[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-VGckC0pgFPQVX84BGETqZ9bJuAFwGSKsAWC8fCpsZA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3522,"Ylistetty etelä","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"3522-pekkola-sulo-weikko-ylistetty-etela","3522__Pekkola_Sulo-Weikko__Ylistetty_etelä",null,"tietokirja",[],[],"fi",1929,40364,276018,false,76380,[22,23,24],"Australia -- Description and travel","Oceania -- Description and travel","Voyages and travels",[26],"Travel Writing","\"Ylistetty etelä\" by Sulo-Weikko Pekkola is a travelogue written in the early 20th century. The book follows a Finnish traveler across Australia and the South Pacific, blending on-the-spot reportage with tart social critique and economic observation. Readers can expect vivid cityscapes, remote interiors, colonial ports, and encounters with settlers, officials, laborers, and scattered Finnish expatriates.  The opening of the book surveys Australia with a critical eye: the “White Australia” policy, high wages and protective tariffs, dependence on imports, showpiece railways, and the heavy human and financial costs of war. The narrator contrasts Australian identity with Britishness, pokes fun at ill-prepared immigrants, and stresses how much capital and know‑how were needed to make farming viable. He then turns to Sydney—its penal-colony origins, bar culture and a resoundingly failed prohibition referendum, aggressive policing of petty infractions, a monumental harbor bridge rising, lavish cinema organs, high prices, and a sprawling, spectacular harbor and surf beaches. A Sunday outing to Manly and Narrabeen yields keen natural observation and a comic episode with a small shark whose jawbones become a malodorous souvenir. The Finnish consulate serves as a community hub, where old-timers share tall tales, before the narrative widens to Australia’s sheep-and-wool economy: the rise of merino, boom-and-bust from droughts, environmental damage, rabbit plagues, dingoes and doggers, mechanized shearing, expert wool sorting, and global auctions with Japan an ascendant buyer. Finally, the traveler approaches New Caledonia through treacherous coral gates toward Noumea at night, ending with formalities at anchor. (This is an automatically generated summary.)",[],167,"Matkakirja kuvaa kirjoittajan matkaa Australiaan ja Tyynenmeren saarille, kuten Tahitiin ja Uuteen-Kaledoniaan. Teksti käsittelee saarten luontoa, paikallisia tapoja sekä Australian yhteiskunnallisia oloja ja taloutta 1920-luvun lopulla.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Ylistetty etelä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3522. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLISTETTY ETELÄ\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAustraalialaisten aivoituksia.\nSydney.\nLampaita ja villoja.\nUudessa Caledoniassa.\nNoumea, Uuden Caledonian kapitooli.\nKilpikonnia.\nAntinous.\nMelanesialta Polynesiaan.\nMitä muut sanovat Tahitista.\nTahiti ja tahitilainen.\nValkoiset Tahitilla.\nTahitin ihmeitä.\nPapeeten tapoja.\nYli ulapan.\nPanamalla.\nRanskalaisessa Länsi-Intiassa.\nYstävistä erotessa.\n\n\n\n\nAUSTRAALIALAISTEN AIVOITUKSIA.\n\n\nAustraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään\nvärillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on:\nyksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti\npäättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun\nedustajia eli kuten sitä on sovellettu \"ainoastaan eurooppalaista\nkansallisuutta olevia henkilöitä.\"\n\nKun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin\nsokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko\nvärvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin,\nsillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden\nvuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat\nilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella\ntyövoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu,\nmutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta\nsokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan\ntuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön\nkorkeammat palkat.\n\nJa niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa\ntuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei\nkoko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus\nei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan\nEnglannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä\nkotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.\n\nAustraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta\nturvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli\ntavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään\nkaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei\nkannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.\n\nHalvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän\nkuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista\nteollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei\nainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole\ntarvis tuoda ulkoa.\n\nKun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä,\njoten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa\nkirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan\nkirjan alussa on selitys: \"Täydellisesti pantu kokoon ja painettu\nAustraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e.\"\nTämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin\nsaadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: \"Pääpostimestarin\nrekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana.\" Jos\nsiis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen\nrekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.\n\nMutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu\nmatkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun\nkuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet\nkorkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse\nsiellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä.\nTeollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta\nmäärättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin\nvallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.\n\nAustraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan\nviikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä,\nsillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee\nvielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä\naustraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai\noikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo\nperjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu\nviikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän\nosalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina\nsuljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja\nseurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia\nlaskelmia työn kannattavaisuudesta.\n\nMatkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään\nmaan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa\ntuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:\n\n\"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti\ntulevan tuotannon arvoon nähden\", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia\nnumeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.\n\nEn ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun\nkatselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen,\nettä Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti\ntulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden\n1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman\nvuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se\nosoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta\nkohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on,\nhe ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.\n\nProspekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää\n100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta,\nsiis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 %\nkaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin\ntyövoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri\nkuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille.\nMuutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen,\nmutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista,\nja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi\nJavalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle\nväestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja\nyhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten\nhe sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta \"kuin jos\nsiirtyisivät Englannista Skotlantiin.\"\n\nAustraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti\nsiirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että\nAustraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti\noli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus\nEnglannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.\n\nEnsimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun\nalussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY\nCocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan,\nkunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen.\nPalestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat\nurhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan,\njoten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin\nvelaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.\n\nSota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei\nollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri\nrintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.\n\nMitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton\nvalvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa\non satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen,\nvaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin\nnousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä\nmaakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin\nkykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia\nmiehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille\ntäsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin\nkalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut\nmutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000\nSuomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon\nnykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan\nnumeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä\ntoiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.\n\nKaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin.\nKulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin\nedullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta\nrannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten\nuusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia\nsidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan\npalvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää,\nmitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla,\nsillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän\nkalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia,\nja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu\nmeriteitse, joka on halvempi.\n\nMutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin\nolisi \"trans-continental\", kuten Amerikalla on pacific-radat.\nTuristitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi\non myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän\nrautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin,\nettä \"mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan\nkiintoisaksi ja nautintorikkaaksi\", ja tuskinpa on toista sellaista\njunaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka.\nSitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia\novia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen\nhelposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän\noleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä\ntanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista\njulkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään\ntoivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat\njunan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on\nsitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan\nkannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota\njoka vuosi.\n\nVaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään\nbrittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan\nhe ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan\nmuutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää\nkutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys\nenglantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei\npikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin\nkuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: \"Hän ei osaa\nratsastaa, hän on englantilainen.\"\n\nEnglantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun.\nKuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko\nkokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että\nkokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla\nhyviä työansioita.\n\nMutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin\nenglantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin\njossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä\npaikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.\n\n\"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja\ntietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa\nvettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja...\"\n\nKun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan\nsuorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien\nymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja\ntuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet\npannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai\nsarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä\nollenkaan, koska se voisi potkaista.\n\nSama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä\nopetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä.\nVäliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä\npiikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä\nkämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: \"Hän ei osaa,\nhän on englantilainen.\"\n\nTällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä\npohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut\nmeikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät\nmeillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan\nminkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä,\nsillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin\nenglantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa:\n\"Hän ei osaa, hän on suomalainen.\"\n\nTällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään\nlähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin\nsiellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään\ntekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä\nyliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä\nuskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on\nmenestynyt, siellä menestyy jokainen.\n\nEnsimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman\nsitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä\ntotta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet\nvarakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn\ntakana. Enimmät ovat saaneet jäädä \"kyntömiehiksi ja kokeiksi\", vaikka\nkielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut\nkapitaali.\n\nKuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo\nmaanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa.\nSelostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan,\nettä Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä\nvoidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: \"Pääomaa vaaditaan.\"\n\nSitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi\nryhtyä yrittelemään: \"Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi\ntehdä terveen alun suoraan ostamalla\", sanoo opas. Austraalian punta\non 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä,\nennenkuin voi tehdä \"terveen alun\" ja päästä työskentelemään toisista\nriippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin\nluuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin\nvehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston\nmukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa\nhehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin\njäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen\nSuomessa.\n\nMaan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi.\nVehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai\npensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500\nSmk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla\nseuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.\n\nJos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa\nkuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä\ntarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee\nkuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin\nlähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät\ntarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja\nniihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone\nnielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000\nja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas\nsitten, että \"1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa\nviisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen\nlainan saantiin.\"\n\nOnko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein\nAustraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä\ntunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat\nniin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta\nyrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin\nvuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden\nkäyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa\ntuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.\n\nJa vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse\nluullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla\nkatselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä\ntekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä\nolevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä\npimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.\n\nMelkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja\ntekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran\nkarttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.\n\n\n\n\nSYDNEY\n\n\nUseimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet\nhyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden\nperustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet\nkyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta\nsuurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet\nlyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.\n\nNiinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran,\nlähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut\nsuuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.\n\nSen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja\nalkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia\nhuolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin\nsiirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää\nvankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat\ntäyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi\nja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin\nlipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi\nEtelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut\nhalua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja\ntähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.\n\nNiinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan\nmukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä\nperustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli\nmäärätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka\nhän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen\nmaihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen\nsiirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.\n\nPhillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä\nmaanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei\nyksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon\nhaaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät\nainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli\nmiltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes\nopittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.\n\nTämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt,\n140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka\non siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet\nsallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden\nvaltion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal\nTerritory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä\n— ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin\npääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat\npommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.\n\nSydney on tyypillinen \"business-kaupunki\" jo rakennuksiinsakin nähden.\nMinkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan,\njokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta.\nSiksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja\nuseat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa.\nTämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä\nympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin\nsilmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.\n\nErikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on\nsilmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten\nkohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet\nolivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa\nEtelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko\nSydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia\näänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja\nbaarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen\npoliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin,\nmistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän\nhumalaa, sillä tänään ei saa mistään.\n\nÄänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin\njännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka\nkylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin,\nmitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu\npyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis\nvastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten\nvielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.\n\nViinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut\nteki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian\njohdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.\n\nSydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut\neivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun\nkatuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa\nyksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä.\nAustraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin\ntarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt,\nettä usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja\nkaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun\nkonsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.\n\nOli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät\nsaaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit\nautosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja —\n5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin\nnäin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä\non näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta\naiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin\narvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi\nraitiovaunussa: \"Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa\",\ntai jossain muualla: \"Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa\", tai:\n\"Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa\". — 2 puntaa oli tavallisin\nsakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: \"Älä kuhnustele, —\nSakko enintäin 10 puntaa\". —\n\nMuuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että\nminkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla.\nSatamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on\nennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä\ntarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin\nvaltamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse.\nKustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo\nkäytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä\ntykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa\nhuvenneet rakennukseen.\n\nKuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen\nmusiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat\nurut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat\npelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen\najoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi\nsoittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa\najatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset\nmuut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta,\njoten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta.\nSoittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa\nsyvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön\nnähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen\nsilti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi.\nSatumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta\nmikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä,\nsillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä\noopperaliput.\n\nMuutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy\nmiltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä\npuhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että\ngramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen\njäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.\n\nSydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi,\nkun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa.\nSen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä\narvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin\nvakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.\n\nEn ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua\nmoititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen\npanin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen\nlyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö\non aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin\neri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella\nkankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin\nhuonolla kannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä\nvietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta,\nEucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin\nedustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja,\npiispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut\nsamoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon\ntoistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut\njuhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin\nettä loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että\nsuuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain\npaavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin\nhalvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan\npaavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.\n\nMyös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä\neli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta\nvarten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset\nsiihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta.\nSe maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja\nkullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti,\nja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi,\nsillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset\nkatedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin\nmatkustajaliikenteelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin\nsatakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista\nsyvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300\nkilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on\nkaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen\nosa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman\nlaajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät\nkuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat.\nSatama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat\nvoivat siellä liikehtiä.\n\nKaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia\nvihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole\nkuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä\nolevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu\nkaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä\nleikitellä.\n\nUlkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat\nsilmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen\nuimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä\nuiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia\nkesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman\nihanilla rannoilla.\n\nVaikka oli vasta kevät eikä vielä \"surfingin\" aika, houkuttelin eräänä\nsunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan\nkanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut\nsiellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista\ntutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja\nmonenlaisia äyriäisiä.\n\nLaiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn,\njoka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman\nkaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä\najoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun\nläpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka\ntällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä,\nkulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen\ntunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas\nliikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina.\nGolfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on\nminusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä\npallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.\n\nPaljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka\nitätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin\nhavainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät\nrantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät\nvalkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru\nkuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän\nmuodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi\nikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa\nilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes\nkohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka\nkatselemiseen ei silmä väsynyt.\n\nVesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan\nja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä\nlähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä\näyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti\netsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen\nkokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se\ntakajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti.\nSe oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin,\nsillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös.\nToistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman\nnopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja\nsakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan\npäähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä\nlähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen\nnopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän\npitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin\njalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta\nmilloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies\nmiltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä\nmatkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin\nerään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja\nainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä,\nsillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia\nsuorinta tietä merenrantaan.\n\nPaljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia\nsimpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan\ntallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan\nniin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen\nrunsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli\ntummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen,\nmutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun.\nTämä oli sen puolustusase.\n\nMuutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä\nsiima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi\nkauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja\npetokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa,\npyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi\nsyötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi\nnapata, ja kun nappaa, niin se on suuri.\n\nMenimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme \"slanttailla\".\nOlimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin\nkiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi\nolla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.\n\nSe oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme\ntienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että\nkohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa,\njonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on\nsuurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät\npakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala,\nja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään\nperustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja\nsitten ilkesivät nauraa minulle.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle.\nSen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä\npäätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta\nsisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi,\nja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme\nkalastajalle.\n\nNäistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut\npuhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin\nja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin\nasunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten\neräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta\non ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet \"happanemaan\",\nkuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan\nhuoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään\npaketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin\nyöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään,\nkunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.\n\nSeuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan\nja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle\nsanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä\nympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.\n\nNäin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä\nyönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se\nrepi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja\npoistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen\npakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas.\nSaatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi\nminun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini\nsisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi\nmuuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle\nja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten\nsiirrettiin talon kellariin.\n\nSeuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa\npuhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä\nkulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa\nCaledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen\npuhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja\n— ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan.\nKonsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin\nsuomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä\nlukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa,\n— ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian\nvanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut\nAustraliassa.\n\nMatti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on\nkulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka\nkeveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille\npäälle sattuu.\n\nOulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi\ntyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa\nperillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi\nhyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän\nvuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin\nolivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä\nsattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä\noli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla.\nKaksi oli rosvoja ollut, \"mutta\" — kertoo Matti — \"kun minä kierasin\nnyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä\ntoista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin\nsiihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin.\"\n\n\"Miten sille kävi, kuoliko se?\" kysyimme.\n\n\"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan)\nlaivaan\", vastasi Matti.\n\nEräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua,\njosta saattoi erottaa sanat \"Suomen Tiikeri\". Siinä oli toinen\nAustraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs\nvielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille\nmiehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen\naloittavan: \"Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta\nminusta tuli Suomen Tiikeri —\". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että\nhän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai\nvoimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa\ntakia oli kutsuttu \"Suomen Tiikeriksi.\" — Ennenkuin kerkisin miehen\nkanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista,\nenkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.\n\nMinun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun\nluulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä\nvaroittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.\n\nBrisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten\noli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat\nkuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja\nselitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät\nhänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu\nSuomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä\naion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti\nhän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin\nmatkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta\npysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt,\nettä jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui\nhän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.\n\nEnnenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria\nluonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia\nihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta\nnämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti\nkuuluvat siihen.\n\nToinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie\nkiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain\njyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja\nluulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin\naustraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen\npoikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.\n\nAmerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen\ntarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja\nverranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.\n\nToinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella.\nSe on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee\nloivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa\nalempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on\nsuurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva,\ntaivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla\nkaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.\n\n\n\n\nLAMPAITA JA VILLOJA\n\n\nJos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä\nrantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän\naikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita\nretkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka\npalasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset\nsanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat\ntavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat\noikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas\ntaas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä\nsankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo\nkoettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli\nliian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana,\nsillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.\n\nMutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa,\nja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita\ntuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai\naivan uuden suunnan.\n\nEnglantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret\ny.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin\nEspanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada,\nkoska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella\nja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia,\nja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä\nvaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:\n\n\"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi\nmielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät\nniin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta\nespanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei\nuskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen.\nHäntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan\najaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt\nkuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.\n\n\"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin\nsellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin\nHannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin.\nNe maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin,\nsillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi\ntai lady voinut kerskua.\n\n\"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen\npuoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia\nsalakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat\n'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista,\nkuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne\nlaivattiin Englantiin vietäviksi.\"\n\nTämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki\nitselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen\nAustraalian merinolammas polveutuu.\n\nMyöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka\noli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen\nlaiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva\nmerirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan\npoikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan\nyli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään\nvyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi\njälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla\ntraagillisuuttakaan.\n\nAustraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten\nlaatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi\nlammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen\nkeskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja,\njotka antavat kerrallaan 40 naulaa.\n\nKesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92\nmiljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti.\nSydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä\nnämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä.\nTätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni\nvirhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta\neiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.\n\nSitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan.\nVuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan,\nmenestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu\nkuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja\nvettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna\n1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi\noli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen\nkuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne\novat ajaneet monta farmaria maantielle.\n\nTuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa\nolosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille\npaikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat.\nVuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista\nheinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut\nkuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle\ntarpeellisen kosteuden.\n\nSitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa\noli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi,\nsöivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän\nhiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä\nvuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt.\nNiillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti\nruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas\ntuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka\nheinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin\npuolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen\nnyt 7 ja 8 hehtaaria.\n\nLampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen,\nsen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat\nkuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.\n\nKaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi\nThomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset\nkaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille,\noli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta\nsenjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt\nniistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat.\nKuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä\nkuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä\nviikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin\nne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden\njälkeen on niitä taas miljoonia.\n\nAustraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita,\nja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen,\nvaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti\nkaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi\nruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet,\nsillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia\n\"doggereita\", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä\nahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja\npäänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.\n\nKun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien\nyritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku\nkissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties\ntekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa,\nmutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä\nnäytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä\ntapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön\nvähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku\nsuuriruokaisempi kissaeläin.\n\nMutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä\ntahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista\nvertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat\njyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos\ntiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi\nkertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö\nAustraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin\ntoistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja,\nlampaitten vihollisia.\n\nEräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän\ntoi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli\nhyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon\ndingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä\nkantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin,\nettä kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä\n— joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän\nsiitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli\nvaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä\ntapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka\non leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.\n\nViime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät,\nhe kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia\nenää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu\npienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen.\nAitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan\nrajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa,\nettei siihen ole tullut aukkoja.\n\nNämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti\non kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen\nniiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on\nmäärätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä\nkäytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria.\n10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi.\nSadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä,\nmutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään\ntällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140\nkilometriä.\n\nKun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja\nsadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä\nriittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet\nkeritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen\nväestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella\nkiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa,\nriippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.\n\nKeritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä\nalueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan\nkeritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on\nmatkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on\ntarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000\nlammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule\nkeskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä\nniille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen\nkulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen,\ntoisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt\nvillansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei\nfarmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja\nfarmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.\n\nKeritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin\nkäytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän\ntarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen.\nYhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja\nkohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9\ntuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.\n\nMutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone\nleikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan\nvahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella,\nmutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä\nkatsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen\nostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi.\nKeritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti\ntämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.\n\nSitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi.\nJo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn,\nleikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä\nsiemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri\nkasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika\nkäärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka\ntehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset,\nkarkeat ja hienot.\n\nVillalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen\ntäytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia\nhintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan\nnimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää\njuuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä\nenää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä\nkorkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada\n842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin\nHoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin\nmonen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten\nerottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua.\nMutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan\nleikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään\neteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria\nherroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan\nkukaan.\n\nVilla on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa\nmatkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen,\nGeelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat\nostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen\nvillapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun\nluettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja\nvalikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.\n\nKarkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten\npukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja\nSaksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein\nhienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia\nhintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista\nlaaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin\nolisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä\nkun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.\n\nMutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan\nsamanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa\nkarkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin\nkuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa\nlujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut\nsormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan\nrinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla,\nen ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.\n\nMutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia\non ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen\nSydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se\njärjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä\nnousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen\nsotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin,\nkun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo\narveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on\nsuuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.\n\n\n\n\nUUDESSA CALEDONIASSA\n\n\nKierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook\nmatkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti\nSkotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi\nCaledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä\nääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja\nleveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.\n\nCaledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta\nmaailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa,\nkuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla\nlähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla,\nsillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen\nsilhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja\nkaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.\n\nSaarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen\nmerenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat\nvoivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan\nportin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia,\njohon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja\nriutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä\nvesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin\nmyrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi\nlöytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja\nriutta vaanii parin jalan syvyydessä.\n\nNoumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin \"Amedeen\" majakka jo kauas\nmerelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat\nkorkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.\n\nKaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi\nankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa\npassimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät\naamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.\n\nMereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan\non se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta\nlukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon\nkuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän\nlehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on\nkatujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin\nja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä\nvuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille\nsaaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan\nhiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella\nei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne\nnilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen\nosoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla\nkävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka\npiirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia\nnäytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli\nkilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli\nankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut\nvielä täysin valmis.\n\nLäheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset\novat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut\nkiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita\nuseimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan\npuiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu\nhuoneisiin.\n\nMutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on\nviehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua\nvuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.\n\nEi Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000\nasukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja\nsinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.\n\nMaaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden\nCaledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin\nsaa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia,\nsyviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja.\nVuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten\nrinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin\nnukkaa, milloin samettia.\n\nKaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti\n\"punaisia vuoria\", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa\nnousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin\nkeltamultakalliota.\n\nMutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä\nrehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää,\nkasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin\ntiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat\ntakertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti\npiikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen\nmahdottomaksi.\n\nMuita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei\nkoko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs\nhirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta\nvahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole\nmitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa\ntappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka\nkarkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla,\njossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät\njahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille\nja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina\nvuorten hiekasta.\n\nEräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä,\nenkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa\nhirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan.\nSe tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa\npensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat\npääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni\nvastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä\npensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi\nvoinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun\nhirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä\nalkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa,\nkun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta\nlieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan\nturpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin\nolivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt\nkeuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin\npuukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.\n\nPian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa\nheti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin\nsenvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten\ntuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen.\nSarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja\nvei Noumeaan lehmännahkojen mukana.\n\nUuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska\nstrutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun\nkuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se\nsuuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on\nterävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että\ntulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt,\nkoirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin\nvuorilla \"bushissa\".\n\nUuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee\n+15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon.\nVäittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat\naina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia\nnaamoja.\n\nMinkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto\nelämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat\npaikkakuntalaisten kokemuksiin.\n\nHedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini,\nsitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi\nmitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo\nCaledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota\nmyyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.\n\nKokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja\nsimpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on\nCaledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.\n\nPalmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli\ntavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan\npois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan\nsiihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut\nensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina\nantavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti.\nKopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen\ntulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.\n\nMitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu.\nPähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran\nkuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois\nja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat,\nkanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.\n\nKahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen\njälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000\nfrangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään\nhoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.\n\nBanaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten\nväitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään.\nOikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta\nmenestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja\nsadon saa korjata jo samana vuonna.\n\nMinulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi,\nja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika\nerittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista,\nkosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin.\nNiinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita\nhän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä\nvanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia.\nSillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan\nlukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä\npienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle\nkasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.\n\nMainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan\nSydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa\ntarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan\non nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko\ntuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin,\nolivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille,\naivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän\ntaistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä,\nja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.\n\nMyös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa\nmäärässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään\nlaidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin\nverrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten\nistuttaakin jotain tuottavampaa.\n\nMutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien\nuuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi\nja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on\nkerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei\nsitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan\nleppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.\n\nMonet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden,\nmutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri\nollenkaan.\n\nJa alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia\nhedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja\ntupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä\nja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja\nrasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden\nCaledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. —\nTäydellinen paratiisi siis.\n\nMaa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean\nlähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000\nfrangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen\npuolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi,\n240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos-\nja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla\nmaalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.\n\nTuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten\ntuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa\nhuomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja\n55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei\nsellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin\nrahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.\n\nVertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa\neekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000\nfrangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa\nkalliimpia kuin Caledoniassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että\nhe ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan\n— vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin\nhartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat\nvankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta,\nmutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi\nJotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä\njussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean\nkaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti,\nsillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu,\njoka kuuluu pyssynkantaman päähän.\n\nYleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa\nkulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on\nnimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat\naina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein\nkirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.\n\nKerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet\neurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin\nviimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti\njalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä.\nKävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin\nohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä\nvaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä\noli \"suhteellinen\" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei\nnauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan\nniin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.\n\n\n\n\nNOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI\n\n\nVieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa\nasunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta,\nsillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin\nnimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden\nrevittäväksi.\n\nNoumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista\nja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut\nnäissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa\nmatkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa,\njonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui\nhän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai\nmuita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän\nhiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä\npuhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun\noli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.\n\nRouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa\nCaledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt\nhän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä\nfarmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan\nviljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka\novat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä\nvuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla.\nKysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin\nsen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa.\nSellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on\nselvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.\n\nMatkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä\nniistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita,\njotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti\nja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa,\njoten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin\nmennä.\n\nNoumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen.\nViivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne\nsäilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska\nvärjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin,\najuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan\nkatselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret\nhyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä\nhevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan,\nvaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä.\nVihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja\nsanoi \"ici\". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel\nCosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen,\nkuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän\nviitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen\nhuviajelulle kapsäkkini kanssa.\n\nHotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet\nkeskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä\non paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle\non yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin\nkapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme,\nettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä\nkertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt\nkadunkulma.\n\nHuomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa\npuolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen\neivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan\nollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan\nnotkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta\noli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria,\nettä jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä\nniihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut\njätteet.\n\nIsäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin\nbarytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin\nmadame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi\nsanoen \"morjens akka\", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen\nolevan samaa kuin \"bonjour madame\", ja sitten hän opetteli sen itsekin\nsuomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui\nenglantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen\nlomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia\nsavukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.\n\nHotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua\ntarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten\nja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka\npöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa,\nkahviloissa ja baareissa.\n\nEnsi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin\npassini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut\nsiitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena\nmainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee\nhänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni\ntakia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta\nlaimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa,\nja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen\nsiitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia,\nmutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille\nSydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja\nse oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat,\nettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään,\nmutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon.\nTodistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he\npitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.\n\nSummahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani\noikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.\n\nOli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki\nlähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten\nkuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin\npassi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin,\nmutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä\npoliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin\nkuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista\npuhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä\nylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin\nhaistanut.\n\nCaledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa\nfarmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden\nrannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia,\nhedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen,\nkalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin.\nKaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja\ntiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei\nkuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.\n\nOdotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille\nfarmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä\ntyötä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean\nlähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja\nyksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset\nkäyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla\nkaukana kaupungista.\n\nEräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta\njoka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä\nleiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä\nnäki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä\npitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä\nkulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida\nkuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla\nyksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa,\nviisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen\nminun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu\ntällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin,\nsillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin\nhirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan\npäähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti\nkallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin\ntaas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.\n\nUinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän\ntakaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli\nlaaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi\nvuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa\ntakaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta\nsuoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan\npuoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.\n\nNoumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa;\nmutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten.\nPuitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston,\nniin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret\nolivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja\nniitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan\nkatsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.\n\nOlin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei\nloppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää,\nminne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt\nminne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt\nminkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin\nsavukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi\nsinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.\n\nLehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat\nkahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten\njuuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut\nsiellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt,\neikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne\ntunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää\nkävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.\n\nÄärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että\nsitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin\ntaas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. —\nSeuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä\noli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin\nkaksi tuntia.\n\nSain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin\nsaapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja\nkaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin\nja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan\nkravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.\n\nPerille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen\nvierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin\nollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen\nfarmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen\nalle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin\nisännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa\nitse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän\nystävyydenosoituksen.\n\nPlum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden\nkilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin\nja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja\nsisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva\nsuurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa\nraivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon\ntilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella\nCaledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.\n\nAikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja\nne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan\nhallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän\nistuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes\nkotitarpeiksi.\n\nKysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti\nleiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle\npensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi\npuolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei\nkerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian\npolitiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista\naseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä\nottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.\n\nOlin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani\npainoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset\nruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi\nvoita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä\nkuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi\nsaanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt\ntilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se\nmatkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas\nvielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota\nisännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen\nhinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.\n\nOloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli\nkolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en\nvoinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä\nmiehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään\nmielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.\n\nSe pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa\nvietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun\nRanska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat\nlinnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin\nkaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä\nilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin\nvirvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut\nvetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin\nvalkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli\njaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin\nvierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle\npysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2\nfrangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta\n5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto\njoka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot\nolivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi\nCaledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen\npystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.\n\nKävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita\nlaivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa\npääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää\nsiteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä\nyhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni\nkahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä,\nnaama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi\nainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan\nkynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti\ntoisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän\nreiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi\nsellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut\novatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi\nkankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.\n\nUuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri\nmilloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät\nsitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää\nkulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä\nheitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja\nheimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä\nmustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.\n\nOnko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen\nsijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin\nluulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä\npoliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin,\nnäin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin\nihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää,\nse oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan\nläpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle\nleveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista\ntoinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn\nvarsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut\nminkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani.\nPuhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon.\nKeskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin\nvieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen\nhuonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien\nihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan\nolennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan\nitsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa,\noikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen\npuhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta\nvarovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi,\nsanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään\npidä koskaan oviaan lukittuina.\n\nVielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan\nole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa\ntanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja\njuttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen\njättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin\nsen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä\nnähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan\nhotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen,\nvaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan\nsiksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni\nhyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan.\nKehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi\nkenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki\nhotellivieraatkin. —\n\nKahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli,\nettä nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt\nsen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin\nruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli\nsätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja\nminä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys\nnyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi\nsitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei\nloppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään\nsen muistona näpistelystään.\n\nMutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai\nminut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni\nkatuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri\nsänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli\njoku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta\nmoskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään.\nHän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei\nkohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.\n\nVieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala\non hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen\nhäntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä,\nteräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi\nverkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa\npuhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa\nmiestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi\navoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.\n\nEn ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin\ntuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin\nisännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua\nselässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme,\nettä naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä\nsairastunut.\n\nTällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi\npaikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja,\nmaan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin\nja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita\nfarmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin\nmaat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan\nkyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin\nolevan suuri.\n\nPalattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari\nminut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen,\nettä se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten\nruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu\nsilloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari\nkertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä\nkellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä\npariin paistettuun kananmunaan.\n\nMekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten\nkanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi\nkuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö\noli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja\nsöi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa\nvin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja\nlaatuja.\n\nPihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät\npensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten\nlamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki\nmuu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä\nirlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko\nkesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi\npilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin\nsaakka, saa sitä katsella pitempäänkin.\n\nHetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi\nesitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko\nsentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa\nesimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.\n\nTämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin\nsen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta\nkäsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa\nperin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä\nkertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.\n\nIrlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen\nja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki\nPohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan,\nranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme\nvaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa,\nsillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä\nsitävastoin puhui hyvin norjaa.\n\nMyöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa\nCaledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta\näidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti\nNorjan.\n\nMinun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja\npuhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui\nkuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa\nkuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.\n\nSen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta\nirlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun\nvälitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista.\nEräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin\nmuutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa,\nkun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.\n\nSiirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli\nsuurilla kirjaimilla maalattu \"Fragile\", joka ymmärtääkseni merkitsee\nhaurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja\npitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt\nniiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan\nniin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti\nkonttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa\nolevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli\nkuuma.\n\nRyhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja\nyhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa.\nYksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan\npitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä\nalituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta\njotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit\nsen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin\npianonsoittoa.\n\nNiitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta,\nja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä\nlaatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen,\netteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun\nirlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen\nkuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut\nlastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli\ntyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut\nantaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt\nsaivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille,\nja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita.\nHän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten\nviitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.\n\nElokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit\nheidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.\n\n\n\n\nKILPIKONNIA\n\n\nOlin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein\nsoveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä\ntai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan\npeltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä\ntarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä\nkokemus joka tapauksessa.\n\nSiitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu\npäästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä\nkaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen\nhäiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen\nkannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka\nsattui lähitienoille.\n\nAustraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria\ntai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean\netelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin\nkääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia.\nSe on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon\nmeren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä\nlaivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä\nlaivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin\npaikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn\nmyllerryksen riutalla.\n\nSiellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia,\natollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan\nympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia,\nja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen,\nettä Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt\nnäillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren\nmielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.\n\nSiellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa\nrauhallista elämäänsä ja \"pesii\" saarien hiekkarannoilla. Sinne\nolisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei\nsellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri\nmoottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä\nlähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes\nkilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja\nniin aloin uudelleen tutkia karttaa.\n\nUusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan.\nSinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta\nlähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina\nriippuvainen toisista.\n\nNiinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa\nmoottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä\nNoumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä.\nOlin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he\nsuunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli\nfarmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.\n\nHyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme\npikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä\nkokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja\npandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin\nolimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin\npihalla. \"Caledonian paras farmi\", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin\npaljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta\nhavaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan\nse tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla,\nmutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät\nfarmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole\nmoskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat\nniin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.\n\nIstuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa\npäivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi,\nkun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti.\nTuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade.\nPisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi\nsiitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon.\nPahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä\nkuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja\nriemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.\n\nNukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille\noli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli\nlähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen\nyön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä\nsade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin\nunenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin\nhiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja\nnyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla\non runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en\nniitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta,\nlähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat\npensaikkoon.\n\nOli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan\naamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen\nisännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat\ntulevat aina tänne lahdelle saakka.\n\nKanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan\nainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana\nottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita.\nAuringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja\nohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia\nrunsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli\naivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.\n\nMoottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja\nvaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää\npulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun\nhetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä\ntoisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen\nvesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti\npohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo\nseurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille\nmahda mitään.\n\nUskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se\nkuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja\nennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut\nsyvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä\nkilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan\nmoottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen\ntarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset\nkanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen\nmiehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä\nasennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se\nräpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi\nkohtaloonsa.\n\nHetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa\noli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven\ntakahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri.\nSellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään\nharvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.\n\nMeille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan.\nSiellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla,\nmutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki\ntakaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli\nmeillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas\npuoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven\nmukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa,\nsillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.\n\nNämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän\nlaadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa\nseinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla,\npaitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä\nolevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta\nCaledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan\ntällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei\nsitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo\nalkoi hieroa kauppaa.\n\nTämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä\nitseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun\ntai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla\nhuulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi\nsormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna\nnäytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen\nnäillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä\nsaadaan arvokasta \"kilpikonnanluuta\", on pahaluontoinen ja puree, jos\nvaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä\ntällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin\nBourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta\nsenkin kanssa.\n\nKilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin\npäivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti\nmereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta\nsaisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä,\nja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja\nerittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan\nkeittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty\nsammakkosoppaa kilpikonnasoppana.\n\nOlin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko\neläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä.\nKerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon\nsitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä\nlentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme\nilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää\nyhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on\neläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.\n\nKilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten\nkäännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme\nyhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti\nse lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se\notti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti,\nmutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka,\njossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme\nsillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan\nhavaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24\ntuntia päättömänä.\n\nSamoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää\nsenjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä\nvarmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle\nmakuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä,\nja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi\ntyökseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut\npois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta,\ntunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä\nikäänkuin sanoakseen, että \"liikkuu, kovasti liikkuu\".\n\nVain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä\nNoumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut\nhain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava;\nvain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo\narpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.\n\nMinä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli\nmoniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin\nhotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli\nhalu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui\njäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä.\nPortilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta\nkuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti\ntakaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään\nuudelleen muuttaa kulkusuuntaa.\n\nToinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville\npäiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen.\nSe oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä\nasennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka\nsuojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki\nvaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti\ntuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa\npingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella,\nja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.\n\nKysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi\nja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän\nsanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana\npäivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt\ntuskistaan.\n\nOlisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa\nkotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä\nelävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja\ntarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa\nainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut.\nMuutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet\nilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein\nmaistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen\nmaistelemaan.\n\nKilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä\nsileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros\nnopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat\npois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja\nsiellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet\nlihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta.\nNyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön\npandanuskuituisen hameen rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä\ntoisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella,\nsataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan\nvälillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista\nkilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.\n\nTämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy\nmaalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu\nmunastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa\nkutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan,\njonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta\nleveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten\nvarjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan,\nmunivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.\n\nSe onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään\nhutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan\ntaakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa.\nPehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä\nvatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat\nräpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.\n\nKun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan\nseutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja\nsitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin\nsyvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä\nnopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon\nasettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa\nja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein\nosa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen\nvarovaisesti takajaloilla.\n\nJuuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa,\ntyöntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen.\nNiin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa\non silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa\ntakajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella\nmunia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta\npian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.\n\nYksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan,\npyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä\nläpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin\nvoi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen\nkuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi,\nmutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä\nvalkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.\n\nMunien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta\npeitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin\nvarovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi.\nSitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan,\ntasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.\n\nSen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo\nmunat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja\nvaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei\nniitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.\n\nLuulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla,\nsillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa\nsataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia\nvihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan\nsukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin\nveteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin\nkirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi\naamiaispalakseen.\n\nKilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa\nkilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden\ntuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo\npuolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat\nkäykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.\n\nBourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle\nmunimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele\nihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen\nrannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta\nasennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat\nkorjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se\njuotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa\nsen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.\n\n\n\n\nANTINOUS\n\n\nMatka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman\npisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta\nkuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät\nliikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan\npuolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse\ntutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla,\njonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella.\nHätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat\npitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.\n\nSydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän\nlinjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän\nkuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt\nmaa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.\n\nUuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut\nranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan\ntyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin\nviimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki\nystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi\noikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja\ntietysti myös ajanmukaisempi.\n\nMutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin\njättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa,\nsiis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös\nolla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada\nmatkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan\nemämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, —\npaitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki\nmatkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää\nsiivollisuudesta niin tarkoin.\n\nTapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean\nsatamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi\nsaisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu\nFlensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja\nkaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista\nse oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan\nkahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat\nsamanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin\ntyytyväinen.\n\nLähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia\nkoskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat\nsyövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat\nneljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan\nruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei\nollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien,\nhe söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat\nruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan\nmatkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he\nsaivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti\naamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa\nilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului\nkaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan\nmatkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta\nviinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse\npestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.\n\nOlen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta\nniin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani\nkuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni\noma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi\nkolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin\nvalkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen\nluokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse,\nkuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii\nse joskus tunkiolta.\n\nKaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani.\nSitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen\nastuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla\nja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla\nsärpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.\n\nMietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa\nheidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka\npidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia,\nmutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen\nluokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan\ntilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.\n\nVielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa\nenglantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja\nkolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen\nkuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne\nsietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan\npäällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi.\nParturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista\nei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat\ntukkansa pystyyn.\n\nLaivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran\ntottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen\nruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja\nneljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita,\nmerirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin,\nmutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka\nateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta\nniihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka\nateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä\ntuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi,\nja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan\nhöyryt tuoksahtivat vastaani, niin \"tunsinpa väristyksen syntisessä\nruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan\", kuten Jukolan Simeoni\naikoinaan sanoi.\n\nMistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän\nselästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut\njääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me\npääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa.\nTahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa,\ntoistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka\nmuistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat\nvapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina\nniin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa\nkerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille\nensiluokan matkustajille sekä päällystölle.\n\nVihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä,\njotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät\nne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi\nvikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin\nruokahalullani on rajansa.\n\nKissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui\nyksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden\ntarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan\ntavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti\nrottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.\n\nUskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta\neivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet\nmennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat\npäiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien\nhytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin\nja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että\nranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.\n\nSitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut.\nPanimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet,\nseitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion\nnakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme\nasialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan\nnoussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi\nsyöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu\nilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme,\ntiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin\nhiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet\nmyöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä\nraskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta\nsilloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä\nnyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin\nherkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan\nkoiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.\n\nTällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös\nlääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja\narvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan,\nsillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.\n\nLähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli\nkuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani,\nmutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian\nkuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja\nnielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta\nsellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen,\nja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu\nhypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.\n\nPort Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin\nsenvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna\ntoimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen,\nettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee\nliikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan\nlääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta,\nennenkuin laiva on kulussa.\n\nSe oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös\nlääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin\nankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla\nlaivaan, apua ei luvattu.\n\nLaivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen.\nViittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin\nmaihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä\non sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut\nenää vaivata laivalääkäriä.\n\nPäästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen\nniskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria\ntoimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään\nleikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti\nmieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli\nneuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman\nkaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi\nkuukaudeksi.\n\nKun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi\nvertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt\nviidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni\noli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa\ntoimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin\npitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka\npäivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty\nkumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana\noli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran\nviikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta\nCaledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran\nkuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös\nmuissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet\nynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta\nANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa\ntummua ja homehtua.\n\nKaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön\nhuolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä\nteetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä\nkiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa\nnämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.\n\nMuuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä\nkannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme\njoko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli\nmukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa\nlakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa\nilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi\nmatkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan\nKarjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa.\nNiitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle.\nKopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen\nsentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat\nkiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta\nei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet,\nkaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset,\nniin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.\n\nNämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen\nenglantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset\nviranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva\npoikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.\n\nTiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet,\nja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset\nisännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.\n\nNämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin\nsiirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä\nkaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka\nkertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta \"alkuasukkaiden\nhaluamaa tavaraa\" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto\nsiis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita\nmääräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat\nankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat\nsitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin\nkilon erissä.\n\nMatkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun\nmuassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana\nlainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa\nsamalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta\nkirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon\nkirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa\nlaivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa,\nmutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin\nkirjaston käyttöoikeudesta.\n\nMuullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta.\nKuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee\nmieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja,\nmutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta\nsuoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen\ntuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin\nvallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä\nei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei\nsaanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka\nMarseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin\nmatkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla\nkolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä\nlukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.\n\nNäissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon\nasianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei\nsiihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton.\nNimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä\npäivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään\ntuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä\nnokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman\ntuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten\nihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan\nlaivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai\nkäytävissä.\n\nVarsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia,\njotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla\nkymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä\ntehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt\nnämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia\nkansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa\ntyövoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia\nja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan\nvaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.\n\nMutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian\nja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan\nja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.\n\n\n\n\nMELANESIALTA POLYNESIAAN\n\n\nUusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja\non sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska\non antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En\ntiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä\npaitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä\nsuuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä\nasioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi\non valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat\nkorkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla\nasuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen\nkuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.\n\nMutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla\nHebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken\nkaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu\nomat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten\nsiis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti\nniissä on englanninkielinen.\n\nTähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä\nsaarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä\ntoiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta\ntuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi\nkuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä\nuskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin\n900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis\nbruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli\nnettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta,\nkilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään\npuolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän\npintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys\nkerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon\nkorjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi\nkokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa\nCaledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat\nkokeilleet kummassakin paikassa.\n\nLuulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten\nliika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on\noma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat\nalavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä\nne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit\novat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy.\nMinulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa\nvuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon,\nja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi\nmennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs\nfarmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä\nsäännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.\n\nVain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia\nyhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun\nfarmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä.\nSiksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties\nmissään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut\n800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia,\neikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku\ntoinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa,\nsaa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on\nisännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.\n\nJuuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien\nasutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja\nvärillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden\njoukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren\nsaarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat\nsukupuuttoon.\n\nKoetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka\nsain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä\nselvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan\nsiellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan\n15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten\nsataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet\nalkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa —\nespanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin\nehdittiin haudata.\n\nPäivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän\nkuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut\nPort Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma\noli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas\nkopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme\nja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole\nympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat\nlahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat\ntarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.\n\nUimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait\nrannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet\npinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja\niskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä\nsaimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä\nkokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä,\nja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi\nvarustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika\njotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli\nlaivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita\nkanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä\nvedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken\nnäytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset\nkanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi\nhai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti\nse ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin\npojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai\nseurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät\nkaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään\nnähtävänä.\n\nOudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla\noli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he\nseurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he\nnauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä\njokapäiväisestä asiasta.\n\nAvomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa\nkuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin\nepätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa\ntällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta\nkuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli\nkonevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta\nvarten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä\notus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan\nnousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten\nonkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi\nhaiparvi syvyyksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle\nSeurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä\nvaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on\nniitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset\novat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen\nalaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys\njo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön\ntavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei\nvalkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin\novat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset,\njotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei\nalkuasukkaiksi.\n\nRaiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän\nesiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan,\ntervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja\njuttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se\nsopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä\nkuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan\nvalkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät\nsade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta\nkutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään\nveneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita.\nPysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä\nniitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni\nyhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä\nkuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita\nkehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.\n\nOminaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle\nsaariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä,\npitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä\nsuuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki\näärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka\npaikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne\nodottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla\nniin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun\nniitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta\nkoloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain,\nja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne\nsolahtivat sinne sittekin kuin sukkula.\n\nRaiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet\nsiitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli\nmerenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous,\njonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja\nauringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.\n\nKokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei\nainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren,\njotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei\nole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia\nPapeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti\ntoivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä,\neikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100\nbanaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja\nniin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti\nhedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja\nlähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät\nvoimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.\n\nMeri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin\nhyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä,\njoiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että\nhe olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta\nnuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon\nväkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin\nkalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä\nja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä\ntyöntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat\nkehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon\nsisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin\nprimitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas,\nvaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas\nroimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean\nvuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti\npilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle.\nMeidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se\noli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas\nväistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen\ntuokiossa kastuneen vaatekerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä\nlastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla.\nNe kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei\nnähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on\npiirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei\nainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen,\nvaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat\nesteettömästi niiden rannoille.\n\nNoukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä\nrannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen\nvierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo,\nja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme\nkuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä\nsaarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää\nvain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on\nseitsemän naista.\n\nAikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä\ntullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen\nmatkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki\nlaivaan.\n\nTaiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä\nkolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen\ntie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten\nei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja\nalkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa\nluki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut\navoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt\ntiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden\ntakana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.\n\nPieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty\nrantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi\nvuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta\njoukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä\njonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha,\nkorttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin\nkorkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa,\ntäällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan,\njotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat\npuolikypsät pähkinät piloille.\n\nKylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät\nranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät\npalata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään\nkapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään.\nSe kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien\nkahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet\nmuodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen\nja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei\nollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista,\n10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla,\nläpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset\nmuodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari\nmerestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.\n\nTiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan,\nja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan\nnaisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle,\njoka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa\nlastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin\nveräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta\ntytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin\nluolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli\ntehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan\nsangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.\n\nMarquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan\nmyrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa\nleipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen.\nMaahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja\npeitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta,\nsitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään\ntällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin\nkypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu,\nmutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja\non myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta\nnäitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.\n\nLaskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle\nperin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan.\nMiehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle.\nMuutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4\nmetrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään,\nvesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen\ntuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin\nsaunaan.\n\nMarquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia\nen ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset,\ntakaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden\npurema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada,\nmutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät,\nvaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.\n\nTullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko\nmatkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori\nmies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen\nliikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa,\nkantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.\n\nVene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni\nja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin\nlaatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli\nkuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä\nhänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta\nleikkaamani keppi, ja hän sanoi, että \"antakaa se keppi minulle ja\nkantakaa laatikko.\" Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin,\nettä keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista\nlaatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti\nliikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä\nsaapuvaa seuraavaa venettä.\n\nNoukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun\nillansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme\nsuurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva.\nVuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin\nsiemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro\npitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin\nkaruimmilla Jäämeren rannoilla.\n\n\n\n\nMITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA\n\n\n\"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen\nluonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden\", sanoi\nsweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme\nkeskustelulle. \"Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla\nHouahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa\nrunsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea\nvuosikaupalla.\"\n\nOlin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut\nkarttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen\npäästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten\nminä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä:\npituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo\nylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä\nole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa\n— paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen\nTahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen\nSteinachin puheille.\n\nMinä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin\nja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä\nkauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat\nkirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin\nmoni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin\ntulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka\nohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin\njo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille,\njotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella\njämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin\nmoukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja\nistuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa.\nSweitsiläinen jatkoi juttuaan:\n\n\"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin\nkokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja\nsykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni\nkuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta\nniitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän\nnousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja\nelin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta.\nViimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden\npäästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa\nkaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta\nkuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä\nrunko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi\nantaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli\nhurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja\nsen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20\nvuotta rauhassa.\"\n\nPyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän\njatkoi:\n\n\"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa\nsykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty\nsementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta\ntuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä\nlastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut\ntaittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella\nkokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta,\nmutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun\nmontakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin\nryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä\nsykloonisade on kylmää.\"\n\n\"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö.\nNyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka\nolivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi\nnousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat\nirti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon\nrakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60\nkuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan\ntuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky\nasettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä,\naurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan,\nmitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään,\nsillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä\nsaarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin.\"\n\nKokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle,\njossa näkyi kuin tummempi juova.\n\n\"Tuolla on Moorea\", sanoi hän juovaa osoittaen, \"ja suoraan edessä tuon\npaksun pilven alla on Tahiti.\"\n\nLäksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta\npimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia\npolyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä\npäivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen\ntuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse\näärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin\nmatkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.\n\nSe oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea\nsynkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi\nlaskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai\nkuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä\nsysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare,\njonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta\nalaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin\npilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen.\nOlkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten,\nkun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi,\njoka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi\nsaarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on\ntahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän\njälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen,\nlevittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan\nlauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan\nnukkumista varten.\n\nAurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren\nmuodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua\nnäkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten\nkirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin\nvastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen\nlaguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä\nei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka\npeltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä.\n\"Viikon pysähdys\", ilmoitti purseri, \"matkustajat voivat huvitella\nmaissa sen aikaa, kun otamme lastia\". Eikä kehoitusta tarvinnut\ntoistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun\njokainen hytti jäi \"kylmille\" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten\npuutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen\nvarsille.\n\nPapeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren\nkorallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä,\njokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja\nHawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton,\nnoin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on\nkolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on\nsuuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.\n\nMereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja\nkirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle\nkuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain\nsuuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot,\nleipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat\nkatuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin\nvaltava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta\non niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi\nole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan —\ntai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä\nrakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen.\nEnglantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään\nlontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:\n\n\"Annan sanani\", sanoi osakekauppias, \"että jos me englantilaiset\nomistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous.\nRakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille\nantaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää.\"\n\nKyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava,\nmutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet\nsamanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa\ntai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin\nnoitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.\n\nMutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon\nhelpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten\nankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni\nCookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen\nkuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt\nsekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne\nnostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä,\nja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu,\nettä kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he\nvelvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he\nkutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät\nvoisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.\n\nMuuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan\neivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet\nexperttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan\nelämään siirtomaiden loisina.\n\n\n\n\nTAHITI JA TAHITILAINEN\n\n\nPolyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin.\nPuhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja\ntahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä,\nmutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt,\nja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa\norangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.\n\nMutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala\nminun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset\nolosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja\nvain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän\nasti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis,\nsäännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän\njoustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan\nkatseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä\npakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.\n\nNaiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan\nvaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet,\nsopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet\nkulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma,\nsilmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei\nliian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä\nkokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse\nsuoraan ja mutkattomasti.\n\nTuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten\nluonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä\nolevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat\ntahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi,\nvierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten\nlausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan\ntuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia,\nkieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa\ntyöhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan\nvain niin kauan, kun tällä on rahaa.\n\nMinä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa,\nmutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan\nvaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta\nväkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä.\nTahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä\nyksinään kuin leikiten.\n\nVoi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa\ntapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä\nilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat.\nEivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän.\nKun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan\ntarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön,\nja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä\nhän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa.\nLeipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi\nleipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai\npaistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä\nterveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä\nei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta\nniitä kasvaa kuitenkin.\n\nBanaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä.\nOn pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia,\njoita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä\nja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia,\njoissa on kovat, mustat \"siemenet\" ja vielä muunkinlaisia, aina\nitsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret\nalligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen\nruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä\nmuuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän\nkajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä\nmonen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!\n\nErinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän\ntakia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella\nCaledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi\npähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä\ntuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin\nmaapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman\ntakia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä\nniitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.\n\nMutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti\nsiunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava\nelefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole\nmikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia,\nmutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin\nminulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista\nja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa\nollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei\nvaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan\nraajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet\naivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat\nläpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka\nolivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä\nesiin aivan kuin elefantin jalassa.\n\nMitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä\nhuolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota,\n— kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään\nenglantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme\ntästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja\nväitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä\nmeitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin\nsahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin,\nmahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta\nensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä\naikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen\nselitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin,\nkun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää\nhän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.\n\nElefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi\ntartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin\nalussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa\ntropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin\nei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa\njälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset\nsanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä\naivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että\ntauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille\nrakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta\nkerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.\n\nJouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin\nmennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi\nsiistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita\nestää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata\nasukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin\nistuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset,\nmutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen\nputoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.\n\nPysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat\nsairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita,\nmutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä\nkosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia\nihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä\ntaudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa.\nHän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka\noli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai\nvarpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja\nsuu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä.\nVartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan\npois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia,\nja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn\nmahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä,\nkunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo\nvapautuksen.\n\nSuomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs\nsuomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut\nminua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin\nmielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista\nmielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen\nolevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata.\nMenin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua\ntultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle\nerästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu.\nKysyin, oliko tämä se Olson. \"Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka\ntapauksessa\", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja\nhalua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan\non Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän\ntoimitukseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita\nkävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin.\nHyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle\nkatselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni.\nPapeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun\nsiellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että\nlähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät\ntakaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole\ntalojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa,\npoimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen\npistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.\n\nOlin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö\non maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei\nhyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat\nkuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni.\nKajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista\nkauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he\neivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen,\njonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia,\nkahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla\nTanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan\nhaluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton\nsaada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas\nei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista\nveneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.\n\nPerin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta\nkohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla\nnälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten\nkalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan\nkilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien\nhotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä\nTahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.\n\nVähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä\nsain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä\nkaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan\nkoralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia\ntaideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa,\ntoiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden\nkaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut\nmillimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin\noli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli\nkeskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy\noli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei\nollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin\näärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli\nlevyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan,\nja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan\nvalkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen\nkehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.\n\nKalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit\nPapeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet\nniitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan\nsaanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi\nmahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko\nrannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä\nkolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.\n\n\"Kyllä se joutaa\", vastasi kalastaja, hän on juuri itsekin lähdössä\nsinne.\n\nTyönsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle,\njonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi.\nTuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset\nmainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon\nmuodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät\nkoralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin.\nRiutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä\nlukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä,\npieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli\nniin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen\nlaguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui\ntäällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää\nkorallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman\nEtelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien\nsisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä\nkatsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä\noli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen,\noli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat\nnopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin\npaksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja\nonkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat\nkorallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne\nnäyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia,\ntoiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä,\ntoiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot\nja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä\nväreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin,\ntoiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se\nvähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös\nuseita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia.\nKeskiosa tumman sinipunainen \"hedekukkina\" ruskeahkoja, laidoille päin\nyhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja\nniiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä\nkäsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi\nliikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni\nmuutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin\nhyllynkoristeiksi.\n\nSimpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian\nkoralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä\nvesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä\noli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin\nsaakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista\nlatuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.\n\nSuurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat\nnäkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia\nja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat\nvastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka\non väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin\nselittämään.\n\nKorallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä.\nJos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku.\nTällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät\naseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä\njokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää,\nmikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat\nkasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä,\njoka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy\nvarmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida\nselittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.\n\nKaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi\nihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä\nsentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa\nhopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi\nnautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi\nja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti\npurjeen ja painuu syvyyksiin.\n\nHauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu.\nNiitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin\nsaakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden\ntakaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn\nsimpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean?\nasukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa,\nja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa\nvetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat\nsaksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi\nsimpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät\nsuuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan\nlukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta\npoimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa\nolleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten\nkuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe\nmitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma\nnäyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä\njalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset\nliikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan\nkuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se\nvilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus\nvaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua\nsaa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin\nhellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta\npuhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan.\nMinä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa\nkynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu\nnopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.\n\nIhanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti\nkukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin\nkatselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli\nmuuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se\non luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli\nkasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi.\nKaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin\nnostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä.\nVain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne\nviihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.\n\nSillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli\ntahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle.\nTaitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän\niski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain\nrunsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä\nmukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen\naikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla\npitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja\nsilloin saalis on runsas.\n\nMuuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen\ntyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen\npelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota\nahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi.\nTahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole\nruumiille terveellistä. —\n\nLännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin\nmeressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan\neräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä.\nHänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka\nkuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen\nja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti\nmereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen\nmeripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan\nkolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky\nsekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka\nniitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä\nvarassa.\n\nHaikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin\nne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita\nvielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi\neräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme\nselällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään\nminua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä\nviilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana\nmeistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti\npaluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä.\nMinun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä\nkimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa\nvettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet\ntehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan,\nvaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta\nsen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.\n\nTahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin\nseikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja\npohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen\npiikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei\nyhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat\nliikkumasta avojaloin meressä.\n\nMe uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi\noli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa,\nsillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä\njouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli\nsiinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta\npulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä,\njossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli\nsyvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja\ntakanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen\nkehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän,\nettä tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on\ntäynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri\ntappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään\nkykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy\nmahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset\nkalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja\nkourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan\nkuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä\nkahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.\n\nKysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla.\nMies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa\nnyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen.\nHän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme\nhänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa\nja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen\nerinomaisilta.\n\nTiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä\nhehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin,\nelättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia\nviljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä\nneljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi.\nTällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee\nsiinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja\nkalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.\n\nHän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt\nkoskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen\nheittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan\nkauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan;\nmies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.\n\nHeittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari\nsyltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen\nnopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja\ntunkeutuvat sen silmukoihin.\n\nVesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa\nsyömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain\nkauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti\njuostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.\n\nMinä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten\nrantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon\nsilmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme,\nkunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla\ntuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri\nkasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin\nrunsaasti ja niin vähällä vaivalla.\n\nFarmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani\ntäysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan\nja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat,\nsillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä\nollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden\nkilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme\nja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan\ntanssiaisista.\n\n\n\n\nVALKOISET TA HITILLÄ\n\n\nTahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa\nasuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät\nMalajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät\nensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille\nsaarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä\nasumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä\nonkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin\nJavalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.\n\nTehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni\nJames Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla.\nBoungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että\nsenaikaisten tietojen mukaan \"koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin.\" Yhä\nuusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset\nsiellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa\nmaan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset\nlähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään\nsananrieskaa ja housuja.\n\nJumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden\nuskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He\nkuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti\npalavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi\nsanoivat lähetyssaarnaajille:\n\n\"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin\nheitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat\nteidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te\nkiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän\nensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita.\"\n\nKaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat\nlähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista\nvoittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä\npäivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan\ntasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät\nolleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.\n\nKuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu\nnopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä\nvalkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä\nlasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin\njonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys\nhirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme\nenää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja\ntaistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin\nkorjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja.\nTahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät\nkalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa,\nja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia.\nEurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset\ntotuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä\nvoinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui\njoukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin\nkansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin\nalkuperäisiä tahitilaisia.\n\nKaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia.\nHeidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä\ntuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat\nhe tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin\nrökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset\nselvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista\nmillään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana,\nmutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi\nuskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille\npystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.\n\nPatsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta\nyläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa\noleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas\nnäytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin\nsinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja\nesikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee\ntahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni\nsankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen\ntaitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.\n\nKirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa\nja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: \"Kuolivat\nRanskan puolesta 1914-1918.\" Sodasta ei tosin ole mainittu mitään,\neikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta \"Ranskan puolesta\"\nselvittää kaiken.\n\nMuistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä\naustraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi\ntehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä\nnimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja\nkuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa\non vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät\ntarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta\nsitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut\nsuuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä\nselvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita\nryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat\neivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa,\nsillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta,\nmikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat\nnähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja\nkansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat\nnykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan\näiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon\nja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin\nvihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa,\nosoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne\nseikat muuttivat mielipiteet.\n\nValkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus,\njotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin\nikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä,\nmutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka\npilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa,\njälkimäisiä kuitenkin harvassa.\n\nJokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon.\nEllei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille,\njoissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on\nkuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei\ntule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen\nlähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa\nhänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää\nYhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset\nsitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet\nTahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan\njalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000\ntahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin.\nPapeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat\nliikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki\nkello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai\npuoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten\nkauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan\nkahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa\nollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten\nsapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset\nvälittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki.\nSilloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja\nosti kiinalaiselta.\n\nEn tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin\nniinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja\nnäkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan\npoikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa\nole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.\n\nToinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen\nkansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi\nsiellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen\nsulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan\nConcordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi\nsijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja\nkäsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli\nbiljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta\njuomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva,\nme valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme\nkaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi\nlähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme\nmaksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä\nnäyttikin olevan runsaasti.\n\nKuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja\nmuistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään\npuhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa;\nhän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin\nkuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän\nminun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta\nminä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B.\njo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota\nturhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut\nkähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka\nmies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen\nkovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta,\nei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät\nläheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi\nvähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen\nhän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.\n\nSeuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme\nhänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti\neilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut\nkeskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti\nhän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin\nunohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan.\nMe otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme\nkeskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.\n\nTulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa.\nHän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi\npäiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta\nhäntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti\nanteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen,\nvoisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin\ntunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään\ntapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut\nvelvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli\nlaivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.\n\nJotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin\nminä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto\ntekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani\nranskalaisesta leipurimestarista.\n\nPalasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja\npoikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni,\nenimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta\nmyös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs\nneitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen,\ntilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös\nhyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon\nsuostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja\nläksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.\n\nVasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka.\nHerättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia.\nKysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön\ntakia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen\nvaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että\ntyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä\nmaksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien\nsuhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään,\nmutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä\ntapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen\nleipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.\n\n\n\n\nTAHITIN IHMEITÄ\n\n\nVaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin\nmatkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet\nlaajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40\nkm., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas\nluonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties\nenemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia\ntarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla,\njokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.\n\nTahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa,\nja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan\nrehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille\nviehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan,\nsillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli\nmerenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin\naikana.\n\nVajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa\nLotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa\nsinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat\nhankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät\nasian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät\nputoukselle.\n\nAlkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki\nparatiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten\nleipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen,\nseurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos\ntoisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi\näkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen\ntoisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran\njuurellaan.\n\nOlimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle,\naukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle.\nKuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme\njalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään\nputousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut\nallas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi\nvesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei\nollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.\n\nMenimme takaisin autolle ja tiukkasimme kuljettajalta oikeata\nvesiputousta.\n\n\"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä\", sanoi hän, \"eikä sinne pääse\nautolla.\"\n\nTiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla\npitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan\njalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä\nautotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät\npalata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin\njokivarsipolkua yhä ylemmäs.\n\nPolku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin\nja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa\ntahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten\nloppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso\nmuuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle,\nsillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden\npeittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan\naukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän\nnukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka\nulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi\nvuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön\npensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen,\nalemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi\nverkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut\ntunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä\nrotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut\nollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen\npaljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin\nväkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi\nharmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta\najalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.\n\nJouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle.\nSe poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi\ntaas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten\nsaniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden\nalla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa.\nTäällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus\non, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot\nja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu\nmiltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin\nPapeetessa.\n\nYhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin\nviimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti\nkalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana\nkohisi hopeankimalteinen putous.\n\nFautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla\nvoimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se\nmyöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi\nunohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai\nhoukuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan\nvirkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta\ntuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin\nlaguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle\nuidessa.\n\nEnnen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien\ntuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten\nesille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle\nsuvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin\nkorkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä\nhajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat\nympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi\nkuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat\njättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin\nmuidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin\nviehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain\naikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.\n\nMutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia\nollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin\njoen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta\nihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä,\nvaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai\nniin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet\njonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt.\nNäitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.\n\nEn osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin,\nmistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen\nteinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin.\nTakkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin\nhelman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria,\nkullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui\nhyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei\nollut vatsalle hyväksi.\n\nJoku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat\npysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän\naurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin\npuoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota,\nvaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.\n\nVaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten\npukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin\nnähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen\nei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin\npitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei\nmaalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi\nkaupungissa, Papeetessa.\n\nMutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia,\njoiden tunnuslause on \"palatkaamme luontoon\", ja he ovat myös\npukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan\nviranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta\nvielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa\nviranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä\nsyöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio\nkyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu\nPapeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine\nmuotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin\nviidakon suojaan.\n\nNämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin\nverrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan\ninnokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin\nkuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen\nsanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen\nrangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen\npaljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa\nhän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on\nsakko kaksinkertainen eli yksi yen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä\nonnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa\nnäillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen\nvesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä.\nSe on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen.\nToiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon\nuimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy\nkaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo\ntätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan\nmieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.\n\nMutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa\ntiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. —\nKorkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi.\nSe on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan\nkraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä,\nsillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen\ntarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä.\nSen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan\npohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen\nankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.\n\nTahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien\nheimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat\nheiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä\nlähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat,\nohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot.\nTahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden\nmustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.\n\nMuitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat\npitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me\nkaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten\ntemppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden\nvaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on\npolyneesialaisilla omituinen \"virkakunta\", joka arvoitusta ei liene\nvielä kukaan ratkaissut.\n\nSe on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella\nvoimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva\ntahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat\nesimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään\nvaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin\ntulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi\nkuumennetun kivikentän yli.\n\nMoni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän\nvain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät\ntulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän\npäässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös\nuskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin\ntulenlumoojista.\n\nItse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin\nkatooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt\npakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja\npitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan\nsiihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät\nhe kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee,\nniin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla\nlakkautettava.\n\nKyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa\ntällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut\nedes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai\noikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa\nviettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän\nkivikiukaan yli.\n\nToinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi\nyksityiskohtaisesti koko toimituksen.\n\nUMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain\nsuupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut\nvirkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain\nkuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.\n\nPimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen\npilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin\npalmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä\nuupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö\nilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on\nkuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa\nvarten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin\npäästä.\n\nTämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut\nhaluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.\n\nHän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita,\nmangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin\naukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita.\nMutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka\nkiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.\n\nKeskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan\nvalkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja\nrovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.\n\nKohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna\npolviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään\nkantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo\nsitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea.\nIlman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.\n\nTAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia\nkohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä\noksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse\nsuunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että\nhehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin\nlähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan\nuudelle retkelle.\n\nMiltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä\nkenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he\navojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä\nTAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse —\nja astua joka askel vakavasti.\n\nTämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti\nlaivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme\nvarrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän\notti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet\nmoitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta\nkymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin\nja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa\nolleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä\nTAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat\ntuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin\nhuokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin\nkuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken\nkuluttua palamaan.\n\nNäitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja\nsiksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä\nTAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan\nja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.\n\n\n\n\nPAPEETEN TAPOJA\n\n\nSilloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa\nkuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä\ntavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran\nkuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.\n\nNyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko\nlaguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten\nkaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa\nANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana\nlaguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä\nsiellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR\nBOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät\ntahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.\n\nTosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa\nkuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä\nliian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on\nrepäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten\ntahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen\nsaa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon\npostilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat\nkuin juhlassa.\n\nNiinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin\nheräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta.\nPimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa\nrunsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita,\nhousut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.\n\nMinä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn\nmatruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien\ntäysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin\nkotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.\n\nRue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista\ntiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat\namerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin\neivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta\npoistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina\nasettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi\nleppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale\nhyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja\niski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta\nsamalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät\npuolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan\nmitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän\nperääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn,\nja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät\namerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat\nylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.\n\nPoliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua,\nsillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten\nsaivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja\nsaapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin,\njotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset\nkävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä\ntappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille\npäin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi\npitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja\nliittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä\nja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan\ntappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli\nvaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti\nkahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen,\nmuuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi\ntahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien\nkiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa\nitsensä viereiseen kahvilaan.\n\nPoliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat,\nja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat\nmukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan\njonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin\nTonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.\n\nEttei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy\nmainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista\nkabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää\nhuolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen\npienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta\npöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on\nkabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä\nnimen merkitystä.\n\nLäksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli\nsiirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia\nmatruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja\nhenkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin\nilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on\nsamantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle\novat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti\nloukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.\n\nMinulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen\nvieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin\näänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.\n\nSitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti\nhumoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla\npianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa\nja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät,\ntoiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä\npäivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat\nlasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.\n\nAnina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen\ntahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä\nolikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko,\neivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen\nystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi\nkainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti\nolkapäiden yli kulkevat kantimet.\n\nAnina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa\nkeskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi\nmatkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän\nkorviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen,\nilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että\namerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä\nhänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän\nsanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin\nantipatiaa ranskalaisia kohtaan.\n\nHän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin\nluullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin\najatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat\nja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin\nkuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat\ntytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat\nheille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään\nkainostelemista.\n\nYhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi.\nPäätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi\ntanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.\n\nTäysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien\nkaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana\nviileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä\nmalttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat\nvielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla\nseisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen\npandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla\noli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai\nkorvan taakse.\n\nMariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit\npaukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa.\nTarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja\naivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat\nusein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä\ntanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne\npimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin\näänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.\n\nAnina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen\nsamppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän\ntoi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti\nsen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen\ntoiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä\nvarsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon.\n— Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.\n\nHetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se\noli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt\nsytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut,\njoiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin\nnäytelmässä.\n\nAnina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli\nhentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten\nalkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki\nPapeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen\nsain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta\nlähtien.\n\nTahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta\nollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään\nmahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa\nhänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren\ntai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja\ntarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön\ntekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin\nvoidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.\n\nKun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella\nja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on\nveressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä,\njolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva\nsatamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu\nhelposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat\nkuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö\nodottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän\ntuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on\nlaaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä,\nhuomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin\nrakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja\nparannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty.\nHänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka\nviides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet\nmääräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole\nkoskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta,\nhän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava,\nja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen\nkauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.\n\nAnina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi\nsamppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin\nselkänojan.\n\n\"Siinä on yksi viimeisimpiä\", sanoi hän. \"Tuli Mooreasta tänne,\nrakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin\nsairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on\nvasta kolmentoista vuotias.\"\n\nMutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole\ntottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa\nja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin\nkuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat\nlaaksopolut eivät ole tehty surevia varten.\n\nMariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö\nminä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei\nheidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani\nhäntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen\nkömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset\nkanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me\ntanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin\npöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja\njasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani\nkorjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin\nolut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.\n\nRisteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle\nlähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme\nerään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin\ntarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien,\njotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi\nitkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme\npuheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt\nveneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei\nsinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi\nlaiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista\nhyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo\nnähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa\nkuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.\n\nJoukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä,\njoista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin\nskandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on\neksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla,\nja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin\npahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen\ntappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.\n\nSeuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi\nkuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien\nhoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille\nja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut\nkahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista\nkohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä\nyritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä\nkertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät\nenää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja\nveivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen\nlaivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati\nmiehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää\nheidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi,\nettä sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä\noli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä\nhäiriöitä enää sattunut.\n\nAika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön\nhetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt\nlaiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme\npaljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei\nkoko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit\nolivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet\njättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta.\nVasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä\nkymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari\nlähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi\nmyös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää,\nettä hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta\nputosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten\nkiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.\n\nNiin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa\njäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi.\nLähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien\nkohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa.\nAurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan,\npumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen\nhiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään.\nTahiti oli meille enää vain utuinen muisto.\n\nAvomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat.\nVastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia\nuudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään\nollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista\nsotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle.\nSitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi\nruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen\nikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.\n\nToisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa\nmyynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu\nmatkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat\nmaissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä\noli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa\ntunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa,\nkaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta\nsortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.\n\nTaivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä,\nsadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan\ntalvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.\n\n\n\n\nYLI ULAPAN\n\n\nLähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa,\ntarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna.\nOlihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee\nmielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja\nminäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana\nenkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi\npäivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä\ntoivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan\npaljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän\nkestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain\nmuissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee\nvieraimmistakin ystävykset.\n\nPaitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran\nnukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä\nkopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää\nystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä\nedes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin\npahuuttani pyysin.\n\nMutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja\nelämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen\nkulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi\nhiukan meren elämästä.\n\nEläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä.\nSuuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin.\nLentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen\ntai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja\nnäköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina\nkahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut,\nettä ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta\nhypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400\nmetriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi\nsaattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.\n\nLaivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala\ntarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin\npituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat\nmerimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään\npyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia\nkaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään\nyläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan\nruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn\note, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan\nkannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden\nkannelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli\npurjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan\nsuurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja\nmatkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin\nkuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken\nlyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja\nasemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella,\njoten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.\n\nKuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen\nlaiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme\neteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä,\njoten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.\n\nKun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora\nlinja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka\npoikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja\nvasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla\nkääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko\nsijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen\nläntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan\nmaantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä\nvuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan\nkapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan\nvaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi\npohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi\nkuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon\nnavigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut,\nja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.\n\nTälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin\nsuuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki\nedellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty\nuudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat,\nmikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla,\nettä \"satunnaisten merivirtojen\" takia on sitä täytynyt muuttaa.\nHeidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että\ntapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys-\nja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi\npäivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen\npäivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi\nkertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä,\nminkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen\ntarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä\neikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan\nmieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.\n\nSeuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla\ntullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa,\nnyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän\nmaantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo\npitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset\ntaas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme\noli täydessä lastissa.\n\nSähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja\noli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska\nemme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat\nmerimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi\nhavaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella,\nmutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin\nkuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja\nseuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi\nyläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi\nlangattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta,\nja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain\nrauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet\najallaan suoritetuiksi.\n\nMutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme\nensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän\naikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin\nhuomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa\nollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi\nolisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan\npäiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko\nsitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita,\nsaattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle\npallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut\nsiihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen\npelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen,\njossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan\nhälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille\nja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin\nilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli?\nSe oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille.\nEi se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka\nlattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön\npesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin\näärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi\nilmoituspaikaksi.\n\nKun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle.\nSiellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa\nuppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme\npoistua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme\n180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta\ntäsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti\nseuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta,\nkaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi\nettä Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme.\nPäästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi\nsiirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua\nmeripenikulmaa kohti.\n\nAlkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti,\nsillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston\nväheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme\ntekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin\nkohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen,\nja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä\naiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin,\njotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme\nlaivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet\ntätä selitystä.\n\nAikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun\nnopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua,\njossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt\njatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää\njoulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että\njoudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen\nmatkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää\nkuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat\nsaivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan\npäällystön mukavuus.\n\nHiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja\njokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni.\nPapeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella\nsiirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi\nkotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä\nehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman\njonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta,\nmenetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin\nse takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei\ntuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko\naamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja\nläntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti\npujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain\nTyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.\n\nMatkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito\npäivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin,\nkaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta\nei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut\nmennä kannelle loikoilemaan.\n\nMutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle\nrasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat\nmatkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä\npäivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.\n\nMakailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa\nkuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka\nkoettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat\nottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa\nkäytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin\nkädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää\nstewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja\nkiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän\ntoisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario\nvaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle.\nEnnenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo\nlyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi\npotkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä\nparilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä\ntukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi\nhän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin\nvielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.\n\nLaivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja\nkäski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille.\nKaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten\ntäynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan\npalautuneen.\n\nSteward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä\noven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin.\nHän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti\nstewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän\nrautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan.\nNyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo\nkuulemaan tuomiotaan.\n\nMinkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta\nesiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta\nheittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet\npannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa\njätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni\noli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden\nvuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä\nrötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet\nuskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen\nkaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin\nmarttyyri ainakin.\n\nKuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska\ntoiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien\nputosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä\nprosentilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia,\nvanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli\nnenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi\noli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa,\njoten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon.\nKenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien\njoukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen\ntakia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin\ntyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He\nasuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty\nsuljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.\n\nTietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin\nasiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on\nCaledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten\nkuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia\nUusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään\nvielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella\nei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa\nasui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen\npuolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään\nisiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti\nyksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä\nhävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin.\nEtsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa\non hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä\nkasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän\nvei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.\n\nMiehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut\nkoko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen\nvaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei\nkoko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet\nnakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu\nmilloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset\nasukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden\ntielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan.\nPäivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia\nsuuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.\n\nLaivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä\npientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille\nhedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti\nja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua\nkondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti\nolevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään\nvaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.\n\nEräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle\nparikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies\noli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat\nmeidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi\nsulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on\nliian heikkoa niin suurelle lapselle.\n\nMiehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten\nrouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän\nsuuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin\nja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja\nsitten loppui lahjojen tulo tykkänään.\n\nSiivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat\nsäärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli\nalituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden\nkuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä\nsuuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset\nmatkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen\njalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut\nnilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin\npäivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava\nlääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti\nselittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria\nkiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden\nhänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi\nymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin\nsokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut\nsitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen\nsuuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.\n\nViimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää\nhuutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin\nelävän näköinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen\ntahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan\nPapeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään\nkahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti\nensi päivänä.\n\nNiin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun\nranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin\nuseimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut\nperillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin\nsanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu\nsaada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta\nkestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.\n\nTiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan\nkestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden\naikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni\nvalinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet\nistuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti\nnähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä,\njolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä\nlähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.\n\nPapeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut\nseuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen\nranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan\nlaivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi\nhän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan\nseutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin\nhän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi\npäivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia\ntuttavuuksia.\n\nTaikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin\naivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla\nkannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän\nhyttiinsä ja alotti vastaanoton.\n\nYksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina\nvisusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan\nupseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista\nkunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan\nhyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta,\noli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri\nitsestään.\n\nKello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle\njalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä\nnakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi\ntätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan\nupseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse\nja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään.\nHän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä\navautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli\nnyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän\npois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin\nvuoronsa tulisi.\n\nPuolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin\nminuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski\nminulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki\nodotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja\nodottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.\n\nMutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja\nodoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten\nlähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset\ntavat ja toisenlainen häpy.\n\nJa tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan\nkotimaassaan.\n\nMutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen\nvarma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan\nlaivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja\njätettäisiin ensimäiseen satamaan.\n\n\n\n\nPANAMALLA\n\n\nKun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan\nkaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain\njenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus\nperustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten\nkenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä\nkanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.\n\nYhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen\ntapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi\nkanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että\nKolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka\njohdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja\ntältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava\nmaa-ala.\n\nMutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään\ntavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut\nkuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan,\npitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta.\nYhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada\nkanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan\nKolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat\nYhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.\n\nNiin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen\nsananvalta Panaman kanavan asioissa.\n\nKolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä\nkoko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden\nsuunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan,\nmutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan\nympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen\npäivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä\nuseampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi\npohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja\nsilloin saimme myös maan näkyviimme.\n\nPanaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas.\nLentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden\nruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia,\nja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten\nparvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma\nseurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista\npikkukaloista.\n\nMutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että\nellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin\nTyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta\nsulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas\nkysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.\n\nJo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla\nkerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan\nsyvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita\nlyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet\nvielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä\npelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.\n\nBalboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo\nrehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea,\npuut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan,\naivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä\nmuodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita,\nranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty\nsyrjään.\n\nLäpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen,\njoka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien\nmaakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa\nistuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten\nbanaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas\neräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.\n\nSitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven,\njoka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja\nvesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt,\njotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne\novat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan\nviliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne,\nja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä\nviitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen\nmetrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan\nhaukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan,\njulman ja pahansisuisen.\n\nTuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä.\nKatselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja.\nNe olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä\nharjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa.\nKanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri\nilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän,\njonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli\nsinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti\ntärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.\n\nSitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat\nlyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin\nrapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen\nsynkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis\nkulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.\n\nPanaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä\nse sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä\npäästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin\nmaailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin\nniille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät.\nMutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia\nrakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin\nsaanut niitä katsella.\n\nSulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan\npuolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria,\nGatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti\nsiis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan\nsulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon\nsuurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista\nsamanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme,\nkuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja\nkun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan\npyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn\nmäärän.\n\nPanaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan\nturhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS\noli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta\n135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria\nsulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee\nparin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa\nonkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa,\njoiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis\nkannattavan.\n\nJo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle\nilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan\npääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin;\nhalukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen\nvon Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että\nnyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria\nkolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä\nvakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska\nhiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme\nsaaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme\nnimemme pois listalta.\n\nCristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa\nmiltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi\novat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit\nvaluvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta\ntule koskaan.\n\nKuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle\npuolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä\nsivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta\nohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi\nmailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä\nsuurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee\nkalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin,\nettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin\nhän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin\nlevyisen lahden.\n\nKymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja\nvielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene\nmeidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli\nminulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun\nsiinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin\nsamasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät\nystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt\nranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt\nhän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta\nkultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.\n\nOli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta\nnäytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa,\nvaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman\nAtlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain\nturisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa\nsamoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta,\ntoinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä\ntunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä\npitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana\nsatoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat\nsiellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.\n\nJa täytyy myöntää, että nämä kaupungit näyttivät uhkuvan\nvarallisuudessaan. Olihan siellä tietysti pikkukauppojen reunustamia,\nkuumille seuduille tyypillisiä katuja, mutta suuret liikekadut olivat\ntehdyt kuin meitä varten, — nimittäin ettei vain hienojen turistien\nkengät likaantuisi. Kuten Calcutassa peitti täälläkin rakennus toisesta\nkerroksestaan lähtien katukäytävän tarjoten ajotietä reunustavine\npylväikköineen varman sateensuojan, ja jalkakäytävät olivat kuin\nkirkasväristä, suuriruutuista mosaikkia. Kaikki ajateltavissa olevat\nkauppatavarat olivat edustettuina monipuolisissa kaupoissa, ja\naikaisemmat ostonsa laiminlyönyt Euroopanmatkustaja saattoi täällä\nhyvin korvata Intian tuliaisensa. Kadulla kohtaamamme ranskalaisen\nTahitin virkamiehen kanssa poikkesimme hindulaiskauppaan, hän kun ei\nymmärtänyt sanaakaan englantia. Kaupan ovi oli tosin tällä hetkellä\nsuljettu − ensimäisellä aamutunnilla —, mutta valot siellä paloivat, ja\novelle koputtamalla saimme heti kolme aulista myyjää käytettäväksemme.\nLiikkeen johtaja oli tietysti mukana, ja mehän tunsimmekin toisemme.\nNeljä kuukautta aikaisemmin olimme jo tehneet tuttavuutta Singaporessa.\n— Taas totesimme, että maailma on sentään sangen pieni.\n\nRavintolassakin poikkesimme kostuttamassa kuuman ilman kuivaamia\nkurkkujamme. Tarjoilijoina toimivat moitteettoman mustiin puetut\nvalkokauluksiset, hyvin dreseeratut neekerit, miespuoliset. Naiset ovat\nsiellä vain muita tarkoituksia varten.\n\nTilasimme pintin olutta, mutta neekeri sanoi, ettei saa. Nyt vasta\nitsekin äkkäsimme olevamme Yhdysvaltojen maaperällä, kieltolakimaassa.\nVain limunaatia ja jonkunlaista kruunupilsneriä tarjottiin. Mutta\nneekeri sanoi, että kadun toisella puolen Colonissa saa, mitä mieli\nvain halajaa.\n\nCristobal ja Colon ovat itse asiassa samaa kaupunkia. Johan nimikin\nosoittaa, että se on rakennettu Kristoffer Kolumbuksen muistoksi.\nPanaman kanavaa rakennettaessa jaettiin kaupunki sekä laajuudelleen\nettä nimelleen siten, että Cristobal tuli kuulumaan kanava-alueeseen,\nsiis Yhdysvalloille, ja Colon jäi Panama Republicin puolelle. Vain katu\nerottaa nämä kaupungit ja siis myös eri valtakunnat toisistaan. Colonin\npuolella on kaikkinainen tarjoilu vapaata, mutta Cristobalin puolella\nvallitsee kieltolaki.\n\nColonin puolella asuva saa olla päissään Cristobalissakin, sillä hän\nvoi aina väittää tuoneensa humalansa kotimaastaan, mutta Yhdysvaltojen\nkansalaisen on siinä tilassa parasta pysytellä kadun toisella puolen,\nsillä hänen humalansa on siellä rangaistava rikos. Asiantuntijat\nkertoivat, että jos ylenmäärin kuormitettu Yhdysvaltojen alamainen\nsattuu kaatumaan ja nukahtamaan rajakadulle siten, että pää jääpi\nCristobalin puolelle, niin U.S.A:n poliisit korjaavat hänet heti\nhuomaansa sakottamista varten, koska humalan lasketaan asustavan juuri\npääpuolessa. Jos häntä kaatuessaan sattuu onnestamaan niin hyvin, että\npää on rajaviivan toisella puolen, Colonissa, niin poliisi potkii\nmuutkin ruumiinosat samaan valtakuntaan ja jättää hänet sitten rauhaan.\n\nTanssihalu on näissä kaupungeissa suuri, eritoten Colonin puolella,\njossa yleensä pääasiallisimmat huvittelupaikat ovat. Tanssisalonkiin\npäästäkseen ei tarvinnut kiivetä monia portaita kiiltävänappisten\nlakeijojen ohi, vaan ne sijaitsivat aivan kadun tasalla. Leveistä,\navoimista ovista kuului musiikki jo kauas kadulle, ja heti käytävältä\nsisäänastuttuaan sai alottaa tanssin. Tungos oli kuitenkin kaikkialla\nsuuri, ja vaikka kävimme ainakin parissakymmenessä saloonissa, emme\nmissään mahtuneet tanssimaan. Tungoksesta nähtävästi johtui, että\nmuutamat tanssivat porttikäytävissä, toiset keskikaduillakin.\n\nMinkäänlaisia passeja tai muita henkilöllisyystakeita ei matkustajilta\nPanamalla vaadittu. Sinne olisi voinut jäädä passittakin, ja useat\nkuulemma käyttävät tätä tietä Yhdysvaltoihin livahtaakseen, sinne kun\npääsy nykyisin on sangen vaikea. Yritys vaatii kuitenkin paikallisten\nolojen tuntemusta, sillä muuten voi käydä kuten kaikkia yrittäville\njuutalaisille, jotka aikoivat kiertää Yhdysvaltain maihintulokieltoa.\n\nSilloin nimittäin, kun Yhdysvallat alkoivat säännöstellä\nsiirtolaistulvaa ja määräsivät, että vain vissi lukumäärä kutakin\nkansallisuutta saa vuosittain tulla maahan, keksi joku ovela\njuutalainen takaportin. Tämä takaportti oli Cuba.\n\nCubaa sanotaan tasavallaksi, joka on Yhdysvaltojen protektoraatti,\nmutta itse asiassa se on Yhdysvaltojen alusmaa. Cuban alamainen on\nsamalla Yhdysvaltojen alamainen, ja tällaisen alamaisuusoikeuden voi\nsaada jokainen vuoden Cubassa asunut henkilö, ja Cuban kansalainen voi\ntaas milloin tahansa siirtyä asumaan Valtoihin. Näin voi siis yhdellä\nvuodella kiertää ankaran ja tarkoin valvotun maihinnousukiellon.\n\nKuten sanottu huomasi tämän seikan eräs juutalainen, ja hän antoi\nhavaintonsa heti muiden uskonveljiensä tiedoksi. Alkoi juutalaisvaellus\nCubaan, etupäässä vain heikompivaraisia, sillä rahakkaammat ostivat\nitselleen muuten maihinpääsyn. Heillä ei ollut aikaa uhrata kokonaista\nvuotta Cubassa oleskeluun.\n\nNiinpian kuin cubalaiset laivanvarustajat, välittäjät ja agentit\nkeksivät nämä uudet siirtolaiset, äkkäsivät he myös uusia\nansiomahdollisuuksia. Tavallisesti oli tulokas järjestänyt raha-asiansa\nsiten, että hän saattoi vuoden oleskella Cuballa. Yhdysvaltoihin\nuskalsi kyllä mennä rahattomanakin, siellähän kajastivat suuret\nansiomahdollisuudet; pääasia vain, että jäi laivamatkaan tarvittava\nrahasumma, Yhdysvalloissa oli tuhannen mahdollisuutta, jotka lyhyessä\najassa korvaisivat häviön.\n\nKun asianomainen sai Cuban kansalaisoikeudet, kääntyi hän paikallisen\nmatka-agentin puoleen, sillä aivan mutkattomasti ei cubalaisenkaan\nsiirtyminen Yhdysvaltoihin tapahdu, senkin täytyy käydä hiukan\nsalakähmäisesti. Agentti oli jo aikaisemmin ottanut selville uuden\nalamaisen taloudelliset olot, tiesi tarkalleen hänen aivoituksensa ja\ntoimi oman etunsa mukaisesti nylkeäkseen kundinsa putipuhtaaksi.\n\nHän ilmoitti, että matka on perin vaarallinen, mutta kohtuullisesta\n— ja monenkertaista laivapiletin hintaa vastaavasta — korvauksesta\nsuostuu hän kulettamaan matkustajan seitsemän tuntia Yhdysvaltoihin.\nSen ajan ottaa matka Cubalta Floridan rannikolle. Matka on tehtävä\npimeän aikaan ja suurimmassa salaperäisyydessä.\n\nSiirtolainen maksoi mielelläänkin pyydetyn summan, ja salaperäinen\nretkikunta lähti matkalle. Ajettiin seitsemän tuntia, sitten laskettiin\nmaihin oudossa satamassa ja matkustajille ilmoitettiin, että nyt\nherrat ovat Yhdysvalloissa. Laiva hävisi nopeasti takaisin merelle, ja\nmatkailijat kukin kykynsä mukaan koettivat sopeutua uuteen ympäristöön.\n\nJonkun aikaa täytyi tietysti elää aivan huomaamattomana henkilönä\nja kenties piiloitellakin, mutta täytyihän lopulta ottaa selville,\nkuinka tästä nyt pääsee suurempiin liikepaikkoihin. Ja silloin saikin\nmatkustaja tietää olevansa yhä Cubassa. Laiva oli ajanut seitsemän\ntuntia, mutta ei Floridaan, vaan pitkin Cuban rannikkoa. Satama, johon\nmatkustajat jätettiin, oli cubalainen, mutta se kuului joka tapauksessa\nYhdysvaltoihin. Laivayhtiö oli siis täyttänyt sitoumuksensa,\nkuljettanut matkustajia seitsemän tuntia ja jättänyt heidät U.S.A:n\nsatamaan.\n\nTällaisia matkailijoita on Cuballa nykyisin paljon. Monet ovat\nuseammankin välittäjän avustuksella koettaneet päästä mantereelle,\nmutta monen matkarahat ovat huvenneet näihin yrityksiin. Nyt he\nkulkevat Havannan kaduilla kainalossaan laatikko, josta joskus\nonnistuvat myymään tulitikkurasian tai tupakkaa tai näivettyneitä\nhedelmiä. Asuntoa ei heillä ole, — eikä siellä sellaista tarvitsekaan,\nhe nukkuvat missä kulloinkin sattuu, mutta he uskovat vahvasti, että\nkerran tulee satamaan sellainenkin rahtilaiva, jonka hiiliruumassa he\npääsevät kauan toivomalleen mantereelle, — ja siellä alkavat kultaiset\npäivät.\n\n\n\n\nRANSKALAISESSA LÄNSI-INTIASSA\n\n\nPanama oli monelle matkustajalle muodostunut pettymykseksi, kun kaikki\neivät kerinneet käydä maissa. Se olisi kuitenkin ollut vaihtelevaa\nvirkistystä jokaiselle, sillä viimeisen kuukauden olimme kulkeneet\nhitaammin kuin kehnoimmat rahtilaivatkaan, ja useassa matkustajassa\nsekä jossain laivamiehissäkin huomasi jo selviä höynäpäisyyden\nmerkkejä. Ennen kolmeviikkoista Atlannin ylikulkua oli sentään vielä\nmäärä poiketa vähillä Antilleilla, ja silloin saisimme Martiniquella\njaloitella maissa kaksi päivää.\n\nLaivan päällystö sanoi, että tämän lyhyen matkan Karibian meren\nyli teemme viidessä päivässä, ja ensimäinen vuorokausi näyttikin\nlupaavalta, sillä kuljimme vähän päälle 200 meripenikulmaa, joka vastaa\n8 ja puoli solmua tunnissa. Mutta jo seuraava päivä osoitti, ettei\nANTINOUS kulje pelkillä lupauksilla; emme päässeet kuin 141 mailia eli\nvajaat kuusi solmua tunnissa. Tämä aiheutti tietysti vakavia kysymyksiä\npäällystölle, joka viipymättä antoikin meriselityksensä: laiva on monta\nkuukautta ollut puhdistamatta, joten pohjaan on tarttunut limaa ja\nruohoa hidastuttaen vauhtia.\n\nVähän myöhemmin tuli kuitenkin alipäällystön taholta toinen tieto,\njonka mukaan lämmittäjät olivat sairastuneet heikon ruuan johdosta\nja väittävät, etteivät jaksa saada höyrynpainetta korkeammalle,\nelleivät portsuunat parane. Siis tavallaan eräänlainen lakko. Joka\ntapauksessa se auttoi, sillä heti päivälliseksi heille annettiin lähes\nkaksinkertaiset ruoka-annokset ja matkustajille vakuutettiin, että\nseuraava vuorokausi osoittaisi ainakin 230 mailia.\n\nJännityksellä siis odotettiin seuraavan keskipäivän ilmoitusta; — se\nnäytti 143 mailia. Siis kaksinkertaiset annokset olivat lisänneet\nvuorokauden saavutusta kahdella maililla. Ne olivat kalliita maileja.\nKukaan ei kysellyt enää mitään, mutta puolivirallista tietä katsottiin\nkuitenkin sopivaksi antaa matkustajien tietoon tämän häpeällisen\nsaavutuksen syy. Lämmittäjät eivät nimittäin olleet saaneet kunnollista\npaistia, vaan jonkunlaista kotlettia taikka gulashia, johon oli\nsekoitettu muita vitamiineja joukkoon, — ja eihän sellaisella\nravinnolla tietysti jaksa lämmittää mitään.\n\nHiljalleen niin vain ajeltiin, ja aika tuli sanomattoman pitkäksi.\nJotkut yrittelivät vähän lueskella, mutta enimmät pelasivat\naamusta aamuun korttia, tammea, noppaa tai shakkia, kuten olivat\njo puolitoista kuukautta tehneet. En tiedä, lienevätkö kaikki\nranskalaiset yhtä vähän musikaalisia kuin tämän laivan matkustajat,\nnämä eivät ainakaan saaneet aikaan muuta kuin huonoäänistä mandoliinin\nrimputusta. Ensimäisessä luokassa oli tosin oikein klaveeri, mutta\nkukaan heikäläisistä ei osannut soittaa sitä. He kuulivat sitten,\nettä toisessa luokassa matkusti muuan keskieurooppalainen pianisti\nja pyysivät häntä soittajaksi itselleen, mutta purseri kielsi sen\nheti jyrkästi. Senjälkeen jättivät pyytäjät asian silleen, mutta\npianistin kunniantuntoa oli loukattu. Hän sanoi itse hankkivansa\nluvan, pukeutui hienoimpiinsa ja nousi kapteenin puheille. Eivät\nhe pitkään puhuneetkaan, kun hän jo palasi ja pukeutui uudelleen\nimpregneerattuihin housuihinsa ja hihattomaan verkkopaitaan. \"Aivan\nmahdoton pyyntö\", oli kapteeni sanonut, \"ei voi tulla kysymykseenkään.\"\nLunastakoot ensi luokan lipun, sitte saavat kutsua hänet soittelemaan,\n— ei sitä niin vain musiikkia serveerata.\n\n\"Terrible, terrible\", hoki muuan hallituksen virkamies, joka 25 vuotta\nTahitissa oltuaan palasi nyt kotimaahansa täysinpalvelleena. Hän pysyi\nkuitenkin luonteeltaan muuten rauhallisena, ja ainoastaan, kun asiat\nmuuttuivat aivan terrible, alkoi hän kertoa mitä kummallisimpia juttuja\nTahitin mustista lehmistä, kuinka ne tulivat uimaan heidän kanssaan\ntai retkeilivät vuoristossa tai tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita. —\nJuttunsa keskellä, juuri kun odotettiin kaikkein jännittävintä, lisäsi\nhän kuin ohimennen: \"Muuten niilläkin lehmillä oli vain kaksi jalkaa\",\njolloin naiset katsoivat asiakseen poistua seurasta.\n\nSeitsemän vuorokautta kuljimme Panamalta Martiniqueen, — toiset laivat\ntekevät sen kolmessa, mutta sitten tunsimmekin reitin tarkkaan. Fort\nde Francen edustalla hiljensimme vauhtia odottaen luotsia, ja kaikki\nmatkustajat katselivat kaivaten rannalle. Eräälle matkalaiselle tuli\nkuitenkin odotus pitkäksi, ja hän hyppäsi korkealta kaiteelta mereen\nhäviten pitkäksi aikaa näkyvistä. Heti heitettiin pelastusrengas\njälestä, ja kun mies taas ilmestyi pinnalle tarttui hän siihen hyvin\nhalukkaasti. Jostakin syystä muutti hän kuitenkin mieltään, hylkäsi\nrenkaan ja lähti uimaan omin voimin — ei rantaan, vaan merelle.\n\nLaiva kulki edelleen, ja pian oli mies jäänyt kauaksi jälkeen. Silloin\nsaimme kuulla, että hän oli muuan toisen luokan matkustaja, hiukan\nhöperähkö ranskalainen steward, palvellut eräällä Etelämeren laivalla.\nKuumuudessa olivat muutamat pääruuvit löystyneet, ja nyt häntä\nkuljetettiin vähän kuin katsannon alla kotiinsa selviämään.\n\nEllei luotsivene olisi ehtinyt paikalle, olisi mies jäänyt sille\nuimamatkalleen, mutta nyt hänet ongittiin veneeseen ja tuotiin takaisin\nlaivaan. Kiltisti antoi hän taluttaa itsensä laskusiltaa myöten\nkannelle, kiitti vielä luotsia kädestä ja lupasi vasta pysytellä\nkajuutassaan.\n\nSen hän kyllä tekikin niin kauan kuin viivyimme näillä saarilla,\nsillä Martiniquella hän ei käynyt maissa ollenkaan enempää kuin\nGuadeloupellakaan, mutta se oli kaikki vain silmänlumeeksi. Kun\nkolmannen päivän illalla purjehdimme Pointe A Pitrestä, ja luotsivene\noli juuri jättänyt laivan, hyppäsi herra ylitarjooja uudelleen laidan\nyli, ui luotsiveneelle ja huusi sieltä, että hän ei nouse enää\nANTINOUKSEEN vinssilläkään, vaan jää Guadeloupeen loppuijäkseen. Ei\nhuolinut tavaroistaankaan, joita tarjottiin jälestä, vaan sanoi,\nettei hän tavaralla mitään tee. Sinne jätti hyttiin kaiken irtaimen\nomaisuutensa, eikä häntä laivaankaan enää houkuteltu, sillä ei hän\nolisi pysynyt siellä muuten kuin mastoon sidottuna.\n\nTällaiset sattumat ovat tarttuvaa laatua siinä suhteessa, että\njotkut yksilöt katsovat asiakseen toimittaa jotakin samantapaista\nherättääkseen yleisön mielenkiinnon myös heitä kohtaan. Niinpä se\nsamainen lämmittäjä, joka Papeetesta lähtiessämme oli toisten jälestä\nhypännyt laivasta ja pudonnut selälleen, mietti nytkin humalaisessa\npääkopassaan jotain raflaavaa niittääkseen mainetta. Muistaen\naikaisemman putouksensa jätti hän tällä kertaa itse hyppäämättä,\nmutta hän huomasi kannella harmaan kissan, kauneimman niistä neljästä\njälelläolevasta. Olisi kuitenkin ollut liian yksinkertaista heittää se\nilman muuta mereen. Siksipä hän nouti pitkän lihapuukon, jolla ensin\nleikkasi hännän poikki aivan juuresta ja sitten vasta heitti parkuvan\nkissan laidan yli uppoamaan, sillä matka rantaan oli jo pitkä, ja\nlisäksi kävi navakka aallokko.\n\nTapauksen näkivät monet matkustajat ja komentosillalla oleva osa\npäällystöä, mutta yhtään ääntä ei noussut tätä raakaa tekoa vastaan,\npikemminkin luulin huomanneeni jonkunlaista jännitettyä innostusta\nkatsojissa. Vaikka omasta puolestani en ole mikään kissojen ihailija,\nteki tapaus minuun kuitenkin ällöttävän vaikutuksen ja toivoin, että\nse häntä olisi tärpättiin kastetulla pikilangalla ommeltu lämmittäjän\ntakapuoleen juuri samalle kohtaa, missä se oli ollut kissalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFort de France, Martiniquen pääpaikka, on linnoitettu, kuten nimikin\njo sanoo, mutta siellä ei haise ruudinsavu, vaan rommi. Jo kauas\nmerelle tuoksuu se tulijan nenään, ei kirpaisevana, kuten pullosta\nhaistettuna, vaan mietona ja kutittavana, kuten munatoti, sillä siihen\non sekoittuneena kukkien ja metsän tuoksua.\n\nMartinique on näet Ranskan valtakunnan suurin rommin tuottajamaa, ja\nsiksipä sen varastoja ei lasketakaan pulloittain tai laatikoittain,\nvaan sitä on siellä niin, että päätä huimaa. Heti laiturin\nvarastorakennusten takaa alkaa puistomainen mäntymetsä, — se muistutti\nPinus rigida'a — ja juuri tästä metsästä se tuoksu tuli merelle. Siellä\noli silmänkantamiin ladottuna vahaisen suuria rommitynnyreitä riveihin,\nniinkuin meillä halkopinoja äärettömän suuressa halkovarastossa. Ne\nvallan hikoilivat päivänpaisteessa kylläisyyttään, vaikka en tiedä,\nolivatko ne kaikki täysinäisiäkään, sillä menin hyvin nopeasti tämän\nrommimetsän ohi.\n\nLaivalla toimi jonkunlaisena asiaintoimitsijana kouluakäynyt neekeri.\nItävaltalainen sanomalehtimies seurusteli hyvin paljon tämän neekerin\nkanssa, ja he olivat sangen kiintyneitä toisiinsa, sillä neekeri osasi\npuhella sopivasti. Epäilemättä hän olikin paljon intelligentimpi\nkuin useat muut laivassaolijat, mutta jälestäpäin itävaltalainen\nvalitti minulle, että neekeri antoi hänen tehtäväkseen kaikenlaisia\nkäännöstöitä ja anomuksia, joten hän ei kerinnyt tehdä omia töitään\njuuri ollenkaan. Tällöin Martiniquella hän oli kuitenkin vielä sangen\nihastunut neekeriin, kertoi, kuinka loistavat hänen koulupaperinsa\nsekä monen eri kapteenin antamat suositukset olivat, — joita papereita\nsivumennen sanoen minun mielestäni oli aivan liian paljon neekerin\nnuoreen ikään nähden. Kysyin, mitä neekeri oli opiskellut, ja\nitävaltalainen selitti hänen aikoneen lukea merikapteeniksi, mutta\nisän aikainen kuolema oli keskeyttänyt opinnot, jonka jälkeen hän oli\npalvellut tällaisena luottamusmiehenä eri laivoilla. Tosin hän kyllä\nmyöhemmin tuli maininneeksi olleensa sangen levoton isänsä ja äitinsä\nkohtalosta Guadeloupen tuhossa, koska ei ollut kuullut heistä mitään\nsitten elokuun, ja olevansa nyt iloinen tavatessaan heidät molemmat\nterveinä, mutta minä en halunnut tehdä mitään välikysymyksiä isän\naikaisemman kuoleman johdosta.\n\nNo niin. Tämä neekeri nyt ystävyydessä halusi itävaltalaiselle ja\nminulle näyttää saarta ja oli pyytänyt meitä kanssaan automatkalle\nsaaren sisäosiin, jonne hänen täytyi lähteä ostamaan banaaneja sekä\nmuita ruokatavaroita laivaa varten, ja lähtöä odotellen olimme neekerin\npyynnöstä viipyneet laivassa pitempään kuin toiset matkustajat.\nLopulta odotukseen kyllästyneenä olin kehoittanut itävaltalaisen\nottamaan selvän, tuleeko lähdöstä mitään, mutta pitkistä etsiskelyistä\nhuolimatta ei neekeriä löytynyt koko laivasta.\n\nKahden siis kävelimme nyt rommimetsästä tutustumaan kaupunkiin,\njoka alkaakin heti kauniista puistosta lähtien. Tie kiertää lähellä\nrantaa, ja sen saarenpuolisella sivulla on vieri vieressä enimmäkseen\nepäilyttävän näköisiä baareja, kahviloita ja kauppoja, joiden\nkaikkien pääartikkelina näytti olevan rommi. Ovien ulkopuolella\nja oviaukoissa seisoskeli tyttöjä odottelemassa kundeja, ja siinä\nkulkiessa sai jonkunlaisen yleiskuvan Martiniquen kansallisuuksista\nja väreistä. Ei luulisi, että mustan ja valkoisen välille mahtuu\nniin monta eri vivahdusta kuin tällä saarella näkee. Ne ovat\naikanaan Afrikasta orjina tuotujen pikimustien neekerien sekä\nespanjalaisten ja muiden kansallisuuksien sekoituksia, jotka ovat jo\nsuureksi osaksi kadottaneet turpeanpaksut huulensa ja muutamat jo\nvieterikiharan tukkansakin. Puhdasveriset espanjattaret tunsi jo kuvien\nperusteella, mutta voiton heistä veivät palavakatseiset kreolittaret\nviehättävyydessään ja välittömämmässä esiintymisessään. Ei sitä siinä\nkadulla vielä huomannut, mutta vasta kun poikkesi johonkin tällaiseen\ntrahteeripaikkaan, tuli se esille silmäniskuina, nyhkäisyinä ja muina\nsenkaltaisina teikaroimisina. Parempiin baareihin kuului säännöllisesti\nmyös yläkerros, jossa voi saada yksityishuoneen, ja siellä tarjoiltiin\nmyös.\n\nMartinique voi ylpeillä historiallisillakin henkilöillä. Syntyihän\nsiellä kuuluisa Josephine eli Marie — Josephe — Rose — Tascher de la\nPagerie, josta sittemmin tuli Napoleonin puoliso ja Ranskan keisarinna.\nFort de Franceen on palmujen keskelle pystytetty hänelle muistopatsas,\njota aika tosin on jo runnellut, mutta ei niin pahoin, ettei vielä\ntuntisi noita hienoja piirteitä, jotka hurmasivat Napoleonin. —\nKittaamalla, uudestaan maalaamalla ja puuteroimalla patsaasta tulisi\nvielä oikein hyvä.\n\nKuluneelta näyttää myös koko Fort de Francen kaupunki. Siellä tapaa\nneekerikylää, vanhaa aikaa, keskiaikaa ja hiukan nykyisyyttäkin, kaikki\nyhtä siivottomia, mutta kasviston rehevyys peittää siivottomuuden\nkuten kurpitsa lantatunkion. Hallituksen puolesta ei siivollisuutta\ntietääkseni ole koetettu parantaa, — ei siitä ainakaan näkynyt jälkiä.\nMutta rommi kasvaa siitä huolimatta hyvin, ja tuskinpa sikäläiset\nasukkaat paremmissa asumuksissa viihtyisivätkään.\n\nOlimme jo ennen satamaan tuloamme saaneet kuulla sen illan erikoisena\nhuvituksena olevan tanssiaiset kasinolla; oli näet lauantai-ilta. Se\nkuulosti oikein hienolta, ja laivamme koko ensiluokka päätti lähteä\nsinne. Meitä vähän pelotti mennä niin hienoon paikkaan, mutta hädän\ntullen päätimme esittää sanomalehtimieskorttimme, ne varmasti avaisivat\nmeillekin pääsymahdollisuuden.\n\nKasinon löysimme pitkän neekerikadun päästä korkeammalta paikalta.\nMusiikki kuului jo kadulle, ja väkeä tunki runsaasti portailla. Ei\nmeiltä kysytty mitään kortteja, kunhan maksoimme pääsymaksun, oli tie\nselvä salonkiin.\n\n— Mutta mikä yleisö! Mustia, yksinomaan mustia, joku hiukan hallavampi\njoukossa, mutta kaikki värillisiä, naiset miltei napaan saakka\ndekolteerattuja, loppuosa räikeänkirjavaa sertinkiä, silkkiä tai\nharsoa. Nenärenkaat puuttuivat, mutta korvarenkaita sitä runsaammin.\nMusiikkiin kuului vain klarinetti, viulu ja tamburiini, mutta ne\nsaivat aikaan uskomattoman kovan metelin. Sali oli varsin tilava,\nvaikka siellä pyörikin paljon kansaa. Välikattoa ei ollut, ainoastaan\nvesikatto, kuten maneesissa, ja se oli maalattu jokseenkin mustaksi.\nLattia kohtalainen, siinä ei ainakaan päässyt liukastelemaan ja\nkaatuilemaan.\n\nEnsimäisen luokan matkustajat istuivat kuin Buddhankuvat pagodassa\nyhdellä seinällä. Toiset heistä näyttivät niinkuin pettyneiltä, toiset\ntaas huvitetuilta, mutta kukaan heistä ei tanssinut. Me sitävastoin\nkatsoimme oikeudeksemme hiukan pyöriä, kun kerran olimme maksaneet\ntäyden pääsymaksun. Toiset naisista tanssivat paremmin, toiset\nhuonommin, kuten muuallakin on tapana. Erikoisesti muistan erään sangen\nmustan, joka oli tavallista tukevampi, sillä käteni ei ylettänyt\nkuin pienen matkaa hänen vyötäröisilleen. Minulta meni lähes puolen\ntuntia, ennenkuin sain hänet jotenkuten kuletetuksi yhden kierroksen\nsalin ympäri, mutta sitte olinkin aivan kuitti. Ja hän ei edes vielä\nläähättänytkään.\n\nKun emme varsinaisesti olleet saapuneet tanssimaan, vaan ainoastaan\nkatsomaan, poistuimmekin verrattain nopeasti, ehtiäksemme nähdä\nmuitakin kaupunginosia. Ensiluokka oli lähtenyt jo aikoja ennen meitä.\n\nLaivamme ei lastannut eikä purkanut Martiniquessa, yhden\nautokuormallisen otimme eväitä, ja olisimme vielä samana päivänä\npäässeet lähtemään edelleen, mutta olimme siellä kuitenkin kaksi\npäivää. Tämä sentähden, että merimiehet kerkiäisivät saada tarpeeksi\nrommia, jotteivät lakkoilisi loppumatkalla, sekä ettemme suinkaan\ntulisi liian aikaisin Marseilleen. Toisen päivän iltana sitten jätimme\nhyvästit Fort de Francelle ja varhain seuraavana aamuna laskimme\nankkurin Pointe A Pitren satamalahdessa Guadeloupessa.\n\nNoumeaan olimme tämän saman laivan mukana saaneet joukon Guadeloupin\nsanomalehtiä heinä- ja elokuulta ja tutkineet niitä ahkerasti,\nkoska niissä oli tuoreimmat tiedot maapallon tältä puolen. Tietysti\nkäsittelivät kirjoitukset pääasiassa Guadeloupen omia asioita, ja\nniistä muistan erikoisesti yhden, jossa kerrottiin Pointe A Pitrestä.\nSain silloin sen käsityksen, että tämä kaupunki koettaa seurata\naikaansa, sillä kirjoituksessa oli useita ehdotuksia ja suunnitelmia\nkaupungin saattamiseksi nykyaikaiselle kannalle vesijohtoineen,\ntäydellisine sähköverkostoineen ja niin poispäin, ja kaikesta huomasi,\nettä kaupunki oli varallisuudessaan kukoistava.\n\nSitten tuli syyskuun hirmumyrsky ja teki tyhjäksi kaikki suunnitelmat\n− siinä mielessä kuin niistä oli kirjoitettu. Sillä nykyisin\nsuunnitellaan Pointe A Pitressä vain kaupungin jälleenrakentamista.\n24 tuntia myrsky raivosi ja hävitti siinä ajassa suurimman osan\nkaupunkia — ellei nyt juuri maahan saakka, niin runteli kuitenkin kuin\nmaanjäristyksessä.\n\nKiertelimme katselemassa hävityksen jälkiä, ja kurja oli tosiaankin\nkuva, jonka kaupunki tarjosi. Yksi kaupunginosa, jossa rakennukset\nolivat laudasta tai peltilevyistä, oli sortunut aivan maan tasalle.\nMitään ei oltu keritty vielä tähän saakka rakentaa, vaan ihmiset\nasuivat lauta- tai peltikojuissa, joissa juuri mahtui seisomaan. Palmut\nolivat miltei lehdettömiä, tai saattoi jossain nähdä pari lehtirääsyä\nhervottomana riippuvan pitkin runkoa. Puistojen komeista puista ei\nollut kuin oksaton rungontynkä jälellä, ja toista metriä paksut rungot\nolivat katkeilleet kuin korret.\n\nKirkossa myös kävimme, siinä ei ollut yhtään ehjää akkunaa,\nakkunanpuitteetkin olivat repeilleet, ja katossa paistoi suuria\naukkoja. Kirkon vieressä olevan amiraali Gourbeyren pronssisen\nkuvapatsaan oli myrsky heittänyt torin toiselle puolelle, ja nyt se\nseisoi vaatimattomasti aitaa vasten nojallaan. Yli 1600 ihmishenkeä oli\nmyrsky vaatinut koko saarella, ja niistä tuli 400 kaupungin osalle.\n\nKaupunki oli kerrallaan köyhtynyt. Yhden ainoan ravintolan löysimme,\nmutta siellä ei saanut mitään ruokaa, ainoastaan rommia. Menimme sitten\nkauppahalliin katsomaan hedelmiä, mutta niitä ei ollut ollenkaan,\nsillä hedelmäpuut olivat kaikki sortuneet. Vihanneksia siellä myytiin,\nmutta naurettavan pieninä annoksina, — oli aivankuin pikkulasten\nleikkikaupassa.\n\nIhmiset näyttivät vielä olevan kuin pyörryksissä. Kukaan ei tiennyt,\nmitä tehdä, sillä rahoja ei ollut, millä ruveta uudelleen rakentamaan.\nRanskan hallitus oli kuulemma myöntänyt 100 miljoonaa frangia\nkärsineitten hyväksi, ja niistä oli nyt jo käytetty 10 miljoonaa, mutta\nväitettiin, ettei kukaan ole vielä saanut mitään. Rahojen hoitaja\nlienee kutsuttu takaisin Pariisiin tekemään tiliä toiminnastaan.\n\nVaikka laivamme päällystö oli tietoinen tapahtuneesta hävityksestä, oli\nse kuitenkin päättänyt ottaa puuttuvat matkaeväät Atlannin ylikulkua\nvarten vasta Guadeloupessa. Kuten arvata sopii, ei sen onnistunut saada\nkuin puolet tarvittavasta määrästä, ja sen saivat matkustajat kyllä\ntuntea loppumatkalla.\n\nSitävastoin pujahti Guadeloupesta matkaan muuan pommilla kulkija, jolla\nei ollut pilettiä eikä rahaa. Luulen kyllä, että hänet huomattiin jo\nlaivaan tullessaan, sillä maissa ei käynyt kuin muutama matkustaja,\nja jokaisen veneelläsaapujan täytyi nousta portaita myöten ensiluokan\nkannelle, jossa aina oli joku laivan upseereista. Mutta hänen\nsallittiin tulla mukaan ja sijoitettiin erääseen toisenluokan hyttiin.\n\nKun sitten alettiin lähestyä Marseillea, ilmestyi matkustajien\nkeskuuteen keräyslista, jossa kehoitettiin avustamaan erästä, joka\nei itse kykene maksamaan matkaansa. Otimme selvän, kuka listan oli\npannut kiertämään, ja saimme selville, että se oli lähtöisin laivan\npurserin eli komissaarin virkahuoneesta. Hän huomasi, että nyt tulee\nlaivayhtiölle mahdottoman suuri vahinko ja päätti korvata vahingon\ntoisten matkustajien kustannuksella vetoomalla heidän jalompiin\ntunteihinsa. Listalla oli ulkomaalaiset pantu ensimäisten joukkoon.\nPanimme hävittömyyden hävittömyyttä vastaan ja kieltäysimme kunniasta,\nvarsinkin kun joku tiesi, että asianomainen matkustaja oli verrattain\nvarakkaan soitinkonetehtailijan poika. En tullut ottaneeksi selvää,\nsaiko purseri vajauksensa täytetyksi.\n\n\n\n\nYSTÄVISTÄ EROTESSA\n\n\nOlimme jo sivuuttaneet Madeiran — jopa nauttineetkin sitä — ja se\nkimeä-ääninen ranskalainen virkamies oli myynyt viimeisetkin Tahitilta\ntuomansa helmet. Sitten oli yökaudet pelattu noppaa parturin kanssa\ntoisen luokan ruokailusalongissa, mutta onni ei ollut hänelle vieläkään\nmyötäinen. Hän hävisi järjestään joka centimen ja oli senjälkeen hyvin\nmurheellinen.\n\nToiset matkustajat sensijaan olivat tavallista iloisempia, sillä\nlähestyihän matkamme loppuaan, ja kaksikuukautinen vankeutemme\npäättyisi ihanaan Marseilleen, josta jokaisella olisi vapaa tie\nkaikkiin ilmansuuntiin. Muilla, paitsi tällä kimeä-äänisellä\nranskalaisella, jolla ei ollut enää rahaa, millä matkustaa.\n\nEnsiluokan matkustajatkin tulivat meidän halvempiarvoisten kanssa\ntuttavallisemmiksi ja lähestyessämme Afrikan mannerta ryntäsivät\nhe eräänä yönä kaikkein kevyimmin puettuina meidän kerrokseemme —\nainoastaan miehet, ei naiset — ja panivat toimeen juhlan, jolloin\nlaivan koko samppanjavarasto tyhjeni.\n\nOlimme kaikin jalkeilla vielä ennen auringonnousua, juuri silloin,\nkun itäinen taivaanranta alkaa kajastaa. Se on näillä vesillä kaunis,\nja niinpä nousimme etukannelle katselemaan päivänpyörän pulpahdusta\nmerestä.\n\nJa silloin kohosi merestä taivaankajastusta vastaan selvästi piirtyvä\nvuorijono, kaunis, pohjaltaan tummanvärinen, mutta pinnaltaan\nkimaltelevan kullanhohtoinen. Se oli Marokon rantavuoristoa, ja\nkaikilta pääsi helpoituksen huoahdus, kun taas olimme mantereen\nlähettyvillä; pianhan keinuisimme jo Välimeren laineilla.\n\nMutta kun aurinko nousi, hävisivät vuoret näköpiiristä ja edessämme\naukeni taas Atlannin sinivihreä ulappa yhtä tyhjänä ja elottomana kuin\nviimeistenkin viikkojen aikana, sillä tällä puolen kravun kääntöpiirin\neivät lentokalaparvetkaan enää tuo vaihtelua näköalaan. Se aamullinen\nvuorten kajastus olikin ollut vain näköhäiriö, kangastus, ei suinkaan\nsamppanjan aiheuttama, vaan tavallinen näillä seuduin, petollisen,\nkaukaa tulleen erämaahiekan aikaansaama.\n\nVasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta\noltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan\nvälinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi\nenglantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun\ntehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi\nsementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen.\nNähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun\nehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni\noikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa\nhyvin moneen paikkaan.\n\nLunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin\nmaantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana\naamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa\naina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet\nsilloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara\ntalvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä\nkolkassa.\n\nMuuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa.\nMinä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi\nsellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä\ntekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin\nidättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten\nväliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa\ntapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle.\nTosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat\nvuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät\nohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan\neivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä\nkatsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja\nvähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.\n\nVälimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta\nmuotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan\nilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä\nlähemmäs Marseillea tulimme.\n\nKaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä\nme jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi.\nLaivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen,\nja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on\nrokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä\nPanaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt\npäätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta,\njos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä\nmeidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan\nlaivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.\n\nMe olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan\nmatkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin\nkaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja\nlääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen\nlääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta\nmatkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.\n\nKatsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut\nrokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä\ntaudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle\nvaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme\nhalveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin\nhävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta,\npaitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat\nrokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut\nsairaitten kanssa.\n\nMinä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari\nkäänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän\nmielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.\n\nItävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki\nsitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla\nranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut\nuudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja\nminä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.\n\nMuutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten\npidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus\noikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin\npässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa\nsaakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein\nkehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä\nvisva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin\nterveisiin ihmisiin.\n\nEn tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä,\nmutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme\nalle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen\nkeskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät,\nmutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he\nvoivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden\nvaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona\nSuk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole\ntavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia\nheitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta\nhyvää päivää menee häneltä hukkaan.\n\nVakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka\npaikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin\narabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se\nlähetettiin laivan lääkärille.\n\nJa tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta\nei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä\nkuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut\nensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi,\nkunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava\ntai ei.\n\nKoleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme.\nSatamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte\nCriston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen\nmatkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä\ntropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana\nseuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja\nmuuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi\nlähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän\nlaiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.\n\nAamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja\nlaivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja,\njotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät\npaikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.\n\nSiinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja\nkyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla\npelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla\nkeräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa\ntarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon\nsoveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku —\nmutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista\ntilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän\nei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet\nvielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.\n\nAsiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin,\njohon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme\njotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä\nmaihinnousumahdollisuuksiamme.\n\nUlkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin\nlaajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä\ntahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei\nsuojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä\nryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka\nja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä\nSumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä\ntälle matkatoverilleni puvun.\n\nPantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta\nsitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin\nkatsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan\nhotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä\nkaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin\nviikoksi.\n\nHän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa\nluokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi\nheti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen\nluokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin\nlääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai\npääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti\nmeille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi,\nniin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja\nsanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava\nolo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa\nsuostu.\n\nKaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse\nannetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi\nlaivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran\nkannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. —\nHän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen\nmatkustaja oli sieltä lähtenyt.\n\nMinä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja\najetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin\nminä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella\nisonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas\ndiplomaattiset suhteemme.\n\nYksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen\nhyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme,\nmeni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui\nrokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla\nsilloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.\n\nJoku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla,\nmutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en\nmalttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne\nolin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin\npikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen\nvoimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.\n\nHetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan\nsanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos\nsuljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa\nlähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei\nsilloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin\nhäntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin\nyksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja\najettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja\npitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —\n\nOlin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa,\njohon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut\ntaas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin.\nTarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä\nen tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa\ntullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.\n\nTulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta.\nKoko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta,\nkun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.\n\nKukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien\nmuodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun\ntoiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden\nvaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko —\nsyntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme\njo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi\nsortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua —\nolisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä,\nlaivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän\nsanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia\nkuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri\nyritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten\nsanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä\nääreen selkä meihin päin.\n\nTämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi\nkoetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä\nlaivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin\ntoivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän\nvilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani\nRanskassa.\n\nSillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen.\nJa minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti\ntoimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin\nperällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen.\nSanoin \"oli raaputtavinaan\", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen\ntehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle,\njonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää\nse äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.\n\nNäin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi\nmielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään\ntavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.\n\nMutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä\nkoskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen\nlaivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita\nristeilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui\nlaivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa\nkatalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin,\nmaanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi\ntaudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille\nminkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen\nmatkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin\nlaadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan\nsyytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire\npäästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini\nolivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen\najajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen\nkerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin\ntullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa\nvarten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte\ntyönsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin\nkyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja\ntietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en\nsentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan\nmatkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi\nauta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi\ntavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä\nsatakertaisena.\n\nNyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme\ntavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten\nläksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli\nsunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu\nja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat\navoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan\nkonkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita,\njotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä\nkeskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli\ntavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan\nMarseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet\nkaikkiin maailman ääriin.\n\nJa sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan\nmetsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain\nperäti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia,\nuseinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen\njoulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi\nripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja\nulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet\nakkunan läpi somasti kajastavat.\n\nNyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen\nolimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri\nilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi\nkatukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja\nsiksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka\njälkeen kiiruhdimme asemalle.\n\nJa kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia\nseutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.\n\n\n\n"]