Ei niin salattua ettei ilmi tulisi

EI NIIN SALATTUA, ETTEI ILMI TULISI

Tositapahtumiin perustuva kertomus

Jyväskylässä, Jyväskylän Kirjapaino, 1893.

I.

Viime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut asumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli mekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan ammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta, joka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja hyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään hänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua saamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa työpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat kiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten tiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista vaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään. Otaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita tulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin paljon hyvää.

Ensi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta asukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen edellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu siitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala, luovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti sitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa rakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli ystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin asiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä konepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja terveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän usein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.

Eräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman nimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että hän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle kodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä poikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti hyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen ja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten syntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat itsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen saattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta tämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin siihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä herttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä, ja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä ja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.

Näin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja sitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun huomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta katkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20 vuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen kuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta ja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä, niinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut Selming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään. Kun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming kohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus vastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla vanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään puhuneet.

Ottamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut. Hänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko pieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi oli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta rikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi kerrottu, ennenkuin se tapahtui.

Selming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä tapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa olevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu hänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut itsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa Selming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha tapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon kohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin, näet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän edellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla matkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja häntä palauttamaan.

Sanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan levisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat tavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona poliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka likemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät voineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata hyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa. Selmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain vaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt, mistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin, jotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin, jotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli pidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen takaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian oikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat oikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla istuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen ympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa, luuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen haukkumasanoja ja kirouksia. "Murhaaja, isäntappaja!" kaikui kaikkialta hänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain täytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan luo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.

Oikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen vangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi penikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen kestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat hänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu, oli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi ja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet sitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet käsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he tuomarin eteen.

Herman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan syntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi, mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat huokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai hän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen tointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut myöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei sallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski hän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi hän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että hänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty, seikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun opettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta ja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan ihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen hyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?"

Hermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli niin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut muuta kuin pitää häntä viattomana.

Sillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn kirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se oli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta kumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita, jotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea "katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista samallaisista rikoksista..." Vaikka ei saatukaan selville, missä yhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen kanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun Herman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut sitä vieraiden luettavaksi.

Ne hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt tuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo vastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli miettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se, josta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden valheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena kääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata hyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri olet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä kujeillasi voi minua pettää."

II.

Siinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin ja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin kuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi syytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä lähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen, milloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman että hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli lähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta, kun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan tulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä ilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli Selming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun asian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän myöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt mitään siitä puhuminen.

Tuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen antamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella kiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän niitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen syytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa. Seisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: "Tehkää minun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan kädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari."

Vaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä syytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen tyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia, jotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa. Sentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea Hermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia: Selmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin naapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia todistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin syytetyn rakkautta Selmingiin.

Useita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä salaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia Hermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin silmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän oli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka hyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta raakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka liian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'

Hermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se täydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin ajatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa ollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren miehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä vastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta hyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota säestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä kuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden ilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta, jonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä rasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä vaikutti. "Kun minä" — kirjoitti hän — "viime pyhänä, joka oli 4:s sunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja kuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän Raamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä ristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi minun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa asiassa."

Vihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha emännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken. Se hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha vaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi hän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen todistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei ollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä, mutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän kertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan vakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan koskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä puhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta oli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä hän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän: "Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina ajatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin korvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan." Ja sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden pysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin taloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen huoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä huoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.

Tämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä oli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan Hermanille: "Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin." Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei emännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin, oli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.

Kun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan vahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän oli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota ainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen ryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase, jolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa oli tinalevy ja siinä nimi "Hannu Lobe." Tämä veitsi oli tuomarin käsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani sen koteloon, niin että nimi "Hannu Lobe" oli ylöspäin, sulki sitten kotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän sisään Hermanin.

Tämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti niiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään röyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä lausui Selmingin sanat: "Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, joksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden valppaita silmiäkin" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana katsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään lävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa sanat tiesivät.

"Taivahan Jumala tietää kaikki!" huudahti hän; "mutta te — mistä olette nuo sanat saaneet?"

"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä", sanoi tuomari, joka tahtoi käyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.

Herman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: "Oi Jumala! Tämä veitsi!" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja kysyi: "Mitä te tiedätte?"

"Kaikki, kurja!" huusi tuomari; "kaikki! Sinä olet murhannut hyväntekiäsi!" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi sentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja hämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän sisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli valallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille että se vielä oli verinen ja huusi hänelle: "Tässä on kasvatti-isäsi, hyväntekiäsi verta!"

Herman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet saanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä kovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli taasen luettavana tyyni maltillisuus.

Tämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa. Hänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. "Kurja heittiö!" huudahti hän; "luuletko vieläkin voivasi pettää minua perkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos tahdot välttää kidutuspenkkiä."

Herman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: "minä en ole tehnyt mitään rikosta."

Tuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen. Kun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni hän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi. Mutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän tavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat. Mutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin ryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan terveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan kuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.

Ja hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli varastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän vangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta. Tehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut kärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin pitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi hänet vietäväksi takaisin vankilaan.

Seuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan syyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti sentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka hämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että vankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!

Hermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka muurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi ainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti kadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu osotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja että toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt, kiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä hän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut tilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.

Hermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä, ja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat, jotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä karkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita. Mutta — turha vaiva!

Jo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu saatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta. Silloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista kirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla varustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa kuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin lähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä kuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.

III.

Murhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman tuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan, pantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni seinään.

Nyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt vastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja vaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät ne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat, jotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu tarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä olevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an lainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran tuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä kuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan viivytettäisi.

Oli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton nuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta epäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen "kauheaa ihmistä", joka nyt oli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki ihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin olisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan raskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa kaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän taasen silmänsä.

Kaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä korkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi vieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli siunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri hänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen kättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan kulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän mestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin liikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille päästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle veivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa vastaan ja huusi korkealla äänellä: "minä olen syytön Selmingin kuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!" Sitten kääntyi hän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja laskeusi polvilleen.

Hermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli hänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea oli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi paatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella ja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt — liian myöhään.

Pyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla olevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä saattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa hiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: "Viivähtäkää!" Ja tuhannet kertasivat: "Viivähtäkää!"

Huutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun miekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi ihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton, takiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka silmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan: "Viivähtäkää!" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka raivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia ja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: "Minä olen murhaaja!" Sen sanottuaan vaipui hän tainnoksiin.

Ei ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen viattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä esiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin raatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa, tunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku aika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut sen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään ravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina viimeisinä päivinä vuoteen omana.

Niin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa koetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt itseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa, hän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan tautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli ottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien jälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin ilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä sen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.

Tämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti tuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä liikutuksella: "Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en vielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että rakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on sen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli erääseen Ditlev nimiseen mieheen."

Kun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. "Siis oli kaikki minun ponnistukseni turha", lausui hän suruisesti. "Se salaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi tullut!"

"Ei, ystäväni!" keskeytti häntä tuomari; "se ei ole vielä päässyt julkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan. Mutta", lisäsi hän, "aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti käsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo sinun salaisuutesi!"

Herman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. "Kun te tunnette osan", sanoi hän viimein, "on välttämätöntä että tunnette kaikki, jottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen kaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen salaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta", lisäsi hän, "voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia papereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani."

Tuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis oli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa, mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten kertomuksensa jotenkin tähän tapaan:

"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli hänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää. Mihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut, ja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut yhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi hän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus tulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu muuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.

"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus. Hän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta ehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä. Vamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri rauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun hän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin, enkö voisi toimittaa hänen asiataan.

"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden vaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli vaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni, tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen lykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi minua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen varma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten: 'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä yhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit minun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen tehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää jo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään salaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä, sinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa avasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä', sanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt niitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse niiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut täydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni kiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit ja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille, herra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:

 "Rakas Herman,

 Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään
 väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso
 hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa
 sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt
 köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut
 ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea
 nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään
 oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta
 saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle
 sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen
 mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä
 kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!'
 Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin
 viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen.
 Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen
 neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä;
 minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi;
 mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten
 kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti
 hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet,
 että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja
 kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja
 surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.

 Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme;
 mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä,
 samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet
 kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia;
 varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen
 taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että
 vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan
 ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen
 sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut
 sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä
 minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi
 minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin
 siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti
 sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä
 tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.

 Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme,
 asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin
 oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli.
 Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen
 rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä,
 olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla
 oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa
 hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä,
 jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli
 Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman
 toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti
 maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen,
 avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia
 ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli
 monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta
 Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi
 hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin
 asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi
 harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko
 oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki
 paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään
 enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin
 olimme tulleet.

 Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut
 Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin
 sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut
 huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon
 olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun
 saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi
 palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli
 sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska
 minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän.
 Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi
 minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä
 koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi
 minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla
 mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin
 onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki.
 Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki.
 Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli
 kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi
 onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä,
 mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden
 tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa
 en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti
 kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla
 jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa,
 en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä
 levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä,
 ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen
 ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut,
 saatoin jatkaa etsimistäni.

 Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että
 minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden
 huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin
 kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä
 päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni
 ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen
 kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta
 kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin
 selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat:
 'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut
 ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät
 samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla,
 voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!

 Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet
 lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni
 oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa,
 ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan
 pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui
 Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki
 oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen
 luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä,
 joka mielestäni ilmaisi pelkoa: "Onko täällä ketään?" Minä
 tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän
 löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja
 nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta.
 Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän
 uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli
 hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia
 ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän
 ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän
 alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella,
 joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä
 tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä
 seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen
 vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan
 hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt
 jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia
 kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän
 vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä
 huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt
 vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti
 hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa.
 Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä
 panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun,
 kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies,
 joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi
 kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä
 heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun
 siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin
 minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli
 lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä
 jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä
 vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita,
 varkaita'.

 Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani
 lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta
 kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten
 ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat
 heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja
 lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita
 kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani;
 mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven,
 joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se
 auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten
 sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa
 pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei
 ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli
 ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin
 auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun
 samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin
 itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut
 toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien
 lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt
 näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut,
 ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat
 tehneet, vähitellen etääntynyt.

 Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta
 oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota
 tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä
 minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu
 noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus
 vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin
 kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä.
 Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.

 Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen.
 Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu
 takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle
 selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti.
 Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa.
 Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle
 enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä
 heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen
 tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita
 tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi
 oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa!
 Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi
 ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä,
 lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata
 paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja.
 Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan
 käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut
 mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin
 jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika
 vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei
 ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa
 kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin
 pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma,
 ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn
 kaupunkiin ja läksin.

 Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin
 nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden
 tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari
 penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en
 tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen
 luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli
 matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän
 pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin
 kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi:
 'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle
 silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa
 miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni
 jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni.
 Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan
 viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo.
 paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua
 synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat
 kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle
 ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään.
 Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi
 hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi
 sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan
 kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu
 sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.

 Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni
 läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty
 lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon
 ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei
 minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä
 kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan
 Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut
 mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan
 poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti
 perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän
 onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa
 tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta
 oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja
 ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat
 hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren
 omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti
 minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan
 tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari
 vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti
 tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.

 Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli
 riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen
 matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut
 ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä
 halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden
 Antwerpenin.

 Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni
 lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin
 puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut
 ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin
 pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä
 iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen
 perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa
 aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen
 nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi
 minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni
 ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen;
 että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä
 vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta
 enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se
 oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin
 hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta
 olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille
 olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta
 hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet.
 Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka
 kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä
 tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen
 omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia.
 Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä
 kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden?
 Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain
 kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että
 varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli
 toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli
 häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt.
 Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin
 huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut
 itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä
 olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en
 huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin
 jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan,
 mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi
 pahat tekoni.

 Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua
 ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani." — —

Luettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet, jotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:

"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani näitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen suruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen huulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua, joka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa hänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että voisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin uhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.

"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me itkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa katsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa ja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin saada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan kiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan, kumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään oli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin! Rikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa ne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä lohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa sanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi, rakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä! Jos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin, tahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin minä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella koettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta anteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja synnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta, kaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden ei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi turhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta, joka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi toivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys, joka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut minuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma minua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä viedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen näky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin huutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut so'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'

"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi minua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat luitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi, ja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me keskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli taasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet hänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin perheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei hän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan ehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi sentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin rahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä Selmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen aamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa säilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine. Hän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman veitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä kehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea nimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn hammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen, vaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen jälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se tapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.

"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut että ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän valjetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming. Naapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat menevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin tälläinen:

"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia tehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen vuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan koettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut rikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani; mutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota jonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista, niin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen osottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan summan ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi."

"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat tulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos kirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja heitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin muutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja, joiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.

"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en itsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette, samana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni syylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin ajatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa teitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin peruuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te yhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan syyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi jalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta seuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin kuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli heitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää pimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja aloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin raskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä oli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä näitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut kertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia asioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä."

"Luullakseni selviää teille kaikki", sanoi tuomari, "kun saatte tietää, että talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja sama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että Selming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki", tunsi hän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta oli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui kiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli antanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla kauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä toverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen jälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään tullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen mieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla. Ditlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen toverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut tuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä koko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet. Vasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei ollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän alati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen taipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin vankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa, kunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren rahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa ja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa ostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään, päätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös kostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin syyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla raha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi Ditlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.

"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun luuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä sen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte, helposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen asia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut äänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan häntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet itsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän tavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja, rahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta. Tapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen toivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän kiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden käsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin, jota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei häneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta rikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä, jotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi hän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa yritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä kumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan, onnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet, ollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt Herraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut viattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja menetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy järkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa."

Tuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin salaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin täydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka oli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli tahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella ja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen kasvatusisänsä oli hänelle uskonut.

Hermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin kirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan meillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle niin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, eivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että se Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.

Mutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra sanansa mukaan "nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt ovat", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska "ei Jumala anna itseään pilkata", mutta "mitä ihminen kylvää, sen myös niittää", ja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran ovat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin kuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa ja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus, joka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu siinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa, vaan käykäämme kaikkine synteinemme "uskalluksella armo-istuimen tykö että me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua tarvitsemme." Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä on suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran Jesuksen nimeä avukseen huutaa.