[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjBOFTLQjDsqoGwETFuJkOdBXZzodsf7c47TUgBrYZqY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3519,"Perun kuninkaiden kulta-aarre","Stockton, Frank R.",1834,1902,"3519-stockton-frank-r-perun-kuninkaiden-kulta-aarre","3519__Stockton_Frank_R.__Perun_kuninkaiden_kulta-aarre",null,"romaani",[],[],"fi",1895,1932,80377,505715,true,[],[],[],"Seikkailuromaani kertoo kapteeni Hornista ja haaksirikkoutuneesta joukosta, joka löytää Perun rannikolta valtavan inkakultavaraston. He joutuvat puolustamaan löytöään ja henkeään vaarallisessa ympäristössä merirosvoja ja luonnonvoimia vastaan.","Frank R. Stocktonin 'Perun kuninkaiden kulta-aarre' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3519. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PERUN KUNINKAIDEN KULTA-AARRE\n\nKirj.\n\nFrank R. Stockton\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Haaksirikko.\n     II. Kivikasvot.\n    III. Uuteen asuinpaikkaan.\n     IV. Vielä uudet kasvot.\n      V. Korppikotkat.\n     VI. Kolme petoa.\n    VII. Poissa!\n   VIII. Levottomuutta leirissä.\n     IX. Merkillisiä uutisia.\n      X. Kapteenin löytö.\n     XI. Uusi pallonpuolisko.\n    XII. Perintätieto ja liivit.\n   XIII. \"Minun!\"\n    XIV. Mitä puupino kertoi.\n     XV. Avioliittosuunnitelma ja testamentti.\n    XVI. \"Pelkkä liikeasia.\"\n   XVII. Vihkiminen ja ero.\n  XVIII. Rouva Cliff hämmästyy.\n    XIX. Mies rannalla.\n     XX. Korppikotkien lahdessa.\n    XXI. Luolassa.\n   XXII. Kuormajuhta.\n  XXIII. Kun kuunari tuli.\n   XXIV. Kapteenia pelottaa.\n    XXV. Palmetto-hotellissa.\n   XXVI. Kapteenin kirje.\n  XXVII. Edna tekee päätöksensä.\n XXVIII. \"Oma maa mansikka...!\"\n   XXIX. Rouvien kokous.\n    XXX. Hôtel Boileaussa.\n   XXXI. Odotusta.\n  XXXII. Miten kulta vaikutti ensimmäiseen perämieheen.\n XXXIII. Miranda lastaa.\n  XXXIV. Uurre permannossa.\n   XXXV. Kapteeni kirjoittaa kirjeen.\n  XXXVI. Hevoskauppias.\n XXXVII. Neekeri selittelee.\nXXXVIII. Patagonian rannikolla.\n  XXXIX. Purje taivaanrannalla.\n     XL. Taistelu kultamuurin luona.\n    XLI. \"Arato\" vallataan.\n   XLII. Musteläiskä näkee unta taivaasta.\n  XLIII. Muk esiintyy lujana.\n   XLIV. Herra Bankerin liikeyritys.\n    XLV. Levottomia päiviä.\n   XLVI. Taistelu simpanssin kanssa.\n  XLVII. Kapteeni Horn saapuu.\n XLVIII. Rouva Cliff saa tietoja.\n   XLIX. Vielä mutka matkassa.\n      L. Bankerista on hyötyä.\n     LI. Kaikki hyvin.\n\n\n\n\nI.\n\nHAAKSIRIKKO.\n\n\nVarhain keväällä 1884 yllätti parkkilaiva \"Castorin\", joka oli matkalla\nSan Franciscosta Valparaisoon, hirveä rajumyrsky Perun rannikon\nedustalla. Rajuilma, joka puhkesi hirvittävän nopeasti, tyyntyi pian,\nmutta silloin ajelehti \"Castor\" merellä avuttomana hylkynä. Sen mastot\nolivat katkenneet ja huuhtoutuneet mereen; putoavat pirstaleet olivat\nmurskanneet sen perävantaan ja töytäilivät aallokossa laivan kupeita\nvasten.\n\n\"Castor\" oli amerikkalainen kauppalaiva, ja sen kapîeeni, Philips Horn,\noli kokenut merenkulkija, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen\nmies. Paitsi kallista lastia oli laivassa kolme matkustajaa, kaksi\nnaista ja nuori poika.\n\nYksi näistä, rouva William Cliff, vähän yli keski-iän ehtinyt nainen,\noli matkalla Valparaisoon järjestämään miesvainajansa liikeasioita.\nToinen nainen oli neiti Edna Markham, opettajatar, joka oli juuri\nehtinyt kahdenkymmenenviiden vuoden ikään, vaikka näyttikin\nvanhemmalta. Hänen oli määrä astua Valparaisossa vastuunalaiseen\ntoimeen erääseen amerikkalaiseen seminaariin.\n\nRalph, viidentoista ikäinen poika, oli hänen veljensä, jonka neiti\nMarkham oli ottanut mukaan vain sen vuoksi, ettei tahtonut jättää\npoikaa yksin San Franciscoon. Sisaruksilla ei ollut ketään läheisiä\nomaisia, ja veljen kasvatus oli jäänyt kokonaan sisaren huoleksi.\n\nKun rajuilma oli asettunut, taivas kirkastunut ja aaltojen raju\nkuohunta asettunut, näytti olevan hyvin vähän toiveita siitä, että\nkukaan pääsisi \"Castorin\" turvin milloinkaan Valparaisoon. Alus oli\npahoin runneltunut; mastonkappaleet olivat vioittaneet sen runkoa, ja\nvesi virtasi sisään. Onneksi ei rajumyrsky ollut vaatinut uhrikseen\nyhtään ihmishenkeä. Ja vaikka kapteenista näyttikin, että oli turhaa\nvaivaa yrittää pumputa vettä aluksesta, vakuuttautui hän kumminkin\nlaivaa tutkittuaan siitä, että alus todennäköisesti pysyisi pinnalla\nvielä muutamia tunteja ja että laivaväki ehtisi pelastaa sekä henkensä\nettä osan omaisuuttaankin.\n\nKaikki veneet oli myrsky pyyhkäissyt mereen, mutta yksi niistä\nuiskenteli, nähtävästi vioittumattomana, vähän matkan päässä tyynen\npuolella. Yksi niistä raskaista väkipyöristä, joista vene riippui, oli\ntakertunut märssytangon taklaukseen, joten vene ei päässyt karkaamaan\nomille teilleen. Toinen, pienempi vene uiskenteli kumossa kauempana.\nKaksi laivamiestä, kummallakin airo mukanaan, ui lähemmän veneen luo.\nIrroitettuaan sen köysistöstä he soutivat pidättämään kumollaan olevaa\nkarkulaista ja hinasivat sen parkkilaivan kupeeseen. Kun tämä vene oli\nkäännetty oikein päin, huomattiin senkin olevan hyvässä kunnossa.\n\nMeri oli nyt melkein tyyni, ja oli aika ryhtyä maltillisesti\ntarpeellisiin toimenpiteisiin. Onnettomuudesta ei ollut vielä ehtinyt\nkulua kolmea tuntiakaan, kun jo molemmat veneet etääntyivät hylystä,\nlastinaan koko miehistö ja matkustajat, runsas ruoka- ja vesivarasto\nsekä lisäksi monia hyödyllisiä tarvikkeita, vaatteita, huopia ja\npeitteitä, sikäli kuin tilaa vain riitti.\n\nKapteeni, joka matkustajien kanssa oli asettunut suurempaan veneeseen,\ntiesi oltavan Perun rannikon korkeudella, mutta muutapa hän ei varmasti\ntiennytkään. Rajumyrsky oli yllättänyt aluksen aamulla, ennen kuin hän\noli ennättänyt tehdä päivähavaintojaan; hänen hyttinsä, joka sijaitsi\nkannella, oli myrsky pyyhkäissyt mereen, ja kaikki merikojeet olivat\nmenneet sen mukana. Hän ei uskonut aluksen ajautuneen kovinkaan kauaksi\nkulkusuunnastaan, mutta hän ei voinut olla siitä varma.\n\nMaa oli kumminkin idässä päin, sen hän varmasti tiesi. He soutivat sen\nvuoksi tähän suuntaan, ja kapteenin kellonperistä riippuva pienoinen\nkompassi oli heidän ainoana matkaoppaanaan.\n\nKoko päivän ja yön sekä seuraavankin päivän ja yön pyrkivät molemmat\nveneet itää kohti, eikä haaksirikkoisilla ollut mitään hätää. Täytyi\nkuitenkin soutaa koko ajan, ja tähän raskaaseen työhön ottivat osaa\nkaikki, lukuunottamatta molempia naisia. Ralph Markhamkin tahtoi\nnäyttää, että hänessä oli miestä airoja hoitamaan.\n\nIlma oli hyvä ja meri melkein tyyni. Kun kapteeni oli laatinut\nveneeseensä purjekankaasta teltan tapaisen katoksen naisia varten,\nvakuuttivat nämä vakuuttamistaan, että heidän olonsa oli paljon\nmukavampi kuin he konsanaan olivat uskaltaneet toivoakaan. Molemmat\nolivat neuvokkaita ja reippaita naisia. Rouva Cliff, kookas,\nvankkarakenteinen nainen, jonka piirteissä sentään oli hiven\nriutumista, olisi halusta ottanut airon haltuunsa, jos niin olisi\ntarvittu. Neiti Markhamille taas koko venematka olisi ollut sulaa\nhuvia, ellei sen edellä olisi sattunut niitä surullisia tapahtumia,\njotka tekivät sen pakolliseksi.\n\nKolmannen päivän aamuna tuli maa näkyviin, mutta perille saavuttiin\nvasta iltapäivällä. Haaksirikkoiset näkivät edessään sellaisen\nrannikon kohdan, jossa mahtavan vuorijonon haarautumat ulottuivat aina\nmerenrantaan saakka. Kaikesta päättäen oli rantakaistale alaston ja\nepävieraanvarainen.\n\nMolemmat veneet soutivat rannikkoa pitkin penikulman, pari etelään\npäin löytämättä hyvää maihinnousupaikkaa. Mutta heidän saapuessaan\nsellaiselle kohdalle, jossa kallioseinät olivat jonkinverran loivempia,\npäätti kapteeni Horn yrittää maihinmenoa. Se onnistui, jos kohta\nkävikin vaikeasti, ja yö vietettiin pienessä leirissä kallioiden\nsuojassa, tuskin sadan kyynärän päässä merenrannasta.\n\nSeuraavana aamuna kapteeni Horn neuvotteli väkensä kanssa asemasta.\nHaaksirikkoiset olivat joutuneet asumattomalle rannikolle, ja oli\ntuskin luultavaa, että ainoaakaan kaupunkia tai uudistaloa oli niin\nlähellä, että sinne voisi päästä tiettömien, vaikeakulkuisten seutujen\nhalki, semminkin kun naisia oli mukana. He päättivät sen vuoksi etsiä\napua meren suunnalta. Olihan mahdollista, etteivät he olleet kovinkaan\nkaukana jostakin Perun rannikkokaupungista tai -kylästä. Ja joka\ntapauksessa saattoi toivoa, että haaksirikkoisen joukon parhaista\nsoutajista muodostettu venekunta ehtisi päivässä tai parissa johonkin\nsatamaan, josta käsin voitaisiin lähettää pursi noutamaan muita\nhaaksirikkoisia.\n\nMutta ensiksi kapteeni käski perin pohjin tutkia lähitienoota, ja\npian tavattiinkin paikka, joka hänen mielestään soveltui hyvin\nleiripaikaksi, kunnes apu joutuisi. Tämä paikka sijaitsi pienellä\nylätasanteella, noin neljännespenikulman päässä sisämaahan päin, ja\nsitä ympäröi kolmelta taholta jyrkkä syvänne. Ainoastaan merta kohti\noli maa tasaisesti viettävää. Tälle leiripaikalle kannettiin kaikki\nruokavarat ja muut tarveaineet paitsi mitä jätettiin venekunnan\ntarpeiksi.\n\nKapteeni itse päätti jäädä leiriin ja määräsi ensimmäisen perämiehen\nvenekunnan johtajaksi. Muut venekunnan jäsenet saivat tarjoutua\nvapaaehtoisesti, ja kapteeni hämmästyi nähdessään, miten monet\nmerimiehet olivat innokkaita lähtemään mukaan.\n\nIsommassa veneessä oli kuusi airoa, ja venekuntaan valittiin perämies\nRyndersin lisäksi seitsemän miestä. Vene työnnettiin vesille ja se\nlähti löytöretkelleen, kun perämies ensin oli ottanut niin tarkoin\nvaarin maamerkeistä, että uskoi voivansa vaikeuksitta löytää takaisin\nsamaan paikkaan.\n\nKallioylänteelle jääneeseen leiriväkeen kuuluivat siis kapteeni\nHorn, Ralph poika, kolme laivamiestä — yksi englantilainen, molemmat\ntoiset amerikkalaisia Cap Codista — ja pikimusta afrikkalainen, Maka.\nKaikki kolme merimiestä olivat älykkäitä miehiä, joihin kapteeni\nluuli voivansa luottaa, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Maka taas\noli kokki. Hän oli aikoinaan kuulunut orjalaivan elävään lastiin;\nenglantilainen risteilijä oli siepannut laivan sen ollessa matkalla\nKuubaan, ja neekeripoloiset oli viety Brittiläiseen Guyanaan. Oli\nmahdotonta lähettää heitä takaisin Afrikkaan, koska kukaan heistä ei\nosannut englantia eikä millään tavalla kyennyt ilmaisemaan mitä heimoa\nhe olivat, ja jos heidät olisi viety Afrikkaan jonnekin muualle kuin\nystäviensä luokse, olisi heidät taas heti paikalla tehty orjiksi.\nHe elivät Guyanassa muutamia vuosia erikoisena siirtokuntana, ja\nkun muutamat heistä olivat vihdoinkin oppineet hiukan englantia, he\nlähtivät Panamaan, missä pääsivät kanavatöihin. Maka, joka oli päänsä\npuolesta useimpia tovereitaan etevämpi, opetteli perusteellisesti\nenglantia ja oppi valmistamaan sangen hyvää ruokaa. Taivallettuaan\njalan San Franciscoon hän oli päässyt kapteeni Hornin palvelukseen\nja seurannut tätä parilla, kolmella matkalla. Maka oli uskollinen ja\naltis palvelija, ja jos hän vain olisi kyennyt ilmaisemaan ajatuksensa\nkäsitettävämmin, olisi hänen palveluksiaankin kukaties osattu arvostaa\nparemmin.\n\n\n\n\nII.\n\nKIVIKASVOT.\n\n\nVenekunnan lähdön jälkeisenä aamuna lähti kapteeni Horn yhdessä\nenglantilaisen Davisin kanssa tiedusteluretkelle, kummallakin kivääri\nmukanaan. He toivoivat voivansa nousta leirin takana kohoavia\nkallioharjanteita pitkin jollekin korkealle huipulle, josta oli ollut\nvapaa näköala valtamerelle. Vaivalloisesti kiipeiltyään he saapuivatkin\nsellaiselle huipulle, mutta siellä kapteeni huomasi vielä oltavan\nkaukana päämäärästä. Hän huomasi, että korkea, etelässä kohoava\nvuoriniemeke, joka työntyi pitkälle mereen, peitti näkymättömiin\njokaisen aluksen, joka mahdollisesti lähestyisi tältä suunnalta.\nHarjanteet kohosivat korkeampina sisämaassa päin ja yhtyivät lopuksi\nAndien mahtaviin vuorijonoihin. Tämä paikka oli yksi niitä haaroja,\njoissa vuori ulottui aina meren partaalle saakka.\n\nPohjoiseen päin näköala oli avarampi. Mutta pienen teatterikiikarinsa\navulla, jonka Ralph oli lainannut hänelle, ei kapteeni tällä suunnalla\nvoinut erottaa vähäisimpiäkään asutuksen merkkejä; maa näytti olevan\nlakeaa erämaata. Kun hän puolenpäivän aikaan palasi leiriin, hän oli\ntullut siihen johtopäätökseen, että parasta mitä hän saattoi tehdä,\noli koettaa järjestää suojeltavanaan olevan pikku seuran olo niin\nviihtyisäksi kuin suinkin ja odottaa kärsivällisesti avustusretkikunnan\ntuloa.\n\nKapteeni oli varsin tyytyväinen heidän nykyiseen leiripaikkaansa.\nVaikka sade onkin tuntematon näillä Perun läntisillä seuduilla, jotka\nsen vuoksi tavallisesti ovat alastomia ja asumattomia, on maassa\nkuitenkin alueita, joita Andien lumihuipuilta tulevat joet kastelevat,\nja kapteeni näytti osuneen juuri tuollaiselle hedelmälliselle\nkaistaleelle. Ylängöllä kasvoi joitakin pensaita, ja vuorenseinämät\nolivat paikoitellen kokonaan kiemurtelevien villiviiniköynnösten\npeitossa. Tämä kasvullisuus kummastutti suuresti kapteeni Hornia,\nsillä missään ei näkynyt vettä eikä edes merkkejäkään vedestä. Mutta\nhaaksirikkoisilla oli mukanaan niin paljon vettä, että se riitti\nmoneksi päiväksi, sekä ruokavaroja pitkäksi ajaksi, eikä kapteeni\nollut tässä suhteessa lainkaan huolissaan. Lukuunottamatta sitä pientä\ntelttaa, jonka hän oli pystyttänyt naisia varten, ei haaksirikkoisilla\nollut laisinkaan kattoa päänsä päällä. Mutta pari taivasalla vietettyä\nyötä ei tässä kuivassa ilmastossa saattanut käydä vaaralliseksi seuran\nmiespuolisille jäsenille.\n\nIltapäivällä pyysivät molemmat amerikkalaiset merimiehet lupaa lähteä\npyyntiretkelle. Kapteeni ei juuri uskonut heidän voivan tavata mitään\nsyötävää, mutta ei kuitenkaan tahtonut kieltää. Hän pyysi miehiä\nsamalla tarkoin katsomaan, löytyisikö jotakin korkeata paikkaa, josta\nolisi näköala yli seudun ja etsimään merkkejä ihmisasunnoista, mikäli\ntällä autiolla seudulla oli sellaisia. Kapteenille olisi tuottanut\nsuurta helpotusta tieto, että oli olemassa jokin turvapaikka, jonne\nseura voisi lähteä maitse tai vesitse — siinä tapauksessa että vesi- ja\nruokavarastot loppuisivat ennen ensimmäisen perämiehen paluuta.\n\nMuutoin oli kapteeni valmistunut siihen, ettei saisi enää nähdä\nvenekunnan miehiä. Pari heistä tosin saattaisi palata perämiehen\nkanssa, mutta useimmat häviäisivät omille teilleen merimiesten\ntavalliseen tapaan, jos he vain saapuisivat johonkin satamaan.\n\nMiehet lähtivät pyyntiretkelleen luvaten palata viimeistään ennen yön\ntuloa.\n\nOnneksi ei Maka ollut illallisen tarveaineksiin nähden riippuvainen\nnäistä metsästäjistä, sillä nämäpä eivät palanneetkaan yöksi, eikä\nheitä näkynyt vielä seuraavana aamunakaan. Kapteeni kävi levottomaksi.\nMiesten oli täytynyt eksyä tahi heitä oli kohdannut jokin onnettomuus;\nmikään muu selitys ei ollut ajateltavissa. Kumpaisellakin miehellä\noli kivääri ja yllinkyllin luoteja ja ruutia, mutta ruokaa he olivat\nottaneet mukaan vain yhtä ateriaa varten.\n\nDavis tarjoutui lähtemään vuorille tähystelemään, näkyisikö kadonneita.\nHän oli asunut monta vuotta Austraalian metsäseuduilla ja katsoi siis\nitsellään olevan hyvät edellytykset löytää heidän jälkensä.\n\nMutta kapteeni pudisti päätään.\n\n— Sinähän voisit eksyä tai suistua alas jyrkänteeltä yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin, hän sanoi, ja on parempi menettää kaksi kuin kolme\nmiestä. Mutta jotakin sinä kyllä voit tehdä. Sinä voit mennä rantaan ja\nkulkea sitä pitkin etelään päin niin pitkälle kuin suinkin. Silloin et\njoudu eksyksiin. Ja jos otat kiväärin mukaan ja ammut silloin tällöin\nlaukauksen, voivat Shirley ja Burke kuulla sen, jos he harhailevat\nylempänä vuoristossa. Kenties he voivat nähdäkin sinut kulkemassa\nrantaa pitkin. Jos he ovat elossa, he kuulevat ainakin laukaukset ja\nvastaavat puolestaan laukauksin. Joka tapauksessa on kummallista, että\nemme ole kuulleet heidän ampuvan yhtään laukausta.\n\nRalph pyysi ja kerjäsi englantilaisen mukaan. Sillä aika alkoi tuntua\nhänestä pitkältä ja hän kaipasi liikuntoa. Mutta ei kapteeni enempää\nkuin pojan sisarkaan tahtonut suostua siihen, ja Davis lähti matkaan\nyksin.\n\n— Jos voit kiertää vuoriniemekkeen ympäri, niin tee se; ehkäpä löydät\njonkin kaupungin tai kylän sen toiselta puolen. Mutta älä pane itseäsi\nmillekään vaaralle alttiiksi! Ja palaa joka tapauksessa takaisin tänne\nennen pimeän tuloa.\n\nKapteeni ja Ralph auttoivat naisia kiipeämään läheiselle kalliolle,\njosta käsin he saattoivat seurata englantilaisen kulkua. He näkivät\nhänen menevän rantaan, kulkevan vähän matkaa, laukaisevan kiväärinsä,\njatkavan taas matkaansa ja tuon tuostakin pysähtyvän ampumaan.\n\nSamoin kuin edellisenä päivänä amerikkalaisten matruusien lähdettyä\nehti nytkin tulla yö englantilaisen yhä viipyessä poissa. Eikä hän\nollut palannut vielä aamullakaan. Tuska ahdisti kaikkien mieltä heidän\nmiettiessään mikä kohtalo oli tullut noiden kolmen merimiehen osaksi.\nKapteenin oli vallannut pelko, jota hän kuitenkin varoi lausumasta\nsanoin. Hän uskoi yhä lujemmin, että miehet olivat saaneet surmansa\npetojen kynsissä. Hän ei voinut keksiä mitään muuta syytä Davisin\nviipymiseen. Mieshän oli saanut määräyksen kulkea rantaa pitkin,\nniin muodoin hänen oli mahdoton eksyä. Hän oli viisas ja varovainen\nmies sekä tottunut tutkimaan karuja seutuja, ja oli hyvin vähän\notaksuttavaa, että hän tällaisella retkellä olisi pannut itseänsä\njollekin onnettomuudelle, esimerkiksi tapaturmalle, alttiiksi.\n\nKapteeni tiesi, että suurta jaguaaria, samaten kuin puumaa ja mustaa\nkarhua, tavataan Perussa, eikä suinkaan ollut mahdotonta, että jokin\nnäistä pedoista asustaisi vuoriston läntisillä rinteilläkin.\n\nRaskas edesvastuu lepäsi kapteeni Hornin hartioilla. Hänhän oli nyt\nainoa leirissä jäljellä oleva mies, joka saattoi vaaran hetkellä\nesiintyä toisten suojelijana, sillä Maka oli tunnettu pelkuriksi ja\nRalph oli vain poika. Tuskallinen ahdistus mielessä hän ajatteli, mitä\ntapahtuisi, jos pari jaguaaria tai muuta verenhimoista petoa ilmestyisi\nkaikin puolin suojattomalle ylängölle öiseen aikaan tai vaikkapa\nkeskellä päivääkin. Hänellä oli tosin kaksi kivääriä, mutta hän yksin\nkykeni niitä käsittelemään.\n\nNämä ajatukset eivät olleet suinkaan rohkaisevimpia, mutta ulkonaisesti\nei kapteeni osoittanut pienintäkään levottomuuden merkkiä eikä\nollut edes tavallista vakavampi. Miehekkään kauniit, päivettyneet\nkasvot hymyssä hän lausui hyvän huomenensa naisille aivan kuin olisi\ntervehtinyt heitä oman laivansa peräkannella.\n\n— Olen koko yön ajatellut noita kolmea miestä, sanoi neiti Markham, ja\nolen tullut ajatelleeksi sellaista, mikä hyvinkin on voinut tapahtua.\nEikö ole mahdollista, että he ovat voineet huomata sisämaassa päin\njonkin kylän, jota venekunta ei voinut nähdä, ja että he silloin\novat pitäneet velvollisuutenaan kulkea perille asti hankkiakseen\nsillä tavoin meille apua? Siinä tapauksessahan heidän viipymisensä on\nluonnollista.\n\n— Se on mahdollista, sanoi kapteeni ilostuen saadessaan kuulla tämän\ntoiveikkaan otaksuman.\n\nMutta sisimmässään hän ei uskonut, että tällä arvelulla oli vähintäkään\nperustetta. Jos Davis olisi nähnyt kylän taikka vain talonkin,\nhän olisi heti tullut takaisin kertomaan siitä, ja jos toiset\nolisivat tavanneet ihmisasuntoja, heillä olisi ollut runsaasti aikaa\nennättääkseen takaisin joko maitse tai veneellä.\n\nKärsimätön Ralph, joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei päässyt mukaan\nerämaaseikkailuihin, saattoi nyt purkaa ylipursuavat elinvoimansa.\nKapteeni antoi näet hänelle tehtäväksi puiden keräämisen ja tulen\nvirittämisen. Innostuneena Ralph keräsi läheisistä pensaista kuivia\noksia, eikä Maka voinut tällä kertaa valittaa polttopuun puutetta\nruoanlaittopuuhissa hääriessään.\n\nVirittäessään jälleen iltapäivällä nuotiota Ralph päätti siirtää\ntulisijan lähemmäksi kalliota, koska hän arveli tulen palavan paremmin\nsen suojassa. Tuli yltyikin leimuamaan niin voimakkaana, että tarttui\nkallionkuvetta kiipeilevien viiniköynnösten kuiviin lehtiin. 110\n\nRalph katseli ensi alussa suureksi huvikseen, kuinka kuivat lehdet\nleimahtivat liekkiin ja vihannat räiskyivät ja pihisivät. Mutta sitten\nhänestä tuntui, että oli sääli polttaa näitä viiniköynnöksiä, jotka\nolivat koko kalliomaiseman ainoa vihreä kohta, ja hän koetti sammuttaa\ntulta.\n\nSe oli kuitenkin helpommin päätetty kuin tehty, ja kun hän huusi\nMakaa, ei neekeri osannut tehdä mitään häntä auttaakseen. Tuli oli\npureutunut vihannoivien köynnösten taakse ja näytti löytäneen sieltä\njotakin ravintoa, sillä se paukkui ja rätisi yhä kovemmin ja houkutteli\npaikalle muutkin seuran jäsenet.\n\n— Emmekö voi sammuttaa tulta? huusi neiti Markham.\n\n— Onhan sääli, jos noiden kauniiden viiniköynnösten pitää joutua tuhon\nomiksi.\n\nKapteeni pudisti hymyillen päätään.\n\n— Emme saa tuhlata kallista vettämme tähän tulipaloon, sanoi hän. Näkyy\nolevankin koko joukko kuivettuneita köynnöksiä noiden vihannoivien\nalla, jotka kasvavat päällimmäisinä. Kylläpä se nyt räiskyy ja\nloimottaa! Tuota kuivaa rojua täytyy olla monta jalkaa paksulti. Emme\nvoi tehdä muuta kuin antaa sen palaa — eihän siitä voi olla meille\nmitään vahinkoa. Teidän teltallenne saakka ei tuli voi levitä, sillä\neihän siellä kasva viiniköynnöksiä.\n\nTuli sähisi ja loimotti yhä nieleskellen kallioseinämän paljaaksi.\n\n— On kummallista ajatella, sanoi rouva Cliff, kuinka näiden köynnösten\non pitänyt kasvaa ja kuihtua vuosi vuodelta, ja taas uusien köynnösten\nkasvaa ja kuihtua, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkien aikakausien\nkuluessa.\n\n— Minusta, sanoi kapteeni, on kummallisinta se, että täällä ylimalkaan\nlaisinkaan kasvaa viiniköynnöksiä ja että täällä esiintyy noita\npensaita. Näillä seuduilla ei voi kasvaa mitään kasveja, mikäli ei\njokin vuorilta tuleva virta kastele niitä, ja täällähän ei ole mitään\nvirtaa.\n\nNeiti Markham aikoi juuri lausua jonkin arvelun, kun Ralph, joka\nparhaillaan paahtoi laivakorppua palaneiden viiniköynnösten\nhiilloksella, kavahti taaksepäin päästäen kovan huudon.\n\n— Katsokaa! kirkaisi hän. — Ne kaikki luhistuvat alas!\n\nJa aivan oikein — seuraavassa hetkessä sortui suuri määrä köynnöksiä\nalas maahan roihuavaksi rykelmäksi. Savupilvi kohosi ilmaan, ja sen\nhälvettyä huomasi seura pystysuorassa kallioseinämässä, joka oli nyt\npaljastunut ikään kuin huntu olisi pudonnut se yltä, suunnattomat\nkiveen hakatut kasvot.\n\n\n\n\nIII.\n\nUUTEEN ASUINPAIKKAAN.\n\n\nValtavat jättiläiskasvot tuijottivat hämmästyneitä ihmislapsia, jotka\nseisoivat niiden edessä.\n\nLeuka oli kahdeksan jalan korkeudella maasta ja kasvot ulkoilivat\nkalliosta suunnilleen saman verran. Piirteet olivat selvät, ja savun\njättämä musta täplä toisen silmän alla teki kasvojen ilmeen kamalaksi.\nLeveästä suusta riippui kappale puoliksi palanutta viiniköynnöstä\nkuumentuneessa ilmassa väristen, ja tämän värinän johdosta saivat\nläsnäolijat sellaisen mielteen, että kivikasvot aikoivat avata huulensa.\n\nRouva Cliff ei voinut olla parahtamatta. Maka vaipui polvilleen, selin\nkallioon, peittäen kasvonsa käsillään. Ralph ensimmäisenä kykeni\nvirkkamaan jotakin.\n\n— Täällä on täytynyt asua pakanoita, sanoi hän. Onhan tuo oikea\nepäjumala.\n\n— Olet oikeassa, myönsi kapteeni. Edessämme on jäännös muinaisten\naikojen työstä; nuo kasvot ovat maan alkuasukkaat hakanneet kiveen.\n\nMolemmat naiset olivat niin kiihdyksissään, että he vaistomaisesti\ntarttuivat toisiaan käsistä. Olihan heillä edessään palanen muinaisen\nPerun kansan veistotaidetta. Eikä tätä valtavaa epäjumalankuvaa\nollut kukaties vielä milloinkaan sivistynyt silmä katsellut. Tällä\najatuksella oli suorastaan ihmeellinen teho. Hyvän aikaa kului\narveluihin ja ihmettelyyn, eikä kukaan enää muistanut mitään muuta, ei\nedes kadonneita merimiehiä.\n\nKapteeni pudisti päätään.\n\n— Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tämä on ollut, sanoi hän,\nmikäli sitä ei ole tarkoitettu jonkinlaiseksi maamerkiksi. Kasvot ovat\nmerelle päin, ja alkuasukkaat ovat kenties täten tahtoneet varoittaa\nmerenkulkijoita vaarallisesta rannikosta. Toisaalta en kumminkaan\nymmärrä, miten sekään on ollut mahdollista, sillä purjehtijain on\ntäytynyt tulla aivan rannikon ääreen erottaakseen kasvot — ellei heillä\nole ollut parempia kiikareita kuin meillä.\n\nAurinko oli jo painumassa taivaanrannalle. Kapteeni nosti Makan pystyyn\nja kielsi häntä enää huokailemasta neekerin kielellä. Sen sijaan häntä\nkäskettiin keittämään illallista viiniköynnöshiilloksella. Hän totteli\nkääntämättä kuitenkaan mustia kasvojaan kivikasvoihin päin, jotka\nnäyttivät irvistelevän ja vilkuttavan silmää ja rypistelevän otsaansa\naina kun jokin köynnöksen haara leimahti liekkiin tai vapiseva neekeri\nkohenteli hiiliä.\n\nIllallisen jälkeen istuivat naiset yhä katselemassa kivikasvoja, joiden\njuonteet kävivät illan pimetessä yhä totisemmiksi ja juhlallisemmiksi.\n\n— Olisipa minulla vain pitkä varsiluuta, sanoi rouva Cliff. Jos\npyyhkisin palaneiden köynnösten tuhkan ja noen kuvan nenästä ja\nsilmäkulmista, tulisi siitä varmaan oikein lempeän näköinen.\n\nSilläaikaa kuljeskeli kapteeni ylängön äärellä kuunnellen ja\ntähystellen, eikä hän ajatellut kivikasvoja. Eikä hän koko yönä\nummistanut silmiään, vaan istui aina päivänkoittoon saakka panostettu\nkivääri polvilla ja toinen maassa vieressään.\n\nKun neiti Markham seuraavana aamuna ilmestyi alkeellisesta\nmakuuhuoneestaan sokaisevaan päivänvaloon, osui hänen silmiinsä\nensimmäiseksi Ralph, joka oli sen näköinen kuin olisi ollut nuohoamassa\nsavupiippua tai puhdistamassa höyrykattilan pohjaa.\n\n— Hyvänen aika! Miten ihmeessä sinä olet noin tuhkan ja lian vallassa?\n\n— Nousin ylös jo aikoja sitten, selitti poika, ja kun kapteenikin\nnukkuu tuolla eikä ole ketään, kenen kanssa jutella, juolahti mieleeni,\nettä minun pitää mennä vähän kurkistelemaan pään taaksekin. — Hän\nosoitti kivikasvoja. — Mutta ei siellä ole mitään. Se on vain naamio.\n\n— Mitä tarkoitat? kysyi hänen sisarensa.\n\n— Niin, katsos, Edna, jatkoi poika, halusin löytää vielä lisää\nkasvoja, ja sen tähden otin kivensirun ja ryhdyin poistamaan palaneita\nköynnöksiä, jotka olivat vielä jääneet paikoilleen. Ja silloin huomasin\nkalliossa kasvojen takana syvennyksen, joka oli ikään kuin huone. Tule\ntätä tietä, niin saat nähdä! Siinä on ihan kuin kapea käytävä. Kävin\nkurkistelemassa siitä sisään ja näin, että se johti suurten kasvojen\ntaakse, ja silloin kapusin sinne sisään nähdäkseni mitä siellä oli.\n\n— Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! kauhistui hänen sisarensa. −\nSiellähän olisi voinut olla käärmeitä tai rotkoja tai − mitä tahansa!\nJa kuinka voit odottaakaan näkeväsi jotakin siellä pimeässä?\n\n— Ei siellä ollut ensinkään niin pimeä kuin sinä näytät luulevan,\nsanoi Ralph. Kun silmäni ensin tottuivat pimeään, näin oikein hyvin.\nMutta eihän siellä ollut juuri mitään näkemistä, paljaat kiviseinät\njoka suunnalle. Käytävä vei syvemmälle vuoren sisään, mutta sitten\naloin itse ajatella käärmeitä, ja koska minulla ei ollut mukanani edes\nkeppiä, jolla olisin voinut tappaa niitä, päätin kääntyä takaisin.\nMutta ei siellä ole pahasti likaista. Tämän näköiseksi sain itseni\ntunkeutuessani palaneiden köynnösten lomitse. Tuolla tulee kapteeni —\nhänen ei muuten ole tapana nukkua näin myöhään. Jos hän tulee mukaan,\nkatselemme sitä koloa vähän pitemmältä.\n\nKun kapteeni Horn kuuli puhuttavan vuoren sisään vievästä käytävästä,\nherätti asia hänessä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin Ralph oli\nodottanutkaan, ja hetkeäkään hukkaamatta hän sytytti lyhdyn ja lähti\npojan seurassa tutkimaan luolaa. Mutta sitä ennen hän asetti Makan\nvahdiksi sellaiseen paikkaan, mistä saattoi pitää silmällä koko\nylänköä, ja käski hänen, niin pian kuin näkisi käärmeiden tai jonkin\nmuun vaaran lähestyvän, juosta käytävän suulle ja huutaa häntä.\n\nKäärmeet olivat todellakin niitä harvoja vihollisia, joita Maka\nei pelännyt, ja sen vuoksi, osaamatta odottaa minkään muun vaaran\nuhkaavan, hän todennäköisesti pysyisi vartiopaikallaan.\n\nEdettyään varovaisesti pari kyynärää kallion sisään kapteeni pysähtyi\nja kohotti lyhtyään nähdäkseen ympärilleen. Käytävä oli noin kaksi\njalkaa leveä; katto oli vain muutaman jalan hänen päätään ylempänä.\nOntelo ei voinut mitenkään olla luonnollinen vuoren halkeama, vaan\nselvästikin ihmiskäsien työtä.\n\nSitten kapteeni laski lyhdyn permannolle taakseen ja tähysteli\neteensä pimeyteen. Niinkuin Ralph jo oli sanonut, ei käytävässä ollut\nniin pimeä kuin olisi voinut odottaa. Oikealla seinämällä, noin\nkahdenkymmenen jalan päässä edessäpäin, näkyi heikko valonkajastus.\n\nKapteeni, jota Ralph yhä seurasi, kulki nyt eteenpäin valoa kohti.\nLähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuo valoisa kohta olikin\noviaukko. Se johti hyvin korkeaan huoneeseen. Ei tarvinnut juuri\nensinkään lyhtyä tarkastellakseen sitä lähemmin, sillä katossa oleva\nhammasreunaiseksi uurrettu reikä päästi sisään sangen paljon valoa.\n\nKapteeni astui huoneeseen eikä innostukseltaan joutunut ajattelemaan,\nettei näin pitkälle jouduttuaan enää kukaties voisi kuulla, jos Maka\nhuutaisi. Toinen ovi näkyi johtavan toiseen, suunnilleen samankokoiseen\nhuoneeseen. Sen yksi seinä oli suureksi osaksi halkeillut ja sortunut,\nja kolme, neljä jalkaa leveästä halkeamasta tulvi valo vapaasti sisään\naivan kuin aukko olisi johtanut suoraan ulkoilmaan. Mutta kun miehet\nkatselivat tästä epäsäännöllisestä aukeamasta, he näkivät edessään\nvielä kolmannen, edellisiä huomattavasti suuremman salin, jonka seinät\nolivat epäsäännölliset ja joka oli melkein kattoa vailla. Suurin\nosa katosta näytti näet romahtaneen alas. Toista puolta permannosta\npeittivät yhtenä rykelmänä kallion lohkareet. Huoneessa ei ollut mitään\nmuuta oviaukkoa kuin se, josta kapteeni ja Ralph olivat tulleet sisään.\n\n— Eläköön! huusi Ralph. Tässähän meillä on kokonainen huoneisto.\nSuurenmoista! Te ja minä voimme ottaa ensimmäisen huoneen, Maka voi\nnukkua eteisessä ja ottaa vastaan rosvot, Edna ja rouva Cliff saavat\nottaa keskimmäisen huoneen, ja tästä avonaisesta luolasta tulee heille\nmainio puutarha, jossa he saavat juoda teetä ja tehdä käsitöitään. Nuo\nkivimöhkäleet ovat oivallisia tuolia ja pöytiä.\n\nKapteeni hengähti syvään tuntien suurta helpotusta.\n\nEnnen kuin poika oli ehtinyt virkkaa mitään, oli hänkin ajatellut juuri\nsamaa. Täällä oltaisiin turvassa pedoilta, ainoalta vaaralta, minkä hän\nsaattoi kuvitella uhkaavan suojattejaan.\n\nTäällä he voisivat kaikessa rauhassa odottaa apua — mikäli apua yleensä\nehtisi tulla ennen veden loppumista. Heillä oli korppuja, suolalihaa\nja muuta sellaista siksi runsas varasto, että se riittäisi vielä ehkä\nviikoksi, edellyttäen, etteivät merimiehet palanneet. Mutta veden\ntäytyi mahdollisimman säästeliäästikin käytettynä loppua päivän, parin\nkuluttua.\n\nMutta sitä ennen Rynders kyllä palaa, ajatteli kapteeni.\n\n— Olet oikeassa, poikaseni, sanoi hän Ralphille, tässä meillä on\ntosiaankin oikea huoneisto, ja majoitumme tänne aivan siten kuin sinä\nehdotit. Huoneet ovat kuivia ja ilmavia, ja meidän on paljon parempi\nnukkua täällä kuin taivasalla.\n\nPaluumatkalla Ralph jutteli innokkaasti heidän merkillisestä\nlöydöstään, mutta sai kapteenilta ainoastaan harvasanaisia vastauksia.\nSillä kapteeni mietti, millä keinoin kapean sisäänkäytävän saisi yöksi\nsuljetuksi.\n\nKun aamiainen oli syöty ja Ralph ja Maka hiukan siistineet\nsisäänkäytävää, opastettiin naiset uuteen \"asuntoon\", jota Ralph oli\nkuvannut kovin ihastuneessa äänilajissa. Molemmat olivat uteliaita\nnäkemään vuoreen hakattuja saleja, varsinkin neiti Markham, joka oli\nsangen hyvin perehtynyt Etelä-Amerikan historiaan ja jo kuvitellut\ntuota valtavaa kalliojättiläistä muinaisten Perun asukkaiden pyhäköksi,\njohon kivikasvot kuuluivat kuin jonkinlaisena vartijana.\n\nMutta kun noita kolmea huonetta oli tarkastettu, hän tunsi pettyneensä\nodotuksissaan:\n\n— Täällähän ei ole jälkeäkään rakennustaiteellisista koristuksista\neikä mitään, millä olisi vähäisintäkään uskonnollista merkitystä tai\nylimalkaan mitään merkitystä! Eihän täällä ole mitään muuta kuin\nkolme rappioitunutta kivisalia. En usko, että niitä on käytetty edes\nvankikoppeina.\n\nRouva Cliff puolestaan sanoi avoimesti, että hän piti parempana nukkua\ntaivasalla.\n\n— Olisi kamalaa, sanoi hän, herätä yösydännä ja säikähtää näitä\nkauheita alastomia kiviseiniä!\n\nYksinpä Ralphkin huomautti, että hänkin sentään mieluummin nukkuisi\nulkona leiripaikalla. Hänestä oli mieluista katsella tähtiä, ennen kuin\nnukkui.\n\nAluksi kapteeni tuli vähän pahoilleen siitä, ettei tämä turvapaikka,\njonka löytäminen oli tuottanut hänelle niin suurta iloa ja\nhelpotusta, miellyttänyt niitä, jotka kuitenkin välttämättömästi\ntarvitsivat sitä. Mutta sitten juolahti hänen mieleensä ajatus:\nmitenpä he välittäisivätkään turvapaikasta, kun ei heillä vielä ollut\naavistustakaan vaarasta?\n\nJa sentähden hän nyt kuvasi, kääntyen suureen saliin kokoontuneen\nseuran puoleen, heille kohtalon, jonka hän pelkäsi tulleen heidän\nkolmen merimiehensä osaksi, ja oman tuskansa senvuoksi, että sama\nkohtalo saattoi uhata jotakuta heistäkin tai kukaties heitä kaikkia.\n\nNyt ei enää kukaan vastustanut muuttoa uuteen asuntoon.\n\n— Ellemme nyt joudu viettämään täällä enempää kuin yhden yön, niin\nvietetään se ainakin turvallisesti, sanoi rouva Cliff.\n\nMolemmat huoneet sisustettiin niin mukavasti kuin suinkin huopien ja\npurjekankaiden avulla, ja sinä yönä he kaikki nukkuivat kalliosaleissa.\nEnnen makuullemenoa kapteeni rakensi ahtaan käytävän suulle\nrintavarustuksen veneestä noutamistaan neljästä airosta. Kapteeni\noli vakuuttunut siitä, että vaikka jokin villipeto raivaisikin nämä\nairot tieltään, hän kykenisi kuitenkin käytävän toisesta päästä\nkäsin kahdella kiväärillään puolustamaan seuraa millaisen hirviön\nhyökkäyksiltä tahansa.\n\nKapteeni nukkui sinä yönä sikeästi, sillä edellisenä yönä hän oli\nainoastaan torkkunut pari tuntia aamupuoleen. Ja kun Maka nukkui\nkäytävässä hänen oman huoneensa oven takana, hän tiesi saavansa\najoissa varoituksen, jos jokin vaara uhkaisi. Mutta rouva Cliff nukkui\nlevottomasti ja kuvitteli kaiken yötä, kuinka kamala peto toisensa\njälkeen ryömi suuren salin pystysuoria seiniä pitkin alas huoneeseen ja\nhyökkäsi hänen kimppuunsa.\n\nSeuraava päivä kului hitaasti: tähysteltiin yhtä mittaa, eikö palaavan\nperämiehen alus jo häämöttäisi taivaanrannalla. Ralph oli tehnyt\nlipun, jota hän saattaisi huiskuttaa läheiseltä kukkulalta, jos purje\nilmestyisi näköpiiriin. Sillä olisihan ollut kauhea onnettomuus, jos\nRynders olisi kulkenut ohi heitä huomaamatta.\n\nUusi huoli kalvoi jo kapteenin mieltä antamatta hänelle laisinkaan\nrauhaa. Hän oli huomannut, että tynnyrissä oli enää vain muutamia\nlitroja vettä. Vesivarasto ei ollut riittänytkään niin kauan kuin hän\noli luullut, sillä kuuma ilma teki kovin janoiseksi.\n\nSeuraavana yönä rouva Cliff nukkui rauhallisesti, sillä hän oli jo\nvakuuttunut siitä, ettei edes kissakaan voinut laskeutua salin seinää\nmyöten kivikammioihin. Mutta kapteeni heräsi hyvin varhain ja huomasi\nulos mentyään suureksi hämmästyksekseen, että rintavarustus oli poissa\nja Maka kadonnut jäljettömiin.\n\nAluksi hän luuli, että neekeri oli mennyt noutamaan pesuvettä rannasta.\nMutta tunti kului eikä Makaa kuulunut takaisin. Koko seurue lähti\nrantaan, sillä kapteeni sanoi, että heidän kaikkien piti pysytellä\nyhdessä. He huutelivat, he huhuilivat, tekivät minkä taisivat\nsaadakseen selville, minne neekeri oli joutunut, mutta kaikki turhaan.\n\nHe palasivat leiriin alakuloisina ja huolissaan. Tämä uusi katoaminen\nvaikutti suorastaan tyrmistyttävästi. Kukaan ei voinut ymmärtää, mistä\nse johtui. Ei ollut mitään syytä otaksua Makan paenneen, sillä eihän\nhänellä ollut mitään varmaa päämäärää, eikä liioin ollut ajateltavissa,\nettä jokin villipeto oli työntänyt airot sivuun ja vienyt Makan\nmennessään.\n\n\n\n\nIV.\n\nVIELÄ UUDET KASVOT.\n\n\nKoska ei ollut enää kokkia, valmistivat rouva Cliff ja neiti Markham\naamiaisen ja silloin he huomasivat, miten vähissä vesi oli.\n\nMiesten selittämättömät, salaperäiset katoamiset ahdistivat kovin\nkapteenin mieltä, mutta veden puute huolestutti häntä vielä enemmän.\nRalph oli juuri pyytänyt lupaa mennä rantaan uimaan; koska hän ei\nsaanut mielinmäärin juoda vettä, olisi nautinto saada edes kylpeä\npaljossa vedessä. Pojan ei kuitenkaan sallittu yksinään poistua niin\nkauas leiristä, mutta kapteeni ei voinut olla ajattelematta, miltä\npoikaraukasta tuntuisi seuraavana päivänä, ellei apua saapuisi. Hän\npuheli kuitenkin yhtä toiveikkaasti kuin ennenkin, ja molemmat naiset\npysyttelivät yhtä urhoollisesti rauhallisen ja iloisen näköisinä.\nVaikka molemmat ajattelivat veden puutetta, eivät he virkkaneet siitä\nsanaakaan.\n\nRalph puolestaan luotti lujasti siihen, että miehet palaisivat vielä\nennen iltaa — niinkuin hän muutoin oli tehnyt molempina edellisinä\npäivinä — ja pari kolme kertaa tunnissa hän seisoi tähystyspaikallaan\nvalmiina riemuiten liehuttamaan lippuaan.\n\nVaikka kapteenin mielestä olisikin pitänyt lähteä etsimään Makaa,\npidätti jonkinlainen taikauskoinen tunne häntä kuitenkin sitä\ntekemästä. Jos hän nyt lähtisi pois eikä enää palaisi, kävisi naisten\nja pojan tila vallan toivottomaksi.\n\nMutta hän ei voinut kuitenkaan päästä siitä uskostaan, että sen\nkiviperäisen ylätasanteen toisella puolella, joka etelässä ulottui\nmereen saakka ja näytti olevan noin parin penikulman päässä, olisi\ntavattavissa joitakin merkkejä ihmisasunnoista. Ja tietysti siellä\ntäytyi silloin olla vesistöäkin. Jos jotakin sellaista löydettäisiin,\nheidän täytyisi välttämättömästi lähteä sinne joko maitse tai\nmeritietä, säikkymättä nääntymystä ja matkaan ehkä liittyviä vaaroja\n— tai edes noiden miesten kohtaloa, jotka olivat lähteneet leiristä\npalaamatta takaisin.\n\nNoin puoli tuntia myöhemmin oli kapteeni kiivennyt läheisyydessä\nkohoaville kallionlohkareille, mistä hän luuli voivansa nähdä\npohjoisessa leviävän lakean tasangon yli. Jos kadonnut neekeri\nliikkuisi siellä, hän voisi kukaties erottaa tämänkin. Ralph, joka\ntähysteli merelle, teki äkkiä kiihtyneen liikkeen, huusi sisartaan ja\nrouva Cliffiä luokseen osoittaen rantaan päin. Siellä näkyi mies, joka\nsaattoi hyvinkin olla Maka, mutta heidän ihmeekseen ja hämmästyksekseen\nhän lähestyi juoksujalkaa, ja toinen mies seurasi häntä aivan\nkintereillä.\n\nPian voitiin erottaa, että ensimmäinen tosiaankin oli Maka, mutta että\ntoinen ei ollut tuhoutuneen aluksen miehistöä. Ja miksi tuo tuntematon\najoi Makaa takaa? Mitä ihmettä se merkitsi?\n\nRalph seisoi tovin kuin jähmettyneenä, mutta sitten hän lähti\njuoksemaan sinne päin, minne kapteeni oli mennyt, ja huusi tätä.\n\nHänen äänensä kuultuaan Makaa seuraava mies pysähtyi ja kääntyi\ntakaisin ikään kuin olisi aikonut lähteä tiehensä, mutta Maka\ntarttui häntä käsivarteen estäen häntä pakenemasta. Kun molemmat nyt\nlähestyivät, Maka raahaten toista perässään ja tämän rimpuillessa\nvastaan naiset ja Ralph näkivät hämmästyksekseen, että tämä toinenkin\nmies oli neekeri, hyvin Makan näköinen. He olivat kuin veljespari.\n\nKapteeni oli etääntynyt kauemmaksi kuin oli ensin aikonutkaan,\nmutta kun Ralph oli huhuillut pari kertaa hänen nimeään, hän palasi\njuoksujalkaa ja lähestyi leiriä juuri silloin kuin neekeritkin\nsaapuivat.\n\nNähdessään tämän pitkän miehen lähestyvän tuo outo neekeri näytti\njoutuvan silmittömän kauhun valtaan. Hän riistäytyi irti Makalta ja\njuoksi suin päin pakoon; äkkiä hän huomasi aukon vuorenseinämässä ja\nsyöksyi päätä pahkaa siitä sisään niinkuin rotta koloonsa. Maka lähti\nheti hänen jälkeensä, ja molemmat katosivat näkyvistä.\n\nTapahtumasta kuultuaan ei kapteeni kyennyt hämmästykseltään sanomaan\nsanaakaan. Vielä neekeri lisää! Arvoitus oli mahdoton ratkaista.\n\n— Oletteko varmoja sitä, ettei hän ollut täkäläisiä alkuasukkaita?\nkysyi hän vihdoin. Tiedättehän että nämä ovat hyvin tummaihoisia.\n\n— Ei! huudahtivat rouva Cliff ja molemmat toiset melkein yhdestä\nsuusta. Se oli neekeri, ihan Makan näköinen.\n\nTällä hetkellä kuului kallion sisästä hurjaa ulvontaa, ja se toistui\nvielä kahdesti. Kapteeni syöksyi arvelematta kapeaan käytävään, ja\nRalph seurasi hänen kintereillään. He tulivat kalliohuoneisiin ja\nkatselivat hämmästyneinä ympärilleen ja toisiinsa. Ei näkynyt ketään.\nSilloin kuului taaskin tuo kimakka ulvonta, mutta nyt paljon kauempaa,\nja molemmat juoksivat takaisin käytävään.\n\nTiedonhaluinen Ralph oli jo ennemmin pannut merkille, että tämä kapea\nkäytävä jatkui vielä kymmenisen kyynärää ohi saleihin vievän oven,\nmutta päättyi sitten noin kuusi jalkaa korkeaan kallioseinään. Sen\nyläpuolella oli kattoon saakka ulottuva aukko, mutta Ralph, joka\npelkäsi kovin käärmeitä, ei ollut huolinut lähteä uudelle löytöretkelle\ntuohon onkaloon.\n\nKäytävän päähän ehdittyään kapteeni ja Ralph kuulivat vielä uuden\nparkaisun, eikä ollut enää epäilemistäkään, että se tuli aukosta, jonka\nedessä he seisoivat. Tuossa tuokiossa kapusi Ralph ylös seinää pitkin,\nryömi pää edellä aukkoon ja tuli toisella puolella alas nurinniskoin,\nmutta vahingoittumatta. Jos kapteeni olisi ollut ensimmäisenä, ei hän\nvarmastikaan olisi hypännyt alas päistikkaa, mutta nyt hän ei empinyt\nhetkeäkään. Hän piti kuitenkin varansa, että joutui maahan jaloilleen.\n\nVäliseinän takana jatkui käytävä samanlaisena, kenties kuitenkin hiukan\nvaloisampana. Vähän kauempana se kääntyi oikealle, ja muutamassa\nhetkessä saapuivat kapteeni ja Ralph aukealle paikalle. Ja se mitä he\nnyt näkivät, oli heistä aluksi aivan käsittämätöntä.\n\n— Minusta tuntui siltä, sanoi Ralph myöhemmin, kuin olisin tulla\ntupsahtanut yösydännä keskelle maailmankaikkeutta. En uskaltanut\nhievahtaakaan, sillä pelkäsin putoavani johonkin avaruuden etäisyyteen,\nsuuntaan tai toiseen.\n\nKapteeni tuijotti ympärilleen ilmeisesti yhtä hölmistyneenä kuin\npoikakin. Hyvin pian kiinnittivät hänen huomiotaan kuitenkin varsin\naineelliset asiat.\n\nMelkein hänen jalkojensa juuressa makasi Maka pitkällään maassa,\nkurottaen päätään ja käsivarsiaan jonnekin, mikä saattoi olla pohjaton\nsyvänne, ja päästi surkeita hätähuutoja. Astuttuaan askeleen lähemmäksi\nkapteeni näki, että neekeri kannatti käsillään toista ihmisolentoa\nkykenemättä vetämään tätä ylös syvänteestä.\n\n— Pidä lujasti kiinni, Maka! huusi hän.\n\nSitten hän tarttui vankasti neekerin olkapäihin ja veti kelpo tavalla\nraahaten molemmat miehet ylös ja auttoi heidät pystyyn.\n\nRalph olisi kernaasti antanut monta vuotta nuoresta koulupojan\nelämästään, jos vain olisi kyennyt esittämään moisen voimannäytteen.\nMutta kapteenillapa olivatkin tavattomat käsivoimat, ja mielenliikutus\noli vielä terästänyt hänen jäntereitään.\n\nMielenliikutukseen olikin todella aihetta. Hän oli märkä! Vieras mies,\njonka hän oli vetänyt ylös syvänteestä, oli horjahtanut häntä vasten ja\nvalui vettä. Ralph seisoi kapteenin vieressä pitäen tätä lujasti kiinni\nkäsivarresta. Sanaakaan sanomatta he seisoivat siinä ja katselivat\neteensä ja ympärilleen.\n\nHeidän edessään oli silmänkantamiin ulottuvana se mitä he aluksi olivat\npitäneet tyhjänä ilmana, Ralphin \"avaruus\". Mutta se olikin vesipaljous\n— suuri järvi! Sen yläpuolella oli kallio, ja niin pitkälle kuin katse\nkantoi oikealle, näytti kallio kaartuvan vedenpinnan yli luolamaisena\nkattona. Mutta suoraan edessä, toisella puolen järven, joka täällä\nei näyttänyt olevan sataa jalkaa leveämpi, he huomasivat luolan\npolveilevassa kupeessa suuren, ylöspäin avautuvan aukon, joka jätti\nnäkyviin etäisiä vuoria ja kaistaleen taivasta.\n\n— Vettä! sanoi Ralph hiljaisella äänellä aivan kuin olisi puhunut\nkirkossa.\n\nJa hän alkoi lähemmin tarkastella sitä ainoastaan viiden tai kuuden\njalan levyistä kalliota, jolla he seisoivat.\n\nHeidän kohdallaan oli vedenpinta ainakin kyynärän syvällä, mutta vähän\nkauempana kallio vietti tasaisesti vedenrajaa kohti. Samassa hän oli jo\nsiellä, heittäytyi maahan pitkin pituuttaan, upotti kasvonsa veteen ja\nalkoi juoda kuin janoinen hevonen. Vihdoin hän kohottautui polvilleen\nhuokaisten ääneen tyytyväisyydestä.\n\n— Voi kapteeni Horn, huusi hän, se on niin kylmää ja ihanaa! Luulenpa\nettä olisinkin muuten jo tunnin päästä kuollut janoon!\n\nMutta kapteeni ei vastannut eikä edes hievahtanut paikaltaan. Hänen oli\naivan mahdoton järjestää ajatuksiaan. Vettä!... Järvi vuoren uumenissa!\nPuoli tuntia sitten hänen oli täytynyt seisoa suoraan järven päällä\nvaivalloisesti kavutessaan ylös jyrkännettä. Taas kulkivat hänen\nsilmiensä ohi näyt, jotka olivat hänen mielessään liittyneet ajatukseen\nhuomispäivästä, jolloin kaikkien silmät olisivat pullistuneet\nkuopistaan, niinkuin hän oli nähnyt käyneen haaksirikkoisille, joita\nhän oli tavannut janoon menehtyneinä merellä ajelehtivissa veneissä...\nSitten hän näki ensimmäisen perämiehen matruuseineen vaivalloisesti\npyrkivän etelää kohti, monta, monta näännyttävää penikulmaa, löytämättä\nmitään satamaa tai kalastajaleiriä. Ja sitten loppumattoman pitkä\nodotus ennen kuin minkäänlaista alusta voitaisiin hankkia. Ja tässä oli\nvettä!\n\nRalph tölmäsi hänen ohitseen.\n\n— Kapteeni, huusi hän, minä käyn noutamassa kipon, niin että myöskin\nEdna ja rouva Cliff saavat!\n\nJa hän meni menojaan.\n\nKapteeni havahtui kuvitelmistaan nykyhetkeen ja peräytyi askeleen.\nHänen täytyi tehdä jotakin — hänen täytyi puhua jonkun kanssa. Mutta\nsamassa Maka nykäisikin häntä takin liepeestä.\n\n— Kapteeni, sanoi hän nopeasti, minun pitää kertoa se! Minun pitää\nkertoa se heti! Odottakaa! Älkää menkö!\n\n\n\n\nV.\n\nKORPPIKOTKAT.\n\n\nToinen neekeri istui maassa niin etäällä veden partaasta kuin\nmahdollista, väristen ja hytisten, sillä vesi oli kylmää. Hänen\npelkonsa oli ilmeisestikin kohonnut huippuunsa ja sitten hän oli\näkkiä lakannut pelkäämästä. Kun hän kerran, kykenemättä pysähtymään\nmielettömästä paostaan, oli suistunut veteen, hän oli niin tyystin\nvoimaton, ettei olisi kyennyt tekemään yhtään mitään, tapahtuipa miten\nkauheita asioita tahansa. Eikä näyttänyt olevankaan mitään syytä pelätä\ntuota pitkää valkoista miestä, joka ei edes luonut katsettakaan häneen.\n\nMakan kertomus, jonka hän esitti niin nopeasti ja hajanaisesti, että\nsai useita kertoja toistaa siitä joitakin kohtia, sisälsi seuraavaa:\n\nHän oli paljon ajatellut veden puutetta, ja se oli huolestuttanut häntä\nsiinä määrin, ettei voinut nukkua yöllä. Olisi ollut hirveää, jos\nnaisparkojen ja kapteenin ja pojan olisi täytynyt kuolla juomaveden\npuutteeseen. Niiden kokemusten muistot, joita hänellä oli kotimaastaan,\nolivat opettaneet hänelle, että piti etsiä koskia vuoren selänteiden\nvälistä, ja hänen mieleensä juolahti, että vuorenharjan eteläpuolella\nsaattoi hyvinkin olla virta.\n\nHän tiesi, että kapteeni ei olisi sallinut hänen poistua leiristä, jos\nhän olisi pyytänyt lupaa siihen, ja sen vuoksi hän nousi ylös hyvin\nvarhain paljon ennen päivän sarastusta, kulki rantaan päin ja noudatti\nsitä, kulkien samaan suuntaan kuin englantilainen Davis. Välistä häntä\nolivat kovasti peloittaneet aallot, jotka huuhtelivat rantaa lavealti\nikäänkuin olisivat aikoneet pyyhkäistä hänet mukaansa. Kun hän oli\nehtinyt kallioniemekkeelle saakka, ei ollut ensinkään vaikea kulkea\nsen ympäri, ja hän varoi tarkoin menemästä liian likelle niitä imeviä\nvesipyörteitä, jotka kuohuivat syvyydessä.\n\nHän huomasi, että maa niemekkeen takana ikään kuin pakeni merta ja että\nhänen jalkojensa juuressa mutkitteli kapea, hiekkainen rantakaistale.\nTämä leveni, kunnes päättyi toiseen, pienempään kallioniemekkeeseen,\nja sen toiselta puolen Maka luuli löytävänsä vesistön, jota hän etsi.\nMutta vielä hänen miettiessään, pitikö hänen kahlata niemekkeen ympäri\nvai kavuta sen yli, hyppäsi yht'äkkiä ihminen, mies, kalliolta, miltei\nsuoraan hänen yläpuoleltaan. Mies kaatui selälleen ja kauhistui aluksi\nniin, ettei kyennyt hievahtamaankaan. Maka puolestaan meni aivan\nsekapäiseksi hämmästyksestä eikä kyennyt käsittämään mitään muuta kuin\nettä hänen viimeinen hetkensä oli tullut.\n\nMutta katseltuaan lähemmin maassa makaavaa miestä hän näki, että\ntämä oli musta neekeri niinkuin hän itsekin, ja kohta hän tunsikin\nhänet orjuudenaikaiseksi onnettomuustoverikseen, jonka rinnalla hän\noli raatanut Guyanassa ja samoin lyhyehkön ajan Panaman kanavalla.\nTämä huomio herätti hänen mielessään sellaisen ajatuksen, ettei hänen\nkukaties vielä tarvinnutkaan kuolla, ja hän meni miehen luokse ja\nalkoi puhella hänen kanssaan. Tämä puolestaan alkoi myös nyt ajatella,\nettei kuoleman hetki ehkä ollutkaan vielä tullut, minkä vuoksi hän\nnousi pystyyn ja alkoi puhua ja vastata. Toisen neekerin kertomus\nkokemuksistaan oli saanut Makan vakuuttumaan siitä, että oli paljon\nparempi kuolla janoon kuin jatkaa vielä veden etsimistä. Hän kääntyi\nsen vuoksi takaisin, ja toinen seurasi häntä, eivätkä he pysähtyneet\nsanomaan sanaakaan toisilleen, ennen kuin olivat kulkeneet mereen\nulkonevan vuoriniemekkeen ympäri ja saapuneet rantakaistaleelle\nliki leiriä. Silloin vasta Makan uusi ystävä ryhtyi antamaan\nseikkaperäisempiä selityksiä, jotka kaikki Maka nyt esitti kapteenille.\n\nTämän selonteon pääasiallinen sisällys oli seuraava: Lahdenpoukamassa,\nnoin penikulman päässä siitä paikasta, johon Maka oli ehtinyt, oli\npieni koski kapean laakson pohjalla. Neljännes penikulmaa ylempänä\noli pieni aukea ja tasainen alue, ihmisasumuksille sopiva paikka.\nSiinä oli viisi tai kuusi joka taholta kallioiden ympäröimää majaa, ja\nniissä asui tusina kauheimpia ihmisiä, mitä maa päällään kantoi. Se oli\ntotinen tosi, sillä toinen neekeri oli kertonut hänelle asioita, jotka\npuhuivat liiankin selvää kieltä noiden kauheiden ihmisien luonteesta.\nNiin vakuutti Maka kapteenille, ja kyynelet valuivat hänen silmistään.\n\nJokilaakson vastaisella rinteellä oli luola, hyvin pieni komero, ja\nse oli niin korkealla kalliojyrkänteen kyljessä, että sinne saattoi\npäästä vain yhtä ainoata polkua pitkin. Siinä asui viisi mustaa\nmiestä, neekeriorjia, jotka oli houkuteltu pari vuotta sitten Panaman\nkannakselta tänne lupaamalla heille hyväpalkkaista työtä ihanassa\nmaassa. He olivat päinvastoin saaneet raataa tällä autiolla ja\nhedelmättömällä seudulla julmien isäntiensä hyväksi, jotka olivat\nhoukutelleet heidät tähän vankeuteen, monin verroin tukalampaan kuin\nheille alunperin aiottu orjuus olisi koskaan ollut.\n\nHeitä oli alkuaan ollut kahdeksan, mutta kolme heistä oli kuollut\ntapaturmaisesti tai ammuttu pakomatkalla. Nuo onnettomat olivat\nkokeneet monta kovaa, ja Makan ääni vapisi, kun hän puhui heistä.\nHeidät pidettiin aina luolaan teljettyinä muulloin paitsi työaikana.\nEikä luolaan voinut päästä eikä sieltä poistua muuten kuin polkua\npitkin. Eräs poloinen, joka yön turvin yritti laskeutua alas\njyrkännettä, putosi ja taittoi niskansa.\n\nNeekerit saivat valmistaa ruoan ja suorittaa karkeimmat ja raskaimmat\ntyöt. Joskus heidät vietiin merenlahdelle ja pantiin lastaamaan\ntavaroita aluksesta toiseen, ja sitäpaitsi he saivat kantaa ruokavaroja\nja raskaita tavarataakkoja kiusanhenkiensä majapaikkaan.\n\nSe neekeri, jonka hän oli tuonut mukanaan, kertoi Maka, oli samana\npäivänä karannut vartioittensa kynsistä. Eräs näistä, jota neekeri\noli tavalla tai toisella suututtanut, oli vannonut tappavansa hänet,\nja varmana siitä, ettei uhkaus jäisi panematta täytäntöön, poloinen\noli päättänyt paeta, kävipä sitten miten tahansa. Hän oli valinnut\nmerenrantatien voidakseen hypätä kalliolta mereen ja hukuttautua, jos\nolisi huomannut joutuvansa kiinni, mutta nähtävästi ei vielä oltu\nhuomattu hänen katoamistaan.\n\nKapteeni keskeytti Makan puhetulvan.\n\n— Puhuko ystäväsi englantia? kysyi hän.\n\n— Hän puhua vain kaksi kolme sanoja, vastasi Maka.\n\n— Kysy häneltä, tietääkö hän, millä nimellä tuota joukkiota nimitetään.\n\n— Tietää, sanoi Maka hetken kuluttua, hän tietää sitä, mutta hän ei\nosata sanoa sitä.\n\n— Ehkä Korppikotkiksi!\n\nVapiseva neekeri oli kuunnellut tarkkaavaisesti — nyt hän nyökkäsi\nvilkkaasti ja alkoi puhua nopeasti omaa kieltään.\n\n— Kyllä, sanoi Maka, hän sanoa, että se olla heidän nimi.\n\nTällä hetkellä ilmaantui Ralph jälleen näkyviin, ja vastatullut\nneekeri, jonka nimi ääntyi kutakuinkin niinkuin Muk, kavahti pystyyn\nikään kuin olisi aikonut lähteä pakoon. Mutta koska hän ei voinut paeta\nminnekään, ellei tahtonut hypätä järveen tai suoraan Ralphin syliin,\nhän jäi seisomaan paikalleen, joka jäsen vavisten. Kallionkieleke,\njolla he seisoivat, oli enintään kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kuusi\njalkaa leveä. Nähtyään Ralphin kapteeni jätti lausumatta kysymyksen,\njoka jo pyöri hänen kielellään, ja virkkoi sensijaan hiljaa Makalle:\n\n— Pojalle ei sanaakaan — tahdon itse puhua siitä hänelle.\n\n— Voi, huusi Ralph, ette voi kuvitellakaan naisten iloa ja riemua!\nMinä sain tietää, että sisareni ja rouva Cliff olivat päättäneet\nkuolla kahden päivän kuluessa, ja rouva Cliff oli jo kirjoittanut\nlyijykynällä testamenttinsa! He eivät olisi mitenkään tahtoneet päästää\nminua takaisin tänne vettä noutamaan, ennen kuin olin erinäisiä\nkertoja sanonut heille, etteivät he elämänsä päivinä olleet maistaneet\nmitään niin ihanaa — he tahtoivat että olisin heti kertonut heille\nkaikesta. Ja sisareni ei saa ikinä rauhaa, ennen kuin on omin silmin\nnähnyt järven, eikä rouva Cliff liioin anna odottaa itseään. Ja kun\nte menette Makan kanssa heidän luokseen, he tahtovat tietenkin kuulla\nkuka tuo toinen värillinen mies on ja miten Maka on hänet yhdyttänyt.\nMinä todellakin luulen, että heidän uteliaisuutensa vie voiton heidän\njanostaan!\n\nNäin puhuen poika meni rantaan ja täytti kipon, jonka oli tuonut\nmukanaan.\n\nKapteeni pyysi Ralphia kiiruhtamaan takaisin naisten luokse ja lupasi\nitsekin tulla muutaman minuutin kuluttua.\n\nKapteeni Horn oli kuullut paljonkin puhuttavan siitä \"siististä\"\njoukkiosta, joka oli omaksunut nimekseen Korppikotkat. He olivat\nhäikäilemättömiä lurjuksia, useimmat paatuneita rikollisia. He olivat\ntulleet Panaman kannakselta, jossa olivat olleet kanavatöissä. Vaikka\nhe olivat tehneet suuren joukon rikoksia ja konnantöitä, heidän oli\nonnistunut välttää hirttonuoraa. Parina viime vuotena heistä oli\npuhuttu hyvin paljon ja yleisesti otaksuttiin, että heillä oli salainen\nkokoontumis- tai majapaikkansa rannikolla, vaikkei oltukaan koskaan\npantu toimeen mitään ajometsästystä heidän vangitsemisekseen.\n\nKapteeni oli usein kuullut tihutöistä, joita rosvot olivat tehneet\neri paikoissa rannikolla, mistä päätellen heillä oli käytettävänään\njonkinlainen alus. Limassa oleskellessaan hän oli kerran kuullut,\nettä hallitukselle oli esitetty poliisivoiman tai sotaväenosaston\nlähettämistä näitä rauhanhäiritsijöitä vangitsemaan, mutta hän ei ollut\nsaanut tietää, oliko tuumasta tullut tosi.\n\nHuhuista päätellen Korppikotkat voittivat julmuudessa kaikki rosvot,\nvieläpä raa'immat villiheimotkin, joista kapteeni oli kuullut\npuhuttavan. Muun muassa tiedettiin, että liiton entisenä johtajana oli\nollut muuan ranskalaissyntyinen kanadalainen, jonka hänen oma väkensä\noli murhannut sen vuoksi, että hän oli — heidän ryöstäessään sisämaassa\nerästä plantaashia — kieltänyt heitä tappamasta erästä vanhusta. Seikka\noli näet sellainen, että kanadalainen oli vapisevaa ukkoa katsellessaan\ntullut ajatelleeksi omaa isäänsä. Mutta muutamat vallanhimoisimmista\nheittiöistä olivat selittäneet toisille, ettei liiton johtajana\nvoitu suvaita mokomaa hempeämielistä narria. Ja vähän sen jälkeen\nkanadalainen surmattiin hänen nukkuessaan.\n\nRosvoliiton johtajana oli nykyisin espanjalainen, jonka verenjano ja\nsaaliinhimo täytti ankarimmatkin vaatimukset. Tämän ja paljon muuta\nKorppikotkista oli kertonut eräs liiton jäsen, joka kapteenin murhan\njälkeen oli paennut Panamaan.\n\nKapteeni Hornin mieleen ei tietysti ollut juolahtanutkaan ajatus, että\nmaihinnousu haaksirikon jälkeen olisi voinut tapahtua rosvoleirin\nläheisyydessä. Ja myöhemmin hän johtui ajattelemaan, että yleensä\nluultiinkin rosvojen olinpaikan olevan paljon etelämpänä.\n\nMutta kun hän nyt seisoi kalliolla, katsoen veteen näkemättä sitä,\nhän ymmärsi, että kuuluisan rosvoliiton leirin täytyi olla jokseenkin\nlähellä. Hän ymmärsi myöskin, että oli täysi syy pelätä karanneen\nneekerin takaa-ajon pian alkavan.\n\nÄkisti iski hänen tajuntaansa kauhistava ajatus. Hän oli niin kovin\npelännyt villipetoja! Petoja ihmishahmossa!\n\nHän kääntyi äkkiä Makaan päin.\n\n— Tietääkö mies mitään Davisista ja molemmista merimiehistä. Onko\nheidät kenties surmattu? kysyi hän.\n\nMaka pudisti päätään ja sanoi, että hän oli jo kysynyt sitä\ntoveriltaan. Mutta Muk ei ollut tietänyt; hän oli ollut selvillä\nainoastaan siitä, että nuo pahat miehet tappoivat jokaisen, joka joutui\nheidän valtaansa.\n\nKapteeni nyökkäsi.\n\n— Siinäpä se, sanoi hän. Minä en voinut käsittää, miten heidän\nkatoamiseensa voivat olla syynä jaguaarit, vaikka en osannut kuvitella\nmitään muutakaan. Mutta nämä verenjanoiset ihmispedot! Nyt ymmärrän\nkaiken täydellisesti.\n\n— Ellei tuo likainen raukka olisi karannut, olisimme voineet viipyä\ntäällä, rosvojen saamatta vihiä meistä, kunnes jokin alus olisi osunut\ntänne, ajatteli hän. Mutta nyt he seuraavat hänen jälkiään — ja me\nvoimme saada heidät niskaamme minä hetkenä hyvänsä.\n\n\n\n\nVI.\n\nKOLME PETOA.\n\n\nKun kapteeni tuli jälleen pojan ja naisten luokse, jotka\nkärsimättömästi odottivat häntä ylängöllä, hän oli päättänyt kertoa\nheillekin huolestuttavat uutiset. Vaikka se olikin raskasta, ei ollut\nmuuta neuvoa. Hänen mieltään ahdisti, kun hän katsoi noita säteileviä\nkasvoja ja kuuli naisten puhelevan vedestä, jota niin onnellisesti oli\nlöydetty.\n\n— Nyt, sanoi rouva Cliff, ei minun nähdäkseni mikään estä meitä\nelämästä täällä kaikessa rauhassa, kunnes herra Rynders näkee hyväksi\npalata meitä noutamaan. Ja, kapteeni Horn, minä olen ajatellut, että\njos joku — Ralph on varmasti siihen oikea mies — tahtoisi hiukan\nkalastaa, se olisi suureksi avuksi. Liha on loppumaisillaan, mutta\nmuita ruokavaroja meillä kyllä riittää moneksi päiväksi. Mutta siitähän\nehdimme puhua tuonnempanakin — nyt me haluamme kuulla, mistä tuo toinen\nvillatukkainen vekkuli on tullut. Katsokaapa häntä, kun hän istuu\ntuossa Makan vieressä! Onko hän ajautunut maihin jostakin laivahylystä?\n\nKapteeni seisoi tovin vaieten. Sitten hän kertoi heille Korppikotkista,\nlyhyesti, mutta selvästi, kosketellen heidän tilansa kauheutta niin\nvähän kuin suinkin. Kukaan pienen seurueen jäsenistä ei keskeyttänyt\nkapteenin kertomusta, mutta heidän kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan.\n\nHänen lopetettuaan purskahti rouva Cliff itkuun.\n\n— Herra kapteeni, huudahti hän, astutaan veneeseen ja soudetaan pois\ntästä kauheasta paikasta. Emme saa viivytellä minuuttiakaan, lähdetään\nheti paikalla!\n\nMutta kapteeni pudisti päätään.\n\n— Ei se käy päinsä! Aavalla merellä he huomaavat meidät helposti.\nHeillä on veneitä heilläkin, ja he soutavat varmasti paljon nopeammin\nkuin me.\n\n— Voisimmehan silloin ainakin kaataa veneen ja yhdessä vaipua meren\npohjaan! huudahti naisraukka, joka oli aivan suunniltaan.\n\nKapteeni ei vastannut siihen mitään.\n\n— Teidän kaikkien täytyy kiireimmän kaupalla mennä kalliohuoneisiin.\nMaka! Sinä ja tuo toinen saatte kantaa sisälle kaiken, mitä vielä on\ntäällä ulkona. Ja pitäkää kiirettä. Ralph, ota lippu alas ja juokse\nsitten sisään!\n\nKapteeni itse meni viimeisenä ahtaasta käytäväaukosta sisään. Hänellä\noli kaikeksi onneksi kaksi kivääriä, ja jos Korppikotkat seuraisivat\nkaranneen neekerin jälkiä vain parin miehen vahvuisena joukkona, hän\nvoisi kyllä pitää nämä loitolla käytävästä.\n\nVähän ajan kuluttua tuli neiti Markham kapteenin luokse, joka seisoi\nensimmäisen huoneen ovella.\n\n— Kapteeni Horn, sanoi hän, rouva Cliff on joutunut hyvin vaikean\nhermokohtauksen valtaan, ja minä olen turhaan yrittänyt rauhoittaa\nhäntä. Ettekö te voi sanoa hänelle jotakin mikä edes hiukan häntä\nrohkaisisi? Luuletteko todella, että meillä on mitään mahdollisuuksia\nvälttää tätä uutta vaaraa?\n\n— Kyllä, vastasi kapteeni, yksi mahdollisuus on. Rynders voi palata,\nennen kuin Korppikotkat saavat vihiä meistä. Ja vaikka pari heittiötä\nosuisikin tulemaan piilopaikkaamme asti, luulen voivani selviytyä\nheistä ja siten voittaa aikaa. Siinä on meidän ainoa toivomme. Nuo\nmiehet tulevat tänne varmasti ennemmin tai myöhemmin; kaikki riippuu\nsiitä, milloin Rynders palaa.\n\n— Mutta, väitti neiti Markham, kenties he eivät kuitenkaan voi seurata\nkarkurin jälkiä näin pitkälle; aallothan ovat voineet huuhdella jäljet\nhietikosta. Me voimme vallan hyvin ajatella, etteivät he ollenkaan tule\ntänne.\n\nKapteeni hymyili synkkää hymyä.\n\n— Jos he tulisivat tännepäin, voisi kyllä olla mahdollista, etteivät he\nkatsoisi maksavan vaivaa poiketa rannikolta juuri tänne — ellei meidän\nveneemme olisi rannalla. Se on siellä aivan kuin merkkinä siitä, että\nme olemme täällä. Vene on tosin vedetty maihin, mutta he eivät voi\nkulkea sivu sitä näkemättä.\n\n— Kapteeni, kysyi neiti Markham vielä, luuletteko että Korppikotkat\novat tappaneet meidän kolme merimiestämme?\n\n— Pelkään pahoin. Ja jos he ovat sen tehneet, heidän on täytynyt\nymmärtää, että miesparat ovat pelastuneet haaksirikkoisesta laivasta,\nja minä otaksun, että roistot ovat hiipineet takaapäin heidän\nkimppuunsa ja ampuneet heidät tai iskeneet puukolla kuoliaiksi. Mutta\njos niin on, ihmetyttää minua, etteivät he vielä ole tulleet tänne\netsimään laivanhylkyä tai ainakin toisia poloisia, jotka mahdollisesti\novat pelastuneet maihin. Voi kuitenkin olla niin, että he ovat menneet\neteläiseen suuntaan. Mutta kaikkihan tietenkin riippuu siitä, ovatko he\ntodellakin nähneet Davisin ja molemmat toiset. Jolleivät, ei heillä ole\nmitään syytä otaksua, että täällä rannikolla olisi haaksirikkoisia.\n\n— Tuo ajatus ei kuitenkaan yhtään lohduta meitä, valitti neiti Markham\nsilmät maahan luotuina. Sillä tietenkin he lähtevät ajamaan neekeriä\ntakaa. Kapteeni, jatkoi hän nopeasti, voinko minä tehdä mitään? Minä\nosaan käyttää kivääriä.\n\nKapteeni silmäili häntä hetken aikaa.\n\n— Se ei ole tarpeen, sanoi hän. Mutta jotakin muuta voitte tehdä. Onko\nteillä revolveria?\n\n— On, vastasi neiti Markham. Pistin sen taskuuni kohta kun tulimme\ntähän luolaan. Tässä se on.\n\nKapteeni otti pistoolin ja tarkasteli sitä.\n\n— Viisi piippua, sanoi hän, kaikissa panokset. Käsitelkää sitä hyvin\nvarovasti! — Hän ojensi sen takaisin. — Asetan veljenne ja rouva\nCliffin teidän suojeluksenne alaisiksi. Kokoontukaa vaaran uhatessa\nkeskimmäiseen huoneeseen. Minä pysyttelen teidän ja vihollistemme\nvälillä niin kauan kuin hengitän, mutta jos saan surmani, tehkää te\nvoitavanne.\n\n— Saatte luottaa minuun, vastasi neiti Markham pistäen revolverin\ntaskuunsa.\n\nKapteenista tuntui kuin nuoren tytön uljas puhe olisi antanut\nhänellekin lisää rohkeutta. Hänellä oli vihdoinkin rinnallaan joku,\njonka kanssa saattoi vakavasti neuvotella.\n\n— Olen tarkoin tutkinut koko luolan, jatkoi kapteeni, ja roistot\nvoivat tunkeutua tänne vain kahta tietä. Teidän ei tarvitse pelätä,\nettä kukaan voisi laskeutua sisään sisimmän huoneen seinää pitkin\n— sitä he eivät voi tehdä, vaikka kenties saattavatkin ampua sinne\nsisään. Keskimmäisessä huoneessa te sitävastoin olette täysin suojassa\nluodeilta. Minä asetan Makan pitämään vahtia käytävän suulle. Hän\nsaa maata maassa, ja silloin hän kuulee heidän askeleensa jo kauan\nennen kuin he ehtivät lähellekään. On kuitenkin mahdollista, että\nhe yrittävät päästä luolaan siitä aukosta, joka on kalliossa järven\ntoisella puolella, mutta siinä tapauksessa heidän täytyy uida järven\npoikki. Uusi neekeri, josta jo olette kuullut puhuttavan, pannaan\nvahtiin tuolle kalliopaadelle ja jos hän näkee jotakin liikettä sillä\nsuunnalla, hän varoittaa kyllä meitä. Luulen kuitenkin, etteivät he\nhevillä antaudu siihen vaaraan, että uidessaan voivat saada kuulan\nkalloonsa.\n\n— Entäs te itse?\n\n— Minä kiinnitän huomioni joka taholle sikäli kuin voin. Tunnen\ntaistelunhalun heräävän itsessäni. Jos vain olisin varma siitä, että\nvoin pitää heidät loitolla siihen saakka, kunnes Rynders palaa, minä\nmelkeinpä toivoisin heidän tulevan. Minulle tuottaisi suurta huvia\nlopettaa heitä pari tusinaa.\n\n— Ajatelkaahan, sanoi Edna, jos he näkisivät Ryndersin paluumatkalla ja\nhyökkäisivät hänen kimppuunsa?\n\n— Se on tuskin luultavaa, vastasi kapteeni. Hän tulee arvatenkin\njokseenkin suurella aluksella, enkä minä luule niiden roistojen\nantautuvan avoimeen taisteluun. Heidän keinojaan ovat viekkaus, petos\nja salamurha yöllä. Nyt on meidän kaikkien parasta mennä katselemaan\njotakin syötävää. Mutta viisainta on karttaa tulen tekemistä, ettei\nsavu ilmaisisi meitä.\n\nKapteenilla ei ollut halua puhella enempää. Neiti Markham oli kylvänyt\nhänen mieleensä uuden pelon siemenen. Entä jos Korppikotkat olivatkin\nhoukutelleet Ryndersin miehineen maihin? Merimiehillä oli heikot\naseet. Matkaan lähtiessään he eivät olleet osanneet kuvitellakaan\ntarvitsevansa puolustaa itseään toisia ihmisiä vastaan.\n\nKun rouva Cliff oli kuullut neiti Markhamilta, mitä kapteeni oli\nsanonut heidän asemastaan ja miten hän aikoi heitä puolustaa,\nkirkastuivat vanhan rouvan kasvot.\n\n— Minä tunnen suurta luottamusta kapteenia kohtaan. Ja jos kapteeni\nkatsoo viisaaksi ryhtyä taisteluun, hän suoriutuu varmaan voittajana.\n\nIllansuussa ilmestyi mereen pistävän kallioniemekkeen kärkeen kolme\nolentoa, jotka kulkivat rantaa pitkin pohjoiseen päin. Heidän\nulkomuotonsa oli kamala ja uhkaava, ja pitkät hiukset valuivat\ntakkuisina hartioille saakka. Kahdella heistä oli kivääri, kolmannella\npuukko vyöllä.\n\nTultuaan lakealle rantakaistaleelle, jota aallot eivät ylettyneet\nhuuhtelemaan, he näkivät hämmästyksekseen hiekassa kahden miehen\njalanjäljet, vaikka olivat ajaneet takaa vain yhtä. Tämä havainto\nteki heidät hyvin varovaisiksi. He olivat varustautuneet surmaamaan\nneekerin, ennen kuin tämä ennättäisi niin kauas, että saattoi ilmaista\nheidät; saattoihan heitä vakoileva aseellinen joukko milloin tahansa\nilmestyä rannikolle. Ja nyt oli neekerin seurassa joku toinen, jolla\noli jalassa saappaat. Mitä se mahtoikaan merkitä?\n\nJonkin ajan kuluttua he saapuivat veneelle. Silmänräpäyksessä roistot\npainautuivat pitkäkseen hiekkaan ja kuuntelivat, sormi liipasimessa.\nKun ei kuulunut mitään, he tutkivat tarkoin venettä. Se oli tyhjä; ei\nedes airoja ollut jäljellä.\n\nYmpärilleen tähystellessään he huomasivat kallioiden kyljessä ontelon.\nHe ryömivät nopeasti sinne ja ryhtyivät neuvottelemaan.\n\nKello oli kolmen ja neljän välillä yöllä, kun Makan silmäluomet,\njotka eivät olleet sulkeutuneet kokonaiseen vuorokauteen, painuivat\nkiinni, ja neekeri nukahti sikeään uneen, käytävän kova kivilattia\npäänalaisenaan. Toinen neekeri, Muk, istui kalliopaadellaan maanalaisen\njärven partaalla kyyrysissään, silmät avoimina. Olisi ollut vaikea\npäätellä hänen asennostaan, oliko hän valveilla vai nukkui, mutta jos\njoku olisi ilmaantunut luolan aukkoon järven vastaiselle puolelle,\nhän olisi kavahtanut pystyyn ja ulissut kuin ahdistettu koira — niin\nkauheasti hän pelkäsi vieläkin Korppikotkia.\n\nUloimmassa huoneessa nukkui kapteeni Horn sikeässä unessa molemmat\nkiväärit vieressään. Vielä tunti sitten hän oli valvonut pitäen vahtia,\nmutta sitten Ralph oli pyytänyt saada vuorotella hänen kanssaan, ja\nkun kapteeni tiesi, että hänen oli mahdoton valvoa lakkaamatta, hän\nantoi pojan ottaa lyhyen vahtivuoron osalleen. Mutta nyt nukkui Ralph\nkiviseinää vasten nojaten ja hengitti säännöllisesti ja raskaasti.\nViereisessä kamarissa istui Edna Markham täysin valveilla. Hän tiesi\nkyllä Ralphin ja kapteenin sopimuksesta, mutta hän tunsi myöskin\nveljensä terveen luonnon, johon liittyi vastustamaton unen tarve, ja\nhän itse otti pojan asemesta pitääkseen vahtia.\n\nKorppikotkat olivat luolan ulkopuolella. Yksi oli kauempana\nylätasangolla pitkällään maassa, toinen seisoi hiukan alempana kivääri\nkädessä, tuskin erottuen tähtien himmeässä valossa. Kolmas ryömi,\npaljain jaloin ja pukimissa jotka olivat lyijynharmaat kuin yö,\nhitaasti, puukko hampaissa kalliokamareiden sisäänkäytävää kohti.\n\nSen edustalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Hän saattoi aivan selvästi\nkuulla nukkuvien hengityksen. Hän koetti erottaa eri äänet toisistaan\nvoidakseen päätellä, kuinka monta nukkuvia oli, mutta sitä hän ei\nvoinut. Mutta hänen kissansilmänsä, jotka tottuivat hyvin pian pimeään,\nerottivat äkkiä Makan pyöreän pään käytävän permannolta.\n\nVakooja nauroi hiljaa.\n\nOn siinäkin kauniita vartioita! puheli hän itsekseen. Ei ole vielä\nkulunut puoliyöstä kolmea tuntiakaan, ja ne kuorsaavat joka sorkka!\n\nYhtä hitaasti ja varovasti kuin oli tullutkin hän ryömi jälleen\npois. Ja kaikki roistot hiipivät senjälkeen pimeän turviin alas\nrantaan, josta juoksujalkaa palasivat takaisin liiton sovittuun\nkokoontumispaikkaan.\n\nSaatuaan selville, että luolassa oli ihmisiä, eivät he olleet huolineet\ntunkeutua sinne sisälle. Heillä oli puutteelliset aseet eivätkä he\ntienneet, kuinka monta henkeä luolassa oli. Mutta niin paljon he\ntiesivät, että nuo haaksirikkoiset — sillä ketään muita he eivät\nvoineet olla — pitivät huonosti vahtia, ja jos koko liitto tulisi\nseuraavana yönä, se selvittäisi epäilemättä varsin helposti tilinsä\nnoiden tuntemattomien kanssa, jotka olivat luolassa, olipa näitä miten\nmonta tahansa. Oli hyödytöntä etsiä enää karannutta neekeriä. Nämä\nihmiset olivat tietenkin ottaneet hänet kiinni.\n\nPäivän sarastaessa saapuivat nämä kolme Korppikotkaa rosvojen\nleiripaikkaan, jossa pian syntyi vilkasta sorinaa uutisten johdosta.\n\n— Soma juttu, sanoi johtaja sytytellen mustaa piipunnysäänsä, jonka hän\npisti suurien viiksiensä alle, ja puhuen omaa kieltään, jota muutamat\nymmärsivät, toiset eivät, — soma juttu tosiaankin, että yöksi on pientä\npuuhaa tiedossa. Tänään voimme kaikessa rauhassa lepuuttaa raajojamme.\nKaikki pysyttelevät tänään yhdessä, kukaan ei saa erota muista eikä\nkuljeskella ympäristössä. Neekerit saavat kaikki neljä pysytellä\nvisusti kyyhkyslakassaan. Saamme olla tänään omina kokkeinamme, sillä\nmeillä ei ole aikaa juoksennella useampien karkulaisten perässä. Olipa\nonni, ettei se lurjus osaa englantia sanaakaan; hän ei voi lörpötellä\nmitään meistä — sen enempää kuin apina. Pankaa siis pitkäksenne ja\nnukkukaa, jos teitä huvittaa. Yöllä saatte kyllä puuhaa tarpeeksenne.\n\n\n\n\nVII.\n\nPOISSA!\n\n\nAamulla söi seurue luolassa aamiaisensa ja joi lämmintä teetä, jota\nkävi keittäminen, koska rouva Cliff oli varannut laivasta mukaansa\nspriilampun. Aterioituaan he tähystelivät varovaisesti aurinkoista\nmaisemaa ja sen taustassa leviävää merta, ja kun he eivät nähneet\neivätkä kuulleet merkkiäkään pelätyistä vieraista, he tunsivat suurta\nhelpotusta. Kun eivät Korppikotkat olleet tulleet edellisenä päivänä\neikä vielä yölläkään, eivät he kukaties tulisi laisinkaan. Saattoihan\nheistä olla jokseenkin samantekevää, jos joku neekeri juoksi tiehensä.\n\nKapteenin mielestä oli silti paras olla varovainen; vartioimista ei\nsaanut laiminlyödä päivällä eikä yöllä.\n\nKun Ralphin vahtivuoron edellisenä yönä piti päättyä, oli hänen\nsisarensa herättänyt hänet, ja kun kapteeni sen jälkeen ryhtyi\nvalvomaan vuorollaan, ei hän tiennyt ettei vartiota hänen nukkuessaan\nollutkaan pitänyt poika, vaan neiti Markham.\n\nIltapäivällä saivat rouva Cliff ja Edna vastustamattoman halun\nnähdä tuota merkillistä maanalaista järveä. Heidät autettiin sen\nvuoksi käytävän päässä olevan kallioseinämän yli, ja silloinpa he\njo seisoivatkin järven rannalla, katsellen vuoroin kallioseinässä\nammottavaa aukkoa, josta valoa tulvi sisään, vuoroin niitä pimeitä,\ntutkimattomia onkaloita, jotka oikealla ulottuivat syvälle vuoren\nuumeniin.\n\nEdna ei virkkanut mitään, katseli vain tuota ihmeellistä näkyä, tummana\nvälkehtivää salaperäistä vettä, päänsä yllä kaareutuvaa holvikattoa ja\nkirkasta taivasta ja kaukaisia vuorenhuippuja, joita tuo järven takana\nnäkyvä kallion aukko kehysti kuin suuri kirkonikkuna.\n\n— Se peloittaa minua, sanoi rouva Cliff. — Tämä vesi on tietenkin\nmeidän pelastuksemme, sillä ellemme olisi löytäneet sitä, olisimme\nkuolleet tähän paikkaan, tulivatpa Korppikotkat tahi jäivät tulematta.\nMutta minua se joka tapauksessa kammottaa. Kuka tietää, miten kauas\npimeään se ulottuu ja miten syvä se on. Kukaties tuhannen jalkaa. Älä\nmene niin lähelle äyrästä, Ralph, minua värisyttää.\n\nPieni seura palasi taas luolaan.\n\nKello kahdentoista aikaan päivällä kapteeni kaipasi Ralphia, jota ei\nnäkynyt missään. Hän lähti ulos haeskelemaan poikaa, mutta saatuaan\ntietää, ettei tämä ollut kulkenut vahtina olevan Makan ohi, hän\npäätteli, että pojan oli täytynyt mennä järvelle. Ei tosin ollut\nmitään syytä, joka olisi estänyt vilkasta poikaa aikansa kuluksi\nkuljeskelemasta ympäristössä, mutta kapteeni ei mielellään sallinut\nkenenkään suojateistaan poistuvan näkyvistä pitemmäksi aikaa, ja hän\nlähti sen vuoksi etsimään Ralphia.\n\nKalliopaadella ei ollut ketään. Koska ei ainakaan nyt juuri ollut\nodotettavissa hyökkäystä tältä taholta, oli Muk päästetty syömään ja\nnukkumaan. Mutta kun ei Ralph ollut täälläkään, niin missä kummassa hän\nsitten mahtoi olla?\n\nSilmäiltyään uudelleen ympärilleen kapteeni huomasi, että pojan\nvaatteet olivat aivan hänen vieressään, kallion reunalla, ja samassa\nhän kuuli huudon. Hän suuntasi katseensa heti sinnepäin, mistä\nääni oli kuulunut. Ja hän huomasi Ralphin järven toisella rannalla\nkallionkielekkeellä, lähellä tuota leveää aukkoa. Ensi hetkessä\nkapteeni oli kivettyä hämmästyksestä, ja hän aikoi juuri huutaa\njotakin, kun taaskin kuului Ralphin ääni:\n\n— Minä uin järven yli, mutta nyt en voikaan tulla takaisin. Olen saanut\nsuonenvedon. Ettekö voi tehdä jonkinlaista lauttaa ja tulla tänne? Vesi\non kauhean kylmää.\n\nLauttaa! Olipa sekin pyyntö! Ikään kuin olisi ollut aikaa ja\nrakennustarpeita! Mutta jos poika tupertuisi alas kapealta\nkallionkielekkeeltä, jolla hän istui, hän voisi hukkua. Kapteeni ei\nsiekaillut hetkeäkään.\n\nRiisuttuaan takkinsa ja vedettyään kengät jalastaan hän heittäytyi\nveteen ja alkoi uida Ralphia kohti. Vesi oli todella ilkeän kylmää,\nmutta kapteeni oli taitava uimari, ja järvi oli tältä kohtaa vain vähän\ntoista sataa jalkaa leveä.\n\nMutta vastarantaa lähestyessään kapteeni poikkesi suunnastaan. Hänestä\noli viisainta levätä hetkisen, ennen kuin hän koettaisi mennä pojan\navuksi, ja hän ui sen vuoksi toista kallionkielekettä kohti, joka oli\nhiukan lähempänä aukkoa. Lähelle tultuaan hän kehoitti Ralphia pitämään\nlujasti kiinni ja pysymään rohkeana.\n\n— Hyvä, sanoi Ralph, huomaan kyllä, mikä on tarkoituksenne. Se on\npaljon parempi paikka kuin tämä, ja kun te nousette siinä maihin,\nluulisin voivani ryömiä sinne.\n\n— Älä hievahdakaan paikaltasi! kielsi kapteeni. Pysy paikallasi, kunnes\nminä sanon, mitä sinun pitää tehdä.\n\nKapteeni oli tuskin saanut tämän lausutuksi, kun hänen oikea kätensä\nosui johonkin kovaan esineeseen, joka oli juuri vedenpinnan alla.\nVaistomaisesti hän tarttui kiinni siihen. Se ei hievahtanutkaan. Se\ntuntui olevan jonkinlainen puu, läpimitaltaan muutamia tuumia, ja\nkohosi järvestä pystysuoraan. Ihmetellen, mikä se oikeastaan mahtoi\nolla, hän tarttui siihen molemmin käsin. Ja huomatessaan sen myötäävän,\nhän antoi jalkojensa painua pohjaa kohti. Suureksi hämmästyksekseen hän\ntunsi silloin, että ne osuivat johonkin kuperaan esineeseen, ja hän\njohtui heti ajattelemaan, että kysymyksessä olikin järveen suistunut\npuu, jonka vaakasuorasta rungosta lähti oksa pystysuoraan ylöspäin.\n\nTässähän oli yhtä hyvä levähtää kuin kalliolla, jonne hän oli aikonut,\nja seisoen siinä kaulaa myöten vedessä hän kääntyi Ralphiin päin\npuhellakseen tämän kanssa. Samassa hänen jalkansa lipesivät tuolta\nliukkaalta, Hiljaiselta esineeltä, ja kapteeni joutui selälleen veteen\npitäen kuitenkin yhä kiinni tuosta pystysuorasta tuesta. Mutta samassa\ntämäkin nytkähti ja alkoi vajota yhdessä hänen kanssaan.\n\nEnsi hämmästyksessään kapteeni ei älynnyt irroittaa käsiään tuosta\nuppoavasta esineestä. Pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin,\nhellitti otteensa ja kohosi muutamin voimakkain vedoin jälleen\npinnalle. Sitten hän ui suoraan kohti kalliota, jolle hän oli alkuaan\naikonutkin, ja kapusi sille.\n\n— Hoi hoi! huusi Ralph, joka nähdessään kapteenin äkkiä vaipuvan\nvedenpinnan alle oli kauhistunut siinä määrin, että oli vähällä\ntupertua veteen paadeltaan. Minä luulin, että jokin veti teitä\npohjaan. Kapteeni ei vastannut. Hän päristeli ja sylki vettä suustaan\nodottamattoman sukelluksensa jälkeen ja tahtoi päästä tästä paikasta\npois mitä pikemmin sitä parempi.\n\nParin minuutin kuluttua hän tunsi jaksavansa lähteä paluumatkalle.\nHeittäydyttyään taas kylmään veteen hän ui nyt Ralphia kohti.\nNoudattaen kapteenin ohjeita poika liukui veteen vanhemman miehen\ntaakse ja asetti kätensä tämän lanteille ottaen lujasti kiinni\nhousunkauluksesta. Varoitettuaan poikaa muuttamasta otettaan ja\ntarttumasta häntä mihinkään muuhun paikkaan kapteeni alkoi uida suoraan\njärven poikki, ja Ralph liukui vallan kepeästi hänen perässään.\n\nKun he taas seisoivat vastarannan kalliolla, hieroi Ralph jäseniään\nkapteenin takilla ja pukeutui sen jälkeen omiin vaatteisiinsa. Kapteeni\nkysyi häneltä silloin varsin ankarasti, kuinka hänen päähänsä saattoi\npälkähtää tehdä jotakin niin ajattelematonta ja tyhmää kuin antautua\nhukkumisen vaaralle alttiiksi, kun hänen ystävillään oli yllin kyllin\nmuutakin huolta.\n\nRalph oli tietenkin pahoillaan siitä, että kapteenin oli pitänyt tulla\nhänen avukseen ja kastella itsensä, mutta hän selitti, että hän olisi\nniin mielellään tahtonut tehdä koko seuralle jonkin palveluksen, ja\nsilloin hän oli keksinyt tuuman uida järven toiselle puolen tutkimaan\nluolan aukkoa. Jos hän olisi päässyt siitä ulos, hän olisi ehkä voinut\nkiivetä tuon onton vuorenharjanteen yli ja päästä siihen paikkaan,\nmissä lippu oli. Ja silloin hän olisi voinut huiskuttaa sillä, jos\nolisi nähnyt Ryndersin tulevan. Olisihan ollut suureksi eduksi, jos\naluksesta olisi huomattu lippu heti, kun rannikko tuli näkyviin. Ja\nsilloin Rynders olisi voinut nousta maihin tuntia, paria aikaisemmin\nkuin muuten.\n\n— Jos suonenveto olisi odottanut vain viisi minuuttia, selitti hän,\nolisin ehtinyt aukolle asti, ja sitten, jos minun olisi onnistunut\nkiivetä vuoren yli, olisin voinut laskeutua toista rinnettä alas, mennä\nkäytävään ja pyytää Makaa noutamaan vaatteeni. Ja silloin minun ei\nolisi ensinkään tarvinnut uida takaisin.\n\n— Hyvä on, sanoi kapteeni. Nyt kun olet pukeutunut, voit mennä\nnoutamaan minulle villapaidan ja alushousut, joita käytän\npäänalusenani, sillä minun täytyy riisua yltäni nämä märät vaatteet.\n\nKun poika palasi vaatteita tuoden, kapteeni sanoi hänelle, ettei hänen\ntarvinnut kertoa sisarelleen eikä rouva Cliffille mitään siitä suuresta\nvaarasta, jossa oli ollut. Mutta Ralph keskeytti hänet:\n\n— Voi, minä olen jo kertonut heille siitä. He tahtoivat tietää,\nmissä olin ollut, ja yhdessä minuutissa olin kuvannut heille, miten\nerinomainen uimari te olette ja kuinka te tulitte avukseni arvelematta\nedes kahta sekuntia. Ja minä annoin heidän myöskin tietää, millaiselle\nvaaralle te panitte itsenne alttiiksi. Jos minä olisin ollut niitä\npoikia, jotka eivät ole tottuneet veteen, vaan hätääntyvät ja\ntakertuvat epätoivoisesti pelastajaansa, olisimme molemmat voineet\nhelposti vajota pohjaan.\n\nKapteenin täytyi puraista huultaan.\n\n— Senkin vekkuli — nyt hän pääsi sittenkin voitolle! mutisi hän\nitsekseen.\n\nIltapäivällä kapteeni, Ralph ja molemmat naiset istuivat sisimmän\nhuoneen kivipermannolla kuvitellen viettävänsä rattoisaa illashetkeä\nvälttämättömien pienten teekuppien ääressä, kun äkkiä kuului lähestyviä\naskeleita ja Maka tölmäsi sisään. Kapteeni oli heti pystyssä ja tarttui\nvieressään olevaan kivääriin. Muutkin kavahtivat pystyyn, sanomatta\nsanaakaan, hämmästyksen ja pelon kuvastuessa heidän kasvoillaan.\n\nMaka, joka oli äärimmäisen mielenkuohun vallassa, näytti kokonaan\nmenettäneen puhekykynsä ja saattoi läähättäen kuuluville vain yhden\nainoan sanan:\n\n— Poissa!\n\n— Mitä tarkoitat? kapteeni huusi.\n\nMaka juoksi takaisin ulommaisen huoneen ovelle ja osoitti sormellaan\nkallionseinässä olevaan aukkoon, joka johti maanalaiselle järvelle.\nKapteeni arvasi heti, mitä hän tarkoitti. Muk, toinen neekeri, oli\npantu vartioimaan järven takana olevaa luolanaukkoa, ja nyt hän oli\nkarannut.\n\nSalamana välähti hänen aivoissaan sellainen ajatus, että neekeri oli\nollutkin vakooja. Oli jo Korppikotkien tiedossa, että haaksirikkoisilla\noli piilopaikkansa vuorihuoneissa. Täytyihän heidän tietää se, jos\nhe kerran olivat tappaneet Davisin ja nuo toiset. Mutta salakavalia\nja pelkureita kun olivat, he pelkäsivät ryhtyä hyökkäykseen, ennen\nkuin olivat saaneet selville, suuriko oli haaksirikkoisten miesluku,\nmillaisia aseita heillä oli ja miten paikka voitiin parhaiten vallata.\nTuo Muk oli ottanut selvän kaikesta. Jos kerran poika jaksoi uida\njärven yli, jaksoi tietysti neekerikin. Sitten hän oli vaikeuksitta\npujahtanut ulos luolanaukosta ja teki varmaankin parast'aikaa\nrosvojoukkiolle selvää havainnoistaan.\n\nKapteeni puri hammasta. Häntä hävetti, että hän oli antanut siten\npettää itsensä. Neekeri, joka luultavasti oli liiton jäsen ja kenties\nvallan hyvin ymmärsi englantia, olisi tietenkin täytynyt pitää\nvankina. Miten houkkamainen hän oli ollutkaan kohdellessaan tuota\nmustaa lurjusta niinkuin tämä olisi ollut yksi heistä! Hän oli päälle\npäätteeksi pannut neekerin pitämään vahtia!\n\nMaka aikoi juuri kiivetä kallionseinämän yli, kun kapteeni ehätti\nestämään häntä siitä.\n\n— Jää tänne, hän sanoi, vartioimaan sisäänkäytävää. Minä menen itse\njärvelle.\n\nSitten hän ja Ralph kiiruhtivat järvelle. Tultuaan kallioniemekkeelle,\njohon tuosta suuresta aukosta tulviva iltavalo lankesi, he näkivät\nMukin kyyköttävän paikallaan, silmät pallonpyöreinä ja hölmistyneenä\nniinkuin tavallisestikin.\n\nKapteeni oli aivan ymmällä. Neekeri ei siis ollut poissa. Mutta ellei\nhän, niin kuka sitten oli poissa?\n\nSilloin kapteeni tunsi tartuttavan lujasti käsivarteensa, ja Ralph veti\nhäntä eteenpäin. Luotuaan silmäyksen syvyyteen hän näki, että poissa\nolikin järvi.\n\nSeisoen siinä peräti hämmästyneinä näkivät kapteeni ja Ralph hämärässä\niltavalossa valtavan, kuivan kallionsyvänteen. Sen pohja näkyi\nselvästi, viittätoista tai kahtakymmentä jalkaa syvällä, kosteana\nja välkehtivänä, sieltä, täältä vesilammikoiden peittämällä, mutta\nmuutoin oli kaikki pimeää. Oli kuitenkin syytä otaksua, että vesi oli\njuossut pois koko järvestä. He eivät osannet vielä kysyä itseltään,\nmiten se oli tapahtunut ja kuinka se oli mahdollista. He vain seisoivat\ntuijottaen tuota näkyä.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli Edna paikalle. Hän oli niin\ntuskaantunut heidän viipymisestään, että oli kiivennyt väliseinän yli\nja lähestyi heitä juoksujalkaa. Kun hän ehti rantaäyräälle, oli jo\npaljon pimeämpää kuin miesten tullessa, mutta hän saattoi kuitenkin\nnähdä, että koko järvi oli kadonnut, ja se riittikin.\n\n— Mitä tämä oikein merkitsee? hän kysyi toisilta. Onko tällä kohdalla\njokin kauhea maanalainen ontelo, johon esineet voivat vajota millä\nhetkellä tahansa?\n\n— Tämä on aivan käsittämätöntä, sanoi kapteeni. Mutta meidän täytyy\npalata rouva Cliffin luokse. Kuulen hänen huutavan. Ja kun Maka voi\ntaas käyttää puhe-elimiään, luulen hänellä olevan jotakin kerrottavaa.\n\nMutta Makalla oli ainoastaan hyvin vähän kerrottavaa. Kapteenin moniin\nkysymyksiin hän saattoi ainoastaan vastata, että Muk oli tullut hetki\nsitten juoksujalkaa hänen luokseen ja kertonut, että hän oli mennyt\njärven rannalle juodakseen janoonsa. Hän oli huomannut silloin, ettei\njärvessä ollutkaan yhtään vettä, ainoastaan suuri musta aukko. Hän\noli heti juossut kertomaan siitä Makalle, ja kun Maka oli mennyt\nhänen kanssaan järvelle niin hämmästyksissään, ettei edes huomannut\npoistuvansa vahtipaikaltaan, hän oli nähnyt Mukin puhuneen totta ja\nettä järven paikalla oli vain suuri musta aukko. Mukin oli täytynyt\nnukkua sinä aikana, kun vesi virtasi pois, mutta poissa se oli, eikä\nhän puolestaan tietänyt muuta.\n\nTuon suuren vedenpaljouden perinpohjainen ja äkillinen häviäminen kuin\ntaikavoimasta tuntui niin salaperäiseltä, että rouva Cliff joutui\nlevottomuuden ja kauhun valtaan.\n\n— Tämä on paholaisen temppeli, hän sanoi. Paholaisen kasvotkin ovat\njo oven edessä! Te ette tiedä, mitä kaikkea voi vast'edes tapahtua.\nKivipermanto, jolla seisomme, voi milloin tahansa pettää ja me kaikki\nsyöksyä tuntemattomiin syvyyksiin. Minä en voi viipyä täällä enää\nminuuttiakaan. Nyt on pimeä; hiivitään rantaan, astutaan veneeseen\nja soudetaan pois tältä kauhealta seudulta, jossa näyttävät pitävän\npeliään paholaiset ihmishahmossa ja paha kaikissa mahdollisissa\nmuodoissaan.\n\n— Ei, ei! tyynnytteli kapteeni häntä, niin päättömään yritykseen emme\nuskalla ryhtyä. Olen ajatellut, että merellä on kenties täälläkin\nvuoksensa ja luoteensa, niin että huomenissa voimme tavata järven\ntaas entisellään. Eihän se sitä paitsi olekaan kokonaan hylännyt\nmeitä, sillä onhan pohjaan jääneissä lätäköissä tarpeeksi vettä meidän\njuodaksemme.— Enhän voi mitään levottomuudelleni, rouva Cliff sanoi.\nVankeus tällaisessa luolassa lumottujen järvien keskellä, varsinkin kun\nvielä saa joka hetki pelätä, että joukko verenjanoisia rosvoja ryntää\nsisään — se riittää jo tosiaankin järkyttämään kenen hermostoa tahansa.\n\n— Kapteeni, sanoi Ralph, nyt ei kai teillä ole mitään sitä vastaan,\nettä menen varhain huomisaamuna tutkimaan tuota toista luolanaukkoa?\nMinähän voin nyt, tiemmä, kulkea kuivin jaloin koko järven poikki!\n\n— Ei, hyvä herra, sanoi kapteeni, sinä et ryhdy yleensä mihinkään\nsellaiseen ilman minun nimenomaista suostumustani.\n\n— Ei, varjelkoon! huusi rouva Cliff. Ajattele, että vesi alkaisi\nnousta, kun sinä olet ehtinyt puoliväliin! Kun minä nyt ajattelen\ntarkemmin, niin muistankin, että minun kotiseuduillani lännessä on\nlähteitä, jotka nousevat ja laskevat samalla tavalla, vaikk'ei tosin\nmikään niistä ole niin suuri kuin tämä järvi. Ajatelkaa, jos se alkaisi\nnousta yöllä ja tulvisi luolaan meidän nukkuessamme!\n\n— Paras rouva Cliff, minä en pelkää veden nousevan eikä maan vajoavan.\nEi peloiteta itseämme moisilla kuvitelmilla! Eikä kenties olekaan\nmitään todellista syytä pelkoon, mutta vaikka olisikin, emme silti saa\nmenettää rohkeuttamme jo etukäteen.\n\njärven katoaminen antoi kapteenille aihetta pelkoon, joka vielä oli\ntoisille vieras. Hän ymmärsi, että Korppikotkien oli jokseenkin helppo\ntunkeutua sisään luolasyvänteen itäisessä seinämässä olevasta aukosta.\nJos he huomaisivat tämän aukon, he voisivat hyökätä luolaan yht'aikaa\nsekä edestä että takaa, ja kapteeni pelkäsi, että hänen kivääreistään\nolisi silloin kovin vähän hyötyä. Vaara joka Korppikotkien taholta\nuhkasi haaksirikkoisia, oli nyt kaksinverroin suurempi.\n\nPian laskeutuvan pimeän aikana ei kuitenkaan tarvinnut pelätä\nhyökkäystä takaapäin, ja kapteeni tyytyi jättämään Mukin entiselle\nvartiopaikalleen, käskien hänen hälyttää heti, kun kuuli pienimmänkin\näänen. Maka sai asettua entiselle paikalleen käytävään. Kapteeni itse\npäätti iltayöstä nukkua pari tuntia, sillä heti aamun sarastaessa hänen\ntäytyi olla valveilla ja vartiopaikallaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLEVOTTOMUUTTA LEIRISSÄ.\n\n\nOli vielä pimeä kapteenin herätessä, ja hän raapaisi tulitikun\nkatsoakseen kelloaan. Se näytti kolmea.\n\n— Kapteeniko se on? kysyi ääni viereisestä huoneesta. — Ei kai vielä\nole aika teidän ryhtyä pitämään vahtia?\n\n— Kyllä, melkein heti, vastasi kapteeni. — Mutta miksi te valvotte,\nneiti Markham? Ralph! Luulenpa todella, että poika kuorsaa.\n\n— Kuorsaa varmaan, sanoi Edna hiljaa. Emme voi odottaa, että tuollainen\npoika jaksaisi pysyä valveilla, ja minä olen senvuoksi vartioinut hänen\npuolestaan. Minun ei ollut lainkaan vaikea pitää silmiä auki.\n\n— Sehän oli surkeaa, sanoi kapteeni. Ja kuunneltuaan silmänräpäyksen\nhän lisäsi: — Olen vakuuttunut siitä, että myöskin Maka vetelee hirsiä,\nja mitä siihen toiseen mustanahkaiseen tulee, niin epäilenpä, että hän\nnukkuu samaten. Neiti Markham, te olitte ainoa, joka oli valveilla.\n\n— Miksikäs ei? sanoi tämä. — Olen varma siitä, että nainen voi\nvartioida yhtä hyvin kuin mies konsanaan.— Jos he tulisivat, kapteeni\npuheli itsekseen, jäätyään yksin pimeään, ei kannata yrittää selviytyä\nheistä jo käytävässä. Se olisi muutoin viisainta, mutta nyt, kun järvi\non poissa, voi toinen joukko hyökätä selkääni. Ei, taistelun täytyy\ntapahtua tässä huoneessa. Kaikki muut saavat kokoontua keskimmäiseen\nhuoneeseen. Kenties olisi parasta jo ensi yöksi koota joitakin\nirtonaisia kivenlohkareita ja rakentaa niistä rintavarustus. Olisinpa\najatellut sitä jo ennemmin!\n\nKapteeni istui kuunnellen ja miettien. Hänen aivoissaan ajoivat\ntoisiaan takaa mitä ahdistavimmat kuvitelmat siitä, mitä tapahtuisi,\njos Korppikotkat hyökkäisivät kahta tai kolmea miestä suuremmalla\njoukolla. Jos he tulisivat, he tulisivat ryöstämään, eikä heidän ollut\ntapana jättää jälkeensä ainoatakaan elävää ihmistä kauhistuttavien\ntihutöittensä todistajiksi. Jos taas tulisi vain pari, kolme\nKorppikotkaa ja näiden hyökkäys torjuttaisiin, ei kestäisi kauan ennen\nkuin heillä olisi koko joukkio kimpussaan.\n\nSanalla sanoen — haaksirikkoisilla ei ollut mitään pelastumisen\nmahdollisuuksia, ellei Rynders pian palaisi. Jos nimittäin Rynders ja\nhänen miehensä vielä olivat elossa...\n\nPäivä alkoi sarastaa. Kapteeni herätti Makan ja jätti vartioimisen\ntämän tehtäväksi. Itse hän lähti suureen luolasyvänteeseen.\n\nSiellä oli jo sangen valoisaa, koska luolanaukko oli itään päin.\nMuk istui paikallaan, silmät auki, ja hiljainen murahdus oli ainoa\nelonmerkki, jonka kapteeni lähestyessään huomasi hänessä. Kapteeni\nloi silmäyksen järveen. Jos tässä tapauksessa tosiaankin oli kysymys\nmaanalaisesta vuoksesta ja luoteesta, niin luodetta kesti yhä. Vesi ei\nollut vielä palannut.\n\nKatsellessaan tyhjää syvännettä sai kapteeni voittamattoman halun\nkulkea sen yli, pyrkiä aukon luokse ja tutkia, saattoiko tältä taholta\npäästä luolaan. Tieto siitä oli hänelle mitä tärkein, eikä tuollainen\ntutkimusmatka veisi pitkää aikaa.\n\nKapteeni oli juuri painumassa kallion viettävää kuvetta alas, kun\nhän kuuli luolakäytävästä huudon. Samassa kuului huuto myöskin Mukin\nsuusta, nähtävästi vastaukseksi. Kapteeni kääntyi heti paikalla\ntakaisin ja kiiruhti käytävään, hypähti väliseinän yli ja tapasi Makan\nseisomasta aivan sen vieressä.\n\nKohta kun neekeri oli huomannut hänet, kapteeni teki hänelle merkin,\nettä hän pysyisi hiljaa. Mutta se oli jo myöhäistä. Ensimmäinen huuto\noli herättänyt koko seuran unesta, ja molemmat naiset sekä Ralph\nilmestyivät kohta käytävälle.\n\nKapteeni pyysi heitä kuitenkin menemään takaisin sisään. Hän ja Maka\nsensijaan ryömivät nelinkontin käytävän suuta kohti. Siitä saattoi\nnähdä yli koko tasangon ja sen kukkulaisen tienoon, joka oli meren\npuolella, mutta valo sattui vielä niin hämäränä tälle läntiselle\nrinteelle, ettei kapteeni ensi aluksi saattanut erottaa mitään\nerikoista sillä suunnalla, jonne Maka osoitti. Mutta pian hänen\ntottunut merimieskatseensa keksi kuitenkin rantakaistaleella muutamia\nmustia pisteitä, jotka näyttivät liikkuvan. Parin silmänräpäyksen\nkuluttua hän oli varmistunut siitä, että ne todella liikkuivat,\nliikkuivat häntä kohti, lähestyivät luolaa. Ne olivat miehiä!\n\n— Pysy sinä tässä, sanoi kapteeni Makalle.\n\nJa kivääri kädessä hän kiiruhti takaisin muun seuran luokse.\n\n— He näkyvät nyt olevan tulossa, hän sanoi, puhuen niin rauhallisesti\nkuin suinkin saattoi, mutta me olemme huomanneet heidät hyvissä\najoin, ja minä aion lähettää heihin pari luotia, ennen kuin he ovat\nehtineet perillekään. Toivotaan, etteivät he koskaan tulekaan tänne.\nTe molemmat, hän jatkoi rouva Cliffin ja Ralphin puoleen kääntyen,\ntottelette neiti Markhamin määräyksiä. Teidän täytyy tehdä aivan\nniinkuin hän käskee.\n\nEdnalle hän sanoi:\n\n— Onko revolverinne kunnossa?\n\n— Kyllä vastasi tyttö. Minä olen valmis.\n\nSanomatta enää sanaakaan kapteeni otti toisenkin kiväärin sekä kaikki\npanokset mukaansa ja kiiruhti takaisin käytävään. Siellä hän tapasi\nMukin, joka oli tullut katsomaan, mitä oli tekeillä. Kapteeni viittasi\nneekerille, että tämän piti palata takaisin vartiopaikalleen.\n\nNyt saattoi selvästi erottaa miehet. Heitä oli luvultaan neljä. Meren\npuolella oli valoisampaa, sillä kalliot loivat yhä varjonsa tasangolle.\nKapteenin mieli hehkui jo rohkeasta taisteluhalusta.\n\n— Jos niitä tulee vain neljä miestä, kelpaa kyllä otella heidän\nkanssaan, ajatteli hän. He eivät voi nähdä minua, mutta minä voin\nnähdä heidät. Jos vain voisin tehdä lopun parista tai vaikkapa vain\nyhdestäkin, se keskeyttäisi toisten etenemisen ja minulle jäisi aikaa\nladata uudelleen. Tulkaa tänne, te hirtehiset heittiöt, mutisi hän\nhampaittensa välistä laskeutuessaan polvilleen toinen kivääri hiukan\nkoholla ja toinen maassa vieressään. Jos vain voisin olla varma siitä,\nettei kukaan teidän roistojoukostanne pääse tulemaan takatietä luolaan,\nvoisin puhua kutakuinkin tasapelistä.\n\nAamuvalo voimistui yhä, ja nuo neljä miestä lähestyivät. He kulkivat\nhitaasti astellen, yksi paljon edellä muista. Kaksi tai kolme kertaa\nhe pysähtyivät, nähtävästi neuvottelemaan, ja jatkoivat sitten taas\netenemistään tasankoa kohti.\n\nKun ensimmäiset olivat tulleet kiväärinkantaman päähän, alkoivat\nkapteenin kasvot hehkua ja suonet jyskyttää kovasti ja nopeasti.\n\n— Mitä pikemmin nappaan ensimmäisen, ajatteli hän, sitä suuremmat\nmahdollisuudet minulla on selvitä myöskin muista.\n\nHän asetti kiväärinperän olkaansa vasten ja alkoi hitaasti tähdätä, kun\njoku tölmäsi hänen ohitseen kuin suuri musta eläin, töytäisten hänen\nkohotettua käsivarttaan ja ollen vähällä paiskata hänet nurin niskoin.\nTuo \"joku\" tuli luolasta ja oli vilahduksessa ulkona tasangolla. Siellä\nhän teki aikamoisen ilmahypyn ja riensi sitten rantaan päin.\n\nKun kapteeni oli saavuttanut jälleen tasapainonsa töytäyksen jälkeen,\nhän kääntyi peräti hämmästyneenä Makan puoleen.\n\n— Mitä ihmettä se oli? pääsi häneltä.\n\nNeekeri seisoi kiihdyksissään etukumarassa, katse tähdättynä\netäisyyteen.\n\n— Muk! sanoi hän. Katsoa! Katsoa!\n\nMuk oli tosiaankin rynnännyt ulos luolasta. Hän juoksi noita neljää\ntulijaa vastaan, kohotti kätensä ylös ilmaan, syöksyi lähimmän miehen\nsyliin, päästi irti hänet ja juoksi toisten luokse. Silloin päästi\nMaka huudon ja tahtoi hänkin juosta tiehensä. Mutta samassa kapteeni\npysähdytti hänet.\n\n— Seis! huusi hän. Mitä nyt?\n\n— Mukin kanssa! Muk tuntea heidät! Katsoa — nähdä! Muk!\n\nMiehet olivat nyt ehtineet aivan lähelle, ja kirkastuneessa\npäivänvalossa kapteeni erotti, että tasangolla seisoi viisi mustaa\nmiestä rajun kiihtymyksen vallassa. Hän saattoi kuulla heidän\nlörpöttävän ihmeteltävän nopeasti heidän omalla kielellään. Sikäli kuin\nhän saattoi nähdä, he olivat kaikki aseettomia; ja kun he seisoivat\nsiinä puhellen ja viittoillen, hän olisi saattanut ampua kuoliaaksi\nkoko rykelmän, jos se olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.\n\n— Mene, sanoi hän Makalle, mene ottamaan selvää, mitä tämä oikeastaan\nmerkitsee!\n\nKapteeni palasi takaisin käytävään. Hän näki neiti Markhamin seisovan\ntähystämässä ulommaisen luolahuoneen ovella.\n\n— Vieläkään ei näytä vaara uhkaavan, sanoi hän, on vain tullut useampia\nneekereitä. Maka on mennyt tapaamaan heitä. Parin minuutin kuluttua\nsaamme tietää, mitä tämä merkitsee.\n\nHän meni takaisin kapeaan käytävään.\n\nKaikki kuusi neekeriä tulivat häntä kohti, ja niinkuin hän oli\notaksunutkin, ei heillä ollut kiväärejä.\n\n\n\n\nIX.\n\nMERKILLISIÄ UUTISIA.\n\n\nMyöskin muu seura oli tullut kapteenin perässä ulos, sillä kun ei\nmikään vaara uhannut, tahtoivat kaikki nähdä, mitä oli tekeillä. He\nnäkivät ylätasangolla pikimustia neekereitä kuusimiehisen ryhmän,\njoilla Maka oli ikäänkuin johtajana ja neuvonantajana. Ei ollut\nepäilemistäkään, että tulokkaat olivat juuri samoja afrikkalaisia\nneekereitä, joita Korppikotkat olivat pitäneet orjinaan, ja kapteeni ja\nkoko seurue paloi halusta kuulla, kuinka heidän oli onnistunut paeta ja\nmitä, uutisia he toivat tullessaan.\n\nMaka kiiruhti nyt heidän luokseen, taluttaen yhtä vastatullutta kädestä.\n\n— Nämä kertoa suuria asioita, sanoi hän, tämä Cheditafa, hän puhua\nenglantia yhtä hyvästi kuin minä. Hän kertoa teille.\n\n— Ensimmäiseksi tahdon tietää Korppikotkista, huusi kapteeni.\nTietävätkö he meidän olevan täällä? Aikovatko he ajaa näitä miehiä\ntakaa, vai ovatko he lähteneet jonnekin muualle? Sanokaa minulle se, ja\nnopeasti!\n\n— Voi, kyllä, huusi Maka, Korppikotkat saada sen tietää, mutta\nCheditafa kertoa teille, hän sanoa teille kaikki suuret asiat!\n\n— Hyvä, sanoi kapteeni. — Pyydä siis häntä kertomaan kursailematta\nkaikki mitä tietää, mutta nopeasti!\n\nCheditafakin näytti yhtä surkealta ja kurjalta kuin Muk, mutta hänen\nkasvoistaan kuvastui enemmän älyä; ja hänen englantinsa oli tosin\nmurteellista, mutta parempaa kuin Makan. Hän saattoi tehdä itsensä\ntäysin ymmärretyksi. Hän puhui lyhytsanaisesti, ja kertomuksen selitys\noli seuraava:\n\nEdellisenä päivänä iltapuoleen oli tapahtunut jotakin merkillistä.\nKorppikotkat olivat syöneet päivällisensä, jonka itse olivat\nvalmistaneet, ja lepäsivät kaikki majoissaan tai kallioiden varjossa,\njoko nukkuen tahi poltellen ja tarinoiden.\n\nCheditafa tiesi, miksi he lepäsivät; Korppikotkat eivät aavistaneetkaan\nhänen ymmärtävän englantia, sillä hän oli, huomattuaan, millaista\nväkeä he olivat, huolellisesti salannut sen heiltä ja he puhuivat\nhänen kuultensa täysin vapaasti. Niiden miesten, jotka olivat olleet\netsimässä Mukia ja jotka olivat palanneet varhain aamulla, hän oli\nkuullut puhuvan haaksirikkoisista, jotka asuivat luolassa vähän matkaa\nrannikolta, ja hän kuuli, että oli päätetty hyökätä heidän kimppuunsa\nseuraavana yönä. Hän ymmärsi nyt myöskin, miksi hänet tovereineen oli\njätetty koko päiväksi vuoren kyljessä olevaan luolaan, joka oli heidän\nkurjana asuntonaan, eikä vastoin tavallisuutta viety ulos tekemään\njotakin työtä.\n\nHe makasivat ahtaassa kolossaan kokoonkyyristyneinä nälissään ja\nepätoivoisina ja keskustelivat kuiskaten. Jos he puhuivat ääneen tai\nsaivat aikaan muuta melua, he saattoivat odottaa, että joku rosvoista\nampui ruutipanoksen heitä kohti. Silloin tapahtui jotakin hyvin\nkummallista.\n\nHe kuulivat mahtavaa jyminää ylempää laaksosta, niinkuin tuhatpäinen\npuhvelilauma olisi lähestynyt, ja kun he katsoivat ulos, he näkivät,\nettä jokin suuri, kalliota muistuttava esine, joka ulottui poikki koko\nkapean laakson, lähestyi vyöryen. Mutta samassa he jo näkivätkin, ettei\nse ollutkaan kallioseinä, vaan vesitulva, ja ennen kuin he olivat\nennättäneet edes vetää henkeään, oli tuhotulva jo heidän kohdallaan. Se\nmennä kohisi ohi, ja he näkivät vain pinnan tuosta mielettömän hurjasti\npauhaavasta koskesta, jonka vaahtoharjaiset aallot kirmasivat kilpaa\nja hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja se oli melkein heidän luolansa\npermannon tasalla.\n\nHe vetäytyivät kauhun vallassa luolansa perimmäiseen nurkkaan,\nvieläpä yrittivät kiivetä seinää pitkin ylös, sillä he pelkäsivät\nveden yltävän heihin asti. Mutta raivokkaat aallot pauhasivat ja\nlöivät rajua painiaan ulkona, eikä ainoakaan niistä yltänyt luolaan.\nSitten kosken kohina vaimeni vaimenemistaan, mutta Cheditafa ja hänen\ntoverinsa olivat niin kauhistuneet tuosta äkillisestä, hirveästä\ntapahtumasta, jonka varmaan täytyi olla noituutta, etteivät he isoon\naikaan uskaltaneet nostaa kasvojaan kivipermannosta, jolle he olivat\nkyyristyneet.\n\nVihdoinkin Cheditafa ryömi katsomaan ulos aukosta. Suuret aallot, koko\nvaahtoava koski oli poissa. Ei näkynyt ensinkään vettä muualla kuin\nlaakson pohjalla juoksevassa purossa, joka nyt näytti vähän suuremmalta\nkuin aamulla.\n\nMutta lukuunottamatta tuota pientä puroa ei laaksossa muuta ollutkaan.\nEi mitään majoja, ei Korppikotkia, ei mitään! Yksinpä viiniköynnökset\nja puron varrella kasvaneet pensaatkin oli kuin pyyhkäisty pois. Ei\nedes rikkaruohoa, ei kalikkaakaan, ei edes multakokkaretta ollut\njäljellä. Ei mitään muuta kuin tyhjäksi ja puhtaaksi huuhtoutunut\nkivikkoinen laakso kosteiden ja välkkyvien kallioiden välissä.\n\nEdna Markham astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui kapteenin\nkäsivarteen.\n\n— Se oli järvi! hän huudahti. Meidän järvemme vyöryi tuota laaksoa\npitkin mereen!\n\n— Niin, kapteeni sanoi, niin sen on täytynyt olla. Mutta kuunnellaan —\nmeidän täytyy kuulla enemmän. Jatka! hän sanoi Cheditafalle.\n\nTämä kertoi, kuinka hän ja hänen toverinsa olivat istuneet kauan\nluolassaan katsellen ulos, näkemättä tai kuulematta kuitenkaan\nmerkkiäkään mistään elävästä olennosta. Nyt oli kenen tahansa helppo\npalata laaksoon, mutta ketään ei tullut.\n\nHeidän oli nyt niin nälkä, että he olisivat melkein voineet syödä\ntoisensa. He tunsivat, että heidän täytyi kavuta alas luolasta ja\nlähteä etsimään ruokaa. Parempi joutua vaikka rosvojen maalitauluksi\nkuin nääntyä nälkään tuossa komerossa...\n\nJa he ryhtyivät keinottelemaan itseään alas. Pienin heistä laskeutui\noviaukosta jääden riippumaan käsiensä varaan kivipermannon reunaan.\nSitten ojensi lähinnä pienin mies säärensä oviaukosta ja edellinen\njäi riippumaan niistä. Molemmat muut miehet pitivät numero kahta\nkäsivarsista ja laskivat hänet niin alas kuin suinkin saattoivat.\nAlimpana riippuva mies saattoi silloin pudottautua maahan loukkaamatta\nitseään. Sitten saatiin taas vetää ylös numero kaksi, sillä hän riippui\njo liian korkealla maasta.\n\nSitten he saivat taas odottaa hyvän aikaa sillä välin kuin maahan\npäässyt mies etsi jotakin apuneuvoa, jonka turvin toiset voisivat\npäästä alas. Sillä tikapuut, joita he tavallisesti käyttivät, oli\nvesi kaiken muun mukana temmannut mukanaan. Kuljettuaan hyvän matkaa\njokilaaksoa pitkin hän tuli paikkaan, missä laakso leveni, ja siitä hän\nlöysi erilaisia esineitä, joita hyöky oli heittänyt kallioita vasten,\nmuiden muassa puunrungon. Sen hän raahasi suurella vaivalla luolan\nluokse, ja toiset pääsivät sitä pitkin alas.\n\nHe kiiruhtivat nyt yhdessä laaksoa pitkin merenrantaan päin, ja\nlähestyessään pientä merenlahtea, johon puro laski, he näkivät siellä\ntäällä esineitä, joita tuo raju vesivyöry oli huuhdellut mukaansa\nleiriltä — majanjäännöksiä, vaatekappaleita ja kaikenlaista muuta\nrojua. Kohta he näkivät Korppikotkan, jonka hengetön ruumis roikkui\nkuin seivästettynä terävässä kallionsakarassa. Vielä alempana he\ntapasivat pari, kolme ruumista aivan jäykistyneinä, ja myöhemmin\npäivällä toivat aallot takaisin rantaan muutamia Korppikotkia, jotka\ntuhotulva oli vienyt mukanaan mereen.\n\nMahdotonta oli, Cheditafa sanoi, ainoankaan heistä pelastua tuosta\nraivoisasta vesiryöpystä, joka tuhannesti paiskasi heidät kalliota\nvasten kuljettaessaan heitä merta kohti.\n\nNälkiintyneet neekerit eivät kuitenkaan pysähtyneet lähemmin\ntarkastelemaan tienoota. He tahtoivat ainoastaan syödä, ja tiesivät,\nmistä saisivat ruokaa. Neljännespenikulman päässä rannikolta oli\nKorppikotkien varastohuone, jonkinlainen kellari, joka oli kaivettu\nhiekkasärkkään. Kun neekerit olivat itse kantaneet tavarat aluksista,\njotka olivat niitä kuljettaneet, ja silloin tällöin käyneet noutamassa\nvarastosta leiripaikalle, mitä tarvittiin, he tiesivät tietenkin, missä\nvarasto oli, eivätkä he suinkaan ujostelleet käydessään ruokavaroihin\nkäsiksi.\n\nCheditafa vakuutti aivan tosissaan, etteivät he olleet koskaan syöneet\nniin yllinkyllin kuin sillä kertaa. Hänen luullakseen heidät oli\njätetty ruoatta vain siksi, että Korppikotkat olivat liian ylpeitä\npalvellakseen kurjia mustaihoisia. He olivat päättäneet antaa näiden\npaastota siihen saakka, kunnes he palaisivat ryöstöretkeltään ja\nneekerit voitaisiin päästää ulos pitämään itse huolta itsestään.\n\nSyötyään mustat olivat menneet paikkaan, mistä oli 109 hyvä näköala yli\nlaakson, kätkeytyneet hyvin ja pitäneet silmällä laaksoa aina hämärän\ntuloon saakka; jos joku Korppikotkista olisi selviytynyt vesivyörystä\nhengissä, he olisivat heti voineet nähdä hänet. Mutta he eivät nähneet\nketään. Ja koska he olivat hyvin innokkaita näkemään noita kilttejä\nvalkoisia ihmisiä, jotka saattoivat ottaa heidät palvelukseensa, he\nlähtivät aamulla jo ennen päivän sarastusta etsimään haaksirikkoisia,\njoista Cheditafa oli kuullut Korppikotkien puhuvan ja joiden parista he\ntoivoivat tapaavansa toverinsa Mukin. Ja niin he olivat tulleet tänne.\n\n— Ja ne miehet aikoivat tulla ja hyökätä kimppuumme kuluneena yönä?\nkapteeni kysyi. — Oletko varma siitä?\n\n— Olen, Cheditafa sanoi, nyt viime yönä. He eivät tietää, kuinka monta\nteitä olla, he tulla sentähden kaikki.\n\n— Ja muutamia heistä oli jo ollut täällä?\n\n— Oli, neekeri vastasi, päivää ennen lähteä kolme miestä etsimään\nMukia. Miehet löytää hänen jäljet ja enemmän jälkiä, ja miehet odottaa\nmustassa pimeydessä ja tulla sitten tänne, ja miehet kuulla, että te\nkaikki nukkua ja kuorsata sinä yönä. He aikoa tulla takaisin, ja jos he\n—\n\n— Ja eilen iltapäivällä juoksi järvi kuiviin ja huuhtoi heidät kaikki\nmereen! rouva Cliff huudahti.\n\n\n\n\nX.\n\nKAPTEENIN LÖYTÖ.\n\n\nCheditafan kertomuksen kuultuaan kapteeni meni vähän syrjään muusta\nseurasta jääden seisomaan paikalleen, katse maahan luotuna, käsi yhä\nvielä konemaisesti kiväärinpiipun ympäri. Hän tiesi nyt, että se\nsuuri vaara, jota hän oli pelännyt, oli ollut todellinen ja lisäksi\npaljon suurempi kuin hän oli aavistanutkaan. Kaikkien Korppikotkien\njärjestelmällinen hyökkäys olisi lannistanut hänen vastarintansa yhtä\ntäydellisesti kuin vesivyöry oli pyyhkäissyt pois heidät itsensä ja\nheidän leirinsä. Ja hän tiesi, että neuvotteluja ja sopimuksen tekoa\nnoiden roistojen kanssa ei olisi voinut ajatellakaan. He eivät koskaan\njättäneet henkiin ketään, joka oli saanut tietoonsa heidän salaisen\nolinpaikkansa.\n\nKapteenin mieli ei heti tahtonut luontua uusien olosuhteiden\nmukaiseksi. Hän oli niin tottunut pelkäämään aina pahinta, että hänen\noli mahdoton yht'äkkiä karistaa mielestään kaikki vaaraa vainuavat\najatuksensa. Mutta hän tunsi, että hänen täytyi koettaa saada itsensä\nja kaikki muutkin vakuuttumaan siitä, että nyt oli tapahtunut muutos\nparempaan päin, ja kääntyen nopeasti ympäri hän huusi Cheditafalle:\n\n— Mies, sinähän olet oleskellut tässä osassa maata! Oletko nähnyt tai\nkuullut puhuttavan tällä seudulla villipedoista? Onko täällä jaguaareja\ntai puumia?\n\nNeekeri pudisti päätään.\n\n— Ei! ei! hän sanoi, ei mitään petoja. Kaikki nukkua taivasalla. Teidän\nei ajatella petoeläimiä, ei käärmeitä.\n\nKapteeni laski kiväärin maahan.\n\n— Neiti Markham! hän huudahti. Rouva Cliff! Minä luulen tosiaankin,\nettei vähäisinkään vaara uhkaa enää meitä! Että me —\n\nMutta molemmat naiset olivat menneet sisään eivätkä kuulleet hänen\nsanojaan. Myöskin Ralph oli jo etäällä. Kapteeni näki hänen jo\nkiivenneen tähystyspaikalleen ja parhaillaan pystyttävän lipputankoa\nkivenkoloon.\n\n— Hoi hoi! poika huusi nähdessään kapteenin tähystelevän häneen päin. —\nMehän voimme yhtä hyvin pitää tämän liehumassa täällä koko ajan. Nythän\nei kukaan tahdo meille pahaa, ja meille itsellemme on vain etua siitä\nettä osoitamme, missä olemme.\n\nKapteeni kulki neekereiden ohi, jotka istuivat maassa jutellen\nkeskenään omalla kielellään, ja astui luolakäytävään. Hän kiipesi\nväliseinän yli ja meni järvelle. Häntä ei haluttanut jutella, mutta\nhän tunsi tarvetta tehdä jotakin, ja juuri nyt oli sopiva tilaisuus\ntoteuttaa aikomus, joka hänellä oli ollut jo useita päiviä — mennä\njärven pohjaa pitkin vastaiselle äyräällä katselemaan tuota luolan\nseinässä olevaa aukkoa. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä sitä\nvarovaisuussyistä, mutta hän ajatteli, että hän siten kukaties voisi\nkeksiä jonkin syyn järven katoamiseen.\n\nHän oli kulkenut melkein yli koko järven pohjan, kun hän äkkiä\npysähtyi. Hänen katseensa oli osunut johonkin esineeseen, joka\noli suoraan edessä, — luultavasti samaan, johon hän oli uidessaan\ntölmännyt. Aurinko oli nyt korkealla, ja luolaan virtasi sangen\nrunsaasti valoa. Kapteeni tarkasteli uteliaasti tuota vihreän levän\npeittämää ihmeellistä esinettä, jolla hän oli seisonut, kun järvi oli\ntäynnä vettä, ja jolta hän oli horjahtanut. Se ei ollut, niinkuin hän\noli luullut, vaakasuoraan asettunut puunrunko, josta haarautui oksa\nsuoraan ylöspäin. Se ei ollut mikään luonnon tuote, vaan aivan selvästi\nihmiskäden työtä. Se oli jonkinlainen kone.\n\nKapteeni luuli aluksi, että se oli tehty puusta, mutta sitten hän\ntuli sellaiseen käsitykseen, että se oli jotakin metallia. Sen\nvaakasuorassa asennossa olevan osan muodosti suuri lieriö, joka oli\nniin lähellä järven pohjaa, että kapteeni miltei ylettyi koskettamaan\nsitä kädellään, ja sitä kannatti valtava puujalusta. Siitä lähti pitkä\nsalko, joka oli nyt melkein vaakasuorassa, mutta kapteeni käsitti, että\njuuri tätä salkoa hän oli uidessaan pitänyt puun oksana. Se oli ollut\nsilloin pystysuorassa, mutta hän oli painollaan saanut sen laskeutumaan\nalas. Hän ymmärsi nyt, mikä se oli: viputanko.\n\nHän kiiruhti jättiläiskokoisen koneen taakse. Pimennossa, mutta\nkuitenkin selvästi hän erotti pyöreän aukon, joka oli läpimitaltaan\nainakin kyynärän suuruinen. Sen sisällä oli jokin pyörää muistuttava\nesine, hyvin paksu ja luja, pystysuorassa asennossa: se oli sulkuluukku.\n\nKapteeni peräytyi askelen taaksepäin ja tuijotti muutamia minuutteja\ntätä suurta konetta. Nyt hänen oli helppo käsittää tapahtumien yhteys.\n\n— Kun horjahdin ja vajosin, hän puheli itsekseen, painoin tuon vivun\nalas ja siten avasin luukun ja päästin järven virtaamaan pois.\n\nKapteenin mieli käsitti helposti uusia ja erikoisia vaikutelmia,\nmutta tällaiset vaikutelmat liittyivät hänellä aina jollakin tavoin\ntoimintaan: hän ei saattanut yksinomaan seisoa ihmettelemässä kaikkea\nmerkillistä, mikä oli tapahtunut — se herätti hänessä halun tehdä\njotakin. Nyt hän tahtoi kiivetä ulos syvänteestä siitä suuresta\naukosta, josta päivänvalo tunkeutui luolaan. Hän tahtoi katsoa, mitä\ntoisella puolen oli nähtävänä. Hänen oli mahdotonta käsittää, kuinka\njärvi oli saattanut syöksyä pois syvänteestään vesijoukkojen kohinan\nkuulumatta kalliohuoneissa asustavan seuran korviin.\n\nOli helppo kiivetä kiviseinää pitkin ylös ja ryömiä ulos. Täältä oli\nerinomaisen hyvä näköala koko ylätasangon yli vuoristosta mereen\nsaakka; ja sitäkin vuorenharjannetta, jonka hän oli ennen nähnyt\netelän suunnalla, oli täältä helpompi tarkastella. Juuri tämä pitkä\nkallioiden ja kallionnyppylöiden jono oli kätkenyt viholliset heidän\nkatseiltaan, ja sen takana oli tuo kapea laakso, jossa Korppikotkat\nolivat asustaneet.\n\nAivan lähellä kulki pieni syvänne; se ei ollut erityisen syvä eikä\nleveä, ja sen kaakkoisesta suunnasta kapteeni päätteli sen olevan\nalkuna Korppikotkien laaksoon. Sen pohjalla solisi pieni puro.\nKoillista kohti kulki toinen, matalampi kallio- ja kiviröykkiöjono,\nhäipyen etäällä, ennen kuin yhtyi vuoreen, ja sen juurella täytyi olla\nniiden vesistöjen, jotka laskivat mereen Korppikotkien laaksoa pitkin.\n\nKapteeni ei kuitenkaan ollut vielä selvillä tiestä, jota pitkin vesi\noli virrannut luolasta. Ei ollut uskottavaa, että se olisi juossut\ntuota pientä puron uomaa pitkin. Ei voinut huomata merkkiäkään\nsiitä, että suuri tulva olisi äskettäin huuhdellut sitä. Pieniä\nviiniköynnöksiä ja muita kasveja suikerteli kallionhalkeamissa aina\nvesirajaan saakka. Ja muuten — jos suuret vesimäärät olisivat kohisseet\nmelkein sen aukon alla, josta luolaan tuli valoa, sen olisi pitänyt\nkuulua kallioluoliin.\n\nHän päätteli senvuoksi, että vesi oli juossut maanalaista kanavaa\npitkin niiden kallioiden alitse, joilla hän nyt seisoi.\n\nHän laskeutui puron uomaan ja kulki sen pohjaa pitkin kaksi tai\nkolmesataa kyynärää eteenpäin, kunnes hän kallionsakaran kierrettyään\nsaattoi nähdä, että syvänteen seinämät ensin vetäytyivät kauas\ntoisistaan ja etäällä taas lähestyivät toisiaan muodostaen siten\nikäänkuin jonkinlaisen suuren amfiteatterin. Tämän luonnon luoman\namfiteatterin permanto oli syvällä hänen edessään, eikä hän laskeutunut\nsen pohjalle, mutta näki selvästi, että tässä oli äskettäin ollut\nvettä, sillä lätäköitä ja pikku puroja välkkyi kaikkialla.\n\nAmfiteatterin toisella puolella, missä kallioseinämät taas lähestyivät\ntoisiaan, oli arvatenkin äkkijyrkänne. Muutaman hetken mietittyään\nkapteeni luuli käsittävänsä koko tapausyhteyden. Maanalainen tie johti\njärvestä amfiteatteriin. Tämän suuta oli varmaan sulkenut hiekka\nja multa, jota tämänkin seudun vähäisestä kasvullisuudesta aikojen\nkuluessa kertyy. Kun järven vesi oli syöksynyt amfiteatteriin, oli tämä\nluonnollinen pato pidättänyt sitä siinä jonkin aikaa, mutta kun pato\nlopulta murtui liian suuresta paineesta, oli koko vedenpaljous äkkiä\nsyöksynyt laaksonpohjaa myöten mereen.\n\n— Niin, kapteeni sanoi, nyt ymmärrän kaiken. Vaikka avasin sulkuluukun\npuolen päivän aikaan, vesi kuitenkin yllätti Korppikotkat vasta\nmuutamia tunteja myöhemmin, jolloin se tuli yht'äkkiä ja kaikki samalla\nkertaa — nyt ymmärrän sen.\n\nPalattuaan muun seuran luokse kapteeni kertoi huomioistaan. Myöhemmin\nheidän syödessään päivällistä ylätasangolla roihuavan nuotion ääressä\nja kuuden mustan palvelijan tarjoillessa rouva Cliff virkkoi:\n\n— Entä nyt, kapteeni, mihin nyt ryhdymme? Kun vaara on ohi, on minun\nkäsittääkseni viisainta pysyä täällä kaikessa rauhassa ja odotella\nperämies Ryndersiä. Mutta kun ruokavarastomme ovat pienet, ei\nodotusaika saa tulla pitkäksi. Jos meitä olisi vieläkin vain viisi,\nolisimme kyllä saaneet ruokavaramme riittämään vielä muutamaksi\npäiväksi, mutta nyt, kun meitä on kymmenen, olemme kohta kokonaan ilman\nsyötävää.\n\n— Olen puhunut siitä Makan kanssa, kapteeni virkkoi, ja hän sanoo,\nettä Cheditafan väitteen mukaan pitäisi Korppikotkien varastohuoneessa\nolla kaikkia mahdollisia tarveaineita. Hän ehdottaa, että hän ja muut\nneekerit lähtevät noutamaan sieltä mitä tarvitsemme. He ovat tottuneet\nsellaiseen kuljetukseen, ja kuusi miestä jaksaa kyllä kantaa niin\npaljon, että se riittää meille hyvin pitkäksi ajaksi. Nyt, kun ei\nmeillä ole enää mitään pelon syytä, näyttää Maka olevan hyvin innokas\njohtamaan tätä retkikuntaa, ja- itse asiassa haluaisin itsekin lähteä\nmukaan. Mutta vaikk'ei mikään vaara uhkaakaan tätä nykyä, en mielelläni\njätä teitä yksin, rouva Cliff ja neiti Markham.\n\n— Minä puolestani, sanoi viimeksi mainittu, en tiedä mitään ihanampaa\nkuin tuollaiset tutkimusmatkat. Lähtisin mielelläni mukaan.\n\nMutta kapteeni arveli:\n\n— Parasta on kuitenkin, että me kaikki odotamme täällä, kunnes saamme\nkuulla, mitä Makalla on palatessaan kerrottavaa. Ellei Rynders tule\npian, lähdemme ehkä kaikkikin sinne. Mutta missä Ralph on? En pidä\nsiitä, että hän oleskelee neekereiden parissa.\n\n— Hän on tähystyspaikallaan, niinkuin hän sitä nimittää, vastasi\nRalphin sisar, kiikaroimassa.\n\n— Hyvä, kapteeni sanoi. Silloin lähetän miehet heti paikalla matkaan.\nMaka haluaa nyt lähteä, ja he voivat palata takaisin kuun valossa. Kun\nheillä on taakat kannettavinaan, he mielellään kulkevat yöllä. Saamme\nitse pitää huolta illallisestamme, ja silloin saa myöskin Ralph jotakin\npuuhaa.\n\nAfrikkalaiset eivät olleet ehtineet pitkällekään, kun kallionhuipulla\nseisova nuorukainen huomasi heidät ja porhalsi suoraa päätä\nilmoittamaan, että mustat aikoivat livistää. Saatuaan tietää, mille\nasialle nämä oli lähetetty, hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei ollut\nsaanut lähteä mukaan, ja mieli synkkänä hän tallusteli takaisin\ntähystyspaikalleen. Sitten hän koetti keksiä etäisiä pisteitä\nvaltamerestä näköpiirin rajoilta ja kuvitteli jaguaareja ja puumia\nkaukaisen vuorijonon rotkoihin.\n\n\n\n\nXI.\n\nUUSI PALLONPUOLISKO.\n\n\nKapteeni lähti järvelle. Hän tahtoi noutaa hiukan parempaa juomavettä\nkuin se mitä Muk viimeksi oli tuonut ja joka oli varmaan otettu\njostakin matalasta lokalätäköstä. Kapteeni toivoi vähän etäämpää\nluolasta löytävänsä syvemmän lammikon, jossa vielä oli vettä jäljellä,\nja ainakin hän voisi noutaa vettä pienestä purosta Korppikotkien\nlaaksosta.\n\nSamalla kapteeni tahtoi vielä kerran tarkemmin katsella tuota\nmerkillistä laitetta, jonka avulla hän oli tullut päästäneeksi järven\nvirtaamaan pois luolasta.\n\nEntisen järvenpohjan pimeimpään kolkkaan tultuaan kapteeni löysi pian\nlammikon, jossa oli raikasta vettä. Täytettyään siitä mukanaan tuomansa\npeltisen astian laski hän tämän maahan ja kulki edelleen. Kun hänen\nsilmänsä olivat ehtineet tottua pimeään, hän näki, että luola teki\ntässä polven vasemmalle. Luolaholvi näytti myöskin olevan täällä paljon\nleveämpi ja kattokin korkeammalla.\n\nMutta hän ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota luolan mittasuhteisiin,\nsillä hänen silmiinsä oli alkanut häämöttää jokin suuri esine syvänteen\npohjalta. Kohta hän erotti sen varsin hyvin. Se näytti olevan\njonkinlainen kupera, matala torni, väriltään ympärillä olevia kallioita\nvaaleampi ja, sikäli kuin hän voi arvioida, noin kymmenen jalkaa korkea.\n\nKapteeni kulki varovaisesti eteenpäin, varoen kalliossa olevia\nkuoppia, ja tultuaan lähelle salaperäistä esinettä tunnusteli tätä\nkäsin. Hän päätteli sen olevan kivestä, ja kun hän veti sormiaan sen\nkupeita pitkin, hän oli tuntevinaan muurattuja saumoja. Koko esine oli\nilmeisesti ihmiskäsien työtä.\n\nKapteeni etsi taskuistaan tulitikkuja, mutta ei löytänyt ainoatakaan,\nja palasi senvuoksi kiireesti takaisin kalliokamareihin noutamaan\nlyhtyä. Astiaa, jonka oli täyttänyt vedellä, hän ei ohikulkiessaan\nhuomannutkaan, niin ajatuksissaan hän oli. Heillä ei ollut enempää\nöljyä kuin mitä lyhdyssä oli, ja he olivat säästäneet sitä\naavistamattomien tarpeiden varalle. Mutta nyt kapteeni tarvitsi valoa\neikä hän joutanut ajattelemaan, miten myöhemmin tultaisiin toimeen. Ja\naivan pian kapteeni oli jälleen tuon maanalaisen kupukaton juurella,\nkädessään lyhty, joka loi laajan valokehän ympärilleen.\n\nHän kiersi tuon omituisen esineen ympäri, tutki sitä tarkoin joka\npuolelta. Se oli tavattoman huolellista tekoa ja sitä olisi voinut\nlähinnä verrata valtavaan kivipalloon, joka on puoliksi vajonnut maan\nsisään. Sen pinta oli sileä, lukuunottamatta kahta ulkonevien piikkien\nmuodostamaa pystyä riviä. Piikit olivat kaikki parin tuuman pituisia ja\njalan etäisyydellä toisistaan. Nämä yhdensuuntaiset piikkirivit olivat\nvastakkaisilla puolilla pallonpuolikasta ja ulottuivat sen juurelta\nhuippuun asti. Ilmeisesti oli tarkoitus käyttää niitä jalansijoina, kun\noli syytä kiivetä kupukan huipulle.\n\nKapteeni peräytyi pari askelta, kohotti lyhtyä ja loi tutkivan\nyleissilmäyksen ympäristöön. Hän saattoi nyt nähdä luolan katon, ja\njuuri päänsä kohdalla hän oli selvästi erottavinaan muurattuja saumoja.\nLuolan seinissä hän sen sijaan ei havainnut niitä lainkaan. Hän\nseisoi muutamia minuutteja mietteissään, ja hänen aivoissaan risteili\nmonenmoisia kuvitelmia. Lopulta hän puheli itsekseen.\n\n— Aivan niin, tämä luola on ihmistyötä! Olen varma siitä. Se ei ole\nluonnon muodostama. Minä jo ihmettelinkin, kuinka vuoren laella saattoi\nolla tällainen luola. Se on alkuaan ollut rotko; sen yli on sitten\nholvattu katto, ja syvänteen pohja on koverrettu syvemmäksi. Niin piti\ntehdä, jotta se voitiin täyttää vedellä, ja katto täytyi rakentaa sitä\nvarten, jottei kukaan huomaisi täällä olevan vettä. Tänne ei saanut\nutelias silmä kurkistaa, siksi rakennettiin käytäväänkin väliseinä,\njoka on vieläkin suurimmaksi osaksi jäljellä. Tuo suuri aukko on tuohon\nkallioseinään syntynyt siten, että kallio on sillä kohdalla luhistunut;\nsehän on helppo nähdä.\n\nNiin se on, ihmiset ovat tehneet tämän luolan ja täyttäneet sen\nvedellä. Ja kun vesi on ollut siksi korkealla, että on peittänyt\nviputangon, johon minä törmäsin, on sen myöskin pitänyt olla niin\nkorkealla, että se on peittänyt tämän muuratun kuvun. Järvi oli\naiottu peittämään ja kätkemään tätä kupua. Ja ne miehet, jotka ovat\nrakentaneet tämän kaiken, rakensivat myöskin sulkuluukkulaitteen,\nsamoin vedenpinnan alle, voidakseen laskea veden pois, milloin\ntahtoivat tulla tämän kivikupukaton luokse, mikä se sitten lieneekään.\nMiten ovela piilottamiskeino! Vaikkapa joku olisikin keksinyt järven,\nmikä oli hyvin vähän luultavaa, ennen kuin jokin osa luolasta oli\nluhistunut, ei hän olisi kuitenkaan voinut ymmärtää muuta kuin että\nse oli tavallinen järvi. Mitä järven tyhjentämiseen tulee, eivät\nketkään muut kuin salaisuuteen perehtyneet olisi osanneet tehdä\nsitä, jollei joku ollut kyllin hullu ottamaan jääkylmää kylpyä\nniinkuin minun oli pakko tehdä. Ja sittenkin olisi ollut vain yksi\nmahdollisuus tuhannesta, että hän olisi osunut löytämään vipusimen ja\nymmärtänyt käsitellä sitä oikealla tavalla. Tämä kaikki on muinaisten\netelä-amerikkalaisten työtä, ja tämä kivikupu on kenties jonkun heidän\nkuninkaansa hautakumpu.\n\nSamassa kapteeni kuuli ääntä ja hän kääntyi ympäri kuunnellakseen.\nRalph oli huutanut häntä. Kapteeni lähti heti palaamaan ja sammutti\nlyhdyn. Kulkiessaan juomavesiastian ohi hän otti tämän maasta ja\nyhdytti varsin pian pojan, joka tuli häntä vastaan kuivaa järvenpohjaa\nmyöten.\n\n— Olen etsinyt teitä kaikkialta, poika selitti. Mitä te kävitte\nhakemassa? Lisääkö vettä? Ja otitte oikein lyhdyn mukaan löytääksenne\nsitä? Ja nyt te olette ollut kaukana luolan perällä? Miksi ette sanonut\nmitään minulle? Antakaa minun nyt ottaa lyhty, menisin tutkimusmatkalle!\n\nMutta kapteeni pudisti päätään.\n\n— Eihän toki, rakas poikani, meidän on nyt riennettävä toisten luokse\npitämään huolta illallisesta. Tänä iltanahan me saamme tulla toimeen\nomin neuvoin niinkuin tiedät.\n\nKun pieni seura istui illallisen jälkeen tasangolla katsellen merta ja\nauringonlaskua, kapteeni kertoi löydöstään.\n\n— Ja te luulette, rouva Cliff huusi innostuneesti, että se on\ntodellakin vanha kuningashauta?\n\n— Ellei se ole sellainen, niin en ensinkään tiedä, mikä se voisi olla,\nkapteeni sanoi.\n\n— Kuningashauta! innostui Ralph. Muumio! Hauska vanha kuvatus ja\nhautakirjoituksia ja maalauksia! Voi kapteeni, mennään sinne heti,\nennen kuin murjaanit tulevat takaisin.\n\nKapteeni pudisti päätään.\n\n— Ei hyödytä pitää niin kiirettä. Ei ole niinkään helppo asia avata\nsitä kupukattoa, ja tarvitsemme varmasti noiden samaisten murjaanien\napua, niinkuin sinä heitä nimität, jos me yleensä laisinkaan sitä\nteemme.\n\n— Jos me yleensä laisinkaan sitä teemme! matki Ralph. Minä en ikinä\nlähde tästä paikasta, ennen kuin olen tehnyt sen yksin, ellei kukaan\nmuu tahdo auttaa.\n\nNeiti Markham oli vaiti. Hän yksin koko seurasta oli tutkinut\nEtelä-Amerikan historiaa, eikä hän uskonut, että tämän maan muinaiset\nasukkaat olisivat haudanneet hallitsijoitaan kivihautoihin tai\npitäneet tarpeellisena ryhtyä moisiin tavattomiin varokeinoihin heidän\njäännöstensä säilyttämiseksi. Mutta hän oli sensijaan lukenut tämän\nmaan alkukansasta muita asioita, jotka nyt saattoivat hänen silmänsä\nsäihkymään ja sydämensä pamppailemaan, vaikkei hän sanonut mitään.\nTämä oli niitä tapauksia, joissa on paras jäädä odottamaan asian\nkehittymistä.\n\n— Kapteeni, Ralph huusi, mennään katsomaan sitä merkillisyyttä! Mitä\nse odottamisesta paranee? Edna ja rouva Cliff istuvat kyllä täällä\nsilläaikaa kuin te ja minä käymme sitä katsomassa. Me ehdimme tänne\ntakaisin kymmenen minuutin perästä.\n\n— Ei, vastusteli rouva Cliff. On kyllä mahdollista, ettei meillä täällä\nole mitään hätää, mutta ei minulla kuitenkaan ole suinkaan halua istua\ntäällä, kun aurinko on juuri laskemassa ja te molemmat herrat olette\npoissa näkyviltä ja kuuluvilta.\n\n— Mennään kaikki yhdessä, ehdotti Edna.\n\nKapteeni harkitsi tovin.\n\n— No niin, mennään kaikki yhdessä. Koska meidän joka tapauksessa on\notettava lyhty mukaan, sopii tämä aika yhtä hyvin kuin jokin muukin.\n\nNaisten ei ollut varsin helppo kiivetä käytävän päässä olevan\nväliseinän yli ja kulkea luolasyvänteen epätasaista ja livettävää\npohjaa pitkin, jota lyhty heikosti valaisi. Mutta miehisten\nseuralaistensa turvin he pääsivät lopultakin perille syvänteen\nsisimpään soppeen, kivikuvun juurelle.\n\n— Eläköön! Ralph huusi. Kapteeni, te olette tehnyt saman suurtyön kuin\nKolumbus! Te olette löytänyt uuden pallonpuoliskon!\n\n— Tämä muistuttaa Afrikan suuria muurahaiskekoja, rouva Cliff sanoi,\nmutta on selvää, ettei tämä ole ainakaan muurahaisten työtä. Minä\najattelen, että se saattaisi olla vesikäärmeiden pesä — minusta se ei\nole mahdotonta.\n\nEdna seisoi ääneti pari minuuttia ja virkkoi sitten:\n\n— Kapteeni, luuletteko että tämä kupera kappale oli kokonaan veden\npeitossa, kun järvi oli vielä paikoillaan?\n\n— Siitä olen varma, kapteeni vastasi. Sen perusteella, mitä tiedän\njärven syvyydestä, olen aivan varma siitä.\n\n— Ralph, kirkui äkkiä rouva Cliff, anna olla! Älä mene sinne! Se voisi\nluhistua allasi, ja kuka tietää, minne silloin vajoisit! Tule heti alas!\n\nMutta Ralph ei huolinut varoituksista. Hän oli kiivennyt kupukan kylkeä\nmyöten ja seisoi jo huipulla, kun pelästynyt rouva lopetti puheensa.\n\n— Kapteeni, huusi hän, antakaa lyhty tänne! Katson, onko täällä\njonkinlaista luukkua. Älkää pelätkö, rouva Cliff, tämä on vankka kuin\nkallio.\n\nKapteeni ei antanut hänelle lyhtyä, mutta kiipesi itse lyhty kädessä\nvastaisella puolella olevien piikkirivien avulla kupukan huipulle, ja\nmolemmat kumartuivat tarkastamaan sitä.\n\n— Ahaa, kapteeni sanoi kuljettaen lyhtyä edestakaisin, aivan huippuun\non sovitettu nelikulmainen kappale.\n\n— Niin on, Ralph sanoi, ja muurilaasti on erilaista kuin pallon\nkupeilla.\n\n— Ei tämä ole muurilaastia, kapteeni väitti. Minä luulen, että se on\njonkinlaista pihkaa. Kas niin, pidä lyhtyä ja ole varovainen.\n\nKapteeni otti taskuveitsen ja alkoi sen leveällä terällä murtaa tuota\nliitoskohdissa olevaa ainetta.\n\n— Se on pihkaa tai jotakin sen tapaista, hän sanoi, ja se irtautuu\nhyvin helposti. Tämä levy on tarkoitettu irroitettavaksi.\n\n— Niin on varmasti, Ralph huusi, ja meidät on valittu nostamaan se!\nAntakaahan, kapteeni, minunkin auttaa! Minulla on myöskin veitsi.\nRaaputetaan sideaine pois ja nostetaan luukku syrjään, ennen kuin\nmustat tulevat takaisin. Jos me löydämme haudasta joitakin kuolleita\nruumiita, neekerit säikähtävät kuoliaiksi, jos saavat nähdä ne.\n\n— Hyvä, kapteeni sanoi. Olisin iloinen, jos me saisimme tämän levyn\nantamaan perään, mutta minä pelkään, että tarvitsemme sorkkaraudan ja\nlisää apua. Levy on raskas eikä siihen voi päästä mitenkään käsiksi.\n\n— Tästä keskeltä levy ei ole kiveä, Ralph sanoi. Tässä on enemmänkin\ntuota pihkamaista ainetta. Pidin lyhtyä aivan sillä kohdalla enkä\naluksi huomannut sitä. Kaivetaanpa tästä!\n\nKiven keskusta tuntui todellakin olevan päällystetty pihkalla. He\nkävivät sen kimppuun taskuveitsineen ja heidän muutamia minuutteja\ntyöskenneltyään tuo aine irtautui särkyen pudotessaan kahdeksi\nkappaleeksi, ja silloin he huomasivat, että levyssä oli maljamainen\nsyvennys. Ja tämä syvennys oli muovailtu siten, että pieni poikkipiena\nkulki sen reunasta toiseen.\n\n— Kädensija! Ralph huusi.\n\n— Juuri niin, kapteeni sanoi. Jos on tarkoitus nostaa levy siitä,\npitäisi kai minunkin kyetä siihen. Siirryhän vähän alemmaksi\nlyhtyinesi, jotta voin paremmin käsitellä sitä.\n\nKapteeni seisoi nyt kupukan huipulla, levy jalkojensa välissä, ja\ntarttui poikkipienaan molemmin käsin. Hän oli hyvin väkevä mies, mutta\nkiveä hän ei tahtonut saada liikahtamaankaan. Vihdoin se kuitenkin\nheltisi liitoksistaan, ja silloin hän alkoi röykyttää sitä edestakaisin\nkohottaen sitä samalla ylöspäin, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä,\nettä kiven saattoi nostaa. Valtavalla voimanponnistuksella hän sen\nsilloin kohotti kokonaan ylös nelikulmaisesta aukosta, johon se oli\nollut sovitettuna, ja laski sen syrjään.\n\nMelkein samassa kurkisti Ralph lyhty kädessä aukosta sisään.\n\n— Hei! hei! hän kirkui. Tuolla alhaalla palaa jokin! Ei — hän oikaisi\nnopeasti, se onkin vain oman valomme kajastetta.\n\n\n\n\nXII.\n\nPERINTÄTIETO JA LIIVIT.\n\n\nKasvot ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta punoittaen kapteeni Horn\nkatseli jalkojensa juuressa ammottavaan aukkoon. Ja sen toisella puolen\noli Ralph kyyryssä pidellen lyhtyä niin, että sen valo sattui suoraan\naukosta sisään. Mutta pian, ennen kuin poika ennätti kysyä mitään,\nhän tunsi itseään työnnettävän hiljaa syrjään, ja hänen sisarensa,\njoka myöskin oli kiivennyt ylös kupukan kylkeä myöten, polvistui hänen\nviereensä. Edna katsoi alas syvyyteen, kohotti taas päänsä ja katsoi\nkapteeniin. Mutta tämä ei edes nähnyt häntä.\n\nAlhaalta kupukan juurelta kuului rouva Cliffin kärsimätön ääni:\n\n— Mitä siellä on? Mitä te kaikki oikein katselette? Puhukaa toki siitä\nminullekin!\n\nSilmät puoliummessa haparoi Edna alas kivipallon kylkeä pitkin, ja\nmaahan ehdittyään hän astui horjuen muutamia askeleita rouva Cliffiä\nkohti. Pannen molemmat kätensä ystävättären olkapäille hän kuiskasi:\n\n— Niin oli kuin luulinkin! Siellä on kultaa! Se on Inca-hallitsijasuvun\nkultaa!\n\nJa hän vaipui tajuttomana vanhemman naisen jalkojen juureen.\n\nRouva Cliff ei käsittänyt, että Edna oli pyörtynyt. Hän vain seisoi\nliikahtamatta, toistaen itsekseen:\n\n— Kultaa? Mitä se merkitsee?\n\n— Mitä tämä oikeastaan voi olla? Ralph kummasteli. Se näyttää\njähmettyneeltä hunajalta. Mutta eihän tämä kai ikinä ole voinut olla\nmehiläispesä?\n\nVastaamatta mitään kapteeni laskeutui polvilleen aukon partaalle.\nOtettuaan pojalta lyhdyn hän laski tämän aukkoon niin syvälle kuin\nsuinkin saattoi.\n\n— Ralph, hän sanoi käheästi kohottautuen, ota lyhty ja siirry syrjään,\nniin että voin liikkua. Minun täytyy peittää tämä — pois.\n\nTarttuen kivilevyyn hän nosti sen paikoilleen niinkuin se olisi ollut\nvain padankansi.\n\n— Nyt alas! hän käski, ja lähdetään kaikki täältä pois! Neekerit voivat\npalata millä hetkellä tahansa.\n\nRalph hämmästyi aika tavalla nähdessään, että hänen sisarensa oli\npyörtynyt ja ettei rouva Cliff huomannut tätä. Mutta läheisestä\nlätäköstä tuotu vesi auttoi Ednan virkoamaan, ja kymmenen minuutin\nperästä olivat kaikki jo ylätasangolla luolien edustalla.\n\nUusikuu pilkisti juuri esiin kallioiden yli heidän selkänsä takaa,\nja molemmat naiset olivat istuutuneet maahan. Ralph teki kysymyksen\ntoisensa perästä, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota, ja\nkapteeni Horn kulki kädet taskussa edestakaisin. Kasvoilla paloi\nkuumeenomainen puna, ja hän hengitti raskaasti. Näytti siltä kuin hän\nolisi kävellessään siinä silmät maahan luotuina luullut olevansa aivan\nyksin näiden autioiden kalliojyrkänteiden keskellä.\n\n— Voiko joku teistä sanoa minulle, mitä tämä merkitsee? rouva Cliff\ntuskastui. Edna, ymmärrätkö sinä? Sanokaa pian!\n\n— Luulen kyllä tietäväni, mitä tämä merkitsee, Edna sanoi ja hänen\näänensä vapisi. Minulla oli jo aavistus kohta kun kuulin puhuttavan\ntuosta muuratusta säiliöstä, joka oli ollut veden peitossa, mutta\nen uskaltanut sanoa mitään, sillä jos otaksumani olisi toteutunut,\nse olisi ollut niin hämmästyttävää, niin ihmeellistä, että minun\najatukseni tuskin saattoi käsittää sitä.\n\n— Mutta mitä se sitten on? rouva Cliff ja Ralph huusivat melkein\nsamassa hengenvedossa.\n\n— Tiedän tuskin, miten selittäisin sen teille, Edna sanoi, kaikki\npyörii vielä päässäni. Mutta kerron teille vähän siitä, mitä olen\nlukenut Perun vanhasta historiasta, ja silloin te ymmärrätte, mitä\nmielessäni liikkuu kivikupukasta kuullessani.\n\nKun espanjalaiset Pizarron johdolla tulivat tähän maahan, oli heidän\nperimmäisenä tarkoituksenaan, niinkuin kaikki tiedämme, runsaan saaliin\nkokoaminen. Erityisesti he tavoittelivat niitä satumaisia aarteita,\njotka olivat Perun muinaisten hallitsijain, Inca-suvun, hallussa. Tämä\noli kannustimena kaikkiin niihin julmiin ja häpeällisiin tekoihin,\njoita vallananastajat tekivät. Incat koettivat kaikin keinoin varjella\naarteitaan espanjalaisilta, ja olen lukenut eräästä perintätiedosta,\njonka mukaan he laskivat kuiviin erään järven, joka otaksuttavasti\nsijaitsi lähellä Cuzcoa, muinaista pääkaupunkia, ja muurasivat sen\npohjalle vankan säiliön, johon kätkivät kultansa. Sitten he taas\njohtivat veden entiselle paikalleen. Saman perintätiedon mukaan on\naarteen piilopaikka yhä vielä löytymättä.\n\n— Luuletteko siis, kapteeni keskeytti, että tuo muurattu puolipallo\ntuolla luolassa on sama paikka, jossa nuo Perun ruhtinaat tallettivat\naarteitaan?\n\n— En luule, että se on juuri se sama, josta olen lukenut, neiti Markham\nsanoi, sillä siinä tapauksessa sen pitäisi, niinkuin juuri sanoin,\nolla lähempänä Cuzcoa. Mutta onhan vallan hyvin voinut olla muitakin\nsamanlaisia säilytyspaikkoja. Tämä paikka on etäällä pääkaupungista,\nmutta aarre säilyi täällä vain sitä varmemmin. Eihän olisi pälkähtänyt\nespanjalaisten päähänkään lähteä näin autiolle ja asumattomalle\nseudulle; eivätkä Incat säästäneet aikaa eikä vaivoja pyrkiessään\nkätkemään aarteensa luoksepääsemättömään paikkaan.\n\n— Jos te olette oikeassa, kapteeni taas keskeytti, tämä kaikki on mitä\nhämmästyttävintä. Aarteita kivisen puolipallon sisässä — puolipallo\nveden peitossa — ja vesi johdettavissa pois! Ja kaikki tämä kätkettynä\nluolaan, jonka alkuaan on täytynyt olla umpipimeä! Mitä enemmän\najattelee, hän jatkoi aivan kiihkoissaan, sitä ihmeellisemmältä tuntuu\ntämä piilopaikka, olkoonpa siinä mitä tahansa.\n\n— Te siis luulette, rouva Cliff huusi miltei kirkuen, että tuo kivinen\nesine on täynnä Perun ruhtinaitten rikkauksia? Niitä satumaisia\nkulta-aarteita, joista olemme lukeneet?\n\n— En ymmärrä, miten voisi olla toisinkaan, Edna vastasi. Näin varmasti\nkultaa, kun katsoin sinne sisään.\n\n— Niin, kapteeni sanoi, se oli kultaa, kultaa pieninä harkkoina.\n\n— Miksi ette ottanut ylös yhtä palasta, kapteeni? Ralph kysyi. Silloin\nolisimme voineet olla varmoja asiasta. Jos kiviluola vain on täynnä,\ntäytyy siellä olla kultaa tonneittain.\n\n— En ajatellut sitä, kapteeni sanoi. En voinut ajatella... Pelkäsin,\nettä joku tulisi.\n\n— Sanokaa minulle nyt vielä toinen asia, rouva Cliff virkkoi. Kuka\nomistaa tämän kullan? Sen minä tahtoisin tietää. Kenen se on?\n\n— Paras rouva Cliff, kapteeni pyysi, ollaan nyt vähän aikaa puhumatta\ntästä asiasta ja ajattelematta sitä. Me tulemme kaikki höperöiksi,\njollemme suo itsellemme vähän rauhaa, eihän sitä paitsi voi enää kestää\nkauan, ennen kuin mustat ystävämme palaavat. Ja juuri siksi emme huoli\npuhua siitä. Huomenna voimme tutkia kivipalloa ja katsoa, mitä olemme\nlöytäneet. Mutta koetetaan siihen saakka pysyä rauhallisina ja, jos\nmahdollista, nukkua hyvin yömme. Tämä kaikki on hyvin kummallista,\nmutta emme saa antaa sen tehdä meitä hupsuiksi, ennen kuin edes\ntiedämme, mitä se on.\n\nEdna Markhamilla oli suuressa määrin itsehillinnän taitoa. Kivipallon\navaaminen oli tosin tehnyt häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin\nmuihin, mutta se johtui vain siitä, että hän ymmärsi — tai uskoi\nymmärtävänsä — mitä löytö merkitsi. Kaikille muille se merkitsi\nasiaa, jota he eivät aluksi voineet käsittää. Nyt hän ymmärsi, miten\nterveellisiä kapteenin varoitukset olivat, eikä hän sinä iltana puhunut\nenää mitään tuosta muuratusta aarresäiliöstä.\n\nMutta rouva Cliffin ja Ralphin oli mahdoton rauhoittua. Heidän\ntäytyi puhella, ja kun kapteeni poistui päästäkseen ottamasta osaa\nkeskusteluun, he puhelivat keskenään.\n\nNoin puoli tuntia tämän jälkeen huomasi ylätasangon äärellä seisova\nkapteeni, että kuutamoisella hiekkarannalla liikkui muutamia mustia\npisteitä. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, ja kesti kauan — niin ainakin\nkapteenista tuntui — ennen kuin Maka ja hänen toverinsa ehtivät perille.\n\nNeekereillä oli raskaat kantamukset selässään, ja he olivatkin iloisia\nsaadessaan laskea taakkansa maahan.\n\n— Hei! hei! kapteeni huusi, puhuen niinkuin samppanjahumalassa, onpa\nsinulla kelpo kuorma mukanasi, Maka! Mutta älä nyt vain rupea kertomaan\nkaikesta mitä olet nähnyt, ennen kuin olemme saaneet illallista\nsuuhumme joka sorkka. Tiedät itse parhaiten, mitä sinulla on mukanasi;\ntarjoa meille nyt parhaita herkkujasi ja ota kaikki muut avuksesi\nillallispuuhissa! Täällä juhlitaan vallan vimmatusti tänä iltana!\n\n— Minulla olla, Maka sanoi, joka ymmärsi englantia huomattavasti\nparemmin kuin puhui, — juusto, kinkku — suuri joukko tavarat. Kaikki\ntahtoa illallinen — hyvä illallinen!\n\nNeekerien ryhtyessä illallispuuhiin kapteeni meni rouva Cliffin ja\nRalphin luo.\n\n— Nyt minä pyydän teiltä erästä asiaa, hän sanoi. Älkää antako\nnäiden miesten saada tietää, että me olemme löytäneet jotakin. Se on\nhyvin tärkeää! Älkää ollenkaan puhuko siitä, ja jollette voi peittää\niloista mielialaanne, niin antakaa heidän luulla, että olette niin\nriemastuneita hyvästä ruoasta ja suurista varastoista.\n\nIllallisen jälkeen kutsuttiin Maka ja Cheditafa antamaan ilmoitustaan,\nmutta he olivat hyvin harvasanaisia. He olivat menneet Korppikotkien\nvarastopaikkaan ja valinneet, mitä Maka hyväksi näki, muun muassa öljyä\nlyhtyyn. He olivat ottaneet mukaan niin paljon kuin jaksoivat kantaa.\nSiinä kaikki.\n\nKun muut seuran jäsenet olivat menneet sisälle ja kapteeni aikoi\nseurata heitä, nousi Maka, joka toisten neekereiden tavoin oli\nojentautunut pitkäkseen ulos ylätasangolle, makuusijaltaan ja lähestyi\nkapteenia virkkaen:\n\n— Maka kertoa jotakin yksin teille. Kapteeni tulla Makan mukaan.\n\nKun molemmat olivat saapuneet luolakäytävään, jonne laskeva kuu loi\nheikkoa valoa, otti Maka povestaan paitansa alta erään vaatekappaleen.\n\n— Katsoa tätä, hän sanoi, tämä olla Davisin.\n\nKapteeni otti käteensä tuon vaatekappaleen. Se osoittautui liiveiksi,\njotka olivat tehdyt juovikkaasta koreanvärisestä kankaasta. Kapteeni\ntunsi ne heti englantilaisen Davisin liiveiksi.\n\n— Hän kuollut, Maka sanoi koruttomasti.\n\nKapteeni nyökkäsi. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.\n\n— Mistä sinä löysit nämä? hän kysyi.\n\n— Olla kalliolla. Paljon tavarat siellä. Hujan hajan. Ei tuntea muut\nesineet, mutta tuntea nämä. Davisin liivit. Ei erehtyä. Ne olla hänellä\nkoko ajan.\n\n— Olet kelpo poika, Maka, kapteeni sanoi, puhuen niin hiljaa, etteivät\nnaiset voineet kuulla. Mene nyt nukkumaan. Tänä yönä ei tarvita vahtia.\n\nKapteeni meni sisään, nouti kiväärinsä ja asettui istumaan käytävän\nsuulle, nojaten selkäänsä kallioon. Siten hän istui koko yön eikä\nummistanutkaan silmiään. Ei hän pelännyt, että kukaan tulisi ja kävisi\nheidän kimppuunsa; oli kuitenkin viisainta pitää kivääri käsillä.\n\nOlisikin ollut mahdoton nukkua. Hän oli kuullut ja nähnyt liian paljon\nsinä päivänä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\"MINUN!\"\n\n\nKoko seura istui seuraavana aamuna ulkosalla juoden lämmintä kahvia ja\nsyöden laivakorppuja ja kinkkua. Näkyi selvästi, että sekä kapteeni\nettä naiset olivat nukkuneet yöllä hyvin vähän. Ralph selitti, että hän\noli maannut valveilla kauhean kauan ja koettanut laskea, miten monta\nkuutiojalkaa kultaa säiliössä pitäisi olla, jos se olisi ylhäältä alas\nasti täynnä tuota kallisarvoista metallia.\n\n— Mutta, hän lisäsi, koska en tiedä, suurenko arvoinen kuutiojalka\nkultaa on, ja koska kukaties pian huomaamme, että vain ylinnä on ohut\nkultakerros ja kaikki muu on vain kuninkaallisia sääriluita, luovuin\nyrityksestä.\n\nKapteeni oli hyvin vakava — neiti Markhamin mielestä ei kultalöydön\ntarvinnut tehdä ihmistä aivan niin vakavaksi.\n\n— Miksi suotta näännyttää itseään laskelmilla? kapteeni sanoi. Kohta\nkun suoriudun neekereistä, menemme ottamaan selvää siitä, mitä siinä\nhaudassa tai säiliössä, tai miksi sitä nyt sanoisi, todella on. Tällä\nkertaa tutkimme sen tarkoin.\n\nKun miehet olivat lopettaneet aamiaisensa, kapteeni lähetti heidät\netsimään rannikolta ajopuita. Polttopuut olivat vähissä, ja kapteeni\noli iloinen keksiessään neekereille järkevää työtä, joka pidätti heitä\netäällä luolasta.\n\nKohta heidän lähdettyään kapteeni nouti lyhdyn ja huusi Ralphille, että\ntämän piti tulla mukaan säiliölle.\n\nYlätasangolle jääneiden naisten oli mahdoton potkia tutkainta vastaan:\nYrittivätpä he puhella mistä tahansa, keskustelu kietoutui alituiseen\ntuohon samaan \"suureen asiaan\" — Perun vanhojen valtiaiden kulta\nkiehtoi väkevästi ajatusta ja lumosi mielikuvitusta.\n\nVihdoinkin kuului käytävästä kiireisiä askelia. Kapteeni ja Ralph\npalasivat.\n\n— Teidän kasvonne säteilevät kuin kulta, Edna sanoi. Mitä te olette\nlöytäneet?\n\n— Löytäneet! Ralph huusi. Edna, mehän olemmekin — — —\n\n— Rauhoitu, Ralph, Edna pyysi. Haluan kuulla, mitä kapteenilla on\nkerrottavana. Kapteeni, mitä puolipallo sisältää?\n\n— Me nousimme sen huipulle, kapteeni alkoi puhuen hyvin nopeasti, ja\nnostimme pois kivilevyn. Todellakaan, hyvät naiset, en usko, että\nsäiliössä on kultaa laivalastittain. Arvatenkaan kultakerros ei ulotu\nhuipusta pohjaan asti, mutta sen paksuutta on mahdoton tietää. Kaivoin\nkultaan kolon niin syvälle kuin käsivarteni ylti, enkä tavannut mitään\nmuuta kuin tällaisia kultaharkkoja.\n\nLuoden ympärilleen silmäyksen varmistuakseen siitä, ettei ketään\nneekereistä ollut lähistöllä, hän otti taskustaan kultakappaleen.\nSe oli suunnilleen kolmen tuuman pituinen ja tuuman paksuinen,\nepäsäännöllisen särmiön muotoinen esine.\n\n— Otin niistä yhden mukaani, hän sanoi, ja ennen lähtöämme panin luukun\ntaas paikoilleen.\n\n— Ja onko tämä todella kultaa? Edna huudahti. Oletteko varma siitä,\nkapteeni?\n\n— Yhtä varma kuin omasta päästäni. Kukapa muutoin panisikaan\ntuollaiseen säilöön muuta kuin kultaa; ja kuka tahansa voi nähdä,\nettä tämä on kultaa. Katsokaahan, raaputin veitselläni tuota kohtaa.\nKas kuinka se välkkyy! Voisin helposti vuolla sitä. Luulen että se on\npuhdasta kultaa, ilman muun metallin hiventäkään.\n\n— Ja sitä on koko säiliön täydeltä! rouva Cliff huudahti.\n\n— Niinkuin jo sanoin, en voi ratkaista sitä asiaa, kapteeni vastasi.\nMutta jos kultaa on vielä syvemmällä kuin käsivarteni ylti ja jos\nkaikki on puhdasta ja sekoittamatonta metallia — niin silloin — silloin\ntulee hourupäiseksi yrittäessään laskea, kuinka suuri tuon kullan arvo\non.\n\n— Ja kuka kaiken tuon kullan omistaa? rouva Cliff huusi. Me olemme\nlöytäneet sen, mutta kenen se on?\n\n— Se on kyllä kysymys, jota sopii pohtia. Mitä te itse arvelette?\n\n— Minä olen miettimistäni miettinyt, rouva Cliff sanoi. Se olisi\ntietenkin ollut turhaa vaivaa, jos löydetty aine olisikin osoittautunut\nmessingiksi, mutta minä en mahtanut sille mitään. Ja olen tullut\ntällaiseen tulokseen:\n\nEnsinnäkin on ehdottoman varmaa, ettei aarre kuulu sille kansalle,\njoka nyt hallitsee Perua. He ovat juuri niiden samojen espanjalaisten\njälkeläisiä, joilta Inca-hallitsijasuku kätki aarteensa, ja olisi\nsuuri vääryys ja häpeä antaa kulta heille. Silloin olisi parempi antaa\nsen pysyä kätkössään vieläkin muutamia vuosisatoja. Ei olisi myöskään\noikein luovuttaa sitä intiaaneille, tai miksi niitä sanotaankaan,\nvaikka he ovatkin alkuasukkaiden jälkeläisiä, sillä se osa kansasta,\njoiden suonissa virtailee espanjalaisten verta, ei antaisi heidän pitää\nsitä hallussaan hetkeäkään, vaan rientäisi saalistamaan sen itselleen.\n\nJa sitäpaitsi: kuinka voisikaan jakaa moisia aarteita raa'alle\nvilliheimolle? Se olisi noiden köyhien raukkojen varma tuho. He\njoisivat itsensä kuoliaiksi, ja siitä seuraisi vain kurjuutta. Maan\nmuinaiset asukkaat olivat tavallaan miellyttäviä ja sivistyneitä\nihmisiä, ja ainoa oikea ratkaisu olisi kenties se, että heidän\nkätkemänsä aarre joutuisi, alkukansan kadottua maan päältä, muiden\nmiellyttävien ja sivistyneiden ihmisten käsiin.\n\nAjatelkaahan vain, miten paljon hyvää voitaisiin tehdä sellaisilla\nrikkauksilla, jos ne joutuisivat oikeihin käsiin! Ajatelkaa mitä\nkaikkea voitaisiin tehdä Perun köyhien hyväksi, jos vain menetettäisiin\noikealla tavalla! Minä sanon teille, että vastuu tästä löydöstä on yhtä\nsuuri kuin sen arvo dollareissa. Mitä sinä, Edna, arvelet asiasta?\n\n— Minä ajattelen näin, neiti Markham sanoi: Mikäli me voimme päättää\njotakin tässä asiassa, kulta kuuluu kapteeni Hornille. Hän sen löysi ja\nhänen se on.\n\n— Kaikkiko? Ralph huudahti.\n\n— Niin, sanoi sisar päättävästi, kaikki, ainakin meidän puolestamme.\nMitä hän näkee hyväksi tehdä sillä, se on hänen yksityisasiansa,\nja saakoonpa hän jok'ainoan kultaharkon tahi vain palkinnon Perun\nhallitukselta, hänellä on oikeus menetellä sen suhteen aivan niinkuin\nhäntä haluttaa.\n\n— Mutta rakas Edna, minä hämmästyn kuullessani teidän puhuvan Perun\nhallituksesta, rouva Cliff kiihtyi. Olisi suorastaan rikos luovuttaa\naarre sille tai edes ilmoittaa sille löydöstä.\n\n— Mitä mieltä olette te, kapteeni? Edna kysyi.\n\n— Yhdyn täydellisesti teidän käsitykseenne, neiti Markham, puhuteltu\nvastasi. Aarre on minun. Minä sen löysin, ja minun asiani on päättää,\nmiten sen suhteen menetellään.\n\n— Ei, kiitoksia paljon! Ralph huusi, kasvot hyvin punaisina. Saatte\nyksinänne olla sitä mieltä. Me kaikki olemme asianosaisia, eikä ole\noikein, että yksi meistä saa kaiken.\n\n— En minäkään, rouva Cliff sanoi, ole varma siitä, että kapteenilla\nyksinään on täysi määräämisvalta aarteen suhteen. Jokaisella meistä\npitäisi olla yksi ääni.\n\n— Rouva Cliff, neiti Markham ja Ralph, kapteeni sanoi, minulla on\nsanottavana teille muutamia sanoja, ja ne täytyy sanoa pian, sillä\nminä näen, että neekerit ovat pian täällä. Kivisäiliössä oleva aarre\non minun. Kaikki tuo kulta on aivan yhtä paljon minun kuin jos olisin\nkaivanut sen Kalifornian vuorista. Emme puhu enempää siitä asiasta.\nErikoisesti tahdon sanoa, että saattaa tuntua hyvin itsekkäältä se,\nettä minä esitän vaatimuksia koko aarteeseen nähden, mutta vakuutan\nteille, että se on ainoa mahdollinen ratkaisu. Minä tiedän, että te\nkaikki myönnätte sen, kun olen tehnyt teille selkoa suunnitelmistani\nja te näette asiat oikeassa valossa. Minun aikomukseni oli tehdä\nvaatimuksia koko aarteen suhteen, jos osoittautuisi, että aarre oli\nolemassa; sen päätöksen tein viime yönä. Ja minua ilahduttaa suuresti,\nettä neiti Markham lausui käsityksensä minun oikeudestani, ennen kuin\nitse ennätin tuoda sitä julki. Nyt ennätän vielä virkkaa pari sanaa.\n\nJos syntyisi keskustelua tämän kullan omistusoikeudesta sekä\ntavasta, miten se pitäisi jakaa, olisi seurauksena riita — kukaties\nverenvuodatus. Nyt ovat neekerit tulossa, ja kaksi heistä ymmärtää\nenglantia. Venekuntaan kuului kahdeksan miestä, jotka voivat palata\nmilloin tahansa. Sitten meillä on molemmat Cap-Cod-miehet, jotka\nlähtivät ensimmäisinä; he ovat voineet kulkea vuorten yli, ja heidän\ntoimestaan voi saapua apua maitse. Davisista tiedän, ettei hän palaa\nmilloinkaan. Makalla oli mukanaan epäämätön todistus siitä, että\nKorppikotkat ovat hänet murhanneet. Nyt te ymmärrätte, mihin minä\npyrin. Tämä aarre on minun. Ja minä pidän kiinni oikeudestani. Eikä\ntäällä puhuta siitä, miten sen suhteen on meneteltävä. Minä tulen\nharkitsemaan, mikä on oikein, ja sitten toimimaan omantuntoni mukaan,\neikä yhdelläkään ihmisellä tule olemaan mitään sanomista siihen.\nTällaisessa tapauksessa täytyy yhden olla päänä, ja se pää olen minä.\n\nKapteeni oli puhunut nopeasti ja hyvin vakavana, mutta nyt hän jatkoi\npuhettaan hiukan muuttuneessa sävyssä, käsi Ralphin olalla:\n\n— Älä pelkää, poikaseni, että sinä tai sisaresi tai rouva Cliff jäisi\nosattomaksi. Jos meitä olisikin vain neljä, sujuisi kaikki mainiosti,\nmutta jos tulee puhe jaosta, on jakajia kenties kokonainen joukko ja\nmillainen joukko! Siis — ei sanaakaan niin, että nuo miehet voivat\nkuulla sen! Kas niin Maka, siinäpä oikein kelpo halko! Se riittää hyvän\naikaa.\n\nNeekeri nytkäytti olkapäitään.\n\n— Ei toivoa sitä, hän sanoi. Toivoa herra Rynders tulla pian. Ei tahtoa\ntehdä monta tulia.\n\nKapteeni lähti pois Ralphin tavalliselle tähystyspaikalle. Hän ei\nkyennyt itselleen selittämään kummallista ja luonnotonta tunnetilaansa.\nHänenhän olisi pitänyt olla hyvin onnellinen tehtyään niin\nsuuriarvoisen aarrelöydön. Mutta hän tunsi päinvastoin masennusta;\nhänen mielensä oli täynnä ahdistusta ja levottomuutta.\n\nYhtenä syynä tähän mielialaan oli tieto Davisin kuolemasta. Hän oli jo\nluullut Davisin kuolleen, koska tämä ei palannut, mutta nyt, kun luulo\noli muuttunut varmuudeksi, oli hänen hämmästyksensä yhtä suuri kuin\njos aavistus ei olisi käväissytkään hänen mielessään. Hän oli pitänyt\nenglantilaisesta enemmän kuin kenestäkään muusta miehestään; ja nyt\nkapteeni olisi ilomielin nähnyt hänet mukana. Cap-Codin miehet olivat\npalvelleet hänen laivassaan vain lyhyen ajan, ja hän tunsi heitä vähän.\nMuuten oli luultavaa, että hekin olivat kuolleet, sillä he eivät olleet\nottaneet mukaansa laisinkaan ruokavaroja.\n\nMutta kun hän ryhtyi todenteolla erittelemään tunteitaan, minkä hän\nteki luonteensa mukaan lahjomattoman rehellisesti, hän pääsi selville\nsiitä, mikä oli varsinainen syy hänen levottomuuteensa. Itse asiassa\nhän pelkäsi Ryndersin ja hänen miestensä paluuta.\n\nTämä tunne vaivasi häntä. Hän tunsi sen arvottomuuden. Hänenhän täytyi\nodottaa perämiestään palaavaksi, sillä haaksirikkoisethan eivät\nvoineet toivoa apua miltään muulta taholta, ja ellei apua tulisi\nennen Korppikotkien elintarvevarastojen tyhjentymistä, he kaikki\ntodennäköisesti menehtyisivät. Ja olihan kultaa riittävästi heille\nkaikillekin.\n\nMutta huolimatta tästä järkevästä solmusta, johon ajatusketju päättyi,\nkapteeni pelkäsi kuitenkin Ryndersin ja hänen miestensä paluuta.\n\n— Ja jos he tulevat takaisin, hän puheli itsekseen, saavat he varmasti\nvihiä kullasta, sillä mahdotonhan on estää heitä menemästä luolaan, ja\njos he saavat siitä vihiä, se on siitä hetkestä heidän kultansa eikä\nminun. Tunnenhan minä ihmisluonteen!\n\n\n\n\nXIV.\n\nMITÄ PUUPINO KERTOI.\n\n\nOli kulunut neljä päivää, eikä mitään ollut tapahtunut.\nHaaksirikkoisilla valkoihoisilla oli miellyttävä leiripaikkansa\nkallioiden keskellä, yllinkyllin yksinkertaista ruokaa, kuusi\npalvelijaa ja ihana ilmasto. Yhtäkaikki he olivat levottomia ja\nkärsimättömiä. Kaikki ikävöivät vain poispääsyä. Kolme heistä odotti\nRyndersiä, mutta neljäs toivoi heidän voivan lähteä leiristä ennen kuin\nperämies palaisi.\n\nMiten he voisivat tehdä sen ja samalla ottaa mukaan Incain aarteen?\nsiinä oli pulmallinen kysymys, jota kapteeni pohti yöt päivät.\nLopulta hän johtui ajattelemaan Korppikotkien alusta. Hän muisti\nMakan sanoneen, että ruokatavarat haettiin purrella, ja oli syytä\nuskoa, että kun nuo tunnottomat roistot lähtivät rosvoretkilleen, he\nkulkivat meritse. Joka päivä hän oli aikonut itse mennä tarkastelemaan\nKorppikotkien asuinpaikkaa ja sen ympäristöä, mutta häntä oli\npeloittanut ajatus, että Rynders voisi palata hänen poissaollessaan, ja\nkapteenin itsensä oli kaikin mokomin oltava ottamassa häntä vastaan.\n\nAjatus veneestä sai kapteenin kuitenkin luopumaan epäröinnistään, ja\nvarhain aamulla hän lähti Cheditafan ja kahden muun neekerin seurassa\nrantaa pitkin Korppikotkien entistä majapaikkaa kohti. Siellä näkyi\nkaikkialla selviä merkkejä äskeisestä tuhotulvasta. Kallionkoloissa\nja hietakumpareiden kupeilla näkyi kaikenlaista Korppikotkien\nleiriltä huuhtoutunutta rojua; lautoja heidän majojensa salvoksista,\nvaateriekaleita ja keittoastioita. Ja toisin paikoin näkyi osittain\nlentohiekkaan hautautuneita Korppikotkien ruumiita, jotka kuiva ilma ja\npaahtava aurinko oli käpertänyt kokoon — kamala näky.\n\nMutta minkäänlaista alusta ei tavattu.\n\n— Ylhäällä tuolla, Cheditafa sanoi. He piilottaa pursi hyvin. Tulla\nmukana, kapteeni!\n\nMustaa opastaan seuraten kapteeni kulki pienen mereen pistävän\nkallioniemekkeen ympäri, ja sen takaa hän löysi merenpoukaman, jossa\nKorppikotkien alus oli hyvin piilotettuna. Se oli pienenlainen pursi,\njohon oli kuulunut puomipurje ja joka kenties kantoi parikymmentä\ntonnia. Mutta katsellessaan tuota alusta kapteeni joutui masennuksiin:\nsiinä ei ollut mastoa eikä purjetta, ja se oli liian kömpelö\nsoutuveneeksi.\n\nMatalassa vedessä kahlaten — luode oli juuri alkanut — kapteeni kiipesi\nalukseen. Kansi oli tyhjä. Ei jälkeäkään mastoista eikä purjeista.\nJa kun hän Cheditafan avulla oli saanut murretuksi auki luukut ja\nlaskeutunut pieneen kajuuttaan, hän näki, että aluksesta oli ryöstetty\nkaikki, mikä suinkin irti lähti. Ja tultuaan takaisin kannelle hän\nhuomasi, että yksinpä peräsinkin oli irroitettu ja kuljetettu pois.\n\nCheditafa ei osannut mitenkään selittää asiaa, mutta kapteeni luuli\nkumminkin ymmärtävänsä, miksi alus oli riistetty näin puti puhtaaksi.\nKorppikotkien johtaja ei voinut luottaa miehiinsä, hän arveli\nitsekseen, ja piti sen vuoksi huolta siitä, etteivät nämä päässeet\nkarkaamaan eikä lähtemään millekään retkelle omin päinsä. Luultavasti\noli masto ja purjeet kuljetettu leiripaikalle, josta oli mahdoton viedä\nniitä pois johtajan tietämättä.\n\nKun hän ilmoitti neekerille ajatuksensa, tämä sanoi, että kohta kun\noli tultu kotiin joltakin retkeltä, olivat hän ja hänen toverinsa\naina saaneet kantaa leiriin mastot, purjeet ja joukon muita esineitä.\nMutta vesivyöry oli varmaan huuhdellut mereen jokaisen puukappaleen\nja purjekangaspalasen, sillä jos ne olisivat jääneet pienen puron\nreunalle, olisi kapteeni kyllä löytänyt ne.\n\nTämä oli kova isku kapteeni Hornille. Jos Korppikotkien alus olisi\nollut merikelpoinen, kaikki olisi järjestynyt aivan yksinkertaisesti\nja vaivattomasti. Hän olisi voinut ottaa alukseen sekä väkensä että\nmyöskin suuren osan aarteesta, ja hän olisi voinut purjehtia tiehensä\nvapaana kuin taivaan lintu, tarvitsematta välittää Ryndersin ja hänen\nmiestensä paluusta. Jollekin näkyvälle kohdalle lähelle rantaa olisi\nvain pystytetty paalu ja siihen olisi sidottu kirje, joka olisi\nilmoittanut perämiehelle, että he olivat itse auttaneet itseään.\n\nMutta ei kannattanut ajatellakaan lähtemistä matkaan tällä aluksella.\nNykyisessä tilassaan se oli ehdottomasti käyttökelvoton.\n\nKapteenin harkitessa asiaa oli Cheditafa kuljeskellut pitkin rantaa\nympäristöä tarkastellen. Hetken päästä hän palasi molempien muiden\nneekereiden seuraamana juosten kapteenin luo.\n\n— Tuolla toinen vene, Cheditafa huusi äänenkuulumiin tultuaan, toinen\nvene, huonompi. Ei hyvä. Sillä voida keittää — ei kelvata muuhun.\n\nKapteeni seurasi Cheditafaa pienen puron yli ja näki noin sadan\nkyynärän päässä rannalta matalaa hiekkavallia vasten pystytettyinä\njoukon pieniksi pilkottuja puita, jotka selvästikin olivat aiotut\npolttopuiksi, niinkuin Cheditafa oli ilmoittanut. Oli myöskin helppo\nnähdä, että nämä puunkappaleet olivat peräisin veneestä, ehkä maihin\najautuneesta hylystä.\n\nKapteeni meni puupinon ääreen ja otti käteensä pari palasta. Kun hän\npiti kädessään laudankappaletta, joka oli runsaasti jalan pituinen,\nsyttyi kummallinen välke hänen silmiinsä, ja hän hengitti kiivaasti.\nSamassa hän otti kasasta useampia pirstaleita ja tutki niitä tarkoin.\nSitten hän kääntyi selin, ja puu hänen kädestään putosi maahan.\n\n— Cheditafa, hän sanoi käheällä äänellä, tämä on yksi \"Castorin\"\nveneistä. Tämä on se vene, jolla Rynders miehineen lähti matkaan.\n\nNeekeri katsoi kapteeniin ja näytti säikähtävän hänen ilmettään. Aluksi\nhän ei puhunut mitään, mutta sitten kysyi värisevällä äänellä:\n\n— Missä kaikki ne nyt?\n\nKapteeni pudisti päätään, mutta ei vastannut.\n\nNämä veneenpirstaleet kertoivat hänelle tarinan, joka vähitellen\nselvisi selvenemistään hänelle ja jonka hän uskoi yhtä varmasti kuin\njos Rynders itse olisi kertonut sen. Laivavene ja sen kahdeksanhenkinen\nmiehistö ei ollut päässyt milloinkaan pitemmälle kuin tämän pienen\npuron suulle. Kapteeni ei uskonut myrskyn pakottaneen miehiä laskemaan\nrantaan. Ilma oli ollut heidän lähdöstään saakka tasainen ja tyyni.\n\nLuultavasti he olivat nähneet joitakuita Korppikotkia, ja tämä huomio\noli houkutellut heidät rantaan. Hehän olivat lähteneet pyytämään\napua lähimmäisiltään, ja täältä he olivat luulleet sitä saavansa\nja soutaneet sen tähden pieneen merenlahteen. Samantekevää muuten,\nmillä tavalla he tulivat rantaan — Korppikotkat eivät olisi ikinä\nantaneet heidän jatkaa matkaansa ja päästä lörpöttelemään heistä ja\nheidän olinpaikastaan. Ja melkein aseettomina ollen merimiesten täytyi\nhelposti joutua Korppikotkien uhreiksi.\n\nEi ollut epätodennäköistä, että miehet oli takaapäin ammuttu,\nennen kuin he olivat ennättäneet päästä edes puheisiin niiden\njulmien roistojen kanssa, joilta he olivat tulleet pyytämään\napua. Sillä jos he olisivat puhelleet keskenään, olisi Rynders\nkertonut onnettomuustovereistaan, jotka olivat jääneet vähän\npohjoisempaan, ja nämä olisivat silloin hyvin pian saaneet rosvot\nvieraikseen. Oli myös helposti selitettävissä, että vene oli hakattu\npirstaleiksi: Korppikotkien johtaja ei tahtonut antaa väelleen mitään\npakenemistilaisuutta.\n\nSydän lyijynraskaana kapteeni kääntyi katsomaan mustia seuralaisiaan.\nNämä istuivat kaikki hiekalla vakavasti keskustellen ja kohotellen\nkäsiään, yksi tai useampia sormia ojennettuina, ikäänkuin olisivat\nlaskeneet. Cheditafa astui esiin.\n\n— Milloin kaikki teidän miehet lähteä teidän luota? hän kysyi.\n\nKapteeni mietti tovin ja sanoi sitten:\n\n— Noin kaksi viikkoa sitten.\n\n— Oikein, oikein! neekeri huusi nyökäten vilkkaasti päätään. Me\njuuri puhua siitä. Me laskea päivät. Olla juuri kymmenen päivää ja\nkolme päivää, Korppikotkat mennä pois ja jättää meidät yksin ylös\nkallionkolossa. Ei tikapuita. Me kuulla pom, pom, pom! Pyssyt ampua\npitkän ajan. Kun he tulla takaisin, melkein pimeä, he tahtoa heti\nillallista. He syödä ja puhua koko ajan ammuttuja haikaloja. Ampua\nmonta haita, heittää ne veteen. Hait olla vedessä jo ennen kuin niitä\nampua...! Silloin me sanoa: Korppikotkat ei ampua haikaloja; ja nyt me\nsanoa —\n\nKapteeni kääntyi poispäin; hän ei halunnut kuulla enempää. Oli mahdoton\ntorjua sitä uskoa, että Rynders ja kaikki hänen miehensä oli ammuttu\nja ryöstetty, jos heillä oli jotakin ottamisen arvoista. Sitten heidän\nruumiinsa oli viety merelle, luultavasti heidän omalla veneellään ja\nheitetty syvyyteen.\n\nTällä kauhealla paikalla ei ollut enää mitään, mikä olisi herättänyt\nkapteenin harrastusta, ja neekereille huudettuaan hän lähti\npaluumatkalle.\n\nKalliohuoneille palattaessa oli illallinen valmis. Sinä iltana ei\nkapteeni puhunut muille mitään tärkeistä löydöistä, joita oli tehnyt.\nHän tyytyi vain ylimalkaisin sanoin selittämään, että maanalaisen\njärven vesi oli mereen vyöryessään täydellisesti tuhonnut Korppikotkat\nja heidän leiripaikkansa.\n\n\n\n\nXV.\n\nAVIOLIITTOSUUNNITELMIA JA TESTAMENTTI.\n\n\nKapteeni nousi seuraavana aamuna valmis suunnitelma mielessään, ja hän\noli nyt valmis kertomaan molemmille naisille ja Ralphille sekä siitä,\nmitä hän oli saanut selville että myöskin siitä, mitä hän aikoi tehdä.\nUutinen Ryndersin ja hänen miestensä varmasta kohtalosta kauhistutti\nkuulijoita, eivätkä kapteenin suunnitelmatkaan juuri parantaneet\nmielialaa.\n\n— Niinkuin kyllä ymmärrätte, hän sanoi, ei meillä täällä ole enää\nmitään odotettavaa. Että joku ohikulkeva alus noutaisi meidät — siitä\nei ole mitään tietoa. Me olemme jo ennen keskustelleet siitä asiasta.\nEmme voi myöskään lähteä sisämaahan päin, sillä muutamia meistä\nmenehtyisi matkalla. Ja mitä tuohon pieneen veneeseen tulee, emme me\nkaikki voi lähteä merelle sillä. Minun itseni täytyy ottaa vene ja\nlähteä etsimään apua.\n\n— Ja jättää meidät tänne! rouva Cliff huudahti. Kuinka se voi johtua\nmieleennekään, kapteeni? Pysytään kaikki ainakin yhdessä, tapahtukoon\nsitten mitä tahansa!\n\n— Ei se käy! Minun on lähdettävä, koska minä olen ainoa merimies\nteidän joukossanne, ja mukaani otan neljä neekeriä. En pelkää mitään\nvaaraa, ellei meidän ole pakko pyrkiä maihin tyrskyiselle rannikolle.\nMutta mustathan uivat kaikki kuin kalat, ja itse kyllä tulen toimeen\nvedessä. Purjehdin alaspäin rannikkoa pitkin, kunnes saavun johonkin\nsatamaan. Sitten hankin jonkinlaisen aluksen ja tulen noutamaan teitä.\nJätän teidän luoksenne kaksi neekeriä — Cheditafan, joka tuntuu olevan\nerittäin kunnioitettava vanha vekkuli, ja Mukin, joka ymmärtää koko\njoukon siitä, mitä hänelle sanotaan, vaikkei osaakaan puhua kanssanne.\nHän on tosin vähän arka, mutta tuntuu olevan hiljainen ja sävyisä ja\naltis tekemään kaiken, mitä käsketään tekemään. Luulisinpa, että hän\non hyväntahtoisin noista neljästä rumahisesta — luvallanne sanoen.\nKolme muuta otan mukaani sekä Makan johtajaksi ja tulkiksi. Jos myrsky\nveisikin minut rannalle, voin kyllä selviytyä tyrskyistä ja pelastua\nmaihin, mutta en voi ottaa vastuulleni jonkun toisen pelastumista. Jos\nonnettomuus sattuisi, saisimme jatkaa matkaa jalan rannikkoa pitkin.\n\n— Mutta ajatelkaa, jos te kohtaisitte joitakin Korppikotkia? Ralph\nhuudahti.\n\n— Siitä ei pelkoa. Luulen, ettei mitään sellaista roistojoukkoa ole\nenää tällä pallonpuoliskolla. Kohta kun vain saan veneen kuntoon\nja maston sekä purjeen paikoilleen, otan ruokavaroja veneeseen ja\nlähden matkaan. Tietenkin minun on äärettömän vaikea jättää kaikki\nteidät tänne, mutta muuta neuvoa ei ole, ja luulen, ettei teillä ole\nvähäisintäkään pelon aihetta. Tuonnempana, Ralph, saamme sopia siitä,\nmitä jää sinun tehtäväksesi. Mutta nyt on vene saatava pian kuntoon, ja\nminä aloitan työni jo tänään. Otan myös muutamia neekereitä mukaani ja\nkäyn noutamassa lisää ruokavaroja Korppikotkien leiriltä.\n\n— Voi, saanko tulla mukaan, Ralph huudahti. On suorastaan\neläinrääkkäystä, että minun täytyy aina maleksia tällä samalla\npaikalla. Koskaan en saa tulla mukaan minnekään enkä koskaan saa tehdä\nmitään.\n\nMutta kapteeni pudisti päätään.\n\n— On ikävää, poikani, hän sanoi, että minun on niin usein evättävä\npyyntösi, mutta sitä ei voi auttaa. Kun minä nyt purjehdin pois, tulen\nasettamaan suoranaiseksi ehdoksi, ettet sinä milloinkaan jätä sisartasi\netkä rouva Cliffiä, enkä minä halua, että nytkään totuttelisit toisiin\ntapoihin.\n\nPuoli tuntia myöhemmin, kapteenin ja neekereiden lähdettyä matkaan,\nRalph tuli sisarensa luokse ja asettui istumaan tämän viereen.\n\n— Tiedätkö, hän sanoi, mitä pidän kapteeni Hornista? Hän on mielestäni\nrohkea ja kelpo mies, eikä hän ole koskaan neuvoton, mutta joka\ntapauksessa hän on minusta hirmuinen tyranni. Hän tekee, niinkuin häntä\nitseään haluttaa ja pakottaa muut ihmiset tekemään mitä hän tahtoo,\neikä hän keneltäkään kysy tämän omaa mielipidettä.\n\n— Rakas Ralph, Edna sanoi, jospa tietäisit, miten iloinen olen siitä,\nettä meillä on juuri hänenlaisensa mies huoltajanamme, et ajattelisi\nnoin. Juuri \"tyrannia\", itsevaltiasta tarvitaankin meidän asemassamme,\nedellyttäen, että tyrannimme tietää, mitä on tehtävä. Ja minä luulen\nkapteeni Hornin tietävän.\n\n— Voi miten tuollainen puhe on naisväen tapaista Ralph sanoi. Olisihan\nminun pitänyt arvata tuo jo ennakolta.\n\nIltapäivällä ja seuraavana aamuna oli koko leiri uutterassa työssä,\nkaikki avustivat kykynsä mukaan kapteenia lähtövalmistuksissa. Yksinpä\nRalphistakin oli hyötyä. Vene varustettiin ruokavaroilla pitkää\nmatkaa varten, vaikka kapteeni toivoikin sen supistuvan lyhyeksi. Ja\npuolenpäivän aikaan hän ilmoitti lähtevänsä matkalle vielä samana\niltapäivänä.\n\n— Ennättää tulla vuoksen aika, ja silloin voin paremmin pysytellä\nloitolla rannikolta kuin vuoksen juuri noustessa.\n\n— Tuo, mitä nyt sanotte, ilahduttaa meitä suuresti, jos vain saisimme\ntulla mukaan, rouva Cliff sanoi. Mutta minusta tuntuu, että meidän\njättämisemme tänne merkitsee kuolemantuomiota meille kaikille. Te\nhukutte ehkä merellä, ja me kuolemme täällä maalla hirveän kuoleman.\n\n— Miksi ihmeessä me kuolisimme? Edna huudahti. Kun Ralph ja kaksi\nsuurta miestä on meitä puolustamassa, voimme vallan hyvin ja\nturvallisina jäädä tänne. Enkä ajattele hetkeäkään, että kapteenia\nkohtaisi jokin onnettomuus. Hän tietää liian hyvin, kuinka venettä on\nhoidettava.\n\n— En pidä siitä, en todellakaan pidä siitä! rouva Cliff huudahti. En\nminä aavistele onnettomuuksia sen enempää kuin muutkaan ihmiset, mutta\njärkemme sanoo meille, että onnettomuuksia saattaa hyvinkin tulla, ja\ntotta kai meidän on silloin varustauduttava niitä kohtaamaan. Te kyllä\nvarmaan hoidatte venettä oivallisesti, kapteeni, mutta jos tapahtuisi,\nettä te ette milloinkaan palaisi tai että siihen menisi hyvin kauan,\nmikä silloin tulisi meille neuvoksi? Sikäli kuin tunnen meitä ja\nerilaisia luonteitamme, me olisimme kaikki varmaan eri mieltä, jos\njotakin odottamatonta tapahtuisi. Niin kauan kuin te olette luonamme,\nkäsitän, että aina tehdään oikein, huolimatta siitä mitä tapahtuu.\nMutta kun te olette poissa — — —\n\nNyt astui Maka esiin pyytäen saada puhutella kapteenia. Ja koska\nneekerin tapana ei ollut ilman pakottavaa aihetta sekaantua\nkeskusteluun, seurasi kapteeni häntä syrjään. Ja hän huomasi\nhämmästyksekseen, että vaikka hän oli lopettanut keskustelun toisen\nhenkilön kanssa keskustellakseen toisen kanssa, oli keskustelunaihe\naivan sama.\n\n— Kapteeni, Maka sanoi, kun te purjehtia pois, kuka olla esimies?\n\nKapteeni rypisti otsaansa.\n\n— Miksi kysyt sitä? On kai samantekevää, kuka antaa sinulle käskyjä,\nkun minä olen poissa?\n\nMaka pudisti päätään.\n\n— Suuri ero! Cheditafa ei tahtoa poika esimiehenä. Hän pyytää minä\nsanoa teille, että jos poika olla esimies, hän ei jäädä tänne. Hän\ntahtoa lähteä teidän kanssa.\n\n— Sano Cheditafalle terveiset, kapteeni virkkoi nopeasti, että jos minä\ntahdon hänen jäävän tänne, niin hän jää, ja jos minä tahdon, että hän\ntulee mukaan, niin hän tulee. Hänellä ei ole mitään määräämisvaltaa\nsellaisiin asioihin nähden. Se oli Cheditafa, se! Mitä sinä itse sanot?\n\n— Pitää pojasta, Maka sanoi. Mutta ei esimieheksi.\n\nKapteeni oli tovin vaiti. Tämä oli todellakin kysymys, joka täytyi\nratkaista. Jos hän olisi saattanut toimia niinkuin itse piti\nparhaimpana, hän olisi ratkaissut sen tuossa tuokiossa.\n\n— Kapteeni suuri mies. Hän tietää kaikki, Maka sanoi. Mutta kun\nkapteeni purjehtia pois, poika luulla, hän suuri mies. Poika ei tietää\nmitään. Parempi olla, jos nainen esimies.\n\nAsia alkoi tuntua kapteenista huvittavalta.\n\n— Mikä nainen? hän kysyi.\n\n— Minä sanoa vanha; Cheditafa nuori.\n\nKapteeni ei yleensä ollut halukas keskustelemaan yksityisistä\nasioistaan kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin Makan kaltaisen\nhenkilön, mutta olosuhteet olivat nyt poikkeukselliset, ja häntä\nhuvitti hiukan kuulustella miehiä, jotka hän aikoi jättää tänne.\n\n— Mistä johtuu, että sinä ja Cheditafa ajattelette niin? hän kysyi.\n\n— Minä luulen, vanha tietää enempi, neekeri vastasi.\n\nMutta Cheditafa uskoa, vaimo tulla paras esimies, kun kapteeni olla\npoissa, ja nuori tulla parempi vaimo.\n\n— Te häpeämättömät mustat tolvanat! kapteeni suuttui astuen askelen\nMakaa kohti, joka loikkasi pari kyynärää taaksepäin. Kuinka voi johtua\nmieleennekään puhua sellaista minusta ja neiti Markhamista? Kyllä minä\n—!\n\nMutta hän hillitsi mielensä. Liian suorasukainen menettely ei ollut\ntällä kertaa paikallaan.\n\n— Cheditafan täytyy olla hyvin suuri nauta, hän sanoi rauhallisemmin.\nLuuleeko hän, että minä voin tehdä jonkun ihmisen vaimokseni vain\nsiksi, että te molemmat saisitte itsellenne niinsanotun esimiehen?\n\n— Oh, Cheditafa tietää, Maka sanoi pysytellen yhä etäällä kapteenista,\nhän tietää monet, monet asiat, mutta hän pelätä tulla itse ja kertoa\nsitä.\n\n— Sen kyllä hyvin arvaan, kapteeni sanoi, ja minua vain ihmetyttää se,\nettä et sinäkin pelkää.\n\n— Juu, minä pelätä, minä pelätä! Maka vakuutti, minä olla sisällä ihan\nkalpea... Mutta kapteeni saada määrätä, kuka olla esimies, ennen kuin\npurjehtia pois. Muuten kaikki hullusti, kukaan ei kuunnella ketään.\nSitten ehkä miehet tulla alas vuorelta tai ehkä miehet tulla veneessä,\nja sanoa: \"Ketä te kaikki olla? Ketä te totella?\" Niin he sanoa, he\neivät totella ketään muuta kuin itseänsä. Silloin valkoiset hyvin\nluultavaa tulla surmatuiksi vaatteita ja rahoja tähden. Ja Cheditafa\nja minä — he viedä meidät jonnekin, tehdä meidät orjia. Mutta jos me\nsanoa: \"Tuo nainen suuren kapteeni Hornin rouva, kaikki nämä esineet\nja ihmiset olla suuren kapteenin! Hä!\" Ne miehet sormet irti — niiden\nkoivet vavista! Kaikki tuntea suuri kapteeni Horn.\n\nKapteeni ei voinut olla nauramatta.\n\n— Minä luulen, että sinä olet yhtä suuri hullu kuin Cheditafa, hän\nsanoi. Käsität kai, ettei nainen tule minun vaimokseni vielä senvuoksi,\nettä nimitän häntä siksi.\n\n— Ei tarkoittaa niin! Maka huudahti. Cheditafa ei tarkoittaa niin!\nHän tehdä kaikki oikein. Hän pappi kotona omassa maassa. Hän vihkiä\nihmiset. Hän vihkiä teidät, ennen kuin te lähteä, ihan oikein. Hän\npuhua siitä melkein koko yön, mutta ei uskaltaa tulla ja sanoa\nkapteenille.\n\nKapteeni ei voinut olla nauramatta mielettömälle ehdotukselle, vaikka\nhänen tekikin mieli suuttua. Mutta ennen kuin hän ennätti vastata\nmitään Makalle, rouva Cliff lähestyi.\n\n— Saatte antaa minulle anteeksi, kapteeni, mutta aika on todellakin\nkovin täpärällä, ja minulla on teille hyvin paljon puhuttavaa.\nJos olette jo lopettanut leikinlaskunne neekerin kanssa, olisin\nkiitollinen, jos tahtoisitte kuunnella minua.\n\n— Te saatte myös nauraa, kapteeni sanoi, kun kuulette mitä hän sanoi\nminulle.\n\nHän kertoi muutamin sanoin, mitä Maka oli ehdottanut\n\nMutta sen sijaan, että rouva Cliff olisi nauranut, hän tuijotti\nkapteeniin hämmästyneenä.\n\n— Näen, että olen peräti ällistyttänyt teidät, kapteeni sanoi, mutta\nteidän täytyy muistaa, että se on vain tietämättömän pakanaraukan\nkeksintö. Olkaa kiltti älkääkä mainitko siitä mitään, kaikkein vähimmin\nneiti Markhamille!\n\n— Vai en saa mainita siitä mitään! Kunpa minulla olisi tuhat kieltä\nhuutaakseni sen julki! rouva Cliff huusi. Kapteeni, luuletteko\ntodella, että tuo musta Cheddy on pappi tai pappia vastaava henkilö\nkotimaassaan? Siinä tapauksessa hänen pitäisi todellakin vihkiä teidät\nja Edna.\n\nKapteeni rypisti otsaansa harmistuneen ja kärsimättömän näköisenä.\n\n— Minä voisin vielä antaa anteeksi tuolle neekeripoloiselle, hyvä\nrouva, hänen hullun ehdotuksensa, mutta minun täytyy tunnustaa, että en\nodottanut teiltä mitään sellaista. Luuletteko te minun vaikka meillä\nolisi luonamme piispa, antavan vihkiä itseni jonkun naisen kanssa vain\ntehdäkseni tämän, niinkuin neekerit sanovat, seurueen \"esimieheksi\".\n\nNyt oli rouva Cliffin vuoro menettää kärsivällisyytensä.\n\n— Esimiesjuttu ei merkitse paljonkaan, hän sanoi, vaikka tietenkin\njonkun täytyy ottaa vastuu, kun te olette poissa, ja juuri tämän\nasian vuoksi tulin puhumaan kanssanne. Mutta kun nyt kuulen, mitä tuo\nvärillinen mies on sanonut, tahdon puhua kanssanne jostakin paljon\ntärkeämmästä, jota olen jo kauan miettinyt. Ennen kuin jatkan, toivon\nteidän vastaavan tähän kysymykseen: jos onnettomuus kohtaa teidät\nmerellä ettekä te palaa koskaan takaisin, miten käy silloin aarteen? Se\non nyt teidän, niinkuin hyvin selvästi annoitte meidän ymmärtää, mutta\nkenen omaksi se joutuu, jos te kuolette? Tällainen puhe saattaa kyllä\nminun suussani tuntua hyvin itsekkäältä ja laskelmalliselta, varsinkin\nkun te juuri olette lähdössä sellaiselle retkellä kuin tämä, mutta\nminun luonteeni on käytännöllinen, ja mieheni kuolemasta saakka minun\non täytynyt katsella asioita liikeasioina. Oletteko harkinnut kysymystä?\n\n— Olen kyllä. Ja hyvin vakavasti.\n\n— Samoin minä. Miten on Ednan laita, sitä en tiedä, sillä hän ei ole\nsanonut mitään minulle. Mehän emme ole sukulaisia, eikä meillä ole\nsiinä mielessä mitään vaatimuksia teihin. Mutta koska me nyt olemme\nkaikki kärsineet ja ponnistelleet ja voittaneet vaarat yhdessä, tuntuu\nminusta todellakin, että myöskin meidän pitäisi, ainakin jossakin\nmäärin, olla osallisena aarteen tuottamiin etuihin.\n\n— Rouva Cliff, kapteeni sanoi puhuen hyvin vakavasti, teidän ei\ntarvitse sanoa siitä asiasta enempää. Olen ottanut aarteen haltuuni ja\naion myöskin pitää sen hallussani, voidakseni järjestää asian niinkuin\nitse parhaaksi näen ja välttääkseni kiusallisia riitoja. Mutta en\nhetkeäkään ajatellut pitää koko aarretta omanani. Tarkoitukseni juuri\non pitää huolta siitä, että jokainen, joka on ollut mukana retkellä,\nsaa myöskin osansa löydöstä. Olen tarkoin harkinnut asiaa, ja olin\naikonut ennen lähtöäni ilmaista teille ja neiti Markhamille, mihin\npäätökseen olin tullut.\n\nTässä on asiakirja, jonka olen laatinut: se on testamentti. Se on\nkirjoitettu lyijykynällä eikä ole kenties laillinen, mutta se on paras\nminkä kykenen saamaan aikaan. Minulla ei ole lainkaan sukulaisia\nlukuunottamatta muutamia pikkuserkkuja, enkä tahdo, että heillä olisi\nmitään suoranaista tekemistä omaisuuteni kanssa, sillä he kyllä varmaan\nnostaisivat riidan.\n\nNiinkuin tästä näette, jätän teille, neiti Markhamille ja Ralphille\nkaiken omaisuuden, mikä minulla kuollessani on. Se käsittää tietysti\nniin suuren osan aarteesta kuin te voitte kuljettaa täältä pois. Nyt,\nkun testamentti on olemassa, eivät etäiset sukulaiseni voi esittää\nmitään vaatimuksia aarteeseen nähden, vaikka sattuma järjestäisikin\nniin, että he kuulisivat joskus puhuttavan löydöstäni.\n\nSitä paitsi olen muistikirjani toiselle sivulle kirjoittanut muutamia\nyksityisiä ohjeita, joiden mukaan toivoisin teidän jakavan aarteen.\nMinä en sano mitään ratkaisevaa enkä mainitse mitään määrättyjä summia,\nmutta tosiasia on, että olen jättänyt kaiken teidän molempien naisten\nkäsiin. Tiedän, että te tulette oikeamielisesti ja auliisti jakamaan\nkeskenänne, mitä aikanaan saanettekin.\n\n— Olette tehnyt hyvin kauniisti ja ystävällisesti, kapteeni, mutta\nen voi milloinkaan uskoa, että sellaisella testamentilla on suurta\nmerkitystä, jos teillä on sukulaisia, joita voi pelätä, ja niitähän\nteillä on. Mutta jos Edna Markham olisi teidän leskenne, hän saisi lain\nmukaan hyvin suuren osan omaisuudestanne, jos kohta ei perisikään sitä\nkokonaan. Ja jos Edna saisi sen, olisimme me täysin tyytyväisiä.\n\n— Ei ole juuri erikoisen huvittavaa puhua neiti Markhamista minun\nleskenäni, kapteeni sanoi töykeästi, kaikkein vähimmin näissä\nolosuhteissa. Käsitykseni on, että sellainen avioliitto, jota te\nehdotatte, olisi vielä kestämättömämpi kuin tämä testamentti.\n\n— Ei suinkaan, varmaankaan ei, rouva Cliff väitti. Hyvämaineisen miehen\nja samanlaisen naisen todistajien läsnäollessa antama yksinkertainen\nvakuutus, että he tahtovat ottaa toisensa mieheksi ja vaimoksi, on\nusein laillinen toimitus, ja jos läsnä on joku kirkollinen henkilö, se\non tietysti vielä parempi. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan voi olla\nkyllin varovainen. Te ymmärrätte, että olette ottanut suuren vastuun\nkannettavaksenne tässä asiassa. Te olette väittänyt — ja jos meidät\nhaastettaisiin todistajiksi, täytyisi neiti Markhamin ja minun todistaa\nteidän väittäneen — että löytö on teidän tekemänne ja kuuluu teille.\nTe ymmärrätte siis, että jos me haluamme pitää omantuntomme puhtaana\n— ja niin me aiomme, tapahtuipa mitä tahansa — meidän olisi pakko\nluopua joka rovosta. Mutta jos Edna olisi teidän vaimonne, olisi kaikki\npelastettavissa.\n\nKapteeni seisoi tovin vaiti, kädet taskussa ja kummallinen hymy\nkasvoillaan.\n\n— Rouva Cliff, hän sanoi lopulta, onko tarkoituksenne, että minun\npitäisi mennä neiti Markhamin luokse ja todella esittää hänelle tämä\nsuunnitelma, jonka tuo puolivilli neekeri ja te olette hautoneet\nmielessänne.\n\n— Olisi kai parempi, jos minä hiukan valmistaisin häntä, rouva Cliff\nsanoi. Minä menen nyt heti puhumaan hänen kanssaan.\n\n— Ei, antakaa olla! kapteeni vastasi nopeasti. Jos kerran jonkun täytyy\nmainita hänelle tuosta mielettömästä aatteesta, teen sen mieluimmin\nitse ja tavalla, jota itse pidän, parhaimpana. Menen nyt hänen\nluokseen. Minulla on ollut keskusteluni teidän kanssanne, ja minun on\nkeskusteltava myöskin hänen kanssaan.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\"PELKKÄ LIIKEASIA\".\n\n\nKapteeni Horn tapasi Ednan kallioasunnon sisäänkäytävän edustalta\ntäyttämässä laivakorpuilla yhtä Korppikotkien peltilaatikoista.\n\n— Neiti Markham, hän sanoi, haluaisin keskustella kanssanne hiukan\nliikeasioista ennen lähtöäni. Missä Ralph on?\n\n— Veneen luona rannassa.\n\n— Hyvä, tahtoisitteko tulla tänne hetkiseksi?\n\nKun he olivat asettuneet istumaan kallioiden varjoon, ilmaisi kapteeni\nEdnalle, mitä hän oli ajatellut sen varalta, että joutuisi menettämään\nhenkensä suunnittelemallaan matkalla. Sitten hän näytti laatimansa\ntestamentin ja samoin häntä ja rouva Cliffiä varten kirjoittamansa\nohjeet. Edna kuunteli hyvin tarkkaavaisena pyytäen tuon tuostakin\ntarkempia selityksiä, mutta lausumatta mitään arvostelua. Kun kapteeni\noli lopettanut, hän aikoi virkkaa jotakin, mutta kapteeni keskeytti:\n\n— Haluan tietenkin kuulla teidän ajatuksenne kaikesta tästä, mutta en\nvielä. Minulla on enemmänkin sanottavaa. Kaksi seurueemme jäsentä on\nesittänyt minulle liikeasian luonteisen aatteen, joka koskee minua. Ja\nkun jotakin on sanottava minusta, haluan tietää, _kuinka_ se sanotaan,\ntai mieluimmin sanoa sen itse.\n\nSen jälkeen hän kertoi neiti Markhamille mahdollisimman lyhyesti ja\nselvästi Makan huolesta tulevaan esimieheen nähden sekä tavasta, jolla\nneekerin mielestä selviydyttäisiin vaikeuksista, ja sitten hän siirtyi\npuhumaan rouva Cliffin pelosta aarteen takia ja hänen ehdotuksestaan\nmahdollisen onnettomuuden varalta.\n\nNeiti Markham ei virkkanut sanaakaan tämän selonteon aikana. Muutamia\nkohtia siitä hän kuunteli suurella mielenkiinnolla; sitten hänen\nilmeensä muuttui kovaksi, miltei ankaraksi, ja lopulta hän punastui —\nkapteeni ei voinut päätellä, tapahtuiko se vihasta vai jostakin muusta\nmielenliikutuksesta. Kun hän oli lopettanut puheensa, katsoi neiti\nMarkham häntä vakavasti tuokion ja sanoi sitten:\n\n— Kapteeni Horn, se, mitä nyt olette sanonut minulle, on ollut toisten\nmielipiteitä ja aatteita. Minusta tuntuu, että teidän olisi aika sanoa\nomakin ajatuksenne.\n\n— Olen valmis tekemään sen, kapteeni vastasi. Puoli tuntia sitten ei\nmokoma ajatus olisi voinut juolahtaa mieleenikään. Kun kuulin sen,\npidin sitä ehdottomasti mielettömänä, ja mainitsin siitä teille vain\nsen vuoksi, että pelkäsin jonkun muun ehättävän siitä puhumaan.\n\nMutta esittäessäni suunnitelman teille, istuessani tässä siitä\npuhumassa se on saanut minut yhä enemmän puolelleen. Haluan kuitenkin,\nettä te ymmärtäisitte täydellisesti ajatukseni asiasta. Jos tämä\nvihkiminen tulee tapahtumaan, niin se tapahtuu pelkkänä liikeasiana;\nsen ainoana tarkoituksena on turvata teille ja toisille se omaisuus,\nsuuri tai pieni, joka ilman tätä vihkimistä voitaisiin riistää teiltä.\nToisin sanoen, hän päätti puheensa, teitä katsottaisiin minun tulevaksi\nleskekseni.\n\nPuna katosi hetkiseksi nuoren naisen kasvoilta, mutta palasi pian\nuudelleen. Hän nousi vaistomaisesti seisoalleen. Kääntyen kapteeniin\npäin, joka oli myöskin noussut, hän sanoi:\n\n— Mutta tätä asiaa on katsottava toiseltakin kannalta. Otaksukaa, että\nen tulekaan leskeksi? Otaksukaa, ettei onnettomuus kohtaakaan teitä\nmerellä, vaan te palaatte vahingoittumattomana takaisin?\n\nKapteeni veti syvään henkeään ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.\n\n— Neiti Markham, hän sanoi, jos tämä avioliitto solmitaan, tulee siitä\naivan erilainen kuin muut avioliitot. Jollen palaa ja avioliitto\nkatsotaan lailliseksi, se voi tehdä teidät kaikki rikkaiksi ja\nonnellisiksi. Ellei sitä taas tunnustettaisi päteväksi, voimme\nainoastaan ajatella, että menettelimme parhaan taitomme mukaan. Muihin\ntämän asian yhteydessä oleviin kysymyksiin emme voi nyt syventyä.\nTämä asia on liiketoimi, ja esitän sen teille sellaisena. Jos me\nryhdymme siihen, teemme sen tiettyjen syiden takia, ja näiden syiden\nulkopuolelle meidän ei pidä mennä.\n\n— Minun on kuitenkin mahdoton ummistaa silmiäni toiselta\nmahdollisuudelta, Edna virkkoi. On aivan yhtä todennäköistä, että te\ntulette takaisin, kuin että teitä kohtaisi onnettomuus merellä.\n\n— Meidän suunnitelmamme nojautuu yksinomaan jälkimmäiseen\nedellytykseen, kapteeni vastasi. Sillä ei ole mitään tekemistä toisen\nkanssa.\n\n— Meidän täytyy katsoa sitä myöskin toisesta näkökulmasta!\n\nEdna oli nyt aivan kalpea, hänen kasvonsa olivat käyneet totisiksi ja\njäykiksi.\n\n— Minä kieltäydyn ehdottomasti siitä, kapteeni sanoi. En tahdo ajatella\nsitä enkä sanoa sanaakaan siitä. Minä en tahdo edes keskustella\nkysymyksen vastaisesta ratkaisusta. Esittämäni suunnitelma nojautuu\nyksinomaan minun täydelliseen katoamiseeni.\n\n— Mutta jos te palaatte takaisin?\n\nKapteeni pudisti hymyillen päätään.\n\n— Saatte antaa minulle anteeksi, mutta minä en vastaa siihen mitään.\n\nEdna katseli taas tovin kapteenia ja sanoi sitten:\n\n— Hyvä, emme siis puhu siitä. Mitä tulee ehdotukseen, jonka\ntarkoituksena on, edellyttäen että teille tapahtuisi jotakin, turvata\nomistusoikeutemme täältä löydettyyn aarteeseen nähden, josta minäkin\nkatson voivani vaatia osuuteni, hyväksyn tämän ehdotuksen. Olen tehnyt\nsuunnitelmia tulevaisuuden varalta, joka on tekevä elämäni tuhat kertaa\nenemmän elämisen arvoiseksi kuin koskaan olen uskaltanut odottaakaan,\nja näiden tulevaisuudentoiveiden en anna ehdoin tahdoin tuhoutua.\nTahdon, että ne toteutuvat. Suostun sen tähden ehdotukseenne ja annan\nennen lähtöänne vihkiä itseni teidän kanssanne, ja itsekin pidän\npuolestani tätä vihkimistä pelkkänä liikeasiana.\n\n— Kätenne vakuudeksi! kapteeni pyysi. Ja Edna ojensi hänelle kätensä,\nniin kylmän, että se tuntui jäätävältä.\n\n— Nyt menen puhumaan Makan ja Cheditafan kanssa, kapteeni virkkoi.\nTietysti me kumpikin ymmärrämme, ettei asian vuoksi ole ollenkaan\ntärkeätä antaa tuon pikimustan pakanan näytellä papin osaa, mutta —\neihän siitä voi olla mitään vahinkoakaan. Minulla on vielä sangen\npaljon puuhaa, eikä hetkeäkään ole hukattavissa, jos mieli minun lähteä\nmatkalle vuoksen aikana iltapäivällä. Sopiiko teille, että panen ensin\nkaikki kuntoon matkaa varten ja vasta sitten annamme vihkiä itsemme?\n\n— Varsin hyvin. Jos teillä on jollakin hetkellä vapaata aikaa, se sopii\nkyllä minulle.\n\nKapteenin mentyä istuutui Edna jälleen kalliolle. Kädet ristissä\npolvien ympärillä hän katseli hiekkaan jalkojensa juureen.\n\n— Ei edes minuutin aikaa kootakseni ajatuksiani, hän sanoi hetken\npäästä itsekseen. Ehtimättä harkita — ja nyt se on tehty! Se ei ollut\nminun kaltaistani. En tunne enää itseäni... Ah, kyllä! hän huudahti\nniin äänekkäästi, että sen olisi saattanut kuulla, jos joku olisi ollut\nläheisyydessä. Tunnen kyllä itseni! Sanoin niin, koska pelkäsin, että\nen enää koskaan voisi sanoa sitä, ellen nyt sanonut.\n\nJos kapteeni Horn olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, kun kostea\nloiste, josta kukaan mies ei voi erehtyä, kuulsi hänen silmistään,\njotka katselivat etäisyyteen, ei hän kukaties olisi saattanut niin\npainokkaasti korostaa ehdotetun toimenpiteen pelkästään liikeasiallista\nluonnetta.\n\nHän istui vielä hetken paikallaan, mutta sitten hän kiiruhti\nlopettamaan työtään.\n\nMutta kun rouva Cliff tuli etsimään häntä, ei hän tavannutkaan Ednaa\nsälyttämästä ruokavaroja kapteenin matkaa, varten, vaan istumasta\nsisimmäisessä kalliohuoneessa.\n\n— Mitä ihmettä? Täällä itkemässä? hämmästyi rouva. Rakas lapsi, minä\nvoin sanoa, että en sinun asemassasi tuntisi pienintäkään tarvetta\nitkeä. Kapteeni on kertonut minulle, että kaikki on selvitetty teidän\nvälillänne, ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä lujemmin olen\nvakuuttunut siitä, että tämä on parasta mitä ikinä voimme tehdä. Syystä\ntai toisesta — en osaa sanoa, mistä syystä — en ollenkaan usko, että\nkapteeni kärsii haaksirikon. Tähän asti olen ollut varma siitä, ettemme\nenää koskaan saa nähdä hänestä vilahdustakaan, mutta nyt en enää\nepäile, että hän nousee maihin jossakin ja tulee taas takaisin tänne.\nJa jos hän niin tekee, hän on ihan erinomainen puoliso. Edna, rakas\nlapsi, vaikkei kapteeni Horn koskaan veisi täältä mukaansa ainoatakaan\nkultaharkkoa, pitäisi sinua sittenkin onnitella!\n\n— Ja sydämeni sisimmässä uskon lujasti, hän jatkoi Ednan viereen\nistuutuen, että kun sinä vastasit kapteeni Hornille myöntävästi, sinä\ntoivoit hänen palaavan. Eikö niin?\n\nNeiti Markham hätkähti.\n\n— Rakas Lizzie, hän sanoi, tuolla Ralph huutaa minua. Etkö sinä\ntahtoisi puhua hänelle kaikesta? Mutta kiiruhda, ennen kuin hän tulee\ntänne.\n\nKun nuori Ralph kuuli, mitä oli tapahtunut hänen ollessaan rannalla,\nhän joutui niin suunniltaan, ettei tahtonut löytää kyllin voimakkaita\nsanoja purkaakseen raivoaan.\n\n— Tuo kapteeni Horn, hän kirkui, on omavaltaisin tyranni maan päällä!\nHän sanoo ihmisille, mitä heidän pitää tehdä, ja he vain tottelevat ja\ntekevät niin. Kohta hän käskee teitä ottamaan minut ottopojaksenne.\nMenee naimisiin Ednan, minun oman sisareni kanssa! Eikä minulle anneta\nsiitä tietoa! Ja Edna menee tietysti vihille kapteenin kanssa vain\nsiksi, että tämä suvaitsee niin käskeä. Mutta sellaista naisväki on!\n\nJa hän aikoi marssia jättiläisaskelin takaisin rantaan, mutta rouva\nCliff esti sen.\n\n— Kas niin, älä nyt reuhdo, Ralph! Kuule, mitä sanon! Minä kerron\nsinulle vähän enemmän.\n\nJa rouva Cliff tarvitsi ainakin neljännestunnin ajan selittääkseen\nkiihtyneelle pojalle ne painavat, rouva Cliffin omissa silmissä\nkumoamattomat syyt, jotka aiheuttivat tämän pikaisen vihkimisen. Mutta\nennen kuin hän oli edes lopettanut, oli poika tyyntynyt, ja eräänlainen\nviekkaan rikkiviisas ilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n— Hm, hän sanoi, kun te ensin puhuitte tästä minulle, se tuntui aivan\nluonnottomalta, mutta nyt näen sen oikealta kannalta, eihän se silloin\nole niinkään hullua. Hän hukkuu vallan varmasti, jolloin vihkimisestä\nei ole muita seurauksia kuin että me voimme sanoa koko kulta-aarretta\nomaksemme, ja silloin meillä ei ole mitään syytä murista... Hyvä,\nminä en pane vastaan, mutta meidän kesken sanottuna kaikki on minun\nmielestäni narripeliä ja tyhmyyksiä. Miten minä puhuttelisin häntä?\nVeli Horn? — Ei, älä yritäkään, pikku Ralph, rouva Cliff pyysi. Äläkä\nyritä olla millään tavalla ilkeä. Tämä on hyvin vakava aika meille\nkaikille, ja minä olen varma siitä, että sinä et tahdo tehdä mitään\nsellaista, mikä pahoittaisi sisaresi mieltä.\n\n— Voi, en; älkää pelätkö, enhän minä toki pahoita kenenkään mieltä...\nMutta kun tapaan sen miehen seuraavan kerran, toivonpa voivani silloin\nilmaista, mitä hänestä ajattelen.\n\nViisi minuuttia myöhemmin Ralph kuuli kapteenin huutavan häntä. Ääni\ntuli luolahuoneiden käytävästä, ja Ralph kääntyi paikalla selin ja\nlähti kulkemaan rantaan päin. Taas kaikui ääni entistä kovempana:\n\"Ralph!\" Poika seisahtui, työnsi kädet housuntaskuihin ja kohautti\nolkapäitään sitten hän kääntyi hitaasti takaisin.\n\n— Jospa vain olisin suurempi, hän tuumi itsekseen, antaisin heti\npaikalla selkään. Keventäisin mieltäni, ja sitten saisi kaikki käydä\nmiten tahansa. Mutta nyt on paras mennä kuuntelemaan, mitä hän taas\ntahtoo.\n\n— Ralph, kapteeni sanoi heti kun poika oli tullut hänen luokseen,\nminä näen, että rouva Cliff on puhunut kanssasi ja että sinä siis\ntiedät, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty. Mutta minulla on paljon\ntehtävää ennen lähtöäni, ja minä tarvitsen sinun apuasi. Aion nyt\nmennä noutamaan säiliöstä hiukan kultaa enkä tahdo ottaa mukaani\nketään muuta kuin sinut. Olen juuri lähettänyt kaikki neekerit rantaan\nlastaamaan tavaroita veneeseen, ja meidän täytyy kiiruhtaa. Ota sinä\ntämä nahkalaukku. Se on rouva Cliffin, mutta minä luulen, että se on\ntarpeeksi luja. Lyhty on sytytetty, tule siis heti.\n\nKun oli sukellettava säiliöön, joka oli täynnä kultaa, olisi Ralph\nseurannut paljon vihatumpaakin hirmuvaltiasta.\n\nKun he olivat kiivenneet puolipallon huipulle ja kapteeni nostanut\nkivilevyn syrjään, Ralph piteli lyhtyä sillä aikaa kun kapteeni työnsi\nkäsivartensa aukkoon niin syvälle kuin saattoi ja alkoi täyttää laukkua\nkultaharkoilla. Poika katseli alas heikosti kimaltavaan kultapaljouteen\npamppailevin sydämin. Viha ja ärtymys alkoi nopeasti haihtua sen\ntietoisuuden tieltä, että hänestä tulisi kaiken tämän rikkauden\nomistajan lanko.\n\nKohta kun laukku oli täynnä, kapteeni pani kiven paikoilleen, ja\nmolemmat laskeutuivat maahan säiliön kuperia kylkiä pitkin. Kapteeni\nkantoi laukkua varovaisesti kainalossaan peläten, että sen kädenripa\nolisi saattanut murtua kullan painosta. He sammuttivat lyhdyn niin\npian kuin saattoivat löytää tiensä ilman sitä, ja he ennättivät\nkalliohuoneisiin, ennen kuin neekerit palasivat. Rouva Cliff ja Edna\neivät olleet siellä, ja kapteeni asetti taakkansa kivenlohkareen taakse\nsisimmäiseen huoneeseen.\n\n— Kapteeni, poika sanoi silmät loistavina, tuossa laukussa on kai\nkokonainen omaisuus?\n\nKapteeni vastasi nauraen:\n\n— Eipä kovinkaan suuri. Opin Kaliforniassa määräämään jokseenkin\ntarkoin kullan arvon, ja minä arvelen, että jokainen noista pienistä\nharkoista on arvoltaan 250 tai 300 dollarin vaiheilla. Mutta kaikki se\nkulta, mikä meillä on, edustaa melkoista raha-arvoa.\n\nNyt, Ralph, minulla on jotakin tärkeää sanottavana sinulle. Minä aion\nsinut tuon aarteen ainoaksi vartijaksi ja suojelijaksi. Sinä olet tosin\nkovin nuori saadaksesi niin suuren vastuun osallesi, mutta minä tiedän,\nettä sinä tunnet tämän luottamuksen arvon ja ettet unohda etkä lyö\nlaimin tehtävääsi. Pääasia on, että pidät molemmat neekerit — tai kenen\ntahansa, joka voi sattumalta tulla tänne — loitolla säiliöstä. Pidä\nhuoli siitä, ettei kukaan pääse tutkimaan luolaa, äläkä anna neekerien\nmennä sinne vettä noutamaan! He löytävät kyllä tien kallioiden yli\npurolle.\n\nEllen palaa tai jos jokin alus noutaa teidät täältä, ennen kuin olen\ntullut takaisin, niin ole kullan suhteen niin varovainen ja arka\nkuin mahdollista! Älä anna ainoankaan ihmisen nähdä pienintäkään\nkultapalasta! Teidän kolmen täytyy viedä mukananne niin paljon kuin\nvoitte ottaa, mutta älä anna kenenkään tietää, että te käytte sitä\nnoutamassa! Toivon tietenkin, että voin tulla takaisin, mutta jos\nkestäisi kauan teidän kuulematta mitään minusta — jos niin käy, silloin\nvoitte olla varmoja siitä, että minua on kohdannut onnettomuus — ja te\njoudutte lähtemään pois täältä. Luotan siihen, että sinä ja sisaresi\nvarustatte retkikunnan noutamaan jäljellä olevaa kultaa.\n\nRalph oikaisihe niin suoraksi kuin saattoi.\n\n— Kapteeni, hän sanoi, te voitte luottaa minuun. Minä pidän kyllä\nmustia silmällä ja muuten ketä tahansa, joka voi tulla tänne.\n\n— Oikein hyvä, kapteeni sanoi. Olen varma siitä, ettet sinä milloinkaan\nunohda, että juuri sinä varjelet meidän kaikkien omaisuutta.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVIHKIMINEN JA ERO.\n\n\nPäivällisen jälkeen rouva Cliff vei Makan ja Cheditafan syrjään ja\nkoetti parhaan taitonsa mukaan päästä selville jälkimmäisen ajatuksista\nja aikomuksista vihkiäismenojen suhteen.\n\nHuolimatta siitä, että molemmat neekerit panivat parastaan\nselittääkseen hänelle, miten avioliitto solmittiin mustien maanosassa,\nrouva Cliff ei osannut ratkaista, olivatko episkopaalisen kirkon,\nbaptistien vai kveekareiden menot helpoimmin yhdistettävissä Cheditafan\nsuunnitelmiin.\n\nMutta koska hänet itsensä oli kerran vihitty, hän arveli varsin\nhyvin tietävänsä, mikä oli tarpeen. Ja yrittämättäkään vakuuttaa\nneekeripapille, että tämän käsitykset vihkiäismenoista olivat päin\nseiniä ja antamatta tämän ymmärtää, millaisia häitä hän itse olisi\nhalunnut, hän koetti opettaa tälle muutamia raamatunlauseita ja muita\nilmaisuja, joista yhteensä oli muodostuva hyvin yksinkertaiset, mutta\nkuitenkin kaiken välttämättömän sisältävät menot.\n\nCheditafa oli sangen älykäs mies, ja tietoisuus siitä, että hän\njoutui suorittamaan niin tärkeän toimituksen niin suurelle miehelle\nkuin kapteeni Hornille, täytti hänen mielensä ylpeydellä ja innolla.\nPian hän olikin saanut rouva Cliffin vakuutetuksi siitä, että hän\nkyllä, Maka apupappinaan, suorittaisi tämän kunniakkaan tehtävän\nmallikelpoisesti, ilman mitään sanottavia kompastuksia.\n\nRouva Cliff oli kyllä sitä mieltä, että jos hän itse olisi johtanut\ntoimitusta, siitä olisi joka suhteessa tullut paljon tyydyttävämpi\nkuin pikimustan pakanan suorittama. Mutta koska hän tiesi, että\nhänen toimittamaansa vihkimistä ei pidettäisi minkään arvoisena, kun\nsensijaan neekerin toimittama uskonnollinen toimitus katsottaisiin\ntäysin sitovaksi, hän mukautui tilanteeseen ja piti ajatuksensa omina\ntietoinaan.\n\nHäät vietettiin kuuden aikaan iltapäivällä ulkosalla, vastapäätä\nkivikasvoja, kallioiden luodessa ylätasangolle pitkiä, tummansinerviä\nvarjojaan. Cheditafa — joka oli pukeutunut niin huolellisesti kuin\nolosuhteet sallivat — seisoi varjoisan alueen reunalla, kädet ristissä,\npää hiukan kumarassa, sirkeät silmät vilkuillen ja kasvoilla selvästi\nhavaittavissa huolekas into muistaa kaikki ja olla tekemättä mitään\nerehdyksiä. Hänen vieressään seisoi Maka, ja molempien taakse,\nhäikäisevään auringonpaisteeseen, olivat asettuneet muut neekerit,\nkaikki hyvin tarkkaavaisina ja juhlallisina. Mutta samalla he näyttivät\nhiukan aroilta, ikään kuin he eivät olisi olleet aivan varmoja siitä,\neivätkö myöskin ihmisuhrit kuuluneet tämän tapaisiin tilaisuuksiin.\n\nKapteeni seisoi suorana ja muhkeana; nuttu oli hiukan rikki, mutta\nhänen päivänpaahtamilla kasvoillaan asui totinen arvokkuus. Kun\nhänellä sen lisäksi oli musta täysiparta ja jokseenkin pitkä tukka,\nhän näytti muinaisten aikojen ylimykseltä, joka oli aikeissa lähteä\nseikkailurikkaalle retkelle.\n\nHänen vieressään seisoi Edna Markham kalpeana ja samassa\nyksinkertaisessa puvussa, joka oli ollut hänen yllään laivasta\nlähdettäessä, mutta rouva Cliffin silmissä hän oli aivan yhtä kaunis\nkuin jos olisi ollut pukeutuneena valkoiseen silkkiin ja koristettu\noranssinkukin.\n\nMolemmat vastasivat kaikella kunnioituksella heille tehtyihin\nyksinkertaisiin kysymyksiin, antaen tavanmukaiset lupaukset. Ja\nverkkaan ja huolellisesti, oikein hyvällä englanninkielellä, Cheditafa\nselitti heidät mieheksi ja vaimoksi. Rouva Cliff otti senjälkeen esille\nvihkimätodistuksen, jonka hän oli laatinut, sikäli kuin hänen muistinsa\nsalli, samaan sanamuotoon kuin omansa. Se oli kirjoitettu lyijykynällä\nkapteenin muistikirjasta repäistylle lehdelle. Alimmaiseksi hän\nkirjoitti Cheditafan nimen, jonka alle neekeri hänen opetuksellaan\nmerkitsi omakätisen puumerkkinsä. Sen jälkeen Ralph ja rouva Cliff\nallekirjoittivat todistajina paperin, ja asiakirja luovutettiin Ednalle.\n\n— Nyt minä lähden purjehtimaan, kapteeni sanoi.\n\nKoko seura — Edna ja kapteeni hiukan muista edellä — kulki nyt rantaan,\njossa vene oli lähtövalmiina. Lyhyen kävelyn aikana kapteeni puheli\nkiireesti ja vakavasti Ednan kanssa, kuitenkin yksinomaan antaen\nohjeita ja neuvoja siitä, mitä oli tehtävä, kunnes hän palaisi, ja —\nmikä oli vieläkin tärkeämpää — miten piti menetellä, ellei hän koskaan\npalaisi.\n\nKun he olivat ehtineet hietikolle, puristi kapteeni Ednan, rouva\nCliffin ja Ralphin kättä. Sitten hän kääntyi Cheditafan puoleen ja\nilmoitti hänelle, että tämä rouva — hän osoitti Ednaa — oli nyt\nhänen ja Mukin emäntä ja että hänen jokaista käskyään oli toteltava\nniinkuin kapteenin omia käskyjä. Hän aikoi tulla hyvin pian takaisin,\nja silloin heidän palkintonsa riippuisi kokonaan siitä, miten he ovat\nkäyttäytyneet hänen poissaollessaan.\n\n— Mutta minä tiedän, kapteeni lopetti, että sinä olet kunnollinen ja\nhyvä poika ja sinä saat vastata Mukista.\n\nSiten oli suoriuduttu jäähyväisistä. Kapteeni astui veneeseen ja\ntarttui airoihin. Nuo neljä neekeriä, kaksi kummallakin puolen\nvenettä, työnsivät sitten pienen aluksen niin pitkälle kuin saattoivat\nrantahyökyjen halki ja kun he sitten olivat kiivenneet veneeseen,\nkapteeni souti syvemmille vesille.\n\nNostettuaan pienen purjeen hän istuutui peräsimeen ja ohjasi veneen\nlaitatuuleen. Kerran hän kääntyi rantaan päin ja huiskutti hattuaan —\nsitten hän purjehti pois läntistä taivaanrantaa kohti.\n\nRouva Cliff ja Ralph kulkivat yhdessä luolahuoneille päin jättäen Ednan\nyksikseen rannalle.\n\n— Hm, Ralph tuumi, nämä nyt olivat ensimmäiset häät, joissa olen\nollut läsnä, ja minun täytyy sanoa, etteivät ne juuri vastanneet\nkuvitelmiani. Luulin, että ihmiset sentään aina suutelevat ja että\nriemu on yleinen ja tarjotaan torttuja. Mutta nämä olivat pikemminkin\njonkinlaiset teatterihautajaiset, joissa kallis vainaja esiintyy omana\nManalan lautturinaan ja itse purjehtii yli Tuonelan joen.\n\n— Mitä torttuihin tulee, rakas Ralph, se on mielestäni melkein\nanteeksiannettavaa, rouva Cliff sanoi. Mutta hän olisi voinut suudella\nEdnaa, hän lisäsi miettiväisenä. Mutta näetkös — häät ovat aina\nerilaisia. Ja tämä oli hyvin erikoinen tapaus.\n\n— Niin toivon, poika sanoi, mitä erikoisempi, sen parempi. Minä en\ntahtoisi nimittää näitä häiksi ollenkaan. Nehän olivat pikemminkin kuin\nensi askel leskensäätyyn.\n\n— Ralph! rouva Cliff torui, tuo oli rumasti sanottu! Et saa koskaan\nenää sanoa sellaista! Et kai sinä aio saattaa sisartasi surulliseksi\ntuollaisilla sydämettömillä puheilla!\n\n— Ednan puolesta teidän ei tarvitse pelätä. En ikinä kiusaa häntä\nminkäänlaisella arvostelulla häämenoista. Häntä täytyy todellakin\nrohkaista. Ja jos voin, teen sen. Hän on nyt kapteeni, ja minä seison\nuskollisesti hänen sivullaan.\n\nEdna seisoi rannalla katsellen ilta-auringon valossa kimaltelevalle\nvaltamerelle seuraten katseellaan kapteenin purtta, kunnes se näkyi\nvain pienenä pisteenä. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti palaamaan\nylätasanteelle.\n\nKaikki oli ennallaan. Suuret kivikasvot näyttivät hymyilevän\nlaskevalle auringolle. Rouva Cliff tuli Ednaa vastaan hymyillen ja\nhyväntahtoisena, ja Ralph kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli\nhäntä.\n\n— Rakas Edna, onnittelen sinua sydämeni pohjasta! rouva Cliff sanoi.\nSinä olet oikea onnen suosikki.\n\n— Tietysti, kaikki käy kyllä hyvin, miten sitten käyneekin. Jos hän ei\npalaa, kestän urhoollisesti leskenosani, ja jos hän palaa, hänen on\nkaiken tämän jälkeen pakko antaa minulle runsas osuuteni aarteesta.\nMe olemme siis tehneet niin paljon kuin vallassamme on tullaksemme\nrikkaiksi ja onnellisiksi — kunhan meidän ei vain tarvitse kuolla tänne\nkallioiden ja hiekan keskelle.\n\n— Hän on melkein yhtä hirveä kuin Ralph, rouva Cliff ajatteli. Elämässä\ntapaa niin monta kummallista luonnetta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nROUVA CLIFF HÄMMÄSTYY.\n\n\nElämä jatkui päivästä päivään yksitoikkoisena ja niukkana tapahtumista.\nAlakuloisuus valtasi vähitellen koko pienen seuran.\n\nRalph, joka nukkui aina käytävän viereisessä luolahuoneessa, oli\nvartioinut uskollisesti kapteenin aarretta. Ei kukaan, ei edes hän\nitse, ollut lähestynyt sitä, eikä hän mennyt koskaan kallioniemelle,\njonne hän oli pystyttänyt merkkitangon, jollei tietänyt neekereiden\nolevan näkyvissä tai ainakin kaukana luolien luota.\n\nEnsi päivinä kapteenin lähdön jälkeen Edna oli hyvin hiljainen ja\nmieluimmin yksin. Mutta herpaantumista ei kestänyt kauan, ja ennen\npitkää hän alkoi taas opettaa Ralphille matematiikkaa. Heillä ei ollut\nkirjoja eikä edes paperia, mutta hän muisti vielä selvästi kaiken,\nmitä itse oli oppinut, ja piirteli sileään hiekkaan terävällä kepillä\nkoukeroita. Ja niin ratkaistiin probleemoja.\n\nTämä puuha oli mainiota ajankulua Ednalle ja hänen veljelleen, mutta\nrouva Cliffille siitä ei ollut suurtakaan huvia. Hänellä ei ollut\nmitään luettavaa, ei mitään tehtävää, ei useinkaan edes puhetoveria,\nja hän olisi epäilemättä pian joutunut hermostuneen raskasmielisyyden\nvaltaan, jollei Edna olisi kehoittanut häntä uhraamaan joka päivä\ntuntia, paria Mukin ja Cheditafan käännyttämiseen.\n\nSiitä oli rouva Cliffille paljon iloa. Hän oli tunnontarkka\nnainen, vaikka hänen opettajanlahjakkuudestaan saattoikin olla eri\nmielipiteitä. Häntä kannusti harras halu tehdä nuo tietämättömät\nneekeriparat niin hyviksi kuin mahdollista, mutta toisaalta hän ei\ntahtonut tuottaa kenellekään muulle ihmiselle vahinkoa. Sillä hän oli\nvakuuttunut siitä, että jos hän kokonaan vieroittaa Cheditafan tämän\nisien harhaopeista, hän voi riistää voiman siltä menolta, jonka neekeri\noli suorittanut.\n\n— Jos hän tulee siihen käsitykseen, rouva Cliff tuumi, ettei hänellä\nollut mitään oikeutta vihkiä kapteenia ja Ednaa, voi hänen omatuntonsa\nkukaties nousta vastarintaan, ja silloin olemme kauniisti kiikissä! En\nhalua hänen jäävän pakanaksi kauemmaksi aikaa kuin on välttämätöntä,\nmutta minun täytyy varoa järkyttämästä hänen papinarvoaan, ennen kuin\nEdnan asema on selvä ja varma. Kun kapteeni on palannut ja me kaikki\nolemme päässeet täältä, he saavat mennä kunnollisesti naimisiin,\nmutta ellei hän milloinkaan palaa, minun täytyy koettaa vakuuttaa\nCheditafalle, että tämä avioliitto on aivan yhtä sitova kuin konsanaan.\n\nKapteeni oli ollut poissa enemmän kuin kuukauden, kun Ralph\ntähystyspaikaltaan huomasi purjeen näköpiirissä. Se suureni\nsuurenemistaan, ja pienen teatterikiikarinsa avulla hän varmistui pian\nsiitä, että alus pyrki suoraan maihin. Hänen merkkilippunsa nousi\ntankoon, ja hän itse riensi rantaan eläköötä huutaen.\n\nKaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli tuskallisen jännityksen vallassa\ntähystelevä pieni seurue varmistunut siitä, että alus todellakin,\nlähestyi rantaa, ja kaikkien sydän paisui riemusta, kun kapteeni nyt\nvihdoinkin palasi kaikkien noiden monien vuorokausien kiduttavan\nodotuksen jälkeen.\n\nAlus näytti olevan sangen suuri — kaunis kolmimastolaiva. Se heitti\nankkurin noin puolen penikulman päässä rannasta, ja kohta laskettiin\nvene vesille.\n\nEdnan sydän sykki kiivaasti ja hänen kasvonsa punastuivat, kun hän\nRalphin teatterikiikarilla tähysteli venekuntaa.\n\n— Näetkö kapteenia? vieressä seisova Ralph huusi.\n\nEdna pudisti päätään ojentaen kiikarin hänelle.\n\nPoika katseli sillä ainakin viisi minuuttia; sitten hän laski kiikarin\nalas.\n\n— Edna, hän ei ole mukana.\n\n— Mitä? rouva Cliff hämmästyi. Et kai aio väittää, ettei kapteeni olisi\nmukana veneessä?\n\n— Olen siitä varma, Ralph sanoi, ja ellei hän ole veneessä, ei\nhäntä tietenkään ole laivassakaan. Kenties hän ei ole ollenkaan\nlähettänytkään noita tänne. Ne ovat ehkä luovineet tähän suuntaan\nja silloin joutuneet niin lähelle maata, että ovat nähneet minun\nmerkkilaitteeni.\n\n— Älä rakentele mitään otaksumia! Edna sanoi hiukan terävästi.\nOdota, kunnes vene tulee perille. Silloinhan kai saamme tietää asian\ntodellisen laidan. Tänne, Cheditafa. Sinä ja Muk saatte mennä veteen ja\nvetää veneen maihin, kun se ensin on tullut kyllin lähelle.\n\nSe oli suuri laivavene ja siinä oli viisi miestä. Miesten astuttua\nmaihin lähestyi peräsimen ääressä istunut mies, joka osoittautui\nparkkilaivan toiseksi perämieheksi, heitä hattuaan kohottaen. Ja\nkun hän teki niin, ei kukaan ajatteleva ihminen olisi osannut\nkuvitellakaan, että hän oli huomannut haaksirikkoiset vain sattumalta;\nhänen käyttäytymistavastaan näkyi selvästi, että hän oli odottanut\ntapaavansa heidät juuri täältä.\n\nTämä huomio saattoi veren jähmettymään Ednan suonissa. Miksi ei\nkapteeni itse ole tullut?\n\nMies tuli suoraan naisia kohden katsoen toisesta toiseen. Sitten hän\notti taskustaan kirjeen ojentaen sen Ednalle.\n\n— Luultavasti rouva Horn? hän sanoi. Tässä on kirje mieheltänne.\n\nNyt tapahtui niin, että tämä rouvanarvon tunnustaminen näytti\nmerkitsevän rouva Cliffille, Ralphille ja Ednalle enemmän kuin itse\nvihkiminen.\n\nEdna punastui kovin ottaessaan kirjeen vastaan.\n\n— Mieheltäni, hän sanoi; ja sitten hän meni syrjään lukemaan sitä\nsanomatta enää sanaakaan.\n\nRouva Cliff ja Ralph eivät kuitenkaan voineet odottaa rauhallisesti\nsiihen saakka, kunnes hän oli lukenut kirjeen. He asettuivat merimiehen\neteen, puhuivat kilpaa, hukuttivat hänet kysymysten ryöppyyn. Mitä\noli tapahtunut kapteeni Hornille? Miksei hän ollut itse tullut? Missä\nhän nyt oli? Tuliko tämä alus noutamaan heitä? J.n.e. Kelpo perämies\nhymyili heidän kärsimättömyydelleen ja kertoi kaiken, mitä tiesi\nkapteeni Hornista ja hänen suunnitelmistaan.\n\nKapteeni, hän kertoi, oli jokin aika sitten saapunut Callaon\nsatamakaupunkiin ja koettanut heti hankkia alusta, jolla hän olisi\nvoinut purjehtia takaisin noutamaan muun seurueen. Mutta kaikki hänen\nyrityksensä olivat epäonnistuneet. Satamassa ei ollut sopivaa alusta.\nKapteeni tuntui olevan kovin tarkka sen aluksen laatuun nähden, jonka\nturviin aikoi uskoa rouvansa ja muun seuran.\n\n— Ja kun nyt olen nähnyt rouva Hornin sekä muun herrasväen, perämies\nlisäsi kohteliaasti, ei hänen varovaisuutensa enää ihmetytä minua. Kun\nkapteeni sai tietää, että tämä parkkilaiva, \"Mary Bartlett\", purjehtisi\nAlcapulcoon Meksikkoon, hän taivutti laivanvarustajat suostumaan siihen,\nettä laiva poikkeaa noutamaan rannikolta haaksirikkoiset ja vie heidät\nmainittuun satamaan, josta he pääsevät helposti Yhdysvaltoihin.\n\n— Mutta kaiken järjen nimessä, miksi hän ei itse ole mukana? rouva\nCliff melkein kirkui.\n\n— Niin, hyvä rouva, sitä asiaa minä en tunne. Olen tavannut kapteeni\nHornin aikaisemminkin, sillä hän on hyvin tuttu tällä rannikolla,\nja minä tiedän, että hän osaa hoitaa asiansa. Sen vuoksi otaksun,\nettä hänellä on syitä menettelyynsä, ja nämä syyt hän on epäilemättä\nselittänyt kirjeessään rouvalleen. Minä voin sanoa ainoastaan, että\nkun hän oli ensin paljon riidellyt laivanisäntien kanssa, meille\nannettiin viimein määräys ohjata kulkumme tänne. Hän ei voinut\nilmoittaa meille paikan täsmällistä pituutta ja leveyttä, mutta\nkoska hän itse oli purjehtinut kohtisuoraan suuntaan länsirannikolta\nmerelle, hän sai varsin oikean käsityksen maantieteellisestä\nleveydestä sen meksikkolaisen prikin avulla, jonka hän tapasi\nkolmantena päivänä täältä lähdettyään. Hän antoi meille rannikosta\npiirtämänsä karttaluonnoksen, josta meille oli suurta apua, ja kohta\nkun saimme maan näkyviimme, erotti tähystäjä teidän pystyttämänne\nmerkin. Täällä me siis nyt olemme, ja minulla on määräys viedä teidät\nlaivaan niin pian kuin suinkin, sillä me emme saa viipyä täällä\nminuuttiakaan kauemmin kuin on välttämätöntä. Otaksun, ettei teillä\nnäissä olosuhteissa ole paljon matkatavaroita otettavana mukaanne, ja,\nniinkuin sanottu, saan pyytää herrasväkeä laittautumaan matkakuntoon\nniin pian kuin mahdollista.\n\n— Mainiota! Ralph huudahti. Me olemme pian valmiit.\n\nMutta rouva Cliff ei vastannut sanaakaan. Hän ei ollut edes käsittänyt\nkehoitusta ryhtyä heti valmistautumaan lähtöön. Hänen aivonsa vatvoivat\nvain kysymystä: miksi ei kapteeni itse ollut tullut?\n\nHän kiiruhti Ednan luokse, joka kirjeen luettuaan seisoi ääneti paperi\nkädessään.\n\n— Mitä hän sanoo? rouva Cliff kysyi. Mistä syystä hän on jäänyt\ntulematta? Mitä hän sanoo suunnitelmistaan? Lue kirje meille ääneen —\nsinähän voit jättää lukematta kaiken lemmenlorun — mutta anna meidän\nkuulla, miten hän perustelee käytöstään. En ole ikimaailmassa ollut\nnäin utelias!\n\n— Minä luen teille kaiken, Edna sanoi. Tule tänne, Ralph!\n\nVeli tuli juoksujalkaa.\n\n— Tuolla miehellä on hirveä kiire päästä lähtemään, hän sanoi; meidän\ntäytyy mennä noutamaan tavaroitamme luolasta.\n\n— Seiso paikallasi! rouva Cliff komensi. Ennen kuin teemme mitään\nmuuta, meidän täytyy tietää, mihin kapteeni Horn aikoo ryhtyä ja mitä\nhän haluaa meidän tekevän.\n\n— Niin todellakin, Ralph huudahti, muistaen äkkiä luottamustehtävänsä.\nTäytyyhän meidän tietää, mitä hän sanoo säiliöstä. Anna kuulua Edna!\n\nHe seisoivat jonkin matkan päässä perämiehestä, joka puheli nyt\nCheditafan kanssa, ja Edna luki kirjeen ääneen:\n\n Lima, toukokuun 14 p:nä 1884.\n\n \"Rakas vaimoni!\n\n Saavuin tähän kaupunkiin noin kymmenen päivää sitten. Kun lähdin\n luotanne, en purjehtinut pitkin rannikkoa, vaan suoraan merelle..\n Tarkoitukseni oli päästä johonkin merisatamaan, ja silloin oli parasta\n pyrkiä rannikkoalusten reitille. Aate osoittautuikin hyväksi: jo kolme\n päivää myöhemmin otti meksikkolainen guanopriki meidät turviinsa ja\n vei Callaoon, joka on Liman satamakaupunki. Me saavuimme sinne kaikki\n hyvissä voimin.\n\n Tämän kirjeen tuo sinulle parkkilaiva _Mary Bartlett_, jota olen\n pyytänyt noutamaan teidät rannikolta ja viemään sinut ja kaikki muut\n Acapulcoon, joka on Meksikon pääkaupungin merisatama. Neuvon teitä\n lähtemään sieltä San Franciscoon. Olen maksanut kaikkien teidän\n matkanne Alcapulcoon, ja nyt lähetän tuhannen dollarin vekselin muita\n menojanne varten. Neuvon teitä asettumaan Palmetto-hotelliin, joka\n on hyvä perhehotelli; kirjoitan sitten sinne ja lähetän vielä uuden\n vekselin. Otaksuttavasti säätkin kirjeeni heti sinne saapuessasi,\n sillä postihöyrylaiva ehtii luultavasti San Franciscoon ennemmin\n kuin sinä itse. Ole hyvä ja kirjoita minulle kohta sinne tultuasi\n osoitteella Nasco, Parmby & C:o.\"\n\n Rouva Cliff ei voinut enää olla huudahtamatta kärsimättömyydestä.\n Hänen käsityksensä mukaan olisi kapteenin heti kirjeen alussa pitänyt\n ilmoittaa syy, minkä tähden hän ei itse saapunut.\n\n Tultuani Limaan, joka on kuuden penikulman päässä Callaosta, myin\n osan omaisuudesta, joka minulla oli mukanani, ja toivon pian saavani\n kaiken myydyksi. Koska tiedetään minun käyneen Kaliforniassa, ei\n minun ole laisinkaan vaikea muuttaa rahaksi omaisuuttani, jolle on\n täällä kysyntää, ja pian olen vaihtanut kaiken maksuosoituksiksi ja\n käteiseksi. Tänne odotetaan piakkoin saapuvaksi purtta, jonka minä\n saan vuokrata, ja niin pian kuin suinkin purjehdin sillä noutamaan\n omaisuuteni loput. Kirjoitan niin usein kuin mahdollista ja ilmoitan,\n miten puuhani onnistuvat.\n\n Sinä tietenkin ymmärrät, etten voinut tulla \"Mary Bartlettilla\"\n saattamaan teitä Alcapulcoon; siitä olisi aiheutunut liian suurta\n ajanhukkaa. Minun asiani eivät siedä viivyttelyä, ja purren, jota\n tarvitsen, saan täältä.\n\n \"Mary Bartlett\" ei halua odottaa kauemmin kuin on aivan välttämätöntä,\n ja sen tähden on parasta, että te keräätte kapineenne niin kiireesti\n kuin suinkin ja menette laivaan. Molemmat neekerit saavat kantaa\n tavaranne rantaan, joten vieraiden merimiesten ei tarvitse tulla\n luolien lähettyville. Jos he joka tapauksessa menevät sinne, pyydä\n Ralphia muistamaan, mitä minä teroitin hänen mieleensä. Kun olette\n ottaneet pitovaatteenne, voitte jättää paikoilleen keittoastiat,\n hupapeitteet ja _kaiken muun_. Kirjoitan yksityiskohtaisemmin\n postitse. En ehdi nyt.\n\n Toivotan hyvää ja nopeaa matkaa. Ja myöskin toivon kuulevani teistä\n heti kun tulette Alcapulcoon. Toivottavasti olette kaikki olleet\n terveinä. Eihän mitään onnettomuutta ole sattunut kenellekään? Odotan\n jännittyneenä kirjettäsi Alcapulcosta. Anna myöskin Ralphin kirjoittaa\n ilmoituksensa. Pyydän teitä viipymään San Franciscossa, kunnes olemme\n ehtineet vaihtaa useampia kirjeitä ja laatia suunnitelmia. Siihen\n saakka, kunnes määrään toisin, jätä rouva Cliffille neljännes niistä\n rahoista, joita lähetän! En voi tietenkään vaatia häntä jäämään San\n Franciscoon, mutta kehoittaisin häntä tekemään niin, kunnes asiat\n ennättävät järjestyä.\n\n Kiireessä Miehesi\n\n Philip Horn.\"\n\n— Toden totta, rouva Ciiff huudahti, merkillinen kirje! Sehän voisi\nyhtä hyvin olla vaikka kirjanpitäjän kirjoittama! Ei kukaan voisi\naavistaakaan, että se on vastikään aviosäätyyn astuneen miehen\nensimmäinen kirje nuorelle vaimolleen. Suo anteeksi, Edna, että puhun\nnäin peittelemättä, mutta minun täytyy tunnustaa olevani suutuksissani.\nHän muistaa kyllä nimittää sinua vaimokseen ja sanoa, että hän on sinun\nmiehesi, ja sillä tavoin hän tekee kirjeen arvokkaaksi asiakirjaksi,\njos hän kokonaan katoaa, mutta — ah, sehän on samantekevää.\n\n— Hän varoo mainitsemasta mitään kullasta, Ralph sanoi. Hän puhuu\nomaisuudestaan, ikään kuin se käsittäisi Panama-osakkeita tai jotakin\nsellaista.\n\n— Käsität kai, Edna sanoi hiljaisella äänellä, että tämä kirje on\nlähetetty yksityistä tietä ja sellaisten ihmisten välityksellä, jotka\nsaapuvat juuri sille paikalle, missä hänen omaisuutensa on, eikä\ntietystikään silloin käy sanominen mitään, mikä voi viitata täällä\nolevaan aarteeseen. Kun hän kirjoittaa postissa, hän voi ilmaista\najatuksensa selvemmin.\n\n— Toivon hänen ilmaisevan ajatuksensa selvemmin toisessakin suhteessa,\nrouva Cliff sanoi. Mennään nyt kokoamaan tavaramme. Minä olen paljon\nenemmän hämmästynyt tuon kirjeen kuin tuon laivan johdosta!\n\n\n\n\nXIX.\n\nMIES RANNALLA.\n\n\n— Ralph, Edna sanoi heidän kiiruhtaessaan luolahuoneita kohden,\nsinun täytyy tehdä voitavasi estääksesi merimiehiä menemästä suureen\nluolasyvänteeseen! He ovat aivan toisenlaisia kuin neekerit ja haluavat\nvarmaan katsella täällä joka paikkaa.\n\n— Hui hai! sitä olen jo ajatellut, Ralph vastasi. Aion juosta edeltä\nsärkemään lyhdyn. Sitten he eivät liene kovinkaan innokkaita nuuskimaan\njoka soppea pimeässä.\n\n— Mutta niillä on ehkä tulitikkuja tai kynttilänpätkiä, Edna arveli;\nmeidän täytyy koettaa estää heitä ollenkaan menemästä suureen\njärviluolaan.\n\nRalph ei jäänyt enää vastaamaan, vaan juoksi edellä ylätasangolle minkä\nkäpälistä pääsi. Muu seura tuli perässä — ensimmäisenä rouva Horn,\nsitten neekerit ja vihdoin rouva Cliff, joka ei voinut ymmärtää, minkä\ntähden Ednalla oli niin kiire. Kiinnitettyään veneen lujasti rantaan\nmerimiehetkin tallustelivat muiden perässä ylätasanteelle.\n\nKun Edna saapui luolan käytävän edustalle, hän tapasi veljensä, joka\noli niin hengästynyt, että kykeni tuskin puhumaan.\n\n— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä kamariisi tavaroitasi noutamaan,\nhän läähätti. Olen haalinut kokoon kaikki, laukkusi muiden muassa, ja\nolen heittänyt ne käytävän väliseinän toiselle puolen. Saat kiivetä\nsinne heti, niin nopeasti kuin voit. Se saa nyt olla olevinaan sinun\nhuoneesi, ja jos merimiehet alkavat täällä nuuskia ympärilleen, sanon\nheille, että sinä olet siellä sisällä parhaillaan pukeutumassa; silloin\nhe eivät tietenkään voi kulkea sitä tietä.\n\n— Se oli loistava ajatus, Edna sanoi heidän mennessään yhdessä\nsisäänkäytävään. Ymmärryksesi kasvaa, Ralph.\n\n— Kas niin, poika sanoi auttaen sisartaan kiipeämään väliseinän yli,\npakkaa nyt tavarasi kaikessa rauhassa.\n\n— Se on pian tehty, Edna vastasi. Eihän minulla ole vaatteita\nmuutettavana; vain muutamia harvoja esineitä sullottavana laukkuuni.\nLuulen, ettet ole saanut tuoduksi tänne kaikkia tavaroitani.\n\n— Mutta sinun täytyy pysytellä siellä kauan aikaa; et saa tulla ulos,\nennen kuin jokainen merimies on lähtenyt tiehensä. Sinun ja minun\ntäytyy lähteä luolilta viimeisinä.\n\n— Hyvä, Edna sanoi kadoten muurin taakse.\n\nLuolat ja kivikasvot herättivät perämiehen ja merimiesten\nmielenkiintoa, ja niinkuin saattoi odottaakin, tahtoi jokainen tietää,\nminne tuo kapea käytävä johti. Mutta kun Ralph seisoi vartiopaikallaan\nilmoittaen heille, että sisäpuolella oli kapteenin rouvan alue, eivät\nhe voineet muuta kuin ihmetellä, miksi rouva Horn oli valinnut luolan,\njonka täytyi olla pimeä, kun oli kerran muitakin luolia, joihin tuli\nriittävästi valoa.\n\nRouva Cliff oli pian matkavalmiina ja selitti tiedonhaluiselle\nperämiehelle mielipiteenään, että luolia oli muinoin käytetty\nuskonnollisiin tarkoituksiin ja että kivikasvot olivat ikivanha\nepäjumalankuva. Kiltti rouva uskoikin itse niin, mutta ei katsonut\ntarpeelliseksi mainita, että kuva oli hänen luullakseen Mammonan kuva,\njoka oli asetettu vartioimaan salaperäistä aarretta.\n\nEdna oli kiviseinän suojassa kerännyt laukkuun vähäiset tavaransa,\nvaikkei ollutkaan varma siitä, että oli löytänyt ne kaikki luolan\nhämärässä, ja hän sai odottaa mielestään pitkän ajan, että Ralph\nhuutaisi häntä tulemaan ulos. Mutta vaikka poika tuli väliseinän luokse\nuseita kertoja, ikään kuin kysyäkseen, eikö hän jo ollut valmis,\nhän pyysi hiljaa sisartaan vielä pysyttelemään seinän takana, sillä\nmerimiehet eivät olleet vielä menneet.\n\nMutta vihdoin hän toi sen tervetulleen viestin, että kaikki olivat\nlähteneet jo palaamaan rantaan, ja kohta sen jälkeen astuivat\nsisarukset yhdessä päivänvaloon.\n\n— Jos olette unohtaneet jotakin, syyttäkää minua, Ralph sanoi\nsisarelleen ja rouva Cliffille heidän kiiruhtaessaan pois luolilta.\nVoin sanoa, että jollen olisi keksinyt tätä keinoa, merimiehet\nolisivat menneet suoraan järvisyvänteeseen, kullakin tulitikkulaatikko\ntaskussaan; ja jos he olisivat löytäneet tuon muuratun säiliön, en\nminä olisi antanut mätää puolukkaakaan siitä kullasta, jonka he\nolisivat jättäneet jäljelle säiliöön. Eikä olisi hyödyttänyt mitään\nsanoa heille, että kulta oli kapteenin omaisuutta. He olisivat olleet\npaikalla, mutta kapteeni ei, ja perämies olisi kyllä pitänyt puolensa\nyhtä hyvin kuin kuka muu tahansa.\n\n— Sinä olet kiltti poika, Ralph, rouva Cliff sanoi, ja toivon, että\nsinä aikuiseksi tultuasi saavutat suurta luottamusta jonkinlaisena\nuskottunamiehenä tai pesänselvittäjänä. En luule, että maailmassa on\ntoista poikaa, jolla on ollut huostassaan niin paljon rahaa.\n\n— Ette voi uskoa, Ralph huudahti, miten ikävä minusta on lähteä ja\njättää kaikki! Ei kukaan tiedä, milloin kapteeni palaa tai kuka\nvoi sattua tulemaan tänne, ennen kuin hän palaa. Vakuutan sinulle,\nEdna, että minun olisi viisainta jäädä tänne molempien neekereiden\nkanssa odottamaan kapteenia. Te molemmat voisitte mennä laivaan ja\nkirjoittaa hänelle. Olen varma siitä, että hän tuntisi olevansa varma\nja turvallinen, jos tietäisi, että minä pidän täällä vahtia. Enkä minä\npuolestani osaa kuvitellakaan suurempaa iloa kuin sen, kun hän noutaa\naarteen. Ei kukaan tiedä, mitä on säiliön pohjalla.\n\n— Se on mahdotonta! Edna sanoi. Älä ajattelekaan sellaista! Päähäni ei\nedes pälkähtäisi matkustaa ja jättää sinua tänne! Jos kapteeni olisi\ntahtonut sinun jäävän, hän olisi kyllä sanonut sen.\n\n— Jos kapteeni olisi tahtonut! Ralph huudahti ivallisesti. Olen väsynyt\nkuulemaan, mitä kapteeni tahtoo tai ei tahdo; toivon, että pian tulee\naika, jolloin kultaharkot jaetaan, niin että niiden suhteen saa\nmenetellä niinkuin itse haluaa tarvitsematta kysyä häneltä lupaa.\n\nTuntia myöhemmin seisoivat Edna ja rouva Cliff \"Mary Bartlettin\"\nkannella katsellen ylätasankoa ja suuria kivikasvoja, jotka hitaasti\nkatosivat näkyvistä.\n\n— Edna, vanha rouva sanoi, olen pitänyt sinusta siitä saakka kuin\ntutustuin sinuun ja toivon saavani pitää sinusta elämäni loppuun asti,\nmutta kyllä minun täytyy sanoa, että älykkääksi ihmiseksi sinulla on\nvärittömin luonne, mitä koskaan olen nähnyt. Mitä tapahtuneekaan, sinä\notat kaiken vastaan rauhallisesti ja mielenliikutuksetta, ikäänkuin\nolisit juuri sitä odottanut, jopa toivonutkin. Eikä kuitenkaan koko\naikana, jona olen tuntenut sinut, mikään ole käynyt tahtosi mukaan.\n\nErehdyt, rakas Lizzie, jotakin on kyllä käynyt tahtoni mukaan.\n\n— Saanko kysyä, mitä se voisi olla?\n\n— Kapteeni Horn, Edna sanoi.\n\nRouva Cliff nauroi hiukan ilkkuen.\n\n— Jos mieli sinulla olla jotakin iloa siitä voitosta, täytyy hänen\nkirjeittensä sävyn muuttua sangen suuresti. Hän on antanut sinulle\nnimensä ja hiukan rahojaan ja antaa ehkä enemmänkin, mutta minun täytyy\ntunnustaa, että olen erehtynyt hyvin suuresti kapteeni Hornin suhteen.\n\nEdna kääntyi nopeasti ystävättäreensä päin.\n\n— Voitosta! hän huudahti, mutta ei ennättänyt sanoa enempää, sillä\nRalph tuli takaapäin juoksujalkaa heidän luokseen.\n\n— On tapahtunut jotakin omituista, hän sanoi. Eräs merimies on kadonnut\n— yksi juuri niistä miehistä, jotka olivat rannalla meitä noutamassa.\nHe sanovat, etteivät he tiedä, minne hän olisi voinut joutua; perämies\non varma siitä, että hänellä oli kaikki väkensä mukanaan laivalle\npalattaessa, ja minäkin olen siitä varma, sillä minä laskin heidät\nollakseni vakuuttunut siitä, ettei ketään jäänyt rannikolle. Ja kaikki,\njotka olivat veneessä, nousivat laivaan. He luulevat, että hän on\nkenties pudonnut mereen laivan lähdettyä liikkeelle, mutta kukaan ei\nole kuullut mitään loiskahdusta.\n\n— Mies parka! rouva Cliff huudahti. Ja hän oli kuitenkin niitä, jotka\ntulivat meitä pelastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan nousi märkä ja ryvettynyt merimies melkein menehtyneenä\nväsymyksestä, uituaan kokonaisen penikulman, polvet vapisevina rannalle\nja heittäytyi lepäämään rantahietikolle lähelle sitä paikkaa, jossa\n\"Mary Bartlettin\" vene oli äsken ollut.\n\nKun hän tunti sitten oli laskeutunut veteen laivan kylkeä pitkin,\nhän oli uinut veden alla niin kauan kuin oli jaksanut pidättää\nhengitystään, ja hän oli taas kohta sukeltanut veden alle, kun oli\ntäyttänyt keuhkonsa. Sitten hän oli kellunut selällään, kasvot tuskin\nvedenpinnan yläpuolella, kunnes oli lopulta uskaltanut kääntyä\nkyljelleen ja alkanut uida maata kohti. Matka oli ollut pitkä ja\ntyrskyt olivat pidelleet häntä pahoin, mutta lopultakin hän oli päässyt\nhengissä maihin. Ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli vaipunut\nsikeään uneen.\n\nIltapuoleen hän heräsi ja nousi ylös. Lämmin hiekka ja aurinko sekä\nkuiva ilma olivat kuivanneet hänen vaatteensa, ja uni oli virkistänyt\nhäntä. Mies oli skotlantilainen. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät,\neikä mikään jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Ensi työkseen hän\nvarjosti kasvojaan käsin ja tähysti merelle. Sitten hän kääntyi\nolkapäitään kohauttaen ja murahtaen.\n\n— Se on poissa, hän sanoi itsekseen, ja nyt on paras mennä vähän\nvilkaisemaan luolia.\n\nMuutaman askeleen astuttuaan hän kohautti uudestaan olkapäitään ja\nmurahti:\n\n— Pyh moisia typeryksiä! Luulevatko he, että kaikki ovat sokeita.\nJättävät jäljelle ruokaa, jättävät keittoastiat ja panevat tulitikkuja\nja kynttilänpätkän levyrasiaan. Pidin heitä tarkoin silmällä. Ja jos\nkaikki muut olivatkin sokeita, niin minä kyllä käsitin, että jonkun\npiti vielä tulla tänne. Ja panen pääni pantiksi siitä, että se joku\non kapteeni itse. Hänellähän oli niin paljon puuhaa, muka, ettei hän\nvoinut tulla mukaan näyttämään, millä kohdalla rannikkoa hänen vaimonsa\noli.\n\nMies kulki edelleen silmäillen ympärilleen.\n\n— Yksinäistä ja autiota täällä on, ajatteli hän, ei minua ainakaan\nhäiritä. Nyt otan selvää siitä, mihin se pimeä käytävä johtaa. He\nniin kovasti pelkäsivät meidän menevän hänen huoneeseensa. Hänen\nhuoneeseensa — kelpasipa sitäkin uskoa! Kun seuranaisella oli suuri ja\nvaloisa luola! He odottivat varmaan että joku tulisi tänne takaisin,\nniin kai! ja hän on nyt täällä!\n\n\n\n\nXX.\n\nKORPPIKOTKIEN LAHDESSA.\n\n\nNoin kuusi viikkoa sen jälkeen kuin \"Mary Bartlett\" oli noutanut\nhaaksirikkoiset tuolta autiolta rannikolta olisivat suurien\nkivikasvojen avoimet silmät, jos ne olisivat jotakin käsittäneet,\nvoineet nähdä pienen kuunarin lähestyvän maata. Tämä alus, jonka\nlaivaväkeen kuului chileläinen kapteeni, perämies ja neljä laivamiestä,\nja joka oli melkoisen likainen ja kaikkea muuta kuin hauskan näköinen,\nkuljetti kapteeni Hornia, hänen neljää neekeriään ja kolmeasataa\nkolmeakymmentä guanosäkkiä.\n\nKapteenin varsinaisena tarkoituksena oli tulla noutamaan kulta tai\nniin suuri osa siitä kuin hän saattoi kuljettaa mukanaan. Mutta hänen\nnäennäisenä aikomuksenaan oli perustaa tälle autiolle rannikolle\nvarastopaikka, josta hänen ei tarvitsisi maksaa mitään vuokraa eikä\nveroa ja johon hän saattaisi vähin erin tuoda guanon, jota hän oli\nedullisesti ostanut parilta guanosaarelta, kunnes sitä kertyisi\nniin paljon, että kannattaisi vuokrata suuri alus kuljettamaan tätä\ntuoksuvaa kauppatavaraa Yhdysvaltoihin tai Meksikkoon.\n\nOlisi ollut vaikea, jopa suorastaan mahdotonkin viedä lastia maihin\nsille kohdalle rannikolle, johon kapteeni ja hänen seurueensa olivat\nosuneet haaksirikon jälkeen, eikä kapteenia laisinkaan haluttanutkaan\nnousta maihin niin vaarallisen lähellä puolipalloa, joka sisälsi\nkultaa. Mutta Korppikotkien pieni lahti soveltui mainiosti hänen\ntarkoituksiinsa, ja siinä hän oli aikonut antaa viedä guanosäkkinsä\nmaihin. Laivassa oli hirsiä, joista hän aikoi rakentaa pienen\nlaiturin, ja hän oli myöskin ottanut mukaan suuren lotjan, jossa lasti\nkuljetettaisiin ankkuroidusta kuunarista satamaan.\n\nKaikki osoitti kapteenin aikovan toistaiseksi ryhtyä harjoittamaan\nguanokauppaa. Hän oli vielä tuonut mukanaan pienen teltan ja melkoisen\nmäärän elintarpeita, ja siitä tavasta, jolla hän kävi toimeen ja pani\nväkensä tekemään työtä, oli helppo nähdä, että hän oli perinpohjaisesti\nharkinnut ja etukäteen suunnitellut kaikki yrityksen yksityiskohdat.\n\nOli melkein pimeä, kun kuunari laski ankkurin, ja varhain seuraavana\naamuna saivat kaikki miehet ryhtyä rakentamaan väliaikaista\naallonmurtajaa. Kun se oli valmis, ryhdyttiin heti kuljettamaan lastia\nmaihin. Jotkut merimiehistä kuljeskelivat vapaahetkinään hiukan\nympäristössä, mutta useimmat olivat nähneet tarpeekseen tätä autiota\nrannikkoa ja mieluummin lepäsivät kuin ihailivat luontoa. Mutta minne\nmerimiehet menivätkin, piti kapteeni Horn jokaista tarkoin silmällä.\n\nNeekereillä ei tuntunut olevan laisinkaan halua käydä luolilla. Maka\noli saanut kapteenilta määräyksen, ettei luolista saanut edes mainita\nmerimiehille. Eikä hän tuntenut edes kiusausta rikkoa tätä kieltoa,\nsillä nuo raa'at lurjukset, jotka olivat pikemminkin krapuja kuin\nmerimiehiä, halveksivat kovin neekereitä eivätkä halunneet olla missään\ntekemisissä näiden kanssa. Maka sai kapteenilta kuulla, että tämä\noli saanut tietoja ystäviltään, jotka olivat saapuneet onnellisesti\nAlcapulcoon; niin ollen ei ollut tarpeellista hukata aikaa käymällä\nentisessä asunnossa.\n\nTällä kuivalla ja sateettomalla seudulla ei tarvittu lainkaan kattoa\nsuojelemaan kapteenin varastoa, vaan säkit ladottiin tasaiselle\nhiekalle pitkiin kaksoisriveihin, jokainen säkki pystyyn, hiukan\nnojalleen viereistä säkkiä vasten. Rivien väliin jäi niin paljon tilaa,\nettä siitä sopi kävelemään.\n\nTämä kaikki miellytti kovin chileläistä kapteenia.\n\n— Näkee kyllä, hän sanoi huonolla espanjankielellä, että te olette\nennenkin ollut pappia kyydissä. Laivamiehet voivat mennä maihin ja\nkantaa säkit pois miesten tarvitsematta pyöriä toistensa jaloissa. On\nmainiota, kun varastohuoneen permantoala on monta aaria.\n\nOsan säkeistä kapteeni Horn sijoitti hiukan toisella tavoin. Kahdesta\nsäkkirivistä muodostettiin ympyrä, läpimitaltaan noin kymmenen jalkaa.\nTämä oli, kapteeni Horn selitti, jonkinlainen pieni linnoitus, jonka\nturvin vartiomies saattoi puolustaa itseään ja varastoa, jos merirosvot\nhavittelisivat tätä.\n\n— Ette kai aio jättää tänne vartijaa? chileläinen hämmästyi. Ei\nainoankaan ihmisen päähän pälkähtäisi tulla tänne main enempää kuin\nmerenkään puolelta. Voitte huoletta jättää guanonne tänne vuodeksi tai\npariksi, ja palattuanne löydätte sen varmaan koskemattomana.\n\n— Älkää sanoko niin! kapteeni Horn vastasi; en uskalla luottaa siihen.\nJokin rannikkoa pitkin purjehtiva alus saattaa laskea täällä maihin\nvettä noutamaan, ja silloin olisi guanoni vaarassa. Ei, kapteeni, minä\naion lähettää teidät huomenna, jos tuuli on suotuisa, noutamaan toista\nlastia, josta te olette tehnyt sopimuksen, ja minä jään tänne niin\nkauaksi vartioimaan varastoani.\n\n— Mitä ihmettä? hämmästyi chileläinen. Yksinkö?\n\n— Miksikä ei? kapteeni Horn sanoi. Laivassahan ei ole monta miestä\nkaiken kaikkiaankaan, ja teidän on vaikea tulla toimeen, jos yksikään\njää pois. Ja kuunarin ottaessa lastia on minusta kaikkein vähimmin\nhyötyä. Luuletteko muuten, että kukaan väestänne haluaisi jäädä tänne\nminun asemestani?\n\nChileläinen pudisti nauraen päätään.\n\n— Mutta miten yksi mies voi tätä kaikkea puolustaa, jos niin\ntarvittaisiin? hän sanoi.\n\n— Oh, en aio vastata tuohon, toinen sanoi. Pääasia on, että täällä\non joku, joka esiintyy omistajana, jos jokin alus sattuisi tulemaan\ntänne. En aio antaa surmata itseäni muutamien guanosäkkien takia. Mutta\nmolemmat kiväärini ja muut aseeni otan mukaan pieneen linnoitukseeni,\nja jos huomaan joitakin merkkejä konnan koukuista, vetäydyn\nlinnoitukseen ja puhun guanosäkkien lomasta. Ja minä olen varma ampuja.\n\nChileläinen kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n— Jos minä jäisin yksikseni tänne, en pelkäisi mitään muuta kuin\npaholaista. Ja olen varma siitä, että hän kävisi kimppuuni koko\njoukkioineen. Mutta te olette varmaan erilainen kuin minä.\n\n— No niin, tuumi kapteeni Horn, paholaisesta en ole laisinkaan\nhuolissani. Olen usein oleskellut pitkiä aikoja yksikseni enkä ole\nvielä koskaan nähnyt siitä herrasta vilahdustakaan.\n\nKun Maka sai kuulla, että kapteeni aikoi jäädä yksin rannikolle, hän\njoutui ymmälle. Ellei kapteeni olisi rakennuttanut guanosäkeistä tuota\npientä linnoitusta, hän olisi tahtonut jäädä tänne hänen kanssaan,\nmutta tuo sotainen laitos teki hänen sielunsa levottomaksi, sillä se\nosoitti, että kapteeni aivan varmaan pelkäsi Korppikotkien paluuta.\n\nHän oli puhunut paljon toisten neekerien kanssa noista rosvoista\nja saanut kuulla, millaisiin julmuuksiin he olivat syyllisiä. Hän\nvärisi ajatellessaan, että kapteeni aikoi jäädä tänne yksinään.\nMutta kapteenipa olikin mies, joka kyllä hoitelisi puolen tusinaa\nKorppikotkia, kun sen sijaan hän, Maka, ei kykenisi tekemään vastusta\nyhdelle ainoallekaan.\n\nHän rukoili kyynelet silmissä, ettei suuri kapteeni Horn jäisi tänne,\nsillä Korppikotkat eivät varastaisi guanoa, vaikka palaisivatkin.\nMutta hänen rukouksistaan ei ollut mitään apua. Kapteeni selitti\nhänelle asian antaen hänen ymmärtää, että hän jäi paremminkin valvomaan\noikeuttaan kuin vartioimaan omaisuuttaan ja ettei ollut vähintäkään\nsyytä pelätä Korppikotkia eikä muita vaaroja.\n\nNeekeri näki, että kapteeni oli tehnyt päätöksensä, ja palasi\nsurullisena tovereittensa pariin. Mutta puolen tunnin kuluttua hän\ntuli jälleen kapteenin luokse ja pyysi saada jäädä hänen kanssaan\nrannikolle, kunnes kuunari palaisi. Jos kapteeni olisi voinut aavistaa\nsen kauhean sieluntaistelun, joka oli tapahtunut ennen tätä tarjousta,\nhän olisi ollut neekerille rajattoman kiitollinen; hän ei kuitenkaan\nymmärtänyt sitä ja epäsi neekerin pyynnön ystävällisesti, mutta\njyrkästi.\n\n— Sinä olet tarpeen kuunarissa, hän sanoi, sillä kukaan muu ei osaa\nvalmistaa ruokaa. Eikä sinusta täällä olisi mitään hyötyäkään. Sinun\ntäytyy seurata tovereitasi. Mutta kun toinen guanolasti on tullut,\nei kestä enää kauan, kun se suuri laiva saapuu, jonka olen tilannut\nnoutamaan koko varastoa, ja sitten me matkustamme kaikki yhdessä\npohjoiseen.\n\nNeekeri hymyili ja koetti olla tyytyväinen. Hän ja toiset neekerit\nolivat olleet hyvin pahoillaan siitä, että kapteeni ei ollut\ntahtonut Callaosta pohjoiseen. Heidän ainoa toivonsa oli päästä niin\npian kuin suinkin pois näiltä seuduilta, jotka olivat niin täynnä\nkauhuja ja hirveitä muistoja. Mutta he olivat viimein tulleet siihen\njohtopäätökseen, että kapteenin täytyi aluksensa menetettyään olla niin\nköyhä, että hänen oli välttämättä kerättävä kokoon hiukan rahoja, ennen\nkuin saattoi palata kotimaahansa.\n\nSeuraavana päivänä puhalsikin suotuisa tuuli, ja kuunarin kapteeni\noli halukas lähtemään matkaan. Jos epäsuotuisa sää olisi pidättänyt\njoutilasta miehistöä kauemmin tuossa pienessä merenlahdessa, kapteeni\nHornin olisi ollut hyvin vaikea estää matruuseja harhailemasta pitkin\nseutua. Ja mitä olisi saattanutkaan tapahtua, jos he olisivat löytäneet\nsattumalta maanalaisen syvänteen! Kapteeni tunsi kylmien väreiden\nkarsivan selkäpiitään ajatellessaan sellaista mahdollisuutta.\n\nMutta hän oli alunperin ottanut tämänkin vaaran lukuun, ja merimatkalla\nhän oli ajatellut eri keinoja, miten toimittaa miehistölle puuhaa siinä\ntapauksessa, että kuunarin olisi pakko pysytellä lahdella vielä jonkin\naikaa sen jälkeen kun lasti oli purettu. Mutta nyt ei tarvinnutkaan\nturvautua näihin keinoihin; ja kelpo länsituulella sekä suotuisan\nvuoksen vallitessa kuunari purjehti kohti toista saarta, josta kapteeni\noli ostanut guanoa. Hän itse seisoi yksinään rannalla, näköjään\nyhtä kylmänä ja tyynenä kuin tavallisestikin, mutta itse asiassa\ntuntien myrskyisää riemua, kun hän näki likaisenharmaiden purjeiden\npienenemistään pienenevän.\n\n\n\n\nXXI.\n\nLUOLASSA.\n\n\nKun kuunari oli vihdoin kokonaan kadonnut taivaanrannalta eikä ollut\nmitään syytä olettaa, että se kääntyisi takaisin, kapteeni Horn lähti\nkulkemaan luolia kohden. Hän kulki varovaisesti ja kiirehtimättä,\npysytellen niin lähellä vesirajaa, että aallokko huuhteli heti hiekasta\numpeen hänen jälkensä.\n\nHän kiipesi yli molempien vuorenharjanteiden, jotka olivat pohjoiseen\nKorppikotkien leiristä, ja kulki sitten pitkin rantakaistaletta,\njoka jatkui tasaisena siihen paikkaan saakka, jossa haaksirikkoiset\nalun perin nousivat maihin. Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen ja\nkuvitteli näkevänsä Ednan seisomassa rannalla, kasvot kalpeina ja\nsilmät yliluonnollisen suurina ja tummina, ja hänen takanaan rouva\nCliffin ja pojan ja molemmat neekerit. Vasta tällä hetkellä hän tunsi\nolevansa yksin. Hän tunsi väkevää kaipausta puhua jollekulle toiselle\nja kuulla heidän ääntään, ja kuitenkin hän oli samana aamupäivänä\npuhunut ja kuunnellut niin paljon kuin häntä oli suinkin haluttanut.\n\nTämä tunne voimistui yhä hänen kulkiessaan loivaa rinnettä luolien\nluokse — samaa rinnettä, jota hän niin usein oli kävellyt siihen\naikaan, kun tämä paikka oli ollut hänen kotinsa ja täällä oli ollut\nääniä, liikettä ja elämää. Kun hän oli tänä aamuna avannut silmänsä,\noli hänen hartain toiveensa ollut, ettei kuluisi tuntiakaan, ennen kuin\nhän jo saisi jäädä yksin — ja nyt hänet oli vähällä lamauttaa ajatus,\nettä hän oli täällä kokonaan vailla ihmisseuraa.\n\nTultuaan muutaman kyynärän päähän kivikasvoista kapteeni rypisti\nsilmäkulmiaan.\n\n— Tämäpä huolimatonta! sanoi hän itsekseen. Sitä en olisi heiltä\nodottanut. Pyysin heitä jättämään tänne keittoastiat, mutta ei ollut\nikinä tarkoitukseni, että ne oli jätettävä luolien ulkopuolelle. Olipa\nheillä miten kiire tahansa päästä lähtemään, nämä esineet heidän olisi\npitänyt viedä luoliin. Jättää nämä käyttökelpoiset astiat ulkosalle —\nsehän on melkein sama kuin ripustaa ilmoituskilpi osoittamaan, että\nsisällä on asunut ihmisiä!\n\nKapteeni keräsi heti kattilat ja lautaset sekä silmäili ympärilleen\nnähdäkseen, oliko vielä jotakin muuta jäljellä. Ja hän löysikin jotakin\n— pienen, lyhyen, mustan piippunysän. Kapteeni otti sen hämmästyneenä\nkäteensä. Maka ja Cheditafa eivät tupakoineet, eikä piippu voinut olla\npojankaan.\n\n— Ehkä joku \"Mary Bartlettin\" miehistä on jättänyt sen tänne ajatteli\nkapteeni. Niin, niin sen on täytynyt olla... Mutta merimiehet harvoin\nunohtavat tällä tavoin piippuaan. Mutta kuitenkin sen on täytynyt olla\nmerimies... Olipa hyvä, että juuri minä löydän sen täältä.\n\nKapteeni astui nyt luoliin vievään käytävään. Hän tuli huoneeseen,\njossa hän itse oli asunut, ja näki kivipermannolla karkean\nolkivuoteensa; nyt se kuitenkin oli siirretty lähemmäksi ovea.\n\nKapteeni tiesi, että toisten oli täytynyt lähteä täältä suuressa\nkiireessä, mutta järjestystä rakastavana merenkulkijana hän kuitenkin\nihmetteli, että he olivat jättäneet kaiken moiseen epäjärjestykseen.\n\nNyt ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa harmitella näitä pikkuasioita.\nHän riensi heti takaisin käytävään ja kiipesi nopeasti väliseinän yli\njärviluolaan. Sytytettyään mukaan ottamansa lyhdyn hän näki sen olevan\nennallaan, kuivan, vieläpä entistäänkin kuivemman, sillä lätäköt, jotka\nolivat jääneet jäljelle järven virratessa pois, olivat kadonneet,\nluultavasti vesi oli haihtunut niistä.\n\nHän riensi säiliön luokse luolan etäisimpään soppeen. Matkalla hänen\njalkansa osui johonkin rämisevään esineeseen, ja laskiessaan lyhtyään\nnähdäkseen, mikä se oli, hän näki vanhan tinatuopin.\n\nKirous pääsi hänen hampaittensa välistä.\n\n— Tämä on kelvotonta! Oliko pojan tarkoituksena tehdä oikea polku\nsisäänkäytävästä säiliön luokse? Tuopin hän on kai ottanut mukaansa\nvettä noutaakseen, ja sitten unohtanut sen tänne. Minun pitää ottaa se\nmukaan, kun palaan takaisin.\n\nHän kulki eteenpäin valaisten lyhdyllään maata edessään, sillä hän oli\nnyt saapunut siihen osaan luolaa, joka oli täysin pimeä. Äkkiä hänen\nhuomionsa taas kiintyi johonkin maassa lojuvaan esineeseen. Se oli\nkirkas, kimalteli kuin pieni kalpea liekki. Hän otti sen ylös. Se oli\nniitä kultaharkkoja, jotka olivat olleet säiliössä. Kapteeni ihmetteli.\n\n— Olisinko todellakin kadottanut sen.\n\nKapteeni pisti pienen esineen taskuunsa, ja sydän kiihkeämmin\njyskyttäen hän otti taas muutamia askelia pitäen lyhtyä aivan rosoisen\npermannon lähellä. Kohta hän löysi taas kaksi muuta kultaharkkoa ja\nsitten, vähän kauempaa, pienen kynttilänpätkän, niin pienen, että sitä\nsaattoi tuskin pitää sormiensa välissä.\n\nKapteeni otti sen ylös ja jäi siihen tuijottamaan. Se oli aivan\ntavallinen kynttilänpätkä, mutta sen näkeminen jääti hänen luitaan ja\nytimiään. Jonkun oli täytynyt heittää se käsistään, kun ei enää voinut\npidellä sitä.\n\nHän kulki eteenpäin, ja lyhdynvalo sattui permantoon. Sieltä täältä hän\nlöysi palaneita tulitikkuja, useita tuliluikkuja. Sitten sukelsi säiliö\nesiin pimeästä niinkuin aavemainen vartiotorni; kapteeni ei tuijottanut\nnyt enää maahan, vaan juoksi nopeasti eteenpäin. Rautapuikkoja myöten\nhän pääsi pian huipulle, ja näky, joka häntä siellä odotti, oli saada\nhänet pudottamaan lyhtynsä.\n\nSäiliön suuri kansi oli nostettu syrjään ja oli nyt kallellaan, niin\nettä noin puoli aukkoa oli peittämättömänä.\n\nOli kuin kaikki ilma olisi ensin puristunut ulos kapteenin keuhkoista.\nMutta tällä miehellä oli hyvät hermot, hän tyyntyi pian. Ei hän\nkuitenkaan vielä kohottanut lyhtyä, niin että olisi voinut nähdä\nsäiliön sisään. Hän piti silmiään ummessa tuokion ajan — hän ei aluksi\nuskaltanut katsoa säiliöön. Mutta sitten hänen rohkeutensa palasi, ja\nhän katsoi syvyyteen pitäen lyhtyä aukon yllä. Säiliössä näytti olevan\nkultaa aivan yhtä paljon kuin hänen viimeksi käydessään tällä paikalla.\n\nJos kapteeni olisi tavannut säiliön tyhjänä, ei se olisi vaikuttanut\nhäneen yhtään voimakkaammin kuin tämä huomio. Hän kävi niin heikoksi,\nettä tunsi olevansa horjahtamaisillaan säiliön huipulta, ja hän\nlaskeutui nopeasti, osittain liukuen, maahan.\n\nKun hänen voimansa jälleen palasivat — eikä hän kyennyt päättelemään,\nmiten pitkän ajan kuluttua tämä tapahtui — hän tapaili heti\ntulitikkurasiaansa, ja kun hän tunsi sen olevan varmassa tallessa\nliivintaskussa, hän sammutti lyhdyn.\n\nHän ei saanut tulla huomatuksi, jos täällä oli joku, joka voisi\nhänet nähdä. Ja nyt kapteeni alkoi ajatella niin kiihtyneesti ja\nkuumeenomaisesti kuin ihmisen aivot suinkin sallivat. Joku oli ottanut\nsäiliöstä kultaa, samantekevää kuinka paljon tai kuinka vähän. Joku\ntoinenkin oli löytänyt aarteen!\n\nHänen epäilyksensä kohdistuivat Ralphiin, etupäässä siksi, että hänen\npalavin toiveensa tällä hetkellä oli, että Ralph olisi ollut syyllinen.\nHän olisi ollut onnellinen, jos hän olisi voinut uskoa niin. Oli\ntäytynyt käydä niin, ettei poika ollut voinut lähteä täältä jättäen\nkaiken kullan tänne; varmaan hän oli ajatellut, että muutoin hän ja\nhänen sisarensa eivät kukaties saisikaan mitään. Ja juuri lähdön edellä\nhän oli senvuoksi kaikessa kiireessä käynyt säiliöllä.\n\nMutta mitä enemmän kapteeni mietti asiaa, sitä uskomattomammalta\nhänestä tuntui tämä olettamus. Hän oli jokseenkin varma siitä, ettei\nRalph olisi jaksanut nostaa raskasta kansilohkaretta paikoiltaan,\nsillä hänkin sai siinä ponnistaa voimansa. Ja jos jotakin sellaista\nolisi todella tapahtunut, olisi sen kirjeen, jonka hän oli saanut\nEdnalta ja pojalta, täytynyt olla kirjoitettu tarkoin harkitussa\npettämisaikomuksessa.\n\nEdnan kirje — sävyltään ja tyyliltään hänen omansa tarkka jäljittely\n— oli ollut ainoastaan asiallinen selonteko. Se kertoi kaikesta, mitä\n\"Mary Bartlettin\" tulon jälkeen oli tapahtunut, eikä se antanut hänelle\npienintäkään aihetta otaksua, että kenelläkään olisi ollut tilaisuutta\nkäydä säiliöllä.\n\nRalphin kirje oli ollut hyvin kuvaava. Se muistutti eniten virallista\nraporttia. Luettuaan sen kapteeni oli tullut siihen johtopäätökseen,\nettä poika oli todellakin tuntenut hyvin suurta ylpeyttä voidessaan\nkyhätä kokoon sellaisen epistolan. Ralph kirjoitti aarteenvartijana, ja\nhänen ilmoituksensa koski melkein yksinomaan tätä tärkeää tointa.\n\nHän kertoi kapteenille lyhyesti, ettei kukaan tämän lähdettyä ollut\nkäynyt siinä luolasyvänteen kolkassa, missä säiliö oli, ja hän\nkuvasi yksityiskohtaisesti varokeinoaan, kuinka hän oli asettanut\nEdnan väliseinän taakse, jottei yksikään merimies saattanut ulottaa\nretkeilyjään suureen syvänteeseen. Hän ilmoitti myöskin, että kaikki\noli jätetty hyvään järjestykseen ja niin varmaan talteen kuin\nolosuhteet sallivat, mutta että hän olisi, jos hänen sisarensa vain\nolisi siihen suostunut, mieluimmin jäänyt rannikolle siihen saakka,\nkunnes kapteeni olisi palannut.\n\nMiten mielellään kapteeni Horn olisi tahtonutkin otaksua päinvastaista,\nhän ei voinut kuitenkaan uskoa, että Ralph olisi saattanut kirjoittaa\nsellaisen kirjeen käytyään omin luvin \"tullaamassa\" säiliötä.\n\nOlihan mahdollista, että toinen neekereistä tai molemmat yhdessä olivat\nhuomanneet muuratun puolipallon, mutta oli kuitenkin vaikea uskoa, että\nhe, kovin taikauskoisia kun olivat, olisivat uskaltaneet mennä tuohon\nkamalaan luolankolkkaan, vaikkapa heille olisi tarjoutunut siihen\ntilaisuuskin Ednan, rouva Cliffin ja pojan alituisesta vartioinnista\nhuolimatta. Ja Edna oli kirjoittanut, että molemmat neekerit olivat\naina nukkuneet taivasalla eivätkä olisi millään verukkeella voineet\nkäydä luolissa.\n\nJa jos Cheditafa olisikin löytänyt aarteen, miksi hän olisi pitänyt sen\nsalassa? Hän olisi luultavasti puhunut löydöstään toisille. Miksi hän\nolisi antanut kaikkien lähteä tiehensä ja jättää jälkeensä niin suuria\nrikkauksia?\n\nSiinä tapauksessa, että Cheditafa olisi todellakin löytänyt aarteen,\nolisi varsinaisena vaarana se, että hän lörpöttelisi asiasta Meksikossa\ntai Yhdysvalloissa. Mutta tästä vaarasta huolimatta kapteeni olisi\nkuitenkin suonut mieluummin, että neekerit olisivat käyneet täällä\nnäpistelemässä kuin että joku muu olisi löydön tehnyt. Mutta kuka muu\ntämä olisi voinut olla? Kuka olisi voinut olla täällä ja sitten kadota?\n\nOli vain yksi mahdollinen otaksuma, ja se oli se, että yksi tai\nuseampia Korppikotkia, jotka eivät olleet silloin leirissä, kun hyöky\nlakaisi heidän rikostoverinsa mereen, oli palannut ja tovereitaan\netsiessään päätynyt luolahuoneille. Ja oli hyvin mahdollista — vieläpä\nsangen luultavaa, että se mies tai ne miehet, jotka olivat löytäneet\nsäiliön, oleskelivat vielä lähistöllä.\n\nKohta kun tämä ajatus oli juolahtanut kapteenin mieleen, hän ryhtyi\ntoimeen. Tämä oli kysymys, joka täytyi ratkaista aikaa menettämättä,\nmikäli sen ratkaiseminen oli hänen vallassaan.\n\nSytyttäen lyhtynsä — sillä tässä sysimustassa pimeydessä hänen oli\nmahdoton kulkea eteenpäin ilman sitä, vaikka se saattoikin tehdä hänet\npiileskelevän vihollisen maalitauluksi — kapteeni lähti kiireesti\nluolasyvänteestä. Jätettyään lyhdyn matalan väliseinän luo hän ryhtyi\npanostettu revolveri kädessään lähemmin tarkastamaan luolahuoneita,\njoissa hän seurueineen oli asunut.\n\nHän oli jo luonut silmäyksen ensimmäiseen huoneeseen jäädessään\ntuijottamaan olkivuodetta, joka oli nyt melkein itse oviaukossa.\nNyt hän harppasi sen yli ja alkoi tarkastella pientä huonetta\nperinpohjaisemmin.\n\nSitä rääsyistä ja huopapeitteistä kyhättyä vuodetta, jota Ralph\noli käyttänyt, ei enää ollut huoneessa. Kapteeni astui seuraavaan\nhuoneeseen ja tapasi sen hämmästyksekseen niin autiona kuin ei siinä\nolisi ikinä asuttukaan. Hän riensi takaisin ensimmäiseen huoneeseen\nja ryhtyi tutkimaan olkipatjaa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt\njollakin tavoin toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin hän itse\noli käyttänyt sitä. Hän huomasi nyt, että siihen oli kasattu kaikki ne\nhuovat ja purjekankaanpalaset, jotka ennen olivat olleet koko seurueen\nvuoteina. Kapteenin hampaat karskahtivat.\n\n— Ei voi enää epäilläkään, hän mutisi. Joku on ollut täällä heidän\nlähdettyään ja nukkunut yönsä luolissa.\n\nSamassa hän muisti sisimmän luolan, suuren katottoman \"salin\", jonka\nhän kiihtymyksessään oli unohtanut. Entä jos se mies, joka oli nukkunut\nvuoteella, oli siellä juuri nyt! Kuinka varomaton hän oli ollut! Miten\nhän oli jättäytynyt vaaralle alttiiksi!\n\nPistooli vireessä kapteeni lähestyi hiljaa sisintä huonetta. Samassa\nkun hän pisti päänsä sisään oviaukosta, hän katsoi ylös, alas,\njoka taholle. Hän huusi: Kuka siellä? — Sitten hän astui sisään ja\ntähyili lattialla lojuvien suurten kivenjärkäleiden taakse. Ei kukaan\nvastannut, hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Mutta hän näki jotakin\nmuuta, mikä sai hänet seisomaan kuin naulittuna.\n\nKalliopermannolla, heti oviaukon vieressä oli viisi, kuusi noin jalan\nkorkuista kiveä järjestetty pieneen kehään siten, että niiden yläreunat\nmelkein yhtyivät, ja niiden varassa oli peltikasari. Kasarin alla,\nkehän keskellä, oli kärventyneitä lehtiä ja puupalikoita.\n\n— Tässä hän on keittänyt ruokaansa, kapteeni ajatteli.\n\nPatja, johon oli yhdistetty kaikki muut patjat, oli saanut hänet\nvakuuttumaan siitä, että haaksirikkoisten lähdettyä täällä oli\noleskellut vain yksi henkilö. — Hän on viipynyt täällä niin kauan, että\nhänen on täytynyt keittää ruokaa ja nukkua, kapteeni mutisi. Pitääpä\nkatsoa, missä määrin hän on kuluttanut ruokavaroja.\n\nToisten huoneiden läpi hän meni kallioseinässä olevan syvennyksen\nluokse, joka oli aivan lähellä sisäänkäytävän suuta. Seura oli\nsäilyttänyt siinä ruokavarojaan ja sinne oli, niinkuin Edna oli\nkirjoittanut, jätetty niin paljon elintarpeita, että kapteeni miehineen\ntulisi palattuaan niillä toimeen ainakin ensimmäiset päivät. Hän tapasi\nsieltä nyt vain tyhjiä levyrasioita kerättyinä röykkiöksi syvennyksen\npohjalle; kaikki oli tarkoin tyhjennetty. Pusseista ei ollut\njäljellä muuta kuin vähän rypistettyä paperia. Pienellä ulkonemalla\noli levylaatikko, jossa heidän oli tapana säilyttää tulitikkuja ja\nkynttilöitä. Laatikko oli avattu ja aivan tyhjä. Permannolla aivan\nvieressä oli suurempi levylaatikko, jossa oli ollut korppuja, ja se\noli melkein litistynyt kasaan, ikään kuin joku olisi tallannut sitä\njaloillaan.\n\n— Hän on ahminut kaiken, mitä oli jäljellä! kapteeni puheli itsekseen,\nja nälkä on sitten karkoittanut hänet täältä. Luultavasti hän on ollut\nmyöskin vettä vailla, sillä luolasyvänteestä ovat lammikot kuivuneet,\neikä ole luultavaa, että hän oli löytänyt puron.\n\nKapteeni laski revolverinsa hanan ja pisti aseen vyöhönsä. Hän oli nyt\nvarma siitä, ettei mies ollut näillä tienoin. Elintarpeiden loputtua\nhänen oli täytynyt lähteä tiehensä, eikä hyödyttänyt arvailla, minne\nhän oli mennyt.\n\nKapteeni oli vakuuttunut myöskin toisesta asiasta: kutsumaton vieras\nei ollut kuulunut Korppikotkiin. Sillä chileläisen kuunarin lähtöä\nodotellessaan hän oli pistäytynyt rosvojen salaisessa varastopaikassa\nja tavannut sen aivan samassa kunnossa kuin se oli ollut hänen\nlähtiessäänkin. Siellä oli yhä huomattavat määrät ruokavaroja. Jos\nmies olisi tuntenut Korppikotkien leiripaikan ja tämän elintarpeiden\nylenpalttisuuden, ei hänen olisi tarvinnut nakertaa loppuun jokaista\nleivänkannikkaa ja lihanviipaletta, joka oli jätetty luoliin.\n\n— Ei, kapteeni puheli itsekseen, Korppikotka se ei ole voinut olla.\nMutta kuka se on ollut ja minne hän nyt on mennyt — se menee yli minun\nymmärrykseni!\n\n\n\n\nXXII.\n\nKUORMAJUHTA.\n\n\nPäätyttyään vihdoin siihen tulokseen, ettei Cheditafa, Ralph eikä\nainoakaan Korppikotka ollut vieraillut säiliöllä, kapteeni vaipui\najatuksiinsa.\n\nSe, mitä oli tapahtunut, oli kovin onnetonta ja tiesi mahdollisesti\nsuurta vaaraa, mutta ei kannattanut miettiä sitä enempää. Hänen\nymmärryksensä ei voinut enää auttaa häntä, se oli tehnyt kaikkensa, ja\nolisi ollut hulluutta hukata aikaa miehen etsimiseen, sillä oli kyllin\nselvää, että hän oli mennyt matkoihinsa.\n\nTietenkin hän oli ottanut mukaansa kultaa, mutta se ei merkinnyt\nsuuriakaan. Vaara oli se, että hän tai jotkut muut saattoivat tulla\nnoutamaan lisää. Mutta sitähän ei voinut estää, eikä kannattanut\nedes harkita tätä mahdollisuutta. Kapteeni oli tullut tälle autiolle\nrannikolle tietyssä tarkoituksessa, ja hänen velvollisuutensa oli\nryhtyä toimeen aikaa haaskaamatta. Jos joku koettaisi häiritä hänen\npuuhiaan, hän saisi pitää puoliaan parhaansa mukaan, mutta siihen\nsaakka hän tahtoi tehdä työtä.\n\nMatkalla hän kulki tinakannun ohi, jonka hän oli unohtanut ottaa ylös,\nmutta nyt hän vain potkaisi sen syrjään.\n\n— Jos mies tulee takaisin, hän tietää kyllä tien, hän tuumi. Ei kannata\npiilottaa mitään.\n\nMuuratun säiliön huipulle tultuaan kapteeni siirsi kivilohkareen\nsyrjään, niin että aukko paljastui kokonaan. Sitten hän silmäili\nhimmeästi kiiltäviä harkkoja. Hän ei voinut huomata kullan vähentyneen\nmainittavassa määrin.\n\n— Hän on tietenkin ahtanut taskunsa täyteen, kapteeni tuumi, ja niin\ntäyteen, että on pudottanut muutamia harkkoja. Hyvä! antaa hänen mennä\nmenojaan, ja jos hän uskaltaa tulla takaisin, silloin selvitämme\nvälimme. Sitä ennen teen mitä voin.\n\nKapteeni otti nyt taskustaan kaksi pientä palttinapussia, jotka\nhän oli teettänyt tätä tarkoitusta varten, ja ryhtyi täyttämään\ntoista kultaharkoilla, kohottaen pussia tuon tuostakin painoa\ntunnustellakseen. Kun se tuntui hänestä kyllin raskaalta, hän sitoi\nsuun lujasti kiinni ja poimi sitten toisenkin pussin täyteen. Sitten\nhän laskeutui alas ja astui, pussi kummallakin olallaan, muutamia\naskelia ikäänkuin koetellakseen, jaksoiko hän kantaa niitä.\n\n— Tämä on sopiva määrä, hän virkkoi itsekseen. Minun täytyy laskea ne,\nkun tyhjennän pussit.\n\nHän laski pussit maahan ja kiipesi noutamaan lyhtyä.\n\nHän oli juuri aikeissa nostaa säiliön kivikannen paikoilleen, kun hän\ntuli ajatelleeksi, että se oli aivan hyödytöntä. Säiliö oli ollut\navoinna ties kuinka kauan; kai se saattoi jäädäkin auki. Hän aikoi\ntulla takaisin niin usein kuin saattoi, ja olisi ollut sangen työlästä\nnostaa raskas kansi joka kerran pois ja taas takaisin paikoilleen. Hän\njätti sen vuoksi Inca-aarteen peittämättömänä luolan mustan holvikaton\nalle, ja lyhty kädessä sekä kultapussi kummallakin olalla hän lähti\nluolasyvänteestä. Kätkettyään lyhdyn hän jatkoi matkaansa merenrantaa\nkohden.\n\nKapteeni oli ennen kuin saapui rannalle tarkoin tähystellyt\nmerenpintaa, mutta ei nähnyt purjeen häivettäkään. Hän kulki pitkin\nrannikkoa pysytellen taaskin tarkoin vesirajassa. Hän ajatteli:\n\n— Minun on pidettävä silmäni ja korvani auki, mutta en aio hermostua\nenkä käydä araksi. Minä tulin tänne kuormajuhdaksi, ja kuormajuhta aion\nollakin, kunnes joku estää minua siitä. Jos tämä joku on yksi mies,\nhänen on paras olla varuillaan.\n\nPussit olivat raskaat ja niiden sisällys tuntui olkapäihin kyhmyiseltä\nja kulmikkaalta. Mutta kapteeni oli voimakas mies ja hänen lihaksensa\nsitkeät, ja kävellessään hän ajatteli kahta pientä pielusta, joita hän\nvastedes käyttäisi kultaisten kantamustensa alla.\n\nKun kapteeni ehti vihdoin teltalleen, oli kello jo paljon yli\nkahdentoista, ja heitettyään molemmat pussit maahan ja peitettyään ne\nhuovalla hän ryhtyi päivällispuuhiin. Hän oli laatinut täydellisen\ntyösuunnitelman, ja sen mukaan ei mikään saanut estää häntä\naterioimasta määräaikoina ja nukkumasta kyllikseen. Urakka, johon hän\noli ryhtynyt, oli äärettömän rasittava, joten hänen täytyi pitää huolta\nterveydestään ja voimistaan. Hän ei saanut joutua kullanhimon uhriksi.\n\nNytkin hän huomasi ajattelevansa, paljonko kultaa hän oli kantanut\nnoissa kahdessa pussissa ja suuriko sen arvo oli rahana. Hän\nhinnoitteli kullan, laski yhteen ja kertoi, ja ruoka jäähtyi ja silmät\nharhailivat yli etäisen merenpinnan. Mutta äkkiä hän puristi kätensä\nnyrkkiin ja löi sillä polveaan.\n\n— Tästä täytyy tehdä loppu, hän sanoi, muuten tulen sekapäiseksi. En\nhalua laskea kultaharkkoja. En halua tehdä mitään laskelmia. Jokin\nylimalkainen arviolasku silloin tällöin käy vielä päinsä, mutta\nmuuten on ainoa tehtäväni tuoda kultaa tänne niin paljon kuin kykenen\nkantamaan. On yllin kyllin aikaa ottaa selvää sen arvosta sittenkin,\nkun kaikki on onnellisesti hyvässä tallessa jossakin Pohjois-Amerikassa.\n\nAteriansa päätettyään kapteeni meni telttaansa ja avasi yhden mukanaan\ntuomistaan matkalaukuista, joiden oli luultu sisältävän vaatteita ja\ntarvekaluja, joita hän oli ostanut Limasta. Mutta tämä laukku oli\naivan täynnä kangaspakkoja, halpaa puuvillakangasta; se oli karkeaa ja\nvahvaa, mutta ei raskasta. Hän ryhtyi saksilla leikkaamaan siitä vähän\nneliöjalkaa suurempia palasia.\n\nSitten hän otti palttinapusseistaan niin monta kultaharkkoa, että\nniiden piti hänen arvionsa mukaan painaa kuusi tai seitsemän kiloa,\nja hän koetti olla laskematta niitä puuhaillessaan niiden kimpussa.\nKangaspalasista hän teki pieniä kääröjä, jotka täytti kultaharkoilla ja\nsitoi lujasti vahvalla hienolla nuoralla. Kun viisi sellaista kääröä\noli valmiina, oli kultavarasto lopussa, ja sitten hän kantoi pikku\nmytyt guanosäkkien luokse.\n\nHän oli ostanut guanoa suuret määrät, ja hän itse oli valvonut sen\nlastaamisesta säkkeihin, sillä vain säkeissä suostui se alus, jonka\npiti kuljettaa tavaraa pohjoiseen, ottamaan sen vastaan. Säkit olivat\nuusia ja hyviä, ja kapteeni Horn uskoi, että jokaisen säkin saattoi\ntehdä 7—8 kiloa raskaammaksi, sen herättämättä miesten huomiota, jotka\njoutuisivat nostelemaan niitä, sillä ne olivat jo sinänsä melkoisen\nraskaita.\n\nHän avasi yhden guanosäkin, työnsi sen keskelle kepin ja pyöritteli\ntätä, kunnes guanoon syntyi aukko ja hän saattoi haudata yhden\nkultakääröistään keskelle säkkiä. Hän tallasi guanon jälleen tiukkaan,\nniin että aukko peittyi, ja ompeli säkinsuun kiinni. Tätä tarkoitusta\nvarten hän oli varustanut mukaansa neuloja ja suuret määrät vahvaa,\nkarkeaa lankaa. Kun säkin suu oli ommeltu kiinni, ei kultaa sisältävä\nsäkki vähääkään eronnut näöltään toisista, ja kapteeni vakuuttautui\nuudelleen siitä, ettei tavallinen merimies voisi mitenkään huomata\ntuota pientä painonlisää, varsinkin jos kaikki säkit olisivat\nsuunnilleen yhtä painavia.\n\nPian oli viisi guanosäkkiä avattu ja taas ommeltu kiinni, jokainen\nvarustettuna kultaisella \"ytimellä\". Työ oli vastenmielistä, ajan\npitkään melkein sietämätöntä, sillä kirpeää ammoniakkikaasua ei tahtonut\nmillään kestää. Hän oli aina inhonnut erikoisesti juuri tätä katkua.\nMutta hän ei empinyt hetkeäkään, käänsi vain silloin tällöin päätänsä\nhaukatakseen hiukan raikasta ilmaa. Hän koetti luoda onneansa, ja kun\nihminen kerran on sellaisessa puuhassa, ei saa olla kovin tarkka siitä,\nmikä miellyttää mikä ei.\n\nKapteeni otti molemmat palttinapussinsa ja meni takaisin luolille. Hän\npalasi vasta iltamyöhällä ja mukanaan entistä raskaammat kantamukset.\nAamupäivän kokemuksista viisastuneena hän oli sovittanut olkapäilleen\nmuutamia kokoonkäännettyjä kangaspalasia ja saattoi siten vaikeuksitta\nkantaa paljon raskaampia taakkoja. Tämän kullan kapteeni jakoi\nseitsemään myttyyn ja lepäsi sitten vaivoistaan. Hän tunsi voivansa\ntehdä paljon parempiakin päiväurakoita, mutta tämä päivä oli tuottanut\nhänelle niin paljon mielenliikutuksia, että hänen päänsä oli vähällä\nmennä sekaisin.\n\nPäivän toisensa perästä kapteeni ahersi työssä, ja se oli todella niin\nrasittavaa, ettei sitä olisi kestänyt kukaan, jolla ei olisi ollut mitä\nsuurimmat toiveet työn tuloksiin nähden. Noin kuukauden kuluttua piti\nkuunarin palata tuomaan uutta guanolastia, ja kapteeni tiesi, että\nhänen oli kaikin mokomin saatava työnsä valmiiksi sitä ennen.\n\nParin päivän kuluttua kapteeni tottui niin työhönsä, että ennätti tehdä\nneljä kertaa päivässä matkan Korppikotkien laaksosta luolahuoneisiin.\nHän nousi varhain aamulla ja teki kaksi matkaa ennen päivällistä;\njoskus hänestä tuntui, että hän olisi jaksanut enemmänkin, mutta hän\njätti yrittämättä. Ei käynyt päinsä raataa niin kovasti, ettei illalla\nolisi voinut nukkua uupumukseltaan.\n\nSamalla kuin hänen ruumiinsa kesti ankaria ponnistuksia olivat hänen\naivonsa miltei yhtä kiivaassa toiminnassa, ja ajatukset harhailivat\nmilloin missäkin. Toisinaan hänestä tuntui ahertaessaan raskaiden,\npahanhajuisten säkkien kimpussa, että hän oli orja, joka kantoi\naarteita, jotka eivät olleet hänen omiaan. Mutta silloin hän ryhtyi\ntietenkin järkeilemään moisia vastenmielisiä päähänpistoja vastaan.\n\nEllei tämä aarre ollut hänen omansa, niin kenen se sitten oli?\nVarmastikaan se ei voinut kuulua — niinkuin Edna jo oli huomauttanut\n— noiden ryöstönhaluisten espanjalaisten jälkeläisille. Alkuperäiset\nomistajathan olivat tehneet kaikkensa kätkeäkseen rikkautensa juuri\nheiltä. Jos Perun ruhtinaiden henget voisivat puhua, he asettuisivat\nvarmaan pitämään hänen, kapteenin, puolta niiden miesten jälkeläisiä\nvastaan, jotka verenvuodatuksin ja kidutuksin olivat hävittäneet heidät\nja heidän yhteiskuntajärjestyksensä maan päältä.\n\nToisinaan tällainen todistelu rauhoittikin kapteenin täydellisesti,\nmutta milloin ei niin käynyt, silloin hän heitti mielestään koko asian\nhyläten sen ratkaisun siksi, kunnes hän olisi turvallisesti saapunut\naarteineen Yhdysvaltoihin.\n\n— Silloin voimme tehdä, minkä oikeaksi näemme!\n\nHyvin usein hän myöskin ajatteli, kykenevätkö kaikki toiset\nsäilyttämään salaisuuden siihen saakka, kunnes hän palaa. Rouva Cliffin\nvuoksi hän oli hiukan peloissaan. Hän uskoi kyllä, että rouva Cliff oli\nrehellinen nainen, joka ei voinut rikkoa sanaansa, mutta eihän voinut\ntietää, millaiset käsitykset arvon rouvalla oli velvollisuudestaan.\nHän saattoi arvella, että hänen täytyi uskoa jollekulle erityiselle\nhenkilölle, mitä oli tapahtunut tai mitä saattoi odottaa tapahtuvan.\nJa jos hänen omatuntonsa neuvoisi häntä niin tekemään, kapteeni\nsaattaisi yks' kaks' nähdä rannikolle saapuvan vaikka laivalastillisen\naarteenetsijöitä.\n\nRalph ei aiheuttanut hänelle lainkaan huolta, vaikka hänen nuoruutensa\nei ollutkaan omiaan herättämään luottamusta. Kapteeni olisi voinut\npaljon paremmin ennustaa, millaiseksi sää muodostuisi, kuin arvata\nmihin poika saattaisi ryhtyä.\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut antaa mielessään sijaa epäilyksille. Oli\npaljon parempi luottaa rouva Cliffiin ja Ralphiin, ja hän tahtoi\nluottaa heihin. Joka kerran, kun hän ajatteli molempia, hän päätti\nluottaa heihin. Mitä Ednaan tuli, ei kapteeni voinut häneen nähden\nolla edes epätietoinen. Hän luotti Ednaan ajattelemattakaan syitä tai\nvastasyitä.\n\nKapteeni ei viihtynyt yksinäisyydessään. Miten hauskaa olisikaan ollut,\njos he kaikki olisivat olleet täällä, jos guanolasti olisi saapunut\nkuunarin miehistön aavistamattakaan kenenkään oleskelevan luolissa, jos\nneekerit olisivat voineet kantaa kultamyttyjä, jos hän olisi joka ilta,\ntarkastettuaan päivän työn, voinut palata luoliin, joista olisi voitu\nhänen Limasta hankkimiensa mukavuuksien avulla valmistaa koti, jossa\nkyllä kelpasi asua — — —\n\nMutta oli turha kuvitella sellaista, ja kapteeni karkoitti aina\nnämä ajatukset mielestään, milloin huomasi olevansa joutumaisillaan\nniiden lumoihin. Ja hän ahersi uutterasti edelleen, kantaen väkevillä\nolkapäillään kultaisia toiveitaan, koettaen myttyjä sitoessaan keksiä\njoitakin vielä varmempia merimiessolmuja ja kulkien niin lähellä\nvesirajaa, että nouseva vuoksi huuhtoisi hänen jälkensä hietikolta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKUN KUUNARI TULI.\n\n\nKulkien neljästi päivässä luolilta lahdelle, suoden itselleen aikaa\nlepoon, säännölliseen lepoon, yöuneen ja työttömiin sunnuntaipäiviin —\nsillä hän kirjoitti päiväkirjaa ja piti tarkkaa lukua päivistä — oli\nkapteeni melkein kolmessa viikossa kätkenyt jokaiseen guanosäkkiin\nkultaharkkoja sisältävän käärön, joista muutamat painoivat enemmän kuin\nseitsemän kiloa.\n\nTämän työn suoritettuaan hän alkoi tähystellä kuunaria. Mutta hänellä\nei ollut vähintäkään syytä odottaa sitä vielä, ja hän päätti jatkaa\ntyötään. Joka päivä hän kantoi kahdeksan palttinapussillista kultaa\nluolilta, ja pakattuaan sen kääröihin hän hautasi sen hiekkaan\ntelttansa alle.\n\nKun kuunarin lähdöstä oli kulunut kokonainen kuukausi, kapteeni\nkävi hyvin varovaiseksi ja piti merta tarkoin silmällä. Eikä hän\nmennyt koskaan luoliin kiipeämättä ensin kallioilta tähystelemään\ntaivaanrantaa. Jos hän kultataakkaa kantaessaan olisi saanut purjeen\nnäkyviinsä, hän olisi heti paikalla pysähtynyt ja haudannut pussinsa\nhiekkaan, olipa hän missä tahansa.\n\nPäivät kuluivat, ja karttumistaan karttui aarre, joka oli haudattu\nteltan alle. Mutta purjetta ei näkynyt.\n\nToisinaan kapteenilla oli pahoja aavistuksia. Entä jos purjelaiva ei\ntulisikaan? Entä jollei ainoakaan alus purjehtisi näitä vesiä vuoteen\ntai pariin? Ja miksi mikään alus koskaan kulkisi tätä kautta? Kun ne\nruokavarat, jotka hän oli tuonut mukanaan sekä ne jotka olivat jäljellä\nKorppikotkien varastossa, olisivat lopussa, ei häntä mikään pelastaisi\nkuolemasta täällä nälkään. Vieläkin yksi uhri niiden miljoonien\nlisäksi, jotka jo olivat kuolleet kullanhimonsa takia!\n\nHän ajatteli San Franciscossa olevia ystäviään — nämä lähettäisivät\nvarmaan retkikunnan etsimään häntä, jos hän viipyisi liian kauan...\nMutta hän ymmärsi, että tämä toivo oli turha. Ednalle Limasta\nkirjoittamassaan kirjeessä hän oli sanonut, ettei pitänyt odottaa\ntietoja hänestä pitkiin aikoihin, sillä hän oli lähtenyt siitä aivan\noikeasta edellytyksestä, ettei hän työnsä kestäessä voisi antaa\nvaimolleen tietoja itsestään.\n\nEdnalla ei olisi ollut mitään syytä otaksua, että hän oli\nlähtenyt tällaiselle retkelle ryhtymättä tarpeellisiin\nturvallisuustoimenpiteisiin, ja Edna epäröisi varmaan kauan, ennen\nkuin antaisi kenenkään laivurin tehtäväksi tulla etsimään häntä tältä\nautiolta rannikolta. Jos hän nääntyisi täällä nälkään, hän ennättäisi\nolla kuolleena monta kuukautta ennen kuin kukaan ajatteleva ihminen,\njoka oli hänen asioistaan selvillä yhtä hyvin kuin Edna, katsoisi\nolevan ajan lähettää avustusretkikunnan tänne.\n\nMutta hänen ei tarvinnut kuolla nälkään. Kymmenen päivää myöhästyneenä\nchileläinen kuunari vihdoinkin ilmestyi lahteen ja laski ankkurin.\nKapteenia ja perämiestä lukuunottamatta ei laivassa nyt ollut\nainoatakaan valkoista miestä, sillä neekerit olivat ennättäneet\nkehittyä siksi taitaviksi merimiehiksi, että \"taloudellinen\" kapteeni\noli antanut lähtöpassit chileläiselle miehistölleen.\n\nKapteeni Horn oli hyvin iloinen saadessaan taas puhua elävän olennon\nkanssa, mutta suurinta iloa tuotti hänelle Makan näkeminen.\n\n— Te ei syödä kylliksi, hyväntahtoinen neekeri sanoi katsoen kapteenia,\njoka näytti aika lailla laihtuneen sitten viime näkemän, vaikka olikin\nterveempi ja paremmissa voimissa kuin kenties koskaan ennen.\n\n— Kun minä keittää teille ruokaa, teillä ei niin pitkä naama, jatkoi\nneekeri. Me ei jättää teille tarpeeksi syötävää? Kapteeni ei olla\nsyönyt oikein?\n\nKapteeni nauroi.\n\n— Minulla on kyllä ollut tarpeeksi ruokaa, enkä ole koskaan voinut\nparemmin. Ellen olisi silloin tällöin tehnyt pikku kävelymatkoja,\nolisit tavannut minut lihavana kuin syöttösika.\n\nKohtaus chileläisen kapteenin kanssa ei ollut yhtä sydämellinen.\nHorn huomasi, ettei chileläinen ollut saanut mukaansa täyttä lastia\nguanosäkkejä, ja ovelasti kysellen kapteeni Horn pääsi selville siitä,\nettä tämä johtui yksinomaan aiheettomasta vitkastelusta lastauksen\nalussa. Chileläinen vannoi ja vakuutti, että hän kyllä olisi lastannut\nlaivaan kaiken guanon, jota kapteeni oli saarelta ostanut, ellei hän\nolisi alkanut pelätä, että kapteenin voisi käydä huonosti, jollei hän\npian purjehdi tämän luo. Ja koska hän ei uskaltanut viipyä kauemmin,\nhän oli lähtenyt matkaan vajain lastein.\n\nKapteeni Horn oli kovin suutuksissaan, sillä jokainen guanosäkki\nkultaisine \"sydämineen\" vastaisi arviolta 2—3000 dollaria, jos se\nsaapuisi onnellisesti kultamarkkinoille. Ja nyt hänellä oli täällä\nainakin sata säkkiä vähemmän kuin hän oli odottanut saapuvan.\n\nEi ollut kuitenkaan enää aikaa korjata laiminlyöntiä, sillä\nenglantilaista \"Finland\" nimistä alusta, jolle kapteeni oli antanut\ntoimeksi poiketa tälle rannikolle matkallaan Callaosta Alcapulcoon,\nvoitiin odottaa saapuvaksi kahden tai kolmen viikon kuluttua, joka\ntapauksessa ennen kuin chileläinen kuunari ennättäisi palata takaisin\nuudelta matkalta guanosaarelta. Tämä alus saattoi juuri paraiksi ehtiä\nCallaoon ennen \"Finlandin\" lähtöä. Kapteeni toivoi, että neekerit\njätettäisiin \"Finlandiin\", jotta he sitten voisivat lähteä kotimatkalle\nyhdessä hänen kanssaan.\n\n— Jos minulla vain olisi väkeä, jotta voisin tulla laivalla toimeen\nilman neekereitämme, sanoi nuhteista kiukustunut chileläinen, jättäisin\nneekerinne tänne ja antaisin palttua koko jutulle. Olen kyllästynyt\nsiihen.\n\n— Kuka teidän käski erottaa oman väkenne? Teitte sen kai siksi, että\noikein voisitte imeä mehun minun miehistäni, kapteeni Horn sanoi.\n\nChileläisen laivan perämies, jolla ei ollut mitään vastuuta ja joka sen\nvuoksi oli hyvällä tuulella, seisoi puhelemassa kapteeni Hornin kanssa\nja ehdotti silloin, että tämä — kapteeni — tulisi heidän mukanaan ja\nyhdyttäisi englantilaisen aluksen Callaossa.\n\n— En uskalla, kapteeni Horn vastasi. Jos sattuu tulemaan vastatuuli tai\nkuunarianne kohtaa jokin muu onnettomuus ja \"Finland\" pääsee lähtemään\nmatkalle, ennen kuin minä itse olen ennättänyt perille, syntyy siitä\nkaunis sotku. Ja jos laiva saapuu tapaamatta täältä yhtään ihmistä,\npelkään pahoin, ettei se lastaa yhtään ainoaa säkkiä.\n\n— Te olette siis aivan varma siitä, että se tulee tänne? perämies\nkysyi. Onko heillä tiedossaan pituus- ja leveysaste? Ensi kerralla ei\nminusta ollut yhtä uskallettua jättää teitä tänne, sillä meidänhän piti\ntulla takaisin, mutta nyt minusta tuntuu, että teidän on kovin kolkkoa\njäädä tänne yksinänne.\n\n— Eikö mitä, kapteeni Horn sanoi, minä tunnen \"Finlandin\" laivurin ja\nminä jätin hänelle kirjeen, jossa tarkoin selitin, miten asiat ovat. Ja\nhän tiesi minun luottavan siihen, että hän tulee tänne. \"Finland\" tulee\nkyllä, olen aivan varma siitä.\n\nChileläinen kuunari lähti päivää myöhemmin, kun tuoksuva lasti oli\nkuljetettu maihin. Sen piti päästä pian Callaoon, eikä sillä ollut\nmitään syytä, varsinkaan kun molempien kapteenien välit olivat kireät,\nviipyä kauemmin lahdella.\n\nMaka oli tällä kertaa vieläkin itsepintaisemmin pyytänyt saada jäädä\nkapteenin luo, mutta kapteeni oli selittänyt hänelle parhaan kykynsä\nmukaan, että kuunarin täytyi ehtiä Callaoon ajoissa ja ettei mikään\nlaiva voinut päästä minnekään ajoissa ilman kokkia. Maka tarkasti sen\nvuoksi henkilökohtaisesti molemmat elintarvevarastot, sekä teltassa\nettä Korppikotkien varastopaikassa olevat, ja jälkimmäinen herätti\nhänessä kauhua ja hirveitä muistoja. Sitten neekerin täytyi raskain\nsydämin erota ainoasta todellisesta ystävästään, joka hänellä maan\npäällä oli.\n\nKun kapteeni varhain seuraavana aamuna ryhtyi hautaamaan hiekkaan\nkaivettuja kultakääröjä viimeksi saapuneisiin säkkeihin, hän huomasi,\netteivät nämä olleet laisinkaan samanlaisia kuin ne, joiden täyttämistä\nhän oli itse valvonut. Muutamat oli ahdettu kovin täyteen, toiset\njätetty vajaiksi, ja monet oli sidottu huonosti kiinni.\n\nSiitä aiheutui tietenkin paljon ylimääräistä työtä, mutta kapteeni\ntuli hiukan surumielisenä siihen johtopäätökseen, että hänellä oli\nluultavasti sittenkin paljon enemmän aikaa kuin hän tarvitsi työhönsä.\nKapteeni oli laskenut maahan kaivamansa mytyt, ja hän huomasi nyt, että\nniitä oli melkein riittävästi. Hänen ei tarvinnut tehdä enempää kuin\nkolme matkaa saadakseen kaikkiin säkkeihin kultakäärön.\n\nKun työ oli suoritettu eikä \"Finlandia\" vielä kuulunut, tuntui\nkapteenista, että hänellä oli todellakin täysi syy kiukkuunsa\ntunnotonta chileläistä kapteenia kohtaan, jonka välinpitämättömyys\ntai laiminlyönti ei ainoastaan aiheuttanut hänelle kukaties\nneljännesmiljoonan dollarin suoranaista tappiota, vaan myöskin pakotti\nhänet viettämään ties miten monta toimetonta päivää. Kumpi näistä\nkahdesta pahasta lopultakin oli suurempi, sitä kapteeni ei voinut vielä\nratkaista.\n\nKun kapteeni Horn nyt käveli edestakaisin säkkien keskellä, jotka\nsisälsivät — niinkuin hän toivoi — hänen elämänsä onnen, ei hän voinut\nkuitenkaan karkoittaa mielestään tyytymättömyyttä. Hän ei voinut\nolla vertaamatta säkeissä olevaa kultaa siihen satumaisen suureen\naarteeseen, joka vielä oli jäljellä säiliössä. Käydessään säiliöllä\nviimeisen kerran hän oli tarkoin tutkinut sen sisustaa ja huomannut,\n— vaikka kulta tietenkin oli huomattavasti vähentynyt — olevan syytä\notaksua, että säiliön aukko ulottui aina luolan permantoon saakka ja\nettä kultaharkkoja oli vielä usean jalan korkuudelta. Hänestä tuntui\njärjettömyydeltä, mielipuolisuudelta — melkeinpä syntiseltä purjehtia\npois \"Finlandilla\" ja jättää tänne kaikki tuo kulta. Ja kuitenkin —\nmiten hänen olisi ollut mahdollista viedä pois yhtään enempää?\n\nHänellä oli melkein tyhjä matkalaukku, johon hän oli aikonut panna\nvaatteita ja muutamia huopia sekä muutamia kultakääröjä niiden väliin,\nmutta kahtakymmentäviittä kiloa enempää hän ei olisi voinut epäluuloja\nherättämättä sijoittaa siihen. Ja mitä oli kaksikymmentäviisi kiloa\ntuon valtavan, himmeästi kiiluvan kultamäärän rinnalla?\n\nMutta vaikka hän kiusasi aivojaan melkein koko päivän koettaen\nkeksiä jos joitakin keinoja voidakseen viedä mukanaan enemmän kultaa\nherättämättä englantilaisen aluksen miehistön epäluuloja, ei hänen\npäähänsä kuitenkaan pälkähtänyt ainoaakaan aatetta, joka ei olisi\ntuntunut liiaksi uhkayritykseltä. Ja jos \"Finlandin\" tai jonkin muun\naluksen laivaväki saisi vihiäkään tällä autiolla rannikolla olevasta\nkullalla täytetystä säiliöstä, hän voisi yhtähyvin yrittää keskustella\nvillipetojen kanssa kuin toivoa saavansa nuo miehet ymmärtämään, että\naarre oli hänen omaisuuttaan. Jos hän pääsisi livistämään hiukan kultaa\nmukanaan tai edes ehjin nahoin, hän saisi olla kiitollinen.\n\nKapteeni oli miehen ikään tultuaan tottunut määräämään toimintatapansa\nsamalla tavalla kuin hän määräsi aluksensa suunnan, ja sitten hän piti\nsuuntansa, tuulista ja aalloista, sumusta ja pilkkopimeästä huolimatta.\nMutta milloinkaan hän ei ollut pitänyt laivansa peräsimestä yhtä\nlujasti kuin nyt aikoi pitää kiinni päätöksestään.\n\n— Otan vielä mukaani kaksi pussillista, hän sanoi itsekseen, ja\nsijoitan ne matkalaukkuuni. Sitten en hetkeäkään ajattele vieväni\nmukanani hiventäkään enemmän kultaa. Joskus tulen ehkä noutamaan\nlisää, mutta nyt on ainoana tehtävänäni lähteä täältä niin pian kuin\nmahdollista näine kultineni — ja lähteä täältä myöskin pää selvänä ja\nhermot kunnossa.\n\nPurjetta ei pilkottanut taivaanrannalla vielä seuraavana päivänäkään,\nkun kapteeni kantoi telttaansa kahta palttinapussillista kultaa. Nämä\nsekä vähän vaatteita hän pakkasi tyhjään matkalaukkuunsa.\n\n— Tämä on toistaiseksi minun osuuteni, hän sanoi, jos edes\najattelenkaan yhdenkään kultaharkon ottamista tämän lisäksi, teen\nrikoksen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKAPTEENIA PELOITTAA.\n\n\nHuolimatta siitä, että kapteeni oli täksi kerraksi selvittänyt välinsä\njärviluolan aarteen kanssa ja päättänyt olla ajattelemattakaan säiliön\nverottamista enempää, hän ei voinut kuitenkaan karkoittaa mielestään\nkaikenlaisia epämääräisiä ja puolivalmiita suunnitelmia siitä, miten\nmyöhemmin voisi hankkia itselleen vielä lisää kultaa. Mutta hän tarttui\nlujasti ajatusten peräsimeen eikä horjahtanut suunnastaan.\n\nSen sijaan hän ryhtyi harkitsemaan, mihin kuntoon hän jättäisi\nluolakamarit. Kerran hän jo päätti lähteä sinne ja poistaa kaikki\nmerkit siitä, että luolat olivat kerran olleet asuttuja, mutta luopui\npian tästä tuumasta.\n\n— Liian monet ihmiset tietävät meidän asuneen täällä, ja jos se\nhyväkäs, joka on ollut täällä meidän jälkeemme, tulee takaisin, olisi\npaljon parempi, jos hän tapaisi kaiken ennallaan. Mikäli ei — hänen\nsilmänsä hehkuivat ikäänkuin hurja ajatus olisi äkkiä välkähtänyt hänen\naivoissaan — mikäli hän ei löydä järveä siltä kohdalta, mihin hänen\nlähtiessään oli jäänyt kuiva luola. Hyvä! Sitä pitää yrittää.\n\nKapteeni seisoi muutaman hetken ajatuksissaan, kädet taskussa, ja\nsitten hän kiiruhti toimeen. Korppikotkien pienestä käyttökelvottomasta\nveneestä hän nouti pari vanhaa köydenpätkää ja leikattuaan ne aivan\npieniksi palasiksi alkoi repiä niitä tilkkeeksi, jotka sulloi\npalttinapusseihinsa.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän lähti luolille. Tultuaan säiliön\nhuipulle ja aikoessaan kohottaa lyhtyä niin, että olisi voinut luoda\njäähyväiskatseen puolipallon sisään, hän käänsi äkkiä päänsä syrjään ja\nsulki silmänsä.\n\n— Ei, hän ajatteli, lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että jos katson\ntuonne alas, hyppään itse perässä, ja mitä sitten tapahtuu, sitä ei\nkukaan tiedä.\n\nHän pani lyhdyn sivuun ja siirsi suuren kivikannen paikoilleen.\nVasaralla ja pienellä taltalla — molemmat samoja työkaluja, joilla\naallonmurtajaa rakennettiin — hän tukki raot tilkkeellä. Hän teki työtä\ntaitavasti kuin vanha merimies ainakin, ja kun urakka oli valmis, olisi\nainoankaan vesipisaran ollut vaikea tunkeutua säiliöön, vaikka vesi\nolisi tämän ympärillä kohonnut miten korkealle tahansa.\n\nOli kuin hän olisi jättänyt taakseen kuningaskunnan ja valtaistuimen,\nvaltavien sotajoukkojen ja laivastojen päällikkyyden, vallan ja\nihmiskohtaloiden herruuden. Mutta hän meni pois.\n\nKapteeni kulki kuivan kallioperustan yli sille paikalle, missä sijaitsi\nse sulkuluukku, josta vesi oli virrannut Korppikotkien laaksoon.\n\nSe kummallinen laite, joka avasi ja sulki tämän luukun, oli luolan\nulkonevan seinän alla ja niin pimeässä, että kapteenin täytyi käyttää\nlyhtyään. Hän löysi pian sen suuren vivun, johon hän oli tarttunut\nuidessaan pelastamaan Ralphia. Se oli nyt ainakin kymmenen jalan\npituisena vaakasuorassa asennossa. Aivan lähellä oli myöskin suuri\nputki, joka kuin musta tuntosarvi tunkeutui alas tuntemattomiin\nsyvyyksiin.\n\n— Tuon puron, kapteeni ajatteli, täytyy virrata tänne jostakin,\nvaikken voikaan nähdä enkä kuulla sitä, ja se täytyy voida pysähdyttää\nkulussaan tämän tai jonkin muun laitteen avulla. Jospa voisin nostaa\nvivun taas pystysuoraan, johtaisin puron tänne luolaan. Jos se lurjus\nsitten tulee takaisin, hän saa uida säiliölle, ja jos hän niin tekee,\nhänellä on hyvät mahdollisuudet hukkua. Ja jos joku tulee tänne, niin\nluulenpa säiliön olevan yhtä varmassa turvassa kuin se oli vanhojen\nperulaisten kätkemänä.\n\nHän kävi käsiksi suureen viputankoon koettaen nostaa sitä pystyyn,\nmutta huomasi sen sangen vaikeaksi. Tuo valtava tanko oli metallia,\nluultavasti ei kuitenkaan rautaa, ja vaikkei se siis todennäköisesti\nollutkaan ruostunut, oli kuitenkin mahdoton saada sitä liikkumaan\nputkessa, johon se oli sovitettu. Se oli helposti laskeutunut alas\nkapteenin painosta, mutta päinvastaiseen suuntaan hän ei jaksanut sitä\nliikahduttaa.\n\nLuultavasti oli alkuaan ollut tusina orjia kohottamassa sitä\npystysuoraan. Kapteeni ponnisteli otsa hiessä, ja hänen onnistui\ntodellakin kohottaa suurta tankoa muutamia tuumia kerrallansa. Hän\nkeskeytti usein puuhansa levätäkseen, ja kesti enemmän kuin tunnin\najan, ennen kuin viputanko oli samassa asennossa kuin silloin, kun hän\nensimmäisen kerran oli koskenut siihen uimamatkallaan.\n\nKun se oli tehty, kapteeni lähti toisiin luoliin, joissa hän katseli\nympärilleen vakuuttautuakseen siitä, että kaikki oli samassa kunnossa\nkuin hänen tullessaan ja ettei hän ollut monien käyntiensä aikana\nunohtanut sinne mitään.\n\nHuomattuaan, ettei hänellä tässä suhteessa ollut huolen syytä, hän\nmeni takaisin järviluolaan katsoakseen, oliko yhtään vettä virrannut\nsinne. Kaikki oli yhtä kuivaa kuin ennenkin, eikä hän voinut edes\nkuulla veden tippuvan tai solisevan. Asiaa ajateltuaan hän tuli siihen\njohtopäätökseen, että ylempänä vuoressa oli kenties jonkinlainen\nvarasäiliö, jonka arvatenkin täytyi täyttyä, ennen kuin vesi alkoi\nvirrata luolaan. Ja hän poistui jälleen.\n\n— Se kysyy tietysti aikansa. Kun huomenna tulen takaisin, on kaikki\nkyllä veden alla.\n\nSinä yönä ohuella patjalla lojuessaan ja teltan avoimesta ovesta\nsysimustaan pimeyteen katsellessaan hänestä tuntui oikeastaan\nkummalliselta, ettei tämä yksinäisyys häntä peloittanut. Hän tiesi\nkyllä hyvin olevansa rohkea mies, mutta sittenkin hänestä tuntui\nmerkilliseltä, ettei hän näissä olosuhteissa tuntenut pelon varjoakaan.\n\nMutta hän ymmärsi syyn. Hän muisteli tilaisuuksia, jolloin hän oli\nkovin pelännyt, ja ennen muita sitä aikaa, jolloin hän oli odottanut\nKorppikotkien hyökkäystä. Mutta tämä pelko oli pelkoa toisten ihmisten\npuolesta — kun hän oli aivan yksin, oli asianlaita toinen. Hän oli\nharvoin tuntenut olevansa kykenemätön suojelemaan itseään. Nyt\nhäntä voisi ainoastaan uhata se vaara, että joitakuita Korppikotkia\nvoisi palata harhailuiltaan tai se tuntematon, joka oli näpistellyt\nsäiliöstä, palata suurempi seura mukanaan. Mutta jos tuollaisia\nkutsumattomia vieraita ilmaantuisi, hänellä oli pieni, kehään\njärjestetyistä säkeistä rakennettu linnoituksensa, kaksi pistoolia ja\nrepeterikivääri.\n\nÖisin kapteeni oli aivan rauhallinen. Ei maan eikä meren puolelta voisi\nmikään vaara lähestyä näin pikimustina öinä.\n\nÄkkiä hän kavahti istumaan. Hiki kihosi hänen otsalleen, ja väristys\npuistatti häntä, — ei kylmästä, vaan pelosta. Hän ei ollut koko\nelämässään tuntenut sellaista kauhua; koskaan ennen eivät hänen kätensä\nja jalkansa olleet vavisseet.\n\nHän nousi vaistomaisesti vuoteeltaan. Hänet oli vallannut mitä kauhein\npelko — ei minkään todellisen syyn takia, vaan sen ajatuksen vuoksi,\nmitä voisi tapahtua, jos järviluola täyttyisi vedellä ja vanhat\nsulkuluukut, joita hän kenties oli vioittanut vääntämällä niitä\nedestakaisin, murtuisivat kovasta paineesta ja väkevä hyöky huuhtelisi\ntoisen kerran Korppikotkien laaksoa!\n\nMutta kapteeni ei vavissut pelosta itsensä vuoksi, sillä hän voisi\nkuulla esiinsyöksyvän vesijoukon kohinan ja pelastautua ja paeta\nlaaksosta — hän pelkäsi aarresäkkiensä vuoksi, omaisuutensa,\ntulevaisuutensa vuoksi. Hänen sielunsa vapisi.\n\nHänen ensimmäinen aikomuksensa oli rynnätä ulos ja muuttaa jok'ainoa\nsäkki rantaäyräälle, mutta tämä ajatus oli mieletön — yö oli liian\npimeä, säkit liian raskaita, ja niitä oli liian monta. Sitten hän\ntahtoi rientää luolille katsomaan, oliko järvi jo noussut niin paljon,\nettä vaaraa oli olemassa. Mutta jos niin oli, mitä hän saattoi tehdä?\n\nHän ei voinut kauhunsa vallassa seisoa toimettomana asemillaan. Hän\ntarttui matkalaukkuunsa sen toisesta päästä ja laahasi sen ulos\nteltasta. Hapuillen ja kompastellen epätasaisella maalla hän sai\nsen vihdoin raahatuksi ylös kalliolle, jonne hän ei uskonut tulvan\nvoivan ulottua, ja tämä pieni toimenpide osoitti hänelle, miten tuiki\nmahdoton hänen oli siirtää säkkejä turvaan pimeässä. Hänellä oli tosin\nlyhty, mutta siitä olisi ollut kovin vähän hyötyä tällaisena yönä ja\nsellaisessa työssä.\n\nHän meni takaisin telttaan ja koetti vakuuttautua siitä, että hänen\npiti nukkua — että oli naurettavaa kiduttaa itseään kuvitelluilla\nvaaroilla ja kärsiä niistä yhtä paljon kuin todellisista. Mutta\ntällainen todistelu oli turhaa, ja hän istui koko yön valveilla\nteltassaan tai käveli sen ympärillä, kuunnellen ja koettaen ajatella\nmitä tekisi, jos kuulisi tulvan kohisten lähenevän.\n\nKohta kun päivä sarasti, hän riensi luolille, ja kun hän tuli entisen\njärven pohjan ääreen, hän näki ettei siinä ollut pisaraakaan vettä.\n\n— Koneisto ei toimi! huudahti hän keventynein sydämin. — Kuinka saattaa\nollakin niin yksinkertainen! Olisihan minun pitänyt tietää, että vaikka\nkävikin avaaminen sulkuluukku, joka on noin puolen tuhannen vuoden\nvanha, ei kannattanutkaan ajatellakaan enää sen sulkemista. Olen\ntietenkin kokonaan vioittanut sen.\n\nKapteenin mieliala oli muuttunut niin äkkiä, että hän alkoi nauraa\nomalle ajattelemattomuudelleen, ja sitten hän nauroi vain nauraakseen.\n\n— Jos joku näkisi minut nyt, ajatteli hän, hän luulisi varmaankin, että\nrikkaus on tehnyt minut mielipuoleksi. Hyvä, mitään tulvan vaaraa ei\nole, mutta varmuuden vuoksi painan taas viputangon alas, jos voin.\n\nValtava tanko painuikin helposti, ja kapteenista se tuntui liikkuvan\naivan siten kuin se olisi päässyt irti saranoistaan. Painettuaan sen\nniin alas kuin mahdollista hän lähti luolasta.\n\n— Nyt, sanoi kapteeni itsekseen, olen suoriutunut luolasta täksi\nkerraksi. Ja koetan mikäli mahdollista olla sitä ajattelemattakaan.\n\nNoutaessaan purosta vettä keittääkseen kahvia aamiaisekseen hän\npysähtyi ja pui nyrkkiään. — Olen totisesti suurempi nauta kuin itse\nluulinkaan, sanoi hän. — Tämä yksinäinen elämä ei ole minulle hyväksi.\nJos minulla olisi eilisiltana ollut älyä tulla tänne katsomaan,\njuoksiko puro aivan entisellään, ei minun olisi tarvinnut pelätä\nluolajärven takia. Jos kerran vesi olisi virrannut luolaan, ei se\ntietenkään olisi tulvinut tänne, ennen kuin järvi olisi tullut täyteen.\nSitä paitsi menee vähintäänkin kolme päivää, ennen kuin tuollainen\nsuuri järvi täyttyy. Niin — olen iloinen siitä, että vain itse tiedän,\nmiten paatuneen tyhmä olen ollut.\n\nSyötyään aamiaisensa hän taas ryhtyi työhön. Ei käynyt päinsä\nmietiskellä enempää, ei ollut varaa mihinkään päähänpistoihin,\nmihinkään aiheettomaan tuskalliseen pelkoon, toiveisiin, että valmiin\nasian voisi tehdä vielä paremmaksi. Työtä hänen täytyi tehdä, ja kun\nyksi työ oli suoritettu, piti keksiä toista puuhaa.\n\nEnsinnä hän ryhtyi parantelemaan pientä aallonmurtajaa, joka oli\nrakennettu guanon maihintuonnin helpottamiseksi. Oli vielä jäljellä\npaljon hirsiä, joita ei ollut käytetty, ja hän raahasi paikalle useita\npaaluja, naulasi kiinni lautapäällystän ja jatkoi pientä aallonmurtajaa\nvielä kappaleen matkaa ulommaksi lahdelle. Tämän jälkeen hän alkoi\npuuhailla ravistuneen lotjan kimpussa, ajoi siitä veden pois, tilkitsi\nja pikesi raot käyttäen tähän työhön paljon aikaa ja suorittaen sen\ntavattoman perinpohjaisesti. Ja kun tämäkin oli tehty eikä hän keksinyt\nenää parempaakaan puuhaa, hän päätti ryhtyä särkemään venettä, jonka\nKorppikotkat olivat jättäneet rannalle mastottomana ja peräsimettömänä,\nsaadakseen siitä polttopuita.\n\nTätä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Hän oli tuskin suoriutunut\nlotjasta, kun hän näki eräänä iltana purppuranhohtavalla\ntaivaanrannalla laivan purjeet. Seuraavana aamuna keinuili \"Finland\"\nankkuroituna sataman suulla, ja kaksi venettä tuli maihin. Ja kaikkein\nensimmäisenä hyppäsi maihin Maka.\n\nViiden tunnin päästä oli guanosäkit kuljetettu laivaan, ja\nkaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli \"Finland\", kapteeni Hornin\nseisoessa kannella, lähtenyt matkalle Acapulcoa kohti. Kapteeni olisi\nkenties ollut vieläkin tyytyväisempi, jos määräpaikkana olisi ollut San\nFrancisco, mutta vaikka näinkin oli, on varmaan epätietoista, oliko\nmaan päällä tyytyväisempää ihmistä. Hän käyskenteli laivan kannella\nvirkaveljensä kanssa, jolle hän saattoi puhua niin paljon kuin ikinä\ntahtoi, ja lastiruumassa hänen jalkojensa alla olivat guanosäkit ja\nniiden \"sydäminä\" tuhannet pienet kultaharkot, joiden vuoksi hän oli\nniin ankarasti raatanut.\n\n\n\n\nXXV.\n\nPALMETTO-HOTELLISSA.\n\n\nNoin neljä kuukautta olivat nyt ne henkilöt, jotka muodostivat\nikäänkuin kapteeni Hornin perheen, oleskelleet Palmetto-hotellissa San\nFranciscossa. Mutta ryhtyessämme nyt jälleen heistä kertomaan, ei rouva\nCliff kuitenkaan enää ollut siellä; hän oli muutamia viikkoja sitten\nlähtenyt San Franciscosta.\n\nEdna oli suuresti muuttunut. Hänen kasvonsa olivat sileämmät ja\ntäyteläisemmät, ja ruskeiden silmien väri oli käynyt syvemmäksi ja\nkirkkaammaksi. Mutta tukka näytti käyneen runsaammaksi, mutta se\njohtui siitä, että se oli käherretty. Ne uurteet hänen osaltaan, joita\nei suinkaan ollut aiheuttanut ikä, vaan kiihkeä ajatustoiminta, ja\neräänlainen ilmeen tarmokkuus, mikä oli aivan luonnollista nuorella\nnaisella, jonka täytyy omin voimin pyrkiä eteenpäin ja auttaa nuorempaa\nveljeään — kaikki ne olivat kadonneet niinkuin aamusumu hälvenee\nauringon tieltä. Olosuhteet olivat kypsyttäneet hänessä täydelliseksi\nsen kauneuden, jonka luonto oli hänelle määrännyt, mutta jonka jo\nmuutamien vuosien ahkera uurastus, epävarmat toiveet, epäilyt ja mielen\nahdistus olisivat auttamattomasti tuhonneet.\n\nKun toinen rahalähetys saapui, asettui Edna seurueineen asumaan\nhotellin parhaimpiin huoneisiin. Kapteeni oli lausunut toivovansa niin;\nei hän tiennyt, kuinka kauan he joutuisivat viipymään siellä, ja hän\ntahtoi, että heidän olonsa olisi niin miellyttävä kuin suinkin. Hän\noli lähettänyt heille niin paljon rahaa kuin suinkin saattoi myytyään\nLimassa sen kullan, jonka oli ottanut mukaansa ensimmäisen kerran\nlähtiessään luoliinsa. Omiinkin tarkoituksiinsa hän oli tarvinnut\nsuuren osan rahoista, sillä hänenhän täytyi vuokrata laiva ja ostaa\nguanoa.\n\nSillä aikaa kuin kapteeni viipyi Korppikotkien lahdella oli Edna\nkuitenkin erään San Franciscossa olevan asiamiehen välityksellä saanut\nuseita rahalähetyksiä. Hän otaksui tämän johtuneen kultaharkkojen\njatkuvasta myynnistä, mutta itse asiassa se oli vain korkoa pääomasta,\njonka kapteeni oli koko menestyksellisen merimiesuransa aikana kerännyt.\n\nViimeisessä Limasta lähettämässään kirjeessä hän oli kehoittanut\nheitä kaikkia elämään huolettomasti näiden lähetysten varassa ja\npitämään näitä rahoja oikeudenmukaisena osuutena ensimmäisistä\nPerun kuninkaiden aarteen tuottamista summista. Jos hän onnistuisi\nsuunnitelmissaan, tapahtuisi heidän varallisuuteensa nähden niin varma\nsuurisuuntainen muutos kuin kukaan heistä oli ikinä osannut toivoa.\nJos hän epäonnistuisi, olisivat heidän — hänen San Franciscossa\nolevien ystäviensä — asiat joka tapauksessa yhtä hyvällä, jolleivät\nparemmallakin kannalla kuin heidän lähtiessään matkalle Valparaisoon.\n\nHän ei kajonnut siihen tosiasiaan, että hän itse olisi tässä\ntapauksessa ollut köyhempi. Sillä hän oli menettänyt \"Castorin\", jonka\nosakkaita hän oli, ja uhrannut miltei koko oman osuutensa kullanmyynnin\ntuottamista rahoista aluksen vuokraamiseen, lastin ostoon ja muihin\nvälttämättömiin kustannuksiin.\n\nEdna odotteli sillä aikaa San Franciscossa tietoja siitä, millaiseksi\nhänen uudessa elämässään seuraava näytös muodostuisi. Kapteeni Horn\noli kirjoittanut, ennen kuin oli purjehtinut Limasta chileläisellä\nkuunarilla guanosaarille ja Korppikotkien lahteen, ja jossakin määrin\nselittänyt, miten oli suunnitellut aarteen kuljettamista luolasäiliöstä\nkultamarkkinoille. Mutta sen jälkeen hän ei ollut kirjoittanut mitään,\nennen kuin vasta kymmenen päivää sitten, ilmoittaen onnellisesti\nsaapuneensa Acapulcoon guanosäkkeineen, joiden ytimenä oli kimmeltävää,\njaloa metallia. Kirje oli sävyltään hyvin iloinen ja tyytyväinen, ja\nkapteeni oli lähettänyt San Franciscoon maksuosoituksen niin suurelle\nsummalle, että se melkein hämmästytti Ednaa. Kapteeni kirjoitti,\nettä hän oli vaihtanut rahaksi ainoastaan osan matkalaukussaan\nkuljettamaansa kultaa eikä ollut vielä koskenutkaan siihen, mikä oli\nkätketty guanosäkkeihin.\n\nHän oli vuokrannut tavaramakasiinin, ikään kuin olisi aikonut ryhtyä\npitämään todellista kauppaa, ja siellä hän aikoi saattaa guanosäkkinsä\nalkuperäiseen kuntoon voidakseen myydä ne. Mutta kullan vaihtaminen\nrahaksi ja varmoiksi arvopapereiksi kysyi aikaa, viisautta, vieläpä\noveluuttakin. Hän oli jo Meksikon kaupungissa myynyt matkalaukustaan\nniin paljon kultaa kuin oli ollut mahdollista antamatta aihetta liian\nmoniin kysymyksiin, ja ellei hän olisi ollut tunnettu kalifornialaisena\nliikemiehenä, olisi kenties jo tämä verraten vähäpätöinen toimenpide\naiheuttanut vaikeuksia.\n\nKapteeni oli kirjoittanut, että hänen oli pakko jäädä Acapulcoon tai\nMeksikon kaupunkiin ties miten pitkäksi aikaa suoriutuakseen kaikesta\nmitä hänen oli toimitettava. Sillä hyvin suuri osa aarteesta täytyisi\nehkä kuljettaa Yhdysvaltoihin, eikä hän ollut vielä täysin selvillä\nsiitä, miten tällöin olisi paras menetellä.\n\nEnnen kuin tämä kirje saapui, oli rouva Cliff päättänyt lähteä San\nFranciscosta ja matkustanut kotiinsa erääseen pieneen Maine-valtion\nkaupunkiin. Ednan ja Ralphin kanssa hän oli varronnut ja odottanut,\nmutta lopulta hän oli tullut siihen käsitykseen, että kapteeni Horn oli\nkuollut.\n\nSe aika, jonka kapteeni hänen käsityksensä mukaan tarvitsi\npurjehtiakseen luolille, noutaakseen kullan ja matkustaakseen San\nFranciscoon, oli jo aikoja sitten kulunut, ja hänen täytyi pitää\nkapteenia lopullisesti kadonneena. Hän tiesi kyllä, että kapteeni oli\nrohkea ja kelpo merimies, mutta uhkapeli, johon hän oli antautunut, oli\ntäynnä tuntemattomia vaaroja. Häntä ei olisi vähääkään hämmästyttänyt,\njos hän olisi saanut kuulla kapteenin vajonneen pohjaan pienen veneensä\nmukana, joka oli lastattu liian täyteen kultaharkkoja.\n\nNäistä epäilyksistään hän ei tietenkään puhunut mitään Ednalle eikä\nRalphille, eikä hän aikonut milloinkaan mainita niistä kenellekään. Jos\nEdna, joka oli joutunut naimisiin niin merkillisellä tavalla, jäisi\nkukaties yhtä merkillisen kohtalon vaiheen vuoksi leskeksi, hän tulisi\ntakaisin Ednan luo ja tekisi kaikkensa lohduttaakseen tätä. Mutta juuri\nnyt häntä ei mielestään tarvittu San Franciscossa, ja hänen kotinsa\nUudessa Englannissa kutsui häntä takaisin hänen monien ystäviensä\näänten voimalla.\n\nNe liikeasiat, jotka alunperin olivat saaneet rouva Cliffin lähtemään\nEtelä-Amerikkaan, täytyi nyt lykätä tuonnemmaksi. Mutta hän ei ollut\nlaisinkaan tyytymätön voidessaan palata kotiin, mukanaan yhtä paljon\nrahoja kuin olisi saanut kokoon, jos liikeasiat olisivat Valparaisossa\nluonnistuneet tyydyttävästi.\n\nPalmetto-hotellissa oli totuttu vähitellen pitämään Ednaa ja Ralphia\nmerkittävinä henkilöinä. He viettivät hiljaista elämää, mutta eivät\nkieltäytyneet juuri mistään, eivätkä he koskaan jättäneet maksamatta.\nHe olivat sen kapteeni Hornin vaimo ja lanko, joka oli tunnettu hyvästä\nonnestaan ja jota myöskin pidettiin varakkaana miehenä. Mutta paremmin\nkun mikään muu erotti heidät hotellin tavallisista vieraista se seikka,\nettä heillä oli kaksi yksityispalvelijaa, jotka — vaikka eivät tietysti\nvoineetkaan olla orjia — sentään näyttivät olevan isäntäväkeensä niin\nkiintyneitä kuin olisivat syntyneet tämän palvelukseen.\n\nArvokkaan näköisessä puvussaan, joka oli jonkinlainen metodistipapin\nja pöydänkattajan pukimien välimuoto, Cheditafa oli todellakin\nkunnioitusta herättävä henkilö. Kun hänen uudet vaatteensa tilattiin,\noli rouva Cliff arvellut, että niiden tuli näyttää jossakin määrin\npapillisilta, sillä saattoihan tulla aika, jolloin Cheditafan täytyi\nesiintyä sellaisena henkilönä. Mutta toisaalta täytyi puvussa olla\nsellainen sävy, mikä sopi Ednan palvelijalle.\n\nVanha, vakavakasvoinen, kähärä- ja harmaahiuksinen neekeri oli täysin\ntietoinen tärkeästä toimestaan kapteeninrouva Hornin henkipalvelijana,\nja hänen vastuuntuntonsa oli voimakkaampi kuin mikään muu tunne, mihin\nhänen mielensä kykeni. Ehkäpä juuri se seikka, että hän itse oli tehnyt\nEdnan rouva Horniksi, velvoitti häntä aina pitämään silmällä tämän\ntarpeita ja palvelemaan häntä kaikin mahdollisin tavoin.\n\nJos hotelli olisi syttynyt tuleen, hän olisi syöksynyt liekkien läpi\npelastamaan emäntänsä; jos rosvot olisivat käyneet tämän kimppuun,\nheidän olisi ensin täytynyt surmata hänet, ennen kuin olisivat saaneet\nrouva Hornin laukun haltuunsa. Kun rouva lähti ajelulle kaupunkiin\ntai esikaupunkiin, Cheditafa istui aina ajajan rinnalla, ja kun rouva\nkäveli kadulla, Cheditafa seurasi häntä kunnioittavan välimatkan päässä.\n\nNiin ylpeä kuin hän olikin siitä, että oli saanut vihkiä tämän hienon\nja ylhäisen naisen kapteeni Hornin kanssa, ei hän ollut koskaan puhunut\ntästä asiasta kenellekään. Sillä monta kertaa, erittäinkin juuri ennen\nSan Franciscosta lähtöään, oli rouva Cliff tarkoin teroittanut neekerin\nmieleen, että jos tämä kertoisi kenellekään vihkineensä kapteeni Hornin\nja neiti Markhamin, siitä olisi seurauksena paljon harmia. Mitä harmia,\nsen hän katsoi tarpeettomaksi selittää, mutta selitti sen sijaan mitä\nvakavimmin, että pakanan toimittamaa kahden kristityn vihkimistä\nkatsottaisiin tässä maassa hyvin karsain silmin ja että Cheditafalle\nvoisi käydä hyvin huonosti, ellei hän voisi osoittaa, että hänellä\noli epäämätön oikeus suorittaa tällaisia toimituksia. Kunhan kapteeni\nHorn saisi tärkeät asiansa toimitetuiksi ja palaisi takaisin, kaikki\njärjestyisi mainiosti, eikä kenenkään tarvitsisi pelätä kauempaa, mutta\nsiihen saakka hän ei saisi hiiskahtaakaan koko asiasta.\n\nJos kapteeni Horn ei olisi koskaan palannut, olisi rouva Cliff lujasti\nuskonut, että Edna oli kapteenin leski, mikä kävi ilmi kirjeistäkin,\nmutta että hän olisi kapteenin oikea rouva, ennen kuin molemmat\nasianomaiset ovat käyneet laillisen papin luona — sitä ei tuo hyvä\nrouva saanut mahtumaan päähänsä. Tämä näkökanta ei siis ollut kovinkaan\nloogillinen, mutta hän oli kerta kaikkiaan omaksunut sen eikä voinut\nsiitä luopua.\n\nToinen neekeri, Muk, ei osannut puhua enemmän englantia kuin\nsilloinkaan, kun ensimmäisen kerran tutustuimme häneen, mutta hän\nymmärsi aika paljon siitä, mitä hänelle sanottiin, ja hän oli hyvin\ntaitava ymmärtämään merkkejä, eleitä ja kasvojenilmeitä. Edna ei aluksi\ntiennyt, mitä tehdä tällä neekerillä, mutta Ralph ratkaisi kysymyksen\nottamalla hänet omaksi käskyläisekseen. Päivä päivältä Muk kävi yhä\ntarpeellisemmaksi nuorelle pojalle, joka usein selitti, ettei hän\nkäsittänyt, kuinka oli ennen voinut tulla toimeen ilman palvelijaa.\n\nMuk oli yhtä ihastunut hienoihin vaatteisiin, ja Ralph näki mielellään\nhänet hyvin varustettuna; tästä johtui, että Muk näytti hiukan\nCheditafaakin komeammalta. Hän oli sangen kiintynyt nuoreen herraansa\nja osoittautui niin palvelusintoiseksi, että Ralph joutui joskus\nneuvottomaksi koettaessaan keksiä hänelle tekemistä.\n\nEdna ja Ralph aterioivat omassa erikoisessa pöydässään, ja Cheditafa ja\nMuk saivat palvella heitä. Rouva Cliff oli opettanut molemmat neekerit\npyyhkimään tomuja ja pitämään huoneet järjestyksessä. Toisinaan Ralph\nlähetti Mukin lainakirjastoon. Kun hän ensin oli yhden kerran käynyt\nkirjastossa ja häntä oli opetettu jättämään lomake ja vaihdettavat\nkirjat, hän suoritti siitä pitäen asian kuin opetettu koira kantaen\nuudet kirjat kotiin niin ylpeänä kuin olisi lainannut ne oman\nvalintansa mukaan.\n\nSe seikka, että Muk oli aivan uppo muukalainen eikä edes osannut\npuhua englantia sekä oli lisäksi niin tavattoman notkea, että kykeni\nketterästi kuin apina kiipeämään kahdeksan jalkaa korkean säleaidan\nyli, milloin hotellin takaportti oli suljettuna, suojeli häntä\ntehokkaasti muun palveluskunnan lähentelyiltä. Kun ei musta neekeri\nosaa puhua sanaakaan englantia, mutta hyppää kuin kumipallo, on paras\nkarttaa häntä. Nenäkkyyttä Cheditafaa kohtaan ei voinut ajatellakaan:\nhänen totinen, kunnianarvoinen olemuksensa teki mahdottomaksi kaikki\nsellaiset yrityksetkin.\n\nRalphkin oli muuttunut melkein yhtä paljon kuin sisarensa. Hänen asunsa\nei vivahtanut enää pojan pukuun, ja koska hän oli pitkä ja kookas\nikäisekseen, sopivat kuosikas puku, kirjava kaulaliina kimaltelevine\nneuloilleen ja välkkyvän kiiltävät kengät hyvin hänelle. Mutta Edna\nsanoi usein, että hän oli pitänyt enemmän veljensä ulkoasusta silloin,\nkun poika vielä kuljeskeli Perun hiekkarannikoilla kehnoissa ja\nkuluneissa vaatteissa.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nKAPTEENIN KIRJE.\n\n\nEdna lepäsi sohvalla pienessä kauniissa salongissaan, ja pöydällä hänen\nvieressään oli useita tiheällä käsialalla kirjoitettuja paperiarkkeja.\nHän oli lukenut, ja nyt hän ajatteli — ajatteli hyvin kiinteästi, mitä\nhän tätä nykyä varsin harvoin teki.\n\nSan Franciscossa oleskellessaan hän oli viettänyt rauhallista,\nmutta miellyttävää ja vaihtelevaa elämää. Hän oli hankkinut paljon\nkirjoja, käynyt teattereissa ja konserteissa, ajellut vaunuilla ympäri\nkaupunkia, tehnyt retkiä merelle, katsellut kaupungin ympäristön\nnähtävyyksiä ja käynyt myymälöissä ostamassa paljon sellaista, mikä\noli miellyttänyt häntä. Pääasiassa olivat hänen seuranaan olleet Ralph\nja rouva Cliff, vaikka silloin tällöin kävikin vierailulla henkilöitä,\njotka tunsivat kapteeni Hornin. Muutamat näistä ihmisistä olivat\nmielenkiintoisia, toiset eivät; mutta kaikilla heillä oli lähtiessään\nse vaikutelma, että kapteeni Horn oli onnen erityisesti suosima mies.\n\nErästä asiaa, joka muinoin oli tuottanut Ednalle paljon huvia, hän\nkarttoi nyt kokonaan: suunnitelmien tekemistä. Hän oli kerta kaikkiaan\nkääntänyt selkänsä entiselle elämälleen; oli juuri alottamassa uutta\nelämää — hän ei tiennyt vielä, millaista — mutta hän oli päättänyt\nlujasti hyötyä siitä niin paljon kuin suinkin, muodostuipa se\nmillaiseksi tahansa.\n\nHän oli jo saanut paljon, mutta nämä onnen lahjat olivat vielä pelkkää\njohdantoa johonkin muuhun. Hänen avioliittonsa oli ainoastaan kuin\nalkuvalmistusta, näytelmä ei ollut vielä alkanut. Ne rahat, jotka\nhän nyt sirotteli ympärilleen, olivat ainoastaan esimakua siitä,\nmitä tuleva oli; hänen vast’ikään täyteen kukoistukseensa kehittynyt\nruumiillinen kauneutensa, jota hänen täytyi pitää arvossa, kuihtuisi\njälleen, jollei se saisi samaa ravintoa, mikä oli saanut sen puhkeamaan\nkukoistukseensa. Mutta mitä hänellä oli, se hänellä oli, ja hän tahtoi\nnauttia siitä.\n\nKapteeni Hornin palattua hän saisi tietää, mitä vast'edes tapahtuisi.\nHän ei vähääkään epäillyt kapteenin palaamista, sillä hän luotti tähän\nmieheen niin lujasti, että tunsi, ei, tiesi hänen palaavan kertomaan\nmenestyksestään tai huonosta onnestaan ja ilmoittamaan, mihin hänen,\nEdnan, oli vast'edes ryhdyttävä. Mutta nyt Edna istui miettimässä eikä\nvoinut sille mitään, että hänen mielenrauhansa oli häiriytynyt.\n\nHänen ajatuksensa keskeytyivät Ralphin tullessa sisään.\n\n— Kuulehan, Edna, sanoi hän istuuduttuaan nojatuoliin ja asetettuaan\nhattunsa viereiselle tuolille, mikä oli se palautettu käsikirjoitus,\njonka Cheditafa toi sinulle aamulla? Et kai ole ryhtynyt kirjoittamaan\naikakauslehtiin?\n\n— Se oli kirje kapteeni Hornilta, vastasi Edna. Ralph vihelsi.\n\n— Ahaa, niinkö! Kylläpä ukkeli kirjoittaa pitkiä epistoloita. Mitä hän\nsanoo? Milloin hän tulee tänne? Kerro minulle tärkeimmästä. Tosiaankin,\nennen kuin aloitat, salli minun sanoa, että hänen on kyllä jo aikakin\nkirjoittaa. Se kirje, jossa hän kertoi guanosäkeistä ja lähetti\nviimeisen suuren maksuosoituksen — odotahan, milloin se tulikaan?\n\n— Kymmenen päivää sitten.\n\n— Niinkö? Minä luulin siitä olevan enemmän aikaa, mutta sehän on\nyhdentekevää. Siitä saakka minulla ei ole ollut lainkaan rauhaa.\nHaluan tietää, mihin ryhdyn. Ja jos voin luottaa siihen, mitä\nkapteeni kirjoitti, ja omaan muistiini kultaharkkojen suuruudesta\nja painosta, hän on lähtenyt matkaan mukanaan enemmän kuin miljoona\ndollaria — kenties puolitoistakin. Suuriko osa siitä on minun? Ja\nmiten minä käytän sitä? Milloin minun on ryhdyttävä valmistautumaan\nsiihen elämään, jota vast'edes vietän? Kaiken tämän haluan tietää,\nja enemmänkin — haluan tietää, mihin sinä aiot ryhtyä. Jos minä\npuolestani olisin tullut Acapulcoon tai johonkin muuhun sivistyneen\nmaailman paikkaan, ei olisi kestänyt kymmentä päivää, ennen kuin\nolisin kirjoittanut perheelleni — sillä sellaisessa suhteessahan me\nnyt olemme kapteeni Horniin — ja kertonut, mitä aion tehdä ja kuinka\nsuurista summista on kysymys. Mutta nyt kai kirjeen täytyy tehdä siitä\nsäällisesti selkoa.\n\n— Minun on kai paras lukea se sinulle, sanoi Edna ja otti kirjeen\npöydältä. Mutta ennen kuin aloitan, haluan sanoa sinulle erään asian,\nja se on se, että menettelet hyvin väärin ryhtyessäsi tekemään\nlaskelmia omasta osuudestasi. Mitä saat, sen saat, ja voit vallan hyvin\nodottaa siihen asti tarvitsematta kiihottaa mielikuvitustasi huimin\ntoivein. Sitä paitsi sinun tulee muistaa, että et ole vielä läheskään\ntäysi-ikäinen ja että minä olen sinun holhoojasi. Joten minä hoidan\nkaikkea omaisuutta, joka voi tulla osaksesi, siihen saakka kunnes olet\ntäyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta.\n\n— Äh, kaiken tuon minä kyllä tiedän, ja kun vain rahat tulevat, saat\nkernaasti hoitaa niitä. Ja anna nyt kuulua!\n\n— \"Nyt aron kertoa sinulle\" — tämä seuraa heti alkurivien jälkeen —\neräästä hyvin merkillisestä asiasta, joka on tapahtunut sen jälkeen\nkuin viimeksi kirjoitin. Mutta ensin mainitsen, että minulla oli —\nsaatuani guanosäkit onnellisesti sijoitetuiksi vuokraamaani makasiiniin\n— aika lailla työtä kultakääröjen poistamisessa säkeistä ja harkkojen\npakkaamisessa pieniin, vahvoihin laatikkoihin, jotka hankin Meksikon\nkaupungista ja lähetin tänne etukäteen. Etsiskellessäni sopivia\nlaatikoita löysin nämä, joissa oli ennen ollut kuvalaattoja. Niiden\nkupeessa oli leima ja ne soveltuivat mainiosti tarkoituksiin!',\nkoska ne kullalla täytettyinä olivat kuta kuinkin yhtä raskaita kuin\nmetallilaattoja sisältäessään. Tämä pakkaustyö minun täytyi toimittaa\npääasiassa öisin.\n\n\"Kohta kun työ oli suoritettu, lähetin kaikki laatikot Mexikopankin\nkassaholviin, ja siellä on vieläkin suurin osa niistä. Muutamia niistä\nolen lähettänyt rahaksi lyötäväksi San Franciscoon; toiset ovat menneet\npohjoiseen, ja jäännöksen koetan lähettää niin pian kuin mahdollista.\n\n\"Kultaharkot, joiden muoto on tuntematon kaikille kultakauppiaille,\novat aiheuttaneet hyvin paljon ihmettelyä ja monia kysymyksiä, mutta se\nei minua liikuta. Tärkeätä on vain saada kulta niin monen penikulman\npäähän guanosta kuin suinkin, sillä jos joku, joka tietää, mistä guano\non tuotu, osaisi asettaa molemmat tavarat yhteyteen keskenään, voisin\nsaada piankin levottomuuden aihetta. Mutta koska harkoissa ei ole\nmitään merkkiä, mikä osoittaisi niiden olevan muinaisten perulaisten\nvalamia — nehän eivät muistuta muita Inca-hallitsijasuvun ajoilta\nperäisin olevia harkkoja, joita olen nähnyt useissa Etelä-Amerikan\nmuseoissa — täytyy kaikkien ajatella, että kulta on valettu tähän\nyksinkertaiseen muotoon pakkauksen ja kuljetuksen helpottamiseksi.\nJotkut ehkä luulevat, että se on kalifornialaista kultaa, toiset\nsaavat luulla sen tulevan Etelä-Amerikasta; mutta mitä tahansa he\nluulevatkin, he tietävät kuitenkin, että se on puhdasta kultaa, eikä\nheillä ole mitään oikeutta epäillä sen olevan minun omaani. Jos olisin\nmuukalainen, asian laita olisi tietysti toinen. Mutta minut tunnetaan,\nliikunpa missä tahansa, tai ainakin saan kaikkialta hyviä suosituksia.\nMutta nyt tulen kirjeeni ydinkohtaan.\n\n\"Kolme päivää sitten istuin makasiiniin kuuluvassa pienessä\nkonttorissani odotellen miestä, jolle toivoin saavani guanoni myydyksi,\nkun sisään astuu muudan mies — mutta ei odottamani. Ja jos olisin\nnähnyt aaveen, en olisi hämmästynyt enemmän. En tiedä, muistatko niitä\nkahta amerikkalaista merimiestä, jotka perämies Ryndersin ja hänen\nmiestensä lähdettyä luotamme ensimmäisinä lähtivät katselemaan seutua\neivätkä palanneet koskaan. Tämä mies oli toinen heistä, ja hänen\nnimensä on Edward Shirley.\"\n\n— Muistan hänet hyvin, huudahti Ralph. — Ja toinen oli George Burke.\n\"Castor\"-laivassa puhelin paljon heidän kanssaan.\n\n\"Shirley ei kuitenkaan\" — jatkoi Edna kirjeen lukemista — \"näyttänyt\nvähääkään hämmästyneeltä, vaan astui esiin puristaen sydämellisesti\nkättäni. Hän sanoi lukeneensa sanomalehdestä, että minä olin pelastunut\nja harjoitin kauppaa Acapulcossa, ja hän oli varta vasten matkustanut\nminua tapaamaan. Sanoin hänelle, että me olimme olleet aivan\ntoivottomia hänen ja hänen toverinsa kohtalosta. Koska hän oli lukenut\nhyvin epätäydellisen selonteon seikkailustamme, kerroin hänelle koko\njutun, varoen kuitenkin tarkoin, niinkuin hyvin ymmärrät, virkkamasta\nmitään muuratusta säiliöstä. Hän ei ollenkaan kysynyt, miksi en ollut\npalannut yhdessä teidän toisten kanssa, mutta häntä kauhistutti\nsaadessaan kuulla, kuinka koko meidän miehistömme, häntä itseään,\nBurkea ja Makaa lukuunottamatta, oli surmattu.\n\n\"Lopetettuani hän ryhtyi kertomaan omaa tarinaansa, jonka esitän tässä\nmahdollisimman lyhyesti.\n\n\"Lähdettyään matkaan hän ja Burke kulkivat aluksi sen vuorenharjanteen\nrinnettä, joka päättyi meidän luoliimme, mutta kulku oli äärettömän\nvaivalloista, minkä vuoksi he pian kääntyivät pohjoiseen\nhiekka-alueelle. Täällä he ampuivat jotakin pikkuriistaa, mutta\nkulkiessaan riistanajossa rinnettä ylös, toista alas he huomasivat\nyön lähestyvän. Heitä peloitti lähteä heti paluumatkalle, koska he\nolisivat helposti voineet eksyä pimeässä, joten he leiriytyivät syöden\nillallisekseen päivän saalista.\n\n\"Kun he aamulla heräsivät, näyttivät idässä päin kohoavat vuoret olevan\nniin lähellä, että heitä enemmänkin halutti jatkaa matkaa kuin palata\ntakaisin meidän luoksemme. He uskoivat hedelmällisimpiin seutuihin\ntultuaan piankin tapaavansa ihmisasuntoja, ja silloinhan he olisivat\nvoineet tehdä meille muille suuren palveluksen. Siksi oli paljon\nparempi kulkea eteenpäin kuin kääntyä takaisin.\n\n\"He huomasivat kuitenkin erehtyneensä. Etäiset vuoret näyttävät alavan\nmaan yli katsottaessa olevan aina paljon lähempänä kuin itse asiassa\novat, ja molemmat poloiset kulkivat kulkemistaan, kunnes henki vain\nheikosti pihisi heissä. Tarina on pitkä sellaisena kuin Shirley sen\nkertoi, mutta lopputuloksena oli, että juuri kun he olivat kokonaan\nuupumuksesta menehtymäisillään, heidät tapasi joukko alkuasukkaita,\njotka olivat nähneet heidät etäältä ja lähteneet heitä vastaan.\n\n\"Suurella vaivalla — Burkea täytyi näet kantaa melkein koko matkan —\nalkuasukkaat saivat heidät viedyiksi majoihinsa vuoren juurelle ja\nryhtyivät pitämään heistä huolta. He kertoivat Shirleylle — hän osasi\nhiukan espanjaa — että heillä oli ollut aivan harvinainen onni. Oli\naivan sattuman oikku, että he olivat löytäneet muukalaiset, sillä\nalkuasukkaat kulkivat hyvin harvoin niin kauas erämaahan.\n\n\"Parin päivän perästä menivät molemmat miehet pieneen kylään, joka\nsijaitsi ylempänä vuoren rinteellä, ja sieltä he koettivat saada kokoon\navustusretkikuntaa. He tiesivät, että meillä oli ruokavaroja viikoksi\ntai pariksi, mutta että meidän sitten täytyi menehtyä nälkään. Kukaan\nei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään, ja he jatkoivat sitten matkaa\nlähimpään kaupunkiin nähdäkseen, mitä siellä saisivat aikaan.\"\n\n— Kunnon poikia! huudahti Ralph.\n\n— Niin, oikein kunnon poikia, sanoi Edna. — Nyt saat kuulla, mitä he\nsitten tekivät.\n\n\"Pienessä kaupungissakaan ei ollut ketään, joka olisi halunnut\nlyöttäytyä Burken ja Shirleyn kanssa retkikuntaan. Eikä ihme — oli\nvaarallista kulkea noiden erämaiden poikki, ja useimmat väittivät, että\nse olisi ollut hyödytöntäkin, koska meidän muiden omalla tahollamme oli\npaljon helpompi pelastua meritse kuin maitse.\n\n\"Tähän aikaan Burke sairastui, ja viikon tai parin kuluttua Shirley\nuskoi hänen kuolevan. Nyt heidän tietenkin täytyi jäädä sinne,\nmissä olivat, ja kesti kauan ennen kuin Burke kykeni taas nousemaan\njalkeille. Sitten he olisivat voineet lähteä kauemmaksi sisämaahan,\nkunnes olisivat tulleet jollekin rautatielle ja siten pelastuneet,\nsillä heillä oli rahaa, mutta Shirley sanoi, etteivät he saattaneet\nsitä tehdä tietämättä, miten meidän oli käynyt. He luulivat kyllä,\nettä meidän kohtalomme oli toivoton, jollei perämies ollut palannut\napua tuoden, ja tähänkään he eivät juuri luottaneet, sillä jos olisi\npuhjennut myrsky, samanlainen kuin se, joka tuhosi 'Castorin', olisi\nRyndersin vene ollut auttamattomasti mennyttä.\n\n\"Mutta vaikka me olisimme menehtyneetkin tuolla autiolla rannikolla,\nhe tahtoivat kuitenkin saada siitä varmuuden antaakseen ystävillemme\ntiedon siitä. He päättivät senvuoksi palata takaisin rannikolle\nottamaan selvää kohtalostamme, jos se suinkin kävisi päinsä. He\nmenivät takaisin pieneen kylään, jossa hyväntahtoiset alkuasukkaat\nolivat heitä hoivanneet, ja luvattuaan suuren maksun — ainakin noiden\nköyhien perulaisten mielestä suuren — he saivat kuusi alkuasukasta\nliittymään retkikuntaan. He tuskin uskoivat tapaavansa ketään hengissä,\nmutta ottivat kuitenkin mukaansa hiukan enemmän ruokavaroja kuin itse\nsaattoivat tarvita.\n\n\"Niin he vaelsivat kaksi päivää, kunnes puhkesi kuuma ja kuiva myrsky,\ntäyttäen ilman tomulla ja hiekalla, niin etteivät he nähneet, minne\nmennä. Ja alkuasukkaat sanoivat, että oli käännyttävä takaisin, sillä\noli hengenvaarallista jatkaa matkaa sellaisella ilmalla. Mutta miehemme\neivät tahtoneet luopua yrityksestä niin pian, vaan leiriytyivät\nsuojaisalle paikalle ja päättivät jatkaa matkaa aamulla, sillä he\ntoivoivat myrskyn asettuvan siihen mennessä.\n\n\"Mutta aamulla he huomasivat, että kaikki alkuasukkaat olivat\nlivistäneet tiehensä. Tuuli oli tyyntynyt ja miehet olivat varmaankin\nlähteneet taipaleelle ennen päivänkoittoa. Shirley ja Burke eivät\ntienneet, mihin nyt ryhtyä. He luulivat olevansa vielä lähempänä\nrannikkoa kuin vuoriseutua, ja koska heillä oli mukanaan riittävästi\nruokavaroja — alkuasukkaat olivat jättäneet sentään nämä jäljelle —\nhe saattoivat mielestään vielä jatkaa yritystä ainakin jonkin matkaa\npitemmälle.\n\n\"Idässä päin maa kohosi harjuksi, ja he uskoivat, että he sen laelta\nvoisivat kenties nähdä meren ja päätellä, miten pitkä matka heillä\nvielä oli kuljettavana. Merta he eivät kuitenkaan nähneet, mutta vähän\nkauempana, tasaisella hietikolla, he erottivat muuta, mikä hämmästytti\nheitä paljon enemmän. He näkivät kenkäparin kärjet pystyssä pistävän\nesiin hiekasta. Kengät olivat ikään kuin ihmisen jalassa.\n\n\"He menivät paikalle ja huomasivat, että kengät kuuluivat kuolleelle,\nhiekan peittämälle miehelle. He poistivat hiekan vainajan päältä\nja huomasivat, että tämä oli valkoinen mies, jolla oli yllään\nmerimiespuku. Ensiksi he ajattelivat, että hän oli meidän miehiämme,\nmutta havaitsivat pian erehtyneensä, sillä he eivät olleet nähneet\nmiestä koskaan ennen. Hän oli niin kuivettunut, että hänellä oli\nvain nahka luurangon peittona, mutta sittenkin he saattoivat varmaan\npäättää, ettei mies ollut tuttu.\n\n\"Siitä, mitä he olivat kuulleet Perun rannikon sateettomasta ilmastosta\nja sen ominaisuudesta, kuinka se kuivattaa kuolleen ruumiin, he tekivät\njohtopäätöksen, että kuollut oli hyvinkin saattanut maata hietikolla\nvuosikausia. Hän makasi selällään, suuri käärö sylissään. Ja kun he\nyrittivät nostaa kääröä, he huomasivat tämän hyvin raskaaksi. Jotakin\noli kiedottu huopaan ja sidottu nuoralla kiinni. Ja kun he avasivat\nmytyn, he löysivät äärettömäksi hämmästyksekseen melkein vakallisen,\nniinkuin Shirley sanoi, pieniä kultaharkkoja.\n\n\"He eivät voineet mitenkään ymmärtää, mitä tuo mies, ilmeisestikin\nenglantilainen merimies, oli tehnyt tässä erämaassa kultamytty\nmukanaan, mistä hän oli sen saanut, kuka hän oli ja minne hän oli\naikonut, ennen kuin kuoli.\n\n\"He vetivät ruumiin kokonaan esiin hiekasta ja tarkastivat taskut.\nHousun taskuista löytyi ainoastaan vanha veitsi. Mutta puseron taskusta\nlöytyi tusinan verran tulitikkuja käärittyinä vanhaan kirjekuoreen.\nTämä oli hyvin huonolla käsialalla osoitettu A. Mc. Leishille,\nCallaoon, Peruun, mutta postileiman päivämäärää he eivät saattaneet\nerottaa. Miehellä ei ollut mukanaan mitään muita esineitä, joista\nmahdollisesti olisi voinut päätellä hänen henkilöllisyytensä; vaatteet\nolivat sitä lajia, jota kaikki merimiehet käyttävät, hyvin vanhat ja\nlikaiset.\n\n\"Mutta kultaa miehellä oli. He tutkivat sitä tarkoin ja raaputtivat\nsitä, ja he olivat varmoja siitä, että se oli puhdasta kultaa. He\neivät suinkaan olleet epätietoisia siitä, miten kullan suhteen tuli\nmenetellä. He päättivät tietenkin ottaa sen mukaansa, mutta ennen kuin\nhe tekivät niin, päätti Burke katsella vähän ympäristöä löytääkseen\nmahdollisesti enemmänkin kultaa. Sillä metallikäärö oli niin raskas,\nettei hän uskonut kuolleen merimiehen voineen sitä kantaa kovinkaan\npitkälti.\n\n\"He luopuivat kuitenkin tuumastaan silmäiltyään tarkemmin seutua. Niin\npitkälle kuin silmä kantoi, ulottui tasainen hietikko; ei ainoatakaan\nsellaista paikkaa, josta olisi näyttänyt kannattavan etsiä aarteita\nhenkensä kaupalla. Heidän oli parasta lähteä paikalta näine hyvineen,\nmutta nyt oli kysymys siitä, pitikö heidän jatkaa matkaa rannikkoa\nkohden vai kääntyä takaisin. Ja kun he eivät vielä nähneet siintoakaan\nmerestä, he tulivat pian siihen johtopäätökseen, että heidän oli\nviisainta palata takaisin vuoriseudulle, jos tahtoivat pelastaa\nhenkensä ja kallisarvoisen löydön.\n\n\"Olen unohtanut mainita, että kohta kun Shirley alkoi puhua kuolleesta\nmiehestä ja hänen kullastaan, jätin Makan hoitamaan tavaravarastoa ja\nkonttoria ja vein Shirleyn mukanani asuntooni, jossa hän sai kertoa\nloput tarinastaan suljettujen ovien takana.\n\n\"En luule, että kultalöytö sinänsä sai heitä luopumaan alkuperäisestä\naikomuksestaan, sillä tietenkin heidän olisi ollut mieletöntä yrittää\nyksinään päästä luoksemme. He leikkasivat huovan kahtia, jakoivat\nkullan kahteen myttyyn, ja lähtivät sitten paluumatkalle vuoria kohden.\nHe ottivat mukaansa kullan ja niin paljon ruokavaroja kuin jaksoivat\nkantaa, mutta kivääreistään he luopuivat. Shirley sanoi, että heidän\ntaakkansa kävivät yhä raskaammiksi, ja he tarvitsivat nyt kolme päivää\nkulkeakseen saman matkan, josta he tulomatkalla olivat suoriutuneet\nkahdessa.\n\n\"Kun he vihdoin saapuivat kylään, he tapasivat siellä tuskin yhtään\nihmistä, sillä alkuasukkaat, jotka olivat jättäneet heidät pulaan,\npelkäsivät ja pysyttelivät piilossa. He yöpyivät kylään, ja sitten he\njatkoivat myttyineen matkaa seuraavaan kylään, jossa heidän onnistui\nhankkia pari matkalaukkua. He sijoittivat kullan näihin, joten näytti\naivan siltä kuin he olisivat kantaneet vaatteitaan.\n\n\"Hyvin vaivalloisen matkan jälkeen he saapuivat Callaoon ja kyselivät\nsiellä Mc Leishia, mutta ei kukaan tuntenut häntä. Hän oli tietenkin\nmerimies, joka oli saanut sinne osoitetun kirjeen. He menivät Limaan ja\nmyivät muutamia kultaharkkoja, mutta sitä ennen he hankkivat raskaan\nvasaran ja takoivat harkkoja sen verran, että niiden alkuperäistä\nmuotoa oli mahdoton aavistaa. Shirley sanoi, ettei hän oikeastaan\nymmärrä, miksi he niin tekivät, mutta joka tapauksessa oli sellainen\nmenettely tuntunut heistä varmimmalta.\n\n\"Ensi tilassa he matkustivat San Franciscoon. Matkalla he keskustelivat\nkoko ajan löydöstä, ja sen johdosta Shirley oli niin halukas tapaamaan\nminua. Jo myymiensä harkkojen nojalla he olivat laskeneet, että heillä\noli mukanaan kultaa noin kahdentoista tuhannen dollarin arvosta,\nja molemmat olivat sitä mieltä, että kullan suhteen piti menetellä\nniinkuin oikein ja kohtuullista oli.\n\n\"Ensiksi he koettivat San Franciscossa saada jotakin selvää Mc\nLeishista, mutta kukaan ei tiennyt mitään sennimisestä miehestä.\nLimassa he olivat kuulleet, että muutamia 'Castorin' miehiä oli\npelastunut, ja jos nämä elivät köyhinä ja huonoissa oloissa, mikä oli\nhyvin luultavaa, he olivat Shirleyn ja Burken mielestä oikeutettuja\nsaamaan pienen osan aarteesta.\n\n\"Shirley kertoi, että he olivat ensin aikoneet jakaa aarteen siten,\nettä kumpikin heistä olisi saanut kuusituhatta dollaria voidakseen\ntämän summan turvin aloittaa oman liikkeen, mutta sitten heistä\ntuntui, että sellainen menettely olisi ollut kehnoa. Hehän olivat\nkaikki yhdessä kärsineet haaksirikon, ja kahta heistä oli kohdannut\nharvinainen onni: olihan siis vain oikeus ja kohtuus, jos he\nmurentaisivat osan löydöstään muillekin. He päättivät senvuoksi etsiä\nminut käsiinsä. Burke jätti tämän Shirleyn tehtäväksi, sillä hän tahtoi\nitse matkustaa tervehtimään S:t Louisissa asuvaa sisartaan.\n\n\"He eivät olleet tehneet mitään suunnitelmaa aarteen jakamiseksi,\nmutta arvelivat, että kun heillä nyt oli ollut vaivaa, jopa suorastaan\nhengenvaaraa aarteen takia, niin piti heidän saada suurin osa. Mutta\nsilti oli kultaa riittämiin niiden 'Castorin' miesten avustamiseksi,\njotka elivät ahtaissa oloissa.\n\n\"— Meidän täytyy tietenkin muistaa, Shirley sanoi päätettyään\ntarinansa, että jos me voimme löytää Mc Leishin perilliset, rahat\nkuuluvat tietenkin heille.\n\n\"Mutta minä keskeytin hänen puheensa. — Antakaa palttua Mc Leishille\nja hänen perillisilleen! Kulta ei ollut hänen; hän oli sen varastanut.\n— Kuinka te tiedätte sen, ja keneltä hän oli sen varastanut? Shirley\nihmetteli. Minulta!\n\n\"Silloin Shirley hätkähti niin, että tuoli särkyi hänen altaan, ja\nhän romahti lattialle niin että jysähti. Samaten hän oli hätkähtänyt\nsilloin, kun kerroin hänelle, kuinka Korppikotkat oli lakaistu pois\nmaan pinnalta, ja jo silloin kuulin tuolin natisevan liitoksissaan.\nHänen kertoessaan, miten oli löytänyt miehen hietikolta kultamytty\nsylissä, olin kyllä kuunnellut, mutta myöskin ajatellut, ja ihminen\najattelee aina nopeammin kuin toinen puhuu. Ja lopulta olin tehnyt\npäätökseni ja tiesin, mitä minun piti sanoa Shirleylle — minun oli\nkerrottava hänelle, miten kaikki oli käynyt siitä lähtien, kun löysin\nkullalla täytetyn säiliön.\n\n\"Tulin liikuttuneeksi ajatellessani noita kahta köyhää raukkaa,\njotka olivat tehneet kaikkensa auttaakseen meitä hädässämme ja itse\npelastuttuaan lähteneet kohta etsimään meitä jakaakseen hiukan noista\nvaivaisista kahdestatoista tuhannesta dollarista — jakaakseen niistä\nmeille, jotka itse asiassa olemme miljoonanomistajia ja saatamme tulla\nvielä rikkaammiksi. Ei käynyt päinsä, että kapteeni jäisi miehistöään\nhuonommaksi, kun oli kysymys rehellisestä ja anteliaasta menettelystä —\nsiinä syy, miksi kerroin hänelle salaisuudesta.\n\n\"Oli myöskin toinen syy. Koko ajan, minkä olen ollut täällä varastoiden\nja myyden mukanani tuomaani kultaa, on raskas taakka painanut mieltäni\n— tietoisuus siitä, että jätin kaiken muun kullan säiliöön, kenen\ntahansa korjattavaksi.\n\n\"Olen miettinyt keinon toisensa jälkeen hankkiakseni itselleni lisää\nkultaa, mutta mikään niistä ei kelpaa. Yksi asia on varma: yksinäni\nen voi saada haltuuni lisää kultaa. Omin avuin olen jo tehnyt kaiken\nvoitavani. Jos siis koetan noutaa loput aarteesta, minulla täytyy olla\nmukanani väkeä, joka auttaa minua.\n\n\"Minua halutti kovin ostaa pieni laiva, hankkia siihen miehistö, ottaa\nkulta laivaan ja purjehtia tieheni. Olisi ollut perin merkillinen\nsattuma, jos joku olisi ollut paikalla estämässä minua siitä, ja minä\nolisin ottanut lastin laivaan aivan kuin se olisi ollut guanoa tai\nmitä tahansa muuta tavaraa. Sitten olisin aivan rohkeasti purjehtinut\nEurooppaan. Olen miettinyt tarkoin asiaa ja tullut siihen tulokseen,\nettä on parasta viedä kulta — jos minä sen saan haltuuni — Pariisiin,\njosta se on helpompi lähettää markkinoille kuin mistään muusta paikasta.\n\n\"Mutta siinä oli pulma, etten voinut saada kokoon sopivaa\nlaivamiehistöä. Minulla on neljä neekeriä, joiden rehellisyyteen voin\nkyllä luottaa, mutta he eivät riitä laivan miehistöksi, enkä taas\ntuntenut keitään valkoisia miehiä, joiden käsiin olisin voinut uskoa\nhenkeni ja kultani. Mutta nyt näyttivät oikeat miehet tulevan suoraan\nluokseni.\n\n\"Tunsin Shirleyn ja Burken varsin hyvin jo niiltä ajoilta, kun he\nkuuluivat 'Castorin' laivaväkeen, ja kuultuani nyt Shirleyn kertomuksen\ntiesin vielä paremmin, mitä he olivat miehiään, ja olin vakuuttunut\nsiitä, että juuri sellaisia miehiä tarvitsin. Tietenkin voisin pettyä\nheidänkin suhteensa, sillä mehän olemme kaikki vain ihmisiä, mutta\nminulla täytyi olla joitakin miehiä apuna, enkä uskonut tapaavani\ntoisia miehiä, joilla olisi ollut paremmat edellytykset kuin juuri\nnäillä.\n\n\"Ja kun Shirley siis vihdoinkin päätti kertomuksensa, olin valmis\nperehdyttämään hänet salaisuuteeni ja ehdottamaan hänelle ja Burkelle,\nettä he seuraisivat minua noutamaan aarteen jäännöstä, jonka me sitten\nviemme Ranskaan.\"\n\nTuskin oli Edna lukenut nämä sanat, kun Ralph hypähti pystyyn silmät\nsäihkyvinä.\n\n— Edna, hän huudahti, minä sanon, että kapteeni Horn menettelee\nkehnosti minua kohtaan! Ensin hän lähettää minut maleksimaan täällä\ntoimettomana, kun minun olisi pitänyt olla hänen kanssaan noutamassa\naarretta. Minä luulen, että hän olisi voinut luottaa minuun, ja jos\nminä olisin ollut hänen mukanaan, olisimme saaneet kuljetetuksi toista\nvertaa enemmän kultaa ja olisimme nyt toista vertaa rikkaampia. Mutta\ntämä viimeinen on tuhat kertaa pahempaa! Nyt hän lähtee ihanimmalle\nseikkailumatkalle, mitä ajatella saattaa, enkä minä saa lähteä mukaan!\nMitä hänellä on minua vastaan? Pitääkö hän minua akkana? Kun hän\nmietti, kenet saisi mukaansa, miksi hän ei ajatellut minua? Ja miksi\nhän ei ajattele minua nytkään? Hänellä ei ole mitään oikeutta alinomaa\njättää minua pois laskuista.\n\n— Minä katson asiaa toiselta kannalta, sisar vastasi. Kapteeni Hornilla\nei ole mitään oikeutta ottaa sinua mukaan sellaiseen vaaralliseen\nseikkailuun, vielä vähemmän hänellä on oikeutta riistää sinua minulta\nja jättää minua yksin maailmaan. Hän on kerran uskonut sinun huostaasi\nkoko tuon aarteen; nyt hän uskoo minut sinun suojelukseesi. Sinä et\npettänyt hänen luottamustaan edellisellä kerralla, ja minuun koskee se,\nettä sinä juuri nyt tahtoisit hylätä minut.\n\n— Tuo on oikein kaunista, Ralph sanoi, sinä osaat mainiosti soutaa\nja huovata. Kun tahdot, että minun on pysyteltävä rauhallisena ja\ntoteltava toisten käskyjä, sinä sanot, etten ole täysi-ikäinen ja että\nsinä olet minun holhoojani. Mutta kun sinä tahdot minun jäävän tänne\nja olevan sinulle hyödyksi, silloin tietysti sanot, että se on suuri\nluottamus minulle ja että sinä muka asetut minun suojelukseeni!\n\nEdna veti suunsa nauruun.\n\n— Viisastelet hyvin johdonmukaisesti, mutta viisastelusta ei ole\nlainkaan apua tässä tapauksessa. Sanokoon tai tehköön kapteeni Horn\nmitä tahansa, minä en kuitenkaan päästä sinua luotani.\n\nRalph istuutui jälleen.\n\n— Siinä, mitä sanot, on kyllä järkeä; jos kapteenia kohtaisi jokin\nonnettomuus ja minä olisin hänen mukanaan, olisimme molemmat mennyttä.\nSinullahan ei olisi silloin ketään. Mutta se ei kuitenkaan puolusta\nhänen menettelyään. Vaikka hän olisikin sitä mieltä, etten minä voi\nlähteä hänen mukaansa, hänen pitäisi kuitenkin ottaa asia puheeksi ja\nsanoa, että se on hänestä ikävää, mutta _sen pahempi_... Onko kirjeessä\nenää mitään?\n\n— On, on kyllä.\n\nJa hän alkoi taas lukea:\n\n\"Ajattelin panna tähän pisteen ja kertoa sinulle muusta seuraavassa\nkirjeessä, mutta koska minulla nyt on hyvää aikaa kirjoittaa, on\nmielestäni syytä jatkaa, vaikka kirje onkin jo venynyt pitkäksi kuin\nlaivaston palkkalista.\n\n\"Kun kerroin Shirleylle kullasta, hän poukkosi taaskin melkein\nyhtä korkealle kuin edellisillä kerroilla, mutta tällä kertaa olin\nsijoittanut hänet tukevaan nojatuoliin, ja se kesti. Hänellä oli\ntaskussaan yksi kultaharkko, ja minullakin oli yksi niistä, joita olin\nsäilyttänyt matkalaukussani, ja kun panimme ne vieretysten, ne olivat\nniin toistensa kaltaiset kuin kaksi marjaa. Kertomukseni kuultuaan hän\naluksi ikään kuin lamaantui hämmästyksestä ja näytti siltä kuin hän ei\nolisi ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi. Mutta vähitellen se hänelle\nselkeni, ja istuimme pari tuntia asiasta puhelemassa.\n\n\"Tulimme siihen päätökseen, että meidän oli mentävä noutamaan jäljellä\nolevaa kultaa niin pian kuin mahdollista, ja Shirley lupasi tulla\nmukaan. Hän uskoi, että voimme luottaa myöskin Burkeen ja neljä\nneekeriäni mukaanluettuina — heistä on tullut kelpo merimiehiä —\nsaisimme silloin kokoon seitsenmiehisen laivaväen, jonka turvin\nkohtalainen priki kyllä voisi purjehtia Havreen tai johonkin muuhun\nsatamaan.\n\n\"Ennen kuin hän lähti, oli koko asia päätetty. Hän lupasi tulla\nensimmäiseksi perämieheksi, tehdä parhaansa auttaakseen minua viemään\nkullan Ranskaan, pitää koko aarretta minun omanani, koska minä olin\nsen löytänyt — selitin syyn hänelle samaten kuin teille muillekin\n— ja tyytyä sadan dollarin päiväpalkkaan, laskettuna lähtöpäivästä\nsiihen päivään saakka, kun minä alan purkaa lastia jossakin Euroopan\nsatamassa. Sitten saisin itse päättää, miten paljon lisää antaisin\nhänelle. Sanoin hänelle, että oli useita henkilöitä, jotka täytyi\nottaa huomioon tässä asiassa ja että koetan jakaa aarteen niin\noikeudenmukaisesti kuin suinkin. Hän sanoi tahtovansa siinäkin\nsuhteessa täysin luottaa minuun.\n\n\"Ellemme saa kultaa haltuumme, hän saisi kahdeksantoista dollaria\nkuukaudessa siltä ajalta, minkä hän purjehtii kanssani, ja jos\nonnellisesti palaamme takaisin, annan hänelle osan siitä kullasta,\nminkä jo olin pelastanut. Hän oli aivan varma siitä, että Burke\nhyväksyy samat ehdot. Me sähkötämme hänelle pyytäen häntä tulemaan\nheti. Burkea kohtaan aion kuitenkin olla hyvin varovainen ja koettaa,\nmistä kenkä puristaa, ennen kuin kerron hänelle mitään.\n\n\"Eilen löysimme aluksemme. Se saapui satamaan muutamia päiviä sitten\nja purkaa nyt lastiaan. Se on pieni parkkilaiva, ja luulen, että se\nkelpaa tarkoitukseen; joka tapauksessa se saa kelvata. Kohta kun Burke\non täällä, toivon pääsevämme matkaan. Sitä ennen meillä on vielä paljon\npuhuttavaa, niinkuin voit käsittääkin, ja minun on mahdoton tulla\nSan Franciscoon. Minun täytyy valvoa sen kullan laivaamista, jonka\nolen varastoinut Mexikon kaupunkiin. Lähetän vähän yhtäälle ja vähän\ntoisaalle, mutta ennen kuin itse lähden täältä, tahdon saada kaiken\nvaihdetuksi rahaksi tai arvopapereiksi. Sitä paitsi minun täytyy olla\npaikalla ottamassa vastaan Burkea, kun hän saapuu. En ole täysin varma\nhänestä, ja jos Shirley lörpöttelee liikoja minun poissa ollessani,\nsaattaa tapahtua, että menetämme kaivatun omaisuutemme.\"\n\n— Siinä, sanoi Edna, on se osa kirjettä, mikä minun tarvitsee lukea\nsinulle. Sitä paitsi hän sanoo odottavansa vastausta minulta ennen\nkuin matkustaa ja että hänen osoitteensa matkan jälkeen tulee olemaan\nWraxton, Fuquet & C:o — amerikkalaisia pankkiireja Pariisissa.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nEDNA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ.\n\n\nLopetettuaan kirjeen lukemisen Edna oikaisihe mukavampaan asentoon\nsohvalla ja sulki silmänsä. Ralph istui tuolillaan tuijottaen ilmaan.\n\n— Vai niin, me emme siis enää tapaa kapteenia, sanoi hän tovin\nkuluttua. Mutta niin kai se on, että kun ihmisellä on jotakin\ntoimitettavaa, on parasta, että hän toimittaa sen.\n\n— Niin, virkkoi sisar, se on kyllä parasta.\n\n— Ja mitä meidän on tehtävä?\n\n— Sitä minä juuri mietin.\n\n— Eikö hän sano mitään siitä?\n\n— Ei sanaakaan. Luullakseni kirje on hänen mielestään muutoinkin kyllin\npitkä.\n\nNoin tuntia myöhemmin, kun sisarukset taas tapasivat toisensa, virkkoi\nEdna:\n\n— Minä olen kirjoittanut kapteeni Hornille ja aion kirjoittaa myös\nrouva Cliffille. Olen nyt päättänyt, mitä teemme. Minä matkustan\nRanskaan.\n\n— Ranskaan? kirkaisi Ralph. Me molemmatko?\n\n— Niin, me molemmat. Sen olen päättänyt sen jälkeen kuin viimeksi\npuhelimme.\n\n— Minkätähden matkustat Ranskaan? ihmetteli veli. Sano pois! Ole kiltti\nja sano pian!\n\n— Minä matkustan Ranskaan sen tähden, että kapteeni Horn matkustaa\nsinne, ja kun hän tulee, tahdon olla siellä häntä vastassa. Eihän ole\nmitään syytä viipyä täällä kauemmin.\n\n— Ei kylläkään, siinä puhuit totta, sanoi Ralph painokkaasti.\n\n— Jos meidän täytyy lähteä jonnekin yhä odottamaan, niin ehdotan\nPariisia.\n\n— Edna, huudahti Ralph, sinulla on naiseksi tavattomasti ymmärrystä,\nja jos kapteeni tahtoo saada kultansa jaetuksi, hänen pitäisi antaa se\nsinun tehtäväksesi. No, milloin matkustamme, ja tuleeko rouva Cliff\nmukaan? Entä mitä näillä mustilla villapäillä...?\n\n— Me matkustamme itään kohta kun kapteeni on lähtenyt purjehtimaan. En\nvoi tietää, mitä rouva Cliff tekee, ennen kuin olen kuullut sen häneltä\nitseltään; Cheditafan ja Mukin otamme mukaan.\n\n— Eläköön, sepä metkaa! huudahti Ralph. Muk palvelijana Pariisissa! Se\noli parasta mitä tähän saakka olen saanut luolista!\n\nKapteeni Horn oli tarmokas mies, ripeä toimissaan, eikä tarvinnut\nkauankaan tuntea häntä vakuuttuakseen siitä. Ednan ulkonainen olemus\nei tosin yhtä selvästi ilmaissut päättäväisyyttä ja kykyä tehdä\naikomuksesta tosi, mutta itse asiassa hänellä oli näitä ominaisuuksia\naivan yhtä suuressa määrässä kuin kapteenilla, milloin olosuhteet niin\nvaativat, kuten juuri nyt oli laita.\n\nKapteeni ei ollut edes viitannut siihen, mitä hän toivoi Ednan tekevän\nsinä aikana, joka kuluisi hänen matkaansa Perun rannikolle, siellä\ntyöskentelyyn ja sitten pitkään purjehdukseen Etelä-Amerikan ympäri\nEurooppaan.\n\nEdna ei tuntenut tätä rohkeaa merimiestä tarpeeksi voidakseen olla\nvarma siitä, että ne suunnitelmat, joita kapteeni saattoi tehdä hänen\nsuhteensa, soveltuisivat hänen omaan luonteeseensa ja päämääriinsä. Sen\njohdosta hän päätti esittää suunnitelmansa kapteenille, ennen kuin tämä\nehti kirjoittaa omistaan.\n\nEnnen kaikkea hän halusi olla siellä maailman kolkassa, jonne kapteeni\nHornin voitiin odottaa saapuvan retkeltään. Missä tahansa kapteeni\nastuikin maihin, siellä Edna tahtoi olla jo ennakolta.\n\nHän oli muutoin nyt alkanut suunnitella tulevaisuuttaan. Hän oli\nodottanut kapteenia luokseen, toivonut saavansa jotakin selvyyttä tämän\naikomuksista. Nyt hän tiesi, ettei kapteeni tulisi pitkiin aikoihin, ja\nhän tiesi myöskin, mitä kapteeni aikoi tehdä; hän teki siis nyt itse\npäätöksensä.\n\nTietenkin hän piti silmällä vain lähintä tulevaisuutta. Kaikki\nkaukaisempi oli sumun peitossa, eivätkä edes hänen ajatuksensa\nulottuneet niin pitkälle.\n\nKapteeni oli rahaa lähettäessään kirjoittanut, että Ednan ja rouva\nCliffin tuli pitää näitä summia tuloina, joilla heidän piti elää,\nei pääomana, joka oli pantava korkoa kasvamaan. Hän oli ryhtynyt\ntoimenpiteisiin turvatakseen kaikkien tulevaisuuden sen varalta,\nettä hän epäonnistuisi yrityksessään; mitä hän ei ollut erottanut\ntähän tarkoitukseen, sen hän oli varannut omiin yrityksiinsä sekä\nEdnan, Ralphin ja rouva Cliffin ylläpitoon vuoden aikana. Hän oli\nviimeksimainitussa suhteessa ollut hyvin runsaskätinen ja määrännyt eri\nosuuksien suuruuden tavalla, joka hänestä itsestään tuntui parhaalta.\nKolme neljännestä määrärahoista oli tarkoitettu Ednalle ja Ralphille ja\nyksi neljännes rouva Cliffille.\n\n— Hän jakaa kaiken neljään osaan, ajatteli Edna, ja antaa minulle oman\nosansa.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kuin Edna oli kirjoittanut kapteeni\nHornille kertoen hänelle aikomuksistaan matkustaa Ranskaan, hän sai\nvastauksen, joka tuotti hänelle pienen pettymyksen. Jos kapteeni ei\nolisi suostunut suunniteltuun ulkomaanmatkaan niin auliisti ja ilman\nehtoja, jos hän olisi edes viitannut oikeuteensa panna esteitä Ednan\naikomuksille, olisi ollut vastahakoinen — sanalla sanoen, jos hän olisi\nsuorastaan asettunut vastustamaan Ednan suunnitelmaa, tämä olisi ollut\ntyytyväisempi.\n\nMutta kapteeni kirjoitti ikään kuin olisi ollut vaimonsa liiketoveri\neikä sen enempää. Hänen kirjeensä sävy oli ystävällinen, ja\nne toimenpiteet, joihin hän sanoi ryhtyneensä San Franciscoon\nsijoitettuihin rahoihin nähden, osoittivat hänen ottaneet vakavasti\nhuomioonsa Ednan aikomukset. Mutta kirje ei osoittanut millään tavoin,\nettä kapteeni olisi katsonut itsellään olevan vähintäkään oikeutta\npyytää Ednalta selityksiä. Tuossa huolitellussa, kunnioittavassa\nkirjeessä ei ollut ainoatakaan epäystävällistä sanaa, mutta kun Edna\noli sen lukenut, se kuitenkin jollakin tavoin loukkasi häntä.\n\nKapteeni ilmoitti, että kaikki näytti käyvän hänen toiveittensa\nmukaisesti; Burke oli saapunut ja suostunut ottamaan osaa retkeen,\nja kapteeni toivoi, että hänen parkkilaivansa \"Miranda\" suoriutuisi\nmatkalle viikon kuluessa. Hän toisti taaskin, että hänellä oli monta\nrautaa tulessa, mutta ei tällä kertaa puhunut mitään siitä, miten häntä\nsuretti se, ettei voinut tulla hyvästelemään Ednaa. Hän jätti Ednan\nkäsiin koko seuran raha-asioiden hoidon siihen saakka, kunnes taas\nsaataisiin kuulla hänestä. Ranskaan tultuaan hän lähettäisi vaimolleen\nkirjeensä mainitun pariisilaisen pankin välityksellä.\n\nVain parissa suhteessa hän esitti suoranaisen toivomuksen, jopa\npyynnönkin. Hän pyysi Ednaa teroittamaan rouva Cliffin mieleen,\nmiten välttämätöntä oli kokonaan vaieta kultalöydöstä, sillä jos se\nvain tulisi tietoon jossakin Grönlannin ja Patagonian välillä, hän\nvoisi, ehdittyään perille hidaskulkuisella parkkilaivallaan, tavata\nkutsumattomana vieraana jonkin höyrylaivan Korppikotkien lahdelta.\n\nToiseksi kapteeni pyysi Ednaa pitämään molemmat neekerit luonaan,\njollei siitä olisi hänelle vaivaa. Mutta jos niin olisi, hän pyysi heti\nlähettämään Mukin ja Cheditafan luokseen.\n\nEdna sähkötti kapteenille ilmoittaen jäävänsä San Franciscoon siihen\nsaakka, kunnes kuulisi hänen lähteneen retkelleen. Heti sen jälkeen hän\naikoi matkustaa Ranskaan mukanaan Ralph ja molemmat neekerit.\n\nKolme päivää tämän jälkeen hän sai kapteeni Hornilta sähkösanoman, joka\nilmoitti \"Mirandan\" lähtevän purjehtimaan tunnin kuluttua, ja päivää\nmyöhemmin Edna matkusti pienen seurueensa keralla junassa New Yorkiin.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\"OMA MAA MANSIKKA...!\"\n\n\nMaine-valtiossa sijaitsevan pienen Plaintonin kaupungin pääkadun\nvarrella oli rouva Cliffin soma talo ja siinä vihreät ikkunanluukut ja\nhauska kuisti, kaunis kukkatarha edessä ja ympärillä siisti kasvitarha,\njoka kerran viikossa pyhitettiin sille hyveelle, joka on hurskauden\njälkeen arvokkain.\n\nRouva Cliffin miesvainaja oli ollut Plaintonin huomattavin kauppias,\nja ansaittuaan hiukan rahoja hän oli sijoittanut ne liikeyrityksiin,\njoihin eräs hänen ystävänsä oli ryhtynyt Valparaisossa. Mutta\nmiehen kuoltua leski oli huomannut vuositulojensa supistuvan paljon\npienemmiksi kuin oli odottanut, ja hänen täytyi jossakin määrin muuttaa\nelämäntapojaan. Hänen täytyi rajoittaa pöytänsä vieraanvaraisuutta.\nMolemmat lehmät ja hevoset myytiin ja talous järjestettiin kaikissa\nsuhteissa säästäväisemmäksi. Rouva Cliffillä oli hyvä talo ja\nvuosikorkonsa, ja niiden turvin hän saattoi järkevästi eläen tulla\ntoimeen, mutta siinä sitten kaikki olikin.\n\nNäissä muuttuneissa taloudellisissa oloissa ei siis ollut ihme, että\nrouva Cliff oli ajatellut paljon Valparaisoon sijoitettuja rahoja,\njoista hän ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan. Hänen miehensä\noli kuollut kolme vuotta sitten, ja vaikka hän oli kirjoittanut\nValparaisoon useita kertoja, ei hän ollut saanut pienintäkään\nvastausta. Eikä hän olisi ollut rouva Cliff, jollei hän lopulta olisi\npäättänyt itse matkustaa ottamaan selvää asioista. Ei ollut helppo\nsaada kokoon rahoja tätä pitkää matkaa varten — hän olikin itse asiassa\nlainannut osan rahoista — ja päästäkseen mahdollisimman vähäisin\nkustannuksin hän oli San Franciscosta ostanut matkalipun höyrylaiva\n\"Castoriin\".\n\nHän oli erinomainen emäntä, eikä hänen päähänsä olisi koskaan\npälkähtänytkään jättää — kukaties kuukausimääriksi — kirkkaita\nikkunanruutujaan ja tahrattomia permantojaan ja huonekalujaan, jollei\nhän olisi voinut uskoa niitä jonkun huostaan. Kaukainen sukulainen,\nneiti Willy Croup, oli asunut hänen luonaan miehen kuolemasta saakka,\nja vaikka tämä nainen olikin halukas ottamaan kaiken vastuulleen, rouva\nCliff piti häntä liian ajattelemattomana ja hupakkona uskaltaakseen\njättää hänet pitämään silmällä kaikkea. Neiti Betty Handshallia,\nviisissäkymmenissä olevaa kunnianarvoisaa neitsyttä, joka oli hiukan\nWillyâ vanhempi ja paljon päättäväisempi luonne, pyydettiin tulemaan\nkotimieheksi rouva Cliffin asuntoon siihen saakka, kunnes tämä itse\npalaisi.\n\nKun rouva Cliff oli monivaiheisen matkan jälkeen eronnut San\nFranciscossa Ednasta ja Ralphista ja palannut kotiin, kokoontuivat\nmelkein kaikki kaupungin säätyhenkilöt tuohon pieneen taloon tai sen\nulkopuolelle lausuakseen hänet tervetulleeksi. He olivat kuulleet\npuhuttavan haaksirikosta, mutta yksityiskohdat olivat olleet laihoja ja\nepätyydyttäviä, ja pieni kaupunki oli kärsimättömänä odottanut hänen\npaluutaan saadakseen kuulla, mitä todella oli tapahtunut.\n\nPari, kolme ensimmäistä tuntia kotiinpaluunsa jälkeen rouva Cliff\noli kuin seitsemännessä taivaassa. Kaikki oli niin siistiä, kaikki\noli niin puhdasta, kaikki kasvot säteilivät sydämellisyyttä ja\nhyväntahtoisuutta, kotoinen ilma tuntui aivan huumaavalta — hän oli\ntosiaankin mielestään paratiisissa. Mutta kun ystävät ja naapurit\nalkoivat ladella kysymyksiään, hän tunsi vähitellen vaipuvansa alempaan\npiiriin, joka olisi vallan hyvin voinut olla kiirastuli.\n\nHänellä oli tietenkin koko joukko ihmeellistä ja jännittävää\nkertomista, ja hyvänä kertojana hän kutkutti kuulijain hermoja\nkuvailemalla elävästi rajumyrskyä ja Korppikotkia, ja hän sai\nmonet naissilmät täyttymään helpotuksen kyynelin kuvaillessaan\nhaaksirikkoisten ihmeellistä pelastua, heidän viihtyisää elämäänsä\nluolahuoneissa ja heidän lopullista vapautustaan \"Mary Bartlettin\"\navulla. Mutta ristikuulustelu täytti kertojan mielen kauhulla.\n\nHän oli tietenkin varonut lausumasta puolta sanaakaan kultasäiliöstä,\nmutta juuri tämä aukkokohta kertomuksessa osoittautui salakuopaksi,\njota hän ei ollut osannut laisinkaan ottaa lukuun. Koska hän oli\nkertonut menettäneensä kaikki, lukuunottamatta joitakin arvottomia\nesineitä, jotka oli ennättänyt ottaa mukaansa \"Castorista\", oli aivan\nluonnollista, että osaaottavaiset kuulijat tahtoivat tietää, kuinka\nhän saattoi palata kotiin vaatteiden puolesta näin hyvin varustettuna.\nHe olivat odottaneet saavansa nähdä hänet hyvin kurjassa kunnossa, ja\nnyt he saivat kuulla kertomuksia mitä lumoavimmista viikoista, jotka\nrouva Cliff oli viettänyt hienonhienossa hotellissa San Franciscossa,\nja nähdä poloisen haaksirikkoisen naapurinsa kuosikkaammassa asussa\nkuin milloinkaan ennen. Ja eteisessä oli matkalaukku, upo uusi\nnikkelihelainen matka-arkku, joka näytti sisältävän yhtä ja toista...\n\nRouva Cliff ryhtyi kertomaan totuudenmukaisesti, ja tältä tolalta\nhän ei aikonut poiketakaan. Hän sanoi, että \"Castorin\" kapteeni oli\noikeinajatteleva ja hyväntahtoinen mies ja että hän oli koettanut\nmikäli mahdollista korvata onnettomille matkustajille heidän\nmenetyksiään. Mutta tietäähän jokainen, että rikkaimmatkin laivayhtiöt\novat harvoin niin anteliaita haaksirikkoisia matkustajia kohtaan,\nettä kustantavat näiden pitkäaikaisen oleskelun hotelleissa, päälle\npäätteeksi yksityiset salongit ja yksityispalvelijat, ja lähettävät\nheidät kotiin loistojunassa, aito hylkeennahkaviitta yllä ja mitä\nhienoimmin sulin koristettu hattu päässä. Kysymykset kävivät yhä\ntunkeilevammiksi, eikä rouva Cliff voinut tehdä muuta kuin ottaa\ntuekseen kapteenin anteliaisuuden, ikäänkuin se olisi ollut hyväkin\nkallio ja turvapaikka.\n\nMutta kun kaikki nuo hyvät ystävät olivat lähteneet ja matka-arkku\ntäytyi avata ja purkaa osa sen sisällystä, jotta se olisi ollut\nkeveämpi retuuttaa portaita ylös, tunkeutuivat Willyn ja Bettyn\nhuomautukset suoraan arkun onnettoman omistajattaren sieluun. Kapteeni\nei tietenkään ollut suoranaisesti lahjoittanut _tuota_ esinettä eikä\n_sitä_, joka oli aivan vieressä, mutta hän oli antanut hänelle määrätyn\nrahasumman, jonka hän oli käyttänyt oman harkintansa mukaan.\n\nKuinka suuri tämä summa oli, sitä Willy ja Betty eivät uskaltaneet\nkysyä sillä rouva Cliffin kärsivällisyydelläkin oli rajansa mutta\nmennessään illalla makuulle he pohtivat vilkkaasti asiaa. Jollei olisi\nollut yksityistä salonkia hotellissa eikä loistojunaa, he olisivat\narvioineet kapteenin anteliaisuuden sadaksi dollariksi, mutta näissä\noloissa ei tuo summa voinut olla riittävä — sen täytyi likipitäen,\nellei täysin, nousta kahteensataan dollariin.\n\nRouva Cliff meni sänkyyn huolissaan siitä, että jo oli sanonut liian\npaljon, vaikkei ollutkaan suorastaan kuvannut luolan kultasäiliötä.\nHän inhosi verukkeita ja salaperäisyyttä, mutta sittenkin hänen olisi\nmielestään pitänyt salata enemmän, koska hänen kerran oli jotakin\nsalattava. Kun tulisi se hetki, jolloin hän saisi vapaasti kertoa\nsuuresta omaisuudestaan — vaikk'ei se tulisikaan suuremmaksi kuin se,\nmikä oli jo tullut hänen osakseen — silloin hän selittäisi kaiken\nja ylpeästi pyytäisi ystäviään ja naapureitaan osoittamaan hänelle\nyhden ainoankin kohdan, jossa hän olisi poikennut totuudesta. Lähinnä\nseuraavina kahtena päivänä rouva Cliff varoi sanomasta mitään, mikä\nolisi antanut aihetta enempiin kysymyksiin. Hänen harminsa, kun oli\ntullut lyöneeksi laimin vaiteliaisuutta, alkoi vähitellen asettua.\nMutta rouva Cliffillä oli kuitenkin kuin myllynkivi hartioillaan, mitä\nhän teki ja minne meni. Se ei riippunut hänen kaulassaan, mutta se\noli hänen taskussaan. Se ei ollut erikoisen raskas, mutta kuitenkin\nsietämätön taakka. Rouva Cliffin myllynkivenä olivat hänen rahansa\n— jotka hän sydämensä halusta olisi pannut liikkeelle, jos olisi\nuskaltanut.\n\nRouva Cliffin lähtiessä San Franciscosta oli Edna tahtonut antaa\nhänelle koko sen summan, minkä kapteeni siihen saakka oli lähettänyt\nhäntä varten, mutta rouva Cliff oli kieltäytynyt ottamasta vastaan\nniin paljoa. Ei ollut mitään erikoista aihetta uskoa, että kapteeni\nenää koskaan lähettäisi enempää; ja koska rouva Cliffillä oli koti,\njollaista Ednalla ja Ralphilla ei ollut, ei hän tahtonut ottaa\nvastaan kaikkia niitä rahoja, jotka kuuluivat hänelle, koska ne hänen\nmielestään olivat paljon enemmän tarpeen toisella taholla.\n\nMutta tästä jalomielisestä kieltäymyksestä huolimatta hän palasi\nPlaintoniin muutamien tuhansien dollareiden ylijäämä hallussaan,\nja Ednan huostassa oli lisäksi suunnilleen yhtä paljon valmiina\nlähetettäväksi hänelle ensimmäisestä kehoituksesta. Mitä naapurit\najattelisivatkaan kapteeni Hornin harvinaisesta anteliaisuudesta, jos\ntietäisivät tämän?\n\nIkävä, kirvelevä kipu sydämessään rouva Cliff katseli säleaitaa,\njoka kadun puolella rajoitti hänen tonttiaan. Miten kaunis aidasta\ntulisikaan, jos se maalattaisiin uudestaan, ja miten erinomaisesti\nhänellä olikaan varaa siihen! Ja ulko-oven ylle olisi rakennettava\npieni katos, joka kesällä estäisi auringon paahteen ja talvella lumen\ntunkeutumasta keittiöön. Ja yhdessä huoneessa tulisi olemaan _niin_ ja\ntoisessa _näin_, ja sitten hän tiesi myöskin erinomaisia ruokalajeja,\njoita hän nyt saattoi valmistaa vain mielikuvituksessaan. Miten\nviihtyisäksi hän voisikaan tehdä kotinsa, jos vain ojentaisi kätensä!\n\nSilloin tällöin hän sentään osti jotakin Willy Croupin kummastukseksi.\nNokkelampi Betty oli jo matkustanut omaan kotiinsa, sillä häntä ei\ntietenkään nyt enää tarvittu rouva Cliffin talossa. Mutta rouva\nCliffillä oli sittenkin täysi työ koettaessaan selittää näitä pikku\nylellisyyksiä. Usein hän sai rauhoittaa omaatuntoaan selittämällä,\nettä häneen oli matkalla tarttunut taipumus tuhlaavaisuuteen, mikä on\nyleistä lännessä.\n\nTämähän olisi vielä kelvannut selittämään keittiönportaiden\nkorjauttamisen, mutta kuinka hän milloinkaan saattaisi puolustaa niitä\nparia pehmoista, lämmintä kalifornialaista silkkipeitettä, jotka olivat\nhänen matka-arkkunsa pohjalla ja joita hän ei ollut uskaltanut ottaa\nesille edes tuuletettaviksi?\n\nTällä tavoin oli kulunut melkein kuukausi; joka ainoana päivänä rouva\nCliff oli ajatellut jotakin pientä parannusta, johon hänellä olisi\nvallan hyvin ollut varaa, ja joka yö hän toivoi, että voisi sijoittaa\nrahansa säästöpankkiin ja vapautuisi siten alituisesta huolestaan,\nlukkojen ja ikkunanhakojen ajattelemisesta. Sitten tuli kirje Ednalta,\njoka ilmoitti hänelle kapteenin saapuneen onnellisesti Acapulcoon,\nmukanaan laivalasti guanoa ja kultaa. Kirjeessä oli maksuosoitus,\njoka ensin saattoi rouva Cliffin kalpenemaan ja sitten pakotti hänet\nistuutumaan jakkaralle ja itkemään.\n\nEdna teki lyhyesti selkoa kapteenin seikkailusta ja mainitsi hänen\naikomuksestaan lähteä noutamaan jäljelle jäänyttä kultaa.\n\n— Ajatella, rouva Cliff nyyhkytti pantuaan ensin sänkykamarinsa oven\nhuolellisesti salpaan, ajatella, että tällä ja sillä, mitä saan\nmyöhemmin, voisin varmaan ostaa koko pankin! Ja minun täytyy istua\ntäällä miettimässä, mihin kummaan voisin kätkeä tämän vaarallisen\npaperin...\n\nVekseli oli erään sanfranciscolaisen toiminimen osoittama erään\nBostonin pankin maksettavaksi, ja Edna oli ehdottanut, että rouva Cliff\nvoisi vallan hyvin avata pankkitilin viimeksimainitussa kaupungissa.\nMutta rouvaparka tiesi kyllä, ettei se kävisi päinsä. Pankkitili tulisi\npiankin tunnetuksi Plaintonin asukkaiden kesken. Ja järjetöntähän\noli sijoittaa rahoja minnekään, jollei koskaan voinut nostaa mitään\ntililtään!\n\nEdna ei ollut nytkään unohtanut teroittaa arvon rouvan mieleen, että\noli välttämätöntä pitää kultalöytö ehdottomasti salassa, ja jokainen\nsana oli omiaan tekemään rouva Cliffin mielen yhä apeammaksi.\n\n— Jos olisi kysymys vain määräajasta — kuukaudesta, kolmesta\nkuukaudesta tai vaikkapa puolesta vuodestakin, rouvaparka huokasi\nitsekseen, koettaisin kai kestää. Minun on hyvin vaikea tulla toimeen\nvailla kaikkia niitä esineitä, joita haluaisin ostaa, enkä edes uskalla\nmaksaa takaisin rahoja, jotka lainasin Etelä-Amerikan matkaa varten.\nJos vain tietäisin, että varmasti vielä koittaa päivä, jolloin voin\nnostaa pääni pystyyn ja antaa kaikkien tietää, miten onni on suosinut\nminua ja asettua oikealle paikalleni yhteiskunnassa, siiloinhan voisin\nodottaa. Mutta ei kukaan tiedä, miten kauan kestää, ennen kuin kapteeni\non saanut kaiken kullan noudetuksi. Hänen on ehkä pakko tehdä useita\nmatkoja, hän voi joutua haaksirikkoon, hänelle voi sattua Jumala tiesi\nmitä!\n\nVoi kulua vuosikausia, ennen kuin he saattavat sanoa minulle, että\nolen vapaa nainen ja voin menetellä omaisuuteni suhteen miten mieleni\ntekee. Voin kuolla köyhyydessä ja jättää autuaasti kuolleen Cliffin\nveljenlapsille koko hyödyn vekselistä ja käteisistäni. He kai sitten\narvelevat, että ne ovat tulleet Valparaisosta ja että minä olen\nsäästänyt kaiken salaa arkun pohjalle.\n\nEdna on tosiaankin hyvä; hänhän matkustaa Eurooppaan, jossa Ralph\narvatenkin saa kasvatuksensa ja jossa Edna voi järjestää olonsa\nsellaiseksi kuin itse haluaa. Ei kukaan kiduta häntä kysymyksillä, eikä\nhänen tarvitse koskaan vastata, vaikka joku kysyisikin. Mutta minä\npoloinen saan elää täällä velkaisena, vailla vähäisintäkin mukavuutta,\nja minun täytyy vain kituuttaa ja säästää, kunnes minun on tuhansien\nkilometrien päässä olevan merikapteenin mielestä aika pistää käteni\ntaskuun ja panna rikkauteni liikkeeseen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nROUVIEN KOKOUS.\n\n\nNoin viikkoa myöhemmin astui Willy Croup rouva Cliffin makuuhuoneeseen,\njossa tämä oli ollut salaa vilkaisemassa kalifornialaisia peitteitään.\nWilly Croup ilmoitti, että etuhuoneessa oli odottamassa kolme naista,\njotka halusivat tavata rouva Cliffiä.\n\n— Siellä on rouva Hembold ja pastorin rouva ja vanha neiti Shott, Willy\nsanoi. He ovat kaikki hienosti pynttäytyneet ja ovat varmaan tulleet\njonkin erityisen asian takia, niin että sinäkin voisit vähän kohentaa\nasuasi, ennen kuin menet heitä tapaamaan.\n\nNykyisessä mielentilassaan rouva Cliff oli taipuvainen uskomaan, että\nkaikki, jotka tulivat häntä tervehtimään, aivan varmaan tahtoivat\ntietää jotakin, mitä hän ei saattanut sanoa. Ja mielessään pelko ja\nvavistus hän meni alas.\n\nMutta nämä rouvat eivät tulleetkaan kyselemään, vaan tekemään\ntarjousta. Rouva Perley, pastorin rouva, aloitti keskustelun\nlausumalla, että hänelle teki pahaa nähdä rouva Cliff niin kalpeana ja\nhuolten painamana, mutta että hän samalla oli hyvin iloinen voidessaan\nsanoa sellaista, mikä rauhoittaisi hänen mieltään. Sillä hänen piti\nuskoa, että hänellä oli ympärillään ystäviä, jotka voivat lahjoittaa\nhänelle sydämestä lähtevän myötätuntonsa hänen ahdistuksessaan ja\nkenties tehdä hiukan enemmänkin.\n\n— Me kaikki tiedämme, rouva Perley toimitti, että sinulla on ollut\nkoettelemuksia, jotka ovat olleet aivan erikoisia ja jotka olet vetänyt\npäällesi omasta syystäsi.\n\n— Siinä suhteessa me emme ole täysin yhtä mieltä, neiti Shott\nhuomautti, mutta minä en tahdo keskeyttää.\n\n— Me kaikki tiedämme, rouva Perley jatkoi, että oli suuri pettymys ja\nvahinko sinulle, että et saattanut matkustaa Valparaisoon järjestämään\nasioitasi, sillä ymmärrämme kyllä, että kaikki ne rahat, jotka voisit\nsaada siltä taholta, ovat sinulle tarpeen. Ja ymmärrämme myöskin, miten\nkova isku sinulle oli haaksirikko, jossa menetit kaiken omaisuutesi\nkäsilaukkua lukuunottamatta.\n\nNeiti Shott aikoi ilmeisesti taaskin virkkaa jotakin, mutta rouva\nHembold nyhjäsi häntä kyynärpäästä, ja hän vaikeni.\n\n— Meitä surettaa kovin, pastorin rouva jatkoi, että meidän hyvä\nystävämme ja naapurimme on palannut kotiin harharetkiltään, vaaroista\nja vastoinkäymisistä, olosuhteisiin, joiden — vaikkemme ollenkaan\ntahdokaan sekaantua sinun yksityisiin asioihisi — täytyy olla niukat.\nMe toiset olemme pysyneet kotona perheemme ja ystäviemme parissa eikä\nmeillä ole ollut mitään erityistä menestystä, mutta emme ole myöskään\nkärsineet vahinkoja, ja meidän on tuskallista ajatella, että sinun,\nrakas Lizzie, joka ennen olet ollut yhtä hyvissä varoissa kuin mekin,\ntäytyy tuntea tavallaan köyhyyden painoa.\n\n— En ymmärrä, sanoi rouva Cliff ryhdistäytyen tuolillaan. Köyhyyden\npainoa! Mitä tarkoitatte?\n\n— Ehkä asia ei ole aivan niin, jatkoi rouva Perley nopeasti, ja me\nkaikki tiedämme, rakas Lizzie, että sinä olet luonnostasi hyvin\narkatuntoinen tällaisissa asioissa. Mutta sinä olet palannut\nhaaksirikkoisena ja pettynein toivein, ja me tahtoisimme kernaasti\nauttaa sinua hiukan, samoin kuin toivoisimme sinun auttavan meitä, jos\njoutuisimme ahdinkoon.\n\n— Minun on kuitenkin sanottava, yritti neiti Shott. —\n\nMutta rouva Hembold vaiensi hänet taaskin, ja pastorin rouva jatkoi:\n\n— Mennäkseni suoraan asiaan, olemme jo sangen kauan halunneet tehdä\njotakin, mutta emme ole oikein tienneet, mitä tehdä. Mutta pari päivää\nsitten saimme kuulla Willy Croupilta, että talossa tarvitaan kaikkein\nkipeimmin vuodepeitteitä. Hän sanoi, että sinä käytät vielä peitteitä,\njotka ostit naimisiin mennessäsi ja että ne ovat jo kuluneita eivätkä\nenää kyllin lämpöisiä talvisaikaan. Sen vuoksi olemme päättäneet\nosoittaa ystävyyttämme ja osanottoamme lahjoittamalla sinulle pari\nkaunista, lämmintä huopaa omaa vuodettasi varten; silloinhan joutavat\nne, joita nyt käytät, Willy Croupille, ja teillä molemmilla on lämmin\nja hyvä olla koko talven. Toivomme, ettet loukkaannu. Tunnethan meidän\nvaikuttimemme! Haluamme ainoastaan, että sinä joskus, kun nukut\nlämpimässä pienen lahjamme alla, omistat meille ystävällisen ajatuksen.\nPeitteet ovat eteisessä, ja neiti Willy Croup vannaan noutaa ne tänne\nsisään.\n\nRouva Cliffin silmät kyyneltyivät; hän tahtoi puhua — mutta mitäpä\nhän saattoi sanoa? Hän toipui kuitenkin pian hämmingistään, sillä kun\novella seisonut Willy oli mennyt peitteitä noutamaan, ei neiti Shott\nenää voinut hillitä kieltään.\n\n— Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, hän aloitti, että vaikka minä\nannoinkin roponi samoinkuin muutkin, niin että peitteet voitiin ostaa —\nja olen hyvin iloinen siitä, että niin tein, rouva Cliff, — ei meidän\nminun mielestäni kuitenkaan pitänyt tehdä mitään, minkä perusteella\nvoitaisiin luulla meidän hyväksyvän sellaisten henkilöiden vastuutonta\ntuhlaushalua vaikkapa nämä olisivat ystäviämmekin jotka pienistä\ntuloistaan huolimatta luulivat, että heidän on elettävä rikkaiden\nihmisten tavalla, vain sen vuoksi, että ovat sattuneet tekemään\nyhteisen matkan sellaisten henkilöiden kanssa. Minun asiani ei ole\nviitata sellaisten kaupunkien loistohotelleihin, joissa on kyllä hyviä\ntäysihoitoloitakin, ei liioin salonkivaunuihin eikä turkisviittoihin.\nJa uskallan sanoa, että kun minua kehoitetaan auttamaan ystäviäni,\njotka ovat avun tarpeessa, teen sen siinä kuin joku toinenkin. Mutta\nomatuntoni vaatii minua myöskin lausumaan, ettei niitä pieniä summia,\njotka todella ovat olemassa, saa tuhlata tarpeettomiin esineisiin eikä\nturhaan komeuteen, kun asianomainen tarvitsee nuo rahat muuhunkin —\nniin, sellaiseen, mitä en tahdo mainita. Ja kun nyt olen sanonut, mitä\nsydämelläni oli, rouva Cliff, olen yhtä iloinen kuin kuka muu tahansa\nsaadessani olla mukana lahjoittamassa teille näitä huopia.\n\nJokainen läsnäolevista naisista tiesi, että se asia, jota puhuja\nei ollut tahtonut mainita, oli rahasumma, jonka rouva Cliff oli\nlainannut matkaansa varten. Neiti Shottilla ei ollut siihen mitään\nosuutta, mutta sen sijaan kyllä hänen veljellään, kirvesmiehellä ja\nrakennusmestarilla; ja koska neiti Shott aikoi elää kauemmin kuin\nveljensä, vaikka tämä olikin kahtatoista vuotta nuorempi, oli varsin\nluonnollista, että hän oli tässä suhteessa arkatuntoinen.\n\nRouva Cliff oli jo malttanut mielensä. Hän ei ollut hämillään, ei\nkalpea eikä vapiseva. Ankarana ja totisena hän nousi tuoliltaan.\n\n— Nanny Shott, hän aloitti, juuri se, että kuulen sinun puhuvan tuolla\ntavalla, saa minut parhaiten huomaamaan olevani jälleen kotona. Sinä\nolet se sama nainen, joka ei ole milloinkaan voinut suudella pikku\npoikaa haluamatta samalla piiskata tätä. Tiedän kyllä, mistä kenkä\npuristaa, sen saat uskoa: sinä ajattelet rahoja, jotka lainasin\nveljeltäsi. Minä lainasin ne vuodeksi, eikä aika ole vielä kulunut\numpeen, mutta aikanaan minä kyllä maksan takaisin jok'ikisen pennin\nkorkoineen kaikkineen. Tiesin mitä tein, kun lainasin ne, ja nytkin\ntiedän, mitä teen. Ja jos minä nyt suutun ja maksan velan ennen\nmääräaikaa, niin hän menettää korkoja ja saa kiittää siitä sinua. Muuta\nsanottavaa minulla ei ole sinulle.\n\n— Mitä tulee sinuun, Dora Perley, ja niihin muihin henkilöihin, jotka\novat lahjoittaneet minulle nämä peitteet, niin tietäkää, että olen\nteille niin kiitollinen kuin — niin, aivan niin kiitollinen kuin voin\nolla, paljon enemmän kuitenkin ystävällisyydestänne kuin itse lahjasta.\nEn sano enempää, eikä se ole tarpeenkaan. Vain yksi seikka minun on\nlisättävä. Otan peitteet vastaan ja kiitän sydämestäni, mutta vain\nsiinä tapauksessa, että neiti Shottille luovutetaan takaisin hänen\nosuutensa. Puuttuvan summan täytän itse, olkoonpa se miten suuri\ntahansa, ja toivon että minulle annetaan anteeksi, jos sanon, että en\nusko tämän takia joutuvani vararikkoon.\n\nNeiti Shott nousi nyt vimmoissaan ja marssi ulos talosta. Rouva Hembold\nja papinrouva yrittivät hetken taivutella rouva Cliffiä, mutta tunsivat\ntämän kyllin hyvin huomatakseen pian yrityksensä toivottomaksi.\nKaksikymmentäviisi senttiä jätettiin rouva Perleylle korvaukseksi neiti\nShottin lahjoittamasta erästä. Sitten rouvat lähtivät, ja peitteet\nkannettiin yläkertaan.\n\nRouva Cliff vilkaisi peitteisiin, kun Willy Croup levitteli niitä.\n\n— Jospa nuo rouvat olisivat nähneet minun kalifornialaiseni, rouva\nCliff ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi Willylle:\n\n— Ne ovat hyvin hauskat, ja sinä voit panna ne talteen.\n\nSitten hän meni omaan huoneeseensa ja oikaisihe sänkyynsä. Tätä\nviimeistä rynnäkköä eivät hänen hermonsa enää jaksaneet kestää.\n\nKoko yön hän valvoi mietteissään. Mihin hänen oli ryhdyttävä? Tätä hän\nei enää kestäisi. Hän tiesi vain yhden keinon, mikä tuottaisi hänelle\nmielenrauhan; hänen pitäisi mennä sielunpaimenensa, pastori Perleyn\npuheille ja uskoa tälle kaikki. Pastori kyllä neuvoisi, miten hänen oli\nmeneteltävä.\n\n— Mutta, hän epäröi, entäpä jos pastori ei voikaan pysyä vaiti! Silloin\nmatkustavat kaikki ihmiset Peruun, ja Herra varjelkoon sitten meitä!\n\nSitten tuli joukko uusia ajatuksia, ja nämä toivat mukanaan niin\nankaran päänsäryn, että rouvan oli pysyteltävä vuoteessa koko seuraava\npäiväkin.\n\nSeuraavana aamuna Willy Croup toi hänelle kirjeen. Mainittu neiti oli\njo aikaa katunut sitä, että oli tullut hiiskuneeksi koko peitteistä.\nMutta kuka nyt saattoi aavistaa, että kukaan voisi hautoa mielessään ja\nsyytää suustaan sellaisia sanoja kuin se vanha Shottin eukko!\n\nKirje oli Ednalta, ja siinä kerrottiin, että Edna, Ralph ja molemmat\nneekerit olivat juuri saapuneet New Yorkiin ja aikoivat matkustaa\nensimmäisessä höyrylaivassa Havreen. Edna halusi kovin tavata rouva\nCliffiä ennen lähtöään ja kirjoitti, että jos vain ystävättärelle\nsoveltuisi, hän poikkeaisi Plaintoniin ja viipyisi siellä päivän tai\npari. Hän ennättäisi hyvin tehdä matkan ennen höyrylaivan lähtöä.\n\nKun rouva Cliff oli lukenut lyhyen kirjeen, hän hypähti vuoteestaan.\n\n— Edna tulee tänne! hän huusi. Sehän olisi lopullinen turmio! Mutta\nminun täytyy tavata hänet. Minun täytyy kertoa hänelle kaikki ja pyytää\nhäneltä neuvoa.\n\nPukeuduttuaan hän meni kohta alakertaan ja sanoi Willylle, että hänen\npiti iltapäivällä matkustaa New Yorkiin. Hän oli saanut kirjeen\nrouva Hornilta, ja hänen täytyi välttämättömästi tavata tämä ennen\nEuroopan-laivan lähtöä.\n\nKunnon rouva lähti Plaintonista vain pieni nahkalaukku kädessään ja\nmelkein kaikki käteiset varat sekä hänen sielunrauhansa järkyttänyt\nmaksuosoitus sullottuina pukunsa miehustaan. Ja kun hänen ystävänsä ja\nnaapurinsa kuulivat hänen matkustaneen, heidän täytyi asettaa moinen\näkillinen matka yhteyteen niiden omituisten ja nurjien katsantokantojen\nyhteyteen, jotka häneen olivat tarttuneet vierailla mailla.\n\nKun Plaintonin asukkaat aikoivat lähteä matkalle, he kertoivat\nsiitä joka ihmiselle ja tekivät valmistuksiaan pitkät ajat. Mutta\nkalifornialaiset ja eteläamerikkalaiset lähtevät matkalle tunti sen\njälkeen kun ovat tehneet päätöksensä. Ihmiset olivat pitäneet rouva\nCliffiä liian vanhana hänen voidakseen joutua moisten vieraiden\nvaikutusten myrkyttämäksi, mutta ilmeisesti he olivat erehtyneet. Rouva\nCliffin entiset säästäväisyys- ja viisausperiaatteet olivat varmaan\njärkkyneet perustuksiaan myöten. Yksistään tämä matka New Yorkiin\nmaksoi vallan vannaan sievoiset kaksikymmentä dollaria!\n\nKun rouva Cliff ilmestyi Ednan huoneeseen erääseen newyorkilaiseen\nhotelliin, jälkimmäinen hämmästyi, melkeinpä kauhistui. Hän oli\nodottanut vierastaan, sillä hän oli saanut sähkösanoman, mutta ensi\nsilmäyksellä hän enää tuskin tunsi sitä kalpeata ja kuihtunutta naista,\njoka nyt tuli hänen luokseen.\n\n— Sairasko? huudahti poloinen rouva Cliff istuutuessaan sohvaan. Niin,\nkyllä minä olen sairas, mutta en ruumiiltani vaan sydämeni on sairas.\nOn vaikea sanoa, missä vika on. Lähinnä on paikallaan vertaus, että\nrikkaudesta on tullut \"sisäinen tauti\", aivan kuin joskus tuhkarokosta,\nmilloin se ei pääse kunnolla puhkeamaan.\n\nKun rouva Cliff oli hiukan syönyt ja juonut, hän ryhtyi kertomaan\nkärsimystensä tarinaa. Edna kuunteli suurta harrastusta ja osanottoa\ntuntien. Mutta kun hyvä rouva vihdoin mainitsi päätöksestään kertoa\nkaikki sielunpaimenelleen, Edna loi ystävättäreen nopean katseen, ja\nhän kouraisi lujasti tuolinsa kädennojasta. — Lizzie kiltti, sanoi\nhän toisen vaiettua, vain yksi keino voi auttaa sinua: sinun täytyy\nmatkustaa meidän kanssamme Eurooppaan.\n\n— Nytkö? huudahti rouva Cliff. Siinä laivassako, johon te toiset olette\ntilanneet matkaliput? Mahdotonta! Enhän ennätä enää käydä kotona\njärjestämässä asioitani.\n\n— Et saakaan käydä kotona, sanoi Edna, et mitenkään! Sinun huolesi\nalkaisivat uudestaan kohta sinne tultuasi. Sinä jäät tänne ja matkustat\nmeidän kanssamme!\n\nRouva Cliff tuijotti häneen hölmistyneen näköisenä.\n\n— Mutta minullahan on vain pieni käsilaukku mukanani! Enkä ole\nensinkään matkavalmiina. Ja minullahan on talo kotona ja Willy yksin\nhoitamassa sitä. Näethän, että minun on ihan mahdoton matkustaa?\n\n— Mitä matkaa varten tarvitset, sanoi Edna, sen voit ostaa täältä\nmuutamassa tunnissa. Ja muun kaiken saat Euroopasta, paljon halvemmalla\nja parempaa kuin täältä. Taas talosta puhuen voit kirjoittaa sille\ntoiselle naiselle ja pyytää häntä taas kotimieheksi neiti Croupin\ntoveriksi siihen saakka, kunnes palaat. Lizzie, nämä kaikkihan ovat\nsinulle nykyisin vain pikkuseikkoja. Minä vakuutan, että voit ostaa\nPlaintonin talosi veroisen uuden talon, ja tuskin huomaisitkaan\nkoko menoerää. Ja vaikka talosi palaisi poissaollessasi poroksi, ei\nse terveyteesi ja viihtymykseesi verrattuna merkitse enempää kuin\nkuparikolikko, jonka ojennat kerjäläiselle.\n\n— Ja siellä on minun uusi matka-arkkuni ja kauniit peitteeni ja huokasi\nrouva Cliff.\n\n— Anna niiden olla siellä, sanoi Edna; peitteitä et tarvitse.\n\n— Mutta miten voin selittää sen, että karkaan tällä tavoin? Mitä he\nkaikki ajattelevatkaan?\n\n— Kirjoita vain, että matkustat Eurooppaan kapteeninrouva Hornin\nseuranaisena. Jos he pitävät sinua köyhänä, selittää se kaiken. Ja jos\ntahdot, voit lisätä, että rouva Horn haluaa niin saada sinut mukaan,\nettei hän tahdo kuulla puhuttavankaan muusta. Ja hänen itsepäisyytensä\nvuoksi sinulle ei jää tilaisuutta matkustaa kotiin säällisesti\nhyvästelemään ystäviäsi.\n\nPuolen tunnin kuluttua rouva Cliff taipui.\n\n— Hyvä on, Edna, minä tulen mukaan. Mutta sen minä sanon, että\nuhraisin mielelläni kaikki ne alpit ja vanhat linnat, joita ehkä näen\nEuroopassa, jos vain tänään voisin matkustaa Plaintoniin, tallettaa\nrahani Plaintonin pankkiin ja aloittaa tulojeni mukaista elämää.\n\nSellaista riemua ei mikään muu maan päällä voisi minulle tuottaa.\n\nEdnaa nauratti:\n\n— Sinun on pysyttävä kärsivällisenä ja odotettava oikeaa aikaa. Kun\nsinä sitten kuningattaren tavoin palaat Plaintoniin, olet saanut\nalppisi ja vanhat linnasi kaupanpäällisiksi.\n\n\n\n\nXXX.\n\nHÔTEL BOILEAUSSA.\n\n\nOli joulukuun alkupuoli, kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Edna ja\nhänen pieni seurueensa matkustivat New Yorkista Pariisiin. He olivat\nasettuneet Hôtel Boileauhon, joka sijaitsi hiljaisen kadun varrella,\nlähellä Boulevard des Italiens'iä.\n\nHotelli oli varsin yksityishotellin luontoinen, mutta paljon parempi\nkuin se hotelli, jossa he olivat asuneet San Franciscossa ollessaan.\nTäälläkin heillä oli yksityishuoneensa. He söivät erikseen omien\nneekereittensä palvelemina. Heidän salonkinsa oli suuri ja aistikkaasti\nkalustettu, ja heidän ruokansa valmisti ranskalainen kokki, ja hotellin\nkoko henkilökunta hovimestarista nopsajalkaiseen siivoojattareen saakka\ntarjosi heille palveluksiaan kohteliaan huomaavaisesti.\n\nRouva Cliff sanoi, että vaikka heidän elämänsä täällä päällisin\npuolin olikin aivan samanlaista kuin San Franciscossa, oli siinä\nkuitenkin itse asiassa yhtä suuri ero kuin vanhalla haalistuneella\nmahonkilipastolla, joka on juuri laahattu ullakolta, ja samalla\nesineellä puhdistettuna, vahattuna ja kiilloitettuna. Ja hän selitti,\nettä juuri Pariisin ilmapiirissä pääsivätkin kaikki hotellielämän\nhienoimmat vivahdukset parhaiten ilmenemään.\n\nMutta suurin muutos pikku seurueen olossa oli kuitenkin se seikka,\nettei Pariisissa enää, niinkuin San Franciscossa, ollut sen päämiehenä\nrouva Philip Horn, vaan neiti Edna Markham.\n\nTämä nimenmuutos oli ollut monien öiden harkinnan ja tuntikausia\nkestäneen neuvottelun tulos. San Franciscossa Edna oli tuntenut\nolevansa rouva Horn niin täydellisesti kuin heidät olisi vihitty\nkeskipäivällä jossakin hienossa kirkossa. Mutta vaikk'ei hän itse\nnähnytkään mitään syytä lakata uskomasta aviollista säätyään, hän oli\nalkanut pelätä, että kapteeni Horn kenties näki asian toisessa valossa.\n\nHänen kirjeittensä sävy oli saattanut Ednan tähän käsitykseen. Jos\nkapteeni kuolisi, voisivat nämä kirjeet näyttää toteen, että Edna oli\nhänen leskensä, mutta selvästikään ei kapteeni asioiden nykyisellään\nollen tahtonut tuntea minkään aviollisen siteen painoa.\n\nJos Edna olisi jäänyt San Franciscoon, hän olisi pitänyt kapteenin\nnimen. Siellä hän oli muukalainen, mutta kaikki tunsivat sen sijaan\nkapteeni Hornin. Mutta Pariisissa asia oli aivan toisin. Ednalla oli\nsiellä ystäviä, ja amerikkalainen kapteeni Horn oli Seinen kaupungissa\nvähän, tuskinpa ollenkaan tunnettu. Ednan pariisilaisystävät olivat\nkaikki amerikkalaisia, muutamat huomattavia henkilöitä. Eräs\nhänen entisistä koulutovereistaan oli naimisissa amerikkalaisen\nlähetystösihteerin kanssa. Saattoiko hän esiintyä näiden ystäviensä\nparissa kapteeninrouva Hornina, kun hän hyvin tiesi, että hänen\noli tuiki mahdoton esittää kapteeni Hornia nyt ja luultavasti\nvast'edeskâân? Se hauras side, joka yhdisti hänet kapteeniin, oli\npunottu ainoastaan laskelmista eikä niin muodoin ollut hämähäkin\nseittiä lujempi. Ja mitä tuli niihin liikepäämääriin, jotka olivat\nantaneet aiheen tähän kummalliseen avioliittoon, ne oli jo suurimmaksi\nosaksi saavutettu. Se summa, jonka kapteeni oli lähettänyt Ednalle\nSan Franciscoon, oli jo sinänsä hämmästyttävän suuri, ja Pariisiin\nsaavuttua Edna talletti sen viipymättä tyttönimelleen.\n\nVarmuuden vuoksi lähetettiin osa rahoista eräälle lontoolaiselle\npankkiirille, eikä Edna Pariisissa ryhtynyt suhteisiin kapteenin\nnimeämän pankin kanssa. Tämä toiminimi sai määräyksen lähettää\nkaikki rouva Philip Hornille tulevat kirjeet edelleen rouva Cliffin\nosoitteella; rouva Cliff sen sijaan avasi kyllä tilin Wraxton Fuguet &\nC:o toiminimen pankissa, ja kaikki hänen kirjeensä osoitettiin sinne.\nMutta Ednan pankkiirit tunsivat tämän ainoastaan neiti Markhamina. Ja\nne liikeasiat, joissa Horn-nimi esiintyi, välitti rouva Cliff.\n\nRouva Cliff ja Ralph olivat kyllä jyrkästi vastustaneet Ednan\ntyttönimen ottamista käytäntöön. Edellinen esitti, että avioliittoa\ntäytyisi pitää sitovana siihen saakka, kunnes kapteeni saapui, mutta\nheti sen jälkeen oli hänen mielestään toimitettava uusi vihkiminen.\n\n— Mutta, Edna sanoi, sinähän tiedät, että Cheditafa toimitti tuon\nseremonian yksinomaan turvatakseen minun oikeuteni kapteenin löydön\njäännökseen, jos kapteeni itse menettää henkensä matkallaan. Jos\nkapteeni palaa takaisin, hän voi ilman muuta luovuttaa minulle\nosuuteni, jota voin omakseni vaatia, aivan samoin kuin hän antaa\nsinulle sinun osuutesi. Eihän oikea avioliitto ole sitä varten\nvähääkään tarpeen. Tahtoisitko nyt neuvoa minua astumaan askelen, joka\nsaisi hänet tuntemaan siveelliseksi velvollisuudekseen antaa vihkiä\nitsensä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan?\n\n— En, rouva Cliff sanoi, mutta sinun lähtökohtasi on väärä. En\nvähääkään epäile, että kapteeni aikoo tulla takaisin vaatimaan sinua\nvaimokseen, ja jos joitakin muodollisuuksia vielä tarvitaan, niinkuin\nminä puolestani uskon, hän alistuu kyllä mielellään niihin. Ja kuule,\nEdna, jos näkisit itsesi, et vain sillä tavoin kuin kuvastimesta,\nvaan hänen silmillään, ymmärtäisit kyllä, että hän on niin halukas\nsellaiseen ratkaisuun kuin suinkin saatamme toivoa.\n\nRalph lausui ajatuksensa lyhyemmin, mutta terävämmin.\n\n— Hän meni naimisiin niin hyvin kuin niissä oloissa saattoi, ja hän\nkirjoitti sinulle vaimonaan, ja San Franciscossa sinä käytit hänen\nnimeään. Jos hän tulee nyt takaisin ja sanoo, ettet sinä ole hänen\nvaimonsa, niin minä tapan hänet.\n\n— No, no! ei sentään pikku Ralph! sisar sanoi. Sen minä jättäisin sinun\nsijassasi tekemättä. Vieläpä menen niin pitkälle, että suorastaan\nvastustan sellaista.\n\n— Sinä teet minusta pilaa, Ralph sanoi, mutta en välitä siitä. Minä\notan asian omiin käsiini, ellei hän tahdo tunnustaa sopimuksiaan.\n\n— Mutta otaksuhan, etten minä anna hänelle lainkaan tilaisuutta siihen,\nEdna sanoi. Otaksuhan, että hän tapaa minut neiti Markhamina ja myöskin\nhuomaa minun tahtovan pysyä neiti Markhamina? Ja jos avioliitollamme\nolisikin jotakin sitovaa voimaa, se voidaan helposti purkaa laillista\ntietä.\n\nRalph nousi tuolilta ja alkoi kävellä lattialla edestakaisin, kädet\nsyvällä takin taskuissa.\n\n— Voi, miten naisten tapaista on sanoa noin! Aina niillä on uusia ja\nerilaisia päähänpistoja — ja tuo oli todellakin aivan uutta minulle.\nAiotko tehdä jotakin?\n\n— En, en aio tehdä mitään. Toivon ainoastaan voivani säilyttää kaiken\nsellaisena, että saatan toimia oikean hetken tultua.\n\nRalph selitti, että hän ajattelisi asiaa käytyään makuulle. Hän nukkui\nmelkoista enemmän kuin ajatteli, mutta aamulla hän sanoi sisarelleen,\nettä uskoi tämän olevan oikeassa.\n\n— Mutta yksi asia on varma, lisäsi hän. Jos kohta se neekerin toimitus\nei ollutkaan laillisesti sitova, se oli kuitenkin juhlallinen, hyvin\njuhlallinen tilaisuus, sitä ei voi kukaan kieltää. Se oli ikäänkuin\nväliaikainen patentti, jonka ihmiset hankkivat, ennen kuin ottavat\nkeksinnölleen oikean patentin. Ja jos tahdot, että hänen on niin\ntehtävä, hän kyllä muitta mutkitta tekee niin, mutta jollet tahdo, se\non sinun asiasi. Mutta salli minun ainakin antaa sinulle hyvä neuvo:\nminne menetkin ja mitä teetkin, ennen kuin asia on ratkaistu, muista,\nettet laske luotasi sitä kaksijalkaista vihkimätodistusta, jonka nimi\non Cheditafa. Hän suoriutuu nyt mainiosti englanninkielellä, jos\njotakin rettelöltä syntyy.\n\n— Rettelöitä! harmistui Edna. Mitä ajatteletkaan? Luuletko minun\naikovan antautua mihinkään rettelöihin? Uskoin sinun tuntevan minua\nparemmin.\n\nRalph huokasi.\n\n— Jos voisit ymmärtää, miten kamalan vaikea on tuntea sinua! Silloin\net olisi julma sellaiselle poloiselle, joka silloin tällöin sattuu\nerehtymään.\n\nRouva Cliff puuttui keskusteluun:\n\n— Mutta vielä eräs asia: miten voit selittää ystävillesi sen, että olet\nyht'äkkiä rikastunut? Plaintonissa ollessani kadehdin usein sinua,\nsillä täällähän ei kukaan sekaannu sinun yksityisasioihisi. Minähän en\ntiennyt silloin, että täälläkin vilisee sinun tuttaviasi.\n\n— Se ei minua lainkaan huolestuta, vastasi Edna. Kun olit Edith\nSouthallin — nykyisen rouva Sylvesterin — koulutoveri, isälläni\noli hyvin tuottoisa liike, ja me elimme komeasti. Olin jo tulossa\ntäysi-ikäiseksi, kun isäni teki vararikon ja kuoli. Ralph ja minä\nmuutimme silloin Cincinnatiin. Huomaat siis, ettei ystävilläni ole\njuuri aihetta tehdä kysymyksiä eikä kiristää minulta selityksiä.\n\n— Jospa ihmiset olisivat Plaintonissa yhtä ymmärtäväisiä! huokasi rouva\nCliff. Silloin matkustaisin takaisin ensi tilassa — se on varma!\n\nHôtel Boileausta vuokrasi siis joukon huoneita new-yorkilainen neiti\nEdna Markham, ja neiti Edna Markham teki vierailun amerikkalaisen\nlähetystösihteerin rouvan luokse.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nODOTUSTA.\n\n\nEnsi alussa oli pienen seurueen kaikilla jäsenillä vain yksi yhteinen\nhalu — nauttia Seinen kaupungin kauneuksista ja ihmeistä, ja\nlähtiessään retkilleen he ottivat joskus Mukin ja Cheditafan mukaansa.\nMutta jonkin ajan kuluttua alkoi kunkin erikoinen luonne ilmetä, ja\nkukin alkoi puuhata ja huvitella omalla tahollaan.\n\nRouva Cliff ei kylläkään ollut hienosti sivistynyt nainen, mutta\nhänellä oli terve aisti ja hyvä ymmärrys, ja hän osasi arvostella\ntaidetta sen eri muodoissa. Hän kuljeskeli väsymättä Louvre-museon\nkaikissa gallerioissa, mutta katseltuaan yhden kerran jotakin\ntaulukokoelmaa hän ei huolinut mennä samaan paikkaan toistamiseen. Hän\nkävi teattereissa ja oopperassa, sillä hän halusi nähdä ja kuulla,\nkuinka Ranskassa näyteltiin ja laulettiin, mutta ajan mittaan häntä ei\nenää huvittanut mennä tuollaisiin paikkoihin, joissa hän ei ymmärtänyt\nsanaakaan siitä mitä puhuttiin.\n\nRalphille oli nyt hankittu kotiopettaja, professori Barré, joka tunsi\nsuurta harrastusta amerikkalaista poikaa kohtaan. Matkat ja kokemukset\nolivat antaneet tälle varhaiskypsyyden, jollaista ranskalainen opettaja\nei ollut koskaan tavannut ainoassakaan muussa oppilaassaan. Ralph\nolisi paljon kernaammin tutkistellut itse Pariisia kuin kirjoja, ja\nprofessori, jolla oli sangen paljon aikaa oppilastaan varten, noudatti\ntoisinaan tämän halua, mikä oli varsin luonnollista nuorekkaalle\nmiehelle. Heistä tuli niinmuodoin hyvät ystävät, ja loppujen lopuksi\nRalph olikin koko seurueen jäsenistä tyytyväisin elämäänsä ja oloonsa.\n\nEdna ja rouva Cliff kulkivat kuitenkin omia teitään varsinaisesti vain\nseuraelämässä. Rouva Sylvesterin vaikutuksesta — tämä oli kaunis ja\nloistavan älykäs nainen — Edna sai enemmän kutsuja kuin halusikaan,\neikä ainoastaan diplomaattisiin piireihin ja amerikkalaisperheisiin,\nvaan myöskin moniin pariisilaiskoteihin.\n\nLähetystösihteerin rouva oli ylpeä ystävättärestään ja esiintyi\nmielellään tämän \"esiliinana\".\n\nEdna astui tähän uuteen elämään ikäänkuin se olisi ollut taulukokoelma,\njossa hän ei ollut vielä käynyt, tai museo, jonka hän näki ensimmäisen\nkerran. Hän tutki sitä, ja tutkiminen huvitti häntä.\n\nRouva Cliff saattoi vain paljon huomaamattomammin osallistua Pariisin\nseuraelämään. Huolimatta lihavasta kukkarostaan ja kaikista niistä\nulkonaisista eduista, joita Pariisissa rahalla saa, hän ei ollut\nkuitenkaan sen kummempi kuin arkipäiväinen ja varsin kunnioitettava\npieni rouva jostakin Maine-valtion pikkukaupungista. Ei silkki eikä\nsametti voinut tehdä hänestä sen enempää, eikä hän pyrkinytkään sen\nenempään.\n\nEdnan hyvänä ystävänä ja matkatoverina hänet oli otettu ystävällisesti\nvastaan lähetystössä, mutta oltuaan parissa, kolmessa suuressa\nvastaanotossa hän arveli, että jos hänen pitää olla mukana vielä\nuseammassa \"apajassa\", sen piti tapahtua kotona Plaintonissa.\n\nMutta hän ei ollut kuitenkaan tyytymätön eikä tuntenut koti-ikävää. Hän\nkyllä piti Plaintonia kaikkia muita paikkoja parempana, mutta tuossa\npienessä kaupungissa ei häntä pitänyt näkyä, ennen kuin hän saattoi\nnäyttää ystävilleen kalifornialaiset peitteensä ja kertoa, mistä hän\noli saanut rahaa ostaakseen ne.\n\n— Peitteet, niin! hän puheli itsekseen. Pelkäänpä, että he tuskin\nhuomaavatkaan niitä, kun he saavat nähdä kaiken muun, mitä tuon\nmukanani kotiin.\n\nSeuraelämästä, varsinkin sellaisesta, mikä ei häntä huvittanut, rouva\nCliffin oli helppo kieltäytyä. Pariisin myymälät olivat hänelle\ntaivaan esikartanoita. Ja koska hänellä oli varoja ja hyvää aikaa\n\"kaappauksiin\", hän keräsi vähitellen koko joukon koruesineitä, eikä\nainoastaan nykyistä Plaintonin kotiaan varten, vaan myöskin ajatellen\nsitä suurta ja kaunista taloa, jonka hän rakennuttaisi viereiselle\ntontille.\n\nNäitä suunnitelmiaan rouva Cliff ei lainkaan laatinut kapteeni\nHornin parhaillaan tapahtuvan retken varaan. Rouva Cliffillä oli\njo kyllin paljon omaisuutta elääkseen mielensä mukaan rikkaana ja\narvossapidettynä kansalaisena synnyinkaupungissaan Plaintonissa. Hän\nodotteli ainoastaan lupaa matkustaa kotiin ja ilmaista hyvän onnensa\nystävilleen.\n\nOmaisuutensa jatkuvaan karttumiseen hän ei suurestikaan luottanut.\nJos niin ihmeellisesti tapahtuisi, hän ehkä muuttaisi suunnitelmiaan;\nmissään tapauksessa eivät nykyisin elävät perulaiset jäisi osattomiksi.\nJa vaikka tulisi tieto kapteenin epäonnistumisestakin, rouva Cliff\naikoi ottaa menoihinsa vuotuisen määrärahan joitakin perulaisia\nhyväntekeväisyystarkoituksia varten.\n\nJoulunpyhät kuluivat, kului puoli tammikuuta, mutta Edna ei ollut\nvieläkään kuullut mitään kapteeni Hornista.\n\nHän oli toivonut, että kapteeni, ennen kuin lähtisi Etelä Amerikasta\npitkälle matkalleen Atlantin yli, poikkeaisi johonkin satamaan, josta\nsaattoi lähettää hänelle kirjeen. Ja höyrylaivassa kirje ennättäisi\nperille paljon ennen kapteenin parkkilaivaa. Mutta kirjettä ei\nkuulunut. Hän oli sopinut erään merenkulkutoimiston kanssa siitä,\nettä hänelle sähkötettäisiin kohta kun \"Miranda\" saapuisi Ranskan\nrannikolle. Mutta sähkösanomaakaan ei kuulunut eikä Ednalla ollut muuta\nneuvoa kuin odottaa.\n\nToisinaan hänestä tuntui, että tämän pitkän odotuksen täytyi\nvälttämättömästi tietää onnettomuutta, mutta sellaisina hetkinä hän\nkoetti aina asettua kapteenin asemaan. Acapulcosta Kap Horniin ja\nedelleen Etelä-Atlantin ja Pohjois-Atlantin poikki Ranskaan — se oli\npitkä matka purjelaivalle. Ja aikaan, jonka matka vaatisi, piti vielä\nlisätä päiviä, kenties viikkojakin, jotka olivat kuluneet työhön\njärviluolassa ja Korppikotkien lahdella. Ja millaisia esteitä ja\nviivykkeitä saattoikaan matkalla sattua.\n\nHän luotti rajattomasti kapteeniin samaten kuin Ralph. Kapteenilla\nei ehkä olisi mukanaan ainoatakaan kultaharkkoa, kaikki mahdolliset\nonnettomuudet voisivat kohdata häntä, mutta Edna oli kuitenkin\nrauhallisina hetkinään varma siitä, että kapteeni tulisi Ranskaan\nlupauksensa mukaan.\n\nMutta Edna ei tahtonut tuhlata kallista aikaansa. Pariisi oli kyllä\nhyvä, mutta se ei ollut kaikki kaikessa. Kun tulisi kutsu, hänen\nolisi kenties pakko matkustaa takaisin Amerikkaan, ja silloin hän\nsaisi lähteä Euroopasta muistamatta muuta kuin Pariisin. Kiertomatka\nmannermaalla oli helposti suoritettavissa, sillä sähkösanoma\nkutsuisi hänet kyllä pian Pariisiin, jos \"Miranda\" saapuisi hänen\npoissaollessaan. Ja niin seurue matkusti Italiaan Genève'in ja Bernin\nkautta.\n\nRalph oli haltioissaan tästä vaihtelusta, sillä hänen kotiopettajansa\nprofessori Barré oli tullut mukaan. Ja Italiassa professori oli\nkoko seurueen oppaana. Hän oli käynyt ennen kaikkialla, minne\nseurue matkusti, ja kaikesta hän osasi kertoa jotakin opettavalla\nja hauskalla tavallaan. Mutta Edna odotti kuitenkin joka päivä\niänikuista sähkösanomaansa, ja joka päivä, paitsi sunnuntaisin,\nhän kävi laivakonttoreissa tutkimassa laivojen kulkuvuoroja ja\nmerenkulkutietoja. Yleensä hän koetti järjestää asiansa niin, että\nsaattaisi kutsun saatuaan tunnin kuluttua matkustaa takaisin Ranskaan.\n\nVaikka Ednalla olikin paljon iloa Italian-matkastaan, hän oli kuitenkin\ntyytyväinen palatessaan Pariisiin. Täällä hän oli kaiken keskellä,\nvalmis ottamaan vastaan uutisia, valmis ottamaan vastaan vieraita,\nvalmis matkustamaan minne tahansa ja tekemään mitä tahansa, mikä\nosoittautuisi tarpeelliseksi.\n\nSeurue ei palannut Hôtel Boileau'hon. Edna oli nyt saanut paremman\nkäsityksen eurooppalaisista elämäntavoista, ja hänestä oli alkanut\ntuntua, ettei hän ollut ympäröinyt itseään sellaisella loistolla\nja ylellisyydellä kuin kapteeni oli tarkoittanut. Hän halusi joka\nsuhteessa noudattaa kapteenin toivomuksia, ja eräs niistä oli ollut\nsellainen, että hän pitäisi saamiaan rahoja korkona eikä pääomana.\nTosin hänen oli vaikea noudattaa tätä toivomusta, sillä hän oli\nluonteeltaan yhtä käytännöllinen kuin rouva Cliff ja piti mahdollisena,\nettei tulevaisuudessa saisikaan mitään sen summan lisäksi, minkä\nhän oli tallettanut Lontoon ja Pariisin pankkeihin. Mutta hänen\nuskollisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli lähettänyt hänelle nämä\nrahat, voitti hänen säästäväisyysvaistonsa. Kapteeni Hornin piti\npalatessaan huomata, että Edna oli järjestänyt elämänsä hänen tahtonsa\nmukaan. Eihän ollut välttämätöntä tuhlata kaikkea, minkä omisti, mutta\npalasipa kapteeni rikkaana tai köyhänä, hän saisi nähdä, että Edna oli\nluottanut häneen ja hänen menestykseensä.\n\nSeurue oli nyt asettunut hyvin loisteliaaseen hotelliin, jonka\nmittasuhteet, kuvastinseinät ja kultaukset saivat Ralphin huudahtamaan\nihastuksesta ja ihmettelystä.\n\n— Mutta pidä vaaria rahoista, Edna, varoitti hän, sillä muuten ei\nkestä kauan, ennen kuin me muutamme Quartier latin'iin [Quartier\nlatin \"latinalainen kortteli\", Pariisin vanhimpia osia, erikoisesti\nylioppilaiden kaupunginosa] ja syömme ravintolassa, jossa täytyy maksaa\nylimääräinen lantti saadakseen pyyhkiä suunsa lautasliinaan.\n\nEdnan luonne oikeastaan vastusti komeaa, ylellistä elämää, mutta hän\nmukautui kuitenkin monessa suhteessa hotellin vaatimuksiin. Siellä\npidettiin hienoja kutsuja pariisilaisystäville; heillä oli oma\nvirkapukuinen ajurinsa, kun he lähtivät ajelulle, useita uusia pukuja\ntilattiin, ja myöskin Muk ja Cheditafa saivat uudet, taiteilijain\npiirtämät puvut, joten hekin saattoivat esiintyä \"säätynsä mukaisesti\".\n\nKapteeni olisi varmaan ollut tyytyväinen, jos olisi saapunut Ranskaan.\n\nMutta Danten ja Petrarcan kotimaasta palattuaan alkoi rouva Cliff\nkuihtua ja pitkästyä kultaisiin kahleisiinsa. Nyt oli Eurooppa antanut\nhänelle kaiken, mitä hän tällä haavaa tarvitsi, ja kotona Plaintonissa\noli paljon sellaista, mitä hän kaipasi. Hän saattoi valvoa yöt läpeensä\najatuksissaan. Willy Croupin kirjeistä hän oli saanut tietää, että\nPlaintonissa oli alkanut nousta kunnia-asemiin ihmisiä, joiden paikka\noikeastaan oli ovensuussa ja että häntä itseään pidettiin vain köyhänä\nleskenä, joka oli jonkun matkustelevan rouvan seuralaisena.\n\nHän puri hammasta ajatellessaan, millä tavoin neiti Shott mahtoikaan\nrehennellä hänen kustannuksellaan. Eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin\nhän päätti puhua asiasta Ednalle.\n\nTuumasta toimeen!\n\n— Matkustaa kotiin! hämmästeli Edna. Mutta, hyvä Lizzie, sehän on\nmahdotonta juuri nyt! Ethän sinä voi matkustaa kotiisi Plaintoniin\nilmaisematta ihmisille mistä olet saanut rahasi.\n\n— Se on selvää, vastasi rouva Cliff, enkä tahdokaan. Minulla vain on\ntoisinaan sellainen koti-ikävä, että kuvittelen voivani vallan hyvin\nmatkustaa sinne ja sanoa ihmisille, että liikeyritys Valparaisossa\non onnistunut odottamattoman hyvin ja että olen saanut rahani sillä\ntavoin. Mutta sitä en voi tehdä. En voi astua sielunpaimeneni eteen\ntarjoamaan uutta alttariliinaa ja uusia haarakynttilöitä sellainen\nvalhe huulillani. Mutta eihän enää maksa vaivaa salata totuutta.\nKapteeni Horn lähti aarretta noutamaan enemmän kuin kahdeksan kuukautta\nsitten, eikä järkevästi ajatellen voi otaksua muuta kuin että kapteeni\njoko on jo saanut sen tai ei sitä koskaan saakaan. Eikä kummassakaan\ntapauksessa vahingoita ketään ihmistä, jos me annamme ihmisten tietää,\nettä meillä on rahoja ja miten olemme ne saaneet.\n\n— Kyllä! siitä voi olla hyvin suurta vahinkoa, väitti Edna. Kapteeni on\nehkä saanut kuljetetuksi pois ainoastaan osan kullasta, ja hän voi nyt\nolla noutamassa jäännöstä. On voinut tapahtua hyvin monta asiaa, ja jos\nme nyt lörpöttelemme siitä siunatusta aarteesta, se voi aiheuttaa aivan\nkorvaamattoman vahingon.\n\n— Jos hän on saanut puolet aarteesta, hän saisi jo tyytyä siihen eikä\npitää meitä kaikkia piinapenkissä siihen saakka kunnes on saanut\nturvaan loputkin. En tahdo tietenkään loukata sinua, Edna, mutta\najatukset ovat vapaat, ja mielestäni me jo olemme odottaneet niin kauan\nkuin omatuntomme voi vaatia meitä odottamaan.\n\n— Tiedän kyllä, mitä tarkoitat, mutta se ei suinkaan loukkaa minua.\nEn usko, että kapteeni Horn on menettänyt henkensä, ja odotan aivan\nvarmaan saavani pian kuulla hänestä.\n\n— Sitä sinä olet jo kauan odottanut.\n\n— Niin kyllä, mutta se, joka odottaa jotakin hyvää, ei odota liian\nkauan. En lakkaa uskomasta, että kapteeni on elossa ja kirjoittaa pian\ntai tulee itse meidän luoksemme, ennen kuin saan virallisen tiedon\nhänen kuolemastaan tai ennen kuin vuosi on kulunut siitä, kun hän lähti\nAcapulcosta. Kun ajattelemme, mitä hän on tehnyt hyväksemme, ei minun\nmielestäni ole liikaa, jos me odotamme yhden vuoden, ennen kuin petämme\nhänen luottamuksensa ja jouduttaaksemme vähän omia suunnitelmiamme\nturmelemme kokonaan hänen aikeensa. Rouva Cliff ei puhunut enää mitään,\nmutta sisimmässään hän ajatteli, että Ednan kyllä sopi niin puhua —\nhänhän huvitteli parhaansa mukaan eikä koskaan tuntenut koti-ikävän\ntuskia.\n\nRouva Cliff oli nykyisin vakuuttunut siitä, etteivät he enää koskaan\nnäkisi kapteeni Hornia.\n\nJa Edna odotti ja toivoi joka päivä hyviä tietoja kapteeni Hornista, ja\nrouva Cliff odotti ja toivoi tietoja kapteeni Hornista, — hyviä, jos\nmahdollista, mutta joka tapauksessa varmoja tietoja, joiden nojalla he\nvoisivat päätellä, miten heidän oli järjestettävä asiansa.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nMITEN KULTA VAIKUTTI ENSIMMÄISEEN PERÄMIEHEEN.\n\n\nKun kapteeni Horn \"Miranda\"-prikillä lähti Acapulcosta syyskuun\nkuudentenatoista päivänä laivaväkenään amerikkalaiset merimiehet\nShirley ja Burke sekä neljä neekeriä, hän purjehti \"painolastissa\", ja\nlaivan lastiruumassa oli ainoastaan suuri joukko tyhjiä kahvisäkkejä.\nHänen lähimpänä päämääränään oli Rio de Janeiro, josta hän aikoi ottaa\nlaivaansa pienen kahvilastin. Hänen oli varovaisinta saapua Ranskaan\nmukanaan hiukan muutakin kuin kimmeltävää metallia, jolla hän toivoi\nvoivansa korvata mereen heitettävän painolastin.\n\nLaivan harvinaista lastia pidettiin asiantuntijoiden kesken ovelana\njenkinjuonena, semminkin kun oli luultavaa, että kapteeni olisi\nsaanut kahvisäkkinsä huomattavasti halvemmalla Meksikosta kuin Rio de\nJaneirosta.\n\nMatka Perun rannikolle edistyi hitaasti; \"Miranda\" ei osoittautunut\nsuinkaan nopeakulkuiseksi, ja tuuli pysytteli vastaisena. Mutta lopulta\nsivuutettiin Agujan niemi, ja kapteeni suuntasi kulkunsa rannikkoa ja\nKorppikotkien lahtea kohden.\n\nVähän kahdentoista jälkeen tyynenä lokakuun päivänä oltiin niin lähellä\nrannikkoa, että saatettiin erottaa rantaviiva ja ne tuntomerkit, jotka\nkapteeni oli edellisillä matkoillaan painanut mieleensä. Neekerit\nolivat hämmästyneitä, jopa peloissaankin, sillä he eivät olleet\naavistaneetkaan, että matka päätyisi heidän entisen julman vankeutensa\ntapahtumapaikalle.\n\nHe olivat silloin tällöin puhelleet keskenään siitä, miten kapteeni\noikeastaan aikoi menetellä heidän suhteensa, ja nyt heidän mieleensä\njuolahti ajatus, että kapteeni kenties aikoi jättää heidät samaan\npaikkaan, mistä oli heidät saanutkin. Mutta Makan toimiessa\nvälittäjänä, joka aluksi oli yhtä kauhuissaan kuin toisetkin, kapteenin\nonnistui rauhoittaa heitä. Hän selitti haluavansa ainoastaan ankkuroida\nlaivansa mahdollisimman lähelle luolia, noutaakseen sieltä tavaroita,\njoita ei oltu otettu mukaan, kun muu seurue lähti paikalta. Maka\nluotti ehdottomasti kapteenin sanoihin, ja hän sai myöskin toverinsa\nvakuuttumaan siitä, ettei heidän isäntänsä hautonut mielessään pahoja\naikeita.\n\nKun kapteeni ja Shirley soutivat veneellä maihin, ei näkynyt\nmerkkiäkään siitä, että ketään olisi käynyt paikalla sen jälkeen\nkuin viimeinen guanosäkki oli kuljetettu laivaan. Tämä oli tietenkin\nrauhoittava huomio, mutta kierroksensa tehtyään ja tarkastettuaan\nKorppikotkien varastohuoneenkin kapteeni huomasi suureksi harmikseen,\nettä oli liian myöhäistä enää samana päivänä käydä luolilla.\n\nTämä oli aiheena unettomuuteen ja järjettömään pelkoon — mahdottomaan\nja järjettömään pelkoon, toisteli kapteeni itsekseen kerran toisensa\nperästä, mutta oli kuitenkin mahdotonta karkoittaa pelkoa mielestään.\nEi kukaan ihminen, joka on kuluttanut useita viikkoja matkalla\nnoutamaan aarretta aluksessa, joka toisinaan on tuskin näyttänyt\nliikkuvan paikaltaan, saata torjua rauhattomuutta ja hermostumista, jos\non pakko pysähtyä parin kilometrin päähän päämäärästä.\n\nMutta varhain aamulla kapteeni lähti luolille. Hän otti mukaansa\nShirleyn ja Makan jättäen aluksensa Burken valvottavaksi. Kapteeni\nluotti suuresti Shirleyhin, joka oli tyyni ja maltillinen mies; itse\nasiassa hän luotti kaikkiin miehiinsä, sillä hänen oli pakko luottaa.\nJos joku heistä osoittautuisi petolliseksi, hän toivoi voivansa\npuolustautua, mutta järjetöntä oli kiduttaa mieltään kuvittelemalla\nvaaraa ennen aikojaan.\n\nHeidän lähestyessään luolia Shirley katseli ympärilleen ilmeistä\nmielenkiintoa tuntien. Hän oli lähtenyt tältä paikalta, ennen kuin\nviiniköynnökset olivat palaneet ja suuret kivikasvot siten tulleet\npäivänvaloon, ja hän olisi mielellään pysähtynyt pariksi minuutiksi\ntarkastelemaan näitä. Kapteenikin koetti vakuutella itselleen,\nettei ollut mitään kiirettä, mutta sittenkään hän ei voinut suostua\nvitkastelemaan.\n\nLyhdyn sytytettyään he menivät suureen järviluolaan. Maka sai jäädä\nulkopuolelle, ja hän nuuski uteliaana entisen asuntonsa jokaista soppea.\n\nKun miehet olivat tulleet muuratun puolipallon luokse, ojensi kapteeni\nlyhdyn Shirleylle ja pyysi tätä pitämään sitä niin korkealla kuin\nsuinkin saattoi, itse hän kiipesi nopeasti huipulle.\n\n— Hyvä, sanoi hän. — Kanteen ei ole koskettu. Tule ylös!\n\nShirley oli tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Ja kapteeni alkoi\nkynäveitsellään kaiverrella pois tilkkeitä, joita hän oli tukkinut\nrakoihin kivikannen ympärille, sillä muuten hän ei olisi saanut tätä\nliikahtamaankaan. Sitten hän ojentautui ja nosti kiven syrjään.— Anna\nminulle lyhty! huohotti hän, kumartui eteenpäin ja katsoi aukkoon.\n\nKulta oli säiliössä paikoillaan.\n\n— Eläköön! huusi hän. Katso sinä nyt! Ja hän ojensi lyhdyn\nseuralaiselleen.\n\nShirley kiipesi lähemmäksi aukkoa ja katsoi siitä sisään, laski\nsitten lyhtyä ja painoi päänsä alemmaksi, niin että se melkein katosi\nnäkyvistä. Hän jäi tähän asentoon melkein minuutiksi, ja kapteeni\nkatseli häntä kasvot hohtaen. Koko hänen olemuksensa, joka ei nyt enää\nhapuillut epäilyksen, pelon ja toivon vaiheilla, lämmitteli nyt puhtaan\ntyydytyksen päivänpaisteessa.\n\nShirley alkoi äkkiä kiroilla. Hän oli siivo mies ja kiroili harvoin,\nmutta nyt virtasivat sadatukset hänen huuliltaan niin, että kapteeni\nvallan hämmästyi.\n\n— Väistyhän syrjään, sanoi hän, olet kai jo nähnyt kylliksesi?\n\nShirley kohotti päätään, mutta katse oli yhä aarteisiin luotuna, ja\nmies sadatteli kuin pahin harjantekijä. Kapteenia alkoi suututtaa.\n\n— Mitä nyt? Anna lyhty minulle! En minä tiedä mitään kiroilemisen syytä.\n\nShirley ei totellut kehoitusta, mutta kapteeni otti lyhdyn häneltä ja\nnäki silloin, että mies oli valkoinen kuin palttina.\n\n— Pidä varasi! huusi hän. Sinä voit luiskahtaa alas ja taittaa\nkäsivartesi tai jalkasi.\n\nShirleyn voimat näyttivät olevan kokonaan lopussa, ja täpärällä\noli, että hän olisi joko luisunut alas säiliön kuvetta pitkin tai\nhorjahtanut päistikkaa itse aukkoon. Kapteeni laski lyhdyn kädestään,\nsiirtyi nopeasti Shirleyn luokse, ja hänen onnistui auttaa tämä\nonnellisesti lujalle maankamaralle. Kapteeni asetti hänet istumaan\nselin säiliöön ja ryhtyi avaamaan whiskypullon korkkia.\n\nSillä aikaa Shirley lasketteli suustaan karkean kiroussanan toisensa\njälkeen.\n\n— Hän on tullut hulluksi, ajatteli kapteeni, paljon kullan näkeminen on\nsumentanut hänen järkensä.\n\n— Lopeta tuo, sanoi hän ankarasti, ja juo kulaus.\n\nShirley keskeytti kirousten pitkän ketjun ja joi kulauksen. Se näytti\ntekevän hyvää, sillä hän istui rauhallisena minuutin pari sillä aikaa\nkuin kapteeni nouti alas lyhdyn. Luoden silmänsä kapteeniin hän sanoi\nraukealla äänellä:\n\n— Kapteeni, onko se mitä minä näin, samanlaista läpeensä?\n\n— On, kyllä se on samanlaista läpeensä. Kapteeni nosti Shirleyn\njaloilleen ja talutti häntä pitäen lyhtyä toisessa kädessään. Mutta\nse ei ollut helppoa; mies ei näyttänyt osaavan kävelläkään, vaan\nkompasteli ja nojasi kapteeniin, aivan kuin olisi ollut humalassa.\n\n— Auttakaa minut sitten pois täältä, pyysi toinen. — Minun täytyy\npäästä ulos raittiiseen ilmaan.\n\nKohta kun he olivat päässeet sysipimeästä luolan valoisampaan osaan,\nkapteeni jätti Shirleyn istumaan permannolle odottamaan Makaa.\n\n— Ensimmäinen perämies on sairastunut, sanoi kapteeni neekerille. —\nSinä saat auttaa minua viemään hänet raittiiseen ilmaan.\n\nNähtyään Shirleyn melkein tajuttomana neekeri alkoi vavista, mutta hän\ntotteli käskyä, ja suurella vaivalla he saivat yhteisin ponnistuksin\nperämiehen kuljetetuksi luolasta ja kaatoivat hänen suuhunsa vieläkin\nwhisky-tilkan.\n\nMakalla oli omat arvelunsa asiasta. Ei maksanut vaivaa tulla sanomaan\nhänelle, että Shirley oli sairas — ainakaan ei häntä ollut kohdannut\nmikään tavallinen tauti. Maka ja hänen toverinsa tiesivät vallan hyvin,\nettä luolan mustimmassa pimennossa asui paholaisia, ja jollei kapteeni\npelännyt niitä, se johtui siitä, että ne vartioivat omaisuutta, joka\noli siellä sisällä ja jota noutamaan kapteeni oli tullut.\n\nMitä laatua tämä omaisuus oli ja kuinka se sattui olemaan siellä, sitä\nneekeri ei huolinut selvittää itselleen. Jotakin arvokasta sen täytyi\nolla, muuten ei kapteeni olisi tullut sitä noutamaan, mutta se oli\nhänen yksityisasiansa. Kapteeni oli vienyt ensimmäisen perä- miehen\nsinne pimeään, mutta paholaisen näkeminen oli ollut vähällä viedä tältä\nhengen. Neekerillä oli nyt vain yksi ainoa ajatus päässään — että\nkapteeni kai veisi hänetkin mukanaan sinne ja näyttäisi hänelle nuo\ninhottavat pimeydenhenget.\n\nHetken päästä Shirley voi jo paljon paremmin ja kykeni kävelemään.\n\n— Nyt, kapteeni, sanoi hän, on vaara minun suhteeni ohi, mutta minä\nsanon teille, mitä meidän on tehtävä. Minä menen takaisin laivaan ja\notan pitääkseni huolta siitä. Ja minä teen mitä työtä tahansa... Minä\nkyllä kantaa retuutan ja otan selkääni millaisia taakkoja tahansa.\nMutta, kapteeni, antakaa minun päästä katsomasta uudelleen siihen\nonteloon. Kerta kaikkiaan — en kestä sitä. Olen pahoillani siitä, että\nMaka näki minut niin kurjana ja surkeana — se on vahingoksi kurin\nkannalta — mutta minä en, saamari soikoon! mahtanut sille mitään.\n\n— Se ei haittaa mitään, huudahti kapteeni, joka oli loistavalla\ntuulella. Tule, niin menemme takaisin syömään aamiaista. Se kyllä\nvoimistaa sinua. Enkä minä vaadi sinua menemään luoliin, jollet itse\nhalua.\n\n— Ei puhuta siitä, muuten alan taas voida pahoin, sanoi Shirley alkaen\nastella rivakammin. Mieluummin ajattelen mädäntynyttä ruokaa ja\nsakovettä.\n\nMutta kapteeni ajatteli itsekseen:\n\n— Se vaikutti Shirleyhin enemmän kuin meihin muihin, koska hän tiesi,\nmitä katsoi. Kun me näimme sen ensi kerran, emme oikein tienneet,\noliko se kultaa vai messinkiä. Shirleyllä oli jo ollut hallussaan koko\njoukko sellaisia harkkoja ja hän oli vaihtanut niitä rahaksi. Ei ole\ntodellakaan ihme, että köyhää raukkaa, joka on ponnistellut henkensä\nkaupalla pienen kultakäärön takia, rupeaa hiukan heikottamaan hänen\nnähdessään kokonaisen vaununlastin samaa tavaraa.\n\nMaka, joka oli kulkenut aivan kapteenin ja perämiehen kintereillä,\noli uteliaasti kuunnellut, mitä sanottiin. Ja hän joutui entistä\nsuuremman kauhun valtaan, kun hän kuuli Shirleyn pyytävän päästä\nkatsomasta uudelleen siihen peloittavaan \"onteloon\". Äkkiä kapteeni\nHorn ja Shirley hätkähtivät kuullessaan takaapäin käheää ähkymistä. Ja\nkääntyessään katsomaan he näkivät neekerin istuvan hiekalla, polvet\nkoukussa nenän tasalla. Mies valitti kamalasti.\n\n— Mikä hätänä? huusi kapteeni.\n\n— Minut sairas, sanoi Maka, sairas niinkuin herra Shirley.\n\n— Ylös heti ja jätä moiset kujeet, sanoi kapteeni nauraen.\n\nHän näki, ettei neekeri teeskennellyt, sillä tämä vapisi kiireestä\nkantapäähän. Mutta hänestä oli paras olla suhtautumatta asiaan liian\nvakavasti.\n\n— Kas niin, joudu nyt! hän lisäsi. Et sinä kuitenkaan saa whiskyä.\n\nÄkkiä juolahti sukkela ajatus hänen mieleensä, ja hän kysyi:\n\n— Pelkäätkö sinä, että sinun täytyy mennä sinne luolaan?\n\n— Pelätä, kapteeni, sanoi Maka, joka oli jälleen kömpinyt pystyyn, minä\nmelkein kuolla, kun minä vain ajatella sitä?\n\n— Ole sitten ajattelematta, kapteeni sanoi. Ei sinun tarvitse mennä\nminnekään, missä et ole ennen ollut.\n\nMakan silmät, jotka olivat pullistumaisillaan kuopistaan, palasivat\ntakaisin luonnolliseen asentoon.\n\n— Hyvä, kapteeni, hän sanoi, minä jo paljon parempi.\n\nTämä pieni tapahtuma ei ollut kapteenista lainkaan vastenmielinen. Jos\nneekereitä peloitti mennä pimeään luolaan, koko asia kävi melkoista\nyksinkertaisemmaksi.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\"MIRANDA\" LASTAA.\n\n\nSeuraavana päivänä ryhdyttiin työhön, kuljettamaan aarretta luolilta\nalukseen. \"Miranda\" oli ankkurissa lähellä pientä aallonmurtajaa, joka\noli vielä hyvässä kunnossa. Shirley sai yhden neekerin kanssa jäädä\nlaivaan; kapteeni ja Burke veivät toiset neekerit luolille kahvisäkit\nmukanaan.\n\nTurvatakseen kummituksia pelkäävien neekerien sielunrauhan kapteeni oli\nkehoittanut Makaa vakuuttamaan mustille maanmiehilleen, ettei heidän\ntarvitse mennä minnekään, missä on aivan pimeä. Mutta vaikeampi oli\nkeksiä, miten puhutella sopivasti Burkea.\n\nTämä mies oli aivan erilainen kuin Shirley. Hän oli kooltaan pienempi,\nmutta vanttera ja voimakas, tummaihoinen ja hyvin puhelias. Kapteeni\npiti hänestä sangen paljon; eikä hänellä ollutkaan muuta asiallista\nmuistuttamista kuin se, että Burke oli liian kärkäs antamaan neuvoja.\n\nSen kapteeni oli kuitenkin päättänyt, ettei aarre saisi vaikuttaa\nyllättävästi Burkeen, tämän olematta valmistunut näkemään sitä. Sen\nvuoksi hän puheli aivan luontevasti aarteesta ja säiliöstä kuvaten\nhyvin seikkaperäisesti tämän muotoa ja sisällystä.\n\nMutta hänen ei olisi tarvinnut olla lainkaan huolissaan suuren\nkultamäärän vaikutuksesta Burkeen. Merimies oli oikein tyytyväisen\nnäköinen ja vihelteli iloista sävelmää tirkistellessään säiliöön.\n\n— Miten syväksi te luulette tämän? hän kapteenilta kysyi.\n\n— En tiedä, tämä vastasi, emme voi tietää sitä ennen kuin olemme\ntyhjentäneet koko laitoksen.\n\n— Hyvä, Burke tuumi. Mitä pikemmin saamme kullan pois, sitä parempi.\n\nKapteeni laskeutui säiliöön lyhtyineen, sillä kulta oli jo nyt\nniin syvällä, ettei siihen ylettynyt ylhäältä käsin. Poimittuaan\nkahvisäkkiin niin monta harkkoa, että niistä tuli kunnollinen miehen\nkantamus, hän antoi säkin Burkelle, joka vuorostaan antoi sen luisua\nsäiliön kylkeä myöten kivipermannolle, jonne toinen lyhty oli\nsijoitettu.\n\nKun tällä tavoin oli täytetty viisi säkkiä, kapteeni kiipesi ylös\naukosta. Ja hän ja Burke panivat joka säkin toiseen tyhjään säkkiin,\nkoska yksi säkki ei olisi kestänyt raskasta painoa. Säkinsuut\nköytettiin lujasti kiinni.\n\nMiehet kantoivat sitten säkit siihen luolasyvänteen osaan, johon tuli\nvaloa kallioseinässä olevasta aukosta, ja huusivat neekereitä. Jokainen\notti säkin olalleen, ja koko parvi palasi merenlahteen. Työ jatkui\nsiten päivä päivältä, ja miten muita toimia vaihdettiinkin, kapteeni\nitse kuitenkin aina laskeutui säiliöön täyttämään säkkejä. Siltä\nvaralta, että säiliön pohjalta löytyisi jotakin muutakin, hän tahtoi\nitse olla löydön tekijänä.\n\nKaikki kävi aivan julkisesti; ei pyrittykään mitään salaamaan. Säiliön\nkantta ei pantu paikoilleen luolasta poistuttaessa, ja kultasäkit\npinottiin aallonmurtajalle, kunnes tuli sopiva tilaisuus kuljettaa ne\nlaivan lastiruumaan.\n\nKaikki neekerit puhuivat ja ymmärsivät jo hiukan englantia, mutta\nkapteenilla ei ollut mitään syytä pelätä neekereitä enempää kuin Burkea\nja Shirleytä; hän tarvitsi heitä kaikkia, ja hänen täytyi luottaa\nheihin.\n\nMonta kertaa, kun hän oli kyyrysissään syvällä säiliössä, hän ajatteli,\nmiten helppo merimiesten olisi ollut ampua hänet ylhäältä käsin,\nminkä jälkeen he — tai vain yksi heistä — olisi päässyt koko aarteen\nomistajaksi.\n\nMutta mitä siihen tuli, hänet olisi voitu yhtä hyvin ampua missä\ntahansa, ja jos neekerit joutuisivat kultakuumeen valtaan ja\nhaluaisivat yösydännä leikata kurkun poikki valkoisilta, se tapahtuisi\nluultavammin vasta sitten, kun aarre olisi kuljetettu laivaan ja alus\nlähtenyt purjehtimaan. Missään tapauksessa ei ollut viisasta antaa\nheidän huomata, että heitä epäiltiin.\n\nKerran Maka valitti kapteenille, että säkeissä olevat pienet kivet\nolivat alkaneet tehdä hänen selkänsä araksi. Kapteeni näytti hänelle,\nmiten piti kääriä kokoon palttinariepu ja panna se säkin ja olkapään\nväliin. Sitten lian selitti neekerille, ettei tämä kantanut kiviä, vaan\nkultakimpaleita.\n\n— Kapteenin kaikki tyynni? Maka kysyi.\n\n— Kyllä, minun kaikki tyynni, kuului vastaus.\n\nSinä iltana Maka kertoi tovereilleen, että kun kapteeni on palannut\ntältä matkalta, hän on kyllin varakas ostaakseen vielä paljon suuremman\nlaivan kuin \"Castor\", eikä heidän silloin enää koskaan tarvitse\npurjehtia tällä hitaalla ja ikävällä aluksella. Maka puolestaan oli\nvarma siitä, että hänestä tulisi uuden aluksen kokki ja että hän saisi\nhienon vaatekerran maihinmenopuvukseen.\n\nTyö oli kestänyt jo lähes kuukauden, mutta puolipallon sisällys hupeni\nniin hitaasti, että kapteenin ja molempien perämiesten kärsivällisyys\njoutui kovalle koetukselle. Kukin saattoi kantaa kerrallaan\nainoastaan noin kaksikymmentä kiloa, ja kapteeni huomasi, ettei ollut\nyrittämistäkään vaatia miehiltä suurempia työnsuorituksia, sillä siinä\ntapauksessa olisi varmaan sattunut tapaturmia.\n\nMatka merenlahdelta luolille oli vaikeakulkuista, ja kalliopengermäin\nyli täytyi kapuamalla kavuta. Vaikka jätettiinkin vain yksi mies\nalukseen, saatiin päivässä ladotuksi lastiruumaan ainoastaan\nkolmekymmentä säkkiä. Työ edistyi siis jokseenkin hitaasti.\n\nPidettiin neuvottelu ja päätettiin, että oli keksittävä nopeampi\nkuljetusmenetelmä. Kenenkään päähän ei pälkähtänytkään tyytyä\nsiihen kultaan, joka jo oli viety laivaan; oli ikään kuin hiljainen\nsopimus, että heidän velvollisuutensa oli kuljettaa pois niin paljon\njalometallia kuin säiliössä oli.\n\nUuteen menetelmään, jota nyt ryhdyttiin noudattamaan, liittyi hyvin\nsuuri vahingonvaara. \"Miranda\" kuljetettiin niemen ympäri ylätasangon\nedustalle; se laski ankkurin aivan rantatyrskyjen lähellä, missä vesi\nei ollut kovin syvää. Sitten säkit vietiin veneellä alukseen, ja\nneekerit kahlasivat puolen matkaa vedessä autellen veneitä edestakaisin\ntyrskyjen halki.\n\nTyö kävi nyt paljon nopeammin. Miehet olivat jo tottuneet kantamaan\nraskaita säkkejä ja veivät ne juoksujalkaa rantaan. Veneistä säkit\nnostettiin laivaan taljoilla ja väkipyörillä suuressa korissa. Kerran\nkorin toinen laita murtui, ja useita säkkejä putosi mereen mennen\nainaiseksi veden hyviksi. Muita vaurioita ei sattunut.\n\nTuuli puhalsi tavallisesti etelästä tai idästä, eivätkä tyrskyt\nsenvuoksi olleet kovin rajuja. Ja nyt pahoiteltiin, ettei tätä uutta\nmenetelmää oltu sovellettu jo alunperin. Mutta eihän kapteeni ollut\nvoinut aavistaakaan, että aarteen kuljettamisesta koituisi viidelle\nmiehelle työtä niin pitkäksi ajaksi.\n\nIllalla menivät kaikki laivaan, joka sitten siirtyi vähän ulommaksi\nrannikolta voidakseen päästä avomerelle, jos myrsky yllättäisi heidät.\nMutta tyyntä jatkui yhä.\n\nNyt oli oltu rannikolla kaksi kuukautta. Puolipallon sisällys oli\nnyt huvennut siinä määrin, ettei kapteeni enää voinut antaa säkkejä\nhuipulla seisovalle miehelle muuten kuin tikapuiden avulla, jotka\nhän oli valmistanut laivan tarvepuista. Summittaisen mittauksen\navulla hän sai selville, että hänen täytyi nyt olla jokseenkin luolan\npermannon tasalla, ja hän liikkui hyvin varovasti. Sillä Ralphin\nensinnä esittämä ajatus, että kullan alla saattoi olla jotakin vieläkin\nkallisarvoisempaa, ei ollut milloinkaan haihtunut hänen mielestään.\n\nUurastaen edelleen, täyttäen säkin toisensa perästä, hän huomasi,\nettä vaikka ontelon äärimmäisellä reunalla tulikin pian jonkinlainen\nkivivalli vastaan, ulottui kulta keskustassa vielä sangen syvälle. Hän\ntyöskenteli nyt nopeammin ja ilmoitti Shirleylle, joka seisoi pallon\nulkopuolella, ettei hän aikonut tulla ylös, ennen kuin oli tavannut\nsäiliön pohjan, joka nähtävästi kovertui teelautasen muotoiseksi.\nKuumeentapaisella kiihkolla hän täytti säkin toisen jälkeen, kunnes\njok'ainoa pieni kultaharkko oli poimittu säilöstä.\n\nItse pohjaa peitti paksu tomu, jota vuosisatojen kuluessa oli rapissut\nlaastituista sisäseinistä. Mutta tomukerros ei kuitenkaan riittänyt\nkätkemään yhtään kultaharkkoa. Lyhdyllä valaisten ja jalallaan\nkoetellen kapteeni pääsi varmuuteen siitä, ettei ainoatakaan palasta\njäänyt jäljelle. Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä ajatus, joka sai\nhänen koko ruumiinsa värisemään.\n\nSiirrettyään tikapuut pois tieltä hän kumartui pyyhkimään tomua. Entä\njos tässäkin oli siirrettävä kivilevy! Jospa tämä kivi peitti toista,\npienempää säiliötä, jossa saattoi olla mitä tahansa! Hänen päätänsä\nhuimasivat kaikki ne näyt, jotka pelkkä kuvittelu jo loihti hänen\nmieleensä.\n\nMutta äkkiä hän suoristautui purren hammasta.\n\n— Minä en tahdo! hän sanoi ääneensä. Minä en tahdo etsiä saumoja kiven\nympäriltä! Meillä on jo tarpeeksi. Miksi koettaa löytää vielä enemmän\nja tulla yksintein hourupäiseksi? Ei, minä en...!\n\nJa hän siirsi tikapuut paikoilleen.\n\n— Mikä siellä sisällä on hätänä? Shirley huusi ulkoa. Kenen kanssa te\npuhutte? Kapteeni nousi säiliöstä, veti tikapuut perässään ja ojensi ne\nShirleylle. Hän oli juuri siirtämäisillään kivilaatan paikoilleen, kun\nhänen aivoissaan vilahti ajatus: Mitä järkeä siinä oikeastaan olisi?\nMiksi sulkea säiliötä?\n\n— Puhelin itsekseni, hän tunnusti Shirleylle. Se taitaa olla vähän\nhullua.\n\n— On kyllä, hiukan, perämies vastasi. Onpa hyvä, että nämä ovat\nviimeiset säkit, jotka meidän täytyy sitoa kiinni ja raahata rantaan.\nMuuten olisi joka miehen pää mennyt sekaisin. Olen koettanut olla\najattelematta koko asiaa ja huomannut parhaimmaksi koettaa ajatella,\nettä näiden säkkien sisällys on kivihiiltä — siistiä, rehellistä\nkivihiiltä. Aina kun rehkin säkin kimpussa, tuumin itsekseni: pidäpäs\nnyt kiirettä hiilisäkkeinesi! Laivalasti kivihiiliä ei missään\ntapauksessa ole niin iso asia, että se voisi hämmentää ihmisen järjen.\n\n— Tuo ei ollut lainkaan hullumpi ajatus, kapteeni sanoi.\n\nKun viimeinen säkki oli viety laivaan, kulkivat kapteeni ja Burke\nluolien läpi hyvästelläkseen paikkaa viimeisen kerran.\n\n— Kapteeni, sanoi Burke, otitteko kaiken kullan säiliöstä?\n\n— Joka murun.\n\n— Olin aikonut kysyä teiltä toista asiaa, kapteeni. Olen ajatellut\nsäiliötä usein, ja minusta on tuntunut, että suuren säiliön alla\nsaattaa hyvinkin olla toinen lokero — aivan pieni lokero, jossa on\njotakin muuta laatua, sormuksia ja kaulaketjuja ja jalokiviä ja\nkukaties mitä. Oletteko ottanut selvää siitä, onko säiliön pohjassa\nluukkua?\n\n— En, en ole ottanut. Minua halutti kyllä, kovin haluttikin, mutta\nlopulta ajattelin kuitenkin, että oli mieletöntä yrittää etsiä vielä\nenempää. Meillä on nyt hallussamme kaikki mitä tulimme täältä noutamaan\n— ja on kysymys vain siitä, ettei meillä ole hiukan liikaakin. Enemmän\nkuin on meille hyväksi... Meillä on ainakin kylliksi, hyvä ystävä,\nja järkevät ihmiset tyytyvät osaansa, kun heillä on kylliksi. Burke\npudisti päätään.\n\n— Jos minä olisin ollut siellä, hän sanoi, olisin kyllä katsonut, oliko\npermannossa rakoa. Alus nosti ankkurin, mutta ei suunnannut kuitenkaan\nkulkuaan suoraan merelle, vaan ensin Korppikotkien lahteen, jossa\nankkuroitiin. Kapteeni tahtoi ottaa laivaan juomavettä, ennen kuin\nlähti pitkälle matkalle Ranskaan.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nUURRE PERMANNOSSA.\n\n\nSinä yönä George Burke vapautui vahtivuorostaan puoliyön aikaan, ja\nparia minuuttia myöhemmin hän teki sellaista, mitä ei ollut tehnyt\nmilloinkaan ennen — hän karkasi aluksestaan.\n\nKengät ja pieni vaatemytty pään päällä hän laskeutui veteen köyttä\nmyöten. Oli pilkkopimeä yö, ja hän liikkui äänettömästi kuin saukko\nlähtiessään kaloja pyydystämään. Ensin uiden ja lopulta kahlaten hän\npääsi maihin. Rannalla hän pukeutui ja nouti sen jälkeen lyhdyn,\nvasaran ja taltan piilopaikasta, johon oli ne kätkenyt.\n\nLyhtyä sytyttämättä hän lähti kiireimmiten kulkemaan luolille. Polkua\ntuskin erotti, mutta hän oli tallannut sitä siksi monta kertaa, että\ntunsi jokaisen polvekkeen. Vasta luolakäytävään tultuaan hän sytytti\nlyhtynsä ja riensi suoraan säiliölle. Hän liesi, että tikapuut\noli jätetty luolaan, ja vähän aikaa etsittyään hän löysikin ne\nkivipermannolta ulkonevan kallionkielekkeen takaa. Niitä myöten hän\nlaskeutui nopeasti säiliöön ja alkoi, siirrettyään tikapuut syrjään,\nripeästi lakaista tomua säiliön pohjalta.\n\nSitten hän kohotti lyhtyä ja tutki tarkoin permannon keskikohtaa.\nVarsin pian hän löysikin, mitä etsi — selvästi huomattava sauma erotti\nmuusta kivipermannosta nelikulmaisen lohkareen, joka oli kolmisen\njalkaa kuhunkin suuntaan. Permannon muut kivet olivat sijoitetut\nhyvin epäsäännöllisesti, ja muutamia niistä oli halkaistu, jotta\nnelikulmainen levy sopisi tarkkaan paikoilleen niiden keskelle.\n\n— Siinä on luukku. Siitä ei ole epäilemistäkään, Burke tuumi.\n\nSe oli saatava nostetuksi paikoiltaan.\n\nSiinä ei ollut lainkaan kädensijaa. Mutta jos hänen onnistuisi\nsaada vahva talttansa sen alle, hän voisi varmaan kohottaa sitä sen\nverran, että pääsisi lujasti tarttumaan siihen käsin. Ja hän takoi\nvasaralla taltan niin syvälle uurteeseen, että saattoi käyttää\ntalttaa viputankona. Mutta vaikka hän painoi voimiensa takaa, ei kivi\nliikahtanutkaan.\n\nLopulta hän sai kivilevyn kulmasta lohkaistuksi kahdeksan, kymmenen\ntuuman pituisen kappaleen. Näin syntyneessä aukossa hän huomasi noin\ntuuman paksuisen metallitangon. Hän tutki tätä ja huomasi, ettei se\nollut rautaa, vaan jonkinlaista pronssia.\n\n— Mikä tämä mahtaakaan olla? Burke ihmetteli. Se ei ole sarana eikä\nsalpa. Se ei näytä saranalta, sillä minkä vuoksi se silloin ulottuu\nniin pitkälle muun permannon sisään? Ja jos se on salpa, on aivan\nkäsittämätöntä, kuinka se on saatu paikoilleen. Katsotaanpa, minne se\njohtaa!\n\nHän ryhtyi lohkomaan useampia palasia permannon kivilaatoista, tangon\nsuuntaa noudattaen, saumasta säiliön seinää kohti. Kivi mureni\njokseenkin helposti. Mutta lohkoipa hän miten pitkälle tahansa, hän\ntapasi aina metallitangon.\n\n— Luulenpa todella, että se ulottuu säiliön ulkopuolelle! hän huudahti.\nHe ovat hoidelleet sitä ulkoa käsin.\n\nSiirrettyään jälleen tikapuut paikoilleen hän kiipesi ulos säiliöstä\nlyhtyineen ja työkaluineen ja laskeutui kohta luolan kivipermannolle.\nHän tarkasteli permantoa siltä kohdalta, jossa tangon täytyi olla, jos\nse ulottui säiliön ulkopuolelle. Hän huomasi, että siinä oli rivissä\ntasaisia kiviä, jokainen noin neliöjalan suuruinen. Hän kulki säiliöltä\nluolan läntistä seinää kohden. — Ahaa! huudahti Burke, kävi polvilleen\nja ryhtyi työhön.\n\nHyvin pian hän sai irroitetuksi yhden kivistä, ja sen alla kulki\nmetallitanko, itseään paljon leveämmässä uurteessa. Burke seurasi nyt\nkiviuraa luolan länsiseinämälle, jossa holvikatto oli niin matalalla,\nettä hän tuskin saattoi seisoa suorana. Varmuuden vuoksi hän irroitti\ntaaskin yhden kiven ja tapasi yhä tangon.\n\n— Selvä! tuumi hän, salpa suljetaan ja avataan ulkoa käsin. Ja nyt\nminun on löydettävä kädensija. Ja jollen löydä sitä menen takaisin ja\nhakkaan metallitangon poikki, jos vain taltta siihen pystyy.\n\nHän etsi kiviurasta sellaisen kohdan joka oli suunnilleen säiliön ja\nluolan seinän keskivälillä. Ja sen jälkeen hän kulki eteenpäin niin\nsuoraan kuin mahdollista, kohtisuoraan metallitankoa vastaan. Siten\nhän päätyi sen kapean käytävän suulle, joka johti järvisyvänteestä\nulommaisiin luoliin. Askelensa hän oli laskenut tarkoin. Nyt hän\nkääntyi käytävään ja kulki kohtisuoraan äskeistä kulkusuuntaansa\nvastaan, kunnes tuli sen huoneen ovelle, jossa kapteeni Horn oli asunut.\n\n— Tutkinpa ensin luolien sisustan ja, ellen löydä mitään, menen sitten\nulos, tuumiskeli Burke.\n\nKäännyttyään jälleen ovella suorassa kulmassa hän kulki huoneen\nläpi. Keskimmäiseen huoneeseen päästäkseen hänen oli poikettava\nsuunnastaan kolmisen jalkaa oikeaan, sillä tämän huoneen ovi ei ollut\nsuoraan muita ovia vastapäätä. Mutta oven takana hän jälleen palasi\nentiseen kävelysuuntaansa. Hän kulki edelleen kunnes tuli viimeiseen,\nsuureen avokattoiseen huoneeseen. Tämä oli avara kuin suuri sali,\nmutta sen permanto oli kivenjärkäleiden peitossa, joten hänen oli\nvaikea päästä eteenpäin; ja askelten laskemisen hän sai nyt toimittaa\njokseenkin arviokaupalla. Mutta vastapäiselle seinälle tultuaan Burke\narveli kulkeneensa suunnilleen yhtä pitkän matkan kuin järviluolassa\nmetallitangolta käytävän suulle.\n\n— Mutta kuinka ihmeessä löydän täältä mitään? ajatteli hän kohottaen\nlyhtyään ja silmäillen ympärilleen.\n\nEnhän jaksa nostella kallionjärkäleitä katsoakseni, mitä on niiden alla.\n\nVihdoin hän pani merkille, että huoneen kaakonpuoleinen nurkkaus\noli säännöllisempi kuin luolan seinät yleensä. Se oli melkein\nsuorakulmainen ja näytti olevan tarkoituksellisesti muodostettu\nsellaiseksi. Burke kiiruhti sinne suoraa päätä. Itäseinässä oli aivan\nsileä kaistale, joka noin jalan levyisenä ulottui runsaasti neljän\njalan korkeudelle permannosta. Tässä sileässä, tasaisessa pinnassa hän\nerotti uurteita, jotka muodostivat ehkä kuusi tuumaa leveän ja neljä\njalkaa korkean suorakaiteen.\n\n— Hah-ha! nauroi Burke. — Panen pääni pantiksi, että kädensija on tuon\npaaden takana.\n\nHän laski lyhtynsä permannolle ja ryhtyi irroittamaan paatta.\n\nVasaralla ja taltalla hän saikin sen irti parissa minuutissa. Kapeassa\naukossa hän näki pystysuoran metallitangon.\n\n— Salpalaitteen kädensija! huusi hän ääneen, ja kaiku vastasi oudosti\nkallioseinistä. Nyt saan luukun auki!\n\nTangon yläosaan tarttuen Burke veti kaikin voimin. Aluksi hän ei saanut\nsitä hievahtamaankaan, mutta äkisti se myötäsi. Tanko liikkui, kunnes\nmuodosti seinää vastaan neljänkymmenenviiden asteen kulman. Pitemmälle\nse ei tullut, vaikka hän veti ja tempoili voimiensa takaa.\n\n— Hyvä, tuumi Burke, ei kai se liikukaan pitemmälle.\n\nNyt menen katsomaan, olenko saanut salvan syrjään. Jos niin on, avaan\nsen luukun, vaikka selkäni katketkoon!\n\nKiivettyään säiliön huipulle Burke aikoi juuri laskeutua säiliön reunan\nyli tikaportaille — kun hän äärettömäksi hämmästyksekseen huomasi,\netteivät tikapuut olleetkaan paikoillaan. Ne olivat hänen lähtiessään\nyltäneet ainakin pari jalkaa säiliön reunaa korkeammalle, mutta nyt ne\nolivat kokonaan kadonneet.\n\nHän kapusi vielä korkeammalle, kohotti lyhtyään ja katsoi tarkemmin,\nmutta tikapuut olivat kadonneet jäljettömiin. Hän mutisi hampaittensa\nraosta: — Onko joku käynyt täällä ja vetänyt tikapuut ylös? Laskien\nlyhdyn alemmaksi säiliön sisään hän katsoi syvyyteen. Aivan hänen\nallaan ammotti musta nelikulmainen aukko, joka oli kolmisen jalkaa\nkuhunkin suuntaan.\n\nBurke säikähti niin, että oli vähällä pudottaa lyhdyn, mutta\nvahvahermoisena miehenä hän sentään tointui pian. Kesti kuitenkin\ntuokion, ennen kuin hän voi vetää henkeään. Sitten hän silmäili\nuudelleen syvyyteen.\n\n— Nyt käsitän! Luukku oli tehty avautumaan alaspäin eikä nostettavaksi\nylös. Ja kun vedin salparaudan pois paikoiltaan, niin luukku putosi, ja\ntikapuut, jotka olivat sen päällä, menivät mukana syvyyteen. Hyväinen\naika! Jos olisin päättänyt hakata salvan poikki tahallani, niin missä\nolisinkaan nyt?\n\nBurke ei ollut suinkaan arka mies, mutta nyt häntä puistattivat\nvilunväreet. Hän laskeutui alas säiliön huipulta ja etsi luolan\npermannolta irtonaisen kiven. Sitten hän kiipesi takaisin säiliön\nhuipulle, kurkotti pääni aukon kohdalle ja pudotti kiven mustaan\nkuiluun. Hän terästi kuulonsa äärimmilleen, ja hänestä tuntui, että oli\nkulunut puoli minuuttia, ennen kuin vihdoinkin mittaamattoman syvältä\nkuului aivan heikko kumahdus. Tällä hetkellä Burke pelästyi pahemmin\nkuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän laskeutui alas kallion\njuurelle ja istuutui kivipermannolle.\n\nSyvyyden henkien nimessä, mitä tämä merkitsee? tuumi hän. Ja hän\nkiusasi aivojaan harkiten asiaa, tämä työ oli melkoisesti työläämpää\nkuin kivien hakkaaminen ja vierittäminen.\n\n— Tällä on voinut olla vain yksi tarkoitus, mutisi hän vihdoin.\nKapteeni on sanonut, että alkuasukkaat kätkivät tänne kultansa\nsuojellakseen sitä espanjalaisilta. Ja heidän on täytynyt valmistaa\ntämä maanalainen laite sen tapauksen varalle, että espanjalaiset\nolisivat päässeet aarteen jäljille. Vaikka espanjalaiset olisivat\nlaskeneetkin veden pois ja päässeet käsiksi kultaan, olisi joku vanha\nperulainen saattanut piileskellä toisissa luolissa, jotka silloin\nluultavasti olivat eristettyinä muista, ja tangosta nykäisemällä\npäästää kaiken kullan putoamaan pohjattomaan syvyyteen. Ja vaikka joku\ntai joitakuita espanjalaisiakin olisi sattunut seuraamaan mukana —\nei mitään vahinkoa, päinvastoin! Soma juttu! Säiliön pohja on juuri\nkuin savutorvi, ja jok'ainoa kultaharkko olisi pudonnut syvyyteen.\nOn tietenkin luultavaa, että he olisivat avanneet salvan ennen kuin\nespanjalaiset olisivat päässeet aarteeseen käsiksikään; ja jos maan\nalkuasukkaiden sitten olisi onnistunut löylyttää muukalaisroistoja, he\nolisivat sen jälkeen voineet nostaa kullan jälleen takaisin. Se olisi\nehkä vaatinut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, mutta entisaikaan oli\nihmisillä enemmän aikaa kuin nykyään.\n\n— Mutta hyväinen aika! Burke tunsi veren jähmettyvän suonissaan.\nAjatella, miten kapteeni on päiväkausia seisonut tuon kauhean luukun\nkohdalla! Ajatella, että joku olisi löytänyt tuon irtonaisen kivilevyn\nkallioluolan seinästä ja koskenut kädensijaan. Räiskis! Mutta ennen\nlähtöäni panen säiliön kannen paikoilleen. Jokuhan voisi löytää säiliön\nja kupertua päistikkaa syvyyteen.\n\nBurke nosti paaden paikoilleen, sitten hän poistui luolasta. Rannikkoa\npitkin kiiruhtaessaan hän mietti, pitikö hänen kertoa kapteeni Hornille\nlöydöistään vai ei.\n\n— Jos hän saa tietää viikkokausia tallustelleensa tuon kamalan,\nalaspäin aukeavan laskuluukun kohdalla, se käy varmaan kovin hänen\nhermoilleen, mietti Burke. Ei, en sano mitään. Hän ei saisi unta\npariin, kolmeen yöhön, jos tietäisi, mitä minä tiedän. Ei kuulepas!\nSinä pidät suusi kiinni siihen saakka, kunnes olemme hyvässä turvassa\nsivistyneiden ihmisten parissa, suoriuduttuamme asioista. Silloin\nkerron kapteenille, jottei kukaan ihminen enää vaivaudu tänne\nkultavitjoja ja kuninkaallisia muumioita etsimään.\n\nHän ui takaisin laivaan vaatteet yllä. Tuskin hän oli ehtinyt muuttaa\nvaatteita, ennen kuin hänet taas kutsuttiin vahtivuorolleen.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nKAPTEENI KIRJOITTAA KIRJEEN.\n\n\nKun \"Mirandan\" vesivarasto oli täytetty, laiva lähti seuraavana päivänä\npitkälle matkalleen, ensin Rio Janeiroon, sitten Ranskaan.\n\nKapteeni Horn istuutui mukavaan asentoon purjeen varjoon ja sytytti\npiippunsa. Hän oli väsynyt työstä, väsynyt ajattelemisesta, väsynyt\nsuunnitelmista — uupunut sekä ruumiiltaan että sielultaan. Ja\ntietoisuus siitä, että työ oli suoritettu ja että hän todellakin\npurjehti pois satumaiset aarteet mukanaan, vaikutti häneen kuin\nvilpoinen merituuli helteisen päivän jälkeen. Hän oli tyytyväinen\nsaadessaan nyt istua ja nauttia piipustaan ja odottaa ja riemuita\nlähestyvistä nautinnoista niinkuin etäisestä musiikista.\n\nTosin hän oli vasta pitkän matkan alussa, tosin hänet saatettiin\nmurhata ensi yönä tai jonakin toisena, saattoi tapahtua satoja asioita,\njotka voivat estää ihania kangastuksia toteutumasta. Mutta uhkaavathan\nsattumat, vaarat ja onnettomuudet yleensä kaikkea, mihin ihminen\nryhtyy, ja kapteeni päätti karkoittaa kaikki pahaenteiset ajatukset\nmielestään.\n\nKaikki toisetkin olivat tyytyväisiä saadessaan levätä ja rakennella\nkukin omaan tapaansa ja oman kykynsä mukaan tuulentupia. Mutta esimakua\nodotetuista ihanuuksista ei vielä saatu maistaa. Siihen nähden oli alus\nyhtä hyvin voinut kuljettaa kiviä ja hiekkaa kullan asemesta.\n\nJa ennen pitkää alkoikin tämä seikka hiukan karvastella Burken mieltä.\n\n— Kapteeni, sanoi hän muutamana päivänä, eikö teidänkin mielestänne\nolisi hyvä poiketa jonnekin ja ostaa varasto hienompia mausteaineita,\nvähän herkkuja ja tynnyri rommia, jotta voisi sekoittaa itselleen\nkelpo grogin ja haukata hyvän suupalan? Jos meillä on varoja tuhlata,\nen käsitä, miksi emme voisi aloittaa heti? Mutta kapteeni pudisteli\npäätään.\n\n— Olisi liian uskallettua, sanoi hän, tällaista lastia kuljettaessa\npoiketa Etelä-Amerikan länsirannikon satamiin. Meidän on mahdotonta\nsaada lastiamme näyttämään painolastilta, niinkuin aluksi toivoin,\nsillä kaikki kaksinkertaiset säkit veivät hirveän paljon tilaa, ja\njos tullinuuskijoita tulee laivaan ja heidän päähänsä pälkähtää\nkurkistaa lastiruumaan, ei käy päinsä sanoa, että \"Miranda\" purjehtii\npainolastissa.\n\n— Se voi kyllä olla totta, myönsi Burke. Mutta tiedättekö, mikä olisi\noikein minun makuuni — kun kohtaamme ensi luokan pikahöyryn, ostetaan\nse, lastataan aarre siihen ja sitten lasketaan täyttä höyryä Ranskaan.\n\n— Hyvä, sanoi kapteeni, siitä saamme puhua tuonnempana, kun kohtaamme\nhöyrylaivan, joka on myytävänä.\n\nViikon kuluttua kapteenia itseäänkin tuskastutti sanomattomasti se,\nettei \"Miranda\" ollut höyrylaiva, joka hyvää vauhtia halkoo aaltoja.\nKestäisi kauan, kovin kauan, ennen kuin hän pääsisi perille niiden luo,\njoiden hän otaksui ja toivoi odottavan häntä Ranskassa.\n\nHänen oli purjehdittava noin 3000 penikulmaa Tyynellämerellä ja lisäksi\n2000 Atlantilla, ennen kuin hän saapuisi Rio de Janeiroon, satamaan,\njohon hän lähinnä aikoi. Sieltä oli vielä 5000 penikulmaa Ranskaan,\neikä hän uskaltanut ryhtyä edes laskemaankaan, pitkänkö ajan kuluttua\nparkkilaiva saapuisi lopulliseen määräpaikkaansa.\n\nTämä ajatus sai hänet lähettämään kirjeen, joka ehtisi Pariisiin kauan\nennen kuin häntä itseään voitiin odottaa sinne. Jos nuo odottajat\nsaisivat tietää, että häntä oli suosinut onni ja että hän oli matkalla\nheidän luokseen, olisi kaikki hyvin tai ainakin paremmin kuin ilman\ntätä tietoa. Saattoi kyllä tuntua mielettömältä yritykseltä pyrkiä\nsatamaan tällä rannikolla, mutta hän uskoi kuitenkin, että viisaasti\nmenetellen saisi kirjeen viedyksi maihin kiusallisten tulliherrojen\ntarvitsematta tulla laivaan tekemään tungettelevia kysymyksiään.\n\nHän päätti siis mennä Valparaisoon. Vaikkapa hän ei matkalla\nyhdyttäisikään ainoaakaan alusta, hän uskoi kuitenkin joka tapauksessa\ntapaavansa jonkin kauppalaivan ankkurissa sataman edustalla, ja\nlaivassa kyllä olisi joku, joka suostuisi toimittamaan hänen kirjeensä\npostiin.\n\nHän kirjoitti niin muodoin Ednalle pitkän kirjeen, tälläkin kertaa\nsuorasukaisen, liikemiesmäisen kirjeen. Sanamuodossa, jonka Edna kyllä\nymmärtäisi, mutta josta sivullinen ei viisastuisi tutuistakaan, hän\nselitti kaiken, mikä oli saanut aikaan ja koetti haihduttaa pelkoa,\njonka hänen pitkällinen viipymisensä kenties herätti Ednassa.\n\nBurke ja Shirley hämmästyivät aika lailla huomatessaan, että\nkapteeni aikoi käväistä Valparaisossa. Tämä päätöshän oli ilmeisessä\nristiriidassa sen kanssa, mitä ennen oli puhuttu tästä asiasta.\nMutta kuultuaan, että oli kysymys ainoastaan kirjeen lähettämisestä\nrouva Hornille ja että kapteeni aikoi, mikäli mahdollista, suoriutua\nasiasta itse käymättä satamassa, he eivät sanoneet mitään; ei edes\nBurke vihjaillut grogin ja parannetun laivaruoan avulla saavutettaviin\netuihin.\n\nKun vihdoin pimeänä pilvisenä iltana saavuttiin Valparaison kohdalle,\nei voitu tehdä mitään ennen kuin seuraavana aamuna, ja sen vuoksi\nasetuttiin yöksi ankkuriin.\n\nPäivän sarastaessa kapteeni näki, että noin penikulman päässä\n\"Mirandasta\" oli ankkurissa englantilainen höyrylaiva. Ja hän lähetti\nheti Shirleyn ja kaksi neekeriä viemään kirjettä vartiovuorossa\nolevalle upseerille ja pyytämään tätä toimittamaan sen postiin ensi\ntilassa. Noin tunnin kuluttua Shirley palasi kertoen, että höyrylaivan\nensimmäinen perämies tunsi kapteeni Hornin ja kernaasti suostui viemään\nmaihin hänen kirjeensä.\n\nVene nostettiin nopeasti ylös taavetteihin, ja kaikki miehet kutsuttiin\nnostamaan ankkuria ja lisäämään purjeita. Mutta kaikki miehet eivät\nkuulleet kutsua. Yhtä neekeriä, kookasta hyväntahtoista olentoa,\njoka — hänen oikea nimensä kun oli mahdoton ääntää — oli ristitty\nMusteläiskäksi, ei tavattu mistään.\n\nNeekerin katoaminen oli näissä oloissa hyvin ikävä tapaus. Ja se teki\nmiltei tyhjäksi koko ilon, mitä kapteeni tunsi lähettäessään kirjeen\nodotteleville ystäville Ranskaan.\n\nOli merkillistä, jos Musteläiskä oli karannut aluksesta, sillä rantaan\noli pitkä matka, ja sitä paitsi — mitä järjellistä syytä hänellä oli\nhylätä toverinsa, toiset neekerit, ja mennä pelkkien muukalaisten\npariin, tuntemattomia kohtaloita kohden?\n\nPäällystö neuvotteli siitä, mitä nyt oli tehtävä, ja päästiin hyvin\npian päätökseen. Luultavasti yhtä hyödytöntä kuin vaarallistakin\noli jäädä ankkuriin ja lähettää venettä maihin etsimään kadonnutta\nneekeriä. Karkulaisen kyseleminen olisi aiheuttanut vastakyselyjä\naluksesta; ja jos Musteläiskän aikomuksena todella oli karata\n\"Mirandasta\", kuluisi varmaan melkoisen pitkä aika, ennen kuin hänet\nlöydettäisiin ja saataisiin takaisin laivaan. Selvää oli, että he\nsaattoivat menetellä vain yhdellä tavalla: koska kerran jo oli saatu\ntoimitetuksi asia, jonka vuoksi Valparaisoon oli poikettu, oli laivan\nnostettava ankkuri ja purjehdittava hetimiten tiehensä.\n\nOli tultava toimeen yhtä miestä pienemmällä laivaväellä. Olipa mies\nhukkunut, joutunut hain hampaisiin tahi uinut maihin, hänet oli joka\ntapauksessa menetetty.\n\nMiehistö oli jo ennestään liian pieni, mutta kuusi miestä oli ennenkin\nkyennyt hoitamaan parkkilaivaa, ja kuusi miestä saattoi kyetä siihen\nnytkin.\n\nAnkkuri siis nostettiin, purjeita lisättiin, ja \"Miranda\" purjehti\nmyötäisessä koillistuulessa avomerta kohden niin iloista vauhtia kuin\nsen rakenne suinkin salli.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nHEVOSKAUPPIAS.\n\n\nKun \"Miranda\" oli ollut ankkurissa Korppikotkien kohdalla ja George\nBurke salaa käväissyt maissa toimittamassa yksityisiä tutkimuksiaan,\nei hänen lähtönsä ollutkaan jäänyt huomaamatta niinkuin hän oli\nluullut. Kookas, säyseä neekeri, jota sanottiin Musteläiskäksi, oli\nollut vahdissa ja huomannut jonkun henkilön pujahtavan kaiteen yli\nja laskeutuvan veteen. Koska neekeri oli niin sysimusta, että tuskin\nerottui pimeästä, ei Burke ollut häntä huomannut.\n\nMusteläiskä tunsi heti toisen perämiehen, ja koska hän sekä suuresti\nkunnioitti että hiukan pelkäsikin esimiestään, ei häntä haluttanut\nsekaantua tämän puuhiin. Hän näki vedenpinnalla pään, joka eteni rantaa\nkohden pimeään kadoten. Ja vahtivuoronsa lopulla hän oli nähnyt Burken\nkiipeävän köyttä pitkin peräpuolelta kannelle yhtä äänettömästi kuin\nhän oli taannoin lähtenytkin ja katoavan kannen alle.\n\nKun Musteläiskä kohta sen jälkeen meni kojuunsa, ei hän saanut\najatuksistaan sitä minkä oli nähnyt. Minkä tähden Burke poistui niin\nsalavihkaa laivasta, ja minkätähden hän palasi samoin? Hänen täytyi\ntietenkin käydä maissa, mutta minkätähden hän ei halunnut kenenkään\nhuomaavan sitä?\n\nHänen oli täytynyt käydä tekemässä sellaista mitä hänen ei ollut lupa\ntehdä, eikä Musteläiskä osannut kuvitella mitään muuta luvatonta, mikä\nolisi saattanut huvittaa herra Burkea, kuin whiskyn juomisen. Kapteeni\nHorn ei sallinut laivassa käytettävän lainkaan väkijuomia. Ja kenties\nherra Burke piti whiskystâ, mutta ei voinut saada sitä. Musteläiskä\ntiesi kyllä Korppikotkien varastohuoneesta, mutta ei tiennyt, mitä se\noli sisältänyt ja mitä sinne ehkä oli jätetty. Mutta jollei siellä\nollut whiskyâ, niin miksi herra Burke silloin olisi mennyt maihin?\n\nNyt oli asia niin, että Musteläiskällä itsellään oli sangen paljon\nkokemusta whiskystâ. Ennen kuin hän joutui Korppikotkien orjuuteen, hän\noli eri tilaisuuksissa ollut täynnänsä makeaa whiskyâ, ja hänellä oli\nmitä elävimpiä ja mieluisimpia muistoja näistä tilaisuuksista. Nyt hän\nei ollut julman pitkään aikaan saanut niin paljon tuota herkullista\nnestettä, että olisi tullut oikein iloiselle mielelle. Samoin oli kai\nollut laita herra Burkenkin; hän oli mennyt maihin, viettänyt siellä\nmuutamia onnellisia hetkiä ja palannut takaisin kenenkään tietämättä\nmissä hän oli ollut.\n\nLopulta Musteläiskä päätti itse mennä seuraavana yönä whiskyâ etsimään.\nHän kyllä menettelisi yhtä ovelasti kuin herra Burkekin — luultavasti\nvielä ovelamminkin.\n\nMutta seuraavana yönä \"Miranda\" jo oli kaukana lahdella, ja poloinen\nMusteläiskä loi kaihoisia katseita rannikolle, joka hitaasti häipyi\nnäkyvistä.\n\nNiin kuluivat päivät ja yöt, ja vihdoinkin \"Miranda\" asettui ankkuriin\nValparaison sataman edustalle. Silloin Musteläiskä arveli, että nyt\ntahi ei koskaan oli oikea hetki mennä maihin ja juoda itsensä ihanaan\nhumalaan; rahaa hänellä oli riittävästi.\n\nMusteläiskä vapautui vahdista, puoliyön aikaan ja kymmenen minuuttia\nmyöhemmin hän laskeutui varovaisesti veteen. Yllään hänellä oli\nainoastaan tummanharmaa paita ja ohuet alushousut, ja jos joku olisi\nnähnyt hänen päänsä ja hartiansa, hän olisi tuskin pitänyt niitä\nihmisruumiin osina.\n\nMusteläiskä oli vedessä kuin kotonaan. Hän ui kuin kala. Mutta matka\nkaupungin kimaltelevien, kutsuvien valojen luo oli hyvin, hyvin pitkä.\nLopulta mustanaama kuitenkin saapui aallonmurtajalle ja levähdyttyään\nhetken sen kannatinhirsillä kiipesi varovaisesti ylös. Satama oli autio\nja Musteläiskä kulki sen päästä päähän tullen vihdoin kaupunkiin.\n\nHän tiesi Valparaisosta ainoastaan sen, että tämä on suuri kaupunki,\njossa merimiesten on tapana käydä. Ja hän oli aivan varma siitä,\nettä hän löytäisi myymälän, josta sai ostaa whiskyâ. Sitten hän\njoisi lasillisen — ehkä kaksi — ehkä kolme — ja sitten hän uisi\ntakaisin parkkilaivaan, aivan samoin kuin herra Burke oli tehnyt.\nHänen täytyi tietenkin uida paljon pitempi matka kuin ensimmäisen\nperämiehen seikkailullaan, mutta hänpä pitikin itseään melkoista\nkestävämpänä uimarina kuin herra Burke. Sitä paitsi paluumatka olisi\npaljon helpompi, sillä whisky tekisi käsivarret jänteviksi ja mielen\niloiseksi; hän suoriutuisi kuin leikkien aalloista.\n\nMusteläiskä löysikin varsin pian myymälän; tosin se, oli tavattoman\nlikainen — mutta siellä myytiin whiskyâ, ja se riitti. Makaa\nlukuunottamatta oli Musteläiskä kapteenin miehistöön kuuluvista\nneekereistä älykkäin, ja hän oli onkinut selville muutamia\nespanjalaisia ja englantialaisia sanoja, vaikka hänen olikin vaikea\nnäillä sanoilla ilmaista ajatuksiaan. Niiden joukossa oli kuitenkin\nyksi, jonka hän äänsi paljon paremmin kuin minkään muun, ja joka oli\nymmärretty aina, kun hän oli käyttänyt sitä, olipa puhuteltu henkilö\nmitä kansallisuutta tahansa — se sana oli \"whisky\".\n\nMusteläiskä sai lasillisen, sitten toisen, kolmannen ja neljännen,\nmutta enempään ei raha riittänytkään. Ainakin myymälänomistaja\nväitti sanoin ja elein, jotka kuka hyvänsä saattoi ymmärtää, ettei\nse hopearaha, jonka neekeri oli kaivanut läpimäristä taskuistaan,\nriittänyt enää useamman lasin maksuksi. Mutta Musteläiskä olikin jo\nsaanut kylliksi tunteakseen olonsa onnelliseksi ja iloiseksi; sydämen\nympärillä tuntui lämpimältä, vaatteetkin olivat melkein kuivat, ja hän\nlähti ulos ihanaan yöhön. Oli pimeä ja tuuli, taivas pilvessä, mutta\nhänen mielestään oli kaikki ihanaa. Hän kävi pitkäkseen kodikkaaseen\nloukkoon kahden talon väliin, ja siinä hän nukkui, kunnes poliisi\npidätti hänet juopumuksesta kadulla.\n\nMusteläiskä pääsi putkasta vasta kahden päivän kuluttua. Ja hän meni\nensi työkseen suoraan satamaan. Mutta vaikka hän näki monta alusta,\nhän huomasi kuitenkin terävällä katseellaan, ettei mikään niistä ollut\n\"Miranda\".\n\nHarhailtuaan sataman vaiheilla pari tuntia hän oli täysin varma siitä,\nettei sataman edustalla ollut ainoaakaan alusta, joka odotti hänen\npaluutaan.\n\nNälkä kurni suolia.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin niin säyseä ja väkevä neekeri\nkuin Musteläiskä sai työtä. Eihän hänen tarvinnut osata paljon espanjaa\neikä mitään muutakaan kieltä kuljettaakseen tynnyreitä laivaan, ja\nmaksuna hän otti kiitollisesti vastaan, mitä tarjottiin.\n\nSamana iltana astui Musteläiskä muutamaan sangen kehnoon kapakkaan.\nHän oli syönyt niukan illallisen, ja nyt hänellä oli vain sen verran\nkolikoita jäljellä, että niillä sai yhden ainoan whiskylasin. Tämän\nsaatuaan hän istuutui nurkkaan päättäen pitkittää nautintoaan\nmahdollisimman kauan. Missä hän nukkuisi yönsä, siitä hänellä ei ollut\nlaisinkaan tietoa, mutta koska ei vielä ollut nukkumisen aika, ei se\nseikka tuottanut hänelle vähintäkään huolta.\n\nAivan vieressä istui neljä miestä juoden, poltellen ja pakinoiden.\nKaksi näistä oli merimiehiä; kolmannella, pitkällä tummalla miehellä,\njolla oli suuri, kapea kyömynenä, oli siisti nuttupuku, mutta siitä\nhuolimatta hän oli aito merimiestyyppi. Neljäs mies oli hevoskauppias,\nmikä olisi ollut ilman muuta selvää jokaiselle, joka ymmärsi espanjaa.\nMusteläiskän saapuessa kapakkaan oli puhe yksinomaan hevosista. Mutta\nsitä ei Musteläiskä tiennyt, koska hän ymmärsi vain harvoja niistä\nsanoista, joita kuuli, ja vaikka olisi ymmärtänytkin ei keskustelu\nolisi kiinnittänyt hänen mieltään.\n\nÄänessä oli enimmäkseen hevoskauppias, mutta hän olisi edustanut\nkehnosti ovelaa ammattikuntaansa, jos olisi yrittänyt myydä hevosia\nmerimiehille. Eikä hän sitä yrittänytkään. Nämä miehet olivat hänen\nhyviä ystäviään, eikä hän suinkaan ylistänyt heille hevostensa\nerinomaisia ominaisuuksia, vaan asiakkaittensa herkkäuskoisuutta.\n\nVarmemmaksi vakuudeksi hän otti taskustaan pienen esineen, jonka oli\nmuutamia päiviä sitten saanut maksuksi parista hevosesta, jotka ehkä\nolivat syömänsä appeen arvoisia, mutta sitäkään ei käynyt takaaminen,\nluo pieni esine, jonka mies laski pöydälle, oli noin kahden tuuman\npituinen ja epäsäännöllisen särmiön muotoinen kultaharkko. Tämän pikku\nesineen hän oli saanut muutamalta Santiagon mieheltä, joka oli juuri\ntullut Limasta. Mies oli ostanut sen joltakulta jalokivikauppiaalta,\njolla oli ollut useita samanlaisia ja joka sanoi tietävänsä, että ne\nolivat peräisin Kaliforniasta.\n\nPääasiana hevoskauppiaan kertomuksessa oli kuitenkin se seikka, että\nhän oli ensinnäkin myynyt hevosensa Limasta tulleelle miehelle niiden\ntodellista arvoa pallon kalliimpaan hintaan ja että hän lisäksi oli\nuskotellut miehelle, ettei kultaharkko ollut läheskään sen arvoinen\nkuin hänelle oli sanottu, että jalokivikauppias oli pettänyt häntä\nja että kalifornialainen kulta oli laadultaan paljon huonompaa kuin\neteläamerikkalainen. Hän oli siis päässyt hevosistaan ja ansainnut\nkaupassa sievoiset kaksinkertaiset voittonsa. Tämän pirteän tarinansa\npäätettyään hevoskauppias purskahti röhönauruun, ja kolme muuta\nmiestäkin nauroivat, sillä heissä oli huumorintajua ja he osasivat\npitää arvossa hyvää todellisuuskuvausta. Mutta he lakaisivat äkkiä\nnauramasta ja hämmästyivät, melkeinpä kauhistuivat, kun roteva musta\nneekeri yks'kaks' sukelsi esiin pimeästä loukostaan ja asettui aivan\nheidän pöytänsä viereen, osoittaaen ebenholtsimustalla sormellaan\nkultaharkkoa.\n\nHevoskauppias sieppasi silmänräpäyksessä aarteensa pistäen sen\ntaskuunsa, ja samassa ryntäsivät kaikki neljä pystyyn käsi asetta\ntapaillen. Mutta neekeri ei suinkaan yrittänyt riistää kultaa, eikä\nhänellä näyttänyt olevan aikomustakaan käydä miesten kimppuun. Hän löi\nkädellä reiteensä, suu auki korviin saakka onnellisessa irvissä, ja\npyöreät silmät välkkyivät ihastuksesta.\n\n— Mitä nyt? ärjyi hevoskauppias. — Mitä haluat?\n\nMusteläiskä ei ymmärtänyt, mitä hänelle oli sanottu, eikä hän myöskään\nolisi voinut sanoa, mitä hän halusi, sillä sitä hän ei tiennyt\nitsekään. Tällä hetkellä hän ei tiennyt mitään eikä ymmärtänyt\nmitään, mutta hän koki saman tunteen kuin muukalainen vieraalla\nmaalla kuultuaan muutamia sanoja omaa kieltään. Pieni kultaharkko\noli vilahduksessa loihtinut Musteläiskän mieleen kuvan hänen omista\nmustista tovereistaan, kapteeni Hornista, molemmista valkoisista\nperämiehistä, parkkilaivasta, joka oli jättänyt hänet, koijusta, jossa\nhän oli nukkunut — sanalla sanoen kaikesta mitä hän maan päällä ikävöi.\n\nHän oli nähnyt ennenkin tuollaisia kultaharkkoja. Viimeisinä päivinä,\nkahvisäkkivaraston loputtua, oli täytynyt kääriä loput kulta-aarteesta\npurjekangaskaistaleisiin ja köyttää nämä kääröt nuoralla. Ennen kuin\nkääröt vietiin laivaan, siteet tarkastettiin huolellisesti, ja monta\nkääröä avattiin ja sidottiin uudelleen. Siten olivat neekerit nähneet\nnoita pieniä harkkoja; koska he tiesivät säkkien sisältävän kultaa, ei\nollut liioin syytä salata heiltä harkkojen suuruutta eikä muotoa.\n\nMusteläiskän niskaan satoi satamalla raakoja sanoja ja soimauksia,\nmutta kun miehet näkivät, että hän oli aseeton eikä aikonutkaan käydä\nheidän kimppuunsa, eivät he enää pelänneet häntä, vaan rauhoittuivat.\nNeekeri oli heidän mielestään kuitenkin kovin merkillinen vekkuli.\nHevoskauppias otti taas kultaharkon taskustaan punniten sitä kädessään.\n\n— Oletko koskaan ennen nähnyt tällaista? kysyi hän.\n\nKauppias oli nokkela mies, ja hän tahtoi tietää, miten oikeastaan oli\nneekerin laita.\n\nMusteläiskä pälpätti innokkaasti omalla kielellään.\n\n— Koeta englanniksi! neuvoi kyömynenäinen, ja hevoskauppias noudatti\nkehoitusta.\n\nMusteläiskä ymmärsi oikein monta englanninkielistä sanaa. Tottahan\ntoki! Oli hän nähnyt sellaisia ennenkin! Oli! Oli! Joukottain!\nKasoittain! Säkit täynnä! Säkit! Hän kantoi niitä! Ja nostettuaan\nkuvitellun kantamuksen selkäänsä tallusteli hän, muka sitä kantaen,\npermannon poikki. Kasoittain! Joukoittain! Säkillisiä! Monia päiviä\nperätysten hän oli kantanut näitä säkkejä.\n\nJa haltioituneena muistoistaan ja whiskystâ hän tunsi äkkiä syvää\nylenkatsetta tuota miestä kohtaan, joka oli niin innokkaasti näytellyt\nyhtä ainoata harkkoa ja joutunut melkein suunniltaan säikähdyksestä\nvain senvuoksi, että joku toinen oli osoittanut sitä sormellaan.\nHän kohautti olkapäitään, ojensi kätensä torjuvassa asennossa tuota\nainoata kultaharkkoa kohden, käänsi selkänsä ja meni pois halveksivasti\nhymähtäen. Mutta hän tuli heti takaisin, osoitti kultaa, sanoi \"yksi\",\nnauroi ylenkatseellisesti, sanoi toistamiseen \"yksi\" ja nauroi taas.\n\nÄkkiä hän näytti saavan uuden ajatuksen. Ylenkatse katosi, ja hän huusi\ninnokkaasti jotakin, mikä kuulosti siltä kuin:\n\n— Kap'nur?\n\nNuo neljä miestä tuijottivat häneen ja toisiinsa sekä kysyivät, mitä\nhänen sarvipäisen majesteettinsa nimessä neekeri tarkoitti. Sana\nlausuttiin kysyvässä äänilajissa, vuoron perään heille kullekin,\nkenenkään sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Mutta sen verran he ymmärsivät,\nettä neekeri oli kantanut säkillisittäin samanlaisia harkkoja. Se oli\näärettömän mielenkiintoista.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nNEEKERI SELITTELEE.\n\n\nAfrikkalaisen Herkuleen tiedonanto kiihotti siinä määrin miesten\nuteliaisuutta, että he päättivät jatkaa kuulustelua niin, hyvin kuin\nse kävi päinsä, kun he itse eivät osanneet sanaakaan mustan murjaanin\nkieltä eikä tämä taas osannut juuri ollenkaan kumpaakaan Etelä-Amerikan\nsivistyskieltä.\n\nEnsiksikin he pyysivät neekeriä istuutumaan, ja sitten he antoivat\nhänelle juotavaa. Se ei ollut whiskyâ, mutta Musteläiskä piti siitä\nsentään paljon. Ja sen vaikutukset olivat hyvin miellyttävät. Hän\nkykeni kohta vallan ihmeteltävän hyvin ilmaisemaan ajatuksensa elein ja\nyksityisin sanoin.\n\nHetken kuluttua nuo kiltit valkoiset herrat tarjosivat hänelle ruokaa,\nsillä he olivat tulleet ajatelleeksi, että hän oli kenties nälissään.\nHänen sydämensä lämpeni näitä uusia ystäviä kohtaan. Sitten hän\nsai vähän lisää juotavaa, mutta vain vähän, sillä hevoskauppias ja\nkyömynenäinen mies, jotka tarjosivat, olivat viisaita miehiä eivätkä\ntahtoneet hänen päihtyvän liiaksi. Tunnin kuluttua miehet olivat\nsaaneet selville, että tämä neekeri oli purjehtinut aluksella, jonka\nlastina oli ollut kultasäkkejä täynnä aivan samanlaisia kultakimpaleita\nkuin se särmiön muotoinen harkko, joka hevoskauppiaalla oli — että hän\noli lähtenyt tästä aluksesta maihin siemaisemaan pienen voimatilkan ja\nettei hän sitten enää voinutkaan palata laivaan. Tämä johtui siitä,\nettei laiva enää ollutkaan paikoillaan. Tämä oli tietenkin tapahtunut\nValparaisossa.\n\nSuureksi tyytyväisyydekseen he saivat selville laivan määräpaikan,\nsillä Maka oli usein puhunut Pariisista, jossa Muk ja Cheditafa\njo olivat, ja Musteläiskä sekä hänen ystävänsä olivat tottuneet\npitämään tätä tuntematonta paikkaa ikäänkuin taivaan esikartanona.\nJa Musteläiskä osasi ääntää sanan \"Pariisi\" melkein yhtä hyvin kuin\n\"whiskyn\".\n\nMutta mistä alus oli saanut kallisarvoisen lastinsa, se jäi valkoisille\nherroille arvoitukseksi; Musteläiskä ei osannut ilmein eikä sanoin\nantaa pienintäkään vihjettä siitä. Heidän täytyi otaksua aluksen\nlähteneen Kaliforniasta. Ja nyt se oli matkalla Pariisiin.\n\nSehän oli varsin luonnollista: Pariisiin saattoi mainiosti purjehtia,\nkultalasti laivan ruumassa. Luultavasti oli alus poikennut jossakin\nEtelä-Amerikan satamassa — kenties Callaossa, ja siten oli pieniä\nkultaharkkoja joutunut markkinoille. Kalifornialaiset olivat\nluultavasti antaneet niitä ruokavarojen maksuksi.\n\nTuo ainoa sana \"kap'nur\", jota neekeri usein toisteli, aina kysyvässä\nsävyssä, tuotti heille paljon päänvaivaa. He eivät enää koettaneetkaan\narvailla sen merkitystä, vaan ryhtyivät sen sijaan ottamaan selvää\nkultasäkkejä kuljettavan laivan nimestä; mutta siinäkään suhteessa\nMusteläiskä ei voinut heitä auttaa. He eivät voineet saada häntä\nkäsittämään, mitä tahtoivat tietää.\n\nHevoskauppias ehdotti vihdoin, että toiset, jotka tunsivat sellaisia\nasioita paremmin, luettelisivat kaikkien näillä vesillä liikkuvien\npurjelaivojen nimet. Sillä niin paljon Musteläiskä sentään oli saanut\nselitetyksi, että hänen laivassaan oli purjeet eikä höyryä. Miehet\nnoudattivat kehoitusta, ja hetken kuluttua toinen matruuseista mainitsi\nnimen \"Miranda\". Silloin Musteläiskä ponnahti innoissaan pystyyn ja\ntaputteli käsiään.\n\n— Miran'a! Miran'a! kirkui hän. Ja taas seurasi kiihkeällä äänellä\nlausuttu sana \"kap'nur! kap'nur!\"\n\nKyömynenäinen, jota toiset puhuttelivat Cardatas-nimellä, kumartui\näkkiä eteenpäin:\n\n— Kapteeni Horn?\n\nMusteläiskä taputti jälleen käsiään huutaen:\n\n— Niin, niin! Kap'nur! Kap'nur!\n\nHän kirkui sanaa kurkun täydeltä, ja kapakoitsija huusi karskisti\ntoisesta päästä huonetta, että he saisivat pitää pienempää ääntä, jos\ntahtoivat välttää pahempia seurauksia.\n\n— Siinä se nyt on, sanoi Cardatas espanjaksi. Tuo hölmö on koettanut\nsanoa kapteeni Hornin nimeä. Kapteeni Horn, parkkilaiva \"Miranda\". Alku\non erinomainen.\n\n— Olen kuullut puhuttavan kapteeni Hornista, sanoi loinen matruuseista;\nhän on kalifornialainen jenkkilaivuri. Hän on purjehtinut pois tästä\nsatamasta, se ainakin on varmaa.\n\n— Ja hän kävi täällä kolme päivää sitten, jos saa uskoa neekeriä,\nsanoi Cardatas hevoskauppiaaseen päin kääntyen. Mitä sinä sanot siitä\nNuñez? Kun tiedämme jo näin paljon, ei ole kai vaikea ottaa enemmänkin\nselville.\n\nNuñez oli samaa mieltä ja arveli, että asiaa kannatti tutkia lähemmin.\nKohta sen jälkeen ilmoitettiin, että ravintolan sulkemisaika oli\nkäsissä ja nuo kaikki neljä miestä menivät ulos vieden Musteläiskän\nmukanaan. He eivät tahtoneet jättää poloista oman onnensa nojaan. He\nkyllä hankkisivat hänelle makuupaikan, ja aamulla hän saisi ruokaa.\nOlisi ollut hyvin epäviisasta päästää häntä nyt omille teilleen.\n\nSeuraavana aamuna Musteläiskä harhaili Valparaison sataman tienoilla\nmolempien merimiesten seurassa kuluttaen aikaansa sangen miellyttävällä\ntavalla. Sillä merimiehet tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa niin\npaljon kuin hän suinkin jaksoi syödä ja juoda, ja he lupasivat auttaa\nhänet pian takaisin parkkilaiva \"Mirandaan\" kiltin kapteeni Hornin\nluokse.\n\nSillä aikaa kävi hevoskauppias Nuñez erään sanomalehden toimituksessa\nja sai käsiinsä erään meksikkolaisen lehden koko vuosikerran. Neekerin\npuheista hänelle oli selvinnyt, että alus oli alkuaan lähtenyt\nAcapulcosta. Nuñez tutki lehden numeroita viikko viikolta, etsien\nmerenkulkutiedoista sellaista uutista, että \"Miranda\" oli lähtenyt\nmatkalle jostakin Meksikon satamasta.\n\nHän oli jo ehtinyt niin vanhoihin numeroihin, ettei hänen mielestään\nenää kannattanut etsiä. Silloin hän äkkiä huomasi \"Miranda\"\nnimen. Siinä se oli: \"Miranda\" oli lähtenyt Acapulcosta syyskuun\nkuudentenatoista päivänä matkalle Rio Janeiroon, painolastissa. Nuñez\nlaski kuukaudet sormin.\n\n— Viisi kuukautta sitten, hän mutisi itsekseen. — Se ei voi tietenkään\nolla tämä matka. Mutta minun pitää kuitenkin mainita siitä Cardatasille.\n\nHän otti taskustaan pienen muistikirjan ja jäljensi siihen tarkasti\nMirandaa koskevat rivit.\n\nKun Nuñez ja Cardatas iltapäivällä tapasivat toisensa, oli\njälkimmäiselläkin uutisia. Hän oli saanut selville, ettei \"Mirandan\"\ntuloa Valparaisoon oltu rekisteröity, mutta hän oli kuljeskellut\nedestakaisin satamassa ja aallonmurtajalla tiedustellen asiaa. Ja\nlopulta hän oli tavannut erään englantilaisen höyrylaivan perämiehen,\njoka oli selittänyt hänelle, että \"Miranda\" oli kapteeni Hornin\nkuljettamana ankkuroinut yöllä sataman edustalle kolme päivää sitten,\nja varhain seuraavana aamuna kapteeni Horn lähetti hänelle kirjeen\npostiin toimitettavaksi, ja parkkilaiva oli kohta taas nostanut\nankkurinsa ja purjehtinut matkoihinsa.\n\nCardatas halusi kuulla enemmänkin, mutta perämies, joka oli\nkeskustellut ainoastaan vähän aikaa Shirleyn kanssa, tiesi vain\nsen, että parkkilaivan piti juuri silloin purjehtia Acapulcosta Rio\nJaneiroon painolastissa. Hänestä se oli tuntunut hiukan kummalliselta.\nMutta hän lisäsi, että kapteeni Horn oli tunnettu kelpo merimieheksi\nja että hän, vaikka kohta purjehtikin painolastissa, kyllä tiesi, mitä\nteki.\n\nNuñez näytti nyt toverilleen merenkulkutiedoista löytämänsä uutisen\nja huomautti, ettei voinut olla kysymys tästä matkasta. Sillä ei kai\n\"Miranda\" tarvinnut viittä kuukautta purjehtiakseen Acapulcosta tähän\nsatamaan.\n\n— Ei, vastasi toinen miettiväisesti, eipä luulisi... Mutta toisaalta\nei ole myöskään luultavaa, että hän tekisi Rioon kaksi matkaa\nperätysten, molemmilla kerroilla painolastissa. Ei mikään laivuri ole\nniin yksinkertainen, että purjehtisi melkein Etelä-Amerikan ympäri\npainolastissa. Hän olisi kyllä saanut Meksikosta jotakin lastia.\nMuuten, ellei tuo murjaani valehtele — ja hän tuntui olevan liian\n'täynnä’ valehdellakseen —, pyrkii laiva Pariisiin. Luultavasti hän\naikoo ottaa Rio Janeirosta lastia. Mutta miksi, kaikkien paholaisten\nnimessä, hänen piti purjehtia Acapulcosta painolastissa? Minun\nmielestäni kultasäkkien pitäisi kelvata lastiksi.\n\n— Niin minunkin mielestäni, sanoi Nuñez.\n\n— Minä panen pääni pantiksi siitä, jatkoi toinen, että laiva oli tuonut\nkullan mukanaan Kaliforniasta, kun se saapui Acapulcoon.\n\n— Voi olla niin, sanoi Nuñez. — Mutta miten selität sen, että laiva on\nollut matkalla niin mahdottoman pitkän ajan?\n\n— \"Miranda\" kuuluu olevan vanha kaukalo, kerrassaan kehno purjehtija.\nNiinmuodoin viisi kuukautta ei ole kovin pitkä aika. Hitaammistakin\nmatkoista olen kuullut.\n\n— Mitä aiot tehdä? kysyi Nuñez.\n\n— Ensiksikin puristaa siitä mustasta murjaanista vähän lisää tietoja.\n\n— Hyvä, sanoi Nuñez, tehdään se heti.\n\nMusteläiskä parka tyhjennettiin tunnin kuluessa, mutta hänestä ei saatu\npaljoakaan irti. Haastattelijain ainoana saaliina oli se tieto, että\npainolasti oli heitetty mereen ja kultasäkit sijoitettu sen tilalle.\nMissä tämä oli toimitettu, sitä neekeri ei kyennyt selvittämään, ja\nhänet jätettiin taas molempien merimiesten hoidettavaksi.\n\n— Murjaanilla ei ole tietoa paljostakaan, sanoi Cardatas Nuñezille,\nmutta siitä vähästä minkä tietää, hän pitää lujasti kiinni. Ja mitä\nsyytä hänellä olisikaan punoa kokoon valheita? Entäs tämä asia: minkä\nvuoksi laiva poikkesi tänne ainoastaan jättämään kirjettä oltuaan\nkuitenkin matkalla viisi kuukautta? Tuntuu siltä, kuin he olisivat\npelänneet väkensä menevän maihin lörpöttelemään.\n\n— Tässä kaikessa on varmaan koira haudattuna, arveli Nuñez. Kapteeni\non ehkä livistänyt kumppaneittensa luota Kaliforniasta, tahi on joku,\njoka on tehnyt jonkin kepposen, houkutellut hänet kuljettamaan kullan\npois maasta. Jos hänellä on aarteita laivassaan, hän puuhailee varmaan\nhieman hämärissä asioissa. Muuten hän tietenkin olisi lähettänyt kullan\ntavalliseen tapaan, höyrylaivalla. Eihän ole suinkaan rikos lähettää\nkultaa Kaliforniasta Ranskaan tai johonkin muuhun paikkaan.\n\n— Oikeassa olet myönsi Cardatas sytyttäen\nkahdennenkymmenennenseitsemännen savukkeensa.\n\nNuñez ei tupakoinut, mutta mietti sitä ankarammin.\n\n— Jos kapteeni Hornilla on laivassaan kultaa, sanoi hän tovin kuluttua,\nsitä täytyy olla melkoisen paljon.\n\n— Varmasti, sanoi toinen; he eivät näkisi niin paljon vaivaa, jos sitä\nolisi vähän.\n\nMiehet tapasivat nyt erään yhteisen tuttavansa, ja heidän\nyksityiskeskustelunsa päättyi. Samana iltana he tapasivat uudelleen.\n\n— No, mitä uutta? kysyi Nuñez. Emme kai voi syöttää ja juottaa neekeriä\niankaikkisesti?\n\n— Hm, mitä voimme tehdä? kysyi toinen katsoen terävästi toveriaan.\n\n— Kannattaisiko matkustaa Rioon ottamaan vastaan alusta, kun se saapuu\nsinne? Jos me vain pääsemme laivaan ja kapteenin puheille, hän suostuu\nkenties jakamaan meillekin hiukan aarteestaan, kun huomaa meidän olevan\nselvillä sekä hänen laivastaan että sen lastista. Ja jollei hän suostu,\nvoimme tehdä ilmoituksen ja toimittaa hänen aluksensa takavarikoiduksi,\nkunnes asia saadaan selvitetyksi. Tästä asiasta voi aina jotakin\nansaita.\n\n— Tuosta ei ole mihinkään, väitti Cardatas. — Minäpä luulen, ettei\nlaiva ikinä mene Rioon. Jos häntä peloittaa poiketa maihin täällä,\nmiksi häntä ei siellä peloittaisi? Olisi houkkamaista matkustaa Rioon\nja istuutua odottelemaan hänen tuloaan.\n\n— Laukaise sitten kurkustasi parempi suunnitelma! kiukustui Nuñez.\n\n— Voimme ajaa häntä takaa, sanoi Cardatas.\n\nToinen myhähti ylenkatseellisesti.\n\n— Se olisi vielä houkkamaisempaa! \"Miranda\" purjehti täältä neljä\nvuorokautta sitten; emmekä saa sitä enää kiinni, vaikka saisimme\nhaltuumme koko Tyynenmeren nopeakulkuisimman aluksen.\n\nCardatas nauroi:\n\n— Sinä et ymmärrä paljonkaan merenkulkua, mutta eihän sitä voi\nodottaakaan. Jos lähden kelpo laivalla \"Mirandan\" jälkeen, tavoitan sen\njostakin Magalhãesin salmesta. Sellaisessa lastissa se varmaan kulkee\nsalmen kautta. Kapteeni Hornin sanotaan olevan kunnon merenkulkija, ja\njo se seikka, että hän purjehtii mokomalla kurjalla laivahylyllä kuin\n\"Miranda\", osoittaa asiassa olevan jotakin epäilyttävää.\n\n— No, jos siis saavutamme hänet?\n\n— Voimme ottaa mukaan tusinan verran varmoja miehiä, ja koska\n\"Mirandassa\" on vain kolme miestä — neekereitä en ota lukuun — en\nymmärrä, ettei kapteenia voisi saada soveliailla keinoilla järkiinsä.\nJa aluksesta puhuen, onhan meillä \"Arato\".\n\n— Sinun oma laivasi?\n\n— Niin, minä olen sen osakas, ja se on nyt täällä satamassa ja odottaa\nlastia.\n\n— Olen unohtanut, millainen se on, sanoi Nuñez.\n\n— Se on kuunari, vastasi toinen, ja purjehtii kaksi penikulmaa samassa\najassa kuin \"Miranda\" yhden, olipa ilma millainen tahansa. Jos\nminulla vain olisi riittävästi rahaa, voisin ottaa \"Araton\", palkata\nkunnollisen miehistön ja suoriutua merelle vuorokautta lyhyemmässä\najassa, valmiina aloittamaan ajometsästyksen.\n\n— Kuinka paljon rahaa siihen tarvittaisiin?\n\n— Lasketaan!\n\nSamana iltana istuutui Nuñez Santiagon junaan. Ja saavuttuaan tähän\nkaupunkiin aamulla hän meni suoraa päätä sen miehen luokse, jolta\nhänen hallussaan oleva kultaharkko oli saatu. Hän teki muutamia\nvarovaisia kysymyksiä ja huomasi miehen varsin halukkaaksi puhelemaan\nkultakimpaleesta, jota Nuñez näytti hänelle.\n\nJalokivikauppias kertoi, että hänellä oli hallussaan vielä neljä\nsamanlaista harkkoa ja että hän oli ostanut ne Limasta liikkeensä\ntarpeiksi. Ne olivat alkuaan tulleet Kaliforniasta, ja kulta oli hyvin\nhienoa. Juuri harkkojen muoto oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan,\nja hänelle oli selitetty, että niitä oli tuonut maihin amerikkalainen\nmerikapteeni, jolla oli tuntunut olevan niitä hyvin runsaasti.\n\nNuñez selitti tiedustelleensa asiaa vain siksi, että hän pelkäsi\nottaneensa kultaharkon vastaan liian suuresta arvosta. Sitten hän\nkiitti miestä, lähti tiehensä ja matkusti takaisin Valparaisoon. Siellä\nhän meni heti ystäväänsä Cardatasia tapaamaan ja ilmoitti asettavansa\nkäytettäväksi sen pääoman, joka suunniteltuun matkaan tarvittiin.\n\nJo kahta vuorokautta myöhemmin kuunari \"Arato\" lähti Valparaisosta\npainolastissa matkalla Callaoon. Sen purjeet ja köysistö olivat hyvässä\nkunnossa, ja laivaväkeä oli kapteenin lisäksi kymmenen miestä. Laivassa\noli myöskin yksi matkustaja, Nuñez, sekä kookas neekeri, josta saattoi\nepäilemättä olla apua eri tehtävissä ja jonka jättäminen kaupunkiin\nolisi ollut sangen varomatonta.\n\nSatama-alueesta suoriuduttuaan ei \"Arato\" enää purjehtinutkaan Callaota\nkohden, vaan suuntasi kulkunsa suoraan etelään.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPATAGONIAN RANNIKOLLA.\n\n\nKymmenisen päivää \"Mirandan\" lähdettyä Valparaisosta pysyivät tuulet\nsuotuisina ja ilma kauniina, mutta sitten alus joutui vastatuuliin ja\npahoihin säihin. Se selviytyi kuitenkin myrskyviikoista sangen hyvin.\nSenjälkeen se suuntasi kulkunsa Penas-lahtea kohden, ja sieltä oli\naikomus purjehtia sen saariketjun suojaaman salmen kautta, joka lopulta\npäättyy Magalhãesin salmeen.\n\nKun myrsky lopulta tyyntyi ja merenkäynti asettui, huomattiin aluksen\nsaaneen vuodon. \"Miranda\" oli kyllä hyvä laiva, mutta se oli nyt vanha\nja kokenut aikoinaan monta kovaa. Kapteeni kiitti onneaan, ettei se\nollut saanut vuotoa myrskyn edellä.\n\nHarvalukuinen miehistö pantiin pumppujen ääreen, mutta kaksi\nvuorokautta kestäneistä ponnisteluista huolimatta vesi yhä vain nousi.\nLaiva oli epäilemättä kärsi nyt varsin arveluttavia vaurioita. Vettä\nvirtasi sisään sekä peränpuolelta että rungon keskikohdalta.\n\nAsema alkoi nyt käydä vakavaksi, ja kapteeni neuvotteli kannella\nperämiestensä kanssa neekerien ahertaessa pumppujen kimpussa. Kaikki\nolivat sitä mieltä, että jos vesi jatkuvasti nousee, ei kestä kauan,\nennen kuin laiva uppoaa. Oli mahdotonta pysyttää sitä vedenpinnalla\nsiihen saakka, kunnes ehdittäisiin satamaan.- Miehistön kävi tietenkin\npelastuminen veneillä, koska ei oltu sadankaan penikulman päässä\nmaasta. Mutta aarteen pelastaminen kahdella pienellä veneellä oli tuiki\nmahdotonta.\n\nKaikki olivat yhtä mieltä siitä, mitä oli nyt tehtävä. Kulku oli\nsuunnattava maata kohden. Ja jos alus saataisiin pysytetyksi pinnalla\nsiihen saakka, kunnes se lähestyisi jotakin Patagonian rannikon suurta\nsaarta, sen onnistuisi ehkä päästä poukamaan tai suojaiseen vuonoon,\njossa se voitaisiin vetää maihin tai pahimmassa tapauksessa uppoaisi\nainakin niin matalaan veteen, ettei tarvinnut luopua kaikista kullan\npelastamisen toiveista.\n\nKeula käännettiin sen tähden itää kohti, ja pumppujen kimpussa\nponnisteltiin ankarammin kuin konsanaan. Tuuli oli suotuisa, ja\n\"Miranda\" kulki sangen hyvää vauhtia katsoen siihen, että sen runko\nvajoamistaan vajosi.\n\nKahden päivän kuluessa saatiinkin maa näkyviin. Vähää myöhemmin\nkapteeni alkoi toivoa ehtivänsä pieneen niemeen, joka näkyi\nselvästi parin penikulman päässä ja näytti olevan verraten suotuisa\nmaihinmenopaikka.\n\nKaikki jännittivät voimansa äärimmilleen. Pumput kitisivät alinomaa,\nniemi lähestyi hitaasti, ja \"Miranda\" vajosi vajoamistaan.\n\nLopulta saavuttiin niemen luokse. Sen merenpuolista kuvetta huuhtelivat\nkorkeat tyrskyt. Varoen tarkoin matalikkoja ja kareja \"Miranda\" kulki\nniemen kärjen ohi kaartaen verkalleen pieneen lahteen. Lännen puolella\noli vuorenselänne, joka muodosti niemen, ja tuskin puolen penikulman\npäässä hohteli valkoinen hiekkaranta. Tätä rantaa kohden kulki nyt\n\"Miranda\" täysin purjein ja viimeisin voimin.\n\nLahteen saavuttiin nousuveden aikana. Jos kapteeni olisi ollut varma\nsiitä, että alus voi pysyä pinnalla vielä jonkin aikaa, hän olisi\nodottanut vielä tunnin, kunnes vuoksi olisi ollut korkeimmillaan ja\nkantanut aluksen kauas rannalle. Mutta hän ei uskaltanut odottaa, ja\nniin \"Miranda\" kulki suoraan hiekkarantaa kohden, purjeet vinhassa\nlänsituulessa pullollaan.\n\nPohjan alla ratisi, ja ankara töytäys tärisytti laivaa keulasta perään\nsaakka. Kuului kahinaa, kitinää ja kirskuntaa, kunnes alus pysähtyi\nliikkumattomaksi, pienet laineet vain hauskasti liplattivat laivan\nperän ympärillä.\n\nKaikki purjeet elivät ja lepattivat, ja ne koottiin niin nopeasti kuin\nkolme rivakkaa miestä suinkin ehti. Ja niin parkkilaiva \"Miranda\"\nlopetti tämän matkan, viimeisen matkansa, asumattoman patagonilaisen\nsaaren rannikolle.\n\nAluksen ja kuivan maan välillä oli vesimatkaa satakunta jalkaa, mutta\nluoteen aikana välimatka pienenisi huomattavasti. Rannalla oli kaistale\nhiekkatöyräitä, ja niiden takana kiersi vyönä matala pensaikko. Siellä\ntäällä seistä törrötti matalahko puu. Vasta kauempana näytti alkavan\noikea metsä.\n\nBurke meni perään kapteenin luokse.\n\n— Tässä nyt ollaan, sir, sanoi hän. Ja mitä vielä tapahtuukaan?\n\n— Mitäkö tapahtuu? Emme kai jää ristissä käsin odottamaan, että jotakin\ntapahtuisi! Meidän on siirrettävä kulta pois laivasta, ennen kuin tuuli\nkääntyy ja riistää sen syvemmille vesille.\n\nBurke työnsi kädet taskuihinsa.\n\n— Maksaako se vaivan, kapteeni? virkkoi hän. Onko parempi, jos se on\nsäkeissä tuolla rannalla kuin jos se on meren pohjassa?\n\n— Maksaako vaivan! kivahti kapteeni. Et saa puhua tuolla tavoin, Burke!\nJos me saamme kullan maihin, on meillä aina joitakin toiveita, mutta\njos se vajoaa syvään veteen, ei meillä ole toiveen hiventäkään. Nyt ei\nmeillä ole aikaa jaaritella. Nyt on tehtävä työtä.\n\n— Niin, sanoi Burke, työtä kyllä riittää... Mutta minä olen kyllä\nmukana, niin kauan kuin ruumis ja sielu pysyvät koossa. Nyt saamme\npitää mustia silmällä, etteivät ne livistä tiehensä ja jätä meitä\npulaan.\n\n— Siinä tapauksessa he kuolevat nälkään sanoi kapteeni. Sillä ei yhtään\nkorpunmurua eikä vesipisaraakaan viedä maihin, ennen kuin kulta on\nsiirretty pois lastiruumasta.\n\nBurke pudisti päätään:\n\n— Me teemme voitavamme, kapteeni, mutta lastiruuma on kuin mikäkin\nkalalammikko, ja meidän täytyy sukeltaa säkkejä hakemaan.\n\n— Hyvä, sanoi kapteeni. Niinpä sitten sukellamme.\n\nTyö aloitettiin heti. Köydet ja taljat natisivat; neekerit kaivoivat\nsäkit esiin ruumasta ja sitten ne vintturilla nostettiin kannelle. Kun\nhyvänlainen venelasti oli nostettu ylös, laskettiin vene vesille ja\nsäkit siirrettiin siihen.\n\nKapteeni meni maihin ensimmäisellä veneellä. Hänen mielestään oli\nviisainta viedä kulta heti turvaan sitä mukaa, kuin sitä saatiin\nnostetuksi lastiruumasta, sillä ei hän voinut tietää, milloin tuuli\ntai mereltä tuleva hyöky työntäisi aluksen syvemmille vesille. Jos\nkaikki olisivat yhteisin voimin nostaneet kultaa kannelle, olisi työ\nsujunut kyllä nopeammin, mutta menetelmä, jota kapteeni noudatti, oli\nturvallisempi. Sillä jos onnettomuus tapahtuisi ja laiva ajautuisi\npois hiekkarannan läheisyydestä, heillä olisi tallella ainakin se osa\nkultaa, mikä oli jo viety maihin.\n\nTätä ajatellessaan kapteeni ei voinut estää synkän hymyn ilmestymistä\nkasvoilleen.\n\n— Ehkä meidänkin käy samoin kuin sen poloisen, joka ojensihe selälleen\nerämaan polttavalle hiekalle, kuollakseen kultapussi rinnallaan, hän\najatteli itsekseen.\n\nMutta kaikesta huolimatta hän raatoi näköjään rauhallisena ja tyynesti\nsekä yhtä uutterasti, kuin jos olisi ollut kysymys tavallisen lastin\npurkamisesta tavallisessa satamassa.\n\nSäkit kannettiin niin kauas maihin, ettei nousuvesi eivätkä hyökyaallot\nvoineet yltää niihin. Ne ladottiin pitkään riviin hiekalle.\n\nMiehet uurastivat pimeän tuloon saakka ja vielä sen jälkeenkin.\nSäkkirivi oli kasvanut kaksinkertaiseksi, ja miesten täytyi, vuoroin\nvalkoisten, vuoroin mustien, sukeltaa yhä syvemmälle päästäkseen\nsäkkeihin käsiksi. Mutta he tekivät siitä huolimatta kunnollisesti\ntyötä. Varhain seuraavana aamuna aloitettiin uudestaan. Ei yksikään\nneekeri ollut livistänyt, eikä mitään sellaista näyttänyt edes\njuolahtaneen heidän mieleensä.\n\nVasta kolmantena päivänä saatiin työ suoritetuksi. Joka ikinen märkä\nsäkki oli nostettu lastiruumasta, ja kapteeni oli laskenut säkit\nrannalla; niitä oli yhtä monta kuin hänen muistikirjamerkintänsä mukaan\noli Perun rannikolla lastattu laivaan.\n\nSäkit muodostivat nyt rannalla pitkän noin kolmen jalan korkuisen\nvallin; pohjalla oli neljä säkkiä rinnakkain, vallin harjalla kaksi.\nKapteeni itse oli valvonut säkkien sijoitusta ja pitänyt huolta siitä,\nettä vallin muoto jossakin määrin muistutti hiekkasärkkää.\n\nVarovaisinta oli kätkeä säkit, ja kapteeni arveli, että ne voitiin\nparhaiten piilottaa luomalla hiekkaa niiden päälle, missä työssä heillä\nolisi alinomaa puhaltavasta länsituulesta suuri apu. Siten valli tuli\nnäyttämään aivan luonnolliselta hietasärkältä.\n\nBurke ja Shirley kannattivat säkkien hautaamista maahan, mutta koko\nasia lykkäytyi tuonnemmaksi, koska oli muutakin tehtävää, joka täytyi\nsuorittaa hetkeäkään viivyttelemättä.\n\nRuokavarat, vesi ja kaikki, millä oli jotakin arvoa noudettiin laivasta\nja tuotiin maihin.\n\nPurjeista rakennettiin kaksi telttaa, ja pieni seura asettui asumaan\nrantahiekalle. Mihin sitten ryhdyttäisiin, sitä he eivät tietäneet,\nmutta ensin heidän oli saatava levätä raskaan työn jälkeen.\n\nMiehet pistivät piippuun ja kävivät hiekalle pitkäkseen. Kun ilta tuli\nkylmänä ja pimeänä, he keräsivät ajopuita ja kuivia oksia pensaista ja\nvirittivät leiritulen. Sen ympärillä he istuivat sytytellen piippujaan,\nmutta kukaan ei ollut tarinatuulella. He olivat iloisia siitä, että\nsaivat levätä ja että oli lämmintä. Sinä kaikki.\n\nHilpeä oli ainoastaan tuli, joka roihusi korkeana ja rätisi iloisesti,\nkun kuivia risuja lisättiin rovioon.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nPURJE TAIVAANRANNALLA.\n\n\n\"Araton\" lähdettyä purjehtimaan Valparaisosta etelään, samaan suuntaan\nkuin \"Miranda\" oli mennyt viitisen päivää aikaisemmin, pysyi sää\nmelkein koko viikon sangen kauniina ja kuunari kulki hyvää vauhtia.\nCardatas, laivan osakas, oli ennen ollut ensimmäisenä perämiehenä,\nei vielä milloinkaan päällikkönä. Mutta hän oli kelpo merimies ja\nymmärsi tehtävänsä. Hän oli älykäs ja varovainen mies ja piti sen\ntähden silmällä kaikkia, erittäinkin Nuñezia, joka — vaikka olikin\nmaakrapu ja täysin kykenemätön hoitamaan purjelaivaa — oli erikoisen\nkärkäs hautomaan omia suunnitelmiaan aluksenkin suhteen. Ja kun tämä\nalus oli lähtenyt kaappaamaan aarretta, jonka arvo voitiin ainoastaan\narvailla, ei ollut mahdotonta, että hevoskauppias, joka oli sijoittanut\nrahoja yritykseen, saattoi saada päähänsä sellaisen — ei niinkään\nhullun — ajatuksen, että joku merimiehistä osaisi kyllä hoitaa laivaa\nvallan yhtä hyvin kuin Cardatas, vaatimatta jälkeenpäin, yrityksen\nonnistuttua, erityisen suurta osaa voitosta.\n\nMutta myrskyn puhjettua Nuñezin vatsa kävi sairaaksi, ja hän vetäytyi\nperin onnettomana kannen alle, joten Cardatas pääsi toistaiseksi\nharmittelemasta hänen tähtensä.\n\n\"Arato\" purjehti suotuisassa tuulessa hyvin, mutta myrskystä se\nsuoriutui huonommin kuin \"Miranda\". Ja kun Cardatas vasta ensimmäisen\nkerran tunsi päällikön edesvastuun hartioillaan, hän oli paljon\nvarovaisempi kuin esimerkiksi kapteeni Horn olisi ollut hänen\nasemassaan.\n\nMuun muassa hän pysytteli varovaisuussyistä loitolla rannikolta, siten\nmelkoisesti pidentäen matkaansa. Vihdoin, kun havaintojen tekeminen\ntaivaan kirkastuttua kävi mahdolliseksi, huomasi hän joutuneensa\nniin kauas länteen, että hän muutti kokonaan suuntaa, ryhtyen nyt\npurjehtimaan kaakkoa kohden.\n\nKaikista näistä viivytyksistä huolimatta Cardatas uskoi yhä\nsaavuttavansa \"Mirandan\". Hänen vakaumuksensa, että \"Arato\" kulki\nkaksi penikulmaa samassa ajassa kuin \"Miranda\" yhden, oli järkkymätön.\nAinoastaan yhtä seikkaa hän todella pelkäsi: ehkä \"Miranda\" olisi\ntuhoutunut myrskyssä? Jos niin olisi käynyt, tulisi heidän matkastaan\nkoitumaan pelkkää tappiota. Tästä pelostaan hän ei kuitenkaan maininnut\nmitään Nuñezille.\n\nHevoskauppias oli nyt taas kannella täysin terveenä, mutta hän oli\nalkanut käydä hiukan alakuloiseksi ja epävarmaksi. Kuinka saattoi\ntoivoakaan sellaisen hirveän myrskyn jälkeen tapaavansa enää sitä pikku\nparkkilaivaa, jota he ajoivat takaa...?\n\n— Laivoillahan on säännölliset reittinsä, sanoi Cardatas\nrauhoittavasti, eikä sinun pidä luulla, että ne harhailevat pitkin\nvaltamerta. Jos ne pyrkivät johonkin erityiseen paikkaan, niin ne\nkulkevat lyhintä varmaa linjaa, mikä voidaan vetää kartalle. Sitä\nlinjaa mekin kuljemme, ja silloin meidän täytyy ehdottomasti tavoittaa\ntoinen alus, joka kulkee samaa reittiä, edellyttäen että purjehdimme\nnopeammin kuin se. Olenko puhunut kyllin selvästi?\n\nNuñezin täytyi vastata myöntävästi, mutta hän oli edelleenkin huonolla\ntuulella. Kartta ja valtameri olivat ihmeen erilaisia.\n\nTuuli oli kääntynyt, ja \"Araton\" matka kaakkoiseen edistyi hitaasti.\nMutta ennen pitkää tuli alus kuitenkin niin lähelle rannikkoa, että\ntähystäjä sai maan näkyviinsä. Cardatas tutkisteli karttaansa ja sai\nselville, että tämän maan täytyi olla jokin Penas-lahdesta pohjoiseen\nsijaitsevista patagonialaisista saarista.\n\nKun ilta tuli, päätti Cardatas purjehtia hiukan eteläisempään\nsuuntaan, koska hän ei mielellään lähestynyt rannikkoa. Silloin\nilmoitti tähystäjä yht'äkkiä valoa oikealta. Cardatas oli ennenkin\npurjehtinut tätä rannikkoa pitkin, mutta ei ollut milloinkaan kuullut\npuhuttavan, että näillä seuduilla oli majakka, ja hän tarkasteli valoa\nkiikarillaan. Mutta hän ei päässyt selville siitä, mitä se oli. Se oli\nkummallinen valo, paloi toisinaan kirkkaasti, toisinaan himmeästi.\n\n— Se on niinkuin nuotio rannalla, sanoi hän. Ja toiset miehet, jotka\nolivat käyttäneet kiikaria, olivat samaa mieltä.\n\n— Mitähän se oikein on? ihmetteli Nuñez.\n\n— Mistä minä tiedän? tokaisi Cardatas lyhyesti. Kuinka minä saattaisin\nsen tietää! Mutta sen verran tiedän, että on paras odottaa aamua.\nSitten purjehdimme aivan likelle rannikkoa katsomaan, mistä on kysymys.\n\n— Mitä sinä oikeastaan haluat tietää? kysyi Nuñez. — Joku on tietysti\nvirittänyt nuotion rannalle. Miksi pysähtyisimme sentähden? Olemme jo\nliiaksikin haaskanneet aikaa.\n\n— Jään joka tapauksessa odottamaan, sanoi Cardatas. Kun ollaan\ntällaisella asialla, ei saa sivuuttaa mitään ottamatta selkoa siitä,\nmistä on kysymys.\n\nCardatas oli aina luullut, että nämä saaret olivat asumattomia, eikä\nhän saattanut ymmärtää, kuinka ketään voi olla siellä nuotiolla,\njollei ollut haaksirikkoinen. Ja jos jokin alus oli tuhoutunut, oli\nsangen mahdollista, että se oli juuri \"Miranda\". Joka tapauksessa oli\nviisainta odottaa aamua.\n\nJos \"Miranda\" oli joutunut hylyksi ja sen miehistö pelastunut veneillä\nmaihin, oli tulos \"Araton\" matkasta sangen epätietoinen. Jos niin oli\ntapahtunut ja Nuñez saisi sen tietää, oli parasta pitää häntä tarkoin\nsilmällä.\n\nSinä yönä \"Mirandan\" miehistö nukkui hyvin nauttien ensimmäisestä\ntodellisesta levosta, mitä sille oli suotu myrskyn nousemisesta\nlähtien. Ei pidetty minkäänlaista vahtia, sillä moinen\nvarovaisuustoimenpide tuntui tarpeettomalta.\n\nKapteeni heräsi varhain aamun sarastaessa, ja astuttuaan ulos\nteltastaan hän antoi katseensa harhailla yli maan ja meren. Ei mikään\nennustanut myrskyä; \"Miranda\" ei ollut liikkunut paikoiltaan, veneet\nolivat yhä korkealla kuivalla, ja lauha aamuvalo ja suloinen, leuto\nilta tuntui jollakin tavoin rohkaisevalta.\n\nKummakseen kapteeni huomasi pian, ettei hän itse ollut ensimmäisenä\nvalveilla. Teltan takana seisoi Shirley — kiikari silmillä.\n\n— Mitä näet? kysyi kapteeni.\n\n— Purjeen, vastasi Shirley.\n\nKaikki miehet tölmäsivät nyt ulos teltasta. Yksinpä neekereihinkin\noli \"purje\" sanalla se elähdyttävä vaikutus, mikä sillä aina on\nhaaksirikkoisiin.\n\nTuon sanan vaikutus kapteeni Horniin oli kummallinen, ja itse hän\ntuskin käsitti sitä. Oli hämmästyttävää, että apu — mikäli se\nosoittautui avuksi — oli tullut niin pian onnettomuuden jälkeen.\nPelastus oli tullut aivan liian pian, eikä hän voinut karkoittaa\nlevottomuutta mielestään.\n\nJospa heillä vain olisi ollut aikaa kätkeä aarre, niin kaikki olisi\nollut hyvin. Jos kultasäkit olisivat olleet haudattu maahan tai\npeitettyinä hiekalla, niin että ne olisivat näyttäneet tavalliselta\nhiekkasärkältä, hän olisi miehineen saattanut esiintyä tavallisina\nhaaksirikkoisina. Ja johonkin satamaan päästyään hän olisi voinut\nvuokrata uuden aluksen ja tulla takaisin noutamaan kultaa.\n\nMutta nyt hän ymmärsi, että jokaisen, joka nousisi täällä maihin,\ntäytyi päästä selville kaikesta, sillä oli mahdoton salata, mitä nuo\npitkät säkkirivit sisälsivät. Ja mitä tästä tiedosta seuraisi, siitä\noli mahdoton arvata.\n\nBurke oli johtunut samoihin ajatuksiin.\n\n— Oli todella vahinko, kapteeni, sanoi hän, että se tulee niin pian.\nMitä te arvelette? Annammeko merkkejä laivalle? Tahdomme tietenkin\npäästä täältä, mutta ei ole otollista, että mikä vieras tahansa laskee\nmaihin täällä juuri nyt. Jospa olisimme haudanneet säkit hiekkaan kohta\nkun toimme ne maihin!\n\nKapteeni ei vastannut mitään. Oli ehkä paras olla antamatta merkkejä...\nMutta entä sitten, jos tämä oli ainoa pelastuksen mahdollisuus?\n\n— Mitä arvelette siitä, jos soudamme niitä vastaan? ehdotti Burke.\nMeidän täytyy silloin jättää säkit suojattomiksi, mutta pääsemme\nkenties johonkin satamaan tai kalastajaleiriin, josta voimme vuokrata\njonkinlaisen aluksen, ja purjehdimme sitten takaisin noutamaan säkkejä,\nennen kuin mikään muu laiva eksyy niin likelle rannikkoa.\n\n— En ymmärrä, miksi tämä tulee niin likelle, sanoi Shirley. Eiväthän ne\nvain nähneet illalla tultamme! Ne ehkä luulivat sitä merkkituleksi.\n\n— Se ei ihmetyttäisi minua, virkkoi kapteeni, joka katseli kiikarilla.\nMutta meidän on turha vaivautua veneisiin. Hehän tulevat suoraan tänne.\n\n— Aivan niin, sanoi Shirley, joka nyt näki tämän paljain silmin. —\nNiiden on täytynyt huomata nuotiomme.\n\nHe odottivat nyt, mitä alus aikoi tehdä. Ehkä se vain luovi, mutta\nkukapa laivuri ohjaisi laivansa niin liki rannikkoa luoviessaan?\n\nEikä laiva luovinutkaan. Se lähestyi nopeasti navakassa länsituulessa.\nNyt jo saattoi nähdä, millainen alus se oli — pitkä, vihreä kuunari,\nkaikki purjeet levitettyinä. Pian he saattoivat erottaa laivassa\nolevien miesten päätkin. Alus lähestyi lähestymistään rantaa, kunnes\noli tuskin puolen penikulman päässä maasta. Sitten se sivuutti niemen\nlepattavin purjein, pysähtyi, laski purjeensa.\n\n— Aivankuin olisi saapunut satamaan, sanoi Burke.\n\n— Niin, myönsi Shirley. Nyt ne luotaavat. Ne näyttävät aikovan laskea\nankkurin.\n\nTämä otaksuma osoittautuikin todeksi, sillä tovin kuluttua ankkuri\ntodellakin kalisi ja vaipui loiskahtaen syvyyteen.\n\n— Katsokaahan noita! huudahti Burke. Nyt ne laskevat veneen vesille.\n\n— Sanoitko veneen? huudahti Shirley. Ainakin kaksi venettä.\n\nKapteeni rypisti silmäkulmiaan. Alus menetteli todellakin omituisesti.\nMiksi se heti laski ankkurin ja laski vesille _kaksi_ venettä? Oliko\ntämä alus ajanut heitä takaa? Oliko ajateltavissa, että Perun hallitus\n— — —?\n\nMutta ei ollut aikaa haaskattavissa hyödyttömiin arvailuihin. Täytyi\ntoimia eikä seisoa hiljaa ihmettelemässä.\n\nJa minuutin kuluttua kapteeni oli selvillä siitä, miten oli\nmeneteltävä. Kumpaisessakin veneessä oli viisi miestä, ja kiikarilla\noli helppo nähdä, että kullakin oli kivääri.\n\n— Kivääri käteen! käski kapteeni Shirleylle ja Burkelle rientäen\nsamalla noutamaan omaansa.\n\nAseet ja ampumatarpeet olivat käsillä teltassa, ja tuossa tuokiossa oli\nkullakin valkoisella miehellä kivääri ja joukko ammuksia. Neekereillä\nei ollut ampuma-aseita, sillä eiväthän he olisi osanneet niitä käyttää,\nmutta he juoksentelivat ympäriinsä rajun kiihtymyksen vallassa,\njokaisella paljastettu veitsi kädessään ja kukin valmiina sokeasti\ntottelemaan käskyjä.\n\nNeekeriparat olivat kauhean pelon vallassa. Heillä oli vain yksi ajatus\nlähestyvistä veneistä; he uskoivat lujasti, että Korppikotkat saapuivat\nnyt kostamaan heille verisesti.\n\n— Enpä ihmettelisi, sanoi Burke, jos Musteläiskä olisi lörpötellyt. Hän\nosasi ehkä puhua paljon paremmin kuin luulimmekaan.\n\n— Säkkimuurin taakse joka sorkka! komensi kapteeni. Olkootpa mitä väkeä\ntahansa, me puhumme heidän kanssaan ainoastaan varustuksen takaa.\n\n\n\n\nXL.\n\nTAISTELU KULTAMUURIN LUONA.\n\n\nKaikki viisi miestä kiiruhtivat säkkirivin taakse, mutta ennen kuin\nkapteeni Horn seurasi heitä, hän veti kiväärinperällä hiekkaan syvän\njuovan, noin sadan jalan päähän säkkirivistä ja sen suuntaan. Sitten\nhän kiiruhti toisten perästä.\n\nKaikki kolme valkoihoista asettuivat jonkin matkan päähän toisistaan,\nja kukin siirsi hiukan ylimpiä säkkejä nähdäkseen paremmin niiden\nvälistä paljastamatta kuitenkaan itseään liiaksi.\n\nVeneiden lähestyessä neekerit kyyristyivät hiekalle, niin että\nkatosivat kokonaan näkyvistä, mutta Shirley ja Burke polvistuivat\n\"muurin\" taakse, kivääri säkkien lomassa. Kapteeni seisoi pyssy\nkädessään, silmäillen muurin yli.\n\nTulijat hypähtivät veneistä maalle ja vetivät nämä niin ylös rannalle,\nettä ne olivat varmassa turvassa hyökyaalloilta. Sitten, vähääkään\nepäröimättä, kaikki kymmenen alkoivat kivääri kädessä, suljettuna\nosastona, lähestyä säkkiriviä.\n\n— Hohoi! huusi kapteeni jyrisevällä äänellä, nousten äkkiä suojusmuurin\ntakaa. Keitä te olette, ja mitä te tahdotte?\n\nHän sanoi sen englanniksi, mutta toisti kysymykset heti espanjaksi.\n\n— Hoi siellä! huusi Cardatas. Oletteko kapteeni Horn.\n\n— Olen kyllä, vastasi kapteeni. Ja te pysytte asemillanne. Ensimmäinen,\njoka astuu sen juovan yli, saa luodin kalloonsa.\n\nCardatas nauroi, ja muutamat muutkin nauroivat, mutta kaikki sentään\npysähtyivät.\n\n— Pysähdymme tähän teidän mieliksenne, huusi Cardatas. Mutta meillä on\nteille jotakin sanottavaa, jota teidän on viisainta kuunnella.\n\nShirley ja Burke eivät ymmärtäneet sanaakaan näistä vuorosanoista,\njotka lausuttiin espanjankielellä. Mutta kumpikin piti silmällä\ntulijoita, jotka seisoivat kapteenin hiekkaan vetämän juovan takana,\nja jos joku heistä olisi kohottanut kiväärinsä ampuakseen kapteenin,\nhän olisi luultavasti ollut kuoleman oma. Sillä Shirley ja Burke olivat\nmolemmat metsästäjiä ja erinomaisia ampujia.\n\n— Mitä sanottavaa? kysyi kapteeni. Puhukaa pian!\n\nCardatas ei vastannut heti, sillä Nuñez puhui kiihtyneellä ja\nkiivaalla äänellä hänelle. Hevoskauppias oli heti säkit nähtyään kuin\nilmitulessa. Hän ehdotti viipymättä hyökkäystä.\n\n— Katsotaan ensin hiukan, miten parhaiten suoriudumme heistä, sanoi\nCardatas Nuñezille. Voimme saada luodin nahkaamme, jos pidämme liian\nkiirettä. He ovat hyvässä suojassa, ja meidän on kenties pakko\nkiertää heidät ja iskeä selän takaa. Sitten on helppo tehdä lyhyt\ntili heidän kanssaan, sillä neekerihän sanoi, että laivassa oli vain\nkolme valkoista miestä. Mutta puhutaan ensin heidän kanssaan. Ehkä\nsuoriudumme heistä tarvitsematta itse joutua vaaraan.\n\nCardatas kääntyi kapteeniin päin, ja samassa virkkoi Burke:\n\n— Kapteeni, eikö teidän olisi paras kyyristyä hiukan? Te olette liian\nhyvä maalitaulu.\n\nMutta kapteeni seisoi suorana kuunnellen, mitä Cardatasilla oli\nsanottavaa.\n\n— Sanon teille, miksi olemme tulleet, aloitti tämä. Me emme ole\nviranomaisia, mutta samapa se. Tiedämme kaiken teistä ja aarteestanne,\nja meille on luvattu palkinto, jos tuomme takaisin nuo säkit\nsekä lisäksi teidät itsenne elävinä tai kuolleina. Tässä me nyt\nolemme valmiina tekemään niin. Oli meille onni, että te jouduitte\nhaaksirikkoon. Mutta olisimme saaneet teidät käsiimme, vaikk'ei niin\nolisi tapahtunutkaan. Me olisimme varmaan tavoittaneet teidät salmessa.\n\n\"Me olemme siivoa, kelpo väkeä, olemme merimiehiä, emmekä tahtoisi\nkäyttää väkivaltaa ketään, kaikkein vähiten merimiehiä vastaan, joille\non käynyt huonosti. Nyt on niin, ettei se palkinto, jonka Kalifornian\nhallitus on tarjonnut meille, ole erityisen suuri, ja minä uskon,\nettä te voitte esiintyä anteliaampina. Jos te suostutte tulemaan ulos\nvarustuksestanne keskustelemaan rauhallisesti meidän kanssamme, te\nkolme valkoista ja te kolme neekeriä — te huomaatte, että meillä on\nhyvin tarkat tiedot teistä — niin luulen, että pääsemme sopimukseen,\njoka tyydyttää molempia puolia. Emme näe mitään syytä suosia\nKalifornian hallitusta enemmän kuin teitä, ja teidän on puolestanne\nparas tyytyä puoleen aarteeseen ja antaa loput meille. Me otamme teidät\nlaivaamme ja laskemme teidät maihin mihin satamaan vain haluatte,\nja oman osanne säkeistä saatte ottaa mukaanne maihin. Tämä on minun\nmielestäni kohtuullinen tarjous, ja minä uskon teidänkin olevan samaa\nmieltä.\"\n\nKuultuaan tämän puheen loppuun kapteeni tunsi kuin painon vierähtäneen\nsydämeltään. Kun Cardatas aloitti, hän oli pelännyt, että Perun\nhallitus oli lähettänyt nämä miehet, mutta nyt hän ymmärsi, että\noli kysymyksessä pelkkä rosvojoukkio, joka puuhaili omaan laskuunsa\nKorppikotkien tavoin.\n\n— Kalifornian hallituksella ei ole mitään tekemistä minun kanssani,\nhuusi kapteeni vastaukseksi, eikä sillä liioin ole koskaan ollut mitään\ntekemistä teidän kanssanne. Te valehtelette. Minä en aio suostua\nmihinkään sopimuksiin teidän kanssanne eikä minulla ole mitään asiaa\nteille. Alukseni on hylky, mutta me pidämme kyllä huolen itsestämme.\nNyt annan teille viisi minuuttia aikaa suoriutua takaisin veneisiinne;\nja mitä pikemmin menette, sen parempi itsellenne.\n\nSilloin astui Nuñez esiin kasvot kiukusta veripunaisina.\n\n— Kuulehan, jenkkirosvo, kirkui hän, me annamme sinulle aikaa minuutin.\nJa ellet siinä ajassa tule esiin säkkikasan takaa, niin — — —\n\nLopettiko hän lauseensa, sitä ei ainakaan kapteeni Horn kuullut, sillä\nBurke huusi samassa:\n\n— Alas, kapteeni! — Ja kapteeni kyyristyi alas salamannopeasti.\n\nCardatas oli kohottanut kiväärinsä ja laukaissut melkein samalla\nhetkellä, kuin kapteeni katosi suojusmuurin taakse. Mutta luoti oli\ntuskin viuhahtanut vallin yli, kun toinen luoti, Shirleyn ampuma, osui\nCardatasin koholla olleeseen vasempaan käsivarteen ja kaatoi hänet\nmaahan.\n\nKoko hyökkääjien parvi hätkähti peräytyen vaistomaisesti monta\nkyynärää. He olivat menettäneet johtajansa niin äkkiä, etteivät he\nensi hetkessä näyttäneet käsittävän asemaa. Mutta yksi heistä huudahti\njotakin, ja samassa kaikki heittäytyivät pitkäkseen kapean hiekkasärkän\ntaakse, joka oli tuskin jalan korkuinen. Paljon suojaa ei siitä tosin\nollut, mutta olihan parempi maata sen takana kuin seisoa säkkirivin\nedessä maalitauluna.\n\n\"Araton\" miehet olivat suunniltaan tapahtuneen johdosta. He olivat\nluulleet suoriutuvansa \"Mirandan\" väestä varsin helposti. Kohta kun\nlaivamies Sanchez oli saanut parkkilaivan näkyviinsä, hän oli tuntenut\ntämän, ja Cardatas sekä muutkin olivat arvelleet, ettei tarvinnut\nmitään muuta kuin mennä maihin hyvin asestautuneena ja iskeä kyntensä\naarteeseen, olipa tämä mitä laatua tahansa. Heidän mieleensä ei ollut\njuolahtanutkaan, että \"Mirandan\" miehistö saattoi olla varustautunut ja\naseissa.\n\nNuñezin vimma oli hälvennyt hänen tavallisen kavaluutensa tieltä, sillä\nhän ymmärsi nyt tilanteen vakavuuden. Hän ei ollut juuri sotilas, mutta\nsen verran hän ymmärsi, että he saattoivat toivoa menestystä ainoastaan\ntoteuttamalla Cardatasin laatiman suunnitelman. Olisi ollut mieletöntä\nmaata siinä ja haaskata ruutia tuota säkkimuuria ampuen. Hän oli\ntoisten takana ja kohotti nyt päätään sen verran, että saattoi sanoa\nheille, mitä heidän oli tehtävä.\n\n— Meidän täytyy hyökätä heidän selkäänsä, sanoi hän. Meidän täytyy\nryömiä hietikkoa pitkin, kunnes pääsemme tuohon pensaikkoon, ja sieltä\nme pääsemme heidän selkäpuolelleen. Minä ryömin ensimmäisenä, ja te\nmuut seuraatte perässä.\n\nHän alkoi samassa madella rantaa pitkin kuin kastemato, mutta miehet\neivät piitanneet hänestä. Kurista ei heidän keskuudessaan juuri voinut\npuhua, eivätkä he lainkaan pitäneet hevoskauppiasta johtajanaan. He\nmakasivat sen vuoksi yhä hiekalla puhellen vilkkaasti keskenään.\nMuutamia alkoi peloittaa ja he kannattivat pikaista peräytymistä\nveneisiin, mutta tämän ehdotuksen ottivat useimmat vastaan karkein\nsadatteluin. Mitä voi kolme miestä yhdeksälle — ei heidän siis\ntarvinnut lähteä pakoon...\n\nBurke väsyi pian odottamaan, mitä nyt tapahtuisi, ja hän pani hattunsa\npienen kepin päähän kohottaen sen muutamia tuumia vallia korkeammalle.\nJoku valpas \"Araton\" mies ampui sitä heti.\n\n— Hyvä, sanoi Burke, he eivät tunnu vielä ikävystyneen. Kuulkaahan,\nkapteeni, me voimme nähdä useimpien selän ja koivet; emmekö suolaa\nnäitä lurjuksia muutamalla laukauksella? Sehän on kutakuinkin samaa\nkuin ottaisimme hengen heistä. He tahtovat tapella, se on päivänselvää.\n\nMutta kapteeni ei halunnut noudattaa Burken neuvoa.\n\n— En tahdo haavoittaa heitä enkä tehdä heistä raajarikkoja, sanoi hän.\nAmmutaan yhteislaukaus suoraan heidän päittensä yli, jotta he saavat\nvähän käsitystä aikomuksistamme. Laukaiskaa, kun komennan — nyt!\n\nSamassa pamahti varustuksen takaa kolme laukausta, ja luodit vinkuivat\naivan hiekalla makaavien miesten päiden päällä.\n\nMutta yhteislaukauksella ei ollutkaan tarkoitettua vaikutusta. Ei\nnäkynyt nenäliinojen liehutusta eikä muuta merkkiä siitä, että olisi\nhaluttu neuvottelua vihollisten kesken. Sen sijaan ponnahti Sanchez\npystyyn huutaen:\n\n— Seuratkaa mukana, pojat! Muurin yli ja heidän kimppuunsa, ennen kuin\nhe ennättävät ladata uudelleen!\n\nHeti ponnahtivat kaikki miehet pystyyn ja syöksyivät säkkiriviä kohden,\nNuñez muiden mukana.\n\nMutta Sanchez oli tehnyt pahan erehdyksen luullessaan kapteenin\nja hänen miestensä käyttelevän samanlaisia aseita kuin ne vanhat\n\"suustaruokittavat\", joilla \"Araton\" sankarit olivat varustautuneet\nmahdollisen kahakan varalta. Ennen kuin \"Miranda\" oli lähtenyt\nretkelle, kapteeni oli hankkinut itselleen ja molemmille valkoisille\napulaisilleen oivalliset repeterikiväärit. Ja \"Araton\" miehet olivat\ntuskin kulkeneet hiekkaan vedetyn juovan yli, kun taas varustuksesta\npamahti kolme laukausta, ja kolme hyökkääjää tupertui maahan.\nKapteenikin ampui tällä kertaa varman laukauksen.\n\nHyökkääjät pysähtyivät äkkiä, ja kuului huuto: \"veneisiin!\" Nuñez ei\nvirkkanut mitään, sillä hän oli kuollut.\n\nNe viisi hyökkääjää, jotka eivät olleet haavoittuneet, kääntyivät\ntakaisin ja juoksivat veneitä kohden minkä käpälistä lähti. Mutta\nkapteenin aikomuksena ei ollut päästää ketään pakenemaan, ja luoti\ntoisensa perään ammuttiin varustuksesta. Ennen kuin pakenijat ehtivät\nveneisiinsä, oli neljä heistä kaatunut. Viides kompastui erään\ntoverinsa ruumiiseen, nousi jälleen, heitti kiväärin kädestään ja\nkääntyi maata kohden kohottaen kätensä korkealle päänsä päälle.\n\n— Minä antaudun! parkui hän.\n\nJa kädet yhä koholla ja kasvot hiekkaa valkoisempina hän käveli\nhitaasti varustusta kohden.\n\nKapteeni nousi seisomaan.\n\n— Seis! hän huudahti, ja mies pysähtyi hievahtamatta paikalleen. Nyt,\nmieheni, kapteeni huusi Shirleylle ja Burkelle, pitäkää silmällä tuota\nmiestä, kunnes pääsemme hänen luokseen, ja jos hän hievahtaakin, niin\nampukaa hänet kuoliaaksi.\n\nKaikki kolme valkoihoista kiiruhtivat neekereiden seuraamina miehen\nluokse ja tarkastivat ensi työkseen huolellisesti, ettei hänellä ollut\nmitään piilotettua asetta.\n\nLuotuaan pikaisen katseen hiekalla makaaviin ruumiisiin kapteeni\nkääntyi jälleen miestensä puoleen.\n\n— Tulkaa mukaan, jok'ikinen! huusi hän kovalla äänellä. Vene vesille!\n\nHän osoitti suurempaa laivavenettä, jolla \"Araton\" miehet olivat\nsoutaneet maihin.\n\nShirley ja Burke katselivat häntä ihmeissään.\n\n— Me valtaamme kuunarin, huusi hän vastaukseksi. Kiiruhtakaa!\n\n— Shirley ja Burke asettuvat keulaan kivääreineen määräsi kapteeni,\nkun vene oli työnnetty vesille. Joutukaa veneeseen murjaanit, ja airo\nkäteen! Sinä, sanoi hän espanjaksi vangille, tulet mukaan soutamaan.\n\nKapteeni asettui peräsimeen. Airot nousivat ja laskivat tahdissa,\nja hyökyjen vaahtoiset harjat murtuivat parraslautaa vasten veneen\nkääntyessä.\n\n— Sano minulle, hirtehinen, kysyi kapteeni vangilta, joka souti yhtä\ninnokkaasti kuin toisetkin, montako miestä kuunarissa on jäljellä.\n\n— Vain kaksi, sen vannon, señor capitano; meitä oli kaikkiaan\nkaksitoista.\n\nKuunariin jääneet miehet olivat ilmeisesti huomanneet, mitä rannalla\noli tapahtunut, ja menettelivät nyt sen mukaan.\n\n— Ankkuriköysi on katkaistu, ja vuoksi nousee! huusi kapteeni.\nSoutakaa, soutakaa voimienne takaa!\n\n— Nyt ne nostavat ylös halkaisijaa! ärjyi Burke. Kiskokaa lujasti,\nmiehet, tai minä heitän yhden teistä laidan yli ja asetun hänen\ntilalleen!\n\n\"Araton\" mies oli aivan kauhuissaan. Mutta hän veteli airollaan kuin\nolisi soutanut parasta ystäväänsä pelastamaan. Ja mustat kiskoivat\nkuin mielettömät. He hehkuivat intoa — eivät he tietäneet, miksi\nsoutivat, he tiesivät ainoastaan tottelevansa kapteeniaan, joka\noli vast’ikään ampunut kuoliaaksi yhdeksän Korppikotkaa. Ja heidän\nhampaansa ja silmänsä loistivat airojen tahdikkaasti upotessa veteen ja\nkirahdellessaan hangoissaan.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\"ARATO\" VALLATAAN.\n\n\nVene kiiti eteenpäin, kapteeni istui perässä, ja Shirley ja Burke\nolivat keulassa pitkällään kummallakin kivääri kädessä. \"Araton\"\nhalkaisija nousi mastoon, alus kääntyi hitaasti tuuleen, ja äkkiä\nkapteeni käsitti, että laivalla olevat miehet koettivat nostaa\nkeulapurjetta.\n\n— Oletko varma siitä, että kuunarissa on vain kaksi miestä? kysyi\nkapteeni vangilta. — Muista, ettei minulle auta syöttää valheita.\n\n— Vain kaksi, sen vannon! vakuutti mies. Vain kaksi, señor capitano.\n\nKeulapurje ei koskaan kohonnut ylös, sillä toisen miehistä täytyi\njuosta peräsimeen. Kuunari kääntyi ja näytti aikovan paeta. Mutta se\nkulki hiljaista vauhtia, ja soutuvene läheni nopeasti.\n\nPeräsintä hoitava mies menetti nyt kaiken toivonsa päästä pakoon\nahdistajiensa kynsistä; hän jätti ruorirattaan oman onnensa nojaan.\nJa kohta senjälkeen pisti kaksi päätä ja kaksi kiväärinpiippua esiin\nlaivan partaan takaa, ja pamahti kaksi laukausta. Mutta kuunari\nkeikkui, ja laukaukset olivat huonosti tähdättyjä. Shirley ja Burke\nvastasivat kohta laukauksiin, mutta hekin ampuivat ohi, sillä vene\nkiikkui ja tärisi kovin.\n\nAmpuminen taukosi hetkeksi, ja sitten taas näkyi yksi pää ja yksi\nkivääri. Shirley oli ollut varuillaan ja tähtäsi heti partaan\nyläreunaan, pään kohdalle. Ja hän oli tuskin ennättänyt painaa\nliipasinta, kun hän näki paljon enemmänkin kuin pään, sillä mies\nponnahti korkealle ilmaan kaatuen sitten selälleen kannelle.\n\nKapteeni käski nyt miestensä lepuuttaa airoja, sillä jos ainoa laivalla\noleva mies näyttäytyisi, saattaisivat he tähdätä kauempaa paremmin kuin\naivan läheltä. Mutta mies ei näyttäytynyt. Joka tapauksessa oli näissä\noloissa sangen vaarallista lähestyä alusta. Olihan mahdoton tietää,\nmiltä kohdalta tuo roisto yht'äkkiä alkaisi ampua heitä, ja jotkut\nheistä ehtisivät aivan varmaan saada luodin ruumiiseensa, ennen kuin\nmies saataisiin vaarattomaksi. Eikä kapteeni tahtonut millään muotoa\nuhrata ainoatakaan miehistään, ei edes aluksen vuoksi, jos mieshukka\nsuinkin oli vältettävissä. He pitivätkin sen vuoksi viisaimpana\nodotella rauhallisesti, kunnes mies väsyisi ja kärsimättömyydessään\npaljastaisi itsensä.\n\nKaikki veneessä olijat tarkkasivat kuunaria, ja äkkiä he näkivät\nsuureksi ihmeekseen miehen, joka aivan rohkeasti juoksi kannen poikki.\nShirley ja Burke kohottivat kiväärinsä, mutta laskivat ne jälleen\nalas. Sitten mies näkyi kumartuvan aivan reelingin viereen, niin että\nhän katosi näkyvistä, mutta samassa hän näyttäytyi uudelleen pitäen\nedessään sätkyttelevää ja potkivaa miestä, jalat ylöspäin. Ja reelingin\ntakaa kohosi kokonaisuudessaan näkyviin miehen ruumis, mutta se näkyi\nvain lyhyen tuokion, sillä takana seisova mies kohotti sääriä yhä\nkorkeammalle ja sinkosi ne senjälkeen käsistään sellaisella voimalla,\nettä mies syöksyi päistikkaa mereen ja meni pohjaan. Kannella seisova\nmies hypähti nyt partaalle piittaamatta laivan keinunnasta aallokossa.\nJa mies heilutti käsiään päänsä yllä.\n\n— Musteläiskä! huudahti kapteeni. Soutakaa, miehet, soutakaa!\n\nPitkä paljasjalkainen neekeri hypähti alas kannelle ja tuli kohta taas\nesiin, näyttäen jukkonuoraa, jonka heitti venettä kohden.\n\nMuutaman minuutin kuluttua kapteeni ja hänen miehensä olivat laivassa.\nKun Musteläiskä näki vanhat toverinsa ja ystävänsä kannella, lankesi\nhän polvilleen.\n\n— Senkin musta lurjus! ärjyi Burke. Sinä juuri olet usuttanut tämän\nroistojoukkion kimppuumme! Senkin!\n\n— Riittää, keskeytti kapteeni, meillä ei ole nyt aikaa sellaiseen.\nHänen kanssaan puhumme tuonnempana. Perämies Shirley, kutsukaa kaikki\nmiehet nostamaan purjeita. Minä aion viedä kuunarin niemen suojaan.\nLahdessa on turvallisempi laskea ankkuri.\n\nTunnin kuluttua oli \"Arato\" vara-ankkurillaan kiinnitetty pieneen\nlahteen, tuskin kahdensadan kyynärän päähän maasta. Haaksirikkoisten\nriemu oli sanomaton heidän saatuaan taas haltuunsa purjehduskelpoisen\naluksen, ja kaikki tekivät työtä kelpo lailla, erittäinkin vanki ja\nMusteläiskä.\n\nAamiaisen jälkeen meni kapteeni neekereiden ja chileläisen vangin\nseurassa maihin hautaamaan kaatuneiden ruumiita. Kun tästä puuhasta\noli suoriuduttu ja seurue palannut \"Aratoon\", käski kapteeni tuoda\nMusteläiskän ja vangin laivan perään sotaoikeuden eteen. Toiset\nneekerit olivat ottaneet rotevan maamiehensä vastaan rajuin äänekkäin\nihastuksen huudoin laverrellen hänen kanssaan ja keskenään omalla\nkielellään kun vain vähänkin tilaisuutta siihen tarjoutui, mutta\nkapteeni Horn ei ollut tähän saakka virkkanut hänelle sanaakaan.\n\nSotaoikeus aloitti istuntonsa Musteläiskää kuulustelemalla. Makan\ntoimiessa tulkkina tutkinto sujui kuta kuinkin vaivattomasti.\n\nNeekerin kertomus oli sangen huvittava. Hän kertoi seikkailuistaan\nmaissa. Kuinka kilttejä ne valkoiset herrat olivat olleet häntä\nkohtaan, aina siihen asti, kun tultiin \"Aratoon\". Mutta sitten he\nolivat alkaneet kohdella häntä huonommin kuin koiraa; hän oli saanut\nraataa kahdenkin miehen puolesta ja saanut aina osalleen karkeimmat ja\npahimmat työt. Ja sitten hänet oli, kun haaksirikkoisista oli saatu\nvihiä, heitetty vankikoppiin, kädet ja jalat sidottuina.\n\nViruessaan siellä pimeässä hän oli kuullut ampumista maista ja pitkän\najan kuluttua ampumista kanneltakin. Tästä hän oli joutunut niin\nkiihkoihinsa, että hänen oli onnistunut irroittaa toinen kätensä\nnuoransilmukasta, ja sitten hän oli nopeasti vapauttanut itsensä sekä\nhiipinyt avoimelle laivaluukulle, josta saattoi, näkymättä itse,\ntarkata mitä tapahtui.\n\nHän oli nähnyt kaksi miestä kannella valmiina ampumaan lähestyvää\nvenettä; hän oli tuntenut veneestä kapteeni Hornin ja \"Mirandan\"\nmiehet, ja lopulta, kun kannella oli enää vain yksi mies jäljellä eikä\nvene uskaltanut lähestyä, hän oli syöksynyt paikalle takaapäin ja\nheittänyt miehen yli laidan.\n\nMutta yhdestä seikasta Musteläiskä vaikeni: hän ei sanonut, että juuri\nherra Burken luuloteltu esimerkki oli houkutellut hänet uimaan maihin\nvirvoittavia juomia nauttimaan.\n\nKapteeni kääntyi Shirleyn ja Burken puoleen pyytäen heitä lausumaan\nmielipiteensä.\n\nShirleyn mielestä neekeri olisi ollut pantava rautoihin. Hän oli\nkarannut laivasta ja ollut löyhäsuisuudellaan saattamaisillaan heidät\nkaikki tuhon omiksi. Burken mielestä sen sijaan oli — kapteenin\nhämmästykseksi, sillä toinen perämies suhtautui tavallisesti hyvin\nankarasti rikkomuksiin — annettava armon käydä oikeuden edellä.\n\n— Tietystikin, sanoi hän, on neekeri aiheuttanut meille paljon\nikävyyksiä, mutta hänhän on myöskin vapauttanut meidät niistä. Ellei\ntämä rosvoliuta hänen lörpöttelystään innostuneena olisi yhtynyt\nhavittelemaan rahojamme, emme koskaan olisi saaneet haltuumme tätä\n— sangen mukiinmenevää — alusta, ja miten olisimme voineet ilman\ntätä kuljettaa pois täältä säkit — puhumattakaan omasta kalliista\nselkänahastamme —, sitä en totisesti käsitä. Luulen, ettei ainoakaan\nalus ehdoin tahdoin tule tätä rannikkoa kahtakymmentä penikulmaa\nlähemmäksi. Kannatan senvuoksi nuhteita ja vapauttamista. Hän ei ikänä\nole ehdoin tahdoin ajatellut aiheuttaa meille mitään pahaa, jollei\nliioin liene aikonut tehdä meille mitään hyvääkään — mutta minusta\nnäyttää, että se hyvä, minkä hän tahtoen tai tahtomattaan on meille\ntehnyt, painaa vaa'assa paljon enemmän kuin paha. Sanon sen vuoksi:\npäästäkää hänet!\n\n— Olen samaa mieltä kuin Burke, sanoi kapteeni. Maka, sano hänelle,\nettä me annamme hänelle anteeksi, koska uskomme, että hän on\npohjimmaltaan kelpo poika ja ettei hän ole tarkoittanut mitään\npahaa. Hän saa mennä teidän toisten joukkoon ja hoitaa tavalliset\nvahtivuoronsa. Noutakaa nyt chileläinen tänne!\n\nVangitulta, jonka nimi oli Antonio Garta, kyseltiin \"Aratosta\",\nsen nykyisestä matkasta ja miehistä, jotka olivat sen varustaneet.\nGarta oli varsin keskinkertainen hengenlahjoiltaan, ja tuntui vielä\nolevan kauhun vallassa, ja koska hän ei ollut kyllin teräväpäinen\nsepittääkseen kokoon valheita ja häneltä puuttui sanottavaa aihettakin\nsiihen, hän vastasi kysymyksiin niin täsmällisesti kuin mahdollista.\n\nHän kertoi kuuluneensa noin kaksi kuukautta takaperin \"Araton\"\nlaivaväkeen, ja Manuel Cardatas oli ollut niihin aikoihin toisena\nperämiehenä. Hän oli ollut iloinen päästessään mukaan tälle uudelle\nmatkalle, sillä hänen ei ollut onnistunut saada pestiä mihinkään muuhun\nlaivaan. Hän oli uskonut kuunarin purjehtivan Callaoon lastia ottamaan,\nja samoin oli luullut koko muu miehistökin. Ei tiedetty edes sitä, että\nlaivassa oli kiväärejä, ennen kuin tultiin aavalle merelle.\n\nSilloin alus oli kääntynyt etelää kohti, ja heidän kapteeninsa ja señor\nNuñez kertoivat heille, että oli tarkoituksena ajaa takaa laivaa,\njonka lastina oli aarteita ja jota kuljetti Kaliforniasta paennut\njenkkikapteeni. Tällä oli suuri rahasumma mukanaan; he saavuttaisivat\nlaivan vallan varmasti, ja sitten he kaikki tulisivat rikkaiksi.\n\nHeille jaettiin kiväärit, ja he alkoivat hiukan harjoitella ampumista.\nHe otaksuivat, että Cardatas aikoi purjehtia aivan \"Mirandan\" kylkeen,\nniin lähelle kuin suinkin, ja aloittaa taistelun ampumalla jokaisen,\njoka vain näyttäytyisi kannella.\n\nMyrskyn jälkeen miehet olivat käyneet tyytymättömiksi ja sanoneet,\netteivät pitäneet enää mahdollisena tavoittaa toista laivaa niin suuren\najanhukan jälkeen ja kun oli ajauduttu niin kauas. Señor Nuñez, aluksen\nvuokraaja, oli samaten arvellut, ettei kannattanut jatkaa matkaa. Mutta\nCardatas oli puhunut hänen kanssaan, señor Nuñez oli tullut heidän\nluokseen ja luvannut heille suuren palkinnon, tavattiinpa takaa-ajettu\nalus tai ei, kunhan he vain tekivät uskollisesti työtä vielä kymmenen\npäivää.\n\nMiehet olivat suostuneet tähän. Mutta nähtyään rannikolta\nvalonkajastusta he olivat päättäneet keskenään, etteivät enää suostuisi\npurjehtimaan etelämmäksi, jollei valonkajastus ollut juuri heidän\netsimiensä miesten leirituli. He olisivat hätätilassa panneet Nuñezin\nja Cardatasin rautoihin ja kuljettaneet \"Araton\" takaisin Valparaisoon.\nHeidän joukossaan oli erinomaisia merimiehiä, jotka kyllä kelpasivat\nkapteeniksi ja perämieheksi, jos niiksi tuli.\n\nMutta kun he tulivat niin lähelle rantaa, että tunsivat haaksirikkoisen\naluksen todellakin \"Mirandaksi\", eivät he enää hautoneet kapina-aikeita.\n\nOmasta puolestaan Garta ilmoitti olevansa tavallinen merimies, joka\noli ottanut pestin \"Aratoon\", koska ei ollut saanut työtä muualta. Jos\nhän olisi ollut selvillä siitä, millaisesta retkestä oli kysymys, ei\nhän olisi astunut jalallaan koko kuunariin... Tämän hän vannoi pyhän\nneitsyen ja kaikkien pyhimysten nimeen.\n\nAluksen omistajista Gartalla ei ollut juuri lainkaan tietoja. Hän\noli kuullut, että Cardatas oli ollut laivan osakas, ja arveli muiden\nyhtiömiesten asuvan Valparaisossa, mutta mitään varmaa hän ei tietänyt.\n\nKun Gartan kuulustelu oli päättynyt, lähetti kapteeni vangin pois ja\nilmoitti sitten lyhyesti Shirleylle ja Burkelle, mitä hän oli kertonut.\nSillä vanki oli puhunut espanjaa, jota perämiehet eivät paljonkaan\nymmärtäneet.\n\n— Minusta on samantekevää, mitä juttuja hän latelee, sanoi Burke.\n— Meidän on jollakin tavoin päästävä hänestä eroon; meillä ei ole\nlainkaan halua kuljettaa häntä mukanamme kaikkialle. Mehän voisimme\njättää hänet tänne ja antaa hänelle teltan ja ruokavaroja; sen enempää\nhän ei ansaitse.\n\n— Minä panisin hänet aluksi rautoihin, sanoi Shirley. Ennätämmehän aina\nsitten neuvotella siitä, mitä teemme hänen suhteensa.\n\n— En aio jättää häntä maihin, sanoi kapteeni. Sehän olisi samaa kuin\ntuomita hänet nälkäkuolemaan. Ja jos panemme hänet rautoihin, saamme\ntulla toimeen yhtä kelvollista laivamiestä vähemmällä. Jos otamme hänet\nmukaamme Ranskaan, hänet olisi minun mielestäni lähetettävä sen jälkeen\nChileen tutkittavaksi, eikä siitä olisi kuitenkaan mitään tulosta,\njollemme itse lähde mukaan todistajiksi. On tosiaankin vaikeata\nratkaista, miten hänen suhteensa on meneteltävä.\n\n— Niin on, sanoi Burke. Vahinko, ettei saanut luotia nahkaansa yhdessä\nmuiden kanssa.\n\n— Hui hai! täällä on kyllä yllin kyllin työtä hänellekin, arveli\nkapteeni. Pahinta mitä hän voi tehdä, on se, että hän karkaa; mutta\nsilloinhan pääsemme hänestä.\n\n— Minä en pidä hänestä, sanoi Shirley. Olisi parempi, ettei tuollainen\nhirsipuusta karannut lurjus saisi esteettömästi liikkua laivalla.\n\n— En pelkää hänen tekevän mitään vahinkoa, sanoi kapteeni, eikä hän saa\nkoskaan neekereitä puolelleen. He vihaavat häntä, senhän näkee.\n\n— Niin, nauroi Burke. Neekerit pitävät häntä Korppikotkana, ja pysykööt\nhe vain siinä luulossaan.\n\n— Ehkäpä hän onkin Korppikotkia, ajatteli kapteeni.\n\nMutta tätä ajatusta hän ei lausunut ääneen.\n\n\n\n\nXLII.\n\nMUSTELÄISKÄ NÄKEE UNTA TAIVAASTA.\n\n\nSeuraavana päivänä ryhdyttiin lastaamaan säkkejä \"Aratoon\", ja tämä\ntyö kävi melkoista hitaammin ja vaivalloisemmin kuin lastin purkaminen\n\"Mirandasta\". Kuunarihan oli paljon kauempana rannasta.\n\nEi ollut kuitenkaan mitään erityistä kiirettä. Vaikka tehtiinkin\nuutterasti työtä, pidettiin silti säännölliset ruoka- ja lepoajat.\nMiehet olivat kantaneet niin monta säkillistä noita kovia ja\nepätasaisia kimpaleita, että heillä oli useimmilla selkä arkana, ja\nheidän täytyi käyttää purjekangasta pehmikkeenä taakkojen alla. Mutta\nveneet kulkivat edestakaisin; säkit hinattiin laivaan ja laskettiin\nalas lastiruumaan, ja kultamuuri kutistui yhä pienemmäksi.\n\nTyön kestäessä pitivät sekä Shirley että Burke Gartaa silmällä.\nPerämiehet pelkäsivät hänen karkaavan; mutta jos hän olisi karannut,\nei se olisi kapteenin mielestä ollut suurikaan vahinko. Hän olisi\nilomielin uhrannut yhden säkeistäänkin, jos samalla olisi päässyt eroon\nvastenmielisestä vieraastaan.\n\nMutta vanki ei hautonut pakoajatuksia. Hän tiesi säkkien olevan täynnä\naarteita, mutta koska hän ei olisi tällä haavaa voinut tehdä mitään\nsillä kullalla, minkä mahdollisesti olisi saattanut pimittää, ei hän\nyrittänytkään varastaa mitään. Jos hänen päässään ehkä liikkuikin\najatuksia siihen suuntaan, hän sentään ymmärsi, että kaiken tuli\ntapahtua ajallaan. Hän oli aina ollut merimies, joka osasi tehdä\nriuskasti työnsä ja myöskin pitää puolensa ruokapöydässä. Ja hän oli\nnytkin uskollinen tavoilleen.\n\n\"Mirandan\" ruokavarasto ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa\nhaaksirikosta, ja kun sekin oli viety laivaan, oli \"Arato\" sangen hyvin\nvarustettu pitkää matkaa varten. \"Miranda\" jätettiin rannalle oman\nonnensa nojaan, ja \"Arato\" lähti matkalleen, Ranska päämääränään.\n\nSää oli kaunis ja tuulet suotuisia. Ja ennen kuin \"Arato\" saapui\nMagalhãesin salmeen, oli kapteeni suunnitellut, miten suoriutua\nGartasta.\n\n— Parasta on jättää hänet Falklandin saarille, sanoi hän Shirleylle\nja Burkelle. Sillä mitäpä me tekisimme hänellä Ranskassa? Ja minä\npanen veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hän vannoisi tosiksi meistä\nkaikkein hirveimmätkin valheet kohta kun astuisi jalallaan maihin.\nVoimme sivuuttaa Stanley Harbourin penikulman päästä, ja jos ilma on\nhyvä, panemme señorin sekä ruokaa ja juomaa veneeseen, ja soutakoon\nsitten itse satamaan. Ja annamme hänelle niin paljon rahaa, että hän\npysyy hengissä siihen asti, kunnes saa työtä.\n\n— Mutta ajatelkaahan, jos satamassa sattuisi olemaan sotalaivoja!\nSilloin hän kukaties keksisi puhua sellaisia asioita, että me saamme\nne kintereillemme. Hän ei ehkä osaa sanoa, mistä olemme saaneet\naarteen käsiimme, mutta kyllä niin paljon, että me olemme varastaneet\nchileläisen laivan.\n\n— Olen kyllä ajatellut samantapaista, sanoi kapteeni. Mutta ei\nkai moinen hirtehinen voi ladella mitään sellaista, mikä antaisi\nsotalaivalle oikeuden rettelöidä meidän kanssamme, kun purjehdimme\nYhdysvaltojen lipun suojassa. Ja kunhan vain pääsen Ranskaan, ei kukaan\nvoi väittää minun varastaneen tämän aluksen, sillä jos saan käsiini\n\"Araton\" omistajat, suoritan heille kunnollisen korvauksen. Ja laivan\nlähetän takaisin Valparaisoon omistajilleen.\n\n— Se on pulmallinen juttu, sanoi Burke, mutta en tiedä, mitä muutakaan\nvoisi tehdä. On suuri vahinko, etten tiennyt tuon lurjuksen aikovan\nantautua silloin taistelussa.\n\nHe eivät olleet purjehtineet Magalhãesin salmessa vielä viikkoakaan,\nkun Musteläiskä uneksi olevansa taivaassa. Hänen ihanat näkynsä kävivät\nniin eläviksi ja selviksi, että ne herättivät hänet; eikä kestänyt\nkauankaan, ennen kuin hänelle selvisi syy, mikä oli ne aiheuttanut.\n\nHeikosti valaistu, hiljainen koju oli täynnä alkoholin suloista\ntuoksua. Ja koettaessaan keksiä syytä tähän elähdyttävään tuoksuun\nMusteläiskä huomasi Gartan seisovan kojun toisella puolen, pullo\ntoisessa kädessään ja korkki toisessa. Ja juuri silloin Garta kohotti\npullon huulilleen, taivutti päänsä taaksepäin ja joi pitkiä siemauksia.\n\nMusteläiskä tunsi suurta vastenmielisyyttä Gartaa kohtaan. Olihan tämä\nollut hänen kiusanhenkiään \"Araton\" purjehtiessa Cardatasin komennossa,\nja hänenkin mielessään oli liikkunut sama jumalaton toivomus kuin\nperämies Burken — että mies olisi saanut surmansa yhdessä tovereittensa\nkanssa! Mutta nyt hänen tunteensa alkoivat muuttua. Whiskypulloa\npitelevä mies saattoi osoittautua laupeudenenkeliksi, jaloksi\nhyväntekijäksi, jos suostuisi jakamaan harvinaisen saaliinsa janoavan\nlähimmäisensä kanssa. Miksikäs ei silloin haihtuisi kaikki viha ja\nkiukku?\n\nMusteläiskä ei puolestaan käsittänyt, miksi ei voisikin tapahtua niin,\nja laskeuduttuaan hiljaa lavitsaltaan hän lähestyi Gartaa.\n\n— Saanko maistaa! Anna vähän — vain vähän! hän kuiskasi.\n\nGarta käännähti puoliääneen kiroten. Ja nähtyään, kuka pyytäjä oli, hän\nmuutti pullon vasempaan käteensä ja iski oikealla Musteläiskä-poloista\nsuoraan kasvoihin. Neekeri peräytyi sanaakaan sanomatta, ja Garta pani\npullon koijun seinälaudoituksessa olevaan korkeaan, kapeaan aukkoon ja\ntyönsi pienen luukun kiinni niin että paukahti.\n\nTämän pikku säilöpaikan, johon juuri sopi yksi pullo, oli valmistanut\neräs \"Araton\" entisen miehistön jäsen varta vasten tähän tarkoitukseen,\nja se oli sangen nokkela laitos. Sen ovena oli, niin kuin sanottu, osa\nkopin seinää, ja avaimenreikä oli liikkuvan köydenpään suojassa. Garta\nei ollut aikaisemmin avannut tätä pientä kaappia, ja se oli johtunut\nvain siitä, ettei hän ollut löytänyt avainta. Hän tiesi sen olevan\npiilotettuna kojuun, ja hän oli tarvinnut pitkän ajan sen etsimiseen.\n\nNyt oli hänen salaisuutensa keksitty, ja raivo kiehui hänen mielessään.\nJa hän meni Musteläiskän lavitsan ääreen, kumartui neekerin puoleen ja\nkähähti:\n\n— Jos koskaan hiiskut sanaakaan tuosta pullosta, isken puukon\nkylkiluittesi väliin! Sen saat palkaksesi, tehköötpä he minulle sitten\nmitä tahansa!\n\nMusteläiskä ei ymmärtänyt kaikkea, mutta hän käsitti sen kuitenkin\nuhkaukseksi, ja niin \"tuntuvat\" todistukset kuin äskeinen, saivat hänet\naina sävyisäksi. Hetken kuluttua hän nukahti uudestaan, mutta vaikka\npullon sisällyksen tuoksu tunkeutui tälläkin kertaa hänen sieraimiinsa,\nei hän kuitenkaan nähnyt enää mitään taivaallisia unia.\n\nPäivää myöhemmin sivuutettiin aivan läheltä Punta Arenas, jonka\nlähistöllä oli Chilen hallitukselle kuuluva rangaistussiirtola.\n\nSilloin tuli Shirley äkkiä ilmoittamaan, ettei Gartaa enää löytynyt\nmistään. Kapteeni käski heti tarkastaa koko aluksen, mutta ei tavattu\njälkeäkään vangista. Eikä kenelläkään ollut mitään tähdellistä\nilmoitettavaa hänestä. Ei oltu kuultu loiskahdusta eikä hätähuutoja.\nOtaksuttiin hänen laskeutuneen huomaamatta alas veteen ja uineen\nsatamaan.\n\nBurke arveli, että hän oli todennäköisesti aikaisemmin ollut siirtolan\nasukkina ja piti parempana palata sinne takaisin kuin joutua\nkuljetetuksi tuntemattomille seuduille. Tämä oli hyvin luultavaa\nShirleynkin mielestä, sillä hän oli aina pitänyt miestä karanneen\nrangaistusvangin näköisenä.\n\nJoka tapauksessa Garta oli kadonnut, eikä kukaan tietänyt, miten kauan\nhän oli ollut poissa. \"Arato\" jatkoi täysin purjein matkaansa. Oli vain\npelkkää etua siitä, että vanki oli suoriutunut matkoihinsa. Ainoana\nikävänä seurauksena hänen karkaamisestaan olisi saattanut olla se, että\nGarta olisi — kertomalla heidän varastaneen hänen laivansa — saanut\njonkin aluksen lähtemään ajamaan heitä takaa. Siinä tapauksessa olisi\nasema kyllä saattanut käydä kiusalliseksi. Mutta päivät kuluivat, salmi\njäi kuunarin taakse, eikä mitään alusta näkynyt heidän kintereillään.\n\nKapteeni Horn ohjasi nyt koillista kohden. Hän ei aikonut pysähtyä\nRio Janeiroon, sillä \"Aratolla\" ei ollut tarpeellisia papereita,\neikä hän enää liioin aikonut pyrkiä Stanley Harbouria kohden, sillä\neihän hänellä ollut enää ketään laskettavana siellä maihin. Hän aikoi\npurjehtia suoraan Ranskaan, jossa hänen ei enää tarvinnut uskotella\nkultalastiaan painolastiksi. Hänet tunnettiin Marseill'issa, hänellä\noli liikesuhteita Pariisin pankkiireihin, hän oli kalifornialainen ja\nAmerikan kansalainen, ja hän tuli nyt Ranskaan kuljettaen kultalastia,\njoka oli määrä lähettää hänen taloudellisen neuvonantajansa avulla\nmarkkinoille.\n\nKerran yöllä vähää ennen kuin \"Arato\" saapui Falkland-saarten\nkohdalle, kuuli vahdissa oleva Maka keula-asunnoista omituista ääntä.\nKurkistaessaan luukusta sisään hän näki lyhdyn heikossa valossa miehen\nyrittävän kirveellä vääntää irti lautaa koijun seinästä. Maka erotti\nvarsin selvästi, että mies oli Musteläiskä, mutta koska hän ei voinut\nkäsittää, mitä oli tekeillä, hän pysyi ääneti paikallaan tarkaten\ntoverinsa hommia.\n\nAluksi hän luuli Musteläiskän yrittävän tehdä vuotoa laivan kupeeseen,\nmutta huomasi pian, että tämä otaksuma oli järjetön, ja uteliaana\nnäkemään, mihin toinen pyrki, hän antoi tämän puuhailla rauhassa.\n\nKohta hän saikin sen tietää. Hiljaa narahtaen aukeni pieni ovi, ja\nkohta Musteläiskä sai pullon käteensä. Maka hiipi nyt kuulumattomasti\nja nopeasti pitkän neekerin luokse, mutta hän oli sittenkin hidastellut\nliikaa — Musteläiskällä oli jo pullonsuu huulillaan, ja pullon pohja\ntähtäsi suoraan ylöspäin. Mutta ennen kuin Maka ennätti tarttua hänen\nkäsivarteensa, laski toinen jo pullon alas, ja herkuttelijan kasvoille\nlevisi tuskallinen ilme. Pullossa oli ollut tuskin teelusikallistakaan\nwhiskyâ jäljellä.\n\nMusteläiskä katsoa tuijotti Makaa, ja Maka vastaan. Omalla\nafrikkalaisella kielellään kuiskaten Maka käski pitkäsormisen ystävänsä\npanna pullon paikoilleen, sulkea luukun, ryömiä lavitsalleen ja nukkua\nniin pian kuin suinkin. Sillä Shirley oli vahdissa kannella, ja jos hän\nsai tietää, mitä oli tapahtunut, olisi Musteläiskällä ollut varmaan\nsyytä toivoa, ettei olisi koskaan syntynytkään.\n\nSeuraavana päivänä Musteläiskä selitti toverilleen, että hän oli\nvainunnut whiskyn puun läpi ja siten keksinyt tuon pienen oven. Ja\nkoska hänellä ei ollut avainta, hän oli päättänyt kirveellä vääntää\noven auki.\n\nMakasta tuntui, että Musteläiskällä oli ihmeellisen tarkka vainu\ntyhjiin pulloihin nähden, eikä hän voinut olla värisemättä\najatellessaan, mitä olisikaan saattanut tapahtua, jos pullo olisi ollut\ntäynnä. Mutta hän ei tehnyt ilmoitusta tapahtumasta. Olihan Musteläiskä\nhänen omaa rotuaan ja entisestäänkin huonoissa kirjoissa. Parempi oli\npitää suunsa kiinni, ja hän piti.\n\nPohjois-, etelä-, länsi ja itätuulissa, hyvissä ja pahoissa säissä\nkynti \"Arato\" eteläistä Atlanttia. Se oli pitkän pitkä matka, mutta\nkuunari totteli erinomaisesti ohjausta ja purjehti hyvin. Joskus tuli\nnäkyviin valtavia tavarahöyryjä, jotka kuljettivat kallisarvoista\nlastia Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä. Ne höyrysivät ylpeästi tuon\npienen kuunarin ohi, jonka tummanvihreää runkoa tuskin saattoi erottaa\naaltojen väristä. Eipä ollut ihme, että tämän pienen aluksen päällikkö\najattelikin toisinaan itsekseen, sivuuttaessaan suuren kolmimaston tai\nylpeän komean valtamerihöyryn:\n\n— Mitähän nuo ajattelisivat, — jos tietäisivät, että minä voisin, jos\nniin haluaisin, ostaa lasteineen päivineen joka ainoan aluksen, jonka\nkohtaan matkalla täältä Gibraltariin?\n\n— Kapteeni, virkkoi Shirley kerran, onko tämä teidän mielestänne oikein\nvai väärin?\n\n— Mitä tarkoitat? ihmetteli kapteeni Horn.\n\n— Tarkoitan sitä, vastasi Shirley, että me viemme pois kullan. Meillä\non ollut kovin mukavaa viime aikoina, niin että olen ennättänyt\najatella paljon asioita. Olen usein tuuminut, oliko sentään oikein\npanna koko aarre säkkeihin ja purjehtia tiehensä säkit lastiruumassa?\n\n— Vai niin, oletko lakannut ajattelemasta, että säkit ovat täynnä\nkivihiiltä? sanoi kapteeni.\n\n— Niin, matkamme lähenee loppuaan, ja silloin voi olla aika jättää\nkuvittelut sikseen. Matkan lopulla olen aina tottunut ajattelemaan,\nmitä teen maihin tultuani; ja jos minullakin todella on jotakin osuutta\ntuohon kannen alla olevaan kultaan, niin aion tehdä jotakin aivan\nerilaista kuin olen koskaan ennen tehnyt.\n\n— Toivon, ettet aio ruveta juopottelemaan, sanoi Burke, joka seisoi\nlähistöllä. Se olisi todellakin uutta sinulle.\n\n— Luulin teidän kumpaisenkin käsittävän asian, sanoi kapteeni,\nmutta minun on kai nyt käytävä läpi pieni kertauskurssi. En epäile\nvähääkään, että kulta on alun perin kuulunut Perun hallitseville\nruhtinaille, Inca-suvulle. He panivat sen säiliöön kätkeäkseen sen\nespanjalaisilta, joiden jälkeläiset nyt hallitsevat Perua piittaamatta\npaljonkaan muinaisten perulaisten jälkeläisistä. Ja kun minä aloin\nkäsittää löytöni suunnattoman arvon, ymmärsin heti, että minun\noli ensi työkseni vietävä se pois maasta. Jos olisin ilmoittanut\nlöydöstäni hallitukselle, kulta olisi joutunut suoraan niiden ihmisten\njälkeläisille, joille alkuperäiset omistajat eivät luonnollisista\nsyistä olisi millään ehdolla suoneet sitä. Kukaan muu ei olisi saanut\nosakseen dollariakaan. Ja jos olisimme vaatineet löytöpaikkaa, panen\nveikkaa kymmenen yhtä vastaan, että olisimme saaneet marssia lukkojen\ntaakse joka sorkka.\n\n— Minä käsitän asian siten, sanoi Burke, että te pidätte aarresäiliötä\njonkinlaisena vanhojen perulaisten testamenttina, ja te olette itse\nryhtynyt ikään kuin testamentin täytäntöönpanijaksi, jonka asiana on\npitää huolta siitä, että testamentin määräyksiä noudatetaan.\n\n— Mutta eräs seikka on varma, keskeytti Shirley, nimittäin, etteivät\ntestamentin tekijät ikinä aikoneet testamentata kultaa meille.\n\n— Ei, sanoi kapteeni; eikä minunkaan tarkoitukseni ole, että me\nsaisimme kaiken. Kysymyksen omistusoikeudesta aion jättää sellaisten\nhenkilöiden harkittavaksi, jotka ovat päteviä ratkaisemaan moisia\nkysymyksiä ja jotka tulevat olemaan oikeudenmukaisia kaikkia\nasianosaisia kohtaan. Mutta millaiseksi sopimus muodostuneekin,\nmiten aarteen suhteen meneteltäneenkin, minä aion vaatia kunnollisen\npalkkion, — joka on oikeassa suhteessa kullan arvoon, minun ja teidän\nkaikkien ansioihin. Me olemme tehneet tuimasti työtä ja olleet monessa\nvaarassa tuon aarteen tähden.\n\n— Niin, ajatteli Burke muistaen säiliön pohjassa olleen laskuluukun;\nsinä olit suuremmassa vaarassa kuin koskaan aavistitkaan.\n\n— Jos asia järjestetään niinkuin nyt sanotte, kapteeni, virkkoi\nShirley, on kaikki hyvin ja oikein, eikä minun enää tarvitse kiusata\naivojani epäilyksillä. Mutta yhden asian tahtoisin kovin mielelläni\ntietää: kuinka paljon luulette minun voivan saada jaossa?\n\n— Perämies Shirley, sanoi kapteeni, kun minä annan sinulle osuutesi,\nvoit saada noin neljä säkillistä kivihiiltä, ja niiden paino on hiukan\nyli viidenkymmenen kilon, ja ne tuottaisivat sinulle — kuuden dollarin\nmukaan tonnilta — noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä centtiä. Oletko\ntyytyväinen?\n\nShirley nauroi hämillään.\n\n— Olette oikeassa, kapteeni, sanoi hän, on parempi, että edelleenkin\n-ajattelen meidän kuljettavan hiiliä. Se ei koske niin kovasti\naivoihini.\n\n— Sangen totta, sanoi Burke. Sinun aivosi eivät kestä liikarasitusta.\nMinä puolestani kestän erinomaisesti. Olen jo rakentanut kaksi taloa\nCap Codiin — ajatuksissani nimittäin — mutta paha minut periköön, jos\ntiedän, kummassako alan itse asua ja kumpaanko annan äitimuorin muuttaa.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nMUK ESIINTYY LAULAJANA.\n\n\nEdnalle olisi ollut lohduttavaa tietää, että pienessä mökissä\nSidmouthin kaupungissa Devonshiren eteläisellä rannikolla oli hänelle\nosoitettu kirje. Jos hän olisi sen tiennyt, hän olisi pannut liikkeelle\njunat ja kanaalihöyryt ja jälleen junat ja ajurinrattaat päästäkseen\nmahdollisimman nopeasti pieneen Sidmouthin kaupunkiin. Jos hän olisi\ntiennyt kapteenin kirjoittaneen hänelle heti ensimmäisen tilaisuuden\ntullen, olisi epäilys ja pelko kokonaan haihtunut hänen mielestään.\n\nTämän kirjeen sekä hopearahan — liiankin suuren postimaksuksi — oli\nShirley jättänyt Valparaison satamassa englantilaisen höyrylaivan\nensimmäiselle perämiehelle, ja tämä oli antanut sen maihin lähtevälle\nmerimiehelle käskien viemään kirjeen postikonttoriin.\n\nMatkalla postikonttoriin merimies poikkesi ottamaan pienen naukun. Ja\ntavattuaan täällä vanhan tuttavansa hän tarjosi tällekin lasin tai\npari, ja kun molemmat vihdoinkin olivat nauttineet juomaa siinä määrin,\nettä olivat koko lailla tyytyväisiä, ei hopearahasta ollut mitään\njäljellä — ei edes niin paljon, että se olisi riittänyt postimaksuksi.\n\n— Mutta, mietti merimies itsekseen, sehän ei haittaa vähääkään. Meidän\nlaivammehan menee Liverpooliin, ja minä panen kirjeen siellä postiin.\nJa minä lyön kaksi pennyä veikkaa siitä, että kirje ehtii sillä tavoin\nnopeammin perille. Voihan hyvinkin kulua kuukausi, ennen kuin mikään\npostihöyry käy tässä maassa, jossa paholainen asukoon, mutta ei\nkristitty ihminen... Minä teen joka tapauksessa voitavani!\n\nJa hän pisti kirjeen nuttunsa taskuun. Mutta taskun pohja oli rikki,\nja kirje luisui päällyskankaan ja vuorin väliin ja oli siellä,\nkunnes mainittu merimies oli tullut Englantiin ja mennyt Sidmouthiin\ntervehtimään perhettään. Nuttunsa hän ripusti kamarin naulaan, ja hänen\näitinsä löysi sen siitä, ompeli kiinni pari nappia ja paikkasi molemmat\ntaskut.\n\nVähän senjälkeen merimies kulki postikonttorin ohi ja muisti silloin\nkirjeen. Hän tunnusteli nuttunsa taskuja, mutta ei löytänyt mitään\nkirjettä. Hänen oli täytynyt kadottaa se — toivottavasti vasta\nEnglannissa — ja epäilemättä oli joku hyväntahtoinen sielu löytänyt\nsen, kiinnittänyt kuoreen kahdenpennyn postimerkin ja pistänyt kirjeen\npostilaatikkoon. Itse hän oli ainakin tehnyt voitavansa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhanana kevätiltana istui Muk-neekeri siinä tunnetussa pariisilaisessa\noluttuvassa, jonka nimi on \"Musta kissa\". Hänellä oli edessään\npuolilleen juotu olutlasi ja niiden vieressä pinossa kolme pientä\nvalkoista lautasta. Se merkitsi, että Muk oli jo tilannut kolme lasia\nolutta, ja kun hän hetken kuluttua aikoi tilata vielä yhden lasin lisää\ntarjoilija toisi senkin pienellä valkoisella lautasella, jonka hän\nasettaisi päällimmäiseksi lautaspinoon. Sen piti merkitä sitä, että\ntuon afrikkalaisen herrasmiehen oli maksettava neljästä olutlasista.\n\nMukilla oli sanomattoman hauskaa, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta\nnauttia Pariisin huvituksista. Ralph, hänen nuori herransa, oli\nankarasti kieltänyt häntä menemästä iltaisin ja yleensä vapaa-aikoinaan\nulos muutoin kuin Cheditafan seurassa, joka — kuten muistetaan —\noli tavattoman kunnianarvoisa ja vakava henkilö. Pöydänkattajan ja\npappismiehen yhdistynyt arvokkuus ilmeni hänen esiintymisessään\nselvemmin kuin konsanaan ennen. Ja elämänhaluisen Mukin seurassa hän\noli aina kuin jonkinlaisena jarruna.\n\nMuk oli hyvin hienosti pukeutunut, ja siitä oli hänelle itselleen\npaljon iloa; hänellä oli hyvä halu syödä ja juoda; hänellä oli rahoja\ntaskussaan, ja häntä huvitti kovin nähdä ihmisiä ja uusia esineitä ja\noloja. Ranskaa hän ei osannut laisinkaan, eikä hänen englanninkielen\ntaitonsakaan ollut sanottavasti parantunut.\n\nMutta tänä iltana, iloisessa \"Mustassa kissassa\", ei häntä liikuttanut,\npuhuivatko ihmiset kieltä tai toista; hän ei piitannut siitä, mitä he\ntekivät, kunhan hän vain sai istua siinä ja nauttia. Tarjoilija kyllä\nymmärsi, milloin hän tahtoi lisää olutta, ja se riitti.\n\nRalphin valitsemassa upeassa liverissä komeileva pikimusta neekeri,\njonka silmät olivat vaaleat ja hampaat valkoisemmat kuin hänen edessään\nkohoava lautaspino, herätti varsin suurta huomiota. Muut vieraat\npuhuttelivat häntä, ja vaikka hän ei ymmärtänyt heitä eikä edes\nvastannut, kaikki huomasivat, että hänellä oli hauskaa. Ja kun isäntä\nsoitti suurta kelloa ja kalpea nuori mies, jolla oli korkea hattu ja\njoka istui vastapäätä häntä, otti kasvoilleen riutuvan surumielisen\nilmeen ja lauloi falsetilla laulun, jyskytti Muk suosiotaan\nosoittaakseen pöytää innokkaammin kuin kukaan muu.\n\nJälleen soitettiin suurta kelloa, ja tuli uusia lauluja ja\nkuorolauluja, ja lopulta seura kääntyi Mukin puoleen huutaen, että\nhänen piti laulaa. Hän ei ymmärtänyt mitä sanottiin, mutta hän nauroi\nja jyskytti nyrkeillään pöytää. Mutta kun isäntä itse tuli hänen\npöytänsä luokse ja soitti kelloa aivan hänen edessään, valkeni asia\nhänelle. Hän oli pannut merkille, että joka kerran kun soitettiin\nkelloa, oli joku laulanut. Ja nyt hän ymmärsi oman vuoronsa tulleen.\n\nHän oli juonut neljä lasia olutta, ja hän oli luonteeltaan taipuvainen;\nhän nyökkäsi sentähden vilkkaasti päätään, ja kaikki valmistautuivat\nkuuntelemaan.\n\nMukin ohjelmisto ei tietystikään voinut olla suuri; itse asiassa\nhän tunsi vain yhden ainoan sävelmän, ja tämä oli afrikkalainen\nylistyslaulu, jonka Cheditafa oli hänelle opettanut. Sen hän nyt päätti\nesittää. Hän heitti päänsä takakenoon, niinkuin oli nähnyt eräiden\nmuidenkin tekevän, ja päästi kuuluville sarjan murinaa, ähkymistä,\nhaukahduksia, ulvontaa, valitushuutoja ja kaakatusta, mikä sai koko\nkuulijakunnan aivan suunniltaan ihastuksesta. Ja Muk lauloi yhä\näänekkäämmin ja rajummin, kunnes kuulijat eivät voineet enää hillitä\nitseään, vaan purskahtivat raikuvaan nauruun ja jyskyttivät suosiotaan\nkävelykepein ja nyrkein. Mutta Muk lauloi edelleen; hän ei ollut\nkoskaan kuvitellutkaan osaavansa laulaa niin hyvin.\n\nOluttuvassa oli vain yksi ainoa henkilö, joka ei taputtanut\nafrikkalaiselle hymnille. Mutta ei kukaan kuunnellut sitä yhtä\ntarkkaavaisesti kuin tämä mies, joka oli tullut sisään juuri Mukin\naloittaessa.\n\nHän oli keskimittainen, tuuheaviiksinen mies, jonka kasvot olivat\ntummat parransängestä. Hänellä oli karkeat vaatteet ja pehmeä\nhuopahattu. Tämä mies oli Korppikotkia.\n\nHän oli ollut tovereittensa mukana ryöstöretkellä, joka oli tehty juuri\nluonnonmullistuksen edellä, mutta hän ei ollutkaan palannut toisten\nparissa. Hän oli suunnitellut pientä yksityisyritystä, joka olikin\nantanut hänelle puuhaa pitemmäksi ajaksi kuin hän oli odottanut, ja\nsiitä johtui, ettei hän voinut palata samaan aikaan kuin toiset.\n\nYksinään hänen olisi ollut vaikea mennä leiriin, eikä hänellä ollut\nsiihen juuri haluakaan, sillä hänet olisi epäilemättä ammuttu\nkavaltajana. Kapteeni Raminez oli tuima herra, joka ei katsonut\ntottelemattomuutta sormien läpi. Tämä karkulainen, nimeltään Banker,\noli amerikkalainen, hän oli ollut kullankaivajana, uhkapelaajana,\nsotilaana ja mestariampujana Kaliforniassa, ja hänellä oli eräitä\nedellytyksiä tulla — ainakin jonkin aikaa — hyvin toimeen missä\nmaailman kolkassa tahansa.\n\nHän oli lähtenyt Panamaan ja pysynyt siellä niin kauan kuin oli pitänyt\npaikkaa turvallisena. Pariisiin hän oli tullut sattumalta. Tästä\nkaupungista hän ei pitänyt puoliksikaan niin paljon kuin Lontoosta,\nmutta viimeksimainitussa kaupungissa oli maa alkanut polttaa hänen\njalkojensa alla. Pariisissa häntä ei \"tunnettu\".\n\nBankerilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että Korppikotkien\njoukkio oli kokonaan kadonnut maan päältä. Mutta hän hämmästyi\nylen määrin nähdessään Pariisin \"Mustassa kissassa\" istumassa —\nespanjalaisen grandin palvelijan tavoin pukeutuneena — pikimustan\nneekerin, joka oli kerran ollut hänen erityinen palvelijansa ja\nsyntipukkinsa — kurja orja, jota hän oli potkinut ja lyönyt ja\nsadatellut ja jonka hän epäilemättä olisi ampunut, jos olisi kauemmin\npysynyt tovereittensa Korppikotkien parissa.\n\nHänen oli mahdoton erehtyä neekeristä; hän muisti varsin hyvin tämän\nkasvot, vieläpä äänenkin. Hänen hämmästyksellään ja ihmettelyllään ei\nollut enää mitään rajoja, kun oluttuvan ovi äkkiä aukeni ja sisään\nastui vielä toinen Korppikotkien orja, jonka kasvot hän niin ikään\nhyvin tunsi.\n\nCheditafa, joka oli tänä iltana lähetetty jollekin asialle, oli\npalatessaan kaivannut Mukia. Ralph oli opettajansa seurassa Brysselissä\nkäymässä, joten hänen palvelijansa, joka saattoi käyttää melkein kaiken\naikansa oman mielensä mukaan, oli saanut loistavan aatteen varastautua\nCheditafan poissaollessa \"Mustaan kissaan\", jonka houkutuksiin hän oli\nsalaa sortunut ennenkin, vaikka tosin vähemmässä määrin kuin tällä\nkertaa. Cheditafa tiesi hänen käyneen tässä ohittuvassa, ja kun hän\nlähti ulos etsimään toveriaan, hän suuntasi askeleensa ensin sinne.\n\nCheditafa hämmästyi ja tuli hyvin pahoilleen kuullessaan puoliksi\npäihtyneen ja tavattoman epämusikaalisen Mukin niin jumalattomalla\ntavalla esittävän kapakassa hengellistä ylistyslaulua, jota hän\nitse eniten rakasti. Hän tölmäsi sisään ja tarttui samassa mölyävän\nlaulajan kaulukseen ja käski hänen heti paikalla tukkia suunsa ja\nmaksaa laskunsa. Ja huolimatta paheksuvista huudoista, joita kuului\njoka taholta, hän talutti neekerin pois, ikään kuin tämä olisi ollut\nkiinnisaatu koira, häntä koipien välissä.\n\nMuk puolestaan tunsi niin suurta arvonantoa ja kuuliaisuutta vanhempaa\nneekeriä kohtaan, että totteli sanaakaan sanomatta.\n\nUlos riensi myöskin Banker, ja niin kiire hänellä oli, että hän unohti\nmaksaa laskunsa. Kun hän tarjoilijan hieman töykeästi muistutettua\nasiasta oli suorittanut tämän velvollisuuden, oli jo melkein liian\nmyöhäistä seurata neekereitä. Hänen suuri kokemuksensa lähimmäistensä\nseuraamisen ja vakoilemisen jalossa taidossa auttoi häntä kuitenkin\nnytkin. Ja pian hän kulki verkalleen Mukin ja Cheditafan kintereillä\npysytellen jonkin verran jäljempänä, mutta päästämättä neekereitä\nhetkeksikään näkyvistään.\n\nLopulta toverukset menivät sisään Hôtel Grenaden ovesta. Tämä tyydytti\nharhailevaa Korppikotkaa. Jos neekerit menivät tähän vuorokauden aikaan\njohonkin hotelliin, heidän täytyi asua siellä. Ja herra Banker saattoi\nsiis lykätä lähinnä seuraavat toimenpiteensä huomiseksi.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nHERRA BANKERIN LIIKEYRITYS.\n\n\nLähinnä seuraavina tunteina häiritsivät herra Bankerin yöunta monet\nmonituiset arvelut ja otaksumat, jotka koskivat molempien neekereiden\noleskelua Ranskan pääkaupungissa.\n\nYksi ainoa selitys oli mahdollinen — nimittäin se, että liitto oli\ntehnyt erikoisen onnellisen kaappauksen ja että joku tai joitakuita\nsen jäseniä oli tullut Pariisiin ja ottanut molemmat neekerit mukaan\npalvelijoinaan.\n\nHän oli päättänyt joka tapauksessa ottaa selvää asiasta. Hänellä\nitsellään ei ollut viime aikoina ollut onnea, mutta jos jotakuta\nhänen entistä toveriaan oli onni potkaissut, silloin kelpasi jälleen\nlyöttäytyä rakkaiden vanhojen ystäviensä pariin. Pariisissa hän ei\npelännyt, mitä toverit sanoisivat hänen karkaamisestaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna herra Banker oli Hôtel Grenaden edustalla.\nMutta hän ei seisoskellut paikallaan eikä liioin ravannut edestakaisin\nkadunmaleksijan tavoin eikä kierrellyt ympäri kuin urkkija. Taito osata\nolla eri paikoissa melkein samalla kertaa, kiinnittämättä kuitenkaan\nkenenkään huomiota puoleensa — se oli osa hänen ammattisivistyksestään.\n\nMutta vasta kymmenen jälkeen tapahtui sellaista, mikä herätti hänen\nmielenkiintoaan. Hotellin pääoven edustalle ajoivat vaunut ja ajajan\nistuimella kuskin vieressä istui Cheditafa, suorana, juhlallisena ja\nkunnioitusta herättävänä. Neekeri laskeutui maahan ja avasi vaunujen\noven. Hetken päästä tuli hotellista hienosti pukeutunut, kaunis nuori\nnainen ja nousi vaunuihin. Sitten Cheditafa sulki oven ja kiipesi\njälleen kuskin viereen.\n\nBanker lähti heti vaunujen jälkeen, mutta hyvin varovasti. Hän otti\najurin ja käski ajaa Bon Marchéhen, Hän ei tietystikään tiennyt, minne\nnaishenkilö aikoi, mutta nyt juuri vierivät vaunut tuon tunnetun\nmuotiliikkeen suuntaa. Mutta hän ei voinut käskeä suorastaan seunelle\npäin, hän olisi käskenyt omankin ajurinsa muuttaa suuntaa. Mutta hän\nei voinut käskeä suorastaan seuraamaan vaunuja. Hän oli tosin käynyt\nparturissa ja pukeutunut niin huolellisesti kuin suinkin saattoi, mutta\ntiesi, ettei hän kuitenkaan näyttänyt sellaiselta henkilöltä, joka\nolisi voinut epäluuloja herättämättä antaa moisen käskyn.\n\nMutta vaunut pysähtyivät tosiaankin Bon Marchén edustalle samaten kuin\nrattaat. Molemmat ajoneuvot saapuivat miltei yht'aikaa paikalle. Banker\nmaksoi ajurin ja suoriutui katukäytävälle juuri parhaaksi nähdäkseen\ntuon hienon naisen laskeutuvan vaunuista ja menevän muotiliikkeeseen.\nKun hän meni sisään, loi Banker katseen hänen hattuunsa. Siinä oli\npieni sinivihreä sulka.\n\nSitten Banker meni kiireimmiten Cheditafan luokse, joka oli sulkenut\nvaunujen oven ja oli juuri aikeissa lähteä kiertämään vaunujen taitse\nnoustakseen paikalleen toiselta puolen.\n\n— Kuulehan, kuiskasi Banker tarttuen papillisen palvelijan olkapäähän,\nkuka on tuo nainen? Sano pian, tai isken puukon ruskaasi!\n\nNämä sanat kuullessaan Cheditafa käännähti, ja hänen sydämensä oli\nvähällä seisahtua, kun hän näki seisovansa kasvoista kasvoihin tuon\nhirmuisen ilkeän miehen kanssa, joka oli ennen muinoin ollut vähällä\nkiduttaa sielun ulos hänen ruumistaan siinä vanhassa kauheassa luolassa\nmeren rannalla. Neekeripoloinen säikähti niin, että tuskin tiesi enää,\noliko hän Pariisissa vai Perussa.\n\n— Kuka hän on? kuiskasi toistamiseen tuo kamala Korppikotka.\n\n— Tulkaa, tulkaa! huusi kuski istuimeltaan. Emme saa viivytellä tässä\nenää kauemmin.\n\n— Pian! Kuka hän on? kähisi Banker.\n\n— Hän? kertasi vapiseva neekeri. Hän on kapteenin rouva. Hän on —\n\nEnempää hän ei ennättänyt virkkaa, sillä samassa poliisikonstaapeli\nkäski vaunujen ajaa eteenpäin, sillä ne häiritsivät liikennettä. Ja\nkonstaapelia Banker ei tahtonut suinkaan nähdä kovin läheltä; hän\npäästi Cheditafan menemään ja vetäytyi itse huomaamatta takaisin.\nHetkeä myöhemmin hän astui Bon Marchéhen.\n\nCheditafa kiipesi ajurin viereen, mutta tapasi tuskin jalansijaa\nja oli pudota kadulle. Eikä koko Pariisissa ollut palvelijaa, joka\nolisi näyttänyt vähemmän suoralta, vähemmän juhlalliselta ja vähemmän\nkunnioitusta herättävältä kuin tuo poloinen pelkuri neekeri.\n\nBanker kulki sillä välin suuren muotiliikkeen käytäviä ja saleja\npitkin, mutta hänen ei tarvinnut mennä pitkällekään, ennen kuin hän\nmyymäläpöydän ääressä huomasi pienen sinivihreän sulan. Hän lähestyi\nverkkaan naista. Ja kun myyjä oli lähtenyt toisaanne noutamaan jotakin\nhaluttua, Banker kääntyi kohta naisen puoleen, kumarsi ja virkkoi hyvin\nhiljaisella, kohteliaalla äänellä:\n\n— Olen iloinen tavattuani vihdoinkin kapteenin rouvan. Olen etsinyt\nhäntä kauan.\n\nEdnan ulkomuodosta hän oli päätellyt, että naisen täytyi olla\namerikatar, ja hän puhui sen vuoksi englantia.\n\nEdna kääntyi säpsähtäen. Hän näki seisovan edessään hattu kädessä,\npuutteellisesti pukeutuneen, mutta kohteliaan — merimiehen näköisen\nmiehen.\n\n— Kapteenin? sammalsi hän. Onko teillä — tuotteko te häneltä jotakin\nminulle? Kirjeen?\n\n— Kyllä, madame, vastasi mies, minulla on teille kirje ja terveisiä.\n\n— Antakaa ne heti minulle! sanoi Edna kasvot loistavina.\n\n— En voi, vastasi Banker. En voi täällä antaa teille kirjettä. Minulla\non teille paljon kerrottavaa, mutta olen saanut määräyksen tehdä sen\nyksityisesti.\n\nEdna hämmästyi. Hänen sydäntään ikään kuin kuristi jokin. Kapteeni\nHornin oli täytynyt käydä huonosti — miksi muuten tämä salaperäisyys?\nMutta hänen täytyi saada tietää kaikki, ja heti. Missä hän voisi tavata\nmiehen keskustellakseen hänen kanssaan yksityisesti?\n\nBanker arvasi hänen ajatuksensa.\n\n— Tuileries-puistossa, sanoi hän, olkaa ystävällinen ja menkää sinne\nheti. Minä kyllä löydän teidät, olettepa missä puiston osassa tahansa.\n\nSanottuaan nämä sanat mies katosi jälleen huomaamatta.\n\nKun myyjä palasi, ei Edna enää muistanut, mitä oli halunnut nähdä. Eikä\nmikään, mitä tuo nuori mies näytti, ollut hänen makuunsa. Ja kun Edna\nsuuren tavaratalon edustalla nousi vaunuihinsa, oli hän niin kiihtynyt,\nettei odottanut Cheditafaa avaamaan ovea, vaan avasi sen itse, ennen\nkuin edes ovenvartija ehti auttaa häntä.\n\nPuistoon tultuaan Edna uskoi saaneensa horkan; häntä vuoroin värisytti,\nvuoroin poltti kuume. Mutta nyt ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän vain\nsanoi neekerille haluavansa kävellä hetkisen puistossa. Vaunut saivat\nodottaa.\n\nBanker oli etäältä nähnyt Ednan astuvan vaunuistaan. Hän pysytteli\nkuitenkin loitolla siihen saakka, kunnes Edna oli etääntynyt niin kauas\npuistoon, ettei häntä enää voinut nähdä vaunuista.\n\nKohta Bankerin huomattuaan Edna kulki suoraan häntä kohden. Oli helppo\nhuomata, että hän oli vieläkin kovin kiihdyksissä.\n\n— Kuinka paholaisen nimessä, ajatteli Banker itsekseen, Raminez\non voinut saada omakseen tällaisen naisen? Hänhän kelpaisi\nkuningattareksi! Mutta kerrotaankin, että Raminez oli mahtava jehu\nkotonaan Espanjassa, ennen kuin hänen oli pakko karata, ja nyt hän on\nkai taas alkanut esiintyä uudelleen ylhäisin elein. Amerikkalainen\nnainen menee naimisiin kenen kanssa tahansa, kunhan mies vain on\nulkomaalainen ja osaa pöyhistellä. Somastipas hän vain meni ansaan! Hän\nantoi minun heti tietää haluavansa kirjettä, ja se merkitsee tietenkin\nsitä, ettei Raminez ole täällä hänen luonaan.\n\n— Olkaa ystävällinen ja antakaa minulle nyt kirje, virkkoi Edna.\n\n— Madame, sanoi Banker kumartaen, sanoin teille, että minulla oli kirje\nja terveiset. Minun on ensin esitettävä terveiset.\n\n— Pitäkää kiirettä siinä tapauksessa!\n\n— Parhaani mukaan, sanoi Banker. — Kapteenillamme on, niinkuin\ntiedätte, viime aikoina ollut onni matkassaan, mutta juuri nyt hänen\ntäytyy pysytellä hieman taka-alalla, niinkuin tulette kirjeestä\nnäkemään. Ja koska se on erikoisen tärkeä kirje, on hän pyytänyt minua\ntuomaan sen teille.\n\nEdnan rohkeus lamaantui.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi hän hätäisesti. Minkätähden —?\n\n— Kaiken sen näette kirjeestä, sanoi Banker; kapteeni on kirjoittanut\naivan selvästi. Niin hän itse sanoi minulle. Mutta nyt minun täytyy\nesittää terveiset kunnollisesti. Ne eivät ole häneltä; ne ovat minulta.\nTämän kirjeen toimittaminen perille oli vaikea, vaaranalainen tehtävä,\nmutta minä suostuin kuitenkin toimittamaan sen perille — yksityisesti,\nilman kenenkään tietämättä teidän saaneen kirjettä.\n\n— Mitä ihmettä? huudahti Edna. Eikö kukaan saa tietää sitä?\n\n— Ei millään muotoa — mutta tehän saatte itse kirjeestä selityksen,\npuhui Banker kiireisesti. Mutta se asia ei koske minuun. Minun asiani\non tämä: kapteeni on lähettänyt minut tuomaan kirjettä, ja tästä\nasiasta on koitunut minulle paljon vaivaa. Mutta hän kyllä varoo\nantamasta minulle mitään maksua — korkeintaan hän kiittää — ja minä\naion puhua avoimesti ja rehellisesti teidän kanssanne ja sanoa, että\nkoska kapteeni ei tahdo minulle maksaa, niin toivon teidän maksavan.\nTai, toisin sanoakseni, ennen kuin luovutan kirjeen, joka minulla on\nmukanani, tahdon saada teiltä kunnollisen hyvityksen.\n\n— Hävytön! kivahti Edna. Kuinka uskallatte tulla tekemään moisia\nkiristysyrityksiä?\n\nHäntä loukkasi ja suututti tavattomasti ajatus, että kapteenin\noli pakko turvautua tällaiseen sanansaattajaan. Mutta merellä on\nmonenlaista väkeä. Ja vaikka hänen ylpeytensä kuohahtikin miehen\njulkean vaatimuksen vuoksi, tällä oli sentään hallussaan kapteeni\nHornin hänelle kirjoittama kirje, ja se hänen oli saatava.\n\n— Paljonko tahdotte? hän kysyi.\n\n— En pane pahakseni, vaikka rouva käyttääkin rumia sanoja, virkkoi\nBanker. Kapteeni on tehnyt suurenmoisen kaappauksen, niinkuin kyllä\ntiedätte; itse te käytte silkissä ja hienoissa hepenissä, mutta minulla\nei ole edes kolmea hopeakolikkoa heittääkseni niillä raha-arpaa. Tahdon\ntuhannen dollaria.\n\n— Viisituhatta frangia! huudahti Edna. Sehän on mieletöntä. Niin paljon\nrahaa minulla ei ole mukanani. Minulla on noin sata frangia, mutta\nsiihen saisitte jo totisesti olla tyytyväinen.\n\n— Ei missään tapauksessa, sanoi Banker, ei tule kysymykseenkään.\nMutta älkää olko huolissanne. Teillä ei ole rahoja mukananne, eikä\nminullakaan ole kirjettä mukanani. Se on asunnossani. En ollut niin\nyksinkertainen, että olisin ottanut sen mukaani, sillä te olisitte\nsaattanut huutaa poliisin, joka olisi pidättänyt minut ja antanut\nteille kirjeen aivan ilmaiseksi. Mutta jos te tahdotte olla tällä\npaikalla kahden tunnin kuluttua viisi tuhatta frangia mukananne ja\nlupaatte kunniasanallanne, ettei teillä ole ketään mukananne ettekä\nhuuda poliisia kohta kun olette saanut kirjeen, niin minä lupaan tulla\ntänne ja tuoda kirjeen.\n\n— No niin, virkkoi Edna, minä suostun.\n\nHän tunsi näin luvatessaan häpeää ja nöyryytystä, mutta eihän\nhänellä ollut mitään muuta keinoa. Kaikista tunteista huolimatta,\nkustannuksista huolimatta hänen täytyi saada kirje.\n\n— Hyvä, sanoi Banker mennen menojaan. Bankerilla ei ollut mitään varmaa\nasuntoa, mutta hän meni ensimmäiseen pieneen ruokatarjoiluun ja pyysi\nkirjoitusneuvot. Hänellä oli taskussaan muutamia kirjeitä, vanhoja\nlikaisia kirjeitä, ja yksi niistä oli liiton entiseltä johtajalta,\nRaminezilta. Se oli kirjoitettu siihen aikaan, kun molemmat olivat\nKaliforniassa, ja Banker oli säilyttänyt sitä sen vuoksi, että\nse sisälsi muutamia avomielisiä tietoja Raminezin perhesuhteista\nEspanjassa; Banker oli ajatellut, että saattaa tulla aika, jolloin\nhänellä voi olla hyötyä niistä.\n\nHän, tuo entinen Korppikotka, ei käytellyt ollenkaan huonosti kynää ja\nmustetta, hän oli monessa liemessä keitetty mies, ja osasi jäljitellä\nsangen hyvin käsialoja.\n\nNyt hän ryhtyi kirjoittamaan kuoreen osoitetta Raminezin käsialalla.\n\nHän mietti hetken, mitä puhuttelusanaa käyttäisi. Kirjoittaisiko hän\n\"Señora\" vaiko \"Madame\"? Ajateltuaan, että kirjeen piti joutua rouva\nRaminezin käsiin Ranskassa ja että hän luultavasti ymmärsi ranskaa,\nmutta ei espanjaa, hän päätti käyttää jälkimmäistä sanaa. Hän siis\nkirjoitti \"Madame Raminez\" sekä lisäsi sanat: \"Toimitettava perille\nyksityistä tietä\".\n\nMitä itse kirjeeseen tulee, ei hänen päähänsä pälkähtänytkään vaivautua\nsellaista kirjoittamaan. Hän käänsi muitta mutkitta kokoon kaksi\npaperiarkkia ja pani ne kuoreen, jonka hän sitten huolellisesti\nsinetöi. Nyt hän oli valmis, ja oikean ajan tultua hän lähti\nTuileries-puistoon.\n\nEdna ajoi hotelliinsa aivan suunniltaan. Hän oli pahoillaan,\nhämmästynyt, häntä melkein peloitti. Mitähän oli saattanut tapahtua\nkapteeni Hornille?\n\nOli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka voimistivat ja rohkaisivat häntä:\nkapteeni oli elossa ja kapteeni oli kirjoittanut hänelle. Sehän oli\ntärkeintä, ja hänen tuli karkoittaa kaikki turha pelko ja kaikki\nhyödyttömät arvelut mielestään siihen saakka, kunnes hän lukisi kirjeen.\n\nOnneksi hänellä oli käteistä viisituhatta frangia, ja pantuaan ne\nkäsilaukkuunsa hän käski tuoda vaununsa oven eteen jo puoli tuntia\nennen sovittua aikaa.\n\nKäskyn kuultuaan Cheditafa vallan hämmästyi. Hän oli ollut hyvin\ntuskissaan jo silloin, kun hänen valtijattarensa oli mennyt\nTuileries-puistoon ensimmäisen kerran, ei siksi, että se olisi ollut\nmillään tavoin erikoista — kuka tahansa käveli mielihalulla tuossa\nkauniissa puistossa — vaan sen vuoksi, että Edna oli yksin. Ja nyt,\nkun Korppikotka oli Pariisissa, ei hänen emäntänsä olisi saanut olla\nhetkeäkään yksin.\n\nHänen täytyi kertoa Ednalle tuosta hirmuisesta Korppikotkasta. Hän\noli aikonut aikomistaan kertoa jo koko matkan puistosta hotelliin,\nmutta hän pelkäsi pelästyttävänsä Ednaa. Niin ikään hän oli jättänyt\nkertomatta, että oli itse tehnyt, mitä hänen ei ollut lupa tehdä — että\noli sanonut jollekin henkilölle Ednan olevan kapteenin rouvan.\n\nMutta kun ajoneuvot pysähtyivät Tuileries-puistoon, tunsi Cheditafa,\nettä nyt oli sanottava jotakin; Edna ei saanut kuljeskella täällä\nympärinsä yksin. Senpä tähden hän alkoi puhua Ednan laskeuduttua alas\nvaunuista, mutta vastoin tavallisuutta ei Edna nyt kiinnittänyt häneen\nvähintäkään huomiota, vaan käski odottaa, kunnes hän palaisi.\n\nEdna sai kuljeskella hetkisen, ennen kuin herra Banker suvaitsi\nnäyttäytyä.\n\n— Kas niin, madame, sanoi hän, ei haaskata nyt enempää aikaa tähän\nasiaan. Onko teillä rahat mukananne?\n\n— On kyllä, vastasi Edna, mutta ennen kuin te saatte ne, haluan sanoa,\nettä annan ne teille vain pakosta ja että aion tehdä ilmoituksen\nkäyttäytymisestänne. Menettelette mielestäni hävyttömästi, ja minä\nmaksan teille äärettömän vastenmielisesti, koska te epäilemättä olette\njo vaatinut itsellenne runsaan palkkionne.\n\n— Hyvin puhuttu, sanoi Banker, enkä minä pane sitä tosiaankaan\npahakseni. En piittaa siitä, että olette kiukkuinen minulle — teillähän\nvoi muuten olla syytäkin kiukkuunne... Minäkin suuttuisin teidän\nsijassanne... Mutta jos te nyt annatte minulle rahat —\n\n— Vaiti, sanoi Edna, ei enää sanaakaan! Missä on minun kirjeeni?\n\n— Tässä, sanoi Banker ottaen povitaskustaan kyhäämänsä \"kirjeen\"\nja pitäen sitä sillä tavoin, että Edna saattoi lukea osoitteen. —\nNäettehän, siinä on päällekirjoitus: \"Toimitettava perille yksityistä\ntietä\", ja minä juuri olen toimittanut sen perille. Ettekö haluaisi nyt\nantaa rahoja minulle, niin minä annan teille kirjeen. Silloin on kaikki\noikein ja paikallaan, eikö niin?\n\nEdna kumartui katsomaan kuorta. Ja luettuaan siihen kirjoitetut\nsanat hän joutui pois suunniltaan hämmästyksestä ja astahti askelen\ntaaksepäin.\n\n— Mitä tämä merkitsee? hän huudahti.\n\nHän oli juuri huudahtamaisillaan, ettei hän ollut suinkaan madame\nRaminez, kun Banker keskeytti hänet. Nähdessään naisen käsilaukun\nkahden jalan päässä itsestään vanha rosvo oli joutunut himokkaan\nahneuden valtoihin.\n\n— Teidän on annettava minulle rahat ja otettava kirjeenne, sanoi hän\nkiukkuisesti. En voi seisoa tässä kauemmin hulluttelemassa.\n\nEdna puristi lujasti käsilaukkuaan ja aikoi juuri huutaa apua. Mutta\nhänen ei tarvinnutkaan huutaa.\n\nCheditafan oli ollut suorastaan mahdoton pysytellä istuimellaan ja\nantaa valtiattarensa kulkea yksin puistossa. Hän oli kulkenut Ednan\nkintereillä ja tarkannut muutamien pensaiden takaa hänen ja Bankerin\nkohtausta. Hän näki, että mies puhutteli Ednaa raa'asti ja uhaten.\nCheditafa ryntäsi heti paikalla esiin ulvoen kaikilla keuhkojensa\nvoimilla:\n\n— Korppikotka! Korppikotka! Poliisi!\n\nEdna peräytyi säikähtäen, ja Banker kääntyi rajun vimman vallassa\nneekeriin päin vieden kätensä housuntaskuun. Mutta Cheditafan raikuva\nhuuto oli kuultu, ja leveää lehtokujaa pitkin lähestyi kaksi santarmia\njuoksujalkaa. Ei ollut viisasta viipyä kauemmin paikalla.\n\n— Senkin musta saatana! sähisi hän Cheditafalle. Minä vannon, että näen\nsydänveresi ennemmin kuin aavistatkaan. Ja te, madame, olette rikkonut\nlupauksenne. Minä suoritan kyllä tilini teillekin — olkaa varma siitä!\n\nKun santarmit tulivat paikalle, eivät he ehtineet kyselemään mitään,\nvaan alkoivat heti ajaa pakenevaa Bankeria takaa. Cheditafa aikoi ottaa\nosaa takaa-ajoon, mutta Edna esti hänet siitä.\n\n— Tule heti vaunuihin, sanoi hän. — En tahdo seisoa täällä puhumassa\npoliisin kanssa.\n\nHän kiiruhti pois puistosta ja istuutui jälleen ajoneuvoihinsa.\n\nEntinen Korppikotka ei ollut suinkaan helposti vangittavissa. Hän\noli tottunut livistämään sekä poliisin että salapoliisien käsistä.\nPaljon väkeä ja vielä kaksi muuta santarmia liittyi ajamaan takaa\nlerppahattuista miestä, joka oli kadonnut kuin rotta tai jänis jonkin\nistutuksen taakse.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin takaa-ajajat tapasivat valkolakkisen\nmiehen, joka teki useita kysymyksiä ihmetellen, ketä ajettiin takaa.\nMutta asia ei näyttänyt kiinnittävän hänen mieltään sen enempää, vaan\nhän lähti kohta omille asioilleen. Lerppahattuaan hän ei ottanut\ntaskustaan, sillä hän piti viisaampana toistaiseksi käyttää valkoista\nlakkia.\n\nKun santarmien oli pakko lopettaa takaa-ajo, he kiiruhtivat takaisin\nTuileries-puistoon puhutellakseen naista ja hänen neekeripalvelijaansa,\njoka oli niin omituisin sanoin huutanut heitä apuun, mutta molemmat\nolivat kadonneet paikalta.\n\n\n\n\nXLV.\n\nLEVOTTOMIA PÄIVIÄ.\n\n\nEdna ajoi kotiin väsyneenä, vavisten ja aivan pyörällä päästään.\nKun Cheditafa oli huutanut sanan \"Korppikotka!\" oli hänen mieleensä\nsalamana välähtänyt ajatus, että muutamat noista roistoista, jotka\nolivat pelastuneet tuhosta, olivat kenties ottaneet kapteenin vangiksi\nluolassa — että tämä oli syynä hänen vaitioloonsa ja että kapteeni\noli kirjoittanut hänelle pyytääkseen apua. Mutta sitten sanoi hänen\nterve järkensä, ettei kirje saattanut olla hänelle, sillä kapteeni\nei olisi missään tapauksessa kirjoittanut silloin kuoreen \"Madame\nRaminez\"-nimeä, jota Edna ei ollut milloinkaan kuullut. Tämä ajatus\ntuotti hänelle vähän helpotusta. Mutta kohta hotelliin palattua hänellä\noli yksityinen keskustelu Cheditafan kanssa, ja se, mitä neekerillä oli\nilmoitettavanaan, rauhoitti häntä suuressa määrin.\n\nNeekerin kuvaus oli hiukan sekava, mutta hän ei unohtanut mitään. Hän\nkertoi, miten oli kohdannut Korppikotkan Bon Marchén edustalla, ja hän\ntoisti sanasta sanaan heidän lyhyen keskustelunsa. Tämän Korppikotkan\nsukeltautuminen esiin Pariisissa oli selitettävissä sillä tavoin, että\nBanker oli suuren vedenpaisumuksen tapahtuessa ollut poissa leiristä.\nVastaukseksi Ednan kysymykseen Cheditafa ilmoitti, että rosvoliiton\njohtajan nimi oli ollut Raminez. Mutta Korppikotkien leirissä häntä\nnimitettiin yleisesti \"kapteeniksi\".\n\n— Sanoitko hänelle ainoastaan, että minä olin kapteenin rouva? kysyi\nEdna. Etkö maininnut, että olin kapteeni Hornin rouva?\n\nCheditafa koetti muistella, ja lopulta hän oli aivan varma siitä, että\nhän oli sanonut valtiatartaan ainoastaan \"kapteenin rouvaksi\".\n\nKuulustelun päätyttyä Cheditafa vannotti emäntäänsä, ettei tämä menisi\nenää milloinkaan yksin kaupungille Pariisissa ollessaan. Hän sanoi,\nettä tämä Korppikotka oli ilkeä mies ja että hän tappaisi heidät\nkaikki, jos saisi siihen tilaisuuden. Jos poliisi oli saanut hänet\nkiinni, tahtoi Cheditafa mennä kertomaan, kuinka ilkeä mies hän oli.\nMutta hän tuskin uskoi poliisin onnistuneen takaa-ajossaan — se mies\nosasi juosta kuin villi jänis, ja poliisit olivat jäykkäkoipisia...\n\nEdna vakuutti hänelle olevansa hyvin varovainen, ja ennen kuin salli\nneekerin poistua, hän teroitti tämän mieleen, ettei saanut virkkaa\nkenellekään halaistua sanaa koko tapahtumasta.\n\nAamupäivän tapahtumat olivat nyt täysin selvinneet Ednalle. Roisto oli\nluullut häntä Korppikotkien johtajan puolisoksi! Mies oli nähnyt ja\ntuntenut Cheditafan sekä tietenkin otaksunut, että joku liiton jäsen\noli tuonut hänet Pariisiin. Ja Edna oli nyt vakuuttunut siitä, ettei\nkapteeni Hornilla ollut mitään tekemistä sen kirjeen kanssa, jota mies\noli hänelle tarjonnut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silti hänen oli mahdoton voittaa levottomuuttaan. Pariisissa oli\nyksi tuon häikäilemättömien rikoksellisten liiton jäsen — hänellä oli\nehkä tovereitakin mukanaan — ja tämä mies oli vannonut kostoa hänelle\nja Cheditafalle eikä varmaankaan epäröinyt toteuttamasta uhkaustaan.\nEikä Edna tässä levottomuudessaan voinut pyytää edes neuvoja tai apua\nkeneltäkään. Sillä Ralph oli Brysselissä, ja jos rouva Cliff olisi\nsaanut kuulla uhkauksesta, hän olisi heti paikalla paennut kotiinsa\nPlaintoniin, Maine-valtioon, ja panettanut rautasalvat ikkunoihin ja\nkaksinkertaiset lukot oviin.\n\nRouva Cliff vainusi kuitenkin, että jotakin erikoista oli ilmassa.\n\n— Sinä näytät minun mielestäni niin kummalliselta, sanoi hän Ednalle.\nOlet tavattoman eloisa ja valmis nauramaan. Se ei ole luonnollista. Ja\nCheditafa hiiviskelee ympäri aran näköisenä. Näin hänet aivan äsken,\nja luulen, että kiniini tekisi hänelle hyvää. Se on ehkä jonkinlaista\nkeväistä vilutautia, joka toisinaan raivoaa sangen yleisesti, ja\nluulenpa, että alan itsekin tuntea sen oireita. Minulla on ainakin\nselkärangassa ja sääriluissa lievää kolotusta, joka minulla ilmenee\naina silloin, kun jotakin erikoista tapahtuu — tai kun ilmassa on\nmalariaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut runsas viikko Ednan puistoseikkailusta, ja kello oli\nkymmenen korvilla aamulla, kun tapahtui jotakin — sellaista, mikä\nosoitti rouva Cliffin olleen oikeassa puhuessaan selkärankansa\nkolotuksesta. Edna sai kirjeen kapteeni Hornilta, ja kirje oli päivätty\nMarseillessa.\n\nSeisoessaan siinä kirje kädessään, hermot väristen ja valtimot\njyskyttäen, hän saattoi tuskin käsittää, että se oli hänen kädessään.\nLoppumattoman odotuksen, toivon ja luottamuksen jälkeen tuli nyt\nvihdoinkin tietoja kapteeni Hornista, omakätisiä tietoja hänestä —\ntarvitsi vain avata ja lukea kirje, nyt, tällä hetkellä!\n\nLopulta hän malttoi mielensä ja repi, yhä paikallaan seisoen, kuoren\nauki. Kirjettä oli useita arkkeja, ja hän luki sen kahteen kertaan.\n\nKatse liukui ahmien sivulta sivulle, ylimmästä rivistä alimpaan, kunnes\nehti loppuun ja allekirjoitukseen. Mutta se ei löytänyt mitä etsi.\n\nSilloin kirjettä pitelevä käsi hervahti alas. Että hän saikin sellaisen\nkirjeen odotettuaan niin kauan, koko ajan toivoen ja luottaen! Se olisi\nvoinut olla hyvän ystävän kirjoittama, rehellisen ja jalon ystävän,\nmutta ei enempää. Se olisi voinut olla kirjoitettu yhtä hyvin rouva\nCliffille!\n\nNyt hän istuutui lukeakseen kirjeen toiseen kertaan. Ensin hän\nkatsoi kuorta. Niin, se oli todellakin osoitettu \"Rouva Philip\nHornille\"; se oli tietenkin jotakin, mutta se oli sittenkin kovin\nvähän. Sen oli tuonut Wraxton, Fuguet & Co:n lähetti, ja se oli\nannettu rouva Cliffille. Tämä rouva oli pyytänyt lähettiä viemään sen\nEdnan salonkiin, ja rouva parka itse loikoi nyt leposohvalla omassa\nhuoneessaan todellisia tuskia kärsien.\n\nHän ei tietenkään tahtonut häiritä Ednaa tällaisena hetkenä; hän\ntahtoi odottaa, kunnes häntä kutsuttaisiin. Vapisiko hän iloisesta\nodotuksesta, pelosta tai hervottomasta kauhusta, mikä valtaa jokaisen,\njoka näkee aaveen nousevan haudastaan, sitä hän ei voinut ratkaista,\nmutta se varma aistimus hänellä oli, että ilmassa liikkui jotakin\nkauheaa.\n\nToista kertaa lukiessaan Edna oli paljon tarkkaavampi. Kapteeni oli\nselostanut pitkälti kaikkea, mitä oli tapahtunut hänen lähdettyään\nValparaisosta. Edellisessä kirjeessään hän sanoi tehneensä selkoa\nkaikesta, mitä oli tapahtunut sitä ennen. Hän puristi kaiken niin\npieneen tilaan kuin suinkin, mutta kirje oli siitä huolimatta venynyt\npitkäksi.\n\nHän kertoi ihmeellisiä asioita, jotka olisivat herättäneet jokaisen\nmuun mielenkiintoa, mutta Ednasta kaikki tuntui yhtä kuivalta\nkuin luunkovien leivänkannikoiden nakertaminen. Se lujitti hänen\nuskollisuuttaan ja alttiuttaan, samaten kuin moinen ateria olisi voinut\ntehdä nälkiintyneen ihmisen kylläiseksi, mutta siinä kaikki. Hänen\nsielulleen ei tällainen ravinto voinut riittää.\n\nKapteeni ei ollut aloittanut kirjettä niinkuin ennen sanoilla \"Rakas\nvaimoni!\" Kirjettähän ei enää tarvitsisi todisteena siitä, että Edna\noli kapteeni Hornin leski! Kapteeni oli käynyt suoraa päätä asiaan ja\nlopettanut kirjeensä \"ystävällisin tervehdyksin\".\n\nKapteeni ei edes aikonut tulla hänen luokseen! Hänellä oli paljon\ntekemistä, mikä oli tehtävä heti. Hän oli sähköttänyt pankkiireilleen,\nja yksi toiminimen osakkaista sekä useita konttoristeja oli jo\nsaapunut. Hänellä oli vielä voitettavanaan monia vaikeuksia, joissa hän\ntarvitsi asiantuntijain ja vaikutusvaltaisten henkilöiden apua. Hänen\naluksellaan \"Aratolla\" ei ollut lainkaan papereita, eikä mihinkään\nranskalaiseen satamaan oltu kuitenkaan ikinä tuotu yhtä arvokasta\nlastia kuin se, minkä tämä pieni vihreä kuunari oli onnellisesti\nkuljettanut Atlantin yli.\n\nTämä lasti oli vietävä julkisesti maihin, se oli kuljetettava eri\nliikekeskuksiin, ja tämä kaikki vaati niin paljon viisautta, kokemusta\nja varovaisuutta, että hän olisi ilman Wraxton, Fuguet & C:o toiminimen\napua ollut varmaan pahemmassa pulassa kuin seisoessaan panostettu\nkivääri kädessään kultamuurin takana Patagonian rannikolla.\n\nHän ei edes pyytänyt Ednaa tulemaan luokseen. Päivän, parin perästä,\nhänen olisi kenties pakko matkustaa Berliiniin, eikä hän tiennyt vielä,\noliko hänen matkustettava Berliinistä Lontooseen vai ei. Tästä syystä\nhän ei voinut kehoittaa ketään seurasta tulemaan luokseen.\n\n— Ketään seurasta! toisti Edna.\n\nRouva Cliff oli nyt ollut hermostuneen jännityksen tilassa enemmän kuin\ntunnin. Enempää hän ei jaksanut kestää. Eikä Ednaa kuulunut vieläkään.\nLopulta hän ei jaksanut enää odottaa, vaan ryntäsi pieneen salonkiin,\njossa Edna istui yksinään kirje kädessä.\n\n— Mitä hän kirjoittaa? huudahti rouva Cliff. Voiko hän hyvin? Missä hän\non? Onko hänellä kulta?\n\nEdna katseli häntä tovin aikaa vastaamatta.\n\n— Kyllä, sanoi hän sitten, hän voi hyvin. Hän on Marseillessa. Kulta —\n\nHän tarvitsi pari sekuntia muistaakseen, miten olikaan kullan laita.\n\n— Mutta voit kai jotakin sanoa! Rouva Cliff miltei kirkui. Mitä? Saanko\nlukea kirjeen? Mitä hän sanoo?\n\nEdna tointui nopeasti entiselleen.\n\n— Ei, minä luen sen sinulle.\n\nJa hän luki kirjeen, jättäen huolellisesti pois sellaiset lauseet,\njoiden olisi täytynyt rouva Cliffin mielestä tuntua kirjoitetuilta\nsiten — kuin niiden _ei_ olisi pitänyt olla kirjoitettuja.\n\n— Vai niin, huudahti rouva Cliff, joka oli kalpeana ja suu avoinna\nkuunnellut, vuoroin kauhun, vuoroin säälin tai ihastuksen vallassa.\nVai niin, kapteeni Horn pysyy kaltaisenaan loppuun saakka! Mitä\ntapahtuukin, tänne hän varoo tulemasta. Mutta eihän se enää missään\ntapauksessa voi kestää kauan ja — voi, Edna! kunnon rouva hypähti\npystyyn ja kietoi käsivartensa ystävättären kaulaan — hänellähän on\nkulta mukanaan!\n\nSamassa poloinen, ylen kiihottunut nainen vaipui tajuttomana\npermannolle.\n\n— Kulta, niin, toisti Edna, ennen kuin kumartui pyörtyneen\nystävättärensä puoleen. Mitä on kulta?\n\nRouva Cliff tuli pian tajuihinsa, ja tuntia myöhemmin hän astui\nuudelleen Ednan huoneeseen yhtä kalpeana ja kiihottuneena kuin äsken.\n\n— Nyt otaksun, aloitti hän, että me voimme puhua vapaasti ja kertoa\nkaiken kenelle tahansa.\n\n— Kertoa kaiken? toisti Edna. Miten voit ajatellakaan, että saisimme\nkertoa jotakin? Meillä ei ole mitään oikeutta paljastaa salaisuutta\nnyt enempää kuin ennenkään. Kapteeni Horn teroitti jyrkästi mieleemme,\nettemme saa puhua näistä asioista ennen hänen tuloaan, eikä hän ole\nvielä täällä.\n\n— Ei, se on kiistämätöntä, sanoi rouva Cliff. — Se näyttääkin olevan\nainoa seikka, mikä on tuiki mahdotonta hänelle; hän voi tehdä kaikkea\nmuuta paitsi tulla tänne. Emmekö saa kertoa, että hän on saapunut\nRanskaan? Eikö edes sitä?\n\n— Aion kertoa siitä Ralphille, vastasi Edna. Kirjoitan ja pyydän häntä\ntulemaan niin pian kuin suinkin. Mutta muutapa emme voikaan tehdä,\nennen kuin kapteeni itse saapuu. En tahdo kenenkään — sinua, minua ja\nRalphia lukuunottamatta — saavan kuulla edes sitä, että olen saanut\ntietoja hänestä.\n\n— Eikö Cheditafakaan? Entä professori? Eikä ainoakaan ystäväsi?\n\n— Ei kukaan saa siitä tietää, virkkoi Edna päättäväisesti.\n\nRouva Cliff huokasi.\n\n— Minun on siis säilytettävä salaisuuteni ihan niinkuin ennenkin,\nseitsemällä kaksinkertaisella sinetillä suljettuna.\n\n— Niin, vastasi Edna, ihan niinkuin ennenkin. Mutta eihän se saata\nkestää kauan. Kohta kun kapteeni on suoriutunut puuhistaan, kuulemme\ntaas hänestä, ja silloin saamme luvan puhua.\n\n— Suoriutunut puuhistaan! kertasi rouva Cliff. Minusta tuntuu, että\njos kaikki olisi oikein paikallaan, ei hänellä enää pitäisi olla niin\nmonia puuhia eikä hänen tarvitsisi matkustaa ja ravata Berliiniin ja\nLontooseen ja tiesi minne. Eiköhän siinä kaikessa vain ole jotakin\nsotkua! Meillä on jo ollut huolia jos minkälaisia, mutta nyt, kun\narvelimme kaiken jo olevan päätöksessä, pelkään pahoin, että huolemme\nalkavat uudelleen.\n\n— Meidän huolemme, sanoi Edna, eivät merkitse mitään. Vain kapteeni\nHornilla on oikeus puhua sillä tavoin. Luulenpa, ettei siitä päivin,\nkun lähdimme San Franciscosta, kukaan olisi voinut epäilläkään meillä\nolevan minkäänlaisia huolia.\n\n— Minä en tarkoita sellaisia, jotka näkyvät ulospäin, mutta meillähän\non kaikilla sielu ja omatunto. Ja kun nekään eivät tiedä, miten on\nmeneteltävä, emme kai saata olla tuntematta huolta. Etenkin kun\nomatunto ei tiedä, mitä sen on sanottava meille, ja kun se jonkin\nkerran puhuu, me tuskin tiedämme, onko meidän toteltava vai ei. Mutta\nälä pelkää minun vuokseni. Minä kyllä pysyn vaiti — niin kauan kuin\nvoin. En voi luvata ikuista vaitioloa.\n\nEdna kirjoitti Ralphille kertoen hänelle kapteenin kirjeestä ja pyytäen\nhäntä palaamaan Pariisiin niin pian kuin suinkin. Tapahtuisipa mitä\ntahansa ja ajattelisipa Ralph mitä tahansa siitä, mitä tapahtuisi,\nEdna tahtoi joka tapauksessa Ralphin olevan luonaan. Hän ei ollut\nmilloinkaan elämässään tuntenut olevansa yhtä yksinäinen.\n\nNiinä kahtena päivänä, jotka kuluivat, ennen kuin Ralph ennätti palata\nBrysselistä Pariisiin, Ednalla oli hyvää aikaa ajatella.\n\nHäneen oli syvästi vaikuttanut se, mitä rouva Cliff oli sanonut\nihmisten sisäisistä huolista. Ja omantunnon äänestä, jota\nkuunnellessaan ihminen epäröi, totellako vai olla tottelematta. Se,\nmitä kapteeni oli kirjoittanut vaikeuksista, joita hän oli kohdannut\nlaivan saavuttua Marseilleen, samoin kuin se, mitä hän oli kirjoittanut\n\"Araton\" lastin arvosta — se tuntui nyt luovan kokonaan uutta\nvalaistusta hänen, Ednan, ja kaikkien noiden ennen kuulumattomien\nrikkauksien omistajan suhteeseen.\n\nJa mitä enemmän hän ajatteli tätä asiaa, sitä halveksittavammalta\nhänestä tuntui oma asemansa — nimittäin se asema, johon hän oli\njoutunut sinä hetkenä, jolloin hän ja kapteeni seisoivat viimeisen\nkerran toistensa rinnalla Perun rannikolla. Jos tämä kulta tosiaankin\noli kapteenin omaisuutta, niin mitä oikeutta Ednalla oli vaatia\nkapteenia ottamaan hänet vastaan välttämättömänä seurauksena\nsaapumisestaan kulttuurimaahan näitä määräämättömiä rikkauksia tuoden?\nJa tämä ainoastaan sillä perusteella, minkä hänelle antoi sangen\nepävarma sopimus — johon hän oli suostunut vain taloudellisten etujensa\nturvaamiseksi sen tapauksen varalta, ettei kapteeni suoriutuisi\nretkestään hengissä.\n\nSuuren aarteen jakaminen oli kapteenille ilmeisesti huolen ja\nneuvottomuuden aiheena, mutta Edna uskoi sydämessään, että kapteenin\nhuolten syvimpänä syynä oli kuitenkin se merkitys, minkä hän,\nEdna, kapteenin otaksumien mukaan antoi Perun autiolla rannikolla\ntoimitetulle vihkimiselle. Vain siten oli kapteenin kirjeen sävy\nselitettävissä.\n\nKapteeni oli päättäväinen mies, ja kun hän tulisi johonkin tulokseen,\nEdna tiesi hänen rehellisesti ja epäröimättä esittävän tämän. Mutta hän\ntiesi myöskin, että kapteenilla oli hyvä ja hellä sydän, ja oli helppo\nymmärtää, miten tämä mielenlaatu vaikutti hänen toimintatapaansa. Hän\nei ollut ainoallakaan sanalla — paitsi mitä tarvittiin lain edessä\nturvaamaan Ednan oikeuksia hänen oman kuolemansa varalta — vihjannut\nmistä olisi käynyt ilmi, ettei hänellä itsellään tai Ednalla ollut\ntäyttä vapautta järjestää tulevaa elämäänsä niinkuin itse halusivat.\n\nTämä hänen ystävällisyytensä oli tavallaan julmuutta — se asetti Ednan\nliian suureen vastuuseen. Hän oli täysin varma siitä, että kapteeni\nhyväksyisi hänen kantansa ja ottaisi kestääkseen seuraukset, selittipä\nhän, Edna, neekerin suorittaman vihkimisen yhä vielä sitovaksi tai\nrauenneeksi nyt kun se jo oli tarpeeton. Kaikki riippui Ednasta,\nratkaisu oli jätetty hänen valtaansa, ja taakka kävi hänelle liian\nraskaaksi.\n\nEdnan luonteisen naisen oli mahdoton elää tällaisessa epävarmuudessa.\nKapteeni Horn saattoi ilmestyä milloin tahansa. Miten hänen piti ottaa\nkapteeni vastaan? Mitä hänen piti sanoa tälle?\n\nKoko päivän ja seuraavan yön kiertelivät Ednan ajatukset alituiseen\nsamassa kysymyksessä: mitä sanon hänelle?\n\nHän oli vastannut kapteenin kirjeeseen sähkösanomalla, jonka\nallekirjoituksena oli ollut \"Edna\". Oli helppo sähköttää, vieläpä\nkirjoittaakin koskettelematta mitään henkilökohtaista, kajoamatta\nheidän sisäiseen suhteeseensa. Mutta kapteenin tullessa hänen täytyisi\ntietää, mitä tehdä ja mitä sanoa. Hän ikävöi Ralphia tulevaksi, mutta\ntiesi, ettei Ralphista olisi hänelle sen enempää apua kuin rouva\nCliffistä. Ralph sanoisi vain samaa, mitä oli aina sanonut. Mutta Ralph\noli kuitenkin hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Edna ikävöi veljeään.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nTAISTELU SIMPANSSIN KANSSA.\n\n\nTuileries-puistossa sattuneen seikkailun jälkeen oli Cheditafa\nsuorittanut tehtävänsä entistäänkin totisempana. Mukille hän ei ollut\nhiiskunut sanaakaan tuosta ikävästä tapaamisesta. Hän oli vähitellen\nalkanut pitää rotuveljeään kovin ala-arvoisena olentona, tuskin juuri\nsimpanssia parempana. Ralphin Brysselin-matkan aikana Muk oli oppinut\nkoko joukon säännöttömiä tapoja: meni kaupungille luvatta, kun vain\ntilaisuus tarjoutui, ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, mikä ei sopinut\nkunnon palvelijalle.\n\nSamana iltana, jolloin Ralphin odotettiin palaavan, Muk oli poissa.\nCheditafa etsi häntä turhaan niistä paikoista, joissa hänen olisi\npitänyt olla. Hänen täytyi siis olla jossakin ulkosalla, ja vanhempi\ntoveri lähti häntä etsimään.\n\nEnsi kertaa nyt Cheditafa lähti yksin ulos illalla sen jälkeen kuin oli\ntavannut Korppikotkan Tuileries-puistossa.\n\nNyt sattui niin, että Banker oli juuri siiloin hotellin läheisyydessä\nvaanimassa pääovea. Hän oli vannonut kostoa Cheditafalle, joka\nsekaantumalla hänen ja kapteenin rouvan keskusteluun oli aiheuttanut\nhänelle viidentuhannen frangin menetyksen, ja hän oli kärkkynyt useina\niltoina tilaisuutta toteuttaakseen uhkauksensa. Hän tunsi siis julmaa\niloa nähdessään neekerin tulevan hotellista — nyt hän saisi palkan\nkärsivällisyydestään!\n\nPuolta tuntia aikaisemmin hän oli nähnyt Mukin lähtevän hotellista ja\nsuuntaavan kulkunsa \"Mustaan kissaan\" päin. Hän ei ruvennut seuraamaan\nneekeriä, jonka kiireinen ja ikään kuin livahtava liikkumistapa ilmaisi\nhänen olevan luvattomilla teillä. Banker jäi odottelemaan Cheditafaa,\nsillä oli luultavaa, että tämä lähtisi pian etsimään nuorempaa\ntoveriaan. Ja niin todella kävikin.\n\nBanker antoi vanhan neekerin rauhassa tulla kadulle, sillä hotellin\nvaloisa ympäristö ei ollut otollinen paikka hänen tarkoituksiinsa.\nMutta hän seurasi salaa uhrinsa kintereillä, ja kun he tulivat\nhiljaiselle poikkikadulle, Banker joudutti askeleitaan, kulki\nCheditafan ohi ja kääntyi sitten äkisti aivan neekerin edessä. Ja\nsilloin, ennen kuin sanaakaan sanottiin, musta näki kuin salaman\nvalossa kaiken, mitä oli tapahtunut sekä Tuileries-puistossa että\nKorppikotkien leirissä, ja samalla kertaa hän tunsi esimakua siitä,\nmikä häntä odotti.\n\nCheditafa oli heti tuntenut vainoojansa. Hänen polvensa alkoivat\nvavista, silmät pyörivät päässä, niin että ainoastaan valkuainen näkyi,\nja hän uskoi olevansa kuoleman oma. Ja silloin kauhea Korppikotka alkoi\npuhua.\n\nEi ole tarpeen toistaa tässä, mitä hän sanoi, mutta jokainen noista\nvertatihkuvista, kostonjanoa uhoavista sanoista, joilla hän tahtoi\nsäikyttää ja kiduttaa poloista uhriaan ennen lopullista surmaniskua,\ntunkeutui Cheditafan aivoihin hehkuvan raudan tavoin. Neekerin leuka\nhervahti alas rinnalle; hänellä oli enää vain yksi toive — saada\nsurmansa pian. Hän oli nähnyt ihmisiä tapettavan tuossa hirveässä\nleirissä Perun rannikolla, ja tämän miehen hän uskoi kaikkia\ntovereitaankin julmemmaksi.\n\nVäsyttyään pistämään ja raatelemaan poloisen afrikkalaisen sielua\nBanker otti esiin veitsen, joka oli ollut kätkettynä hänen takkinsa\nalle, ja Cheditafa lyyhistyi polvilleen.\n\nIlta oli sateinen ja pimeä, pieni syrjäkatu oli miltei autio. Banker,\njoka osasi tähystellä kaikkiin suuntiin melkein päätänsä kääntämättä,\noli vakuuttunut tästä, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan Cheditafaa.\nMutta ilkkuvia herjauksia suustaan syytäessään hän ei ollut muistanut\npitää ympäristöään silmällä eikä niin muodoin huomannut, että muudan\nmies lähestyi heitä päinvastaiselta suunnalta kuin he itse olivat\ntulleet.\n\nTämä mies oli Muk, joka ei ollut niin yksinkertainen ja typerä kuin\nhänen vanhempi veljensä uskoi. Hän oli laskenut ennättävänsä käydä\n\"Mustassa kissassa\" juomassa kaksi lasia olutta, ennen kuin voitiin\nodottaa Ralphin saapuvan. Ja hän oli myöskin ajatellut, että kaksi\nlasia oli juuri se määrä, minkä saattoi särpäistä herättämättä herransa\nepäluuloja. Hän oli nyt paluumatkalla hotelliin, tajunnassaan se\nmiellyttävä tietoisuus, että oli tehnyt pienen hairahduksensa ylen\nhienosti ja tahdikkaasti.\n\nHänellä oli jalassa kumikengät, sillä katukiveys oli märkä — ja myöskin\nsen vuoksi, että noiden jalkineiden musta kiilto oli aina tehonnut\nhänen kauneusaistiinsa. Sitä paitsi tavalliset nahkakengät hellyttivät\nhänen jalkansa. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa makuaan, hän olisi\nkulkenut avojaloin. Mutta se olisi herättänyt liian suurta huomiota\nPariisin kaduilla — sen verran hän käsitti.\n\nKun hän ensin näki kaasulyhdyn heikossa valossa kahden henkilön\nseisovan samalla puolen katua kuin hän itse, hänen omatuntonsa vihjasi\nhänelle — ilman mitään varsinaista syytä — että hänen oli mentävä yli\nkadun ja pyrittävä huomaamatta ohi. Pahantekijät haluavat tavallisesti\nkarttaa kaikkea huomiota.\n\nMuk ei ainoastaan liikkunut pehmein ja äänettömin askelin kuin pantteri\n— hänellä oli myöskin tämän eläimen silmät. Jos oli edes vähäisintä\nvalon pilkettä, nuo silmät kyllä tekisivät tehtävänsä. Kun hän nyt\nlähestyi miehiä, hän huomasi toisen puhuvan toiselle karkeita sanoja.\nSitten hän näki jälkimmäisen lyyhistyvän polvilleen. Ja hän erotti\nkohta, että polvillaan oleva mies oli Cheditafa.\n\nÄkisti Muk näki tuntemattoman tempaavan takkinsa alta esiin puukon.\n\nTavallisissa oloissa Muk oli pelkuri, mutta kaksi lasia olutta riitti\nmuuttamaan hänen mielenlaatunsa suorastaan päinvastaiseksi. Yksi ainoa\nlasi ei olisi voinut karkoittaa pelkuruutta ja kolme lasia olisi tehnyt\nhänestä kehnon tappelijan. Nyt hän näki, että joku oli iskemäisillään\npuukolla hänen vanhaa ystäväänsä. Muutamalla kuulumattomalla\nharppauksella hän ehätti tuntemattoman taakse ja tarttui nopeasti\npuukkoa pitelevään käsivarteen.\n\nNopeasti kuin kalkkarokäärme pistäessään Banker käännähti päin miestä,\njoka oli tarttunut hänen käsivarteensa. Ja Mukin tunnettuaan hän joutui\nrajun vimman valtaan. Karkein sadatuksin ja raivokkaasti tempautuen\ntaaksepäin hän koetti vapautua neekerin otteesta, mutta onnistumatta.\nMustat sormet puristivat hänen ranteitaan kuin ruuvipihdit, ja puukko\nheltisi kädestä hänen epätoivoisesti tempoillessaan.\n\nVahvalihaksisellakin miehellä on varsin vähän toiveita suoriutua\nvoittajana kamppailusta simpanssin kanssa, ja Mukista oli kahden\nolutlasin vaikutuksesta todella tullut simpanssi. Kun Banker kiroten\nkääntyi niin, että kaasulyhdyn valo sattui hänen kasvoihinsa, Muk\ntunsi hänet. Hän näki edessään Korppikotkiksi itseään nimittäneen\nrikoksellisten liiton jäsenen — saman julman mustasilmäisen hirviön,\njoka oli lyönyt häntä, polkenut häntä ja ollut vähällä kiduttaa hänet\nkuoliaaksi kaukaisessa leirissä Perun hiekkarannikolla.\n\nKuinka tämä kiusanhenki oli äkkiä ilmestynyt Pariisiin, miksi hän\noli tullut sinne ja mitä hän aikoi tehdä, oliko hän yksin vai oliko\nkenties koko liitto väijyksissä jossakin lähistöllä — näitä kysymyksiä\nei Muk joutanut ajattelemaan. Hän vain piti rautaisissa kourissaan\noliota, joka hänen mielestään oli saatanallisempi kuin kaikki Afrikan\npimeydenhenget yhteensä, roistoa, joka oli tahtonut tappaa Cheditafan.\n\nJokainen pikimustan ihon alla jännittyvä hermosäie, jokainen hänen\nnikamiensa ympärillä paisuva lihas, vaahtoavat olutlasilliset — kaikki\nhuusi hänessä kovalla äänellä, ettei Korppikotka voinut päästä häntä\npakoon ja että koston suuri hetki oli tullut.\n\nBankerilla oli revolveri, mutta hän ei saanut sitä käsiinsä. Raivokkaan\nneekerin käsivarret puristuivat hänen ympärilleen kuin ruuvipihdit;\nhän kadotti tasapainonsa, ja samassa kieriskelivät molemmat märällä\nkatukäytävällä.\n\nMutta vain hetken. Banker oli niin nopea, notkea ja väkevä, että vain\naarniometsän suuri ihmisapina olisi voinut voittaa hänet tällaisessa\npainissa. Molemmat olivat taas jaloillaan melkein yhtä nopeasti kuin\nolivat kupertuneet maahankin, mutta Bankerin oli mahdoton päästä\nkäsiksi revolveriinsa, riuhtoipa ja tempoilipa miten rajusti tahansa.\n\nPitkät mustat käsivarret, joista toinen nyt oli paljastunut olkapäähän\nsaakka, pitelivät Bankeria yhä rautaisessa syleilyssään. Hän kiskoi,\nriuhtoili ja kiemurteli, yritti rutistaa vihollisensa maahan ja\nnostaa hänet seuraavassa silmänräpäyksessä ilmaan, mutta ei päässyt\nvapautumaan tuon hurjimuksen otteesta, sillä tämän koko ruumis tuntui\nyhtä sitkeältä ja joustavalta kuin kumikengät, jotka hänellä oli\njalassaan.\n\nHe kaatua mätkähtivät yhdessä maahan, yhdessä kieriskelivät niljakassa\nloassa ja nousivat taas yhdessä, ikään kuin voimakas jousi olisi\nponnahduttanut heidät pystyyn, sitten he kaatua kupsahtivat jälleen\nyhdessä pitkäkseen — repien, raastaen, lyöden, potkien, läähättäen ja\npuuskuttaen.\n\nCheditafa oli kadonnut. Samalla hetkellä kun Muk oli ilmestynyt\npaikalle, hän oli noussut ylös ja livistänyt tiehensä. Väkeä oli nyt\nkertynyt kadulle. Muutamat olivat tulleet melun houkuttelemina ulos\nasunnoistaan. Ja pari, kolme jalankulkijaa oli pysähtynyt katselemaan\ntuota vimmattua tappelua.\n\nEi kukaan sekaantunut leikkiin — yhtä hyvin olisi voinut yrittää\nerottaa kahta tiikeriä toisistaan. Moista piehtaroivaa, kieriskelevää,\ntempoilevaa kaksinkamppailua ei tällä kadulla ollut vielä milloinkaan\nnähty. Toisinaan näyttivät taistelevat olevan vierähtämäisillään\npohjakerroksen ikkunoista sisään.\n\nEi kestänyt kauan, ennen kuin Cheditafa palasi juoksujalkaa takaisin\nkaksi konstaapelia mukanaan, ja nämä kävivät käsiksi miehiin, jotka\npyörivät kadulla kuin toisiinsa saumatut, ja erottivat heidät. Aluksi\npoliisit eivät kyenneet käsittämään, mitä oli tapahtunut ja kenen\nkimppuun oli käyty. Ja mikä oli tuo musta olento, joka näytti aivan\neläintarhan asukkaalta?\n\nMutta Bankerin takki oli riekaleina; revolveri pisti rohkeasti esiin\nhänen vyöstään ja Cheditafa osoitti läähättävää roistoa, huutaen kohti\nkurkkuaan:\n\n— Ilkeä mies! Ilkeä mies! Koettamas tappaa minua! Kiltti Muk pelastamas\nminun henki!\n\nPaikalle kiiruhti muiden ihmisten kutsumina vieläkin kaksi\nkonstaapelia. Heidän mielestään ei ollut tarpeellista tappelupaikalla\nkäsitellä kysymystä, kuka vimmatun tappelun oli aloittanut. Cheditafa,\nMuk ja Banker vietiin kaikki kolme lähimmälle poliisiasemalle.\n\nKun saatiin tietää, että Cheditafa oli Hôtel Grenade'issa asuvan\namerikkalaisen rouvan palvelija, lähetettiin noutamaan hotellin\novenvartijaa. Hän vakuutti, että molemmat neekerit olivat muutoin\nkäyttäytyneet sangen hyvin; he saivat mennä menojaan, kun ovenvartija\noli taannut, että he saapuvat oikeuteen, kun tuonnempana niin vaaditaan.\n\nMutta ei ollut ketään, joka olisi voinut mennä takuuseen Bankerin\npuolesta, ja hänet passitettiin niin muodoin tutkintovankilaan.\n\nKun Ralph oli samana iltana tullut huoneeseensa, hän soitti heti\nkamaripalvelijaansa. Muk, joka oli juuri palannut poliisiasemalta,\nnoudatti kutsua. Ihmeekseen hän näki, että neekerin kasvot ja hiukset\nolivat katuloan tahrimat, koko vaateparsi likainen ja riekaleina,\ntoisessa jalassa suuri kumikenkä ja toinen paljaana, molemmat\npikimustat käsivarret samoin kokonaan paljaina, silmät tuijottavina ja\nkoko ruumis vapisevana. Nuori mies peräytyi säpsähtäen askeleen pari\nikään kuin taikalampun henki Tuhannen ja yhden yön tarinoista olisi\ntänä myöhäisenä hetkenä ilmestynyt kuuntelemaan hänen käskyjään.\n\nNiihin innokkaisiin kysymyksiin, joita Mukille sateli, kun hänet\nlopulta oli todettu Mukiksi, hän ei kyennyt antamaan käsitettävää\nvastausta. Hänen englanninkielensähän laita oli hiukan niin ja näin.\nMutta Cheditafa kutsuttiin heti paikalle, ja hän osasi selittää.\nHän teki kaikesta selkoa, kerran, kahdesti, kolmesti; ja sitten\nkäskettiin molemmat neekerit nukkumaan. Ja heitä kiellettiin millään\nehdolla kertomasta tapahtumasta emännälleen ja ylimalkaan kenellekään.\nCheditafa lupasi sen juhlallisesti molempien puolesta.\n\nKello löi yksi yöllä, mutta Ralph istui vielä tuolillaan miettien, mitä\ntämä kaikki merkitsi ja mitä saattoi odottaa tästä lähin tapahtuvan.\nHän oli ylen määrin kiihtynyt kuultuaan, että todellinen, ilmielävä\nKorppikotka oli Pariisissa, että tuo hylkiö oli uhannut hänen sisartaan\nja että poliisi oli kerran turhaan yrittänyt pidättää roistoa, joka\noli vannonut surmaavansa Cheditafan ja tänä iltana yrittänyt panna\nuhkauksensa täytäntöön.\n\nLopulta Ralph päätti olla arvailematta asian koko yhteyttä; olihan\nmieletöntä kiusata aivojaan; aamulla hän kyllä pääsisi asian perille.\nHän ymmärsi hyvin, miksi hänen sisarensa oli salannut häneltä\nTuileries-puiston tapauksen; Edna oli pelännyt saattavansa veljensäkin\nvaaraan. Hän tiesi, että Ralph vakoilisi roistoa väsymättömämmin kuin\npoliisi konsanaan.\n\nMutta miten tuo tyttöparka olikaan mahtanut kärsiä! Oli hirveätä\najatella sitä.\n\nRalphin oli ensi töikseen pidettävä huolta siitä, ettei Edna saanut\nkuulla mitään illan tapahtumista. Varhain aamulla hän menisi\npoliisiasemalle hankkimaan tietoja. Ednan ei hänen mielestään tarvinnut\ntietää mitään muuta, kuin että Korppikotka oli vangittu ja ettei enää\ntarvinnut pelätä häntä.\n\nRalphin aamulla tullessa poliisiasemalle olivat hotellin ovenvartija,\nCheditafa ja Muk siellä jo ennen häntä.\n\nBanker ei ollut ensimmäisessä, alustavassa kuulustelussa suostunut\nantamaan mitään tietoja itsestään. Nyt ruvettiin pitämään\nperusteellista tutkintoa. Tämä koski kuitenkin ainoastaan tappelua\nneekereiden kanssa, koska häntä vastaan ei ollut nostettu syytettä\nkiristyksestä eikä Ednan uhkaamisesta. Koska jo se rikos, mistä roistoa\nsyytettiin, oli kyllin suuri saattamaan hänet rangaistukseen, Ralph\nselitti Cheditafalle, että oli sekä hyödytöntä että epämieluista\nsekoittaa Ednaa tähän asiaan.\n\nHerra Banker, joka nyt oli ehtinyt hengähtää ja koota ajatuksiaan,\npyysi tänään kutsumaan komisariota ja teki täydellisen tunnustuksen.\n\nHän kertoi aikoinaan kuuluneensa seikkailijaliittoon, mutta oli\nsaatuaan esimakua heidän huonosta elämästään paennut heidän paristaan.\nSitten hän oli joutunut yhä huonompiin oloihin, ja kuultuaan\nliiton johtajan hankkineen itselleen varallisuutta onnistuneella\nkonnankoukulla, menneen naimisiin hienon naisen kanssa ja oleskelevan\nnykyisin Pariisissa hän oli tullut tähän kaupunkiin tapaamaan tätä ja\npyytämään häneltä hädässään vähän apua vanhan toveruuden vuoksi.\n\nHän olikin kohdannut kapteenin rouvan. Mutta tämä oli halpamaisesti\npettänyt hänet luvattuaan ensin auttaa häntä, ja häntä oli loukannut\nja pahoinpidellyt tuo vanha neekeri, joka oli vielä aivan äskettäin\nollut orjana Korppikotkien leirissä Perussa ja jonka kapteeni oli\ntuonut tänne, samaten kuin toisenkin neekerin. Hän tunnusti myöskin\npeittelemättä, että hänen tarkoituksenaan oli ollut rangaista\nmustaihoista, mutta ei suinkaan tappaa häntä. Jos hän olisi sitä\nhalunnut, hänen olisi ollut helppo iskeä puukolla neekeriä tavattuaan\ntämän autiolla kadulla. Mutta hän ei ollut iskenyt, vaan tyytynyt\nainoastaan antamaan hänelle kelpo läksytyksen ja sitten peloittelemaan\nhäntä hiukan puukollaan. Sitten oli toinen neekeri syöksynyt paikalle,\nja niin oli jouduttu käsikähmään.\n\nBanker tosin myönsi kiivastuneensa ja että moinen esiintyminen oli\nkaikkea muuta kuin sopivaa keskellä katua — mutta murhaa hän ei ollut\nikinä ajatellutkaan?\n\nJa erikoisesti hän halusi korostaa, että rosvoliiton johtaja\nluultavasti hyvin pian saapuisi Pariisiin ja että hänet pitäisi silloin\nheti vangita. Se vangitseminen johtaisi mitä tärkeimpiin paljastuksiin.\nBanker oli aivan varma siitä, että sitä mestarikaappausta, joka\noli tehnyt kapteenin perheelle mahdolliseksi asua Pariisissa niin\nsuurellisesti, sieti lähemmin tutkia. Ainakaan näihin saakka ei\nkapteeni ollut vielä milloinkaan ansainnut tulojaan kunniallisella\ntyöllä.\n\nKoko tämä vapaaehtoinen tunnustus merkittiin huolellisesti\npöytäkirjaan. Ja vaikka kohta viranomaisten mielestä ei ollut\nsuurestikaan luottamista siihen, odotteli Pariisin poliisi kuitenkin\ntuntien eräänlaista mielenkiintoa kapteeni Hornin saapumisesta.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nKAPTEENI HORN SAAPUU\n\n\nRouva Cliff lähetti Ednalle irtireväistyn paperilipun ja sen ohella\nnimikortin. Kortissa oli kapteeni Philip Hornin nimi ja lipussa nämä —\nilmeisesti suuressa kiireessä kirjoitetut — sanat:\n\n\"Hän on täällä, hän on lähettänyt minulle korttinsa. Sinä otat\ntietenkin hänet vastaan. Voi, Edna, älä tee mitään mieletöntä, kun\nnäet hänet! Älä torju luotasi kaikkea, mikä tekee elämän elämisen\narvoiseksi!\"\n\n— Pyytäkää vierasta herraa tulemaan tänne! sanoi hän palvelijalle.\n\nEdna siunasi tällä hetkellä sydämensä pohjasta sitä seikkaa, että\nhänellä oli ollut kylliksi rohkeutta päättääkseen, miten menetellä\ntavatessaan kapteenin. Hän oli loikonut tänä aamuna valveilla\nvuoteessaan ja päättänyt kohdella kapteeni Hornia samanlaisessa\nsävyssä, jonka tämä itse oli omaksunut kirjeissä.\n\nNyt oli oltava hyvin voimakas, eikä saanut lähteä mistään määrätystä\notaksumasta; Edna ei tahtonut ottaa omalle osalleen ratkaisun vastuuta,\nvaikka kapteeni haluaisikin jättää vastuun hänen kannettavakseen.\nJos kapteeni tulisi hänen eteensä samana kapteeni Hornina, joka oli\nkirjoittanut kirjeet, hän myöskin lähtisi pois miehenä, joka oli\nkirjoittanut nämä kirjeet. Jos kapteeni oli tullut tänne liikeasioissa,\nEdna aikoi osoittaa ymmärtävänsä hänkin puolestaan liikeasioita.\n\nSeisoessaan siinä odottamassa Edna näki sisäisen katseensa edessä\nkapteenin kuvan. Edna näki hänet \"Castor\" laivassa, pitkän hartiakkaan\nmerimiehen, kädet takin taskussa. Edna näki hänet Perussa, luolien\nedustalla, auringon ja meriveden valkaisema flanellipaita ja\nroimahousut yllään, tukka ja parta pitkänä, päässä ränsistynyt\nhuopahattu; sen Edna oli nähnyt kaikkein viimeiseksi kapteenin veneen\nhäipyessä etäisyyteen ja hänen seisoessa hiekkarannalla seuraamassa\nvenettä katseellaan. Edna näki hänet sellaisena, jollaiseksi hän oli\nilmennyt kirjeissään — näki hänen laahustavan avojaloin vuorenrinteitä\nraskas taakka selässään, yöt ja päivät ypöyksin autiolla, alastomalla\nrannikolla, uupuneena, ehkä nääntymäisilläänkin, mutta sentään\nlannistumattomana. Edna näki hänet myrskyssä haaksirikossa, verisessä\ntaistelussa.\n\nSamassa kuului askeleita oven ulkopuolelta.\n\nKävellessään palvelijan opastamana hotellin käytäviä ja kiivetessään\nportaita kapteeni puolestaan kuvaili mielessään naista, jota meni\ntapaamaan.\n\nHän näki Ednan kookkaana, solakkana ja hentona nuorena naisena,\ntummansininen, tahrainen ja virttynyt villapuku yllä, hiuspalmikot\nkierrettyinä tiukasti pään ympäri, päässä vanha olkihattu ja siinä\nkulunut nauha. Sellaisena Edna oli jäänyt rannalle seisomaan tuona\niltapäivänä, jolloin hänen pieni veneensä urkeni Tyynellemerelle; ja\nhänellä oli tämä kuva mielessään nyt yhtä selvänä kuin silloinkin.\n\nOvi avautui ja hän astui Ednan salonkiin. Hetkeksi hän pysähtyi\noviaukkoon — hän ei nähnytkään sitä naista, jota oli tullut tapaamaan.\n\nHän näki sen sijaan nuoren, hienon naisen, jolla oli yllä kallis,\nkuosikas pariisilainen aamupäiväpuku. Tumma tukka kehysti aaltoilevana\nrakastettavia kasvoja ja ihastuttava valkoinen käsi kohosi aivan kuin\nhämmästystä ilmaisten hänen astuessaan sisään.\n\nSillä Ednakaan ei ollut koskaan ennen nähnyt _tätä_ miestä. Tämä oli\nkookas, muhkea herrasmies, jolla oli hieno, tumma puku ja sen päällä\nvaalea päällystakki. Toisessa kädessä oli hansikas, ja toisessa\nhän piti hattuaan. Hänen hieman kihara musta partansa ja tukkansa\noli leikattu viimeisen muodin mukaan, ja hänen kasvonsa olivat\ntosin ruskettuneet, mutta niissä ei näkynyt mitään liikarasituksen,\nkestettyjen koettelemusten ja voitettujen vaarojen merkkejä. Tämän\nmiehen ulkonainen olemus ilmaisi kohteliaisuutta, synnynnäistä\narvokkuutta ja tahdikkuutta. Kaikki hänessä oli muuttunut — paitsi\nsilmät. Ne olivat samat silmät, jotka Edna oli nähnyt \"Castorissa\" ja\nautiolla ylätasanteella luolien edustalla.\n\nEdna meni vierastaan vastaan.\n\nKapteeni kätteli samassa sävyssä kuin oli sähköttänyt Ednalle, ja\nEdna menetteli samoin. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut paljon niiden\nluonnollista väriä. Mutta kapteenihan ei ollut koskaan nähnyt tätä\nväriä päivetyksen alta eikä siis osannut sitä kaivata.\n\nEdna aloitti heti keskustelun ilmaisten iloitsevansa nähdessään\nkapteenin niin reippaana ja onnellisena viime kuukausien kaikkien\nvaarojen, työn ja huolien jälkeen. Ja he istuutuivat toistensa viereen.\n\nKapteeni katsoi vakavasti Ednaan kysellen Ralphista, rouva Cliffistä\nja neekereistä sekä siitä, mitä oli tapahtunut hänen lähdettyään San\nFranciscosta. Hän kuunteli jännittyneen tarkkaavaisesti Ednan puhetta.\nEdna puhui nopeasti ja lyhyesti kysellen puolestaan paljon kapteenista\nitsestään. \"Araton\" lastista hän puhui varsin vähän, aivan kuin jos\nolisi ollut puhe tavallisesta kahvilastista.\n\nEdna puolestaan näytti haluavan venyttää selontekoa toisarvoisista\nasioista. Hän tiesi, että kapteeni ainoastaan odotti tilaisuutta\njohdattaakseen keskustelun toisiin uomiin, että hän odotti sitä\nvakavasti, se kävi hetki hetkeltä yhä ilmeisemmäksi. Ja sen\nhuomatessaan Edna jatkoi konemaisesti selontekoaan koettaen samalla\nvakuuttaa itselleen, että hän ja tämä mies olivat kaksi henkilöä,\njoita vain liikeasiat yhdistivät ja että hän oli koska tahansa valmis\nkeskustelemaan liiketapaan näistä liikeasioista.\n\nKapteeni istui paikallaan katse luotuna Ednan kasvoihin. Ja häneen\nkatsoessaan Edna ymmärsi, että hänen edessään oli henkilöistynyt\nkunniallisuus ja ylevämielisyys. Valmiina puhumaan, jos Edna osoittaisi\nolevansa valmis kuuntelemaan. Valmiina kuuntelemaan, jos Edna tahtoisi\npuhua. Valmiina kohtaaman tämän naisen millä alalla tahansa. Jalona ja\nhienona — Ednan mielestä jalompana ja hienompana kuin kukaan muu mies\nkoko maailmassa. Ja Edna puheli yhä rouva Cliffistä ja Ralphista.\n\nÄkkiä kapteeni nousi; ehkäpä hän oli keskeyttänyt Ednan puheen kesken\nlauseen, ei kumpikaan sitä tiennyt. Kapteeni laski hattunsa kädestään\npöydälle ja meni Ednan luokse. Hän jäi seisomaan aivan tämän eteen\nkatsoen hänen kasvoihinsa. Edna loi silmänsä mieheen, mutta tämä ei\npuhunut heti. Nainen ei voinut muuta kuin ääneti katsoa kapteeniin,\ntämän seisoessa siinä ja katsellessa häntä tuolla tavoin. Vihdoin hän\nkysyi:\n\n— Oletko sinä minun vaimoni?\n\n— Kaiken sen nimessä, mikä on hyvää ja siunattua taivaassa ja maan\npäällä — olen vaimosi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin on kiusautunut, väsynyt ja tuskastunut naisparka ollut\nkovemmalla koetuksella kuin rouva Cliff sinä päivänä vartioidessaan\nerästä suljettua ovea. Ja tätä vartiointia oli jo kestänyt tunnin ajan,\nennen kuin pitkä herra poistui nopein askelin salongista ja laskeutui\nportaita alas. Ja sitten syöksyi nuori nainen käytävän poikki rouva\nCliffin huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Rouva Cliff tuskin tunsi\ntätä naista. Hänellä oli Ednan tukka ja kasvot, mutta näillä kasvoilla\noli sellainen loiste ja hohde, jollaista rouva Cliff ei ollut koskaan\nnähnyt eikä edes odottanut näkevänsä, ennen kuin toisessa elämässä,\nenkelin kasvoilla.\n\n— Hän rakasti minua jo silloin, kun olimme olleet viikon \"Castorissa\",\nsanoi Edna kädet ystävättären kaulassa.\n\nRouva Cliff itki ja siunaili riemusta. Hän ei saanut sanaakaan\nsuustaan, mutta suuteli kerran toisensa jälkeen Ednan hehkuvia poskia.\nLopulta he irtautuivat toistensa syleilystä, ja kun rouva Cliff oli\ntyyntynyt sen verran, että saattoi puhua, hän sanoi:\n\n— Vai jo silloin, kun olimme \"Castorissa\"! Sinun täytyy myöntää, Edna,\nettä kapteeni Horn osaa tavattoman hyvin salata tunteensa.\n\n— Niin, sanoi toinen, hän ei ole koskaan paljastanut itseään edes\nkatseella. Hän oli aikonut ilmaista kiintymyksensä, mutta hän tahtoi\nodottaa siihen saakka, kunnes tuntisin hänet paremmin ja eläisimme\ntoisissa oloissa. Ja kun sinä ehdotit näennäistä avioliittoa, johon\nCheditafan piti meidät vihkiä, hän joutui kovin hämilleen; se oli liian\nkarkeaa vastatakseen hänen kuvitelmiaan — niin kovin erilaista kuin\nkaikki se, mitä hän oli toivonut, ettei hän aluksi voinut ajatellakaan\nsellaista. Mutta sitten hän oivalsi ehdotuksen järkevyyden ja\nsuostui heti, ajatellen minun parastani. Ja huomenna meidät vihitään\nlähetystössä.\n\n— Huomennako jo! huudahti rouva Cliff. Niin pian!\n\n— Varmasti, vastasi Edna. Kapteenin täytyy matkustaa täältä pois, ja\nminä seuraan häntä.\n\n— Erinomaista! sanoi rouva Cliff. Mutta ymmärrät kai, että minä olen\nnäin alussa vähän hämmästynyt. Mutta kuinka onkaan kullan laita —\npaljonko sitä on kaikkiaan? Ja miten hän aikoo...?\n\n— En totisesti tiedä! sanoi Edna. Hän tuskin mainitsikaan kultaa —\nmeillä oli parempaa puhuttavaa... Kun hän tapaa meidät kaikki koolla,\nsinut ja minut ja Ralphin, hän kertoo meille, mitä on tehnyt ja mitä\naikoo tehdä ja...\n\n— Ja me saamme puhua siitä?\n\n— Tietysti! Kenelle tahansa.\n\n— Jumalan kiitos! huudahti kelpo rouva. — Se on melkein samaa kuin\nmenisi uudelleen naimisiin.\n\nSaavuttuaan Pariisiin edellisenä iltana kapteeni Horn oli asettunut\nasumaan hotelliin, joka ei ollut kaukana Hôtel Grenade'ista, ja aamulla\nhän oli ensi työkseen käynyt Ednaa tapaamassa. Hän oli tietenkin\nedellyttänyt Ednan asuvan samassa hotellissa kuin rouva Cliffin, jonka\nosoitteen hän oli saanut toiminimi Wraxtonilta Marseille'ista, ja\nhän oli aikonut tavata ensin vanhempaa rouvaa tunnustaakseen hieman\nmaaperää, ennen kuin meni Ednan huoneeseen.\n\nKapteeni oli tullut Pariisiin yksin. Shirleyn ja Burken sekä neekerit\nhän oli jättänyt Marseille'iin. Hän ei ollut tahtonut tehdä mitään,\nei ollut tahtonut ryhtyä mihinkään järjestelyihin kenenkään puolesta,\nennen kuin oli tavannut Ednan ja päässyt selville siitä, millaiseksi\nhänen oman elämänsä oli määrä muodostua.\n\nJa kun hän nyt palasi takaisin hotelliinsa, kimmelsi tulevaisuus\nkiehtovana hänen edessään. Hän käveli yli joen ja joutui Quartier\nlatin'iin, ennen kuin huomasi, että hänen asunto-hotellinsa oli jäänyt\nkilometrien päähän selän taakse.\n\nMagalhãesin salmesta päästyä oli kuunarin kulku suunnattu Gibraltarin\nsalmea kohti. Burke ja Shirley olivat huomanneet, että heidän\nkapteeninsa oli siitä päivin ikään kuin muuttunut. Koko matkan\nKorppikotkien lahdelta eteläiselle Atlantille saakka hän oli\nrauhallinen, mutta aina varuillaan, joskus huolestunut ja usein ankara,\nmutta nyt hän muuttui päivä päivältä. Hän ei ollut hermostunut eikä\nkärsimätön, mutta oli kuitenkin helppo nähdä, että hänessä paloi halu\npäästä eteenpäin, mahdollisimman nopeasti eteenpäin.\n\nHänestä tuli ikään kuin toinen ihminen — pienen kuunarin laivurista\ntuli suuren laivan päällikkö, nopeakulkuisen valtamerihöyryn kapteeni;\npanssarilaivan päällikkö; valtavan taistelulaivan komentajakapteeni.\nEikä se ollut keinotekoista mahtipontisuutta. Vain vallantuntoa, joka\nvähitellen heräsi hänessä, niin kuin terveys taudista toipuvassa\nihmisessä. Ja tämän vallantunnon lähde oli hänen jalkojensa alla, kun\nhän asteli \"Araton\" kannella.\n\nMoinen vaistomainen ja vastustamaton tietoisuus ei voinut kuitenkaan\nsinänsä tyydyttää tuota miestä, jonka katse ja ajatukset alati pyrkivät\npohjoista kohti. Hän tiesi, että maailmassa oli hyvin vähän sellaista,\nmitä hänen hallussaan oleva valta ei voinut hankkia hänelle, mutta oli\nkuitenkin jotakin, joku, johon sillä kenties ei ollut pienintäkään\nvaikutusta — ja tämä ainoa joku oli hänelle kallisarvoisempaa kuin\nkaikki muu maan päällä.\n\nTätä kallista jotakuta kohti hän purjehti purjehtimistaan, niin\nnopeasti kuin taivaan tuulet suinkin suostuivat kiidättämään hänen\nalustaan eteenpäin.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nROUVA CLIFF SAA TIETOJA.\n\n\nKun Ralph samana päivänä iltapuolella tervehti kapteeni Hornia,\nhänen mielensä valtasi vaistomainen tunne, että kapteeni oli kyllin\narvokas omistamaan laivalastin kultaa ja hänen sisarensa Ednan\nkaupanpäällisiksi.\n\nPojalla oli ennen tätä tapaamista ollut omat epäilyksensä. Hän\nluuli perin pohjin punninneensa \"Castorin\" kapteenin luonnetta ja\nominaisuuksia ja oli arvellut itsekseen, että vaikka kapteeni Horn\nolikin monella tavoin nokkela, uskalias ja kunnon mies, oli maailmassa\nkuitenkin monia muita miehiä, jotka soveltuivat paremmin siihen\nkaksin verroin loistavaan asemaan, joka oli tullut tuon onnellisen\nmerenkulkijan osaksi.\n\nMutta nyt katsellessaan sisarensa sulhasta ja kuullessaan hänen puhuvan\nja luodessaan sitten katseensa Ednan säteileviin silmiin Ralph tunnusti\nmielessään erehtyneensä ja antoi sydämestään siunauksensa liitolle.\n\nRouva Cliff vallan hämmästyi nähdessään kapteenin, ja jollei hän olisi\ntiennyt avioliiton olevan päätetty asia, hän olisi varmaan pelännyt,\nettä tämä hieno maailmanmies oli kenties tehnyt suunnitelmia, joissa\nEdnalla ei ollut mitään osaa. Mutta sellainen pelko olisi varmaan\nmyöskin haihtunut samana hetkenä, jolloin kapteeni puristi hänen\nkättään.\n\nKapteenin kolmen haaksirikkotoverin kukoistava terveys ja ilmeinen\nhyvinvointi tuotti tälle niin suurta iloa, että hän tuskin saattoi\npuhua mistään muusta. Myöskin Cheditafa ja Muk kutsuttiin sisään.\n\nMutta kun he astuivat huoneeseen syvään kumartaen, oli kapteeni\ntuskin uskoa silmiään. Cheditafa ja Muk! Olivatko nuo ne entiset\npuolialastomat, repaleiset neekerit meren rannalta! Toinen oli\narvokkaan näköinen \"papillinen\" pöydänkattaja, toinen kultakirjailuin\nja kaikin sateenkaaren värein upeileva kamaripalvelija! Kesti hetkisen,\nennen kuin tämä muodonvaihdos mahtui kapteenin tajuntaan.\n\nEdna aikoi juuri lähettää neekerit pois, kun hän huomasi, että\nCheditafa aikoi sanoa tai tehdä jotakin. Edna katsoi häneen kysyvästi,\nja neekeri astui esiin.\n\nEdnaa ja kapteenia lähestyessään — he istuivat rinnakkain — Cheditafa\notti taskustaan leveän kultasormuksen, jonka hän oli ostanut omilla\nsäästörahoillaan.\n\n— Sitä emme tekemäs, virkkoi hän katsoen vuoroin kapteeniin ja vuoroin\nEdnaan. Sormus — ei kukaan muistamas sormus. Tahtoako kapteeni nyt\npanemas sen rouvan sormi?\n\nEdna ja kapteeni katsoivat toisiinsa. Kaikki olivat tuokion ääneti.\nSitten Edna sanoi:\n\n— Ota se!\n\nKapteeni nousi, otti sormuksen Cheditafan kädestä, ja Edna asettui\nhänen rinnalleen. Kapteeni tarttui hänen käteensä ja pujotti\nkunnioittavasti sormuksen morsiamensa nimettömään sormeen. Onneksi se\nsopi hyvin; olihan Cheditafa siksi usein tarkastellut sormuksia, jotka\nolivat hänen valtiattarensa kauniissa kädessä.\n\nIlonsäde kimalteli vanhan neekerin silmissä. Nyt hän oli suorittanut\nvelvollisuutensa täydellisesti; nyt oli kaikki niinkuin olla\npitikin. Ja hän jäi hetkiseksi hartaana seisomaan paikoilleen, kädet\nojennettuina siunaukseen — niinkuin hän oli nähnyt Seinen kaupungin\npappienkin tekevän.\n\n— Oikein hyvä, hän sanoi, nyt se kelvata!\n\nSitten hän poistui huoneesta Muk vanavedessään syvään kumarrellen.\n\nSalongissa oli tovin hiljaista. Ei kukaan nauranut eikä edes hymyillyt.\nRouva Cliffillä oli kyyneleet silmissä.\n\nJa hän virkkoi:\n\n— Hän on hyvä, kiltti mies, ja nyt hän uskoo vihkimisensä jo riittävän.\nMutta annattehan te joka tapauksessa vihkiä itsenne huomenna?\n\n— Kyllä, mutta tällä sormuksella, sanoi Edna.\n\n— Niin, juuri sillä sormuksella; sitä sinun pitää aina pitää\nsormessasi, sanoi kapteeni.\n\n— Ja nyt, sanoi rouva Cliff, kun kaikki olivat taas asettuneet\nistumaan, te saatte tosiaankin kertoa meille vaiheenne, kapteeni.\nTiedättehän, että minä en ole kuullut vielä yhtään mitään.\n\nJa kapteeni kertoi — paljon sellaista, minkä Edna oli kuullut ennen,\nja myös paljon sellaista, mitä hän ei ollut vielä kuullut. Ja se, mitä\naarteesta puhuttiin, oli hänelle miltei kokonaan uutta. Rouva Cliff oli\ntässä suhteessa hyvin tiedonhaluinen; hän tahtoi kuulla joka ainoan\nyksityisseikan.\n\n— No, miten on omistusoikeuden laita? Sehän se kuitenkin loppujen\nlopuksi on tärkeintä kaikesta.\n\nKapteeni vastasi hymyillen:\n\nSiihen kysymykseen ei ole niinkään helppo vastata, mutta luulen\nkuitenkin pääseväni varsin tyydyttävään lopputulokseen. Ensinnäkin\non kulta saatava turvallisesti kuljetetuksi suuriin rahakeskuksiin.\nHuomattava osa siitä viedään Philadelphiaan ja lyödään siellä rahaksi.\nMutta pankkiirini hoitavat kaikki nämä asiat. Lontoon-matkani\npääasiallisena tarkoituksena oli laillisten oikeuksieni turvaaminen.\nWraxton ja minä jätimme asian etevien lakimiesten haltuun, joiden\nerikoisalana ovat juuri tämäntapaiset asiat. Vaikk'ei lopullista\npäätöstä olekaan vielä tehty, asia on kuitenkin hyvällä tolalla ja\nlähellä ratkaisuaan.\n\n\"Etelä-Amerikan taholta ei ole esitetty mitään vaatimuksia, mutta kaksi\nsikäläistä asianosakasta on kuitenkin otettava mielestämme huomioon.\nNimittäin Perun nykyinen hallitus ja maan alkuasukasväestö. Mutta\nmitä Perun lait säätävät aarrelöydöistä, tai miten hallitus suhtautuu\nalkuasukasväestöön ja sen oikeuksiin — siitä meillä ei tietystikään ole\nvielä tietoja. Se selviää aikaa myöten.\n\n\"Yksi seikka on varma: minulla on löydön tekijänä oikeus sievoiseen\npalkintoon, aivan samoin kuin minä saan pelastuspalkkion, jos hinaan\nmaihin avuttoman höyrylaivan. Siinä kohden ovat kaikki lakimiehet\nyksimielisiä. Olen sen vuoksi määritellyt vaatimukseni ja pidän niistä\nlujasti kiinni.\n\n\"On sangen vähän luultavaa, että Perun hallitus tai alkuasukasväestö\ntuottaa meille vaikeuksia. Asiahan on kokonaan meidän käsissämme. He\neivät tiedä mitään aarteen olemassaolosta eikä oikeuksistaan siihen,\nennen kuin itse ilmoitamme heille asiasta. He eivät voi esittää mitään\ntäsmällisiä vaatimuksia eivätkä näyttää toteen mitään ilman meidän\napuamme. Heidän on sen vuoksi viisainta suostua ottamaan vastaan, mitä\nheille tarjoamme, ja tunnustaa meidän menetelleen rehellisesti, jopa\nanteliaastikin.\"\n\n— Suuriko on prosentti, kapteeni? kysyi rouva Cliff. Kuinka suurta\nosuutta katsotte voivanne oikeutuksella vaatia?\n\n— Olemme sopineet kahdestakymmenestä prosentista, vastasi kapteeni.\nTarkkaan asiaa harkittuani esitin tämän vaatimuksen. Ja se määrä jo on\nminulle tunnustettukin, kävipä aarteen muun osan miten tahansa.\n\n— Kaksikymmentä prosenttia! huudahti rouva Cliff. Siinäkö kaikki?\n\n— Niin, siinä kaikki, sanoi kapteeni. Ja siihen sisältyvät\nymmärrettävästi myöskin kaikki teidän osuutenne. Minä olen esittänyt\nvaatimuksen, mutta esittänyt sen kaikkien niiden puolesta, jotka olivat\nmukana \"Castorin\" haaksirikossa, ja kaikkien niiden miesten perheiden\npuolesta, jotka saivat surmansa — sanalla sanoen, jokaisen puolesta,\njoka vain on asiaan osallistunut ennemmin tai myöhemmin.\n\nRouva Cliffin naama oli jo venähtänyt aika pitkäksi, ja venyi nyt yhä\npitemmäksi. Tässä siis oltiin kaiken odotuksen, kaiken ahdistuksen\njälkeen: vaivaiset kaksikymmentä prosenttia piti jakaa kokonaisen\nihmisjoukon, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen kesken, sikäli kuin\nhän tiesi. Hän oli rakentanut jos jonkinlaisia tuulentupia, ja nyt ne\nkaikki haihtuivat savuna ilmaan.\n\nOlihan hänellä tosin rahaa, ja lisää hän saisi, ja olihan hänellä\nkoko joukko hyödyllisiä ja kauniita esineitä, jotka hän oli ostanut,\nja hän saattoi matkustaa takaisin Plaintoniin ja elää siellä hyvissä\noloissa... Mutta eihän hän ollut vain tämän tähden odottanut ja\ntoivonut ja tuskaisena värissyt kuultuaan kapteenin saapuneen Ranskaan.\nItku nousi rouvaparan kurkkuun.\n\n— Kapteeni, sanoi hän, ja hänen äänensä kuului aivan korisevan, ikään\nkuin hän olisi istunut mitä hirveimmässä ristivedossa. Kapteeni, minä\nolen jo ollut mukana niin monessa vaiheessa ja tosiaankin saanut kokea\nniin paljon sekä hyvää että pahaa, etten jaksa enää kauemmin kestää\ntätä epävarmuutta. Se saattaa olla lapsellista ja tyhmää, mutta minun\ntäytyy saada tietää. Ettekö voi antaa minulle käsitystä siitä, paljonko\nte saatte, tai ainakin siitä, kuinka paljon minä saan? Jos nyt olen\nkoko ajan hautonut tyhjiä kuvitelmia, on kuitenkin parempi, että pääsen\nsiitä selvyyteen. Pitäkää vain minua naurettavana ja kiusallisena;\nmutta olen odottanut odottamistani...\n\n— Hyvä, keskeytti kapteeni, nyt te siis pääsette odottamasta. Summa,\njonka olen pidättänyt itselleni, jaetaan niin pian kuin suinkin, ja\nminä aion jakaa sen niin oikeudenmukaisesti kuin suinkin voin. Itse\npidän tietenkin suurimman osan; se on minun oikeuteni, koska olen\nlöytänyt aarteen ja tuonut sen turvaan. Ja vaimoni — hän osoitti Ednaa\n— saa lähinnä suurimman osuuden, sillä hän oli tietämättään sinä\nkannustavana voimana, joka sai minut tekemään niin ankarasti työtä ja\nvoittamaan kaikki vaikeudet. Sitten saavat muut jakaa jäännöksen —\nkukin arvonsa mukaan, niinkuin laivapöytään käytäessä sanotaan.\n\n— Voi hyvä Jumala, mutisi rouva Cliff, paljonko minä nyt viisastuin! Ei\nkoskaan saa selviä tietoja.\n\nEihän tuo ollut mikään vastaus.\n\n— Summa, jota vaadin, sanoi kapteeni, on neljäkymmentä miljoonaa\ndollaria.\n\nKaikki säpsähtivät, ja rouva Cliff hypähti pystyyn aivan kuin raketti\nolisi sähähtänyt hänen tuolinsa alla.\n\n— Neljäkymmentä miljoonaa dollaria! hän kirkaisi. Luulin teidän\nsanoneen, että me saisimme vain kaksikymmentä prosenttia!\n\n— Niin, aivan niin, vastasi kapteeni, summittaisen laskelman mukaan.\nNeljäkymmentä miljoonaa dollaria on noin viides osa sen lastin arvosta,\njonka toin \"Aratolla\" Ranskaan. Ja teidän osuudesta puhuen, rouva\nCliff, luulenpa, että teillä on varaa ostaa koko Plaintonin kaupunki —\njos nimittäin haluatte.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nVIELÄ MUTKA MATKASSA.\n\n\nHôtell Grenade'issa asuvat ystävämme nousivat varhain seuraavana\naamuna. Päivänhän piti olla täynnä puuhia ja tapahtumia. Olihan\nkapteenin ja Ednan hääpäivä.\n\nVihkimisen piti käytännöllisistä syistä tapahtua Amerikan lähetystössä.\nSitä ei käynyt viivyttäminen, koska kapteenin täytyi tärkeän kokouksen\nvuoksi olla seuraavana päivänä Lontoossa, jossa hänen oli kenties\nviivyttävä kauankin. Ranskassa oli voimassa joukko avioliiton\nsolmimista koskevia säädöksiä, joita ei Edna eikä kapteeni halunnut\nnoudattaa, vaikkapa heillä olisi ollut aikaakin siihen. Amerikan\nlähetystössä oltaisiin lain mukaan amerikkalaisella alueella, ja siellä\nsaattoi amerikkalainen pappi muitta mutkitta vihkiä heidät Amerikan\nkansalaisina.\n\nRouva Sylvester, lähetystösihteerin rouva, saapui Ednan kutsumana Hôtel\nGrenade'iin, ja sovittiin niin, että vihkiminen toimitetaan neljän\naikaan iltapäivällä kaikessa hiljaisuudessa. Ainoastaan rouva Cliffin,\nRalphin ja rouva Sylvesterin oli määrä olla saapuvilla.\n\nCheditafalle ei puhuttu mitään suunnitellusta toimituksesta. Kaikki\ntunsivat, että hänen tunteitaan oli pidettävä arvossa. Rouva Cliff\notti tehtäväkseen selittää hänelle muutaman päivän kuluttua asian\nhienotunteisella tavalla.\n\nSyötyään aamiaisen Hôtel Grenade'issa kapteeni oli paluumatkalla\nhotelliinsa ja poikkesi lennätinkonttoriin lähettämään Shirleylle ja\nBurkelle sähkösanoman, joka kutsui heitä Lontooseen hänen puheilleen.\n\nYht'äkkiä joku kosketti hänen käsivarttaan, ja kääntyessään hän näki\nvieressään kaksi virkapukuista poliisia. Heidän esiintymisensä oli\nkohteliasta, mutta toinen selitti kapteenille heti sangen hyvällä\nenglanninkielellä, että hänen oli seurattava heitä poliisituomarin\nluokse.\n\nKapteeni hämmästyi. Poliisit eivät voineet tai eivät tahtoneet\nselittää, mistä häntä syytettiin tai oliko mitään syytettä tehty. He\nainoastaan sanoivat, että hänen oli seurattava heitä ja että kaikki\nkyllä selviää vartiokonttorissa.\n\nKapteenin otsa synkkeni. Hänen oli mahdoton aavistaa, mitä tämä\nmerkitsi, mutta arvailuihin ei käynyt haaskaaminen aikaa. Sitä parempi,\nmitä pikemmin hän pääsisi poliisituomarin luokse ja saisi tietää, mistä\noli kysymys. Hän pyysi ainoastaan luvan lähettää pankkiiri Wraxtonille\nsähkösanoman, jossa pyysi tätä heti paikalla saapumaan poliisiasemalle\ntapaaman häntä. Sitten hän seurasi konstaapeleita.\n\nKapteeni Hornin aivot työskentelivät kuumeisesti koko matkan. Hän\nei voinut käsittää pidättämisen syytä, mikäli ei ollut jollakin\ntavoin kysymys aarteesta tahi \"Araton\" saapumisesta ilman papereita\nranskalaiseen satamaan. Mutta sellainen asia kyllä järjestyisi heti\nWraxtonin saavuttua. Vakavaa huolta tuotti hänelle vain se, että\nvihkimisen piti tapahtua kello neljän aikaan, ja kello oli kohta\nmelkein kaksi.\n\nPoliisiasemalla kapteenia odotti uusi epämieluinen yllätys.\nPoliisituomarilla oli tärkeitä asioita hoidettavanaan, eikä hän voinut\nheti omistaa huomiotaan kapteeni Hornin asialle. Tämä tuskastutti kovin\nkapteenia, ja hän lähetti poliisituomarille sanan toisensa perästä.\nMutta siitä ei ollut mitään apua. Eikä Wraxtoniakaan kuulunut.\n\nPoliisituomarilla oli pätevät syynsä viipyä yhä virkahuoneessaan.\nHän ei tahtonut olla missään tekemisissä pidätetyn amerikkalaisen\nseikkailijan kanssa, ennen kuin hänen ilmiantajansa, Banker, oli\nnoudettu vartiokonttoriin vankilasta, missä hän oli nyt, tutkimusta\nodotellessaan, viettänyt pari vuorokautta.\n\nKului kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, kaksikymmentäviisi\nminuuttia, eikä poliisituomari näyttäytynyt vieläkään. Eikä myöskään\nWraxtonia kuulunut. Kapteeni ei ollut vielä koskaan ollut niin\nkärsimätön. Hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä tässä onnettomassa\ntilanteessa. Ednalle hän ei millään ehdolla halunnut ilmoittaa asiasta\nainakaan ennen kuin tunsi sen laadun ja syyn.\n\nWraxtoniin hän saattoi luottaa, koskipa syyte mitä tahansa; hän kyllä\nsuostuisi asettamaan miten suuren takuusumman tahansa, ja silloinhan\nkoko asia lykkäytyisi tuonnemmaksi, mikäli ei ollut kysymyksessä\ntäydellinen erehdys henkilön suhteen.\n\nMutta Wraxton viipyi, ja äkkiä tuli kapteeni ajatelleeksi erästä toista\nhenkilöä, josta varmaan olisi apua. Ei ollut aikaa haaskattavissa;\njonkun täytyi tulla — ja tulla pian — jonkun, joka voisi sanoa, kuka\nhän oli. Professori Barré, Ralphin opettaja, oli johtunut hänen\nmieleensä. Hän oli tavannut tämän herran edellisenä iltana. Professori\nsaattoi mennä hänestä takaukseen, eikä hän varmaankaan tekisi Ednaa\nsuotta levottomaksi hiiskumalla asiasta. Hän otaksui professorin olevan\nhotellissa ja lähetti heti pikalähetin viemään hänelle kirjelippua.\n\nKesti aikansa, ennen kuin Banker ehdittiin tuoda poliisiasemalle, ja\nprofessori Barré oli siellä ennen häntä. Ranskalainen oppinut hämmästyi\nkovin tavatessaan kapteeni Hornin pidätettynä ja kykenemättömänä\nantamaan mitään selitystä asiasta. Mutta poliisituomari ilmestyi nyt\npian, ja sattuma asetti niin, että poliisituomari ja Barré, joka oli\nPariisissa hyvin tunnettu, olivat vanhoja tuttavia. Luotuaan silmäyksen\nkapteeniin poliisituomari kääntyi professorin puoleen ja puhutteli\nhäntä ranskaksi. Professori kysyi heti samalla kielellä, mistä kapteeni\nHornia syytettiin.\n\n— Vai niin, te tunnette hänet? Häntä syytetään erään seikkailijoiden\nja rikollisten liiton johtajaksi, mieheksi, joka on tehnyt Perussa\nlukemattomia murhia ja tihutöitä, henkilöksi, joka on kaikin mokomin\nteljettävä vankilaan, kunnes Perun viranomaiset ovat saaneet tiedon\nasiasta.\n\nProfessori tuijotti poliisituomariin voimatta laisinkaan ymmärtää, mitä\noli kuullut.\n\n— Mitä tämä on? kysyi kapteeni Horn. Ettekö voi puhua englantia?\n\nEi, tämä pariisilainen virkamies ei osannut englantia.\n\nMutta professori tulkitsi syytteen.\n\n— Sehän on suorastaan mieletöntä, huudahti kapteeni. Ralph kertoi\nminulle, että eräs mies, ilmeisesti juuri samaisen rosvoliiton\njäsen, oli pidätetty sen vuoksi, että hän oli hyökännyt Cheditafan\nkimppuun. Ja tämä syytös on varmaan jonkinlainen kosto siitä, että\nmies vangittiin. Voisin heti paikalla antaa kaikki tarpeelliset tiedot\nitsestäni, jos pankkiiri, herra Wraxton, olisi täällä. Olen kutsunut\nhäntä, mutta hän ei ole vielä saapunut. En voi kuitenkaan uhrata enää\nhetkeäkään tähän keskusteluun.\n\nKapteeni silmäili rauhattomana ovea kohden, ja nuo kolme miestä olivat\ntovin ääneti.\n\nTilanne oli perin kummallinen. Professori aikoi lähettää kutsun Hôtel\nGrenade'iin, mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla ja mietti itsekseen:\n\n— Naisen todistus ei ole suurenkaan arvoinen. Ja jos tuo mies on\nrikoksellinen, ei Ednalla ole tietoa siitä. Kapteenin käyttäytyminen on\nollut varsin kummallista; Ednahan ei ole saanut hänestä tietoja pitkään\naikaan. En edes käsitä, miten hänen pankkiirinsa voisi mennä takuuseen\nhänestä, jos hän olisi täällä — eikä hän näytäkään olevan halukas\ntulemaan. Voihan kenellä tahansa olla pankkitili.\n\nProfessori seisoi permantoon tuijottaen. Kapteeni ymmärsi hänen\najatuksensa. Eikä hän tuominnut professoria epäluulojen tähden, joita\ntämä hautoi mielessään. Muukalainen, joka tuo Ranskaan kultalastia, saa\nvalmistautua joutumaan epäluulojen kohteeksi. Mutta tässä ei ollut enää\nkysymys epäluuloista, vaan suoranaisesta syytöksestä.\n\nSamassa saapui sanoma pankkiliikkeeltä: herra Wraxton oli matkustanut\naamulla Brysseliin. Fuguet ei asunut Pariisissa, eikä kapteeni ollut\nhäntä koskaan nähnyt.\n\nKapteeni puri hammasta. Äkkiä hän käännähti keskeyttäen kursailematta\npoliisituomarin ja professori Barrén keskustelun. Viimeksimainitun\npuoleen kääntyen hän sanoi:\n\n— Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä tämä virkamies on sanonut\nminusta?\n\n— Hän sanoo, vastasi Barré, ettei hän luule teidän tuntevan Pariisissa\nketään, lukuunottamatta Hôtel Grenade'issa asuvia maanmiehiänne, ja\nheidät te tietenkin olette voinut johtaa harhaan henkilöllisyytenne\nsuhteen. He ovat olleet täällä kauan, ja te olette ollut poissa.\nEivätkä he ole koskaan hiiskuneetkaan teistä. Ja se tuntuu omituiselta.\n\n— Eikö hän ole selvillä siitä, että Wraxton tuntee minut?\n\n— Hän sanoo, vastasi Barré, että te ette ole käynyt mainitussa\npankkiliikkeessä Pariisiin saavuttuanne; ja sekin tuntuu omituiselta:\njokainen matkailija menee pankkiirinsa luokse kohta saavuttuaan.\n\n— Minulla ei ole ollut syytä mennä sinne, vastasi kapteeni. Minulla oli\nmuita asioita, olin juuri saanut tavata vaimoni pitkän eron jälkeen.\n\n— Minua ei ihmetytä, sanoi professori, että aikanne on vähissä. On\nsuuri vahinko, ettei pankkiirinne voi saapua tänne.\n\nKapteeni ei vastannut. Ranskalainen epäili häntä, ja miksikäs ei olisi\nepäillytkin.\n\nJa kun kapteeni mietti asiaa, se tuntui hänestä yhä vakavammalta ja\npulmallisemmalta. Oli jo paha, että hänen avioliittonsa lykkäytyi\ntämän loukkaavan ja järjettömän syytöksen takia. Mutta onnettominta\noli kuitenkin, ettei hän ehkä voisikaan olla läsnä englantilaisten\njuristien kokouksessa seuraavana päivänä. Noiden herrojen piti\njuuri ratkaista aarteen omistusoikeutta koskeva kysymys, ja jos he\nsaisivat kuulla, että häntä syytettiin murhamiesten ja rosvojen liiton\njohtajaksi, he alkaisivat varmaan epäillä koko aarretta koskevan\nkertomuksen todenperäisyyttä.\n\nSanalla sanoen: kaikki oli hiuskarvan varassa ja asia saattoi päättyä\nsiten, että kapteeni lähetettäisiin vankina Peruun tutkittavaksi. Ja\noli kauheata ajatella, mitä sitten saattoi tapahtua.\n\nHän kääntyi äkkiä professorin puoleen:\n\n— Minä huomaan, ettette luota minuun, mutta näen, että te olette\nkunniallinen mies, ja minä luotan teihin. Te olette poliisituomarin\ntuttava — käyttäkää vaikutusvaltaanne ja koettakaa saada aikaan sen\nverran, että minä pääsen lähtemään. Tehkää niin paljon minun hyväkseni!\n\n— Mitä te siis haluatte minun tekevän? kysyi toinen.\n\n— En ole milloinkaan nähnyt sitä miestä, joka väittää ennen kuuluneensa\nKorppikotkien liittoon; itse asiassa en ole koskaan nähnyt näistä\nhylkiöistä ketään, paitsi paria, kolmea ruumiina. Hän ei ole koskaan\ntavannut minua, hän ei tiedä mitään minusta, hänen syytöksensä on\ntehty vain kostonhimossa. Hän on vain tuntenut kaksi neekeriäni, jotka\novat ennen olleet liiton orjia ja ovat nyt minun vaimoni palvelijoita.\nKoska hän ei ole koskaan ennen nähnyt minua, ei hän voi myöskään tuntea\nminua. Olkaa hyvä ja pyytäkää poliisituomaria noutamaan muutamia muita\nsiviilipukuisia miehiä tähän huoneeseen ja antamaan sitten vangin tulla\nsisään. Kehoitettakoon häntä sitten osoittamaan se mies, jota hän\nsyyttää Korppikotkien kapteeniksi.\n\nProfessorin kasvot kirkastuivat; vastaamatta mitään hän kääntyi\npoliisituomarin puoleen ja esitti hänelle ehdotuksen. Virkamies pudisti\npäätään; tämä olisi sangen oikeudenvastainen menettelytapa; täällä oli\nmuodollisuuksia, joita ei käynyt sivuuttaminen... Bankeria oli kuultava\ntodistajain läsnäollessa.\n\nMutta kapteeni Hornin ehdotus oli herättänyt professorin mielenkiintoa.\nTällaisissa olosuhteissa, kun aika oli niin kallista, oli hänen\nmielestään noudatettava sitä, ennen kuin mihinkään muuhun ryhdyttiin.\nHän puhui hyvin vakavasti ja kiihkeästi virkamiehelle, joka lopulta\nmyöntyi.\n\nMuutaman minuutin kuluessa kutsuttiin sisään kolme siistiä virkamiestä\nlähimmistä huoneista, ja konstaapeli lähetettiin noutamaan Bankeria.\n\nKun tämä herrasmies saapui odotushuoneeseen, liukui hänen katseensa\nnopeasti yli koko koolla olevan seuran. Aluksi hän uskoi, ettei ollut\nnähnyt ennen ketään näistä miehistä. Mutta hän ei virkkanut mitään; hän\nodotti saadakseen kuulla, mitä hänelle sanottaisiin.\n\n— Tässä huoneessa, sanoi poliisituomari ranskaksi, on se mies, jota\nte olette syyttänyt murhaajaksi ja saman liiton johtajaksi, johon\ntunnustatte kerran kuuluneenne. Osoittakaa heti hänet!\n\nBanker ei yleensä vähällä menettänyt rohkeuttaan, mutta nyt se petti.\nOliko hänen paljon pelätty ja vähän rakastettu kapteeninsa todellakin\nvain jalanleveyden päässä hänestä?\n\nHän katseli jälleen jokaista huoneessa olevaa henkilöä, tällä kertaa\nhyvin tarkasti. Tuo Raminez-heittiö ei ollut tietenkään tullut\nPariisiin naamioimattomana, eikä mikään valepuku ollut juuri hänelle\nniin sopiva kuin sivistyneen miehen asu. Banker siristeli silmiään ja\nkatseli tutkistellen kaikkia kasvoja. Äkkiä hän hymyili.\n\n— Minun kapteenini, sanoi hän sitten, ei ole samanlaisessa puvussa kuin\nviimeksi nähdessäni hänet; hän esiintyy nyt herrasmiehenä, ja minun oli\nsen tähden valkea tuntea häntä heti. Mutta on mahdotonta erehtyä hänen\nnenästään ja hänen kulmakarvoistaan. Tunnen hänet yhtä hyvin, kuin jos\nolisimme eilisiltana istuneet yhdessä ryyppäämässä. Tässä hän on! ja\nhän viittasi oikealla kädellään suoraan professori Barréta kohden.\n\nNämä sanat kuullessaan kaikki säpsähtivät, ja poliisiupseeri lehahti\nhelakanpunaiseksi kiukusta. Ja professori Barré puolestaan rypisteli\nkulmakarvojaan ja katseli ihmeissään Bankeriin.\n\n— Senkin lurjus! Senkin valehtelija! huusi poliisituomari. Syyttää tätä\ntunnettua ja kunnia-arvoista herraa perulaisen rosvoliiton johtajaksi!\nSinä olet petturi — heittiö, ja jos sinua olisi kuulusteltu yhdessä\ntämän toisen herran kanssa, olisit vannonut, että hän juuri on ollut\nrosvopäällikkönä.\n\nBanker ei vastannut, mutta silmäili yhä professoria. — Tämän miehen\npiti sanoa jotakin, lausui kapteeni Horn Barrélle, ja hän osoitti\nteitä. Minun mielestäni asia on nyt ratkaistu; ettekö tahtoisi puhua\nsiitä poliisituomarille? Minulla ei todellakaan ole enää hetkeäkään\nmenetettävänä.\n\nBanker kuunteli näitä sanoja, ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n— Sinun on turha yrittää pettää minua, Raminez-lurjus! sanoi hän puiden\nnyrkkiä professorille. Jos sinä tahdoit pelastua minun käsistäni,\nei sinun olisi pitänyt unohtaa kulmakarvojasi, kun ajoit tukkasi ja\npartasi. Mutta minä kyllä keksin sinut. Eikä sinulle ole suurtakaan\napua niistä valheista, joita olet ladellut täällä.\n\n— Viekää hänet ulos! huusi poliisituomari. Hänhän on kuulumattoman\njulkea!\n\nKaksi konstaapelia vei Bankerin nopeasti ulos huoneesta.\n\nKapteeni Hornilla ei ollut aikaa kuunnella poliisituomarin\nkaunopuheisia anteeksipyyntöjä; hän lausui ainoastaan, että koska hän\nei ollut sama henkilö, johon syytös oli kohdistettu, hänen täytyi\nkiirehtiä pois, jottei joutuisi lyömään laimin tavattoman tärkeää\ntapaamista.\n\nProfessori seurasi häntä kadulle.\n\n— Hyvä professori, sanoi kapteeni Barrélle, te olette tehnyt\nminulle korvaamattoman palveluksen, ja minä olen teille suuressa\nkiitollisuudenvelassa. Ellette olisi hyväntahtoisesti käyttänyt\nvaikutusvaltaanne poliisituomariin, tuo heittiö olisi vannonut, että\nminä olin ollut rosvopäällikkönä.\n\nJa katsottuaan kelloaan hän lisäsi:\n\n— Kello on kahtakymmentäviittä vailla neljä; minun on siis ajettava\nsuoraan lähetystöön. Olin matkalla hotelliini, mutta nyt en enää ennätä\nsinne.\n\nKapteeni Horn saapui lähetystöön vain hetkeä myöhemmin kuin Hôtel\nGrenade'in seurue. Kohta hän seisoi Ednan rinnalla ministerihotellin\npienessä salongissa, ja amerikkalainen pappi vihki heidät\nmieheksi ja vaimoksi. Menot olivat hyvin yksinkertaiset, mutta\nystävien onnentoivotukset eivät olisi voineet olla lämpimämmät ja\nsydämellisemmät.\n\nRouva Cliff kuiskasi Ednan korvaan:\n\n— Vaikkapa nyt tietäisimmekin, että kaikki kulta vajoaa huomenna meren\npohjaan, pitäisi meidän silti olla onnellisimpia ihmisiä maan päällä.\n\nTuo pieni rouva Cliff oli kelpo nainen, ja tällä hetkellä hän\ntosiaankin tarkoitti, mitä sanoi.\n\n\n\n\nL.\n\nBANKERISTA ON HYÖTYÄ.\n\n\nPalatessaan takaisin vankikoppiin Banker oli yhä lujasti vakuuttunut\nsiitä, että hänen entinen \"kapteeninsa\" Raminez oli ollut\npoliisiasemalla. Ja tällä otaksumalla oli todelliset syynsäkin.\n\nKorppikotkien leirissä hän, Banker, oli usein tarkastellut Raminezin\nkummallisen muotoisia kulmakarvoja, jotka kaareutuivat kahden puolen\nkapeaa, hieman kyömyä nenää. Kohta kun \"kapteeni\" oli huolissaan\ntai alkoi suuttua, hänen otsansa rypistyi ja kulmakarvojen kärjet\nlähestyivät toisiaan. Tuollaiset kulmakarvat olivat yhteisenä\nominaisuutena granadalaisen Darcia-suvun jäsenillä, ja professorin\nisä oli aikoinaan ottanut vaimon tästä suvusta ja asettunut asumaan\nPariisiin.\n\nTämän ranskalaistuneen naisen sisar oli sittemmin mennyt naimisiin\nBlanquote-nimisen espanjalaisen herrasmiehen kanssa, jonka toinen poika\noli tehnyt Espanjassa jonkin kolttosen ja paennut Amerikkaan. Täällä\nhän otti nimen Raminez ja hankki, niinkuin jo tiedämme, varsin runsaan\nansioluettelon.\n\nTämä rosvopäällikkö, jonka luut nyt vaalenivat Tyynenmeren pohjalla,\noli esi-isiltään perinyt saman pienen sukuominaisuuden kuin professori\nBarré, nimittäin kähärät kulmakarvat ohuen hieman kaartuvan nenän yllä.\n\nSeuraavana päivänä Banker sai vieraan. Tämä oli ranskalainen oppinut.\nKun Barré astui vankikoppiin kahden vanginvartijan seuraamana, näytti\nBanker hämmästyvän. Hän oli odottanut kirjallista tervehdystä, mutta ei\nollut uneksinutkaan saavansa nähdä miestä itseään.\n\n— Kapteeni! hän huudahti seisomaan nousten. Minä huomaan, että te\nolette sama kunnian mies kuin ennenkin ettekä kanna minulle kaunaa.\n\nHän puhui espanjaa, sillä tätä kieltä käytettiin tavallisesti leirissä.\n\nProfessori ei kiinnittänyt lainkaan huomiota hänen sanoihinsa.\n\n— Tulen tänne, hän sanoi, kysymään teiltä, miksi te taannoin esititte\nsellaisen järjettömän ja ilkeämielisen syytöksen minua kohtaan. Moisia\nsyytöksiä ei ole tapana katsoa Ranskassa läpi sormien, mutta minä annan\nteille tilaisuuden selittää vaikuttimenne.\n\nBanker katseli häntä ihaillen.\n\n— Hän näyttelee hyvin osansa, tuumi hän itsekseen. Nyt hän on olevinaan\nsuurta herraa, ja hän on ovela veitikka, joten ei juuri kannata yrittää\npanna hänen päätään permeen. Parasta on sopia hänen kanssaan.\n\nÄäneen hän virkkoi:\n\n— Kapteeni, minun on sanottava selitykseksi, että olin kiihottunut\nja menetin itsehillintäni. Minun ei olisi tietenkään koskaan pitänyt\nesittää tuota syytöstä. Enhän voinut itse hyötyä siitä mitään, ja\nolen kernaasti uskollinen teille. Peruutan kaiken, mitä olen puhunut,\nja jos tarvitaan, olen valmis sanomaan, että olen erehtynyt enkä ole\nnähnyt teitä milloinkaan ennen. Pyydän vain, että te vastapalvelukseksi\ntoimitatte minut pois täältä ja annatte minulle sen verran rahaa, että\nvoin elää huolettomasti. Sehän ei merkitse paljoakaan teille, joka itse\nnäytätte tätä nykyä istuvan lihapatojen keskellä.\n\n\"No niin, nyt olen sanonut teille suoraan mitä haluan, säästän siten\nteiltä tarjousten tekemisen vaivan; te autatte minua, ja minä autan\nteitä. Olen valmis vannomaan, niin kauan kuin minussa on hengen\nhiventäkään, että te ette ole koskaan ollut Perussa ja että näin\nteidät ensi kerran vasta eilen, jolloin erehdyin noiden hullunkuristen\nkulmakarvojen vuoksi, jotka täsmälleen muistuttivat erästä toista\nhenkilöä — samaa heittiötä, joka on todella ollut minun kapteeninani.\nMinä kyllä latelen hyvän jutun, luottakaa siihen, kapteeni, ja pysyn\nsanassani. Kaikkien pyhimysten nimessä, toivonpa, etteivät nuo\novensuussa toljottavat tomppelit ymmärtäisi espanjaa!\"\n\nProfessori oli jo etukäteen ottanut selvää siitä, etteivät poliisit\nymmärtäneet mitään muuta kieltä kuin ranskaa. Puuttumatta Bankerin\nsomaan ehdotukseen hän sanoi:\n\n— Oliko tuo rosvopäällikkö espanjalainen?\n\n— Oli! varmasti te olitte espanjalainen, kapteeni.\n\n— Miltä seudulta hän mahtoi olla kotoisin?\n\n— Tulitte monta kertaa maininneeksi, että olitte entisaikaan asunut\nGranadassa.\n\n— Mikä oli kapteenin oikea nimi? kysyi professori.\n\n— Teidän nimenne oli Raminez, mikäli ette — hirtehisen kasvot\nsynkistyivät äkkiä — mikäli ette pettänyt meitä. Minä koetin kyllä\nusein lypsää teistä juuri sitä asiaa, mutta olittepa selvänä tai\nhutikassa, nimenne oli aina Raminez.\n\n— Raminez, espanjalainen, joka ulkomuodoltaan muistutti minua, oli siis\nteidän johtajanne, kun te kuuluitte Korppikotkien nimellä tunnettuun\nrosvoliittoon, jonka oleskelupaikka oli Perun rannikolla?\n\n— Niin, juuri, sanoi Banker.\n\n— Hyvä, sanoi Barré. Silloin minulla ei ole toistaiseksi mitään enempää\nsanottavaa teille.\n\nSamassa hän teki täyskäännöksen ja poistui kopista. Vahtikonstaapelit\nseurasivat perässä, ja ovi suljettiin.\n\nBanker oli sanomattomasti hämmästynyt. Saatuaan ajatuskykynsä takaisin\nhän joutui hurjan raivon valtaan, riehui kuin vangittu villikissa,\nja enimmän häntä sapetti se uusi ja käsittämätön ilveily, jota\ntuo ihmispaholaisten ruhtinas oli leikkinyt hänen kanssaan. Mutta\nhetkeäkään hän ei epäillyt sitä, että oli puhunut entisen päällikkönsä\nkanssa. Ja että tämä kapteeni oli alhaisella tavalla pitänyt häntä\npilanaan — sitä hän epäili vielä vähemmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä mainittakoon, että professori oli edellisenä iltana keskustellut\nkauan Ralphin kanssa Korppikotkista ja heidän leiristään. Professori\nBarré oli ennenkin hiukan kuullut noista asioista, mutta monet\nyksityiskohdat olivat hänelle uusia.\n\nRanskalainen oli miettinyt kuulemaansa ja päätynyt lopulta siihen\nvakaumukseen, että täytyi olla olemassa jokin erityinen syy, minkä\nvuoksi Banker oli lujasti pysynyt siinä uskossaan, että hän, Barré, oli\nmuka rosvopäällikkö.\n\nViisi tai kuusi vuotta takaperin oli toimitettu tiedusteluja\ngranadalaisen señor Blanquoten toisesta pojasta, jonka veli oli kuollut\nilman rintaperillisiä ja joka nyt, mikäli oli elossa, oli perivä\nBlanquote-suvun omaisuuden. Oli tunnettua, että tämä mies oli viettänyt\nhurjaa eikä juuri kunniallista elämää, ja tiedettiin myöskin, että\nhän oli matkustanut Amerikkaan ja esiintynyt Panaman kannaksella ja\nmuuallakin käyttäen Raminezin nimeä. Vielä professori Barré oli usein\nkuullut äidiltään, ollessaan nuorena poikana tämän kanssa käymässä\nEspanjassa, että hän ja hänen serkkunsa olivat olleet hyvin toistensa\nnäköiset.\n\nOn aiheetonta selostaa niitä tutkimuksia ja oikeudellisia\ntoimenpiteitä, joihin Barré heti ryhtyi Ralphilta ja Bankerilta\nsaamiensa tietojen perusteella. Riittää, kun mainitsemme, että\nhänen lopulta onnistui näyttää toteen, että Raminez-nimeä käyttänyt\neteläamerikkalainen rosvopäällikkö oli itse asiassa espanjalainen\nTomas Blanquote, että tämä oli kuollut Perun rannikolla ja että hän,\nprofessori, oli Blanquote-suvun maatilojen laillinen perijä.\n\n\n\n\nLI.\n\nKAIKKI HYVIN.\n\n\nOli heinäkuu. Kapteeni ja Edna olivat palanneet Pariisiin. Matkoillaan\nEnglannissa he olivat nähneet ihania asioita, ja Pariisissakin he\nviettivät suloisia päiviä, vaikka ilma alkoikin käydä liian kuumaksi.\nNoista kahdesta ihmislapsesta maailma olisi muutoin tuntunut ihanalta\nmelkein missä tahansa. Yksinpä Perun alaston, autio rannikkokin olisi\nnäyttänyt heistä vihannalta ja kukoistavalta.\n\nLakimiehet olivat nyt tarkoin tutkineet hänen oikeuksiaan aarteeseen\nja päätyneet tulokseen, joka oikeudenmukaisuuteen, lakeihin ja\naarrelöytöjä koskeviin totuttuihin tapoihin perustuen tyydytti heitä.\n\nVanha roomalainen oikeus, jota muutamat romaanilaiset kansat tässäkin\nkohden vielä noudattivat, antoi puolet löydetystä aarteesta löytäjälle\nja puolet kruunulle eli valtiolle, ja katsottiin voitavan täydellä\nsyyllä sovelluttaa nytkin tätä lakia, koska oli kysymyksessä maa, jota\nespanjalaisten jälkeläiset tätä nykyä hallitsivat.\n\nEi ollut helppo sanoa, olisiko Perun hallitus hyväksynyt tämän\nkannan, jos asia olisi jätetty sen ratkaistavaksi, mutta kapteenin\nlainopilliset avustajat kehoittivat häntä mitä vakavimmin lähtemään\nsiitä tosiasiasta, että hänellä oli oikeus puoleen aarteeseen. Näissä\nolosuhteissa oli todennäköistä, että Perun vallanpitäjät saataisiin\nhelposti oivaltamaan, miten paljon mukavampi oli ottaa vastaan suuri,\nvapaaehtoisesti tarjottu etu kuin tavoitella vieläkin suurempaa,\nsemminkin kun heidän oli vaikea, jollei suorastaan mahdotonkin,\nlaillisesti todistaa mitään ja esittää kiistämättömiä vaatimuksia.\n\nPäätettiin sen vuoksi lähettää Limaan pieni valtuuskunta neuvottelemaan\nasiasta. Valtuuskunnalle annettiin sellainen evästys, ettei se\nsaanut ilmaista summan suuruutta, talletuspaikkaa eikä muitakaan\nyksityisseikkoja, ennen kuin Perun hallitus oli suostunut tyydyttävään\njärjestelyyn.\n\nKapteeni vaati, että puolet Perulle annettavasta osuudesta oli\nkäytettävä tämän maan alkuasukasväestön hyväksi; oli perustettava\nkouluja, kansankirjastoja, sairaaloita ja muita vastaavanlaisia\nlaitoksia. Jos valtuuskunnan työ onnistuisi, aikoi kapteeni Horn itse\npitää huolta tästä asiasta.\n\nMuutkin asiat olivat järjestymässä. Kapteeni oli ottanut Shirleyn\nja Burken asiamiehikseen, joiden välityksellä hän maksoi \"Castorin\"\nlaivamiesten perillisille kullekin osuutensa aarteesta. Perämiehet\nolivat jo matkustaneet suorittamaan tätä tehtävää.\n\nKaikkien ystäviemme ajatukset suuntautuivat nyt Amerikkaan. Aikaa\nmyöten kapteeni ja Edna kyllä joutuisivat asumaan eri osissa maailmaa,\nmutta heidän ensimmäinen kotinsa oli oleva heidän synnyinmaassaan.\nTulevaisuuttaan he eivät vielä olleet tarkoin suunnitelleet, mutta\nhe tiesivät olevansa kyllin rikkaita voidakseen valita millaisen\nelämänilmapiirin hyvänsä.\n\nRouva Cliff paloi halusta päästä takaisin kotiinsa voidakseen\nkoskettaa sitä sillä taikasauvalla, joka nyt oli hänen hallussaan\n— eikä ainoastaan omaa kotiaan, vaan koko Plaintonia, muuttaen sen\nuudeksi, ja vieläkin enemmän: hän tahtoi koskettaa taikasauvalla\nitseäänkin ja muuttua uudeksi. Hän oli ostanut kaikkea, mitä halusi,\neikä mikään höyrylaiva voinut kyllin nopeasti kuljettaa häntä\nja hänen matka-arkkujaan Amerikan rannikkoa kohden. Ja rakkaan\nsynnyinkaupunkinsa parasta tarkoittavat suunnitelmat täyttivät niin\nhänen mielensä, ettei hän koko matkalla voinut ajatella eikä puhua\nmuusta.\n\nNeekerit olivat tyytyväisiä. He olivat tottuneet liikkumaan merellä ja\nolivat laivassa kuin kotonaan. Heillä ei ollut kovinkaan monta kolikkoa\ntaskussaan, mutta he tiesivät, että heillä oli koko elämänsä ajan oleva\nkaikkea, mitä he tarvitsivat ja mitä kapteeni piti heille hyödyllisenä.\nJa ihanampaa maallista paratiisia he eivät kaivanneetkaan. Cheditafan\noli määrä palvella valtiatartaan, Makan kapteenia ja Muk sai kulkea\nhienoissa vaatteissa ja täyttää kaikki nuoren herran Ralphin käskyt.\n\nMusteläiskä puolestaan ajatteli, mahtaisiko hän saada koskaan\nkyllikseen whiskyâ. Mutta hän oli kuullut sanottavan, että tätä ihanaa\nnestettä oli Yhdysvalloissa yllin kyllin, ja hän toivoi, ettei tuolla\nsiunatulla juomalla tuossa siunatussa maassa olisi samoja ikäviä\nsivuvaikutuksia kuin kaikissa muissa maissa.\n\n\n\n"]