Perun hiekkarannikolla.

Kuinka tämä kiusanhenki oli äkkiä ilmestynyt Pariisiin, miksi hän oli tullut sinne ja mitä hän aikoi tehdä, oliko hän yksin vai oliko kenties koko liitto väijyksissä jossakin lähistöllä — näitä kysymyksiä ei Muk joutanut ajattelemaan. Hän vain piti rautaisissa kourissaan oliota, joka hänen mielestään oli saatanallisempi kuin kaikki Afrikan pimeydenhenget yhteensä, roistoa, joka oli tahtonut tappaa Cheditafan.

Jokainen pikimustan ihon alla jännittyvä hermosäie, jokainen hänen nikamiensa ympärillä paisuva lihas, vaahtoavat olutlasilliset — kaikki huusi hänessä kovalla äänellä, ettei Korppikotka voinut päästä häntä pakoon ja että koston suuri hetki oli tullut.

Bankerilla oli revolveri, mutta hän ei saanut sitä käsiinsä. Raivokkaan neekerin käsivarret puristuivat hänen ympärilleen kuin ruuvipihdit; hän kadotti tasapainonsa, ja samassa kieriskelivät molemmat märällä katukäytävällä.

Mutta vain hetken. Banker oli niin nopea, notkea ja väkevä, että vain aarniometsän suuri ihmisapina olisi voinut voittaa hänet tällaisessa painissa. Molemmat olivat taas jaloillaan melkein yhtä nopeasti kuin olivat kupertuneet maahankin, mutta Bankerin oli mahdoton päästä käsiksi revolveriinsa, riuhtoipa ja tempoilipa miten rajusti tahansa.

Pitkät mustat käsivarret, joista toinen nyt oli paljastunut olkapäähän saakka, pitelivät Bankeria yhä rautaisessa syleilyssään. Hän kiskoi, riuhtoili ja kiemurteli, yritti rutistaa vihollisensa maahan ja nostaa hänet seuraavassa silmänräpäyksessä ilmaan, mutta ei päässyt vapautumaan tuon hurjimuksen otteesta, sillä tämän koko ruumis tuntui yhtä sitkeältä ja joustavalta kuin kumikengät, jotka hänellä oli jalassaan.

He kaatua mätkähtivät yhdessä maahan, yhdessä kieriskelivät niljakassa loassa ja nousivat taas yhdessä, ikään kuin voimakas jousi olisi ponnahduttanut heidät pystyyn, sitten he kaatua kupsahtivat jälleen yhdessä pitkäkseen — repien, raastaen, lyöden, potkien, läähättäen ja puuskuttaen.

Cheditafa oli kadonnut. Samalla hetkellä kun Muk oli ilmestynyt paikalle, hän oli noussut ylös ja livistänyt tiehensä. Väkeä oli nyt kertynyt kadulle. Muutamat olivat tulleet melun houkuttelemina ulos asunnoistaan. Ja pari, kolme jalankulkijaa oli pysähtynyt katselemaan tuota vimmattua tappelua.

Ei kukaan sekaantunut leikkiin — yhtä hyvin olisi voinut yrittää erottaa kahta tiikeriä toisistaan. Moista piehtaroivaa, kieriskelevää, tempoilevaa kaksinkamppailua ei tällä kadulla ollut vielä milloinkaan nähty. Toisinaan näyttivät taistelevat olevan vierähtämäisillään pohjakerroksen ikkunoista sisään.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cheditafa palasi juoksujalkaa takaisin kaksi konstaapelia mukanaan, ja nämä kävivät käsiksi miehiin, jotka pyörivät kadulla kuin toisiinsa saumatut, ja erottivat heidät. Aluksi poliisit eivät kyenneet käsittämään, mitä oli tapahtunut ja kenen kimppuun oli käyty. Ja mikä oli tuo musta olento, joka näytti aivan eläintarhan asukkaalta?

Mutta Bankerin takki oli riekaleina; revolveri pisti rohkeasti esiin hänen vyöstään ja Cheditafa osoitti läähättävää roistoa, huutaen kohti kurkkuaan:

— Ilkeä mies! Ilkeä mies! Koettamas tappaa minua! Kiltti Muk pelastamas minun henki!

Paikalle kiiruhti muiden ihmisten kutsumina vieläkin kaksi konstaapelia. Heidän mielestään ei ollut tarpeellista tappelupaikalla käsitellä kysymystä, kuka vimmatun tappelun oli aloittanut. Cheditafa, Muk ja Banker vietiin kaikki kolme lähimmälle poliisiasemalle.

Kun saatiin tietää, että Cheditafa oli Hôtel Grenade'issa asuvan amerikkalaisen rouvan palvelija, lähetettiin noutamaan hotellin ovenvartijaa. Hän vakuutti, että molemmat neekerit olivat muutoin käyttäytyneet sangen hyvin; he saivat mennä menojaan, kun ovenvartija oli taannut, että he saapuvat oikeuteen, kun tuonnempana niin vaaditaan.

Mutta ei ollut ketään, joka olisi voinut mennä takuuseen Bankerin puolesta, ja hänet passitettiin niin muodoin tutkintovankilaan.

Kun Ralph oli samana iltana tullut huoneeseensa, hän soitti heti kamaripalvelijaansa. Muk, joka oli juuri palannut poliisiasemalta, noudatti kutsua. Ihmeekseen hän näki, että neekerin kasvot ja hiukset olivat katuloan tahrimat, koko vaateparsi likainen ja riekaleina, toisessa jalassa suuri kumikenkä ja toinen paljaana, molemmat pikimustat käsivarret samoin kokonaan paljaina, silmät tuijottavina ja koko ruumis vapisevana. Nuori mies peräytyi säpsähtäen askeleen pari ikään kuin taikalampun henki Tuhannen ja yhden yön tarinoista olisi tänä myöhäisenä hetkenä ilmestynyt kuuntelemaan hänen käskyjään.

Niihin innokkaisiin kysymyksiin, joita Mukille sateli, kun hänet lopulta oli todettu Mukiksi, hän ei kyennyt antamaan käsitettävää vastausta. Hänen englanninkielensähän laita oli hiukan niin ja näin. Mutta Cheditafa kutsuttiin heti paikalle, ja hän osasi selittää. Hän teki kaikesta selkoa, kerran, kahdesti, kolmesti; ja sitten käskettiin molemmat neekerit nukkumaan. Ja heitä kiellettiin millään ehdolla kertomasta tapahtumasta emännälleen ja ylimalkaan kenellekään. Cheditafa lupasi sen juhlallisesti molempien puolesta.

Kello löi yksi yöllä, mutta Ralph istui vielä tuolillaan miettien, mitä tämä kaikki merkitsi ja mitä saattoi odottaa tästä lähin tapahtuvan. Hän oli ylen määrin kiihtynyt kuultuaan, että todellinen, ilmielävä Korppikotka oli Pariisissa, että tuo hylkiö oli uhannut hänen sisartaan ja että poliisi oli kerran turhaan yrittänyt pidättää roistoa, joka oli vannonut surmaavansa Cheditafan ja tänä iltana yrittänyt panna uhkauksensa täytäntöön.

Lopulta Ralph päätti olla arvailematta asian koko yhteyttä; olihan mieletöntä kiusata aivojaan; aamulla hän kyllä pääsisi asian perille. Hän ymmärsi hyvin, miksi hänen sisarensa oli salannut häneltä Tuileries-puiston tapauksen; Edna oli pelännyt saattavansa veljensäkin vaaraan. Hän tiesi, että Ralph vakoilisi roistoa väsymättömämmin kuin poliisi konsanaan.

Mutta miten tuo tyttöparka olikaan mahtanut kärsiä! Oli hirveätä ajatella sitä.

Ralphin oli ensi töikseen pidettävä huolta siitä, ettei Edna saanut kuulla mitään illan tapahtumista. Varhain aamulla hän menisi poliisiasemalle hankkimaan tietoja. Ednan ei hänen mielestään tarvinnut tietää mitään muuta, kuin että Korppikotka oli vangittu ja ettei enää tarvinnut pelätä häntä.

Ralphin aamulla tullessa poliisiasemalle olivat hotellin ovenvartija, Cheditafa ja Muk siellä jo ennen häntä.

Banker ei ollut ensimmäisessä, alustavassa kuulustelussa suostunut antamaan mitään tietoja itsestään. Nyt ruvettiin pitämään perusteellista tutkintoa. Tämä koski kuitenkin ainoastaan tappelua neekereiden kanssa, koska häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä kiristyksestä eikä Ednan uhkaamisesta. Koska jo se rikos, mistä roistoa syytettiin, oli kyllin suuri saattamaan hänet rangaistukseen, Ralph selitti Cheditafalle, että oli sekä hyödytöntä että epämieluista sekoittaa Ednaa tähän asiaan.

Herra Banker, joka nyt oli ehtinyt hengähtää ja koota ajatuksiaan, pyysi tänään kutsumaan komisariota ja teki täydellisen tunnustuksen.

Hän kertoi aikoinaan kuuluneensa seikkailijaliittoon, mutta oli saatuaan esimakua heidän huonosta elämästään paennut heidän paristaan. Sitten hän oli joutunut yhä huonompiin oloihin, ja kuultuaan liiton johtajan hankkineen itselleen varallisuutta onnistuneella konnankoukulla, menneen naimisiin hienon naisen kanssa ja oleskelevan nykyisin Pariisissa hän oli tullut tähän kaupunkiin tapaamaan tätä ja pyytämään häneltä hädässään vähän apua vanhan toveruuden vuoksi.

Hän olikin kohdannut kapteenin rouvan. Mutta tämä oli halpamaisesti pettänyt hänet luvattuaan ensin auttaa häntä, ja häntä oli loukannut ja pahoinpidellyt tuo vanha neekeri, joka oli vielä aivan äskettäin ollut orjana Korppikotkien leirissä Perussa ja jonka kapteeni oli tuonut tänne, samaten kuin toisenkin neekerin. Hän tunnusti myöskin peittelemättä, että hänen tarkoituksenaan oli ollut rangaista mustaihoista, mutta ei suinkaan tappaa häntä. Jos hän olisi sitä halunnut, hänen olisi ollut helppo iskeä puukolla neekeriä tavattuaan tämän autiolla kadulla. Mutta hän ei ollut iskenyt, vaan tyytynyt ainoastaan antamaan hänelle kelpo läksytyksen ja sitten peloittelemaan häntä hiukan puukollaan. Sitten oli toinen neekeri syöksynyt paikalle, ja niin oli jouduttu käsikähmään.

Banker tosin myönsi kiivastuneensa ja että moinen esiintyminen oli kaikkea muuta kuin sopivaa keskellä katua — mutta murhaa hän ei ollut ikinä ajatellutkaan?

Ja erikoisesti hän halusi korostaa, että rosvoliiton johtaja luultavasti hyvin pian saapuisi Pariisiin ja että hänet pitäisi silloin heti vangita. Se vangitseminen johtaisi mitä tärkeimpiin paljastuksiin. Banker oli aivan varma siitä, että sitä mestarikaappausta, joka oli tehnyt kapteenin perheelle mahdolliseksi asua Pariisissa niin suurellisesti, sieti lähemmin tutkia. Ainakaan näihin saakka ei kapteeni ollut vielä milloinkaan ansainnut tulojaan kunniallisella työllä.

Koko tämä vapaaehtoinen tunnustus merkittiin huolellisesti pöytäkirjaan. Ja vaikka kohta viranomaisten mielestä ei ollut suurestikaan luottamista siihen, odotteli Pariisin poliisi kuitenkin tuntien eräänlaista mielenkiintoa kapteeni Hornin saapumisesta.

XLVII.

KAPTEENI HORN SAAPUU

Rouva Cliff lähetti Ednalle irtireväistyn paperilipun ja sen ohella nimikortin. Kortissa oli kapteeni Philip Hornin nimi ja lipussa nämä — ilmeisesti suuressa kiireessä kirjoitetut — sanat:

"Hän on täällä, hän on lähettänyt minulle korttinsa. Sinä otat tietenkin hänet vastaan. Voi, Edna, älä tee mitään mieletöntä, kun näet hänet! Älä torju luotasi kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi!"

— Pyytäkää vierasta herraa tulemaan tänne! sanoi hän palvelijalle.

Edna siunasi tällä hetkellä sydämensä pohjasta sitä seikkaa, että hänellä oli ollut kylliksi rohkeutta päättääkseen, miten menetellä tavatessaan kapteenin. Hän oli loikonut tänä aamuna valveilla vuoteessaan ja päättänyt kohdella kapteeni Hornia samanlaisessa sävyssä, jonka tämä itse oli omaksunut kirjeissä.

Nyt oli oltava hyvin voimakas, eikä saanut lähteä mistään määrätystä otaksumasta; Edna ei tahtonut ottaa omalle osalleen ratkaisun vastuuta, vaikka kapteeni haluaisikin jättää vastuun hänen kannettavakseen. Jos kapteeni tulisi hänen eteensä samana kapteeni Hornina, joka oli kirjoittanut kirjeet, hän myöskin lähtisi pois miehenä, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet. Jos kapteeni oli tullut tänne liikeasioissa, Edna aikoi osoittaa ymmärtävänsä hänkin puolestaan liikeasioita.

Seisoessaan siinä odottamassa Edna näki sisäisen katseensa edessä kapteenin kuvan. Edna näki hänet "Castor" laivassa, pitkän hartiakkaan merimiehen, kädet takin taskussa. Edna näki hänet Perussa, luolien edustalla, auringon ja meriveden valkaisema flanellipaita ja roimahousut yllään, tukka ja parta pitkänä, päässä ränsistynyt huopahattu; sen Edna oli nähnyt kaikkein viimeiseksi kapteenin veneen häipyessä etäisyyteen ja hänen seisoessa hiekkarannalla seuraamassa venettä katseellaan. Edna näki hänet sellaisena, jollaiseksi hän oli ilmennyt kirjeissään — näki hänen laahustavan avojaloin vuorenrinteitä raskas taakka selässään, yöt ja päivät ypöyksin autiolla, alastomalla rannikolla, uupuneena, ehkä nääntymäisilläänkin, mutta sentään lannistumattomana. Edna näki hänet myrskyssä haaksirikossa, verisessä taistelussa.

Samassa kuului askeleita oven ulkopuolelta.

Kävellessään palvelijan opastamana hotellin käytäviä ja kiivetessään portaita kapteeni puolestaan kuvaili mielessään naista, jota meni tapaamaan.

Hän näki Ednan kookkaana, solakkana ja hentona nuorena naisena, tummansininen, tahrainen ja virttynyt villapuku yllä, hiuspalmikot kierrettyinä tiukasti pään ympäri, päässä vanha olkihattu ja siinä kulunut nauha. Sellaisena Edna oli jäänyt rannalle seisomaan tuona iltapäivänä, jolloin hänen pieni veneensä urkeni Tyynellemerelle; ja hänellä oli tämä kuva mielessään nyt yhtä selvänä kuin silloinkin.

Ovi avautui ja hän astui Ednan salonkiin. Hetkeksi hän pysähtyi oviaukkoon — hän ei nähnytkään sitä naista, jota oli tullut tapaamaan.

Hän näki sen sijaan nuoren, hienon naisen, jolla oli yllä kallis, kuosikas pariisilainen aamupäiväpuku. Tumma tukka kehysti aaltoilevana rakastettavia kasvoja ja ihastuttava valkoinen käsi kohosi aivan kuin hämmästystä ilmaisten hänen astuessaan sisään.

Sillä Ednakaan ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä miestä. Tämä oli kookas, muhkea herrasmies, jolla oli hieno, tumma puku ja sen päällä vaalea päällystakki. Toisessa kädessä oli hansikas, ja toisessa hän piti hattuaan. Hänen hieman kihara musta partansa ja tukkansa oli leikattu viimeisen muodin mukaan, ja hänen kasvonsa olivat tosin ruskettuneet, mutta niissä ei näkynyt mitään liikarasituksen, kestettyjen koettelemusten ja voitettujen vaarojen merkkejä. Tämän miehen ulkonainen olemus ilmaisi kohteliaisuutta, synnynnäistä arvokkuutta ja tahdikkuutta. Kaikki hänessä oli muuttunut — paitsi silmät. Ne olivat samat silmät, jotka Edna oli nähnyt "Castorissa" ja autiolla ylätasanteella luolien edustalla.

Edna meni vierastaan vastaan.

Kapteeni kätteli samassa sävyssä kuin oli sähköttänyt Ednalle, ja Edna menetteli samoin. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut paljon niiden luonnollista väriä. Mutta kapteenihan ei ollut koskaan nähnyt tätä väriä päivetyksen alta eikä siis osannut sitä kaivata.

Edna aloitti heti keskustelun ilmaisten iloitsevansa nähdessään kapteenin niin reippaana ja onnellisena viime kuukausien kaikkien vaarojen, työn ja huolien jälkeen. Ja he istuutuivat toistensa viereen.

Kapteeni katsoi vakavasti Ednaan kysellen Ralphista, rouva Cliffistä ja neekereistä sekä siitä, mitä oli tapahtunut hänen lähdettyään San Franciscosta. Hän kuunteli jännittyneen tarkkaavaisesti Ednan puhetta. Edna puhui nopeasti ja lyhyesti kysellen puolestaan paljon kapteenista itsestään. "Araton" lastista hän puhui varsin vähän, aivan kuin jos olisi ollut puhe tavallisesta kahvilastista.

Edna puolestaan näytti haluavan venyttää selontekoa toisarvoisista asioista. Hän tiesi, että kapteeni ainoastaan odotti tilaisuutta johdattaakseen keskustelun toisiin uomiin, että hän odotti sitä vakavasti, se kävi hetki hetkeltä yhä ilmeisemmäksi. Ja sen huomatessaan Edna jatkoi konemaisesti selontekoaan koettaen samalla vakuuttaa itselleen, että hän ja tämä mies olivat kaksi henkilöä, joita vain liikeasiat yhdistivät ja että hän oli koska tahansa valmis keskustelemaan liiketapaan näistä liikeasioista.

Kapteeni istui paikallaan katse luotuna Ednan kasvoihin. Ja häneen katsoessaan Edna ymmärsi, että hänen edessään oli henkilöistynyt kunniallisuus ja ylevämielisyys. Valmiina puhumaan, jos Edna osoittaisi olevansa valmis kuuntelemaan. Valmiina kuuntelemaan, jos Edna tahtoisi puhua. Valmiina kohtaaman tämän naisen millä alalla tahansa. Jalona ja hienona — Ednan mielestä jalompana ja hienompana kuin kukaan muu mies koko maailmassa. Ja Edna puheli yhä rouva Cliffistä ja Ralphista.

Äkkiä kapteeni nousi; ehkäpä hän oli keskeyttänyt Ednan puheen kesken lauseen, ei kumpikaan sitä tiennyt. Kapteeni laski hattunsa kädestään pöydälle ja meni Ednan luokse. Hän jäi seisomaan aivan tämän eteen katsoen hänen kasvoihinsa. Edna loi silmänsä mieheen, mutta tämä ei puhunut heti. Nainen ei voinut muuta kuin ääneti katsoa kapteeniin, tämän seisoessa siinä ja katsellessa häntä tuolla tavoin. Vihdoin hän kysyi:

— Oletko sinä minun vaimoni?

— Kaiken sen nimessä, mikä on hyvää ja siunattua taivaassa ja maan päällä — olen vaimosi!

Harvoin on kiusautunut, väsynyt ja tuskastunut naisparka ollut kovemmalla koetuksella kuin rouva Cliff sinä päivänä vartioidessaan erästä suljettua ovea. Ja tätä vartiointia oli jo kestänyt tunnin ajan, ennen kuin pitkä herra poistui nopein askelin salongista ja laskeutui portaita alas. Ja sitten syöksyi nuori nainen käytävän poikki rouva Cliffin huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Rouva Cliff tuskin tunsi tätä naista. Hänellä oli Ednan tukka ja kasvot, mutta näillä kasvoilla oli sellainen loiste ja hohde, jollaista rouva Cliff ei ollut koskaan nähnyt eikä edes odottanut näkevänsä, ennen kuin toisessa elämässä, enkelin kasvoilla.

— Hän rakasti minua jo silloin, kun olimme olleet viikon "Castorissa", sanoi Edna kädet ystävättären kaulassa.

Rouva Cliff itki ja siunaili riemusta. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, mutta suuteli kerran toisensa jälkeen Ednan hehkuvia poskia. Lopulta he irtautuivat toistensa syleilystä, ja kun rouva Cliff oli tyyntynyt sen verran, että saattoi puhua, hän sanoi:

— Vai jo silloin, kun olimme "Castorissa"! Sinun täytyy myöntää, Edna, että kapteeni Horn osaa tavattoman hyvin salata tunteensa.

— Niin, sanoi toinen, hän ei ole koskaan paljastanut itseään edes katseella. Hän oli aikonut ilmaista kiintymyksensä, mutta hän tahtoi odottaa siihen saakka, kunnes tuntisin hänet paremmin ja eläisimme toisissa oloissa. Ja kun sinä ehdotit näennäistä avioliittoa, johon Cheditafan piti meidät vihkiä, hän joutui kovin hämilleen; se oli liian karkeaa vastatakseen hänen kuvitelmiaan — niin kovin erilaista kuin kaikki se, mitä hän oli toivonut, ettei hän aluksi voinut ajatellakaan sellaista. Mutta sitten hän oivalsi ehdotuksen järkevyyden ja suostui heti, ajatellen minun parastani. Ja huomenna meidät vihitään lähetystössä.

— Huomennako jo! huudahti rouva Cliff. Niin pian!

— Varmasti, vastasi Edna. Kapteenin täytyy matkustaa täältä pois, ja minä seuraan häntä.

— Erinomaista! sanoi rouva Cliff. Mutta ymmärrät kai, että minä olen näin alussa vähän hämmästynyt. Mutta kuinka onkaan kullan laita — paljonko sitä on kaikkiaan? Ja miten hän aikoo...?

— En totisesti tiedä! sanoi Edna. Hän tuskin mainitsikaan kultaa — meillä oli parempaa puhuttavaa... Kun hän tapaa meidät kaikki koolla, sinut ja minut ja Ralphin, hän kertoo meille, mitä on tehnyt ja mitä aikoo tehdä ja...

— Ja me saamme puhua siitä?

— Tietysti! Kenelle tahansa.

— Jumalan kiitos! huudahti kelpo rouva. — Se on melkein samaa kuin menisi uudelleen naimisiin.

Saavuttuaan Pariisiin edellisenä iltana kapteeni Horn oli asettunut asumaan hotelliin, joka ei ollut kaukana Hôtel Grenade'ista, ja aamulla hän oli ensi työkseen käynyt Ednaa tapaamassa. Hän oli tietenkin edellyttänyt Ednan asuvan samassa hotellissa kuin rouva Cliffin, jonka osoitteen hän oli saanut toiminimi Wraxtonilta Marseille'ista, ja hän oli aikonut tavata ensin vanhempaa rouvaa tunnustaakseen hieman maaperää, ennen kuin meni Ednan huoneeseen.

Kapteeni oli tullut Pariisiin yksin. Shirleyn ja Burken sekä neekerit hän oli jättänyt Marseille'iin. Hän ei ollut tahtonut tehdä mitään, ei ollut tahtonut ryhtyä mihinkään järjestelyihin kenenkään puolesta, ennen kuin oli tavannut Ednan ja päässyt selville siitä, millaiseksi hänen oman elämänsä oli määrä muodostua.

Ja kun hän nyt palasi takaisin hotelliinsa, kimmelsi tulevaisuus kiehtovana hänen edessään. Hän käveli yli joen ja joutui Quartier latin'iin, ennen kuin huomasi, että hänen asunto-hotellinsa oli jäänyt kilometrien päähän selän taakse.

Magalhãesin salmesta päästyä oli kuunarin kulku suunnattu Gibraltarin salmea kohti. Burke ja Shirley olivat huomanneet, että heidän kapteeninsa oli siitä päivin ikään kuin muuttunut. Koko matkan Korppikotkien lahdelta eteläiselle Atlantille saakka hän oli rauhallinen, mutta aina varuillaan, joskus huolestunut ja usein ankara, mutta nyt hän muuttui päivä päivältä. Hän ei ollut hermostunut eikä kärsimätön, mutta oli kuitenkin helppo nähdä, että hänessä paloi halu päästä eteenpäin, mahdollisimman nopeasti eteenpäin.

Hänestä tuli ikään kuin toinen ihminen — pienen kuunarin laivurista tuli suuren laivan päällikkö, nopeakulkuisen valtamerihöyryn kapteeni; panssarilaivan päällikkö; valtavan taistelulaivan komentajakapteeni. Eikä se ollut keinotekoista mahtipontisuutta. Vain vallantuntoa, joka vähitellen heräsi hänessä, niin kuin terveys taudista toipuvassa ihmisessä. Ja tämän vallantunnon lähde oli hänen jalkojensa alla, kun hän asteli "Araton" kannella.

Moinen vaistomainen ja vastustamaton tietoisuus ei voinut kuitenkaan sinänsä tyydyttää tuota miestä, jonka katse ja ajatukset alati pyrkivät pohjoista kohti. Hän tiesi, että maailmassa oli hyvin vähän sellaista, mitä hänen hallussaan oleva valta ei voinut hankkia hänelle, mutta oli kuitenkin jotakin, joku, johon sillä kenties ei ollut pienintäkään vaikutusta — ja tämä ainoa joku oli hänelle kallisarvoisempaa kuin kaikki muu maan päällä.

Tätä kallista jotakuta kohti hän purjehti purjehtimistaan, niin nopeasti kuin taivaan tuulet suinkin suostuivat kiidättämään hänen alustaan eteenpäin.

XLVIII.

ROUVA CLIFF SAA TIETOJA.

Kun Ralph samana päivänä iltapuolella tervehti kapteeni Hornia, hänen mielensä valtasi vaistomainen tunne, että kapteeni oli kyllin arvokas omistamaan laivalastin kultaa ja hänen sisarensa Ednan kaupanpäällisiksi.

Pojalla oli ennen tätä tapaamista ollut omat epäilyksensä. Hän luuli perin pohjin punninneensa "Castorin" kapteenin luonnetta ja ominaisuuksia ja oli arvellut itsekseen, että vaikka kapteeni Horn olikin monella tavoin nokkela, uskalias ja kunnon mies, oli maailmassa kuitenkin monia muita miehiä, jotka soveltuivat paremmin siihen kaksin verroin loistavaan asemaan, joka oli tullut tuon onnellisen merenkulkijan osaksi.

Mutta nyt katsellessaan sisarensa sulhasta ja kuullessaan hänen puhuvan ja luodessaan sitten katseensa Ednan säteileviin silmiin Ralph tunnusti mielessään erehtyneensä ja antoi sydämestään siunauksensa liitolle.

Rouva Cliff vallan hämmästyi nähdessään kapteenin, ja jollei hän olisi tiennyt avioliiton olevan päätetty asia, hän olisi varmaan pelännyt, että tämä hieno maailmanmies oli kenties tehnyt suunnitelmia, joissa Ednalla ei ollut mitään osaa. Mutta sellainen pelko olisi varmaan myöskin haihtunut samana hetkenä, jolloin kapteeni puristi hänen kättään.

Kapteenin kolmen haaksirikkotoverin kukoistava terveys ja ilmeinen hyvinvointi tuotti tälle niin suurta iloa, että hän tuskin saattoi puhua mistään muusta. Myöskin Cheditafa ja Muk kutsuttiin sisään.

Mutta kun he astuivat huoneeseen syvään kumartaen, oli kapteeni tuskin uskoa silmiään. Cheditafa ja Muk! Olivatko nuo ne entiset puolialastomat, repaleiset neekerit meren rannalta! Toinen oli arvokkaan näköinen "papillinen" pöydänkattaja, toinen kultakirjailuin ja kaikin sateenkaaren värein upeileva kamaripalvelija! Kesti hetkisen, ennen kuin tämä muodonvaihdos mahtui kapteenin tajuntaan.

Edna aikoi juuri lähettää neekerit pois, kun hän huomasi, että Cheditafa aikoi sanoa tai tehdä jotakin. Edna katsoi häneen kysyvästi, ja neekeri astui esiin.

Ednaa ja kapteenia lähestyessään — he istuivat rinnakkain — Cheditafa otti taskustaan leveän kultasormuksen, jonka hän oli ostanut omilla säästörahoillaan.

— Sitä emme tekemäs, virkkoi hän katsoen vuoroin kapteeniin ja vuoroin Ednaan. Sormus — ei kukaan muistamas sormus. Tahtoako kapteeni nyt panemas sen rouvan sormi?

Edna ja kapteeni katsoivat toisiinsa. Kaikki olivat tuokion ääneti. Sitten Edna sanoi:

— Ota se!

Kapteeni nousi, otti sormuksen Cheditafan kädestä, ja Edna asettui hänen rinnalleen. Kapteeni tarttui hänen käteensä ja pujotti kunnioittavasti sormuksen morsiamensa nimettömään sormeen. Onneksi se sopi hyvin; olihan Cheditafa siksi usein tarkastellut sormuksia, jotka olivat hänen valtiattarensa kauniissa kädessä.

Ilonsäde kimalteli vanhan neekerin silmissä. Nyt hän oli suorittanut velvollisuutensa täydellisesti; nyt oli kaikki niinkuin olla pitikin. Ja hän jäi hetkiseksi hartaana seisomaan paikoilleen, kädet ojennettuina siunaukseen — niinkuin hän oli nähnyt Seinen kaupungin pappienkin tekevän.

— Oikein hyvä, hän sanoi, nyt se kelvata!

Sitten hän poistui huoneesta Muk vanavedessään syvään kumarrellen.

Salongissa oli tovin hiljaista. Ei kukaan nauranut eikä edes hymyillyt. Rouva Cliffillä oli kyyneleet silmissä.

Ja hän virkkoi:

— Hän on hyvä, kiltti mies, ja nyt hän uskoo vihkimisensä jo riittävän. Mutta annattehan te joka tapauksessa vihkiä itsenne huomenna?

— Kyllä, mutta tällä sormuksella, sanoi Edna.

— Niin, juuri sillä sormuksella; sitä sinun pitää aina pitää sormessasi, sanoi kapteeni.

— Ja nyt, sanoi rouva Cliff, kun kaikki olivat taas asettuneet istumaan, te saatte tosiaankin kertoa meille vaiheenne, kapteeni. Tiedättehän, että minä en ole kuullut vielä yhtään mitään.

Ja kapteeni kertoi — paljon sellaista, minkä Edna oli kuullut ennen, ja myös paljon sellaista, mitä hän ei ollut vielä kuullut. Ja se, mitä aarteesta puhuttiin, oli hänelle miltei kokonaan uutta. Rouva Cliff oli tässä suhteessa hyvin tiedonhaluinen; hän tahtoi kuulla joka ainoan yksityisseikan.

— No, miten on omistusoikeuden laita? Sehän se kuitenkin loppujen lopuksi on tärkeintä kaikesta.

Kapteeni vastasi hymyillen:

Siihen kysymykseen ei ole niinkään helppo vastata, mutta luulen kuitenkin pääseväni varsin tyydyttävään lopputulokseen. Ensinnäkin on kulta saatava turvallisesti kuljetetuksi suuriin rahakeskuksiin. Huomattava osa siitä viedään Philadelphiaan ja lyödään siellä rahaksi. Mutta pankkiirini hoitavat kaikki nämä asiat. Lontoon-matkani pääasiallisena tarkoituksena oli laillisten oikeuksieni turvaaminen. Wraxton ja minä jätimme asian etevien lakimiesten haltuun, joiden erikoisalana ovat juuri tämäntapaiset asiat. Vaikk'ei lopullista päätöstä olekaan vielä tehty, asia on kuitenkin hyvällä tolalla ja lähellä ratkaisuaan.

"Etelä-Amerikan taholta ei ole esitetty mitään vaatimuksia, mutta kaksi sikäläistä asianosakasta on kuitenkin otettava mielestämme huomioon. Nimittäin Perun nykyinen hallitus ja maan alkuasukasväestö. Mutta mitä Perun lait säätävät aarrelöydöistä, tai miten hallitus suhtautuu alkuasukasväestöön ja sen oikeuksiin — siitä meillä ei tietystikään ole vielä tietoja. Se selviää aikaa myöten.

"Yksi seikka on varma: minulla on löydön tekijänä oikeus sievoiseen palkintoon, aivan samoin kuin minä saan pelastuspalkkion, jos hinaan maihin avuttoman höyrylaivan. Siinä kohden ovat kaikki lakimiehet yksimielisiä. Olen sen vuoksi määritellyt vaatimukseni ja pidän niistä lujasti kiinni.

"On sangen vähän luultavaa, että Perun hallitus tai alkuasukasväestö tuottaa meille vaikeuksia. Asiahan on kokonaan meidän käsissämme. He eivät tiedä mitään aarteen olemassaolosta eikä oikeuksistaan siihen, ennen kuin itse ilmoitamme heille asiasta. He eivät voi esittää mitään täsmällisiä vaatimuksia eivätkä näyttää toteen mitään ilman meidän apuamme. Heidän on sen vuoksi viisainta suostua ottamaan vastaan, mitä heille tarjoamme, ja tunnustaa meidän menetelleen rehellisesti, jopa anteliaastikin."

— Suuriko on prosentti, kapteeni? kysyi rouva Cliff. Kuinka suurta osuutta katsotte voivanne oikeutuksella vaatia?

— Olemme sopineet kahdestakymmenestä prosentista, vastasi kapteeni. Tarkkaan asiaa harkittuani esitin tämän vaatimuksen. Ja se määrä jo on minulle tunnustettukin, kävipä aarteen muun osan miten tahansa.

— Kaksikymmentä prosenttia! huudahti rouva Cliff. Siinäkö kaikki?

— Niin, siinä kaikki, sanoi kapteeni. Ja siihen sisältyvät ymmärrettävästi myöskin kaikki teidän osuutenne. Minä olen esittänyt vaatimuksen, mutta esittänyt sen kaikkien niiden puolesta, jotka olivat mukana "Castorin" haaksirikossa, ja kaikkien niiden miesten perheiden puolesta, jotka saivat surmansa — sanalla sanoen, jokaisen puolesta, joka vain on asiaan osallistunut ennemmin tai myöhemmin.

Rouva Cliffin naama oli jo venähtänyt aika pitkäksi, ja venyi nyt yhä pitemmäksi. Tässä siis oltiin kaiken odotuksen, kaiken ahdistuksen jälkeen: vaivaiset kaksikymmentä prosenttia piti jakaa kokonaisen ihmisjoukon, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen kesken, sikäli kuin hän tiesi. Hän oli rakentanut jos jonkinlaisia tuulentupia, ja nyt ne kaikki haihtuivat savuna ilmaan.

Olihan hänellä tosin rahaa, ja lisää hän saisi, ja olihan hänellä koko joukko hyödyllisiä ja kauniita esineitä, jotka hän oli ostanut, ja hän saattoi matkustaa takaisin Plaintoniin ja elää siellä hyvissä oloissa... Mutta eihän hän ollut vain tämän tähden odottanut ja toivonut ja tuskaisena värissyt kuultuaan kapteenin saapuneen Ranskaan. Itku nousi rouvaparan kurkkuun.

— Kapteeni, sanoi hän, ja hänen äänensä kuului aivan korisevan, ikään kuin hän olisi istunut mitä hirveimmässä ristivedossa. Kapteeni, minä olen jo ollut mukana niin monessa vaiheessa ja tosiaankin saanut kokea niin paljon sekä hyvää että pahaa, etten jaksa enää kauemmin kestää tätä epävarmuutta. Se saattaa olla lapsellista ja tyhmää, mutta minun täytyy saada tietää. Ettekö voi antaa minulle käsitystä siitä, paljonko te saatte, tai ainakin siitä, kuinka paljon minä saan? Jos nyt olen koko ajan hautonut tyhjiä kuvitelmia, on kuitenkin parempi, että pääsen siitä selvyyteen. Pitäkää vain minua naurettavana ja kiusallisena; mutta olen odottanut odottamistani...

— Hyvä, keskeytti kapteeni, nyt te siis pääsette odottamasta. Summa, jonka olen pidättänyt itselleni, jaetaan niin pian kuin suinkin, ja minä aion jakaa sen niin oikeudenmukaisesti kuin suinkin voin. Itse pidän tietenkin suurimman osan; se on minun oikeuteni, koska olen löytänyt aarteen ja tuonut sen turvaan. Ja vaimoni — hän osoitti Ednaa — saa lähinnä suurimman osuuden, sillä hän oli tietämättään sinä kannustavana voimana, joka sai minut tekemään niin ankarasti työtä ja voittamaan kaikki vaikeudet. Sitten saavat muut jakaa jäännöksen — kukin arvonsa mukaan, niinkuin laivapöytään käytäessä sanotaan.

— Voi hyvä Jumala, mutisi rouva Cliff, paljonko minä nyt viisastuin! Ei koskaan saa selviä tietoja.

Eihän tuo ollut mikään vastaus.

— Summa, jota vaadin, sanoi kapteeni, on neljäkymmentä miljoonaa dollaria.

Kaikki säpsähtivät, ja rouva Cliff hypähti pystyyn aivan kuin raketti olisi sähähtänyt hänen tuolinsa alla.

— Neljäkymmentä miljoonaa dollaria! hän kirkaisi. Luulin teidän sanoneen, että me saisimme vain kaksikymmentä prosenttia!

— Niin, aivan niin, vastasi kapteeni, summittaisen laskelman mukaan. Neljäkymmentä miljoonaa dollaria on noin viides osa sen lastin arvosta, jonka toin "Aratolla" Ranskaan. Ja teidän osuudesta puhuen, rouva Cliff, luulenpa, että teillä on varaa ostaa koko Plaintonin kaupunki — jos nimittäin haluatte.

XLIX.

VIELÄ MUTKA MATKASSA.

Hôtell Grenade'issa asuvat ystävämme nousivat varhain seuraavana aamuna. Päivänhän piti olla täynnä puuhia ja tapahtumia. Olihan kapteenin ja Ednan hääpäivä.

Vihkimisen piti käytännöllisistä syistä tapahtua Amerikan lähetystössä. Sitä ei käynyt viivyttäminen, koska kapteenin täytyi tärkeän kokouksen vuoksi olla seuraavana päivänä Lontoossa, jossa hänen oli kenties viivyttävä kauankin. Ranskassa oli voimassa joukko avioliiton solmimista koskevia säädöksiä, joita ei Edna eikä kapteeni halunnut noudattaa, vaikkapa heillä olisi ollut aikaakin siihen. Amerikan lähetystössä oltaisiin lain mukaan amerikkalaisella alueella, ja siellä saattoi amerikkalainen pappi muitta mutkitta vihkiä heidät Amerikan kansalaisina.

Rouva Sylvester, lähetystösihteerin rouva, saapui Ednan kutsumana Hôtel Grenade'iin, ja sovittiin niin, että vihkiminen toimitetaan neljän aikaan iltapäivällä kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan rouva Cliffin, Ralphin ja rouva Sylvesterin oli määrä olla saapuvilla.

Cheditafalle ei puhuttu mitään suunnitellusta toimituksesta. Kaikki tunsivat, että hänen tunteitaan oli pidettävä arvossa. Rouva Cliff otti tehtäväkseen selittää hänelle muutaman päivän kuluttua asian hienotunteisella tavalla.

Syötyään aamiaisen Hôtel Grenade'issa kapteeni oli paluumatkalla hotelliinsa ja poikkesi lennätinkonttoriin lähettämään Shirleylle ja Burkelle sähkösanoman, joka kutsui heitä Lontooseen hänen puheilleen.

Yht'äkkiä joku kosketti hänen käsivarttaan, ja kääntyessään hän näki vieressään kaksi virkapukuista poliisia. Heidän esiintymisensä oli kohteliasta, mutta toinen selitti kapteenille heti sangen hyvällä englanninkielellä, että hänen oli seurattava heitä poliisituomarin luokse.

Kapteeni hämmästyi. Poliisit eivät voineet tai eivät tahtoneet selittää, mistä häntä syytettiin tai oliko mitään syytettä tehty. He ainoastaan sanoivat, että hänen oli seurattava heitä ja että kaikki kyllä selviää vartiokonttorissa.

Kapteenin otsa synkkeni. Hänen oli mahdoton aavistaa, mitä tämä merkitsi, mutta arvailuihin ei käynyt haaskaaminen aikaa. Sitä parempi, mitä pikemmin hän pääsisi poliisituomarin luokse ja saisi tietää, mistä oli kysymys. Hän pyysi ainoastaan luvan lähettää pankkiiri Wraxtonille sähkösanoman, jossa pyysi tätä heti paikalla saapumaan poliisiasemalle tapaaman häntä. Sitten hän seurasi konstaapeleita.

Kapteeni Hornin aivot työskentelivät kuumeisesti koko matkan. Hän ei voinut käsittää pidättämisen syytä, mikäli ei ollut jollakin tavoin kysymys aarteesta tahi "Araton" saapumisesta ilman papereita ranskalaiseen satamaan. Mutta sellainen asia kyllä järjestyisi heti Wraxtonin saavuttua. Vakavaa huolta tuotti hänelle vain se, että vihkimisen piti tapahtua kello neljän aikaan, ja kello oli kohta melkein kaksi.

Poliisiasemalla kapteenia odotti uusi epämieluinen yllätys. Poliisituomarilla oli tärkeitä asioita hoidettavanaan, eikä hän voinut heti omistaa huomiotaan kapteeni Hornin asialle. Tämä tuskastutti kovin kapteenia, ja hän lähetti poliisituomarille sanan toisensa perästä. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Eikä Wraxtoniakaan kuulunut.

Poliisituomarilla oli pätevät syynsä viipyä yhä virkahuoneessaan. Hän ei tahtonut olla missään tekemisissä pidätetyn amerikkalaisen seikkailijan kanssa, ennen kuin hänen ilmiantajansa, Banker, oli noudettu vartiokonttoriin vankilasta, missä hän oli nyt, tutkimusta odotellessaan, viettänyt pari vuorokautta.

Kului kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, kaksikymmentäviisi minuuttia, eikä poliisituomari näyttäytynyt vieläkään. Eikä myöskään Wraxtonia kuulunut. Kapteeni ei ollut vielä koskaan ollut niin kärsimätön. Hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä tässä onnettomassa tilanteessa. Ednalle hän ei millään ehdolla halunnut ilmoittaa asiasta ainakaan ennen kuin tunsi sen laadun ja syyn.

Wraxtoniin hän saattoi luottaa, koskipa syyte mitä tahansa; hän kyllä suostuisi asettamaan miten suuren takuusumman tahansa, ja silloinhan koko asia lykkäytyisi tuonnemmaksi, mikäli ei ollut kysymyksessä täydellinen erehdys henkilön suhteen.

Mutta Wraxton viipyi, ja äkkiä tuli kapteeni ajatelleeksi erästä toista henkilöä, josta varmaan olisi apua. Ei ollut aikaa haaskattavissa; jonkun täytyi tulla — ja tulla pian — jonkun, joka voisi sanoa, kuka hän oli. Professori Barré, Ralphin opettaja, oli johtunut hänen mieleensä. Hän oli tavannut tämän herran edellisenä iltana. Professori saattoi mennä hänestä takaukseen, eikä hän varmaankaan tekisi Ednaa suotta levottomaksi hiiskumalla asiasta. Hän otaksui professorin olevan hotellissa ja lähetti heti pikalähetin viemään hänelle kirjelippua.

Kesti aikansa, ennen kuin Banker ehdittiin tuoda poliisiasemalle, ja professori Barré oli siellä ennen häntä. Ranskalainen oppinut hämmästyi kovin tavatessaan kapteeni Hornin pidätettynä ja kykenemättömänä antamaan mitään selitystä asiasta. Mutta poliisituomari ilmestyi nyt pian, ja sattuma asetti niin, että poliisituomari ja Barré, joka oli Pariisissa hyvin tunnettu, olivat vanhoja tuttavia. Luotuaan silmäyksen kapteeniin poliisituomari kääntyi professorin puoleen ja puhutteli häntä ranskaksi. Professori kysyi heti samalla kielellä, mistä kapteeni Hornia syytettiin.

— Vai niin, te tunnette hänet? Häntä syytetään erään seikkailijoiden ja rikollisten liiton johtajaksi, mieheksi, joka on tehnyt Perussa lukemattomia murhia ja tihutöitä, henkilöksi, joka on kaikin mokomin teljettävä vankilaan, kunnes Perun viranomaiset ovat saaneet tiedon asiasta.

Professori tuijotti poliisituomariin voimatta laisinkaan ymmärtää, mitä oli kuullut.

— Mitä tämä on? kysyi kapteeni Horn. Ettekö voi puhua englantia?

Ei, tämä pariisilainen virkamies ei osannut englantia.

Mutta professori tulkitsi syytteen.

— Sehän on suorastaan mieletöntä, huudahti kapteeni. Ralph kertoi minulle, että eräs mies, ilmeisesti juuri samaisen rosvoliiton jäsen, oli pidätetty sen vuoksi, että hän oli hyökännyt Cheditafan kimppuun. Ja tämä syytös on varmaan jonkinlainen kosto siitä, että mies vangittiin. Voisin heti paikalla antaa kaikki tarpeelliset tiedot itsestäni, jos pankkiiri, herra Wraxton, olisi täällä. Olen kutsunut häntä, mutta hän ei ole vielä saapunut. En voi kuitenkaan uhrata enää hetkeäkään tähän keskusteluun.

Kapteeni silmäili rauhattomana ovea kohden, ja nuo kolme miestä olivat tovin ääneti.

Tilanne oli perin kummallinen. Professori aikoi lähettää kutsun Hôtel Grenade'iin, mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla ja mietti itsekseen:

— Naisen todistus ei ole suurenkaan arvoinen. Ja jos tuo mies on rikoksellinen, ei Ednalla ole tietoa siitä. Kapteenin käyttäytyminen on ollut varsin kummallista; Ednahan ei ole saanut hänestä tietoja pitkään aikaan. En edes käsitä, miten hänen pankkiirinsa voisi mennä takuuseen hänestä, jos hän olisi täällä — eikä hän näytäkään olevan halukas tulemaan. Voihan kenellä tahansa olla pankkitili.

Professori seisoi permantoon tuijottaen. Kapteeni ymmärsi hänen ajatuksensa. Eikä hän tuominnut professoria epäluulojen tähden, joita tämä hautoi mielessään. Muukalainen, joka tuo Ranskaan kultalastia, saa valmistautua joutumaan epäluulojen kohteeksi. Mutta tässä ei ollut enää kysymys epäluuloista, vaan suoranaisesta syytöksestä.

Samassa saapui sanoma pankkiliikkeeltä: herra Wraxton oli matkustanut aamulla Brysseliin. Fuguet ei asunut Pariisissa, eikä kapteeni ollut häntä koskaan nähnyt.

Kapteeni puri hammasta. Äkkiä hän käännähti keskeyttäen kursailematta poliisituomarin ja professori Barrén keskustelun. Viimeksimainitun puoleen kääntyen hän sanoi:

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä tämä virkamies on sanonut minusta?

— Hän sanoo, vastasi Barré, ettei hän luule teidän tuntevan Pariisissa ketään, lukuunottamatta Hôtel Grenade'issa asuvia maanmiehiänne, ja heidät te tietenkin olette voinut johtaa harhaan henkilöllisyytenne suhteen. He ovat olleet täällä kauan, ja te olette ollut poissa. Eivätkä he ole koskaan hiiskuneetkaan teistä. Ja se tuntuu omituiselta.

— Eikö hän ole selvillä siitä, että Wraxton tuntee minut?

— Hän sanoo, vastasi Barré, että te ette ole käynyt mainitussa pankkiliikkeessä Pariisiin saavuttuanne; ja sekin tuntuu omituiselta: jokainen matkailija menee pankkiirinsa luokse kohta saavuttuaan.

— Minulla ei ole ollut syytä mennä sinne, vastasi kapteeni. Minulla oli muita asioita, olin juuri saanut tavata vaimoni pitkän eron jälkeen.

— Minua ei ihmetytä, sanoi professori, että aikanne on vähissä. On suuri vahinko, ettei pankkiirinne voi saapua tänne.

Kapteeni ei vastannut. Ranskalainen epäili häntä, ja miksikäs ei olisi epäillytkin.

Ja kun kapteeni mietti asiaa, se tuntui hänestä yhä vakavammalta ja pulmallisemmalta. Oli jo paha, että hänen avioliittonsa lykkäytyi tämän loukkaavan ja järjettömän syytöksen takia. Mutta onnettominta oli kuitenkin, ettei hän ehkä voisikaan olla läsnä englantilaisten juristien kokouksessa seuraavana päivänä. Noiden herrojen piti juuri ratkaista aarteen omistusoikeutta koskeva kysymys, ja jos he saisivat kuulla, että häntä syytettiin murhamiesten ja rosvojen liiton johtajaksi, he alkaisivat varmaan epäillä koko aarretta koskevan kertomuksen todenperäisyyttä.

Sanalla sanoen: kaikki oli hiuskarvan varassa ja asia saattoi päättyä siten, että kapteeni lähetettäisiin vankina Peruun tutkittavaksi. Ja oli kauheata ajatella, mitä sitten saattoi tapahtua.

Hän kääntyi äkkiä professorin puoleen:

— Minä huomaan, ettette luota minuun, mutta näen, että te olette kunniallinen mies, ja minä luotan teihin. Te olette poliisituomarin tuttava — käyttäkää vaikutusvaltaanne ja koettakaa saada aikaan sen verran, että minä pääsen lähtemään. Tehkää niin paljon minun hyväkseni!

— Mitä te siis haluatte minun tekevän? kysyi toinen.

— En ole milloinkaan nähnyt sitä miestä, joka väittää ennen kuuluneensa Korppikotkien liittoon; itse asiassa en ole koskaan nähnyt näistä hylkiöistä ketään, paitsi paria, kolmea ruumiina. Hän ei ole koskaan tavannut minua, hän ei tiedä mitään minusta, hänen syytöksensä on tehty vain kostonhimossa. Hän on vain tuntenut kaksi neekeriäni, jotka ovat ennen olleet liiton orjia ja ovat nyt minun vaimoni palvelijoita. Koska hän ei ole koskaan ennen nähnyt minua, ei hän voi myöskään tuntea minua. Olkaa hyvä ja pyytäkää poliisituomaria noutamaan muutamia muita siviilipukuisia miehiä tähän huoneeseen ja antamaan sitten vangin tulla sisään. Kehoitettakoon häntä sitten osoittamaan se mies, jota hän syyttää Korppikotkien kapteeniksi.

Professorin kasvot kirkastuivat; vastaamatta mitään hän kääntyi poliisituomarin puoleen ja esitti hänelle ehdotuksen. Virkamies pudisti päätään; tämä olisi sangen oikeudenvastainen menettelytapa; täällä oli muodollisuuksia, joita ei käynyt sivuuttaminen... Bankeria oli kuultava todistajain läsnäollessa.

Mutta kapteeni Hornin ehdotus oli herättänyt professorin mielenkiintoa. Tällaisissa olosuhteissa, kun aika oli niin kallista, oli hänen mielestään noudatettava sitä, ennen kuin mihinkään muuhun ryhdyttiin. Hän puhui hyvin vakavasti ja kiihkeästi virkamiehelle, joka lopulta myöntyi.

Muutaman minuutin kuluessa kutsuttiin sisään kolme siistiä virkamiestä lähimmistä huoneista, ja konstaapeli lähetettiin noutamaan Bankeria.

Kun tämä herrasmies saapui odotushuoneeseen, liukui hänen katseensa nopeasti yli koko koolla olevan seuran. Aluksi hän uskoi, ettei ollut nähnyt ennen ketään näistä miehistä. Mutta hän ei virkkanut mitään; hän odotti saadakseen kuulla, mitä hänelle sanottaisiin.

— Tässä huoneessa, sanoi poliisituomari ranskaksi, on se mies, jota te olette syyttänyt murhaajaksi ja saman liiton johtajaksi, johon tunnustatte kerran kuuluneenne. Osoittakaa heti hänet!

Banker ei yleensä vähällä menettänyt rohkeuttaan, mutta nyt se petti. Oliko hänen paljon pelätty ja vähän rakastettu kapteeninsa todellakin vain jalanleveyden päässä hänestä?

Hän katseli jälleen jokaista huoneessa olevaa henkilöä, tällä kertaa hyvin tarkasti. Tuo Raminez-heittiö ei ollut tietenkään tullut Pariisiin naamioimattomana, eikä mikään valepuku ollut juuri hänelle niin sopiva kuin sivistyneen miehen asu. Banker siristeli silmiään ja katseli tutkistellen kaikkia kasvoja. Äkkiä hän hymyili.

— Minun kapteenini, sanoi hän sitten, ei ole samanlaisessa puvussa kuin viimeksi nähdessäni hänet; hän esiintyy nyt herrasmiehenä, ja minun oli sen tähden valkea tuntea häntä heti. Mutta on mahdotonta erehtyä hänen nenästään ja hänen kulmakarvoistaan. Tunnen hänet yhtä hyvin, kuin jos olisimme eilisiltana istuneet yhdessä ryyppäämässä. Tässä hän on! ja hän viittasi oikealla kädellään suoraan professori Barréta kohden.

Nämä sanat kuullessaan kaikki säpsähtivät, ja poliisiupseeri lehahti helakanpunaiseksi kiukusta. Ja professori Barré puolestaan rypisteli kulmakarvojaan ja katseli ihmeissään Bankeriin.

— Senkin lurjus! Senkin valehtelija! huusi poliisituomari. Syyttää tätä tunnettua ja kunnia-arvoista herraa perulaisen rosvoliiton johtajaksi! Sinä olet petturi — heittiö, ja jos sinua olisi kuulusteltu yhdessä tämän toisen herran kanssa, olisit vannonut, että hän juuri on ollut rosvopäällikkönä.

Banker ei vastannut, mutta silmäili yhä professoria. — Tämän miehen piti sanoa jotakin, lausui kapteeni Horn Barrélle, ja hän osoitti teitä. Minun mielestäni asia on nyt ratkaistu; ettekö tahtoisi puhua siitä poliisituomarille? Minulla ei todellakaan ole enää hetkeäkään menetettävänä.

Banker kuunteli näitä sanoja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Sinun on turha yrittää pettää minua, Raminez-lurjus! sanoi hän puiden nyrkkiä professorille. Jos sinä tahdoit pelastua minun käsistäni, ei sinun olisi pitänyt unohtaa kulmakarvojasi, kun ajoit tukkasi ja partasi. Mutta minä kyllä keksin sinut. Eikä sinulle ole suurtakaan apua niistä valheista, joita olet ladellut täällä.

— Viekää hänet ulos! huusi poliisituomari. Hänhän on kuulumattoman julkea!

Kaksi konstaapelia vei Bankerin nopeasti ulos huoneesta.

Kapteeni Hornilla ei ollut aikaa kuunnella poliisituomarin kaunopuheisia anteeksipyyntöjä; hän lausui ainoastaan, että koska hän ei ollut sama henkilö, johon syytös oli kohdistettu, hänen täytyi kiirehtiä pois, jottei joutuisi lyömään laimin tavattoman tärkeää tapaamista.

Professori seurasi häntä kadulle.

— Hyvä professori, sanoi kapteeni Barrélle, te olette tehnyt minulle korvaamattoman palveluksen, ja minä olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Ellette olisi hyväntahtoisesti käyttänyt vaikutusvaltaanne poliisituomariin, tuo heittiö olisi vannonut, että minä olin ollut rosvopäällikkönä.

Ja katsottuaan kelloaan hän lisäsi:

— Kello on kahtakymmentäviittä vailla neljä; minun on siis ajettava suoraan lähetystöön. Olin matkalla hotelliini, mutta nyt en enää ennätä sinne.

Kapteeni Horn saapui lähetystöön vain hetkeä myöhemmin kuin Hôtel Grenade'in seurue. Kohta hän seisoi Ednan rinnalla ministerihotellin pienessä salongissa, ja amerikkalainen pappi vihki heidät mieheksi ja vaimoksi. Menot olivat hyvin yksinkertaiset, mutta ystävien onnentoivotukset eivät olisi voineet olla lämpimämmät ja sydämellisemmät.

Rouva Cliff kuiskasi Ednan korvaan:

— Vaikkapa nyt tietäisimmekin, että kaikki kulta vajoaa huomenna meren pohjaan, pitäisi meidän silti olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä.

Tuo pieni rouva Cliff oli kelpo nainen, ja tällä hetkellä hän tosiaankin tarkoitti, mitä sanoi.

L.

BANKERISTA ON HYÖTYÄ.

Palatessaan takaisin vankikoppiin Banker oli yhä lujasti vakuuttunut siitä, että hänen entinen "kapteeninsa" Raminez oli ollut poliisiasemalla. Ja tällä otaksumalla oli todelliset syynsäkin.

Korppikotkien leirissä hän, Banker, oli usein tarkastellut Raminezin kummallisen muotoisia kulmakarvoja, jotka kaareutuivat kahden puolen kapeaa, hieman kyömyä nenää. Kohta kun "kapteeni" oli huolissaan tai alkoi suuttua, hänen otsansa rypistyi ja kulmakarvojen kärjet lähestyivät toisiaan. Tuollaiset kulmakarvat olivat yhteisenä ominaisuutena granadalaisen Darcia-suvun jäsenillä, ja professorin isä oli aikoinaan ottanut vaimon tästä suvusta ja asettunut asumaan Pariisiin.

Tämän ranskalaistuneen naisen sisar oli sittemmin mennyt naimisiin Blanquote-nimisen espanjalaisen herrasmiehen kanssa, jonka toinen poika oli tehnyt Espanjassa jonkin kolttosen ja paennut Amerikkaan. Täällä hän otti nimen Raminez ja hankki, niinkuin jo tiedämme, varsin runsaan ansioluettelon.

Tämä rosvopäällikkö, jonka luut nyt vaalenivat Tyynenmeren pohjalla, oli esi-isiltään perinyt saman pienen sukuominaisuuden kuin professori Barré, nimittäin kähärät kulmakarvat ohuen hieman kaartuvan nenän yllä.

Seuraavana päivänä Banker sai vieraan. Tämä oli ranskalainen oppinut. Kun Barré astui vankikoppiin kahden vanginvartijan seuraamana, näytti Banker hämmästyvän. Hän oli odottanut kirjallista tervehdystä, mutta ei ollut uneksinutkaan saavansa nähdä miestä itseään.

— Kapteeni! hän huudahti seisomaan nousten. Minä huomaan, että te olette sama kunnian mies kuin ennenkin ettekä kanna minulle kaunaa.

Hän puhui espanjaa, sillä tätä kieltä käytettiin tavallisesti leirissä.

Professori ei kiinnittänyt lainkaan huomiota hänen sanoihinsa.

— Tulen tänne, hän sanoi, kysymään teiltä, miksi te taannoin esititte sellaisen järjettömän ja ilkeämielisen syytöksen minua kohtaan. Moisia syytöksiä ei ole tapana katsoa Ranskassa läpi sormien, mutta minä annan teille tilaisuuden selittää vaikuttimenne.

Banker katseli häntä ihaillen.

— Hän näyttelee hyvin osansa, tuumi hän itsekseen. Nyt hän on olevinaan suurta herraa, ja hän on ovela veitikka, joten ei juuri kannata yrittää panna hänen päätään permeen. Parasta on sopia hänen kanssaan.

Ääneen hän virkkoi:

— Kapteeni, minun on sanottava selitykseksi, että olin kiihottunut ja menetin itsehillintäni. Minun ei olisi tietenkään koskaan pitänyt esittää tuota syytöstä. Enhän voinut itse hyötyä siitä mitään, ja olen kernaasti uskollinen teille. Peruutan kaiken, mitä olen puhunut, ja jos tarvitaan, olen valmis sanomaan, että olen erehtynyt enkä ole nähnyt teitä milloinkaan ennen. Pyydän vain, että te vastapalvelukseksi toimitatte minut pois täältä ja annatte minulle sen verran rahaa, että voin elää huolettomasti. Sehän ei merkitse paljoakaan teille, joka itse näytätte tätä nykyä istuvan lihapatojen keskellä.

"No niin, nyt olen sanonut teille suoraan mitä haluan, säästän siten teiltä tarjousten tekemisen vaivan; te autatte minua, ja minä autan teitä. Olen valmis vannomaan, niin kauan kuin minussa on hengen hiventäkään, että te ette ole koskaan ollut Perussa ja että näin teidät ensi kerran vasta eilen, jolloin erehdyin noiden hullunkuristen kulmakarvojen vuoksi, jotka täsmälleen muistuttivat erästä toista henkilöä — samaa heittiötä, joka on todella ollut minun kapteeninani. Minä kyllä latelen hyvän jutun, luottakaa siihen, kapteeni, ja pysyn sanassani. Kaikkien pyhimysten nimessä, toivonpa, etteivät nuo ovensuussa toljottavat tomppelit ymmärtäisi espanjaa!"

Professori oli jo etukäteen ottanut selvää siitä, etteivät poliisit ymmärtäneet mitään muuta kieltä kuin ranskaa. Puuttumatta Bankerin somaan ehdotukseen hän sanoi:

— Oliko tuo rosvopäällikkö espanjalainen?

— Oli! varmasti te olitte espanjalainen, kapteeni.

— Miltä seudulta hän mahtoi olla kotoisin?

— Tulitte monta kertaa maininneeksi, että olitte entisaikaan asunut Granadassa.

— Mikä oli kapteenin oikea nimi? kysyi professori.

— Teidän nimenne oli Raminez, mikäli ette — hirtehisen kasvot synkistyivät äkkiä — mikäli ette pettänyt meitä. Minä koetin kyllä usein lypsää teistä juuri sitä asiaa, mutta olittepa selvänä tai hutikassa, nimenne oli aina Raminez.

— Raminez, espanjalainen, joka ulkomuodoltaan muistutti minua, oli siis teidän johtajanne, kun te kuuluitte Korppikotkien nimellä tunnettuun rosvoliittoon, jonka oleskelupaikka oli Perun rannikolla?

— Niin, juuri, sanoi Banker.

— Hyvä, sanoi Barré. Silloin minulla ei ole toistaiseksi mitään enempää sanottavaa teille.

Samassa hän teki täyskäännöksen ja poistui kopista. Vahtikonstaapelit seurasivat perässä, ja ovi suljettiin.

Banker oli sanomattomasti hämmästynyt. Saatuaan ajatuskykynsä takaisin hän joutui hurjan raivon valtaan, riehui kuin vangittu villikissa, ja enimmän häntä sapetti se uusi ja käsittämätön ilveily, jota tuo ihmispaholaisten ruhtinas oli leikkinyt hänen kanssaan. Mutta hetkeäkään hän ei epäillyt sitä, että oli puhunut entisen päällikkönsä kanssa. Ja että tämä kapteeni oli alhaisella tavalla pitänyt häntä pilanaan — sitä hän epäili vielä vähemmän.

Tässä mainittakoon, että professori oli edellisenä iltana keskustellut kauan Ralphin kanssa Korppikotkista ja heidän leiristään. Professori Barré oli ennenkin hiukan kuullut noista asioista, mutta monet yksityiskohdat olivat hänelle uusia.

Ranskalainen oli miettinyt kuulemaansa ja päätynyt lopulta siihen vakaumukseen, että täytyi olla olemassa jokin erityinen syy, minkä vuoksi Banker oli lujasti pysynyt siinä uskossaan, että hän, Barré, oli muka rosvopäällikkö.

Viisi tai kuusi vuotta takaperin oli toimitettu tiedusteluja granadalaisen señor Blanquoten toisesta pojasta, jonka veli oli kuollut ilman rintaperillisiä ja joka nyt, mikäli oli elossa, oli perivä Blanquote-suvun omaisuuden. Oli tunnettua, että tämä mies oli viettänyt hurjaa eikä juuri kunniallista elämää, ja tiedettiin myöskin, että hän oli matkustanut Amerikkaan ja esiintynyt Panaman kannaksella ja muuallakin käyttäen Raminezin nimeä. Vielä professori Barré oli usein kuullut äidiltään, ollessaan nuorena poikana tämän kanssa käymässä Espanjassa, että hän ja hänen serkkunsa olivat olleet hyvin toistensa näköiset.

On aiheetonta selostaa niitä tutkimuksia ja oikeudellisia toimenpiteitä, joihin Barré heti ryhtyi Ralphilta ja Bankerilta saamiensa tietojen perusteella. Riittää, kun mainitsemme, että hänen lopulta onnistui näyttää toteen, että Raminez-nimeä käyttänyt eteläamerikkalainen rosvopäällikkö oli itse asiassa espanjalainen Tomas Blanquote, että tämä oli kuollut Perun rannikolla ja että hän, professori, oli Blanquote-suvun maatilojen laillinen perijä.

LI.

KAIKKI HYVIN.

Oli heinäkuu. Kapteeni ja Edna olivat palanneet Pariisiin. Matkoillaan Englannissa he olivat nähneet ihania asioita, ja Pariisissakin he viettivät suloisia päiviä, vaikka ilma alkoikin käydä liian kuumaksi. Noista kahdesta ihmislapsesta maailma olisi muutoin tuntunut ihanalta melkein missä tahansa. Yksinpä Perun alaston, autio rannikkokin olisi näyttänyt heistä vihannalta ja kukoistavalta.

Lakimiehet olivat nyt tarkoin tutkineet hänen oikeuksiaan aarteeseen ja päätyneet tulokseen, joka oikeudenmukaisuuteen, lakeihin ja aarrelöytöjä koskeviin totuttuihin tapoihin perustuen tyydytti heitä.

Vanha roomalainen oikeus, jota muutamat romaanilaiset kansat tässäkin kohden vielä noudattivat, antoi puolet löydetystä aarteesta löytäjälle ja puolet kruunulle eli valtiolle, ja katsottiin voitavan täydellä syyllä sovelluttaa nytkin tätä lakia, koska oli kysymyksessä maa, jota espanjalaisten jälkeläiset tätä nykyä hallitsivat.

Ei ollut helppo sanoa, olisiko Perun hallitus hyväksynyt tämän kannan, jos asia olisi jätetty sen ratkaistavaksi, mutta kapteenin lainopilliset avustajat kehoittivat häntä mitä vakavimmin lähtemään siitä tosiasiasta, että hänellä oli oikeus puoleen aarteeseen. Näissä olosuhteissa oli todennäköistä, että Perun vallanpitäjät saataisiin helposti oivaltamaan, miten paljon mukavampi oli ottaa vastaan suuri, vapaaehtoisesti tarjottu etu kuin tavoitella vieläkin suurempaa, semminkin kun heidän oli vaikea, jollei suorastaan mahdotonkin, laillisesti todistaa mitään ja esittää kiistämättömiä vaatimuksia.

Päätettiin sen vuoksi lähettää Limaan pieni valtuuskunta neuvottelemaan asiasta. Valtuuskunnalle annettiin sellainen evästys, ettei se saanut ilmaista summan suuruutta, talletuspaikkaa eikä muitakaan yksityisseikkoja, ennen kuin Perun hallitus oli suostunut tyydyttävään järjestelyyn.

Kapteeni vaati, että puolet Perulle annettavasta osuudesta oli käytettävä tämän maan alkuasukasväestön hyväksi; oli perustettava kouluja, kansankirjastoja, sairaaloita ja muita vastaavanlaisia laitoksia. Jos valtuuskunnan työ onnistuisi, aikoi kapteeni Horn itse pitää huolta tästä asiasta.

Muutkin asiat olivat järjestymässä. Kapteeni oli ottanut Shirleyn ja Burken asiamiehikseen, joiden välityksellä hän maksoi "Castorin" laivamiesten perillisille kullekin osuutensa aarteesta. Perämiehet olivat jo matkustaneet suorittamaan tätä tehtävää.

Kaikkien ystäviemme ajatukset suuntautuivat nyt Amerikkaan. Aikaa myöten kapteeni ja Edna kyllä joutuisivat asumaan eri osissa maailmaa, mutta heidän ensimmäinen kotinsa oli oleva heidän synnyinmaassaan. Tulevaisuuttaan he eivät vielä olleet tarkoin suunnitelleet, mutta he tiesivät olevansa kyllin rikkaita voidakseen valita millaisen elämänilmapiirin hyvänsä.

Rouva Cliff paloi halusta päästä takaisin kotiinsa voidakseen koskettaa sitä sillä taikasauvalla, joka nyt oli hänen hallussaan — eikä ainoastaan omaa kotiaan, vaan koko Plaintonia, muuttaen sen uudeksi, ja vieläkin enemmän: hän tahtoi koskettaa taikasauvalla itseäänkin ja muuttua uudeksi. Hän oli ostanut kaikkea, mitä halusi, eikä mikään höyrylaiva voinut kyllin nopeasti kuljettaa häntä ja hänen matka-arkkujaan Amerikan rannikkoa kohden. Ja rakkaan synnyinkaupunkinsa parasta tarkoittavat suunnitelmat täyttivät niin hänen mielensä, ettei hän koko matkalla voinut ajatella eikä puhua muusta.

Neekerit olivat tyytyväisiä. He olivat tottuneet liikkumaan merellä ja olivat laivassa kuin kotonaan. Heillä ei ollut kovinkaan monta kolikkoa taskussaan, mutta he tiesivät, että heillä oli koko elämänsä ajan oleva kaikkea, mitä he tarvitsivat ja mitä kapteeni piti heille hyödyllisenä. Ja ihanampaa maallista paratiisia he eivät kaivanneetkaan. Cheditafan oli määrä palvella valtiatartaan, Makan kapteenia ja Muk sai kulkea hienoissa vaatteissa ja täyttää kaikki nuoren herran Ralphin käskyt.

Musteläiskä puolestaan ajatteli, mahtaisiko hän saada koskaan kyllikseen whiskyâ. Mutta hän oli kuullut sanottavan, että tätä ihanaa nestettä oli Yhdysvalloissa yllin kyllin, ja hän toivoi, ettei tuolla siunatulla juomalla tuossa siunatussa maassa olisi samoja ikäviä sivuvaikutuksia kuin kaikissa muissa maissa.