[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLyddfUM3SEsHH9El7hKZegmlPQ-A79G6YsQgiWBcxeY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},3523,"Kylmä sydän","Hauff, Wilhelm",1802,1827,"3523-hauff-wilhelm-kylma-sydan","3523__Hauff_Wilhelm__Kylmä_sydän",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[16],"saksalainen","fi",1910,10431,65125,false,76366,[24,25],"Children's stories, German -- Translations into Finnish","Fairy tales -- Germany -- Translations into Finnish",[27,28,29,30],"Children & Young Adult Reading","German Literature","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Kylmä sydän\" by Wilhelm Hauff is a fairy tale published in 1827. Peter Marmot, a poor charcoal burner, yearns for wealth and status. He encounters two forest spirits in the Black Forest: the benevolent glass-imp who grants wishes, and the sinister Dutch-Mike who deals in darker bargains. When Peter's foolish wishes fail him, he makes a fateful deal—trading his warm heart for a cold stone and limitless riches. But without emotion or empathy, Peter discovers that wealth alone cannot bring happiness or redemption. (This is an automatically generated summary.)",[],329,"Schwarzwaldin metsiin sijoittuva satu kertoo nuoresta hiilenpolttajasta, joka vaihtaa elävän sydämensä kylmään kiveen saavuttaakseen rikkauksia. Tarina käsittelee ahneuden seurauksia ja inhimillisyyden merkitystä kansanperinteen ja metsänhenkien siivittämänä.","Wilhelm Hauffin 'Kylmä sydän' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3535.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYLMÄ SYDÄN\n\nKirj.\n\nWilhelm Hauff\n\n\nToimittanut\n\nTeuvo Pakkala\n\n\n\nMailta ja meriltä N:o 4\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nKen Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta\nSchwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät,\nja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko\nympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia,\nvankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee\nheistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin\nlaaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja\nkasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin\nulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin\nSchwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät\npukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia\nsukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän\npääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja\nmyyvät kellojaan puoleen maailmaan.\n\nSchwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän\ntoimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä\non. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja,\nlankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka.\nMeren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen\nhyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa,\njoihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja\npaksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä\nihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana\nhuvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään\npalata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta\nliinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta\nmessinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän\nvarsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät\nsuurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret\nulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis\nkastumatta kahlata kolmen jalan vedessä.\n\nTämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet\nmetsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka\nsamoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu,\nettä lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy\nsuippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut\nyllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka\nkummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen\nmies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka\novat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi\nsellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa.\n»Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja\nväittävät, etteivät siinä liioittele.\n\nNäiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran\njoutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee\nkertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen\npuolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän\nkuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk,\nnokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä\nja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena\nja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja\npohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui,\nhellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen\nsydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet\nteki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän\nsen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen\nsysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää!\nKuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä\nmusikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka\npuhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet\npunaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään\nkulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee\nsukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea\nja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!»\n\nMyös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä.\nKun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina\nkomeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin\npuolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän\nnäköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja\nsavuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui\nhänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia.\nJa kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä\nsuuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan,\nniin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan\nastuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt\nmilloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa\nenemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin\nkolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi\narvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset\nkasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä\npaksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa\nAmsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta\nkuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa\nkotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen\nkolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin\nHongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa\ntähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän\nravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin\nsuuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti\npitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua\nsanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori\nmies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan\nnimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran\ntyössä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen\nerään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa,\ntoiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta\nkultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan\nkätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut\nrikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä.\n\nNäitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin\nkuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka\nvuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja\nkerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka\nheitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa\narvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita\nheidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin!\n\n»Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen\njälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa\nmiehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni\npahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli\ntai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin\nTanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita\nvaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja\nrahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä\ntyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä,\njotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan\nkun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan\nrikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko\nmainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään\nloitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko\nesille. Se alkoi:\n\n    Aartehitten tallettaja\n    Kuusimetsän omistaja\n    Peikko satavuotias —\n\nEnempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut,\nMilloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa,\nmutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä\ntekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä\nvähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja\nmuut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki\näidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään\nenempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli\nsyntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli\nsyntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua\nyrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun.\n\nKun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen\najatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi\nloitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti\nnäyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän\nenää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja\njalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja\njätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin»,\n— hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä\nselittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.»\nÄiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin\nkuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan\npäässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei\nuskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin\nmetsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat.\nOli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli\nirtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä\nkaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten\nsattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli\nniin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi\nPekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei\nkuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat\njättäneet metsän rauhaan.\n\nNoki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren\nja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat\nolisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko\naarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun\nedessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla\näänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut\nja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili\nPekka ja mutisi:\n\n    \"Aartehitten tallettaja\n    Kuusimetsän omistaja\n    Peikko satavuotias —\"\n\nLausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen\nolennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon\nsellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja\njalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon\nviisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi\nsilmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti\nPekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. —\nHerra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte\nsuuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta!\nAinoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun\ntakaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän\nhuudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta\naarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan,\njoka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan.\n\nPekka pudisti päätänsä. Hän koetti loitsuunsa keksiä jatkoa, mutta\nturhaan. Oravakin ilmaantui jälleen puun alimmalle oksalle ja\nnäytti häntä milloin kiihottavan milloin pilkkaavan. Se puhdisteli\nitseänsä, pyöritteli kaunista häntäänsä ja katseli Pekkaa viisaan\nnäköisillä silmillään. Pekkaa rupesi pelottamaan yksinolo tämän elävän\nkanssa, sillä välistä hän oli näkevinään oravalla ihmisen pään ja\nkolmikolkkaisen hatun, välistä se oli tavallisen oravan näköinen ja\nainoastaan takajaloissa sillä oli punaiset sukat ja mustat kengät.\nNiin, huvittavaa oli sitä katsella, mutta kumminkin se pelotti Pekkaa,\nsillä hän arveli, että siinä joku riivattu pelasi.\n\nKiiruimman kyytiä pötki Pekka tiehensä. Metsän synkkyys näytti\nentisestään synkistyvän, kuuset olivat entistä tiheämmässä, ja Pekka\nlaski lopulta jo täyttä laukkaa. Vasta kuullessaan koiran haukuntaa\nja nähdessään puitten välistä taivaalle tupruavaa piipunsavua hän\nrauhoittui. Mutta saapuessaan töllille hän huomasi valinneensa\nkiireessä väärän tien ja joutuneensa uittomiesten kylään. Töllissä\nasuvat ihmiset olivat metsänkaatajia. Heitä oli vanha isä poikineen,\njoka oli töllin isäntä, ja muutamia kasvavassa iässä olevia\nlapsenlapsia. He vastaanottivat Pekan ystävällisesti ja antoivat\nhänelle yösijaa edes urkkimatta hänen nimeänsä tai kotiansa. Hänelle\ntuotiin omenaviiniä juotavaksi ja illalliseksi tarjottiin seudun\nparasta herkkua, suurta koirasmetsoa.\n\nKun oli syöty, istuutui emäntä tyttärineen rukkien ääreen suuren\npalavan päreen ympärille, isoisä, Pekka ja isäntä polttivat piippua,\nja nuoret pojat veistelivät puulusikoita. Ulkona metsässä kuului yhä\nyltyvä tuuli ulvahtelevan kuusenlatvoissa, ja tuntuipa välistä siltä,\nkuin olisi se jo rajusti niitä huojutellut. Mökin poikasilla teki mieli\nmetsään näkemään myllerrystä, mutta isoisä pidätti heidät siitä ankarin\nsanoin ja katsein. »En tahdo kehottaa ketään menemään ovesta ulos tänä\niltana», hän heille sanoi; »kautta Jumalan ei yksikään ole palaava\nsieltä takaisin, sillä Hollannin Mikko hakkaa tänä yönä itselleen\nmetsästä uudet lauttanäreet.»\n\nPojat tuijottivat hämmästyneinä ukkoon. He olivat ennen jotakin\nMikosta kuulleet, mutta nyt he pyysivät isoisäänsä hänestä kertomaan.\nPekkakin, joka omassa kylässään oli saanut jonkun hämärän aavistuksen\nMikosta, yhtyi pyyntöön ja kysyi, kuka hän oli. »Hän on tämän metsän\nhaltia, ja päättäen siitä, ettette tuolla iällänne vielä tiedä kuka\nMikko on, olette varmaan kotoisin metsän toiselta puolen ellette ole\netempää. Hollannin Mikosta tahdon teille kertoa minkä tiedän. Noin\nsata vuotta sitten — niin kertoi ainakin isoisäni — ei maan päällä\nollut rehellisempää kansaa kuin schwarzwaldilaiset. Nyt, kun heille\non karttunut paljon rahaa ja rikkauksia, ovat he epärehellisiä ja\npahoja. Nuoret poikasetkin tanssivat ja loilottavat sunnuntaisin, ja\nkiroilevat niin että ihan hirvittää. Toisin oli isoisäni aikana, ja\njos hän tuosta ikkunasta katsahtaisi, niin minä hänelle sanoisin, että\nMikon syy on koko tämä turmelus. Sata vuotta sitten eli nimittäin\neräs rikas tukkiherra. Hän kävi kauppaa aina Rheinin suulla saakka,\nja hänelle siitä oli suurta siunausta, sillä hän oli hurskas mies.\nKerran tuli hänen luokseen outo mies, jollaista hän ei koskaan ennen\nollut nähnyt. Hän oli puettu kuin schwarzwaldilainen ainakin, mutta oli\ntavattoman pitkä, eikä vielä koskaan oltu voitu aavistaa, että olisi\nolemassa sellaista jättiläistä. Tukkiherralta hän pyysi työansiota, ja\nkun hän oli vankka mies, niin herra hänen kanssaan sopi palkasta ja\notti työhönsä. Eikä sellaista työntekijää toista ole koskaan nähty.\nKolmen miehen edestä hän metsää kaasi ja yksin hän puun rungot laahasi,\nkun tavallisia miehiä kuusi tarvittiin. Kun hän oli ollut työssä\npuoli vuotta, meni hän eräänä päivänä isäntänsä luo ja pyysi päästä\nkaatamiansa runkoja uittamaan myyntipaikkaan nähdäkseen, mihin ne\njoutuivat.\n\nTukkiherra sanoi mielellään suostuvansa siihen, että Mikko saisi hiukan\nmaailmaa nähdä; selitti tosin metsässä tarvitsevansa väkeviä miehiä,\nkun sen sijaan lauttamiesten täytyi olla näppäriä ja taitavia, mutta\nsen kerran saisi hän lähteä mukaan.\n\nUitettava lautta oli kahdeksasta pienemmästä lautasta kokoonpantu, ja\nviimeisessä olivat paksuimmat tukit. Mutta samana iltana kuin lautta\noli liikkeelle pantava, toi Mikko joelle vielä kahdeksan kuusen runkoa,\njotka olivat niin pitkät ja vahvat, ettei sellaisia missään oltu\nnähty; kuitenkin kantoi Mikko ne hartioillaan rantaan keveästi kuin\nuittosauvan. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli ne kaatanut. Tukkiherra\niloitsi mielessään, kun hän näki ne ja laski, mitä hän niillä\nansaitsisi. Mutta Mikko selitti kaataneensa ne itselleen lautaksi,\nsillä ennen kaadetut hienot rungot eivät häntä kantaneet. Hänen\nisäntänsä halusi antaa hänelle palkinnoksi uittosaappaat, mutta hän\nheitti ne syrjään ottaen esille toiset. Isoisäni on vakuuttanut, että\nne painoivat sata leiviskää ja olivat viittä jalkaa pitkät.\n\nLautta laskettiin irti, ja jos Mikko oli pannut metsänkaatajat\nihmetyksiin, niin vielä enemmän hämmästytti hän nyt uittomiehiä.\nNämä olivat luulleet lautan hitaasti liukuvan eteenpäin, kun siihen\nniin suuria tukkeja oli kiinnitetty; mutta heti kun oli kotikylän\njoesta päästy Neckariin, alkoi se nuolena kiitää alas virtaa. Missä\ntämä teki mutkan, ja lauttamiesten senvuoksi täytyi koettaa pitää\nlauttaa keskivirralla, jotta se ei törmäisi rantamatalikolle, siinä\noli Mikko joka kerta vedessä ja nykäisten lauttaa milloin oikealle\nmilloin vasemmalle pelasti sen joutumasta karille. Puolta lyhyemmässä\najassa kuin ennen saapui lautta Kölnin kaupunkiin, jossa puutavara\ntavallisesti myytiin. Siellä Mikko sanoi toisille uittomiehille: »Jos\nolette tosi kauppiaita, niin ymmärtäkää oma hyötynne! Luuletteko, että\nKölnin asukkaat itse käyttävät nämä puut, mitkä he Schwarzwaldista\nostavat? Ei toki, puolesta hinnasta te myytte ne heille, ja he saavat\nHollannissa kaksinkerroin. Myykäämme kölniläisille lankut ja laudat\nja uittakaamme paksut tukit meren rannikolle. Sen, mikä yli jää\ntavallisesta hinnasta, pidämme itse.»\n\nTätä ehdotti viekas Mikko, ja toiset suostuivat siihen, osa heistä\nsenvuoksi, että saisivat nähdä Hollannin, osa rahanhimosta. Yksi\nainoa oli rehellinen eikä tahtonut panna vaaroille alttiiksi herransa\nomaisuutta tai salata häneltä saatua hintaa; mutta muut eivät häneen\nyhtyneet, vaan unohtivat hänen kehotuksensa. Mikko yksin pani sen\nkorvansa taa. Lautta irrotettiin uudelleen, ja Mikko uitti sen nopeasti\nja onnellisesti Rotterdamiin. Siellä heille tarjottiin nelinkertainen\nhinta ja Mikon kaatamista suurista rungoista maksettiin suunnattomasti.\nSaadessaan niin paljon rahaa schwarzwaldilaiset tuskin käsittivät\nriemuansa. Mikko jakoi hinnan siten, että isännälle tuli yksi\nneljännes ja miehille kolme. Miehet eivät kuitenkaan palanneet heti\nkotiinsa, vaan menettivät Rotterdamin kapakoissa rahansa pelatessaan\nmerimiesten ja muiden huijarien kanssa. Mutta sen miehen, joka oli\nvaroittanut Hollannin matkasta, möi Mikko petollisille värvääjille,\njotka tarvitsivat laivamiehiä Itä-Intiaan meneviin kauppalaivoihin.\nSen koommin ei tästä miehestä ole mitään kuulunut. Siitä saakka kun\nMikko palasi Schwarzwaldiin, oli sen nuorista miehistä Hollanti kuin\nparatiisi ja Mikko heidän kuninkaansa. Tukkiherrat eivät pitkiin\naikoihin mitään aavistaneet heidän kaupoistaan, ja huomaamatta tulvasi\nrahaa, kirosanoja, huonoja tapoja, juoppous ja pelaaminen Hollannista\nSchwarzwaldiin.\n\nKun yllämainittu juttu tuli tunnetuksi, ei Mikkoa enää mistään\nlöytynyt, mutta kuollut ei hän vieläkään ole. Sata vuotta on hän\nnyt kummitellut metsässä, ja sanotaan, että hän on auttanut monet\nihmiset rikkaiksi, joskin — heidän sielunsa kustannuksella. Tämän\nenempää en tahdo kertoa. Se on kuitenkin varmaa, että hän vielä\nnykyisin myrskyöinä kaataa suurimmat kuuset metsikön korkeimmalta\nkohdalta, josta muut eivät uskalla. Isäni on nähnyt hänen kaatavan\nneljän jalan paksuisen kuusen kuin korren. Nämä puut hän lahjoittaa\nniille, jotka rehellisyydestä välittämättä liittyvät häneen. Keskiyön\naikana he kantavat rungot virtaan ja Mikon johdolla uittavat ne\nHollantiin. Jos minä olisin Hollannin kuningas, niin antaisin ampua\nMikon siihen paikkaan, sillä jokainen laiva, jossa on yksikin Mikon\npalkki, on tuomittu hukkumaan. Tämä on syynä siihen, että niin\npaljon haaksirikkoja sattuu. Miksikä muuten sellainenkin laiva,\njoka on kirkon kokoinen, uppoaisi? Joka kerta, kun Mikko myrskyöinä\nSchwarzwaldin metsässä kaataa puun, irtaantuu merellä jostakin\nlaivasta hänen ennen kaatamansa, — vesi tunkee sisään, ja laiva uppoaa\nmiehistöineen päivineen. Tämä on satu Hollannin Mikosta, ja totta on,\nettä Schwarzwaldin koko turmelus on hänestä lähtöisin. Mutta voihan\nhän rikkaaksi tehdä», lisäsi vanhus salaperäisenä. »Enpä totta tosiaan\nhäneltä mitään haluaisi, en mistään hinnasta haluaisi käydä paksun\nHesekielin tai Hongankolistajan kengissä. Tanssikuningaskin kuuluu\nhänelle antautuneen!»\n\nMyrsky oli vanhuksen kertoessa asettunut; naiset sytyttivät lamput ja\nmenivät tiehensä; miehet täyttivät Pekalle säkillisen lehviä patjaksi,\nneuvoivat häntä uuninpankolle ja sanoivat hyvää yötä.\n\nPekka ei ollut koskaan ennen niin raskasta unta nähnyt kuin sinä yönä.\nMilloin oli hän näkevinään suuren Mikon irrottamassa mökin ikkunaa ja\nojentamassa pitkillä käsillänsä hänelle kultakolikolta täynnä olevaa\npussia, joka Mikon sitä puistellessa kirkkaasti kilahteli; milloin\nnäki hän pienen ystävällisen lasipeikon suurella viheriällä pullolla\nratsastavan huoneessa, ja hän oli kuulevinaan samaa käheää naurua kuin\nkuusikossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä taas kuului karkea ääni hänen\nvasemmassa korvassaan:\n\n    Hollanniss' on kultaa\n    Niinkuin maassa multaa.\n    Vaivatta sit' saa\n    Ken vain haluaa.\n\nJa taas soi hänen oikeaan korvaansa tuttu laulu kuusiston pienestä\naarrepeikosta, ja vieno ääni kuiskasi: »Tyhmä olet, Noki-Pekka, kun\net keksi loitsullesi jatkoa, vaikka olet syntynyt sunnuntaina kello\nkaksitoista päivällä.»\n\nPekka koetti parastaan unissaan keksiäksensä jatkoa loitsusanoillensa.\nVaikealta se tuntui, kun hän ei koskaan elämässään ennen ollut\nrunoillut. Herättyänsä ani varhain hän muisteli niitä säkeitä, jotka\nhänen korvassaan unessa olivat kaikuneet. Hän istuutui pöydän taakse\nposket käsiin nojautuneina ja muisteli yöllisiä kuiskauksia, jotka\nalituisesti hänen korvissaan kaikuivat. »Lisää, lisää loitsuusi uusia\nsäkeitä, tyhmä Noki-Pekka», tuo kiihotus yllytti häntä alituiseen,\nja hän mietti miettimistään, sormi otsallaan. Kun hän siinä istui ja\nkaiken taitonsa pani likoon, kulki kolme poikanulikkaa laulaen mökin\nohitse. Pekasta tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hypähti ylös,\njuoksi ulos ovesta ja tarttui poikiin käsiksi, saadakseen tarkemmin\nkuulla heidän laulunsa. »Seis, ystävät, mitä te lauloitte? Laulakaa\nse minulle uudelleen», tokaisi Pekka. »Mitä meidän laulumme sinuun\nkuuluu», vastasi eräs pojista. »Minä laulan mitä haluan; päästä käteni\nirti heti tai minä...» »Sanomatta mitä lauloit et pääse», kiljaisi\nPekka kiukuissaan ja likisti häntä entistä tiukemmin. Mutta kaksi\nmuuta toveria oli mukana ja nämä lyödä läimäyttelemaän Pekkaa minkä\nkerkesivät, siksi kunnes Pekan täytyi hellittää ja uupuneena maahan\nkellahti. »Siinä senkin syötävä», toiset pilkkailivat, »ja muista,\ntomppeli, ettet vasta hätyyttele siivoja ihmisiä niinkuin nyt teit.»\n»Kyllä muistan», huokasi Pekka. »Mutta te olette lyöneet minua niin\nkauheasti! Sanokaa toki mitä tuo tuossa lauloi!» Uudestaan kaikki\nnauramaan ja pilkkaamaan. Ja se, joka laulun oli laulanut, lauloi\nsen vieläkin Pekalle. Suurta ääntä pitäen kaikki kolme sitten matkaa\njatkoivat.\n\nSelkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli\nmielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa\nloitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset,\nsieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon\nasunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa,\njonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän\nperille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän\nkuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään\nmastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan\nalle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen;\nsillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko.\nÄänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin\ntällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä\nmiestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet,\nne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan\nnäköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi\nHollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu.\n\n»Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin\nkamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi\nPekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen\nmenossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia\nsilmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.»\n»Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän\nviileän tien», vastasi Pekka.\n\n»Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä,\n»taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun\nkerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on,\nettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja\nse, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä\nolet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan,\npitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat\ntaalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi\nainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.»\n\n»Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.»\n\n»Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako\ntaalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko.\n\nSanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne\nkilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän\nsykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko\nei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa\nlahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun,\njonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman\ntuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän\nkanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän\nlähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin\naskelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani\nseuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan\nerillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana,\nsillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja\nnäki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen\nrajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan\nhyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti\nsuuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi\nhaudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria\nvasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle.\n\nRiemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin\nmetsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen\nhän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät\nsäkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo\nkietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen\nkasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja\nkiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän\nkirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety.\n\nUupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja\nennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla\nkumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki\nloitsunsa.\n\n    Aartehitten tallettaja\n    Kuusimetsän omistaja\n    Peikko satavuotias\n    Auta lempilapsias.\n\n»Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin\nolkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli\nPekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha\npeikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu\npäässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin\nverkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui,\nnäki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu\nolivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi\nollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten\nmukaan.\n\n»Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi\nlasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua\nsuuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa\ntempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.»\n\n»Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella,\n»minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen\nkuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen\ntullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista;\nsysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen,\nettä minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä,\njotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja\nTanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.»\n\n»Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun;\n»älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta\nnäyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä\nhalveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat\nsitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään\non sinut luokseni tuonut.»\n\nPekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen\ntiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua\ntuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on.\nSysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja\nuittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.»\n\n»Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan\nystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on\nkukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja\nkasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta\ntukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa\nnimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti\ntehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun\non tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka\nymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen\nvoin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta —\nPekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.»\n\n»Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä\nteitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä\nsydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin\nTanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa\nkuin paksulla Hesekielillä.»\n\n»Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus,\nosata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä\nPekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä\nse, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi\nmukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean\nTanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään,\nja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön\ntehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.»\n\nPekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin\npyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan\nkaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi\nlasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan\nlisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.»\n\n»Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa\npaksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi\nsirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä,\ntervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja\nvaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme\npitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen\ntoivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös\nomistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä.\nVaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.»\n\n»Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas\ntoivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on\nniin perin välttämätön, kuin te väitätte.»\n\n»Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka\nvoit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä.\nNyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen\ntaskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja\nsiinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin\nripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka\nkuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla\noli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja\ntarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja\nminä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle\nsanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä\nse ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli\npuhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli\ntäyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan\nsuuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon\npäin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä\njäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja\ntuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen,\njoka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti\nkiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa.\n\nPalatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä\nkunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa\noli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että\nhän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut\nrahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen\ntoisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut\nsysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli\nhän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa\nkohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa,\nkuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes\nkirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi\npian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät\ntyöhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä\nhyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi\narvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin\nmitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista\nhymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä\nlasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa\nvain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä,\nlopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat.\nSyynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli\nruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän\noli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle\ntullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin\nistumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin\nPekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt\nsanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen\njalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään\nlähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän\ntyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa\nkorkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä\nniin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun\nlisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin,\nettä hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli\nrahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen\nmetsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka\nsaaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli\npaljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria,\nkilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut\nsata taalaria.\n\nNähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen\nenää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja\njakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä\nuuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin\nTanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla\nmukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään.\nJa kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli\nnäet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi\nsaman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle\nPekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä\nguldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu\nHesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen\njuovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin\nsanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan\noli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis\nPekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä\nkyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä\nsalaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi\nhän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta\nhinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän\npalkkansa.\n\nEräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti\nkauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä\njuonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän\nyhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta\ntarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi\npeikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa.\n»Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä\nhyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin\nmitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei\nhuolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni\nja korjaa sen minulta veloistani!»\n\n»Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun\nonnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun\nniin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin\nlasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä,\nPekka, järkeä on sinulta puuttunut.»\n\n»Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies\nkuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää,\nettä...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja\nhuusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä\nkolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla\nkaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti\npudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja\npoltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt.\n\nKului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen\nkiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti\nomantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun\nomaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun\nhänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.»\n\nNiinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin\nkerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui\nPekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos\ntervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!»\nriemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen\nsanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan\nrikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen\nniskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti\nikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu\nHesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä\nilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo\nolivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa\nja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen\ntaskunsa olivat täpösen täynnä.\n\nHän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja\nhäviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen\nläksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista\nsanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin\nomaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei\nollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä\nlasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä\nalempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja\nolevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko\nhänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut\nsiihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi\nguldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin\nhäviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi,\nPekka; rehellinen mies auttaa aina toista!»\n\n»Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari\niloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa,\njonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan\ntutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.»\n\nHän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko\nsiellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa\npöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa,\nvaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia.\nTuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt\npenniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia\nkilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen\ntoivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla\nHesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet.\n\nRavintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun\nhän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet\nuskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat\nhänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat,\npanetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa\nloitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä\ntapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille\nSchwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan\nisäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan\nnoitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän\nsanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja\nheittivät hänet ovesta ulos.\n\nEi tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa\nkohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon\nkulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka,\nja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään\ntahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset\nsiitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua\nkohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni\non kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko\npäivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat\nminua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä\nkauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa.\n\nKun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä\nkaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita\nhän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja\nulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin\nnukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan\nvelkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi\nnimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on\nhyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä\nmitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa,\nvaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat\nylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle\nollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli,\n»niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan\nkuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän\njuoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa,\ntuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän\nriuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen\nitse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra\nHollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään\nhänelle ilmaantui.\n\n»Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja\nmyyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi\nsyynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka\nkerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä\nkuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen\nmetsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.»\n\n»Sopimuksemme?» tuumaili Pekka. »Mitä hän minun luulee voivan antaa,\neihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia\nvai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja\nsaapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui\njyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut;\npäästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi\nPekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen\nkuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja\npitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka\nkäskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni.\n\nSyvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan\nhimmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa\nvaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi\njoutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen\nentisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten\ntalonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut\ntavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se\nnäytti olevan talon ainoa huone.\n\nPuinen seinäkello, suuri uuni, leveät penkit, taloustarpeet y.m.\nolivat samanlaiset kuin muualla. Mikko pyysi häntä istuutumaan suuren\npöydän taakse, itse meni hän ulos palaten kuitenkin heti viiniruukku\nja laseja mukanansa. Hän kaasi laseihin viiniä, kilahuttelivat niitä\nPekan kanssa, ja Mikko kertoi hänelle tämän maailman iloista, vieraista\nmaista, suurista komeista kaupungeista ja virroista, niin että Pekka,\njossa heräsi suuri halu näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mitä kuuli,\njuhlallisesti Mikolle tämän halunsa ilmaisi.\n\n»Vaikka sinulla ruumiissasi olisikin rohkeutta ja voimaa jotakin\ntekemään, niin voisi tyhmän sydämesi pari kolkutusta saada\nsinut vapisemaan. Ja mitäpä järkevän ihmisen tarvitsee välittää\nkunnianloukkauksista ja onnettomuudesta? Oletko sinä päässäsi sitä\ntuntenut, kun hiljattain eräs sinua nimitti petturiksi ja kehnoksi\nmieheksi? Tekikö vatsassasi pahaa se, että nimismies tuli häätämään\nsinut pois talostasi? Sano mikä sinulle tuskan toi.»\n\n»Sydämeni», vastasi Pekka, kohottaen kätensä levottomalle rinnalleen;\nsillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen sydämensä kääntynyt.\n\n»Sinä olet satoja guldeneja kehnoille kerjäläisille ja muulle\nroskaväelle tuhlannut, ja mitä hyötyä sinulla siitä on ollut?\nHe ovat sinulle toivoneet siunausta ja terveyttä; ja oletko sen\nterveemmäksi tullut? Tuhlaamillasi rahoilla olisit voinut pitää omaa\nlääkäriä. Siunausta! Kaunista siunausta sekin, että omaisuus otetaan\ntakavarikkoon ja mies itse potkitaan talostaan! Ja mikä sinut aina pani\ntaskujasi kopeloimaan, kun joku kerjäläinen hattunsa sinulle ojensi? —\nSydämesi ja taas sydämesi, ei silmäsi, kielesi, kätesi, jalkasi, vaan\n— sydämesi; ovatpa tosiaankin asiat sinulla 'sydämelle käypiä', kuten\nsanotaan.»\n\n»Mitenkä sitten tuosta sydämestään voi selvitä? Olen kaikin mokomin\nkoettanut sitä tukahduttaa, ja sittenkin se tykyttää ja tekee kiusaa.»\n\n»Sinä et sitä kyllä voi», huomautti Mikko hymyillen, »sinä tyhmyri\nparka; mutta anna minulle tuo pieni kapine, niin saat nähdä kuinka hyvä\nsinun on olla.»\n\n»Teille sydämeni», huudahti Pekka kauhistuen. »Silloinhan minä kuolisin\npaikalla.»\n\n»Niin, jos joku teidän herroista lääkäreistä haluaisi leikata sydämen\nruumiista, silloin täytyisi sinun kuolla. Mutta minulla merkitsee sydän\njotain toista. Tule tänne, niin pääset vakuutetuksi asiasta.» Hän nousi\nsamassa paikaltaan, aukaisi erään oven ja vei Pekan huoneeseen. Pekan\nsydän kutistui kokoon, kun hän kynnyksen yli astui, mutta hän ei sitä\nsen enempää merkille pannut, sillä hänen eteensä tarjoutuva näky oli\neriskummallinen ja hämmästyttävä. Huoneen monilla puuhyllyillä oli\nlaseja, jotka olivat läpinäkyväisellä nesteellä täytetyt, ja jokaisessa\nlasissa oli sydän. Laseihin oli myös kiinnitetty lippuja, joille nimiä\noli kirjoitettu, ja uteliaana Pekka luki, että laseissa oli paksun\nHesekielin, Tanssikuninkaan, ylijahtimestarin, kuuden koronkiskurin,\nkahdeksan värväysupseerin ja kolmen rahanvaihtajan sydämet — sanalla\nsanoen, seudun kahdenkymmenen arvokkaimman henkilön sydämet.\n\n»Katso!» sanoi Mikko. »Nämä kaikki ovat jättäneet sydämen surut\nja murheet siksensä; ei yksikään näistä sydämistä enää tykyttele\nkiusallisesti, ja niiden entiset omistajat elävät hyvin ja ovat\nmielissään, kun ovat päässeet levottomasta vieraastaan.»\n\n»Mitä he ovat saaneet sydämensä sijaan rintaansa?» kysyi Pekka, sillä\nkaikki se, mitä hän näki, häntä melkein pyörrytti.\n\n»Tällaisen», Mikko vastasi ja ojensi hänelle eräästä laatikosta —\nkivisen sydämen.\n\n»Kas sitä!» huudahti Pekka, voimatta samalla pidättää kauhistuksen\ntunnetta. »Marmorinen sydän? Se mahtaa rinnassa tuntua hyvin kylmältä?»\n\n»Varmaankin, mutta miellyttävän kylmältä. Tarvitseeko sitten sydämen\nolla lämmin. Talvella ei sen lämpö ole miksikään hyödyksi, siiloin\non hyvä kirsikkaviina paljoa paremmaksi avuksi kuin lämmin sydän, ja\nkesällä, kun on kuuma, et voi uskoa, kuinka sellainen sydän virkistää.\nJa kuten sanottu, ei pelkoa eikä kauhistusta, ei turhanpäiväistä\nsääliväisyyttä eikä muuta tuskaa tunne sellainen sydän.»\n\n»Siinäkö kaikki, mitä minulle antaisitte?» kysyi Pekka kummissaan;\n»minä toivoin rahaa ja te tahdotte minulle antaa kivisen sydämen.»\n\n»Arvelen, että ensi aluksi tulet toimeen sadallatuhannella markalla,\nJos viisaasti niitä käytät, voi sinusta pian tulla miljonääri.»\n\n»Satatuhatta?» huudahti Pekka iloisena. »Äläpäs tykyttele niin rajusti\nrinnassani, kohta ovat asiamme selvät. Hyvä, antakaa minulle kivi ja\nrahat, ja levottomuuden saatte ruumiistani ottaa.»\n\n»Pidän sinua ymmärtäväisenä miehenä», vastasi Mikko iloisesti\nhymyillen. »Tule, juokaamme vielä ja sitten maksan sinulle rahat.»\n\nHe istuutuivat uudelleen tupaan viiniruukun ääreen, joivat ja yhä\njoivat, kunnes Pekka vaipui syvään uneen.\n\nHän heräsi postitorven toitotuksesta ja löysi itsensä istumassa\nkomeissa vaunuissa, jotka kulkivat leveää katua pitkin. Tarkatessaan\nympäristöä hän kaukana takanansa näki Schwarzwaldin häämöttävän.\nAluksi hän ei voinut uskoa itseänsä Pekaksi. Kuinka Pekka voisi ajaa\nniin komeissa vaunuissa! Hänen vaatteensakaan eivät olleet samat kuin\nedellisenä päivänä, mutta hän muisti kokemansa selvästi ja vihdoin hän\nepäilyksestään vapautuen huudahti: »Olen minä sittenkin Noki-Pekka enkä\nkukaan muu.»\n\nHän ihmetteli sitä, että hän tunsi itsensä niin huolettomaksi,\nvaikka hän ensi kertaa oli maailmalla, poissa rauhaisasta kodistaan\nja metsistä, joissa koko ikänsä oli elänyt. Eipä sekään, että tiesi\njättäneensä äitinsä avuttomuuteen ja kurjuuteen, pusertanut kyyneleitä\nhänen silmistään; hänestä oli kaikki samantekevää. »Nyt ymmärrän»,\nhän sanoi, »että kyyneleet ja huokaukset, koti-ikävä ja surumielisyys\nlähtevät sydämestä, ja kiitän Hollannin Mikkoa siitä, että nyt on sydän\nkylmä ja kivestä.»\n\nHän painoi kädellänsä rintaansa, mutta se oli vallan levollinen,\nei tuntunut se tykyttävän. »Jos hän yhtä tarkalleen sanansa pitää\nsadastatuhannesta kuin sydämestä, niin olenpa onnen poika.» Ja\nsamalla hän rupesi vaunuansa tarkastelemaan. Hän löysi kaikennäköisiä\nvaatteita, mutta ei penniäkään rahaa. Lopulta hän tutki taskut ja löysi\nniistä tuhansia taalareita ynnä kauppahuoneiden osotteita. »Nyt minulla\non mitä tarvitsen», hän tuumaili, istuutui mukavasti vaunun nurkkaan ja\najaa hurautti suureen maailmaan.\n\nKaksi vuotta Pekka maailmaa kiersi ja katseli vaununsa ikkunoista\npuolelle ja toiselle, tarkasteli taloja, ja missä vain näkemisen\narvoista oli, siellä Pekalle oli esitettävä kaikki kummallisuudet.\nMutta ei mikään häntä ilahduttanut, ei rakennukset, ei soitto, ei\ntanssi, hänen kivinen sydämensä ei voinut osaaottavasti käsittää\nmitään, hänen silmänsä ja korvansa olivat suljetut kaikelta kauniilta.\nHänen suurimpana ilonaan oli syöminen, juominen ja nukkuminen, ja\nyksistään sellaisesta hän nauttikin koko ajan, kun ilman tarkoitusta\nmaailmaa katseli, söi ja joi, kun jaksoi, ja nukkui, kun aika pitkäksi\nkävi. Silloin tällöin hän tosin muisti, että hän oli elänyt iloisempana\nja onnellisempana silloin, kun oli ollut köyhä ja hänen oli täytynyt\ntehdä työtä elääkseen. Silloin oli hänen mieltänsä virkistänyt jokainen\nkaunis näköala, soitto ja laulu, silloin oli hän tuntikausia voinut\nnauttia siitä yksinkertaisesta ateriasta, jonka hänen äitinsä hänelle\njoka päivä oli tuonut sysihaudalle. Näin miettiessään entisiä aikoja\nhän huomasi, ettei hän enää millekään asialle voinut hymyillä, ja\nennen oli hän voinut makeasti nauraa pienimmällekin pilalle. Kun\ntoiset hymyilivät, väänti hänkin suunsa nauruun, mutta hänen sydämensä\nei hymyillyt. Hän tunsi kaikkialla olevansa levollinen, mutta ei\ntyytyväinen. Ei koti-ikävä, vaan tyhjyys, ylellisyys, iloton elämä\nhänet vihdoin ajoi takaisin kotiin.\n\nKun hän Strassburgista lähti ja jo näki kotiseutunsa synkät metsät,\nschwarzwaldilaisten voimakkaat ruumiit ja iloiset, uskolliset\nkasvonpiirteet, kun hän kuuli kotoisia ääniä, silloin tuntui hänestä,\nkuin olisi hänen verensä virrannut entistä voimakkaammin, ja hän\nluuli täytyvänsä iloita ja itkeä. Mutta — kuinka voisi hän olla niin\nraukkamainen, olihan hänellä kivestä sydän. Ja kivet ovat kuolleita,\neivät ne hymyile eivätkä itke.\n\nSaavuttuaan kotikyläänsä hän heti lähti Hollannin Mikon luo, joka\nhänet otti vastaan ystävällisesti kuin ennenkin. »Mikko», sanoi\nPekka hänelle, »nyt olen matkustellut ja nähnyt jos jotakin, mutta\nkaikki näkemäni on minusta tyhjän arvoista; minulla aikani kävi\npitkäksi. Teidän antamanne kivikappale, joka on rinnassani, tosin\nsuojelee minua monesta ikävyydestä. En koskaan vihastu, en koskaan\nsure, mutta en liioin ole koskaan iloinen; tuntuu siltä, kuin eläisin\nvain puoleksi. Ettekö voisi tehdä kovaa kiveä hiukan pehmeämmäksi ja\nliikkuvaisemmaksi? Tahi — antakaa minulle mieluummin entinen sydämeni.\nOlin siihen jo tottunut, kun viisikolmatta vuotta olin sitä pitänyt, ja\nvaikkakin se välistä teki tyhmyyksiä, niin oli se kuitenkin iloinen ja\nreipas sydän.»\n\nMetsänhaltia naurahti kolkosti ja katkerasti. »Kun olet kuollut»,\nvastasi Mikko, »saat herkän sydämesi jälleen ja voit tuntea iloa\nja surua; mutta täällä se ei enää koskaan joudu sinun omaksesi!\nMitäpäs siitä, Pekka! Sinä olet matkustellut, mutta matkusteleminen\nsinun laillasi ei voi hyödyksi olla. Asetu asumaan johonkin tänne\nmetsään, rakenna itsellesi talo, mene naimisiin, tee työtä ja kartuta\nomaisuuttasi. Sinulta on puuttunut työtä, ja kun olit toimetonna, oli\nsinusta aika pitkä; ja nyt syytät syytöntä sydäntäsi siitä.» Pekka\nhuomasi, että Mikko oli oikeassa selittäessään toimettomuuden syyksi\nhänen ikävyyteensä, ja päätti nyt rikastumistaan rikastua. Mikko antoi\nhänelle toiset satatuhatta ja päästi hänet hyvänä ystävänä luotansa.\n\nEi aikaakaan, niin jo levisi huhu Peli-Pekan ilmaantumisesta\nSchwarzwaldiin ja se tiesi hänet rikkaammaksi kuin koskaan ennen.\nNytkin kävi kuten tavallista on. Kun Pekka oli keppikerjäläinen,\npotkittiin hänet ravintolasta ulos, mutta kun hän nyt jälleen ensi\nkerran eräänä sunnuntaina astui vanhaan tuttuun paikkaan sisälle,\npudisteltiin hänen kättänsä, kiiteltiin hänen hevostansa ja kyseltiin\nhänen matkoistansa. Kun hän jälleen paksun Hesekielin kera istui\npelipöytään, oli hän taas yhtä arvossapidetty kuin ennenkin. Nyt\nei hän kuitenkaan enää tehnyt lasia, vaan kävi tukkikauppaa, mutta\nvain näön vuoksi. Hänen päätoimenaan oli vilja- ja rahakauppa.\nPuolet Schwarzwaldia oli ennen pitkää hänelle velkaa, mutta hän\nei lainannut rahaa vähemmästä kuin kymmenestä prosentista ja möi\nviljaa köyhille, jotka eivät heti voineet maksaa, kolmikertaisesta\nhinnasta. Nimismiehellä ja hänellä oli hyvät välit, ja ellei herra\nPekka Munkille määräpäivänä hänen saamisiaan maksettu, niin nimismies\nulosottomiehineen ratsasti velallisen luo, arvioi omaisuuden, möi sen\nja hääti isän, äidin ja lapset metsään. Aluksi oli tällainen menettely\nPekasta kovaa, sillä kodeistaan häädetyt ihmisraukat kokoontuivat\njoukottain hänen talonsa edustalle. Miehet pyysivät odotusaikaa,\nvaimot koettivat hellyttää hänen kovaa sydäntänsä, ja lapset kärttivät\nleipäpalasta. Mutta kun hän oli hankkinut itselleen pari verikoiraa,\nlakkasivat nuo »kissannaukujaiset», joiksi hän onnettomien rukouksia\nnimitti. Hän vihelsi ja usutti koirat anojien kimppuun, ja nämä\nhajosivat kuin akanat tuuleen. Enimmän vaivaa hänellä oli »vanhasta\nakasta». Hän oli Pekan äiti. Häädettynä talostaan oli hän joutunut\nsuureen hätään ja puutteeseen, eikä Pekka, rikkaaksi tultuaan, enää\nollut häntä tiedustellutkaan. Tuontuostakin hän sauvaansa nojaten\nheikkona ja murtuneena laahusti Pekan talon edustalle. Ovesta ei\nhän enää sisään uskaltanut sen jälkeen kuin Pekka oli hänet ajanut\nulos. Mutta hänestä oli perin vastenmielistä elää toisten ihmisten\nalmuista, kun hänen oma poikansa olisi kyennyt häntä elättämään.\nPekka ei kuitenkaan hellyttänyt kovaa sydäntänsä nähdessään kalpeat,\ntutut kasvot, rukoilevat silmäykset ja kuihtuneet, ojennetut kädet.\nMuristen hän sunnuntai-iltoina, jolloin äidin oli tapana saapua, jonkun\npalvelijansa lähetti viemään »akalle» lantin. Hän kuuli kiitollisen\nsaajan vapisevan äänen, kun tämä toivoi, että poikansa hyvin menestyisi\nelämässään; hän kuuli hänen rykien poistuvan ovelta, mutta samassa\nhän unohti hänet kokonaan muistaen ainoastaan, että taas oli suotta\nuhrannut rahaa.\n\nJo alkoi Pekka miettiä naimisiin menemistä. Hän tiesi, että\nSchwarzwaldissa jokainen isä olisi mielellään tyttärensä hänelle\nantanut. Mutta hänen oli vaikea tehdä valintansa, sillä hän tahtoi,\nettä hänen onneansa ja ymmärrystänsä siinäkin olisi kiitetty. Hän\nkulki pitäjän ristiin rastiin, mutta ei yksikään sen neitosista ollut\nhänestä kyllin kaunis. Kun hän oli kaikki tanssipaikat käynyt ja\nkauneinta itselleen katsellut, sai hän vihdoin tietää, että kaunein\nja kunnollisin kaikista oli köyhän puunhakkaajan tytär. Tämä hoiti\nhiljaisena, taitavasti ja huolellisesti isänsä taloutta eikä koskaan\nkäynyt tansseissa, ei edes helluntaisin. Kun Pekka oli saanut tiedon\ntästä pitäjän ihmeestä, päätti hän kosia häntä ja ratsasti sitte\nmökille, jossa hänen sanottiin asuvan. Kauniin Liisan isä vastaanotti\nällistyen ylhäisen herran, ja entistä enemmän hän ällistyi, kun kuuli\nvieraan olevan rikkaan Pekka herran ja sai tietää hänen tahtovan\nvävypojaksi. Kauan ei ukko asiaa tuumaillut, sillä hän arveli kerralla\npääsevänsä huolistaan ja köyhyydestään, suostui pyyntöön, kysymättä\nLiisan mieltä, ja tytär noudatti isänsä tahtoa sanaa vastaan sanomatta.\n\nMutta eipä kauniin Liisan olo uudessa talossa muodostunutkaan niin\nonnelliseksi kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Hän luuli voivansa\nhyvin hoitaa taloutta, mutta ei voinut mitään toimittaa Pekka herran\ntyydytykseksi. Hän sääli köyhiä, ja kun hänen aviomiehensä oli rikas,\nhän arveli hyvällä omallatunnolla voivansa antaa köyhälle kerjäävälle\nvaimolle vähäisen lantin tai vanhalle miehelle ryypyn. Mutta kun Pekka\nherra eräänä päivänä tämän huomasi, kiljahti hän ankarasti ja raa'asti:\n»Miksi tuhlaat omaisuuttani kerjäläisille ja maankiertäjille? Oletko\nsinä mukanasi taloon tuonut mitään, jota voisit muille lahjoittaa?\nIsäsi kerjuusauvalla ei yhtä ainoata lientä lämmitetä, ja kuitenkin\nheittelet rahoja kuin ruhtinatar. Jos kerrrankin vielä tuollaista\nhuomaan, niin saat tuntea, miltä miehen nyrkki maistuu!» Kaunis Liisa\nitki kamarissaan miehensä kovuutta ja usein hän toivotteli olevansa\nkotonansa isänsä matalassa majassa mieluummin kuin rikkaan ja itaran,\nkovasydämisen Pekan pauloissa. Olisipa hän tiennyt, että miehellään\noli sydän marmorista ja ettei hän yhtäkään ihmistä voinut rakastaa,\nei hän silloin olisi asiain tilaa ihmetellytkään. Joka kerta kun hän\novella istui ja näki ohikulkevan kerjäläisraukan ojentavan hattunsa\nhäntä kohti, ummisti hän silmänsä, ettei hänen olis tarvinnut kurjuutta\nnähdä, ja puristi kätensä nyrkkiin, ettei se suinkaan taskuun osuisi ja\nsieltä onnettomalle keksisi penninkiä. Ei aikaakaan, niin kertoi koko\npitäjä itarasta Liisa rouvasta, joka oli vielä itarampi kuin miehensä.\nEräänä päivänä istui hän talonsa edustalla kutoen ja hyräillen laulua;\nhän oli iloinen, sillä ilma oli kaunis ja Pekka herra oli ratsastanut\npois. Sattui silloin vanha mies kulkemaan siitä ohi. Hänellä oli raskas\nsäkki selässään, ja jo kaukaa Liisa rouva kuuli miehen ähkivän ja\npuhkuvan taakkaa kantaessaan. Hänessä herätti sääliä se, että vanhaa\nmiestä niin vaivattiin. Ja kun vanhus saapui hänen kohdalleen, oli hän\nluhistumaisillaan maahan.\n\n»Armahtakaa minua, hyvä rouva, ja antakaa minulle vettä juoda», pyysi\nmies; »en jaksa enää.»\n\n»Mutta teidän, vanhan miehen, ei pidä enää noin raskasta taakkaa\nkantaa», sanoi Liisa rouva.\n\n»Mitä tehdä? Elääkseni minun täytyy toimittaa toisten asioita», vastasi\nmies. »Te, rikas rouva, ette tiedä, kuinka raskasta köyhyys on ja\nkuinka virkistävä raitis kulaus on näin kuumalla.»\n\nKuultuaan tämän Liisa rouva kiiruhti sisään, haki ruukun ja täytti sen\nvedellä. Mutta palatessaan miehen luo ja nähdessään hänen väsyneenä\nja surullisena istuvan säkillään hän jätti vesiruukun tuomatta, haki\npikarillisen viiniä ja ruisleivän, jotka toi vanhukselle.\n\n»Viiniryyppy varmaankin virkistää enemmän kuin vesi, kun jo olette noin\nvanha», puhui Liisa rouva; »mutta juokaa tyyneesti ja puraiskaa leipää\nväliin.»\n\nMies tuijotti häneen, kunnes suuret kyyneleet silmiin pusertautuivat,\njoi viinin ja lausui: »Olen vanhaksi elänyt, mutta harvoin olen nähnyt\nniin sääliväistä ihmistä kuin te, Liisa rouva. Te saattekin senvuoksi\nvielä onnellisesti viettää elämänne, sellainen sydän kuin teidän ei jää\npalkitsematta.»\n\n»Ei, ja palkan saakoon hän paikalla», huusi kauhistava ääni, ja kun\nhe katsoivat ympärilleen, näkivät he Pekka herran veripunaisena vihan\nvimmasta lähestyvän.\n\n»Ja minun parhaimman viinini sinä juotat kerjäläisille ja herkkuleipäni\nsyötät maankiertäjille. Odotas, saat palkkasi!» Liisa rouva lankesi\npolvilleen rukoillen armoa, mutta kylmä sydän ei tuntenut sääliä. Pekka\nherra heilahutti ruoskaansa ja löi luisella varrenpäällä kauniiseen\notsaan niin ankarasti, että Liisa rouva hengetönnä kaatui vanhuksen\nsyliin. Tämän nähdessään Pekka herra tunsi hätkähtävänsä, hän kumartui\ntarkastaakseen, oliko henki mennyt, mutta vanhus puhui hänelle\ntutulla äänellä: »Älä vaivaa itseäsi, Noki-Pekka; hän oli kaunein\nja rakastettavin kukka koko Schwarzwaldissa, mutta sinä olet sen\nkatkaissut eikä se enää koskaan uudestaan kuki.»\n\nSilloin katosi puna Pekan kasvoilta ja hän sanoi: »Vai te se olette,\nherra aarteenhaltia! Kuitenkin, tapahtunut on tapahtunut, ja se kai\non ollut täytymys. Toivon kuitenkin, ettette haasta minua oikeuteen\nmurhasta.»\n\n»Kurja!» vastasi lasipeikko. »Mitäpä se merkitsisi, että sinun\nkuolevaisen kuoresi saisin hirsipuuhun? Ei sinun tarvitse pelätä\nmaallista oikeutta, vaan toista ja ankarampaa, sillä sinä olet sielusi\npaholaiselle myynyt.»\n\n»Ja joskin sydämeni olen myynyt», huusi Pekka, »niin ei kukaan muu\nsiihen ole syypää kuin sinä ja sinun petolliset aarteesi; sinä, viekas\npeikko, olet minut vienyt turmioon, pakottanut minut etsimään apua\ntoiselta, ja sinä olet siitä edesvastuussa.» Tuskin oli hän tämän\nsanonut, niin lasipeikko kasvoi ja paisui suureksi ja leveäksi; hänen\nsilmänsä olivat kuin lautaset ja hänen suunsa kuin kuuma, liekehtivä\nuuni.\n\nPekka heittihe maahan polvilleen, eikä hänen kivinen sydämensä häntä\nestänyt vapisemasta kuin haavanlehti. Lujasti kouristi metsänhaltia\nhänen niskaansa, pyöritteli häntä ilmassa kuin kuivaa kortta ja\npaiskasi hänet kenttään niin että kylkiluut ruskivat. »Konna», hän\njyrähti kuin ukkonen; »minä voisin sinut musertaa, jos tahtoisin,\nsillä sinä olet rikkonut metsän herraa vastaan. Mutta tämän kuolleen\nnaisen vuoksi, joka minua on syöttänyt ja juottanut, annan sinulle\nkahdeksan päivän miettimisajan. Ellet siinä ajassa muuta mieltäsi, niin\ntulen jälleen ja ruhjon sinut mäsäksi, ja sinä saat synteinesi mennä\nmenojasi.»\n\nOli jo ilta, kun muutamat ohikulkijat huomasivat Pekka herran makaavan\nmaassa. He kääntelivät häntä ja tutkistelivat, oliko hänessä vielä\nhenkeä, mutta elon merkkejä eivät he pitkään aikaan huomanneet.\nVihdoin eräs heistä juoksi tuomaan talosta vettä ja kaasi hänen\nsuuhunsa. Silloin Pekka veti syvän henkäyksen, aukaisi silmänsä ja\nkatseli ympärilleen tiedustellen, missä Liisa rouva oli; mutta ei\nkukaan ollut häntä nähnyt. Hän kiitti miehiä heidän avustaan, kulki\ntaloonsa ja etsi kaikkialta vaimoansa; mutta hän ei ollut kellarissa,\nei aitassa, ja sen, minkä Pekka oli luullut olevan unta, hän huomasikin\nolevan katkeraa totuutta. Kun hän yksinänsä kotonaan oli, heräsi\nhänessä monenlaisia ajatuksia. Ei hän mitään pelännyt, sillä olihan\nhänen sydämensä kylmä; mutta ajatellessaan vaimonsa kuolemaa hän\ntuli miettineeksi omaakin lähtöänsä, ja hänelle johtuivat mieleen\nköyhien ihmisten kyyneleet, heidän tuhannet kirouksensa, onnettomien\nvalitukset, kun hän koiransa heidän kimppuunsa oli usuttanut, äitinsä\nhiljainen epätoivo ja kauniin ja hyvän Liisan kuolema. Ja saattoiko\nhän vanhalle isälle tehdä tiliä teostansa, jos hän tulisi ja kysyisi:\n»Missä on tyttäreni, puolisosi?»\n\nOmantunnon vaivat kaivelivat Pekan mieltä yölläkin unessa, ja\nalituiseen hän heräsi ollen kuulevinaan suloisen äänen, joka häntä\nkehotti: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Herättyään hän jälleen\nheti ummisti silmänsä, sillä äänestä päättäen oli hänen muistuttajansa\nLiisa rouva. Seuraavana päivänä hän lähti ravintolaan haihduttamaan\nikäviä ajatuksiaan ja tapasi siellä paksun Hesekielin. He puhelivat\nkeskenänsä kauniista ilmasta, sodasta, veroista ja lopuksi kuolemasta,\nmuistellen kuinka siellä täällä aina joku äkkiä ja odottamatta oli\nkuollut. Silloin kysyi Pekka Hesekieliltä, mitä hän kuolemasta ajatteli\nja mitä luuli tämän elämän jälkeen olevan odotettavissa. Hesekieli\nvastasi hänelle, että ruumis haudattiin, mutta sielu joutui joko\ntaivaaseen tai helvettiin.\n\n»Haudataanko siis sydänkin?» kysäisi Pekka jännitettynä.\n\n»Tietysti sekin haudataan.»\n\n»Mutta jollei sydäntä jollakin enää olisikaan?» jatkoi Pekka.\n\nHesekieli katsoi häntä julmistuneena kuullessaan nuo sanat. »Mitä sinä\ntuolla kysymyksellä tarkoitat? Tahdotko tehdä pilaa minusta? Sanotko,\nettei minulla ole sydäntä?»\n\n»Onpa kylläkin sydän ja kova kuin kivi», vastasi Pekka.\n\nHesekieli katseli häntä kummissaan, silmäili ympärilleen nähdäkseen,\noliko kukaan kuullut heidän keskustelunsa, ja kysyi sitten Pekalta:\n»Mistä sen tiedät? Tai ehkä ei sinunkaan sydämesi enää syki?»\n\n»Ei syki enää, ainakaan ei tässä rinnassa», vastasi Pekka. »Mutta sano\nminulle, koska nyt tiedät mitä tarkoitan, mitenkäs meidän sydäntemme\nlaita on?»\n\n»Miksi siitä huolissasi olet, hyvä veli?» kysyi Hesekieli hymyillen.\n»Sinulla on täällä maan päällä tarpeeksi aikaa elää, ja se riittää\nhyvin. Siitähän meidän kylmät sydämemme ovat niin mukavia, ettei meitä\nmikään pelko ahdista tuollaisia ajatellessamme.»\n\n»Niinpä niinkin, mutta tuota asiaa tulee kuitenkin ajatelleeksi, ja\njoskaan en tunne pelkoa, niin tiedän vielä hyvin, kuinka pelkäsin\nhelvettiä ennen, ollessani pieni viaton poikanen.»\n\n»Hyvin meidän ei varmaankaan käy», sanoi Hesekieli. »Tiedustelin\nkerran eräältä koulumestarilta samaa asiaa, ja hän sanoi, että sydämet\nkuoleman jälkeen punnitaan, jotta saataisiin tietää, paljonko ne ovat\nsyntiä tehneet. Keveät nousevat taivaaseen, raskaat painuvat alas\nhelvettiin, ja minä arvelen, että meidän kivisillä sydämillä on aika\nlailla painoa.»\n\n»Varmasti on», tuumaili Pekka, »ja minusta on usein haitaksi se, että\nsydämeni on aivan välinpitämätön ajatellessani tuota asiaa.»\n\nNäin he juttelivat. Seuraavana yönä kuuli Pekka viisi, kuusi kertaa\nkorvissaan tuon tutun kehotuksen: »Pekka, hanki itsellesi lämmin\nsydän!» Hän ei koskaan voinut katua sitä, että oli vaimonsa tappanut,\nmutta kun hän palvelijalleen ilmoitti hänen matkustaneen pois, ajatteli\nhän aina samalla: »Mihin lienee hän lähtenyt?» Kuusi päivää oli\nkulunut, ja yhä kuuli Pekka unissaan samat kehottavat sanat. Alituiseen\nhän muisti metsän haltian kauhean uhkauksen. Seitsemäntenä aamuna hän\nkavahti ylös vuoteeltaan ja huudahti: »Nyt tahdon koettaa, voinko saada\nitselleni lämpimän sydämen, sillä tuo välinpitämätön kivi rinnassani\ntekee elämäni tyhjäksi ja ikäväksi.» Hän pukeutui pyhävaatteisiinsa ja\nratsasti lasipeikon asunnolle.\n\nTultuaan tiheimpään metsikköön hän astui alas hevosen selästä, sitoi\ntämän puuhun ja kiiruhti korkeimmalle kummulle, jossa vanhan paksun\nkuusen luona luki loitsunsa:\n\n    \"Aartehitten tallettaja,\n    Kuusimetsän omistaja,\n    Peikko satavuotias\n    Auta lempilapsias.\"\n\nSilloin ilmaantui lasipeikko, mutta ei iloisena eikä luottavaisena kuin\nennen, vaan synkkänä ja surullisena. Hänellä oli yllään musta lasinen\ntakki, ja hänen hatustaan riippui pitkä suruharso: Pekka tiesi hyvin,\nketä hän suri.\n\n»Mitä sinulla minun kanssani on tekemistä, Pekka Munk?» kysyi hän\ntotisena.\n\n»Minulla on vielä yksi pyyntö tekemättä», vastasi Pekka maahan\ntuijottaen.\n\n»Voivatko kivisetkin sydämet toivoa?» kysyi peikko. »Sinulla on kaikki,\nmitä ilkeä mielesi tarvitsee, ja minä tuskin suostun täyttämään\ntoivomustasi.»\n\n»Mutta olettehan luvannut minun tehdä kolme pyyntöä. Yksi on vielä\ntekemättä.»\n\n»Minä voin kuitenkin sen hyljätä, jos se on tyhmä», selitti haltia,\n»mutta, olkoon menneeksi, mitä pyydät?»\n\n»Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni»,\npyysi Pekka.\n\n»Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä\nHollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä?\nHäneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.»\n\n»Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka.\n\n»Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko\nhiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi\napuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään\nväkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia,\nsillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita\nviisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua\nneuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle\nkirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän\npäästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla\nrukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne\ntakaisin.»\n\nPekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti\nHollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen\nseisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi»,\nhuomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi\nomaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä\nmaasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä\njuttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?»\n\n»Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.»\n\nMikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun,\njosta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi:\n»Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on\nkivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.»\n\n»Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun\nsydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?»\n\n»Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on\nvielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että\nsinä olet meitä petkuttanut.»\n\n»Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja\nkaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet\ntekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän\noikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.»\n\n»Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka.\n»Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä\nmatkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat\nsydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta\ntaikoja et osaa tehdä.»\n\nSilloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue\nnimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se\nsykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?»\n\n»Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän\nlyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.»\n\n»Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse\ntuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta\ntakin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen\njälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka\nse sykki ja teki hänet iloiseksi.\n\n»Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen.\n\n»Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla\nlasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa,\nettä sellaista voidaan tehdä.»\n\n»Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven\njälleen paikoilleen.»\n\n»Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen\ntaaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi\nrukoilla.\n\nSilloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja\nväänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat\nsykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän\nkellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista\nulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko,\nentiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia\nhänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo.\nHirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka\npuolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle.\n\nHänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se\nsykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin\nrajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään.\nHän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän\nitaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja\nitki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle.\n\nAarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen.\nHän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän\nkysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?»\n»Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en\nkoskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt\non vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka,\nsinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat\nsinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa,\nei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos\ntietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo\njotain hyväksesi tehdä.»\n\n»En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään,\nminun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin\nmaailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi,\nherra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.»\n\n»Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves\nkädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen\ntyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen\ntaa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää\nollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua.\nVähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli:\n»Nyt hän tulee.»\n\n»Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet\nsilmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa\nrouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta\nhypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette\ntäällä, ettekö ole minua unohtanut?»\n\n»He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi\nkatunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin\nisäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet\nrehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi\nkunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi\nkymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi.\n\nOnnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein\nvanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin\nomistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.»\n\n\n\n"]