[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLJztfJinblLpdF7pjhnD8oszqghcJep5T5af8eJoPnI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3526,"Ei niin salattua, ettei ilmi tulisi","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3526-n-n-ei-niin-salattua-ettei-ilmi-tulisi","3526__N._N.__Ei_niin_salattua_ettei_ilmi_tulisi","Tositapahtumiin perustuva kertomus","romaani",[13],"rikos",[],"fi",1893,8163,52544,false,76381,[22],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[24,25],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Ei niin salattua, ettei ilmi tulisi : Tositapahtumiin perustuva kertomus\" is a true-event-based novella written in the late 19th century. It appears to be a moral-crime tale set in a small German town, following a generous clockmaker with a hidden past and his devoted foster son as a shocking murder and a fraught investigation test loyalty, justice, and conscience.  The opening of the novella introduces Selming, a respected and charitable mechanic–clockmaker living quietly in a South German town, who takes in an orphan, Herman, and trains him; the two form a deep, filial bond. Selming is found murdered, and suspicion falls on Herman after he leaves town early on a secret errand; fragments of a torn letter and a cache of money deepen suspicion. Brought before a conflicted judge, Herman refuses to reveal Selming’s private business, reacts in shock to a knife engraved “Hannu Lobe,” and finally, under torture, falsely confesses, then escapes from a secure cell with mysterious help before being recaptured and condemned. At the scaffold he proclaims his innocence, when an agitated man—Selming’s landlord—bursts in and confesses; he is revealed as Henrik Dorff, also known as Ditlev, an old criminal associate. The judge, now believing Herman, learns Selming’s secret past through papers: Selming was once Hannu Lobe, a repentant former thief whose life turned after a botched burglary, years as a soldier and clockmaker abroad, and a return devoted to restitution. Herman explains his journey and the torn letter were part of Selming’s discreet reparations, and that the prison break was aided by an unknown benefactor. The section closes with the judge disclosing that the landlord and Ditlev are the same man and the true murderer, clarifying the tangled case. (This is an automatically generated summary.)",[],309,"Saksan Verdeniin sijoittuva kertomus seuraa taitavaa kelloseppä Selmingiä, joka tunnetaan salaperäisestä menneisyydestään huolimatta rehellisyydestään ja auttamishalustaan. Ottaessaan suojatikseen Herman-nimisen pojan Selming päätyy pohtimaan ihmisen valintoja rehellisen työn ja rikollisen tien välillä.","'Ei niin salattua, ettei ilmi tulisi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3526. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","EI NIIN SALATTUA, ETTEI ILMI TULISI\n\nTositapahtumiin perustuva kertomus\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän Kirjapaino,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nViime vuosisadan alkupuolella oli mies, Selming niminen, asettunut\nasumaan pieneen Verden kaupunkiin etelä-Saksan maalla. Hän oli\nmekanikko ja kelloseppä ja tuli pian kuuluisaksi taitavuudestaan\nammatissansa, samalla kun hän sai iloita yleisestä kunnioituksesta,\njoka perustui hänen rehelliseen mielenlaatuunsa, palvelevaisuuteensa ja\nhyväntekeväisyyteensä. Kaupungin hätääkärsivät kääntyivät mielellään\nhänen puoleensa, eikä hänen tyköään kukaan koskaan palannut apua\nsaamatta. Köyhiä, käsityöläisiä, joilla ei ollut varoja perustaa omaa\ntyöpajaa, auttoi hän lainoilla, ja lukuisat olivat ne, jotka saivat\nkiittää häntä siitä varallisuudesta, johon he sitten pääsivät. Muuten\ntiesivät kaupunkilaiset hyvin vähän tästä mieheltä; hänen aikaisemmista\nvaiheistaan, ennenkuin hän tuli Verdeen, ei tiedetty niin mitään.\nOtaksuttiin kumminkin että hän oli rikas ja että hänellä oli muita\ntulolähteitä kuin ammattinsa, hän kun oli tilaisuudessa tekemään niin\npaljon hyvää.\n\nEnsi-aikoina sai Selming kärsiä paljon vastuksia kaupungin uteliailta\nasukkailta, jotka mielellään olisivat tahtoneet saada selkoa hänen\nedellisestä elämästään; mutta kun häntä ei millään keinoin saatu\nsiitä puhumaan ja hänen vanha emännöitsiänsäkin oli mykkä kuin kala,\nluovuttiin vihdoin noista turhista koetuksista. Selming vietti\nsitä paitse hyvin yksinäistä elämää, asui hyvin vaalimattomassa\nrakennuksessa eikä seurustellut kenenkään kanssa, vaikka oli\nystävällinen ja kohtelias kaikkia niitä kohtaan, jotka jossakin\nasiassa kääntyivät hänen puoleensa. Aikaansa vietti hän milloin työssä\nkonepajassaan, milloin lukemisella; mielensä virkistämiseksi ja\nterveytensä tähden teki hän sen ohessa väliin kävelyretkiä, jotka hän\nusein uletutti ulkopuolelle kaupunkiakin.\n\nEräällä tällaisella kävelyretkellä tutustui hän pieneen, Herman\nnimiseen poikaan, joka siihen määrään voitti hänen suosionsa, että\nhän päätti ottaa huoleksensa hänen tulevaisuutensa. Hän antoi hänelle\nkodin luonansa, pani hänet kouluun, vaatetti häntä ja piti häntä\npoikanaan. Herman tiesi oikein arvostella tätä hyvyyttä ja koetti\nhyvällä käytöksellä osoittaa kiitollisuuttansa. Hän oli hyväoppinen\nja ahkera ja pyrki kaikin tavoin ilahuttamaan hyväntekiätänsä. Siten\nsyntyi harras ystävyys Selmingin ja Hermanin välillä; molemmat tunsivat\nitsensä onnelliseksi ja siunasivat sitä päivää, joka heidät oli yhteen\nsaattanut. Kun Herman tuli vanhemmaksi, sai hän Selmingiltä opetusta\ntämän ammatissa, ja kun nuorukaisella oli luontoperäinen taipumuskin\nsiihen ja sitä paitse hyvä ymmärrys, niin enensi tämäkin heidän välinsä\nherttaisuuden. Päivin tekivät he työtä yhdessä ja illoin kävelyretkiä,\nja Selming, joka oli matkustanut paljon, kertoi silloin mielellään yhtä\nja toista, jota hänen oppilaansa tarkkaavaisuudella kuunteli.\n\nNäin kului vuosi toisensa jälkeen, ja kaiketikin olisi jo aikoja\nsitten Hermanin elämänvaiheet jääneet unohduksiin, niinkuin monen muun\nhuomaamattoman miehen, jollei eräs kauhea tapaus olisi äkkiarvaamatta\nkatkaissut hänen ja Selmingin hiljaisen onnen. Herman oli silloin 20\nvuoden vanha. Kasvatusisän ja kasvattipojan väli oli yhtä herttainen\nkuin ennen. Yhä edelleen osoitti Herman mitä maallisinta rakkautta\nja kiitollisuutta hyväntekiätänsä kohtaan, ja tämä kohteli häntä,\nniinkuin isä ainakin rakasta poikaansa. Mutta sittenkään ei ollut\nSelming koskaan Hermanille kertonut mitään aikaisimmasta elämästään.\nKun kasvattipoika kerran oli ottanut tämän asian puheeksi, oli Selming\nkohta tukkinut hänen suunsa, mutta samalla luvannut kentiesi joskus\nvastaisuudessa elämänsä vaiheet kertoa, kun Herman oli ehtinyt tulla\nvanhemmaksi Siitä hetkestä eivät he enää olleet siitä asiasta mitään\npuhuneet.\n\nOttamalla Hermanin taloonsa ei Selmingin hyväntekeväisyys loppunut.\nHänen nimensä oli sentähden yleisesti tunnettu. Häntä ylisti koko\npieni kaupunki, ja köyhät siunasivat häntä isänänsä. — Sitä suurempi\noli kaikkien hämmästys ja mielipaha, kun sanoma levisi julmasta\nrikostyöstä, jota ei olisi uskottu mahdolliseksi, jos sitä olisi\nkerrottu, ennenkuin se tapahtui.\n\nSelming makasi eräänä aamuna murhattuna vuoteessaan. Vanha emännöitsiä\ntapasi hänet uiden veressä, joka oli vuotanut suuresta, kaulassa\nolevasta haavasta. Verinen veitsi, jolla murha oli tehty, oli asetettu\nhänen toiseen käteensä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän surmannut\nitsensä. Mutta veritahrat lattialla ja sen arkun kannella, jossa\nSelming säilytti rahansa, ilmaisivat selvästi että siinä oli murha\ntapahtunut. Ja vaikka kuinkakin käsittämätöntä se oli, täytyi epäluulon\nkohdata Hermania, hän kun äkki-arvaamatta oli kadonnut. Ryhdyttiin,\nnäet, kohta tiedustelemaan häntä, ja silloin tuli ilmi, että hän\nedellisenä päivänä oli tilannut hevosen ja sitten varhain aamulla\nmatkustanut pois. Viipymättä lähetettiin sentähden muutamia poliiseja\nhäntä palauttamaan.\n\nSanoma tästä murhasta sekä heränneestä epäluulosta Hermania kohtaan\nlevisi kulovalkean nopeudella ja pani pienen kaupungin asukkaat\ntavattomaan jännitykseen, joka yltymistään yltyi koko sen ajan, jona\npoliisimiehet olivat takaa-ajamassa luultua murhaajaa. Ne, jotka\nlikemmin tunsivat Hermanin ja murhatun välillisiä suhteita, eivät\nvoineet käsittää että nuori, hyvänsävyinen mies olisi voinut surmata\nhyväntekiänsä, joka oli häntä kohdellut kuten rakastava isä poikaansa.\nSelmingin yksinäinen elämä ja hänen salaperäisyytensä aikaisempain\nvaiheittensa suhteen, semminkin kun ei kukaan koko kaupungissa tiennyt,\nmistä hän oli tullut, antoivat aiheita kaikenlaisiin huhuihin,\njotka asetettiin yhteyteen Hermanin kanssa; niin, olipa niitäkin,\njotka väittivät että Selming oli Hermanin todellinen isä, jota oli\npidetty kuolleena. Levottomuudella odotettiin sentähden nuoren miehen\ntakaisin tuloa, kun luultiin että silloin saataisiin selville asian\noikea laita. Myöhään jälestä puolisen seuraavana päivänä palasivat\noikeudenpalveliat, tuoden mukanansa Hermanin. Hän istui matalalla\nistuimella ajopelien keskellä. Suuri ihmisjoukko kokoontui kohta hänen\nympärilleen. Ja kun hän näytti hyvin surulliselta ja oli raudoissa,\nluuli kansa että hän todellakin oli murhaaja ja seurasi häntä huutaen\nhaukkumasanoja ja kirouksia. \"Murhaaja, isäntappaja!\" kaikui kaikkialta\nhänen ympärillään. Vimma kävi viimein niin pitkälle että vartiain\ntäytyi suojella vankiaan väkivaltaa vastaan. Lopulta ajettiin raastuvan\nluo, johon Herman vietiin, tutkiatuomarin eteen asetettavaksi.\n\nOikeudenpalveliat tekivät siinä ensin kertomuksen hänen\nvangitsemisestaan. He olivat tavanneet hänet pienessä, kuusi\npenikulmaa etäällä olevassa kaupungissa. Siellä oli hän saanut huoneen\nkestikievaritalossa. Hän oli istunut kirjoittaen, kun he saapuivat\nhänen luokseen; mutta kun he olivat lausuneet että hän oli vangittu,\noli hän hypännyt ylös, kiireesti repinyt kirjoituksensa kappaleiksi\nja heittänyt palaset ulos akkunasta, ennenkuin he olivat ehtineet\nsitä estää. Ainoastaan joitakuita palasia olivat he sittemmin saaneet\nkäsiinsä; muut oli tuuli vienyt. Nämä talteenotetut palaset panivat he\ntuomarin eteen.\n\nHerman tuotiin sen jälkeen esiin ja sai tietää häntä vastaan\nsyntyneestä epäluulosta. Samassa vaadittiin ett hän ilmoittaisi,\nmitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen. Kyynelvirta ja raskaat\nhuokaukset olivat alussa hänen ainoa vastauksensa. Viimein sai\nhän lausuneeksi pyynnön että suotaisiin muutama minuutti hänen\ntointuaksensa hämmästyksestään. Sitä ei tuomari alussa tahtonut\nmyöntää; mutta kun hän huomasi että nuoren miehen mielentila ei\nsallinut hänen vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, käski\nhän hänen vähäksi aikaa mennä viereiseen huoneeseen. Sieltä palasi\nhän ihmeellisen tyynenä, astui suoraan tuomarin eteen, pyysi että\nhänen suvaittaisiin puhua ja kertoi, kun se oli hänelle myönnetty,\nseikkaperäisesti suhteensa Selmingiin, lopettaen kertomuksensa\nseuraavilla sanoilla: \"Ja tämän minun hyväntekiäni, minun isäni, minun\nopettajani olisin minä voinut murhata! Kyllä on ihminen täynnä pahuutta\nja syntiä; mutta uskotteko, herra tuomari, todellakin että kukaan\nihminen voisi olla semmoinen peto, että surmaisi ainoan maallisen\nhyväntekiänsä ja parhaimman ystävänsä?\"\n\nHermanin ääni, hänen pelkäämätön katseensa ja koko hänen ryhtinsä oli\nniin totuuden mukaista ettei tuomari ensi silmänräpäyksessä voinut\nmuuta kuin pitää häntä viattomana.\n\nSillä välin oli oikeuden kirjuri koettanut yhdistää rikkirevityn\nkirjeen kootut kappaleet saadakseen edes vihiä sen sisällyksestä. Se\noli tuskin enää mahdollista, kun suurin osa kirjeestä puuttui, mutta\nkumminkin tuli kappaleiden yhdistämällä kokoon muutamia lauseita,\njotka näyttivät todistavan Hermania vastaan. Siten saatettiin lukea\n\"katumuksella ... väärinkäytetyn nuoruuteni ... näistä ja muista\nsamallaisista rikoksista...\" Vaikka ei saatukaan selville, missä\nyhteydessä nämä sanat olivat keskenään ja kirjeen muun sisällyksen\nkanssa, näyttivät ne kumminkin sangen merkillisiltä, olletikin kun\nHerman repimällä kirjeen kappaleiksi oli osoittanut, ettei hau tahtonut\nsitä vieraiden luettavaksi.\n\nNe hyvänsuopeat ajatukset, jotka Herman ensi alussa oli herättänyt\ntuomarissa, alkoivat sentähden poistua kun tämä oli lukenut nuo\nvastamainitut sanat, ja katosivat vihdoin kokonaan, kun hän tuli\nmiettineeksi että se, joka saattoi tehdä rikoksen, semmoisen kuin se,\njosta Hermania syytettiin, myöskin kyllä kykeni pukeumaan viattomuuden\nvalheverhoon, vapautuakseen rangaistuksesta. Kokonaan muuttuneena\nkääntyi hän sentähden Hermaniin, katsoi häntä suoraan silmiin ja\nsanoi: \"Sanot, nuori mies, että täytyy olla peto, voidaksensa murhata\nhyväntekiänsä. Sinä olet oikeissa. Mutta minusta tuntuu että sinä juuri\nolet tuollainen peto, ja jos niin on, niin ole varma silta ettet sinä\nkujeillasi voi minua pettää.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\n\nSiinä alkoi nyt asiassa ankara tutkinto. Hermanin taskuja tarkastettiin\nja niistä löydettiin melkoinen rahasumma. Sitten ryhdyttiin\nkuulusteluun. Kysyttiin syytä Hermanin pakoon. Tyyneesti vastasi\nsyytetty, ettei hän ollut paennut: hän oli hyväntekiänsä käskystä\nlähtenyt matkalle toimittaakseen erästä asiaa. Tuomarin kysymykseen,\nmilloin tämä käsky oli annettu ja mitä asia koski, vastasi Herman\nettä hän illalla ennen lähtöänsä oli saanut käskyn ja että hän oli\nlähtenyt matkalle hyvin varhain aamulla mitään jäähyväisiä sanomatta,\nkun ei ollut tahtonut häiritä kasvatus-isäänsä. Mitä itse matkaan\ntulee, oli se salaisuus, jota ei kukaan maailmassa saisi häntä\nilmoittamaan. Rahat, jotka olivat löytyneet hänen taskuistansa, oli\nSelming hänelle antanut; ne olivat yhteydessä hänen toimeksensa uskotun\nasian kanssa. Kirjeestä, jonka hän oli repinyt kappaleiksi, ei hän\nmyöskään tahtonut mitään muuta ilmoittaa kuin — ettei hänen käynyt\nmitään siitä puhuminen.\n\nTuomari selitti nyt hyvin vakavasti ettei oikeus voinut näihin hänen\nantamiinsa vastauksiin tyytyä, että sen olisi täytymys ruumiillisella\nkiduttamisella pakoittaa häntä ilmaisemaan salaisuutensa, jollei hän\nniitä hyvällä tunnustaisi. Tämä uhkaus teki nähtävästi syvän vaikutuksen\nsyytettyyn, mutta kohta sen jälkeen oli hän voittanut liikutuksensa.\nSeisoen siinä tuomarin edessä tyynenä kuin ennen vastasi hän: \"Tehkää\nminun kanssani, mitä oikeudentuntonne käskee; minä olen Jumalan\nkädessä, ja hän on minun ja minun tuomarini tuomari.\"\n\nVaikka tuomari oli päättänyt pysyä lujana eikä antaa pettää itseänsä\nsyytetyn viattomasta katseesta, synnyttivät kumminkin nuorukaisen\ntyyneys ja hänen taivaita kohden luodut silmänsä hänessä ajatuksia,\njotka olivat ristiriidassa tuon vastamainitun päätöksen kanssa.\nSentähden hän ei kohdakkoon turvannut kiduttamiseen, vaan käski sulkea\nHermanin vankilaan ja alkoi kuulustella saapuvilla olevia todistajia:\nSelmingin vanhaa emännöitsijää, talon muuta väkeä ja Selmingin\nnaapureja. Nämä antoivat yksin suin Hermanista mitä kauniimpia\ntodistuksia. Jokainen tiesi kertoa jonkun tapauksen, joka toi esiin\nsyytetyn rakkautta Selmingiin.\n\nUseita päiviä kului tuomarin koettaessa keinoilla jos millä päästä\nsalaperäisen asian jäljille. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat\nturhat; kaikki uudet todistajat toivat vain esiin yhä uusia todistuksia\nHermanin kunnollisuudesta. Hän oli siis joko viaton tahi suurin\nsilmänkääntäjä-roisto maailmassa. Miten saada selville, kumpiko hän\noli, käyttämättä kidutusta? Tuomari oli Jumalata pelkäävä mies, joka\nhyvin vastenmielisesti ryhtyi tähän, siihen aikaan tavalliseen, mutta\nraakaan keinoon; hän oli harvinainen poikkeus aikalaisistansa, jotka\nliian usein turvasivat väkivaltaisiin kidutus-aseisiin.'\n\nHermanin puolustus oikeuden edessä oli kumminkin sitä laatua että se\ntäydellisesti oikeutti kiduttamiseen, ja kun tuomari tätä likemmin\najatteli, tuli hän siihen päätökseen, ettei hänellä muuta neuvoa\nollut; mutta taasen toiselta puolen, kun hän johti mieleensä nuoren\nmiehen tyyneyttä ja vakavuutta, hänen suoria ja samalla sävyisiä\nvastauksiaan sekä sitä lämpöä ja rakkautta, jolla hän puhui murhatusta\nhyväntekiästään, niin kajahti kunnon miehen sydämessä ääni, jota\nsäestivät kaikki ne hyvät todistukset, mitkä hän oli nuorelta miehestä\nkuullut, ja se kielsi hänen käyttämästä tuota vastenmielistä totuuden\nilmisaamisen keinoa. Itse kertomuskin tästä merkillisestä asiasta,\njonka rehellinen tuomari muistikirjaansa kirjoitti, puhuu siitä\nrasituksesta ja sieluntuskasta, minkä tämä oikeudenkäynti hänessä\nvaikutti. \"Kun minä\" — kirjoitti hän — \"viime pyhänä, joka oli 4:s\nsunnuntai Pyhän Kolminaisuuden päivästä, olin Herran huonehessa ja\nkuulin kunnianarvoisan jumalanpalvelian niin lämpimästi selittävän\nRaamatun käskyä Luukkaan 6 luvussa: 'Olkaat laupiaat!' niin panin minä\nristiin käteni ja rukoilin Herraani ja Vapahtajaani että hän valaisisi\nminun ymmärrystäni ja avaisi silmäni näkemään totuuden tässä kauheassa\nasiassa.\"\n\nVihdoin tapahtui seikka, joka sai hänet tekemään päätöksen. Vanha\nemännöitsiä palasi takaisin ja pyysi tavata tuomaria kahden kesken.\nSe hänelle kohta myönnettiin. Nöyränä ja hämillänsä ollen astui vanha\nvaimo esiin eikä saanut alussa sanaa suustansa. Vihdoin saattoi\nhän änkyttäen rukoilla ettei tuomari tekisi häntä onnettomaksi sen\ntodistuksen tähden, jonka hän oli lausunut Hermanin asiassa. Hän ei\nollut ilmaissut kaikkia, mitä hän tiesi. Tuomari lohdutti häntä,\nmutta näytti sen ohessa, kuinka perin välttämätöntä oli että hän\nkertoi kaikki, mitään salaamatta, koska hänen tulisi valallaan\nvakuuttaa puhuneensa totuuden sekä ilmaisseensa kaikki, mitä asiaan\nkoskevata hänen tiedossaan oli. Rauhoittuneena tuomarin ystävällisestä\npuhuttelusta selitti nyt vanha vaimo, että hän juuri valan pelvosta\noli tullut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän uudisti kaiken sen, minkä\nhän jo ennen oli Hermanin eduksi todistanut; mutta sitten lisäsi hän:\n\"Hyvää olen minä, niinkuin kaikki, jotka Hermanin ovat tunteneet, aina\najatellut hänestä; päivää ennen kuolemaansa kuulin kumminkin omin\nkorvini rakkaan isäntävainajani lausuvan aivan toista kasvatistaan.\"\nJa sitten kertoi emännöitsiä, että Selming oli pahoinvoinnin tähden\npysynyt kotona tuona murhansa edellisenä päivänä, jolloin jokin\ntaloudellinen toimi oli saanut hänen, emännöitsiän, menemään viereiseen\nhuoneeseen, joka ainoastaan ohuella lautaseinällä oli erotettu siitä\nhuoneesta, jossa hänen isäntänsä oleskeli.\n\nTämä oli silloin puhunut niin tavattoman kiivaasti, jotta emännöitsiä\noli jäänyt paikalleen seisomaan ja salaa kuullut Selmingin sanovan\nHermanille: \"Olen nähnyt sinun sydämeesi: sinä et ole se, joksi maailma\nsinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista oikeuden\nvalppaita silmiäkin.\" Mitä Herman tähän oli vastannut, siitä ei\nemännöitsiä ollut selvää saanut; mutta kun hän myöhemmin näki Hermanin,\noli tämä ollut hyvin alakuloinen, ja silmistä päättäen oli hän itkenyt.\n\nKun emännöitsiä oli tämän tunnustuksensa tehnyt ja sen valallaan\nvahvistanut, käski tuomari hänen mennä vieressä olevaan kammariin. Hän\noli nyt saanut sen käsityksen Hermanista että tämä oli — konna, jota\nainoastaan kiduttamisella saataisiin tunnustamaan. Ennenkuin hän siihen\nryhtyi, tahtoi hän kumminkin koettaa, mitä yllätys vaikuttaisi. Ase,\njolla Selming oli murhattu, oli tavallinen linkkuveitsi, jonka varressa\noli tinalevy ja siinä nimi \"Hannu Lobe.\" Tämä veitsi oli tuomarin\nkäsissä ja sen tahtoi hän äkkiarvaamatta näyttää Hermanille. Hän pani\nsen koteloon, niin että nimi \"Hannu Lobe\" oli ylöspäin, sulki sitten\nkotelon ja asetti sen pöydälle asiakirjojen taakse. Sitten kutsutti hän\nsisään Hermanin.\n\nTämä tuli, ja tuomari katsoi häneen ankarilla silmillä. Herman kesti\nniiden tutkivat luonnit. Hän seisoi siinä nöyränä, näyttämättä mitään\nröyhkeyttä. Mutta kun tuomari sitten lujalla ja vakavalla äänellä\nlausui Selmingin sanat: \"Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole se,\njoksi maailma sinua luulee; olet viekas pettäjä; olet osannut soaista\noikeuden valppaita silmiäkin\" — silloin kauhistui Herman. Kalpeana\nkatsoa tuijotti hän tuomariin, ikäänkuin olisi hän tahtonut silmillään\nlävistää hänet, voidaksensa saada selville, mitä nämä hänen lausumansa\nsanat tiesivät.\n\n\"Taivahan Jumala tietää kaikki!\" huudahti hän; \"mutta te — mistä olette\nnuo sanat saaneet?\"\n\n\"Tästä kotelosta ja sen sisällyksestä\", sanoi tuomari, joka tahtoi\nkäyttää hyväkseen syytetyn hämmästystä.\n\nHerman tarttui koteloon, avasi sen, säikähti kauheasti ja huudahti: \"Oi\nJumala! Tämä veitsi!\" Sitten katsoa tuijotti hän taasen tuomariin ja\nkysyi: \"Mitä te tiedätte?\"\n\n\"Kaikki, kurja!\" huusi tuomari; \"kaikki! Sinä olet murhannut\nhyväntekiäsi!\" — Hän luuli nyt saaneensa syytetyn käsiinsä ja tunkeusi\nsentähden häneen voiton vakuutuksessa, johon Hermanin huudahdukset ja\nhämmästys olivat antaneet aiheita. Hän tuotatti vanhan emännöitsiän\nsisään ja käski tämän uudelleen kertoa sen, minkä hän vasta oli\nvalallaan todistanut, otti sitten veitsen kotelosta, näytti Hermanille\nettä se vielä oli verinen ja huusi hänelle: \"Tässä on kasvatti-isäsi,\nhyväntekiäsi verta!\"\n\nHerman oli hämmästyksensä jälkeen, johon verisen veitsen näky oli hänet\nsaanut, peittänyt molemmilla käsillään silmänsä ja näkyi kärsivän mitä\nkovimpia tuskia. Tuomarin käskystä paljasti hän kasvonsa ja näissä oli\ntaasen luettavana tyyni maltillisuus.\n\nTämä odottamaton näky sai tuomarin vaikenemaan keskellä puhettansa.\nHänen kummastuksensa muuttui kumminkin pian katkeraksi vihaksi. \"Kurja\nheittiö!\" huudahti hän; \"luuletko vieläkin voivasi pettää minua\nperkeleellisellä teeskentelylläsi? Tunnusta paikalla rikoksesi, jos\ntahdot välttää kidutuspenkkiä.\"\n\nHerman oli kauan ääneti. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä: \"minä\nen ole tehnyt mitään rikosta.\"\n\nTuomari viittasi pyövelille ja tämä vei Hermanin kidutushuoneeseen.\nKun onneton nuorukainen siellä näki kauheat kidutusaseet, kalpeni\nhän; hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hän tuskin pystyssä pysyi.\nMutta pian tyyntyi hän jälleen, ja vakuuttaen syyttömyyttään kesti hän\ntavattomalla mielenlujuudella ensimäisen luokan kidutuksen tuskat.\nMutta kun saapuvilla oleva lääkäri lausui että paikalla voitaisiin\nryhtyä toisen luokan kidutukseen tarvitsematta pelätä kidutettavan\nterveyden vahingoittumista, masentui onnettoman mieli, ja vähän ajan\nkuluttua ilmoitti hän tahtovansa kaikki tunnustaa.\n\nJa hän tunnusti nyt että — hän oli Selmingin murhaaja, että hän oli\nvarastanut hyväntekiältään sen summan, joka hänellä oli, kun hän\nvangittiin, ja että hän oli paennut välttääksensä rangaistusta.\nTehtyänsä tämän tunnustuksen sanoi hän olevansa kovin heikontunut\nkärsimistään tuskista ja pyysi että häntä tällä kertaa säästettäisiin\npitemmästä kuulustelusta. Tuomari täytti hänen pyyntönsä ja määräsi\nhänet vietäväksi takaisin vankilaan.\n\nSeuraavana aamuna halusi tuomari jo hyvin aikaisin kuulla murhan\nsyyn ja sen kanssa yhteydessä olleita likempiä seikkoja. Hän lähetti\nsentähden palvelian vankihuoneeseen noutamaan Hermanin, mutta kuinka\nhämmästyikään hän, kun palvelia ällistyneenä palasi ja ilmoitti että\nvankihuone oli tyhjä ja vanki kadonnut!\n\nHermania oli pidetty raatihuone-rakennuksen kolmannessa kerrassa, jonka\nmuurit olivat hyvin paksut. Hänen vankihuoneeseensa vei vain yksi\nainoa, raudoitettu, luja ovi, ja huoneen ainoa akkuna, joka vietti\nkadulle, oli vankoilla rautatangoilla varustettu. Likempi tarkastelu\nosotti kumminkin että yksi näistä tangoista oli poikki viilattu ja\nettä toiseen oli kiinnitetty köysi, jota vanki varmaan oli käyttänyt,\nkiivetäkseen alas kadulle. Mutta ei kukaan voinut ymmärtää, mistä\nhän oli saanut pakoonsa tarpeelliset esineet, hän kun ei ollut ollut\ntilaisuudessa tavata ainoatakaan ihmistä.\n\nHermania pidettiin nyt tämän johdosta hyvin vaaallisena pahantekiänä,\nja suurimmalla innolla ryhdyttiin häntä etsimään. Kaupungin asukkaat,\njotka eivät saaneet unta niin kauan kuin tämä rohkea ja röyhkeä\nkarkulainen oli vapaa, auttoivat kykynsä mukaan oikeudenpalvelioita.\nMutta — turha vaiva!\n\nJo oli neljätoista päivää kulunut, eikä vähintäkään vihiä vielä oltu\nsaatu Hermanista. Oikeuden ja sen palveliain into alkoi jo laimeta.\nSilloin saapui eräänä päivänä hyvin kaukaisesta satamakaupungista\nkirje, joka ilmoitti että siellä nuori, suurella rahasummalla\nvarustettu passiton mies oli otettu kiinni, juuri kun hän hyvin korkeaa\nkuljetuspalkkaa vastaan oli koettanut houkutella erästä Englantiin\nlähtevää kapteenia ottamaan hänet mukaansa, ja että tämä mies pidetyssä\nkuulustelussa oli tunnustanut olevansa vankilasta karannut Herman.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMurhaajan kiiniottaminen herätti suurta iloa koko kaupungissa. Herman\ntuotiin takaisin vankilaan, ja jottei hän enää pääsisi karkaamaan,\npantiin hän käsi- ja kaularautoihin ja iskettiin rautavitjoilla kiinni\nseinään.\n\nNyt uudelleen jouduttuaan oikeuden käsiin ei Herman enää kieltäynyt\nvastaamasta kysymyksiin, jotka hänen vastattavakseen pantiin; ja\nvaikkakin nämä hänen vastauksensa antoivat aiheita epäluuloon, etteivät\nne ihan olleet totuuden kanssa yhtäpitäviä, olivat kumminkin ne kohdat,\njotka koskivat itse rikosta, niin tyydyttäviä, jotta ei katsottu\ntarpeen vaativan likempiä selityksiä muista, pääasian kanssa yhteydessä\nolevista sivu-asioista. Tuomio lausuttiin sen tähden, ja ajan raa'an\nlainsäädännön mukaan tuomittiin Herman ruhjottavaksi. Tämän ankaran\ntuomion lievensi ruhtinas kumminkin mestaamiseksi miekalla. Tyynenä\nkuuli Herman tuomionsa ja pyysi vain ettei sen täytäntöä aivan kauan\nviivytettäisi.\n\nOli kaunis kesäinen aamu kun vankilan ovi kello 7 avattiin ja onneton\nnuorukainen vietiin kuolemaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; mutta\nepäilystä ja pelkoa ne eivät osottaneet. Vankilan edustalle oli suuri\njoukko ihmisiä kokoontunut nähdäkseen \"kauheaa ihmistä\", joka nyt\noli tekevä viimeisen matkustuksensa tässä elämässä. Kun Herman näki\nihmiset, punastui hän. Hän seisahtui ja liikutti huuliansa, ikäänkuin\nolisi hän puhunut; mutta sitten loi hän alas silmänsä ja alkoi hiljaan\nraskasta kulkuaan. Väkijoukon ympäröimänä jatkoi hän sitten matkansa\nkaupungin läpi, ja vasta kun hän ehti sen ulkopuolelle, kohotti hän\ntaasen silmänsä.\n\nKaunis auringonpaiste, viheriöivä maa ja leivosen laulu sinisessä\nkorkeudessa — ne kaikki puhuttelivat hänen sydäntänsä. Hän kääntyi\nvieressään kulkevaan pappiin, joka hänen vankeutensa aikana oli\nsiunauksella ohjannut häntä syntisten Vapahtajan luo. Kyynele vieri\nhänen silmästään, hän huokasi syvään ja pusersi kovasti sielunpaimenen\nkättä. Pastori lausui hänelle muutamia lohdutuksen sanoja, ja hiljaan\nkulki tuomittu eteenpäin. Muutama askele vielä, ja jo näki hän\nmestauslavan. Se värisytti koko hänen ruumistaan. Hän voitti kumminkin\nliikutuksensa ja katsoa tuijotti yhä vaelluksensa määrään. Perille\npäästyänsä nousi hän rohkeasti ylös rappusia, jotka mestauslavalle\nveivät, astui sitten mestauspölkyn luo, asetti toisen kätensä rintaansa\nvastaan ja huusi korkealla äänellä: \"minä olen syytön Selmingin\nkuolemaan, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!\" Sitten kääntyi\nhän papin puoleen ja sanoi hänelle ystävällisesti jäähyväiset ja\nlaskeusi polvilleen.\n\nHermanin tyyne, mutta samalla vakava käytös sekä rehellisyys, joka oli\nhänen äänessänsä, teki syvän vaikutuksen ympärillä seisoviin. Vaikea\noli kenenkään uskoa että tämä nuori mies saattoi olla niin syvästi\npaatunut, jotta elämänsä viime hetkenä rasitti omaatuntoansa valeella\nja Jumalan häväistyksellä. Ääneensä tämä vaikutus puhkeusi, mutta nyt —\nliian myöhään.\n\nPyöveli seisoi jo Hermanin takana, miekka kohotettuna. Saapuvilla\nolevien lukuisassa joukossa oli harva, joka tänä kauheana hetkenä\nsaattoi hengittää. Ei pieninkään liikenne häirinnyt syvää, kolkkoa\nhiljaisuutta. Silloin kuului äkkiä kaukaa: \"Viivähtäkää!\" Ja tuhannet\nkertasivat: \"Viivähtäkää!\"\n\nHuutoa seurasi lyhyt äänettömyys. Pyöveli oli laskenut kohotetun\nmiekan ja katsoi kysyvästi tuomariin. Sillä välin tunkeusi\nihmettelevän väkijoukon läpi ulkomuodoltaan hyvin omituinen lakiton,\ntakiton ja kengätön mies, jonka kasvot olivat vääristyneet, jonka\nsilmät tuijottivat eteensä ja joka hengästyneenä jatkoi huutoaan:\n\"Viivähtäkää!\" Kauhistuen väistyi väki, antaen sijaa miehelle, joka\nraivoisana syöksi eteenpäin mestauslavan luo, kiipesi ylös sen rappusia\nja heittäysi tuomarin jalkoihin huutaen: \"Minä olen murhaaja!\" Sen\nsanottuaan vaipui hän tainnoksiin.\n\nEi ole helppo kertoa, mitä Herman sydämessään tunsi, kun tämä hänen\nviattomuutensa todistaja odottamatta ja ikäänkuin taivahan lähettämänä\nesiintyi. Hän ja murhantekiäksi itsensä ilmoittanut vietiin takaisin\nraatihuoneeseen, jossa mestauksen estäjä, joka vielä oli tainnoksissa,\ntunnettiin Selmingin isännäksi. Hänen nimensä oli Henrik Dorff. Joku\naika sitten oli hän muuttanut kaupunkiin, jossa hän oli ostanut\nsen talon, missä Selming oli vuokralla, ja siinä ruvennut pitämään\nravintolaliikettä. Viime aikoina oli hän ollut sairas ja parina\nviimeisinä päivinä vuoteen omana.\n\nNiin pian kuin hän oli tointunut, ruvettiin häntä tutkimaan. Alussa\nkoetti hän kieltää tehneensä sitä rikosta, josta hän oli syyttänyt\nitseänsä, selittäen että hän oli tehnyt syytöksensä houriotilassa,\nhän kun, tietämättä mitä teki, oli huomaamattomasti päässyt nousemaan\ntautivuoteeltaan ja juoksemaan mestauspaikalle, jossa sitten oli\nottanut syykseen Selmingin murhan; mutta uudistettujen kuulustelemisien\njälkeen, joissa hän aina yhä pahemmin takertui ristiriitaisiin\nilmiantoihin, saatiin hän viimein tunnustamaan rikoksensa ja vieläpä\nsen kanssa yhteydessä olevat erityiset seikatkin.\n\nTämän ja muiden, sittemmin ilmitulleiden asiain johdosta tuotatti\ntuomari luoksensa Hermanin, syleili häntä ja lausui syvällä\nliikutuksella: \"Jalo, nuori mies! Minä tunnen sinut nyt, ja vaikka en\nvielä ihan selvään käsitä syytä sinun uhraukseesi, niin arvaan että\nrakkaus murhattuun hyväntekiääsi ja huoli hänen nimensä puhtaudesta on\nsen sinussa vaikuttanut. Minä tiedän nyt, missä suhteessa Selming oli\nerääseen Ditlev nimiseen mieheen.\"\n\nKun tuomari mainitsi tämän nimen, säpsähti Herman hämmästyneenä. \"Siis\noli kaikki minun ponnistukseni turha\", lausui hän suruisesti. \"Se\nsalaisuus, jonka minä henkeni uhalla koetin suojella, on sittenkin ilmi\ntullut!\"\n\n\"Ei, ystäväni!\" keskeytti häntä tuomari; \"se ei ole vielä päässyt\njulkisuuteen. Ei sitä tunne kukaan muu kuin minä, ja minä vakuutan\nsinulle pyhästi, ettei kukaan minun kauttani tule sitä tuntemaan.\nMutta\", lisäsi hän, \"aseta minut nyt tilaisuuteen täydellisesti\nkäsittämään sinun kiitollisuutesi ja rakkautesi työ; usko minulle tuo\nsinun salaisuutesi!\"\n\nHerman oli vähän aikaa ääneti. Hän näkyi miettivän. \"Kun te tunnette\nosan\", sanoi hän viimein, \"on välttämätöntä että tunnette kaikki,\njottette väärin tuomitse sitä miestä, jota minun on kiittäminen\nkaikesta. Minä luotan teidän lupaukseenne ja tahdon teille kertoa sen\nsalaisuuden, jota ei kuolema saanut minua ilmaisemaan: mutta\", lisäsi\nhän, \"voidakseni tämän, on tarpeeseen että minä tuon esille muutamia\npapereita, jotka olen kätkenyt salaiseen paikkaan kotonani.\"\n\nTuomari selitti että Herman oli täydellisesti vapaa: että hänellä siis\noli oikeus mennä, mihin hän tahtoi. Herman lähti entiseen kotiinsa,\nmutta ei viipynyt kauan, ennenkuin hän palasi sieltä ja alkoi sitten\nkertomuksensa jotenkin tähän tapaan:\n\n\"Niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hyväntekiäni luona, oli\nhänellä tapana väliin matkustaa pois kotoaan muutamaksi päivää.\nMihin hän silloin lähti ja mille asioille, ei hän koskaan ilmaissut,\nja samaten ei hän sanallakaan kosketellut mitään, joka olisi ollut\nyhteydessä hänen edellisen elämänsä kanssa. Eräänä päivänä lupasi\nhän kumminkin, minun pyynnöstäni, kertoa minulle siitä — joskus\ntulevaisuudessa. Tämä salaperäisyys oli minusta hyvin kumma, hän kuu\nmuuten uskoi minulle kaikki, mitä häntä koski.\n\n\"Päivää ennen kuolemaansa oli Selmingillä taasen aikeessa matkustus.\nHän käski minun tilata hänelle hevonen seuraavaksi aamuksi; mutta\nehtoopäivällä sattui hän kaatumaan ja loukkaamaan oikean kätensä.\nVamma ei ollut juuri minkään arvoinen, mutta kumminkin määräsi lääkäri\nrauhallisuutta. Selming tuli siitä hyvin surulliseksi, semminkin kun\nhän ei kyennyt edes kirjoittamaan. Kuullessani hänen huolensa, kysyin,\nenkö voisi toimittaa hänen asiataan.\n\n\"Kysymykseni sai Selmingin hyvin miettiväksi. Hän kulki kauan kahden\nvaiheella edestakaisin lattialla, ja minä näin selvään että hänen oli\nvaikea päästä mihinkään päätökseen. Viimein seisahtui hän minun eteeni,\ntarttui minun käteeni ja sanoi: 'Minä teen väärin kun alituiseen\nlykkään eteenpäin luottamukseni osoittamisen, johon sinun mielenlaatusi\nminua kohtaan sinut oikeuttaa; tunnenhan minä sinun sydämesi ja olen\nvarma sinun ystävyydestäsi.' Hän puristi minun kättäni ja puhui sitten:\n'Aiottu matkani, josta minun nyt täytyy luopua, on hyvin likeisessä\nyhteydessä edellisen elämäni kanssa. Muistanet että kerran pyysit\nminun kertomaan jotakin entisyydestäni ja että minä lupasin sen\ntehdä, kun tulisit vanhemmaksi. Tämän lupaukseni tahdon nyt täyttää\njo siitäkin syystä, että sinä nyt olet kyllin kehittynyt säilyttämään\nsalaisuuteni, sekä vielä siitäkin syystä että se on välttämätöntä,\nsinun voidaksesi toimittaa, mitä en minä itse nyt voi.' Sen sanottuansa\navasi hän arkkunsa ja otti sieltä esiin muutamia papereita. 'Nämä',\nsanoi hän, 'olen kauan sitten kirjoittanut. Miksi en ole ennen jättänyt\nniitä sinun käsiisi, vaikka ne sinulle ovat kirjoitetut, olet itse\nniiden sisällyksestä huomaava. Kun olet lukenut ne, tunnet sinä minut\ntäydellisesti.' Hän painoi paperit minun käteeni, kääntyi ja meni\nkiireesti toiseen huoneeseen. Pelolla avasin minä salaperäiset paperit\nja luin yhä enenevällä liikutuksella niiden sisällyksen, jonka teille,\nherra tuomari, nyt olen ilmaiseva. Näin kirjoitti Selming:\n\n \"Rakas Herman,\n\n Sinä tunnet minut, tietääksesi etten tahallani tahdo tehdä mitään\n väärää. Mutta semmoinen en ole aina ollut. Nuoruuteni oli jakso\n hairahduksia, jopa rikoksiakin. Minun lapsuuteni oli monissa suhteissa\n sinun lapsuutesi kaltainen. Samaten kuin sinä, olen minäkin syntynyt\n köyhistä vanhemmista, jotka aikaisin kuolivat, mutta minä en tavannut\n ketään, joka olisi ottanut kasvatukseni huoleksensa. Minun oikea\n nimeni on Hannu Lobe. Jouduin köyhän miehen luo, jolla itsellään\n oli monta lasta; mutta eivät ne enkä minä hänelle suurta huolta\n saanut, sillä hän pani meidät kerjäämään. Alussa oli tämä minulle\n sangen vastahakoista, mutta viimein totuin siihen, ja vähitellen\n mielistyinkin laiskaan elämääni. Kasvoin suureksi ja väkeväksi, eikä\n kerjääminen enää leiville lyönyt. Kaikkialla sanottiin: 'Tee työtä!'\n Neuvo oli hyvä, jos vain olisin osannut tehdä työtä; mutta kun olin\n viettänyt koko nuoruuteni työtönnä, en kyennyt mihinkään toimeen.\n Eräs toverini, joka oli samassa asemassa kuin minä, antoi toisen\n neuvon: 'Varastakaamme!' — Sinä kauhistut, ystävä, kuullossasi tätä;\n minäkin sitä kauhistuin ja vastasin, etten koskaan sitä tekisi;\n mutta toverini ei ollut sillä voitettu. Hän näytti minulle ihmisten\n kovuuden, jonka me molemmat pidimme vääryytenä, ja viimein voitti\n hän minut selvittämällä, että me kun varastimme emme syntiä tehneet,\n että me ainoastaan kohtuullista oikeutta harjoitimme. Nälkä, vilu ja\n kaikenlainen kurjuus olivat väkeviä puoltajia hänen puolellaan, ja\n surulla täytyy minun tunnustaa: minä lankesin.\n\n Alussa varastimme vain ruoka-aineita ja muuta, mitä tarvitsimme;\n mutta pian vei elinkeinomme meidät yhteen ihmisten kanssa, mitkä,\n samoin kuin me, elivät muitten kustannuksella ja jo olivat ehtineet\n kauemmaksi pahuuden tiellä. Näiltä opimme pian suurempia varkauksia;\n varsinkin oli toverini Ditlev oppivainen. Hänellä oli syntyperäinen\n taipumus kaikenmoisiin kujeisiin; hän selitti minulle usein, että\n vaikka hän tiesikin että elinkeinonsa vei hirsipuuhun, hän kumminkaan\n ei tahtoisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun elinkeinoon. Kuinka hänen\n sittemmin on käynyt, onko hän muuttanut elintapojaan tahi saavuttanut\n sitä elämän loppua, jota hän itselleen ennusti, sitä en tiedä. Mitä\n minuun tulee, erosin siinä Ditlevistä että omatuntoni usein soimasi\n minua. Minä halusin ansaita leipäni rehellisellä tavalla, mutta olin\n siksi heikko että päivä päivältä lykkäsin päättävän hetken. Yhäti\n sai minut Ditlev osalliseksi uusiin varkauksiin. Yhden ainoan näistä\n tahdon likemmin kertoa, se kun suuntasi elämäni peräti toiselle uralle.\n\n Siinä kaupungissa, missä me pää-asiallisesti harjoitimme kujeitamme,\n asui rikas, Rohler niminen mies, jolla paitse kaupunkitaloansa myöskin\n oli ulkopuolella kaupunkia maatila, jossa hän väliin oleskeli.\n Kauan aikaa oli jo Ditlev halunnut käydä kokemassa tämän miehen\n rahalaatikkoja, ja monta kertaa oli hän puhunut minun kanssani siitä,\n olipa jo hankkinut itselleen Rohlerin portin avaimenkin. Rohlerilla\n oli itsellään kaksi suojaa, jotka olivat erillään niistä, joissa\n hänen omaisensa asuivat. Toisessa näistä oli hänen kirjoituspöytänsä,\n jonka laatikoissa hän säilytti rahojansa. Tästä kaikesta oli\n Ditlev hankkinut tietoja, eikä enää ollut mitään estettä tuuman\n toteuttamiseen; meidän täytyi vain odottaa, kunnes Rohler taasen lähti\n maatilallensa. Kun tämä tapahtui, menimme me yöllä hänen asunnolleen,\n avasimme portin Ditlevin hankkimalla avaimella, hiivimme rappusia\n ylös ja saavutimme pian oven, joka vei Rohlerin suojiin. Tämä ovi oli\n monilla lukoilla lukittu ja niihin meillä ei ollut avaimia; mutta\n Ditlev ooli mestari tiirikkain käsittelemisessä. Varovasti aukasi\n hän lukon toisensa jälkeen, ja viimein astuimme me sisään Rohlerin\n asuntoon. Siinä oli kirjoituspöytä silmämääränämme, mutta suureksi\n harmiksemme saimme me siitä hyvin vähän rahaa. Arvelimme, että ukko\n oli kätkenyt aarteensa johonkin muuanne, ja haimme ja etsimme kaikki\n paikat, mutta turhaan. Kun viimein tulimme vakuutetuiksi, ettei mitään\n enempää ollut saatavissa, lähdimme me pois yhtä huomaamattomasti kuin\n olimme tulleet.\n\n Olimme jo ehtineet pihalle, kun mieleeni muistui että olin lainannut\n Ditleville veitseni, hänen sillä auaista erästä laatikkoa Rohlerin\n sisähuoneessa. Pyysin sen takaisin, mutta se olikin häneltä unohtunut\n huoneeseen. Tämän veitsen toisella syrjällä oli pieni tinalevy, johon\n olin piirtänyt nimeni Hannu Lobe. Veitsi oli takaisin saatava, se kun\n saattaisi ilmaista varkaan. Siinä syntyi välillämme kiista, kumpi\n palaisi sitä noutamaan. Se oli minusta Ditlevin tehtävä, hän kun oli\n sen unohtanut. Ditlev taasen väitti että se oli minun asiani, koska\n minun nimeni oli veitsessä ja minä siis joutuisin varkaaksi eikä hän.\n Kun hän ei mukautunut siihenkään, että palaisimme yhdessä, täytyi\n minun, niin vastenmieliseltä kuin tuntuikin, palata yksin. Minä\n koetin rohkaista mieltäni ja pyysin tyyneesti että Ditlev odottaisi\n minua kadun kulmassa. Itse asiassa en ollut ensinkään rohkealla\n mielellä; päinvastoin pelkäsin palata paikalle, josta ilokseni olin\n onnellisesti päässyt. Portti, jota emme olleet sulkeneet, oli auki.\n Kuljin hiljaa ylös rappusia; ovi Rohlerin suojiin oli niinikään auki.\n Kurkistin sisään ja, sen mukaan kuin pimeässä saatan erottaa, oli\n kaikki entisellään. Astuin huoneeseen ja aloin hakea veistä. Pahaksi\n onnekseni en kiistellessäni Ditlevin kanssa ollut muistanut kysyä,\n mihin paikkaan hän oli sen jättänyt, sentähden sain nyt kopeloiden\n tunnustella pöytiä ja tuoleja sitä löytääkseni. Kamalammassa asemassa\n en ole ikinä ollut; sanomaton tuska rasitti minua, sydämeni tykytti\n kauheasti. Jännitin kuuloani, mutta pelkäsin samalla saavani kuulla\n jotakin. Vaikka tiesin mahdottomaksi että joku piiloutui huoneessa,\n en sitä ajatusta kumminkaan saanut mielestäni, ja se teki minut yhä\n levottomammaksi. Minun siinä kopeloidessani alkoi seinäkello lyödä,\n ja se väristytti koko ruumistani. Tein vastustamattomasti hyppäyksen\n ovelle päin, ja vasta sitten, kun olin pelostani hiukkasen tointunut,\n saatoin jatkaa etsimistäni.\n\n Kuta enemmän ajatukseni selvisivät, sitä tärkeämmäksi huomasin että\n minun täytyi löytää veitseni. Raivoisalla kiiruudella hain sentähden\n huoneen kaikki paikat; tuskanhiki otsallani kopeloin ympäri. Silloin\n kosketellessani erästä tuolia, putosi siitä jotakin, joka äänestä\n päättäen juuri oli se esine, jota hain. Vihdoinkin oli se kädessäni\n ja raskas taakka putosi rinnaltani; mutta samassa kuulin vaunujen\n kolinan, jotka pysähtyivät talon portin eteen. Liikahtamatta\n kuuntelin. Hiukan aikaa oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuulin\n selvään, kuinka avain pantiin portin lukkoon, ja samassa sanat:\n 'Portti ei olekaan lukossa!' jotka arvatenkin olivat lausutut\n ajomiehelle. Sitten avattiin ja suljettiin portti. Vaunut lähtivät\n samassa. Voit arvata mielentilaani siinä, missä makasin lattialla,\n voimatta ryhtyä mihinkään päätökseen!\n\n Jo kuulin jonkun nousevan ylös rappusia. Vasta kun askeleet\n lähestyivät ulkohuoneen ovea, hypähdin ylös. Ensimäinen ajatukseni\n oli heittäytyä ulos akkunasta, mutta Rohier asui toisessa kerrassa,\n ja tämä peloitti minua. Minä kätkeysin kiireesti seinällä riippuvan\n pitkän matkakaapun ja muiden vaatteiden taakse. Samassa astui\n Rohler etuhuoneeseen. Epäjärjestys, joka siinä vallitsi, ja auki\n oleva ovi lienee kohta ilmaissut hänelle, mitä vieraita hänen\n luonaan oli käynyt, sillä äkkiä seisahtui hän ja huusi äänellä,\n joka mielestäni ilmaisi pelkoa: \"Onko täällä ketään?\" Minä\n tietysti olin ääneti, ja Rohier alkoi etsiä tulusneuvoja. Hän\n löysi ne ja rupesi iskemään tulta. Sitten sytytti hän kynttilän ja\n nosti sen korkealle, voidaksensa paremmin nähdä ympäri huonetta.\n Piilopaikastani saatoin nähdä, mitä hän etukamarissa toimi. Hän\n uudisti nyt kysymyksensä: 'onko täällä ketään?' ja kun hän oli\n hiukan aikaa turhaan odottanut vastausta, alkoi hän varovasti tutkia\n ympäristöään. Sitten asettausi hän ovelle, kohotti taasen kynttilän\n ja tarkasteli silmillään sisähuonetta, katseli sohvan alle, pöydän\n alle ja uunin taakse suurella varovaisuudella ja levottomuudella,\n joka ei liene ollut paljoa vähempi sitä levottomuutta, jota minä\n tunsin. Jo aloin toivoa, ettei hän huomaisi minua, kun hän yht'äkkiä\n seisahtui matkakaapun eteen ja katsoa tuijotti alas lattiaan. Hänen\n vapisevat huulensa ja kynttiläsaksien kilinä kynttilänjalkaa vastaan\n hänen värisevässä kädessään ilmaisivat minulle että hän oli nähnyt\n jalkani, joita ei kaapu ollut kylläksi pitkä peittämään. Muutamia\n kauheita silmänräpäyksiä seisoimme näin vastatusten, kunnes hän\n vihdoin alkoi nostaa silmiään ylöspäin pitkin kaapua. Epäilemättä\n huomasi hän nyt siinä aukossa, minkä minä nähdäkseni olin tehnyt\n vaatteiden väliin, minun tähystävän silmäni, sillä yhtäkkiä hypähti\n hän taaksepäin pari askelta ja avasi suunsa, kaiketi huutaaksensa.\n Silloin lennätti epätoivo mieleeni ajatuksen, jonka silmänräpäyksessä\n panin toimeen. Voimallisesti repäsin irti naulasta riippuvan kaapun,\n kohotin sen eteeni ja ryntäsin Rohleria vastaan. Onneton vanha mies,\n joka epäilemättä luuli, että minä tahdoit tappaa hänet, vetäysi\n kauhistuneena ovelle, mutta ennenkuin hän sen luo ehti, olin minä\n heittänyt kaapun hänen olkapäälle ja kaatanut hänet sohvalle. Kun\n siinä sitten olin hänet täydellisesti kaappuun käärinyt, ryntäsin\n minä ulos ovesta ja alas rappusia suoraan portille. Mutta — se oli\n lukossa. Rohler oli sen lukinnut ja ottanut avaimen mukaansa. Minä\n jyskytin sitä, mutta voimani eivät riittäneet sitä auki saamaan. Siinä\n vielä seisoessani kuulin Rohlerin täyttä kurkkua huutavan: 'Varkaita,\n varkaita'.\n\n Mikä nyt neuvoksi? Riensin portilta pihalle toivoen tapaavani\n lauta-aidan tai matalan muurin, jonka yli voisin kiivetä: mutta\n kauhistuksekseni näin että piha oli kaikkialla korkeiden rakennusten\n ympäröimä. Sillä valin olivat Rohlerin huudoista kaikki talon asukkaat\n heränneet, kuulin ovia avattavan ja suljettavan, kuulin naisääniä ja\n lasten huutoja. Vihdoin sekausi meluun miesääniäkin, ja jalanaskeleita\n kuului rappusista. Jo olin päättänyt astua esiin piilopaikastani;\n mutta samassa heräsi vapaudenrakkaus. Talon takapihalla huomasin oven,\n joka näkyi vievän talliin tahi johonkuhun vajaan. Tietämättä oliko se\n auki vai lukittu ryntäsin minä sitä vastaan ja muutamien voimallisten\n sykäysten jälkeen antoi kehno lukko perään. Minä syöksyin päistikkaa\n pimeään huoneeseen. Hapuilemalla pitkin seinää tulin ovelle, joka ei\n ollut lukossa, ja sen kautta toiseen huoneeseen, jossa oli mankeli\n ja — akkuna. Silmänräpäyksessä olin minä mankelin päällä, tempasin\n auki akkunan ja hyppäsin siitä alas, katsomatta minne — juuri kun\n samassa luulin kuulevani takaa-ajajaini ääniä pihalta. Jo luulin\n itseni pelastuneeksi, kun kauhistuksekseni huomasin että olin tullut\n toisen talon pihaan, joka myös oli ympäriinsä rakennettu. Muutamien\n lautapalasien avulla koetin päästä matalimman huoneen katolle, mutt\n näin sen pian mahdottomaksi. Sillä välin oli monta minuuttia kulunut,\n ja minusta oli kuin olisi melu, jota takaa-ajajani tähän saakka olivat\n tehneet, vähitellen etääntynyt.\n\n Viimein ei kuulunut mitään; kaikki oli hiljaista. Muta mahdotonta\n oli minun ajatella että takaa-ajo todellakin olisi loppunut. Tuota\n tuumiessani tulin siihen päätökseen että kun varmaan tiedettiin, missä\n minä olin, ja myös etten pääsisi mihinkään pakenemaan, niin oli pantu\n noutamaan oikeudenpalvelioita minua kiinni-ottamaan. Tämä ajatus\n vakautui yhä enemmän. Koetin keksiä, jos mitä pelastuksen keinoa. Olin\n kauheimmassa tuskassa. Mikä yö! Sain siinä maistaa synnin hedelmiä.\n Siitä yöstä alkain en ole epäillyt helvetin olemassa-oloa.\n\n Sillä välin kului toinen neljännes, toinen tunti toisensa jälkeen.\n Vihdoin koitti aamu; ja nyt rupesin ajattelemaan, että oli luovuttu\n takaa-ajosta — mistä syystä, se oli ja on monta vuotta ollut minulle\n selittämätön arvoitus. Vihdoin, kun tuli selvä päivä, avattiin portti.\n Olin hiipinyt sen likisyyteen ja saanut piilopaikan eräässä vajassa.\n Odotin siinä, ja kun luulin pakoni turvatuksi, ryntäsin kadulle\n enkä seisahtunut, ennenkuin olin ehtinyt kaupungista ulos. Siellä\n heittäysin maahan kentälle ja vietin suuren osan päivästä ajatellen\n tähän saakka elettyä elämääni ja varsinkin viime yön kauheita\n tapauksia. Nyt oli päättävä hetki tullut; Jumalan kaikkivaltias käsi\n oli tavannut minut ja hänen äänensä kuului: 'Palaja tahi olet hukassa!\n Jos tahdot tulla autetuksi, niin tee parannus! Nyt tänään! Kentiesi\n ei sinulle enää toista tilaisuutta tarita.' En ollut, paha kyllä,\n lapsuudessani mitään Oppinut ja sentähden kun nyt tahdoin palata\n paremmalle tielle, en kyennyt mihinkään toimeen, joka kysyi tietoja.\n Kooltani olin suuri ja voimiltani väkevä, mutta en ollut koskaan\n käyttänyt voimiani mihinkään hyödylliseen: minulla sentähden ei ollut\n mihin ryhtyä, voidakseni rehellisellä tavalla ansaita leipääni. Olin\n jo pari kertaa koettanut päästä käsityön oppiin, mutta olin liika\n vanha — sanottiin turhaan sitä nytkin koettaisin, sen tiesin. Siis ei\n ollut minulla mitään muuta neuvoa kuin ruveta sotamieheksi. Kaikissa\n kylissä, kaikissa ravintoioissa, vieläpä maanteilläkin tapaisin\n pestaajia, jotka eri valtioille sotilaita kokosivat. Olin varma,\n ettei minun tarvitseisi kauan niitä etsiä. Heitin viimeisen silmäilyn\n kaupunkiin ja läksin.\n\n Edellisestä illasta saakka en ollut mitään syönyt. Olin hyvin\n nälissäni, eikä ollut, millä ostaa ruokaa. Kiiruhdin sentähden\n tavatakseni jonkun noista sotamiesten pestaajista. Kuljin pari\n penikulmaa ja saavuin erääseen ravintolaan, mutta siellä en\n tavannut ketään pestaajaa. Kysymykseeni vastasi isäntä, että hänen\n luonaan monta aikaa oli oleskellut eräs korpraali, joka nyt oli\n matkoilla, mutta joka parin päivän perästä palaisi. Kuultuani tämän\n pyysin asuntoa ja ruokaa korpraalin palaamiseen, jolloin maksaisin\n kaikki pestirahoistani. Mutta isäntä pudisti päätin ja vastasi:\n 'Sinä juokset tiehesi, ennenkuin korpraali palaa ja kuka minulle\n silloin ruokasi maksaa?' Kun kaikk vakuutukseni eivät armottomassa\n miehessä mitään vaikuttaneet, kopeloin minä taskujani, löytääkseni\n jotakin, joka hänelle kelpaisi, ja silloin sattui veitsi käteeni.\n Siitä oli minun kumminkin varsin vastenmielistä eritä. Olihan\n viime yön kauhistuttavista tapauksista elävänä todistajana tuo.\n paljon aikaan saanut veitseni; olihan se omiansa varoittamaan minua\n synnin houkutuksissa! Nälistyneen ruumiini vaatimukset voittivat\n kumminkin kaikki arveluni, ja minä tarjosin jo veitseni isännälle\n ruoka-ateriasta, kun samassa korpraali aivan odottamatta astui sisään.\n Isäntä esitti nyt minut hänelle, sanoen minun rupeavan nahkapojaksi\n hyvin huokeasta. Korpraali katseli minua kauan aikaa ja tarjosi\n sitten minulle mitättömän pienen summan käsirahoiksi. Ei siinä kauan\n kauppaa hierottu. Vasta sen jälkeen sain tietää että olin pestattu\n sotamieheksi hollantilaiseen armeijaan.\n\n Sotilasajaltani Hollannissa ei minulla ole paljon puhuttavaa. Käytyäni\n läpi ekseerauskoulun tulin erääsen rykmenttiin, josta osa oli määrätty\n lähtemään Bataaviaan. Minä jouduin arvan kautta lähtevien joukkoon\n ja olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä tavallinen sotilaselämä ei\n minua miellyttänyt. Toverini tosin sanoivat että menin suoraa päätä\n kuolemaan, ilmanala kun Bataaviassa ei ollut sitä laatua, että kukaan\n Europalainen sitä voi kestää, mutta tämä sanoma ei lannistanut\n mieltäni eikä saanut masennetuksi toivoani, että tulisin olemaan\n poikkeusten joukossa. Astuin tyynenä laivaan ja saavuin onnellisesti\n perille. Rohkea toivoni ei joutunutkaan häpeään, ja seitsemän\n onnellista vuotta vietin minä Bataaviassa. Tein jo kohta alussa\n tuttavuutta erään maanmiehen kanssa, joka kolmattakymmentä vuotta\n oli siellä elänyt. Hän oli kelloseppä. Valmistamalla lyömäkelloja\n ja kaikenmoisia muita matemaatillisia taideteoksia, joita rikkaat\n hollantilaiset kauppiaat kilvan ostivat, oli hän koonnut suuren\n omaisuuden. Hänessä sain ystävän. Hän opetti minulle ammattinsa, osti\n minut vapaaksi sotapalveluksesta ja antoi minulle viimein ainoan\n tyttärensä puolisoksi. Hänen kuolemansa jälkeen jatkoin vielä pari\n vuotta käsityötäni, mutta silloin kuoli vaimoni. Tarttuva tauti\n tempasi hänet pois, tehden lopun minun kodillisesta onnestani.\n\n Mitä oli minulla enää tehtävää maassa, jonka myrkyllinen ilma oli\n riistänyt kaikki rakkaani? Minä palasin takaisin Europaan. Onnellisen\n matkan jälkeen saavuin Antwerpeniin. Siellä en kumminkaan tahtonut\n ottaa asuntoa. Ei ollut minulla sukulaisia eikä ystäviä, mutta minä\n halusin nähdä kotiseutuni. Muutaman päivän perästä jätin sentähden\n Antwerpenin.\n\n Kuta lähemmäksi tulin kotiseutuani, sitä selvemmin astuivat mieleeni\n lapsuuteni ja nuoruuteni synnit. Minä surin niitä; yhä voimakkaammin\n puhui ääni rinnassani niistä. Olin onneni päivinä melkein unohtanut\n ne. Nyt, kun taasen kuljin samoilla paikoilla, joilla olin\n pahanilkisiä tekojani tehnyt, heräsivät muistot. Nyt aavistin, mitä\n iloisia tunteita liikkuu miehen rinnassa, joka pitkien aikojen\n perästä taasen astuskelee samoja paikkoja, joilla hänen lapsuutensa\n aika viattomuudessa kului. Kun vertasin pimeän ja hukkaan menneen\n nuoruuteni siihen, kuinka masentava olikaan vertaus! Siinä heräsi\n minussa ajatus, että minun nyt tulisi käyttää jälellä olevat päiväni\n ja rikkauteni, jolla Jumala oli minua siunannut, hyväntekeväisyyteen;\n että minun tulisi niin paljon kuin mahdollista korvata niitä\n vahinkoja, joita hurjassa nuoruudessani olin aikaan saattanut. Kuta\n enemmän tuota ajattelin, sitä selvemmäksi yhä kävi minulle, että se\n oli elämäni tehtävä. Minä asetuin asumaan tähän kaupunkiin ja rupesin\n hankkimaan tietoja niistä, jotka minun ja Ditlevin rikoksien kautta\n olivat kärsineet. Useita olen onnistunut saamaan tietooni, ja näille\n olen lähettänyt rahoja — enemmän kuin olivat kadottaneet; mutta\n hyvin moni niistä, joille olin vääryyttä tehnyt, oli jo kuolleet.\n Surullisin kaikista saamistani tiedoista oli kumminkin se, jonka\n kohta kaupunkiin tuloni jälkeen sain Rohlerista. Kauhistus, joka häntä\n tuona kamalana yönä oli vallannut, oli saanut miesraukan tautivuoteen\n omaksi, josta hän ei enää noussut. Hänellä oli vaimo ja lapsia.\n Kuinka voisin näille palkita, mitä oli heitä vastaan rikkonut, niitä\n kyyneleitä, jotka he olivat vuodattaneet minun pahantekoni tähden?\n Mutta ei siinä vielä kaikki. Likemmin kun asiaa tiedustelin, sain\n kuulla jotakin, joka lisäsi omantuntoni kuorman; sain kuulla että\n varas, joka oli murtovarkauden tehnyt, oli tullut kiinni. Siis oli\n toinen, syytön, saanut kärsiä minun rangaistukseni! Kentiesi oli\n häntä saatu kiduttamalla tunnustamaan tekoa, jonka minä olin tehnyt.\n Tätä onnetonta oli minun siis kiittäminen siitä, että tuona yönä niin\n huokeasti pääsin pakoon! — Joskin olisin astunut esiin ja ilmoittanut\n itseni syylliseksi — johon omatuntoni usein minua kehoitti — en sillä\n olisi voinut pyyhkiä pois ainoatakaan kyyneltä isättömien silmistä, en\n huojentaa viattomasti kärsineen tuskia. En kykene tekemään muuta kuin\n jakamaan heidän kanssaan omaisuuttani, en muuta kuin syvästi katumaan,\n mitä olen rikkonut heitä vastaan, ja rukoilemaan Jumalalta anteeksi\n pahat tekoni.\n\n Nyt, rakas poikani, tunnet sinä salaisuuteni, ja jos vielä voit minua\n ystävänäsi pitää, niin yhdistä rukouksesi minun kanssani.\" — —\n\nLuettuansa tämän pitkän kirjeen loppuun, pyyhki Herman pois kyyneleet,\njotka kostuttivat hänen poskiansa, kääntyi tuomarin puoleen ja sanoi:\n\n\"Voitte ehkä aavistaa, mitä tunteita liikkui rinnassani, lukiessani\nnäitä kalliin kasvatus-isäni tunnustuksia. Nyt tiesin syyn hänen\nsuruisuuteensa, nyt tiesin miksi hymy niin harvoin asettausi hänen\nhuulilleen. Mutta mitä saatoin minä tehdä haihduttaakseni sitä surua,\njoka himmensi hänen elämäänsä? En muuta kuin kaksinkerroin osottaa\nhänelle kunnioitusta ja rakkautta; ja minä rukoilin Jumalaa, että\nvoisin niitä kumpaistakin käytökselläni näyttää, samalla kun lupasin\nuhrata itseni kokonaan hyväntekiälleni.\n\n\"Minä kiiruhdin sisään Selmingin luo, ja heittäydyin hänen syliinsä. Me\nitkimme molemmat. Sitten selitin hänelle, miltä kannalta minä asiaa\nkatsoin. Saatoin hänen huomioonsa hänen laiminlyödyn kasvatuksensa\nja tietämättömyyden, jossa hänen nuoruutensa oli kulunut; koetin\nsaada häntä käsittämään etteivät Rohlerin kuolema ja luullun varkaan\nkiinniottaminen, vaikkakin ne olivat seurauksia hänen teostaan,\nkumminkaan voineet tehdä tätä rikoksellisemmaksi kuin se jo itsessään\noli. Mutta Selming vain pudisti päätään ja sanoi: 'Ei niin, ei niin!\nRikoksen seurauksiin on rikoksen tekiä syypää, hänen syntiluetteloonsa\nne pannaan. Turhaan koetat sinä ystävyydestä minua kohtaan keksiä\nlohdutusta sydämelleni. Mitä nyt olet sanonut, olen minä monta kertaa\nsanonut itselleni, mutta yhtä monta kertaa vääräksi tuominnut. Oi,\nrakas poikani, älä poikkea koskaan, ei hiuskarvaakaan oikealta tieltä!\nJos yhden väärän askeleen olet ottanut, riennät yhä eteenpäin,\ntahi, onnellisimmassa tapauksessa, jos olet niin onnellinen kuin\nminä, että voit kääntyä takaisin, niin olet koko ikäsi katumuksella\nkoettava sovittaa harhailujasi, saamattasi kumminkaan varmuutta\nanteeksisaamisesta. [Onneton Selming, joka, vaikka katumukseen ja\nsynnin suruun tulleena, kumminkaan ei tuntenut Jumalan suurta,\nkaikki-anteeksiantavaa armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sentähden\nei myöskään voinut omistaa itselleen sovituksen lohdutusta, etsi\nturhaan rauhaa kylmästä, järkeisoppillisesta avujen-tavoittelemisesta,\njoka joko vie ylpeyteen, maanvanhurskauteen ja tekopyhyyteen, tahi\ntoivottomuuteen ja epäilykseen.] Hurskaiden ihmisten sielun tyyneys,\njoka on jumalallisen elämän hedelmä, on aina masentavasti vaikuttanut\nminuun, on näyttänyt minulle, että nykyinen elämäni, josta maailma\nminua kiittää, on vain tyhjää ulkokultailemista, turhaa pyrkimistä\nviedä harhaan kaikkitietävän tuomarin vanhurskautta. Hurskaan ihmisen\nnäky, joka on niin ylentävää rehellisille, painaa minua maahan; on kuin\nhuutaisi hän alati minulle: Olen nähnyt sinun sydämeesi; sinä et ole\nse, miksi maailma sinua luulee; sinä olet viekas pettäjä; olet osannut\nso'aista oikeuden valppaita silmiäkin!'\n\n\"Nämä Selmingin sanat — samat, jotka sitten käytettiin todistukseksi\nminua vastaan — ja sydäntä särkevä ääni, jolla hän ne lausui, karsivat\nluitani. Minä lausuin kaikki, mitä säälini ja kunnioitukseni keksi,\nja vihdoin onnistui vaivatun miehen voittaa mielenliikutuksensa. Me\nkeskustelimme sitten hänen aiotusta matkastaan. Selming, näet, oli\ntaasen saanut tietoonsa yhden niistä perheistä, jotka olivat kärsineet\nhänen varkauksistaan. Hän ei saanut lepoa, ennenkuin hän oli tällekin\nperheelle korvannut, mitä hän oli rikkonut. Kaupungin postissa ei\nhän tahtonut rahasummaa lähettää, vastaanottaja kuu tiedusteluillaan\nehkä piankin voisi saada selville, kuka lähettäjä oli. Minun tulisi\nsentähden lähteä likeisimpään kaupunkiin ja siellä panna postiin\nrahakirje. Kun varhain seuraavana aamuna olin lähtevä, pyysin minä\nSelmingin jo illalla antamaani minulle summan, jotten tarvitsisi hänen\naamu-untaan häiritä. Hän avasi tämän johdosta arkun, jossa hän rahansa\nsäilytti. Siinä sattui hänen silmiinsä paperiin kääritty kapine.\nHän otti sen esille, avasi mytyn ja näytti minulle — veitsen, saman\nveitsen, joka oli ollut niin suuresta merkityksestä hänen elämänsä\nkehittymiselle. Toisella puolella oli tinalevy, johon Selmingin oikea\nnimi Hannu Lobe oli piirretty... Nyt ehkä ymmärrätte, tuomari, syyn\nhammästykseenii, kun äkkiarvaamatta näin oikeuden istunnossa tuon aseen,\nvaikka en silloin vielä tietänytkään, mihin kauheaan tekoon sitä sen\njälkeen oli käytetty, sillä en saattanut muuta uskoa, kuin että se\ntapaus, joka sen kanssa oli yhdistyksessä, oli teille tuttu.\n\n\"Illalla sanoin jäähyväiset hyväntekiälleni — oi, en aavistanut\nettä ne olivat viimeiset — ja lähdin seuraavana aamuna päivän\nvaljetessa. Matkastani ei tietänyt koko talossa muu kuin Selming.\nNaapurikaupungissa kirjoitin sitten perheelle, jolle rahat olivat\nmenevät, kirjeen Selmingin määräyksen mukaan. Sen sisällys oli jotenkin\ntälläinen:\n\n\"Muistanette varmaan, että monta vuotta sitten teidän luona varkauksia\ntehtiin. Minä, joka nyt tämän kirjoitan, olen varas. Kolmenkymmenen\nvuoden rehellisellä käytöksellä ja sydämen katumuksella olen turhaan\nkoettanut sovittaa, mitä väärin käytetyn nuoruuden aika sai minut\nrikkomaan. Syvinkään suru ei voi saada tekemättömäksi tekoani;\nmutta kun Jumala on armossaan asettanut minut tilaisuuteen tarjota\njonkinlaista korvausta näistä ja muista samankaltaisista rikoksista,\nniin pyydän ja rukoilen että siitä pahasta, jota teitä kohtaan olen\nosottanut, pidätte vähäisenä vahingon palkkiona tämän myötäseuraavan\nsumman ja — jos voitte — annatte minulle anteeksi.\"\n\n\"Tämän kirjeen olin juuri saanut valmiiksi, kun oikeuden palveliat\ntulivat minua vangitsemaan. Selmingin salaisuus olisi tullut ilmi, jos\nkirje olisi joutunut niiden käsiin. Sitä estääkseni revein sen rikki ja\nheitin kappaleet ulos akkunasta. Onnettomuudekseni saatiin kumminkin\nmuutamat näistä kappaleista korjatuksi, ja ne — ne sisälsivät sanoja,\njoiden luultiin tarkoittavan sitä rikosta, josta minua syytettiin.\n\n\"Paostani vankilasta ei minulla ole paljon kerrottavaa, minä kun en\nitsekään tiedä, kuka sen aikaan sai. Se tapahtui, kuten muistanette,\nsamana iltana, jona minä kidutuksen tuskissa olin tunnustanut itseni\nsyylliseksi Selmingin murhaan. Minä istuin kammiossani synkkiin\najatuksiin vaipuneena, enkä enää toivonutkaan voivani vakuuttaa\nteitä viattomuudestani; sillä jos minä seuraavana päivänä olisinkin\nperuuttanut pakollisen ja valheellisen tunnustukseni, olisitte te\nyhä kovemmilla kidutuksilla saaneet minut uudelleen tunnustamaan\nsyyllisyyteni. Sentähden ajattelin jotakin ilmiantoa, joka ei loukkaisi\njalon hyväntekiäni muistoa, minä kun hyvin arvasin että minulta\nseuraavana päivänä jonkinlaista selitystä vaadittaisiin. Silloin\nkuulin äkkiarvaamatta akkunani lasien pirstoutuvan. Kammiooni oli\nheitetty kivi, johon oli kiinnitetty nuora. Toivon säde valaisi synkkää\npimeyttäni; minä tartuin nuoraan, jonka toinen pää oli ulkona, ja\naloin varovasti sitä hinata. Siinä, sen havaitsin kohta, oli jotakin\nraskasta Viimein sain käteeni mytyn, jonka kiireesti avasin. Siinä\noli pitkä köysi, muutamia viiloja ja pussi hopearahoja. Kuinka minä\nnäitä esineitä hyväkseni käytin, sen te tiedätte. Olen nyt lopettanut\nkertomukseni ja pyydän että te palkinnoksi selitätte minulle muutamia\nasioita, jotka ovat minulle vielä käsittämättömiä.\"\n\n\"Luullakseni selviää teille kaikki\", sanoi tuomari, \"kun saatte tietää,\nettä talonisäntänne, murhaaja ja ennenmainittu Ditlev ovat — yksi ja\nsama henkilö. Kun hän osti talon tässä kaupungissa, ei hän tiennyt että\nSelming siinä asui; mutta kun hän ensikerran Selmingin näki\", tunsi\nhän kohta vanhan toverinsa Hannu Loben, jonka tähden hän monta vuotta\noli saanut istua vankeudessa; sillä hän se oli, Ditlev, joka joutui\nkiinni varkaudesta Rohlerin luona. Kun hän tuona mainittuna yönä oli\nantanut Selmingin yksin mennä veistään hakemaan ja sovitulla paikalla\nkauan turhaan häntä oli odottanut, palasi hän vihdoin katsomaan, mitä\ntoverille oli tapahtunut, Rohlerin portille tultuaan huomasi hän sen\njälleen suljetuksi, mutta luuli että joku talon asukkaista oli myöhään\ntullut kotiin. Että talon isäntä itse oli palannut, ei johtunut hänen\nmieleensäkään, sillä pitihän Rohlerin viipyä monta päivää maalla.\nDitlev avasi sentähden taasen väärällä avaimella portin, vapauttaakseen\ntoverinsa, jonka hän luuli olevan pihalla; mutta tuskin oli hän saanut\ntuon tehdyksi, niin joutui hän kiinni. Tutkinnossa tavattiin hänellä\nkoko joukko Rohlerin asunnosta varastettua tavaraa. Se langetti hänet.\nVasta monen vuoden kuluttua pääsi hän vapaaksi. Mutta rangaistus ei\nollut parantanut häntä; päinvastoin oli olo vankilassa, jossa hän\nalati oli seurustellut pahimpain pahantekiäin kanssa, kehittänyt hänen\ntaipumuksensa niihin paheisiin, joille hän oli antaunut. Milloin\nvankeudessa, milloin vapaana, — yhä jatkoi hän entistä elintapaansa,\nkunnes hän erään murtovarkauden kautta tuli tavattoman suuren\nrahasumman omistajaksi. Hän päätti nyt ostaa talon tässä kaupungissa\nja asettua rauhassa nauttimaan elämästä. Mutta kun hänen piti maksaa\nostamansa talon loppuhinta, eivätkä rahansa siihen riittäneetkään,\npäätti hän varastaa tarvittavan summan Selmingiltä ja samalla myös\nkostaa. Hän luuli, näet, kiinnijoutumisensa Rohlerin luona Selmingin\nsyyksi. Yöllä hiipi hän Selmingin huoneeseen ja avasi tiirikalla\nraha-arkun, mutta kun Selming heräsi ja kiiruhti paikalle, murhasi\nDitlev hänet veitsellä, jonka hän arkusta oli löytänyt.\n\n\"Alussa oli asian odottamaton meno Ditleville hyvin mieluinen, hän kun\nluuli että kuta sekavammaksi se kävisi, sitä mahdottomampi olisi päästä\nsen perille. Mitä teihin tulee, luuli hän että te, viaton kun olitte,\nhelposti voisitte puolustaa itsenne; mutta kun hän näki, minkä käänteen\nasia sitten otti, rupesi hänen omatuntonsa, joka jo oli kohottanut\näänensä murhan tähden — ainoan, jonka h#u oli tehnyt — vaivaamaan\nhäntä. Kun hän kuuli että te kidutuspenkillä olitte tunnustaneet\nitsenne syylliseksi siihen murhaan, jonka hän oli tehnyt, päätti hän\ntavalla jos millä pelastaa teidät; ja saattamalla käsiinne viiloja,\nrahaa y.m., kuten jo kerroitte, antoi hän teille tilaisuuden paeta.\nTapa, jolla te käytitte hänen apukeinojaan, ilahutti häntä, ja hänen\ntoivonsa lisääntyi, kuta enemmän me jo rupesimme epäilemään teidän\nkiinnisaamistanne. Uutinen että olitte joutuneet toistamiseen oikeuden\nkäsiin kohtasi sentähden häntä salaman iskuna ja muutti pahoinvoinnin,\njota hän viime aikoina oli valittanut, kovaksi kuumeeksi. Tauti vei\nhäneltä väliin järjen ja semmoisina hetkinä puhui hän usein omasta\nrikoksestaan ja teidän kohtalostanne. Alati näki hän kauheita näkyjä,\njotka eivät silmänräpäykseksikään jättäneet häntä rauhaan. Alati tunsi\nhän itsensä pakotetuksi rientämään teille avuksi, ja monta kertaa\nyritti hän nousta vuoteeltaan ja juosta ulos, josta vartiansa häntä\nkumminkin esti. Mutta samana päivänä, jona teidät vietiin kuolemaan,\nonnistui hänen päästä karkaamaan, kun vartia oli jättänyt hänet,\nollaksensa katsojana teidän mestaamisessa. — Sydämestäni kiitän nyt\nHerraa, joka ihmeellisen ohjauksensa kautta on vapauttanut minut\nviattoman veren vuodattamisen synnistä. Että minun täytyi toimia ja\nmenetellä, niinkuin olen tehnyt, sen varmaan käsittää ja hyväksyy\njärkenne, jalo nuori mies, ja sydämenne minulle anteeksi antaa.\"\n\nTuomari piti lupauksensa, jonka hän oli tehnyt Hermanille. Selmingin\nsalaisuus ei tullut kenenkään tietoon. Julistaessaan Hermanin\ntäydellisesti viattomaksi lausui hän vain sen, että epäluulo, joka\noli kohdannut Selmingin kasvattia, oli syntynyt siitä että tämä oli\ntahtonut ihmeteltävällä uskollisuudella ja hellimmällä rakkaudella\nja itseuhraavaisuudella pitää salassa erästä asiaa, jonka hänen\nkasvatusisänsä oli hänelle uskonut.\n\nHermanin muista kohtaloista ei puhuta siinä hurskaan tuomarin\nkirjoituksessa, johon tässä kerrotut tapaukset perustuvat. Mutta onhan\nmeillä täysi syy toivoa, että ne todisteet, jotka Herman tänä, hänelle\nniin tärkeänä aikana oli saanut Jumalan vanhurskaudesta ja armosta,\neivät jääneet hedelmättömiksi hänen vapauttamisensa jälkeen, vaan että\nse Herra, joka hyvän työn oli alkanut, sen myöskin päätti.\n\nMutta meilläkin on näistä tapauksista paljon oppimista. Koska Herra\nsanansa mukaan \"nekin valkeuteen saattaa kuin pimeydessä peitetyt\novat\", joko jo tässä tahi tulevaisessa maailmassa; koska \"ei Jumala\nanna itseään pilkata\", mutta \"mitä ihminen kylvää, sen myös niittää\",\nja koska kaikki tunnustamattomat ja anteeksiantamattomat synnit kerran\novat esille tulevat rikoksellisen häpeäksi ja kauhistukseksi; — niin\nkuinka tärkeätä onkaan meille syntisille olla leikkimättä synnin kanssa\nja pilkkaamatta Jumalaa, kuinka tärkeätä tehdä semmoinen parannus,\njoka Jumalalle kelpaa. Älkäämme menkö rakkaan Herramme Kristuksen sivu\nsiinä turhassa toivossa, että itse kerran voimme lepyttää Jumalaa,\nvaan käykäämme kaikkine synteinemme \"uskalluksella armo-istuimen tykö\nettä me laupeuden saisimme ja löytäisimme silloin armon, koska me apua\ntarvitsemme.\" Me saamme silloin usein todeksi todistaa, että kun hätä\non suurin, on apu likinnä, ja ettei kukaan tule häpeään, joka Herran\nJesuksen nimeä avukseen huutaa.\n\n\n\n"]