[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fk-Yw3q5gD_cqOH0-8xbBqZQU1oVxMHPif3qIErUqVm4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3525,"Kaksi kuningatarta","Haarla, Lauri",1890,1944,"3525-haarla-lauri-kaksi-kuningatarta","3525__Haarla_Lauri__Kaksi_kuningatarta","Kolminäytöksinen murhenäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1928,null,12632,83587,false,76388,[23,24],"Finnish drama -- 20th century","Plague -- Italy -- Naples (Kingdom) -- History -- 17th century -- Drama",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Kaksi kuningatarta :  Kolminäytöksinen murhenäytelmä\" by Lauri Haarla is a three-act tragedy written in the early 20th century. Set in Naples during the waning years of the Black Death, it stages a moral and political duel between Queen Johanna and the pilgrim-mystic Birgitta Birgerintytär, while rival factions and the Orsini family circle the throne. Into this courtly tempest strides the audacious Swedish knight Kaarle, whose reckless charm ensnares both the queen and the young lady-in-waiting Bianca Maria, as the threat of Durazzo’s Charles gathers outside the walls. The play explores power, guilt, repentance, and desire as private passions collide with public ambition.  The opening of the play presents Johanna’s glittering yet brittle court, where Nolan’s Count warns of plague and rebellion, a troubadour mocks, and Alvastra’s Petrus ushers in Birgitta with her children, Kaarin and Birger. Birgitta confronts the queen with stark accusations—complicity in husbands’ deaths, rampant sensuality—and urges a barefoot pilgrimage to the Holy Sepulchre; Johanna wavers, promising “when the wind turns north.” Kaarle bursts onstage brash and magnetic, defies his mother Birgitta, and is lured by Johanna into her secret chambers, even as he later falls genuinely for Bianca Maria and plots flight with her. Meanwhile Birger schemes to bind Kaarle to the queen for power, Kaarin gently binds Nuori Orsini to a penitential quest, and a jealous Johanna, catching a glimpse of Kaarle and Bianca Maria together, quietly orders her taster to prepare poisoned oysters for a private “celebration.” (This is an automatically generated summary.)",[],285,"Historiallinen murhenäytelmä sijoittuu 1300-luvun Napolin hoviin mustan surman aikaan. Teos kuvaa Napolin kuningatar Johannan ja pyhän Birgitan kohtaamista sekä hovielämän valtataisteluja kulkutaudin varjossa.","Lauri Haarlan 'Kaksi kuningatarta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3525. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI KUNINGATARTA\n\nKolminäytöksinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nJohanna Anjoulainen.\nBirgitta Birgerintytär.\nKaarle.\nBirger.\nKaarin.\nMaisteri Petrus.\nBianca Maria.\nNuori Orsini.\nNikolaus Orsini, Nolan kreivi.\nEsimaistaja.\nEräs ritari.\nTrubaduuri.\nMuutamia hovilaisia.\n\nTapahtuu \"mustan surman\" viimeisinä aikoina Neapelin hovissa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nPienehkö linnansali Johanna-kuningattaren palatsissa. Se on\narkkitehtuuriltaan gotiikan ajan hienointa tyyliä. Vain sen\npermantomattojen ja seinäverhojen upeudessa on jotain myöhäisgotiikan,\n\"gothique flamboyantin\", liikaloistoa.\n\nOikeanpuolisen takaseinän muodostaa rivi solakkoina kohoavia\npilareita, jotka päättyvät ylhäällä mahtavasti kaareileviin\nkoristeellisiin muotoihin siten, että nämä peittävät koko seinän\nyläosan. Pilaristo on pari porrasaskelmaa ylempänä muuta näyttämöä,\nja sen takana on käytävä, joka näyttää avautuvan oikealle laajempia\neteissaleja kohti. Taustan vasemman nurkkauksen peittää tumma verho.\n\nOikeanpuolisessa seinässä on ikkunoita. Vasemmalta etualalta vie ovi\nkuningattaren huoneisiin.\n\nVasemmalla on laaja, mutta matala koroke, jolla seisoo baldakiinin alla\nkuningatar-istuin. Tämän lähellä on matala jakkara. Oikealla etualalla\non komea selkänojainen tuoli ja tämän lähellä värikkäin kankain\npäällystettyjä jakkaroita.\n\nKirkas iltapäivä valautuu huoneeseen korkeahkolla olevista akkunoista,\nmutta pilariston tausta on raskaassa hämärässä.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nVasemmalla taka-alalla ja oikealla etualalla keskustelee kuulumattomin\nsanoin ryhmä hovinaisia ja ritareita, joilla jälkimmäisillä ei ole\nkenelläkään miekkaa vyötäisillä, vaan siroja, koristeellisia tikareita.\nIlmeisiä, eleistä ja naurahduksista näkee, että keskustelu sujuu\nnotkeassa ja kaksimielisessä hovityylissä. Vain lyhyt tuokio.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nNikolaus Orsini, Nolan kreivi, keski-ikäinen ylimys, saapuu vasemmalta\nkasvoillaan harmistunut ilme.\n\nKREIVI (äänten sorinan nopeasti lakattua; olkapäitään kohauttaen).\nKuningattaren mieli on jälleen maassa. Turhaan se näyttää pyrkivän\nlentoon... (Hieman ironisesti.) Ei ole enää ilmaa siipien alla.\n\nERÄS RITARI. Tjaa, nelisenkymmentä vuotta ei ole vielä sinänsä\nmikään vaara. Mutta vaarallinen ikä naisen harteilla kykenee kyllä\nkasvattamaan, kun hyvin sattuu, vaikka petolinnun siivet. (Naiset\nkuhisevat ja hymyilevät.)\n\nTRUBADUURI. Tai haukan ja haaskan vuorotellen, aina kuun kiertojen\nmukaan... (Naiset purskahtavat nauramaan, miehet hohottavat.)\n\nERÄS RITARI. Ja jos kasvavat anjoulaiseen malliin, niin ilmaa\nkyllä riittää, kun vain on saalis näkyvissä. Se on nähty Provencen\nkreivikunnissa, Unkarin valtaistuimella ja Neapelin palatseissa, missä\nikinä he valtikkaa pitelevät.\n\nKREIVI (itsekseen; painavasti). Liiaksikin nähty. (Kaikille.) Mutta...\nminulta ei riitä aikaa tänne. Kuningattaren ärtyisen mielen jätän\nteidän huoleksenne.\n\nTRUBADUURI (on hypännyt taustan portaikolle; puoliksi laulaen; nopeasti\nja nokkelasti).\n\n    Ei syytä huoleen!\n    Joka miehenpuoleen\n    hän kohta suuttuu\n    tai kiinni juuttuu\n    ja uudeks muuttuu.\n\n(Naurua.)\n\nKREIVI (aikoo poistua, lähtee pilaristoa kohti.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nNauru lakkaa äkkiä, sillä vasemmalta tulee kuningatar Johanna,\nseurassaan B Bianca Maria ja eräs toinen hovinainen. — Johanna on\nneljänkymmenen iässä oleva nainen, mutta vieläkin lumoojatar koko\nolennoltaan. Hänen puvuissaan esiintyvät mieliväreinä milloin\ntummansininen ja karmosiinipunainen, milloin purppura ja kulta.\n— Bianca Maria on juuri naiseksi kypsynyt hovineito. Hänellä on\ntullessaan lehväseppele kädessään ja hän liittyy muitten hovineitojen\nparveen.\n\nJOHANNA. No, minne kiire, Nolan kreivi?\n\nKREIVI( pysähtyen; palaten takaisin). Ruttoa vastaan. Se on tullut —\nkuten suvainnette tietää — jo kolmannen kerran vieraaksemme. Ja kansa\nnääntyy kaduille ilman hoitoa ja suojaa...\n\nJOHANNA (epäluuloisesti). Ja moitteenko kärki kielellä kuningatartasi\nvastaan? (Naurahtaen.) Ei, hyvä kreivi... (Siirtyy istuimelleen;\ntäältä, ilakoivasti.) Kuolema ja lemmentanssi ovat muoteja nykyaikaan.\nNiitä ei saa vastustaa kumpaakaan. — Tulkaa tänne lähelleni,\njakkaralle...\n\nKREIVI (jäykästi). Siihen ovat jalkani liian vanhat ja jäykät.\n\nJOHANNA. Ylpeydestä jäykät! — Niin, te Rooman ja Neapelin Orsinit ette\nkykene unohtamaan, että autoin Pyhän isän vallastanne vapaaksi myymällä\nhänelle kauniin Avignonini uudeksi Pietarin istuimeksi. Ja ettekö\nluule minun tietävän, että toivotte tälle istuimelle sisarentyttäreni\nMargheritan ja hänen durazzolaisen puolisonsa? Mutta kätenne ovat\nsidotut, niin kauan kuin minulla on paavin suosio ja uskolliset\ntrabanttini. — Siitäkö kiukku?\n\nKREIVI. Lapset ja naiset kiukkuilevat. Minussa asuu vain murhe siitä,\nettä Durazzon Kaarle löytää täältä anastusaikeilleen hyötyisän\nmaaperän, sillä neapelilaiset vihaavat kuningatartaan ja — syystä.\nJuuri siihen luottaen hän rakentaa parhaillaan Adrian rannalle\nlaivastoa...\n\nJOHANNA (ponnahtaen istuimeltaan; keskeyttäen). Vahinko, että\nanjoulaisten kuuluisat myrkyt ovat alkaneet väljähtyä! Tuskin muistan\nniitä nimiltä enää. Täytynee kysyä mestari esimaistajaltani, joka osaa\nsekä maistaa että tarjota... pettureille.\n\nKREIVI (rauhallisen varmasti). Ei ole petturuutta varjella\nkuningatartaan paljastamalla totuutta.\n\nJOHANNA (painuen jälleen istuimelleen). Niin, niin... (Joutuen\nhätään; pyytävästi.) Mutta... Nikolaus Orsini, miksi houkuttelit\nmuistin aivoistani ja veit sen kalmistoihin, joita pelkään. (Melkein\nkyyneltyen.) Etkö tiedä, että minunkin rintani on hauta, jota ei saa\nraastaa auki.\n\nKREIVI (lämpimämmin). Valitan, että puhuin vakavista asioista\nsopimattomana hetkenä: nythän on juhlan aika. (Kumartaen.) Katumukseni\nnäytteeksi jään jos sallitte — vielä hetkeksi seuranpitoon.\n\nJOHANNA (viitaten kreivin istumaan). Sen ilokseni teet, varsinkin kun\ntiedän sinun puhuneen totta. Mutta... neapelilaiset minua vihatkoot,\nProvencen kansa minua rakastaa. Siellä sanottiin ennenmuinoin: Ken\nrakastaa Jumalaa, hän rakastaa kuningatar Johannaa. Ja siksipä juuri...\nkotimaani lemmenlauluin aloitamme tämäniltaisen juhlamme.\n\nERÄS RITARI (on katsellut akkunasta; ilostuneena). Taitaa tulla\nvieraita lisää! Satamaan laskee laiva pohjoisesta päin.\n\nTRUBADUURI. Häitä se tietää! Roomassa kerrottiin, että Otto\nBraunsclhweigilainen rakentaa kosiolaivaa tullakseen Neapeliin.\n\nJOHANNA. Mikä on lippu? Erotatteko keulavaakunan merkit tänne?\n\nKREIVI (on noussut ja katsoo ikkunasta). Se on ristiretkeläisten laiva.\nRistilippu on keulassa. Ja ylinnä suuri, punainen vaate, johon on\nkuvattu Neitsyt Maaria tai... pyhimyksistä joku...\n\nJOHANNA (pettyneenä). Oh, jättäkää. Tuovat lisää ruttoa tai tulevat\nsitä hakemaan.\n\nKREIVI. Siitä laivasta on otettava selko. En viivy kauvan. (Poistuu\npilaristoon.)\n\nJOHANNA (trubaduurille). No niin, tuo laulu laula.\n\nBIANCA MARIA (joka on seisonut malttamattomana seppele kädessä, astuu\nniiaten esiin; melkein hengästyneenä). Ei vielä ole laulun aika, seppel\nensin... Laurettan vuoro oli se täksi illaksi sitoa, mutta... kun\näsken juoksin puutarhaan ja päivän helle muuttui kuultavaksi valoksi,\nunohduin sinne ja... siellä oli vasta hullua! Ruususarkain pitkät\nlaivat halkoivat viininlehväin tummaa merta, ja oranssit seisoivat\nnurmikolla kuin hassunnäköiset ritarit rannalla... (Kuin säikähtäen\nomaa intoaan.) Niin, itsekin hassuna juoksin sopesta soppeen, kukan\ntaitoin sieltä ja täältä, lehvät riivin ummessa silmin ja... siitä tuli\nseppel. Lauretta antoi luvan, että saan sen antaa juhlaseppeleeksi...\n\nJOHANNA (puoliksi itsekseen). Tuo oli nuoruuden laulua, sen seppeleen\notan. (Bianca Marian aikoessa lähestyä.) Ei, ei, niin vähällä et pääse.\nSaat ojentaa sen sille ritarille, jota eniten rakastat, hän vasta saa\nsen antaa minulle.\n\nBIANCA MARIA. En rakasta ketään...\n\nJOHANNA. Et ketään? Ja jo kaksi tai kolme vuotta sitten heitit lapsen\nkengät! — Sinun iässäsi... oli Artois'n Bertrand jo ollut lemmittyni\nja saanut surman rakkautensa vuoksi. No, hyvä, saat antaa sen omin\nkäsin. (Ottaa Bianca Marian niiatessa seppeleen ja panee sen päähänsä;\ntrubaduurille.) Mitä viivyttelet? Laula.\n\nTRUBADUURI (laulaa, säestäen luutullaan).\n\n    Apotti munkkeineen,\n    ruukku maljoilleen\n    ain' on yhtä pataa,\n    paistaa taikka sataa.\n\n    — Tämän kertoi mulle mies,\n    joka munkkein riemut ties.\n\n    Nunna hunnussaan,\n    naikko kaiken maan\n    yhtä juurta halaa,\n    synnin tulta palaa.\n    — Tämän kertoi mulle mies,\n    joka nunnain riemut ties.\n\nJOHANNA (keskeyttäen suuttuneena laulun). Lopeta. — Oletko aatelismies?\n\nTRUBADUURI (kumartaen). Aateliskilpemme tunnetaan vanhastaan\nForcalquier'ssa, teidän kreivikunnassanne, kuningatar.\n\nJOHANNA. Ja laulat kuin markkinateatterissa ilveilijä?\n\nTRUBADUURI. Sallinette... tämä tyyli on Ranskan hovin ja Avignonin\nkardinaalien viimeistä muotia. Nuo vanhat provencelaiset...\n\nJOHANNA. Vaikene. (Puoliksi itsekseen.) Toisin lauloivat ennen\naatelismiehet... (Nousee; innostuen.) Muistatteko miten lauloi\nGaleazzo ja minkälainen miekkamies hän oli! Ylistääkseen kauneuttani\nhän vaelsi maasta maahan ja lauloi kunniaani. Ken ei uskonut minua\nEuroopan kauneimmaksi naiseksi, sen hän vaati miekkasille ja surmasi\nerehtymättä. (Helähtäen raikkaaseen nauruun.) Vain kaksi hän säästi,\nhän toi ne vankeina nähtäväkseni ja minä pidin sekä ritarille että\nvangeille juhlat. (Kääntyen ritareitten puoleen.) Oletteko kuulleet?\n(Ritarien kumartaessa vaiteliaina; masentuneen halveksivasti.) Niin, te\nvain kumarratte. (Vaipuen itseensä.) Artois'n Bertrandin ja Mantovan\nGaleazzon kaltaisia miehiä ei ole enää olemassa, ei laulua, ei\nsäihkyväistä miekkaa eikä... rakkautta.\n\nBIANCA MARIA (lähestyen). Kuningatar, minä osaan laulaa paimenlaulun,\njoka on syntynyt Provencessa.\n\nJOHANNA. Mene kammioosi, Bianca Maria. En siedä sinua nähdä.\n(Itsekseen.) Olet liian nuori.\n\nBIANCA MARIA poistuu pilaristoon.\n\nJOHANNA. Ja te muut, tuokaa viiniä tänne. (Istuutuen synkkänä oikealle\nnojatuoliin.)\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nPerältä alkaa kuulua naurahtelua. Ryhmien keskitse lähestyy pieni,\nnuhruiseen hengellisen säädyn pukuun puettu mies, maisteri Petrus,\nkainalossa iso, nahkakantinen kirjanidos, lähestyy kuningatarta.\n\nJOHANNA (nostaen katseensa huomaa Petruksen; purskahtaen nauruun). Ken\non koroittanut narrimme Severinon hengelliseen säätyyn? Vai tottako,\npieni herra? Oletteko pappi?\n\nPETRUS. Olen Alvastran luostarin priori.\n\nJOHANNA (puolileikillä). Ooho, ja jonkun kardinaalin lähettinäkö saavut\nhoviin?\n\nPETRUS (hämillään nuhjaten; vaatimattomasti). Katsos, korkea rouva, kun\nalamaistesi kuolinhuokaukset nousivat pilvien tasalle, kääntyi tuuli\npohjoisesta etelätuuleksi ja esti laivamme jatkamasta matkaa. Siitä\ntiesimme, että tänne oli meidän tuotava parantavaa lääkettä. Niinpä\nolemmekin taivaallisen kardinaalin sanansaattajia.\n\nJOHANNA. Suurenmoista, ja miten pääsit, kunnianarvoisa priori,\nsaattamatta sisään?\n\nPETRUS. Jalo ritari ja Nolan kreivi käski päästämään minut.\n\nJOHANNA (nauraen ja ottaen samalla maljan, jonka esimaistaja hänelle\ntuo tarjottimella). Onko vakaa kreivimme hullaantunut ja järjestänyt\nmeille harvinaisten otusten näyttelyn!\n\nPETRUS. Emäntäni, hänen kaksi poikaansa ja tyttärensä seisovat alhaalla\nkreivin seurassa ja pyytävät puheille-pääsyä.\n\nJOHANNA. Ja ken on tuo emäntäsi?\n\nPETRUS. Köyhä muukalainen, Jerusalemin-matkalainen, joka vaeltaa\nnöyryyden manttelissa. Niin käski hän minun, palvelijansa, itsestänsä\nsanoa.\n\nJOHANNA (ojentaen maljan esimaistajalle; nousten). Hyvä, emäntäsi\ntulkoon ja poikansa ja tyttärensä ja vaikka koko Noakin arkki. (Siirtyy\nvasemmalle istuimelleen.)\n\nPETRUS kumartaa nöyrästi ja kääntyy menemään.\n\nERÄS RITARI (Petrukselle, osoittaen tämän kirjaa; pilkaten). Saako\nkysyä, paavinko bulla vai ihanko taivaan kartta on arvon priorin\nkainalossa?\n\nPETRUS (kuin suojellen suurinta aarrettaan; huomaamatta toisen pilkkaa,\nhartaasti). Tämä on universumin kartta, täynnänsä taivaan ja helvetin\nnäkyjä. Tämä on taivaallisten ilmestysten kirja. Sen jokainen sivu\non Herran verellä valettu. (Hyväillen kirjaansa.) Sen sanat ovat\nkirkkaammat kalleinta kristallia ja koreammat purppuraa ja korallia...\n\nJOHANNA (keskeyttäen). No, priori pieni, nouda tuo emäntäsi.\n\nPETRUS ikäänkuin hätääntyy ja poistuu kiireesti, hoviväen nauraessa.\n\nJOHANNA (leikkiä laskien). Ettekö kuulleet? Neapelin Johannaa saapuu\nkosimaan kaksi prinssiä yht'aikaa.\n\nERÄS RITARI (nokkelasti). Ja anoppi valmiiksi mukana.\n\nJOHANNA (ritarille ). Sinä, ritari, käske valaisemaan soihdulla tuon\n\"kuningattaren\" tietä. (Ritarin poistuessa.) Ei, ei, kaksi, kolme\nsoihtua! Ja nyt, ritarit, teidän on näyteltävä kosijaa... prinssien\nsisarelle. Älkää saattako hovini mainetta viettelytaidossa häpeään.\nJa te, neidot, te saatte haastaa kanssani riitaa prinssien lemmestä.\n(Naurua.) Ei noin, järjestykää kunnioittavammin ja tehkää tietä\n\"nöyryyden manttelille\". — Kas noin. Nyt hiljaa kaikki...\n\n\nV KOHTAUS.\n\nSamassa alkaa pilariston takaa oikealta valo kajastaa. Kolme palvelijaa\nkantaa soihtuja kadoten vasemmalle. Soihdut heittävät nyt kirkkaan\nvalaistuksen oikealta tulevia kohti. Ensimmäisenä saapuu Birgitta ja\npysähtyy hetkeksi korokkeelle. Hänellä on yllään kulunut, karkeasta\nvillakankaasta tehty viitta, jonka kaulusta reunustaa kuitenkin\nsilkkinen päärme. Hänen päässään on \"leskenliina\", joka jättää\nvain kasvot paljaiksi. Kädessä on hänellä vaeltajan sauva. — Hänen\njäljessään tulevat Kaarin, hänen tyttärensä, ja Birger, hänen poikansa,\njoilla myös on yllä pyhiinvaeltajan-viitat. Kaarinilla on viitan\npäähine vedetty pään yli, mutta Birgerillä se on alhaalla. — Nolan\nkreivi ja Eräs ritari palaavat heidän mukanaan.\n\nBIRGITTA (tultuaan keskinäyttämölle). Sain käskyn tulla tervehtimään\nsinua, Johanna parka.\n\nJOHANNA (ivamielellä). Terve tuloa, kuningatar parka. Tulit parhaiksi.\nTäällä vietetään \"vanhenevan\" Johannan rakkauden-peijaisia.\n\nBIRGITTA. Tulin kaivamaan haudasta sinun lahoavan ruumiisi ja\ntäyttämään sen katumuksella.\n\nJOHANNA. Lisääkö haudankaivajia! Eikö Kristuksen haudassa enää riitä\nkaivamista?\n\nBIRGITTA. Sen kalliosta puuttuvat vielä sinun polviesi jäljet.\n\nJOHANNA. Ja hänen kalpeat jalkansa ovat vielä minun kyyneleilläni\npesemättä ja hiuksillani kuivaamatta? Niinkö?\n\nBIRGITTA. Johanna, pakene nöyryyteen ja käänny!\n\nJOHANNA. Mikä vahinko. Luulin poikasi, tämän maantien-prinssin, tulleen\nkosimaan minua maalliseksi morsiamekseen...\n\nBIRGITTA (kasvavalla kiihkolla). Etkö sitten tiedä, raiska, että Pyhän\nJaakobin haudalla sanottiin minulle sinusta nämä sanat: Katso tätä\napinaa; hän tuoksuu hajuja ja on sydämeltään myrkkyä. Hän käy kaula\nkenossa ja kruununansa kantaa likaista riekaletta. Mene ja näytä hänen\nalastomuutensa, ettei hän tekisi viimeistä turmelusta.\n\nJOHANNA (suuttuen). Ja ken olet sinä, joka uskallat nähdä sellaisia\nnäkyjä Neapelin kuningattaresta? Sinä tahdot näyttää minun\nalastomuuteni. (Nauraa.) No, hyvä, saman teen minä sinulle. Viekää\nhänet, riisukaa ja ruoskikaa.\n\nKREIVI (astuen esiin). Valtiatar, ettekö tunne häntä? Pyhä isä sanoo\nhäntä äidikseen, ja hän sanoo paavia pojakseen, eikä yksikään Euroopan\nruhtinaista häntä loukkaa.\n\nJOHANNA. Mutta hän näyttää kyllä osaavan sen taidon \"nöyryyden\nmanttelin\" varjossa. — Ken olet?\n\nBirgitta ojentaa sauvansa Nolan kreiville, joka myös auttaa viitan\nhänen yltään ja seisoo nyt puettuna tummaan kultareunusteiseen\nylimysnaisen pukuun. Koko hoviväen ihmetellen supistessa hän viittaa\nmyös Kaarinille ja Birgerille, jotka heittävät kaapunsa lähellä\nseisoville ritareille. Nyt nähdään Kaarin solakkana, vaaleana\nkaunottarena, joka on puettu kallisarvoiseen, yksinkertaiseen pukuun ja\njonka ohimoilla on pienoiskruunu.\n\nBirgerin yllä on tumma, hieno ritaripuku.\n\nBIRGITTA (eräänlaisella ylpeydellä). Kysyit, ken olen. Olen ollut\nlaamannin tytär ja laamannin puoliso, olen ollut autuaasti nukkuneen\nUlf Gudmarinpojan nääntyvä leski ja Alvastran ja Ulfåsan rouva,\nBirgitta Birgerintytär.—(Kuin taistellen ylpeyttään vastaan.) Nyt en\nole mitään näistä. Olen Neitsyt Maarian halvin tytär, joka kyyristelen\nkerjurien parvessa, vuodattaakseni maallisesta sydämestäni kuiviin\nylpeyden veret.\n\nJOHANNA (nousee; kohteliaasti). Ken on ystäväni ja liittolaiseni\nGregorius XI:n pyhässä suosiossa, hänet otetaan vastaan Neapelin\nhovissa _cum magna solemnitate et gloria_. — Kuuluisa Rooman leski —\nkuten me täällä etelässä sinua nimitämme — istu istuimelleni, jota ei\nkukaan ennen sinua ole kyennyt minulta valloittamaan. (Viittaa myös\nKaarinin ja Birgerin istumaan oikealle.)\n\nBIRGITTA (istuuduttuaan kuningataristuimelle; Johannalle). Lähetä\nväkesi loitommaksi.\n\nJOHANNA viittaa hoviväelle, joka poistuu.\n\nBIRGITTA (Johannalle; viitaten jakkaraan). Istu tuohon, lähelleni.\n\nJOHANNA epäröi hämmästyneenä; istuutuu.\n\nBIRGITTA. Vielä ei ole ilmestykseni täytetty. Olet kumartanut vasta\nkoreita vaatteita, et omantuntosi haamujen eteen.\n\nJOHANNA (levottomana). Mitä tahdot?\n\nBIRGITTA. Missä on ensimmäinen puolisosi, Unkarin Andreas?\n\nJOHANNA (kuohahtaen). Tuoko käärme, joka ryömi esiin isoisäni Robert\nViisaan ruumisarkusta, kuten itse Petrarca hänestä aikoinaan sanoi, tuo\npöyhkeä mässääjä, jolle isoisäni minut viisaudessaan testamenttasi,\nhänkö tuntoani painaisi?\n\nBIRGITTA. Olet syyllinen hänen kuolemaansa.\n\nJOHANNA. Syylliset, muistaakseni, rangaistiin.\n\nBIRGITTA. Miksi näivettyi kehtoonsa silloin synnyttämäsi poika?\n(Johannan painaessa päänsä alas.) Et osaa vastata. — Siksi, että se oli\nsiitetty aviorikoksessa Artois'n Bertrandin kanssa, joka sinun tietesi\nkuristi laillisen puolisosi.\n\nJOHANNA (kuin muistellen). Niihin aikoihin oli maanjäristys.\nLaavavirrat söivät kaiken elollisen ympäriltämme, ja näytti tulevan\nmaailmanloppu. Mitä merkitsi meille silloin toisen tai itsemme\nkuolema? — Tahdoin kuolla rakastettuni sylissä vapaana ja hurjana.\n(Masentuneena.) Ja sainhan rangaistukseni: vihamieheni surmasivat\nnuoruuteni rakastetun, ja kuoli rakkauteni poika... (Pyytävästi.) Miksi\ntahdot ruoskia auki hipiäni polttavimmat arvet?\n\nBIRGITTA. Ja mihin tautiin kuoli toinen puolisosi, Tarentin Ludvig?\n\nJOHANNA. Jos kerran tiedät kaiken, muistanet, hän kuoli narrimaisen\nmustasukkaisuutensa raivoon. — Heikko varjo, ei kestänyt naisen\nrakkautta eikä omaa itseään.\n\nBIRGITTA (hellittämättä). Ja kuitenkin myrkytit kolmannen puolisosi,\nGiacomo Aragonialaisen, juuri mustasukkaisuudesta! (Johannan\nvaietessa.) Etkös nyt näe, miten synnin nuorat kompastuttavat sinun\njalkasi, jotka pakenevat katumusta?\n\nJOHANNA. En näe mitään, olen väsynyt...\n\nBIRGITTA (vaimentuneesti, mutta harvakseen, äärettömällä vakavuudella).\nMutta minä näen. Näen sinun ruumiisi läpi, se on kehnompi elukan lihaa.\nNäen sinun luittesi lävitse, ne ovat hauraat, sillä keväät ja kesät,\nsyksyt ja talvet olet maannut riettauden haudassa. (Melkein hädässä.)\nJa katso, jos näkisit suontesi madot... ne ovat siinneet sinun\npatjojesi hekumasta.\n\nJOHANNA (on noussut; puoliksi itsekseen). Ja sittenkin minä kaipaan,\nkaipaan ylpeätä ritaria ja ritarilta kruununi perillistä.\n\nBIRGITTA. Tästä alkaen vanhenet päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.\nSinulla ei ole enää mitään kaivattavaa muuta kuin sovitus.\n\nJOHANNA. Niin, vanhuus... se on kuin tulivuoren pohjalla kylmä pimeä\nonkalo, jonka seinistä tihkuu menneen elämän myrkky, mutta jonne ei\npääse enää tulivirtojen voima. Sellainen se lienee... Mutta olkoon! En\naio hitaasti vanhentua, vaan syöksyä sinne tulimeren kautta.\n\nBIRGITTA. Ja voittaisit helvetin sielullesi! Ei, sen sijaan: ryömi\nnöyryyden porraspuulle ja hyväile Hänen jalkojaan, nouse piinan\nlavitsalle ja juo verta Hänen kylkensä haavasta. Ja siitä, siitä\nrakkauden siivin lennät suoraan Jumalan sydämeen...\n\nJOHANNA (istuutuen). Puhut hämärästi. Jos nöyrtyisinkin, missä on\ntuo... piinan tie ja rakkauden askel?\n\nBIRGITTA. Lähde kanssani Pyhälle haudalle. Siellä on Jumalan vaimoille\nsekä katkerin vaiva että rakkauden korkein armo.\n\nJOHANNA. Paljain jaloin... Nyt muistan... Tuon maanjäristyksen aikana\nvaelsin hovinaisineni paljain jaloin kirkosta kirkkoon, ja se rauhoitti\nmieltäni. — (Hetkellisesti ihastuneena.) Neuvosi voi olla oikea.\nHarkitsen sitä. (Melkein nauraen.) Ja Italia on hämmästyvä tämän\nsyntisen kääntymistä...\n\nBIRGITTA. Jään odottamaan, tyttäreni. Kun tuuli kääntyy jälleen\npuhaltamaan pohjoisesta, on se Jumalan merkki lähtöön.\n\nJOHANNA (kääntyen Kaarinin ja Birgerin puoleen). Birgitta-rouva,\ntyttäresi on kaunis.\n\nBIRGITTA (lapsilleen). Tervehtikää kuningatarta hovitapaan.\n\nJOHANNA (Kaarinin niiatessa ja suudellessa hänen kättään). Sinulla on\nsoma kruunukin kulmallisillasi.\n\nKAARIN. Olen saanut sen sukulaiseltani Katariina Gislentyttäreltä\nperinnöksi. Se on vain maallista koreutta, ja ensikertaa sitä kannan.\nMutta minulla on oikeus siihen, sillä olemme synnyltä kuninkaallista\nverta.\n\nJOHANNA. Sinun jalo muotosi, neito, todistaa sen parhaiten. — Ja tämä\non veljesi?\n\nBIRGITTA (nousee; äidin ylpeydellä). Hän on poikani Birger, joka\nlyödään Pyhällä maalla hengellisen ritarikunnan jäseneksi.\n\nBIRGER polvistuu ja suutelee Johannan kättä.\n\nJOHANNA (Birgitalle). Mutta kuulin puhuttavan kahdesta pojastasi. Missä\nviipyy nuorista ritareista toinen?\n\nKAARIN (välittömästi). Veljemme Kaarle on märkä kuin koira. Hän on\nsellainen huimapää...\n\nBIRGITTA (hymyillen). Hän on kaikista tuhlaajapojista iloisin ja\nparhain.\n\nBIRGER (tuimasti). Hän ei ole koskaan osannut ajatella järkevästi.\n\nJOHANNA (ymmällä; iloisesti). Järjetön, tuhlaajapoika ja märkä kuin\nkoira?\n\nKAARIN. Hän hyppäsi satamassa laivasta mereen!\n\nJOHANNA. Miksi, miten hänen kävi?\n\nKAARIN. Hän oli kuullut tarinoita Neapelista ja sen kuningattaresta —.\nLaivan kääntyessä satamaan hän seisoi malttamattomana sen keulassa.\nAiotko taas valloittaa kuningaskunnan, pilkkasi Birger...\n\nBIRGITTA (keskeyttäen). Kaarle-poikani on vielä kiinni maallisissa\nhaaveissa, mutta Jumalalla on kyllä ansoja hänen varaltaan.\n\nJOHANNA (Kaarinille). Kerro, neito, mitä vastasi veljesi\nBirger-ritarille.\n\nKAARIN. \"Joko valtakunnan tai sen kuningattaren!\" Niin hän vastasi ja\nsyöksyi mereen.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n\nNolan kreivi ilmestyy pilariston luo.\n\nKREIVI. Ritari Kaarle Ulfinpoika tahtoo tavata sisartansa Kaarinia.\n\nJOHANNA (innokkaasti). Saattakaa ritari tänne. — Sepä vasta nuorukainen!\n\nKREIVI poistuu.\n\nBIRGITTA. Ei aivan nuorukainenkaan. Hänellä on kotona kartanossaan\nnuori emäntä, joka jäi odottamaan... kruununtuojaa.\n\nJOHANNA (siirtyy, viitattuaan Birgittaa istumaan oikealle,\nistuimelleen). Sellainen teko ansaitsee palkinnon. Uhkapäiset\nritariteot ovat harvinaisia tähän aikaan.\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nKaarle, kaunismuotoinen ritari, jonka ruskeat hiukset vivahtavat\npunaiselta, tulee taustalta. Nolan kreivi seuraa häntä.\n\nKAARLE (katsomatta muihin kiirehtii suoraan oikealle istuutuneen\nKaarinin luo; innokkaasti). Sisar, nuori Orsini on ratsastanut Roomasta\nyhtärintaa laivamme kanssa...\n\nKREIVI (sekaantuen keskusteluun). Kuinka? Veljeni poikako Neapelissa?\n\nKAARLE. Niin, hän seisoo linnanpihalla.\n\nKREIVI. Se ei ole sopiva paikka Latino Orsinin pojalle. (Poistuu.)\n\nKAARLE (edelleen Kaarinille). Hän seisoo ruttoisen kansanjoukon seassa\nnähdäkseen sinua edes vilahdukselta, mutta uskaltamatta tulla kasvojesi\neteen.\n\nKAARIN (on noussut; syvästi loukatuin ilmein, vaimentunein äänin).\nNiinpä seisokoon siellä viikon tai ratsastakoon yli Välimeren, jos\naikoo minua puhutella.\n\nKAARLE (yltyen nauramaan). Oletpa kuin huurteinen koivu Vetterin\nrantojen jäätyessä...\n\nBIRGITTA (moittivasti). Mutta, Kaarle-poikani, etkö näe, kenen edessä\nseisot?\n\nKAARLE (huomaa Johannan; menettämättä lainkaan malttiaan). Katsos,\näitimuori, kun tulee liian lähelle aurinkoa, menettää näkönsä.\n\nBIRGITTA (opettavasti). Suutele kuningatarta, kuten tapa vaatii.\n\nKAARLE (katsoen hetken Johannaa). Suutelen, kuten tarinain kuningatarta\non suudeltava! (Menee ja suutelee Johannaa suotaan suulle.)\n\nKAARIN (kauhistuneena). Kaarle!\n\nBIRGITTA. Sinä kehno poika...\n\nBIRGER (melkein hammasta purren). Mitä täällä ajatellaan sukumme\nkäyttäytymistaidosta, jos esiinnyt kuin halonvetäjät Alvastrassa.\n\nKAARLE (nauraen). Luuletko, veli, että Tiundalandin halonhakkaajat\nosaavat suudella kuningattaria?\n\nJOHANNA (sekä hämmästyneenä, että ihastuneena; kuin koetellakseen).\nRitari, tiedätkö, että hovimieheni ovat Italian parhaita miekkailijoita?\n\nKAARLE (kohteliaan itsetietoisesti). En, kuningatar, minun tarvitsee\ntuntea vain oman miekkani terävyys.\n\nJOHANNA (yhä ihastuneempana). Älkää pelästykö, hyvät vieraat. Hän kyllä\nnäyttää vastaavan sekä päästään että sydämestään.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nNolan kreivi ja Nuori Orsini saapuvat. Soihtujen valo lisääntyy\ntaustalla.\n\nJOHANNA (nousten). Tulette parhaiksi, jalot Orsinit. On aika siirtyä\npitopöytään..- Kreivi tarjonnee käsivartensa kunnianarvoiselle\näidillemme ja nuori Orsini hänen tyttärelleen. Orsinit ja\nruotsalaisethan ovat, jos muistan oikein, liittolaisia: kummatkin\nvaativat Gregorius parkaa Avignonin Baabelista \"onnelliseen\" Roomaan.\n\nBIRGITTA. En seuraa sinua. Tuomion sanat toivat kielelleni katkeran\nmaun. Se on poltettavissa pois vain karvain lääkkein.\n\nJOHANNA (Kaarlelle). Sinä, nuori ystäväni, olet tehnyt tänään kaksi\nrohkeata tekoa. Ensimmäisen palkinnoksi saat minut saatettavaksesi.\n(Tarttuen Kaarlen käsivarteen; viettelevästi.) Toisesta ansaitset\npitopöydässä päästäni... seppeleen. (Lähtevät pilaristoa kohti.)\n\nBIRGITTA. Johanna, odotan lupauksesi täyttämistä.\n\nJOHANNA (pysähtyen; kaksimielisesti). Siihenhän on aikaa, kunnes\nkääntyy taas... tämä etelätuuli. (Lähtevät jälleen kohti taustaa.)\n\nBIRGITTA. Kaarle, varo riivattua sydäntäsi. Rukoilen sen puolesta\nkivisellä permannolla.\n\nKAARLE (kunnioittavasti). Tee se, äitimuori. (Poistuvat, jäljessään\nNolan kreivi ja Birger.)\n\nKAARIN auttaa Birgitan viittauksesta viitan tämän harteille.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nMaisteri Petrus saapuu.\n\nPETRUS (Birgitalle). Sisar ja rouva, tulostasi on tieto levinnyt\nkuolinlavitsalta toiselle. He odottavat parantavaa ihmettä kauttasi.\n— Vai onko taivaallinen lahjasi hukkunut koreihin vaatteisiisi, joita\nkielsin sinua käyttämästä?\n\nBIRGITTA. Rippi-isä, luulen kirjasi sivun täyttyvän tältäkin päivältä.\nLähtekäämme! (Ottaa Kaarinilta sauvan ja poistuu Petrus jäljessään.)\n\nNUORI ORSINI epäröi lähestyä Kaarinia.\n\nKAARIN seisoo kasvot poispäin käännettyinä.\n\nNUORI ORSINI (katkaisten hiljaisuuden). Ettekö tahdo näyttää minulle\nkasvojanne, neito? (Kaarinin vaietessa; kiihkeästi.) Oletteko tunnoton\nmarmorikuva? — Vai oletteko lemmensurun tähden tai... kiusaukset\nvälttääksenne antanut vaitiololupauksen? (Kaarinin raskaasti\nhuoatessa.) Huokaatte syvään ja raskaasti? Onko suljettujen huultenne\nsalaisuus niin kammottava tai... niin pyörryttävän kaunis, että siihen\nriittää vain huokausten ylimaallinen kieli?\n\nKAARIN (tukahtuneesti; kärsien). Menkää, ritari, menkää...\n\nNUORI ORSINI. Tottelisin, jos olisi äänenne soinnuton ja kylmä.\nMutta... sehän vavahtaa ja kiirehtii kuin pelkäisi paljastaa levotonta\nsydäntä...\n\nKAARIN (kovasti). Äitini on jo kirjeessään tuominnut teidän rikoksenne.\nMinulla ei ole siihen mitään lisättävää. (Istuutuu.)\n\nNUORI ORSINI (istuutuen Kaarinin lähelle). Etteikö muista, kun näin\nteidät ensikerran Kooman kadulla, seisoitte kerjäläisten joukossa ja\nkärsitte rahvaan pilkkaa? En nähnyt teissä rikkautta ja arvoa, en\nsukuperää, en muotojenne jaloutta, näin vain kasvojenne valkeuden, joka\noli kuin väsyneen kalpeutta ja kuitenkin kuin ennennäkemätön tähti. —\nLoukkasinko teitä silloin? En, vain katsoin, sillä ihmeeseen ei voi\nolla katsomatta. Kokonaiset viikot etsin teitä, nähdäkseni jälleen.\nSitten... kuultavassa illassa, iloisessa seurassa tulin vastaanne\nyht'äkkiä. Lähestyin, otin kädestä, tahdoin puhutella. Oli kuin olisin\ntavoitellut kuollutta rakastettuani, jonka ihme oli tietämättäni\npelastanut. — Tätä sanoo nuhdekirjeessään ankara äitinne rikokseksi, ja\nse oli vain rakkauteni ensimmäinen liekki.\n\nKAARIN. Te yrititte ryövätä toiselle kuuluvan viinitarhan karkealla\nväkivallalla.\n\nNUORI ORSINI. Toiselle? Olettehan neito ja...\n\nKAARIN. Tahdotteko kuulla arvoituksen?\n\nNUORI ORSINI. Suurempaa ette voi sanoa kuin mitä itse olette.\n\nKAARIN. Kuulkaa siis: Olen neito ja... leski.\n\nNUORI ORSINI. Leski ja... neitsyt?\n\nKAARIN. Niin. Eräs kotimaani ritari, Eghard oli hänen nimensä, otti\nminut puolisokseen. Äitiämme totellen elimme kieltäymyksen aviossa.\nHän nääntyi kaipauksesta minuun. Mutta suuressa rakkaudessaan hän\npakotti lihallisen sydämensä vaikenemaan. Hän kalpeni kalpenemistaan.\nJa minä onneton luulin hänen kasvavan hengessä päivä päivältä.\nVihdoin, seuratakseni äitiäni, otin vaellussauvan ja jätin hänet\nkotiin... yksin. Se oli hänen kuolemansa, hän raukeni hautaan. Sain\nsiitä viestin vasta sitten, kun kaikki oli jo myöhäistä. — Nyt näette,\nettä minulla ei ole oikeutta kuunnella maallisen rakkauden sanoja.\nSehän olisi ilkkuvaa häväistystä vainajalle, joka säilytti puhtauteni\nhenkensä hinnalla, vaikka olisi voinut sen tahrata. Sillä minulla oli\nlihan puhtaus, mutta ei yhtä paljon siveyttä. Sen ymmärrän nyt, kun\nviettelykset ovat jälleen tulleet...\n\nNUORI ORSINI (voitollisesti). Tämä on totisen rakkauden viettelys. Ja\nsydämenne on heikko sen houkutuksille. — Ei, ei, älkää sitä kieltäkö,\ntai tulette oman sydämenne pettäjäksi.\n\nKAARIN. Pettää maallinen sydämensä on taivaallisen voitto, se on\nBirgitan ilmestysten korkein ajatus. Ja ettekö muista? \"Heidän\nperillisensä ja lapsensa eivät saaneet mitään iloa siitä ryöstetystä\npuutarhasta.\" Niin seisoo myöskin äitini kirjeessä teille. Se on\nenemmän kuin tuomio...\n\nNUORI ORSINI. Olette elänyt äitinne ankaran tahdon luonnottomassa\nvankilassa. Minä pelastan teidät sieltä ja kannan palatsiini\nvaltiattareksi!\n\nKAARIN (nousten; kooten voimansa). Tekö, katujen häiritsijä, naisrauhan\nrikkoja, te, joka tarjoatte palatseja Eghardin antaessa elämänsä?\n\nNUORI ORSINI (polvistuen Kaarinin eteen). Määrätkää minulle\nsovitusteko. Olen sen täyttävä, vaikka sitä varten vaadittaisiin\nminunkin nuori elämäni.\n\nKAARIN (hetken vaitiolo; koskettaen Orsinin hiuksia; läheisesti).\nLyöttäkää kilpeenne ja kiinnittäkää myöskin olkaan... ristiretkeläisen\nmerkki. Ja sitten... seuratkaa meitä. Mutta vain kaukaa, kaukaa...\n\nNUORI ORSINI (nousten; onnellisena). Jo tänään olen sen tekevä.\n(Poistuu.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\nKaarle tulee taustalta, seppel päässä ja viinistä hieman humaltuneena.\n\nKAARLE. Sisar, missä on ankara äitimme, tuo Birgitta-rouva, jonka piti\nrukoilla.\n\nKAARIN. Hän on linnanpihalla hoitamassa sairaita.\n\nKAARLE. Kutsu hänet tänne.\n\nKAARIN. Miksi?\n\nKAARLE. Luulen, hän on rukoillut huonosti, sillä vereni hurjistuu eikä\ntaltu... Täällä on kummallisia viinejä, sisar. Niissä on naisen tuoksua\nja kuoleman unta. — Kutsu hänet, tai kohta en takaa, miten käy haalean\npuolisoni siellä kotona.\n\nKAARIN. Veljeni, hillitse itsesi...\n\nKAARLE. Muistatko, sisar, isämme juomakannua, sitä kaikkein suurinta,\njolla oli nimenä Peikonkita? — Tuntuu kuin olisin juonut sen pohjaan.\nJa kuitenkin olen maistanut vain kuningattaren maljan.\n\nKAARIN. Äitimme vihastuu ja saat tehdä katumusta, jos et oitis malta\nmieltäsi, Kaarle.\n\nKAARLE. Mutta sinä et tiedä, sisar, millainen nainen on tämä Neapelin\nJohanna. Hän on joko Bathseban tytär tai Salomen tyttärentytär, en\ntiedä kumpi. Ja hän lupaa minulle kuningaskunnasta puolet.\n\nKAARIN (lähestyen). Lähde mukaani, paetkaamme näistä pidoista!\n\nKAARLE. Ei, sisar, minun pitää näyttää sille Herodiaan tyttärelle, että\nlaamanninpojat pohjolasta ovat viikinkien pojanpoikia...\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nJohanna saapuu Kaarlea etsien.\n\nJOHANNA (iloisesti). Pyhä Valentinus, rakastavaisten suojeluspyhimys,\nnäyttää hoitavan huonosti asiansa.\n\nNEITO. Kaarinin ritari on poissa, ja minun ritarini karkaa...\n\nKAARIN (hätäisenä). Äitini tarvinnee minua laupeudentyössään. (Poistuu\npilaristoon.)\n\nJOHANNA (tarttuen Kaarlen käsivarteen). Kylmyyttäsikö karkaat, vai\nriemunko ajamana mielettömänä harhailet paikasta paikkaan? Kumman\nvuoksi, tunnusta...\n\nKAARLE. Jos tämä on kylmyyttä, on tuo tulivuorikin vain jäätä ja lunta.\n\nJOHANNA. Niinpä noidun sinut taikalinnani saleihin kuninkaaksi.\n(Osoittaen vasemmalle taustalle.) Katso! (Takaseinän vasemmanpuolinen\nverho siirtyy syrjään, tulee näkyviin häikäisevän kirkkaaksi valaistu\nkäytävä, joka näyttää kaartuvan vasemmalle.) Älä hämmästy. Siellä on\nminun asuntoni. Kun tuosta käännymme vasemmalle, tulemme Ruusukamariin,\nmissä myskinlemu yrittää turhaan surmata ruusujen punaisia sydämiä.\nJa sieltä, sieltä käännymme Laulujen majaan. Esi-isieni jahtitorvet\nriippuvat mykkinä sen seinillä, huilut nukkuvat koteloissaan, ja harput\nja sitrat helähtelevät itsekseen. — Tuletko, tahdotko tulla?\n\nKAARLE. Tulen, mutta varo, etten hajoita linnaasi isiesi jahtitorvella,\nsillä olen ankara metsämies ja osaan toitottaa kuin Roland Pyreneitten\nsolissa.\n\nJOHANNA. Mutta tuletko kauemmaksi? Monen oven takana, joissa on\njokaisessa taitavat lukot, on salaisin valtakuntani. Siellä on...\n_Tabernacolo dei gaudenti_, siellä _La chambre d'amour_ ja ainoastaan\nminä, sinä ja minä... Tule, tule... (Lähtevät kohti käytävää.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nBirgitta tulee.\n\nBIRGITTA (jo pilaristosta, näkymättömissä; suuressa hädässä). Poikani! —\nPoikani Kaarle!\n\nKAARLE pysähtyy.\n\nBIRGITTA (tulee pilaristosta oikealle; ankarasti). Kaarle!\n\nKAARLE (palaten pari askelta; synkästi). Mitä tahdot, äiti?\n\nBIRGITTA. Olen luullut sinua sokeaksi tuhlaajapojaksi. Nyt huomaan,\nettä aiot ryömiä kuin alaston käärme paheitten pesään.\n\nJOHANNA (taempana; naurahtaen). Vanha laulu: äidit ovat mustasukkaisia\npojistaan...\n\nBIRGITTA. Sinä Isebel, yllytätkö poikaani kapinoimaan äitiänsä vastaan?\n\nKAARLE (päättävästi). Jo vuosia olen sinua vastaan sydämessäni\nkapinoinut. Sinä ostat itsellesi pyhyydenmainetta... lastesi\nelämänilolla. Ja me jäämme vaille elämää. Pienen sisareni Ingeborgin\npuetit pitkään noviisinpukuun iässä, jolloin hänen olisi pitänyt juosta\nkedolla kukasta kukkaan. Nuoren Cecilia-tyttäresi suljit mustaan\nkaapuun, sen sijaan että olisit hänet koristanut morsiuskruunulla.\nMutta minä — nyt saat sen tietää — vapautin hänet luostarista\nlähdettyäsi kotimaasta. Se oli ensimmäinen kapinallinen tekoni. Ja minä\naion niitä jatkaa, niin vaikeaa kuin onkin nousta äitiänsä vastaan.\n\nBIRGITTA (rauhallisesti). Helvetin ruhtinas on kuin irtipäässyt\nkahlekoira, ja samannäköisiä ovat hänen palvelijansa. He ulvovat ja\nhuutavat asioita, joista eivät mitään tiedä.\n\nKAARLE. Tiedän ainakin sen, että olen mies ja itseni herra.\n\nBIRGITTA. Sinäkö itsesi herra? Olet huonon naisen sylikoira. Ja\ntolkuttomana horjut kuolemansynnin kynnyksellä... Vai etkö tiedä, että\nkirkolla ei ole synninpäästöä kahden vaimon miehelle?\n\nJOHANNA (lähestyen). Huomaan, että pyhimyksetkin saattavat erehtyä.\nEtkö ole kuullut, ankara rouva, että paavit sairastavat jokapäiväistä\nrahapulaa. Neljäkymmentätuhatta dukaattia maksaa Avignonissa erokirja\nentisestä vaimosta. Ja isoisäni aarrearkussa on rahaa...\n\nBIRGITTA. Minun huuliltani tarvitaan vain sana, ja Gregorius on\nkavahtava tekemästä kauppaa haureudella.\n\nKAARLE. En tahdo kuulla eroista ja avioista. Aion viettää yöllistä\njuhlaa, aion toitottaa jahtitorvella hurjat koirani kokoon, aion\nmetsästää etelän puutarhoissa ja juoda saaliinajoni kunniaksi. Sitä\nvarten, äiti, huomiseen saakka... hyvästi.\n\nBIRGITTA. Sinä seuraat minua oitis katumuksen kammioon. Saat valvoa\nyön, saat syödä kadulta kerjättyä leivänpalaa, äitisi ja sisaresi\nkerjäämää. Liian voimakkaita hartioitasi saat ruoskia, tai teen sen\nomilla käsilläni, että muistaisit miltä maistuu kuritus.\n\nKAARLE (yhä uhkaavammin). Viimeisen kerran: jätä minut rauhaan, äiti.\n\nBIRGITTA. Minä seuraan sinua helvetin porteille saakka.\n\nKAARLE (kokonaan hurjistuen). Tee se, Birgitta-muori! Mutta minä jatkan\nmatkaa porttien taakse, ovelta ovelle, portista porttiin, kunnes\naukenevat tulikivenkatkuiset luolat ja salit... Nyt alkaa matka! (Ottaa\nJohannaa käsivarresta ja katoo hänen kanssaan vasemmalle taustalle.)\n\nBIRGITTA astuu pari askelta kohti käytävää; samassa soluu verho kiinni\nja jossain kumahtaa kuin kiinni lyöty raskas ovi; palaa, lysähtää\nläheiselle jakkaralle.\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nPetrus tulee pilaristosta.\n\nPETRUS (lähestyy Birgittaa, koskettaa häntä olkaan). Birgitta-rouva,\nrutonalaiset nousevat vuoteiltaan, sillä he uskovat sinut Jumalan\nlähettämäksi.\n\nBIRGITTA (nousten; hitaasti). Miten sanoikaan pyhä Hildegard\nkoettelemuksen hetkellä?\n\nPETRUS. \"Olen kuin mitätön höyhen, jolla ei ole painoa, mutta Jumalan\ntuulet kantavat minua.\" Niin hän sanoi.\n\nBIRGITTA. Niin olen minäkin... Vain revitty höyhen. — Mutta, rippi-isä,\nmäärää minulle täksi yöksi kolminkertaiset katumusharjoitukset.\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä, paitsi että\nkuningatar-istuin on nyt poissa ja sen sijassa on vasemmalla leposohva\nja oikealla etualalla pienehkö pöytä istuimineen.\n\nNäyttämöllä on aluksi kalpeahko aamuvalaistus; pilariston takainen\nkäytävä on valaistu tasaisella, suhteellisen voimakkaalla valolla.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nKaarle loikoo leposohvalla. Hänellä on tummahko, yksinkertainen puku,\njonka takki on huolettomasti auki. Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin\nsairasvuoteelta nousseen. Kädessään hän pitää hopealla silattua ja\nsinivärillä koristettua kirjaa, jota hän näyttää juuri lueskelleen.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nNuori Orsini tulee pilaristosta. Hänellä on nyt puvussaan ristinmerkki.\n\nNUORI ORSINI (lähestyen; reippaasti). Nousitpa, veljeni, parhaiksi\ntautivuoteelta! Vastatuuli on vihdoinkin lakannut, vain laiskat\nmainingit ovat jäljellä. Ehkä jo tänään pääsemme lähtemään.\n\nKAARLE. Onnellista matkaa... teille.\n\nNUORI ORSINI. Entä itsellesi?\n\nKAARLE. Aion jäädä tänne.\n\nNUORI ORSINI. Sinä? Tänne? Tuon syöjättärenkö luokse?\n\nKAARLE. Toistaiseksi.\n\nNUORI ORSINI (istuutuen). En ymmärrä sinua. Kun tänne saavuttuasi\nsairastuit ja puolen kuukautta hourailit tiedottomana, huusit äitiäsi\nrukoilemaan myötätuulta lähteäksesi Pyhälle maalle. — Taudin käännyttyä\nelämän puolelle tuli kuningatar sinua katsomaan. Mutta sinä makasit\nturtana ja jäykkänä katsomatta häneen kertaakaan.\n\nKAARLE. En voinut katsoa...\n\nNUORI ORSINI. Hän lähetti sinulle lahjoja joka päivä: kukkia,\npurppurakoristeisia kirjoja, norsunluisen shakkipelin, vieläpä\nlintuhäkin itämaisine laulajineen. Ja sinä pysyit kylmänä.\n\nKAARLE. En, en lainkaan kylmänä. Vereni syöksyi inhon ajamana sydämen\npohjimmaiseen soppeen eikä enää löytänyt suonten luonnollista väylää.\nSe poltti kuin myrkky, kunnes sain käsiini jousen ja päästin irti nuo\nkirjavat linnut. Ne eivät kauan lennelleet. Ne saivat nuolen rintaansa\ntoinen toisensa jälkeen. — Se helpotti mieltä.\n\nNUORI ORSINI. Niinpä inhoat häntä, ja kuitenkin...?\n\nKAARLE. Jään tänne, juuri tänne, noidan luolaan.\n\nNUORI ORSINI (nousten; purevasti). Niinpä niin. Hän on antanut käskyn,\nettä jokainen sinun oikkusi on tyydytettävä. Koko puutarha on kierretty\nvartijoin sinun levätäksesi rauhassa sen silkkikatosten alla, ja\npaavin nuntion kanssa hän hieroo parhaillaan kauppaa erokirjastasi.\n(Suuttuneen halveksivasti.) Sinä nielet siis inhon saadaksesi\noljennella täällä kuin... joku Abdarrahman Cordovassa ja prameilla\nkruunu päässä. — En luullut sinun myyvän itseäsi.\n\nKAARLE. Istu tänne, niin saat kuulla jotain. (Orsinin istuuduttua.)\nOletko lukenut aikakirjoista jylhiä tarinoita? Muistatko, miten\nmurhapolttaja sytytti ritarilinnan ja sitten... pelasti linnanneidon\nhenkensä uhalla tai... miten eräs rosvoritari raiskasi nunnaluostarin,\nmutta surmasi itsensä Neitsyt Maarian kuvan edessä? — Jotain\nsamankaltaista mutta tuhat kertaa ihmeellisempää on tapahtunut minulle.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nEsimaistaja tulee vasemmalta verhon takaa tuoden pikaria tarjottimella.\n\nESIMAISTAJA. Kuningatar on tuottanut ritarille Pälermosta lääkettä,\njonka on sekoittanut kuuluisa Babek, arabialainen lääkäri. — Tämä tekee\nheikon sydämen vahvaksi kuin ryövärillä, se kasvattaa rinnan untuvat\nsilkinkarvaisiksi ja...\n\nKAARLE (ärtyneenä). Maistaja, sano emännällesi, että rauha on minulle\nparasta lääkettä.\n\nESIMAISTAJA. Se sana on hänelle pahempaa kuin hivuttava myrkky.\n\nKAARLE (viitaten poistumaan). Toivottavasti...\n\nESIMAISTAJA poistuu verhon taakse.\n\nNUORI ORSINI. Jatka, mitä sinulle on tapahtunut?\n\nKAARLE. Lepäsin, taudista tuskin toipuvana, eräänä aamuna puutarhassa.\nTuijotin ilman sineen, ajattelematta mitään. Äkkiä tunnen suloisen\nhenkäyksen lähelläni. Kavahdan katsomaan. En nähnyt ketään. Ja luulin\nnähneeni unta. Mutta iltapäivällä, kun makasin raukeassa horroksessa,\nherään ja tunnen ohimollani suudelman poltteen. Naurahdan: suloistapa\nunta taas... Mutta rinnallani tuoksui sylillinen ruusuja! Joku oli\nkäynyt, joku oli suudellut...\n\nNUORI ORSINI (naurahtaen). Vanhenevat naiset matkivat usein nuorten\ntyttöjen hupakkotapoja ollakseen muka nuorekkaita...\n\nKAARLE. Kuningatarko? Ei! — Se hovineito, jonka nimi on Bianca Maria,\nhän oli tuo salaperäinen suutelija. Makasin seuraavana päivänä\nkoiranunta ja otin hänet kiinni. Sen jälkeen olen tavannut hänet joka\npäivä joko puutarhassa tai täällä. Ja niin kauan täällä viivyn, kun\nsaan häneltä viimeisen sanan. Sen saatuani pakenen hänen kanssaan\nvaikka maailman ääriin.\n\nNUORI ORSINI. Teidän on paettava oitis. Luuletko sinä, että kuningatar\njättää neidolle kostamatta, jos hän vain aavistaakin jotain.\n\nKAARLE (kiihkeänä väitteenä). Tuon yhden ruttoyön kurja\nmielettömyyskö...?\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nBirger tulee kiireesti.\n\nBIRGER. Kuningatar läksi puutarhaan ja toivoo tapaavansa sinut siellä.\n\nKAARLE. Olen sairas, en jaksa tulla, se sano hänelle. (Hymyillen.)\nMutta sanomatta jätä, että lemmensairas olen toisen naisen vuoksi.\n\nBIRGER. Niin, kuhertelusi tuon hovineidon kanssa olen kyllä nähnyt.\nJa nyt on siitä aika puhua, havaitaksesi, että ynseytesi kuningatarta\nkohtaan on meille vaarallista. — Vai luuletko, että olen lähtenyt\nkotimaastani turhan vuoksi?\n\nKAARLE (puoliksi leikillään). Et tietenkään... Pyhän maan suojelijaksi!\nJa kerran... hengellisen ritarikunnan suurmestarin-istuimelle. Isämme\nviininjano on muuttunut sinussa vallanjanoksi.\n\nBIRGER. Hengelliset ritarit ovat nykyisin vain oman hautansa ritareita.\nTemppeliherrat on tuhottu sukupuuttoon, ja johanniitat hajoavat pitkin\nVälimeren saaria. Vallan omenat kertyvät tähän aikaan vain ruhtinasten\nkäsiin...\n\nKAARLE. Miksi sitten tavoittelet tuota tyhjää arvoa?\n\nBIRGER. Tiedät, että meidän kaikkien täytyy valehdella äidillemme\nja taipua näennäisesti hänen tahtoonsa, jotta hän saa kuolla omassa\nuskossaan ja rauhallisella mielellä.\n\nKAARLE. Niinpä niin... Mutta sekään valhe ei minua enää miellytä.\n\nBIRGER. Miellyttää tai ei, mutta pääasia on, että Orsinit ja me\ntarvitsemme Neapelin lähtökohdaksi päästäksemme käsiksi muihin\nItalian pikkuruhtinasten valtaistuimiin. Ettekö ymmärrä? Kun Kaarle\non saanut Neapelin valtikan, on meidän helppo vallata Keski-Italia\nNeapelin sotavoimin, varsinkin kun meille avaa tietä Orsinien taattu\nvaikutusvalta Roomassa. Ja luuletteko, että Viscontien veronkantajain\nköyhdyttämä Milano tai riitelevät kauppakaupungit kykenevät meitä\nsenjälkeen pohjoisessa vastustamaan? Eivät, olen siitä varma. —\nGermaanit ovat lakaisseet tämän niemimaan pohjoisesta etelään monet\nkerrat, mutta he osasivat vain valloittaa eivätkä hallita. Meidän\non taidettava kumpaakin. Ja me kykenemme siihen, sillä Italian\njaloin aatelissuku ja Robert Guiskardin jälkeläiset yhdessä ovat\nkukistumattomia. Mutta tämän suunnitelman pohja ja perusta on Neapelin\nJohannan ja Kaarle Ulfinpojan avioliitto.\n\nKAARLE. Viisaasti laskettu. Mutta et ole ottanut huomioon, minkätähden\nminä olen lähtenyt turvallisesta Ulfåsasta vaeltamaan maailmaa...\n\nBIRGER. Joka taipaleella hoit hakevasi kuningaskuntaa...\n\nKAARLE. Niin luulin... Nyt ymmärrän lähteneeni tyhjyyttä pakoon ja\nkorven hirvittävää äänettömyyttä. — Otin itselleni puolison tavan\nmukaan. Sain vierelleni hitaan veren ja laiskan ruumiin. Otin lisäksi\njalkavaimon... seuraten tavallista tapaa. Sain vähän riettautta\nlisää. Otin osaa riitaisen aateliston pieniin kuningasrettelöihin ja\nmetsästin, kiersin koirineni Vetterin rantoja kuin ikuista kehää ja\npuhalsin pakkasyöhön torvellani huuruavan henkeni, toivottomuuteni ja\nikäväni. Tätä tein vuodesta vuoteen. — Oliko ihme, että läksin.\n\nBIRGER. Läksit, ja luultavasti pilaantuneen viikinkiveren\nseikkailunjanosta... särpimään makeita viinejä jokaisen naisen maljasta.\n\nKAARLE (nousten). Myrkkyjä ne olivat! Ja kauhistavimman niistä sain\ntuon velhonaisen kädestä, johon nyt aiot kahlehtia minut koko iäkseni,\njuuri nyt, kun elämäni suurimpaan sairauteen on tullut taivaallinen\nihme. (Puoliksi itsekseen.) Nuo silmät, joiden kulmallisilla on\nsiipiniekka haave...\n\nBIRGER. Tuo voi olla kaunista. Mutta nyt ei ole aikaa loruihin, sillä\ntietäkää, että Durazzon Kaarle nousi Brundisiumissa maihin jo muutama\npäivä sitten. Nyt hän on marssinut Via Appiaa Terracinaan ja vallannut\nTeodorikin linnan, josta käsin hän pitää avoinna marssitien sekä\ntänne Neapeliin että rannikoille. Tässä vaaranalaisessa tilanteessa\non kuningatar armoillamme, ja sitä juuri on meidän nyt käytettävä\nhyväksemme. (Kaarlelle.) Saat aikaa päivän miettiäksesi asiaa, ja jos\net taivu hyvällä aikeisiimme, uhraan tuon neidon kuningattaren kostolle.\n\nKAARLE (kauhistuneena; uhkaavasti). Veljeytemme nimessä...\n\nBIRGER. Juuri siksi. Palaan kuningattaren luokse... kuvailemaan sinun\nrakkautesi ylenpalttisuutta. (Poistuu pilaristoon.)\n\nNUORI ORSINI (nousten). Nyt ei ole aikaa tuhlata. Mene, etsi neito\nja valmista hänet lähtöön. Mutta tämä päivä peitä tarkkaan ynseytesi\nkuningatarta kohtaan.\n\nKAARLE. Hyvä, nyt täytyy olla viisas. Ja sitten... luulenpa, että\nkauppaan viikinkimiekkani durazzolaiselle kaimalleni. (Poistuu\npilaristoon.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\nNuori Orsini aikoo poistua Kaarlen jäljestä. Kaarin, nyt puettuna\nyksinkertaiseen pukuun, tulee vasemmalta.\n\nKAARIN. Ritari! (Orsinin kääntyessä.) Näin teidän tulevan linnaan ja\ntahdoin tavata, sillä...\n\nNUORI ORSINI. Silmäni ovat teitä etsineet jokaiselta kadulta ja\njokaiselta ovelta herkeämättä. Mutta teidän toivomuksenne...\n\nKAARIN. Niin, niin... Olette täyttänyt sen, kuten oikean ritarin\ntulee. Mutta... yöni ovat käyneet rauhattomiksi. Haamut ovat tulleet.\nHe riitelevät sydämestäni teitä vastaan. Joka yö on Eghard ilmestynyt\nminulle unessa. Hänen kasvonsa ovat kärsivät ja... syyttävät. \"Annoin\niloni ja henkeni sinun puhtaudestasi, mitä teet sinä nyt, mitä teet\"...\nNiin näyttävät puhuvan sanattomat huulensa. Olen pitkin rukouksin\nhäätänyt mielestäni jokaisen muun kuvan kuin teidän. Ja kuitenkin...\nhän tulee. (Kuin tuskan huutona, mutta rakastuneen kaipaus äänessä.)\nHän ei anna minua teille, ritari!\n\nNUORI ORSINI (lähestyen). Olkaa rauhassa. Ei ole koskaan kuultu, että\nvainajien hauraat henget kykenisivät vahingoittamaan eläviä.\n\nKAARIN (nojautuen ritariin; melkein iloisesti). Niin, eikö hän näe,\nettä teidän ristinmerkkinne on meidän suojanamme. (Orsinin suudellessa\nhänen käsiään; kooten äkkiä herpautuvat voimansa; irtautuen.) Ei, ei!\nHän vaatii jotain enemmän. Luulen, teidän on annettava vielä suurempi\nuhri...\n\nNUORI ORSINI. Sanokaa se uhri.\n\nKAARIN (kuin pelastuksen löytäen). Menkää, heittäkää pois nuo\nritarivaatteet, pukekaa päällenne katumuksentekijän puku ja seuratkaa\nmeitä Pyhälle haudalle saakka. (Orsinin kumartaessa myöntymykseksi.)\nLähtekää... (Orsinin kulkiessa kohti pilaristoa; rientäen häntä\npysähdyttämään.) Tulkaa huomenillalla päivän laskiessa tuonne ylhäälle\ntornikamariin. Ensi yön olen uhmaava vainajia, voidakseni tulla\nluoksenne maallisena morsiamena.\n\nNUORI ORSINI suutelee kiitollisena Kaarinin kättä; poistuu pilaristoon.\n\nKAARIN pysähtyy hetkeksi onnen ilme kasvoillaan; poistuu vasemmalle.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nKaarle ja Bianca Maria tulevat pilaristosta.\n\nBIANCA MARIA. Sanoja, sanoja, tuhansia sanoja, ja jokaisessa on\npeloittava vaara.\n\nKAARLE (laskien leikkiä). Särkevätkö pahastikin korvaa... nuo\nsoinnuttomat, muotopuolet rumilukset...\n\nBIANCA MARIA. Kauniita ovat kuin kultahöyheninen lintuparvi, mutta\njuosta niiden jälkeen! Siinä on vaara. Ne vievät ansaan ja saan\nnuhteluita. Kukaties rangaistuksen.\n\nKAARLE (käyden tarkkaavaksi). Ken rankaisi?\n\nBIANCA MARIA. Ne, joilla on enemmän valtaa kuin nuoruutta ja rakkautta.\n\nKAARLE. Kuningatarko?\n\nBIANCA MARIA. Hän... niin, hän on ankarasti käskenyt kaikkia\nhovineitoja pysymään kammioissaan. Muut ovat käskyä totelleet, minä sen\nolen rikkonut joka päivä. — Mutta... kuka käski erään kalpean ritarin\npuutarhassa sairastamaan?\n\nKAARLE (lähestyen). Ja ken käski sairasta miesparkaa nuoren neidon\nsuutelemaan?\n\nBIANCA MARIA (painautuen Kaarlen puoleen). Saman puutarhan ruusut\nolivat sen minulle opettaneet... (Suutelevat.)\n\nKAARLE. Bianca Maria, minä ryöstän sinut, sillä minä rakastan sinua.\n\nBIANCA MARIA (irtautuen). En usko sitä! (Kiihkeän moittivasti.) Minulle\nolet koreitten sanojen ritari ja... toista rakastat. — Hän kulkee\nsaleissaan kevyin laahustimin, naurahtelee itseksensä ja pysähtelee\njokaisen peilipalan eteen. Hän venytteleiksen joka käänteessä,\ntehdäkseen vartalonsa muka hoikemmaksi, ja värjää beetelinpunalla\nkuihtuvat huulensa... ritarin suudeltaviksi...\n\nKAARLE (koettaen tavoittaa Bianca Mariaa ja estää häntä jatkamasta).\nRutto niitä suudelkoon, en minä...\n\nBIANCA MARIA (paeten; jatkaen, yhä ärsyttävämmin ilakoiden). Hän\ntouhuaa aamusta iltaan kuin kapioita laittava impi. Joka soppeen\nhän pistää päänsä ja kysymistään kyselee: \"Katsohan, eihän liene\nsilmieni alusilla ryppyjä näkyvissä?\" Ja kun hovirouvat vastaavat: \"Ei\nlainkaan, valtiatar\", hän hekottaa ja nauraa kuin kukertava kyyhky ja\ntyytyväisenä vuottaa sairaan sulhasensa toipumista.\n\nKAARLE. Osaat olla häijyn häijy ilkimys ja... häijynäkin kaunis.\n\nBIANCA MARIA (melkein itkien). Tyhmä, hupakko, hanhi olen! Tyhjäin\nsanain tyhjät kuoret luulen siemeniksi ja sydämeksi... koreat kasvot.\n\nKAARLE (käyden vakavaksi). Bianca Maria, kuule minua. (Istuutuvat.)\nEn peitä sitä, että olen vihitty toiseen naiseen kirkon sitein ja\nettä hurjuuteni täällä minua vaivaa vielä kuin likainen tauti tai...\nsalatun rikoksen outo pelko. Mutta sinä tulit harharetkieni pimeimpään\nhetkeen kuin ilmestyksen valkeus, ja sinua varten olen tuhoava menneen\nelämäni, vaikka se maksaisi minulle arvot ja maineet, syntymämaani ja\nvalta-aikeet. — Me pakenemme täältä, jos rakastat minua.\n\nBIANCA MARIA (nousten; innosta palaen). Milloin, sano! Tänäänkö?\nHuomennako vasta? Aiotko vitkastella? (Painautuen Kaarlen lähelle.)\nEt tiedä miten taitavasti osaan hiipiä käytävien varjot. Puutarhan\nlymypaikat tiedän paremmin kuin kukaan. Sen siimekkäisiin soppiin osaan\nlyykistyä ja hiljaa olla kuin tyhjä varjo. Ja kyyristellen juoksen\nvaaran paikat.\n\nKAARLE. Etkö pelkää palkkasoturin levotonta elämää ja maanpakolaisen\nonnettomuuksia?\n\nBIANCA MARIA (iloisesti). Vie minut kaupunkien turulle, osaan tanssia\nja... sinä saat kerätä rovot!\n\nKAARLE (nousten; sulkien Bianca Marian syliinsä). Tiesinhän sen...\ntarvittiin synnin myrkyt ja synnin palkka, tarvittiin sairaus ja\nonnettomuuksien rutto, jotta käsittäisin sinun kauneutesi määrän.\n(Eroavat kuullessaan jonkun lähestyvän pilaristosta.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nBirger tulee pilaristosta hitaasti käyden.\n\nBIRGER (kuin ohimennen). Kuningatar sai tärkeän viestin...\n(Tarkoituksellisesti.) Ja kirjeessä oli paavin nuntion sinetti. Hän\nriensi salakammioon sitä lukemaan ja odottaa siellä meitä molempia.\n(Lähestyen; yksin Kaarlelle; purevasti.) Varo, ettei riivattu sydämesi\npääse paisumaan meille laskuvirheeksi.\n\nKAARLE. Ole huoletta, veli, koko tämän päivän lupaan peittää sydämeni\nvirheet kuin liukaskielisin hoviherra...\n\nBIRGER (uhkaavasti). Hyvä, ja muista sanasi. (Poistuu vasemmalle.)\n\nKAARLE (Bianca Marialle). Nyt mene kammioosi. Pimeän tullen hiivit\nlinnasta kaupungille. — Mutta minne? Asuuko sukulaisiasi Neapelissa?\n\nBIANCA MARIA. Olen kasvanut tätini Jolandan luona. Hänen palatsinsa on\nPyhän Katariinan kirkon vieressä.\n\nKAARLE. Hyvä, sinne menet suojaan. Iltayöstä noudan sinut.\n\nBIANCA MARIA. Jos kauan viivyt, käyn mustasukkaiseksi, itken itseni\nsokeaksi ja yöllä kuin yökkö ohitsesi lennän, niin ettet löydä.\n\nKAARLE. Nyt kiireet hyvästit. Kun puoliyö on lyönyt, seison portillasi.\n(Siirtyvät kohti pilaristoa.)\n\nBIANCA MARIA (pysähtyen). Mutta muista, ettet myöhästele, tai herätän\nJolanda-rouvan ja laulan julki nämä luvattomat aikeet.\n\nKAARLE. Hitaammin kello käy kuin minä. Mutta muista vielä: jos\njoutuisimme tänään kuningattaren seuraan, jokaista silmänluontiasi\nvaro. Näyttele huoletonta hupakkoa tai ole vaiti kuin muukalaista\nvieroksuva impi. Mutta mitä teetkin, minuun harvoin katso, muihin\nuseasti...\n\nBIANCA MARIA. Tarkkaan muistan... Mistä vapisevat huulet ja kimmeltävät\nsilmät, sen kaiken peitän. Ja kaikkea olen, paitsi sitä, mikä olen...\nNiinkö?\n\nKAARLE (levottomana). Niin, niin. Nyt nopsaan, kiirehdi.\n\nBIANCA MARIA (nousten pilaristoon). Siis yöhön saakka hyvää yötä.\n(Katsahdettuaan käytävään.) Käytävä on tyhjä. Tule saattamaan. Jos\nkierrät puutarhan kautta, voit riipaista mennessäsi korean kukan ja\nsillä tyynnyttää \"vaarallista ikää\"...\n\nKAARLE (naurahtaen). Hyvä, saatan sinua. (Poistuvat taustalle.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nJohanna tulee vasemmalta kirje kädessä, kiirehtien kuin toisi iloista\nviestiä; pysähtyy hämmästyneenä; kääntyy epätietoisena pilaristoon\npäin, nousee taustalle ja katsoo hetken poistuvien jälkeen; palaa\nnäyttämölle vihaa liekehtien. Birger on tullut sillä aikaa vasemmalta\nja seurannut tarkkaavasti kuningattaren eleitä.\n\nJOHANNA. Ahaa! Sitäkö varten minua estelit ja pidättelit? — Tulinpa\najoissa näkemään, miten veli parittaa veljeänsä ja samalla aikaa\nmyy hänet kuningattarelle, jota tarvitaan järjestämään sotajoukkoja\n'veljesten maineeksi ja kunniaksi.\n\nBIRGER. Kuningatar, takaan veljeni puolesta. Hän ei halua mitään muuta\nkuin voittaa teidän kätenne ja rakkautenne. Ja sen hän on vielä tänään\nitse teille vakuuttava.\n\nJOHANNA (tuskalla). Oh, älä puolusta tuota miestä. Enkö ole nähnyt\nhänen karttelevan minua. Hän jäykistyy kuolleeksi kuvaksi, kun\nkosketan häneen. Rakkauteni on tehnyt minut nöyräksi. Osoitan hänelle\nkaukaa hellää huolenpitoani. Heitän paavin helmaan puolet aarteistani\n(rypistäen kirjeen kädessään) voidakseni tuoda hänelle onnellisen\nviestin. Ja miten hän vastaa? Lahjani hän työntää luotaan, \"rauha\"\non hänelle parempaa kuin lähettämäni lääke, ja... käskyläisiäni\nmielistelemällä hän häpäisee arvoni ja kunniani. — Ja minä? — Vain\nvoivottelen... (Synkästi.) Ennen oli Neapelin Johannalla tapana\nkostaa...\n\nBIRGER (päättävästi). Riistettäköön hänen läheltään tuo ajattelematon\nneito, joka sirottaa kaikkialla hänen tielleen hupsua ihailuansa, ja\nveljeni on jo huomenna naurava huikentelevaista mieltään.\n\nJOHANNA (liikehtii hetken levottomana; pysähtyy; äkkiä, päättävästi).\nOletko valmis täyttämään käskyni?\n\nBIRGER. Yhdellä ehdolla: Jos annatte kuningatarsananne siitä, ettei\nveljeni henkeä uhkaa teidän puoleltanne mikään vaara.\n\nJOHANNA. Tiedät, että olen aseeton häntä vastaan, sillä... viimeinen\nrakkauteni ei uskalla tuhlata enää.\n\nBIRGER. Luotan sanaanne, mutta — tulkoon myös sanotuksi — pieninkin\nloukkaus sitä vastaan saa heittäytymään meidät, Orsinit ja Ulfinpojat,\ndurazzolaisen puolelle.\n\nJOHANNA. Hyvä. Siis seuraa heitä. Kutsu heidät tänne. Sano, että\nolen onnellisella mielellä ja tahdon pitää pienet kestit. Että olen\nkuullut tai nähnyt jotain, se tarkasti salaa. (Birgerin lähtiessä\nkohti pilaristoa; pysähdyttäen.) Sen jälkeen... aseta keihäsmiehet ja\ntrabantit jokaiselle ovelle.\n\nBIRGER poistuu pilaristoon.\n\nJOHANNA menee taka-alalle verhon luo, vetää sitä hieman syrjään ja\nviittaa, siirtyäkseen sen jälkeen oikealle etualalle istumaan.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nEsimaistaja ilmestyy verhon takaa ja lähestyy kumarrellen.\n\nJOHANNA (lyhyen vaitiolon jälkeen). Minulla on vihollinen, jonka täytyy\nväistyä. Esitä taitojasi, jos niitä vielä muistat.\n\nESIMAISTAJA. Unohtaisinko taiteista jumalallisimman! Hallita suonten\nvirrat, ne tyrehdyttää tai nostaa polttelevaan vimmaan. Rikkoa aivojen\nhauras, herkkä aine, näkyjä näyttää, luoda kauhuja, onnen unelmia,\nihmemaita, joita ei maailmassa ole, tai uuvuttaa unettomaan uneen... Ja\nihmisruumis, tuo riettaan sydämen tekopyhä kaapu, sen raikas väri ja\nsilkkinen hipiä, nuo kaikki muuttaa: koristella punaisin kuumetäplin\nja sinerryttää paikka paikoin, istuttaa spitaali lihaan tai kapisten\nkoirain tauti, kas siinä rippi, johon päättyvät ihmisparan valheet.\n\nJOHANNA. No, ja laulun jälkeen... mitä neuvot?\n\nESIMAISTAJA. Jos riittää mielenvikaiset näyt tai vuorokausien\nluonnoton horrostila, siinä tapauksessa... vain mandragora-juurta,\nherba apollinarista tai — jos on rumennettava liian kauniit kasvot\n— Sardinian yrttiä, joka vääntää suloisimmatkin naisen huulet\nirvikuvanauruun.\n\nJOHANNA. Ei riitä. Sairaus ja rumuus... Ne herättävät säälin, joka vain\nkaunistaa... nuorten rakkautta. Jotain, joka... tuhoaa.\n\nESIMAISTAJA. Hitaasti vai äkkiä, _venenalenta_ vai _venena moratoria?_\n\nJOHANNA (muistellen Birgitan sanoja). \"Vanhenet päivässä enemmän kuin\nvuodessa ennen\"... Totta puhuit, Birgitta-rouva, ei ole aikaa odottaa.\n(Esimaistajalle.) Äkkiä, nopeammin kuin nelistävä rutto.\n\nESIMAISTAJA (innostuneesti). Siinä tapauksessa... Pontoon\nMitridates-myrkyt — colchicum ja helleborus — ovat kaikkein parhaat.\nTai... ehkäpä akoniitti, Iberian sudentappajain oiva myrkky.\n\nJOHANNA (kuin säälien; epävarmasti). Niihin kuolevalla... onko suuret\ntuskat?\n\nESIMAISTAJA. Jos akoniitti maustetaan hunajalla ja ooppiumilla ja\nsyödään ostereissa — viiniä ehkä palanpaineeksi — se hyvältä maistuu,\nsen takaan, ja tappaa kuin äkkinäinen, raskas uni.\n\nJOHANNA (kuulostellen askeleita, nostaen kätensä vaikenemisen\nmerkiksi). Odota... (Nousee.)\n\n\nX KOHTAUS.\n\nBianca Maria tulee pilaristosta.\n\nBIANCA MARIA (arkaillen). Ritari Birger tuli kammiooni ja...\n\nJOHANNA (iloisesti). Nyt olet vapaa immenkammiosi vankilasta! Me\nvietämme pienen juhlan. (Esimaistajalle.) Niin, tuo viiniä ja kolme\nlautasellista ostereita. Ja tuon... hunajalla maustetun, sen tarjoat\ntälle nuorelle kaunottarelle.\n\nESIMAISTAJA poistuu vasemmalle.\n\nJOHANNA (vieden Bianca Marian istumaan siten, että tämä joutuu\nkatsomaan suoraan katsomoon). Kuin sukulaisten kesken nyt istutaan\npöytään. Olen kutsunut myöskin ritari Kaarlen, josta haaveilevat monen\nmonet nuoret tytöt kuin Indian prinssistä. (Puoliksi uhaten, puoliksi\nleikillä.) Varo itseäsi!\n\nBIANCA MARIA (teeskennellen huolettomuutta). Tarinoista luulin,\nettä Pohjolan miehillä on rinnassa koiran pää ja väärät sääret kuin\napinalla. Ritari Kaarlella on kuitenkin pääparka sijoillaan ja\nmuutenkin mukiin menevä... muukalaiseksi.\n\n\nXl KOHTAUS.\n\nKaarle tulee pilaristosta.\n\nJOHANNA (Kaarlen tullessa; laskien hurjaa leikkiä). Ja katsohan,\nvartalo kuin tuon muinoisen Adonis-paran, joka rakasti yht'aikaa sekä\nmanalan että kevään jumalatarta...\n\nESIMAISTAJA tuo viinin ja osterit pöytään; siirtyy taka-alalle verhon\nluo, jonne jää seisomaan.\n\nJOHANNA (lähestyen, koskettaen Kaarlen hiuksia). Mutta hiuksilla...\nnäethän, kuin paholaisen kuparinkarvaista tulta... (Tarttuen Kaarlen\nkäsipuoleen.) Sinä vieteltävä viettelijä! — Viini on tullut, käy\nistumaan. (Johtaa Kaarlen istumaan, asettuen itse häntä vastapäätä;\nkohottaen maljan.) Nyt juodaan Adoniksemme tervehtymisen malja!\n(Juovat; nauraen, ilakoivasti.) Bianca Maria, etkö huomaa... no,\nkatsohan toki häneen! Hän on synkkä kuin aikoisi leikata rakkaudelta\nsiivet...\n\nKAARLE (kaksimielisesti, puoliksi uhkaavasti). Tai kasvattaa ne\njättiläissiiviksi, ulottaa ne valtakunnasta toiseen, rajasta rajaan ja\nmerestä mereen!\n\nJOHANNA. Oikein ennustettu. Niin tulevat rakkauden siivet sinua\nkantamaan... Neapelin kuninkaana.\n\nKAARLE. Se oli, kuningatar, enemmän kuin ennustamista, se oli —\narvoitus.\n\nBIANCA MARIA (kuin unohtaen itsensä; katsoen palavasti Kaarleen). Ja\nminä tiedän mitä se merkitsee!\n\nJOHANNA. Sinäkö?\n\nBIANCA MARIA (hämmentyen). Niin, ajattelin, että vain muuttolinnut\nlentävät yli rajojen ja merten...\n\nJOHANNA. Parittain vai parvittain?\n\nKAARLE (nauraen). Tuhansittain ja miljoonittain tietenkin.\n\nJOHANNA (Bianca Mariaa tarkoittaen; häneen katsomatta). Pääsky parka,\nmetsästäjäin verkot ovat laajat ja korkeat...\n\nKAARLE (kuin pelastaakseen tilanteen; liioitellen ihailevasti).\nMaljasi, 'kuningatar! Esi-isieni uskonto tietää kertoa Valkyrioista,\nikuisesti nuorista jumalattarista, jotka saattavat kaatuneen sankarin\njumalien pitoihin, Pohjolan Valhallaan. — He eivät tietäneet, että\nValkyriain kotimaa on täällä etelässä. Valkyrian malja!\n\nJOHANNA. Niin totta kuin on tuo kaunis puhe, yhtä totta nyt juodaan\nonnen malja. (Kaarlen ja Bianca Marian aikoessa juoda maljasta; tehden\nestävän liikkeen.) Mutta... sitä ennen... hieman ostereita.\n\nBIANCA MARIA. Ah, ostereita! Parhaita herkkujani. (Ryhtyvät syömään.)\n\nJOHANNA. Varovasti, Bianca Maria. Ja hartaasti kuin sakramentin\nöylättileipää.\n\nBIANCA MARIA (iloisesti). Olen taitava osterinsyöjä. — Äitini vielä\neläessä sain juosta laskuveden aikana laakeata merenrantaa ja näitä\npoimia mielin määrin. Jos etenin kauvaksi, hän rannalta torui ja\nvoivotteli. Minä viivyttelin tahallani! Niin hauska oli kuulla\nhänen raikkaan äänensä tuulessa soivan... (Käytellen innokkaasti\nosterilusikkaa.) Kas noin, sinut pyydystän sieltä... piilosta pois.\n\nKAARLE (on yrittänyt turhaan saada osteria lusikkaansa; nauraen).\nJa minä heitän sen nilviäisen kaivamatta! (Katsellen huvitettuna\nlusikkaansa.) Tämä norsunluinen keihäs on liian pieni miehen kouraan.\n\nBIANCA MARIA. Näytän teille, ritari, miten on tehtävä. (Taipuen Kaarlen\npuoleen.) Tuohon pieneen rakoon... ja sitten...\n\nJOHANNA (hätääntyen). Kaarle, katso tänne! (Käytellen kiireesti\nlusikkaansa.) Täältä saat valmiin herkkupalan...\n\nBIANCA MARIA (nostaen voitonriemuisena lusikan). Kas noin... tuossa se\non! Saatte sen!\n\nKAARLE (ottaen Bianca Marian kädestä lusikan; hyväntuulisesti). No, jos\non tarpeen, koetan sen etanan niellä.\n\nJOHANNA (on noussut ylös; jäykkänä kauhusta). Älä syö...\n\nKAARLE (yhä äänekkäämmin nauraen). No, jos sakramentti sen kerran\nvaatii...\n\nJOHANNA (voimattomana; käheästi). Kaarle! Se tappaa... myrkkyä...\n\nKAARLE (ponnahtaen istuimeltaan). Ketä varten! Jos ei minulle...?\n(Bianca Marialle.) Bianca, älä koske niihin. (Johannalle.) Siis hänelle.\n\nBIANCA MARIA kavahtaa istuimeltaan, juoksee Kaarlen turviin.\n\nKAARLE (vetäen Bianca Marian suojelevasti puoleensa). Älä pelkää enää.\nSe myrkkyhammas puri sattumalta tyhjää. (Johannalle; pilkallisesti.)\nVai tällä tavalla taistelevat vanhenevat naiset miehen rakkaudesta?\n\nJOHANNA (kuin heräten jäykistyneestä lamaannuksesta). Trabantit...\ntänne!\n\nKAARLE (hakien vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan). Ahaa, täällä\ntarvitaan miekkaa... (Bianca Marialle.) Odota... (Syöksyy kohti\nvasemmanpuolista ovea; samassa tulee häntä vastaan ovesta\nsotamies paljastettu miekka kädessä ja samalla pilaristosta kaksi\nvahtisotilasta, jotka Johannan viittauksesta riistävät Bianca Marian\nkeskelleen, ennenkuin Kaarle ennättää kääntyä hänen avukseen.)\n\nJOHANNA (osoittaen Bianca Mariaa; sotamiehille). Tuo... pois... pois!\n(Toinen sotamiehistä vie Bianca Marian pois kadoten pilaristoon, toinen\njää vahtimaan pilarien luo, joten Kaarle jää sotamiesten ja yhä verhon\nluona seisovan esimaistajan keskelle.)\n\nKAARLE (yrittää kohti pilaristoa, turhaan; katselee ympärilleen;\nhuomaa esimaistajan, menee verhoa kohti, mutta perääntyy esimaistajan\npaljastaessa tikarinsa; katkerana). Hyvin pyörii tämä kuoleman pyörä.\nTikarit, säilät ja myrkkyhampaat yhteen käy kuin rattaaseen ratas.\n(Johannalle.) Ja katala haureus sitä taitavasti käyttää.\n\nJOHANNA. Jos tyynnyt ja kuulet mitä sanon, voit pelastaa tuon neidon\nhengen, muuten et.\n\nKAARLE (puoliksi itsekseen). Hyvin isketty... (Johannalle;\nkohteliaisuudella, jonka alla kuohuu viha.) Kuuntelen toki ja\ntottelen... jokaista viittausta ja pienintä vihjettä... Mitä temppuja\nkäsket? (Istuutuu kuin väsähtäneenä jakkaralle.)\n\nJOHANNA (on edellisen repliikin aikana viitannut sotamiehet poistumaan;\nKaarlelle). Tiedätkö, mitä tarkoittaa rahvas \"anjoulaisella\nelämänlangalla\"?\n\nKAARLE. Haurasta, helposti katkeavaa, hyttysen hienoa, myrkynsyömää\nrihmaa, luullakseni.\n\nJOHANNA. Hienon hienoa, mutta ei haurasta, vaan lujaa silkkiköyttä,\njoka kuristaa silmänräpäyksessä kauneimmankin kaulan. (Osoittaen\nesimaistajaa.) Tuo mies tuossa on sen taitavin käyttelijä. Ja hän saa\nnäyttää mestaruuttaan Bianca Marian vankikopissa, jos miellyttää sinua\nvieläkin Iemmenpetos. (Viittaa esimaistajan poistumaan.)\n\nKAARLE (puoliksi itsekseen). Se ei ole enää koskaan sydäntäni\nsaastuttava...\n\nJOHANNA. Vanno se minulle!\n\nKAARLE (muistaen Bianca Mariaa, hymyillen). Vannon sen sieluni autuuden\nkautta.\n\nJOHANNA (rientäen Kaarlen luo). Tiesinhän sen... (Hyväillen Kaarlen\npäätä.) Sinä tuhma mies... En ole julma, vain liiaksi rakastan sinua.\nKun ajattelen, että lähtisit luotani, näen edessäni vain kuoleman\nkuvia, sydän kiertyy rinnassa, ilma mustenee, ja olen valmis sokeaan\nmurhaan. Mutta minun jos olet, olen kaikille hyvä... Bianca Marian\npäästän vapauteen ja...\n\nKAARLE (kiihkeästi). Milloin?\n\nJOHANNA (hellästi). Sen itse parhaiten tiedät... Kun olet antanut\nminulle yön, joka vihkii meidät suloisemmin kuin sakramentit ja valat.\n\nKAARLE (nousee; liikehtii; nauraen, teeskennellen). Perin mitätön hinta!\n\nJOHANNA (epäilevänä). Mitätön! Mitä tarkoitat?\n\nKAARLE (näytellen iloista hurjuutta). Vain itseäni. Katsos, jos eilisen\nmaljan täytän huomenna toiseen kertaan, ei ylihuomenna kivistä päätä.\nJa mitä tulee Jehovan tuomiokirjaan, hän tuskin viitsii samaa syntiä\nmerkitä kahteen kertaan. (Kumartaen salaisen ivallisesti.) Siis mitätön\nhinta nuoren ihmislapsen päästä. Sen halukkaasti maksan (salaisesti\nuhaten) ja täysin mitoin...\n\nJOHANNA (yhä epäilevänä). Hämärää kieltä... Jos et olisi vannonut\nsielusi autuuden kautta...\n\nKAARLE. Minkä vannoin, on totta kuolemaan saakka. Eikö se riitä?\n\nJOHANNA (lähestyen). Jos saan suudelman sinetiksi!\n\nKAARLE (taputtaen sivumennen Johannaa poskelle; riehakkaasti). Vaikka\ntuhannen... jos en seuraisi miesten tyhmää tapaa vain ottaa suudelmia\nenkä antaa...\n\nJOHANNA (nauraen). Senkin... rikkiviisas hiustenhalkoja!\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nPetrus tulee pilaristosta Kirja kainalossa.\n\nPETRUS (Kaarlelle; haaveellisen innostuneesti). Uusi ilmestys on\ntapahtunut! (Siirtyen istumaan oikealle pöydän lähelle.) Se on jo tänne\nkirjaan kirjoitettu. (Avaa kirjan pitäen sitä polvillaan.) Kas tässä\nse on... Alkukirjaimet kuin Helluntain tuliset kielet ja sana sanan\njälkeen kuin lentävät kaarneet... nokassa öljypuun oksa. — Ja se koskee\nKaarle herraa...\n\nKAARLE. Alimmaisessa kattilassa kai on taaskin nähty... tämä\ntuhlaajapoika?\n\nPETRUS. Ei, ei... ei lainkaan. Viime yönä, aamuyöstä, oli\nBirgitta-rouva polvistunut rukoukseen, ja silloin taivaat aukenivat\nhänelle. Hän näki ihanassa valossa kuumottavan pilven, jonka palteella\nistui Neitsyt Maaria yksin, murheellisin kasvoin. Äkkiä hän nousee,\nverhoo koko ruumiinsa kullankirkkaisiin hiuksiinsa, lyyhistyy\npolvilleen, ja ikäänkuin kärsimyksen tumma huntu peittää hänet\nnäkyvistä. — Katsoja kauhistuu. Hän tuntee sydänalansa kylmenevän ja\näkkiä kuin synnytystuskain ruumistansa repivän. Hän sortuu permannolle.\n— Mutta silloin taivaallinen valovirta herättää hänet jälleen. Ja\nPyhä Neitsyt seisoo ihanassa puhtaudessaan... vierellänsä sorjana\nseisova poika, poika, jonka ruumiista säteilevät Kristuksen hyveet.\n(Hurmioituneen hartaasti.) Hänen jäsenensä ojentuvat kuin tulen lieskat\nkohti avaruutta. Hänen hipiänsä on raikas kuin kukan terälehti. Ja\nhiuksillaan on lempeä valo kuin kaikkeuteen hukkuva meri. — Mutta\npilven yläpuolella liikkuu kirkkaita kuvioita, jotka muodostuvat\nkirjaimiksi. Ja näkijä tavaa kirjaimet, hän sopertaa ja lukee vihdoin\nselkeästi sanat: \"Minä synnytin hänet uudestaan. Tuhannen tuhatta\nkertaa minä synnytän hänet.\" — Tämän nähtyään tuli Birgitta-rouva\nluokseni ja kertoi kaiken minulle.\n\nKAARLE (melankolisesti). Näky on kaunis. Mutta mitä kuuluu se minulle?\n\nPETRUS. Juuri sinulle, Kaarle-herra. Kun äitisi tuli kammiooni, lausui\nhän ensi sanoikseen riemukkaalla äänellä: Poikani Kaarle on taivaan\narmoittama, hän on seuraava meitä. Tämän tiesi hän siitä, että Neitsyen\npojan kasvot olivat näyssä sinun kasvojesi näköiset.\n\nKAARLE (nauraa katkerasti). Oi, sinä veljeni aasi!\n\nPETRUS (nousten; herttaisen hyväntuulisesti). Niin, niin... aasi\nmaailmassa, taivaassa Salomon viisaus. — Mutta missä on Kaarin-neito?\n(Hyörien touhukkaana.) Hänen on saatava kuulla...\n\nJOHANNA (viitaten vasemmalle). Tuollapäin, priori pieni.\n\nPETRUS. Jaha, jaha... menen kertomaan hänellekin... (Menee\nvasemmanpuoliselle ovelle, palaa takaisin; itseään huvittavasti\nnauraen.) Tosiaankin aasi! Enkös unohtanutkin, että Birgitta-rouva on\ntulossa sanomaan hyvästit... (kumartaen kömpelösti) kuningattarelle,\nsillä tuuli puhaltaa nyt pohjoisesta, sieltä puhtaasta Pohjolasta.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nJOHANNA (Kaarlelle). Mitä teet, jos äitisi vaatii sinua jatkamaan\nmatkaa Pyhälle maalle?\n\nKAARLE (kaksimielisesti). Minun pyhä maani ja sen hauta on täällä.\n\nJOHANNA (rohkaisevan iloisesti). Täällä on kuningaskuntasi, ja voi\nsitä, joka aikoo riistää valtakunnalta sen hallitsijan, vaikka se olisi\nitse taivaan kuningatar... (Kääntyvät odottavina pilaristoa kohti.)\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nBirgitta tulee pilaristosta puettuna yksinkertaiseen, köyhään pukuun,\nilman pyhiinvaeltajan viittaa. Myös Kaarin ja Petrus tulevat vasemmalta\nBirgitan ensimmäisen repliikin aikana, jääden oven lähettyville.\n\nBIRGITTA. Poikani Kaarle, olen laulanut ylistyslauluja aamusta alkaen,\nsillä ilon kaste pisaroi minun sielustani. Et ole enää tuhlaajapoika,\net kyynelten poika. Sinun osaksesi on tullut suuri armo.\n\nJOHANNA (taistelunhaluisena; ivallisena). Niin, pyhä rouva, olemme\nkuulleet, että taivaallinen kuningatar on synnyttänyt hänet uudestaan.\nMutta... se tiedä, vain Neapelin kuningatarta varten.\n\nBIRGITTA (Johannalle). Sinä yönä, jolloin viettelit hänet syntiin ja\npetit antamasi lupauksen, näin sinut manalassa...\n\nJOHANNA (keskeyttäen). Lupasin _ajatella_ matkaa Pyhälle maalle,\nen muuta. Se oli hetken oikku, tunnelma, joka muistutti nuoruuteni\nkaunista tapausta. Nyt minulla on nuoruus täällä, poikasi rinnalla.\n\nBIRGITTA (jatkaen omaa näkemystään). Näin sinä yönä kulonpolttaman\nlakeuden, ja sen taivaana oli kitkerä sauhu. Siellä istuivat onnettomat\nnaiset vuotavin silmin ja sukivat toivottomin käsin harvenneita\nhiuksiaan. Sinä seisoit heidän keskellään. Sinun silmäsi olivat\npainuneet syvälle päähän kuin satavuotiaan akan, ja sinun kädessäsi\noli elonaikasi tiimalasi. Mutta siinä oli vain hivenen verran tuhkaa\nja poroa. \"Nämä ovat niitä, joita kauhistuu Puhtauden Herra!\" — Niin\nminulle näyssä sanottiin.\n\nJOHANNA. Viisaasti nähty ja kuultu. Mutta kysy pojaltasi, onko hän\nsamaa mieltä.\n\nBIRGITTA (riemulla). Näin viime yönä alastomana hänen sydämensä, ja se\noli puhtaaksi pesty.\n\nKAARLE (jännittyneenä). Äiti, koska lähtee laivamme satamasta?\n\nBIRGITTA (iloisesti). Purjeita nostetaan. Kotimaan tuulet kiirehtivät\nmeitä.\n\nJOHANNA (nähdessään Kaarlen synkkenevän; vain hänelle). Muista... jos\npojan heikkoudesta tai muusta syystä taivut äitisi tahtoon, on sekin\nminun silmissäni lemmenpetos.\n\nBIRGITTA. Niinpä, poikani, me lähdemme tästä Isebelin talosta. (Kääntyy\nlähteäkseen.)\n\nKAARLE (kuin parahtaen). Äiti! (Birgitan kääntyessä takaisin;\ntukahtuneesti.) En voi seurata sinua...\n\nBIRGITTA (lempeästi). Ymmärrän sinua, poikani. Et jaksa uskoa, että\nsyntisi on anteeksi annettu. Mutta minä sen tiedän, sillä viime yönä\nsinulle annettu armo on pyyhkäissyt sen pois kuin tuuli silmästäsi\nmitättömän raiskan... Älä siis epäile, poikani.\n\nKAARLE. Olet nähnyt näkysi väärin. Usko minua! Älä vaadi minua\nlähtemään.\n\nBIRGITTA. Nähnyt väärin? Tuon on kuiskannut korvaasi ruma henki tai...\ntuo nainen tuossa!\n\nKAARLE (päättävästi). Ja kuitenkin... jään tänne.\n\nBIRGITTA (kauhistuen; ankarasti). Niin oli sinunkin katumuksesi vain\nhetken oikku, mitättömän sielun vapisemista kuoleman kynnyksellä. Ja\nkun sairaus on tiessään, kiireesti, juoksemalla porton syliin!\n\nJOHANNA (uhkaavasti). Kiitä jumalaasi, että olet poikasi äiti ja paavin\nsuosiossa...\n\nBIRGITTA (yhä kauhistuneempana). Niinkö kauhistava on haureuden voima,\nettä suurin armo, mitä koskaan on langennut taivaasta maan päälle,\nvuotaa tyhjiin, olemattomiin kuin pisara helvetin pätsiin?\n\nKAARIN (hädässä). Ei, ei... niin ei voi olla... Kaarle!\n\nKAARLE (hurjasti). Ei taivaan armot eikä kadotuksen vaivat saa minua\naiettani muuttamaan. (Hiljaisemmin.) Sillä minun haaveeni on kumpaakin\nihmeellisempi.\n\nJOHANNA. Ja huomenna saa kuulla koko Italia, että Kaarle Ulfinpoika on\neronnut paavin suostumuksella entisestä aviostaan. — Se tietää häitä,\nBirgitta-rouva.\n\nBIRGITTA (Kaarlelle; äärimmäisen vakavasti). Ken rikkoo avion, tekee\nkuolemansynnin. Mutta... ken tietensä hylkää korkeimman armon, hän\non... kuolleena syntynyt.\n\nKAARIN (Kaarlelle; lähestyen). Kaarle, pelasta sielusi... (Viitaten\nJohannaan.) Sano hänelle, ettet suostu tuohon avioon.\n\nBIRGITTA (Kaarlen vaietessa; syvästi murheellisena). Kuolleena\nsyntyneet eivät ole saaneet puhumisen lahjaa... Niin, Kaarle, synnytin\nsinut yhtä suurella kivulla kuin elävän lapsen, lämmitin sinua\npovellani, ruokin rukouksen maidolla... ja tein tuoreeksi tiesi...\nuupumattomalla itkulla. — Nyt jäät kaikkia näitä vaille. Sillä\nkuolleena syntyneet saavat osakseen vain... käärinliinat.\n\nKAARLE (suuressa ahdistuksessa). Älä jatka, äiti! Rukoile ennemmin\njumalalta itsellesi selkeyttä ja minulle... ihmettä, suurempaa ihmettä\nkuin ovat näyt ja ilmestykset...\n\nBIRGITTA (keskeyttäen). Sinä pilkkaaja! Minä rukoilen vain sinun\nsieluttoman ruumiisi kuolemaa.\n\nKAARLE (puoliksi itsekseen; masentuneena). He näkevät näkyjänsä, mutta\nsilmät ovat yökön silmät...\n\nBIRGITTA. Se kuulkaa kaikki! (Johannalle.) Ja ennen muita sinä,\nkadotuksen tytär. Laivamme purjeet riisutaan jälleen. Yötä ja päivää\nolen rukoileva Jumalalta viimeisenä armona, että hän sallisi minun\nennemmin viedä poikani vainajana Pyhälle haudalle kuin jättää hänet\ntänne sinun käsiesi tahrattavaksi.\n\nKAARIN peittää kasvonsa käsillään ja poistuu vasemmalle toivottomana,\nkuin jotain pakoon lähtien.\n\nJOHANNA. Ja minä ennustan melkein samaa: Jos poikasi yrittääkin pestä\nitsensä puhtaaksi rakkauteni \"tahrasta\", olen minä auttava jumalaasi\nkuulemaan sinun rukouksesi.\n\nBIRGITTA poistuu pilaristoon ja hänen jäljessään Petrus.\n\nKAARLE (hetken vaitiolon jälkeen; käskevästi). Tahdon tänne\nkutsuttavaksi molemmat Orsinit ja viettää juhlan heidän kunniakseen.\n(Poistuu nopeasti vasemmalle.)\n\nJOHANNA jää epätietoisena katsomaan hänen jälkeensä.\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nEdellistä näyttämöä pienempi linnanhuone, tornikamari, joka on\nrakennettu siten, että takaseinä on kokonaisuudessaan kupera ja\nkeskeltä jykevän, tumman oven katkaisema. Suunnilleen ovenkamanan\nkorkeudella kiertää yli koko kuperan seinäpinnan rivi soihtuja,\nnyt sytyttämättömiä. Oikealla on korkealla oleva, kapea akkuna.\nVasemmanpuolisessa seinässä täysin näkymätön salaovi. Ja molemmilla\nseinillä etualalla hopeanvärinen lamppu seinäpitimessä.\n\nOikealla neliskulmainen, matala pöytä jykevine tuoleineen. Vasemmalla\nupealla taljalla peitetty penkki.\n\nValaistukseltaan on näyttämö aluksi koleahko, ilta-auringon valaisema,\nja paikka paikoin syvien varjojen tummentama; avonaisesta ovesta näkyvä\nporraskäytävä on pimeä.\n\n\n1 KOHTAUS.\n\nNuori Orsini seisoo, puettuna tummaan katujanpukuun, liikkumattomana\nperäseinään nojautuneena; silmää ovelle; kiertää levottomana pöydän\nluo, kuulostelee käytävään päin, kiirehtii ovelle, kurkistaen sieltä\npimeään porraskäytävään; asettuu oikealle, jääden nojaamaan peräseinään.\n\n\nII KOHTAUS.\n\nKaarle tulee varovasti ovesta, vetää sen kiinni ja etenee\nkeskinäyttämölle, huomaamatta Orsinia.\n\nNUORI ORSINI (lähestyen). Kaarle...\n\nKAARLE (tarttuen Orsinin käsivarteen). Missä hän on?\n\nNUORI ORSINI. Rauhoitu, kaikki on valmiiksi järjestetty.\n\nKAARLE. Missä hänen vankilansa on?\n\nNUORI ORSINI. Tässä samassa tornissa. (Viitaten ylöspäin.) Ylimmässä\nkerroksessa.\n\nKAARLE. Ja mikä on suunnitelma? Aikaa ei ole hukattava. Kuningatar käy\nhetki hetkeltä yhä epäluuloisemmaksi.\n\nNUORI ORSINI. Linnan vahtipäällikkö on Nikolaus Orsinin miehiä ja\nhänelle ehdottoman uskollinen. Lisäksi olemme lahjoneet ne kaksi\nsotamiestä, jotka joutuvat vahtivuoroon seuraavassa kierrossa.\nHeidän vartionsa kestää puoliyöhön saakka. Siihen mennessä on pako\nsuoritettava.\n\nKAARLE. Hyvä. Onko vielä jotain muuta huomioon otettavaa?\n\nNUORI ORSINI. Miekkaa et saa sitoa vyöllesi, se voisi herättää\nepäluuloja. Sotilailla on lyömäaseet, ja he pakenevat mukanasi. Muuten,\nkäytävät ovat pimeitä, eivätkä vankia saattavat vahtimiehet herätä\nmitään huomiota. Ja portin ulkopuolella seisovat valmiina ratsut sekä\nteille että miehille.\n\nKAARLE. Hyvin järjestetty. Pimeän tultua pakenemme. Nyt palaan\nkuningattaren suojiin näytelläkseni hetken vielä tätä rakastaja-narrin\nviheliäistä osaa. (Aikoo poistua; kääntyen jälleen Orsinin puoleen.)\nMissä tapaamme? (Näyttämö alkaa hämärtyä.)\n\nNUORI ORSINI. Sisaresi Kaarin saapuu 'kohta tänne. Uskon, että saan\nsaattaa hänet laivallemme morsiamenani. Ja sitten... odotan sinua\nkaupungin portilla.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nKaarin tulee kasvoilla huntu.\n\nKAARLE. Tuossa hän on... (Molemmille.) Kiirehtikää. Hämärän hetki on\ntäällä lyhyt. (Poistuu.)\n\nNUORI ORSINI. Katsokaa, olen täyttänyt tahtonne. Eikä se ollut minulle\nuhri, vaan juhlapukuun pukeutumista.\n\nKAARIN. Olin heikko, asetin teidät liian pienelle koetukselle, ritari.\n— Vainajat eivät tyydy elämän pöydältä heitettyihin muruihin.\n\nNUORI ORSINI (hieman kärsimättömänä). He ovat kukin jo osansa saaneet!\n(Pyytävästi.) Nyt on meidän vuoro.\n\nKAARIN. Eghard tuli jälleen viime yönä. Hänen katseessansa paloi\nvaroittava tuli. Se välähti kuin salama, ja samassa iski minuun ajatus:\nHän rakastaa vähemmän sinun kuolematonta sieluasi kuin kasvojesi\nkatoovaista valkeutta...\n\nNUORI ORSINI (kiihkeästi). Ne ovat minulle kuolemattomat, sillä minä\nrakastan niitä ikuisesti.\n\nKAARIN (uhkaavasti). Niihin voi tarttua rutto ja muuttaa ne hetkessä\nkelmeiksi ja rumiksi.\n\nNUORI ORSINI. Mutta ei voi lakastua niiden paistava valo. (Kaarinin\npudistaessa päätään.) Miten selittäisinkään? — Nyt muistan... veljenne\nkertomuksen Pohjolan kummallisesta kesäyöstä... Kuudan ei paista\neikä aurinkokaan, ei ole pimeä eikä selkeä päivä. Mutta kaukaisista\nlähteistä tulviva valkeus koristaa metsät ja järvet... Kun kuulin tuon\ntarinan, tuntui kuin olisin astunut kasvojenne eteen. Samanlaista on\nteidän kasvojenne valkeus.\n\nKAARIN. Jumala suokoon, että tuo puhe olisi enemmän kuin turha sana.\n\nNUORI ORSINI. Olen kantava raskaimmankin uhrin. Älkää peljätkö sitä\nsanoa.\n\nKAARIN. Niin, ritari, olen antanut tänä aamuna vainajille heidän\nosansa; juuri tuon... kasvojeni valkeuden.\n\nNUORI ORSINI (jännittyneenä). Mitä... tarkoitatte?\n\nKAARIN (torjuvasti). Odottakaa. — Myös veljeni Kaarle on tekooni\nosallinen. Kun näin hänen eilen, tuon jalon veljeni, sortuvan lihan\norjuuteen...\n\nNUORI ORSINI. Ei, ei... se on erehdystä!\n\nKAARIN. Kun näin miten suuri on alhaisten himojen valta, pakenin\nkammiooni, kamppailin yön ja aamulla...\n\nNUORI ORSINI (keskeyttäen). Ettekö kuule? Kaarle inhoaa tuota naista\nja näytteli rakastunutta pelastaakseen nuoren naisen, Bianca Marian,\nkuningattaren kostolta.\n\nKAARIN. Puhutteko totta?\n\nNUORI ORSINI. Vakuutan sen. (Samassa alkaa kuulua alhaalta portaista\nraskasta astuntaa; askelet lähenevät. Upseeri ja kaksi sotamiestä,\nkummallakin soihtu kädessä, nousevat ylempään kerrokseen.)\n\nNUORI ORSINI (vahtimiesten lähestyessä). Se on vahdinmuutto. Meidän\ntäytyy kiirehtiä...\n\nKAARIN (askelten vaiettua). Niinpä oli se Jumalan ja vainajien ansa\nminulle ja teille, ennen muita teille, ritari.\n\nNUORI ORSINI (synkin aavistuksin). Mitä olette tehnyt?\n\nKAARIN. Aamulla ostin esimaistajalta myrkyllistä lääkettä ja turmelin\nkasvojeni hipiän, koetellakseni, rakastatteko minussa vain ruumista ja\nhipiää. (Nostaa harsoa; Orsinin etääntyessä kauhistuneena; puolittain\nselin katsomoon, käskevästi.) Katsokaa. (Orsinin lähestyessä.) Tällä\nhinnalla Eghard antoi minut teille morsiameksi ja vaimoksi.\n\nNUORI ORSINI (katsoo hetken, pakenee peittäen kädellä kasvonsa).\nEi, ei... luonnotonta! Tuo on rikos elämää vastaan. Se on rakkauden\nmurhaamista...\n\nKAARIN. Sanoitte jaksavanne suurimmankin uhrin.\n\nNUORI ORSINI (suuressa tuskassa). En jaksa katsoa suurimman kauneuteni\nirvikuvaa...\n\nKAARIN (laskien jälleen harson kasvoilleen; kääntyen selin Orsiniin,\nkatsomoon päin). Mene siis, rikas nuorukainen, ja etsi kauneuttasi.\n\nNUORI ORSINI (lähestyen; epävarmasti). Saatan teidät... täältä.\n\nKAARIN (jyrkästi; ylpeästi). Mene. Olen nousevan Vadstenan luostarin\nabbedissa. Älä lähesty. Mene.\n\nNUORI ORSINI poistuu hiljalleen pää kumarassa.\n\nKAARIN istuutuu kuin kuolemanväsyneenä vasemmalle; jää liikkumattomana\ntuijottamaan. — Yhä raskaampi hämärä peittää näyttämön.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nEsimaistaja tulee sytytin kädessä, ja sytyttää etualan lampun.\n\nESIMAISTAJA (aikoo siirtyä vasemmalle; huomaa Kaarinin). Hän läksi?\n— Tietenkin hän läksi. Kaduttaako? (Kaarinin yhä vaietessa.) Ehkä\nsentään. Indiassa sanotaan, että naisen lempi on kahdeksan kertaa\nraivokkaampi kuin miehen, mutta hän osaa sen peittää kahdeksan kertaa\ntaitavammin. Muuten, voin parantaa ne entiselleen, jos suvaitsette...\nVain seesam-jauhoa ja valkoista sinappia, antimonia hieman, ja\njasmiinin tuoksu ja valkeus palaa niihin jälleen...\n\nKAARIN (on noussut; tehden lähtöä). Kiitän sinua, olit Jumalan\nvälikappale. (Kääntyy, menee hitaasti kohti ovea, poistuu.)\n\nESIMAISTAJA (seuraten Kaarinia ovelle). Tietenkin... jumalallista\nammattia... (Kääntyen takaisin etunäyttämöä kohti.) Jos tarvitaan\ntaivaaseen lisää enkeleitä, otan äkkiä tappavan myrkyn. Ja kuin\ntilauksesta... siipiniekka on valmis! Hitaasti surmaamalla teen\nkalpeanaamaisia marttyyreja. Ja viattomalla lääkkeellä syntisestä\nnaisesta hurskaan pyhimyksen. (Kuivasti naurahtaen.) Välikappale...\n(Aikoo ryhtyä sytyttämään vasemmanpuolista etualan lamppua.)\n\n\nV KOHTAUS.\n\nKaarle tulee äkkiä sisään.\n\nKAARLE. Lurjus, mitä teet täällä?\n\nESIMAISTAJA. Sisarenne sanoi minua juuri Jumalan välikappaleeksi.\n\nKAARLE (istuutuu pöydän luo). Poistu täältä.\n\nESIMAISTAJA (sytytettyään rauhallisesti lampun). Sittenkin... nuo\nerinäköiset arvonimet eivät ole ristiriidassa keskenään. Jumala on\ntuskin koskaan osannut käyttää muunlaisia välikappaleita kuin...\nlurjuksia: huikentelevaisia narreja, viettelijöitä, avionrikkojia\nja muita, kaikenkarvaisia Juudaksia, mutta ennenkaikkea...\nmyrkkymestareita...\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nJohanna ilmestyy ovelle. Esimaistaja alkaa tehdä poislähtöä. Kaarle\nponnahtaa seisaalleen, hillitsee samassa itsensä ja istuutuu, jääden\nnojaamaan rennosti pöytää vasten.\n\nJOHANNA silmäilee tutkivasti ympärilleen; lähestyy Kaarlea.\n\nESIMAISTAJA katoaa ovesta.\n\nJOHANNA (katsottuaan Kaarlea hetken vaieten; hitaasti, painavasti).\nAlan ymmärtää, kenelle vannoit eilen uskollisuutta.\n\nKAARLE. Mietin tässä juuri naisen ymmärrystä. Levoton kuin hautova\nkana, sanoisivat Ulfåsan talonpojat.\n\nJOHANNA. Turha jatkaa teeskentelyä. Jo viime yönä näyttelit huonosti.\nOlit juovinasi pohjaan jokaisen maljan etkä kuitenkaan juopunut.\nOrsinien kanssa kuiskailit salavihkaa komerossa ja toisessa. Ja minulle\ntuhlasit sanoja, mutta huulesi ja käsivartesi väistivät jokaisen\nhyväilyni.\n\nKAARLE (huoahtaa teeskennellen). Tämä kuningas-ammatti käy raskaaksi,\njos kuninkaan täytyy joka juhla maksaa aviosiippansa toralla.\n(Vartiosta päässeet vahtisotilaat ja upseeri kulkevat oven taitse\nportaita alas.)\n\nJOHANNA (askelten alkaessa kuulua; uhkaavasti). Tiedätkö, mistä tulevat\nnuo sotamiehet?\n\nKAARLE (on noussut; kuulostellen, koettaen peittää jännitystään).\nAstunta on hieman epävarmaa... siis maljoja kallistelemasta.\n\nJOHANNA (sotamiesten ennätettyä oven ohitse). Ne tulivat\nkuolemaantuomitun luota. Eikä häntä nyt enää auta sattuma eikä armo,\nsillä aion puristaa vihdoinkin totuuden sinun valheellisilta huuliltasi.\n\nKAARLE (siirtyy huolettomuutta teeskennellen oven luo; vetää\nsen kiinni, panee lukkoon ja ottaa avaimen itselleen; kokonaan\nmuuttuneena). Hyvä. Nyt naamarit pois ja päätökseen tämä kurja\nkarnevaali. — Miksi en juopunut sinun maljoistasi? —. Että en tahraisi\njuovuspäissäni ritarikilpeäni naisen verellä.\n\nJOHANNA (kuin kasvoihin lyötynä). Kaarle...\n\nKAARLE. Mitä puuhasin Orsinien kanssa? — Salaliittoa sinua vastaan. Ja\nnyt on pakotie kahdelle vangille auki. Vartiossa olevat sotamiehet ovat\nlahjotut, upseeri on puolellamme. Minun tarvitsee vain lähteä...\n\nJOHANNA (rukoilevasti). Älä lähde, Kaarle, älä lähde!\n\nKAARLE. Ja tiedätkö, minne ratsuni laukkaa? Durazzolaisen leiriin.\nMyyn hänelle miekkani ja pääni, puhdistaakseni ritarikilpeni siitä\nalennuksesta ja häpeästä, johon se täällä tahrautui.\n\nJOHANNA (tuskassa). Et voi... et saata... En salli sinun jättää minua!\n\nKAARLE. Neapelin kuningatar saa jäädä toistaiseksi tänne, vangiksi\noman kuolemantorninsa tyrmään. — Etkö huomaa, sinun anjoulainen\nsilkkiköytesi on poikki, ja hän, jolle ainoalle uskollisuuteni vannoin,\non kohta vapaa.\n\nJOHANNA (kuin oljenkorteen tarttuen). Päästän hänet... Hän saa lähteä\nDurazzon Kaarlen turviin. Ja saattajakseen saa hän Nikolaus Orsinin,\njos vain lupaat jäädä...\n\nKAARLE. Hauska kuulla: Vankina yhtä nöyrä kuin julma vanginvartijana.\n\nJOHANNA. Ei, ei Kaarle... Sen piti olla sinulle vain lääkettä. Ja oma\nveljesi sen neuvoi. \"Jos hänen läheltään riistetään tuo ajattelematon\nneito, on hän jo huomenna naurava omaa huikentelevaisuuttaan.\" Niin hän\nsanoi, ja minä uskoin.\n\nKAARLE. Veljeni Birger? — Niinkö?... Hänkö tuon surmanaikeen keksi ja\nsinulle neuvomalla neuvoi?\n\nJOHANNA. Juuri hän. Hän tunsi sinut ja tiesi, että hetken hulluus voi\nsaattaa sinut ajattelemattomiin tekoihin.\n\nKAARLE (tuskalla). Hyvin tunnettu. — Äidille kuolleena syntynyt, omalle\nveljelle astinlauta ja sisarille kai ventovieras... Sehän on parastakin\nparempaa! Suvuton maanpakolainen ei ole teoistaan velkaa kenellekään. —\nHyvästi, Neapelin Johanna. (Aikoo lähteä.)\n\nJOHANNA (takertuen Kaarlen käsivarteen). Elämäni sammuu, jos lähdet.\nMistään et löydä minun rakkauteni veroista!\n\nKAARLE (irtautuen; edeten etunäyttämölle). Sinun rakkautesi on eläin.\n\nJOHANNA. Olkoon, mutta sillä on kantavat siivet. Älä luule, että ne\novat vielä murtuneet. — Tiedäthän... Durazzon prinssi on vaatinut\nminulta vain Margheritan julistamista kruununperilliseksi. Hyvä,\ntarjoan hänelle ja hänen puolisolleen koko Neapelin. Ja me lähdemme\nProvenceen! Siellä minua rakastetaan, siellä ei himmene kruununi\nloisto. Ja sinä olet minun provencelainen kuninkaani!\n\nKAARLE. Sinun kruunusi on minulle mitättömämpi kuin pienen pieni\nsoperrus hänen huuliltaan.\n\nJOHANNA (vaipuen maahan Kaarlen jalkojen juureen). Armahda minua...\n(Hätäisen nopeasti.) Jos tahdot, rukoilen äidiltäsi luvan seurata\nhäntä Pyhälle maalle; pysyn hiljaa syrjässä, vaellan paljasjaloin ja\npolvistun yksin haudan kaukaisimpaan varjoon. — Lähde kerallani äitisi\nluokse, näethän, että tyydyn muruihin.\n\nKAARLE. Hänen elämänsä pöydältä ei riitä muruistakaan... hirttonuoran\npunojalle.\n\nJOHANNA (kohottaen kasvonsa vilpittöminä ja anovina Kaarlea kohti).\nKatso minun kasvojani!\n\nKAARLE (työntäen Johannan luotaan). Vaivaat minua. (Lyhyesti.) Unohda\nminut ja ajattele vanhuutesi rauhaa. Jää hyvästi. (Lähtee, avaa oven,\nvääntää sen lukkoon; nousee ylempään kerrokseen.)\n\nJOHANNA jää polvilleen maahan, hän lyyhistyy yhä syvemmälle ja\nnyyhkyttää, mutta äkkiä nyyhkytys lakkaa ja hän on hetken hiljaa\nja liikkumattomana; nyt hän kohentaiksen tuijottaen hetken suoraan\neteensä, äkkiä hän näyttää muistavan jotain ja katsahtaa vasempaan\nseinään päin, sitten... hän nousee päättävästi, kuulostelee,\ntekee ikäänkuin lopullisen päätöksen ja kulkee vasemmalle, jossa\npainaa seinästä määrättyä kohtaa, jolloin salaovi kääntyy hitaasti\nsaranoillaan ja avautuu näyttämölle päin; hän katoaa ovesta ja tämä\npainuu jälleen kiinni.\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nLyhyt vaitiolo; ylhäältä käytävästä alkaa kuulua askeleita, ne\nennättävät oven taakse; samassa alkaa jostain alhaalta kuulua hälinää;\navain vääntyy lukossa, ovi avautuu ja sisään tulee Kaarle ohjaten\nBianca Mariaa kädestä.\n\nKAARLE (jo tullessaan). Joku on hälyyttänyt. (Katsoo ympärilleen;\nhämmästyneenä.) Hän on poissa! Salaovi jossain tai... noituuden peliä. —\nOdota... (Katoaa porraskäytävään.)\n\nBIANCA MARIA vetäytyy peloissaan oikealle; äkkiä alhaalta kuuluva\nhälinä lakkaa.\n\nKAARLE (palaten; synkkänä). Meidät on yllätetty. Miehet vangittiin ja\nkuningatar jakelee käskyjä. — Älä pelkää. Minulla on tikari vielä,\npuolustan sinua.\n\nBIANCA MARIA. Jätä minut, Kaarle. Sinut hän säästää, jos luovut\nminusta. Osaan kuolla iloisena, saat nähdä...\n\nKAARLE. Rauhoitu, meillä on myöskin puolustajia. Hänen aikeensa ovat\ntulleet julki, Orsinit ja koko Neapelin kansa ovat häntä vastaan. Vain\nhänen ensi raivoltaan on minun sinua varjeltava. Sitten hän kyllä\nmiettii, ennenkuin koskee meihin.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nEsimaistaja tulee ja tuo tarjottimella viinikannun ja kolme maljaa.\nAsettaa ne pöydälle.\n\nKAARLE. Meitäkö varten?\n\nESIMAISTAJA (kumartaen). Vain alkajaisiksi.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nJohanna tulee peräovesta.\n\nESIMAISTAJA poistuu.\n\nKAARLE on asettunut puolustavaan asentoon ja vetänyt tikarinsa esiin.\n\nJOHANNA (iloisesti; melkein ilakoiden). No, mutta Kaarle! Miksi noin\nmurhenäytelmällisen juhlallista? Heitä töki tikari pois...\n\nKAARLE. Vaadin hänelle ja itselleni vapaata pääsyä linnasta. Vetoan\nliittolaisiini Orsineihin, jotka nostavat ennemmin kapinan kuin\nsallivat meitä loukata.\n\nJOHANNA. Siinä tapauksessa olen jo edeltäpäin tappiolle joutunut. Olen\nluopunut taistelemasta nuoruutta vastaan.\n\nKAARLE. Meidän sallitaan siis vapaasti lähteä?\n\nJOHANNA. Jos nainen on joutunut tappiolle, ei silti kuningatar.\nLinnan jokaisessa varjossa seisoo sotamies. Portit ovat kolminkerroin\nmiehitetyt ja läheiset kadut suljetut.\n\nKAARLE. Ja mikä kuolintapa on määrätty meitä varten?\n\nJOHANNA. Kuningatar pitää teidät vielä hetken vankeinaan, jotta nainen,\nJohanna-parka, voisi valmistaa teidän rakkaudellenne päättäjäisjuhlan.\n\nKAARLE. Rakkauden päättäjäisjuhla... se merkitsee anjoulaisessa\nhovikielessä samaa kuin kuolema.\n\nJOHANNA. Tarkoitin salaisen rakkautenne päättäjäisjuhlaa. (Bianca\nMarialle; äidillisen ystävällisesti.) Bianca Maria, tule luokseni...\n(Bianca Marian epäröidessä.) Olet vasta onnen kynnyksellä, minä\ntahdon saattaa sinut... alttarille saakka. Sitä varten olen kutsunut\ntänne Birgitta-rouvan noutamaan poikansa kotiin... uudestisyntyneenä\nja paavin vahvistama erokirja taskussa. (Bianca Marian kiirehtiessä\nkiitollisena suutelemaan Johannan kättä; Kaarlelle.) Täytyyhän toki\nsulhasen olla vapaa hyljätyistä vaimoista.\n\nKAARLE. Tarkoittaako kuningatar leikkiä nautinnokseen kissaa ja hiirtä?\nJokainenhan tietää, että äitini ei ole koskaan hyväksyvä erokirjaa.\n\nJOHANNA. Hän ei tiedä vielä, että paavi on valmis pieneksi\nvastalahjaksi — hyväksymään hänen luostarinsa perustamiskirjan. Ja\nkun hän saa nähdä, että hänen poikansa morsiamena ei ole enää tuo...\nkadotukseen tuomittu Isebel, vaan taivaallinen Beatrice...\n\nKAARLE (keskeyttäen; tuimasti). Kuningatar, en luota sinuun.\n\nJOHANNA (kaksimielisesti). Vannon yhdistäväni teidät toisiinne\nikuisesti... vielä tänä iltana. Eikö se riitä?\n\nBIANCA MARIA (lähestyen). Kaarle, älä epäile enää. Olen kuullut, että\näitisi on parantumattomille peloittavan ankara, mutta nöyrtyneille kuin\nparhain äiti. Kaipaan hänen siunaustaan...\n\nKAARLE. Hän on näkyjensä ja ylpeytensä sokaisema. Palkkasoturin miekka\non rakkautemme ainoa turva. Sitä varten... kutsuttakoon tänne myöskin\nnuo molemmat Orsinit, jos toivotaan minun jatkavan keskustelua.\n\nJOHANNA. Saat itse vapauttaa äsken vangitsemani sotilaat ja lähettää\nheidät Orsinien luokse.\n\nKAARLE. Hyvä, teen sen oitis. (Poistuu.)\n\nJOHANNA (nauraa Kaarlen mennessä kuin salaisesta nautinnosta; yhä\nkaksimielisesti ilakoiden). Näethän, tyttäreni, nuoruus lannistaa\nhyljätyt rakastajattaretkin, se on taivuttava myöskin anopin jäykät\nniskat. (Istuutuu, ojentaen kutsuvasti kätensä.) Mutta kerro minulle\nhänestä jotain... Mitä tunnet hänen lähellään, mitä ajattelet hänestä?\n\nBIANCA MARIA (lähestyen; nojaten luottavasti Johannaan). En osaa\npaljon ajatella, mutta yhden tiedän: puutarhan kukat ovat ikäänkuin\nlakastuneet ja käyneet mitättömiksi. Ennen niitä suutelin ja hoidin. Ne\nolivat ihmemaasta tulleita kummanmuotoisia lapsia... Nyt olen itse kuin\navuttomaksi kukaksi muuttunut. Minä värisen hänen kämmenellään, hänen\nhengityksensä polttaa, mutta hänen huulensa virvoittavat terälehteni\nkuin pisaroiva sade. Ja kun hän suutelemistaan suutelee, on ylläni\nsokaiseva mehiläisparvi, joka kerää hunajaa, vain hunajaa...\n\nJOHANNA (nousten; keskeyttäen). Riittää!\n\nBIANCA MARIA (hämmästyneenä ja pelästyneenä). Niin olen usein\nkuvitellut...\n\nJOHANNA (katkerasti). Miesparat! He huolluttavat, luulen, hampaansa,\nvihertävillä raakileilla...\n\n\nX KOHTAUS.\n\nKaarle palaa takaisin voitonriemuisen näköisenä; heti hänen jälkeensä\ntulee Esimaistaja.\n\nJOHANNA (Kaarlen tullessa; ironisesti). Bianca Maria lauloi juuri\nminulle pienen paimenlaulun rakkaudestaan... (Siirtyy pöydän luo ja\nryhtyy kaatamaan viiniä maljoihin.)\n\nESIMAISTAJA ryhtyy samoihin aikoihin sytyttämään seinällä olevaa\nsoihturiviä, mutta sytyttää vain joka toisen soihdun, jotka palavat\npienellä kynttilänomaisella liekillä; jää sen jälkeen taka-alalle\nodottamaan.\n\nKAARLE (voitostaan varmana). Kuningatar, sinun on aika heittää\npaimenlaulut syrjään ja miettiä kiireellistä Provencenmatkaa. Tuolla\nalhaalla kiertää huhu, että Durazzon Kaarle on jättänyt leirinsä ja\nmarssii Neapelia kohti. Vain luottamus Nikolai Orsinin päällikkötaitoon\npitää enää joukkosi koossa.\n\nJOHANNA (nauraen hurjasti). Siis vieraita lisää ja vieläpä sukulaisia!\nTarvitaan enää vain taivaalle pyrstökkäät tähdet ja maailmanloppu,\njotta vastaanottoni olisi arvoni mukainen. — Ettekö näe, mestarini\nsytyttää jo juhlasoihtuja, ja me juomme maljan (viitaten Bianca\nMariaan) hänen paimenlaulunsa kauneudelle. (Kaataessaan viiniä.) Minä\nvoin tarjota sen rinnalle vain satavuotiasta, mutta siksi juuri väkevää\nja ylpeätä viiniä... (Huomatessaan Kaarlen ja Bianca Marian katsovan\nepäillen viinimaljoihin.) Oh, älkää peljätkö nuorta henkeänne. Toimitan\nitse esimaistajan virkaa. (Tarjoten yhden maljoista, maistettuaan\nsiitä ensin itse, Bianca Marialle.) Tässä sinulle suloisen neitsyytesi\nviimeinen malja. (Ottaen Kaarlen maljan, maistettuaan siitäkin hitaasti\nja pitkään.) Ja sinulle, Kaarle, kolmannen hääyösi malja. (Uhkaavasti.)\nTällä kertaa saat juoda sen pohjaan saakka. (Nostaen oman maljansa.)\nSiispä, rakkaat vankini, teille rakkauden ja minulle... koston malja.\n(Juo yksin; toisille.) Mitä? Eikö nuoruus uskalla juoda enää edes\nrakkautensa maljaa?\n\nBIANCA MARIA. Kuningatar, sananne peloittavat minua...\n\nJOHANNA (kuin väsähtyen). Älä pelkää, tyttäreni, tarkoitin kai kostoa\nitselleni... pahoista töistäni. Se tulee parhaillaan. Se on tuijottanut\njo kauan Nikolaus Orsinin kulmien alta. Nyt se kumahtelee Via Appian\nlaavalaattoja vasten. Se välkehtii Durazzon prinssin kypärässä. Ja\nkaturahvas huutaa sen kohta julki...\n\nBIANCA MARIA (lähestyen Johannaa; tarkoittaen lohduttaa).\nKuningattareni, älkää joutuko epätoivoon... Meidänhän piti viettää\niloista juhlaa!\n\nJOHANNA (työntäen Bianca Marian luotaan; muuttuneena). Tosiaankin!\nVieraathan lähestyvät... (Esimaistajalle.) Mestari, katso, ovatko\ntrabanttini pysyneet minulle uskollisina.\n\nESIMAISTAJA poistuu.\n\nJOHANNA. Tiedättekö, miksi hän on sytyttänyt vain joka toisen soihdun\neikä kaikkia? Ette tietenkään. Se on juhlamestarimme suuri salaisuus.\n\nKAARLE. Aavistan, että aiot jotain turmantyötä. Tee se pian, jos aiot\nennättää kostosi perille.\n\nJOHANNA. Me ennätämme kyllä ajoissa...\n\nESIMAISTAJA (palaten). Trabantit odottavat valmiina.\n\nJOHANNA. Etkö kuullut? Nyt saavat ansaitun osansa sekä nuoret että\nvanhat. (Viittaa Esimaistajalle, joka ryhtyy sytyttämään loputkin\nsoihduista; hyökkäävästi.) Muistatteko, mitä äsken teille vannoin?\n\nBIANCA MARIA (lähestyen Kaarlea). Vannoitte antavanne meidät\ntoisillemme...\n\nJOHANNA. Ikuisesti! Unohdit tärkeimmän sanan, joka on aina merkinnyt\nkuolemaa.\n\nKAARLE. Mikä alhainen kataluus!\n\nJOHANNA. Ei sen alhaisempaa kuin sinun toissapäiväinen valasi, jonka\nsanat olivat uskollisuutta, mutta sydän petturin sydän.\n\nKAARLE (ottaa Bianca Mariaa kädestä). Paetkaamme!\n\nJOHANNA. Turhaa. Teillä on valittavana kahdesta kuolemasta toinen.\n\nKAARLE pysähtyy.\n\nJOHANNA. Portaissa ovat vastassanne trabantit, jotka halkaisevat\nlyömämiekoillaan sinulta pään ja saavat palkakseen morsiamelta sekä...\nruumiin että hengen. — No, haluttaako lähteä? (Viitaten soihtuihin.)\nMutta täällä... vihkialttarinne kynttilät sytytetään, ja saatte kuolla\nsylikkäin, lemmen hurmiossa... Katsokaas, nuo soihdut, jotka nyt\nsyttyvät toinen toisensa jälkeen, ovat suuren taikurin tekoa. — No,\nmestari, paljasta meille hieman taiteesi salaisuuksia.\n\nESIMAISTAJA (saatuaan useimmat soihdut sytytetyksi). Vakuutan, jalot\nnaiset ja ritari, tämä on hienoin ja kohteliain tapa päästää ihminen\nelämästä irti. Opin sen Cordovan kalifin etevimmiltä mestareilta...\nKatsokaas, näiden viimeksi sytytettyjen sydämet on kastettu\narsenikkiin, senjälkeen... ne on taitavasti muokattu pyrethrum-\nja akoniittijauhoin ja lopuksi uurteet ja uomat... elohopealla\nkoristeltu. — Kun sydän on palanut kynnenmustukaisen verran, syntyy\nhetken leijaileva, näkymätön pilvi ja alkaa pienenpienten hiutaleitten\nnopea karnevaali. Ne liitävät, ne lentävät kuin haaraniekka pirut. Ne\njuuttuvat ihmisen hipiään ja riistävät siltä kyvyn tuntea tuskaa. Ne\nkutovat silmäterän ylle hämärtävän kaihen... Tämä tihenee ja kasvaa,\nkunnes painaa silmäluomet kiinni kuin raukea väsymys rakastetun\nsylissä. Ja äkkiä... suloiset soinnut alkavat väräjöidä korvan\nonteloissa. Ja huulten, sierainten kautta ne uuvuttavat hengittävät\nkeuhkot muutamassa hetkessä kuoleman syliin. (Ryhtyy sytyttämään loput\nsoihduista.)\n\nBIANCA MARIA (syöksyen Johannan jalkojen juureen). Sallikaa meidän\nelää! Olemme liian nuoria elämästä luopumaan...\n\nKAARLE. Älä rukoile häntä!\n\nBIANCA MARIA (nousten, kääntyen Kaarlen puoleen; kauhusta väristen).\nMissä on hänen sydämensä?\n\nJOHANNA. Te myrkytitte sen, ja nyt se palaa tuolla... teidän\nkuolemaksenne ja kostoksi vihollisilleni. Se on helvetin tulta\nPyhälle Birgitalle, se on kiirastulta Orsineille ja uhman liekki\ndurazzolaiselle vallananastajalle. Nyt taistelee kuningatar! (Poistuu.)\n\nESIMAISTAJA on saanut kaikki soihdut sytytetyksi, poistuu kumartaen,\nsulkee oven ja vääntää sen lukkoon.\n\nKAARLE (joutuen tuskaan). Meitä ei pelasta mikään. Ja minä olen\nsyyllinen sinun kuolemaasi!\n\nBIANCA MARIA. Syyllinen on rakkaus, et sinä...\n\nKAARLE. Minä vedin sinut kohtaloni onnettomaan pyörteeseen, minä\ntavoitin sinussa onnea itselleni, vaikka syntini eivät sitä olisi\nansainneet. Minä, minä olen syyllinen! — Ja se painaa tänä hetkenä\nenemmän kuin tuhat kuolemaa.\n\nBIANCA MARIA (lähestyen, hyväillen; melkein leikillisesti). Minä,\nrakkain, olen syyllinen... Sinähän etsit minua koko elämäsi ajan!\nEt voinut löytää, minä hupakko kun täällä etelän puutarhoissa,\npiilossa vuotin, ja sinä, parka, sait etsiä turhaan, ihan turhaan...\nkaikkialta...\n\nKAARLE (jatkaen puoliksi itsekseen katkeraa ajatustaan). Nuo katkerat\nja raskaat, nuo huimat ja ylpeät, lukemattomat penikulmat, ne päätyvät\nriemun kynnyksellä manalan oveen. (Siirtyen taka-alalle.) Kas siinä\nharmi, joka myrkyttää sieluni viimeisellä hetkellä!\n\nBIANCA MARIA (lähestyen). Nyt kapinoit, Kaarle, armoa vastaan. Se\nleijailee täällä kuoleman pilvessä. Se kantaa meidät sylikkäin pilvestä\npilveen, läpi puhtaan ilman, Pyhän Neitsyen tuoksuvaan tarhaan...\n\nKAARLE (kuin alkaen ymmärtää). Neitsyt Maaria ja... vierellänsä poika...\n\nBIANCA MARIA. Niin, ilman hänen armoansa olisimme saaneet kuolla sydän\nkauhistuneena ja ruumis häväistynä.\n\nKAARLE (kuin uudessa maailmassa). Tällaistako... juuri tätäkö tarkoitti\näitini ilmestys? — Neitsyt Maaria... olennoista puhtain, juuri hän\njohdatti sinut minun luokseni... (Painaen Bianca Marian rintaansa\nvasten.) Ja sinä, sinä olet Neitsyen nuorin tytär, joka synnyttää\nuudestaan onnettoman miehen...\n\nBIANCA MARIA (kurkoittuen Kaarlen puoleen; hädässä). Katso minuun!\nKatso silmästä silmään... Näin... Kas noin! Nyt saivat ne itselleen\nsinun kasvojesi kuvan...\n\nKAARLE. Niissä on syyttömän kärsimyksen ihana verho.\n\nBIANCA MARIA (koskettaen päähänsä kuin pyörtymystä tuntien, irtautuu\nja siirtyy vasemmalle penkin luo; Kaarlen aikoessa seurata). Ei, ei!\nSeiso siellä, näen sinut selvemmin soihtujen valossa. (Ihaillen.) Kuin\ntulen lieskat paistavat sinun jäsenesi... (Horjahtaa penkille; Kaarlen\nrientäessä hänen luokseen.) Ne himmenivät ja... saivatkin himmetä. (Jää\nlepäävään asentoon.)\n\nKAARLE (suudeltuaan Bianca Marian sulkeutuvia silmiä; puoliksi\nitsekseen). Mutta... minähän näen, minä kuulen ja tunnen... Oletpa\nsitkeään juuttunut, elämän mato!\n\nBIANCA MARIA (nousee puoliksi istualleen). Kuuletko äitini äänen?\nLaakealla meren rannalla soi hänen äänensä... raikkaasti kuin tuulessa\nhuilu... (Hervahtaa, kuolee.)\n\nKAARLE (kumartuen vainajan puoleen). Läksit nopsaan kuin lintu\nlentoon... (Katsellen ympärilleen.) Ja minä? Täälläkö yhä? (Kuin\nhamuillen.) Missä leijaat, kuoleman häkä? — (Kääntyen jälleen\nvainajaan päin.) Ei, ei, armas, älä luule, että olen hidas lähtemään.\n(Ojentautuen; päättävästi.) Tahdon matkalle myötä. (Tarttuu tikarinsa\nkahvaan; kuulostelee askeleita, jotka alkavat kuulua alhaalta päin;\navaimen kääntyessä lukossa vetää tikarin ja surmaa itsensä; vaipuu\nvasemmalle vainajan jalkopäähän.)\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nJohanna tulee ja hänen jäljessään Birgitta, jonka harmaat hiukset nyt\novat verhottomat.\n\nJOHANNA. Pyhä Birgitta, katso. Rukoilit poikasi sieluttoman ruumiin\nkuolemaa. Kadotuksen tytär on ollut sinun jumalasi välikappaleena.\n\nBIRGITTA (kiirehtii Kaarlen luo). Poikani! (Nostaa Kaarlen pään\nsyliinsä.)\n\nKAARLE (kuin heräten). \"Ja hänen jäsenensä ojentuivat kuin tulen\nlieskat kohti avaruutta.\" — Katso, tässä on sinun ilmestyksesi, äiti.\nNäin syntyvät... armoitetuimmat... (Hervahtaa, kuolee.)\n\nBIRGITTA. Nyt ymmärrän kaiken... Tämä oli Jumalan asettama ansa\nmeitä kaikkia varten... Ja eritoten minulle, jotta ylpeyteni niskat\nviimeinkin taittuisivat maahan saakka. — Oikein sanoit, poikani, olen\nollut yökköäkin sokeampi... (Jää maahan; pitää vainajan päätä sylissään\nikäänkuin häntä tuudittaen.)\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nAlhaalta kuuluu askelia, taajaan ja kuuluvasti kuin kokonaiset joukot\nliikkuisivat; ovesta häämöttää joukko miehiä; sisään astuu Birger.\n\nBIRGER (Johannalle). Kuningatar Johanna, Durazzon Kaarle marssii tänä\nhetkenä kaupunkiin, kansa rientää häntä vastaan, ja linnaväki on\nheittänyt aseensa. Tämän petollisen surmanteon tähden me, Orsinit ja\nminä, vangitsemme teidät, luovuttaaksemme voittajan käsiin.\n\nJOHANNA. Olette tervetulleita. Pyydän ainoastaan, että vankeuteni aika\npäätettäisiin nopeasti. (Painaen kädellä rintaansa.) Sillä täällä...\nvanhuuden onkalossa tihkuu seinistä vain... menneen elämän katkerat\nmyrkyt.\n\nVäliverho.\n\n\n\n"]