[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVzYhhWNpCX5c-tuF739sQ5hHlR5ssM-qn_GC0Nk8wMU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},3527,"Hänen viimeinen tervehdyksensä","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"3527-doyle-arthur-conan-hanen-viimeinen-tervehdyksensa","3527__Doyle_Arthur_Conan__Hänen_viimeinen_tervehdyksensä","Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista","novelli",[14],"rikos",[16,17],"brittilainen","klassikot","fi",1917,1921,51106,331349,false,76520,[26,27,28],"Detective and mystery stories, English -- Translations into Finnish","Holmes, Sherlock (Fictitious character) -- Fiction","Private investigators -- England -- Fiction",[30,31,32,33],"British Literature","Classics of Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Hänen viimeinen tervehdyksensä: Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista\" by Arthur Conan Doyle is a collection published in 1917. This anthology gathers previously published Sherlock Holmes stories, including the titular tale about Holmes' wartime service. The collection features a preface by Dr. Watson assuring readers that the great detective, though long retired and suffering from rheumatism, remains alive and well. Eight cases spanning from 1893 to 1917 showcase Holmes' investigative brilliance across mysterious disappearances, espionage plots, and deadly conspiracies. (This is an automatically generated summary.)",[],182,"Novellikokoelma sisältää Sherlock Holmesin myöhäisimpiä tutkimuksia, joissa hän ratkoo visaisia arvoituksia tohtori Watsonin avustuksella. Kertomukset ulottuvat salaperäisistä katoamisista vakoilutapauksiin, ja niminovellissa eläkkeelle vetäytynyt etsivä palaa vielä kerran palvelukseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä.","Arthur Conan Doylen 'Hänen viimeinen tervehdyksensä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3527. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen ja\nProjekti Lönnrot.","HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ\n\nMuutamia muistelmia Sherlock Holmesista\n\n\nKirj.\n\nARTHUR CONAN DOYLE\n\n\n\nSuomennos englannin kielestä\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nHerra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä\nolevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset\novatkin hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia\nmerenrannikolla viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on\nviettänyt aikaansa filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen.\nTänä lepokautena hän on vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin\ntarjouksiin ryhtyä erilaisia rikosasioita tutkimaan, koska oli\npäättänyt kokonaan siirtyä yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen\nsai kuitenkin hänet asettamaan huomattavan älyllisen ja käytännöllisen\nkykynsä hallituksen käytettäväksi. Tästä johtuneet historialliset\nseuraukset ovat kerrottuina »Hänen viimeisessä tervehdyksessään». Olen\nlisännyt siihen useita entisiä tapahtumia, jotka ovat kauan olleet\nsalkussani, tehdäkseni teoksesta täydellisen.\n\nJohn H. Watson, M.D.\n\n\n\n\nSEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.\n\n\n\nI. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN KOKEMUS.\n\n\nMuistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja\ntuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli\nsaanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen\nvastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen\najatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen\nnäköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin\nsähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.\n\n»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän\nsanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»\n\n»Outo — tavaton», ehdotin.\n\nHän pudisti päätään.\n\n»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin\nsalainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin\nniistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet\nhuomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi.\nAjattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa\nkylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen\nrosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä\nappelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana\nsaa minut varovaiseksi.»\n\n»Onko se tuossa?» kysyin.\n\nHän luki sähkösanoman ääneen:\n\n»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.\nSaanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing\nCross.»\n\n»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.\n\n»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon\nvastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»\n\n»Aiotko tavata häntä?»\n\n»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä\nasti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni\non kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi,\nkoska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin.\nElämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka\nnäyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta,\nolenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se\nosoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin\nasiakkaamme, ellen erehdy.»\n\nPortaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta\nherättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen\nankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään\naina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen,\nvaltiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen\nja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli\nhämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä\nhänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja\nhätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.\n\n»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra\nHolmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa\ntilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy\nvaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.\n\n»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä\näänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»\n\n»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi\ntarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat,\nmyönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset\nsalapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta\nkuultuani teidän nimenne —»\n\n»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»\n\n»Mitä tarkoitatte?»\n\nHolmes katsoi kelloaan.\n\n»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne\nlähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee\npukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne\nhetkestä asti.»\n\nVieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta\nleukaansa.\n\n»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani.\nOlin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä\njuoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin\nluoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat,\nettä herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli\njärjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»\n\n»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori\nWatson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen\nväärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa\nminulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat\nsaivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana,\nkiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja\napua.»\n\nVieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.\n\n»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle\ntietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta\nminä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut,\nolette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»\n\nMutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului\nmelua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi\nrotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme\ntarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas\nja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja\nesitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.\n\n»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet\njohtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme\npuoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»\n\n»Olen.»\n\n»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.\n\n»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi\nHolmes.\n\n»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in\npostitoimistossa ja riensimme tänne.»\n\n»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»\n\n»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat\nviime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa,\nlähellä Esher'iä.»\n\nVieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin\nhivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.\n\n»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»\n\n»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»\n\n»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»\n\n»Murhattuna, jos kukaan.»\n\n»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän\ntarkoittane, että minua epäillään?»\n\n»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän\naikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»\n\n»Niin vietinkin.»\n\n»Oi, vietittekö tosiaan?»\n\nVirallinen muistikirja tuli esiin.\n\n»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä\ntoivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»\n\n»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä\nvoidaan käyttää häntä vastaan.»\n\n»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne\nhuoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle\nvahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi\nsiitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte\nedelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»\n\nVieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen\nkasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän\nryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.\n\n»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava\nmies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen\noluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n\nkartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten\ntapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni\nespanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön\nkanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään\nmiellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.\n\n»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä.\nHän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua\nkohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka\njohti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä\ntalossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen\nillalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.\n\n»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän\nasui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen\nkaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen\ntalouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi,\nsekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi\nlaittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen\ntaloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja\nettä minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut\nkoko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.\n\n»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden\npenikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja\nrakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva\najotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha,\nkaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit\nseisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven\neteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo,\njota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua\nsangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen,\ntummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni,\nmatkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen.\nSöimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen\nhuvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja\nhän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin\nymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli\nkynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä.\nItse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä\nvaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin\nvakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä\njonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.\n\n»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan,\njota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään.\nPäivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun.\nHuomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja\nkummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui\npoltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta\nei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla\nminä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti\nsisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko\nsoittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt\nminua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen\njälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.\n\n»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni\noli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin\nnimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin\nsangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin\npalvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen\nsamalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello\noli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan\nerittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte\nkuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään.\nMinä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta\nhuoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä\noli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta.\nMinä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä\nvuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras\nisäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön\naikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»\n\nSherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän\nomituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.\n\n»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.\n»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»\n\n»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin\njoutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin\ntavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen\nkiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin\nAllan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä,\nja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni\njuolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun\npilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu\npäästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten\nneljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt\npaikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani,\nmutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin\nkulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei\nsiellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa\nensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan\ntiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani\nteidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska\nte ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa\nasioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte\nastuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että\njoku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani\nolevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta\nkuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella\nmahdollisella tavalla.»\n\n»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi\ntarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen\nvelvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen\ntarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet\ntietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana.\nSatuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»\n\n»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»\n\n»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»\n\nMaalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot\nolisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin\nloistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski-\nja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti\nkokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.\n\n»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.\nMinä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»\n\nHolmes hymyili hyväksyvästi.\n\n»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne\nlöytää yksinäisen paperipallon.»\n\n»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»\n\nLontoolainen nyökkäsi.\n\n»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille\nilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia\nlyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja\nsinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen\nja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä\nesineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä\nsanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin,\nvalkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla,\nvihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu\nteräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella\nkynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja\nrohkeampaa käsialaa, kuten näette.»\n\n»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun\ntäytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi,\njolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä\nmuutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä\nsileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät\nkynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte\nselvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»\n\nMaalais-salapoliisi nauraa hihitti.\n\n»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä\nolleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa\nkirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten\ntavallista, nainen oli kaiken takana.»\n\nHerra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän\nkeskustelun kestäessä.\n\n»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa\nkertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä\nole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen\ntalonväkensä on käynyt.»\n\n»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata.\nHänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin\npenikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä\nhiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka\non enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä\nneljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on\nilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa\nhyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on\nkuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä\neikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»\n\n»Onko hänet ryöstetty?»\n\n»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»\n\n»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi\nherra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat\ntosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään\ntekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa.\nMillä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»\n\n»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa\nasiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa\nilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli.\nTämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen.\nKello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä\ntavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra\nGregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin\nkuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin\nherra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»\n\n»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa\ntälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme\npoliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen\nselityksen?»\n\n»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes.\nToivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne\ntotuuden perille.»\n\nYstäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.\n\n»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen\nteidän kanssanne, herra Baynes?»\n\n»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»\n\n»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne.\nSaanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä\nmies oli kuollut?»\n\n»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja\nhänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»\n\n»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme.\n»Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan\naikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»\n\n»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes\nhymyillen.\n\n»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.\n\n»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee\njoitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus\non tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa\nmielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään\nhuomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»\n\nSalapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.\n\n»Oli olemassa yksi tai kaksi _sangen_ huomattavaa seikkaa», hän sanoi.\n»Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni\npoliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»\n\n»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa\nnämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää\npoika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin\nvastaus.»\n\nMe istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti\nkulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin\nojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.\n\n»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»\n\n»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä\njuttua.»\n\n»Entäs rikos?»\n\n»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan\njollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»\n\n»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin\nmyöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa\nolisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa\njuuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän\nvallassaan viikon kaikkina muina öinä.»\n\n»Mutta miksi he sitten pakenivat?»\n\n»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen\npainava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen\nkokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä\nselitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se\nselitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen\nkirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä\nväliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat\ntietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme\nvähitellen tulla ratkaisu.»\n\n»Mutta mikä on olettamuksemme?»\n\nHolmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.\n\n»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.\nKuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott\nEccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä\nniiden kanssa.»\n\n»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»\n\n»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä\nkummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott\nEccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta.\nEnsinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa\njälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan\nsiihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi\nEccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä\nmitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka\nsopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri\nhänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia\ntapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku\nsilmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea\nsovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies\ntodistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka\nei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä\ntodenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»\n\n»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»\n\n»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat\nkääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»\n\n»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin\nrikospaikalla.»\n\n»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme\nesimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin\nsuunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi\ntapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä\nkelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle\naikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa,\nettä Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei\ntodellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut\ntehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin\nmainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin\nsyytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan\nvaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko\najan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»\n\n»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten\nkatoamisesta?»\n\n»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan\nolemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.\n\n»Entä sanoma?»\n\n»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan\nkuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi\nmerkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä\nboijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen\naviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän\nei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin.\n'D'. — Sen piti olla oppaana.»\n\n»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa\nDoloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»\n\n»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus.\nEspanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä.\nTämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän\ntulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen\ntarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista\nkohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi\ntoimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHolmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n\npoliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna\nsen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista\nkasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.\n\n»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.\n\nSähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The\nDingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,\nPurdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra\nHenderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»\n\n»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes.\n»Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen\nsuunnitelman.»\n\n»En oikein käsitä.»\n\n»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että\nsanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta.\nNo, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on\nkirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän\nnousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis\non talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla,\nkauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia\nkävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti,\nennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa\nolleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin\nläheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon\nja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille\nja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja\nsekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään\nEsher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.\n\nHolmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme\nmukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa\nkäymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta,\ntuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva\nkehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja\nmurheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.\n\n\n\nII. SAN PEDRON TIIKERI.\n\n\nKylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti\nmeidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään.\nKiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo,\njoka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta,\njoka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.\n\n»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan\nakkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun.\nHimmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän\nseisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon.\nHetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven\nkynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.\n\n»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.\n\nMies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen\nhuokauksen.\n\n»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä\nluule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»\n\n»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan\nruumiissanne.»\n\n»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo\nkummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin\nsen taas tulleen.»\n\n»Minkä luulitte taas tulleen?»\n\n»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»\n\n»Mikä oli akkunassa ja milloin?»\n\n»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä\nistuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös,\nmutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani,\nherra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»\n\n»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta\npuhetta.»\n\n»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi\nsitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä\nminkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin\nsavi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi\nkertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät\nja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra,\netten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat\nhäipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos\nsiellä ei ollut ketään.»\n\n»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät\ntästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei\nvahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä,\nettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu\nole näky eikä hermokohtaus.»\n\n»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä\ntaskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa,\n»kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa\nkuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»\n\n»Minne hän joutui?»\n\n»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»\n\n»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka\ntahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut,\nniin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme\nlähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille\ntalon.»\n\nEri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään\nhuolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat\ntuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut\npikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa\noli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä\nsähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta\nkuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja,\njoku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen\nrevolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.\n\n»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä\nkädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä\nkiinnittämään huomionne keittiöön.»\n\nSe oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa\nolkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli\npinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen\nillan päivällisen jätteitä.\n\n»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»\n\nHän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli\nkeittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut,\nettä oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin\nettä se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti\nkääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin\nsitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen\nvääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi\nsiitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia\nnäkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.\n\n»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi\nHolmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään\nmuuta?»\n\nÄänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti\nkynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka\noli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli\nheitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.\n\n»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on\ntosiaan sangen merkillinen juttu.»\n\nMutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi.\nLikaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun\nmäärän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä\nhiiltyneiden luiden palasia.\n\n»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän\nliedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole\nihmisluita.»\n\nHolmes hymyili ja hykersi käsiään.\n\n»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on\nkäsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän\nkykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat\nkuin tilaisuudet osoittaa niitä.»\n\nTarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.\n\n»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla.\nTämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä\ntoivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»\n\n»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»\n\n»Entä valkoinen kukko?»\n\n»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin\nainoalaatuista.»\n\n»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä,\njoilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut.\nSeurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he\nolisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä\njoka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen\nerilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»\n\n»Teillä on siis joku suunnitelma?»\n\n»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani\nvuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta\nminun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani\njälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»\n\nHolmes nauroi hyväntuulista naurua.\n\n»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja\nminä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne,\njos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen\nnähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan\nhyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»\n\nSaatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet\nkaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä\njäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen\nkirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä\nhuolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle\nmetsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut\nmitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä.\nMinulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa\nvaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita\nkiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä.\nAikanaan saisin kyllä kaikki tietää.\n\nMinä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin\nturhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan\neteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain\nsattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta\ntätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein\nyksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli\ntehnyt tuttavuutta.\n\n»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton\nsinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä\nensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa.\nMukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää\npäiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä\nvarustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon\nkasvikokoelman.\n\nSattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen\nlihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä\nvälkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta,\nmutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön\ntapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin\nhämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta\navasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:\n\n    »Oxshottin salaperäinen juttu\n            selviämässä.\n    Oletettu murhamies pidätetty.»\n\nHolmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä\nkuullessaan minun lukevan otsakkeen.\n\n»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on\nsaanut hänet kiinni?»\n\n»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:\n\n»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä,\nkun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut\nvangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava,\nettä herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott\nCommon’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että\nhänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka\nnäytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta\nsitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa\nja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes,\njoka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten\npiilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet\nmenneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo\nedeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät\nviimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten\ntodistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa,\noli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri\nja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä\nmies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi\nhänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea,\nettä tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli\nsellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi\nluultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti\nvartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi\nviime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli\nDowningia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen,\ntulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen\nkiinniottamisestaan.»\n\n»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen\nhattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.»\nMe riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin,\ntarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.\n\n»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä\nmeitä kohti.\n\n»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos\nystävällisesti varoitan teitä.»\n\n»Varoitatteko, herra Holmes?»\n\n»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole\nvakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän\nmenevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»\n\n»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»\n\n»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui\nsiltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä\nvilkutuksen häivettä.\n\n»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin,\nherra Holmes. Minä teen niin.»\n\n»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»\n\n»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on\nkullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja\nminulla on kenties omani.»\n\n»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»\n\n»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on\ntäydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin\npaholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet\nsaatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa\nhänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»\n\n»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi\nherravainajansa?»\n\n»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on\nkullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani.\nSe on sopimus.»\n\nHolmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi\nvaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin,\nasia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme\nja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on\njotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»\n\n»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme\npalanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen,\nkoska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän\njutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin\nyksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt\nhämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä\naukkoja täytettävänä.\n\n»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana\niltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n\npalvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä\ntosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja\ntämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi\nGarcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja\nluultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema\nkohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä\nrikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis\nluultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota\nvastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla\npohjalla.\n\n»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat\nkaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se\nolisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset\nepäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki\nolisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia\npalaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä\noli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden\nkäskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa\nhe olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet\ntilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti\ntosiasiat, eikö niin?»\n\nKoko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin,\nkuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.\n\n»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»\n\n»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista,\njotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se\nselittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»\n\n»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»\n\n»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se\nilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen\njo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta\ntalosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset\npäivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten\ntutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden\nasujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani.\nSe on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High\nGable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin\npuolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat\nproosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä\nkaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli\nyleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä\nseikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen\ntalonväkeensä.\n\n»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin\nkaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla,\nmutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä\nsilmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän\non viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat\nhiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja\nhallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki\npergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt\nkauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta\nkuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa,\nherra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä\nja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson,\nolemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria\nLodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.\n\n»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen\npäähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on\nvielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla\non kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän\nkotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen\nikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen,\nsillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina\nliikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en\noltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas,\nja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti\nne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja\nnaispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista,\nliian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.\n\n»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein\nitse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet,\npalveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs.\nMinä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen\nolisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla\noma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John\nWarner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen\nisäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan.\nHänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka,\nsamoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla\navain perheen salaisuuksiin.\n\n»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa\nkokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja\npalvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien\nvälillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan\nvälityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle\novelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät\ntuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan,\nei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen\nvarjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää\nhirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo\nWarner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.'\nMistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole\naavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on\nsivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja\ntuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.\n\n»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon\nvalossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta\nja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli\njo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku\ntalossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett,\nkotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan.\nJoka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä\nseurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja\nluonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa\npiilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.\n\n»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja\nliittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan\nGarcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa\nyrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin\ntäytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan,\njotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa\nmukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja\nkoettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt\ntulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole\nnähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa.\nOnko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin\nystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se\nkohta meidän on vielä ratkaistava.\n\n»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään,\nmitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää\nhaaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen\nei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen\njäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä\nhetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida\ntaloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi\nsallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on\nmeidän otettava itse vastuu päällemme.»\n\n»Mitä ehdotat?»\n\n»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan\nkatolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä\niltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»\n\nSe ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva\nsuunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen\nkummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä\nja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään\nasemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin\njääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta\nväistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että\nsiten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä\nhänen kättään, ja arpa oli heitetty.\n\nMutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen\nseikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat\nlaskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.\n\n»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.\nNeiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»\n\n»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson,\naukot täyttyvät nopeasti.»\n\nVaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta.\nHänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken\neletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti\nrinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät\nsilmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet\nleveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.\n\n»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi\nlähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa\nulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi\nkävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli\ntajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä\ntaaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain\nhänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin\nrautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei\ntulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo\nmustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»\n\nMe kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia\nmitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista\nsumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle\nnopeasti.\n\n»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta\npuuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä\nolin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»\n\n»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»\n\n»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa\nolin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain\nkysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.\n\n»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»\n\nBaynes nauroi täyttä kurkkua.\n\n»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi,\nettä häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi\nminnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin\nväärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä\nsilmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille\ntilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»\n\nHolmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.\n\n»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja\nsisäistä näkemystä», hän sanoi.\n\nBaynes punastui ilosta.\n\n»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon.\nMinne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän\nmahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän\nmiehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi\nvangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi\nmitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»\n\n»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten\nkotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson\non?»\n\n»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran\nkutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»\n\nSan Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni\nsilmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja\nverenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut\nsivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun\noli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan\nmasentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli\nkauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti\nhäntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan\nensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti\nkuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen\nuskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät\nseuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan,\nhänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet\nheidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta,\nja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan\nsanomalehdistössä.\n\n»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos\notatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen,\nsamat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään\nHendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta\nja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He\novat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta\nnyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»\n\n»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli\nnoussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on\nhäntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä.\nNyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä\nvahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin\ntoinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin\nse, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat\nnyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä\nintohimosta.\n\n»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?»\nkysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen\nmurhajuttuun?»\n\n»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa,\njolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä\nverivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä\nlaivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne\novat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä.\nMutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa\nja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon\nkaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen\nuhrinsa yhä huutavat kostoa.»\n\n»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta\nmillä tavalla teihin on koskenut?»\n\n»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun\ntekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla\nhänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni\non Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän\ntapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei\nmaan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen\noivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla\nja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän\nkieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin\nvaltiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.\n\n»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri\näsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt,\njoiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman\nhänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät\nyhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun\nosalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin\ntuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä\nja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä\nhankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän\nei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla,\noli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt\niäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan\nkohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta\nse epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan\neksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka\nhän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.\n\n»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen\nhänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika\nSan Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin\nkera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi\ntehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman\nhenkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa\naikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja\nsaattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu,\nlähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan\nja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat\navoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä\nvastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi\nsiirtää murhayritys tuonnemmaksi.\n\n»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt\nLopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni\njuuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat\nminut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin\nollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet\nveitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa\nseurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että\noli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi\npäästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan,\nja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle\nosoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin\nymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani\nkirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan,\nJosén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä\nmuuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt\nvartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa,\njonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän\nkulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon\nja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten,\nettä jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti\njulkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille.\nGarcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen\nkuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.\n\n»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he\nolivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan\nvarassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä\nhirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta\nmieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja\nmustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin\nkapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti\ntätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että\nsielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle\nhyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut\noli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi\nkuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut\nkuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua\nminä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin\nulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi\nauttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt\npakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella\niäksi.»\n\nMe olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes\nkatkaisi äänettömyyden.\n\n»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.\n»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».\n\n»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen\nlakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta\nainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»\n\n»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset\nlaista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti\nansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan\nolisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki\njulistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi\nkäräjissä Guildford’issa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHistoriallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika,\nennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita\nkun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä\npoikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon\nSquare'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa.\nNoin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli,\nhänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa\nMadridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan\nsaatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille\nmukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa\nmagnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista.\nMeillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin\nviivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.\n\n»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan.\nSinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota\nsydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi\nryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi\nystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi,\njonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla\noli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se\non huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä\ntiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme\npysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin\nmutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole\nsinulle aivan selvä?»\n\n»Mulatti-keittäjän palaaminen.»\n\n»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä.\nMies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä,\nja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut\njohonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä\noli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin\nhuomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt\nsiihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta\ntiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti\nkolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen\ntaikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes,\njoka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman\narvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja\njättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»\n\n»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan\nkeittiön salaisuudet?»\n\nHolmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.\n\n»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita\nkohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in _Voodoismi ja neekeriuskonnot_:\n\n»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen\nilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen\nsaastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat\nihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat\nvalkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi,\njonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»\n\n»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen\njumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes\nlisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut\ntilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta\nhirveään.»\n\n\n\n\nJUTTU PAHVILAATIKOSTA.\n\n\nValikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat\nystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen\nyrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin\naistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui\nsuotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan\nerottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen\npulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat\noleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma\nkysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman\neikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan\nmuistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen\nkaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.\n\nOli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni,\nja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen\ntiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä\nsamoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista.\nUutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla\nkiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut\naamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut\nkestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut\nminulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen.\nParlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä\nikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa.\nLoppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani\ntoistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri\nvähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan\nihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen\nheidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä\nrikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien\nlahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän\nkäänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen\nmaalaisveljensä.\n\nHuomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä\nkeskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja\nnojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui\ntoverini ääni ajatuksiini.\n\n»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa\npäättää väittely.»\n\n»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka\nhän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani\nja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.\n\n»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken\nkäsityskykyni.»\n\nHän nauroi sydämestään säikähdykselleni.\n\n»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä\nkohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa\ntoverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään\njuttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että\nminulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»\n\n»Oi, enpä!»\n\n»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi.\nKun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan\najatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa\nniitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä\nkanssasi.»\n\nMutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka\nluit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen\nteoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli\nkiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa\ntuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»\n\n»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet\nkeinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi\novat uskollisia palvelijoita.»\n\n»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»\n\n»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka\nhaaveesi alkoivat?»\n\n»En, en voikaan.»\n\n»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan\nsanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit\npuoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin\nkeskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi\nmuutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät\nkulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in\nkehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit\nylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit,\nettä jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän\npaikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan\nkanssa.\n\n»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka\ntuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin\nBeecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut\ntutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat\nsilmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi\nolivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita.\nHuomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää,\njoka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä\nmuistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi,\nmillä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin\nvoimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin\najatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin\nsiirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja\nhuomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi\npuristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä\nurhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa\ntaistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi;\npudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa\nja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan\nvanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle,\nettä ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten\nratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä\nmieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko\njohtoni oikeaksi!»\n\n»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen,\ntunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»\n\n»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en\nolisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa\ntässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi,\njoka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea\najatuksia.\n\nOletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin\nmerkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti\nCushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»\n\n»En, en ole nähnyt.»\n\n»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta.\nHeitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä\ntahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»\n\nMinä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja\nluin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».\n\n»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa,\non joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin\nmitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän\nvieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi\npostinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan\npaperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla\nsuolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi\nihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti.\nLaatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna.\nLähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi,\nkun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen\nsyrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen\nkirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa.\nJoku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut\nhuoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli\npakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi.\nPoliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille\ntämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat\nvoivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit\nleikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että\neräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti\nCushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti\nherra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen\nhuolekseen.»\n\n»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani\nlukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä\nkirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu\nsangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää\nasia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me\nolemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä\npäivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei\nollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää.\nLaatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä\nauta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää\nminusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia\nylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät\ntäällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot,\nWatson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani\nmahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»\n\n»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»\n\n»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä\ntulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt\nsikaarilaatikkoni.»\n\nSadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa\npaljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt\nedeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin\nportimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden\nminuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti\nCushing asui.\n\nSe oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja\nkeikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien\nedessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa.\nPuolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi\npieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät\njohdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot\nsilmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat.\nKoruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä\nsilkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.\n\n»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n\nastuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»\n\n»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes\nystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»\n\n»Miksi minun läsnäolossani, herra?»\n\n»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»\n\n»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä\nmitään, en yhtään mitään asiasta.»\n\n»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en\nepäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»\n\n»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni\nmaailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja\nnähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle,\nherra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä\nulkorakennukseen.»\n\nSe oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade\nmeni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli\npala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme\nkaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka\nLestrade oli ojentanut hänelle.\n\n»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa\nvasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»\n\n»Se on tervattu.»\n\n»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä\nmyös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten\nnäkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on\ntärkeätä.»\n\n»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.\n\n»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että\ntämä solmu on erikoinen laatuaan.»\n\n»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut\nsiitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.\n\n»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon\nkäärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin\ntuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla\nepäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti\nS. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu\nleveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen\nala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä,\njoka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies\n— käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää\nkasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä!\nLaatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole\nmitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa.\nSe on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään\nsäilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja\nsiihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»\n\nHän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen\nhän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina\neteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä\nhirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita\nkasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui\nhetkisen syvissä mietteissä.\n\n»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat\nole samaa paria.»\n\n»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien\nleikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila,\nolisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»\n\n»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»\n\n»Oletteko varma siitä?»\n\n»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa\nruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään\nmerkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä\nvehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt\nsen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot,\njotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan\nkarkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila,\nvaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»\n\nEpämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja\nnähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä\npetomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän\nkauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain\npuoliksi vakuutettu ihminen.\n\n»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän\nsanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä.\nTiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta\nelämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän\non tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa\nsiis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin\nkun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta\nkuin mekään?»\n\n»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja\nminä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on\noikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista\non naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten.\nToinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty\nkorvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet,\nmuuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai.\nPaketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui\nkeskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä\nolisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt\nnämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että\npaketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat\nsyyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on\ntäytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai\nkiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä\non kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän\nsilloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin\nei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos\nhän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi\nsuojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen\nsekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla\näänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän\nhypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.\n\n»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän sanoi.\n\n»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä\nminulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää\nmitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»\n\n»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä\nmyöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen\nnainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme\nsisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.\n\n»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys\neikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän\nuseita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän\nyksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista\nmaailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle\ntuollaiset kepposet?»\n\n»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi\nHolmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän\nkuin luultavaa...» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani\nympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista\nsivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan\nluettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in\nkääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut\nyhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen\nsileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä\nkullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta\nminä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen\nkiihtymyksen.\n\n»Olisi pari kysymystä —»\n\n»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing\nkärsimättömänä.\n\n»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»\n\n»Mistä te voitte sen tietää?»\n\n»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että\nteillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista\nyksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän\nnäköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»\n\n»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»\n\n»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu\nLiverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka\nvirkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli\nnaimaton siihen aikaan.»\n\n»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»\n\n»Se on ammattini.»\n\n»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen\njälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan\nlinjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani,\nettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen\nLiverpoolin ja Lontoon laivoihin.»\n\n»Oi, kenties Conqueror'iin?»\n\n»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua\nkatsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta\nsittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja\nkun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi.\nOi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi\nhän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt,\nkoska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän\nasiansa lienevät.»\n\nOli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti\nhäntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät\nyksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin\npuheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan,\nkonstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen\nylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän\nnimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin\ntällöin tehden kysymyksen.\n\n»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä,\nettä te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»\n\n»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä\nkoettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa\nsiksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä\nen halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina\njuonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»\n\n»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»\n\n»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti\nsinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi\nJim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän\nei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut\nhänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle\nmieltään, ja siitä se alkoi.»\n\n»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.\n»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä\nWallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty\nasialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»\n\nTullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.\n\n»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.\n\n»Ainoastaan penikulman verran», herra.»\n\n»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta\non kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä\nollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun\nsähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»\n\nHolmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi\ntaaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja\nauringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen\ntalon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen\nodottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava\nnuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi\novelle portaille.\n\n»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.\n\n»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä\naikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen\nlääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään\ntavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän\nkuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin\nkatua alas.\n\n»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.\n\n»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle\npaljonkaan.»\n\n»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella\nhäntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät\njohonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja\nsenjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»\n\nMe söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes\npuhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän\noli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan\nguinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham\nCourt Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti\nhänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen\nkertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta\nmiehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli\npehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade\nodotti meitä ovella.\n\n»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi\n\n»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja\nrypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.\n\n»Oletteko saanut selville jotakin?»\n\n»Olen saanut selville kaikki!»\n\n»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»\n\n»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on\ntehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»\n\n»Entä rikoksentekijä?»\n\nHolmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen\nLestrade'lle.\n\n»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä\nennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi\nensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla\nyhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on\njonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä\nasemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia,\njonka Holmes oli heittänyt hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen\nsikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa,\nkuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen\ntutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme\nvaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä\nhankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka\nhän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen.\nVarmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu\nkokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran\non ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin\nvienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»\n\n»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.\n\n»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon\ninhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä\nsalassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»\n\n»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan\nkonstaapelia?»\n\n»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»\n\n»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä\nviittauksia.»\n\n»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa,\nkun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten\nmuistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet\ntehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita\nja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme?\nSangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin\nviaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle\nhänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni,\nettä laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä.\nSiirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa\nvoisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme\npuutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon\nsangen merkillisen sisällön.\n\n»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät,\nja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme.\nHuomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti\nkäyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja\nettä miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on\nniin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin\naivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat\nlöydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.\n\n»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S.\nCushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka\nhänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin\njommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa\ntiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon\naikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti\nCushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku\nerehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että\nminä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja\nsamalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.\n\n»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa\nvaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti\naivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological\nJournalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa\nsiitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia\nkorvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille\nniiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun\nkatsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan\ntäydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei\nvoinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan\nkaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.\n\n»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli\nilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä\naloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla\nantaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.\n\n»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä\naivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys\noli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä\nkonstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja\nkuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että\ntämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia\nmutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan\nvuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot,\njoten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti\nSarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.\n\n»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla\ntuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen\nmies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen\nsangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja\njoka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli\nsyytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, —\nluultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin\ntulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä\ntodisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti\nsiitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin\naiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat.\nettä tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja\nWaterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut\nheti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän\nvoisi panna postiin tämän hirveän paketin.\n\n»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja\nvaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä\nselvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut\nsurmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua\naviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli\nhelposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni\nAlgar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen\nottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä\nlähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti\nSarah’a.\n\n»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli\nkehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille\nsangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen.\nHänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko\nCroydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti\noli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi\nhän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän\nvelvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen.\nSaimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen\npahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus\nhäneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että\nhän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että\nmeidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.\n\n»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan.\nVastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut\nAlgar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva\nBrowner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja\nnaapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan\ntapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että\nBrowner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti\nolevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa\ntyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän\nsaavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin\nhän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja\nkirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.\n\n»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen\nminuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»\n\n »Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet\n todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson,\n eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja\n astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja\n Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä\n oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt\n matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko\n vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa\n tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin.\n Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen\n — kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän\n hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini\n huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana,\n mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi\n kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin\n hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita\n rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen\n useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme\n huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia,\n sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa\n saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan\n sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me\n hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen\n yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin,\n äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne\n tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen\n\n G. Lestrade.»\n\n»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes,\n»mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän\nensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa\non sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin\nse annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja\nsillä on se etu, että se on sananmukainen.»\n\n»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista.\nMinun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut\nrauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille,\netten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä\nusko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä.\nJoskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En\nmilloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena\nja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä.\nNiin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt\nlukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet\nmuulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.\n\n»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous\npolttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En\nsilti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan,\nkun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi;\nhän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo\nnainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah\nCushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui\nmyrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin\nenemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja\nsielustaan.\n\n»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen\noli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme\nja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me\nolimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko\nLiverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me\npyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja\ntoinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.\n\n»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa\nsäästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka\nolisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?\n\n»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja\njoskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla\nolla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon\nkälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen,\njoka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin\nkipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes\najatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.\n\n»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden\nkanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä\nollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun\nsilmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa,\nmutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt\nmaksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin\nedestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet\nvoi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni',\nsanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän\ntarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa.\nMinä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut\npuhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni\npois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten\nkätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja\nnaurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.\n\n»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja\nsielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun\nsallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä\nen milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan\nhäntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä\nminusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli\naina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi\nja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt\nja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia\nsamanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja\närtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin\ntodella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän\nja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli\nja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä\nolin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä\nrikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten\nolisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli\nnyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua\nyhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja\nasiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.\n\n»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli\nmeitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti\nystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva\nmies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja\nosasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä\nen tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat\nollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan\nperäpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan\ntalossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä,\nsukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten\nviimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä\nlähtien iäksi mennyttä.\n\n»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta\nvierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan\nvälähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se\nilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä\noli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn,\njonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin\nvoinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä\nolen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen.\nMary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin\nlaskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah\non?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä\nmies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?'\nsanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät\nminun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole\nsiihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta\njos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän\nminä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi\nluultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana\niltana hän lähti talostani.\n\n»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen\npuolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan\nkiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän\nvuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi\nasuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä,\nja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen\nkanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä\nseurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos\ntakapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän\nolikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin\nhänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä\nja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut\njälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän\nminua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi\nminua kaiken lisäksi.\n\n»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa,\njoten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa\nCroydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen\nkotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.\n\n»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä\nseitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja\nirroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin\nsatamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin\najatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan\nsaadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle\nkadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui\nhän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään\najattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.\n\n»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien\nen ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen\ntaaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi\nasiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa\npäässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui\nolevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.\n\n»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin\njälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille\nnähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin\nmyös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä\ntulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä\noli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle\nheitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä\ntein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana.\nSaavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin\nsadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja\nlähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat\nepäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.\n\n»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua,\neikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä\nvuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin\nnähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti\nkuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta,\nennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen\nkeskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän\nkasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä?\nVaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä\nhänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin\nhäntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin\nehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta\nhän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen\nhäntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen\nvieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta.\nJos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä\nheihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut\nkylliksi.\n\n»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan\ntällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut.\nSitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin\nvieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että\nomistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen\nselälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin\nlaivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä\nyönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen\nBelfastista.\n\n»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä\ntahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen\nrangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja\ntuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun\nveneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti,\nmutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen\nsellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän\npane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja\nkohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan\npaperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja\nväkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään\ntai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa.\nMutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi,\njonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»\n\n\n\n\nJUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n\n»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista\nsyytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on\njonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin\ntekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren\nkokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen\nluettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.\n\nMutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti\nkannallaan.\n\n»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi\nhän — »herra Fairdale Hobbes’in.»\n\n»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»\n\n»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne,\nherra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen\nsanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän\nvoivan, jos vain tahtoisitte.»\n\nHolmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta,\ntaipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan\npois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään\nsyrjään tuolinsa.\n\n»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne.\nSallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut!\nTeitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne\npysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika,\nrouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua\nviikkokausiin.»\n\n»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra\nHolmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa\nmilloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä\nhänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni\non yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään\nkoko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän\npiileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan\nyksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»\n\nHolmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä,\noli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme\nkatosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat\ntavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle\ntuolille.\n\n»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat»,\nsanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla\nkaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja\nmaksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»\n\n»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä\nviikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»\n\n»No niin?»\n\n»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne\nomilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee\nniukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen\npunnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman\nsumman joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot',\nsanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»\n\n»Mitkä olivat ehdot?»\n\n»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon\navain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein\navain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä\nmilloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»\n\n»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»\n\n»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä\nkymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole\nkertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa\nedes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta\npaitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»\n\n»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»\n\n»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme\nmenneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä\nsiten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita\nkeskiyön jälkeen.»\n\n»Entä hänen ateriansa?»\n\n»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan\njättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten\nhän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta.\nJos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää\nsen tarjottimelle.»\n\n»Painaako!»\n\n»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen,\njonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU.\nTässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä\nvien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»\n\n»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana\npaperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan\nhieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää\npainokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se\nviittaa, Watson?»\n\n»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»\n\n»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan\nhänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä,\nmiksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»\n\n»En voi käsittää.»\n\n»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on\nkirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen\nmallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois\ntästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S'\nSAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö\nniin?»\n\n»Varovaisuudestako?»\n\n»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,\njotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva\nWarren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.\nMinkä ikäinen hän voisi olla?»\n\n»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»\n\n»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»\n\n»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä\nmuukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»\n\n»Ja hän oli hyvin puettu?»\n\n»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei\nmitään silmiinpistävää.»\n\n»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»\n\n»Ei, herra.»\n\n»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»\n\n»Ei kumpaakaan.»\n\n»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»\n\n»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»\n\n»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen\ntavaroistaan?»\n\n»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»\n\n»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko,\nettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»\n\nEmäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta\ntulitikkua ja savukkeen pätkän.\n\n»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen\nkuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»\n\nHolmes kohautti olkapäitään.\n\n»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty\nsytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet\ntulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen\naika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta\nja viikset, sanotte?»\n\n»Niin, herra.»\n\n»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu\nmies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi,\nWatson, olisivat kärventyneet.»\n\n»Imuke kenties?» ehdotin minä.\n\n»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut\nolla kahta ihmistä, rouva, Warren?»\n\n»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten\nsellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»\n\n»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen\nlopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut\nvuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on\ntosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa\npiileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään\naihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin\nsyytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian\nhuolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu\njotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»\n\n»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia,\nWatson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä\nolla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan\nsiinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen\nihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt\noleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»\n\n»Miksi luulisit niin?»\n\n»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota\nherättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti\nvuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli\ntakaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole\nmitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama,\njoka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui\nhyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun\npitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin\njostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo\nlakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta.\nNiin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut\nvuokralaisten vaihto.»\n\n»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»\n\n»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino\nsaada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä\nkiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten\nsarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina\n— huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta\nvarmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä\nhenkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota\nehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai\nsanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen\nvälityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua\nainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon\nDaily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin\nluistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo\nmurtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen,\njoka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni.\n'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta\nmääkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole\nkärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin\ntämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin\nvuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo\nsalaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan\nkirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille.\nKyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa\nmenestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta.\nPilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten\nseuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan\nviestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää\n— G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se\non sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan,\nWatson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»\n\nNiin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla\nseisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva\nilme kasvoillaan.\n\n»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden\npöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset\npäädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen —\nG'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan\ntutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä\nuutisia tuotte meille tänä aamuna?»\n\nVieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä\ntodisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.\n\n»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä\nenempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt\nsuoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan\nkohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta\nkärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että\nlyödään minun vanhaa miestäni —.»\n\n»Onko herra Warrenia lyöty?»\n\n»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»\n\n»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»\n\n»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on\ntyönvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa.\nHänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna\nhän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen\nkimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja\nviskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He\nkuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät\nhänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin\nvaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead\nHeath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne\nhän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan\nteille, mitä oli tapahtunut.»\n\n»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä\nmiehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»\n\n»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet\nnostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla.\nHeitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»\n\n»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»\n\n»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan\nennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä\nkylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani,\nennenkuin päivä on joutunut iltaan.»\n\n»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla,\nettä tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti.\nOn selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää,\nettä hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä,\nerehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa.\nHuomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat\ntehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»\n\n»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»\n\n»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»\n\n»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra\novea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen\nvienyt tarjottimen.»\n\n»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja\nnähdä hänen tekevän sen.»\n\nEmäntä mietti hetkisen.\n\n»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa\nsinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»\n\n»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»\n\n»Kello yhden ajoissa, herra.»\n\n»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva\nWarren, hyvästi.»\n\nKello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli\nkorkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka\non kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä\nkadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin\ntaloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka\npisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.\n\n»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla\nvarustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme\npaikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa\nakkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto,\njohon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»\n\n»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla\nylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»\n\nSe oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli\nasetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi\nnähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva\nWarren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen\nnaapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen,\nlaski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen\nraskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme\nsilmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului\nkiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä\npisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se\npantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista,\nsäikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta\naukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja\nkaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme\nhiljaa alas portaita.\n\n»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle.\n»Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin\nkotonamme.»\n\n»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen\nnojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en\nosannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista\nnaista, Watson.»\n\n»Hän näki meidät.»\n\n»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.\n\nTapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs\naviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja\nläheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän\nvarovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku\ntehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa\ntehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi\nsen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan\ntiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten\nnyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista\nhänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa\nheidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla\nsuoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden\nsekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»\n\n»Mutta mitä on sen pohjalla?»\n\n»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen\nkaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa\nsitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme.\nNiin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden\nvuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme\nmyös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä\ntarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden\nsäilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja\nkuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että\nviholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia\nnaisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen\nmerkillistä ja sekavaa, Watson.»\n\n»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»\n\n»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun,\nsuorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia\najattelematta ensinkään palkkiota?»\n\n»Opikseni, Holmes.»\n\n»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras\non viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä\nmainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi\nmeidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»\n\nPalatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys\nsaennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka\nvain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset\nsädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä\narkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.\n\n»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja\ninnokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan,\nminä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä\nkädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada\nvarmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa\nmerkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme\nverrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka\nmonta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'.\nAT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen\nsanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla\nkaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi,\njos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.'\nole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se\non? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen\nmerkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän\nkertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän\naikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois\nakkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»\n\n»Salasanoina, Holmes.»\n\nToverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää\nsalakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on\nitaliankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo\nitseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»\n\n»Luulen sinun keksineen sen.»\n\n»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti\nkerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa?\nOdotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»\n\nTaaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin\nleimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin\nennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.\n\n»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?\nNiin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!\n'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»\n\nValo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö\nja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen,\njossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä\nkatkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui\nsilmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen\nkyyristyneestä asennosta akkunan luota.\n\n»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin\npirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland\nYard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian\ntärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»\n\n»Menenkö kutsumaan poliisia?»\n\n»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita\nviattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse\nvoimme tehdä.»\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\nKävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta,\njosta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään,\nääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi\nulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista.\nHowe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan\nverhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon\nlangetessa kasvoillemme.\n\n»Holmes!» hän huudahti.\n\n»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in\nsalapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä\nteidät tuo tänne?»\n\n»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te\npääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»\n\n»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut\nvastaan merkit.»\n\n»Merkit?»\n\n»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne\nnähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne,\nen näe mitään syytä jatkaa työtäni.»\n\n»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla\nteille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan\nole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani\nvoimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi\novi, joten hän on varmassa tallessa.»\n\n»Kuka hän on?»\n\n»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on\nannettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti\nmaahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä,\njotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra\nHolmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in\namerikkalaisesta toimistosta.»\n\n»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua\nilahduttaa tavata teitä.»\n\nAmerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli\nsileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat.\n»Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin\nsaada kiinni Gorgianon —»\n\n»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»\n\n»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet\nkaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen\nmurhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta\nsaisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja\nolen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen\njotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme\nseuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi\novi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä\nsen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut\nyksikään niistä.»\n\n»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen,\nkuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»\n\nMuutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli\nmeille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.\n\n»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.\n\n»Miksi niin luulette?»\n\n»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia\nrikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia.\nSitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli\nkertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta\nkuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai\njollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että\nhänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte,\nherra Holmes?»\n\n»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»\n\n»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»\n\n»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi\nGregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme\nkatsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan\nvastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»\n\nMeidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä\nälykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi\nylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla\nehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut\nScotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut\npäästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet\nkyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman\netuoikeus.\n\nKolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan.\nGregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus\nja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen\ntehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki\nhämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren\njälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä\nsisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja\npiti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen\nolkapäänsä ylitse.\n\nKeskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies,\nsileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi\nvääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä\nleveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa\nolivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja\nhänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen\nkahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska\nmies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta\nkauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean\nkätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen,\nkaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.\n\n»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen\nsalapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»\n\n»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta\nmitä te teette?»\n\nHolmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti\nsitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti\npimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.\n\n»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä\najatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat\nkuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän\nseistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko\nheitä läheltä?»\n\n»Tarkastin.»\n\n»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma,\nkeskikokoinen?»\n\n»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»\n\n»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen\nhänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä\npitäisi olla teille kylliksi.»\n\n»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»\n\n»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän\nnaisen avuksenne.»\n\nMe käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella,\nseisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen.\nHän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta\nepäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna\nlattialla makaavaan tummaan olentoon.\n\n»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette\ntappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan\nja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta,\ntaputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä,\nja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen\nhuuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin\nilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja\nkatsahti meihin kaikkiin kysyvästi.\n\n»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet\nGiuseppe Gorgianon? Eikö niin?»\n\n»Me olemme poliiseja, rouva.»\n\nHän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin\n\n»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro\nLucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.\nMissä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja\nminä juoksin minkä ennätin.»\n\n»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.\n\n»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»\n\n»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne\ntäällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa\n'_Vieni_' ja te tulisitte varmasti.»\n\nKaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.\n\n»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän.\n»Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen\nkasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä\narvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on\nvarjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi\nhirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen\noletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»\n\n»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä\nrouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting\nHill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette\ntai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne,\nettä tarvitsemme teitä Yard’issa.»\n\n»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan\nyhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan.\nYmmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi\nsyypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte,\nsitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen\nsellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän\ntahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa\npalvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»\n\n»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva.\n»Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria,\njoka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»\n\n»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me\nlukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin,\nmenemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme\nmielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan\npienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista\nonnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme\nsattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen\nepätavallisella englanninkielellä.\n\n»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja\nolen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut\nkerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä\naloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei\nollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa\nja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme.\nMe pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun\njalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui\nneljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.\n\n»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään\npalveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet\nmuutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten\nmahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli\nsuuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New\nYorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on\nraajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima\nja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa\nmiestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön\nja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli\nvanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan,\nja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme\nvuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko\ntulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka\nsittemmin pimensi taivaamme.\n\n»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään\nmaanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin\nPosilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte\ntodistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä\nainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä\noli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin\nukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen\nkäsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa,\nhänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta\nja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät\nmuut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan\nsäikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät\nhänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän\nJumalaa siitä, että hän on kuollut!\n\n»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei\nGennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli\ntapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia\nhourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka\nmuodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään,\nmutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen\nkasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan\nennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten,\nvähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa\n— syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin\nhuomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja\npyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota\nhän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi\nminulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin\nsuuresti.\n\n»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi\nkuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään,\njolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla\nhulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen,\nseuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n\nkanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia,\nmutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut\nmahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä\nsiitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän\neräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa\nyllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen,\njoka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen\nkyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen\nItalian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta\nseurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti\nkutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli\npunainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä\npidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen\nolemaan läsnä siinä.\n\n»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku\naika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina\nteki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen\nsanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat,\nvillipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen\nsalaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten\nhän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä\nollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut\nvoimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti\nminut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja\nhuusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi\nGennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan\nenää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.\n\n»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla\nsellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se\noli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran\nrahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla\ntehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa.\nOli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme,\noli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli\ntehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin\nsellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta.\nKokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa\nräjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen\ntulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen\nhymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli\nse edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli\npunaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen\ntäytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa\nkoston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista\nniitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan\nheidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja\ntietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet\nmiltei hulluksi pelosta.\n\n»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme\nympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme.\nSeuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi.\nKeskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta\nennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen\nvaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon\ntietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.\n\n»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme\nolisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat\nyksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka\nsäälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa\nettä Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan.\nJos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli\nkäytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme\noli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei\nmikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän\nhalusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian\npoliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka.\nKaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran,\nkatsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa\ntaloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme.\nLopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän\nantaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit\ntulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle\non nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja\nettä, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja\nnyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää\nlain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun\nGennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»\n\n»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen,\n»en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että\ntämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»\n\n»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos\nhänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin\nhänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään\nvoi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»\n\n»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta\nyliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja\nomituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei\nkello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos\nkiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»\n\n\n\n\nJUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.\n\n\nMarraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse\nsakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni\nmahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme\nedes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja.\nEnsimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla\nsuurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti\naskartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa\nesineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen\nkerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme\nlikaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen\nöljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja\ntoimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää.\nHän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun\ntarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen\nhuonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.\n\n»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.\n\nMinä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella»\nmitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen\nvallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen\nvaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin.\nMinä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi\nollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen\nlevähtämättä kiertämään.\n\n»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen\nmetsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon.\n»Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot\nhäämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran\nsekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä\nkiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi\nkunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»\n\n»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti\nhalveksivasti.\n\n»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin\nse», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole\nrikoksentekijä.»\n\n»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.\n\n»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista\nviidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä,\nkuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä,\nettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä —\nkautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee\nmeidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»\n\nSe oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja\npurskahti nauruun.\n\n»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»\n\n»No miksikä ei?» kysyin minä.\n\n»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan\npitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä\npitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä\nhänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän\nmaanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»\n\n»Eikö hän selitä?»\n\nHolmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.\n\n»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti.\nMycroft.»\n\n»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»\n\n»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan\ntällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin\nsuistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»\n\nMuistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan,\nkun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.\n\n»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen\nhallituksen palveluksessa.»\n\nHolmes nauraa hohotti.\n\n»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy\nolla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa\nluullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit\nmyös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on\nbrittiläinen hallitus.»\n\n»Rakas Holmes!»\n\n»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä\npuntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole\nminkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä\narvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»\n\n»Mutta miten?»\n\n»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen\nitselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä\ntule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä\nsäännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää\nmielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä.\nSamat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen,\non hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien\nhallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike,\nrahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki\nmuut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on\nkaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja\nasiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen,\nkulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri\nhallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki\nja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen\nkanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt\nhän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan\non kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille\nsilmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa\nvaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä.\nHän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen\nvuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku\ntehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän\ntarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»\n\n»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia\nsanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West\noli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä\ntiistai-aamuna.»\n\nHolmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.\n\n»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni\nmuuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä\nmeillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni.\nNuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä.\nHäntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä\nväkivaltaa. Eikö asia ole niin?»\n\n»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita\non käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua\nmerkilliseksi.»\n\n»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla\naivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson,\nantakaamme kuulua tosiasiat.»\n\n»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän\nvuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»\n\n»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in\njuttuun!»\n\n»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet\nhänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt\nsumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään\nriitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa.\nSeuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa\nlöysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota\nmaanalaisella rautatiellä Lontoossa.»\n\n»Milloin?»\n\n»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana\nkiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä\nasemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää\noli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut\naiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut\ntulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen\ntäytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies.\nTämä kohta näyttää aivan varmalta.»\n\n»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai\nelävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on\nminulle selvillä. Jatka.»\n\n»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä\nruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut\novat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä\nja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä\nnuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan\nmyöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada\nselville.»\n\n»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»\n\n»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»\n\n»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan\nsangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua\nkeskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään.\nLuultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä\naikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko\nhän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen\nmielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»\n\n»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen\nkukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli\nmyös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin\nhaaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi\npilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi.\nSamoin pieni käärö teknillisiä papereita.»\n\nHolmes huudahti tyytyväisenä.\n\n»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich\n— asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on\ntäydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen\nerehdy.»\n\nHetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin\nsisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi\nruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon\nyläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka\nteräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat\nniin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen\nensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä\nhallitsevan hengen.\n\nHänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista\n— laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin\ntärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta.\nMycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.\n\n»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän\nvastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät\nsiedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin\nsopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta.\nEn ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee\namiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko\nlukeneet jutun?»\n\n»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»\n\n»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen.\nSanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka\ntällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in\nvedenalaisen suunnitelmat.»\n\nMycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen\ntärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.\n\n»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen\nsiitä.»\n\n»Ainoastaan nimeltä.»\n\n»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty\nkateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois,\nettä merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien\npiirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa\nja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin\nkoetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin\nsekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin\non välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä\nturvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon\nja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu\nmillään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston\npäärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä\nWoolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä\nme nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta\nLontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se\nyksinkertasesti kamalaa.»\n\n»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»\n\n»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole.\nKymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa\noli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut.\nSinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista\npienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi\nerinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West\npaperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa\njoutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä\nvastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän\npalveluksen koko maallesi.»\n\n»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen\nkuin minäkin.»\n\n»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville\nyksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen\nantava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne\nja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani\nlinssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen\nselvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran\nkunnianosoitusluettelossa —»\n\nYstäväni hymyili ja pudisti päätään.\n\n»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa\non tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa\nsuuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»\n\n»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille,\nsamoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä.\nPaperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra\nJames Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi\nriviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni,\nsuosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies,\njonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen\nheistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että\npaperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina,\nja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa\nmukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla\nkoko illan tämän tapauksen sattuessa.»\n\n»Onko tämä varmasti todistettu?»\n\n»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen\nlähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen\nLontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä\nkysymyksessä.»\n\n»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»\n\n»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson.\nHän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi\nlasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion\npalveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen\nvastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa\nmukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän\nkotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa\nole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»\n\n»Kerro meille Cadogan West'istä.»\n\n»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä.\nHäntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi\nmieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa\nlähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen,\nhenkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu\nkäsitellyt niitä.»\n\n»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»\n\n»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»\n\n»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt\nlöydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se\nnäyttää ratkaisevalta, eikö niin?»\n\n»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.\nEnsinnäkin, miksi hän otti ne?»\n\n»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»\n\n»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»\n\n»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita\nLontooseen kuin myydä ne?»\n\n»En, en voi!»\n\n»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti\npaperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»\n\n»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»\n\n»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen\nmyydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin\nsäilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin\nkaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet\nkohtasi kuolema.»\n\n»Kuinka?»\n\n»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet\nsurmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»\n\n»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon\nsillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä\nWoolwich'iin.»\n\n»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki\nLontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän\noli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen\nkohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti\nlähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven.\nUlkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»\n\n»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä;\nja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät\nkoskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan\nWest oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi\nluonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan\nhän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen\nsinne ja katosi sitten äkkiä.»\n\n»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman\nkärsimättömänä keskustelua.\n\n»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2:\nOlettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen.\nHänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden\nkatoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli\nhänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan\nolisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on\npalkkio hänen petoksestaan?»\n\n»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole\nensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen\nne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen\nhinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen\nkanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja\nheitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»\n\n»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»\n\n»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.\nSenvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»\n\n»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne\npysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa.\nToisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in\nvedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on\nsiinä tehtävä?»\n\n»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen\nseisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä\nkykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä\nainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan\nole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»\n\n»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja\nte, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi?\nMe alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft.\nMinä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle\nedeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella\nradalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan\nAldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti\nrautatieyhtiötä.\n\n»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin\nkolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä,\nsillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on\nvoinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä\njäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»\n\n»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»\n\n»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»\n\n»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade.\n»Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille\nkulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa\nraskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle\njuuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja\nmitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta.\nNo mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»\n\nYstäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja\nsiihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on\nyhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat\nhänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen\nterävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen,\ntuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen\nyhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»\n\n»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»\n\n»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»\n\n»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»\n\n»Ei, niitä on sangen vähän.»\n\n»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa\nolisikin vain niin.»\n\n»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»\n\n»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu\nmielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja\nkuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»\n\n»Tuskin on ollutkaan.»\n\n»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»\n\n»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»\n\n»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun\nmahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli\nputoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»\n\n»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja\nvaunut jaeltu uudelleen.»\n\n»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen\nvaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»\n\nYstäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli\nkärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien\nhenkilöiden kanssa.\n\n»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua,\netteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson,\nme olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää\ntarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme\ntäytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»\n\nLontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen\nminulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:\n\n »Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa\n ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle\n täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai\n kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan\n Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»\n\n»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme\nWoolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli\nMycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka\nlupaa tulla todella merkitseväksi.»\n\nHänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle\npingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja\najatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan.\nKatso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata\nloikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen\njuostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten\n— sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli\naivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui\nhiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli\nkierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.\n\n»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin\ntodella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»\n\n»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»\n\n»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen,\njoka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen\nruumiinsa oli vaunun katolla.»\n\n»Katolla!»\n\n»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On\nyhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna\nkaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka,\njossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi\nvetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai\non tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä\nverestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis\noli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää\najatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»\n\n»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.\n\n»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä\nselittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»\n\n»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä\nkaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei\ntosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»\n\n»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen\nhaaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna\nviimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti\nMycroft'in paperin taskustaan.\n\n»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.\n»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»\n\nTuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät\nnurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu\nhälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse.\nIsännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.\n\n»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James\nkuoli tänä aamuna.»\n\n»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»\n\n»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä,\neversti Valentinen?»\n\n»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»\n\nMeidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa\nseuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro,\nvaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen\nnuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton\ntukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut\nperheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.\n\n»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James,\noli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli\nsellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman\nvirkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»\n\n»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka\nolisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»\n\n»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus\nkuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa\npoliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in\nsyyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»\n\n»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»\n\n»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut.\nMinä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä\nhetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä\njouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»\n\n»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme\njälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko\ntuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi\noikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden\nsynnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä\ntulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»\n\nPienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui\nmurheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen\nmeille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea\nnainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan\nkihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana\nyönä.\n\n»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole\nvoinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain\najatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi\nolla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin\nmies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt\nvaltiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on\nluonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi\nhänet.»\n\n»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»\n\n»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»\n\n»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»\n\n»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas.\nHän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin\nuuden vuoden aikaan.»\n\n»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa,\nneiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»\n\nToverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen\nmuutoksen. Nainen punastui ja epäröi.\n\n»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään\npainoi jokin seikka.»\n\n»Kauanko aikaa?»\n\n»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen\nja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että\noli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian\nvakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän.\nMinä en voinut saada tietää mitään muuta.»\n\nHolmes näytti vakavalta.\n\n»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin,\njatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»\n\n»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti\nnäytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin.\nHän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan\nmuistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat\nmaksaisivat paljon saadakseen sen.»\n\nYstäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.\n\n»Onko muuta?»\n\n»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että\npetturin olisi helppo saada suunnitelmat.»\n\n»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»\n\n»Niin, aivan äskettäin.»\n\n»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»\n\n»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei\nollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä.\nÄkkiä hän syöksyi pois sumuun.»\n\n»Sanomatta sanaakaan?»\n\n»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten\nminä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli\navattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän\nuutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa!\nSe oli hänelle niin suuriarvoinen!»\n\nHolmes pudisti päätään surullisena.\n\n»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava\npysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»\n\n»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme\ntekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä\neteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen.\nHän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän\npuhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle\nsuunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»\n\n»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän\njätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»\n\n»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on\nhirveä juttu itse.»\n\nHerra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa\nvirastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini\nkäyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen,\nsilmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet\nvapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän\noli ollut.\n\n»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut\npäällikön kuolemasta?»\n\n»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»\n\n»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West\nkuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme\nmaanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä\nmuu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West,\njosta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt\nsellaisen rikoksen!»\n\n»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»\n\n»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin\nolisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»\n\n»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»\n\n»Kello viisi.»\n\n»Suljitteko te sen?»\n\n»Minä menen aina viimeisenä ulos.»\n\n»Missä olivat suunnitelmat?»\n\n»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»\n\n»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»\n\n»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha\nsotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana.\nMutta olihan sumu sangen sankka.»\n\n»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien\njälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi\npäästä papereihin käsiksi.»\n\n»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»\n\n»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»\n\n»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»\n\n»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»\n\n»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän\npiti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»\n\n»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»\n\n»Hän sanoi niin.»\n\n»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»\n\n»Niin on, aina.»\n\n»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla\nkaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista.\nToinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä\nsuunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse\nkuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»\n\n»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»\n\n»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä\nollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»\n\n»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun,\nherra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun\nalkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»\n\n»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi\nvaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut\nottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»\n\n»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»\n\n»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt\npuuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät\npaperit.\n\n»Niin on asianlaita.»\n\n»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme\npaperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in\nvedenalaisen?»\n\n»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut\nuudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin\nsaaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit\nitsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet\nsen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen\nvaikeuden.»\n\n»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.\nEn nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»\n\nHän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset\nluukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa\nvoimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen\noksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti\nlinssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä\nmerkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan\nrautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat\nkeskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä,\nmitä huoneessa tapahtui.\n\n»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat\nmerkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in\nvoivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa\nnähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»\n\nKuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme\nWoolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa\nmeille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi\nulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut\njunalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti\nkolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen\nkiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt,\nettä hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja\nvirkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti,\nettä juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä\njätettyään naisen noin 7,30.\n\n»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon\njälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme\njoukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi\npäästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden\naukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin\nsuuresti.\n\n»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti\nolleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan\nluona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme,\nesimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies.\nSe on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät\nhäntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan\nsiihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat.\nHyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren\nnaisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen\nkulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään.\nKaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi\nakkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten\nvoitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos\nhän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa\nalkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»\n\n»Mikä on seuraava askel?»\n\n»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden\nvallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen\nottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten?\nOlisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi\nWest’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja\nWest lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä\nomaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto\noli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä\nseisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä\nkadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien\nja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin\njunan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni\nryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille\nosoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme\nja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli\ntuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.\n\n »On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä\n niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great\n George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions,\n Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington.\n Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt\n kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen\n hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi\n mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut\n painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä\n tarvitsisit. —\n\n Mycroft.»\n\n»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki\nhevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt\nauki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan.\n»Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat\nkääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson,\nluulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti\nminua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain\nottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua\ntoveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa,\nettä näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy\npitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me\npelastimme valtion.»\n\nMinä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä\ntiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä\nyksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko\npitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan\njälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:\n\n »Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa\n Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi\n päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»\n\nSe oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa\nhämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki\ntarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan.\nSiellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean\nitalialaisen ravintolan oven lähellä.\n\n»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a.\nKoettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi\nodottaa. Onko sinulla vehkeet?»\n\n»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»\n\n»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja\nhiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää\nolla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle.\nSe kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän\noli pudonnut katolta eikä vaunusta.»\n\n»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»\n\n»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden\nolevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta.\nSenvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli\nasetettu katolle.»\n\n»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»\n\n»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi\nmahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista\nvapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että\nolin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni\npäällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko\nmitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»\n\n»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»\n\n»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut\nmahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se\nsitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki\nmuut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan\nkansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan\neräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin\nniin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»\n\n»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»\n\n»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut\nmielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in\nasemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja\nsalli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield\nGarden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän\ntosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään\nmaanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»\n\n»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»\n\n»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä\non kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin\nkatsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli\nkuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät\nhuoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein\nasui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti\nliittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän\non pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle\nkäyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä\nei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen\nmieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta\nkotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»\n\n»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»\n\n»Tuskinpa vain.»\n\n»Mitä voimme tehdä?»\n\n»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»\n\n»Minä en pidä siitä, Holmes.»\n\n»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan\nrikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin.\nAjattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä\nhenkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»\n\nVastaukseni oli, että nousin pöydästä.\n\n»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»\n\nHän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.\n\n»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin\nhänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään\nilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän\noli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.\n\n»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä.\nKävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun\nvangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin\nkäänne.»\n\nCaulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja\npylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin\nsilmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon\nWestend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut,\nsillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä.\nSumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa.\nHolmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.\n\n»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin\nsalvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on\noivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että\nliian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi,\nWatson, ja minä teen samoin sinulle.»\n\nMinuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet\nsynkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta\nylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman\noven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se\nkovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien\npihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita,\nmatottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti\nmatalaan akkunaan.\n\n»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi\nsen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi\nkasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme\npimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli\npaksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta\nmustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.\n\n»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei\nvoi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti\nepäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on\nmyöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä\nsiksi kunnes joku juna pysähtyy.»\n\nMeidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista\nulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja\nsitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei\nollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.\n\n»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,\nWatson?»\n\n»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»\n\n»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä\nlähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei\ntosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä.\nEllei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä\nasteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties\nme voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»\n\nMe olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä\nkerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi\nkalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä\noleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi\njärjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja\npapereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja\njärjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä\nja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut\nainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut\npitemmällä kuin alkaessaan.\n\n»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole\njättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen\nkirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen\nmahdollisuutemme.»\n\nSe oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi\nsen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka\noli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan\nviittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat\n»vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti\nvedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään.\nJäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä\nsanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin\nhänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.\n\n»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään\nsanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten\npalsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta\ntiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:\n\n'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita\ntäydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'\n\n»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen\nkertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. —\nPierrot.'\n\n»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei\nsopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella.\n— Pierrot.'\n\n»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta.\nVain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat\non luovutettu. — Pierrot.'\n\n»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä\nkäsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa\nvaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.\n\n»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä\nei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily\nTelegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen\njälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut\nheille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun\ntunnustimme tehneemme murtovarkauden.\n\n»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei\nihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä\nte tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne\npulassa.»\n\n»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä\nisänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»\n\n»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»\n\nHolmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.\n\n»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»\n\n»Mitä? Uusiko?»\n\n»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi\nnaputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. —\nPierrot.'»\n\n»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme\nsaaneet hänet kiinni!»\n\n»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te\nmolemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello\nkahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä\nhiukan lähemmäksi ratkaisua.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli\nhänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa\nkeveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei\nvoinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko\ntuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista\nmoteteista.\n\nMinulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui\nsenvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys,\nkorkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota\nolimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta\ntuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen,\nlähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen\nmukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä\novi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft\nHolmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen\nylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme\nkaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.\n\nKului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren\nkirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua.\nLestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti\nminuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet\npuoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään\näkkinäisellä nykäyksellä.\n\n»Hän tulee», sanoi hän.\n\nOven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me\nkuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää\nnaputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään\nistumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi\nulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja\nlukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä\nmyöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan\nhänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä\nja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet\ntakaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut\ntasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten.\nMies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana\nlattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen\npäästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä\nnäkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät,\nhienot kasvonpiirteet.\n\nHolmes vihelsi yllätettynä.\n\n»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson»,\nsanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»\n\n»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.\n\n»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies.\nNiin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.\nLuullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»\n\nMe olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi\nvankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja\npyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia\naistejaan.\n\n»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra\nOberstein'iä.»\n\n»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka\nenglantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle\nkäsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa\nja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren\nCadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa\nteitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus\nja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia\nyksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»\n\nMies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi\nvaiti.\n\n»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat\njo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte\njäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte\nkirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily\nTelegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon\nsumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät\nja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo\nentuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei\nvoinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte\nottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset\nhommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi\nteitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte\njuuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti\nWalter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»\n\n»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten\ntehnyt!» huudahti kurja vankimme.\n\n»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin\nte asetitte hänet junan vaunun katolle.»\n\n»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun.\nTunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi —\nvelka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi\nminulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta\nmurhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»\n\n»Mitä sitten tapahtui?»\n\n»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten\nkuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli\nsakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut\nkolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin\nja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä\noli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West\nväkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän.\nIsku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän\nmakasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin\nOberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen\ntaka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin\ntuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi\npitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee\nkauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne',\nsanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä\najassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy\nvaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän\nhuudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset\npistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko\njuttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta\nkeinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti.\nMe odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea\nsumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata\nvierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli\nminä tiedän.»\n\n»Entä veljenne?»\n\n»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut\nkopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen\nsilmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan\npitänyt päätään pystyssä!»\n\nHuoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.\n\n»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti\nmyös rangaistustanne.»\n\n»Miten minä voisin korjata sitä?»\n\n»Missä on Oberstein papereineen?»\n\n»Minä en tiedä.»\n\n»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»\n\n»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet\nmahdollisesti saapuisivat hänelle.»\n\n»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi\nSherlock Holmes.\n\n»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan\nmitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja\nrappeutumiseeni.»\n\n»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja\nkirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla\nosoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee\nkauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että\neräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee\nsen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista\nvaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan\nennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan\nmuuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille,\nmutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi\nodotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa\nkello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai\nenglantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää\nsuuresti, ellei se tuo miestämme.»\n\nJa niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen\nhistorian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi\nkuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään\nelämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi\nvirumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät\nkorvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut\ntarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.\n\nEversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä\nHolmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa\nLassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat\nolevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin\nkuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä\nhän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun\nkysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä\narmolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni\nsuorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä\nkuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään\nepäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä\nBruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.\n\n\n\n\nJUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.\n\n\nRouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen\nnainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli\nkaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja\nusein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen\nvuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä,\njonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen\nuskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin\nepätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa\nampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja\nusein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja\nvaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman\nvuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile,\nettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla\nvuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen\nkanssaan.\n\nEmäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan\neikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä\nolisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös,\nsillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia\nkohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän\nluottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen,\nkuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin\nminä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni\ntoisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni\noli vaipunut.\n\n»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän\non yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse.\nHän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni\nluiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden\nsilmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne\ntai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä\nhetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en\nkuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai\nmuutoin ette näe häntä elossa.»\n\nMinä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan.\nMinun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani\nottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.\n\n»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on\ntyöskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella\nolevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän\npaneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen\nliikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä\njuomaa.»\n\n»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»\n\n»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en\nrohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja\ntässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»\n\nHolmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän\nhämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua\ntuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään.\nHänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen\npuna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet\nliikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja\nkatkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään,\nmutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.\n\n»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä,\nmutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.\n\n»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.\n\n»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi\nkuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos\nlähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»\n\n»Mutta miksi?»\n\n»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»\n\nNiin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan\nennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.\n\n»Minä halusin vain auttaa», selitin.\n\n»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»\n\n»Varmasti, Holmes.»\n\nHän luopui ankarasta tavastaan.\n\n»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.\n\nMiesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet\nsellaisessa tilassa edessäni?\n\n»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.\n\n»_Minunko_ vuokseni?»\n\n»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta\nhollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka\npuhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti\nkuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»\n\nHän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja\nheilutellen viittaillessaan minua menemään.\n\n»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.\nPysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»\n\n»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle\nmitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi\nvieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä\nvelvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»\n\nTaaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin\nkatsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.\n\n»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä\nulos.»\n\nMinä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja\nkohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin\nkun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni\nheränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin\nhänen sairashuoneessaan.\n\n»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain\nlapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin\nminä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»\n\nHän katseli minua myrkyllisesti.\n\n»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö,\nanna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.\n\n»Et siis luota minuun?»'\n\n»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson,\nja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen\nrajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa\nsinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»\n\nMinä loukkaannuin syvästi.\n\n»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää\nminulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään\nminuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani.\nSalli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu\nLontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä\npiste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan\nauttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet\nerehtynyt.»\n\n»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen,\npuoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma\ntietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta?\nMitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»\n\n»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»\n\n»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia\nmahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen\nloppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien!\ntutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima.\nNiiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»\n\n»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree,\nkuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa.\nKaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan\nhäntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.\n\nMinä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva\nmies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen\nkierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli\nhoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä\nhirveästä voimainponnistuksesta.\n\n»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut\nsinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon\ntoisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän\nsanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä\najattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin.\nSaat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia.\nEi vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»\n\n»Tämä on järjetöntä, Holmes.»\n\n»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.\nTyydytkö odottamaan?»\n\n»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»\n\n»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden\njärjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä\ntahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei\nsiltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä\nvalitsen.»\n\n»Kaikin mokomin.»\n\n»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne,\nWatson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut;\nihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa\nsähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»\n\nMutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja\nolosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon\nkuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin\najan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat\nmiltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta\nistuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien\nrikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi,\ntarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli\nhajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä,\nrevolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden\nkeskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa\noli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni\ntarkastelukseni sitä lähempää, kun —\n\nHän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla\nkadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat\npystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin\nvilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä\nseisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.\n\n»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon\nminä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään\nhelpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä\nvihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä\nhyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit\najaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»\n\nTapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja\naiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin\nsuuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle,\nkuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin\non ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena,\nkunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa\nkuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla\nkuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.\n\n»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä\nrahaa?»\n\n»On.»\n\n»Onko yhtään hopeaa?»\n\n»Hyvä joukko.»\n\n»Kuinka monta puolikruunua?»\n\n»Minulla on viisi.»\n\n»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta\nhuolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan\nhousuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin\ntasapainossa.»\n\nTämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja\nnyyhkytyksen välisen äänen.\n\n»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se\nhetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan\nvarovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse\nvetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia\nkirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia\nnoista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on\nsokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko\nniiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä\nnoutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»\n\nTotta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut,\nsillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että\nnäytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä\ninnokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut\nvastahakoinen kieltäytyessään.\n\n»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.\n\n»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että\nmies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri,\nvaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen\nistutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi\nhänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia.\nJos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä\nainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on\nollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa\nminua.»\n\nMinä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä\nyritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden\npuristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän\noli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka\nolin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet\nhuomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan\nja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin\nyhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän\naina hillitsemään itsensä.\n\n»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro\nhänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta\nmiehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en\nvoi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin\nhedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista,\nkuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»\n\n»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»\n\n»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani\nhänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta.\nHänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin\nsen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua\nkohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo\nhänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan\nhän!»\n\n»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet\nniihin!»\n\n»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä\npalaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et\ntule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et\nmilloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia\nvihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja\nminä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä\nkumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on\nmielessäsi.»\n\nMinä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä,\njoka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen,\nja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä\nsisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani\nkuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen\nhourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä\najuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.\n\n»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.\n\nSe oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut\npuettu virkapukuun.\n\n»Hän on kovin sairas», vastasin.\n\nHän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian\npirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta\ntulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.\n\n»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.\n\nAjuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla\nosoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting\nHill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka\nedustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen\nnäköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille\novineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa\njuhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen\nsähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.\n\n»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä,\nherra, minä vien perille käyntikorttinne.»\n\nMinun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra\nCulverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean,\nhillittömän, terävän äänen.\n\n»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka\nusein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»\n\nIsännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.\n\n»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni\nkeskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen\ntulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»\n\nTaaskin sävyisää mutinaa.\n\n»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla\npoissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»\n\nMinä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan\nlaskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua.\nEi tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen\nelämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva\nisännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen,\nohitseen ja olin huoneessa.\n\nKimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan\nääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja\nihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa\nharmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten\nkulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen\nlakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle\nkaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani\nalaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento,\nolkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut\nriisitautia lapsuudessaan.\n\n»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän\ntunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin\nteidät vastaan huomisaamuna?»\n\n»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock\nHolmes —»\n\nYstäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen\nmieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan.\nHänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.\n\n»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.\n\n»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»\n\n»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»\n\n»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»\n\nMies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi\nistuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen\nhänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin\nvoinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen\nhymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt\nyllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä\nmyöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.\n\n»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra\nHolmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta\nminä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän\non harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot,\nminulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen\npulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä.\n»Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla\nvahingontekijöillä nyt — — —»\n\n»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä\non teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan\nLontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»\n\nPieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.\n\n»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa\nhäntä hänen vaivassaan?»\n\n»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»\n\n»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»\n\n»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa\nlaivatokalla joissakin ammattiasioissa.»\n\nHerra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.\n\n»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa\nlaatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»\n\n»Noin kolme päivää.»\n\n»Houriiko hän?»\n\n»Toisinaan.»\n\n»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä\nolla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea\nkeskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan\npoikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»\n\nMinä muistin Holmesin määräyksen.\n\n»Minulla on toinen määräys», sanoin.\n\n»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite.\nVoitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin\nkuluttua.»\n\nPelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin\nymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi\nhelpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa\nollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet\nhourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä,\nmutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.\n\n»No, tapasitko hänet, Watson?»\n\n»Tapasin; hän tulee.»\n\n»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»\n\n»Hän halusi tulla minun kanssani.»\n\n»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut\nmahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»\n\n»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»\n\n»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä\nystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»\n\n»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»\n\n»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän\nmielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän\nkuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana\non tarpeeksi tilaa, Watson.»\n\n»Rakas Holmes’ini!»\n\n»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone\nei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään\nvähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen\nvoivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä\ntarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti,\nmies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa —\nmitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin\ntarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa\nuupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi\nmatalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.\n\nPiilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin\naskeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten,\nhämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan\nsairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella\nvieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein\nomituinen vaitiolo katkaistiin.\n\n»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella\nherätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa,\naivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.\n\n»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin\ntoivoa teidän tulevan.»\n\nToinen nauroi.\n\n»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan\ntäällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»\n\n»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa\nteidän erikoistietojanne.»\n\nVieraamme naurahti.\n\n»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.\nTiedättekö, mikä teitä vaivaa?»\n\n»Sama», sanoi Holmes.\n\n»Ah, te tunnette jälleen oireet?»\n\n»Vain liiankin hyvin.»\n\n»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se\nolisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on.\nVictor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies.\nOli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut\nharvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka\nminä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen\nterävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta\notaksua, että se oli syy ja seuraus.»\n\n»Minä tiesin, että te teitte sen.»\n\n»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla\nvoinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun\nlevittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni\nsaamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»\n\nMinä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle\nvettä!» huohotti hän.\n\n»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo\nteidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan\nteille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko\nymmärtää, mitä sanon?»\n\nHolmes voihki.\n\n»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä»,\nhän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon,\nettä tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava\nsen.»\n\n»Unohtava, minkä?»\n\n»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei\nmyönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»\n\n»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule\nnäkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa,\nrakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä,\ntiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan\nteistä.»\n\n»Niin, niin.»\n\n»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä —\nsanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»\n\n»Minä saatoin selittää sen vain siten.»\n\n»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne\nterävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä\nkertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi\nkeksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»\n\n»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»\n\n»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään,\nmissä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän\ntietävän sen, ennenkuin kuolette.»\n\n»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»\n\n»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.\nTeihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»\n\n»Niin, niin, se on kouristusta.»\n\n»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon.\nKuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa\ntapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet\nalkoivat?»\n\n»En; en mitään.»\n\n»Ajatelkaapa uudelleen.»\n\n»Olen liian sairas ajatellakseni.»\n\n»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»\n\n»Postissako?»\n\n»Sattumalta joku laatikko?»\n\n»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»\n\n»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut\nkuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni.\n»Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa —\nnorsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen —\nmuistatteko?»\n\n»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä\nvieteri. Joku pila —»\n\n»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla\nkustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut\nsen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut\nrauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»\n\n»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko\ntämä tässä pöydällä.»\n\n»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun\ntaskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta\nnyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä,\nettä minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n\nkohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette\nsangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän\nkuolemistanne.»\n\nHolmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.\n\n»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat\nlaskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät\nparemmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko\ntehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»\n\n»Tulitikku ja savuke!»\n\nMinä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui\nluonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka\ntunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith\nseisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.\n\n»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä\näänellä.\n\n»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan\nteille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä\njuomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle\ntuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah,\ntäällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se\non paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»\n\nUlkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi\nnäkyviin.\n\n»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.\n\nVirkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.\n\n»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän\nlopetti.\n\n»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan»,\nhuomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan\nvaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi\nsovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin\noikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa\npois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»\n\nKuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja\nkäsirautojen sulkeminen.\n\n»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät,\nHolmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne\nparantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän\nepäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän\nvoi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte\nvalehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin\nteidänkin.»\n\n»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut\nhänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi.\nAjattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua\nherra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet\ntoisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla?\nMinä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties\nolla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»\n\n»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes\nvirkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla\npukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät,\nja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille.\nOli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani\ntodellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun\nvuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet,\nettä monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että\njos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään\nvoinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta\nvälttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien\nhänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän\ntulisi katselemaan kättensä töitä.»\n\n»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»\n\n»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta,\nWatson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa.\nVaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja\nvahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus.\nSairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa\nkirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai\njostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän\nhourailun vaikutelman.»\n\n»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut\ntodellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»\n\n»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei\nole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko\nkuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta,\nettä kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt\ntavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän\npäässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi\nSmith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon.\nSinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri\nponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti\nsai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla,\nhän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun\nkirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman\nvaroillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle\noli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa\naikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon\nsuunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos,\nWatson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet\ntehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia\njotakin ravitsevaa Simpson’illa.»\n\n\n\n\nLADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.\n\n\n»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes\ntuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin\nnojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin\nojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.\n\n»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne\nLatimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»\n\nHolmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.\n\n»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis\nturkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»\n\n»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin\nvaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen\nlievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»\n\n»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile,\nettä yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin\nitsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle\nkiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»\n\n»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes\nvallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien\nluokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen\nkanssa ajelit tänä aamuna.»\n\n»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä\nhiukan tylysti.\n\n»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas\nkun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi —\najuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä\non muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla\nluultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne\nsopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi\non yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»\n\n»Se on aivan ilmeistä.»\n\n»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»\n\n»Entäpä saappaat ja kylpy?»\n\n»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla.\nTässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla,\njollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa\njaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole\ntodennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei\nuudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin?\nMutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä\nsuhteessa.»\n\n»Missä suhteessa?»\n\n»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua.\nMinäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas\nWatson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti\nmaksettuina?»\n\n»Oivallista! Mutta miksi?»\n\nHolmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan\ntaskustaan.\n\n»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen\nnainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä\nhyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on\navuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen\nmaasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten\ntäysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän\non eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu,\nhäntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on\ntapahtunut jotakin pahaa.»\n\nMinä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen\njohdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.\n\n»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa\njälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat,\nmiespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti\nmuutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja\nhienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt\n— liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä\npankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö\ntämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja\nkuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä\nkaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»\n\n»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»\n\n»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai\nkuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja\nneljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka\ntoinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on\nkauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney\njuuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on\nkulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta\nLausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään\nosoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin\nvarat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»\n\n»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin\nkanssa kirjevaihdossa?»\n\n»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se\non pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa\novat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia.\nMinä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain\nyksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja\nluultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»\n\n»Kenelle ja missä?»\n\n»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki\noli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit\nLyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»\n\n»Ja kuka on neiti Marie Devine?»\n\n»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva\nFrances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän\nshekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei\nsinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»\n\n»Minun tutkimukseniko?»\n\n»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten\nminä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams\non sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on\nylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee\njäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä\nkiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos\nminun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta\nhinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää\nmannermaan sähkölennättimen päässä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä\nherra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella\nkohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan\noleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet,\npitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä\nsievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen\nnainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista,\nmutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa\nolevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie\nDevine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli\nnykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen\nosoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero\n11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes\nitsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.\n\nVain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista\nmitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen\nonnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko\nhuvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle.\nJa kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää\nennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain\nJules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja.\nHän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen\nvierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa.\n»Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui\njossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa\nkävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli\nkieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta\nhänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä\nheti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules\nVibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn\nja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut\nkeskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä.\nSiitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin\ntietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä\nitseltään.\n\nSiten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu\nsiihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan\nLausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä,\nmikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää\njonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan\navoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen\nvesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi\ntietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin\nlähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain\nvastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.\n\nBaden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli\nasunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä\nollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin,\neteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten\nuseimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua\nuskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen\nharras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa\neräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva\nFrances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan\npyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän\nkertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin\npuolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta,\nsilmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän\nkirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut\npaljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva\nFrances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri\nkolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä\nmitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä\nlähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä\nilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta\nainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen\nlähtöään.\n\n»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva\nFrances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on\nvain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»\n\n»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.\n\n»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»\n\n»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni\ntapaisesti.\n\n»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas,\nruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan\nuudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies,\nluulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».\n\nJo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun\nhälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi\npaikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä,\nsillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut\ntakaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän\njo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö\nhänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen\nväkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä\naikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka\nminun oli ratkaistava.\n\nHolmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti\nminä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman,\njossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta.\nHolmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan\nloukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla\ntekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen\najaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa\nsaapui.\n\nMinun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla\nkaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka\noli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan\nhyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki\neron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän\ntunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä\nkohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle\nkysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli\ntehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli\nantanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten\nminäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen\nemäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan\nrouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven\nrannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in\nhäntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei\nmilloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit\nolivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä\neli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli\npäässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot\nvääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo\nlurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»\n\nArkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen\nmiehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä\nja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän,\nkuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen\nmielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.\n\n»Te olette englantilainen», sanoin.\n\n»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.\n\n»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»\n\n»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.\n\nTilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on\nrouva Frances Carfax?» kysyin minä.\n\nHän tuijotti minuun hämmästyneenä.\n\n»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä\nvaadin vastausta!» sanoin.\n\nMies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä\nolen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen\note ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin\nmiltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin,\nsinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs\nkädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti\ntämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten\nepätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten\nvihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin\njuuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi\nvieressäni ajotiellä.\n\n»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin\nkeiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani\ntakaisin Lontooseen yöjunalla.»\n\nTuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun\nyksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä\nilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä,\nhuomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää\nennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin.\nTyömiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun\nilmestymistäni.\n\n»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas\nWatson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan\nerehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi\nkoko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole\nsaanut ilmi mitään.»\n\n»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä\nkatkerasti.\n\n»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut\nparemmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi\nsamassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan\nmenestyksellisemmälle tutkimukselle.»\n\nEräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama\npartaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti\nnähdessään minut.\n\n»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen\ntullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»\n\n»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä\ntässä asiassa.»\n\nVieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman\nsanan puolustuksekseen.\n\n»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka\nolin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan\nvoi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta\ntämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea\ntietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun\nolemassaolostani.»\n\n»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren\nkanssa.»\n\n»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»\n\n»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte\nparhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»\n\n»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei\ntarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei\ntässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut\njotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä\nolin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni\nhuonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut\nsietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin\ntehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja\nkuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti\nminua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen\njuuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut\nrahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja\nlepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin\nhänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni,\nmutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin\nhänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen\njälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen\nkamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin\ntullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän\npuhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan\nnimessä, mihin lady Frances on joutunut.»\n\n»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen\nvakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»\n\n»Langham-hotellista minut löytää.»\n\n»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa\nsiinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia\ntoiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan\ntehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä\nhetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin\nettä te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat\npakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi\nparastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka\nsaapuvat huomenna kello 7,30.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä\nsähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen\nsitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka\noli Baden.\n\n»Mitä tämä on?» kysyin.\n\n»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti\nirrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa.\nSinä et vastannut siihen.»\n\n»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»\n\n»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin\nisännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»\n\n»Mitä se osoittaa?»\n\n»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään\nerittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri\nSchlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu\nkuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta\non milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos\nmuutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa\non houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän\nuskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa,\neräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen\nmenettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen\nerikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa\nAdelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka\non mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään,\nWatson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän\nepäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti\nDobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei\nmilloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi,\nmutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo\npetkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja\nviimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät\neivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa\npitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle\nhänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään\nkeinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin,\nsyödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä\nmenen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland\nYard'iin.»\n\nMutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta\nsangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon\nmonien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin\ntäydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia\nkoetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät\njohtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa\nSchlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä\ntovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja\nsitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli\nhiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste,\nvanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster\nRoad'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti\npapilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät.\nKorvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.\n\nKolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa\nuutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen\nvaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän\nnäytti surkastuvan tuskastaan.\n\n»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen\nvalituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen\npalvelustaan.\n\n»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»\n\n»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin\npahaa?»\n\nHolmes pudisti päätään sangen vakavasti.\n\n»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin\non selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse\nperikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»\n\n»Mitä minä voin tehdä?»\n\n»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»\n\n»Eivät.»\n\n»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen\nvakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen.\nToisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään,\njoten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in\nluo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän\nodottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta\nei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä\nvaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun\ntietämättäni ja suostumuksettani.»\n\nKahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli,\nsivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti\nAsovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia.\nKolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana,\nvavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.\n\n»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.\n\nHän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä\nmuutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.\n\n»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.\n\n»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta\nriippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea\nnainen, jolla on portimon silmät.»\n\n»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.\n\n»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös\nKenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni\nerääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»\n\nToverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka\npuhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.\n\n»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös\nsisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja.\nNainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän.\n»Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.»\nHe vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun\nkysymyksen ja läksin myymälästä.»\n\n»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»\n\n»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään.\nHänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli\nympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain\nonneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney\nSquare'llä numero 36:n kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse,\nastuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»\n\n»Näittekö ketään?»\n\n»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa.\nUudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä\nmiettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä\nvaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat\nsen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli\nruumisarkku.»\n\n»Ah!»\n\n»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu,\njotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli\navannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut\nvilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän\nja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä\nolen.»\n\n»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia\nsanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista\nilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän\nkirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin\nmäärin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan\nkylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»\n\n»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku\ntarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»\n\n»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään\nmenetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi\nasiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille.\nMe olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa\nsuuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta,\nettä mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa\nviivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»\n\n»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti\nparlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot\novat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan\nhänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut\njoitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat\nhe vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he\nvanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa,\njoita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä\nniitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska\nheillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen\nkohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti\nsyyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he\neivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen\nheidän ainoa ratkaisunsa.»\n\n»Se näyttää sangen selvältä.»\n\n»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta\neri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi\nlähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta,\nja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen,\naivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin\nhautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine\nvahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he\nhaudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki\navointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he\novat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin\nja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja\nkuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun\nlääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on\ntuskin luultavaa.»\n\n»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»\n\n»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin\nluulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on\nnähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet\nvakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun\nulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n\nhautajaiset tapahtuvat huomenna.»\n\nLiikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla\nkello kahdeksan aamulla.\n\n»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki\navonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja\nhe luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt\nei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko\nasestettu?»\n\n»Keppini!»\n\n»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein\non hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua\nodottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt,\nWatson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme\njoskus ennenkin tehneet.»\n\nHän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa\nBultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen\nhaahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.\n\n»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.\n\n»Minä haluan puhua tri Schlessinger'in kanssa», sanoi Holmes.\n\n»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea,\nmutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.\n\n»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään\nmillä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.\n\nNainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!»\nsanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.»\nHän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle\neteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva\nsilmänräpäyksessä luonanne.»\n\nHänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin\naikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa,\njossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies\nastui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa\noli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja\nniitä rumensi julma, irstas suu.\n\n»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella\näänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän\nsaaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas\nkatua.»\n\n»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini\nlujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa\ntri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä\nvarma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»\n\nPeters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti\nkiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne\nsäikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen\nomatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä\nteillä on tekemistä minun talossani?»\n\n»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka\nveitte mitassanne Baden’ista.»\n\n»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle,\nmissä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle\nlasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta\nkuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi.\nHän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että\nkäytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni,\nsiksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun\nkerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti,\nkuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos\nlöydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»\n\n»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea\ntämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»\n\n»Missä teidän valtakirjanne on?»\n\nHolmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen\nsaakka, kunnes parempi tulee.»\n\n»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»\n\n»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun\ntoverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi\ntalonne.»\n\nVastustajamme avasi oven.\n\n»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa\nkäytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.\n\n»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää\nmeitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä\non se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»\n\n»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»\n\n»Minun täytyy nähdä se ruumis.»\n\n»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»\n\n»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi\nmiehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli\naivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä,\npuoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes\nsytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi\nlaiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja\nja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä\nnääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista\nvoinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat\nhänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.\n\n»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»\n\n»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes»,\nsanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.\n\n»Kuka tämä kuollut nainen on?»\n\n»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha\nhoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in\ntyölaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori\nHorsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan\nmuistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa,\nkuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli\n— todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain\nlääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me\nannoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi,\nKennington Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello\nkahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette\ntehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä\nantaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne\nvalokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne\nlady Frances Carfax'in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan\nyhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»\n\nHolmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa\npilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta\nsuuttumusta.\n\n»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.\n\n»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa\nportaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät.\nNämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon.\nAuttakaa minua ajamaan heidät ulos.»\n\nEräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti\nkäyntikorttinsa rasiastaan.\n\n»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»\n\n»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi,\n»mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»\n\n»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»\n\n»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.\n\n»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin\ntarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä,\nherra Holmes.»\n\n»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»\n\nHetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin\naina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.\nPoliisi oli seurannut meitä.\n\n»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»\n\n»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»\n\n»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin\ntehdä jotakin —»\n\n»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan\ntuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»\n\n»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos\njotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»\n\nKello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me\najoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi\nsen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä\nsitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista\nhaltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat\nhankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan\nei herättänyt mitään hämmästystä.»\n\nLääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut\nvaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen\nkuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä\nvakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa\nollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään\ntalossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että\nheidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut\npalvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.\n\nLopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan\nsaantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten\nallekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes\ntahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden\nkera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi\npäivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa\nsanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon\nakkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut\nsisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa\nhuomiseen.\n\nSherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton\nnukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat,\ntummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet\nsormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään\nlävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön\nkuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli\nkutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta\nhänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle\nunettomasta yöstä.\n\n»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi\nhän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli\nseitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka\nJumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä\ntai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin\nelämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme\nliian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia,\nennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta\nsittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan\nsivuuttaessamme Big Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton\nRoad’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia\nyli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän\nvaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen\nkantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.\n\n»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se\ntakaisin paikalla!»\n\n»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä\nvaltakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot\nhehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.\n\n»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»\n\nKäskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä\nkadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti,\nWatson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli\nuudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte\nkultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään —\ntoimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»\n\nYhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä\ntehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas\nkloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu\nkokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes\nrepäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen\nnaisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut\nkäsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.\n\n»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän\ntoki ole myöhästyneet?»\n\nPuolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet.\nOsaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn\nvaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää\nhenkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien\ntieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien\nräpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä.\nPaikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos.\n»Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä\nlintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten\nrientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella\ntätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady\nFrances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin\njatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa\ntuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas\nWatson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä\nsiitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty\nmieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille\nkuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä\nvoin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti\najatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen\nhavainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten\näkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat\nhautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän\noli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi\naika, kun se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se\noli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä,\nettä se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi?\nSilloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen\nolennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille?\nJotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin\nsaman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei\noma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances\nhaudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon\nedustalla.\n\n»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä,\nmutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä\nihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa.\nHe mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He\nsaattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti\npäivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku\nmahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän\nmielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit\ntuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin\nkauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan,\nkantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun\nhänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela\nsuunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän\nentiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä, odotan\nsaavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän\nelämässään.»\n\n\n\n\nJUTTU PAHOLAISEN JALASTA.\n\n\nKirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä\nkokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään\nja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua\naina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia.\nHänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina\nkauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen\njutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen\noikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen\nyleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan.\nTämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan\nmikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että\nolen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen\nmuutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun\npitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.\n\nVastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta\nviime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista,\nmilloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat:\n»Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu,\njota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä,\nmikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen\nhänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että\nminä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava\nsähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun\nyksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.\n\nKeväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin\nheikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn\nja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia.\nMaaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka\nnäytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi\nsuoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava\nsyrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän\nhalusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan\nhän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti\ntäydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi\nainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman\nalanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä\nvuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay'tä, Cornin niemimaan\nuloimmassa kärjessä.\n\nSe oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon\nmielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella\nniemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts\nBay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa\nroiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet\npäivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen\nmyrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.\n\nSitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta,\nankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu\nkuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta\npahasta paikasta.\n\nMaalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli\nepätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä\nkirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka\nsuunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon\njoka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan\nkertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset,\njotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat,\njotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja\nsalaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri\nkiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa\npitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella.\nEntinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa,\nja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean\nkielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset\ntinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista\nja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä\nminun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme\njuuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme\njoutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi,\nviehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään\nniistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen\nelämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin\nväkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka\naiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko\nlänsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä\nkutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin\nmitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan\nyksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.\n\nOlen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät\nkyliä, joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä\noli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan\nasukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen\nkirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen\nmuinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän\noli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli\nmelko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä\npappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin,\nerääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja\nasumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka\noli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen\nvähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja\nkäyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä\nolisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana\npastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli\nomituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen\nmies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen\nmielessään omia asioitaan.\n\nNämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme\ntiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen\nmeidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen\nretkeilyymme nummelle.\n\n»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja\nsurullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta.\nMeidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte\nolemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko\nEnglannissa, jota tarvitsemme.»\n\nMinä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin;\nmutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha\nkoira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään\nsohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt\nseuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis\noli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä\nvärinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan\nyhtä liikutettuja.\n\n»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.\n\n»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin,\nolisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.\n\nMinä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui\nhuolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka\nHolmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.\n\n»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja\nsitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia\nherra Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän\nihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis\nselittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä,\nOwen- ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän\ntalossaan Tredannick Wartha'ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä\nnummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan\nkorttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa\nsekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku,\nkäveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri\nRichardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty\nnoutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra Mortimer\nTregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick\nWartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja\nhänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli\njättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun\npalaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena\ntuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin\npuolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme,\nkuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet\nkasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän\nkouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään\nmuuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti,\nettä oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan\nyöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään\ntavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen\nkuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli\ntilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa\nmeitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»\n\nMinä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini\ntakaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta\nyksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin\nkulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän\nistui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää,\njoka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.\n\n»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä\nse näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut\nsiellä, herra Roundhay?»\n\n»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä\nkiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»\n\n»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä\ntapahtui?»\n\n»Noin penikulman verran sisämaahan.»\n\n»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun\ntehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»\n\nToinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut,\nettä hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin\npapin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä,\ntuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina\nkouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät\nhänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen\nperhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin\nmäärin näytelmän kauheutta.\n\n»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti.\n»Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille\ntotuudenmukaisesti.»\n\n»Kertokaa minulle viime yöstä.»\n\n»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi,\nja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä\nwhist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli\nkymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä\nmahdollisimman iloisina.»\n\n»Kuka johdatti teidät ulos?»\n\n»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä\nsuljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli\nsuljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin\nakkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna,\neikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa.\nJa kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi\nkuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan\ntule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan\nelämässäni.»\n\n»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen\nmerkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole\nmitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»\n\n»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei\nole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on\nsammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö\nolisi voinut saada aikaan sen?»\n\n»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei\nse tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin\ntutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen\narveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen\njollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja\nteillä oli huoneet eri paikassa.»\n\n»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me\nolimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme\neräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En\ntahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että\njonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki\nanteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»\n\n»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne\njohdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää?\nAjatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka\nvoisi auttaa minua.»\n\n»Ei ole olemassa mitään, herra.»\n\n»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»\n\n»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»\n\n»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet\npelkäävänsä tulevaa vaaraa?»\n\n»Ei mitään sentapaista.»\n\n»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»\n\nMortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.\n\n»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän\nääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli\nvastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen\nkerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja\nkatsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä\nsaatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui\nminusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi\nvoinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli\nvarmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään\nolleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»\n\n»Ettekö ottaneet selvää siitä?»\n\n»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»\n\n»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»\n\n»Ilman minkäänlaista.»\n\n»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen\nniin aikaisin tänä aamuna.»\n\n»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen\naamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori\nsaavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter\noli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan.\nMinä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin.\nTullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden\nja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat\nistuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti\nolleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä\nollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme\nkasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät\nkuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut\nkestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin\nmiltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»\n\n»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen\nlakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick\nWartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun,\njoka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät\ntiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki\nmieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle\njohtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin.\nKulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me\nväistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa\nohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti\nvääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat\nsilmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.\n\n»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä\nHelston’iin.»\n\nMe katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään.\nSitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa\nhe olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.\n\nSe oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen.\nSiinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan\nvuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen\nakkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt\ntulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä\nhuumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien\nkeskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli\nniin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui\nvesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että\npuutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen\ntaloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti\nperheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin.\nHän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi\nollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä\niloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan\naamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän\nympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen\naamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan\ntohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme\nnähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä\nsairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja\nhän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.\n\nMe astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda\nTregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa\nkeski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät\nvielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa\nkouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa.\nHänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä\nkummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka\nedellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä\nvalunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin\npöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin\nedellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin\nhuoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille\npaikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki\nlattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä\nkirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut\nminulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.\n\n»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta\ntässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»\n\nMortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä\noli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes»,\nkysyi hän.\n\nYstäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas\nryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan\noikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme\nnyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta\nasiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu\nmieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan\nteille molemmille hyvää yötä.»\n\nVasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi\nHolmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä\nnojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen\ntupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä,\nsilmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja\nhypähti jaloilleen.\n\n»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä\netsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin\ntämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää\nainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu\npirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson\n— kaikki muu on tuleva itsestään.\n\n»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän\nkuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä\npienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita\nilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä\notaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan\nhengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme\nkarkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää\nkolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on\nvakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui?\nOtaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer\nTregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme\nsen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä\npöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika.\nMutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet\ntuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen\nlähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.\n\n»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä\nhänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä\nolevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin\njotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain\nselvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista.\nMärkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös\nkostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen\njalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata\nhänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.\n\n»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin\njoku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me\nvoimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan\nsellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa.\nHän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku\nolisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut\naikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka\nnäkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä\nitseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa.\nSe on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja\npimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko\nasettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä.\nTämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta\nei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella\noleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen;\nemme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja\nvaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»\n\n»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.\n\n»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa,\netteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa\narkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä\nhämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee\nselvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden\nihmistä.\n\nLienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan\nen ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa,\njolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä\nja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi\nollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme\ntapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme\ntakaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut\nsanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset\nkasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka\nmiltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja\nvalkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen\nainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin\nLontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon\nSterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.\n\nOlimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai\nkahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan\nhän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä\nhäntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän\nsuurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli\nkätkössä Beauchamp Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa\nja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen\nomat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa\nasioista.\n\nSenvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta\ninnokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun\nselvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä»,\nsanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt\nymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni\nosalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni\naikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in\nperheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä\nserkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut\nminulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle\nkuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat\nminut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni\ntutkimuksia tehtäessä.»\n\nHolmes kohotti kulmiaan.\n\n»Jätittekö laivanne sen tähden?»\n\n»Matkustan seuraavalla.»\n\n»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»\n\n»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»\n\n»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»\n\n»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»\n\n»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin\nsanomalehtiin?»\n\n»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».\n\n»Saanko kysyä, keneltä?»\n\nVarjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.\n\n»Olette sangen utelias, herra Holmes.»\n\n»Se kuuluu ammattiini.»\n\nVoimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.\n\n»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se\noli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse\nkutsun takaisin.»\n\n»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen\nkysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä\njutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen\ntulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»\n\n»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne\njohonkin määrättyyn suuntaan.»\n\n»Tuskin voin vastata siihen.»\n\n»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse\nenää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme\nsangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes\nhäntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi\nhitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle,\nettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti\nsähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.\n\n»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen\npastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n\nkertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime\nyön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan.\npalaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä\narvelet, Watson?»\n\n»Asia koskee häneen syvästi.»\n\n»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole\npäässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi,\nWatson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä.\nKun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»\n\nMinä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen\ntai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi\nkokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani\nääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin\nkärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän\novemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös\npuutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas\nhäntä vastaan.\n\n»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa\npaholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen!\nMeidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut\nhullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja\nsilmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.\n\n»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin\nhänen muukin perheensä.»\n\nHolmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä\nsilmänräpäyksessä.\n\n»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»\n\n»Voin.»\n\n»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay,\nme olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää,\nkiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»\n\nVuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat\neräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla\noli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat\nviettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me\nolimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan\npaikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka\nnäimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni\nvaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.\n\nHuoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli\nensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi\nilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä,\nettä eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen\nääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta\nesiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot\nkäännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen,\njoka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä\nolivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi\nkuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa,\nvaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti.\nOlimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että\nsurullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.\n\nHolmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi\ntodeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui\nsinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen.\nSilmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät\nloistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta\ntoimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään,\nkulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä\nkuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän\nteki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan,\nmikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi\nulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta.\nSitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi\nkasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä\nkerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan\nsaaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän\ntutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä.\nHän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja\nraapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen\nsitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi,\njuuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille,\nja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.\n\n»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan\nturhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta\npoliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos\nte tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen\nhuomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin\nsisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia.\nJos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani\ntavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä\ntarvitaan paremmin muualla.»\n\nMahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan\nsekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla\nsuunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä\nmitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun\naikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta\nkäyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi\nusean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe\nosoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun,\njoka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in\nhuoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota\nkäytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen,\nkunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon\nepämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.\n\n»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän\nkorviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on\nyhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka\nhuoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi\nastuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen\nkuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori\nastuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen?\nNo niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet\nmyös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä\nastuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan.\nToisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään\n— et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän\nsaapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli,\nkuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen.\nMyöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä.\nKummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta.\nKummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa\ntapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli\nsytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville —\npitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin\nsenvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen,\nraskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai\nkuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»\n\n»Siltä näyttää.»\n\n»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme\nsiis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan\nkummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa\n— Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen.\nNyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös\nsavupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen\nlievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi\nmahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan\nsiten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti\noli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen\nmielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa\ntapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan\nmyrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.\n\n»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer\nTregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta.\nIlmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä\nkylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa\njauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin\nsen, kuten näit, kirjekuoreen.»\n\n»Miksi puolet, Holmes?»\n\n»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä.\nMinä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli\njäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson,\nme sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden\nvuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan\njäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen\nnojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko\njutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin\ntuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun\ntuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen\ntoistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt\ntilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan,\njos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis.\nMinä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan\nlampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain\nkehitystä.»\n\nNe eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut\ntuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän\nja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja\nmielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri\nsilmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä\noli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni\nkimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja\nkäsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja\nui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin\ntulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle,\njonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu\nvaltasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että\nsilmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni\njäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että\njotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja\nhuomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni,\nmutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä,\njonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon\npilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä\nja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt\nkuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä\nsyöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä\nme hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme\nruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen,\njoka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi,\njoka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin\nusva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme\nnurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina\ntoinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta\nkokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.\n\n»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä\näänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli\nanteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään.\nMinä tosiaan valitan.»\n\n»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan\nnähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja\netuoikeuteni on auttaa sinua.»\n\nHän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella,\nkuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta\ntehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen\nhuomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo\nennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi\nikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.»\nHän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja\nkäsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa\nhuoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole\nepäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»\n\n»Ei minkäänlaista.»\n\n»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan\nkeskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani.\nLuullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat\ntämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä\nmurhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi\nsijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota\nseurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka\npintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer\nTregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen,\njotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen\nkaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta.\nNo niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta\npuutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta\nsyystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan.\nLopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan\nhuoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä\njälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin\nnoussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule\nvierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua\nkaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»\n\n»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»\n\n»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies,\njonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä\nsellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman\nrangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä\nvastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi\nmies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt\ntoimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta\nhuuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa.\nKenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon\nSterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja\nsen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin\narvokasta vierasta.»\n\nMinä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren\nAfrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan\nhämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.\n\n»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi\nHolmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta\nsuostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan\nsotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme\nolleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota\nsanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista\nilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat\nteitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että\npuhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»\n\nTutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.\n\n»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä\nvoi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti\nsangen läheisesti.»\n\n»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.\n\nSilmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat\nkasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja\nryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan\nhänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten\nhän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen\nkylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen\nkuumaverinen purkauksensa.\n\n»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen\nulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina.\nTekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla\nei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»\n\n»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri\nSterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen\nniin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»\n\nSterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi\nkerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli\ntyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme\ntavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa\nmielenliikutuksesta.\n\n»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa\npuoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen\nkokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te _todella_\ntarkoitatte?»\n\n»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon\nkertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta.\nMikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman\npuolustuksenne luonteesta.»\n\n»Minunko puolustukseni?»\n\n»Niin, herra.»\n\n»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»\n\n»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»\n\nSterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä\njatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan\näärettömästä voimasta?»\n\n»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti,\n»enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin\njohtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin\nannoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin\nettä se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka\nmyös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»\n\n»Minä tulin takaisin —»\n\n»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi.\nSivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä\nepäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin\npappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte\nsitten jälleen majaanne.»\n\n»Kuinka sen tiedätte?»\n\n»Minä seurasin teitä.»\n\n»En minä nähnyt ketään.»\n\n»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman\nyön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te\nläksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa\ntäytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa\nporttinne vieressä.»\n\nSterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.\n\n»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät\npappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät\nkuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen\nläpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli\njo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa\ntaskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»\n\nSterndale hypähti seisomaan.\n\n»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.\n\nHolmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme\nkourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä\ntulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te\ntulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan —\njonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te\nmenitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle\nnurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin,\nTregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt,\ntri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat\ntekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne,\nvakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»\n\nVieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan\nsyyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena\nnojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa\notti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle\npöydälle eteemme.\n\n»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin\nnaisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.\n\n»Brenda Tregennis», sanoi hän.\n\n»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen\nrakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy\nsiihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet.\nSe vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle\nrakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en,\nEnglannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti\nvuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä\nnyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa\nkirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi\nitsensä ja puhui edelleen.\n\n»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli\nenkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin.\nMitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen\nkohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys\ntekooni, herra Holmes.»\n\n»Jatkakaa», sanoi ystäväni.\n\nTri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle.\nUlkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn\nmerkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät\ntohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»\n\n»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»\n\n»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä\nuskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei\nEuroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi\nlääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri\non muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin\njalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs\nkasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan\ntuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja\npitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain\nsangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän\navasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata\nnuuskantapaista jauhetta.\n\n»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.\n\n»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella\ntapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle\nedullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä\nsuhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä\nveljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja\nse vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin\nselviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän\noli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja,\njotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä\nmihinkään suoranaiseen riitaan.\n\n»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä\nnäytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden\nesineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen\nomituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia,\njotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman\nalkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan\ntuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle\nmyös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En\nvoi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut\nhuoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani\nja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan\npaholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten\npaljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä\nen osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia\nkysellessään.\n\n»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui\nPlymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen\nvoisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut\nnäkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut\nkuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun\nmyrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta,\nettä te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta\nmuuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis\noli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen\npääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos\nkaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt\npaholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja\nsurmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä\nmilloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua.\nSiinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?\n\n»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian\ntodellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin\nuskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta\nminä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen\nsanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren\nosan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni\nlaiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli\nvalmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä\nomakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene\nmiestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä\nhetkellä.\n\n»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä\nläksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla\nmajastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten\nkeräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä\nhänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen\nakkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion\ntoimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään\nrevolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja\nseisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni\nampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden\nminuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni\noli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni\nollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties,\njos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka\ntapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin\nhaluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi\npelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»\n\nHolmes istui hetkisen vaiti.\n\n»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin\n\n»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi\npäättynyt.»\n\n»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio\nehkäistä teitä.»\n\nTri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti\nja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle\ntupakkakukkaronsa.\n\n»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta\nvaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson,\nsiitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän\ntutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän\nsinä syyttäisi tuota miestä?»\n\n»En tosiaan», vastasin.\n\n»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos\nrakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä\nsamoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää?\nNo niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä\non ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni\nlähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan\npuutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen\nmökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi\nselvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat\nrenkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson,\narvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin\nhyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka\nvarmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon\ncornilaisesta haarassa.»\n\n\n\n\nHÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.\n\nSHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.\n\n\nKello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian\nhirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän\nraskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa\nilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne.\nAurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä\ntaivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava\nhaava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen\nvalot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset\nseisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala,\nraskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä\nkaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan\ntavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät\naivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin\nkatsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet\nolla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat\nalas pimeyteen.\n\nMerkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut\nlöytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen\nlahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön,\njoka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli\nottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän\nilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat\ntotuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri,\njonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien\nodotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.\n\n»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te\nluultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne\nsinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka\nteitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa\npiireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli\nsuunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä;\nja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena\nvaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.\n\nVon Bork nauroi.\n\n»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella\ntaipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»\n\n»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on\neriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan.\nJuuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle\nansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan\npehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää\nsaavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on,\nesimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti\ntäytyy noudattaa.»\n\n»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork\nhuokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.\n\n»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa\nilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista\nkommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te\ntunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se\ntapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon\nlopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu\noli hämmästyttävän varomatonta.»\n\nVon Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.\n\n»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani\ntiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan\nkömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti\nhänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan\nminuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle.\nSilloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään\npehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine\nurheiluharrastuksinenne.»\n\n»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista.\nMinä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»\n\n»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän\nkanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan,\nolette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa\npalkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte\nvertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos?\nEi kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä\nurheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-,\nkaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on\ntämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta,\nmitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain\nsala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»\n\n»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät\ntässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole\nmilloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua\nsisälle hetkeksi.»\n\nTyöhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki\nja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään\nseuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan\nverhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin\nvarovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi\nhän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.\n\n»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous\neilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun\ntäytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»\n\n»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai\nmatkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti\non aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää\nRanskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä\nole mitään sitovaa sopimusta.»\n\n»Entä Belgia?»\n\n»Niin, Belgia myös.»\n\nVon Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on\nolemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»\n\n»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»\n\n»Mutta entä sen kunnia?»\n\n»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on\nkeskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on\nkäsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme,\njoka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni\nteki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in\netusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee\nkysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös\njonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se.\nMutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten\nampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta\nja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi —\nmihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua\nsotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen\npirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien\nraivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen\najatukset kotimaassa?»\n\n»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»\n\n»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa\nomat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän\ntietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna\non tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän\nhaluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä\nvalmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan\nliittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma\nasiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte\npapereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään\nkaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.\n\nSuuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa\nriippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli\nnäkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork\nirroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan\nlukkoa hän heitti auki raskaan oven.\n\n»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.\n\nValo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri\ntuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli\nvarustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä\nlukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin\n»Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti»,\n»Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon\nmuita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.\n\n»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi\ntaputti lihavia käsiään.\n\n»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely\nsuurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle.\nMutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo\nvalmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu:\n»Laivastomerkkejä».\n\n»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»\n\n»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin\nhälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin\ntaka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo\nAltamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»\n\nParooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen huudahduksen.\n\n»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä\nhetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on\njokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia\nteidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»\n\nVon Bork ojensi sähkösanoman.\n\n»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja.\nAltamont.»\n\n»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»\n\n»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän\ntäyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun\nerikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän\nsotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja\nniin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»\n\n»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien\npäällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»\n\n»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös\nvakinainen palkka.»\n\n»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä\nvastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»\n\n»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä.\nJos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni\nhänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille,\nettä meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton\nkyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen\nkatkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»\n\n»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»\n\n»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin\nvoin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan\nenglannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle.\nTäytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»\n\n»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme\nteitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin\nherttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun\nmaineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin\nsinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden\nlasin kera.\n\n»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»\n\n»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»\n\n»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun\ntokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi\nmuutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.»\nHe olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään\nkolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto\ntutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi\nsihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta\nkaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja\nEnglannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei\nehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa,\nkäy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»\n\nVain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi\nlamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen,\npunakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena\nsukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta\nmustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.\n\n»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri\nnaurahti ääneen.\n\n»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin\nomissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus.\nNo niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän\nhypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista\nkeilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri\nnojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin\nvaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän\ntuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei\najoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.\n\nVon Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen\nviimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi\nhän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen\nnukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus\nja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri.\nMutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien\nolevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan,\nlukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen\ntyöhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään\nsitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien\npaperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen\npöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja\njärjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin\nhän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen\nauton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun,\nsulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli\njuuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs\nmatkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan,\njoka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies,\nasettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.\n\n»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.\n\nVastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin\nkäärittyä kääröä päänsä päällä.\n\n»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän.\n»Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»\n\n»Merkitkö?»\n\n»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin,\nlamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä.\nSe oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te\nvoitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean\ntuttavallisesti, josta toinen säpsähti.\n\n»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin\nvain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos\nalkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko\nkaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»\n\nIrlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä\njäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies,\njolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet\nsetä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi\npoltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan\nhän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan\nympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa\nkassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne\npapereitanne tuossa?»\n\n»Miksi en?»\n\n»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät\nteitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle\ntiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni\ntulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta\nolisi kirjoittanut teille ensinkään.»\n\n»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia»,\nvastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään\naseella.»\n\n»Entä lukko?»\n\n»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»\n\n»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.\n\n»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin\nvoitte saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista\nsäteilevää auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on\nkirjaimille, sisimmäinen numeroille.»\n\n»Hyvä, hyvä, sepä oivallista.»\n\n»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä\nvuotta sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja\nnumeroksi?»\n\n»En voi arvata.»\n\n»No niin, valitsin elokuun sanaksi ja 1914 numeroiksi, ja tässä olemme.»\n\nAmerikkalaisen kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja ihailuaan.\n\n»Toden totta, sepä oli sukkelata! Te teitte siitä oivallisen esineen.»\n\n»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä\nse on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»\n\n»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää\ntähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun\nnähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä\nmieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»\n\n»Mutta tehän olette Amerikan kansalainen?»\n\n»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä\nhuolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta\nse, että olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen\nlaki ja järjestys», sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme\nJack James’ista näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta\nsalata miehiänne.»\n\n»Mitä tarkoitatte?» kysyi von Bork terävästi.\n\n»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on\npidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat\nkiinni, ja milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»\n\n»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian\nitsepäinen liikeyritykseemme.»\n\n»James oli kovapäinen — myönnän sen. Sitten oli Hollis.»\n\n»Se mies oli hullu.»\n\n»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies\ntulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan\nlurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»\n\nVon Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat\nhieman.\n\n»Mitä Steiner’istä?»\n\n»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät\nhänen varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki\nPortsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa\nottaa iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi\nminä haluan päästä meren yli niin pian kuin tekin.»\n\nVon Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä,\nettä uutinen oli säikähdyttänyt häntä.\n\n»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin\nisku.»\n\n»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin,\netteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»\n\n»Ettehän toki tarkoita totta?»\n\n»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä,\nja kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta\ntahtoisin mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä\nasiat? Steiner on viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun\nminä olen ollut kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen,\njollen lähde tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne\nmiestenne kukistuvan tällä tavoin?»\n\nVon Bork karahti tulipunaiseksi. »Kuinka uskallatte puhua sillä tavoin?»\n\n»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta\nminä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te\nsaksalaiset valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne\ntyönsä tehtyään joutuvan pois viralta.»\n\nVon Bork hypähti jaloilleen.\n\n»Uskallatteko otaksua minun antaneen ilmi omat asiamieheni!»\n\n»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja\nteidän alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään\nvaarallista suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä\npikemmin sitä parempi.»\n\nVon Bork oli hillinnyt suuttumuksensa.\n\n»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki\non käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut\nitsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin\nmokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee\nNew Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä.\nMinä otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»\n\nAmerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään\nliikettä luovuttaakseen sitä.\n\n»Mitä tulee taikinasta?» kysyi hän.\n\n»Mistä?»\n\n»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi\nviimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai\nmuutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään»,\nsanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki\nsen. Se on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei\nole luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»\n\n»No hyvä, herra, se on kauppaehto.»\n\n»Aivan niin. Tapahtukoon tahtonne.»\n\nHän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi\nirti kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen.\n»Loppujen lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra\nAltamont», sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän\nkuin te minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa\nyli amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta\nsaada tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»\n\nAmerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran\nsolmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen\nsanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli\npainettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja.\nVain silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen\nkelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan\nrautaisen otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä\npidettiin kloroformisientä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon\nkeisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka\noli istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.\n\n»Se on hyvää viiniä, Holmes!»\n\n»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle\nsen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta.\nSaanko pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä\nmakuaistia.»\n\nKassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan\ntoisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten\nsievästi von Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla\näänekkäästi kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.\n\n»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä\nkeskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin\nvanha Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin\nhänelle paikan täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen\nsaadessasi kuulla, että kaikki on hyvin.»\n\nMiellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi\nhymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti\nsohvalla makaavaa olentoa.\n\n»Kaikki on hyvin, Martha. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut.»\n\n»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä\nisäntä. Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta\nsehän tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»\n\n»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton.\nMe odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»\n\n»Se oli sihteeri, herra.»\n\n»Tiedän. Hänen autonsa ajoi sivuitsemme.»\n\n»Luulin, ettei hän milloinkaan menisi. Tiesin, ettei olisi teidän\nsuunnitelmamme mukaista kohdata häntä täällä.»\n\n»Ei suinkaan olisikaan ollut. No niin, se vain merkitsi sitä, että me\nodotimme puoli tuntia tai niille vaihein, ennenkuin näin sinun lamppusi\nsammuvan ja tiesin tien olevan selvänä. Sinä voit tiedoittaa minulle\nhuomenna Lontooseen, Martha, Claridge'n hotelliin.»\n\n»Hyvä on, herra.»\n\n»Otaksun sinulla kaikki olevan valmiina lähtöä varten.»\n\n»Niin onkin, herra. Hän pani postiin seitsemän kirjettä tänään. Minulla\non osoitteet kuten tavallista.»\n\n»Hyvä on, Martha. Tahdon katsella niitä huomenna. Hyvää yötä. Nämä\npaperit», hän jatkoi, kun vanha nainen oli kadonnut, »eivät ole\nerittäin tärkeitä, sillä tietenkin ovat niihin sisältyvät tiedot kauan\nsitten lähetetyt Saksan hallitukselle. Nämä ovat alkuperäiset, joita ei\nolisi turvallisella tavalla voitu saada ulos maasta.»\n\n»Sitten ei niistä ole hyötyä.»\n\n»En menisi niin pitkälle sanoissani, Watson. Näyttäväthän ne ainakin\nkansallemme, mitä tiedetään ja mitä ei. Minä voin sanoa, että suuri\njoukko näitä papereita on tullut minun välitykselläni, eikä minun\ntarvinne lisätä, että ne ovat täysin epäluotettavia. Vanhuuttani\nkirkastaisi nähdä saksalaisen risteilijän purjehtivan Solent'in merta\nminun laittamien! miinavyöhykesuunnitelmien mukaan. Mutta sinä,\nWatson», hän pysähtyi työssään ja otti vanhaa ystäväänsä olkapäistä,\n»minä olen tuskin vielä nähnyt sinua päivänvalossa. Kuinka vuodet ovat\nsinua kohdelleet? Sinä näytät samalta lempeältä pojalta kuin ennenkin.»\n\n»Tuntuu siltä kuin olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, Holmes.\nHarvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen kuin saadessani sinun\nsähkösanomasi, jossa pyysit minua tapaamaan sinua Harwich'issa autolla.\nMutta sinä, Holmes — sinä olet muuttunut sangen vähän — lukuunottamatta\ntuota hirveätä pujopartaa.»\n\n»Nämä ovat uhreja, joita tehdään isänmaan puolesta», sanoi Holmes\nvetäen pienestä tupsustaan. »Huomenna on se oleva vain kamala\nmuisto. Kun tukkani on leikattu ja muutamia muita pintapuolisia\nmuutoksia tehty, niin olen epäilemättä ilmestyvä Claridge'en huomenna\nsamanlaisena kuin olin ennen tätä amerikkalaista keskeytystä — pyydän\nanteeksi, Watson, minun englantilainen alkuperäni näyttää yhä olevan\nilmeinen — ennenkuin tämä amerikkalainen juttu tuli tielleni.»\n\n»Mutta sinä olit vetäytynyt syrjään, Holmes. Me kuulimme sinun elävän\nerakonelämää mehiläistesi ja kirjojesi keskellä pienessä maatalossa\neteläisillä ylängöillä.»\n\n»Aivan oikein, Watson. Tässä on minun loma-aikojeni työn tulos, viime\nvuosieni suuri työ!» Hän otti pöydältä kirjan ja luki ääneen sen\nkoko nimen: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja sekä muutamia\nhuomautuksia kuningattaren eristämisestä. Yksin sen tein. Katso öiden\nmietinnön ja päivien työn hedelmää, öiden ja päivien, joina pidin\nsilmällä pieniä työskenteleviä joukkioita, kuten kerran tarkastelin\nLontoon rikoksien maailmaa.»\n\n»Mutta kuinka sinä taas ryhdyit työhön?»\n\n»Olen itsekin usein ihmetellyt sitä. Olisin vastustanut ulkoasiain\nministeriä yksinään, mutta kun pääministerikin suvaitsi astua matalaan\nmajaani —! Asianlaita on niin, Watson, että tämä herra sohvalla oli\nhiukan liian hyvä meidän kansallemme. Hän oli ainoa laatuaan. Asiat\nmenivät huonosti, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi ne menivät\nhuonosti. Asiamiehiä epäiltiin tai otettiin kiinnikin, mutta ilmeisesti\noli olemassa joku voimakas keskusvoima. Oli aivan välttämätöntä\npäästä sen perille. Minua yllytettiin kovasti sekaantumaan asiaan.\nSiihen on minulta mennyt kaksi vuotta, mutta ne eivät ole olleet\nvailla kiihoitusta. Kun sanon, että minä lähdin Chicago’sta, sain\narvonylennyksen eräässä irlantilaisessa yhdistyksessä Buffalossa,\ntuotin paljon puuhaa poliisiviranomaisille Skibbareenissa ja sitten\nsattumalta näin erään von Bork'in ala-asiamiehen, joka suositteli minua\ntaitavana miehenä, niin olet myöntävä, että juttu oli sekava. Siitä\nsaakka kunnioitti hän minua luottamuksellaan, josta huolimatta hänen\nuseimmat suunnitelmansa menivät viekkaasti myttyyn ja viisi hänen\nparhaita asiamiehiään joutui vankeuteen. Minä pidin heitä silmällä ja\nvangitsin heidät, kun heidän aikansa oli tullut. No niin, herra, minä\ntoivon, että te ette ole huonoin!»\n\nViimeinen huomautus oli osoitettu von Bork'ille itselleen, joka\nhaukoteltuaan ja räpyteltyään silmiään kovasti oli maannut hiljaa\nkuunnellen Holmesin viimeistä selitystä. Nyt hän päästi kuuluviin\nraivoisan herjausten tulvan saksaksi, kasvot vääristyneinä\nintohimoisesti. Holmes jatkoi asiakirjojen nopeaa tutkimista vankinsa\nkiroillessa ja vannoessa.\n\n»Vaikka onkin epämusikaalinen, on saksankieli kaikista kielistä\nilmehikkäin», huomautti hän, kun von Bork oli vaiennut pelkästä\nuupumuksesta. »Ahaa! Ahaa!» hän lisäsi katsellen tarkasti erästä\nkalkeeripaperia, ennenkuin pani sen laatikkoon. »Tämän pitäisi\nsulkea toinen lintu häkkiin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että\nrahastonhoitaja oli sellainen roisto, vaikka olen jo kauan pitänyt\nsilmällä häntä. Herra von Bork, teillä on paljon vastattavananne.»\n\nVanki oli kohottautunut jotenkin vaikeasti sohvalla ja tuijotti\nhämmästyksen ja vihan sekaisella katseella vangitsijaansa.\n\n»Minäpä maksan teille, Altamont», sanoi hän hitaasti harkiten, »vaikka\nse maksaisi minulle koko elämäni, niin olen maksava teille!»\n\n»Tuo vanha suloinen laulu!» sanoi Holmes. »Kuinka usein olenkaan\nkuullut sen menneinä päivinä. Se oli professori Moriarty-vainajan\nmielilause. Eversti Sebastian Moran'in, tiedettiin myös käyttävän sitä.\nJa nyt minä asun mehiläisiä viljellen eteläisillä ylängöillä!»\n\n»Kirous sinulle, sinä kaksinainen petturi!» huusi saksalainen.\nponnistellen kahleitaan vastaan ja hehkuen murhaa raivoavista\nsilmistään.\n\n»Ei, ei, niin hullusti ei ole laita», sanoi Holmes hymyillen. »Kuten\npuheestani varmasti käynee selville, ei herra Altamont’ia Chicago’sta\nole ollut olemassakaan. Minä käytin häntä ja häntä ei enää ole.»\n\n»Kuka te sitten olette?»\n\n»On tosiaan toisarvoista, kuka minä olen, mutta koska asia näyttää\nteistä mielenkiintoiselta, herra von Bork, voin sanoa, että tämä ei ole\nensimmäinen tuttavuuteni teidän perheenne jäsenten kanssa. Minä olen\nollut useissa asioissa Saksassa ennen ja nimeni on luultavasti tuttu\nteille.»\n\n»Tahtoisinpa tietää», sanoi preussilainen julmasti.\n\n»Minä se sain aikaan eron Irene Adler'in ja Böhmin kuningas-vainajan\nvälillä silloin kun teidän serkkunne Heinrich oli keisarillisena\nlähettiläänä. Minä myös pelastin kreivi von ja zu Grafenstein’in\ntulemasta murhatuksi. Nihilisti Klopman aikoi murhata hänet, äitinne\nvanhimman veljen. Minä juuri —»\n\nVon Bork kavahti istualleen hämmästyneenä.\n\n»On vain yksi ainoa mies», huusi hän.\n\n»Aivan oikein», sanoi Holmes.\n\nVon Bork voihkaisi ja vaipui takaisin sohvalle. »Ja suurin osa noista\ntiedoista tuli teidän välityksellänne», huusi hän. »Minkä arvoisia ne\novat? Mitä minä olen tehnyt? Se on oleva minun turmioni ikiajoiksi!»\n\n»Se on tosiaan hiukan epäluotettavaa», sanoi Holmes. »Sitä pitäisi\nhiukan ehkäistä ja teillä on vähän aikaa jäljellä ehkäistä sitä. Teidän\namiraalinne voikin huomata uudet pyssyt hiukan suuremmiksi kuin hän\nluuleekaan ja risteilijät kenties hieman lujemmiksi.»\n\nVon Bork kuristi omaa kaulaansa epätoivossaan.\n\n»On suuri joukko muita pikkuseikkoja, jotka epäilemättä tulevat\naikanaan päivän valoon. Mutta teissä on eräs ominaisuus, joka on\nhyvin harvinainen saksalaisissa, herra von Bork, te olette urheilija,\nettekä te ole kantava kaunaa minulle todetessanne, että te, joka\nolette voittanut niin paljon muita ihmisiä, vihdoin olette itse tullut\nvoitetuksi. Loppujen lopuksi olette te tehnyt parhaanne isänmaanne\npuolesta ja minä omani, ja mikä olisi luonnollisempaa? Sitäpaitsi»,\nlisäsi hän jotenkin ystävällisesti, asettaen kätensä makaavan miehen\nolalle, »on tämä parempi kuin kukistua jonkun halvempiarvoisen\nvihollisen edessä. Nämä paperit ovat nyt valmiit, Watson. Jos tahdot\nauttaa minua vankimme hoitelemisessa, luulen, että voimme lähteä\nLontooseen heti.»\n\nEi ollut helppo tehtävä kuljettaa von Bork'ia, sillä hän oli voimakas\nja epätoivoinen mies. Lopulta, pitäen häntä käsivarsista, kävelyttivät\nmolemmat ystävät häntä hyvin hitaasti pitkin puutarhakäytävää, jota\nhän oli astellut niin ylpeän luottavaisena vastaanottaessaan kuuluisan\nvaltiomiehen onnittelut vain joku tunti sitten. Lyhyen ottelun jälkeen\nhänet kohotettiin pienen auton ahtaalle istuimelle ja sidottiin vielä\nkäsistä ja jaloista. Hänen komea matkalaukkunsa kiinnitettiin hänen\ntaakseen.\n\n»Toivon teillä olevan niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat», sanoi\nHolmes, kun loppuvarustukset oli suoritettu. »Olisiko liian rohkeata\nsytyttää savuke ja panna se huulienne väliin?»\n\nMutta kaikki huvittaminen oli hukkaan mennyttä suuttuneen saksalaisen\nsuhteen.\n\n»Otaksun teidän tietävän, herra Sherlock Holmes», sanoi hän, »että jos\nteidän hallituksenne kannattaa teitä tässä kohtelussa, niin tulee siitä\nsodanjulistus.»\n\n»Mitä teidän hallituksestanne ja kaikesta tästä kohtelusta?» sanoi\nHolmes taputellen matkalaukkua.\n\n»Te olette yksityishenkilö. Teillä ei ole lupakirjaa vangita minua.\nKoko teko on ehdottomasti laiton ja kauhea.»\n\n»Ehdottomasti», sanoi Holmes.\n\n»Saksan alamaisen vangitseminen.»\n\n»Ja hänen yksityispaperiensa varastaminen.»\n\n»Hyvä, te tiedätte asemanne, teidän ja rikostoverinne. Jos minä\nhuutaisin apua kulkiessamme kylän sivuitse —»\n\n»Rakas herraseni, jos tekisitte jotain niin hullua, niin siten vain\nlaajentaisitte meidän kyläravintoloidemme rajoitettuja nimiä antamalla\nmeille nimikilveksi »Vastaan päristelevä saksalainen». Englantilainen\non kärsivällinen olento, mutta tällä hetkellä on hänen luontonsa\nhiukan tulistunut ja olisi kenties yhtä hyvä olla ärsyttämättä häntä\nliiaksi. Ei, herra von Bork, te seuraatte meitä hiljaa ja järkevästi\nScotland Yard'iin, josta voitte lähettää noutamaan ystäväänne parooni\nvon Herling'iä nähdäksenne, ettekö vieläkin voisi täyttää sitä paikkaa,\njonka hän on varannut teille lähetystössä. Mitä sinuun tulee, Watson,\nsinä varmaan yhdyt meihin ja toimitat vanhaa virkaasi, joten Lontoo ei\nole pois tieltä. Seiso kanssani täällä pengermällä, sillä tämä voi olla\nmeidän viimeinen häiritsemätön puhelumme.»\n\nMolemmat ystävykset juttelivat ystävyydessä muutaman minuutin, ajan\nmuistellen vielä kerran menneitä päiviä. Silläaikaa vääntelehti heidän\nvankinsa turhaan päästäkseen vapaaksi kahleista, jotka pidättivät\nhäntä. Heidän kääntyessään vaunuun päin Holmes osoitti taakseen kuun\nvalaisemaa merta ja pudisti miettiväisenä päätään.\n\n»Itätuuli on nousemassa, Watson.»\n\n»Enpä luule, Holmes. On hyvin lämmin.»\n\n»Hyvä vanha Watson! Sinä olit ainoa kiinteä piste muuttuvaisena\naikakautena. Itätuuli on nousemassa siitä huolimatta, sellainen tuuli,\njollainen ei milloinkaan ole puhaltanut Englannin ylitse. Se on oleva\nkylmä ja katkera ja moni meistä on lakastuva sen puhaltaessa. Mutta se\non sittenkin Jumalan oma tuuli ja valoisampi, parempi, voimakkaampi\nmaa on lepäävä auringossa myrskyn tauottua. Pane auto liikkeelle,\nWatson, sillä on aika meidän päästä matkaan. Minulla on viidensadan\nmarkan pankkiosoitus, joka pitäisi muuttaa rahaksi aikaisin, sillä sen\nkirjoittaja haluaisi kyllä peruuttaa sen, jos voisi.»\n\n\n\n"]