[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fufLMKHfshPZoO3q5SqPgmfTbQtjKK6hGcJ2kYzQdteI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3528,"Määrän päässä","Seppälä, Arvi A.",1879,1921,"3528-seppala-arvi-a-maaran-paassa","3528__Seppälä_Arvi_A.__Määrän_päässä","Kolminäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1919,null,16758,103931,false,76430,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Määrän päässä :  Kolminäytöksinen näytelmä\" by Arvi A. Seppälä is a three-act play written in the early 20th century. It follows Dr. Alfred Sanmarck, a brilliant but obsessive chemist on the brink of a groundbreaking discovery, as his devotion to science corrodes his marriage to the restless Hilda, who drifts toward the charming painter Aarne Kartio. Jenny Kautto, a clear‑eyed typist with a past attachment to Kartio, becomes both witness and catalyst. The drama probes the clash between vocation and domestic life, pride and desire, and the peril of public gossip.  The opening of the play situates us in Sanmarck’s Helsinki home and laboratory, where he and Dr. Tela work late, exulting over results that challenge the permanence of the elements and hint at eather’s reality. Sanmarck’s mother fusses over his health, while Hilda breezes in from art circles with a newly bought Kartio painting; a cutting argument about the picture exposes their deeper rift—her hunger for society and recognition versus his austere calling. Jenny quietly warns the mother of Hilda’s growing intimacy with Kartio, then confronts both lovers; despite misgivings, Hilda and Kartio go out to a masquerade. Alerted by Jenny and, under pressure, by the maid, Sanmarck follows; at the start of the second act he returns, having seen enough to confirm the betrayal, and speaks with bitter lucidity about being the man one marries—rather than the man one loves. (This is an automatically generated summary.)",[],128,"Helsinkiin sijoittuva kolminäytöksinen näytelmä kertoo kemisti Alfred Sanmarckista, joka on uppoutunut tieteelliseen työhönsä laboratoriossa. Teos kuvaa tiedemiehen ankaraa omistautumista sekä suhteita vaimoonsa Hildaan ja assistenttiinsa Jennyyn.","Arvi A. Seppälän 'Määrän päässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3528.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MÄÄRÄN PÄÄSSÄ\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nARVI A. SEPPÄLÄ\n\n\n\nSeuranäytelmiä 206\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nTohtori Alfred Sanmarck, kemisti.\nRouva Sanmarck, hänen äitinsä.\nHilda, hänen vaimonsa.\nAarne Kartio, taidemaalari.\nJenny Kautto.\nTohtori Tela, fysiikantutkija.\nMiili, tohtorin palvelija.\nNaisia.\nHerroja.\n\nTapahtuu Helsingissä nykyaikaan.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Tohtori Sanmarckin työhuone. — Sivuun työnnettävillä rautaisilla\novilla varustetun oviaukon kautta näkyy perällä laboratoorio, hieman\nsynkännäköinen huone vaaleanharmaaksi maalattuine seinineen ja\nholvattuine kattoineen. Laboratoorion perällä on akkuna, sen edessä\ntilava pöytä, jolla on retortteja, vaakoja, koeputkia y.m. tieteellisiä\nesineitä. Keskellä lattiaa on toinen samanlainen pöytä samaa alaa\nkäsittelevine laitteineen; ja vasemmassa peränurkassa tulisija\nsulattimineen ja muine tieteellisine koneineen. Seinähyllyillä on\nrunsaasti pulloja, purkkeja, laatikoita ja kaikenlaisia aineksia.\nLaboratoorio tekee hiukan siistimättömän vaikutuksen.)\n\n(Etuhuone on tilava ja hauskempi. Oikealla ovi ja vasemmalla akkuna,\njonka edessä on suuri kirjoituspöytä, kukkurallaan kirjoja ja\npapereita. Samalla puolen peräseinällä on valtava kirjahylly sekä\noikealla taka-alalla leposohva pöytineen ja tuoleineen. Oikealla\netualalla on uuni, vasemmalla seinäpeili ja lähellä kirjoituspöytää\nkiikkutuoli. On ilta. Laboratoorio on voimakkaasti valaistu,\njotavastoin etuhuoneen valaistus on hiukan hillitympi.)\n\n(Tohtori ja Tela työskentelevät laboratooriossa ja Jenny järjestelee\npapereita kirjoituspöydän ääressä etuhuoneessa. — Sanmarck on noin\n36-vuotias hieman kuivannäköinen mies. Tarmokkailla kasvoilla näkyy\nankara älyllisyys. Silmät teräsharmaat ja terävät; niiden katse hiukan\nalta kulmien. Suu tiukasti yhteen puristunut; leuka hieman esiinpistävä\nja sileä. Tukka tumman ja teräsharmaan väliltä ja sileäksi kammattu.\nPuhuu korottomalla ja levollisella äänellä, jossa on hiukan ohut\nsointu. Hänen käytöksensä pääsävynä on järkähtämätön levollisuus.)\n\n_Tela_ (keski-ikäinen, älykkäännäköinen ja käytökseltään huolellinen\nmies; tutkii suurella pöytään kiinnitetyllä mikroskoopilla erästä\nkoeputkea; heittää hetken kuluttua työnsä, tulee etuhuoneeseen ja\nsytyttää tupakan). Te olette väsymätön, neiti!\n\n_Jenny_ (noin 25-vuotias, pitkä ja solakka; näyttää hieman elähtäneeltä\nikäisekseen; kasvot eivät ole juuri kauniit, mutta henkevät ja\nmiellyttävät, kulmat kaarevat, silmät kauniit ja eloisat; huulilla\neräänlainen katkerankuivettunut hymy). Täytyy...! Näistä papereista ei\nole tavallisen ihmisen juuri helppo päästä selville.\n\n_Tela_ (istuen nojatuoliin). Ne ovat aikajärjestyksessä, vanhimmat\nmuistaakseni vuodelta 1904.\n\n_Jenny_ (matalasti). Herra varjelkoon, niin vanhoja! Ja mitä nämä\nkaikki sisältävätkään?\n\n_Tela_. Tulokset fysikaalisen kemian uusimmista saavutuksista. Nuo\npaperit ovat kallisarvoisemmat kuin ehkä aavistattekaan, neiti.\n\n_Jenny_. Oo, niinkö?\n\n_Tela_. Jonain kauniina tai rumana päivänä niillä vielä hämmästytetään\nmaailmaa.\n\n_Jenny_. Ja milloinka, Herran nimessä, minä saan nämä kaikki valmiiksi!?\n\n_Tela_. Aivan niin... Täytyy todellakin ihmetellä sen miehen\nehtymätöntä työtarmoa.\n\n_Jenny_. Hän on kerrassaan rautainen mies!\n\n_Tela_. Ja hänelle jos kenelle on tieteensä muuttunut intohimoksi...\n\n_Jenny_ (arasti, katsoen laboratoorioon). Hyss! Tohtori tulee! (Poistuu\nnopeasti papereineen.)\n\n_Sanmarck_ (keskeyttää työnsä ja tulee etuhuoneeseen). No, kuinkas käy?\n\n_Tela_. Ei vieläkään. Ehkä jätämme sen huomiseksi.\n\n_Sanmarck_ (katsoen kelloaan). Niin, kellohan on jo kohta seitsemän.\n\n_Tela_. Aiotko sinä vielä jatkaa?\n\n_Sanmarck_. Kyllä hiukan. Tiedeakatemian kokous alkaa vasta tunnin\npäästä.\n\n_Tela_. Ei ole hyvä, että sinä noin ylenmäärin vaivaat itseäsi.\n\n_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja heittäytyen sohvalle lepäämään).\nTäytyy!... Näin lähellä päämäärää en voi ajatella lepoa ennen kuin\nvasta äärimmäisen väsymyksen jälestä.\n\n_Tela_. Sinä teet lopun itsestäsi. Sinun pitäisi kunnollisesti levätä.\n\n_Sanmarck_. Mitä se hyödyttää? Ajatukset pyrkivät työskentelemään\nlevätessäkin.\n\n_Tela_. Se johtuu liiallisesta hermojännityksestä.\n\n_Sanmarck_. Kymmenen vuotta.. kymmenen vuotta hellittämätöntä työtä;\ntoiveita ja pettymyksiä! Ja sitten viimein aivan määrän päässä...\najatteles, se voi jännittää!\n\n_Tela_. Niin, niin, niinä ymmärrän sen hyvin.\n\n_Sanmarck_ (miettivästi). Kun ajattelen taaksepäin sitä aikaa, niin\nen usko, että lähtisin elämään sitä uudelleen... Ihminen on sentään\npohjaltaan suuri optimisti... (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta viime\naikoina olen monesti pelännyt kadottavani levollisuuteni ja tekeväni\njonkun varomattomuuden.\n\n_Tela_. Niin, niin, sellaiset ajatukset pyrkivät aina menestyksen\nhetkellä mieleen.\n\n_Sanmarck_. Mutta jos jotain tapahtuisi — jollen syystä tai toisesta\nvoisikaan lopettaa työtäni — niin sinä voit pelastaa minun keksintöni\nihmiskunnalle.\n\n_Tela_. Sen teen, siitä saat olla vakuutettu... jos niin onnettomasti\nkävisi!\n\n_Sanmarck_. Niin, eihän voi nähdä tulevaisuuteen... ja nämä tulokset\novat erinomaisen tärkeät vastaisille kemian- ja fysiikantutkimuksille.\n\n_Tela_ (nousten). Kerrassaan hämmästyttävät, mullistavat! Alkuaineiden\nhajoittaminen ei ole enää hypoteesi, vaan lopullinen totuus! (Riisuu\ntyömekkonsa ja menee laboratorioon pesemään käsiään.)\n\n_Sanmarck_ (vaatimattomasti). Alku on jo tehty; toiset voivat\njatkaa. Olisi itserakasta ajatella, että tiede olisi meidän\npäivinämme viimeisen sanansa sanonut. Me' olemme vain heikkoja aseita\nikuisen kehityksen käsissä. Voimme olla onnellisia, jos pieneltä\nosaltamme saamme kaivetuksi esiin jonkun murusen totuutta luonnon\nmittaamattomista syvyyksistä.\n\n_Tela_ (tulee ovelle kuivaten käsiään). Aivan niin, Alfred, eikä sinun\nosasi siinä tule olemaan suinkaan pienimpiä! (Kuuluu koputusta ovelta.)\n\n_Sanmarck_ (huutaen). Kuka siellä?... Äiti varmaankin. (Rouva Sanmarck\ntulee kantaen kahvitarjotinta. — Hän on noin 60-vuotias, lihavahko ja\nsäilyneen näköinen. Pyöreät, verrattain nuorekkaat kasvot; vaaleahkossa\ntukassa ainoastaan ohimoilla harmaata. Käytökseltään vaatimaton ja\nhyväntahtoinen; oikea perheenemännän perikuva.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Minä se vain olen, Alfred.\n\n_Tela_ (tullen sisään). Iltaa, rouva Sanmarck! Ja vallan kahvia mukana!\n\n_Rouva Sanmarck_. Iltaa, tohtori! — Eikö se maistu hyvältä?\n\n_Tela_. Kerrassaan oivalliselta, rouva!\n\n_Sanmarck_ (naurahtaen). No, johan sinä taas lähdit kiikuttamaan sitä\ntänne!\n\n_Rouva Sanmarck_. Tietysti, kun et taaskaan tullut ruokasaliin.\n\n_Sanmarck_. Tiedäthän, etten minä sellaisia muista.\n\n_Rouva Sanmarck_ (laskien tarjottimen pöydälle). Ettekä tekään muistuta\nhäntä, tohtori!\n\n_Tela_. Aivan varmaan, rouva! Mutta hän on auttamaton.\n\n_Sanmarck_ (hyväntuulisesti). Äidit tahtovat pitää lapsiaan lapsina\nhautaan saakka. (Menee laboratoorioon pesemään käsiään.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Niin, kunpa vain osaisit totella. Mutta tällaista se\naina on ollut. — (Kaataa kahvia.) Ettekö halua hiukan kahvia, tohtori?\n\n_Tela_. Kiitoksia, rouva! Ehkä hiukan. (Ottaa kahvia.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Hän on lakkaamatta työssä, päivät ja yöt.\n\n_Tela_. Hänen tehtävänsä on vaatinut aikaa ja ponnistuksia. Mutta nyt\non se jo ohi, ja hänen keksintönsä mullistaa maailman; johtaa tieteet\nuusille urille!\n\n_Rouva Sanmarck_. Siitä tulee siis kumminkin jotain!\n\n_Tela_. Aivan varmaan! — Se muuttaa kokonaan tähänastiset käsitykset\nalkuaineiden luonteesta ja kumoaa teorian niiden muuttumattomuudesta!\n\n_Sanmarck_ (laboratooriosta). Nyt puhut äidille hebreaa!\n\n_Rouva Sanmarck_ (hyvillään). Niin, paljoa minä en siitä ymmärrä...\nMutta hyvä Jumala, kylläpä siinä on saanutkin ponnistaa! Tiedättekö,\nhän on toisinaan työskennellyt kello kolmeen ja neljäänkin asti yöllä\ntäällä laboratooriossa.\n\n_Tela_. Ai, ai, sitä miestä. Milloin hän sitten on nukkunut?\n\n_Rouva Sanmarck_. Aamusilla muutaman tunnin. Ja on siinä toisinaan\nhuvennut koko yökin. (Sanmarck tulee.)\n\n_Tela_. Niinkö?! Kuule, sinut pitäisi sulkea johonkin laitokseen,\nAlfred!\n\n_Sanmarck_. Äiti liioittelee! Toisinaan, kun on tärkeitä kokeita, minä\nlepään tuolla sohvalla... (Istuutuu ja ottaa kahvia.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, mutta ei sellaista kenenkään terveys ajan\npitkään voi kestää.\n\n_Tela_. Samaa sanon minäkin, mutta hän ei vain ota sitä uskoakseen.\n\n_Rouva Sanmarck_. Minusta sinä näytät nytkin niin rasittuneelta.\n\n_Sanmarck_. Mistä se johtuisi? Minähän nukuin aamulla kauan.\n\n_Rouva Sanmarck_. Vaikka, mutta sellainen öillä työskenteleminen ja\npäivillä nukkuminen on epäterveellistä. Se on säännötöntä!\n\n_Sanmarck_. Äh, mitä hulluja! Minulle se on aivan säännöllistä!\n\n_Tela_ (nousten). Kiitoksia, rouva!\n\n_Rouva Sanmarck_. Ettekö halua vielä, tohtori?\n\n_Tela_. En, kiitoksia! Täytyy jo mennä!... Lähde sinäkin, Alfred.\nHuomenna on uusi päivä!\n\n_Sanmarck_. Minun täytyy tarkastaa muistiinpanoni!\n\n_Tela_. Hyvää yötä, rouva! Näkemiin, Alfred!\n\n_Rouva Sanmarck_. Hyvää yötä!\n\n_Sanmarck_. Näkemiin! (Tela poistuu.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Odotin sinua edes kahville, kun olin aivan yksin\nkotona.\n\n_Sanmarck_. Missä on sitten Hilda?\n\n_Rouva Sanmarck_ (hymähtäen). Missä lienee... Lähti taas herra Kartion\nkanssa.\n\n_Sanmarck_. Niinkö?... Hm!... No, täytyyhän hänenkin kuluttaa aikaansa.\nSehän nyt on muutamain ihmisten ainoa elämäntehtävä.\n\n_Rouva Sanmarck_. Mutta millä tavalla? Minä en pidä oikein tuosta\nJennyn ja Kartion seurasta.\n\n_Sanmarck_. Miksi niin?\n\n_Rouva Sanmarck_. En tiedä, mitä he ovat ihmisiä. Paljon heistä vain on\npuhuttu.\n\n_Sanmarck_. Äsh, mitä niistä puheista! Sitä puhutaan niin paljon tyhjää.\n\n_Rouva Sanmarck_. Se ei ole niin tyhjää! Näkeehän sen... Kuuluivat\nmatkustelleenkin yhdessä kuin oikea pari. Ja sinä vielä otit tuon\nJennyn taloosi.\n\n_Sanmarck_. Mutta tarvitsihan tyttöraukka työtä ja minä luotettavan\npuhtaaksikirjoittajan.\n\n_Rouva Sanmarck_. Minä en ymmärrä mitä nuo tuollaiset suhteet oikein\novat. Mutta vanhan ihmisen silmiin ne näyttävät rumilta.\n\n_Sanmarck_. No, ei pidä olla aina niin turhantarkka. Jenny on\npohjaltaan kelpo ihminen.\n\n_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, eihän se oikeastaan niin kumma ole,\njollei Hilda viihdykään kotona. Hän on saanut liian paljon olla yksin.\n\n_Sanmarck_. Niin kai... mutta sitä nyt ei kumminkaan ole voinut auttaa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Sinä olet käsittämätön luonne, Alfred! Luuletko sen\nolevan niin hauskaa Hildallekaan?\n\n_Sanmarck_. En. Sen on hän liiankin usein sanonut. (Leikillisesti.)\nMutta en tiennyt teidän olevan niin yksimielisiä.\n\n_Rouva Sanmarck_ (kärsimättömästi). Ooh, älä laske leikkiä, Alfred!\n\n_Sanmarck_. Yhdessä asiassa te naiset olette kaikkina aikoina pysyneet\nsamanlaisina. Korkeinta miehen elämässä pitää olla naisen, ja kaikki\nmuu vasta sen jälkeen.\n\n_Rouva Sanmarck_. Tässä ei ole siitä kysymys.\n\n_Sanmarck_. Kysymys on siitä, onko miehen oltava ympäristönsä orja\nvai saako hän vapaasti seurata taipumuksiaan. — Oikeastaan on se vain\nkunnianhimoa Hildassa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Kunnianhimoa —?\n\n_Sanmarck_. Niin, hän tahtoisi kaikin mokomin saada minut julkiseen\nelämään. Hän tietää, että minun alallani tullaan useimmiten\nkunnioitetuksi vasta luurankona.\n\n_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Sinä et tunne naisen sydäntä!\n\n_Sanmarck_. En, varjelkoon! Minä tunnen tarkalleen noin\nseitsemänkymmentaviisi alkuainetta ja lukemattomia yhdistyksiä. Mutta\nsellaista yhdistystä kuin naisen sydän ei tunne kukaan. — Ei puhuta\nenää siitä, äiti.\n\n_Rouva Sanmarck_. No, ei, ei, koska niin tahdot. Sinun kanssasi ei\nkumminkaan pitkälle pääse. Mutta usko minua, sellainen ei ole tervettä\nelämää, Alfred!\n\n_Sanmarck_ (taputtaen häntä olkapäälle). Mutta nythän minun tehtäväni\non päättynyt ja sitten minusta tulee oikein kuuliaisen pojan ja\naviomiehen esikuva! Ja kuuluisa mies, kuten Tela vakuutti.\n\n_Rouva Sanmarck_ (toivoen). Onko se oikein varmaa, Alfred?\n\n_Sanmarck_. On, äiti, tällä kertaa se on varmaa.\n\n_Rouva Sanmarck_ (iloisesti). Sitten minä uskon sen, koska sinä sen\nsanot. (Jenny tulee ja menee pöydän luo.)\n\n_Sanmarck_. Kas niin, nyt minä menen vielä hiukan työhön... ja suljen\noveni! (Menee laboratoorioon ja vetää ovet kiinni.)\n\n_Rouva Sanmarck_ (innostuneena). Hän on siis viimeinkin onnistunut!...\nJa Alfred Sanmarckista tulee kuuluisa mies! Että hänellä todellakin oli\nkykyä ja tarmoa viedä se päätökseen, ajatelkaas sitä, neiti!\n\n_Jenny_ (matalasti). Se on ihailtavaa, rouva... mutta onko se viisasta?\n\n_Rouva Sanmarck_. Kuinka niin?\n\n_Jenny_. Hukata noin elämänsä yksinomaa työhön ja päästää perheasiansa\nrappiolle. — Ettekö ole mitään huomannut?\n\n_Rouva Sanmarck_ (terävästi; istuutuen). Mitä te sillä tarkoitatte,\nneiti?\n\n_Jenny_. Hilda olisi tarvinnut toisenlaisen miehen. Hän on kovin\nelämänhaluinen, rakastaa julkista elämää ja vaihtelua. Pelkään, ettei\nhän ole koskaan oikein ymmärtänyt miehensä luonteen syvyyttä.\n\n_Rouva Sanmarck_. Tarkoitatte siis, että jotain olisi kierosti!\n\n_Jenny_. Pahaa pelkään! — Olen juuri halunnut tästä puhua rouvalle,\nmutta en ole saanut tilaisuutta.\n\n_Rouva Sanmarck_ (jännitettynä). Te luulette siis, että Kartio...?\n\n_Jenny_. Olisiko se niin ihme? Jokainen luojan päivä yhdessä; ainaista\nseurustelua ja vieraskäyntiä! Toinen sillä aikaa hautautuneena työhönsä\nkuin erakko... Hyvä Jumala, ihmisethän ovat vain ihmisiä.\n\n_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Olen aina pelännyt tätä, mutta uskoin,\nettä se on vain vanhaa ystävyyttä. Onhan Kartio Hildan koulutoveri...\n\n_Jenny_. Ja nuoruuden ensimäinen ihailija! Aina hullumpaa vain!\nSellainen helpottaa lähentymistä.\n\n_Rouva Sanmarck_ (kuohuissaan; nousten). Herra varjelkoon, eikö sitten\nenää millään ole rajaa!... Te olette varma siitä, että heidän välillään\non jotain?\n\n_Jenny_. Minä en ole varma mistään! Mutta puhutaanhan siitä jo... Ja\nonhan se niin tavallista.\n\n_Rouva Sanmarck_ (kiivaasti). Niin tavallista kaikenlaisille, mutta ei\nsäädyllisille ihmisille!\n\n_Jenny_. Mitään ehdottomasti säädyllisiä ei ole. Kaikki ovat kerran\nsäädyllisiä, kunnes eivät ole sitä enää.\n\n_Rouva Sanmarck_. Ja tuollaista tekin kärsitte! Pitäisihän teilläkin\nolla Kartioon jotain vaikutusvaltaa.\n\n_Jenny_ (raskaasti). Pelkään, että olen sen menettänyt.\n\n_Rouva Sanmarck_. Niin, niin, sellaista siitä tulee, kun alkaa elämänsä\nsillä tavalla!\n\n_Jenny_ (kipeästi satutettuna). Minä ymmärrän mitä te tarkoitatte,\nrouva! Mutta nythän onkin kysymys henkilöistä, jotka ovat alkaneet\nparemmalla tavalla.\n\n_Rouva Sanmarck_ (katsellen hetken vaieten Jennyä). Minä olen aina\nihmetellyt erästä asiaa.\n\n_Jenny_. Ja mitä sitten?... Sanokaa pois vain!\n\n_Rouva Sanmarck_. Teidän suhdettanne Kartioon... Te kun olette niin\nymmärtäväinen.\n\n_Jenny_ (katkerasti hymyillen). Minä en ole ollut sitä aina.\n(Pistävästi.) Olin siihen aikaan säädyllinen, ja kun lakkasin olemasta\nsitä, tulin ymmärtäväiseksi.\n\n_Rouva Sanmarck_. Mutta kuinka te sentään saatoitte?\n\n_Jenny_. Minulla tuskin oli muuta valittavaa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Niin sanovat kaikki.\n\n_Jenny_. Ja mistä tiedätte, ettei heillä ole syytä siihen? Te olette\nelänyt vain onnen päivänpuolella; mitä tiedätte te siitä elämästä, jota\neletään varjossa... Te tunnette oikeastaan niin vähän elämää!\n\n_Rouva Sanmarck_. Se on paljon sanottu!\n\n_Jenny_. Olinhan varaton, yksinäinen tyttö, ja minun täytyi keskeyttää\nkoulunkäyntini. Kasvatukseni oli kyllä opettanut minut vaatimaan\nelämältä, mutta ei mitään hankkimaan. Suoraan sanoen, minulla ei ollut\njuuri muuta mahdollisuutta kuin kenties elävänä hautautua johonkin\nnurkkaan.\n\n_Rouva Sanmarck_. No, se nyt ei olisi ollut kaikkein pahinta!\n\n_Jenny_. Ei, mutta pahinta on se, että niinkin yksinkertaiseen\nasiaan kuin elämiseen tarvitsee nykyään olla piispa enona ja kaiken\nmaailman suositukset. Kun pyrin johonkin, sain vain kohteliaisuuksia\nja hymyilyjä, mutta en tointa. Ensimmältä itkin, sitten raivosin ja\nlopulta hymyilin takaisin, koska se oli sentään helpompaa.\n\n_Rouva Sanmarck_ (matalasti). Niin, en tahdo tuomita teitä. — Mutta\ntämä asia on korjattava. Herranen aika, minkälainen isku se olisi\nAlfredille, jos hän nyt juuri joutuisi sellaiseen! Nyt, kun kaikki on\nkääntymässä hyvinpäin, kun hänestä tulee kuuluisa mies! Hyvä Jumala,\nmitä me nyt teemme?\n\n_Jenny_. Viisaasti menetellen on asia ehkä vielä autettavissa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Niinkö luulette? Voi, sanokaa, mitä meidän on tehtävä!\n\n_Jenny_. On parasta, että koetatte varovasti saada tohtorin\nymmärtämään, kuinka vaarallista sellainen elämä on jo juorujenkin\nvuoksi. Minä haen käsiini Kartion ja sanon hänelle lujat sanat.\n\n_Rouva Sanmarck_. Oi, tehkää niin, neiti! Siten torjutte onnettomuuden,\njoka teidän mukananne tuli tähän taloon.\n\n_Jenny_. Ei, rouva; kaikella on syynsä, ja tämän asian syyt ovat yhtä\nvanhat kuin asianomaiset itsekin! He yksinkertaisesti eivät sovi\ntoisilleen! (Poistuu kiireesti.)\n\n_Rouva Sanmarck_ (menee ja avaa ovet). Alfred!\n\n_Sanmarck_ (päätään kääntämättä). Niin, äiti... Oletko sinä vielä\nsiellä?\n\n_Rouva Sanmarck_. Tulehan hiukan tänne, Alfred.\n\n_Sanmarck_ (tullen ovelle). No, mitä se nyt taas on?\n\n_Hilda_ (pistää päänsä ovesta sisälle. — Hän on 30-vuotias, komea\nnainen. Kasvot säännölliset ja miellyttävät. Tukka tumma, vahva ja\nhuolellisesti laitettu; silmät tummat ja ilmehikkäät Kauniinmuotoinen\nsuu ilmaisee voimakkaita intohimoja ja rehevä vartalo kuvastaa\nylikuohuvaa elinvoimaa. Hän on puettu vaaleaan, maukkaaseen\nseurustelupukuun ja harsohuivi olkapäillä). Uskaltaako tänne tulla?\n\n_Sanmarck_ (hiukan ivallisesti). Miksei!... Mutta ei sinun sentähden\nolisi pitänyt pukeutua noin vaaleisiin.\n\n_Rouva Sanmarck_ (Sanmarckille). Puhumme siitä sitten myöhemmin.\n\n_Hilda_. Kävin taidenäyttelyssä ja siellä oli niin hirveän\nmieltäkiinnittävää! (Menee laboratoorioon.)\n\n_Sanmarck_. Vai niin... Tämä tuskin tarjoaa mielenkiintoa muille kuin\nammattimiehille.\n\n_Hilda_ (katsellen ympärilleen). Ainakin täällä voi tahria itsensä!\nHerra varjelkoon, kylläpä täällä on sälyä! Täällä ihan pelkää liikkua!\n\n_Rouva Sanmarck_. Olisit jäänyt tälle puolelle!\n\n_Hilda_ (ottaen erään putken). Ei mutta katsoppas! Mitä tämä on?\n\n_Sanmarck_. Ai, ai, älä koske siihen! Se on vedyllä käsiteltyä,\nräjähdyselohopeaa; (Ottaa häneltä pois putken.)\n\n_Hilda_. Räjähdyselohopeaa! Mitä se on?\n\n_Sanmarck_. Uskomattoman herkästi syttyvää ja voimakasta\nräjähdysainetta... nitroelohopeaa. Se räjähtää päästessään äkkiä ilman\nyhteyteen. Kokeilin sillä kerran huvikseni.\n\n_Hilda_. Niin mieltäkiinnittävää! Annahan, kun katson!\n\n_Sanmarck_. Ole hyvä!... En kumminkaan uskalla luovuttaa sitä\ntottumattomiin käsiin. Pudottaisit sen vielä lattialle.\n\n_Rouva Sanmarck_ (kauhistuneena). Älä herran nimessä anna sitä hänelle!\n\n_Hilda_. Ja mitä sitten tapahtuisi?\n\n_Sanmarck_. Räjähdys tietystikin!\n\n_Hilda_. Tuommoinen hiukkanen!\n\n_Sanmarck_. On enemmän kuin tarpeeksi suorimaan ihmisen nopeasti ja\nkivuttomasti toiseen maailmaan.\n\n_Hilda_ (pudistaen olkapäitään). Äsh, minkälaisien kauheuksien keskellä\nsinä elät!\n\n_Rouva Sanmarck_. Sanos muuta! Nyt minä en uskalla ensi yönä nukkua!\n\n_Sanmarck_ (pistäen putken hyllylle). Ne eivät ole vaarallisia sille,\njoka tuntee ne ja jolla on selvät aivot. Mutta asiantuntemattomien on\nparasta pitää sormensa kaukana niistä. (Miili tulee papereihin kääritty\ntaulu kädessä.)\n\n_Miili_. Tohtorinna käski tuoda tämän tänne.\n\n_Hilda_ (vilkkaasti). No, johan se on viimeinkin täällä! Nyt saat\nyllätyksen, Alfred!\n\n_Sanmarck_ (tullen etuhuoneeseen). Mikä se sitten on?\n\n_Hilda_. Taulu. — Nostakaa se tuonne sohvalle, niin saamme nähdä.\n(Miili nostaa taulun sohvalle ja poistuu.)\n\n_Sanmarck_. Milloinka sinä olet ruvennut harrastamaan taidetta?\n\n_Rouva Sanmarck_. Sehän on hänen viimeisin kiihkonsa!\n\n_Hilda_. Herra varjelkoon! Täytyyhän seurata aikaansa, kun sinäkään et\nmistään välitä!\n\n_Sanmarck_. Hm!\n\n_Hilda_. Niin, ajatteles... nyt saat nähdä jotain erinomaista... Kartio\non saanut siitä erittäin kiittäviä arvosteluja. (Päästelee kääreitä.) —\n— — Kas niin, mitä pidät siitä?\n\n_Sanmarck_ (tarkastellen taulua). Ja mitä tämä sitten tarkoittaa?\nNykyaikaisia maalauksia on mahdoton ymmärtää, jollei tunne taulun\nnimeä, näetkös.\n\n_Hilda_. Etkö näe, että se kuvaa kuokkivaa miestä? Taulun nimi on\n\"Raataja\".\n\n_Sanmarck_. Ja sinä ostit tämän taulun Kartiolta?\n\n_Hilda_. Niin, sinun työhuoneeseesi. Täällä on niin alastonta, että\nhirvittää. — Minun todellakin onnistui ehtiä ajoissa. Ajatelkaas, se\nolisi saattanut mennä.\n\n_Sanmarck_ (hymyillen). Olipa todellakin onnenpotkaus!\n\n_Rouva Sanmarck_. Ja mitä tuo on sitten olevinaan?\n\n_Hilda_ (hermostuneesti). Olevinaan! Kuinka äiti voi noin puhua\ntaideteoksesta!\n\n_Rouva Sanmarck_. Taideteoksesta... Jos tuo on taideteos, niin sitten\nolen minäkin!\n\n_Sanmarck_. Paljonko maksoit tästä aarteesta?\n\n_Hilda_. Sain sen kahdeksalla sadalla. Mutta oikeastaan sen arvo on\npaljoa suurempi.\n\n_Sanmarck_. Niin, niin, ystäväin kauppaa! (Hieman ivallisesti.) Sinä\nhankit minulle todellakin yllätyksen, Hilda!\n\n_Rouva Sanmarck_ (lyöden käsiään yhteen). Herra varjelkoon;\nkahdeksansataa tuommoisesta! Onpa se kadulta löydettyä rahaa; on\ntotisesti. Ei, ei; Alfred, sinun täytyy pistää rahakukkaro syvemmälle\ntaskuusi! Muuten tästä yks kaks joudutaan maantielle!\n\n_Hilda_ (hermostuneesti). Äsh, te olette kaikki samanlaisia! Sanokaa\nnyt Herran nimessä, mitä siinä on vikaa!\n\n_Sanmarck_. No, ensiksikin: kukaan kuokkija ei asetu noin jyrkästi\nkaltevalla maalla kuokkimaan ylhäältä alaspäin, kuten sinun raatajasi\non suvainnut tehdä.\n\n_Hilda_. Ja miksi niin, herra erehtymätön?\n\n_Sanmarck_. Kokemuksesta hän tietää, että turpeen kiskominen alhaalta\nylöspäin vaatii enemmän voimaa kuin päinvastoin. Sehän on fysiikan\nlakien mukaista.\n\n_Hilda_ (suuttuen). Kas vain, etkö löytänytkin vikaa!\n\n_Sanmarck_. Niin, en voi sille mitään, ettei kukaan kuokkija halua\nsinun mieliksesi saada verensyöksyä päähänsä.\n\n_Hilda_. Kyllä sinä olet sietämätön!\n\n_Sanmarck_. Niinhän se käy, kun etsitään agraariaiheita bulevardeilta\nkäsin.\n\n_Hilda_ (kiivaasti). Oosh... sinä... sinä olet ihan mahdoton mies!\n(Istuutuu sohvalle taulun viereen.) Sinun tavallasi ei kukaan\nsivistynyt mies kohtele vaimoaan!\n\n_Sanmarck_. No, no, no, no, älä nyt taas rupea traagilliseksi!\n\n_Hilda_. Onko nyt mielesi hyvä, kun sait nolata minua?\n\n_Sanmarck_ (rauhoittaen). Mutta leikkiähän se vain oli!\n\n_Hilda_. Kaunista leikkiä! Sinä luulet yksin olevasi niin viisas; olet\nniin syntisen itsetietoinen, ettei toinen ihminen!\n\n_Sanmarck_. Ohoh, vasta minä sen ensi kerran kuulin!\n\n_Hilda_. Niin juuri, sellainen sinä olet. Kaikki ihmiset sinua\nihmettelevät, tiedätkö! Sanovat, että sinä olet kerrassaan mahdoton\nmies!\n\n_Sanmarck_, No, Herran nimessä, tee kuinka tahdot. Enhän minä tahdo\narvostella.\n\n_Hilda_ (melkein itkien). Et muuta kuin loukkaat jokainen Luojan päivä!\nOstin sen juuri sinun työhuoneesi seinälle ilahuttaakseni sinua!\n\n_Sanmarck_. No, siihenhän se on aivan kuin tehty. Täällä ei sitä\nmonikaan katsele.\n\n_Hilda_ (nousten). Tänne sitä ei aseteta nyt enää!\n\n_Sanmarck_. Suo anteeksi, jos turmelin sinussa kauniin vaikutuksen!...\nEikä puhuta siitä enää.\n\n_Hilda_. Sinä et turmellut mitään! Onneksi et ole mikään taiteentuntija.\n\n_Sanmarck_. Jumalan kiitos!\n\n_Hilda_. Mutta se vain on totta (kääntyen) ettei sinulla ole\nihmistapoja! Olen monasti saanut hävetä silmät päästäni sinun\ntähtesi... (Sanmarck poistuu oikealle sanaakaan sanomatta.)\n\n_Hilda_ (kävellen hillityssä raivossa). Ooh, tätä elämää, tätä elämää!\nNiin tuskallista ja ikävää!\n\n_Rouva Sanmarck_. Hm!... Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.\n\n_Hilda_. Luuletteko, että hän loukkaantui?\n\n_Rouva Sanmarck_. uskin, eiköpä hän liene siihen jo tottunut.\n\n_Hilda_. Enkä minä juuri suuria välitä jos loukkaantuikin. Tarvitsikos\nhänen käyttäytyä sillä lavoin!\n\n_Rouva Sanmarck_ (huoaten). Niin, sinussa kai ei ole mitään vikaa.\n\n_Hilda_. Sitä en ole sanonut! Mutta täytyyhän teidänkin myöntää, ettei\ntämä ole mitään elämää tällainen.\n\n_Rouva Sanmarck_. Ei, sitä se ei ole. Se ei ole oikeata perhe-elämää;\nolen sen kauan jo huomannut. Mutta missä on vika?\n\n_Hilda_. Niin, Herra nähköön, sanokaas se.\n\n_Rouva Sanmarck_. Kyllä... Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa\nmiehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen\nhän on liian jäykkää ainetta.\n\n_Hilda_. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?\n\n_Rouva Sanmarck_. Siksi, että hänellä on oma erikoinen\nelämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?\n\n_Hilda_ (hämillään). Ei... enkä välitäkään!\n\n_Rouva Sanmarck_. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun\ntuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?\n\n_Hilda_. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin\nnaimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!\n\n_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos\nkaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta\nymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.\n\n_Hilda_ (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?\n\n_Rouva Sanmarck_. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon\ntehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä\nasemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.\n\n_Hilda_. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!\n\n_Rouva Sanmarck_. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen\nuhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.\n\n_Hilda_ (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.\n\n_Rouva Sanmarck_ (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun\neduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on\ntullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua\navioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?\n\n_Hilda_ (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.\n\n_Rouva Sanmarck_. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan\nvoisi moni kadehtia.\n\n_Hilda_. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja\nikuisesti saisitte vain alistua!\n\n_Rouva Sanmarck_. Alistua...?\n\n_Hilda_. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä\nnimittää. Mitä välittää hän minusta!\n\n_Rouva Sanmarck_. Ajatteletko sinä todellakin niin?\n\n_Hilda_ (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin.\nAina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen\nniin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä\nnoiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin\nhäämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista,\njotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa\ntähden... Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu\nvaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)\n\n_Rouva Sanmarck_. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.\n\n_Hilda_. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun\nkuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun\nympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!\n\n_Rouva Sanmarck_. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!\n\n_Hilda_. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on\njatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla\nkuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei\ntiedä taivaan Luojakaan.\n\n_Rouva Sanmarck_. Ainakin hän vakuuttaa sitä.\n\n_Hilda_. Niin, kunpa voisi sen uskoa!\n\n_Rouva Sanmarck_ (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän\nelämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua\nsinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä\nhänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista\ntehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.\n\n_Hilda_ (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!\n\n_Rouva Sanmarck_ (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita\njuoruja liikkeellä.\n\n_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Juoruja!... Mistä?\n\n_Rouva Sanmarck_. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja\neivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua\nvakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.\n\n_Hilda_ (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!\n\n_Rouva Sanmarck_. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka\nvaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia\nmyöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.\n\n_Hilda_ (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan\nymmärrä toisiamme!\n\n_Rouva Sanmarck_. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu\nkiihtyneenä.)\n\n_Hilda_ (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä\nsilmäinsä yli). Uhrautua sille... sanoi hän... Kunpa voisin sen\ntehdä... (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua\nrohkaistuen.) Ei!... Myöhäistä se olisikin!\n\n_Miili_ (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.\n\n_Hilda_ (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo\ntaulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa.\nMiili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)\n\n(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja\nsolakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät\nsiniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu\ntukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa\nja käyttäytyy kuin maailmanmies.)\n\n_Kartio_. Hyvää iltaa, Hilda!\n\n_Hilda_. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?\n\n_Kartio_. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen\novea.) Onko hän siellä?\n\n_Hilda_. Hänkö? Ei, lähti juuri.\n\n_Kartio_. Sisälle siis?\n\n_Hilda_. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti\nkädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!\n\n_Kartio_. En oikein tiedä... Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.\n\n_Hilda_ Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!\n\n_Kartio_. Olen vain vähän hermostunut.\n\n_Hilda_. Heitä pois hermostumiset ja istu.\n\n_Kartio_ (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton\neräästä asiasta.\n\n_Hilda_. Ja mistä sitten?\n\n_Kartio_. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.\n\n_Hilda_. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan\npöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!\n\n_Kartio_. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!\n\n_Hilda_. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!\n\n_Kartio_. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!\n\n_Hilda_ (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.\n\n_Kartio_. Niin, Hilda... Ajatteles, jos hän saa tietää.\n\n_Hilda_. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle\nei juoruta!\n\n_Kartio_. Mutta Jenny tietää kaiken!\n\n_Hilda_ (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?\n\n_Kartio_. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen\nkohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä\nsellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.\n\n_Hilda_ (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!\n\n_Kartio_ (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty\nkilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.\n\n_Hilda_. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!\n\n_Kartio_ (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko\nolevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina\nhiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)\n\n_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!\n\n_Kartio_ (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.\n\n_Hilda_ (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua\ntuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!\n\n(Lyhyt vaitiolo.)\n\n_Kartio_. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa\ntapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme\nkai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.\n\n_Hilda_ (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle.\nMinua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua\nhaluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut\nkuin omistaessaan!\n\n_Kartio_. Mutta Hilda!... Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo\nhäntä kohtaan!\n\n_Hilda_. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?\n\n_Kartio_. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä\nmitään muuta!\n\n_Hilda_ (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo\nmeidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.\n\n_Kartio_ (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti...\noletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina\ntuntunut siltä?\n\n_Hilda_ (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä\nuskoisit, jos sanoisin sen sinulle?... Sinä ylimalkaan uskot, että\nnainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen\nkysymykseen?\n\n_Kartio_ (säpsähtäen). En... se on totta! (Istuutuu.)\n\n_Hilda_. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin\nrehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä\nkumminkin epäilisit minua!... Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?\n\n_Kartio_ (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään\nole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!\n\n_Hilda_. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!... Sinä\nolet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani!\nOoh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!\n\n_Kartio_ (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!\n\n_Hilda_. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja\nmitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset\nystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja\nmitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.)\nJa kumminkin... mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi\npuhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!\n\n_Kartio_ (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä\nparhaiten menestyvätkin!\n\n_Hilda_. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle\nmaailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.\n\n_Kartio_. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.\n\n_Hilda_. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen...\n\n_Kartio_. Kuvittelet?... Sano vain, mitä sinä kuvittelet!\n\n_Hilda_. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan\nlukenut entisaikain alkemistoista... Olivatko he normaaleja mielestäsi?\n\n_Kartio_ (naurahtaen). Oletko hassu!... Heitä mielestäsi sellaiset!\n\n_Hilda_. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina\nkiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)\n\n_Kartio_ (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin\nkaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari.\nHän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni\non yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista\nennakkoluuloista... Mutta sittenkin... tarvitaan kelpo annos rohkeutta\nastua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta\nminulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä\non jotain luoksepääsemätöntä... ja sitten hän on niin syntisen vapaa\nkaikista inhimillisistä heikkouksista.\n\n_Hilda_ (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä\niltana iloitaan!\n\n_Kartio_ (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda!\nTänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen\nmolemmin käsin... Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!...\nHilda!\n\n_Hilda_ (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja\nelämää... paljon iloa! Korvatakseni ne monet... monet hukkaan kuluneet\nvuodet... nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia\nepäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu\ntohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme\nvain riidelleet koko ajan!\n\n_Kartio_. En tahtoisi nyt tavata häntä!\n\n_Hilda_. Sitä on mahdoton välttää!... (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän\nmeidän alkemistamme jo tuleekin!\n\n_Kartio_ (varoittaen). Hsss!\n\n_Sanmarck_ (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei\nole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?... (Tervehtivät.)\n\n_Kartio_ (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen\nollut nykyään niin kiinni työssäni.\n\n_Sanmarck_, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. —\nSinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.\n\n_Kartio_. No, jonkun verran... Sinä olet siis kuullut?\n\n_Hilda_. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita\nseuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?\n\n_Sanmarck_. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani\ntiedeakatemiassa tänä iltana... (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta,\nminunhan täytyy pukeutua.\n\n_Hilda_. Ja luultavasti viivyt myöhään!\n\n_Sanmarck_. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta\ntällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.\n\n_Hilda_ (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.\n\n_Sanmarck_. Mistä ei tule mitään?\n\n_Hilda_. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin\nkanssani iltaa kuluttamaan... Nyt, kun työsikin on päättynyt.\n\n_Sanmarck_. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.\n\n_Hilda_. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin...\nherra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?\n\n_Kartio_ (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!...\nMutta kun Alfred on... hm... estetty!\n\n_Sanmarck_. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin\nmonasti ennenkin!\n\n_Hilda_. Niin, Alfred... illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet\npoissa. (Istuutuu.)\n\n_Sanmarck_. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!\n\n_Kartio_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis\npäättyneet? (Istuutuu.)\n\n_Sanmarck_. Kyllä, tällä kertaa!... Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä\nolen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet\nyksi niistä; vieläpä pahimpia!\n\n_Hilda_ (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!\n\n_Kartio_. Ja kaikki on menestynyt hyvin?\n\n_Sanmarck_ (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan\nerinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.\n\n_Hilda_. Kylläpä oli jo aikakin!\n\n_Sanmarck_. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin\nkärsivällisyyttäsi, Hilda.\n\n_Hilda_ (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy\nhämillään pois.)\n\n_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta\nkärsimättä ei tulla kirjavaksi!... Se on vanha totuus, näetkös. Kun\nloppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!\n\n_Hilda_ (nousten hermostuneena). Niin, niin... se on ohitse! (Menee\nakkunaan.)\n\n_Sanmarck_. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!...\n(Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä... niin omituisen\ntyhjältä... nyt kun kaikki on ohi!\n\n_Kartio_ (matalasti). Niinkö ajattelet?\n\n_Sanmarck_. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!...\nKaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät\nsovi heti.\n\n_Hilda_ (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!\n\n_Sanmarck_ (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa!\nNyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!\n\n_Hilda_ (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!...\n(Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen\npitkää vuotta!\n\n_Sanmarck_. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne\nole kuluneet hukkaan!\n\n_Hilda_ (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin,\nsaammehan nähdä!\n\n_Kartio_ (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo\nsinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?\n\n_Sanmarck_ (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt\nepäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin\nenglantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina\nalkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla\nalkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.\n\n_Kartio_. Niinkö?\n\n_Sanmarck_. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että\nradiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?\n\n_Kartio_. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.\n\n_Sanmarck_. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut\nmuodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät\nalkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja\nse antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.\n\n_Kartio_. Ja sinä olet siis onnistunut?\n\n_Sanmarck_. Täydellisesti!... Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita\nradioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten\nsuljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut\nkokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.\n\n_Kartio_. Se on uskomatonta!\n\n_Sanmarck_. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan\nheliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen\njohtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.\n\n_Kartio_. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?\n\n_Sanmarck_. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla\nsähköräjähdyksillä... (Jenny tulee.)\n\n_Hilda_ (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!\n\n_Jenny_ (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori,\njosta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)\n\n_Sanmarck_ (ottaen paperit). Jaha!... Istukaa, neiti, niin kauvaksi;\nminä järjestän ne!... (Katsoo kelloa.) Niin... ja pukeudun samalla!\nNo niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä\nenää... Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)\n\n_Kartio_ (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen\näänettömyys.)\n\n_Hilda_ (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan\ntyöhösi! Sinua ei näe enää koskaan!\n\n_Jenny_ (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan\nvahinkoa sinulle!\n\n_Hilda_. Niinkö luulet?... Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!\n\n_Jenny_ (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!\n\n_Hilda_ (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla\nniin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!\n\n_Jenny_. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole\nniin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin\nlähteä hänen kanssaan, Aarne?\n\n_Kartio_ (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran,\nJenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!\n\n_Jenny_. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin,\nmene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!\n\n_Kartio_. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!\n\n_Jenny_. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan\nvehkeilynne!... Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan!\nMutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on\nhalpamaista!\n\n_Kartio_ (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän\nkahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!\n\n_Jenny_. Ja niin sanot sinä aina!... Moraalisaarnoja!... Jos olenkin\nitseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita\nvastaan rikotaan!\n\n_Kartio_ (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen\nmies!\n\n_Jenny_. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?\n\n_Kartio_. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!\n\n_Jenny_ (pilkallisesti, nousten). No niin!\n\n_Kartio_. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi\nkieltäytyisin... hän voisi tehdä... ties minkä varomattomuuden!\n\n_Jenny_. Raukka!... Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään\nauta.\n\n_Kartio_. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten\nymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?\n\n_Jenny_. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua!\nOlen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!\n\n_Kartio_ (kiivaasti). Onneton... ei sanaakaan siitä!\n\n_Jenny_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja\npäällysvaatteissaan.)\n\n_Hilda_ (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää\nantako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin\nmieltäkiinnittävää!\n\n_Jenny_. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.\n\n_Hilda_ (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä,\nJenny!\n\n_Jenny_ (pilkallisesti). Sitä parempi!\n\n_Hilda_ (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin\npaljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu\nkumminkaan, sen saat uskoa!\n\n_Jenny_. Oletko ihan varma siitä?\n\n_Hilda_. Olen... Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!\n\n_Jenny_. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna\nminä en olisi noin tavattoman varma!\n\n_Hilda_ (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon\narvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!\n\n_Kartio_ (nuhdellen). Hilda!...\n\n_Jenny_ (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan\nvakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!\n\n_Kartio_ (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!... Hilda!...\n\n_Jenny_. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on!\nJatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?\n\n_Hilda_. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun\naikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!\n\n_Jenny_. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni\nsinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi\netu, jota sinulla ei ole!\n\n_Hilda_. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!\n\n_Jenny_. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua!\nSinä kai et voi sanoa samaa!\n\n_Hilda_ (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt\nkerran ei voi sinusta pitää!... Herran nimessä — sille ei mitään voi!\n\n_Jenny_. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset\nkostavat!\n\n_Hilda_. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!\n\n_Jenny_. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että\nyhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja\nvaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet.\nSinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!\n\n_Hilda_. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!\n\n_Jenny_. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda\nkohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!... Sen olen minä\ntehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!... Olen\nuhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee\nnopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun\nitkuun.)\n\n_Kartio_ (nousee hermostuneesti). Äsh!... kiusallinen juttu! Että sinun\npitikin vielä ärsyttää häntä!\n\n_Hilda_. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta\naika kuluu! Tule!\n\n_Kartio_ (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt... tämän jälkeen?\n\n_Hilda_ (ovella). Emme!... Juuri siksi tahdonkin mennä!... Tarvitsen\nilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!... Tule, Aarne!\n\n_Kartio_ (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin!\n(Poistuvat oikealle.)\n\n_Jenny_ (heidän jälkeensä kostonhimoisesti). Odottakaapas! (Jatkaa\nnyyhkytystään.)\n\n_Sanmarck_ (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa\nJennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin\nikävyyksiä?\n\n_Jenny_ (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!\n\n_Sanmarck_ (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole\ntapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä\nhuviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut,\neikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se\ntoistaiseksi!\n\n_Jenny_ (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä\nmenee kyllä ohi!... Olen vain niin heikko!\n\n_Sanmarck_ (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on\nkai teillä joku syykin?\n\n_Jenny_ (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori... minulla on kyllä\nsyykin!\n\n_Sanmarck_. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!... Itse\nparhaiten tiedätte...\n\n_Jenny_ (epäröiden). Jumalani... jospa tietäisin! Mutta ei... minun\ntäytyy sanoa se!... Tämä ei saa jatkua kauemmin!\n\n_Sanmarck_ (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?\n\n_Jenny_ (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori... täällä oman kattonne\nalla! Teitä petetään katalasti!\n\n_Sanmarck_ (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.)\nKuka minua pettäisi?\n\n_Jenny_. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee\nKartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka\nläheisiksi toisilleen he ovat tulleet?\n\n_Sanmarck_ (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan\nkeskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta...\n\n_Jenny_ (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä\nlaatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo\npitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua... sellainen\nalituinen yhdessäolo on vaarallista!\n\n_Sanmarck_. Toivottavasti te nyt liioittelette!\n\n_Jenny_ (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se\nvielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai\nmyöhemmin se johtaa siihen.\n\n_Sanmarck_ (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!\n\n_Jenny_. Te ette siis usko minua, tohtori?\n\n_Sanmarck_. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta\nsellaista en voi hänestä uskoa.\n\n_Jenny_ (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi\npuhunutkaan. Mutta minä sanon teille... sokea olette, ellette usko!\n\n_Sanmarck_ (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy\nsohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti...\nminkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.\n\n_Jenny_ (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori.\nOlette ollut niin hyvä minulle.\n\n_Sanmarck_. Siinäkö kaikki?\n\n_Jenny_. Niin... minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!\n\n_Sanmarck_ (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin\ntarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?\n\n_Jenny_ (luo katseensa alas ja on vaiti).\n\n_Sanmarck_. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla\nteille jonkin arvoinen.\n\n_Jenny_ (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!\n\n_Sanmarck_. Minä näen, että teillä on.\n\n_Jenny_ (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?\n\n_Sanmarck_. En... Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne\nerehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen\nvelvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan\nsyitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta\nnäyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.\n\n_Jenny_. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani\noikeassa.\n\n_Sanmarck_. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa\nasiasta selvän.\n\n_Jenny_ (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?\n\n_Sanmarck_. Teillekö... En suinkaan!\n\n_Jenny_. Ajattelin vain... Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!\n\n_Sanmarck_ (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään\nmusertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit... Jos ilmenee epäselvyyttä,\nniin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)\n\n_Jenny_. Kyllä, tohtori... Kiitos! (Menee oikealle.)\n\n_Sanmarck_ (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi\nolla mahdollista!\n\n_Rouva Sanmarck_ (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!\n\n_Sanmarck_. Niin, äiti... Ole hyvä ja istuudu!\n\n_Rouva Sanmarck_. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun\nHilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)\n\n_Sanmarck_. En tiedä... jossakin vieraskäynnillä kai.\n\n_Rouva Sanmarck_. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!\n\n_Sanmarck_. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen\nitsekin.\n\n_Rouva Sanmarck_ (merkitsevästi). Niinpä niin... Mutta sitä on olemassa\nniin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?\n\n_Sanmarck_ (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on\nsinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!\n\n_Sanmarck_. Minä arvaan!... Sano suoraan vain!\n\n_Rouva Sanmarck_. Kuinka? Sinä siis tiedät...!\n\n_Sanmarck_. Tiedän! Se koskee Hildaa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut\nHildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!\n\n_Sanmarck_. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä\ntaluttaa.\n\n_Rouva Sanmarck_. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä!\nEtkö sinä ole mitään huomannut!?\n\n_Sanmarck_ (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko\nsitten muut huomanneet?\n\n_Rouva Sanmarck_. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.\n\n_Sanmarck_. Sitä puhutaan aina niin paljon!\n\n_Rouva Sanmarck_. Mutta ajattele nyt... aina ja kaikkialla yhdessä!\nSellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!... Kuule, sinun pitää puhua\nvakavasti Hildalle!\n\n_Sanmarck_ (katkerasti). Vakavasti, sanot!... Hänelle, joka ei ole\nkoskaan minua oikein ymmärtänyt!\n\n_Rouva Sanmarck_ (kauhistuen). Kauheata!... Ehkä minä puhun hänelle.\nMinua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!\n\n_Sanmarck_ (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!\n\n_Rouva Sanmarck_. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! —\n(Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?\n\n_Sanmarck_ (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.\n\n_Rouva Sanmarck_ (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen,\nAlfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan\noikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!\n\n_Sanmarck_ (hermostuneesti). Niin, niin... kenties!.. Mutta ovatko\nihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa\nhänet ovelle.) Hänkin... hänkin sanoi sitä!... Onko sitten koko maailma\nliittoutunut riistämään minulta mielenrauhani... nyt juuri, menestyksen\nhetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.)\n(Tiukasti). Mihin rouva lähti?\n\n_Miili_ (epävarmasti). En tiedä... minä luulen, että tohtorinna lähti\njohonkin vieraisille.\n\n_Sanmarck_ (katsellen häntä terävästi). Vai niin... Hm! — Kuinka paljon\nteillä on palkkaa?\n\n_Miili_. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.\n\n_Sanmarck_. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te\nuskollisuuttanne myy samaan hintaan?\n\n_Miili_ (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!\n\n_Sanmarck_. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne\nuskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että\nrehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa\nharrastaa?\n\n_Miili_ (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.\n\n_Sanmarck_ (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne\ntuottaa teille aineellista etua.\n\n_Miili_ (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori...\n\n_Sanmarck_. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä\nmitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita\nhedelmiä?\n\n_Miili_ (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!\n\n_Sanmarck_. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?\n\n_Miili_ (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!\n\n_Sanmarck_ (jääkylmästi). Istuutukaa!... Koetamme muistella yhdessä.\n\n_Miili_ (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla\naikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki\nhetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!\n\n_Sanmarck_. Noo?\n\n_Miili_ (melkein itkien). Minä... minä luulen, että rouva meni\nSeurahuoneelle naamiaisiin.\n\n_Sanmarck_ (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!\n\n_Miili_. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)\n\n_Sanmarck_ (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos\nhe ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu.\nPerällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan\nedessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja\nvasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla\npuolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine\nkehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen\nja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös.\nSamalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä.\nPöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia.\nSeinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit\nosoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa\nuunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä;\nainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen\njäykille kasvoilleen... Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja\nJenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen... Tohtori havahtuu\nmietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)\n\n_Jenny_ (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti\ntohtoria).\n\n_Sanmarck_ (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!\n\n_Jenny_ (hiljaa). Niin, tohtori.\n\n_Sanmarck_. Kuinka paljon nyt on kello?\n\n_Jenny_. Löi juuri kaksi.\n\n_Sanmarck_. Miksi ette ole mennyt levolle?\n\n_Jenny_. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.\n\n_Sanmarck_. Olette liian ahkera, neiti!\n\n_Jenny_ (surumielisesti). Elämä opettaa... (Lyhyen vaitiolon jälkeen;\narasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?\n\n_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.\n\n_Jenny_ (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan\npuutteellisesti valaisee huonetta).\n\n_Sanmarck_ (kuivasti). Kiitos!\n\n_Jenny_ (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria;\nkysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?\n\n_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olitte, neiti... Täydellisesti!\n\n_Jenny_ (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?\n\n_Sanmarck_. Enemmänkin... jos niin voi sanoa!\n\n_Jenny_ (huokaa hillitysti).\n\n_Sanmarck_ (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi).\nKoskeeko se teihin?\n\n_Jenny_. Olin siihen jo ennakolta valmistunut... Näin täytyi käydä\nennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia\nhuoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?\n\n_Sanmarck_ (hillityllä katkeruudella). Olin... Menin sinne viisaitten\nkokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!\n\n_Jenny_ (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?\n\n_Sanmarck_ (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että\non olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia,\njoiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin...\n\n_Jenny_. Ooh, niinkö?\n\n_Sanmarck_. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen\njoukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?\n\n_Jenny_ (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)\n\n_Sanmarck_. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien\nharhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja\nkunnollisella elämällä olisi jotain arvoa... Ja sitten... (Ei voi\nmielenkuohultaan jatkaa.)\n\n_Jenny_ (matalasti). Ja sitten...?\n\n_Sanmarck_ (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies,\njolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin\nnaisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!... Paljastaa\nkoko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!\n\n_Jenny_. Minä en ymmärrä kuinka... kuinka Hilda saattoi menetellä noin!\n\n_Sanmarck_ (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän\nmeni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat\nhermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt,\ntunteet ja juhlahetket... Minulle kuuluu vain loppumaton työ,\nilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja\nelämän runous!... (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen\nhuutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti\nkatsoen ansiokkaampi onneen?\n\n_Jenny_ (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin\nselkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte\nsiellä paljon, tohtori!\n\n_Sanmarck_. Minä tunsin vielä enemmän!\n\n_Jenny_. Puhuttelitteko heitä?\n\n_Sanmarck_ (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.\n\n_Jenny_ (säpsähtäen). Onneksi...? Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n_Sanmarck_. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en\ntakaa, kuinka olisi käynyt!\n\n_Jenny_. Kuinka...? Te, te olisitte!... Oo, se on mahdotonta!\n\n_Sanmarck_ (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen!\n(Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)\n\n_Jenny_ (pelästyen). Mutta, tohtori!... Te...\n\n_Sanmarck_. Niin, juuri minä... minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut\nluoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!\n\n_Jenny_. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!\n\n_Sanmarck_. Minä olisin sen tehnyt!\n\n_Jenny_. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!\n\n_Sanmarck_ (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun\nmuut ovat mielettömiä?\n\n_Jenny_. Pitää... Te olette niin paljon korkeammalla heitä!\n\n_Sanmarck_. Loruja! Tyhjiä sanoja!... Korkealla kai vain nautitaan\nniistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi\nollut kylliksi syytä siihen?\n\n_Jenny_. Ei.\n\n_Sanmarck_ (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?... Eikö minun\nperherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti\npetetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä,\nvaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija\ntavaroitaan.\n\n_Jenny_ (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne\nteitä enää!\n\n_Sanmarck_ (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän,\nettä tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja\nkaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet\nolemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!\n\n_Jenny_ (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu\ntiedemies!\n\n_Sanmarck_ (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan\nkurjia, viheliäisiä ihmisiä!... Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua\nsyvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa\nmaailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme\nvastaan me olemme voimattomia kuin lapset.\n\n_Jenny_ (istuutuen). Se on kauheata!\n\n_Sanmarck_, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja\nvuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa\npuhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa\nsukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin\nesihistorialliset luolaihmiset!... Musertaa kilpailija!\n\n_Jenny_. Eivät toki sentään kaikki!\n\n_Sanmarck_. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!\n\n_Jenny_ (pudistaen päätään). Tohtori parka!\n\n_Sanmarck_ (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te\nvoitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä\nsuurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon.\nKestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen\nja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja\ntekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien\ninhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin\nkurjaa, niin surkeata ivaa, että... että... minä en löydä sanoja...\n\n_Jenny_. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.\n\n_Sanmarck_. Kuinka niin?\n\n_Jenny_. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?\n\n_Sanmarck_. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa,\nniin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?\n\n_Jenny_. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin\nse onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa\njokapäiväisempää.\n\n_Sanmarck_ (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!\n\n_Jenny_. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi.\nMinä luulen syyn juuri olevankin siinä.\n\n_Sanmarck_ (mennen uunin eteen istumaan). En, sitä en tehnyt. Luulin\nmiehen olevan kelvollisen perhe-elämään, vaikkei hän olekaan ottanut\nelämäntehtäväkseen naisten hurmaamista... Kunnes tuo toinen opetti\nminulle, minkälaiselle pohjalle perheonni on perustettava... Aina sitä\noppii ihminen!\n\n_Jenny_ (nousten). Ei, tohtori... se ei ole oikea perustus!\n\n_Sanmarck_. Eikö?\n\n_Jenny_. Mutta sitä ei ole myöskään teidänlaisenne yksipuolinen\npidättyväisyys.\n\n_Sanmarck_. Niin kai... minun ehkä olisi pitänyt hakkailla vaimoani\nläpi elämän kuin äsken rakastunut nulikka, ettei hän olisi juossut\nensimäisen seikkailijan syliin!\n\n_Jenny_. Kenties teidän olisi pitänyt juuri niin tehdä!\n\n_Sanmarck_. Mahdotonta! Avioliitto on yhteiskunnallinen elämänmuoto. Se\nei ole mikään päämäärä.\n\n_Jenny_. Mutta tuhansille naisille se on sitä.\n\n_Sanmarck_ Se on järjetöntä! Kuinka silloin kävisi kehityksen? Mitä\nolisi Napoleon saanut aikaan, jos hänen valloituksensa olisivat\npysähtyneet Josefineen?\n\n_Jenny_. Tuskinpa Napoleon olisi mennyt Josefinen tähden\nkuritushuoneeseen. Eiköhän Josefinekin ollut hänen laskelmissaan vain\nnumero kuten kaikki muutkin!\n\n_Sanmarck_ (hiukan vaiettuaan; täysin tyyntyneenä). Olette oikeassa!\nTe näitte minut heikkona... Sitä eivät saa nähdä muut. (Huoaten.)\nLepoonkin asettunut tulivuori voi joskus purkautua!\n\n_Jenny_ (syvällä osanotolla). Oi, minä ymmärrän tuon niin hyvin!\n\n_Sanmarck_. Niin, olemmehan kaksi samanlaista yön kummittelijaa.\n\n_Jenny_ (hiljaa). Niin!\n\n_Sanmarck_. Minä en ole oikeastaan milloinkaan elänyt. Kuin myyrä\nkolossaan olin haudattuna, muiden kuohuessa pinnalla ja nauttiessa.\nAinoa, joka yhdisti minua maailmaan, oli tämä koti. Ja siksi se kai\noli minulle niin suurenarvoinen... Hyvä Jumala, kuinka ihmisestä\nvoikaan tulla oman tahtonsa marttyyri!... (Lyhyt vaitiolo.) Niin, niin.\nMutta ensin on tämä asia järjestettävä! Sitten voin vetäytyä luolaani\ntakaisin tappioineni ja häpeineni!\n\n_Jenny_ (liikutettuna). Mitä aiotte nyt tehdä?\n\n_Sanmarck_. Selvittää tämän asian. (Nousten.) Tahdotteko tehdä minulle\nerään palveluksen?\n\n_Jenny_. Mielelläni, tohtori! (Nousee.)\n\n_Sanmarck_. Tuotte herra Kartion tänne, kun he tulevat.\n\n_Jenny_ (hämmästyen). Nytkö?... Yöllä...\n\n_Sanmarck_ (kävellen). Juuri nyt... Vai luuletteko, että se on liian\npaljon vaadittu?\n\n_Jenny_ (peloissaan). En, en suinkaan!... Mutta...\n\n_Sanmarck_. Minä tahdon niin. En tahdo saattaa uteliaita palvelijoita\nperhesalaisuuksieni perille.\n\n_Jenny_. Mutta kuka takaa, ettei se kohtaus muodostu liian...\n\n_Sanmarck_ (katsoen häntä silmiin). Minä... Minä lupaan teille, että\nminullekin ovat ihmiset vain numeroita... (huoaten) koska he eivät\nhalua muuta olla!\n\n_Jenny_ (epäröiden). Minua niin peloittaa!\n\n_Sanmarck_. Pidättekö minua nulikkana? (Kuuluu alaovi käyvän.) Kas\nniin, se on Hilda! Jollette hukkaa aikaa, niin tapaatte Kartion läheltä!\n\n_Jenny_. Minä menen!... No niin, minä menen toisen kautta! Mutta\nvoinhan luottaa teihin, tohtori?\n\n_Sanmarck_. Voitte, neiti! (Jenny poistuu. Sanmarck istuutuu huoaten\nuunin eteen ja tuijottaa tuleen. On lyhyt väliaika.)\n\n_Hilda_ (tulee hiljaa ja aikoo hiipiä huoneeseensa, mutta huomaa\ntohtorin ja säpsähtää; tuijottavat toisiinsa hetken äänettöminä; sanoo\nviimein arkaillen). Kun oikein pelästyin!\n\n_Sanmarck_ (kuivasti). Minuako sinä pelästyit?\n\n_Hilda_. Sinä olet vielä valveilla, Alfred?\n\n_Sanmarck_. Odotin sinua... Haluan hiukan puhua kanssasi.\n\n_Hilda_ (levottomasti). Nytkö?... Eikö sitä voi jättää huomiseksi?\n\n_Sanmarck_ (jyrkästi). Ei!\n\n_Hilda_ (melkein nöyrästi). Niinkö? (Hetken vaitioltuaan). Eikö oteta\nsitten enemmän valoa? Täällä on niin pimeätä!\n\n_Sanmarck_. Niinkuin tahdot! Minä en sitä kaipaa. (Istuutuu.)\n\n_Hilda_ (vääntäen enemmän valoa; soinnuttomasti). No niin...?\n\n_Sanmarck_. Mistä sinä tulet?\n\n_Hilda_ (istuutuen). Mutta sanoinhan sen sinulle lähtiessäni!\n\n_Sanmarck_. Etkö tosiaan käynyt muualla?\n\n_Hilda_ (epävarmasti). En. — Hyvä Jumala, mitä tämä tutkinto tietää?\n\n_Sanmarck_. Et... (Vaikenee, koettaen hillitä itseään.) Kuule, Hilda,\nälkäämme jatkako tätä valheellisuutta kauemmin! Se ei totisesti maksa\nvaivaa! Ja onhan se kyllin surkeata ilmankin... Näethän, että olen\nrauhallinen... aivan rauhallinen!\n\n_Hilda_. Mitä sinä sitten tarkoitat?\n\n_Sanmarck_. Sinä lähdit illalla johonkin vieraskäynnille...\n\n_Hilda_. Niin, ja mitä sitten?\n\n_Sanmarck_. — ja palasit naamiohuveista kello kahden jälkeen aamulla!\n\n_Hilda_ (säpsähtää; sitten hermostuneesti naurahtaen). No niin, olkoon\nnyt vaikka niinkin! Mutta enpä juuri luullut sen sinua paljoakaan\nliikuttavan!\n\n_Sanmarck_. Ehkä sentään hiukan. — Mennessänne te poikkesitte Kartion\nluo.\n\n_Hilda_. Mutta, Alfred!... Se ei ole totta!\n\n_Sanmarck_ (painavasti). Se on totta!... Ja sitten esiinnyitte kolme\nneljännestä myöhemmin naamiohuveissa naamioituina. Eikö niin?\n\n_Hilda_ (syvästi masentuneena). No, miksi sitten kyselet... koska\nsinulla on noin perusteelliset tiedot?\n\n_Sanmarck_. Valitettavasti niissä on aukkojakin.\n\n_Hilda_ (uhmaillen). Pitäisikö minun ehkä täydentää?\n\n_Sanmarck_ (karmivalla ivalla). Ole niin hyvä! Minulle on näetkös\narvoitus, kuka auttoi sinua noissa pukuhommissa.\n\n_Hilda_ (peittäen kasvonsa). Alfred!... (Lyhyen väliajan kuluttua\nkiivaasti.) Ja mitä tuo kaikki sitten todistaa?\n\n_Sanmarck_. Juriidisesti ei mitään, mutta moraalisesti sangen paljon!\n(Nousten.) Sinulla on rakastaja!\n\n_Hilda_ (nousten, kuohuissaan). Eikä ole!\n\n_Sanmarck_. Kartio!\n\n_Hilda_. Ei koskaan!\n\n_Sanmarck_ (kuohuissaan). Kuule, sinä et kiertelemällä pääse minusta\ntällä kertaa. Olen liian syvälle tunkeutunut tuohon valheiden verkkoon,\njonka te molemmat olette kutoneet minun ympärilleni. Ja minä tahdon\nkuulla kirkkaan totuuden sinun omilta huuliltasi! Sinun täytyy\ntunnustaa totuus! Kuulitko, sinun täytyy!... Puhu! (Syöksyy kädet\nnyrkissä Hildan eteen; tämä peräytyy kauhistuneena; tohtori taistellen\nvihaansa vastaan.) Ei, ei, näethän, että olen rauhallinen!... Olen\npäättänyt pysyä rauhallisena, tulkoon mitä tahansa! Haluan vain hiukan\nselvitystä!... Sano!\n\n_Hilda_ (huuliaan pureskellen). Kunpa tietäisin, mitä minun on\ntunnustettava!\n\n_Sanmarck_ (voimakkaalla ponnistuksella tyyntyen). Oh, jättäkäämme\nviisastelut! Näethän, että tiedän kaikki. Ei hyödytä mitään, että\nkiellät sen! Näinhän sen omilla silmilläni, kun valepuvussa teitä\nvakoilin siellä.\n\n_Hilda_ (kauhistuen). Sinä!... Ei, ei, se on mahdotonta! (Istuutuu.)\n\n_Sanmarck_. Kyllä, Hilda! — Eräässä sivuhuoneessa te puhuitte minusta.\nEikä se keskustelu jättänyt epäilyksille sijaa.\n\n_Hilda_ (epätoivoisesti). Jumalani!... Sinä olit siellä!?\n\n_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Olin. — Mihin te sieltä menitte... siinä on\ntaas aukko, jonka sinä voit täydentää.\n\n_Hilda_ (ylös hypäten). Alfred!\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Istuudu! Täytyihän sinun muuttaa pukua! Ethän\nvoinut palata vieraskäynniltä naamiaispuvussa.\n\n_Hilda_ (poissa suunniltaan). Että sinä — hyvä Luoja — että sinä\nalennuit...\n\n_Sanmarck_ (katkerasti). Urkkimaan, niin!... Herra nähköön, se\nalentuminen nyt näyttää olevan välttämätöntä niin yhdelle kuin\ntoisellekin.\n\n_Hilda_ (hetken vaiettuaan; soinnuttomasti). Sano minulle, mitä sinä\nkaikella tällä tarkoitat?\n\n_Sanmarck_ Puristaa sinulta totuus!\n\n_Hilda_ (nousee uhmaten). Ei, tämä yö ei ole niin pitkä!\n\n_Sanmarck_ (nousten kuohuissaan). Jollei ole, niin sitä jatketaan!\n\n_Hilda_. Sinä jätit minut oman onneni nojaan ja nyt sinä vaadit minut\ntilille.\n\n_Sanmarck_. Sinä vastaat syytöksillä rehelliseen kysymykseen! Koetat\nluikerrella vapaaksi! Mutta se ei auta, tästä täytyy tulla täysi\nselvyys... taikka...\n\n_Hilda_ (vapisten vihasta). Millä oikeudella sinä tutkit minua?\n\n_Sanmarck_. Millako oikeudella? Kylläpä on moraalittomuus pitkälle\n'kehittynyt! Sinä puhut oikeudesta, sinä... (Puristaa häntä rajusti\nkäsivarresta). Sinä rakastat tuota miestä?\n\n_Hilda_ (riistäytyen irti ja mennen kädet nyrkissä toiselle puolen\nhuonetta). Ooh! No niin, rakastan, rakastan, koska niin tahdot! En\nainakaan sinua, sinä hirviö! Sitäkö sinä haluat tietää... sinä...\n\n_Sanmarck_. Sitä, juuri sitä! Jatka, jatka!\n\n_Hilda_. No, siinä nyt kuulit tuon haluamasi totuuden! Mutta siitä saat\nsyyttää itseäsi... niin, niin, omaa itseäsi! Sinä itse olet työntänyt\nminut toisen syliin! Ja minä... minä kauhistun ja vihaan sinua yhtä\npaljon kuin häntä rakastan!\n\n_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Kas niin... viimeinkin!... Viimeinkin tuli\ntotuus ilmi! Totuus tulee aina ilmi, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa!\nJatka vielä!\n\n_Hilda_. Miellyttääkö se sinua?\n\n_Sanmarck_. Kyllä! Sinä osaat pirullisella taidolta asettaa sanasi! Ne\nleikkaavat kipeästi ja syvältä! Sinä olet voittamaton! Sinä...\n\n_Hilda_ (yhä kohoten). Luulit kai, että minä uhraisin nuoruuteni,\nonneni... niin, koko elämänikin sinun himmeiden tarkoitusperiesi\ntakia! Luulit ehkä, että minä näivettyisin yksinäisyydessä, sillä\naikaa kun sinä tuhlasit oman elämäsi mahdottomuuksien tavoitteluun!\nMutta minä pidin parempana elää omaa elämääni ja se on johtanut tähän!\nMiellyttääkö se nyt sinua?\n\n_Sanmarck_ (kovalla ponnistuksella tyyntyen). Miksi sinä raivostut?\n\n_Hilda_. No, mitä sinä sitten tahdot minusta, kun et kerran välitä\nminusta? Anna minun olla rauhassa!\n\n_Sanmarck_. No, Herran nimessä... enhän ole sanonut sinulle moitteen\nsanaa!\n\n_Hilda_. Et. Siihen sinä olet liian suuri ja ylpeä! Mutta, hyvä\nJumala... etkö käsitä, että tuhat kertaa ennemmin sietäisin sinulta\niskujakin kuin tuon armollisen ylimielisyytesi!\n\n_Sanmarck_. Hilda raukka! Sinä et itsekään tiedä, mitä tahdot!...\nHävittää — särkeä — taistella, raivota! Hyvä ihminen, onko sellainen\nelämää?\n\n_Hilda_. Se on kaikki sinun syysi!\n\n_Sanmarck_. Minunko? — Annoin sinulle oikeuden elää omaa elämääsi,\nmutta en tällaista! Hilda. Ja siinäkö kaikki? (Istuutuen). Enempää en\nsuonut itsellenikään.\n\n_Hilda_ (tyynemmin). Minulle se ei riittänyt. Olin niin sietämättömän\ntarpeeton kodissasi; vain jonkinlainen välttämätön koriste. En voinut\nolla sinulle miksikään hyödyksi, eikä sinulta riittänyt aikaa minulle.\nMitä meillä oli muuta yhteistä kuin tuo ainainen yksinäisyys?\n\n_Sanmarck_. Jos sinä olisit hiukan uskonut muidenkin selvään älyyn kuin\nvain omaasi, niin se ei olisi ollut niin vaikeata sinulle.\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). En kestänyt sen tarkoituksettomuutta. Minun\nelämäntehtäväni oli yksinkertaisesti vain elää... Ja hyvä Jumala,\nminkälaisen elämän minulle valmistit?... Yksinäisen ja aution!\n(Heittäytyy sohvalle ja ratkee rajuun itkuun.)\n\n_Sanmarck_ (hetken vaitioltuaan; raskaasti). Meidän välillämme on aina\nvallinnut ylipääsemätön väärinymmärrys!\n\n_Hilda_ (rajattomalla surulla ja tuskalla). Taivas sen tietää!... Ja\nnyt sen huomaaminen on jo myöhäistä! Sinä muistat, kuinka kerran pyysin\nsinua suojelemaan minua itseäni vastaan. Se oli todellakin hätähuuto,\nmutta sinä et ymmärtänyt.\n\n_Sanmarck_. Mitä sinä tarkoitat?\n\n_Hilda_. Yksinäisyys ja ikävä olivat vaarallisia minulle. Ne\nkasvattivat minussa pahaa. Pelkäsin toisinaan itseäni.\n\n_Sanmarck_. Itseäsi...?\n\n_Hilda_. Niin. — Et aavista kuinka monta iankaikkisuuden pitkää ja\nkolkkoa iltaa istuin täällä yksinäni ikävöiden ja odotin sinua. Toisten\nsillä aikaa iloitessa ja nauttiessa nuoruudestaan ja rikkaasta elämästä.\n\n_Sanmarck_ (tukahtuneesti). Niinkö...?\n\n_Hilda_ (kaihomielisesti). Mutta kuinka usein olikaan ikävöimiseni\nja odotukseni turhaa! Monasti olit väsynyt ja ajatuksissasi, etkä\nkaikistellen vaihtanut sanaakaan. Tuskin huomasitkaan minua; tuskin\najattelit, että sinulla oli vierelläsi ihminen, joka myöskin vaati\nelämältä jotakin.\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Ja mitä sinä oikein sitten tahdoit?\n\n_Hilda_ (nousten; intohimoisesti). Sinut kokonaan, jakamatonna!\nYmmärrätkös? Sinulle tahdoin uhrautua, mutta en sinun hämärille\npäämäärillesi!... Ja minä puhuin sinulle siitä; pyysin sinua hiukan\nmuuttamaan elämäntapojasi. Mutta sinä olit järkähtämätön.\n\n_Sanmarck_ (matalasti). Se olisi ollut samaa kuin olisin heittänyt pois\nelämäni suurimman ajatuksen.\n\n_Hilda_. Jossa minulla ei ole mitään osaa!\n\n_Sanmarck_. Eikö?\n\n_Hilda_. Ei, kunnia siitä lankeaa yksin sinulle... Ja pitikö minun\nsentähden elää vain puolinaista elämää?\n\n_Sanmarck_. Sinun olisi pitänyt paremmin ymmärtää minun elämäni\ntarkoitus ja ainakin kunnioittaa sitä.\n\n_Hilda_. Niinpä niin, jos voisi kunnioittaa jotakin, mitä ei ymmärrä.\n\n_Sanmarck_ (huoaten). Niin, Hilda, sinä ajattelit vain hetkellisiä\nhuvituksiasi, minun työni tähtäsi ikuisuutta!\n\n_Hilda_ (värähtävin äänin). Ajattelin vain hukkaan kuluvaa elämääni,\njoka hetki hetkeltä ja tunti tunnilta luisui käsistäni, tuottamatta\niloa muille... ja tuottaen vain kammottavaa tyhjyyttä itselleni.\nAjattelin ympärilläni sykkivää elämää, josta olin eristetty; ja\nihmisiä, joille minäkin voisin tuottaa iloa; ja jotka voisivat\nilahduttaa minua... Ja niin jouduin siihen... (Istuutuu ja puhkee\nväkivaltaisiin nyyhkytyksiin.)\n\n_Sanmarck_ (vaitiolon jälkeen matalasti). Tämä on kova isku... sangen\nkova!... Mutta mikä on tapahtunut, se on tapahtunut! Heikkojen sielujen\ntapaista on syyttää onnettomuuden hetkellä vain toisiaan... (Kuuluu\nliikettä eteisestä.) Se on Kartio! Ehkä et halua tavata häntä nyt?\n\n_Hilda_ (nousee; koettaen tyyntyä). En... minä... menen. Sinä olet\nkutsuttanut hänet!... Niin, niin, minä menen. Mutta minkälainen on\ntuomioni?\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Se riippuu hänestä.\n\n_Hilda_. Vain yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa.\n\n_Sanmarck_ Minkä niin?\n\n'Hilda. Otan vastaan mitä tahansa, mutta anteeksiantoasi en koskaan.\n\n_Sanmarck_. Niinkö?\n\n_Hilda_ (itkuaan vastaan taistellen). Siiloin minun täytyisi halveksia\nmiestä, jota kerran kunnioitin ja... (hiljemmin) rakastin. (Kiirehtii\nliikutustaan salaten toiseen huoneeseen.)\n\n_Sanmarck_ (katsellen hänen jälkeensä ja huoaten hillitysti). Miksi...\nmiksi pitää kahden ihmisen niin läheisesti kuulua yhteen ja kumminkin\nolla niin saavuttamattoman kaukana toisistaan? (Pyyhkii otsaansa ja\nheittäytyy raskaasti nojatuoliin. — Lyhyt väliaika. Jenny ja Kartio\ntulevat; Kartio hermostuneena ja epäröiden. Jenny poistuu muihin\nhuoneisiin:)\n\n_Kartio_ (kiusallisen äänettömyyden jälestä). Sinä kutsuit minua,\nAlfred?\n\n_Sanmarck_ (jääkylmästi). Niin... Se, mitä meillä kahdella on\ntoisillemme sanottavaa, ei vie paljon aikaa... — Mutta istuudu kaikissa\ntapauksissa!\n\n_Kartio_. Kiitos! (Asettuu pöydän luo istumaan.)\n\n_Sanmarck_. En tahdo alkaa moraalisaarnoilla. Aikuisten ihmisten\nopettaminen on epäkiitollisinta tehtävää... Sinä nyt kerran olet\nkäsittänyt ystävän-oikeuksiasi liiaksi omalta kannaltasi... ja sitä ei\nvoi muuttaa... Tarkoitan sinun suhdettasi Hildaan...\n\n_Kartio_ (pelästyen). Mitä sinä oikein tarkoitat?\n\n_Sanmarck_. Sitä mitä sanoin! Teillä on suhteita!\n\n_Kartio_ (hypähtäen). Ja sinä siis uskot, että minä ... Uskot, mitä\nihmiset sanovat?!\n\n_Sanmarck_ (jäykästi). Uskon! Ihmisiin voi kyllä luottaa, kun vain\neivät heidän omat asiansa ole kysymyksessä!\n\n_Kartio_. Mutta se on valhe... se — se on...\n\n_Sanmarck_. No, no, älä väitä!... On luonnollista, että kiellät.\nKieltäminen kiusallisissa asioissa on sekä inhimillistä että\nviisastakin. Mutta usko minua, tällä kertaa se on turhaa!\n\n_Kartio_. Ei, ei, ei, minä vakuutan...\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Oo, älä vakuuta mitään! En ole kysynyt sinulta,\nonko tämä totta! (Ankarasti.) Minä tiedän, että se on totta!\n\n_Kartio_ (istuutuu; tuskallisesti otsaansa pyyhkien). Mutta, Herran\nnimessä... sano sitten suoraan, mitä sinä oikein tahdot?\n\n_Sanmarck_. En muuta kuin järjestää tämän arian.\n\n_Kartio_. Ja millä tavalla?\n\n_Sanmarck_ (kuohuen). Niin... millä tavalla?... Siitäpä nyt on kysymys!\nNiin paljon kuin ollaankin kehitytty, ei tällä alalla ole voitu keksiä\nainoatakaan oikein sopivaa tapaa!... Ammunko sinut vai itseni vai\nmeidät molemmat? — vai annanko anteeksi? vai nostanko häväistysjutun\nihmisten iloksi? Kaikki tavat ovat yhtä hyviä... ja yhtä pohjattoman\nkurjia!\n\n_Kartio_ (masentuneena). Minulla lienee tässä asiassa hyvin vähän\nsanottavaa... (Rohkaistuen.) Mutta olen valmis sellaiseen hyvitykseen\nkuin gentlemannien kesken on tapana.\n\n_Sanmarck_ (pilkallisesti). Sellaiseen hyvitykseen!... Se on\nnulikkamaista puhetta; rappeutuneilta ihmisiltä lainattua! Silläkö\ntavalla sinä hyvität toisen ihmisen sisäiset tuskat?... Voitko sillä\nluoda eheäksi särkyneet elämänsuhteet? Pyyhkiä pois kaikki kiusalliset\nmuistot ja tehdä olemattomaksi kaiken olleen?... Jos tässä asiassa\nvedottaisiin siihen, kenellä on lujimmat hermot, niin (terävästi) minä\nvoin joltisellakin varmuudella vakuuttaa, että ne olisi minulla.\n\n_Kartio_ (neuvottomasti). Sitten en tiedä, mitä on tehtävä!\n\n_Sanmarck_ (pakotetun tyynesti). En tiedä, mitä joku toinen tekisi\nminun asemassani... Mutta yksinkertaisinta lienee, että te kaksi...\nsinä ja Hilda, nyt matkustatte ulkomaille... (erityisellä painolla)\nterveydellisistä syistä!\n\n_Kartio_ (kovin hämmästyneenä). Ja sinä — sinä luovuttaisit...!\nTarkoitatko todellakin mitä sanot?\n\n_Sanmarck_ (kuivasti). Se on tarkoitukseni.\n\n_Kartio_. Tämä on käsittämätöntä!\n\n_Sanmarck_ (ivallisesti). No, mutta sinähän nolostut! Sinä et\nvarmaankaan odottanut tällaista päätöstä!\n\n_Kartio_. En ymmärrä sinua! Lasketko leikkiä?\n\n_Sanmarck_. Se ei ole leikkiä! Katsos, täällä maailmassa jokainen uusi\netu tuo mukanaan vastaavat velvollisuudet. Sinä tahdot nauttia eräitä\netuoikeuksia; niinpä saat ottaa vastaan myöskin velvollisuudet.\n\n_Kartio_. Menettelysi on kovin kummallista!\n\n_Sanmarck_. Entä sinun sitten!... Sinä et ihastu, vaikka saat hänet,\njonka omistamisen vielä hetki takaperin katsoit välttämättömyydeksi...\nJa voinpa vaikka vannoa, ettei ihastu Hildakaan tästä!\n\n_Kartio_ (hermostuneesti). Mutta ymmärräthän...\n\n_Sanmarck_ (kohoavalla mielenkuohulla). Niin, niin, minä ymmärrän!\nMinä sanon sinulle yhden asian. Tuollaiset suhteet särkyvät aina,\nkun ne tuovat mukanaan joitakin velvollisuuksia. Ne eivät kestä\nelämän jokapäiväisyyttä! Ihmiset ovat aina suuria lapsia! Ikävöivät\nleikkikalua, mutta saatuaan sellaisen särkevät sen... Suuria,\nmielettömiä lapsia... ja niin julmia sitäpaitsi!\n\n_Kartio_. Mutta, Alfred... minä tarkoitan...\n\n_Sanmarck_ (asteettain raivostuen). Tuo suhde oli teille\nmiellyttävämpi, eikö niin? Siihen ei sekaantunut rahtuakaan elämän\narkipäiväisyyttä! Ei ompelijalaskuja eikä hermostumisia, mitä?...\nOli kolmas, joka sai maksaa viulut! Niin, niin, kyllä minä ymmärrän!\nOn niin helppoa toisen housuilla tuleen istua!... (Menettää\nitsehillintänsä ja syöksyy kädet nyrkissä Kartion eteen.) Herran\nnimessä, mitä te sitten oikeastaan tahdotte? Jatkaako tuota siivoa\npeliä? Sanohan! (Jenny tulee ja menee järjestämään uunia.)\n\n_Jenny_ (heittäen merkitsevän katseen tohtoriin). Anteeksi!... Tulin\nvain katsomaan tulta!\n\n_Sanmarck_ (itseään hilliten). Niin, niin, aivan niin, siinä teitte\nkauniisti, neiti! (Äänettömyys, jonka aikana tohtori kävelee\ntyynnytellen itseään; Jenny poistuu.) Noo, mitä sinulla on sanomista\ntähän? (Viittaa Kartiota istumaan ja istuutuu itse.)\n\n_Kartio_. Valitan syvästi, että... että näin on käynyt.\n\n_Sanmarck_ (jonka viha on vaihtunut katkeraksi ivaksi). Lohduttavaa\nkuulla!\n\n_Kartio_. Mutta siitä ei minnekään pääse, että sinun eristäytynyt\nelämäntapasi oli omansa johtamaan tähän valitettavaan tulokseen! Enkä\nminä oikeastaan ihmettele, että näin kävi.\n\n_Sanmarck_. Etpä tietenkään! Sehän kai oli tarkoituskin.\n\n_Kartio_ (päättävästi). Ei, mutta siihen voivat joutua terveet ihmiset,\njoiden tunteet eivät ole paljaassa järkeilemisessä kivettyneet!\n\n_Sanmarck_. Ja jotka eivät katso asiakseen hillitä niitä!\n\n_Kartio_. Olitko sinä todellakin kyllin naivi uskoaksesi, että\nsellainen elämänhaluinen ja voimakastunteinen ihminen kuin vaimosi\ntyytyy koko iäkseen elävänä hautautumaan sinun kanssasi keskellä\nrikasta elämää?\n\n_Sanmarck_ (kylmästi). En, minä vain uskoin, että on olemassa kolmaskin\nmahdollisuus!\n\n_Kartio_. Tässä tapauksessa sitä nyt ei ollut. Kaikilla ei ole sinun\näärimmilleen kehitettyä itsemäärääväisyyttäsi. Vaimosi kiihkeälle ja\ntunneherkälle luonteelle sellainen on suorastaan mahdottomuus. Hän\ntarvitsi ilmaa, valoa ja elämää, mutta sinä et antanut sitä hänelle.\nSitten jouduttuaan hankkimaan sitä ominpäin hän tietysti kiintyi\nniihin, jotka toivat hänen elämäänsä sisältöä... Minäkään en ole muuta\nkuin ihminen... ja... Hm! Haluaisinpa nähdä, kuinka joku toinen olisi\nkäyttäytynyt minun sijassani! Minun mielestäni sinä aivan suoraan\nvalmistit tilaisuuden siihen.\n\n_Sanmarck_. Kaikkia asioita voidaan puolustaa, kun ei aseteta itselleen\nmitään velvollisuuksia!\n\n_Kartio_. Minä puolustan aina persoonallista vapautta; ajatuksen ja\ntunteen vapautta!\n\n_Sanmarck_ (painavasti). Minä olen viimeinen kahlehtimaan kenenkään\npersoonallista vapautta, kun se ei loukkaa toisen henkilön oikeuksia.\nMutta mikään yksilöllisen vapauden ilmaus ei voi mennä yli ihmiskunnan\nyhteishyvän kannalta määrättyjen rajojen, muuttumatta samalla\nrikokseksi. Käsität kai mihin jouduttaisiin, jos me kaikki rupeaisimme\ntätä vapautta toteuttamaan aivan rajattomassa määrässä?\n\n_Kartio_. Sitä on niin helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa ihmisen,\njolla on tulta rinnassa ja verta suonissaan.\n\n_Sanmarck_. Niin, kenties. — Vaimoni tietysti valitti sinulle,\nettä minä en ymmärrä häntä! Ja että hän sen vuoksi tuntee itsensä\nonnettomaksi... Se alkaa tavallisesti siten.\n\n_Kartio_. Se on totta!... Hän oli väärinymmärretty ja onneton.\n\n_Sanmarck_. Sinä ymmärsit häntä, sinä... säälit väärinymmärrettyä\nnaista... Hyvä Jumala, mikäs taito onkaan nuoren miehen ymmärtää\nnaimisissa olevaa naista!\n\n_Kartio_. Ooh,... sinä olet verraton päätelmissäsi!\n\n_Sanmarck_. Siltäkö tuntuu? — Olen lähinnä epäorgaanista kemiaa\ntutkinut myöskin elämää. — No niin, teidän välillänne syntyi\nkeskinäinen luottamus... Se siitä aina syntyy!\n\n_Kartio_ (huoaten). Niin, ikävä kyllä! Mutta minusta tuntuu kuin sinä\nkääntelisit veistä omassa haavassasi!\n\n_Sanmarck_. Niin... tavallaan!.. Paras lääke haavakuumeelle on painaa\nteräs haavaan uudelleen. Se huumaa, näetkös... (Nousten.) Minä rakastan\nnopeita ja tuskallisia leikkauksia... En halua kitua kauvan!\n\n_Kartio_. Niinkö...?\n\n_Sanmarck_. No niin, teidän keskinäinen ymmärtämyksenne vei teidät\ntoistenne syliin!... Sehän on ikuisesti uusiutuva asia sukupuolien\nvälisessä elämässä. Mutta tiedätkö, kuinka huutava se vääryys oli, jota\nharjoitin vaimoani kohtaan?\n\n_Kartio_. Tiedän. Sinä suorastaan et välittänyt hänestä.\n\n_Sanmarck_. Se on kai asia, jonka minä tiedän parhaiten!... Hän\nei ymmärtänyt minua eikä tahtonutkaan sitä. Siihen hän oli liian\nmatalamielinen.\n\n_Kartio_. Sinä loukkaat häntä!\n\n_Sanmarck_ (kylmästi). Oo, minä pyydän! Ei mitään turhaa\nritarillisuutta! — Hänen turhamielisyyttään loukkasi, että minä pidin\nmuita jumalia hänen edessään. Minun olisi pitänyt hänen tuhansille\npintapuolisille pyyteilleen uhrata aikani ja kykyni, joilla olen\npyrkinyt aikaansaamaan jotain pysyväisempää ja ikuisempaa. Mutta emmekö\nole jo tarpeeksi puhuneet tästä?\n\n_Kartio_ (nousten). Niin luulen minäkin. Tästä ei ole iloa meille\nkummallekaan. Mutta yhden palveluksen olet sillä minulle tehnyt.\n\n_Sanmarck_. Todellakin!... Mikä se on!\n\n_Kartio_. Se on tavallaan rauhoittanut minua.\n\n_Sanmarck_ (ivallisesti). Niinkö?... Minua ilahuttaa, että\nkeskustelumme on ollut niin hedelmällistä!\n\n_Kartio_. En sääli sinua, vaikka turmelinkin onnesi, jos niin saan\nsanoa.\n\n_Sanmarck_. Oo, olitpa vaarassa olla tarpeettoman jalomielinen! Enhän\nminäkään sääli sinua luovuttaissani hänet sinulle. Vai luuletko\nonnistuvasi paremmin kuin minä?\n\n_Kartio_ (hermostuneena). Niinpä otankin hänet sitten!\n\n_Sanmarck_ (katkerasti). Tee se... Minäkin valloitin hänet toiselta...\nJa tiedätkö... tällä hetkellä minusta tuntuu kuin olisin ainakin kerran\nelämässäni tehnyt suuren ja epäitsekkään hyväntyön!\n\n_Kartio_. Saanko kysyä, onko asia nyt selvä?\n\n_Sanmarck_. Kyllä meidän kesken! Mutta se koskee myöskin kolmatta...\nSallitko, että kutsun hänet?\n\n_Kartio_ (nyökkää vaieten).\n\n_Sanmarck_ (menee ovelle). Hilda!... (Hilda tulee kylmän-rauhallisena\nja luo kysyvän katseen herroihin.)\n\n_Sanmarck_ (kiusallisen äänettömyyden jälkeen). Niin,... olemme\njärjestäneet tämän asian... niin hyvin kuin voimme...\n\n_Hilda_ (soinnuttomasti). Niinkö? Ja millä tavalla?\n\n_Sanmarck_ (kuivasti yskäisten). Sinä ja herra Kartio matkustatte\nnyt... Ymmärrätkö?\n\n_Hilda_ (säpsähtäen; tarttuen tuolin selkänojaan). Ja minne?... Mihin?\n\n_Sanmarck_. Mihin vain haluatte... Ehkä mieluimmin ulkomaille.\n\n_Hilda_. Entäs sinä?... Mitä sinä aiot tehdä?\n\n_Sanmarck_. Ettehän ole minua ennenkään ottaneet laskuihinne! Miksi\nnytkään? (Kartio menee peremmälle, istuutuu flyygelin ääreen, lyö\nhermostuneesti pari sointua, säpsähtää, panee kannen kiinni.)\n\n_Hilda_ (tukahtuneesti). Tuleeko minun ymmärtää tämä niin, että me\neroamme?\n\n_Sanmarck_. Minä kyllä järjestän omaisuussuhteet... Sinä et tule\nvääryyttä kärsimään!\n\n_Hilda_. Ja hankit laillisen eron?\n\n_Sanmarck_. En luule sitä tarpeelliseksi. En aio tarvita sellaista, ja\neikö se ole sinullekin yhtä tarpeetonta?\n\n_Hilda_ (raskaasti). Sinä... sinä siis hylkäät minut?\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). En luullut sen surettavan sinua!\n\n_Hilda_ (koettaen turhaan pysyä tyynenä). Sinä... sinä hylkäät minut\nkuin tarpeettoman romun, luovutat toiselle! Ja sen teet sinä niin\nlevollisesti kuin poistaisit talostasi kelvottoman palvelijan!\n\n_Sanmarck_ (pidätetyllä katkeruudella). Niin, eikö totta... sinä et\nodottanut tätä? Sinua ehkä imartelisi nähdä minun raivoavan! Sinua\nkai miellyttäisi, että me taistelisimme, ampuisimme toisemme vanhaan\nritarilliseen tapaan! Niinkö? Sinä kenties haluaisit nähdä minut\nkurjana jalkojesi tomussa, vai kuinka?\n\n_Hilda_. Tunnoton!... Sitä en sinulta odottanut. (Nojaa raskaasti\ntuoliin ja kätkee kasvonsa käsiinsä.)\n\n_Sanmarck_. No, mitä sinä sitten odotit?\n\n_Hilda_. Että olisin sittenkin ollut sinulle jonkin arvoinen. Mutta nyt\nhuomaan, että olen katkerasti pettynyt. Sinä et ole koskaan välittänyt\nminusta, niin, niin, et koskaan! Et koskaan.\n\n_Sanmarck_. En ole tutkinut sinun vaikuttimiasi. Miksi sinä tutkit\nminun?\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta nyt... kun eroamme... iäksi...\n\n_Sanmarck_. Näkisit mielelläsi minut heikkona, murtuneena!... Oo, mikä\nsydämellisyys!\n\n_Hilda_. Olisin... olisin tahtonut nähdä, olenko ollut sinulle minkään\narvoinen.\n\n_Sanmarck_ (matalasti). Sen seikan pitäisi sinulle nyt olla jokseenkin\nsamantekevä!\n\n_Hilda_ (vaikeasti). Se ei ole! Kymmenen vuotta yhdessä! Sitä ei voi\nsaada elämästään pois... Muistot siitä tulevat aina seuraamaan.\n\n_Sanmarck_ (kiusaantuneesti). Mitä hyötyä on enää selvittelyistä?...\nKun emme ole ennemmin toisiamme ymmärtäneet, kuinka voisimme sitä nyt?\n\n_Hilda_ (synkästi). Niin... Olet oikeassa!... Meidän täytyy erota!\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Olet itse niin tahtonut.\n\n_Hilda_ (tuskallisesti; istuutuen). Ja sitten olemme kuin kaksi\nihmistä, jotka eivät ole toisilleen mitään, eivätkä ole koskaan\nolleetkaan toisilleen mitään!... Me kaksi, jotka muinoin kuuluimme\nyhteen.\n\n_Sanmarck_ (menee sanaakaan sanomatta akkunan ääreen).\n\n_Kartio_ (hermostuneena). Kylliksi jo tätä kidutusta! Oletteko te\nihmisiä, kun sillä tavoin kiusaatte toisianne?\n\n_Hilda_ (Kartioon kääntyen). Ja kumminkin, sen pitäisi olla helpointa\njuuri sinulle. (Nousten.) No niin, meillä ei kai ole täällä enää mitään\ntehtävää!\n\n_Kartio_ (syvästi masentuneena). Niin luulisin!\n\n_Sanmarck_ (kääntyen). Vielä yksi asia, jollei se ole liian paljon\npyydetty!\n\n_Kartio_. Ole hyvä ja sano vain.\n\n_Sanmarck_. Tulin onnellisesti päättyneen työskentelyni johdosta\nkutsuneeksi muutamia ystäviäni tänne täksi illaksi. Ja jollei se ole\naivan mahdotonta, niin pyytäisin sinua, Hilda, kiusallisen huomion\nvälttämiseksi olemaan emäntänä juhlassa tämän ainoan kerran vielä.\n\n_Hilda_. Peruuta se.\n\n_Sanmarck_. Mitä ajattelet!... Päinvastoin se on aivan välttämätöntä\ntorjuaksemme kaikki häväistysjutut. Eikö sekin asia ansaitse huomiota?\n\n_Hilda_ (epäröiden; käsi uunin reunalla). Se käy vaikeaksi... nyt...\nSiitä tulisi raskain velvollisuus elämässäni.\n\n_Kartio_ (matalasti). Minä luulen, että olemme sen sopivaisuudelle\nvelkaa, Hilda.\n\n_Sanmarck_ (painavasti). Niin luulisin minäkin. Sinun läsnäolosi on\nmyöskin välttämätöntä, Aarne!\n\n_Kartio_. Niin, niin, ymmärrettävästi!\n\n_Sanmarck_ (kumartaa jäykästi ja poistuu. Toiset ovat hetken aikaa kuin\nhuumaantuneina).\n\n_Hilda_ (antaen raivolleen täyden vallan). Sinä näit... sinä näit,\nkuinka hän järjesti tämän... aivankuin mitättömän liikeasian! Kuinka\nmusertavan levollinen ja luja hän oli! (Menee kädet nyrkissä yli\nlattian.) Ooh, tuollainen tunnottomuus haavoittaa minut kuoliaaksi!\n\n_Kartio_ (istuutuu, pyyhkien otsaansa). Ehkä se oli sittenkin ainoa\noikea tapa! Ainakin se oli viisain.\n\n_Hilda_ (ärsytettynä). Niin, niin, ehkä se oli ainoa oikea! Aivan\nerinomainen! Ooh, sinäkin!\n\n_Kartio_. Mutta, Hilda! Minä en ymmärrä, mitä se sinua enää liikuttaa!\n\n_Hilda_. Liikuttaa! Pitääkö minun sitten aina ja ikuisesti joutua\ntappiolle? (Nousten.) Pitääkö minun tulla karkoitetuksi talosta kuin\njoku huono palvelija?\n\n_Kartio_. Sinullehan sen pitäisi olla aivan samantekevää... nyt...\n\n_Hilda_ (kiihkeästi). Se ei ole, tiedätkö! Yksi asia tekee minut\nhulluksi!\n\n_Kartio_. Ja mikä se on?\n\n_Hilda_ (intohimoisesti). Se on hänen työnsä... Hän on viimeinkin\nonnistunut! Suuri tulevaisuus ja loistava maine odottavat häntä... kun\nsitävastoin minua... Niin, Herra ties mikä odottaa minua! Ja kumminkin,\nminullakin on siinä osaa, minäkin sain sentähden kärsiä ja kieltäytyä.\nJa nyt... nyt... hän menestyksen kruunaamana ja minä koditonna,\nnöyryytettynä ja ehkä häväistynäkin... Ehkä joku toinen saa nauttia\nhänen työstään; meidän työstämme!... Ooh, Jumalani, se ajatus vie\nminulta järjen!\n\n_Kartio_ (rauhoittaen). No, tyynnyhän toki, Hilda! Oletko ihan sokea?\nJos olet järkevä ja oikeudenmukainen, niin sinun täytyy tunnustaa,\nettet sinä ole tässä asiassa enimmän loukattu.\n\n_Hilda_ (jäykästi). Minä en tunnusta mitään! Minä muserran hänet!\n\n_Kartio_. Sitä et voi! Hän on rautainen mies.\n\n_Hilda_ (uhkaavasti). Saamme nähdä! Minulla on eräs keino, joka\nvarmasti pystyy häneen, niin rautainen kuin hän onkin!\n\n_Kartio_ (kärsimättömästi). Tyhmyyksiä! Siihen mieheen ei pysty mikään!\n(Nousee lähteäkseen.)\n\n_Hilda_. Tänään se nähdään! (Poistuu nopeasti huoneesta.)\n\n_Kartio_ (huoaten). Suuria lapsia, sanoi tohtori! Todellakin!... (Ottaa\nhattunsa ja poistuu.)\n\n_Sanmarck_ (tulee hitaasti ja harhailee tarkoituksettomasti tyhjässä\nhuoneessa; vaipuu pöydän luo istumaan ja kätkee masentuneena kasvonsa\nkäsiinsä.)\n\n_Jenny_ (tulee hiljaa). Vanha rouva on valveilla! Hän kuuli kai jotain.\n\n_Sanmarck_ (huoaten). Äiti raukka! Hänenkin rauhansa piti tulla\nhäirityksi!\n\n_Jenny_. Niin... kunhan hän ei ottaisi sitä kovin pahakseen.\n\n_Sanmarck_. Varmasti hän sen tekee! Hän on sen ajan nainen, jolloin ei\nsukupuolisuhteilla urheiltu.\n\n_Jenny_. Te annoitte heille vapauden, tohtori?\n\n_Sanmarck_. Katsoin sen parhaaksi. Antaa ihmisten saada mitä he\ntahtovat; sitä pikemmin he oppivat ymmärtämään, mitä he oikeastaan\ntahtovat. Olen varma, että nyt he ovat kauempana toisistaan kuin\nkoskaan.\n\n_Jenny_ (huoaten). Ehkä oli parasta niin.\n\n_Sanmarck_ (ajattelevaisesti). Voitteko ajatella suurempaa kohtalon\nivaa, neiti!... Olen aineettomuuden tilalle keksinyt aineen, poistanut\ntyhjyyden maailmasta ja voittanut sillä itselleni kaksinkertaisen\ntyhjyyden. Poissa on nyt päämäärä, joka vuosikausia loi sisällystä\nelämääni, poissa hänkin, joka sitä omalla tavallaan rikastutti.\nVuosien hellittämättömillä ponnistuksilla suoritin teon, joka uhmaa\nijäisyyttä... Ja sen tehtyäni löysin itseni raunioilta... Voitteko\najatella jotain sellaista?\n\n_Jenny_ (surumielisesti). Voin, tohtori!... Hetken vaikutelmille\nhukatun elämän, jota ei mikään ulkonainen menestys korvaa.\nUhrautuvaisuuden, jota uhkaa ylenkatse, kiittämättömyys ja täydellinen\nunohdus!\n\n_Sanmarck_ (lämpimällä osanotolla). Olette oikeassa, neiti!... Minä\nymmärrän niin hyvin!\n\n_Rouva Sanmarck_ (tulee kiihtyneenä). Mitä maailmassa täällä on oikein\ntekeillä? Mitä on tapahtunut, Alfred?\n\n_Sanmarck_. Rauhoitu, äiti! Ei mitään vaarallista.\n\n_Rouva Sanmarck_. Älä yhtään kiellä, Alfred! Luuletko, etten huomannut?\nMinä en ole sokea enkä kuuro!\n\n_Sanmarck_. No niin, parasta kai, että sinäkin sen tiedät. — Annoin\nheille vapauden...\n\n_Rouva Sanmarck_ (hämmästyen). Oletko hullu?... Vapauden! Sitä heillä\non ollut liiaksikin!... Ero siis?\n\n_Sanmarck_ Niin... Se oli paras tapa ratkaista asia.\n\n_Rouva Sanmarck_. Hyvä Jumala, oletteko te sitten turkkilaisia! Ne\nsellaista tekevät! Paras tapa... vielä vai! Mitä siitä sanovat ihmiset?\nTyhmyyttä, äärimmäistä tyhmyyttä, sanon minä! Sen sinä kauniisti\nkorjaat!\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Ei, äiti! Minä en muuttele päätöksiäni!\n\n_Rouva Sanmarck_. Hellan ääreen ja kovaa komentoa! Se on paras tapa...\nTee sillä tavalla, ja Hilda siunaa sinua kuolinpäiväänsä asti! Taikka\nsitten minä en ole nainen enkä tunne naisia!\n\n_Sanmarck_. Emmehän elä keskiajalla!\n\n_Rouva Sanmarck_. Keskiajalla eli tosiaan ihmisiä. Mutta minä en\ntotisesti tiedä miksi nimittäisin näitä! Nämä eivät itsekään tiedä mitä\ntahtovat!\n\n_Sanmarck_. Sinä sanoit totuuden!\n\n_Rouva Sanmarck_. Minä sanon sinulle, että joutilaisuus ja hyödytön\nelämä... ne kasvattavat semmoista! Ei ymmärretä toisiaan!... Ei sovita\nyhteen! Ei ole samanlaiset mielipiteet!... Minä en ymmärrä enää ihmisiä!\n\n_Sanmarck_ (raskaasti). En minäkään! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)\n\n_Rouva Sanmarck_ (lohduttaen). Älä nyt ota sitä pahaksesi, Alfred!\nItselleen Hilda siinä suurimman vahingon teki. Hän saa vielä katua tätä\naskeltaan. Ole mies, Alfred!\n\n_Jenny_. Samaa sanon minäkin! Hän ei ole teidän surunne arvoinen,\ntohtori!\n\n_Sanmarck_ (huoaten). Hänessä oli kumminkin väärennettynä se nainen,\njota mies kaihoo!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Sivuhuone tohtori Sanmarckin asunnossa. Perällä syrjääntyönnettävillä\novilla varustettu laaja oviaukko, joka yhdistää huoneen ruokasaliin.\nOikealla etualalla uuni, sen vieressä ovi ja samalla puolen perällä\npieni leposohva. Vasemmalla akkuna ja sen edessä pöytä. Pöydän takana\non tavallinen tuoli ja samoin pöydän sivulla nojatuoli. Samalla puolen\nperällä nurkkahyllyke ja molemmin puolin oviaukkoa reheviä kasveja.\nAvoimen oven kautta näkyy ruokasalin suuri pöytä tuoleineen. On ilta.)\n\n(Pöydän ääressä istuu joukko juhlapukuisia naisia ja herroja, jotka\novat lopettaneet aterioimisen ja käyneet käsiksi viineihin. Pöydän\npäässä istuvat tohtori ja Hilda, heidän lähellään Jenny ja Kartio, ja\ntoisessa päässä tohtori Tela. Väliverhon auetessa kuuluu puheensorinaa.)\n\n_Tela_ (kilahuttaa lasiinsa herättääkseen huomiota). Hyvät naiset\nja herrat! — Juhliessamme päivän sankaria ja puhuessamme hänen\nkunniakseen, olemme unohtaneet toisen, jolla myöskin on oma, joskin\nnäkymätön, osansa siinä kauniissa voitossa, minkä arvoisa isäntämme\non saavuttanut tieteelle... (Kumartaa Hildalle.) Tarkoitan suloista\nemäntäämme, tohtorinna Sanmarckia. (Hilda nousee vaivaloisesti tohtorin\nkäsivarteen nojaten. Kaikki toiset myöskin nousevat.) Sentähden pyydän\nmuutamin vaatimattomin sanoin tulkita koko tieteellisen piirimme syvän\nkiitollisuuden- ja kunnioituksentunteen siitä uskollisuudesta ja\nuhrautuvaisuudesta, jolla te, rouvani, olette tasoittanut nerokkaalle\nmiehellenne tietä kuolemattomuuteen. Olette näinä pitkinä työn ja\ntoiminnan vuosina seisonut uskollisena miehenne rinnalla, tukenut häntä\nja ylläpitänyt hänen uskoansa suureen päämääräänsä.\n\nMe voimme elävästi kuvitella, kuinka paljosta olette näinä vuosina\nsaaneet kieltäytyä tieteen hyväksi ja mitä kaikkea tämä sitkeä ja\nuupumaton pyrkimys on vaatinut teiltä, rouva. Ei ole vähäksi arvattava\nse osa, mikä naisella on kodissa, mutta vielä enemmäksi on se\narvioitava silloin, kun perheen päämies omistaa elämänsä korkeampien\ntarkoitusperien saavuttamiseen. Teillä, hyvä rouva, on ollut uskoa\nmiehenne suureen tulevaisuuteen, luottamusta hänen kykyynsä, ja,\nennen kaikkea, teidän on korkeimmassa mitassa onnistunut luoda se\nsopusointuinen ja rauhallinen koti, jonka helmassa nerokas mies on\nvoinut koota voimiaan paljon vaativaan työhönsä. Monesti olette saanut\nhänet kodille takaisin ponnistuksien uuvuttamana, vastoinkäymisien\nsynkentämänä ja pettymyksen vaot otsallaan. Mutta teidän lämmin\näänenne on haihduttanut epäilykset hänen mielestään ja pehmeä\nkätenne tasoittanut pettymyksien jäljet hänen otsaltaan... Sanalla\nsanoen, hänen korkea päämääränsä on asettanut teille velvollisuuksia\nyli tavallisen perheenemännän mitan, mutta te olette täyttänyt ne\nkunnialla. Nyt on pitkien, pitkien vuosien työ johtanut erinomaisiin\ntuloksiin, voitto on saavutettu ja uhrautuvaisuus saanut palkintonsa.\nNiinpä saakoon se nyt tunnustuksensakin, jonka me kaikki mielihyvällä\ntahdomme antaa teille, rouva. Siis lausuen meidän kaikkien vilpittömän\nja jakamattoman kiitollisuuden teille, rouva, esitän tämän maljan\nsuloiselle emännällemme!... Rouva Sanmarckin malja! (Kaikki yhtyvät\nmaljaan »hyvä»-huudoin, Kartio silmiinpistävän koneellisesti. Hildan on\nvaikea hillitä mielenkuohuaan.)\n\n_Sanmarck_. Vaimoni puolesta pyydän kiittää tohtoria hänen kauneista\nsanoistaan. Ne loihtivat todellakin esiin väärentämättömän kuvan\nnaisesta, jonka vaikutus kodissa ja sen kautta koko yhteiskunnassa on\narvaamaton, jota ilman miehen elämä olisi vain ilotonta ja puolinaista.\nNe loivat viehättävän kuvan naisesta, joka jonain ajankohtana\nselittämättömänä välttämättömyytenä ilmestyy miehen elämään, liittyen\nsiihen täydelliseksi sopusoinnuksi. Ne loivat kuvan naisesta, joka\nliikkuu kodissa huomaamattomana kuin eetterin värähdys, mutta jonka\nolemassaolon jäljet näkyvät kaikkialla. Ne antoivat meille käsityksen\nnaisesta, joka ei käy parantamaan yhteiskuntaa laiminlyömällä sen\nosan siitä, mikä on häntä lähinnä ja mikä on hänen parannettavakseen\nlangennut... Hyvät naiset ja herrat! Tälle kuvaamalleni naiselle,\näidille, vaimolle ja perheenemännälle, joka valitettavasti on nyt\njoutumassa muinaismuistojen joukkoon, pyydän omistaa tämän maljan!\n(Kaikki juovat maljan. Hilda kohottaa lasinsa, mutta laskee sen\nmaistamatta pöydälle. Seurue nousee pöydästä ja hajaantuu muihin\nhuoneisiin. Jenny tulee etuhuoneeseen, heittäytyy sohvalle ja puhkee\nhermostuneisiin nyyhkytyksiin. Kohta hänen jälessään tulee Kartio\nsytyttäen sikaarin.)\n\n_Kartio_ (huomaten Jennyn). Ooh, anteeksi! Minä poistun! (Aikoo mennä.)\n\n_Jenny_. Ei, ei, jää! (Hilliten itsensä.) Emmekö voisi sietää toisiamme\nvielä tätä lyhyttä aikaa?\n\n_Kartio_ (synkästi). Mikä sinun on?\n\n_Jenny_ (nousten; tuskallisesti). Oo, tätä juhlaa, tätä juhlaa! Kunpa\nse olisi jo lopussa!\n\n_Kartio_. Niinkö ajattelet?\n\n_Jenny_ (istuutuen). Tämä käy yli voimien! Maljoja, puheita ja\npakotettuja hymyilyjä... Peitettyä tuskaa ja katkeruutta!... Kuinka\nminä olenkaan pelännyt Hildan tähden!\n\n_Kartio_. Miksi niin?\n\n_Jenny_. Etkö näe, kuinka äärimmilleen hermostunut ja jännittynyt hän\non?\n\n_Kartio_ (katkerasti). Sinua sen ei pitäisi surettaa!\n\n_Jenny_. Miksi niin?\n\n_Kartio_. Sitähän te olette tahtoneetkin! Sinähän halusit kostaa.\n\n_Jenny_. Ei, ei kostaa! Näin täytyi käydä! Tuo valheellisuus ei voinut\njatkua kauemmin, Meidän kaikkien tähden... sinunkin!\n\n_Kartio_ (kärsimättömästi). Vain sanoja! Kauniita sanoja!\n\n_Jenny_. Olen ajatellut asiaa katkeruudetta, enkä ole tullut muuhun\ntulokseen kuin tähän... En tahdo puhua hukkaan menneestä elämästäni...\nMinun puolestani olet vapaa! Menettele niinkuin parhaaksi näet.\n\n_Kartio_. Todellakin!... Tuo sinun jalomielisyytesi heräsi jokseenkin\nmyöhään!\n\n_Jenny_. Olen tullut huomaamaan, ettei tuo tai tämä muoto yksin takaa\nsukupuolien välisten siteiden kestävyyttä, jolleivät yksilöt sisäisesti\nkasvata itseään toisiaan varten.\n\n_Kartio_ (purevasti). Sinä olet paljon kehittynyt eilisestä!\n\n_Jenny_. Olen tänään saanut nähdä, kuinka vastoinkäymisiä kannetaan!\n\n_Kartio_. Oo, vai niin! Sinä siis aiot seurata suurta esikuvaasi!\n\n_Jenny_ (vakavasti). Pilkkaa sinä vain! Se on heikomman oikeus! . . .\nTohtoriin sinun pilkkasi ei uletu!... Hän on ihailtava mies!\n\n_Kartio_. Makuja on monenlaisia!\n\n_Jenny_ (nousten, painavasti). Ja miehiä monenlaisia! — Pidä silmällä\nHildaa, minä aavistan, että hän aikoo tehdä jotain!\n\n_Kartio_ (säpsähtäen). Miksi niin luulet?\n\n_Jenny_. Minä tiedän vain, että hän hautoo mielessään jotain.\n\n_Kartio_. Oletko sitten huomannut mitään?\n\n_Jenny_. Olen ja en... Meillä naisilla on tarkka vainu! Kunpa vain\ntietäisin, mitä se on. (Poistuu.)\n\n_Kartio_ (päätään pudistaen). Tyhmyyksiä!... Mitä se voisi olla!\n(Seuraa hänen perässään. Hilda tulee tohtorin käsivarteen nojaten hyvin\nhermostuneena.)\n\n_Sanmarck_. Kas niin, täällä voit rauhassa levähtää. Täällä ei ole\nketään!\n\n_Hilda_ (vaipuen uupuneena sohvalle). Oo, mitä inhoittavaa ivaa!\n\n_Sanmarck_. Rauhoitu, Hilda! Se ei ollut ainakaan tahallista.\n\n_Hilda_. Täytyykö minun kestää vielä useampia tällaisia nöyryytyksiä?\n\n_Sanmarck_ (tyynesti). Ei... Toivoakseni sinua ei kiduteta enää\nylistyspuheilla.\n\n_Hilda_ (jäykästi). Parasta olisikin! Olin jo vähällä sanoa niille\ntotuuden vasten kasvoja!\n\n_Sanmarck_. Minkä totuuden?\n\n_Hilda_. Että koko tuo kaunis puhe oli vain narripeliä ainakin minuun\nnähden. Ja että siinä ei ollut totta sanaakaan!\n\n_Sanmarck_ (terävästi). Ja ketä sinä luulet tuollaisen totuuden\nilahduttavan?\n\n_Hilda_ (kiivaasti). Siitä minä en välitä! Säästäkööt ylistyksensä\nansiokkaammille. Minä en niitä kaipaa!\n\n_Sanmarck_. Sellainen vaatimattomuus on sinulle kunniaksi, Hilda.\n\n_Hilda_ (katkerasti). Sinulle tämä mahtaa olla hauskaa!\n\n_Sanmarck_. Kyllä, hyvin hauskaa!... Niin hauskaa kuin\nkuolemaantuomitulle tanssia oman hirsipuunsa juurella!\n\n_Hilda_. Miksi niin? Onhan se käynyt aivan laskelmiesi mukaan.\n\n_Sanmarck_. Minkä laskelmien?\n\n_Hilda_. Saithan tilaisuuden nöyryyttää meitä, samalla kuin osoitit\nmeille, kuinka korkealle olet itse kohonnut. Eikö niin?\n\n_Sanmarck_. Hourailet, Hilda! Minun voittojani ja tappioitani ei\nkorvata niin vähällä! — Mutta etkö halua vieraiden joukkoon?\n\n_Hilda_ (nousten). En, kiitos! Tällä hetkellä haluan vain päästä\nmahdollisimman kauaksi heistä.\n\n_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda!\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). Mutta ymmärräthän, etten voi tätä kestää! Minä\npelkään joka hetki voimieni pettävän... Anna minun mennä!\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Muista, Hilda, että tämä koskee yhtä paljon sinua\nkuin minuakin!... Sinä jäät!\n\n_Hilda_ (synkästi). No niin... minä jään, kun täytyy! Mutta anna minun\nlevähtää!\n\n_Sanmarck_. Tee niin... Voinhan sanoa heille, ettet voi oikein hyvin.\n\n_Hilda_ (kärsimättömästi). Niin, niin... jätä minut nyt!\n\n_Sanmarck_. Niinkuin tahdot!... Minun on ainakin mentävä!... (Jenny\ntulee.) Kas, tekö se olettekin, neiti! (Poistuu.)\n\n_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Kuule, Jenny... sinä olet kai minulle\nkovin vihoissasi?\n\n_Jenny_. Onko se sinusta niin ihmeellistä?\n\n_Hilda_. Ei. Sinulla on todellakin syytä siihen... (Hieman epäröiden.)\nVaan yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa...\n\n_Jenny_. Ja minkä sitten?\n\n_Hilda_ (matalasti). Sinä voit vihata minua, mutta et kadehtia!\n\n_Jenny_. Niinkö...?\n\n_Hilda_. Koskaan en ole ollut yksinäisempi, hyljätympi ja onnettomampi\nkuin nyt... Herra ties, mitenkä tämä vielä päättynee!\n\n_Jenny_ (surumielisesti). Ei, Hilda, en vihaa sinua enää!... Näenhän.\nettä sinä kärsit. Ensin olin kyllä sinulle kovin katkeroitunut.\n\n_Hilda_. Mutta miksi et ole enää?\n\n_Jenny_. Niin, katsos... ajattelin asiaa syvemmin ja huomasin, että nyt\nolen nousemassa siitä, johon sinä olet joutumassa.\n\n_Hilda_ (kipeästi satutettuna). Ooh!... vai niinkö?\n\n_Jenny_ (säälivästi). Niin, niin, älä pahastu! En tarkoittanut loukata\nsinua.\n\n_Hilda_ (käy ovella, pysähtyy, kääntyy takaisin). Oo, ei tee mitään!\n(Vaikenee hetkeksi:) Olet oikeassa, te olette kaikki oikeassa! Minussa\nmahtaa olla jotakin nurjaa!\n\n_Jenny_ (huoaten). Herra varjelkoon! Kukapa täällä olisi niin\ntäydellinen?\n\n_Hilda_ (työntää keinutuolin lähemmäksi, nojaa siihen; kiihkeästi).\nSano minulle, Jenny, olenko niin erilainen kuin muut, ettei kukaan\nminua ymmärrä?\n\n_Jenny_. Sitä ei kukaan voi sinusta sanoa.\n\n_Hilda_. Joko täytyy minun olla väärässä ja kaikki muut ovat oikeassa\ntaikka päinvastoin! Sen vain tiedän, etten sovi tähän maailmaan.\n\n_Jenny_. Hilda raukka! Sinä taistelet omaa itseäsi vastaan!\n\n_Hilda_. Mistä sen tiedät?\n\n_Jenny_. Sinä epäilet itseäsi ja se on vaikeinta.\n\n_Hilda_. Ooh, se on vain heikkoutta!\n\n_Jenny_. Mutta se on inhimillistä.\n\n_Hilda_ (katsellen häntä terävästi). Kuule, sinä olet viime aikoina\nmuuttunut, Jenny!\n\n_Jenny_ (säpsähtäen). Minäkö —? En suinkaan! Sinä erehdyt, Hilda!\n\n_Hilda_. Älä kielläkään! Olet käynyt vakavammaksi... Mistä se johtuu?\n\n_Jenny_. Ihminen ei voi aina olla nuori ja uhmaileva. (Nousee\nkävelemään.) Elämä kesyttää!\n\n_Hilda_ (jäykästi). Ei minua!\n\n_Jenny_. Kyllä, Hilda... sinutkin, kun vain saat tarpeeksi monta\nkolausta. (Ottaa hyllyltä kirjan ja selailee sitä.)\n\n_Hilda_ (uhmaillen). Senpä minä tahtoisin nähdä!\n\n_Jenny_. Ehkä saatkin nähdä! Sinä olet hyvällä alulla siihen. —\nMyöhemmin väsyt alituiseen sotakannalla olemiseen ja rupeat ikävöimään\nsovintoa.\n\n_Hilda_ (nojaten uuniin, katsellen häntä epäilevästi). Kenties! — Mutta\nminusta tuntuu kuin et olisi oikein rehellinen minulle.\n\n_Jenny_ (hämmästyen; pannen kirjan pois). Rehellinen!... Minä en\ntosiaan ymmärrä, mitä sinä oikein tarkoitat!\n\n_Hilda_ (terävästi). Sinä olet rakastunut tohtoriin!\n\n_Jenny_ (säikähtäen). Mutta Hilda!\n\n_Hilda_. Niin, niin, ei hyödytä kieltää!\n\n_Jenny_. Se ei ole totta, Hilda! Minä ainoastaan ihailen hänen kirkasta\nälyään ja murtumatonta voimaansa.\n\n_Hilda_. No niin, sehän on sama asia!\n\n_Jenny_. Ei, ei, Hilda, hänen erinomaiset ominaisuutensa ovat\nkohottaneet minut.\n\n_Hilda_ (katkerasti). Ja minut ne ovat painaneet alas!\n(Mustasukkaisesti; nojaten keinutuoliin.) Mutta mitäs siitä! Minun\ntäytyy tunnustaa, että siinä teet järkevästi, hyvin järkevästi!\n\n_Jenny_ (haavoitettuna). Hilda!... Minä en voi puhella kanssasi\nkauemmin! (Poistuu.)\n\n_Hilda_ (kävelee kiihtyneenä edestakaisin). Ooh, tätä elämää, tätä\nelämää! Niin narrimaista... niin inhoittavaa! — (Istuu ja puhkee\nhermostuneisiin nyyhkytyksiin, mutta rohkaisee itsensä.) Ja mitä se\noikeastaan minua liikuttaa!...\n\n_Sanmarck_ (tulee sisään). Kas niin, voitko jo tulla toisten joukkoon?\n\n_Hilda_ (kylmästi). En!\n\n_Sanmarck_. Vieraat rupeavat pian kummastelemaan.\n\n_Hilda_. Ja minulle se alkaa olla samantekevää!\n\n_Sanmarck_. Sokea, etkö käsitä, mitä se merkitsee! (Sisältä kuuluu\nmusiikkia; soitetaan Sibeliuksen «Valse Iriste».)\n\n_Hilda_ (kuuntelee hetken vaiti ollen, tulee äkkiä tunneherkäksi\nja sanoo kaihomielisesti). Ooh, tuo musiikki, tuo musiikki! Se tuo\nmieleen niin paljon... Muistatko, Alfred, kun soitettiin tuota kerran.\n(Hitaasti ajatuksissaan.) Siitä on jo kymmenen vuotta... (Uneksien.)\nOli kevät ja me olimme niin nuoria... niin nuoria... (Äänessään\nsisäistä itkua.) Kuinka toisenlaista olikaan silloin!\n\n_Sanmarck_ (raskaasti; tuijottaen akkunasta ulos). Toisenlaiseksi\nminäkin tätä päivää kuvittelin!\n\n_Hilda_ (hetken vaiti oltuaan). Nyt, kun ainaiseksi eroamme... meidän\npitäisi keskustella rauhallisesti, Alfred.\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Niin luulisin minäkin!\n\n_Hilda_ (värähtävin äänin). Voit hyvin ymmärtää, ettei tämä ole niin\nhelppoa minullekaan... Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen ei voi\nrauhallisin mielin ottaa tällaista askelta.\n\n_Sanmarck_. Kukaan ei ymmärrä sitä syvemmin kuin minä. (Menee\nliikutustaan salaten akkunaan.)\n\n_Hilda_ (vaikeasti). Sano minulle, Alfred, tuletko koskaan kaipaamaan\nminua... kun olen... poissa?\n\n_Sanmarck_. Kyllä... hyvin paljon, Hilda.\n\n_Hilda_. Niinkö? Onko se ihan totta, Alfred?\n\n_Sanmarck_ (kääntyen). On, Hilda... (Raskaasti.) Enhän minä ole tätä\ntahtonut.\n\n_Hilda_ (katkerasti). Miksi et sitten koskaan näyttänyt, että olin\nsinulle jonkin arvoinen? Miksi olit niin järkkymätön?\n\n_Sanmarck_. En voinut muuta. Oikea mies ei voi myydä elämänsä suurinta\najatusta naisen tähden. Sinä vain et ymmärtänyt sitä, ja siitä johtui\ntämä sovittamaton ristiriita.\n\n_Hilda_. Sinä et siis vihaa minua, Alfred?\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). En.\n\n_Hilda_. Mistä sitten johtuu, ettet halua sovintoa?\n\n_Sanmarck_. Se ei ole minun vallassani. En tahdo alentaa sinua\nhairahtuneen vaimon nöyryyttävään asemaan. Jos minä voisinkin unohtaa,\nniin sinä et kumminkaan sitä voisi.\n\n_Hilda_. Olet oikeassa, Alfred... Minä en sitä voisi!... Mikä on\nsärkynyt, se on särkynyt!\n\n_Sanmarck_ (matalasti). Mutta minä tiedän, että me tulemme suuresti\nkaipaamaan toisiamme...\n\n_Hilda_ (nousten tuskan voimalla). Ei, Alfred, ei puhuta siitä!... Tämä\nkeskustelu vie minulta kaiken rohkeuden!\n\n_Sanmarck_. Niinkuin tahdot. — Sinä voit vielä jäädä tänne... Minä voin\nesittää vieraille muutamia muistiinpanojani. Se kyllä kiinnittää heidän\nhuomionsa joksikin aikaa. (Aikoo mennä.)\n\n_Hilda_ (kauhistuneena, horjahtaen hyllyä vastaan). Alfred!\n\n_Sanmarck_ (kääntyen). Mitä tahdot, Hilda?\n\n_Hilda_ (hermostuneesti käsiään väännellen). Etkö voisi jättää sitä\ntoistaiseksi?\n\n_Sanmarck_. Mahdotonta, Hilda! Minun täytyy hankkia heille jotain\nmieltäkiinnittävää.\n\n_Hilda_. Jumalan tähden, minä pyydän!... Jätä se!\n\n_Sanmarck_. Mikä sinua oikein vaivaa, Hilda?\n\n_Hilda_ (sekavasti). En tiedä... En voi oikein hyvin! Olen\nylivoimaisesti ponnistellut. (Vaipuu tuolille.) Olen aivan sekaisin...\n\n_Sanmarck_ (kumartuen hänen puoleensa). Kas niin, koeta nyt rauhoittua!\nMinä lähetän Kartion tänne, eikö niin? (Poistuu perälle.)\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). Nyt hän huomaa sen! Ratkaisun hetki\nlähestyy... Jumalani, jospa voisin pysyä rohkeana!... Olen niin\nyksin... (Nousten.) Miksi ei kukaan tule tänne?... Hyvä Jumala, kun\nei vain tapahtuisi onnettomuus! (Vaipuu käsiään väännellen sohvalle.\nKartio tulee. Hilda rientää kiihkeästi häntä vastaan.) Sinäkö, Aarne!\nTaivaalle kiitos, että tulit! Olen nääntymäisilläni tuskaan ja\nepätoivoon! (Kiertää kätensä hänen kaulaansa.)\n\n_Kartio_ (hiljaa irrottautuen). Ei, ei niin kiihkeästi, Hilda! Muista,\nmissä olemme.\n\n_Hilda_. Kuinka sen unohtaisin! Vie minut pois täältä, Aarne! Minä en\njaksa... minä en voi kestää tätä kauemmin!\n\n_Kartio_. Pois... mihin?... Oletko järjiltäsi?\n\n_Hilda_. Mihin tahansa! Kunhan vain pääsen pois täältä!\n\n_Kartio_. Mahdotonta, Hilda! (Istuutuu.)\n\n_Hilda_. Täällä polttaa maa jalkaini alla. Syvimpiä sydänjuuriani\nmyöten tunnen, etten enää kuulu tänne!\n\n_Kartio_. Ole nyt järkevä, Hilda! Mitä sanoisivat vieraat, jos nyt\npoistuisit?... Ei, Hilda, sinun on kestettävä loppuun asti. Sen olemme\nmiehellesi velkaa! (Kuuluu taas soittoa sisältä.)\n\n_Hilda_ (hyvin tuskaisesti). Ooh, tuota musiikkia taaskin! Se käy aivan\nminun lävitseni! Se kuuluu kuin hautauskellojen soitto korvissani!\n(Painaa molemmin käsin korviaan.)\n\n_Kartio_ (huolestuneesti). Hilda, Hilda, koeta nyt rauhoittua! Muuten\npaljastat itsesi noille ihmisille.\n\n_Hilda_. Siksi en uskallakaan mennä sinne... Minun on suorastaan\nmahdotonta teeskennellä heille!\n\n_Kartio_ (synkästi). Niin, niin, raskasta on juhlia, kun ei ole\njuhlatuulella.\n\n_Hilda_ (toivottomasti). Minä aavistan onnettomuutta!\n\n_Kartio_. Sinä olet ylenmäärin hermostunut, Hilda!\n\n_Hilda_. Oo, jospa tietäisit, Aarne, minkälaista kidutusta olen saanut\nkestää!\n\n_Kartio_ (vaipuen istumaan). Niinkuin ei tämä minua kiduttaisi! Tämä\nsilmäinpeittäminen!\n\n_Hilda_. Ja nuo kauheat puheet!\n\n_Kartio_ (katkerasti). Ne myöskin!... Hän tiesi kyllä, minkä juhlan hän\nmeille valmisti!\n\n_Hilda_ (menee hänen luokseen ja hyväilee häntä). Ei ajatella sitä\nenää, Aarne! Eläkäämme toisillemme ja unohtakaamme kaikki!\n\n_Kartio_ (synkästi). Niin, Hilda!... jos voimme sen tehdä!\n\n_Hilda_. Mitä sinä sillä tarkoitat? Miksi olet niin kylmä?\n\n_Kartio_ (pyyhkien otsaansa). En tiedä... Ehkä siksi, että olen täällä.\nTäällä on niin tukahuttavaa!\n\n_Hilda_ (tulisesti). Mutta onhan hän luopunut oikeuksistaan!\nVapaaehtoisesti luopunut.\n\n_Kartio_. Kenties se onkin juuri siksi, Hilda!\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). Mitä sinä oikein tarkoitat? Sinä olet\nmuuttunut, Aarne! Et ole enää sellainen kuin ennen! (Kiivaasti.) Sinä\nolet kylmennyt minulle!\n\n_Kartio_. Älä kiivastu! Olen viime aikoina alkanut katsella suhdettamme\ntoisilla silmillä... Olemme kuvitelleet siitä liikoja, Hilda!\n\n_Hilda_. Siinäpä se on! Sinä olet kylmennyt minulle, Aarne!\n\n_Kartio_. En... kunniani kautta, en! Mutta minua kalvaa epäilys, voiko\ntuollaiselle perustukselle mitään todellista elämää rakentaa... Alan\naavistaa, että tohtori oli oikeassa, kuten tavallista. Hän on aina\noikeassa!\n\n_Hilda_ (matalasti). Ja mitä hän sitten sanoi?\n\n_Kartio_. Että tuollaiset suhteet aina särkyvät, kun ne tuovat mukanaan\nmyöskin velvollisuuksia!\n\n_Hilda_ (ylös ponnahtaen). Ja sinä uskot sen!\n\n_Kartio_. Hänen terävä logiikkansa repi minulta harhaluulot, ja tämä\nilta on sen vain vahvistanut. Se oli vain huumausta!\n\n_Hilda_ (heittäytyy hänen eteensä ja nojaa hänen polviinsa). Se ei ole\ntotta, Aarne! Se ei saa olla totta! Sinä et saa ajatella niin, Aarne...\nse olisi liian... liian julmaa! Silloinhan suhteemme olisi...\n\n_Kartio_ (katkerasti). Järjetöntä! Niin, sitä se onkin!\n\n_Hilda_ (tuskallisesti). Ei, ei, Aarne! Et saa sanoa niin! Silloinhan\nei enää kannattaisi elää!\n\n_Kartio_. Mutta ajattelehan, Hilda! Meidänkin harrastuksiamme hallitsee\ntodellinen elämä. Ja minä pelkään tuottavani sinulle kieltäymyksiä,\njoiden valossa alat ihannoida entisyyttäsi... Tiedätkö, mikä sitten\nseuraa?... Katumus... ja se on pahinta kaikesta!\n\n_Hilda_ (jäykästi). Ymmärränkö sinua oikein? Sinä siis peräydyt?\n\n_Kartio_. Luuletko, että voi poistaa Alfred Sanmarckin kaltaisen\nperseonallisuuden elämästään kuin vanhan vaatteen? Ei, Hilda... hänen\nmuistonsa tulee meitä aina seuraamaan!\n\n_Hilda_ (synkästi, ylös hypähtäen). Etkö luule minun ymmärtävän, mitä\nsinulla on kaiken tuon takana? Sinä olet kyllästynyt minuun, niinkuin\nkyllästyit Jennyyn! Oo, nyt minä tunnen sinut!\n\n_Kartio_. Hilda!\n\n_Hilda_. Niin, niin, ei kannata teeskennellä enää! (Kylmän\nivallisesti). Olen pahoillani, että olin niin heikko kuin olin!\nAnteeksi, että vaivasin sinua!\n\n_Kartio_ (toivottomasti). Ei hyödytä mitään tämä kiista. Meidän on\njatkettava niin kuin olemme alottaneetkin!\n\n_Hilda_ (kylmästi). Olet oikeassa! On tarpeetonta tuhlata enemmän\nsanoja! Sinä et ole se mies, joksi sinua uskoin...\n\n_Kartio_. Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\n_Hilda_. Sinä olet heikko!\n\n_Kartio_ (raskaasti). Huumaus on haihtunut ja kylmä todellisuus astunut\nsijaan!\n\n_Hilda_. Raukka!... Mutta samantekevä! Minä taistelen yksinäni!\n\n_Kartio_. Silloin on parasta, että käyt sovintoon miehesi kanssa!\n\n_Hilda_ (lujasti). En koskaan!\n\n_Kartio_. Uhmailet turhaan, Hilda!\n\n_Hilda_. Minun täytyy, ymmärrätkö! Peräytyminen on myöhäistä. Olen\npolttanut sillat takanani!\n\n_Kartio_. Mitä tarkoitat?\n\n_Hilda_. Oo, sinä et tiedä, mitä minä olen tehnyt!\n\n_Kartio_ (levottomasti). Ja mitä sinä olet sitten tehnyt?\n\n_Hilda_. Hän etsii parhaillaan muistiinpanojaan, joissa on tulokset\nhänen tieteellisestä työskentelystään —\n\n_Kartio_ (pahaa aavistaen). Niin, ja mitä sitten?\n\n_Hilda_. Hän ei löydä niitä...\n\n_Kartio_ (kauhuissaan). Sinä — sinä olet...?\n\n_Hilda_ (rajusti). Polttanut ne, niin! Hänen kymmenen vuoden\ntyöskentelystään on vain hiukkanen tomua jäljellä!\n\n_Kartio_ (parahtaen). Onneton! Miksi? Miksi?\n\n_Hilda_ (intohimoisesti). Emme olleet tasavoimaiset. Niin kauvan\nkuin hänellä oli tuo, jota hän kutsuu elämäntehtäväkseen, oli hän\nkukistumaton. Minulla ei ollut sellaista enkä voinut luoda itselleni\nsellaista. Siksi jouduin aina ja ikuisesti alakynteen!\n\n_Kartio_. Tiedätkö, onneton,' mitä olet tehnyt?\n\n_Hilda_. Tiedän! Olen riistänyt häneltä hänen voimansa lähteen! Kun hän\nluopui minusta levollisesti kuin kelvottomasta kappaleesta, tapahtui se\nvain siksi, että hänelle jäi jotain minua korkeampaa ja arvokkaampaa.\nSilloin minä vannoin riistäväni sen häneltä, tekeväni hänet yhtä\navuttomaksi kuin itse olen!\n\n_Kartio_ (rajattomalla katkeruudella). Ei, onneton, siinä ei ole\nvielä kaikki! Et ole ainoastaan hävittänyt miehesi elämäntyötä, vaan\nriistänyt ihmiskunnalta yhden ihmishengen parhaimpia saavutuksia! Olet\ntehnyt korvaamattoman vääryyden. Rikoksesi on sovittamaton, luonnoton!\n\n_Hilda_ (uhmaillen). Mitä liikuttaa minua ihmiskunta!\n\n_Kartio_ (raivostuen). Ei mitään, sinä itsekkyyden perikuva! Kaiken\npitää olla vain sinua varten! Yksin sinun tähtesi paistaa aurinko, vain\nsinun tähtesi käy tuuli ja sataa! Yksin sinun tähtesi viheriöitsee\ntämä siunattu maakin, joka kasvattaa sinunlaisiasi olentoja!... Oo, en\nmilloinkaan ole ymmärtänyt miestäsi niin hyvin kuin nyt! Minä kauhistun\nsinua! Kaiken muun voi antaa anteeksi, mutta ei koskaan tällaista!\n(Syöksyy kuohuissaan ulos.)\n\n_Hilda_ (kiirehtii hänen jälkeensä; tuskallisesti). Aarne! Aarne! Älä\njätä minua yksin!... Aarne!... (Nojaten ovipieleen kuiskaa hiljaa.) Hän\nmeni ja hänen kanssaan katkesi viimeinenkin side elämään... (Suoristaa\nitsensä.) Nyt olen yksin ja nyt olen voimakas! Tulkoon mitä tahansa!...\n(Sanmarck tulee tavattoman liikutettuna.)\n\n_Sanmarck_. Minun paperini, Hilda!\n\n_Hilda_ (säpsähtäen). Mitä on tapahtunut?\n\n_Sanmarck_. Ovat jäljettömiin hävinneet! Joku on ne ottanut. Täytyy\ntoimittaa ankara tutkinto!\n\n_Hilda_ (kolkosti). Se on tarpeetonta!\n\n_Sanmarck_. Kuinka...? Sinä siis tiedät, missä ne ovat?\n\n_Hilda_. Tiedän... Voit säästää kaikki etsimiset; niitä papereita ei\nenää ole!\n\n_Sanmarck_ (kuin ukkosen iskemänä). Mitä sanot? Oletko menettänyt\njärkesi? Etkö käsitä, että leikinlaskusi on rumaa, Hilda!\n\n_Hilda_ (jäykästi). Se ei ole leikkiä, Alfred!\n\n_Sanmarck_ (ravistaen häntä tuskan voimalla). Jumalan nimessä, missä\novat paperini? Vastaa, ihminen!\n\n_Hilda_ (lujasti). Minä — minä olen ne polttanut!\n\n_Sanmarck_ (äännähtäen kuin haavoitettu tiikeri). Polttanut!...\n(Kohottaa kätensä kuin aikoisi syöksyä hänen kimppuunsa, mutta\nlyyhistyykin huumaantuneena tuolille.) Polttanut!... Polttanut!...\nPolttanut! (Hänen äänensä kuolee lopulta kuiskaukseksi.)\n\n_Hilda_ (raivon huumauksessa). Niin, sinun ylpeä unelmasi on nyt\nsirpaleina, niinkuin minunkin! Sinun vuosia kestäneestä työstäsi on\nvain hiukkanen tomua jäljellä! Näetkö nyt, kuka on voimakkaampi?...\nSinä luulit olevasi kukistumaton, mutta nyt istut siinä avutonna kuin\nlapsi särkyneen lelunsa ääressä! Oo, sinä olet yhtä kurja ja heikko\nkuin muutkin! Tarvittiin vain isku oikeaan paikkaan!\n\n_Sanmarck_ (sanomattomalla tuskalla). Ei, ei, sinä et ole voinut\ntehdä näin suunnatonta vääryyttä minulle! Sinä lasket vain kauheata\nleikkiä... Sano, että niin on, Hilda! Sano!...\n\n_Hilda_ (nojaten hyllyyn). Älä toivo turhia! Kylmä totuus on, että\nniitä papereita ei enää ole!\n\n_Sanmarck_. Hyvä Jumala! Onko sitten järkesi himmentynyt?\n\n_Hilda_ (rajusti). Sinä näet, että sinunkin sydämeesi osataan, niin\nkivettynyt kuin se onkin! — Kuule, sinä rakastit noita elottomia\npapereitasi, eikö totta?\n\n_Sanmarck_. Kaikki mennyttä! Taivas minua auttakoon!\n\n_Hilda_. Sinä jumaloit tuota työtäsi! Sinun epäjumalasi on nyt\nluhistunut.\n\n_Sanmarck_. Rakastin elämäntyötäni, onneton! Rakastin sitä enemmän kuin\nelämääni, jonka niin monta kertaa uskalsin vaaraan sentähden... Ja nyt\non kaikki mennyttä! Miksi et riistänyt ennemmin elämääni, onneton?\n\n_Hilda_ (uhmaillen). En tahtonut elämääsi, tahdoin työsi! Katsoin\nminullakin olevan siihen oikeutta!... Tiedätkö... jokaiseen noiden\ntutkimuksiesi renkaaseen liittyi minun yksinäisyyteni ja ikäväni. Mutta\nse ei herättänyt minussa rakkautta, vaan vihaa!\n\n_Sanmarck_. Siksi sen olisi pitänyt olla sinulle arvokas!\n\n_Hilda_. Toisen työ!... Ei koskaan, sanon minä!\n\n_Sanmarck_ (rajattomalla mielikarvaudella). Käsitätkö, mieletön, mitä\nolet tehnyt? Olet tehnyt minusta kelvottoman humpuukimestarin koko\ntieteellisen maailman edessä!... Millä voin nyt todistaa, kaikki\nrohkeat väitteeni?... Oo, se oli kurjasti tehty. Sinun rikoksesi oli\nsuurin, minkä ihminen voi milloinkaan toiselle tehdä! — Mutta ei\nhyödytä puhua siitä enää! Jos sen käsittäisit, et olisi sellaiseen\ntekoon ryhtynytkään. (Herpautuu synkkään äänettömyyteen.)\n\n_Hilda_ (mittaillen lattiata; tuskansekaisella vimmalla aivan kuin\nomaa rohkeuttaan ylläpitääkseen). Oo, kuinka minä nautin nähdessäni\nsinut noin heikkona, noin muserrettuna, noin avuttomana! En tiedä\nteinkö oikein vai väärin, sen vain tiedän, että tein sinusta ihmisen...\nkuulitko?... Oo, minä säälin sinua!\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Mieletön!\n\n_Hilda_. Olen masentanut sinut! Voittanut sinut!... kuulitko, —\nvoittanut! (Tarttuu tuolin selkänojaan.)\n\n_Sanmarck_ (hillityllä tuskalla). Mennyttä!... Kaikki mennyttä!\n\n_Hilda_. Niin, rakkaani! Onko sinun niin vaikeata tottua siihen\najatukseen?\n\n_Sanmarck_ (jylhästi). On... (Nousee kolkon päättäväisenä ja ottaa\npöydän laatikosta pienen putken. Hilda peittää silmänsä ja peräytyy\nkauhistuneena ovelle.)\n\n_Hilda_ (hätäisesti). Sinä piilotit jotain, Alfred! Minne sinä lähdet?\n\n_Sanmarck_ (soinnuttomasti). Laboratoorioon.\n\n_Hilda_. Mitä aiot...?\n\n_Sanmarck_. Sinulle en mitään. (Lähestyy ovea.)\n\n_Hilda_ (änkyttäen; sulkee tien). Sinä... sinä siis aiot...\n(Kiljaisten.) Alfred!\n\n_Sanmarck_ (käskevästi). Väisty!\n\n_Hilda_. Tapa minut ensin. Vain minun ruumiini yli voit päästä!\n\n_Sanmarck_ (luonnottoman levollisesti). Luuletko, että voin tämän\njälkeen jäädä elämään? Tiedemies hävitköön elämästä samalla kuin\ntyönsäkin. Sitä ei kukaan kummastele. Minun kunniani vaatii sen!...\nVäisty, onneton!\n\n_Hilda_. En elävänä! Minä en laske sinua!\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Sinulla oli rohkeutta surmata minun elämäntyöni!\nNiinpä saat ottaa omalletunnollesi minun elämänikin! (Viskaa hänet\ntuimasti syrjään.)\n\n_Hilda_ (hurjana tarrautuen häneen kiinni). Alfred! jumalan tähden,\nmitä aiot!\n\n_Sanmarck_ (viskaten hänet uudelleen syrjään entistä rajummin). Sinun\ntäytyy kestää se! Ei mitään huutoja eikä hälinää! (Avaa oven.)\n\n_Hilda_ (peräytyy seinälle ja nojautuu siihen tukkien korviaan;\nvihlovasti). Noin heikoksi en sinua uskonut!\n\n_Sanmarck_ (säpsähtäen). Heikoksi! Mitä tarkoitat?\n\n_Hilda_. Tahdot paeta onnettomuutta, jota et voi kestää! Minä uskoin...\nolin varma... ettei sinua voi mikään murtaa!... Jumalani, en tiedä\nmitä ajattelin! (Vaipuu tuolia vasten polvilleen äärimmäisessä\nhermojännityksessä.)\n\n_Sanmarck_ (vaipuen synkkään mietiskelyyn). Olet oikeassa!... Se olisi\nheikkoutta!\n\n_Hilda_ (nyyhkyttäen). Jos meistä kahdesta toinen on liikaa maailmassa,\nniin varmaankin se olen minä.\n\n_Sanmarck_ (menee pöydän luo ja laskee putken pöydälle; surullisen\nnuhtelevasti). Hilda, Hilda, tätäkö varten elimme kymmenen vuotta\nyhdessä?\n\n_Hilda_ (murtuneena). Oo, Alfred!\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Sääli, että niin paljon tarmokasta ja\nhedelmällistä työtä meni hukkaan!\n\n_Hilda_. Etkö sääli itseäsi myöskin, Alfred?\n\n_Sanmarck_. En... Ihminen ei ole korvaamaton; vain ihmistyö voi sitä\ntoisinaan olla! (Tulee etualalle, vaipuu tuolille, kuiskaten.) Nyt\nymmärrän, että elämässä on hetkiä, jolloin eläminen kysyy suurempaa\nrohkeutta kuin kuolema! (Vaitiolo.)\n\n_Hilda_ (nousten; hiljaa). Mitä aiot nyt tehdä, Alfred?\n\n_Sanmarck_ (lujasti). Alkaa uudelleen!\n\n_Hilda_ (tuijottaen häneen). Sinä — sinä siis aiot alkaa uudelleen.\n\n_Sanmarck_. Niin.\n\n_Hilda_. Sinä voit alkaa alusta? Sinulla on voimaa ryhtyä työhösi\nuudelleen?\n\n_Sanmarck_. Niin kauan kuin on elämää, on uskoakin! Vain kerran on\nuskoni pettänyt... Se tapahtui hetki sitten.\n\n_Hilda_ (kiihkeästi). Sano minulle, mistä olet saanut tuon rajattoman\nuskosi ja voimasi?\n\n_Sanmarck_. Vuosien työstä ja siitä päämäärästä, jota se tarkoitti!\n\n_Hilda_ (henkeään pidätellen). Ja sinun päämääräsi?\n\n_Sanmarck_. Tähtää ikuisuutta. Minulla ei ole lapsia, mutta tahdon\njättää jälkeeni teon, johon minun persoonallisuuteni on painanut\nlähtemättömän leimansa, teon, joka ei häviä minun kanssani!\n\n_Hilda_ (äärimmäisessä tuskassa). Jumalani! Silloin olen minä... Oo, se\non niin hirveätä ajatella!\n\n_Sanmarck_. Mikä sitten?\n\n_Hilda_ (nojaten hyllyä vasten; väristen). Olen surmannut sinun suuren\najatuksesi.\n\n_Sanmarck_ (hymyilee katkerasti).\n\n_Hilda_ (epätoivoisesti). Oi, Alfred! Alfred!... Miksi et koskaan\nsanonut sitä minulle näin selvästi!\n\n_Sanmarck_. Erehdyt, Hilda! Olen sen aina sanonut yhtä selvästi.\nMutta tarvittiin äärimmäinen onnettomuus, tarvittiin hävitystä ja\npirstaleita, ennenkuin saatoit sen ymmärtää. Eikö se ole kauheata?\n\n_Hilda_ (murtuneena). Me emme ole koskaan toisiamme ymmärtäneet, Alfred.\n\n_Sanmarck_. Sinä et ole itseäsikään ymmärtänyt. Mutta minä olen.\n\n_Hilda_. Et koskaan!\n\n_Sanmarck_. Sinä olet murrosaikojen nainen, yksilöllisyydestäsi arka\nja epäluuloinen. Kaikissa miehen tarkoituksissa sinä epäilet vääryyttä\nja sortoa. Siksi sinä aina näet miehessä vain kilpailijan ja asetut\nvastarintaan.\n\n_Hilda_. Oi, Alfred!\n\n_Sanmarck_. Kasvatus on vieroittanut sinut pois naisen entisistä\nelämänarvoista. Mitään uusia niitä vastaavia se ei ole pystynyt sinulle\nantamaan. Esiäitiesi uhrautuvaisuutta sinä halveksit orjamaisuutena,\nmutta sinun nerosi ei voi luoda uusia elämänmuotoja sen tilalle.\n\n_Hilda_. Se ei ole totta! En ole koskaan sellaista ajatellut!\n\n_Sanmarck_. Et, se on ollut vaistomaista sinussa. Se on ilmennyt\nainaisena tyytymättömyytenä! Olet sielullisesti särkynyt sukupuoleton\nolento. Sinun olemassaolosi tarkoitus on yksinkertaisesti vain elää,\nmutta se ei riitä, Hilda! Onnellisesti elääkseen täytyy ihmisellä olla\nmyöskin tarkoitusperä, minkä vuoksi elää.\n\n_Hilda_ (synkästi). Minä luulen, että kaikki olisi toisin, jos meillä\nolisi ollut lapsia. (Istuutuu.)\n\n_Sanmarck_. Aivan varmaan! Silloin sinunkin elämälläsi olisi ollut\nsisältöä.\n\n_Hilda_. Voi, miksi ei niin käynyt!\n\n_Sanmarck_. Se on helppoa käsittää. Mikä aviopuolisoille on\nmahdollista, ei ole taistelutovereille. Lapset ovat terveen luonnon ja\neheän tunne-elämän kukkasia eikä epänormaalin suhteen ja katkeruuden\ntuloksia.\n\n_Hilda_ (toivottomasti). En ole oikeastaan tahtonut pahaa. Mutta minun\nkäsissäni on kaikki muuttunut nurjaksi. Minulle on itse elämäkin\nmuuttunut rikokseksi!\n\n_Sanmarck_ (tavattoman pehmeästi). Hilda poloinen! Sinä olet nurjasti\nvaikuttaneen aatevirtauksen itsetiedoton uhri.\n\n_Hilda_. Niin... ehkä niinkin.\n\n_Sanmarck_. Olet taistellut oikeata itseäsi vastaan ja antanut\nväärennetyn voittaa. (Vajoo synkkään mietiskelyyn.)\n\n_Hilda_ (nousee synkän päättäväisenä; heittää harhailevan katseen\nympärilleen ja sanoo hiljaa). Koko elämäni on ollut erehdys! Pohjaton,\nsovittamaton erehdys! (Menee hitaasti pöydän luo ja huomaa lasiputken;\ntuijottaa siihen hetken. Ottaa sen uuden ajatuksen valtaamana.) Nyt\ntiedän jotakin, joka ei ole erehdys. Hänen kunniansa on pelastettava.\n(Katselee putkea ajattelevaisena ja lisää päättäväisesti.) Niin, tämä\nviimeinen ainakin on oikea! (Hiipii sivuovelle ja heittää viipyvän\nkatseen tohtoriin.)\n\n_Sanmarck_ (havahtuu ja kääntyy). Mihin menet, Hilda?\n\n_Hilda_ (matalasti). Lepäämään! Olen väsynyt.\n\n(Tohtori menee pöydän luo ja huomaa putken kadonneen. Säpsähtää ja\naikoo hyökätä Hildan luo, mutta hillitsee itsensä. Katselevat hetken\nvaieten toisiaan.)\n\n_Sanmarck_ (hiljaa). Vai olet sinä niin väsynyt!... Hilda parka!\n\n_Hilda_ (soinnuttomasti). Anna minun mennä, Alfred. Älä nyt ymmärrä\nminua väärin.\n\n_Sanmarck_ (syvällä tuskalla). Mutta ajattele Herran nimessä, mitä aiot\ntehdä! Hilda!\n\n_Hilda_ (luonnottoman tyynesti). Koskaan en ole ollut suunnastani niin\nvarma kuin nyt.\n\n_Sanmarck_. Kuule, Hilda... älä mene: Sinä kielsit minua hetki sitten.\nLähtisitkö nyt itse! Kas niin, Hilda, ajattele...\n\n_Hilda_. Sinulla on suuri päämääräsi, minulla vain ainainen katumus ja\ntuska! Minä en uskalla elää!\n\n_Sanmarck_. Sinä uskallat! Tehdään sovinto tai erotaan ystävinä! Tee\nmitä tahansa, Hilda, mutta älä sitä! Hilda, minä pyydän...\n\n_Hilda_ (toivottomasti). Me emme voi elää yhdessä, emmekä erota. Nyt\nminua kahlehtii sinuun rikos... Me voimme vapautua vain yhdellä tavalla.\n\n_Sanmarck_ (rukoillen). Hilda, älä tee sitä. Ajattele, mihin pimeyteen\njätät minut! Kaikkialla on vain tyhjyyttä. En näe rahtuakaan eteeni!\n\n(Kartio tulee ja seisahtaa tyrmistyneenä ovelle. Hilda tuomaa hänet.)\n\n_Hilda_ (nopeasti). Minulle selvenee tieni. Hyvästi, Alfred! Anna\nminulle anteeksi, jos voit! (Poistuu nopeasti ja lukitsee oven.)\n\n_Sanmarck_ (syöksyen ovelle). Hilda!... Älä mene! Viivy vielä hetkinen!\nHilda! (Koettaa avata ovea.)\n\n_Kartio_. Onneton, miksi laskit hänet; Etkö huomannut, mitä hänellä oli\nmielessä? (Koettaa myöskin avata ovea.) Mihin hän meni?\n\n_Sanmarck_ (toivottomasti) Laboratoorioon. (Vaipuu tuolille.)\n\n_Kartio_ (parkaisten). Hyvä Jumala!... jossa on sinun hirvittävät\nmyrkkysi ja happosi! Ja tuossa mielentilassa! (Pudistaa häntä\nkauluksesta.)\n\n_Sanmarck_ (käheästi). Räjähdyselohopea.\n\n_Kartio_ (epätoivoisesti). Meidän täytyy murtaa ovi!\n\n_Sanmarck_. Toivotonta! Se vain kiirehtisi päätöstä.\n\n_Kartio_. Jumalani! Tätä en voi kestää! (Hyökkää ovea vastaan ja saa\nsen epätoivoisilla ponnistuksilla auki Syöksyy huoneeseen, mutta palaa\nheti puristaen tuskallisesti ohimoltaan.) Hän on sulkenut rautaovet!\n\n_Sanmarck_ (käheästi). Minä aavistin sitä.\n\n_Kartio_. Sano sitten, mitä on tehtävä?\n\n_Sanmarck_ (kolkosti). Ei mitään! Tämän asian on kohtalo ottanut\nkäsiinsä.\n\n_Kartio_ (äärimmäisessä tuskassa). Hän surmaa itsensä! Jumalani, eikö\nkukaan voi sanoa, mitä on tehtävä?\n\n_Sanmarck_ (painaen hänet vastustamattomasti istumaan sohvalle).\nOdotettava! Ehkä hän tulee itse toisiin ajatuksiin. Pieninkin\nvaromattomuus vain jouduttaisi päätöstä. (Lyhyt vaitiolo.)\n\n_Kartio_ (voihkaisten). Jumalani! Tämä odotus vie järkeni! (Syöksyy\ntaas ylös.)\n\n_Sanmarck_. Jota kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän on toivoa! (Kartio\nhyökkää uudelleen ovelle ja avaa sen. Kuuluu korvia huumaava räjähdys\nja ryske; juuri avatusta ovesta lyö tulta ja sauhua; seinästä luhistuu\nkiviä ja rappausta.)\n\n_Kartio_ (kaatuen sohvalle). Kaikki on ohi!\n\n_Sanmarck_ (vaipuen istumaan). Siis kumminkin! Hän rakasti minua\nkumminkin! (Valittaen.) Hilda, Hilda raukka!\n\n(Tela, Jenny, rouva Sanmarck sekä muita naisia ja herroja syöksyy\nhuoneeseen hyvin kauhuissaan.)\n\n\n\n"]