Aseveli-ilta

ASEVELI-ILTA

Romaani

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1947.

SISÄLLYS:

    He joutuvat sattumalta samaan pöytään
    Tuttuja kasvoja, mutta vieraita ilmeitä
    Omaa itseään etsimässä
    Pudonnut nappi

HE JOUTUVAT SATTUMALTA SAMAAN PÖYTÄÄN

Jo pari viikkoa sitten oli sanomalehdissä pieni ilmoitus ja siinä sanottiin:

»Yksikköihin 6210 — 6211 — 6212 — 6213 kuuluneet aseveljet kokoontuvat yhteiseen illanviettoon ravintola Continentalissa lauantaina 18. p:nä klo 19,30. Osanotosta ilmoitettava sihteerille viimeistään 17. p:nä puh. 91 562.»

Sama ilmoitus julkaistaan nyt viimeisenä ilmoittautumispäivänä huonomuistisia ja tietämättömiä varten, ja niinpä alkaakin jo yksi ja toinen ajatella sopivaa lauantai-illan ohjelmaa. Kaiken lisäksi sattuu vielä olemaan rukouslauantai, ja kun on vaikea keksiä muutakaan tekemistä, niin voihan pistäytyä kurkistamassa, keitä tuttavia on kokoontunut Continentaliin. Jos siellä näyttää olevan ikävä, niin pääseehän kesken pois taikka siirtyy pienellä ja hauskalla joukolla juhlasalista varsinaisen ravintolan puolelle.

Johtaja Topi Raunola ei yleensä availe lompakkoaan noin vain aiheettomasti, mutta joskus täytyy hänen tehdä kuitenkin poikkeuksia ja olla huolettoman näköinen tuhlari, varsinkin jos kysymyksessä ovat naiset tai oman pataljoonan aseveli-illat. Edellisessä tapauksessa hänen on esiinnyttävä herrasmiehenä omasta vapaasta tahdostaan ja jälkimmäisessä hyväntekijänä kauniin tavan vuoksi.

Sotavuodet olivat Raunolalle kaikin puolin noloa aikaa, niin ettei hän viitsi muistella niitä millään tavalla lämpimästi. Mutta kun hänen sodankäymisensä oli jokseenkin vaatimatonta, on sen vuoksi parempi tehdä nyt jälkeenpäin itsestään suurempi numero ja lahjoitella erinäisiä summia vain näyttääkseen kaikille aseveljille, että Topi Raunola on sentään merkittävä tekijä näin rauhanaikaisissa oloissa. Silloin vuosia sitten hän sai olla vain likaisissa puuhissaan komppanian rättimikkona, kävellä yksikön keittiön ja varaston väliä kaikkien toisten ollessa edessä tärkeämmissä töissään, pysytellä sivulla muiden saadessa päiväkäskyissä ylennyksensä ja kunniamerkkinsä ja kuulla joskus kursailemattomia huomautuksia »takalinjan kanta-asukkaista». Ja entäs hänen työnsä sitten: tavallisin tehtävä oli lajitella lopen likaisia vaatteita omiin kasoihinsa komppanian pyykkiä varten ja pitää käsissään hansikkaita säilyäkseen itse jotenkin puhtaana. Siinä jos missä oppi näkemään ihmisten likaisimman puolen. Haisevat ja rikkinäiset jalkarätit olivat pahimpia ja niitä sai kiskoa auki asetellessa sopiviin pinkkoihin. Miesten työn tulokset näki helposti kuin kirjasta paitojen hien ruskettamista selistä ja likaisista hihansuista. Miehen kunnottomuuden saattoi päätellä alushousujen takamusten ruskeista läiskistä, ja paidan etupuolessa taas oli merkkejä siitä, mitä vaikuttivat lomien pitkät välit ja kieltäymykset salaisiin ajatuksiin vai selvisikö niistä noin vain kivuttomasti. Vaikka pahimmin haavoittuneet veivätkin vaatteensa mukanaan kenttäsairaalaan, oli komppaniankin varusteissa veriläiskiä: takin selässä oli kranaatinsirpaleen vetäisemä viiru tai kiväärinkuulan jälki housunlahkeessa ja lakin reunassa.

Ja kaikkia näitä selvitti Topi Raunola varastollaan kuunnellen miesten hyviä pyyntöjä tai sitten haukkumisia uusien ja sopivien varusteiden vaihtamisesta. Enimmäkseen häntä tietysti moitittiin, sillä mitäs on vaihtaa pienestä varastosta ja kenelle tahansa. Mutta saattoihan joskus joku asiaa ymmärtävä näyttää viinapullon suuta pienenä lahjuksena saadakseen paremman turkislakin tai sopivammat saappaat. Mutta tämähän oli vain poikkeus, ja yleensä Raunola sai tuntea alemmuutensa yksikön miesten joukossa tai seisoessaan kantapäät yhdessä upseerien edessä painaakseen mieleensä heidän varoituksensa ja nieleskelläkseen kainostelemattomat sättimiset. Kapteeni Marttila oli pahimpia huutamaan ja tavallisimmin vielä toisten kuullen. Mutta nyt on hänellekin tullut jo oma rangaistuksensa ja hänen on sattuneesta syystä liikuttava aseveli-illoissa hillitymmin, mikäli hän niissä yleensä käykään. — Luutnantti Havunen oli kyllä hyväluontoinen mies ja lisäksi vielä tiesi, että Raunola kuului siviilissä sivistyneisiin ja ansaitsi kohtelunsa sen mukaan. Mutta kuitenkin osasi Havunen pitää esitelmiä järjestyksestä ja siisteydestä aivan kuin Raunola ei olisi jo aikoja ennen sotaa tiennyt, mitä on järjestys työssä ja papereissa ja vieläpä paljon suuremmissakin asioissa kuin komppanian varusluettelossa. Mutta nyt sodan loputtua luutnantti Havunen onkin saanut vuorostaan paikan Raunolan konttorissa hänen apulaisenaan ja saa kiittää hyvää onneaan siitä, ettei hänen itsensä tarvitse kuulla samanlaisia selityksiä järjestyksestä. — Luutnantti Sakarila taas oli muuten hyvä mies, mutta saattoi pistellä liian kärkkäästi eikä suostunut kuuntelemaan selityksiä. Nyt jälkeenpäin hän sentään aseveli-illoissa myöntyy pienessä rahapulassaan ottamaan vastaan Raunolan ystävällisesti tarjoaman grogin — tai kaksikin — ja näyttää ainakin omalta kohdaltaan unohtaneen vanhat haukkumiset. — Vääpeli oli entinen autonkuljettaja, oli saanut ylennyksensä sotavuosina ja kuvitteli tietysti, ettei ihmisillä muuta arvoa ollutkaan kuin päiväkäskyissä hankittu. Hänen hyväpuolensa oli se, ettei hän koskaan halveksinut toisen tarjoamaa tupakkaa eikä jaloviinapulloakaan, joten elämä varusvaraston puolella saattoi tästä syystä olla hyvinkin tasaista ja rauhallista.

Entinen alikersantti ja nykyinen johtaja Raunola ei ole innostunut uusimaan rintamanaikaisia muistoja eikä välitä palvoa niitä. Mutta eräällä tavalla hän on kuitenkin päättänyt ottaa ikävistä vuosista korvauksen: kun jotkut järjestelevät illanviettoja muistellakseen mennyttä hyvää aikaa, menee sinne myöskin Raunola osoittaakseen nykyisen suuruutensa. Ja hän tekee sen tavalla, joka saa toiset unohtamaan entisen pyykkivaraston hoitajan: vaikka rahojen jakaminen ilmaiseksi ei kuulukaan hänen periaatteisiinsa, lahjoittelee hän seteleitään kaatuneiden perheille ja invalideille, istuu pöydän yläpäässä ja katselee toisten kunnioittavia ilmeitä, kun sihteeri lukee lahjoittajani listalta Raunolankin tuhatmarkkasia. Se tehoaa jo siihen sodanaikaiseen yläluokkaankin, joka oli muutamia vuosia sitten varmaa ja itsetärkeätä, mutta joka istuu nykyisin pöydän alapäässä oven puolella sillakankaisissa työvaatteissaan, lahjoittaa satamarkkasen ja tyytyy oikean konjakin asemesta katajanmarjaviinaan. Siellä ovipuolella istuvat komppanian entiset upseeritkin vaatimattomina eivätkä Raunolan nähdessään ota häntä hampaisiinsa purkaakseen sisuaan niin kuin ennen. Vääpelilläkin on likaiset kaulukset ja paikatut kengät ja hänen täytyy lähteä kotiin jo yhdeksän jälkeen välttääkseen suuria laskuja. Heille kaikille on nyt — yhteiskunnan uuden penkkijärjestyksen jälkeen — helppo kostaa kaikki vanhat kohlut, ja sen Raunola tekee parhaiten juuri lompakkonsa avulla.

Ainoa mainittava mies näistä kaikista on entinen luutnantti ja nykyinen maisteri Havunen, jota voi pitää kelvollisena apulaisenaan. Sodan loputtua kävi niin hassusti, että pienipalkkainen Havunen etsi itselleen sivutuloja ja pyysi työtä myös Raunolalta. Sillä kertaa sattui Nahkakeskus — siis Raunola juuri — tarvitsemaan uuteen ammattilehteensä toimitustyöhön perehtynyttä miestä, ja Havunen sopi siihen tehtävään hyvänä kynämiehenä. Nyt Havunen palvelee samalla myöskin liiton sihteerinä ja saa palkkaa tasan kolmanneksen siitä, mitä Raunola itse.

Eipä silti, Havunen on kaikin puolin sopiva mies, vaikka tosin liian vaatimaton. Nuorempana häntä on kuulemma pidetty lahjakkaana, ja samaten on kerrottu, että hänellä oli hyvä ura edessään. Mutta sattuuhan kaikenlaisia väsymyksiä varsinkin sotavuosina, ja nykyään miehen korvalliset alkavat jo harmaantua, vaikka ei ole kuin neljänkymmenen vanha. Raunola tulee toimeen tuon tunnollisesti uurastavan miehen kanssa ja voi käyttää häntä varsin sopivasti nahantuottajain laajentuvan liiton hyväksi. Ja kuin todistukseksi esimiehen ja alaisen välisestä kelpo suhteesta Raunola usein aseveli-illoissa viittaa Havuselle sinne ovensuupuolelle ja pyytää tätä istumaan viereensä samaan pöytään tarjotakseen hänelle muutaman lasin. Niin, tämä nyt ei tapahdu suinkaan Havusen rouvan takia — sillä sehän on jo mennyt asia ja muutenkin erikseen — mutta onpahan vain muuten hauska katsella, kun Havusen mietteliäs ja alakuloinen katse kirkastuu ja hän innostuu väliin juttelemaan hauskastikin. Seuraavana aamuna hänet näkee toimistossa taas entisenlaisena, hiljaisena ja alati samaan tasaiseen tahtiin uurastavana aivan kuin eilen illalla ei olisi tapahtunut mitään erikoista.

Johtaja Raunola on muuten sitä mieltä, ettei pelkkä sivistys tee ihmistä miksikään, ellei miehessä itsessään ole pontta elääkseen ja yrittääkseen. Raunolahan on niin sanottu itseopiskellut mies, on lähtenyt sekatavarakaupan myyjästä, on kulkenut kauppakoulun ja nahkaliikkeen konttorin kautta yhä itsenäisempiin töihin, varmempaan asemaan ja vastuuseen, on päässyt monien paikanvaihdosten jälkeen viimein nahantuottajain liiton pääksi ja aikoo sen ohessa laajentaa myös omaa yksityistä liiketoimintaansa. Nimittäin nykyisten toimitusjohtajan tehtävien ohessa on hyvä tilaisuus järjestää hyviä tuloja omallakin liikeyrityksellä, sillä eräs tarmokas nuori leskirouva, joka omistaa suuren leninkikaupan, haluaa mennä naimisiin juuri Raunolan kanssa. Tuota avioliittoa kannattaa harkita vakavasti, ja onhan siitä jo neuvoteltukin moneen kertaan. Ja rouvan kanssa he ovat olleet samaa mieltä siinä, että leninkikauppaa pitäisi laajentaa käsittämään yleensä kaikkia tekstiilitavaroita, mutta etupäässä kuitenkin liinavaatealaa. Ihmisethän ovat pitkinä sotavuosina kuluttaneet paitansa jo loppuun, repineet pöksynsä ja peuhanneet lakanansa rikki, niin että menekki tulee olemaan hyvä, kunhan vain päästään eroon vaatetustavarain säännöstelystä. Käytännöllisesti katsoen siis Raunolan avioliitto tuntuu varsin järkevältä, ja hänen onkin lopullinen ratkaisunsa tehtävä viimeistään silloin, kun päästään eroon tekstiilituotteiden kupongeista. Sanomalehdissä on ollutkin arveluja siitä, että osa tekstiilitavaroista vapautuu jo ensi kesänä säännöstelystä, niin että Raunolan kesäloman ohjelmaan tulee siis lisättäväksi vielä häämatkakin...

Mutta mihinkäs hän jäikään mietteissään äsken? — Siihen, ettei sivistys loppujen lopuksi merkitse miehelle yhtään mitään, ellei hän osaa muuntaa sitä käytännölliseksi hyödykseen eikä parantaa asemaansa suuren kaulusköyhälistön jäsenenä. Monista tutkinnoista ja oppiarvoista saattaa joskus tulla suoranaisia esteitäkin eteenpäinmenolle, sillä ne voivat vain jäykistää ja rasittaa käytännöllistä harkintakykyä. Juuri tällä hetkellähän sen näkee kaikkein parhaiten, sillä vaikka edellytykset hyvän taloudellisen aseman hankkimiseksi ovatkin monilla hyvät, ei sivistyneillä miehillä ole oikeata 'liikevaistoa' eivätkä he osaa käyttää sivistystään hyödykseen, vaan antavat ajan kulua hukkaan ja monien kultapalasten solua sormien lomitse hiekan mukana. Siitä on hyvänä esimerkkinä tuo samainen maisteri Havunen, joka istuu parhaillaan viereisessä huoneessa ja kirjoittelee sanomalehtiä varten Raunolalta pyydettyä haastattelua. Havusessa on jonkinlaista henkistä väsymistä, niin kuin ihmiset sanovat. Onneksi ei väsyminen vaikuta vielä työtehoon, ja senpä vuoksi häntä pitäisi joskus hiukan virkistääkin kunnon miehenä, ja paras keino siihen kai olisi pieni kehuminen tai palkankorotus. Kun joskus lähi-iltoina tulee sopiva tilaisuus, niin hänet voi pyytää vaikkapa ulos illalla, tarjota ateria ja muutamia mieltä keventäviä laseja, jotta hän alkaisi taas puhua jotakin omasta itsestään ja harrastuksistaan. — Niin, ja myöskin rouvastaan, vaikka se ei kuulukaan tähän asiaan...

Mutta mitäpä tässä miettimään Havusia ja muita, sillä ihmisiä on niin monenlaisia. Ja huomisiltanahan näkee kaikki pataljoonankin hyvät ja huonot miehet täydellisenä tyyppivalikoimana aseveli-illassa. Sinne täytyy kai mennä näyttämään, millä tavoin ovat osat vaihtuneet muutamassa vuodessa. Ja hauskintahan koko asiassa on se, että ne ovat vaihtuneet juuri tällä tavalla. Vaa'an vivut ovat heilahtaneet päinvastaisiin asentoihin ja onneksi kai pysyvätkin tällä tavalla.

Mietteittensä lopuksi johtaja Raunola tarttuu puhelintorveen, kiertää numeron ja ilmoittaa sihteerille saapuvansa aseveli-iltaan. Ja kuin ohimennen hän kysäisee, onko saatu aikaan mitään erikoista varattomien sotaleskien ja heidän lastensa hyväksi. — Kyllä, jotakin on kyllä tehty, mutta tulokset ovat silti jokseenkin pienet, ilmoittaa sihteeri. Ihmisiltä kun näyttää raha jo loppuvan...

»Vai niin», sanoo Raunola ääni pettyneenä. »Pienet summat eivät vaikuta paljoakaan. Mutta meidän on kyllä muistettava heitä, sehän on selvä ja kiistaton velvollisuus. — No niin, puhutaanpa asiasta paremmin sitten kokouksessa.»

Hän sulkee puhelimen. Sanomalehti, joka tuli äsken luetuksi hajamielisesti sen aseveli-illan ilmoituksen takia, on nyt silmäiltävä vielä uudelleen. Ja mikäs olikaan tämän päivän ensimmäisiä tehtäviä, joka piti järjestää?

Raunola selailee pöydällään olevaa muistikansiota ja löytää sieltä sanan »yksityissihteeri», Niin, hänenhän piti panna ilmoitus yksityissihteeristä, joka osaa ruotsia, ranskaa, englantia ja pikakirjoitusta. Niin, ja samallahan voidaan ilmoitustekstiin lisätä myöskin se, että hakemuksiin lisätään valokuva ja että henkilökohtainen käynti tapahtuu vain pyydettäessä...

Toimittaja Timo Sakarila on havahtunut jo pari kertaa, mutta ei uskalla liikahtaa eikä kääntää päätään, kun pelkää aivoveden läikkyvän yli reunojensa. Senpä vuoksi hän ei avaa silmiäänkään, vaan torkahtaa uudelleen tietämättä tarkoin itsekään, ajatteleeko hän unissaan vai valveilla.

Ettei saisi rangaistusta liiasta intoilusta, on parempi odotella rauhallisesti eikä hypätä pystyyn harkitsemattomasti. Elämähän pitää kuulemma ottaa vakavasti, ja jos ihmisen asiat ovat niin heikosti kuin Sakarilan on syytä olettaa, täytyy noudattaa varovaisuutta ja malttia selvitäkseen kaikesta kivuttomasti. Ja parhainta on olla myöskin ajattelematta, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä kuin pää puserrettaisiin jättiläismäiseen sepelikoneeseen.

Mutta ajatukset parveilevat sittenkin ja räpyttelevät aivoissa kuin vastatuuleen pyrkivät varikset kaula ojossa ja pyrstö levällään. Ja tuo ensimmäinen niistä on kai niin sanottu Katumus vai lieneeköhän Omatunto, joka vanhaan ja totuttuun tapaansa nalkuttaa ja syyttää, että koko tämä Sakarilan elämä on yhtä ja samaa kuin ennenkin eikä siihen tule parannusta monista hyvistä päätöksistä huolimatta. Ja seuraavan puheliaan ajatuksen nimi on kai Syy, sillä sekin lörpöttelee entiseen tyyliinsä ja yrittää puolustella Sakarilaa selittämällä, että kun tällä ei ole mitään muutakaan tekemistä, niin täytyyhän jollakin tavalla huolehtia ikävän ajan tappamisesta. — Ja seuraavana on vuorossa Seuraus, joka mulkoilee vihaisena ja uhkailee suoraan, että jos Sakarilan tavat eivät muutu heti, niin elämä alkaa pian olla rappiolla — varmasti rappiolla, senkin halju — vaikka puolustelisit itseäsi kuinka kauniilla selityksillä!

Sakarila pysyy liikahtamatta, vaikka mieli tekisi kurkistaa, onko päivä jo pitkällä ja millainen ilma on ulkona. Talo tuntuu olevan hiljaa, ovet eivät pauku, hissi ei hurise eivätkä lapset mekasta porraskäytävässä. Aamu voi olla siis varhainen. Ei sentään, sillä naapurin puolelta seinän takaa on kuuluvinaan puhelimen soitto ja autot hurisevat kadulla vilkkaammin kuin aamutuimaan.

Sakarila avaa viimein silmänsä. Niskassa tuntuu kipua, mutta taitavasti päätä käännellessään hän tottuu siihen ja vähitellen voi kohottautua toisen kyynärpäänsä nojaan. Ikkunasta tulevasta valosta päätellen päivä on jo melko pitkällä. Kun kello on jossakin näkymättömissä, täytyy hänen etsiä se käsiinsä voidakseen sitten suunnitella kaiken kuntoon. — Mutta vain hitaasti ja hyvin varovaisesti, vakuuttaa hän itselleen yhä uudestaan...

Vaatteet ovat tuolilla kirjoituspöydän vieressä, joten on narrattava itsensä istualleen, tavoiteltava sitten kirjoituspöytää kohti kädet ojossa kuin ensimmäisiä askeliaan yrittelevä lapsi ja päästävä käsiksi kelloon. Eihän sinne ole matkaa kuin pari kolme metriä, mutta kummallisen heikoksi voi ihminen mennä, sen huomaa parhaiten vasta nyt, kun hivuttautuu esille peitteen alta, istuu sängyn reunalla pidellen molemmin käsin itseään tasapainossa ja sitten — taaskin hyvin maltillisesti — yrittää päästä seisoalleen.

Noin, nyt hän on jo pystyssä, uskaltaapa kohentaa ryhtiään ja nostaa kätensä takaraivolle puristaakseen hellävaroen sen kuorta kokoon. Ja koossahan se tuntuu olevankin, vaikka tuskallisen kipeänä. Kaikki ei ole läheskään hyvin, mutta kuitenkin on olemassa harras toivo siitä, että lujalla tahdolla kaikki sentään voitetaan. Mitenkäs laulussa sanotaankaan, että ne, jotka riemulla kylvävät, ne kyynelin niittää saavat. — Olipa hyvä aikoinaan viheriänä poikasena kuulua kirkkokuoroon ja oppia myöhempää elämää varten kuhunkin tilanteeseen sopivia laulunpätkiä. Nyt ne ovat tarpeen... Taisi kuitenkin olla niinpäin, että ne, jotka kyynelin kylvävät, ne riemulla niittää saavat. Ja kunhan tässä nyt kyynelehtii aamupäivän, niin eiköhän jo illaksi valkene uusia riemuja?

Kello on onneksi vasta vähän yli kuusi, mutta onnettomuudeksi se taas seisoo. Hyvä sattuma auttaa sentään, sillä seinän takana rupeaa vieras kello takomaan laiskoja lyöntejään ja tarkasti laskien niitä karttuu kymmenen. Siis tavallaan varhaista vielä, koskapa toimituksessa ei tarvitse olla ennen kuin yhdeltä. Kummallista muuten, miksi jotkut ihmiset vihaavat kelloa ja pitävät sen viisareita elämänsä suurimpana painajaisena. Kellohan on avulias ja huolehtiva ystävä, joka täsmällisesti säännöstelee työn, levon ja huvituksetkin, niin ettei itsellä ole mitään päänvaivaa eikä tarvitse pitää muistilistaa. Ja joskus se mokoma osaa olla niin ymmärtäväinen, että kymmenen kertaa takomalla vähän moitiskelee, mutta lohduttaa samalla kuitenkin, että nyt sinä, Sakarila, olet hiukan resukunnossa, mutta onhan sulla vielä kolme tuntia aikaa parannella päätäsi.

Ennen parantamista on kuitenkin etsittävä kaiken pahan alkusyy ja juuri. Eilen täytti oma lehti neljännesvuosisadan ja sen vuoksi oli iltapäivällä suurenpuoleinen kahvikekkeri. Illaksi oli viisi tai kuusi herraa pyydetty tervetulleelle jatkolle, ja firma kustansi reippaan tarjoilun. Se olikin kitsaista korttiannoksista huolimatta nuhteetonta, ryypyt menivät tiukassa tahdissa ja sitten tulivat konjakit. Yhdentoista aikaan ruvettiin hyräilemään noin vain hissukseen, mutta hovimestari tuli pyytämään herroilta hillitympää ääntä. Ja sitten alkoikin elämä pyöriä kuin karusellissa: tuolla vilahti ohi tuttu hahmo, kaikki surisi korvissa kuin moottori ja aivoissa jatkui kumma humu. Ties' mitä kaikkea ehdittiin suunnitella ja mitä tehdä, mutta mieleen muistuu jokin hämärä kuva siitä, että heitä seisoi kolme tai neljä miestä vieraassa eteisessä menossa jatkon jatkolle, kun vastapäiselle kamarin ovelle ilmestyi talon emäntä aamutakkisillaan huomauttamaan, että tulepas nyt, Artturi, nukkumaan, ja vieraat ovat kiltit ja lähtevät kotiinsa... Kukahan mahtoi olla se Artturi, jonka rouvalla oli viininpunainen silkkitakki?

Herrat olivat siis kilttejä ja lähtivät, ja viimeisenä kuvana Sakarila muistaa hämärästi, että kun hän nousi autosta oman kotioven kohdalla, istui kyydissä taas joku outo mies, joka muistutti häntä siitä, että heidän kahden pitää tavata huomenaamulla kymmeneltä ja että lupaus on pidettävä varmasti. Kukahan sekin mies oli ja mitähän sille tuli luvatuksi? Ja kellohan on nyt jo yli kymmenen...

Kaikesta päättäen hän selvisi kotiin hyvin ja ilman vierasta apua. — Ei sentään, sillä kun muistelee asiaa tarkemmin, niin hän ei päässyt alaovesta sisään. Pojan viikarit olivat pistäneet avaimenreikään varvun pätkän ja hän ei saanut sitä pois. Niinpä hänen piti mennä lähimpään kioskiin, herättää vuokrarouva puhelimella ja selittää anteeksi pyytävästi: 'Täällä olen minä. Nyt on asia niin hullusti, etten pääse sisään. Pitäisi saada alaovi auki.’ Sakarila muistaa selvästi, että puhelimessa vastasi uninen ja kiltti ääni: 'Minä tulen heti.'

Mutta kun Sakarila pääsi takaisin ovelle, ei siellä ollut ketään. Hän odotteli puolisen tuntia, ja raittiissa ilmassa seisoskeleminen lievensi varmasti tämän aamun kärsimyksiä. — Vuokrarouva ei siis tullutkaan, ja kun muitakaan kulkijoita ei ollut, etsi Sakarila liivinsä taskusta hakaneulan, tonki sen kärjellä puutikun pois reiästä ja sai viimein oven auki. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta eteiseen päästyä putosi kävelykeppi, kolahti lattialle ja herätti tietysti muut asukkaat. Ja vaateripustinkaan ei pysynyt kädessä. Vuokrarouvakin ilmestyi kynnykselle, Sakarila pyyteli anteeksi varomattomuuttaan ja selitti samalla soittoaan. Vika ei siis ollut hänessä, vaan pojan pahuksissa... Mutta vuokrarouva ei tiennyt soitosta mitään! Hän ei ollut sitä edes kuullut, vaikka puhelin on samassa huoneessa.

Sakarila soitti siis väärään numeroon ja ilmeisesti sellaiseen paikkaan, josta myöskin oli miesväki lähtenyt pienelle junamatkalleen. Mutta sielläpä oli totisesti herttainen ja avulias rouva, kun jaksoi häirityn unensakin lomassa lähteä alaovelle asti! Sellainen vaimo pitäisi löytää itselleen... Vahinko vain, että se enkelimäinen ihminen sai odotella turhaan omaa Artturiaan! Jos tietäisi hänen nimensä, niin voisi lähettää vaikkapa kimpun ruusuja...

Näiden aamuöisten muistikuviensa avulla Sakarila virkistyy ja alkaa katsella uuden päivän elämää jonkin verran siedettävämmin. Eihän tässä taida hätää olla, varsinkaan kun unikuvien pelottelema aivovesikään ei läiky niin pahasti. Pillerien voimalla voi päästäkin tulla jo käyttökelpoinen. Peramiinit ovatkin kummia herneitä, sillä nehän pelastavat ihmisen mistä pahasta tahansa: Jos järki ei leikkaa, antavat tabletit sopivina annoksina uutta ymmärrystä — väsyneet ihmiset saavat reipasta toiminnanhalua — uhkaavan humalan saa haihtumaan kymmenessä minuutissa ja pohmelon viidessätoista — huono omatuntokin paranee muutamalla pillerillä ja vähitellen sitä kai voidaan jo käyttää rahapulaa, reumatismia ja rakkauttakin vastaan. Siispä kun ottaa nyt pari pilleriä ja päivän mittaan palvoo hyvinvointiaan vielä kofeiinilla, ei kukaan huomaa Timo Sakarilassa merkkejä rappiolle joutumisesta. Parasta on kuitenkin valella päätään ensin kylmällä vedellä...

Kun hän sitten tulee kylpyhuoneesta ja sieppaa oviluukusta sanomalehden, osaa hän melko rauhallisesti tarkastella sitä, mitä kaikkea hyvää tai pahaa muut ihmiset ovat saaneet aikaan eilisaamusta lähtien. Mutta eivätpä näy heidänkään tuloksensa olevan ihmeellisiä, ja isompienkin uutisten teksti on jo vanhastaan tuttu: maailma tekee tulevat sodat mahdottomiksi ja sen vuoksi tappelee niistä paikoista, joilla sota voisi kenties syttyä — inhimillisen kehityksen nimessä on jossakin hirtetty puolenkymmentä ihmiskunnan vihollista — Etelä-Euroopan levottomuudet ovat jo talttumassa, sillä muutamia kymmeniä opposition miehiä on saatu kiinni ja pantu rautoihin. — Kotimaan uutisia on asuntopulan kiristyminen ja verojen suureneminen. Tällä palstalla näyttää markan arvo nousevan, kun taas viereisellä sen sijaan nousevat palkat ja silakan hinta.

Mutta ilmoitussivulla oleva pieni neljän sentin teksti saa Sakarilan lukemaan jo tarkemmin. Siinä kehotetaan yksiköissä 6210 ja niin edelleen palvelleita ilmoittamaan sihteerille viimeistään tänä päivänä, että... Jahah, naapurit ovat siis pienellä juhlatuulella. Sopiihan se, ja sinne voisi tietysti mennäkin, jos ensin keksii sopivasti rahaa ja toiseksi rattoisaa seuraa. Pahinta vain, että aseveli-iltoihin kokoontuvat miekkoset ovat tavallisesti ikäviä ja jankuttavat alati samoja rintamavitsejään. — Joskus aikaisemmissa illanvietoissa heidän huomasi pyrkivän johonkin uuteen, mutta se ei kai sittenkään tyydyttänyt heitä, koskapa illanviettojen tunnelmaan palasi takaisin sama telttakamiinan noki ja orrella kuivuvien sukkien hienhaju. He eivät pääse siitä irti, ja sen vuoksi jutut kiertävät samaa rengastaan korsusta partiomatkoille ja ansoitustöihin, sieltä taas lomalle, kapakkaan ja jälleen rintamalle korsuun. Muuta yhteistähän heillä ei olekaan, ja jos nuo otettaisiin heiltä pois, olisivat he toisilleen vieraita ihmisiä. Luulisi heidän ottavan illanviettonsa vähän pirteämmin, mutta kumma kyllä, tuosta kaikesta heitä ei vapauta edes ryyppylasi.

Mutta jos sinne saa viedä mukanaan jonkun naistuttavan, niin hyvä on... Vieraita ei tietenkään kannata raahata, mutta olihan pataljoonassa sotilaskotineitosia ja lottia, kenttäsairaalassa taas pari lääkäriä ja hoitajattaria. Niinpä onkin paras soittaa jollekulle heistä, esimerkiksi hammastohtori Leena Keskitalolle. Leena on pirteä ja asiallinen nainen, tuntee pataljoonankin ja sen miehet melko tarkoin eikä kai pelästy pahemmin nähdessään aseveli-illan vaihtelevan ohjelman.

»Sen minä teenkin!» innostuu Sakarila. »Soitan Leenalle ensiksi. Ja jos hän ei lähde, niin sitten jollekulle toiselle yhtä tuttavalle naiselle. — Mutta ei sentään niin yhteiselle tuttavalle kuin Marttilan rouvalle...»

Sakarila on tyytyväinen, heittää sanomalehden sivuun ja viheltelee ajaessaan partaansa. Omituista vain, että vaikka tämäkin päivä on vaikea päästä iltaan saakka, niin mieli kahlaa kuitenkin jo huomisessa. Tuntuu nimittäin siltä, että hänen on mentävä sinne aivan kuin etsimään jotakin ratkaisua. Ratkaisua mihin? — Hän on kysellyt tätä monet kerrat itseltään, mutta vastausta ei ole tullut. Kohtalo on kai huonokuuloinen? Eikä mokomalla kannata vaivata aivojaan, sillä kyllä kai tässä jotenkuten selvitään...

Tabletit alkavat jo virkistää, mutta silmät punoittavat vielä ja luomet ovat turvoksissa. Oikeastaan tämä kaikki ei olekaan omaa syytä, vaan firman neljännesvuosisatajuhlien. Kaikkihan riippuukin työstä ja todistaa vain uutteruutta. Sillä juhliaan pitävä lehti on hänen työpaikkansa ja merkitsee siis jokapäiväistä leipää. Juhlat työn lomassa merkitsevät tietysti sitä, että itse työ on onnistunut. Ja konjakki taas kuuluu välttämättömänä osana onnistuneisiin juhliin. Ja punoittavat silmät ja päänsärky konjakkiin. Niin että Timo Sakarilan tämänaamuinen päänkivistys siis merkitsee sitä, että hän on ahkera ja tehtävänsä tunnollisesti suorittava mies.

Tämä päätelmä lohduttaa Sakarilaa jo paljon eikä hän murehdi enää sitä, että se viininpunatakkinen rouva näki Artturinsa ehkä huonossa seurassa, että se mallivaimoksi sopiva tuntematon rouva sai väristä viluissaan talonsa ovella Sakarilan väärän soiton vuoksi ja että vuokrarouva oli yöllä ärtynyt ja tulee vielä varmasti huomauttamaan turhasta kolistelemisesta. — Mutta tyytyväisyyttä häiritsee kuitenkin eräs seikka, jolle hän ei voi mitään — eikä ole voinut enää pitkiin aikoihin. Tietysti hän voi puolustella itseään ja selittää, että kaiken tämän syynä ovat ne lehden suuret juhlat. Mutta kun tulokset ovat kuitenkin näin huonot, voivat seurauksetkin tulla ikäviksi. Sillä juhlimisen syitä näkyy löytyvän yhtenään ja seurauksia vähintään yhtä usein, ja sisu ei riitä enää pysymään kiinni hyvissä päätöksissä.

Suuri pahantuulisuuden syy on myöskin laiha lompakko. Mutta hän koettaa lohduttaa itseään ajattelemalla, että eiköhän peramiini auta myöskin pessimismiä vastaan...

Hammaslääkäri Leena Keskitalo on saamassa valmiiksi tämän päivän viimeiset potilaansa, sillä tuolissa on yksi parhaillaan ja eteisessä toinen. Koko päivä on ollut väsyttävä, ja jalkoja raukaisee. Muutamat iltapäivän potilaat olivat lisäksi niin puheliaita, että hänen oli pakko piristää itseään pulverilla jaksaakseen keskustella mukana.

Instrumentit kilahtelevat lasilla, hän raapii hammaskiveä irti potilaan nojaillessa suu auki lampun valoa kohti. Työ käy näin lopulla jo konemaisen nopeasti ja onneksi on potilaan oltava hiljaa, niin että hänkin pääsee vastailemasta. Mies näkyy muutenkin olevan totinen, ja työn perusteellisuudesta voi hammaslääkäri päätellä, että miekkonen on vakavasti päättänyt mennä naimisiin. Sillä tämänlaatuiset korjauksethan tapahtuvat tavallisesti kihlauksen edellä, se on huomattu jo monta kertaa. Vaikka kyllä kai sekin käy tässä tapauksessa laatuun, sillä ikää näkyy olevan jo yli kolmenkymmenen. Niin että silloin on tavallisesti jo etsitty tarpeeksi harkiten ja ruvetaan vähitellen vakiintumaan — jos nimittäin sattuu olemaan sentyylinen ihminen, että vakiintuu milloinkaan.

Tohtori Keskitalo jättää potilaan tältä illalta rauhaan, sopii viimeistelyä varten seuraavan käynnin ensi torstaiksi ja pyytää sisään viimeisen potilaansa. Tämän kanssa ei menekään kauan, sillä tärkeimpänä asiana onkin oikeastaan lasku. Hän kääntää lampun valon kohdalleen ja avaa kaapin oven hakeakseen uusia välineitä, kun puhelin sattuu soimaan. Mennessään vastaamaan hän silmää vaistomaisesti puhelimen vieressä olevaa kirjaa ja huomaa, että kun keskiviikkoon asti on työtä tarpeeksi, niin parasta on kai luvata aikaisintaan torstai-illaksi. Mutta hänen vastatessaan kuuluukin reipas ja tuttavallinen ääni, joka saa hänet hymyilemään:

»Täällä Timo Sakarila — terve! Minä olen nyt kovasti kipeä.»

»Mistä paikasta? Tule tänne, niin katsotaan hammastasi.»

»Eivät siinä auta nyt hohtimet eivätkä porat. Olen nimittäin seurankipeä ja sen vuoksi soitin sulle.»

Tohtori Keskitalo ehtii päätellä, että on hiukan uskallettua pyytää Timoa tänne yksin, sillä tämä istuu ilman pro auctore-ryyppyä kuin kuumilla kivillä ja ryypyn saatuaan taas lähtee pois vasta liian myöhään. Ja ravintolaankaan Leena ei viitsisi mennä, kun ajatteli pistäytyä yhdeksän näytäntöön elokuviin aivan yksin.

»Ei minulle sovi tänä iltana», vastaa hän rauhallisesti.

Mutta Sakarila ei ehdotakaan tätä iltaa, vaan kertoilee, että huomenna on heidän pataljoonallaan illanvietto ja olisi varsin mukavaa, jos Leena haluaisi tulla sinne mukaan.

»Mutta enhän minä ollut teidän pataljoonassanne!»

»Etpä kylläkään, mutta olithan kenttäsairaalassa. Ja me jonotimme sinun potilainasi pinnaillen palveluksesta. Sitä paitsi sinä olet ollut siellä kerran ennenkin. Ja tuttavia kai tulee Niilo Havunen ja Marttila ja monta muuta. Niin että jos saamme hauskan pöydän, kuluu ilta kaikin puolin hyvin. Ja jos ei kulukaan, niin pääseehän sieltä toiseen paikkaan.»

Leena Keskitalo on tosiaan ollut heidän illanvietossaan kerran aikaisemmin. Kun mukana on myöskin tuttavia kenttäsairaalasta, niin helppohan hänen on luvata nytkin. Niinpä he sopivatkin Sakarilan kanssa, että tapaavat huomisiltana puoli kahdeksan Continentalin kulmassa ja menevät kurkistamaan illanviettoon.

Puhelimesta päästyään tohtori Keskitalo viimeistelee paikkaamaansa hammasta, selailee kirjaansa laskien käyntikerrat, kirjoittaa kuitin ja selvittää laskunsa viimeisenä lisänä tämän päivän melko runsaaseen kassaan. Kuultuaan ulko-oven jysähtävän kiinni hän sammuttaa lampun, kääntää poran varren sivuun, keräilee instrumentit lasilta ja ripustaa valkoisen takkinsa komeroon. Hän raottaa huoneittensa ikkunoita saadakseen lääkkeitten ammattihajun tilalle raittiimmat ja kotoisemmat tuoksut ja huokaa tyytyväisenä mennessään pahimman ristivedon ajaksi kylpyhuoneeseen. Tuntuu sanomattoman hyvältä, kun saa viivytellä siellä, riisuutua kokonaan ja peseytyä hitaasti ja huolellisesti vain levätäkseen ja päästäkseen eroon työn ajatuksista. Vesi vaikuttaa samaa kuin lapsille: se houkuttelee puoleensa, sen kanssa pitää päästä leikkimään, sitä läiskytellessä alkaa mielikuvitus rakennella pieniä kuviaan ja sen ääreen unohtuu. On hauska valaa sitä käsivarsilleen, rinnalleen ja vatsalleen ja katsella sitten pisarain kosteita jälkiä ihossaan. Kyllästyttyään tähän hän ottaa suihkun veden sivellessä kuin hyväillen koko ruumista, kuivattelee hitaasti ja asettuu peilin eteen. Lasilla on harja, hän ottaa sen ja alkaa sukia päätään unohtuen välillä ajatuksettomana aivan kuin peilistä katseltava alaston kuva olisi tärkeämpi kuin harjaaminen.

Niin kai onkin, sillä arvellessaan vastaanottohuoneen hajun tarttuneen vaatteisiin hän hakee uuden kerraston, pukeutuu jälleen hitaasti ja peittääkseen kaiken näkemänsä vetäisee viimein kotitakkinsa pitkän vetoketjun kiinni. Mennessään huoneeseen ja sulkiessaan ikkunat hän hyräilee, sytyttää arkihuoneen lattialampun, etsii radiosta jotakin rauhoittavaa musiikkia ja istahtaa nojatuoliin tekemättä yhtään mitään. Tai tekee hän sentään: nostaa väsyneet jalkansa viereiselle tuolille, nojaa päätään taaksepäin, sulkee silmänsä ja antaa ajan kulua sillä tavoin kuin se itse haluaa.

Väsymyksestä ja nilkan pakotuksesta huolimatta on mieli tyytyväinen siitä, että onpahan taas tänään tullut tehdyksi työtäkin. Viime aikoina on potilaita ollut niin paljon, ettei tarvitse istua ja odotella joutilaana eikä havitella muuttoa toiselle paikkakunnalle niin kuin eräitten kolleegojen. Elämä on kerta kaikkiaan huoletonta, vapaata ja kenestäkään sivullisesta riippumatonta eli siis juuri sellaista kuin hänen mielestään pitääkin olla itsenäisellä naisella.

Tai ei sentään aivan sellaista... Sillä jos koko tämä elämäparka käsitetään jonkinlaiseksi suureksi lankavyyhdeksi, saattaa sitä kerittäessä tulla vastaan tarpeettomia solmuja, jotka pitää sitten pujotella auki. Leena Keskitalo myöntää, että vaikka ne eivät häiritsekään hänen rauhaansa, saattavat ne silti kiusata ajatuksia ja joskus pahantuulisina hetkinä ärsyyntyä kivistämään kuin paljas hermonpää. Nuo häiritsevät sivuseikat hän jakaa tarkasti kahteen eri ryhmään: ensimmäiseen kuuluvat ne pahasta ulkopuolisesta maailmasta johtuvat riesat, jotka ovat yleisiä ja koko tälle ajalle ominaisia, niin että niistä voi harmitella vaikkapa tuttaville — ja toiseen ryhmään kuuluvat taas sellaiset yksityisasiat, joista ei puhuta joko niiden intiimisyyden vuoksi tai jotka eivät kuitenkaan parane turhasta juttelusta.

Suurimpia edelliseen ryhmään kuuluvia on se, että kun hänen isänsä sattui vuosi sitten kuolemaan, peri hän ainoana lapsena kotitilansa ja sai jälkiselvittelystä huolta enemmän kuin oli tarpeellista. Toinen taas on se, että vaikka hän ehti myydä suurimman osan tilaa ja jätti syntymäkodin muistona itselleen vain rakennukset ja huvilapalstan, aikovat ne mokomat viedä häneltä loputkin pakkoluovutuksessa. Ja kolmas on se, että vaikka hän saisikin pitää kotinsa sopivana kesähuvilanaan, niin mitä ihmettä hän, yksinäinen ihminen, sillä loppujen lopuksi tekee ja miten hän käyttää sitä hyväkseen? Lisäksi häntä ahdistellaan tästä liian suuresta huoneistosta aivan kuin hän ottaisi tänne ketään sivullisia, olivatpa ne sitten miehiä taikka naisia. Ja sitten näkyvät lautakuntia harmittavan hänen perintönsä ja suuret tulonsa ja monet muut seikat, joitten ei luulisi vaikuttavan sivullisiin hituisen vertaa.

Mutta mitäpä noita oikeastaan ajattelemaan, sillä saahan ihminen harmaat hiuksensa muutenkin. Tärkeämpiä ovat ne muut seikat, jotka sivuavat sielua ja ruumista lähempää. Niistä taas on pahimpana vaivana tuo nilkka ja saa ihmisen helposti jo suuttumaan. Sen reumatismi on vain pahentunut, ja kun työssä on seisottava koko pitkä päivä, täytyy iltaisin purra hammasta loputtoman pakotuksen takia. Nytkin on nivel mokoma niin paisunut, ettei sitä viitsi näyttää ihmisille. Täytyy vielä tänä iltana hautoa sitä sähkötyynyllä, jotta saisi sen hoikentumaan huomista illanviettoa varten.

Vaikka eipä silti, hoikentua tässä saisi hiukan muualtakin... Vaikka hän on viime kesästä lähtien tehnyt työtä ahkerasti ja väliin paastoillutkin, on hän kaikesta huolimatta lihonut kolme kiloa, niin että pusero pyrkii kiristämään rinnasta ja muodot alkavat olla rehevät kuin maalaisemännällä. Nyt ei ole siis muuta keinoa kuin vähentää työtä sen verran, että ehtii käydä hiihtelemässä, iltaisin jumpassa ja uimahallissa. Ja lopullinen viivain muotoilu täytyy järjestää paastolla ja tupakalla, sillä muutoin hän alkaa olla sennäköinen kuin mehuisa apilankukka houkutellessaan imunhaluisia mehiläisiä.

Mehiläisistä johtuu mieleen, että Tauno taisi loukkautua lopullisesti sen viimekertaisen jälkeen... Mutta vikahan oli Taunossa itsessään, sillä ei kai hän kuvittele, että Leena rupeaisi suhteisiin naimisissa olevan miehen kanssa! Eipä silti, onhan Tauno harvinaisen rehellinen ja kunnollinen mies, mutta Leenakaan ei voi huiputtaa omaatuntoaan jatkuvasti ja unohtaa sitä, että miehellä on perhe ja ennen kaikkea miellyttävä rouva. Omantunnon kiusaaminen vaikuttaa ajan oloon pahemmalta kuin voisi luulla ja salaa rakastaminen alkaa tympäistä. Tosin sanotaan, että piilossa vaalittu rakkaus — siis rakkaus näkinkengässä — on kauniimpaa ja herkempää kuin julkinen suhde. Mutta näkinkuoressa oleva rakkaus ei voi kasvaa loputtomasti, sillä kuori tulee silloin ahtaaksi ja särkyy. Sitä kai Tauno aavisteli ehdotellessaan vakavasti, että hän olisi valmis ottamaan avioeron Leenan takia. Leenalla ei siis ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin säästääkseen viattomia ihmisiä turhilta kärsimyksiltä kieltäytyä ottamasta vastaan varkain hankittua rakkautta ja katkaista suhde heti alkuunsa. Jos kaikki muutkin naiset viitsisivät ratkaista asian niin yksinkertaisesti, supistuisivat avioerot hyvin vähiin.

Tauno on tietysti sen jälkeen pysytellyt kiukuissaan, poissa, mutta pysytelköön vain. Hänen perhettään ajatellen ei Leena tunne hituistakaan sääliä miestä kohtaan, vaan antaa hänen kitua armotta. Tosin siitä on vaivaa Leenalle itselleenkin, sillä hän on pian nelikymmenvuotias ja jokaisella sen ikäisellä normaalilla ihmisellä on jo omat kokemuksensa. Mutta on samalla myös omat vaatimuksensa ja pikku periaatteensa, joista herra paratkoon ei tingitä edes nopeasti kihahtavassa tunnehumalassa...

Päästyään mietteissään näin pitkälle tohtori Keskitalo toteaa järkevästi, että kaikki tähänastiset tapahtumat ovat siirtymässä unohduksiin oikeassa ja loogillisessa järjestyksessä ja ettei hänen tarvitse antaa niille muuta merkitystä kuin omina yksityisinä muistoina — jos sekään on tarpeellista enää tulevaisuudessa.

Mutta ajatellessaan tulevaisuutta hän rypistää kulmiaan, sytyttää savukkeen hermostuneesti kiihoittaakseen uusia mietteitä, puhaltelee hetken savuja ja katselee niiden kiemurain kohoamista, nousee sitten päättäväisenä tuolistaan ja kulkee pari kertaa edestakaisin maton yli. Pysähtyessään ikkunan ääreen ja katsellessaan puiston takaa näkyviä valaistuja ikkunarivejä hän pääsee siihen tulokseen, että lähitulevaisuus odottaa jotakin ratkaisua. Mutta mitä ihmeen ratkaisua — sitä hän on miettinyt jo pitkät ajat.

Totuus on kerta kaikkiaan se, että hän on tuntenut jo kauan samaa kuin nytkin kävellessään: huoneet kaikuvat omituisen tyhjiltä ja asumattomilta. Varsinkin iltaisin se kiusaa usein, ja hänen istahtaessaan työnsä jälkeen lepäämään alkaa autius häiritä ja saa hänet lähtemään kaupungille ilman mitään päämäärää. Tuntuu siltä kuin koko huoneistossa ei olisi elämää muualla kuin nikkelille kiiltävissä instrumenteissa ja kuin omat askeletkin kilahtelisivat kuin lasilattialla. Niinpä hänen on nytkin suljettava vastaanottohuoneen ovi, jotta pääsisi näkemästä siellä olevaa kylmyyttä.

Vaikka kaikki ulkonaiset seikat vakavasta taloudellisesta asemasta hyvään huoneistoon saakka ovat täysin kunnossa, ei hän sittenkään voi olla elämäänsä tyytyväinen. Siitä puuttuu henki ja tarkoitus. Täytyyhän tällä kaikella olla syvempi merkitys kuin sama uurastaminen päivästä toiseen, sillä eihän lopputulokseksi riitä se, että hänellä on käsilaukussaan jokin uusi tuhatmarkkanen ja lisäksi vielä kolottava nilkka! Näin vaakasuoraa viivaa kulkiessa elämä ei lopuksi tarjoa enää muuta jännitystä kuin korkeintaan raha-arpajaisista...

On siis löydettävä uusi ratkaisu, mutta mikä? kysyy hän itseltään.

Sotavuosina hän oli jo lähellä keksiä sen, mutta kuitenkin jäi kaikki ennalleen. Toisten innostuksen tartuttamana hän etsi itselleen ottolasta sotaorvoista ja kierteli siirtoväen parissa hakien sopivaa tytärtä huoltaakseen ja kasvattaakseen. Mutta se jäi kuitenkin saamatta siitä syystä, ettei sillä hetkellä löytänyt mieleistään. Ja toisena syynä oli pieneltä osaltaan se, että kun hän ajatteli mahdollista avioliittoaan joskus tulevaisuudessa, olisi ottolapsesta silloin tullut pieniä hankaluuksia. Sillä miehet eivät juuri välitä toisten ihmisten lapsista, vaan järjestelevät lapsiasiat mieluummin itse. Ja kummallista kyllä, heillä näkyy olevan siihen hommaan niin taipumuksia kuin lahjojakin!

Niin, yksi keino ratkaisun löytämiseksi olisi tietysti avioliitto. Ja totuushan on se, että jos hän ei mene naimisiin lähimmässä tulevaisuudessa, ei siitä enää myöhemmin tule mitään. Kaikki on jäänyt oikeastaan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei toiseksi asianomaiseksi ole sattunut sellaista, joka olisi aviomiehenä täyttänyt kaikki ehdot ilman virhepisteitä. Nykyisissä tuttavissa ei ole ketään ylivoimaisesti toista parempaa, ja vaikka hän ei asetakaan mahdottoman suuria vaatimuksia, niin kuitenkin panee omaan vaakakuppiinsa siksi suuret punnukset, että miehen puoli siinä vaa'assa pyrkii heilahtamaan ylös. Kas aviomieheltähän täytyy sentään vaatia muitakin ominaisuuksia kuin mitä he pystyvät esittämään ravintolan pöydässä tai veroilmoituksessa.

Paras on kai lähteä alusta ja kulkea koko lista lävitse! — Ensiksikin Tauno on ilman muuta luettelosta poissa tyhmine avioerohaaveineen. — Äsken soittanut Timo Sakarila on vielä niin lapsellisen levoton mies, että hänen kanssaan joutuisi lopun ikäänsä olemaan paimenena ja säätämään herran hyviä ja huonoja harrastuksia. — Pertti on kunnon toveri ja myöskin hyvä lääkäri, mutta kun hän asuu sisämaassa, ei Leena voi jättää tänne omia potilaitaan ja mennä pikkukaupunkiin kärsimään työn puutetta. — Olavi taas on Helsingissä, mutta hänen järkiparkansa on kovin keskinkertainen. Ja sitä paitsi hän ei osaa ajatella mitään muuta kuin omaa asemaansa, niin että varmasti näkee jo uniakin ainaisesta eteenpäin ryömimisestään. — Asko olisi luotettava toveri ja ystävä avioliitossakin, mutta hänet on kai varannut itselleen joku toinen.

Niilo Havunen oli aikoinaan yksi ja ainoa mahdollinen, jonka kanssa Leena olisi jakanut osansa alttiisti ja arvelematta, mutta niin sanottu kohtalo yllätti ikävästi ja pilasi kaiken. He kaksihan olivat tovereita jo lapsesta lähtien ja kävivät koulunsa samanaikaisesti, vaikka Leena olikin pari luokkaa alempana. Opiskeluvuosinaan he olivat paljon yksissä, tekivätpä kesäisin pitkiä polkupyörämatkojakin. Niinä vuosina ja vielä kauan sen jälkeen Niilo oli parhaita poikia, reipas, älykäs ja aloitekykyinen, eräänlainen tyttöjen ihanne. Hän luki pontevasti hoidellen siinä sivussa myöskin osakuntaa ja valmistui priimusmaisterina. Hänessä oli hyviä aineksia julkisuuden miehelle, ja jokainen odotti hänestä jotakin erikoista. Sitä paitsi hänellä oli jo väitöskirjakin tekeillä.

Kunnon toveruuden vuoksi heidän suhteensa pysyi rikkomattomana ja myöskin synnittömänä, ja viimeisinä ylioppilasvuosinaan Leena alkoi aavistaa, että valmistuttuaan he kaksi menisivät myöskin kihloihin. Sanaakaan siitä ei puhuttu puolin eikä toisin, sillä asia tuntui itsestään selvältä. Mutta kaiken muutti kai se, että Niilo oli pitkällä ulkomaanmatkalla eikä näyttäytynyt aikoihin sen jälkeen. Ja pahan pettymyksen tuotti Leenalle viimeinen uutinen siitä, että Niilo oli mennyt kihloihin Aunen kanssa — juuri Aunen, joka myös oli Leenan parhaita tovereita. Leenan oli surtava hiljaa, ja usein tuntui vaikealta käydä Aunen ja Niilon kotona ja kapseloida pettymyksensä ja katkeruutensa piiloon. Pientä tragiikkaa oli siinäkin, että Niilo ja Aune pyysivät Leenaa tyttärensä kummiksi, vaikka hän olisi voinut hyvin olla sen äitikin.

Vähitellen Leenan ajatukset kuitenkin kohentuivat ennalleen eikä koko asia vaivannut häntä enää. Havusen perhe siitä ei tiennytkään mitään ja jatkoi omaa tasaista elämäänsä. Tai ei sentään aivan tasaista, sillä viimeisinä sotavuosina Niilon ja Aunen väliin yritti tunkeutua muuan kumma tyyppi, joku liikemies Raunola, joka pelkällä itsepäisellä sitkeydellään pystyi jo voittamaan Aunen myötätuntoa puolelleen. Jos Aune olisi elänyt, olisi häneltä vaadittu selkeätä päättäväisyyttä, sillä muutoin olisivat perhettä odottaneet draamalliset tapahtumat. No niin, ja kun Niilo ei kai tänäpäivänäkään tiedä asiasta mitään, on paras olla puhumatta siitä hänelle. Aune-ressu joutui toista vuotta sitten auto-onnettomuuden uhriksi ja kuoli leikkauspöydällä.

Niilo on viime vuosina muuttunut kummallisella tavalla aivan toiseksi ihmiseksi... Ennen niin hyvässä pojassa alkoivat sotavuodet — se taisi tapahtua joskus talvisodan jälkeen — sammuttaa kaiken tarmon ja innon niin pahasti, että hän näytti laskevan hitaasti alaspäin. Hyvät ajatukset sammuivat miesparan päästä, hän väsyi kaikkeen jättäen väitöskirjansakin kesken, ja suuremmasta menestyksestä ei ollut enää tietoakaan.

On vaikeata tietää, mistä sai alkunsa Niilon outo depressio ja miksi hän ei ole pystynyt sitä parantamaan. Vaikka mies ei olekaan kuin muutamia vuosia Leenaa vanhempi, alkavat hänen korvallisensa jo harmaantua. Ja nykyisin hän kuuluu olevan vain jonkin mitättömän lehden toimittajana tai muussa pikkuvirassa, niin että kaikki todistaa henkistä sammumista. Ikävintä vain on se, että kun aikoinaan ei tultu toimeen ilman hänen aloitteitaan ja tukeaan, niin nyt hän itse olisi vuorostaan samanlaisen tuen tarpeessa. Mutta niin taitavaa ihmistä ei löydykään, joka pystyy pakolla parantamaan hänen huonontuneen ryhtinsä.

Leena Keskitalo nousee kesken mietteittensä, menee lipastolleen ja etsii sen lokerosta ylioppilasvuosien aikaisen valokuvan. Hän itse istuu rantakivellä, vieressä on maihin vedetty kanootti, ja Niilo Havunen on sivuttain kameraan, kumartuu Leenan puoleen käsi ojossa, kasvot kirkkaasta auringonpaisteesta kurtussa ja tukka tuulen sekoittamana. Tämä kuva on otettu yhteiseltä matkalta joskus silloin parhaina vuosina, kun kaikki näytti hyvältä edessäpäin.

Mutta miksi hän johtui ajattelemaan Niiloa näin pitkän ajan takaa? — Niin, sehän alkoi hänen omista tulevaisuudenratkaisuistaan ja avioliitostaan... Paras on kai jättää miettimättä koko asia, sillä johan riittää yksi nuoruusvuosina koettu pettymys ja sen aiheuttama itkuntuherrus. Olisi sittenkin pitänyt hankkia se ottolapsi omaksi keinotekoiseksi perheenlisäyksekseen, sillä yksi pienikin ja hengittävä ihminen olisi hävittänyt täältä tyhjyyden kaiun ja leikkivän lapsen huutelut olisivat antaneet hänelle parempaa miettimistä kaiken tämän joutavan pohdinnan tilalle. Hänellä olisi ollut silloin mieluisia huolia: iltaisin peitellä lapsiparka uneen ja aamulla taas harjata hänen hiuksensa uuden päivän varalle.

Mutta miks'ei hän voi ottaa lasta vielä nytkin — mikäs siitä estää? Vai tekisikö hänkin samalla tavalla kuin eräs tuttava: panisi lehteen ilmoituksen ja sanoisi, että rehellinen ja kunnollinen, äidiksi tuleva nuori nainen saa hyvän asunnon pieniä kotitehtäviä vastaan niin kauaksi aikaa kuin isätön lapsi syntyy ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Se olisi teko, jolle antaisi hyvän arvonsa ainakin se naisparka ja ehkä myöskin oma itse.

Leena Keskitalo nousee ja päättää lähteä ulos tuulettumaan ja saamaan raitista ilmaa tämänkin päivän osalle. Hän hakee esille sopivat jalkineet, sammuttaa radion ja lampun, ottaa lipaston laatikosta käsilaukun ja vetää turkin ylleen niin kuin olisi jo kiire. Päästyään käytävään ja kumautettuaan oven kiinni hän kuuntelee sen ääntä ja toteaa kaiken tosiaan kaikuvan omituisen tyhjälle kuin asumattomassa talossa. Mutta odottaessaan hissiä hän päättää harkita perusteellisesti ja rauhoittaa itseään tuskailemasta liian paljon:

— Eipäs hermostuta vielä! Selviäähän tämä kaikki muutenkin...

Työmies Jalmari Pekonen hyppää pois raitiovaunusta ja lähtee kotiinsa päin. Hänen mielestään tämä lauantaipäivä tuntuu siedettävältä ja elämäparka kaikin puolin mutkattomalta. Sillä maanantaiaamuisin uuden työviikon alkaessa ihminen tuntee lähtevänsä kuin pitkänpuoleiselle matkalle outoa tietä myöten. Ja mutkia siinä on kuin vaihteluna ja jokaisen kurvan luona odottaa näkevänsä kauniimpia maisemia ja helppoja myötämäkiä. Kun viimein pääsee lauantaihin asti, niin jopas näkyy viimeisen kurvan takaa vain suoraa ja leveätä tietä ja sen päässä on kuin valmiiksi avattu portti.

On se sentään hiivatin mukava, kun elämä huolehtii ihmisen viihtymisestä ja tarjoaa sopivat vaihtelunsa! Kukas mokoma viitsii kulkea iänkaiken samaa sotkuista polkua tai aina samaa suoraakaan?

Nämä lauantaipäivät ovat siitä siunaaman mukavia, että ihminen tulee tyytyväiselle ja leppoisalle tuulelle ja kehrää sielussaan kuin pankolla kyyhöttävä katti, kun pehmyt käsi silittää sitä myötäkarvaan. Työ on niin lyhyt, että ehtii piristää parhaimmilleen ja saa ajattelemaan, että nyt pitäisi tehdä jotakin hyvänpuoleista. Mitään hirmutekoja ei mielen kevennykseksi tarvitakaan, vaan siihen riittävät hyvät päähänpistot. Niinpä hänkin äsken työstä lähtiessään kierteli kaupoissa, osti noin vain lupia kysymättä eukolle kivat kirjokintaat, itselle uuden rusetin leuan alle ja pojille sellaisen nappulapelin. Ja nyt on hauska mennä kotiin paketteineen ja kaiken lisäksi vielä valoisaan aikaan. Ei silti, että pimeys häntä pelottaisi, mutta näiden lyhyiden talvipäivien aikaan tahtoo koti olla sellainen paikka, ettei työssään käyvä ihminen näe sitä juuri muuten kuin lampun valossa. Sunnuntaisinkin päivä kulahtaa muissa harrastuksissa hiihto- ja talviongintamatkoista rästiin jääneisiin töihin sekä elokuviin ja teatteriin asti, niin ettei silloinkaan ehdi viipyä tarpeeksi paljon kotosalla.

Ja juuri tämä lauantai lupailee muutakin jännitystä: tänä iltanahan ratkeaa, alkaako ylihuomenna lakko vai mennäänkö töihin parannetuin palkoin. Ja jos lakko tulee, niin tulkoon! Ei silti, että työ tekisi ihmisen kipeäksi, mutta päättäkööt minkä parhaaksi katsovat... Saahan lakon mukana sopivan hiihtoloman, ja sitä paitsi hän voi silloin luopua vähäksi aikaa sähkömiehen virasta ja hoitaa entistä pontevammin tehtäväänsä talonmiehenä. Viime aikoina on ollut kiirettä niin paljon työssä, että talossa on jäänyt yksi ja toinen kohta rempalleen eikä eukko osaa naisihmisenä hoidella niitä kaikkia. Hyvä asia muuten on se, että eukko huolehtii pienemmistä seikoista, sillä eihän hän itse iltaisin ehdi joka paikkaan.

Pekonen nostaa pomppansa kauluksen pystyyn, sillä kostea merituuli viiltää helsinkiläiseen tapaan kasvoja ja alkava tuisku vihmoo kirpeitä suolarakeen tapaisia jääkiteitään. Jos sade yltyy, niin hänen on vielä ennen lähtöään luotava liiat lumet pois jalkakäytäviltä ja illalla takaisin tultuaan ehkä toisen kerran, muuten ovat kinokset huomisaamuna niin korkeat, että hän saa heiluttaa lapiota tuntikausia. On hyvä, kun tuli otetuksi vastaan talonmiehen tehtävät, sillä muuten ei olisi saatu asuntoa mistään, ja samalla siitä karttuu sentään rahaakin muun palkan lisäksi. Ja talonmies Pekosen ei taas tarvitse vetelehtiä joutilaana silloin, kun sähkömies Pekonen lakkoilee!

Hänen päästessään kotiin ja astuessaan eteiseen ovat pojantenavat tapansa mukaan kynnyksellä vastassa, sillä kuullessaan jo oven takaa tutun avainten kilinän he juoksevat avaamaan ja samalla touhuissaan kertomaan pitkän päivänsä tapahtumat mäenlaskusta jännittävään rottajahtiin asti. Nyt heidän ei kuitenkaan tarvitse kertoa, sillä molemmilla on kourassaan kookas voileipä, jolle on pyyhkäisty voita anteliaan paksusti ja leikattu palanen sianlihaa. Se merkitsee sitä, että maalla asuva, huolehtiva mummi on lähettänyt pakettinsa samaan aikaan kun perheen ravintokupongit uhkaavat loppua kuun puolivälissä.

Pekonen riisuu pomppansa, pudistelee sitä lumesta huolellisesti ja melkein hyväillen, nostaa puulle naulakkoon ja katsoo. Hän pitää tuosta turkista, sillä se on enemmän kuin tavallinen puvun osa, se on myöskin muisto. Hänhän sai sen rintamalla lahjaksi komentajaltaan, majuri Rantueelta. Pekonen palveli sodan alusta lähtien Rantueen aliupseerilähettinä ja joutui sen vuoksi olemaan hänen lähellään melkeinpä enemmän kuin adjutantti. Jos komentaja oli poissa, sai hän vartioida puhelinta ja siinä samalla tervailla sukset ja rasvata saappaat, paistaa kamiinalla sulaa voita tihkuvat munkit ja vakinaisella luvalla lukea hänen romaaninsa. Käydessään komppanioissa tai etulinjassa majuri otti usein Pekosen seurakseen, kun ei halunnut istua yksin autossaan. Rantue kun piti hyvästä vauhdista ja ajoi sen vuoksi autoaan itse eikä huolinut hitaita kuljettajia. Lyhyempiä matkojaan majuri teki suksilla Pekonen taas mukanaan, ja vaikka koko aikana ei kertaakaan rikottu asiallista esimiehen ja alaisen välistä suhdetta, oli se siitä huolimatta toverillisen reilua niin kuin vain Rantueen kanssa voi olla. Muutamana pakkaspäivänä majuri lainasi toisen pomppansa Pekoselle ja huomatessaan sen sopivan hyvin tämän ylle lahjoitti kokonaan. Se tapahtui kaksi päivää ennen majurin kaatumista.

Se oli ikävä tapaus, se Rantueen meno. Kuolema vaikutti pataljoonaan, sillä koko poppoossa ei kai ollut ketään niin pahaa pinnaria eikä karkurikokelasta, joka ei olisi myöntänyt Rantuetta reiluksi komentajaksi. — Niin, ja tämä on nyt sen saman miehen turkki...

Pekonen pyyhkäisee kämmenellään kauluksen harmaita karvoja suoremmiksi ja ottaa povitaskusta ruskeapaperisen paketin. Samassa tulee rouva kynnykselle ja huomaa aviomiehen tuomiset omalle itselleen:

»Ahaa! Isä on käynyt viinakaupassa.»

Pekonen puolustelee sillä, että tämä on vasta ensimmäinen pullo tällä kuulla, että ylihuomenna kai alkaa lakko ja hän tarvitsee siis hermolääkettä ja että tänä iltana on se asevelikokous, jonne on poikettava hiukan kurkistamaan.

»Kurkistamaan...? Äijät tulevat sinne valmiit jatkoputelit taskussa, kertovat koko illan tuhmia juttuja sulassa sovussa ja lopuksi tappelevat sulassa riidassa. Ja pullot ovat tyhjiä ennen kuin he pääsevät jatkollekaan!» kertoo rouva vanhasta kokemuksestaan.

Heille syntyy kiistaa aseveljien omavaraisesta ryyppylistasta illanvietoissa ja se päättyy Pekosen vakuutteluihin, ettei hän voi tänä iltana mennä jatkolle siitä yksinkertaisesta syystä, kun on yöllä lapioitava katukin lumesta. Rouva Pekosesta alkaa kuitenkin tuntua siltä, ettei liian usein mainittu lumenluonti vaikuta pelkältä ahkeruudenpuuskalta — varsinkin kun lunta sataa niin vähän — vaan se on jotakin samanlaista kuin esikoisen tarpeettomat selittelyt kouluun lähtiessä, että kyllä hän osaa tänään läksynsä hyvin ihan varmasti. Muutenkin noilla miehillä näkyy olevan joskus kymmenvuotiaan piirteitä. Jos poikaset saavat pimitetyksi pappojensa laatikosta tupakan ja menevät nurkan taakse polttelemaan vesissä silmin ja läkähtymäisillään, tekevät he sen todistaakseen miehevyytensä. Ja papat vuorostaan piilottelevat pompan taskussa jaloviinapulloa, menevät omaan piiloonsa, juovat suoraan pullon suusta ja tahtovat näyttää toisille, että he ovat nyt vielä suurempia poikia.

Perheen ainoana naisjäsenenä rouva Pekonen tuntee miehet ja poikaset hyvin ja hymyilee sen vuoksi ymmärtäväisesti. Pekonen itse on ottanut käteensä iltapäivälehden, istuutunut nojatuoliin ja syventynyt miettimään veikkaamista ja huomispäivän urheilukilpailuja. Pojat ovat keränneet tyhjiä tulitikkulaatikoita ja leikkivät atomi-kasapanosta. Radiosta kuuluvat lauantain toivotut levyt ja keittiöstä päivällisastiain pesua. Kääntäessään lehteä Pekonen silmää sen yli keittiön puolelle, alkaa miettiä rouvansa äskeisiä sanoja ja ehdottaa sopuisasti:

»Voisithan sinäkin lähteä mukaan?»

Mutta rouva Pekonen ei pidä sitä tarpeellisena, varsinkin kun kaikki edelliset illanvietot ovat olleet ikäviä. Sitä paitsi ei poikia voi jättää yksin kotiin tekemään mitä pahoja tahansa. Mutta Pekonen tahtoo olla järkevä mies ja päättää sen vuoksi, että he lähtisivät vanhemman pojan kanssa katutöihin nyt heti. Kun sekään ei vaikuta rouvaan tarpeeksi tehokkaasti, hakee mies ostamansa pullon, ojentaa sen rouvalleen ja selittää, että mitäpä ihmettä hän oikeastaan eväillä tekee, kun pakolliset ryyppyannoksensa saa illallispöydässä muutenkin. Niin että äiti voi ottaa tämän pullon omaan haltuunsa lääkkeeksi ja miksi tahansa. Rouvaa alkaa liikuttaa miehen epäitsekäs huomaavaisuus ja sen vuoksi hän sanoo tosissaan:

»Mitä sinä ajattelet? Olet puhunut siitä illanvietosta jo monta päivää ja tehnyt suunnitelmiasi.»

»Mutta jospa minä en menekään sinne yksin? Lähdetään elokuviin ja otetaan pojat mukaan.»

Rouva Pekonen kehoittaa häntä nyt menemään. Jos ei muista syistä, niin ainakin on käytävä katsomassa, onko pataljoonaan jäänyt jäljelle sitä majuri Rantueen aikaista hyvää henkeä vai onko se jo hävinnyt nykyiseen ajatusten ja pyyteitten suureen sekamelskaan. Pekosen miettiessä tätä vilahtelevat ajatuksissa ohi monet tutut kasvot esikuntakomppaniasta kolonnaan asti ja partioretkien vapaaehtoisista omia suunnitelmiaan hautoviin metsäkaartilaisiin. Ja sillä välillä on iso joukko miehiä, jotka eivät ole hyviä eivätkä pahoja, joilta puuttuu persoonallisuus ja jotka ovat olleet oikeastaan vain nimiluettelon jatkona. Ja mikä on hyvin luultavaa, niin juuri nuo samat miehet, jotka silloin istuivat hiljaisina ja mielipiteettöminä teltan tai korsun nurkassa, alkavat nyt toisissa oloissa tuntea toiminnanhalua ja edustavat ehkä kaikkein äänekkäimmin vanhaa rintamapataljoonaa...

Eikä peijakas! miettii Pekonen sanomalehtensä takana. — Olkootpa ihmisen mielipiteet mitkä tahansa, mutta ainakaan mielipiteettömät eivät osta Rantueen pataljoonaa omiin nimiinsä. Siis sinne on mentävä ja samalla katsottava, että henkinen perunkirjoitus suoritetaan oikeassa järjestyksessä.

Majuri itsekin olisi varmasti tyytyväinen siihen.

Maisteri Niilo Havunen seisoo eteisen peilin luona ja koettaa saada solmionsa paikoilleen, mutta ei kuitenkaan ole tyytyväinen asuunsa. Vanha kaulus on miehen laihtuessa ja kaulan hoikentuessa tullut väljäksi ja roikkuu edessä alhaalla. Lisäksi se on yläreunan käänteestään kulunut pienille pirstoille, niin että hänen on katkottava saksilla irtonaisia langanpätkiä, ja muutenkin se on valmiiksi ruttuinen lojuttuaan kaapissa kaiken sekalaisen tavaran joukossa. Solmio on kulunut, ja vaikka sen rikkinäisen kohdan sovittaakin solmun sisään, näkyy irtonainen vahvikekangas kuitenkin ratkenneesta saumasta. — Puku on sentään kohtalaisessa kunnossa, jos nyt ei ota huomioon kiiltäviä kyynärpäitä henkisen työn tekijäin ammattimerkkinä. Eikä kenenkään tarvitse nähdä eikä tietää sitä, että housujen heikoksi kuluneeseen takamustaan piti leikata vahviketta liivin kupeesta takin alta.

Mutta kun kaikki on tuollaista, niin olkoon... Eikähän sille voi mitään, ettei uusia ole saatavissa eikä ole varaa ostaakaan. Ja Aunen kuoleman jälkeen ei kukaan enää kuro kiinni vanhojen ratkenneita saumoja eikä ompele pudonneita nappeja paikoilleen. Nykyään saa tottua saumoihin niin vaatteissa kuin perheen sisäisessä elämässäkin, mutta ehkäpä tästä sentään jotenkuten selvitään.

Sitä paitsi tilaisuuteen ei tule muita kuin vanhoja rintamatovereita, ja heille ihminen välttää samanlaisena kuin arkisessa työssäänkin. Vaikuttaisi turhalta pöyhkeilyltä, jos yrittäisi koristella itseään sellaisten miesten edessä, jotka on joutunut näkemään vuosikausia pitkäpartaisina ja kuluneissa rintamavaatteissa. Heidät tunnetaan vain sellaisina kuin he istuivat hämärässä teltan tai korsun nurkassa lakkireuhka toisella korvallisella, takin pari ylintä nappia auki ja kädessä rouskutettava näkkileivän palanen. Ja tuollaisena heidät on paras nähdä tänäkin iltana eikä pyrittävä tehostamaan luokkarajoja koreilla vaatteilla ja menemällä istumaan pöydän yläpäähän esiintymishaluisten joukkoon.

Havusta harmittaa, kun hän ei muistanut soitella eräille aseveljille ja kysellä, ketkä heistä tulevat illanviettoon. Se ainakin on varmaa, että jos sinne saapuisi vielä kaatunut komentaja, majuri Rantue, tulisi moni muukin mielellään ja tietäisi saavansa enemmän kuin tilapäisesti haalitusta ajanvieteohjelmasta ja yhteisestä illallisesta. Mutta nyt sinne kai tulee suurin osa vain uteliaisuudesta, paremmasta vaihtelun puutteesta ja ehkäpä jotkut velvollisuudesta ja kohteliaisuudesta vanhoja tovereita kohtaan. Toisaalta on hyväkin, ettei tällaisia illanviettoja järjestetä tolkuttoman usein, sillä eiväthän rahat riitä kalliisiin pakko-illallisiin ja sakinryyppyihin. Ensin ei hänkään aikonut mennä siitä yksinkertaisesta syystä, että palkkapäivään on vielä pitkä matka, mutta eilen alkoi kuitenkin tuntua siltä kuin tämä ilta tarjoaisi jotakin enemmän kuin aikaisemmat. Se on kai turhaa odottelemista, mutta täytyyhän sentään etsiä vaihtelua välttyäkseen pahimmalta henkiseltä pölyttymiseltä. Nykyään kun täytyy pölykin niellä tyytyväisenä ja mutisematta...

Maisteri Havunen solmii katkenneen kengännauhan lujemmin, piilottaa solmun näkymättömiin ja astuu eteisestä ruokasalin kynnykselle virkahtaakseen ennen lähtöään joitakin neuvoja lapsilleen. Palvelijatar näkyy hävinneen sanaakaan mainitsematta ulos ja jättäneen jälkensä puolinaiseen kuntoon. Kasvava poika istuu pöydän ääressä lukien seikkailuromaania ja kaivellen nenäänsä. Hän on kai ollut mäenlaskussa ja kaatunut tavallista useammin, koskapa kengät ovat kuivumassa ikkunanpenkillä radiaattorin yläpuolella ja niiden vieressä ovat kostealle tuoksuvat sukat ja kintaat. Pieni tytär istuu lattialla toinen sukka nilkasta syltyssä, viereisellä tuolilla puoleksi haukattu ja voiton leivänpalanen ja sylissä kankaasta tehty leikkikissa, jota hän juottaa teevadista. Isä sieppaa sanaakaan mainitsematta leivänpalasen ja menee keittiön kaapille, mutta kun ei löydä palvelijattaren jäljiltä voinnokarettakaan, saa hän ojentaa leivän takaisin samanlaisena tyttären hymyillessä hänen turhalle yritykselleen.

Isä tuntee itsensä neuvottomaksi, mutta selittää kuitenkin kaiken varalta:

»Vaikka Elsa ei tulekaan kotiin ajoissa, niin te menette siitä huolimatta nukkumaan omin keinoin. Juha peseytyy huolellisemmin kuin tähän asti. Ja Marjatta muistaa ottaa yöpuvun eikä nuku salin sohvalle vaatteet päällä niin kuin eilen illalla. Minä saan riisua sinut tavallisesti nukuksissa. Niin, ja valot on sammutettava tasan yhdeksältä.»

Kaksitoistavuotias esikoinen nostaa päänsä kirjasta ja kysyy:

»Taasko sinä olet menossa?»

»Tällä kertaa en mene töihin, vaan eräisiin juhliin. Tapaamaan vanhoja rintamatovereita. Ja kotiin minä tulen kyllä ajoissa.»

»Tavallisesti sinua näkee puoli tuntia vuorokaudessa», selittää poika. »Töistä sinä tulet illalla kuuden aikaan. Syödessä vain me voimme keskustella. Sinun päivällisleposi jälkeen on minun luettava läksyt. Illalla meillä on tuijun sammutus jo yhdeksältä. Aamulla sinä ajat partaasi kylpyhuoneessa, kun minun on lähdettävä kouluun. Emme silloinkaan kerkiä jutella.»

Tuo on hyvin totta, myöntää Havunen itsekseen ja hymyilee päätään pudistaen. Siitä lähtien kun Aune kuoli toista vuotta sitten ovat lapset saaneet olla yksin, vain lyhytaikaiset ja epäluotettavat kotiapulaiset seuranaan. Niinpä tenavat keksivät omissa oloissaan minkä mitäkin ja toistelevat iltaisin sitä, mitä kuulevat päivisin toisilta lapsilta. Poika on oppinut kiroilemaan ja tahtoo lähteä ulkosalle iltapimeälläkin. Ja tytär tuli eräänä iltana isän luokse maha paljaana ja alkoi viattomuudessaan udella häneltä eräitä ihmisruumiin yksityisseikkoja, joista oli kuullut toisten lasten kertovan.

Mutta kaikkea tätä on vaikea korjata, sillä hänen itsensä on usein pakko viipyä illat poissa töiden vuoksi. Tavallisen palkan lisäksi on pitänyt hankkia monia sivutuloja, hoidella pienipalkkaisia sihteerin virkoja tai sitten istua kotona omassa nurkassaan paperien ääressä. Tuo kaikki on tehtävä, jos aikoo pitää huolta perheestään ja lisäksi vielä verorahoineen tukea tätä itsekkyydessään paisuvaa, juonittelevaa ja omaa hyväänsä etuilevaa yhteiskuntaa ja rakasta kansaraukkaa.

»Ikävästi on», myöntää hän vastaukseksi poikansa äskeisiin mietteisiin. »Mutta eihän kesälomaan ole pitkälti ja silloin saadaan olla yhdessä koko aika.»

»Yksi vaivainen kuukausi! Ja silloinkin sinulla onniin paljon muuta tekemistä», hymähtää poika välinpitämättömästi.

»Saadaan sentään kalastella yhdessä.»

»Ties' minkä verran...»

On turha jatkaa keskustelua, sillä poika on itse asiassa aivan oikeassa ja isä on samaa mieltä kuin hänkin. Mutta kun pojan sanat kuulostavat syyttäviltä, on isän oltava äänessä viimeisenä:

»Jahah, alkaa jo olla myöhä. — Ja muistakaa sitten, että tulitikkuja ei saa käsitellä.»

Vastaukseksi kuuluu vain lyhyt murahdus pojan kääntäessä lehteä ja jatkaessa lukemistaan. Isä viivyttelee vielä keksiäkseen jotakin hyvää ja lämmittävää sanottavaa, mutta poika on jo tottunut olemaan ilman sitäkin eikä välitä kuunnella, ja tytär haukottelee silmät vesissä ja katselee unisena salin sohvaan päin. Isä tietää, että lapset odottelevat häneltä paljon eivätkä tietenkään tule toimeen ilman, mutta kuitenkin ovat jo vieraantumassa ja pitävät häntä vain saman huoneiston välttämättömänä asukkaana niin kuin palvelijatartakin. Ja syynä tähän on yksinkertaisesti vain se, ettei hän voi pysyä tarpeeksi paljon kotona.

Havunen siirtyy omaan huoneeseensa ja toteaa taas kerran, että kotielämä on vuoden kolmenkymmenenyhdeksän syksystä lähtien aina vain pilaantunut samaan tapaan kuin asumaton talo hataroituu itsestään. Aune tosin koetti sotavuosina parhaimpansa, mutta hänkään ei jaksanut yksin kaikkea ja lopulta kai kyllästyi ainaiseen epävarmuuteen. Havunen on muuten kuullut vihjailuja, että hänen ollessaan rintamalla pyrki joku sivullinen mies sotkemaan Aunen ajatukset ja koko heidän perhe-elämänsäkin. Eräs tuttava mainitsi kerran, että samainen kuokkavieras oli joku hyvää ystävää teeskentelevä liikemies. Havusen udellessa asiaa — noin vain välinpitämättömän näköisenä niin kuin hän olisi siitä jo tiennyt jotakin — ei tuttava kuitenkaan sanonut tai ei tiennyt sen miekkosen nimeä, ja Aunen kuoltua jäi koko asia omaan salaperäisyyteensä.

Monet monituiset kerrat on Havunen käynyt läpi koko tuttavapiirinsä, mutta ei ole löytänyt syyllistä. Liikemiehissä ei ole muita mahdollisia kuin Topi Raunola, hänen oma esimiehensä ja rahallinen tukijansa. Havunen onkin muutamia kertoja puhunut Raunolalle vaimostaan ja pitänyt samalla silmänsä auki. Mutta jos toinen olisi syyllinen, ei hän varmastikaan osaisi näytellä niin hyvin, ettei katseesta näkyisi paha omatunto.

Niilo Havunen ei kuitenkaan usko vaimovainajansa rikkoneen mitään, mutta jos se mies saataisiin selville vielä näinkin pitkän ajan kuluttua, olisi Havunen kyllä valmis pieneen tilintekoon hänen kanssaan. Asia näkyy kuitenkin pysyvän hämäränä, ja ehkäpä niin onkin parempi juuri Aunen vuoksi. Joka tapauksessa se kalvaa häntä joskus — niin kuin nytkin — eikä hän jaksa aina pysyä välinpitämättömänä ja hallita hermojaan.

Ja mistä hän johtui sitä ajattelemaan tällä kertaa? — Siitä, että koti on rikkinäinen ja hänellä itsellään ei ole aikaa kohentaa ja korjata sitä. Joskus hän on ajatellut mennä uusiin naimisiin jo lastenkin vuoksi, mutta siinä on vaikeuksia niin paljon, että hänen pitää tyytyä ratkaisemaan ensin kaikki pienemmät asiat ja vasta sitten siirtyä suurempiin.

Tällä tavalla ovat suunnitelmat huvenneet aina ennenkin. »Katsotaanhan nyt vielä», ajattelee hän nytkin tapansa mukaan vilkaistessaan kelloa ja siirtyessään eteiseen. Jysäytettyään oven kiinni hän harmittelee lähtöään, sillä saatuaan pitkästä aikaa vapaan illan hän voisi hyvin pysytellä kotona lasten luona. Lähestyessään raitiovaunupysäkkiä hän miettii kääntyäkseen takaisin, mutta lohduttautuu kuitenkin sillä, että jos ilta tuntuu pitkältä ja ikävältä, niin pääseehän sieltä poiskin.

Päästyään keskikaupungille hän kulkee yhtäkaikkisen välinpitämättömänä Continentalia kohti ja laskee, että kun illallisateria maksaa niin ja niin paljon ja kun keräyslistallekin on pantava niin ja niin paljon, jää rahaa siis hiukan jäljellekin. Jos sattuu jotakin erikoista aihetta, sietää hänen lompakkonsa siis pari lämmittävää lasillista poikkeuksen vuoksi, vaikka huomenna se poikkeus harmittaa tietysti kaikessa pienuudessaankin.

Päästessään Continentalin halliin maisteri Havunen huomaa ihmisiä olevan koolla jo paljon. Osa on tietysti muiden komppanioiden miehiä, mutta joukossa vilahtelee sentään tuttaviakin kasvoja. Ja suuren peilin edessä seisoo parhaillaan Leena Keskitalo, hänen entinen hyvä koulutoverinsa, joka palveli sodan aikana kenttäsairaalassa ja tuntee siis monia pataljoonan miehiä. Niin, Leenahan on enemmän kuin koulutoveri, sillä hänhän oli hyvä ystävä Aune-vainajan kanssa ja on myöskin Havusen tyttären kummi.

Niilo Havunen arvaa oikein päätellessään, että joku heidän molempien yhteinen tuttava on pyytänyt Leenan tänne, sillä kääntyessään Leena huomaa hänet, tulee ilahtuneena luokse ja puristaa molemmin käsin hänen kouraansa:

»Olipa hyvä, kun tapasin sinut!»

»Viimeinkin...»

»Niin, viimeinkin! Sillä Timo Sakarila pyysi minut mukaansa, mutta ei tullutkaan tapaamaan kadunkulmaan. En viitsinyt enää odottaa, vaan läksin tänne ylös. Ja nyt saatkin sinä huolehtia minusta.»

Havusesta on hauska, jos he löytävät sopivan kolkan salista ja voivat pysytellä yksissä koko illan. Leena kääntyy vielä peiliin päin kampa kädessään ja hänen kuvaimensa hymyilee Havuselle järjestäessään otsakiharoita.

»Mihin sinä olet hävinnyt, hyvä mies?» kysyy Leena. »En ole nähnyt sinua moneen kuukauteen.»

»On ollut niin paljon töitä», selittää toinen.

»Mutta se ei ole mikään puolustus. Jos muistat tarkalleen, niin sinunhan piti tulla käymään minun luonani?»

»Niin taisi olla», myöntää Havunen ja muistaa asian vasta nyt. Hänenhän piti tosiaan mennä tapaamaan Leenaa jo heti uuden vuoden jälkeen.

Kun he astuvat kynnykselle, on salissa väkeä jo puolillaan. Onneksi ei ihmisiä pakoteta istumaan jäykkinä pitkässä pöydässä, vaan jokainen voi valita paikkansa ja seuransa niin kuin haluaa. Ja tuolla toisella seinämällä onkin sopiva ja viihtyisä sivupöytä, jossa ei vielä tällä hetkellä istu ketään.

Siispä heidän onkin paras mennä sinne ja vallata se itselleen.

TUTTUJA KASVOJA, MUTTA VIERAITA ILMEITÄ

Leena Keskitalo ja Niilo Havunen ovat tyytyväisiä sattuman järjestämään tapaamiseen, tuntevat olevansa hyvässä turvassa toistensa seurassa ja istuutuvat samaan pöytään varmoina illan onnistumisesta ainakin heidän kahden osalta. Huolehtivana ihmisenä Leena koettaa vierellään olevan radiaattorin pintaa ja itsekseen toteaa paikan valinnasta olevan ainakin kolme etua: että ikkuna on tarpeeksi kaukana eikä siitä siis pääse vetämään hänen reumatismille alttiiseen nilkkaansa — että radiaattori pitää huolen lämmöstä, kun hänen oli kotoa lähtiessään riisuttava pois paksut villahousut kiristämästä puvun lanteita liian tiukalle — että tähän pöytään mahtuu vain puolenkymmentä ihmistä, joten sen voi täyttää hyvillä tuttavilla tarvitsematta istua koko iltaa vieraitten joukossa.

Havunen katselee olkapäänsä yli toisia ihmisiä ja nyökäyttelee päätään ensimmäisille tuttaville. Mutta hajamielinen kääntyileminen ja niskan kiertäminen on vaikeata, ja siksi hän muuttaakin pöydän toiselle puolelle Leenan viereen nähdäkseen koko salin paremmin. Se on ruvennut jo elämään, ihmisiä soluu sisään jatkuvasti, pöytien lomitse kierrellään ja valikoidaan harkiten, missä voidaan istua kolme tai neljä tuntia paikoillaan siten, että tavallisesta lauantai-illasta tulisi pieni juhla. Jäsenten tuomat naiset tuntevat olonsa vieraaksi, sillä tuttuja on vähän. Niinpä heidän onkin turvattava saattajaansa ja jäätävä vain odottamaan. Miehet kulkevat ympäri ja näyttävät ilahtuvan tapaamisista, ovat jo nyt valmiit unohtamaan saatettavansa ja hokevat tervehdyksiään samaan kaavaan, että 'muistaks Matti, saakeli, kun Krivillä ryvettiin' — 'no kattos Pekkaa peijakasta, kun ei enää haittaakaan' — 'Jussi jumalaut on tullut arvokkaan näköiseksi uusine silmälaseineen'. Tilanteet ja kuvat vaihtuvat nopeasti kuin kaleidoskoopin kuviot, mutta värit siinä näkyvät vain sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut katsomaan niitä ennenkin. Tuolla istuu kaksi miestä nokat lähellä toisiaan ja ovat samannäköisiä kuin aikoinaan pataljoonassa suunnitellessaan piakkoin alkavan lomansa yhteisiä pikkusyntejä. — Toisaalla istuu samoin pari miestä ja vilkuilee sanattomina toisiaan ennen kuin uskalletaan kysäistä jotakin siihen suuntaan, että vaikka naapuri on tuttu ja palveli samassa komppaniassakin, niin nimi ei kuitenkaan tule mieleen, onko se Lahtinen vai Virtanen. Kun toinen sitten vastaa, että nimi sattuu olemaan Jokinen, tulee siitä kysyjän mieleen jo kaikki muukin ja hän innostuu selittämään, että 'no juu, peijakas, sinähän polkaisit ansaan Porajärvellä ja jouduit sairaalaan sen tien etkä sitten tullutkaan enää takaisin'.

»Keikkasivat jalan poikki nilkasta ja tekivät iänikuisen raakin.»

»Mitäs virkaa sinä nyt sitten hoitelet?»

»Korjailen kelloja Annankadulla.»

»Sopiihan sekin. Ja sinähän olet justiin se sama Jokinen, joka opetit minua miinoja purkamaan! Enhän minä sitä niksiä tiennyt... Harava vinkui vihaisesti enkä minä uskaltanut tonkia tien pintaa, kun pelkäsin koko latingin tulevan silmille. Ja sinä kaivelit piikilläsi ja otit nallit pois. Minua peloitti ensin jumalattomasti, mutta sittenpähän opin koko tempun. Ja toisen kerran sinä lujassa paikassa kannoit minun reppuani puolen päivää, kun oma jalkani nyrjähti. — No niin, mutta mitäpäs siitä... Ajattelin vain, että kun minun vekkarini lakkoilee eikä herätä aamulla töihin, niin tuonkin sen sinulle katsottavaksi.»

Niin on jo virkoamassa vanha ystävyys.

Viereisessä pöydässä tehdään kauppaa ulkolaisesta piipputupakasta ja seuraavassa taas käytetyistä hiihtokengistä. Havusen takana istuu vaitelias pariskunta, joka katselee sanattomana ympärilleen miehen virkahtaessa vain silloin tällöin jonkin huomionsa ja rouvan vastatessa siihen päätään nyökäyttämällä ilman yhtään sanaa. Nytkin näkyy mies viittaavan ovelle päin ja mainitsevan, että sisään tulee juuri se sama Nurminen, josta hän on kertonut monet kerrat. Rouva nyökkää tyytyväisenä katsomatta kuitenkaan Nurmista. Havusen arvelun mukaan he ovat työläispari, sillä miehellä on suuret ja lujat kourat, hiusten sänki nousee pystyyn karheana kuin sian karva ja paidassa on solmioton kiintokaulus. Nainen istuu mustassa ja yksinkertaisessa puvussaan katsellen ympärilleen sen näköisenä, että millä hän jaksaa muistaa Nurmiset ja kaikki muut, joista ukko on kertonut viime vuosina.

Saatuaan ensivaikutelmansa salista Niilo Havunen ja Leena Keskitalo joutuvat katsomaan myöskin toisiansa ja ajattelemaan, että nyt he voisivat jo aloittaa keskustelun omista tutuista asioistaan. Niilo huomaa Leenan katselevan häntä sivulta aivan kuin tutkien ja tarkastellen, mitä voi hyväksyä vanhassa tuttavassaan ja mitä uutta häneen on tullut laihtumisen ja harmaiden hiusten lisäksi. Ensiksi heidän on tietysti muisteltava viimeiset tapaamiset sen viroksi, kun kaikki uudet näkemiset menivät myttyyn. Aunen kuoleman jälkeen he ovat nähneet toisiaan jokseenkin harvoin, niin että viime kesästä lähtien ovat joutuneet yksiin vain pari kertaa. Ensimmäinen tapahtui syyspuolella heidän osuessaan samaan raitiovaunuun. Silloin he olisivat mielellään jatkaneet yhdessäoloa ja keskustelua, mutta kun Leenan piti lähteä vastaanotolleen, hän lupasi soittaa vielä samana iltana. Hän kyllä soittikin, mutta Niilo ei ollutkaan kotona, ja seuraavana päivänä taas Leena vuorostaan ei päässyt ulos. Joka tapauksessa he silloin sopivat pikaisesta tapaamisesta, mutta kun ei määrätty mitään varmaa aikaa, unohtui kaikki töiden ja muiden kiireiden vuoksi... Niin, ja toinen kerta oli loppiaispyhänä hautausmaalla. Havunen oli lasten kanssa käymässä Aunen haudalla, Leena tavoitti heidät ja käveli yhdessä pitkän käytävän päästä toiseen. Kun Leenan piti silloin lähteä tuttavien luokse päivällisille, sopivat he uudesta ja paremmasta tapaamisesta aivan lähipäivinä. Mutta kun taaskaan ei määrätty tarkkaa aikaa, siirtyi asia tietysti tuonnemmaksi niin kuin edelliselläkin kerralla. Poikkesihan Leena tosin pikimmältään Havusella kummityttärensä syntymäpäivänä, toi Marjatalle lahjaksi esiliinan ja appelsiineja, istui neljännestunnin ja katseli, kuinka sota-ajan lapset eivät edes tunteneet hedelmiä, vaan pitivät niitä kauniinvärisinä leikkipalloina. Leikittyään sitten vapaan hetkensä lasten kanssa Leena lähti pois, kun Niilo ei taaskaan ollut kotona... Nyt tänä iltana on sattuma, jota eräät ihmiset sanovat myöskin kohtaloksi, pitänyt paremman huolen heidän uudesta tapaamisestaan, ja senpä vuoksi heillä onkin hyvä tilaisuus jatkaa aikaisemmin katkenneita keskusteluja.

Mutta mitä tärkeätä heidän pitikään silloin edellisillä kerroilla pohtia? Leena ei jaksa sitä muistaa, sillä hän on nyt pitkästä päivätyöstään väsynyt ja odottaa apua toiselta. Niilo näkyy olevan hajamielinen ja silmäilee alakuloisena salia kuin etsien jotakuta ihmistä, joka tulisi samaan pöytään puhaltamaan henkiin virkeän keskustelun. He kai vanhenevat hyvää vauhtia, koskapa eivät jaksa päästä eroon pitkästä työviikostaan ja luopua arkisesta realismistaan. Samalla tavoin kuin vaatteiden mukana seuraa usein työn tuoksu, viipyy ajatuksissakin kiinni entinen vakava tosi. Niilo tosin katselee suuren kristallilampun värikipinöitä, mutta samalla sormet hypistelevät ratkenneen solmion vuorikangasta piiloon, ja Leena puolestaan pyyhkäisee poskelle valahtaneita kiharoita sopivasti korvansa taakse, mutta istuttuaan sukkanauhansa soljen päällä kohentaa sitä sivummalle painamasta jalkaa.

Molemmat yrittävät keksiä kunnollista keskusteltavaa tavallisten ja sovinnaisten alkukyselyjen jälkeen, mutta kun sitä on vaikea löytää näin vieraassa ja levottomassa ympäristössä, täytyy heidän aiheita etsiessään muodostella oikeata kuvaa toisistaan. Niinpä Havunen tuntee pientä kateutta vetäessään rajaviivoja sille piirille, missä Leena liikkuu tavallisessa arkisessa elämässään: itsenäisen naisen vapaus tehdä mitä haluaa — kotoa peritty varallisuus ja moitteettomat tulot — vapaita aikoja riittävästi levon ja vaihtelun varalle — henkistä janoa tyydyttämässä teatterit, konsertit ja näyttelyt — naisellisuus ja mukiin menevä kauneus estämässä salaisen tyytymättömyyden itsemoitteita — ja lopuksi vielä Luojan suomana armolahjana älykkyys. Mitäpä nainen tarvitseekaan muuta eläessään keskinkertaista paremmin! Ja kaiken tämän lisäksi Leena on tavoittanut hänelle itselleen ominaisen tasapainon, niin etteivät mitkään ulkopuoliset seikat — henkiset enempää kuin aineellisetkaan — pääse heilauttamaan hänen onnensa ja vastoinkäymistensä vaa'an vipuja ylös eikä alas. Samalla tavoin kuin on oppinut työssään nyhtäisemään muutamalla nopealla kädenliikkeellä toisesta ihmisestä pois tuskallisen hermon, aivan samalla tavalla hän osaa kiskaista myöskin omasta itsestään irti turhat kompleksit kärsimättä niistä sen jälkeen... Kun ihmisen käytännöllinen elämä on tuollaisessa vaakamaisessa tasapainossa, kun henki palaa itsestään sytyttelemättä ja kun luonne on noin selväpiirteinen, niin mitä muuta voi enää toivoa itselleen? Se kaikki muu tuleekin silloin jo huomaamatta.

Samaan aikaan kun Niilo Havunen erittelee ja arvioi vieressään istuvan naisen elämää, katselee tämäkin Havusta, tutkii hänen ilmeitään ja koettaa tavoittaa sanattomia ajatuksia. Minkä vuoksi Niilo on noin vaitelias ja aivan kuin väsynyt ja pitkästynyt jo tänne tullessaan? Näyttää olevan totta se, mitä Leena itse huomasi jo aikaisemmin tavatessaan ja on kuullut myöskin tuttavien kertovan, että entinen vitaalinen, toiminnanhaluinen ja aloitekykyinen Niilo Havunen on talttunut lyhyessä ajassa tuollaiseksi sanattomana katselevaksi ja passiiviseksi tyypiksi. Hänelle on täytynyt tapahtua jotakin hyvin vakavaa, sillä hiukset alkavat jo harmaantua. Ainakaan iästä se ei johdu, sillä Niilohan oli koulussa vain kaksi luokkaa ylempänä kuin Leena. Aunen tapaturma ja kuolema leikkauspöydällä oli tietysti järkyttävä asia, sitähän ei voi kieltää, mutta toisaalta myöskin siksi nopea, ettei se ehtinyt vanhentaa miestä. Syynä täytyy olla erikoisia huolia, joista Leena päättää ottaa selvän vielä tänä iltana — ei suinkaan naisellisesta uteliaisuudesta, vaan Niilon ja ennen kaikkea Aunen vanhana hyvänä ystävänä.

Hyvä on... Ja kun Leena on mielestään jo tarpeeksi kauan odottanut toisen aloitetta, tahtoo hän päästä sopivaan alkuun ennen kuin pöytään tulee muita ihmisiä häiritsemään. Mutta Leena ei pidäkään parhaimpana kysyä Niilosta itsestään, vaan hiukan sivummalta ja helpommasta aiheesta:

»Kerropas, miten sinun lapsesi jaksavat!»

Nyt Niilo havahtuu, kääntyy Leenaan päin ja alkaa tyytyväisenä hymyillen kertoa poikansa koulutodistuksista, soittotunneista ja muutamista tappelunnujakoista, joita on sattunut naapuritalon poikien kanssa. Toisluokkalaisen pojan elämäänhän sopii yleensä kaikki, mitä on veristen intiaanitappeluiden ja lapsensielussa itävien kompleksien ja salaisten kyynelehtimisten välillä. Niin, nuo kompleksit näyttävät joskus olevan aika pahoja, kertoo Havunen vakavoituen. Jos olisi enemmän tilaisuutta, pitäisi niitä seurata ja kitkeä pois niin kuin rikkaruohoja perennapenkistä. Niistä saisi vaikka kokonaisen romaanin ja ne alkavat kasvaa mitä kummallisimmista syistä, joita aikaihminen ei osaa aina aavistaakaan. Joskus ne itävät vain siitä, että jollakulla toisella pojalla on uudet kengät tai uusi solmio — että tuo toinen poika saa elokuvia ja muuta sellaista varten viikkorahoina pari kymppiä enemmän — että toinen poika pääsee joskus kouluun isänsä autossa eikä raitiovaunussa — että toisen pojan isä on oikea johtaja ja tietysti myöskin koti on sen vuoksi varakkaampi — että toisluokkalaiset pikkutytöt pitävät enemmän tuosta hyvin pukeutuneesta toisesta pojasta — ja niin edelleen...

Vaikka Niilo puhuu kaksitoistavuotiaan mitättömistä huolista ja turhien kompleksien syistä, on Leena kuulevinaan hänen äänensävystään, että kompleksit ovat isän huomaamatta tarttumassa häneen itseensäkin niin kuin bakteerit. Jahah, Niilo on siis tullut huomaamaan eron omaksi vahingokseen. Ja nyt hän yrittää siirtää oman kiusansa pojan ajatuksiin... Eipä silti, kyllähän sen ikäiset koulupojat tuntevat ja näkevät kaiken juuri Niilon kertomalla tavalla, mutta miksi ei isä sitten korjaa kaikkea omasta ja pojankin puolesta, niin että he kumpainenkin pääsisivät eroon kiusaavasta alemmuudentunteesta? Olihan Niilolla ainakin ennen kykyjä sellaisiin pieniin riuhtaisuihin, niin että hän voisi käyttää niitä nytkin.

Niilo Havusen katse muuttuu haikeaksi hänen valittaessaan sitä, kuinka lapset ovat Aunen kuoleman jälkeen jääneet yksin ja täydellisesti orvoiksi: äiti ei ole enää huolehtimassa jokaista pikkuseikkaa myöten, ei ole puhaltamassa kipeään sormeen eikä parantamassa alakuloisuutta, ei kampaamassa vanuttunutta tukkaa eikä tarkastamassa asua viimeisimpään huoliteltuun kuntoon, ei sivele kädellään tyrehdyttäen murheellista itkua eikä rohkaise pikku vastoinkäymisten kohdalla.

Niilo ei kai sitä osaa, sillä kuvaillessaan lastensa sielunelämää hän siirtyy arkisiin asioihin tajuten ne paremmin. Niinpä hän kertoilee poikansa maskuliinisista piirteistä ja päätyy viimein tappeluihin. Jokin aika sitten oli heidän pihassaan pahanpuoleinen nujakka ja loppui vielä niin ikävästi, että hänen pojaltaan revittiin puku perusteellisesti. Ei ollut enää muuta keinoa kuin että hänen piti mennä vaatekomerolleen, kaivaa pukupussista esille oma frakkinsa ja teettää siitä uudet verhot pojalle. — Havunen kai tarkoittaa kertoa tämän hyvänä esimerkkinä huolehtivaisesta isästä, mutta joutuukin saamaan Leenalta suorat moitteet:

»Mutta hyvä mies! Uhrasit turhaan frakkisi, vaikka olisit tarvinnut sen itsekin. Poikahan olisi saanut puvun muualta.»

»Mistä ihmeestä?» kysyy Havunen kummastuneena. »Ja jos saakin, niin joutuu maksamaan mielettömästi.»

»Oletko sinä noin epäkäytännöllinen järjestämään mitättömiäkin asioita?» syyttää Leena kursailematta. »Miksi et kysynyt neuvoa muilta?»

»Keneltä? Ja mitä siinä olisivat neuvot auttaneet, kun en olisi kuitenkaan voinut ostaa uutta pukua. Minähän en liiku enää missään enkä siis tarvitse frakkiani.»

»Kyllä sinä tulet vielä liikkumaan. Vai aiotko asettua nurkkaan niin kuin eläkevaari ja liikkua korkeintaan oman huoneesi, yhteisen pirtin ja saunan väliä?» Ja antaakseen keskustelulle ripeätä vauhtia hän voi toisen loukkaantumista pelkäämättä nuhdella kursailematta: »Sanopas suoraan, mitä sinä tuolla kaikella tarkoitat.»

Vanha frakki ei ole keskustelun aiheena niinkään mitätön kuin voisi luulla, sillä vaikka se Havusen mielestä onkin tarpeeton kappale vaatekomeron pukupussissa, näkee Leena siinä kuitenkin diagnoosin puhtaasti henkiseen kipuun. Keskustelu on siirtynyt yksityisiin asioihin, mutta itsehän Niilo avasi pukukomeronsa oven hänen nähtäväkseen. Leena muistaa Havusella pistäytyessään kuin Aunen puolesta kurkistaneensa pikku Marjatan kaula-aukkoon ja kohottaneensa hameen helmaa ja tahtoo nyt sen vuoksi kysyä:

»Talvella oli Marjatalla pahanpuoleinen nuha. Oletko saanut hänelle kunnollisia villavaatteita?»

Kysymys on epäkäytännölliselle isälle tietysti yllätys ja hän vain pudistaa päätään virkahtaen kuin anteeksi pyydellen, ettei ole tullut hankkineeksi uusia. Hän luulee Leenan hymyilevän, mutta katsoessaan tähän huomaakin totisen ja moitiskelevan ilmeen ja hämmentyy yhä enemmän. Tehdessään jollekulle muulle ihmiselle tällaisia kysymyksiä Leena voisi hyvin saada vastaukseksi huomautuksen, että nämä asiat hoidetaan kyllä itsekin toisten huolehtimatta. Mutta nyt ei ole pelkoa siitä, ja senpä vuoksi Leena katsookin oikeudekseen puhua asiallisesti:

»Kun vastakerralla joudut pulaan, niin soita heti minulle. Olenhan Marjatan kummi, joten voit sen tehdä hyvin.»

Kaikesta tästä jokapäiväisen arkisesta pohdinnasta paljastuu vielä muutakin: kun Niilo mainitsee korkeat lukukausimaksut, vuokrat ja monet muut, alkaa Leena aavistella syyn hänen alakuloisuuteensa. Tai jos ei syytä, niin ainakin seurauksen...

Siinähän vastaus onkin! huudahtaa Leena ajatuksissaan ja koettaa loogillisesti tunkeutua toisen mielentilaan yhä syvemmälle kuin poran kärki hampaan juurta kohti. Johtuvatko Niilon alakuloisuus ja ehkä huoletkin siis epäjärjestykseen joutuneesta elämästä ja heikosta taloudellisesta asemasta? Sehän on selvä...! Mutta mistä johtuu tuo vinoon kallistunut elämänjärjestys? Totta kai silläkin on oma syynsä, ja sen täytyy olla puhtaasti sielullista laatua. — Voi Aune hyvä, jos sinä vielä eläisit, niin osaisit nähdä tuon miehen edessäsi kuin lapsena, osaisit naisena etsiä esille pienet huolet ja silittää ne pois! Mutta kun sinä olet jo kuollut, niin onko väärin, jos minä yritän sinun puolestasi jotakin samaa? ajattelee Leena itsekseen. — Kun ihminen rupeaa henkisesti väsymään, voi syitä olla monia. Mutta niistä pääsee selville tavallisesti vain nainen eikä juuri koskaan toinen mies. Ja vaikka mies pääsisikin, ei hänellä olisi siihen kuitenkaan mitään lääkettä — ei ainakaan muita kuin hyväntahtoinen huomautus, että 'sellaistahan tämä elämä peijakas on'! Tai sitten jonkinlaisena turruttajana ja joka ikiseen paikkaan auttavana yleisvoiteena on tietysti alkoholi. Samoin kuin vanhat mummot käyttävät jokaiseen tautiinsa mikstuurapulloaan, tiputtavat miehetkin henkisiin haavoihinsa yhtä lujassa paranemisen toivossa sekoitusta, jonka nimi on lohdutusryyppy.

Sehän on tietysti helppoa ja hauskaa ja sopii joskus lääkkeeksi luulotautiinkin — kieltämättä. Mutta auttaako se todelliseen kipuun, sehän on asia erikseen... Voi hitto noita mokomia miehiä, kun he osaavat olla lapsellisia ja joskus mummomaisia! Jos he eivät keksi makeimpia ja tuoksuvimpia lääkkeitä, niin ainakin he suunnittelevat mieluisia tauteja vain hyvien lääkkeiden toivossa. Mitkä olivatkaan ne kaksi maskuliinisen typerää romaania, jotka Leena luki viime viikkoina? Niissähän ihmiset pohtivat jotakin henkistä jomotusta, joka alkoi tyhjästä, paisui päähänpistona tai paremminkin pakkomielteenä ja päättyi viimein jonkinlaisiin raivokohtauksiin. Ja tälle taudille keksittiin nimeksi eksistentialismi. Aivan vakavasti sitten selitettiin, että ihmisparka saa jo syntyessään oman erikoisen tahdon aivan samaan tapaan kuin muutamat saavat kippuran nenän tai punaisen tukan. Jos nenää ei leikata eikä tukkaa värjätä, niin nehän saa tietysti pitää sellaisinaan. Mutta kirjoittaja ei ymmärtänyt vielä sitä, että tahtoahan voidaan muutella mihin suuntaan tahansa. Sitähän ei voi pitää puhtaasti sielullisena seikkana, vaan hyvin paljon myöskin fyysillisenä — tai paremminkin sanoen biologisena. Jos psykologit osaisivat kokeilla yhtä paljon ja yhtä nopeasti kuin lääkärit, huomaisivat he monien turhien teorioittensa käpristyvän kasaan surkealla tavalla ja alkaisivat myöntää, että tahdon voiman ja suunnan määrää loppujen lopuksi hormonien toiminta eikä mikään muu. Ja hormonithan saadaan liikkeelle niin yksinkertaisten yleislääkkeitten kuin vitamiinien avulla. Jos siis joku sormimaisen itsepintainen eksistentialisti on saanut päähänsä mitä tahansa, ei hän tarvitse lääkkeekseen oikeastaan muuta — jos nimittäin ei ole saanut lapsena tarpeeksi paljon piiskaa — kuin muutamia vitamiinitippoja pari kertaa päivässä. Niin että ihmisen tahto ja toiminta on kyllä ostettavissa mistä apteekista tahansa — eikö niin?

Mutta Leena Keskitalo ei ole kyynillisesti hymähtelevä epäilijä enempää kuin elämän arkeen ihastunut realistikaan, vaan osaa päätelmiensä lopuksi hymyillä naisellisen pehmeästi ja sormeilla rintaneulaansa katsoessaan Niilo Havuseen ja kysyessään tältä suoraa vastausta keveältä tuntuvaan ajatukseensa:

»Joko olet ajatellut mennä uusiin naimisiin?»

Miehen olkapää vavahtaa, mutta hän tuijottaa rauhallisesti jonnekin näkymättömään pisteeseen ja vastaa hitaasti:

»Olen ehkä ajatellut... Mutta totuushan on kerta kaikkiaan se, ettei siitä tule mitään. Olosuhteet kun eivät... No niin...»

Viimeinen no niin kuulostaa enemmän kysymykseltä ja sen vuoksi Leena naurahtaa:

»Mitä ihmeen vastuksia siinä sitten on?»

»Kaikki entisestä avioliitosta lapsiin ja kotiin asti.»

»Et suinkaan yritä uskotella, että sinä aiot elää yksin monet pitkät vuosikymmenet?»

»Kai siihen on pakko...»

»Mikä pakko? — Ja vaikka et ajattelisikaan itseäsi, niin täytyyhän sinun muistaa myöskin lapset ja järjestää kotisi kuntoon heidän takiaan.»

Niilo katsoo kysyvästi ja selittää:

»Mutta lapsethan siinä ovatkin pahin este! Jos ajattelisin vain omaa itseäni, niin avioliitto tuntuisi tietysti hyvältä ratkaisulta. Sehän vapauttaisi minut monista huolista, jotka kuuluvat perheenemännälle. Pääsisin irti sellaisista päänvaivoista, jotka eivät kuulu miehelle, nimittäin: Milloin on pyyhitty pölyt kirjoituspöydältä, ovatko lapset puhdistaneet kyntensä aluset, missä on puhtaita nenäliinoja ja...»

»... ja ovatko pikku Marjatan kintaat kuivat?»

»Aivan niin. — Mutta älä keskeytä minua, kun olen juuri tulemassa tärkeimpään seikkaan! Nimittäin siihen, että vaikka selviäisin helpommalla pikkuhuolista, tulisivat niiden tilalle taas suuret. Ja kaikkein pahinta on tietysti äitipuolen ja lasten vaikea suhde.»

»Ja miksi se on vaikea?»

»Siksi, että siitä joutuvat kärsimään molemmat, siis äitipuoli ja lapsetkin. Ja myöskin minä tietysti.»

Niilo luulee ajattelevansa järkevästi ja on mietteliään näköinen tuijottaessaan pöytään ja leikkiessään tuhkakupilla. Vaikka hän pitääkin keskustelua asiallisena kaikessa arkisuudessaan pölyjen pyyhkimisestä lasten kädenpesuun saakka, hymyilee Leena kohottaessaan sitä ylemmäksi:

»Vanhanaikaisia luuloja! Et suinkaan sinä usko, että äitipuolen ja lasten on pakko mulkoilla toisiaan epäluuloisina? Avioliittohan ei ole enää pelkkää joutilaitten tunteiden hoitelemista niin kuin joskus muinoin, vaan ennen kaikkea toveruutta. Totta kai kunnon ystävät osaavat ymmärtää toisiaan myöskin äitinä ja lapsipuolena. Ei kai siihen välttämättömästi tarvita vihaista hampaanpuremista?»

Niilo myöntää, että tuo on tietysti mahdollista, jos osataan puolin ja toisin olla järkeviä ja otetaan asiat kokonaisina eikä takerruta sivuseikkoihin. Mutta niinhän on kai ajateltu aina ennenkin siitä huolimatta, että lopuksi nuo sivuseikat nousevat kuitenkin tärkeimmiksi. Järkeviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä kun sentään on niin harvassa...

Nämä Havusen arvelut keskeyttää selän takaa kuuluva uusi ja reipas ääni samalla kun luja kämmen putoaa Havusen olkapäälle:

»Kyllä niitä peijakkaita on sentään vielä!»

Pöydän ääreen on ilmestynyt toimittaja Sakarila. Hän vetäisee tyhjän tuolin alleen, istahtaa hyväntuulisena ja jatkaa keskustelua tietämättä sen varsinaista aihetta:

»Onpas toki järkeviäkin! Mutta he ovat vain vetäytyneet piiloon johonkin loukkoon omaan rauhaansa eivätkä liehu näkyvillä. Sieltä pienestä raosta he katselevat tätä puskunhaluista ja hupsua ihmiskuntaa.»

»Ja nauttivat omasta rauhastaan», lisää Leena.

»Ja nauttivat omasta rauhastaan... Ja katsellessaan he ovat tietysti murheellisia, mutta toiset ilkkuvat sentään hyväntuulisina ihmisparoille, että nauttikaa nyt omasta sotkustanne! Kun kerran keititte tuollaisen liemen, niin nielkää se nyt kakistelematta! — No niin, se onkin oikein sanottu sen puolesta...»

Sakarila tulee juuri oikealla hetkellä, sillä toisten keskustelu on muuttumassa raskaaksi ja tarvitsee vaihtelua. Ja Sakarila puhuu totta myöskin siinä, että toiset ihmiset ovat loukossaan ja toiset taas ovat puskunhaluisia. Sillä tänä iltana hän itse on piileskellyt jossakin kummassa paikassa ja saa sen vuoksi Leenan puskemaan. Tämä nimittäin huomauttaa Sakarilalle myöhästymisestä, vaikka heidän piti tavata jo puoli tuntia sitten kadunkulmassa. Mutta Sakarila ei ole liian minäkeskeinen eikä halua puhua itsestään, joten hän ei asetu synteineen näkyville ja sen vuoksi lohduttaakin Leenaa:

»Älkää hyvät ihmiset pilatko juhlariemuanne minun takiani! Tulin suotta häiritsemään mieltäsi, Leena kulta. Mutta minut houkutteli tähän pöytään herttainen näky: te istuitte kuin kaksi tyytyväistä pulua rinnakkain räystään reunalla.»

»Mikä sinä itse olet sitten?»

»Nariseva varpunen. Tai joskus aidanseipäässä istuva harakka.»

Leena on sitä mieltä, ettei oikeastaan kannata kiistellä lajista. Mutta joka tapauksessa on Timo Sakarilan omatunto torkahtanut perusteellisesti, koskapa hän ei osaa edes katua, vaikka onkin tehnyt sopimuksia naisten kanssa ja sitten huiputtanut itseään ja toista. Miesten tavanomaisia piirteitä...

»Niinhän se ihminen kovettuu», huokaa Sakarila synnintunnossaan. »Omatunto pitäisi nykäistä hereille. Paha vain, että minä torkahdin muutenkin — enkä vain henkisesti.»

Ja vakavasti sanottuna oli syynä sopimuksen rikkomiseen se, että hän päätti näin lauantain kunniaksi viettää muutaman tunnin hekumallisesti ja meni sen vuoksi saunaan ja uimaan. Kylvettyään perusteellisesti pois viikon synnit hän saattoi taas kerran tuntea hyvänolon jopa omaatuntoaan myöten, alkoi tässä tunnelmassaan miettiä pientä kääntymystä parempaan elämään päin — noin vain hitaasti ja varovaisesti tietenkin — kunnes hyvien päätöstensä jälkeen nukahti pukukoppinsa penkille onnellisena. Se oli tietysti kohtalokasta hyvänolon hutikkaa, sillä uni oli perusteellinen ja kylvettäjä herätti hänet vasta puoli tuntia liian myöhään. Niin että oliko syy loppujen lopuksi siis hänessä itsessään vai kylvettäjässä, kun hän ei voinut täyttää Leenalle antamaansa lupausta?

Sakarila ei ehdi odottaa vastausta, vaan pyyhkäisee juuri pestyä pöyheätä tukkaansa ja alkaa samaan henkäykseen kertoa jotakin muuta. Oli kerran toinenkin yhtä torkahtanut mies kuin hän, ja sillekin kävi hyviä päätöksiä tehdessä hiukan hassusti.

»Siis nukahti uimahalliin ja myöhästyi juhlista?» kysyy Leena.

»Ei, vaan se onneton päätti tehdä elämässään parannuksen ja sai sen vuoksi sormilleen pahan kerran.»

»Keneltä? Eivätkö hyvät päätökset olekaan enää muotina?»

»Ilkeämieliseltä sattumalta. Tehän tiedätte, että sattuma mokoma pilailee usein meidän ihmisressujen kustannuksella ja virnistelee sitten voitoilleen, jos osaa sotkea asiat pahasti. Ja senpä vuoksi hyvien päätösten tekeminen ja elämän parantaminen onkin hyödytöntä puuhaa. Sitä paitsi ei nykyään ole muotina kukkoilla parannuksilla.»

»Eikö sinun pitänyt kertoa jotakin?»

»Piti, mutta älähän hoppuile. Meillä on nyt edessä pitkä ja ikävä ilta, joten tarvitaan monet kauniit ja rumatkin jutut ennen kuin päästään jatkolle. — No niin, olipa kerran nuori mies, joka teki silloin tällöin pientä pahaa.»

»Kenelle? Itselleen vai muille?»

»Sopivasti kenelle sattui. Kunhan vain joku oli kohdalla. — Mutta omien syntiensä vastapainoksi hän välistä teki kaikenlaisia hyviä päätöksiä parantaakseen tapojaan ja tehdäkseen välinsä selväksi omantunnon kanssa. Noh, mikäpäs sen siistimpää, sillä johan meitä on lapsesta pitäen uskon voimalla opetettu siihen, että kun pikku syntien jälkeen kadutaan sopivasti ja hankitaan anteeksianto, niin silloin onkin kaikki kuitattu eikä mokomalla tarvitse enää vaivata päätään.»

»Taidat olla rippikoulutuulella?» kysyy Havunen.

»En, vaan eräs toinen poika oli. Kerran sattui sillä tavalla, että hän tuli viettäneeksi pientä hauskaa ja tunsi seuraavana aamuna tavanomaista kolkutusta omassatunnossaan ja päässään. Kun hänen mieltään vielä herkensi vakava rakkaus, oli katumus siis tehtävä perusteellisesti ja uusi elämä aloitettava silmät kirkkaina ja autuas hymy huulilla. Hän päätti lähteä mahdollisimman kauas muista ihmisistä, otti purjeveneensä ja meni jonnekin aavalle selälle, missä paha maailma ei kiusaa eikä houkuttele ja missä on vain viattoman sinistä vettä ja taivasta. Kun hän pääsi tarpeeksi pitkälle rannasta, teki hän elämänsä suurimman ratkaisun ja lupasi tästä hetkestä lähtien olla niin kuin kunnon ihmisen pitääkin. Ja päätöksensä jälkeen hän käänsi veneensä myötätuuleen ja toivoi hartaasti, että samanlaista myötätuulta riittäisi koko elämän loppuun asti. Hän melkein rukoili sitä.»

»Hänestä siis tuli hyvä ihminen?»

»Äläpäs touhua edelle, vaan kerrotaan asiat järjestyksessä. — Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta kun päässä temmelsivät vielä entisen huonon elämän seuraukset ja kun päivä oli lämmin, alkoi häntä uuvuttaa ja hän pani viimein silmänsä kiinni. Ja kun määrää ei ollut, sopi hänen vain levähtää — ja myöskin nukahtaa. Ties kuinka kauan hänen onnentilansa kesti, mutta joka tapauksessa hän heräsi siihen, että vene raapaisi terävään rantakiveen, aallot loiskivat ympärillä pahan kerran ja sitten mentiin kalliota vasten, niin että rysähti. Tuuli oli noussut ja ajanut hänet vasten autiota luotoa. Hän pääsi kipuamaan kalliolle ja huomasi samalla, miten veneen kupeeseen oli auennut pahanpuoleinen reikä. Ei siis ollut muuta keinoa kuin sitoa vene kiinni ja jäädä luodolle ja odotella tyynempää, jotta uskaltaisi lähteä repaleisella paatilla takaisin. Pahimmoilleen näytti taivas menevän pilveen ukkosen edellä ja koko luodolla ei ollut yhtään puuta sateen varalta.»

»Äsken sanoit, että sattuma kujeilee ihmisten kanssa. Nyt kuulostaa siltä kuin sinäkin tahtoisit ilkkua sattuman mukana.»

»Enkä hitossa! Minähän tunsin sen pojan hyvin. — Kallionkoloissa oli muutamia lokin pesiä, ja linnut mokomat näyttivät rumat tapansa samalla lailla kuin ihmisetkin. Suojellakseen pesiään ne alkoivat syöksyä hänen päänsä yli, niitä kertyi vähitellen kokonainen parvi, ja hänen piti varjella käsillä kasvojaan. Se kaikki oli kai rangaistusta edellisestä, päätteli hän ja veti taskustaan rakkauskirjeen saadakseen siitä lohdutusta. Mutta lokit huomasivat senkin pahaksi, tekivät yhä kiihkeämpiä syöksyjä ja likasivat kauniit sanat. Kun lisäksi alkoi sataa, tuntui siltä kuin päätökset olisi voinut tehdä yhtä hyvin kotonakin lähtemättä tänne värjöttämään nälkäisenä ja sateessa. Aika kului hitaasti, ja oma heikko luonne tai itse piru kuiskaili korvaan, että tällaista se on kunnon ihmisen elämä, mutta syntiset ja katumattomat sen sijaan istuvat parhaillaan kotona mukavasti ja heillä on muutakin hauskaa eikä vain lokkien kakkima rakkauskirje...»

»Hyvät niin kuin huonotkin päätökset ovat joutavia, sillä niistä tulee kuitenkin susi», keskeyttää Havunen niin kuin olisi saanut parannuksista tarpeekseen.

»Kärsimykset kestävät tavallisesti kauan», jatkaa Sakarila. »Ja hyvien päätösten ihminenkin sai kotvan odotella tyyntä, ennen kuin pääsi venettään kiskomalla viimein saarten lomaan, huiskutti ohi ajavalle huviretkeilijäin laivalle ja astui vaatteet likomärkinä ja lokkien viruttamina sen kannelle vilusta hytisten. Vanha tuttu kapteeni ymmärsi kuitenkin elämää eikä pitänyt kärsimyksiä millään tavalla tarpeellisina, vaan vei hyvien päätösten miekkosen hyttiinsä, pani tämän kuivaamaan vaatteet ja asetti viereen kuuman vesilasin ja rommipullon. Siis synti pahus oli taas noin lähellä! Hän ei päättänyt juoda, mutta kapteeni tahtoi pelastaa hänet keuhkokuumeesta ja kuolemasta ja vakuutti, että olisihan vahinko, jos tuollainen hyväksi muuttunut ihminen yhtäkkiä oikaisisi koipensa eikä olisi näyttämässä kaunista esimerkkiä muille...

»Niin hän siis joi ensimmäisen lasinsa ja ennen kotirantaa vielä toisenkin. Ja kun pelastunut sielu on tavallisesti nälkäinen, vaikuttaa rommi tyhjään vatsaan hauskan lohduttavasti ja saa ajatukset keinumaan leppoisassa tuulessa. Niin kävi hänellekin, ja kun sitten illalla oli edessä kotilaituri kuin suurkiitoksena lujista päätöksistä, seisoi laiturilla myöskin se rakas tyttölapsi, jonka toivomuksesta kaikki tämä sielunkylvetys oli tapahtunut. Kun miekkonen sitten puhtaassa onnentunteessaan astui laiturille ja oli valmis kertomaan jotakin uutta ja hyvää, hän sai vastaansa ynseän ja arvostelevan katseen, joka pyyhki häntä tukasta varpaisiin asti, ja halveksivat sanat siitä, miten kaikki näkyy muka jatkuvan yhä samaan porsasmaiseen tyyliin...!»

»Surullista», huokaa Leena.

»Surullista... Ja tarinan loppu oli sellainen, etteivät mitkään selitykset auttaneet. Ja hyvien päätösten miehelle opetti tämä pitkä satu erään seikan: hän tunsi nyt tehneensä tosiaan viimeisen yrityksensä eikä aikonut jatkaa kauniita lupauksiaan edes naisen takia. Sillä niistä tulee lopuksi kuitenkin susi, niin kuin Havunen sanoi, ja niitä eivät näy ymmärtävän ihmiset enempää kuin syöksynhaluiset lokitkaan.»

Päästyään kertomuksensa loppuun Sakarila kaataa tipan vettä grogiinsa ja katsoo Leenaan odottaen tältä viimeistä ja opettavaista loppulausetta. Mutta Leena tuntee Sakarilan jutut eikä pidä niitä pelkästään opettavaisina. Niilo Havunen on Sakarilan kertoessa muuttunut jo iloisemmaksi ja hänen kasvoilleen kohoaa hitaasti hymy:

»Pitkä ja kuiva juttu», sanoo hän. »Mutta siitä hyvien päätösten ihmisestä saisi kuitenkin romaanin, jos ei kertoisi ihan niin sapekkaasti kuin sinä. Hyvät päätökset ovat kauniita ja värikkäitä kivenpalasia, joista se rakenteleva miekkonen voisi koota itselleen vaikkapa kokonaisen talon.»

»Mutta ei saisi koskaan taloa valmiiksi, sillä koko rakennushomma olisi hänestä suurta tyhmyyttä ja jäisi varmasti kesken», lisää Sakarila.

Leena katsoo Sakarilaa ja virkahtaa:

»Kuulostaa siltä kuin sinä olisit erikoistunut vain tyhmien päätösten tekemiseen etkä välittäisi uskoa hyviin. Sitä paitsi huomasin jutustasi erään toisenkin seikan: kerroit kaiken niin tarkasti kuin olisit itse ollut mukana sillä purjehdusmatkalla. Se heikkouskoinen hyvien päätösten mies taitaa olla läheistä sukua Timo Sakarilalle?»

»Timolle tai Sakariakselle», vastaa toinen vältellen. »Sillä molemmissa tapauksissa se on yhtä ja samaa tyhmyyttä. Sillä jos hän sattuu olemaan Timo, on hän perinyt typeryytensä Jukolan kaimalta. Ja Sakariaana hän muistuttaa liian paljon sitä raamatun pastori Sakariasta, joka oli tomppeli eikä uskonut ihmeisiin.»

Keskustelun sorinan yli kuuluu jostakin luja koputus pöytään. Äänten vaimentuessa ja kaikkien katsellessa kuin kiusaantuneena häiritsijää, joka sotkee hyvin alkaneen keskustelun, puheenjohtaja nousee seisomaan ja lausuu aseveljet ja heidän vieraansa tervetulleiksi illanviettoon. Ahaa, siis ohjelma alkaa ja nyt on pakko olla taas hiljaa, mutisevat miehet tyytymättöminä. Kun puhuja aluksi selittää näiden kokousten merkityksen Rantueen pataljoonan muistojen säilyttäjänä, kuuntelevat kaikki vielä hiljaa. Mutta kun hän sitten jatkaa, kuinka aika on jo haihduttanut kaikki ikävät muistot ja siivilöinyt jäljelle vain parhaimmat, alkaa salissa yksi ja toinen pää kääntyillä sitä mukaa kuin mieleen johtuu jokin sapettava lomakielto tai kurainen maantiemarssi. Ja samaten puheenjohtajan selitellessä kauniisti, miten kaikki täällä olijat jatkavat nyt vanhaa kunnon ystävyyttä, vilkuilevat muutamat jo sivulleen ajatellen, että kyllähän ystäväksi voi vielä hyväksyä tuon ja tuonkin ihmisen, mutta ei sentään tuota toista, ja kolmannen kanssa tuli riideltyä harva se päivä ja neljäs on muuten mahdoton mies... Niin että onko väliaika rintamavuosista tähän illanviettoon vielä liian lyhyt, koskapa nuo hyviksi pelkistyneet muistot ja erottamattomat ystävät eivät vielä kelpaa kiistattomasti sellaisinaan tukussa?

Mutta selittäköön puheenjohtaja asiat niin kuin parhaaksi näkee, ajattelee moni ja ryhtyy aikansa kuluksi katselemaan salia ja tunnustelemaan ihmisiä. Kyllähän näiden kanssa suurin piirtein tulee toimeen, jos ei vaadi mahdottomia. Tuntuu vain kummalta, että kun puheenjohtaja selittää nuo muistot hauskoiksi, tekee mieli väittää vastaan, mutta heti kun jokainen tapaa pitkästä aikaa vanhan tuttavan, kiertää puhe niihin kuitenkin. Vika on kai siinä, ettei niistä asioista saa puhua kovaan ääneen ja yhteisesti, vaan jokainen haluaa juttuilla niistä itse. Senpä vuoksi onkin parempi, ettei puheenjohtaja haaskaa aikaansa turhiin selityksiin, vaan antaa miesten tavata toisiaan ja keskustella. Ja tuttavia on paljon, sillä pöydät ovat jo lähimain täynnä, mutta myöhästelijöitä tulee vielä kynnykselle etsien sopivaa paikkaa.

»Puheenjohtaja näkyy puhuvan», virkahtaa Havusen viereisessä pöydässä oleva hidas työmies mustapukuiselle eukolleen aivan kuin hän vasta nyt kuulisi ensimmäiset sanat.

Nainen katsoo jonnekin muualle ja nyökkää vastaukseksi poispäin virkkamatta mitään.

Puheenjohtajan alkaessa kuvailla, miten toveruus aikoinaan teki aseveljet uhrautuviksi, sai heidät tyytymään vähään, jakamaan ahtaan korsun nurkan monien kesken ja olemaan toistensa hyviä huolehtijoita, tahtoo joku osoittaa samantapaista nytkin, koskapa viittoilee ovelle päin ja huutaa siellä olevalle tuttavalleen:

»Tämä siviilikanttiini on mukavampi, kun tungos on näin suuri. Tules Jukka tänne, niin saat jakkaran allesi!»

»Ja kaikki muu on yhteistä, paitsi daamit ja hotellin lasku!» lisätään jo toisaalta.

Puheenjohtajan on pakko korottaa ääntään saadakseen pitää puheenvuoronsa. Hän on yhdessä sihteerin kanssa asettunut keskilattialla olevan pöydän ääreen, ja heidän joukossaan on naisineen pari kolme muutakin kunnioitettavaa ja tosiaan kiistattomasti hyväksyttävää aseveljeä, nimittäin pataljoonan viimeinen komentaja, eräs aivoinvalidi hoitajattarensa kanssa sekä muuan varakas kartanonomistaja, joka on lahjoitellut suuria summia pataljoonan invalideille ja kaatuneiden perheille.

Tätä vakavaa keskipöytää ympäröivät sitten muut ryhmät välttämättömänä lisänä aivan kuin hanttikortit valttien arvokasta kuvasarjaa. — Sakarila vertailee tätä joukkoa korttipinkkaan: Valttiässä on ollut pelistä poissa sen jälkeen kun Rantue kaatui, mutta onhan täällä kuvakortteja vielä jäljellä jos minkin näköisiä. Ja on toki mukana sentään entisiä lottia ja sotilaskotineitosia pakan rouvina, ettei pakka olisi puhtaasti maskuliininen ja etteivät jutut sen vuoksi olisi liian epäpuhtaasti törkeitä. — Pahimmassa asemassa ovat nykyisin sotilaat, sillä vaikka he kuuluvatkin kuvakorttien ylhäisöön, on heillä rauhanteosta lähtien ollut vain jonkinlainen misääri-arvo sen vuoksi, kun kädessä oleva ase piti muuttaa joko hengen pertuskaksi tai havukassaraksi. — Niin, ja sitten on tässä pinkassa erisuuruisia pinnoja punavärisistä kympeistä mustiin kakkosiin asti, ja niiden arvohan riippuu kokonaan vain siitä, minkä värin olosuhteet määräävät kulloinkin valtiksi. Kympit ovat varmasti suuruudenhulluja ja etuilemaan pyrkiviä kiipeilijöitä, sillä tavallisiksi pinnakorteiksi ne eivät enää tyydy, vaan odottavat suotuisaa tilaisuutta, että jokin kuvakortti menettäisi vakanssinsa ja arvonsa kyttäilevälle kympille. — Ja rumannäköinen patakakkonenkin tuntee varmasti hienoista ylpeyttä sellaisessa pelissä, jolloin hyvä sattuma määrää sen valtiksi ja jolloin se voi sopivana hetkenä läsähtää pöytään vaikkapa vieraan ässän varpaille...

Sakarilan selaillessa suurta korttipinkkaa ajattelee Niilo Havunen puolestaan tähän tapaan: Itse elämä on joukko-osasto, jonka komentajana on vakaa ja tinkimätön Kohtalo ja vilkkaasti touhuilevana ja joka paikkaan kerkiävänä adjutanttina luutnantti Sattuma. Heistä kahdestahan suurin piirtein riippuu, millä tavoin pataljoonaan määrättyjen ihmisten luetteloita ja henkilökortteja lajitellaan, mihin yksikköön ja mille vakanssille määrätään. Kohtalo suorittaa harkintansa asiallisesti ja etsii jokaiselle heidän kykyjensä ja luonteittensa mukaisen tehtävän, pyrkii samalla jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen siitäkin huolimatta, ettei kerkiä sotkeutua jokaiseen yksityistapaukseen erikseen. Mutta adjutantti sen sijaan lajittelee asioita vain oman tuulensa mukaan ja äksyilee joskus pahastikin. On tullutkin tavaksi sanoa, että joutuessaan tekemisiin Sattuman kanssa ihminen saa luottaa vain hyvään onneensa niin kuin arpajaisissa. Sillä jos ihminen on huonoissa väleissä tuon pikaisen Sattuman kanssa, voi tämä heittää miehen johonkin sellaiseen paikkaan, missä joutuu rypemään armotta. Mutta joku toinen hyvän tuurin mies pääsee usein liiankin helposti suosioon ja saa käydä sotansa mukavasti ja vaivattomasti.

Sen mukaan, millä tavoin kukin hoitaa tehtävänsä ja tarkoituksensa ja millä tavoin välttyy pienistä palamisista ja huolimattomuuksista Sattuman edessä, laatii tämä adjutanttina omat muistilistansa ja esittelee asiat komentajalle. Aikoinaan ovatkin sitten suuressa päiväkäskyssä nähtävinä ansioitten mukaiset ylennykset ja ristit tammenlehvineen. Tai ikävissä tapauksissa taas rangaistukset omantunnon lomakiellosta helvetin kenttäoikeuteen asti.

Huh, jos tosiaan joutuisi astelemaan kenttäoikeuden eteen, niin itse Piruhan siellä seisoisi vartiomiehenä ja heiluttaisi tulikuumaa atraintaan toisen rinnan kohdalla! Jos yksikössä rypeminenkään ei ole aina hauskaa, niin vielä pahempi on joutua tuohon seuraan pinnausten vuoksi... Paras tyytyä lyhyihin lomiin ja pieniin päivärahoihin ja odotella kärsivällisesti. Voihan sattua, että yläpäästä vapautuu joskus uusi vakanssi tai että aikanaan pääsee nimineen myöskin Luojan suureen päiväkäskyyn...

Ja sehän tällä kaikella kai onkin päätarkoituksena, vaikka toiset koettavatkin etuilla hyvällä ystävyydellään Sattuman kanssa. Mutta niin kuin sanottu: kaikki riippuu silloin yksinomaan hyvästä onnesta ja Sattuman mielialasta. Hänellä, Niilo Havusella, näyttää vain olleen aina huono onni, vaikka hän on koettanut pitää asiansa kunnossa. Hän kai ei ole tarpeeksi paljon imarrellut noiden esimiesten edessä eikä ole tarjonnut tupakanhaikuja sopivalla hetkellä noin niin kuin tulevaisuuden varalle...

Niilo Havusen vakavat mietteet päättyvät siihen, että hänen kätensä vavahtaa ja piippu kolahtaa lattialle puheen aikana, niin että puoli salia kääntyy katsomaan häneen. Havusta harmittaa, sillä hän ei halua olla minkäänlaisen huomion kohteena pataljoonan toisten miesten silmissä. Hän on mielestään käynyt sotansa niin keskinkertaisesti, ettei kannata sen vuoksi esiintyä.

Puhuja jatkaa siitä huolimatta, vaikka miesten ajatukset ovat jo muualla. Hän kai haluaa niputtaa koko tämän ajatuksiltaan ja käsitteiltään toisilleen melko vieraan ihmisjoukon samaksi suureeksi, jota ennen sanottiin Rantueen pataljoonaksi. Ikävä vain, että vaikka he kuuluivatkin yhteen siellä jossakin, ovat he nyt jo vieraantumassa. Ja jonkinlaisena todisteena puheenjohtajan epäilylle näkyy pari nousuhumalassa olevaa miestä valmistelevan käytävässä tappelua myöhemmän illan ohjelmaa varten.

Leena Keskitalo ei filosofoi yhtä vakavana kuin Havunen, vaan hymyilee seuraillessaan miesten touhuja. Toveruus ja ystävyys voivat näyttäytyä hauskoina ja huvittavina pikkupiirteinä, vaikka ihmiset ovat olevinaankin kovasti totisia. Jos esimerkiksi kaksi naista on hyviä tovereita, niin he viihtyvät parhaiten yhdessä liikkuessaan arkisten kotitehtävien piirissä. Ensiksi katsellaan kotona vanha pukuvarasto ja annetaan mielikuvituksen ratkoa ja ommella kaikki uudestaan viimeisten mallien mukaan, sitten katsellaan aviopuolison ostama taivaansininen yöpaita ja lopuksi vertaillaan keskenään, miten ymmärtäväisiä ja kelvollisia miehiä sentään ovat toisen Matti ja toisen Jussi. Niin, tosin heillä nyt on joskus omat päähänpistonsa, mutta sehän kuuluu miehille yleensä... Tämän pohtimisen jälkeen lähdetään torille ja kalarantaan, auotaan siellä jokaisen lahnan kituset ja mennään mitään ostamatta tavarataloon, kierrellään perusteellisesti koko sen liinavaatevarasto tarvitsematta taaskaan mitään ja lopuksi poiketaan ennen kotimatkaa kahvioon välttämättömän leivoskahvin takia. Sitten ollaankin jo tyytyväisiä tapaamiseen, erotaan kahdeksi viikoksi ja kotiin päästyä kerrotaan Matille, että 'tänä aamuna tuli Liisa hakemaan minua ja kertoi samalla, että heillä on asiat hiukan pienokaisiin päin'.

Mutta entä sen sijaan miehet! Heidän toveruudessaan on poikamaisia piirteitä sikäli, etteivät he tule yhdessä toimeenkaan, jos eivät saa järjestää kujeita ja pikku syntejä. Jos Matti ja Jussi päättävät tavata, on sen tapahduttava vain ravintolassa, sillä missäpä muualla saisi ne välttämättömät grogit ja grogien jälkeen kuivat. Ja jokaisen grogin lomassa on pelkästä kävelyn puutteesta mentävä WC:hen ja unohduttava sinne keskustelemaan joko skruuvista tai postimerkinkeruusta aivan kuin niistä ei voisi puhua muuallakin. WC on maskuliinien mieluisin paikka, sen voi Leena todistaa nytkin. Jos kahdella miehellä on pöydällään täysi lasi, on heidän kuitenkin noustava vaikka kesken puheen ja lähdettävä tärkeännäköisinä pikkulaan, viivyttävä siellä kotvan aikaa ja kaiketi juotava oikean toveruuden merkiksi muutama kulaus pullon suulta. Ja sitten he tulevat takaisin yhtä totisina ja salaperäisen näköisinä aivan kuin jokainen ei arvaisi, että tuollaisen ilmeen aiheuttaa vain housuntaskussa oleva pyhä jaloviinapuolikas.

Seuratessaan tuota miesten vakavaa puuhailua puheen aikana Leena naurahtaa ääneen samalla hetkellä kun puheenjohtaja lopettaa esityksensä ja saa kättentaputukset. Kuuluu siltä kuin koko sali huokaisi vapautuksesta ja ihmiset alkavat innokkaina muutella pöydästä toiseen.

»Puheenjohtaja taisi lopettaa jo», huomauttaa viereisen pöydän työmies eukolleen saaden toisen hyväksyvän päännyökkäyksen.

Tehdessään vertailujaan Leena joutuu katselemaan omaakin pöytää, huomaa Sakarilan vilkuilevan ympärilleen kuin pujahtaakseen toisten miesten joukkoon, mutta Niilo sen sijaan istuu eteensä tuijottaen ja asetellen tulitikkulaatikkoa milloin pystyyn tai kyljelleen. Leena ei osaa päätellä, kumpi hänen sanattomista seuralaisistaan on parempi tai huonompi, yleiseen maskuliiniseen tapaan ajatteleva ja levottomana vääntelehtivä Sakarila vai iankaikkisia mietteitään hautova Niilo. Joka tapauksessa hänen tekee jo mieli ärsyttää jälkimmäistä ja kysyä varmuuden vuoksi:

»Et suinkaan sinä nuku?»

Niilo katsoo pahastuneena ja selittää miettivänsä vain sitä, eikö olisi taloudellisempaa kastaa tulitikku molemmista päistään rikkiin. Kun se poltettaisiin kahteen kertaan, säästyttäisiin paljosta puunkulutuksesta. Ja siitä taas johtuisi, että...

»Anna tulitikkutehtailijain ratkaista nuo pulmat ja sinä itse sen sijaan...»

»... voisit olla kohteliaampi ja katsella naisen kauniisiin silmiin etkä laskea poltettuja tulitikkuja porokupista», lisää Sakarila. »Sinun harrastuksesi ovat menemässä vikaan.»

»Jos juhla ei piristä teitä tuon paremmin, niin minähän siitä joudun haukottelemaan», huomauttaa Leena.

»Asia on kai sillä tavalla, että teenpä minä mitä tahansa, niin joka tapauksessa teen väärin», päättelee Havunen tunnustaen saamattomuutensa kaikissa asioissa. »Mutta minä yritän kuitenkin. Mistä siis puhutaan, sinun uudesta rintaneulastasi vai kampauksesta vai tuosta kauniista sormuksesta?»

Sakarila naurahtaa, sillä aikoessaan puhua kohteliaasti Havunen tuijottaa vain piippuunsa ja hokee jotakin samaa, mitä on puhunut jo ainakin kerran. Sakarila aikoo oikaista häntä saman jankuttamisesta, mutta muistaa silloin gramofonin ja siitä taas jotakin muuta:

»Oletteko kuulleet erään vanhan vitsin?»

»Ann' tulla!»

»Tehän tiedätte, että jos äiti säikähtää ennen lapsen syntymistä, voivat säikähtymisen seuraukset näkyä lapsessa. Mutta eräs nuori mies väitti sitä valheeksi ja kertoi tähän tapaan: Ei se pidä paikkaansa, sillä minä itse olen parhaana todistuksena siitä. Ennen kuin synnyin, sattui äitini kantamaan gramofoninlevyjä, jotka putosivat käsistä ja rämähtivät lattiaan halki. Äitini tietysti säikähti kovasti, mutta siitä huolimatta ei minussa ole mitään vikaa — vikaa — vikaa — vikaa...»

Leenalla on vastaus valmiina jo Sakarilaakin varten, mutta katsoessaan ovea kohti hän tulee vakavaksi, tuijottaa hetken ja virkahtaa jotakin kiukkuista itselleen. Kun Havunen katsoo hänen säpsähdyksensä syytä, näkee hän kynnyksellä johtaja Topi Raunolan, joka pää pystyssä, huulilla varma hymy ja katse arvioivana mittailee salia.

Raunolan nähdessään Leena ajattelee jotakin samaa kuin syysiltana lepakon pyyhkäistessä korvan vieritse. Hän ei tunne miestä muuten kuin siten, että on aikoinaan nähnyt hänet joissakin nimipäiväkekkereissä. Mutta sitä enemmän hän on kuullut ja tietää senkin, että juuri sama mies oli vähällä aiheuttaa pahoja ristiriitoja Havusen perheessä. Jos hän nyt ilmestyy tänne, on siitä kai seurauksena pahanpuoleinen riita.

Raunola ei ole lähtenyt illanviettoon katsomaan aseveljiä, vaan esiintymään itse. Hän seisoo yhä kynnyksellä katsellen ympäri salia, jaellen hymyjään ja kumarruksiaan naisille ja tehden tulostaan suuren numeron. Hänen tarkoituksensa on kai asettua puheenjohtajan pöytään, koskapa hän puristaa vanhan majurin kättä ja näkyy selittävän jotakin innokkaana, mutta kun pöytä on jo ennestään täysi, silmäilee hän joka taholle ja lähtee hitain ja arvokkain askelin kiertämään ympäri. — Tuossa läheisessä pöydässä näkyisi kyllä olevan tilaa, mutta siinä istuu pari tuntematonta naista eikä hän halua pitää heille seuraa koko iltaa. Samoin olisi tyhjä tuoli myöskin nurkkapöydässä, mutta se on liian sivussa ja siinä istuu sitä paitsi pari rapajuoppoa ja tomppelimaista ajomiestä, joiden keskustelutkin haisevat hevosen hielle. — Hän yrittää kolmatta paikkaa, mutta siellä on muuan ikämies jo päissään, lyö arvelematta entistä varusalikersantti Raunolaa olkapäälle, ilahtuu tapaamisesta ja kysyy kovaäänisesti, joko Raunola on viimeinkin selvinnyt pataljoonan kanttiinilotan aiheuttamasta lemmenhutikasta.

Raunola yrittää hymyillä ja selittää, ettei hän ollut koskaan rakastunut lottaan millään tavalla. Mutta toinen vain innostuu ja huutaa yhä kovemmin:

»Älä juttuile joutavia! Koko vitsihän olikin siinä, että sinä tunsit aluksi puhtaasti platonista rakkautta, mutta myöhemmin juoksit kenttäsairaalassa lainaamassa ruiskua ja lääkettä.»

Raunola ei uskalla suututtaa miestä, vaan koettaa hillitä tätä taputtamalla tuttavallisesti olkapäälle ja puhumalla hauskempaa. Kun hän lähtee sitten eteenpäin, toinen oikaiseekin syytöksensä ja huomauttaa jälkeen:

»Ai juu, minä muistinkin väärin! Ethän se ollutkaan sinä, vaan autonkuljettaja Laapas. Mutta siitä huolimatta voit tarjota minulle katajanmarjan...»

Johtaja Raunola haluaa siirtyä mahdollisimman kauas, mutta kuulee vielä saman äänen kaikuvan takana pettyneesi, että kiittämättömyys on maailman palkka: kerran hänkin antoi Raunolalle hyvät huikat vaihtaessaan paremman petromaxin, mutta nyt tuo kiiltäväksi suittu pukki ei ymmärrä tarjota vastalahjaa...

Leena Keskitalo seuraa Raunolan lähestymistä ja kuiskaa Sakarilalle:

»Ei suinkaan tuo mies ilmesty tähän pöytään?»

Myöskin Niilo kuulee sanat ja kysäisee:

»Miten niin? — Raunolahan on minun esimieheni.»

»Mitä sinä puhut? Tuoko sama tyyppi...?»

»Juuri sama Raunola. Mitä pahaa siinä sitten on?»

Leena katsoo häntä enemmän kuin ihmeissään ja virkahtaa:

»Nyt minä en ymmärrä sinua yhtään!»

Hän ei tiedä, pitäisikö tarttua Niiloa tukasta vai takinrinnasta ja ravistaa ajatukset hereille vai ripustaako matonpiiskaustelineelle ja paukuttaa rottingilla tomu irti. — Mutta jospa Niilo ei tiedä mitään Raunolasta ja Aunesta? Vikahan ei ollut Aunessa, mutta kun toinen oli itsepäisen sitkeä, oli Aune vähällä antaa paholaiselle pikkusormensa. Ja sehän johtui vain siitä, että kun oma mies oli vielä rintamalla ja Aune vietti kesää samassa kylässä tuon liian aikaisin kotiutetun tyypin kanssa, oli tällä hyvä tilaisuus tarjoilla autokyytejä kaupunkiin ja auttaa kaikin tavoin esimiehen rouvaa.

— No niin, katsotaanpa nyt, onko sinussa enää hituistakaan miestä jäljellä, ajattelee Leena vilkaistessaan Niiloon. Raunola ehtii jo heidän pöytänsä ääreen, seuraa lyhyt esittely ja tulija istuutuu vastapäätä Leenaa sennäköisenä kuin pitäisi itseään jo kauankin odotettuna. Välittämättä kuunnella, katkesiko toisten keskustelu hänen takiaan, hän pyrkii hallitsemaan tilanteen ja keskittääkseen huomion itseensä selittelee mielipiteitään hyvästä asetoveruudesta. Kun hän viisaan näköisenä ehdottaa sitten, että tällaisten illanviettojen kunniapöytä pitäisi varata invalideille, katsoo Sakarila häntä viattomana silmiin ja sanoo:

»Mutta ethän sinä ole invalidi.»

Raunola ei pahastu, vaan juttuaa sovinnaisesti, miten hauska on sentään tulla tapaamaan tovereita ja uusimaan hyviä muistoja. Hän on kai kuullut eteisen puolelta puheenjohtajan viimeiset sanat, koskapa hänenkin mielestään ovat ikävät muistot jo häviämässä ja jäljelle ovat jääneet vain hauskat. Sakarila viittaa hänen opetuksilleen kämmenellään ja huomauttaa purevasti, että joistakuista tämä kaikki näyttää olevan hiton rattoisaa, vaikka toisille on jäänyt muistoksi hautausmaalla oleva risti, toisille taas tekojalka ja muutamille arpi otsaluun kohdalle...

Sakarila tuntee hyvää halua olla ilkeä, mutta kun ei saa toisia mukaansa väittelemään, jättää hän heidät rauhaan selviytymään omin keinoin ohjelmastaan. Hän tilaa itselleen toisen lasin ja katsoo Leenaa silmiin odottaen tältä pientä apua. Mutta kun Leena ei ole riidanhaluinen ainakaan vielä, syventyy hän mietiskelemään noita sotamuistoja omaltakin kohdaltaan. Onhan niitä tosin monenlaisia, mutta Sakarila ei kuitenkaan näe omantuntonsa kirkkaalla pinnalla mitään rumentavia läiskiä, vaikka siellä onkin monenlaisia pilkkuja kuin kärpäsenjälkiä ikkunalasissa. Tai onhan siellä sentään muuan pikkukommellus, josta yritti ensin tulla halju juttu, mutta jolle myöhemmin saattoi jo hymyillä. — Tapaus ei oikeastaan ollut mistään kotoisin, mutta pahimpana vikana oli se, kun vastapelaajaksi osui muuan everstinrouva.

Se sattui siihen aikaan, kun he olivat levossa rintaman takana ja kuluttivat aikaa tyhjentämällä lomalaisten tuomia pulloreppuja. Eräänä aamuyönä he saivat kolmen miehen voimalla sen päähänpiston, että oli lähdettävä tervehtimään kanttiinilottia jonnekin toiseen kylään. Pitkän hiihtomatkan jälkeen he saapuivat perille, naputtivat ikkunaruutuun kuin yöjalkalaiset ja saivat lotat hereille. Nuo vieraat lotat sattuivat olemaan pahantuulista sorttia, syytivät vierailleen kieltoja ja haukkumisia sekaisin eivätkä välittäneet tarjotusta seurasta laisinkaan. Toiset upseerit olivat jo kääntymässä takaisin, mutta Sakarila otti valloitushalussaan nurkalta rautakangen ja väänsi lautaoven pois saranoiltaan päästäkseen sisään. Nousi tietysti jeevelinmoinen meteli ja Sakarilan väkivaltainen tiedusteluyritys päättyi nolosti. Kanttiinin vieraana sattui nimittäin olemaan joku tarkastava lottakiho, joka ilmestyi paikalle sopimattomana hetkenä, tarttui puhelimeen ja väänsi kampea. Paikalle saapui samassa partio ja selvitti loput.

Vaikka kyllä Sakarilalle itselleenkin jäi selvitettävää, sillä seuraavana aamuna hänen oli seisottava Rantueen edessä ja yritettävä selittää majurille humalaisen logiikkaa. Pahin juttu oli se, että lottatäti olikin vieressä olevan jalkaväkirykmentin komentajan rouva. Sakarilalle tuli matka vielä tämän everstinkin luokse, ja rangaistus oli tinkimätön. Ainoa lohtu kuitenkin oli, ettei Sakarila nähnyt rouvaa enää koskaan eikä hänen siis tarvinnut enää tavoitella rehellistä ja lapsenomaisen viatonta katsetta tämän edessä. Pari kertaa hän tosin joutui komppaniansa kanssa alistetuksi samaisen everstin rykmenttiin ja pelkäsi silloin saavansa tuntea nahoissaan vielä jälkitauditkin, mutta eversti oli kai tällä välin muistanut olleensa joskus itsekin luutnantti, koskapa äänensävy oli toinen kuin edellisellä kerralla. Ikävintä vain, kun tieto yöjalkamatkasta levisi ympäri divisioonan ja sai oman erikoisen värityksensä, niin että Sakarilalta kysyttiin jälkeenpäin useampaankin kertaan, oliko hän tosiaan yritellyt väkivaltaa everstinnalle.

Sakarila jättää syntinsä rauhaan päättelemällä levollisesti, että paljon on hänkin jo ehtinyt tehdä hyvää jos pahaakin, mutta tuo oli sentään kaikkein typerintä, mitä hän sai aikaan sodassa. Vaikka eipä silti: tuon kaiken huuhtelemiseksi riittää vain yksi ainoa kulaus, mutta joillakuilla toisilla saattaa olla liottamista enemmänkin, jos aikoo saada sielunsa pinnan puhtaaksi.

Kaikkein erikoislaatuisin on veli Havusen tapaus ja sopii hyväksi esimerkiksi siitä, ettei ihmisen pitäisi olla liian altis turhiin itsesyytöksiin. Havunen ei järjestellyt itselleen koko sodan aikana minkäänlaisia miinuspisteitä, mutta siitä huolimatta pitää papereitaan tahraisina. Se on tietysti aiheetonta, sillä vastoinkäymisten syy ei ollut hänessä itsessään. Hän oli sodan ajan kunnon mies ja on yhä vieläkin, mutta ei kuitenkaan ole tyytyväinen itseensä ja heittäytyy sen vuoksi hiukan kummalliseksi.

Veli Havusen depression pahimpana syynä on se, että hän sai jo sodan alussa itselleen sellaisen porukan, jonka aines oli suorastaan kelvotonta. Vaikka pataljoonassa ei yleensä pinnailtu pahasti, tuli Havusen joukkue kuitenkin kuuluisaksi siitä syystä, että siihen kuului sotilaskarkureita, lomille unohtuneita ja valtion tavaran näpistelijöitä yhtä paljon kuin koko muuhun poppooseen yhteensä. Havunen koetti parhaansa ja järjesteli sielua vihlovia saarnatilaisuuksia koko tuolle riivaajain sakilleen ja väliin taas kahdenkeskisiä, vaikuttavia rippihetkiä pahimmille sankareilleen. Mutta apua vain ei tullut. Yhteen aikaan oli hänen päätyönään vain kuulustelupöytäkirjojen laatiminen. Kerrankin erään rankan päivän jälkeen Sakarila poikkesi illalla tervehtimään Havusta ja katsomaan, miten hartaasti tämä lepäisi ja kuorsaisi seuraavan päivän puhallusta varten, mutta näkikin miehen lopen väsyneenä käyvän paperisotaansa, kirjoittelevan iankaikkisia kuulustelupöytäkirjojaan ja korjailevan välillä lakkoilevaa petromaxia. Pöydällä olevassa paperipinkassa oli tietysti luettelot kaikista niistä synneistä, joita hänen joukkueessaan oli viime aikoina tapahtunut, oli pöytäkirjat kadonneesta miehestä, pahanpuoleisesta autokolarista, vahingonlaukauksesta ja monesta muusta samantapaisesta. Ja lopen väsynyt Havunen oli sennäköinen kuin hän itse olisi tehnyt kaikki pahat. Ei ollut muuta keinoa kuin auttaa häntä ja syöttää pulvereita, jotta mies saisi paperit pois käsistään. Oli vaikea tietää, miten kauan Havunen ehti levätä, mutta seuraavana aamuna hän oli joukkueensa kanssa taas maantiellä samaan aikaan kuin Sakarilakin.

Tuon kaiken seurauksena oli, että innokas, tunnollinen ja melkeinpä ihanteellisesti ajatteleva Havunen väsyi kaikkiin vastoinkäymisiinsä ja alkoi syyttää itseään siitä, ettei muka kelvannut mihinkään eikä pystynyt hoitamaan tehtäviään upseerina. Jo siihen aikaan hänen katseestaan näkyi sama väsynyt ilme kuin syyttä piestyllä koiralla.

Lopulta Havunen sai siirron pataljoonan esikuntaan ja viimein divisioonaan, sillä häntä tarvittiin paremmin siellä ja voitiin käyttää hyväksi. Mutta senkin vuoksi hän osoitti selvästi masentumisen meikkejä, piti sitä muka rangaistuksena ja pyysi pari kertaa siirtoa takaisin komppaniaan vahvistaakseen omaa uskoaan, ettei ollut mahdoton mies. Sattuipa vielä sillä tavalla, että Havunen sai divisioonaan muuttonsa jälkeen tammenlehvänsä, joka oli ehdotettu samaan aikaan kuin Sakarilallekin. Se vaikutti niin kuin hänen työtään olisi pilkattu, ja Havunen kyseli jo vakavissaan, pitääkö hänen suorastaan kieltäytyä ottamasta ristiä vastaan, kun ei ole sitä ansainnutkaan. Silloin Sakarilakin jo suuttui ja sanoi Havuselle ne kaksi tuhmaa sanaa, jotka tavallisesti tehoavat nopeasti. Mutta silloin ei näyttänyt olevan apua niistäkään.

Kaikki olisi ajan oloon ehkä mennyt kohdalleen, mutta sodan loppuvaiheessa ja rauhan tultua Havunen huomasi vanhojen vakaumustensa ja periaatteittensa luhistuvan ja laskevan yhtäkkiä arvottomiksi aivan kuin konkurssia tekevän liikkeen osakkeet. Sekin on yhtenä syynä siihen, että Havunen istuu näissä illanvietoissa kuin häpeillen omaa itseään ja entisiä ajatuksiaan, arkailee katsoa huonoja miehiään silmiin ja pelkää heidän ilkkuvan vahingoniloisina, että intoilepas nyt, heppu, vielä turhine aatteinesi...! Mutta jos joku tervehtii häntä ystävällisesti, on hän siitä ylettömän kiitollinen kuin saatuaan tunnustuksen. — Niin, ja kun kaiken tuon sodan tuoman masennuksen lisäksi tulivat vielä perhesurut, tuijottelee mies nyt hajamielisenä lattiaan eikä jaksa katsoa tuimasti eteensä. Sillä vikahan ei ollut hänessä, vaan ainoastaan huonossa onnessa...

Ja nyt Havunen viitsii jauhaa tyhjää tuon mokoman Raunolan kanssa, jota hänen pitäisi vetää korvalle ja ajaa pois pöydästä. Sillä se, mitä Raunola on tehnyt Havuselle hänen selkänsä takana, tavoitellessaan rouvaa miehen ollessa rintamalla, vaatisi jo kiukkuista tilintekoa.

Minkähänlainen muuten lie omatunto tuolla Raunola-miekkosella, joka hypistelee koreata kravattineulaansa puhuessaan Leenalle, mutta saa ääneensä alentuvan vivahduksen vastatessaan Havuselle? — Niin kauan kuin Raunola oli Sakarilan komppaniassa, olivat hänen paperinsa puhtaan näköiset. Myöhemmistä asioista Sakarila ei tiedä mitään, mutta on kuullut kerrottavan, että sodan loputtua on Raunolan sielun tilikirjoihin ilmestynyt pahanlaisia läiskiä, joita tämä on koettanut raaputella pois. On puhuttu Raunolan hiihtokengistä, hunajasta ja sokerista, säilykepurkeista ja tupakasta. Ehkä hän ei ole tuonut niitä sentään rautatievaunuittain niin kuin jotkut muut omia artikkeleitaan ja ehkä hän ei ole jakanutkaan niitä rahasta, vaan lähimmäisenrakkaudesta. Raunolan mielestä on kai pääasia se, että hän itse ja ystävät jaksavat hyvin, vaikkapa valtio tekisikin konkurssin...

Sakarila aikoo juuri nousta ja vaihtaa paikkaa lähemmäksi Leenaa, kun näkee olkapäänsä yli vieraan varjon. Uusi mies on tullut pöydän ääreen ja virkahtaa tervehdykseksi:

»Kapakat ovat täynnä, mutta kirkot tyhjinä!»

Sakarila kääntyy, näkee Jalmari Pekosen ja lisää:

»Vaikka onkin rukouslauantai.»

»Lause oli kyllä viisaamman miehen kuin minun», lisää Pekonen. »Mutta totta näyt sinäkin puhuvan. Olipa vappu tai kekri, niin ryyppy vaatii miehensä.»

»Sitäkö varten sinäkin tulit?»

»En. Läksin muuten vain kurkistamaan, keitä näissä illanvietoissa käy.»

Pekonen liittyy pöytäkuntaan ilman asenteita ja ilmeitä, valitsee tuolilleen sopivan kulman ja käy taloksi. Sakarila on tyytyväinen Pekosen tulosta, sillä nyt he voivat yhdessä keksiä sopivaa tehtävää aikansa kuluksi. He koettavat muutamin sanaleikkauksin saada selville toistensa aivoitukset ja huomaavat jo heti alkuun olevansa samassa vireessä. Sitten Pekonen kääntyy sivuttain tuolissaan ja alkaa silmäillä pitkin salia pöydästä toiseen suorittaakseen saman tarkastuksen kuin jokainen muukin. — Paljon on tuttuja, mutta paljon on vieraitakin, vaikka hän Rantueen puuhissa oppikin tuntemaan pataljoonan melko tarkkaan. Vai onko vika siinä, että entiset tutut, kamiinan savuttamat ja parransängen peittämät sotilaitten kasvot ovat muuttuneet jonkinlaisiksi siviilistien standardipiirteiksi, niin ettei niitä enää tunne yhteisestä kaavasta? Kukahan peijakas on tuokin smokkiin ahtautunut jäykkäniskainen mies, jolla on kultasankaiset silmälasit? Ei, mutta peijakas, sehän on se ensimmäisen komppanian lääkintäkersantti, joka meni naimisiin huonekalukaupan kanssa saaden omistajattaren vielä väliä! — Ja tuossa lähipöydän kulmassa istuu kummasti murjottava tyyppi, jonka mustat kulmakarvat on vedetty yhteen kuin hiilellä. Jos tuo heppu ei ole tehnyt pahaa aivan äskettäin, niin silloin hän vasta suunnittelee sitä. — Ja kolmannen komppanian vääpeli on taas päissään, vaikka ei ole sotaakaan. Ennen hän juhli jokaista voittoa sikäli, että piti viinapulloa toimisto teltan permantohavujen alla ja ryyppäsi joka kerran, kun teltta sattui olemaan tyhjä. Mutta nyt hän kai on ruvennut juhlimaan tappiota...

Saatuaan ylimalkaisen kuvan yleisöstä Pekonen kääntyy omaan pöytään päin ja huomauttaa vakavasti siitä, mitä varten hän on tänne lähtenytkin:

»Ei ole oikeudenmukaista, kun itse Rantue ei saa olla täällä mukana.»

Toiset ovat samaa mieltä, sillä Rantuehan muodosti pataljoonan ja se oli kerta kaikkiaan vain Rantueen pataljoona eikä mikään muu. Hän rakensi sen ehjäksi kokonaisuudeksi ja tiivisti sen hengen. Jos hän olisi nyt täällä, olisi hänellä sanottavana paljon vakavaa ja leikillistä. Mutta nyt on ilta hajanainen ja pikku pirstaleina vain pöytäkunnittain sen vuoksi, kun Rantue sai viimeisen siirtonsa kuolleitten hiljaiseen divisioonaan.

Jouko Rantue tunsi pataljoonansa, sillä suurimman osan miehistä hän oli nähnyt jo suojeluskunnassa ja kertausharjoituksissa ja joutui sodan alusta lähtien huomaamaan jokaisen ansiot ja viat, kehen voi luottaa ja kehen ei. Rantueen paikan täällä illanvietossa yrittää nyt täyttää vanhanpuoleinen majuri, joka oli komentajana vain lyhyen aikaa eikä päässyt tuntemaan ketään. Monet miehetkin näkivät majurin ensimmäisen kerran vasta silloin, kun he kotiuttamispäivänä seisoivat rivissä ja kuuntelivat mietoäänisen ja köyhäsanaisen komentajan erojaispuhetta.

Näissä illanvietoissa on tämä vanha majuri ollut sentään mukana velvollisuudentuntoisesti joka kerran, on istunut rouva vierellään puheenjohtajan pöydässä, on ottanut yhden välttämättömän groginsa, kuunnellut kai paheksuen miesten levottomia huuteluja toisilleen ja lopuksi ennen pois lähtöään vaivautunut myöskin velvollisuudesta pitämään pienen puheen.

Tänä iltana majurin on kai lähdettävä pois tavallista aikaisemmin, koskapa hän kilistää lasin reunaan jo näin varhain ja nousee pystyyn.

»Nyt kuulette, mitä sanoo vanha ja kiltti lehtori luokkakokouksessa entisille oppilailleen», kuiskaa Sakarila ja aikoo kertoa jonkin vanhan tapauksen.

Majuri odottaa yhä hiljaisuutta, joka tuntuu viipyvän, ryähtelee pientä tupakkayskäänsä etsiessään ensimmäisiä sanojaan ja kilistää uudelleen lasiinsa:

»Hyvät rintamatoverit!»

Salissa alkaa muuten olla jo hiljaista, mutta nurkassa kuuluu joku vielä selittävän pöytätoverilleen jotakin erikoista tapahtumaa:

»... koko yö pelattiin venttiä ja aamulla minä vedin liiviini verotonta tuloa viisituhatta markkaa — saatana...!»

»Majuri taitaa pitää puheen», virkahtaa viereisessä pöydässä istuva työmies eukolleen.

Eukko nyökkää hyväksyvästi, vaikka sattuukin sillä hetkellä katsomaan ovelle eikä majuriin.

»Hyvät rintamatoverit!» aloittaa majuri uudestaan ja jatkaa puhettaan vieraana esimiehenä vieraille alaisilleen. Alussa hänen sanojaan seurataan, mutta sitten kuuntelevat vain muutamat toisten kuiskaillessa omista asioistaan ja loppujen katsellessa hajamielisinä keskipöytään päin tehden huomioita majurista itsestään.

Sakarilalla olisi muistissaan monta hauskaa juttua. Vetäytymisvaiheen aikana hän oli pataljoonan esikunnassa majurin käytettävissä ja alkoi jo sääliä ukkelin kokemia rintamaelämän vaivoja. Tämä saattoi tiukankin tullen surra ajamatonta partaansa ja oli neuvottoman näköinen, kun metsässä ei ollut riukua vakinaisella paikallaan eikä sopivan kokoisiksi leikeltyjä sanomalehtiä puun oksassa. Sota tuntuu rasittavalta, jos joutuu noin vain harppaamaan kiireissään tiepuoleen tai pensaan taakse eikä saa istua ja ajatella rauhassa... Pojat kertoivat, että aikaisemmin oli ukko saanut rouvaltaan kotipaketeissa myöskin vessapaperipinkkoja. Ja kerran sattui niinkin mukavasti, että...

Sakarila naurahtaa lupaavasti ja aikoo kuiskailla juttujaan majurista, mutta Pekonen nykäisee häntä kyynärpäällään ja saa vaikenemaan. Niinpä katseet joutavat vielä kiertelemään salia ja salista majuriin, ja mieleen tulevat poissa olevat — tai ainakin heistä jokainen sellainen, joka oli oma persoonallisuutensa rintamavuosien yhteisessä pyykissä. Kas eiväthän oikeassakaan pyykkipadassa erotu toisistaan keskinkertaiset rievut. Mutta annas olla, jos sattuu tavallista puhtaampi tai tavallista likaisempi vaate, niin jopa sen huomaa heti. Ja tämä vertaus sopii pataljoonan miehiinkin.

Pekosen filosofointi katkeaa kesken, sillä majurin ääni on ruvennut kaikumaan nuorekkaammin ja sytyttävämmin. Eri tahoilta kuulunut sipinä lakkaa vähitellen niin kuin ohi puhaltaneen tuulen puuska eikä kuulu enää muuta kuin vanhan miehen sanat. Sakariinkin on tarkistanut kuuloaan ja kääntyy nyt keskipöytään päin todetakseen, mitä kummaa majuri tarkoittaa.

Entinen komentaja on innostunut kertomaan, mitä kaikkea hän ajatteli ja tunsi siirtyessään ennen sodan raskasta loppuvaihetta kotirintaman esikunnasta tähän sodanharmaaseen rintamapataljoonaan. »Minun elämästäni puuttui jotakin», tunnustaa hän avomielisesti. »Jo nuorenmiehen vuosistani lähtien oli kaikki ollut liian tasaista ja liian ristiriidatonta ja sen vuoksi myöskin sovinnaista ja merkityksetöntä.» Kun hän sitten siirron jälkeen saapui pataljoonaan tuntien varsin hyvin oman keskinkertaisuutensa, täytyi hänen peitellä epäröintiään ja arkuuttaan. Ja astuessaan ensimmäisen kerran komentokorsuun, josta tämän pataljoonan luova voima oli vähän aikaisemmin viety pois, täytti hänet syvä hartaus. Siellä odottavista vieraista kasvoista ja katseista hän jo ensi hetkestä lähtien huomasi sen lujan tahdon, joka oli kasvanut koko joukko-osastoon. Se oli juuri sitä, mitä hän oli toivonut joskus näkevänsä vaikkapa vain sivusta, mutta jouduttuaan nyt sen piiriin hänen täytyi vanhana miehenä toivoa sanattomasti, että jaksaisi pysyä sen mukana. Hänessä itsessään se tuskin enää kasvaisi, ja sen vuoksi hänen kai pitäisi näpistellä sitä salaa toisilta samaan tapaan kuin tavallisesti siepataan muutakin luvatonta hyvyyttä. Jos hän niin tekisi, pitäisi hänen kähveltää samaten itselleen osa toisten vastoinkäymisistäkin siltä varalta, että joutuessaan joskus myöhemmin täältä pois osaisi näiden uusien ristiriitojen avulla antaa suuremman arvon myöskin henkiselle yltäkylläisyydelle.

Nämä olivat majurin ensimmäiset mietelmät pataljoonassa. Hän kertoo vielä, että näistä syistä hän tahtoo kulkea pataljoonan mukana yhä edelleen täälläkin ja istua illanvietossa toisten tavoin. Hän ei tee sitä suinkaan esimiehenä ja vielä vähemmän omaa itseään lujempien luonteitten holhoojana, vaan ainoastaan ihmisenä ja yhtenä ainoana nimenä kaikkien muiden mukana. Sotilaitahan he eivät enää voi olla eivätkä ole, niin että nyt rauhan tultua hän voi sentään ihmisenä helpottaa niitä toisten miesten suuria, konflikteja, joita hän ei voinut estää sodassa.

Majurin lopetettua puheensa Sakarila huomaa erehtyneensä kaikissa arveluissaan ja puhuneensa hänestä liian ivallisesti. Hän luuli majuria liian keskimittaisen normaaliksi vanhaksi sedäksi, jolla ei ole muita henkisiä tavoitteita kuin hyväntahtoinen sovinnaisuus eikä muita vaikeuksia kuin huoli parranajosta ja valmiiksi leikellyistä riukupapereista. Mutta asia onkin toinen, sillä majuri on onneksi saanut omat sielulliset konfliktinsa ja kärsii siitä, ettei hänen sotansa ollut tarpeeksi vaikea. Hänessä on persoonallisuutta, ja sellaistahan kunnioittaa kuka tahansa.

Myöskin Pekonen, joka oikean realistin tavoin vertaili luonteita padassa kiehuvaan pyykkiin, pääsee mietelmissään samoihin tuloksiin kuin Sakarilakin ja päättelee itsekseen, että vanha ja lauhkean näköinen mies, jolle nuoremmat ovat valmiit hymyilemään upseerina, taitaakin olla parempi ihmisenä. Sitä mukaa kuin sorina salissa kovenee ja kiihtyy, alkavat, hekin muistella ja lajitella pataljoonan persoonallisuuksia omiin piukkoihinsa hyvyyden, keskinkertaisuuden ja kelvottomuuden mukaan ja nauttivat kyynelisistä arvosteluistaan. Sakarilan katse pyyhkii salia ja hän muistaa erään poissa olevan miehen, jota ei suinkaan ikävöidä, mutta kuitenkin muistetaan:

»Miksi Marttila ei käy koskaan näissä illanvietoissa?»

Pekonen pudistaa päätään ja hymyilee säälivästi:

»Ei pääse tulemaan. Rouva ei laske.»

Sakarila ei usko, sillä Marttilahan on siksi levoton herra, ettei viihdy kotiarestissaan, ja myöskin siksi aloitekykyinen, että kotiarestiin jäätyään karkaa varmasti. — Ja minkä vuoksi ei rouva Marttila muka laskisi? Olihan rouva itsekin samalla suunnalla ja vielä samassa divisioonassakin, ja sieltähän he Marttilan kanssa toisensa löysivätkin. Marttilalla nimittäin oli taipumus touhuamiseen ja hän tuli sairaaksi, ellei saanut sitä tehdä. Kerran hän sattui ihastumaan divisioonan puhelinlottaan — ehkä hänellä oli taipumus myöskin ihastua — ja rupesi usein iltaisin ja öisin disuroimaan puhelinkeskuksessa. Asia sai niin nopean vauhdin, että he kaksi lähtivät samaan aikaan lomalle, kihlautuivat matkalla ja menivät sodan loputtua naimisiin.

»Marttilan kohtalo on surullinen», naurahtaa Pekonen selitykselleen. »Marttila ei saa tulla sen vuoksi, kun rouva itse ei pääse mukaan. Ja rouva taas ei pääse siitä syystä, että puhelinkeskuksessa saattoivat päivystysvuorot vaihtua — niin kuin ymmärrät. Ja samalla vaihtuivat myöskin kokemukset.»

Miehet naureskelevat jutuilleen ja Sakarila kohottaa lasinsa:

»Siis poissa olevien malja! Ja rauha heidän muistoilleen!»

»Muistoilleen monikossa.»

Pekonen kaataa vichyä lasiinsa ja jatkaa:

»Niistä poissa olevista tuli tässä mieleeni toinen tapaus. Olen joskus tavannut toisen komppanian Marsun, jolla on oikeakin nimi, mutta en nyt muista mikä. Kun hän pääsi siviiliin, kyllästyi hän ensimmäiseen eukkoonsa ja löysi uuden ja hauskemman. Sitten hän sai avioeron ja meni uusiin naimisiin ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Kun uusi rouva tuli taloon, jäi sinne vielä entinenkin lastensa kanssa eikä heitä kukaan hädistellyt asunnosta pois. Ja kummallisinta jutussa on se, ettei uuden ja vanhan emännän välillä ollut minkäänlaista riitaa. Päinvastoin vanha luovutti asemansa ja rupesi vapaaehtoisesti piian virkaan ja olipa niin huomaavainen, jotta aamullakin kantoi herrasväelle kahvin sänkyyn. Se ihminen ainakin osasi suhtautua oikealla tavalla elämään ja kohtaloon.

»Minusta tuo ei kuitenkaan tuntunut oikein hyvältä. Niinpä koetinkin selittää Marsulle sopivia tapoja ja sanoin suoraan, jotta eihän se nyt sovi pitää tuolla lailla kahta akkaa. Niin kuin asia tietysti onkin... Mutta arvatkaas, mitä Marsu vastasi minulle! Puhalsi holkkinsa tyhjäksi, mietti aikansa ja sanoi, jotta ei se tosiaankaan passaa. Mutta nykyisillä palkoilla ja tällaisen asuntopulan aikana ei sitä voi järjestää muullakaan lailla. Koetin kuitenkin auttaa Marsua ja keksiä ratkaisun, mutta se oli turhaa. Viimein Marsukin huokaisi huolissaan, että ei se vain järjesty. Mutta jos hänellä olisi paljon enemmän tuloja, niin hän ottaisi heti kahden asemesta neljä eukkoa!»

Pekonen odottaa toisten naurua, mutta kun sitä ei kuulu, hohottaa hän itse ja hypistelee tyhjää lasiaan. Sakarilaa näkyy kiusaavan sama tyhjyys ja tarjoilijat alkavat vasta nyt kierrellä ja jaella pakkoateriaansa, niin että miehet joutuvat istumaan puolisen tuntia pelkkien ruokaryyppyjen varassa. Hänellä ja Pekosella näyttää olevan sitä niin sanottua sielujen sympatiaa, koskapa Pekonen kuiskaa vierustoverilleen:

»Jos nämä talon virvokkeet eivät riitä, niin minulla on pompan taskussa lisää. Poiketaanpa vähän kurkistamaan.»

Pöytäkunta on hetken vaiti aivan kuin jokainen odottaisi keskustelulle uusia aiheita ja tapahtumia. — Pekonen seuraa, kuinka Raunola järjestelee rintataskunsa punaista silkkiliinaa ja naputtelee sitten hermostuneesti sormensa päillä pöytään. Miehellä näkyy olevan solmiossaan vaalea kivikin kuin turhan varakkuuden merkkinä. — Raunola puolestaan silmäilee Leena Keskitaloon ja nähtävästi jonkinlaisen ajatusyhtymänsä seurauksena ottaa kynän ja alkaa piirrellä savukelaatikkonsa kanteen alastoman naisen kuvaa. — Leena on kääntynyt sivuttain vieressä istuvaan Havuseen päin, tahtoisi toisaalta potkaista tätä nilkkaan ja saada hereille ja toisaalta taas hellävaroen kohentaa paikoilleen tämän jakauksesta irronneen hiustupsun ja silittää sitä. Mutta kun hän ei voi sitä tehdä, oikaiseekin hän omia kiharoitaan. — Sakarila tuijottaa tyhjän lasin pohjaan aivan kuin nähdäkseen sieltä jotakin, mutta turhan odotuksen jälkeen mutisee jotakin itsekseen ja sytyttää aikansa kuluksi savukkeen. — Havunen ratkoo jotakin pulmaa, koskapa kulmat ovat rypyssä ja poskilihakset liikahtelevat itsestään. Hän kai pääsee lopuksi johonkin puolituloksettomaan ratkaisuun, koskapa nostaa hitaasti päätään, kaivaa taskustaan tupakkapussinsa ja katsoo Leenaa kuin häveten, kun ei voikaan tarjota tälle savuketta. Raunola huomaa tämän, kiirehtii heti kilpailemaan ja vetäisee esille amerikkalaisia savukkeita. Virkkamatta sanaakaan Leena pudistaa päätään, sillä hän huomaa Niilon nolostuvan. Ja se kai oli Raunolan tarkoituskin. Mutta Pekonen sysää oman savukelaatikkonsa Havusen käteen, tämä ojentaa sen edelleen ja Leena sytyttää kysyen Niilolta aivan kuin heiltä olisi juuri ikään katkennut keskustelu:

»Mitä sinä aioit äsken sanoa?»

Heidän katseensa yhtyvät. Niilo on lukevinaan Leenan silmistä jonkin toivomuksen tai pikemminkin kehoituksen, jota hän ei ymmärrä. Kaikki on tapahtunut nopeasti, niin että hänen täytyy vastata Leenan kysymykseen jotakin sellaista, minkä sattuu keksimään ensiksi:

»Mietin sitä vain, miten likaiseksi maailma on ryvettänyt itsensä muutamissa vuosissa. Ja ihmiset samaten.»

»En ymmärrä, miksi annat maailman kaikkine likoineen häiritä omaa rauhaasi. Mikä sinut saa ajattelemaan noin ikävästi?» kysyy Leena.

»Kaikesta päättäen pessimismin musta tynkä, jos sanon sen sinun ammattikielelläsi. Sitä pakottaa... Ja kun maailma vielä muutamia vuosia sitten hymyili ja näytti valkoisia etuhampaitaan, on sillä nyt suu täynnä vain madonsyömiä pätkiä.»

Jos Niilo tahtoo rinnastaa oman itsensä pahan maailman kanssa, niin vertaus on hyvä. Vielä ennen sotaa tuo mies ei voinut sietää mustia juuria, mutta väittää niitä olevan nyt jo itselläänkin. Myöskin Sakarila havahtuu ja tulee mukaan keskusteluun:

»Maailma on liannut pöksynsä eikä viitsi pestä niitä.»

Havunen ei näytä vakavissaan sulattavan Sakarilan viisastelua, vaan jatkaa äskeiseen:

»Tarkoitin oikeastaan kysäistä sitä, että olivatko ihmiset ennen parempia kuin nyt. Vai olivatko he aivan samoja tomppeleita, mutta osasivat silloin paremmin salata totuuden ja näyttivät itsestään paremman minänsä?»

»Siinäpä kysymys onkin!» innostuu Leena. »Olen muuten sitä mieltä, ettei ihminen ole muuttunut miksikään. Silloin hän näytti vain paremman minänsä, mutta nyt sen sijaan nauttii näyttäessään huonomman.»

Hän saa kannatuksen Sakarilalta, joka jatkaa äskeiseen lauseeseensa:

»Ei kai ihminen ole silti muuttunut, vaikka onkin liannut vaatteensa. Pöksynsä tai paitansa.»

Kuluu hetkinen jokaisen syventyessä miettimään asiaa ja ensimmäisenä näyttää pääsevän perille suoraa viivaa pitkin kulkeva Pekonen:

»Juu, ihmisillä on sielunsa verhona samat nöpsyt kuin ennenkin. Tällä hetkellä näkyy paidasta vain likainen puoli. Mutta annas olla, kun olosuhteet parantuvat. Silloin he haluavat esiintyä taas puhdassieluisina ja kääntävät paidastaankin esille puhtaamman puolen.»

»Mutta ruumis ja sielu sen alla on aina yksi ja sama», väittää Sakarila. »Ja eikä kai paitakaan ole sen puhtaampi, olipa siitä näkyvillä mikä puoli tahansa.»

Havusella on kai jäljellä pieni ripe entistä hyvää uskoa, koskapa hän ei ole valmis myöntämään Sakarilan realistista sielun erittelyä:

»Mutta ajatelkaahan sentään, miten toisenlaista oli kaikki ennen sotaa. Jos tämä joukko olisi kokoontunut vaikkapa keväällä neljäkymmentäyksi, olisi koko henki ollut toinen. Suhde lähimmäisiin ja yhteiskuntaan ja kansaan ja...»

Ties' miten pitkälle Havunen jatkaisi luettelemistaan, ellei Pekonen keskeyttäisi häntä:

»Ja roskaa kans! Tämä olisi ollut pilkulleen samanlaista porukkaa kuin nytkin. Mutta silloin kaikki vain piilottelivat vikojaan niin kuin salasyntinen, kun muut ihmiset eivät olisi antaneet niitä anteeksi. Mutta nyt he uskaltavat näyttää niitä ja rehennelläkin.»

»Oikein», jatkaa Leena väliin. »Nykyään pidetään syntejä suorastaan ansioina.»

»Ja syntiä ei ole enää sekään, vaikka sielukin on yhtä likainen kuin paita», jatkaa Sakarila pukumäärittelyään.

Raunola kohentaa ryhtiään ja jokaista erikseen katsellen valmistelee heitä kuulemaan oman mielipiteensä ja samalla siis lopullisen totuuden. Hänen mielestään ovat ihmiset muuttuneet paljonkin, sillä suurin osa heistä on luopunut vanhoista periaatteistaan ja valinnut uudet. On täytynyt ottaa huomioon ajan vakavat velvoitukset ja...

»Äänesi on kuin pastorin ääni, mutta karvasi kuin mustan pörssin kauppiaan!» tokaisee Pekonen huomatessaan Raunolassa silmäinpalvelijan uskoa ja viekastelijan rehellisyyttä. »Älä yritä uskotella uusia periaatteitasi, kun sinulla ei ole niitä enempää kuin vanhojakaan.»

Sakarila naurahtaa tyytyväisenä, sillä keskustelu on kiivastumassa hauskaan suuntaan. — Ja viereisessä pöydässä istuva työmies kuulee mainittavan sanat mustan pörssin kauppias ja virkahtaa eukolleen:

»Noilla saattaa olla ehkä jotakin myytävää.»

Eukko nyökäyttää päätään ja virkahtaa ensimmäisen sanansa koko iltana:

»Ehkä.»

Toisten keskustelu kiihtyy tasaisesti. Raunola perustelee mielipidettään sillä, että kun olosuhteet vaativat esille uusia kasvoja, täytyy myöskin sielun vaihtaa ilmettään samalla. Eikä sitä sovi tuomita, sillä tuo vaihtuminenhan voi olla kehitystä.

»Älä sinä puhu sielusta, kun et ymmärrä muuta kuin kauppias-sielun!» keskeyttää Sakarila.

Havunen yrittää mennä väliin ja selitellä esimiehensä rauhoittamiseksi, että Sakarila kai tarkoittaa sitä, etteivät olosuhteet saa muuttaa periaatteita.

»Eivät tietenkään», jatkaa Sakarila puolestaan. »Sillä jos ne kaikesta huolimatta muuttuvat, niin eiväthän ne olekaan mitään periaatteita, vaan ainoastaan jonkinlaisia tekopyhiä mielipiteitä, joita voi tilanteen mukaan käännellä miksi tahansa.»

»Niin», innostuu Pekonenkin, »ne ovat kuin kuminauha naisten pöksyissä, jota Raunola haluaisi venytellä mielensä mukaan.»

Sakarila innostuu selittämään niin kovaäänisesti, että se kuuluu jo toistinkin pöytiin ja saa kääntymään kasvoja tännepäin:

»Jos nuo Raunolan ilmeet olisivat rehellisiä, niin elämä olisi silloin hiivatin helppoa: ihminen saa synninpäästön vanhoista teoistaan vain vääntelemällä kasvoilleen samanlaisen ilmeen kuin naapurillakin sattuu olemaan.»

»Tuo Raunola luulee vaikuttavansa meihin tekoviisaudellaan», inttää Pekonen. »Etkös sinä käsitä, että ihminen on niin kuin rakennus. Sota-aika on siitä tosin karistanut vanhaa maalia, mutta seinä on silti sama. Jos nyt rupeat maalaamaan sen uudestaan ja väität meille, että koko talo on uusi, niin silloin sinä olet aivan yhtä kiero ihmisenä kuin liikemiehenäkin.»

Sakarila iskee Pekoselle silmää kuin antaakseen valopistoolilla merkin yhteisen toiminnan aloittamiseksi ja suuntaa Raunolaa kohti jo ensimmäisen sarjansa:

»Minullapa on sinulle hyvä keksintö, Raunola. Jos haluat tehdä loistokeinottelun, niin rupea myymään hyviä ilmeitä. Pistä samaan laatikkoon erilaisia rehellisistä pirullisiin asti, jotta jokainen saisi valita niitä aina tilanteen mukaan.»

»Saakeli, kun siitä tulee hauska naamiaisjuhla!» hohottaa Pekonen.

»Eikä sillä hyvä, vaan voithan kehittää ajatusta edelleen. Ilmeitten lisäksi voit kaupita myöskin uusia mieliä, puhtaita omiatuntoja vanhojen syntien jälkeen. Mikäs sen parempaa näille kelvottomille ihmisille kuin kirkas katse ja puhdas ajatus kaiken pahan peitteeksi!»

Joutuessaan toisten hymyn kohteeksi Raunola karahtaa tulipunaiseksi ja rummuttaa sormillaan pöydän kantta. Häntä harmittaa, kun Leenakin hymyilee hänen tappiolleen, vaikka hän onkin havitellut pääsevänsä tutustumaan Leenaan perusteellisemmin.

»Ja minun piti jatkaa sitä kuminauhajuttua», kiirehtii Pekonen. »Eikös tuolla Raunolalla ole kangaskauppa tai sellainen?»

Yhä kiivaamman ahdistelun kohteeksi joutunut Raunola tuntee joutuvansa tiukkaan puristukseen aavistamatta hituistakaan Sakarilan ja Pekosen lopullista tarkoitusta. Hän odottaa jo apua muualta, sillä toiset eivät näy hellittävän. Hän koettaa Leenan vuoksi hillitä itseään ja järjestää ilmettään vain hiukkasen pahastuneeksi, vaikka sisällä kiehuu jo kuuma kiukku ja mieli tekisi vastata Pekoselle rajusti.

»Ei kangas-, vaan nahka-. Ja toiseksi minulla ei ole kauppaa, vaan keskuskonttori», selittää hän tehdyn rauhallisesti.

»No ei se mitään. Voithan järjestää senkin alusvaatekonttorin ja myydä sopivia verhoja sellaisille ihmisille, joille synnit ovat tehneet rumia ihottumia sielun pintaan!» jatkaa Sakarila.

»Mitä ihmettä te kaikella tällä tarkoitatte?» kysyy Havunen neuvottomana ja ymmällään, sillä koko keskustelu on mennyt liian pisteleväksi ja hän tuntee pahastuvansa esimiehensä puolesta. »Kun äsken aloin puhua ihmisistä, tarkoitin sillä yhtä paljon itseänikin kuin kaikkia muita. Sillä minä tunnen tämän Havusen tyypin oikein hyvin ja luulen, jotta...»

Sakarila keskeyttää hänet:

»Tunsin minäkin joskus saman tyypin, mutta nyt en tajua hänen saamatonta laupeuttaan.»

Toiset näyttävät tarkoittavan, ettei hän saisi puhua ollenkaan. Mutta minkä vuoksi? Sillä kun hän katsoo Leenaan, näyttää tämäkin varoittavan häntä, haukottelee, mutisee jotakin ikävästä miesseurasta ja katsoo kelloaan.

Toisten keskustelu vain kiihtyy, sillä he tahtovat saada Raunolan näyttämään itsestään oikean ja retushoimattoman kuvan aivan kuin varoittavana esimerkkinä kaikille muillekin samantapaisille kahden roolin näyttelijöille, ja sen takia Pekonen kiirehtii häntä:

»Noo, selitäpäs nyt suoraan, varusmestari Raunola, millä lailla sinä luulet olevasi parannettu laitos vuoden neljäkymmentäyksi mallista! Ja sano samalla, miten paljon olet hyötynyt myymistäsi periaatteista.»

»Äläkä yritä kaunistella asioita, sillä meitä sinä et kuitenkaan petä», lisää Sakarila.

Raunola tavoittaa vielä viattoman ilmeen selittäessään, että vaikka molemmat epäilevätkin hänen rehellisyyttään, niin se on kuitenkin yhtä luja kuin ennenkin. Ja vaikka mielipiteet ovatkin nyt toiset kuin ennen, ei hän halua teeskennellä mitään, vaan seisoo kenen tahansa edessä samanlaisena kuin nytkin.

»Juu, mielipiteet hyvin prässättyinä», virkahtaa Pekonen.

»Jos et usko, niin selitä kaikki minun teeskentelemiseni», pyytää toinen. »En minä siitä pahastu. Tosin en tiedä, kiinnostaako tohtori Keskitaloa kuulla tästä kaikesta, mutta jos haluatte jatkaa, niin...»

»Kyllä häntä sattumalta kiinnostaa», sanoo Sakarila tiukasti.

Raunolan pieni viittaus Leenaan tarkoitti oikeastaan sitä, että Leena ja Havunen auttaisivat häntä kääntämällä keskustelun johonkin toisaalle. Mutta kumpainenkaan ei ehdi sanoa mitään, sillä Pekonen ehättää jo edelle:

»Niin, samalla tavalla prässättynä sinä kuljit komppaniassakin. Toisten joukossa olit voitonhenkeä uhoileva sotilas, mutta yksin jäätyäsi naputtelit loma-anomuksia. Ja jos loma sitten tuli, oli sinulla myöskin vastalahjoja.»

»Et suinkaan väitä, jotta minä olisin käyttänyt lahjuksia? Tuo alkaa olla jo hävytöntä!»

»Pysytään vain totuudessa, aseveli Raunola. Kuka piti vääpeliä tupakassa loma-anomusten vuoksi? Kuka kantoi kenttäsairaalaan tuttavalle lääkärille konjakkia samaan aikaan, kun alikersantti Raunolaan ilmestyi sydänvian oireita? Kuka tuli lomalta palattuaan minun luokseni ja pyysi minua viemään majuri Rantueelle jaloviinaputelin 'tuntemattomalta lahjoittajalta'? Kun Rantue ei sitä, huolinut, ilmestyi sama pullo hetken kuluttua pataljoonan taloustoimiston pöydälle.»

Pekonen nauttii kuin koulupoika ojentaessaan sellaista pojanjolppia, joka kumartelee opettajalleen liian syvään. Ja Raunola ei voi muuta kuin kohauttaa olkapäitään ja näyttää siltä kuin ei olisi kuullutkaan.

»Noh?» hoputtaa Pekonen häntä vastaamaan.

Mutta syytetty ei vaivaudu enää katsomaan Pekosta, vaan pitää helpompana vedota Havuseen ja Sakarilaan:

»Te kaksi olitte minun esimiehiäni ja voitte sanoa, tarjosinko teille kummallekaan lahjuksia. Voitte kertoa sen tuolle rehellisyyttään hehkuvalle Pekoselle.»

Sakarila menee epäkohteliaan välinpitämättömäksi ja sanoo haluttomana, ettei häntä kiinnosta yhtään Raunolan rehellisyys. Mutta sitten hän keksii asettaa Niilo Havusen viimeinkin ratkaisun eteen nähdäkseen, astuuko tämä nöyrästi Raunolan puolelle vai uskaltaako seisoa suorana. Niinpä hän virkahtaakin:

»Parhaiten kai pystyy sanomaan totuuden tuo Havunen. Hän on katsellut Raunolaa ensin esimiehen ja sitten alaisen perspektiivistä.»

Havunen vilkaisee Sakarilaan kuin tutkiakseen, onko tämän tarkoitus pilailla vai ollako ilkeä. Sitten hän katsoo Leenaan ja huomaa tämän hymyilevän kuin ujoutta teeskentelevälle pojalle sanoakseen jotakin siihen suuntaan, että 'vastaapas nyt kiltisti, kun setä kerran kysyy'. Pitävätkö nuo toiset häntä omituisena vai mikä on kaiken tarkoitus?

Kun Havunen ei vastaa, sanoo Sakarila nyt sen, mitä Leena on ajatellut koko ajan:

»Olisi hauska kuulla, millä tavalla tuo Havunen ja Raunola kumartelevat toisilleen vakuutellessaan rehellistä luottamustaan. Ja kaikkein hauskinta olisi tietää se, millä lailla on Raunola puhunut asiat Havusen rouvalle.» Sakarila pitää pienen tauon ja jatkaa: »Sillä tehän olitte hyviä ystäviä Havusen rouvan kanssa, eikö totta, Raunola?»

Hän katsoo Raunolaa silmiin ja odottaa tämän vastaavan, vaikka tietääkin hyvin, ettei Raunola voi enää vastata muuten kuin vaikenemalla tai valehtelemalla. Havunen näkyy säpsähtävän ja kääntyy nopeasti Sakarilaan päin kysyen tiukasti:

»Mitä sinä tarkoitat?»

Sakarila puhaltaa savua tupakastaan ja vastaa laiskasti:

»Kysy Raunolalta.»

Nyt Leena huomaa lopullisesti, ettei Niilo sittenkään tiedä mitään Aunesta ja Raunolasta. Sillä jos hän tietäisi, olisi vastaus jo valmiina. Leenan käy jo sääliksi, sillä jos Niilolle on sanottava totuus, täytyy se tehdä jossakin muualla eikä juuri tässä toisten ihmisten kuullen. Tulee pitkä hiljaisuus ja Havusen levoton nyrkki hakkaa hitaasti pöydän pintaa. Viereisessä pöydässä oleva työmies kuuluu virkahtavan eukolleen selittääkseen tilannetta:

»Tuolla toisessa pöydässä taitaa tulla riita.»

Eukko ei kuitenkaan käännä päätään, vaan nyökkää vastaukseksi hyväksyen vaikkapa riidankin, jos se kuuluu illan ohjelmaan.

Miettiessään suoraa vastausta Sakarilan kysymykseen Havunen myöntää, että sota-aikana alikersantti Raunola oli avulias ja huomaavainen mies. Lomalle lähtiessään hän tuli luokse ja tarjoutui hoitelemaan Havusenkin asioita Helsingissä, osteli pimeät filmirullat, korjautti kiikarin ja täytekynän, kävi Havusen kotonakin viemässä rintamaterveiset ja toi sieltä tullessaan kotipaketit Havuselle komppaniaan. Ja sitten myöhemmin siviiliin päästyään hän oli kuulemma maalla järjestellyt Aunelle joitakin ylimääräisiä voi- ja lihapaketteja ottamatta edes korvausta. Ja olipa kerran pojan sairastuttua vienyt tämän omalla autollaan lääkäriin. Ja Havusen päästyä sitten kotiin huomautti Aune varsin usein, että Raunola teki sitä ja sitä. Ja pari kertaa sanoi Aune häntä Topiksi, niin että he olivat siis hyvät ystävät...

Raunolan puolelta tuo avuliaisuus oli kai huomaavaisuutta, jota ei tietenkään voi sanoa upseerin lahjomiseksi. Ja sodan loputtua, kun Havunen joutui taloudellisesti hyvin ahtaalle, antoi Raunola hänelle suuren lainankin pelastaen hänet siten viheliäisestä tilanteesta. Nyt tuo laina on onneksi jo maksettu takaisin. — Kaikki muu kravattineulasta viime viikon verojuttuun asti on taas eri asia eikä kuulu tähän. Niin että punnittuaan asiaa tarkoin Niilo sanoo toisille:

»Entisenä esimiehenä voin huoletta sanoa, että Topi ei ole lahjonut minua upseerina. Ja rauhanteon jälkeiset asiat ovatkin ystävyyttä ja ovat erikseen.»

»Siviiliin pääsyn jälkeen ei Raunolalla ole ollut mitään syytäkään lahjoa, sillä hän itse istuu keulassa, tietääkseni», huomauttaa Pekonen.

»Eikä kai ole lahjonutkaan, mutta on tahtonut ostaa!» sanoo Sakarila huulet ohentuen ja silmät välähtäen. Hän on jatkamaisillaan, että tilaisuuden tullen Raunola olisi ostanut muutamalla markalla täyden vallan Havusen perheessä ja ajanut Havusen itsensä maantielle, mutta Leena katsoo Sakarilaan tuimasti, pudistaa päätään hillitäkseen ja saa toisen vaikenemaan. Vaikenemaan ainakin hetkeksi, ja sehän jo riittääkin, sillä jossakin lomassa hän ehtii kuiskata Sakarilan korvaan järkeä Niilon säästämiseksi. Sillä jos Niilo saa kuulla totuuden, muuttuu hänen entinen avioliittonsa yhtäkkiä helvetiksi kaikista hyvistä muistoistaan huolimatta ja mies voi murtua kokonaan.

Kärjistyneen tilanteen ratkaisee erinomaisesti se, että vahtimestari tulee otollisimmalla hetkellä hakemaan Raunolaa puhelimeen. Tämä nousee, hymyilee tyytyväisenä saatuaan Havusen viimeisten sanojen avulla jonkinlaisen pistevoiton, oikaisee solmiotaan aivan kuin joku olisi kuristanut sen jo ruttuun, pyytää Leenalta anteeksi lähtöään ja häviää eteiseen. Pöytään jää kiristynyt tunnelma vielä miehen mentyäkin, mutta kun Raunola astuu hetken kuluttua saliin, istuutuu jonnekin kaukaiseen pöytään ja jää keskustelemaan sinne, alkaa toistenkin jännitys jo laueta ja Leena huokaisee helpotuksesta:

»Hyvä, kun päästiin siitä miehestä!»

»Te näytte jostakin syystä vihaavan minun esimiestäni», sanoo Havunen äänessään enemmän varmuutta.

»Vihaavan? Ei sentään, sillä enhän tunne koko miestä. Enkä välitä tunteakaan», oikaisee Leena.

Vihaaminen on turhaa vaivaa myöskin Sakarilan mielestä, sillä eihän tarvitse vihata etanaakaan, vaikka se onkin pehmyt ja rasvainen. Pekonen puolestaan nojaa tuolissaan selkäkenoon rinta leveänä ja kädet housuntaskussa ja vakuuttaa pitävänsä luokkarajat selvinä kolmannen luokan liikemiesten kanssa. Sillä kun Rantuekaan ei olisi hyväksynyt Raunolaa omaan pöytäänsä, ei siihen ole syytä hänelläkään...

»Miksi?» kysyy Havunen nopeasti.

Toiset ovat hetken vaiti, mutta Sakarila vastaa viimein kyllästyneenä:

»Niilo Havunen, sinä näyt olevan hyvin huono ihmistuntija!»

Hänen mielestään asia on käsitelty jo loppuun eikä hän viitsi enää jatkaa, vaan katselee salia kuin odottaen hauskempaa toimintaa, muistaa sitten jotakin ja kuiskaa Pekoselle, että he lähtisivät katsomaan sitä majurin pompan taskua. Toinen on heti valmis, sillä hänkin on jo pitkästynyt istumaan paikoillaan ja höpisemään ikävistä asioista.

Toiset jäävät pöytään kahden ja Leenan ihmeeksi Havunen hymyilee sanoessaan:

»Vai olen minä myynyt itseni Raunolalle...! Ja lisäksi olen vielä huono ihmistuntija.»

Kun Niilo selittää, että vaikka toiset eivät voi sietääkään Raunolaa ja hänen täytyy siitä huolimatta olla tälle kiitollisuudenvelassa, haluaa Leena viimeinkin saada selville Niilon riippuvaisuuden tuosta liikemiehestä. Hänen kysyessään suoraan, onko toinen velkaa Raunolalle, tämä pudistaa päätään ja sanoo, ettei ole onneksi enää. Ja samaten hän vastaa jokaiseen muuhunkin kysymykseen, koskivatpa ne työtä, tuloja tai mitä tahansa. Siis nöyrä kiitollisuus on turha. Ja Leena opettaa kuin nuorta poikaa selittämällä koko asian niin kuin hän ajattelee! Ensiksikin Raunola on itseopiskellut mies, joka on päässyt kohoamaan tarmonsa ja ehkäpä häikäilemättömän minäkeskeisyytensä voimalla. Silloin on selvä, että hän omatekoisena herrasmiehenä halveksii akateemisen oppiarvon saanutta alaistaan, mutta halveksiessaan toisaalta myöskin kadehtii. Sehän on yleistä monissa muissakin samanlaisissa tapauksissa. — Ja Raunola osaa käyttää kadehtimaansa alaista myöskin sopivalla tavalla hyväkseen: kaikkialla siellä, missä ei osaa vaikuttaa itse, on alainen pantava edustamaan ja sitten nautittava hänen työnsä tuloksista. Ja kaiken tämän palkkana Havunen saa melko niukan toimeentulonsa. Lyhyesti sanottuna Raunola on siis tyyppi, joka haluaa näyttäytyä vain herrasmiehenä, mutta josta kuitenkin hohtaa ulospäin jonkinlainen kuponkikauden nostattama sekatavarakauppias-menestys. Hän ei ole herrasmies edes sen vertaa, että osaisi peittää tympeän nousukasmaisuutensa.

Niilo näkyy ymmärtävän hänen selityksensä täydellisesti ja vieläpä uskovankin siihen. Mutta Leena joutuu ymmälle toisen kysyessä yhtäkkiä ja katsoessa tutkivasti silmiin:

»Mitä Raunolalla on ollut tekemistä Aunen kanssa?»

Niilon huomiot ovat olleet tarkemmat kuin hän on luullutkaan. Päästäkseen vastaamasta hän ei keksi enää muuta kuin haukottelee pitkään, hymyilee sitten anteeksipyytävästi ja huomauttaa:

»Nyt puhumme siitä miehestä jo liian paljon! — Oletko hyvä ja annat tulitikkuja.»

Leena saa tulta ja sytyttäessään savukettaan huomaa Niilon silmissä pienen kipinän. Onko se syttynyt miehen omista ajatuksista vai heijastaako siellä vain tulitikun pieni valo?

Jos siellä tosiaan jo kytee, niin silloin olisi helppo puhaltaa siihen lieska.

Leena seuraa savukepaperin hidasta kärventymistä ja tummumista ja sinisen kiemuran kohoamista rauhallisen aaltomaisin liikkein. Sanoessaan Niilolle hän seuraa yhä savua:

»Ja nyt me alamme puhua sinusta itsestäsi.»

Eteisen puolella on tyhjää, niin että Pekonen ja Sakarila voivat keskustella rauhassa. Sihteeri kuuluu salissa huutavan hiljaisuutta, hetken kuluttua siellä laulaa joku ja saa viimeisetkin miehet lähtemään saliin, niin ettei ovikaan enää pauku yhtenään auki ja kiinni. Pekonen on innostunut selittämään jotakin pataljoonan vanhaa asiaa, joten hartaasti odottavan Sakarilan täytyy huomauttaa väliin:

»Pitikö sinun tarjota ne huikat?»

He siirtyvät nurkkaan ja seisovat siellä seinään nojaillen. Juotavaa on, joten ei siis tarvitse puhua tuosta korsu-ajan vakinaisesta teemasta. Ja naisistakaan ei kannata enää keskustella rintamatyyliin, joten puhuminen varsinaisessa asevelihengessä tuntuu tyrehtyvän alkuunsa. Silloin kysyy Pekonen:

»Sanopas, mikä tuota Havusta oikein vaivaa.»

»Väsymys. Rintamaelämä ja koko sota ryvetti hänen henkisen puolensa niin pahasti, ettei hän osaa sitä pestä puhtaaksi. Eikä jaksa.»

»Tarkoitat siis, että hän meni henkisesti yhtä kuralle kuin joskus tavallisen ihmisen maha? Mikään lääke ei auta ja pitää vain hoippua edestakaisin.»

Sakarila naurahtaa, sillä Pekosen naturalistinen vertaus pitää suurin piirtein paikkansa tehtäessä diagnoosia Havusen henkisestä hoippumisesta. Mutta eräs asia ei näy olevan Pekoselle vielä selvä:

»Miten Havunen sitten väsähtää tuolla tavalla? Hän ei ole vanhempi kuin minäkään. Ja olinhan minäkin sodassa enkä ole silti nuokkunut päivääkään.»

Sakarila ei keksi, kuinka osaisi vastata lyhyesti ja selvästi, sillä Pekosen kysymys on paljon suurempi kuin hätäisesti ajatellen luulisikaan. Jos vertaa keskenään Havusta ja Pekosta, täytyy ensiksi ottaa huomioon sivistysasteen aiheuttama ero miesten henkisessä rakenteessa. Eräissä seikoissa voi Pekonen olla vahvempi kuin toinen, mutta jossakin toisessa tapauksessa voi olla päinvastoinkin. Pekonen on rehti mies ja ymmärtää selityksen hyvin, jos toinen osaa esittää sen mahdollisimman selvästi:

»Katsos, Havunen on jo aika vanhaa sivistynyttä sukua ja siinä on jo useamman miespolven ajan liikuttu selvästi omassa henkisessä ilmapiirissä. Havunen ei suinkaan ole heikko mies, vaan päinvastoin. Mutta hän joutui sodassa rypemään paljon sellaisessa liassa, jota hän ei ollut ennen nähnyt eikä tiennyt, ja niinpä siis...»

»Huono tuuri kusi pahasti silmille!»

»Niin teki. Ja kun Havunen ei ollut tottunut siihen, tunsi hän jonkinlaista iljetystä ja häpesi. Häpesi sitä, kun naama liattiin noin rumasti. Havunen joutui uusissa olosuhteissa kulkemaan monta vertaa matalammalla kuin siviilissä. Ja sitten oli lisäksi vielä upseerin vastuu, josta hän tarkkana miehenä yritti pitää lujasti kiinni Nyt hän moittii itseään siitä, ettei osannut toimia tarpeeksi vastuuntuntoisesti ja lujasti. Mutta eihän ollut hänen syynsä, jos tulos ei ollutkaan hyvä.»

»Ymmärrän. Entä sitten minä?» kysyy Pekonen uteliaana kuulemaan jatkon.

Sakarila selittää, että Pekonen on maanviljelijän poika ja on ollut työmiehenä. Pekosen jouduttua rintamalle eivät rajutkaan tapahtumat lyöneet hänen lävitseen yhtä pahasti kuin Havusen. Lisäksi Pekonen oli suoraviivaisempi ja tanakampi kuin herkkä Havunen. Muutos ei Pekoselle ollut niin suuri, ja siksi hän pystyi pysymään tasapainossa silloinkin, kun Havunen jo hoiperteli. Ja kaiken lopuksi Pekosella ei ollut niin suurta vastuuta kuin toisella, sillä hänenhän oli oikeastaan vastattava vain omasta itsestään.

»Väsymys taitaa siis olla sivistyksen vika?» kysyy toinen.

»Tavallaan», myöntää Sakarila epäillen kuitenkin puhuvansa hiukan sivuun.

»Mutta ethän sinäkään väsynyt!»

Nyt Sakarila katsoo totisena, heiluttaa avainnippua etusormensa ympäri ja kysyy takaisin:

»Mistä sinä sen tiedät?» Hän ei rupea erittelemään tarkemmin asioitaan, mutta ei halua kuitenkaan kehastella olemattomilla ansioillaankaan: »Totta hitossa minä olen! Olen juuri samanlainen kuin Havunen, vaikka sitä ei näy minun kasvoistani. Ensiksikin tulin siellä vanhaksi, niin että menetin henkisen selkäruotoni yhtäläisesti kuin hänkin. Lisäksi menivät lukuni poikki ja nyt en osaa enää aloittaa nuoren miehen työtä. Jouduin siis harhailemaan ympäri ja etsimään omaa itseäni samalla tavalla kuin joku siirtomies kyseli vanhaa välttiään. — Tajuatko?»

»Kyllä hiukan.»

»Älä siis ihmettele Havusta, kun me kumpainenkin olemme tismalleen samanlaiset. Ero on vain otteissa: minä vielä tavoittelen entistä minääni, mutta Havunen taas on kyllästynyt tuloksettomaan hakemiseen ja on omalla tavallaan ymmällä.»

Nyt Pekonen ymmärtää sen paremmin kuin ennen. Tähän asti hän on pitänyt eräitä Havusen otteita hentomielisyytenä, vaikka ei olekaan pilkannut niitä senkään vertaa kuin Sakarila juuri. Niin, tuotapa hänen onkin kysyttävä suoraan:

»Miksi sitten kuristit Havus-parkaa niin tiukalle äsken?»

»Tiedäthän vanhastaan, että kun ihminen näkee toisessa omia vikojaan, sapettavat ne niin tolkuttomasti.»

He seisovat vaiti. Salista kuuluu laulua ja sen jälkeen kättentaputusta. Jossakin kilahtaa puhelin ja vahtimestari kuuluu vastaavan huudellen jonnekin ulkolinjalle pitkää hallootaan. — Sakarilasta tuntuu hyvältä seisoa tässä rauhassa ja puhua Pekosen kaltaisen suoraryhtisen miehen kanssa halkinaisesti. Sillä jos hän olisi vielä viipynyt salissa, olisi hän ennen pitkää räjähtänyt. Kumma mies muuten tuo Pekonen. Hän oli pataljoonassa omalla tavallaan kuuluisa, ja suurin osa tiesi ainakin hänen nimensä, vaikka ei ollut nähnyt miestä koskaan. Rantue kun osasi valita hyvin kaikki tyyppinsä. Niinpä jos sattui yksiköissä pikku kommelluksia eikä komentaja itse ollut tavoitettavissa, oli silloin turha soittaa adjutantille, sillä Pekonen osasi selittää kaiken tarkemmin. Jos ei tullut kenttäposti, jos lähetit aikailivat matkalla, jos puhelinlinjat vikailivat ja jos satunnaisesti tarvittiin ylimääräisiä räiskälejauhoja vieraitten vuoksi, niin sitä varten oli pataljoonassa erikoistoimisto Pekonen. Ja kun tämä sama herra joskus ajoi komppaniaan moottoripyörällä hirmuvauhtia, niin että kurainenkin tie jo savusi, ja ojensi pienen kirjelipun ärsyttävän rauhallisena, silloin sai olla varma siitä, että majurilla oli tekeillä jotakin erikoista ja että nyt jouduttaisiin taas huiskimaan muutamiksi vuorokausiksi läkähdyksiin asti.

Olisi hauska kuulla miehen kertovan enemmän itsestään, selittävän ajatuksiaan politiikasta ja kaikesta muusta. Sen vuoksi Sakarila kysyykin suoraan:

»Sanopas, mikä sinä olet muuten miehiäsi.»

»Sosialisti», kuuluu lyhyt vastaus. Ja hetken kuluttua hän lisää: »Aikoinaan meitä sanottiin punikeiksi. Mutta nyt kai meitä ymmärretään jo paremmin, koskapa ei enää räkytetä. — Mutta entä sinä itse?»

»Olen vain jonkinlainen henkinen irtolainen», vastaa Sakarila. »Vasta nyt olen ruvennut etsimään itselleni pesäpuuta.»

»Etkä ole löytänyt?»

»En vielä. Ja sehän tässä kiusaakin. Uskotkos, että tuntuu pirulliselta, kun tässä iässä oleva mies saa seistä elämän edessä kuin alkutaivaltaan yrittävä pojantenava kynnyksellä ja miettiä, mihin suuntaan pitäisi pyrkiä. Askel on niin heikko, ettei uskalla harpata puoleen eikä toiseen.»

»Se on kyllä paha, jos kynnys sattuu olemaan korkea.»

Mietittyään asiaa Pekonen on kuitenkin sitä mieltä, ettei kynnykselle eksyneen kakaran tarvitse silti parkua sitä, mihin suuntaan on pyrittävä. Hänhän voi rauhallisesti ja hätäilemättä nojata aikansa pihtipieleen, ja kun päätökseksi tulee sitten lähteä sinne taikka tänne, niin helppohan silloin on laskea kynnys vaikka takapuolillaan...

»Siinäpä se!» väittää Sakarila. »Minähän olen seisoskellut pitkät ajat enkä tiedä sittenkään. Ja kun odottamiseen kyllästyy, niin mieli tekee ruveta huutamaan — niin kuin nytkin.» Pekonen ei voi käsittää, kuinka ei aikamies osaisi lähteä valittamatta. Ihmiset keksivät tehdä yksinkertaisiakin asioita käsittämättömän mutkallisiksi.

»Niin, mutta jos harppaa nokilleen, saa parkua joka tapauksessa», selittää Sakarila hänelle.

Toinen pudistaa päätään ja hymyilee isällisesti:

»Kuulehan nyt, hyvä mies! Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin hyvä päätös, niin asia on sillä selvä.»

Hyvä päätös...! Tämä on juuri sitä, minkä vuoksi Sakarila on väliin naureskellut ja joskus taas kiroillut itselleen. Niin kuin hän äsken kertoi Leenalle ja Niilolle, on hän leikkinyt päätöstensä kanssa jo pitkän aikaa, on laatinut pitkät luettelot hyviä päätöksiä, jotka ovat sitten jääneet toteutumatta. Hän kerää niitä itselleen samalla tavalla kuin muutamat ihmiset käytettyjä postimerkkejä. Onpahan niitä kaunis kokoelma, vaikka niillä ei teekään yhtään mitään.

Pekonen on syventynyt miettimään kunnon ratkaisua Sakarilalle, mutta se ei tunnu helpolta sen vuoksi, kun toiselle ei kelpaa mikään. On aina jokin syy, joka muka häiritsee ja hankaa vastaan. Helkkari, jos sellaisia tikkuja on sielun pinnassa, niin miks'ei oteta hiekkapaperia ja hangata puhtaaksi! Eihän tuo ole temppu eikä mikään...

Kaksi miestä, jotka ovat kuluttaneet pitkät vuotensa rintamalla toistensa lähettyvillä, joutuvat nyt uudessa ympäristössä näkemään toisissaan uusia piirteitä vanhoissa tutuissa kasvoissa. Tekee mieli varmistua ja kysyä, että vaikka rintamaelämässä tunnettiinkin toisemme, niin sanopas nyt uutena miehenä kuitenkin varmuuden vuoksi, kuka olet. Siellähän sitoi ajatuksia kuolema. Jokainen tiesi toveristaan, millä tavalla tämä ajatteli kuolemasta ja suhtautui siihen. Mutta täällä sen sijaan ajatuksia sitoo elämä, ja on vaikea tietää, kuinka toinen suhtautuu taas siihen.

Pekosen filosofian mukaan ovat miehet kotiin päästyään muuttuneet jollakin tavalla yksityisihmisiksi ruvetessaan hoitelemaan siviilimaailmaansa. Kas siellähän oli kaikki kollektiivista eikä kukaan saanut ajatella omiin nimiinsä — siis yksityislaskuun mitään. Kaikki oli yhteistä aamuherätyksestä illan viimeiseen pissillä käyntiin saakka. Jos jollakulla sattui olemaan vaikkapa täi tai kaksi, sai hän tosin pitää eläimensä itse, mutta siitä huolimatta oli toisilla täysi oikeus seurata tilanteen kehittymistä korsuyhteisön mielessä. Kun samat miehet saavat nyt ajatella ja toimia myöskin yksityisihmisinä, ovat he sen vuoksi tulleet vieraammiksi ja heidän monet elkeensä kumman käsittämättömiksi.

»Sattuuhan solmuja vastaan, mutta saahan ne näpertelemällä auki», lohduttaa hän Sakarilaa virotellakseen hereille tämän sisua. »Ja reilu mieshän sinä olet. Sen näki jo rintamalla. Pojat pitivät sinusta paljon.»

»Vaikka olinkin joskus pistelevä kuin naskali.»

»Parempi naskalikin kuin saapas. Ihailivat kursailemattomana ja sisukkaana jermuna. — Pojat muuten sanoivat usein, jotta Sakarila on hullunrohkea ja tapattaa vielä itsensä. Sanopas, oliko se sinussa asenne vai ihanko luonnossa.»

Sakarila hymähtää:

»Luonnossa — kakkaa kans...! Jokainen normaali ihminenhän pelkää, sille ei voi mitään. Ja niin tein minäkin. Muistanpa melko tarkkaan, kun ennen etenemisvaihetta hytisin vilusta, kun piti yön pimeässä hiipiä linjain väliin ja viritellä ansat ja miinat. Minulla oli silloin vain joukkue. Ja kun keskellä kirkasta päivää piti lähteä laittamaan esteitä omien vartioitten etupuolelle, veti se ihmisluonnon pahan kerran haikeaksi. Mutta tottuihan siihen.»

»Ei siinä kaikkia auta tottumuskaan.»

»Ei kaikkia. Eikä kai minuakaan. Mutta eräänä yönä opin sitten huomaamaan, ettei sota sentään ole niin hirveätä kuin kerrotaan. Ja siitä se sitten alkoi...»

»Mikä?»

»Se hullun usko, ettei ihminen niin vähällä kuole. — Koko juttu on oikeastaan leikillinen. Se sattui ennen etenemisvaihetta Karmitsan sillan luona, jos muistat paikan. Siinähän pisti kaksi pitkää nientä niin kuin laihaa sormea toisiansa vasten ja välissä oli kapea salmi — niin kapea, jotta riuska mies olisi päässyt melkeinpä kolmiloikalla toiselle puolelle. Ja salmessa oli luja kivisilta, josta tuli pahanpuoleinen kiusankappale naapureille niin kuin meillekin. Vaikka molemmat sitä himoitsivat, samalla he myöskin pelkäsivät. Partiot tulivat öisin yli ja miinoittivat huoltoteitä, tykistö yritti katkaista sen poikki, mutta ei saanut. Kun siitä sitten tuli iankaikkinen kiusa, päätettiin se hävittää perusteellisesti. Jouduin puolenkymmenen miehen kanssa iltahämärissä kantamaan tavaraa sillan lähettyville ja odottamaan sopivaa hetkeä pikku vierailuun. Vaikka oli kuuma heinäkuun ilta, tunsin hytiseväni vilusta, ja ajatuksissani tein pientä litviikkiä vanhoista synneistä ja lähetin muutamille ystävilleni sellaisia langattomia tervehyksiä ja anteeksipyyntöjä, ettei Timo Sakarila oikeastaan tarkoittanut pahaa aina silloin, kun järjesteli heidän kustannuksellaan pieniä typeryyksiä.

»Ja sitten tuli sellainen keskikesän hämärä. Tilannetta auttoi paljon se, kun naapurit olivat välimaastoa puhdistaakseen sytyttäneet metsäpalon, josta tuuli painoi savua suojaksi kuin tilauksesta. Varovasti laskeuduttiin sillalle vievää jyrkkää mäkeä, sivuutettiin viimeinen meikäläinen vartiomies ja sillä hetkellä tunnettiin kuin olisi siirrytty kokonaan Herran huomaan, sillä olimme jo kaikkien meikäläisten edessä ja takanakaan olevat eivät olisi voineet auttaa meitä enää millään tavalla. Muutamien kymmenien metrien päässä sillasta oli melko korkea kallionkieleke, me pääsimme sen suojaan ja minä aloin kurkistella sillalle, miten pääsisimme huomaamatta sen alle ja saisimme kuntoon huiman latingin. Jännittävää oli ja lisäksi peloitti niin jumalattomasti, sillä heti kun työntäisimme naamamme kallion takaa näkyville ja yrittäisimme luikerrella maantien ojaan, pamahtaisi sillan takana vastapäisellä rinteellä ihan varmasti.

»Kun hivuttauduin katsomaan kallionhalkeamasta sillalle, näin jeevelin totisen tilanteen: sillan kivikaiteen suojassa ryömi meidän puolellemme pari kolme vanjaa ja yksi oli jo päässyt yli ja koetti tummana varjona soluttautua saman kallion suojaan. Sielua tärisytti ja hihat taisivat lepattaa. Luultavasti liikahdin liian nopeasti yrittäessäni kuiskata toisille pojille, mutta joka tapauksessa lähin vanja vainusi jotakin pahaa, pysähtyi ja alkoi tähystellä suoraan minua kohti. Oli onni, kun pelkäsin pahasti enkä uskaltanut liikahtaa, sillä ensimmäisestä vilauksesta olisin saanut konepistoolin suihkun ajatusmyllyni läpi. Kun naapuri liikahti lähteäkseen eteenpäin, uskalsin minäkin hievahtaa, ja silloinkos tämä jo huomasi minut. Näimme kielekkeen yli yön pimeässä toistemme kasvojen ääriviivat, ja minä, joka olin vasta aloittelijana pyrkimässä sankarin valioluokkaan, vetäisin tietysti ensiksi naamani kiven suojaan. Kuulin, miten suonet jyskyttivät ohimoissani, ja pistoolia pitelevä käsi tärisi kuin kuumeessa.

»Mutta entäs sitten! Kun viimein uskalsin kurkistaa uudelleen, huomasinkin kummakseni, että vanja oli kai piilotellut samalla tavalla ja päätti käyttää hyväkseen minun kuurusilla oloani ja pujahtaa nopeasti takaisin. Totisesti hauska kurkkimiskilpailu! Molemmat kyyhöttivät yhtä matalina, ja kun toinen uskalsi viimein kurkistaa, sattui samaan aikaan kurkistamaan toinenkin, ja niin painettiin päät taas piiloon kuin yhteisestä käskystä. Minä kai pakoilin sentään enemmän ja sitä turvakseen käyttäen vanja päätti livahtaa takaisin tietäessään tarkkaan, montako silmänräpäystä minun pääni pysyy näkymättömissä. Kun sitten kurkistin taas, näin hänen jo vilahtavan sillan suojaan, ja kun hetken kuluttua uskalsin nousta vaaksan verran ylemmäksi, näin koko heikäläisen partion vetäytyvän takaisin omalle puolelleen. Ja turhahan heidän olikaan pyrkiä yli, kun heidät oli nähty joka tapauksessa. Pienessä hermostuneisuuden puuskassa minua alkoi naurattaa. Ihmetytti, kun vanja pelkäsi samalla tavalla kuin minäkin. Mutta samalla se antoi minulle hiivatinmoista rohkeutta. Vaikka tiesin heidän olevan jossakin omalla rinteellään ja hämärän läpi katselevan tännepäin, otin parin miehen kanssa kuitenkin kantamukset ja savuun luottaen läksin soluttautumaan sillan päähän. Toiset painuivat kaiteen suojaan litteiksi samalla tavalla kuin vanjat äsken, minä kierryin ohkaisena kuin käärme sillan alapuolelle, sain tuen jaloilleni ja aloin kiinnitellä paketteja mukavasti paikoilleen. Ja tulihan niitä melko paljon, sillä jo lähtiessäni sanoi Rantue minulle, että panepas nyt, Sakarila, mukaan niin suuri annos, että siitä sillasta päästään eroon arvelematta! Ja minä tein tietysti sillä tavalla. Savu ja hämärä suojelivat sen verran naapurien laukauksilta ja varovainen konepistoolimies varjeli liian uteliailta silmäyksiltä, että sain jo johtimet kuntoon ja aloin hivuttautua takaisin. Kun sitten puolen minuutin kuluttua oltiin kolmisin saman kallion takana, uskalsi jo jännittynyt konepistoolimieskin kuiskata sen koomillisen toteamuksensa, että vanjat olivat olleet juuri samalla asialla kuin mekin, mutta tulivat siis yllätetyiksi pahimmalla hetkellä ennen kuin saivat työtään valmiiksi. Heiltä oli jäänyt osa tavaraa sillan kaiteen viereen aivan kuin pienenä lainana meille. Ja sen verran olin koko jännityksestä vapautunut, että uskalsin jo hymyillä minäkin ja olla sitä mieltä, että kun annetaan senkin jyrähtää samalla, niin onhan Rantue sitä tyytyväisempi. Ja mielessäni jo riittailin sitä tunnelmaa, mikä hetken kuluttua on Rantueen esikunnassa: majuri itse istuu pöytänsä ääressä ja juo iltateetään, kun yht'äkkiä kuuluu jumalaton jysäys, niin että teemuki tanssii pöydällä. Silloin hän tietää, että nytpäs laukesi Sakarilan kantamus, niin että kumu kierii mäkiä pitkin!

»Kun päästiin lähtemään kielekkeeltä taaksepäin ja johdinrulla pieneni, tuli jo ensimmäinen kranaatti vakavana varoituksena, tuli toinen ja rinne alkoi täristä. Vartiomiehelle kuiskasin, että pykälistä huolimatta hänen olisi hyvä turvallisuutensa vuoksi hivuttautua puoleksi minuutiksi meidän mukanamme vielä kauemmas, sillä pian hurisevat kivet ja kannot korvissa kuin maailmanlopun ensimmäisenä varoituksena. Päästiin mäen taakse jyrkän seinän suojaan, katsottiin jännittyneinä toisia silmiin, minä tartuin kampeen, käsi tuntui vapisevan vielä pahemmin kuin äsken — ja sitten kiersin!

»Noh, arvaathan, millainen paukku siitä tulee, kun laskee samalla kertaa ilmaan kahden firman materiaalin. Luulen pahasti, ettei teemuki tärissyt Rantueen pöydällä, vaan läikkyi yli reunainsa. Korvat menivät lukkoon ja sillan viimeiset muistot satelivat mätkähdellen ympäri petäjikköä. Viimein tuli jo hiljaista — ja meidän miekkosten mieli oli hyvä! Taittiinpa tanssia tasakäpälää, kun kokoiltiin eväitä selkään ja lähdettiin taivaltamaan taaksepäin. Kenttävartion miehet ihailivat meitä kuin parempiakin sankareita ja taisihan meillä ollakin pää jo pystyssä ja äänessä miehekäs sävy. Ihminen kun oppii pienessä hetkessä käsittämään uuden hienon asemansa ja osaa pelata joskus sankariakin noin vain ex tempore...

»Mutta eipä silti, kyllä se jysäys kohottikin mieltä. Opin sen jälkeen ihailemaan kaikkia samantapaisia täräyksiä ja vähitellen niistä tuli minulle himo. Ensin sitä kehitti se pieni peloittelukilpailu uteliaan vanjan kanssa, jota kai vaivasivat samat vaistot kuin minuakin, sitten latingin onnistuminen ylivoimaisesti paremmin kuin luultiinkaan, sitten takaisin palatessa maantiellä vastaan tuleva auto, josta astui esille Rantue yhtä tyytyväisenä kuin mekin, sitten loppuilta Rantueen kämpässä uusien teemukien äärellä ja sitten myöhemmin toiset samantapaiset tehtävät opettivat minulle, ettei sota ole niin helkkarin hullua kuin luullaan. Sain tosiaan himon jyräytellä ja osasin nautiskella aikaansaannoksista. Ja siinä kai on ainoa syy siihen, kun pojat väittivät minua hullunrohkeaksi.»

Sakarila kiertää pullon korkin auki, ottaa pitkän kulauksen ja lopettaa:

»Tulipa turhan pitkä juttu... Taidan olla jo hutikassa, kun lörpöttelen joutavia. Mutta itsehän kyselit!»

»Itsepä niinkin», myöntää Pekonen. »Tämä juttu todistaa ymmärtääkseni sen, ettet sinä muka ollutkaan sisukas, vaan onnellisesta ensiesiintymisestä sait vain jonkinlaisen räjähdyshimon?»

»Justiin! Löysin oman ammattini ja erikoislajini. En ollut tyytyväinen, jos en saanut jyräytellä. Korvat vaativat ääntä samalla tavalla kuin muutamien suolet naukuvat viinaa. Ja lopuksi tulin jo sille asteelle, että ääni oli pääasia.»

Pekonen hymyilee Sakarilan selitykselle, vaikka ei otakaan asiaa samalta kannalta. Ja hän ymmärtää Sakarilan tapauksen, vaikka ei osaa päätellä sitä sanoilla. Sakarila on mies, jolle sota syttyi pahimpana aikana, suurimpana vaihekautena. Edessä oli valmiiksi suunniteltu työ ja elämä, ja takana kaikki esityöt niitä molempia varten. Juuri kun piti päästä hyvään alkuun, katkesi kaikki vuosikausiksi. Hän tietysti tottui näkemään sodan sotana, vuosien mittaan tavallaan unohti oman yksityiselämänsä ja oppi pitämään eräänlaisena päätarkoituksena vaikkapa räjäyttelemisenkin. Ja kun sota sitten loppui, huomasi hän olevansa täällä siviilimaailmassa melko kummallinen ja orpo tyyppi, jolla ei ollut mitään tehtävää eikä tarkoitusta, ei ollut sellaista »erikoisalaa» kuin rintamalla eikä mitään puhtaasti omaa. On ikävä, kun aloitekykyinen ja toiminnanhaluinen mies tuntee uusissa oloissa olevansa vain jonkinlainen keskinkertainen standardityyppi niin kuin hän. Kyllähän siinä mies helposti korkkaantuu Pekosenkin mielestä... Ihminen tuntee itsensä silloin niin sinisen köyhäksi, että turvautuu helposti vaikkapa viinaan ja hosuu mitä joutavaa tahansa, kun käsivarret kerran kaipaavat toimintaa. Ja samaten aivot. Sakarilan pitäisi löytää itselleen nyt rauhan aikana samantapainen hyvä 'hullu usko' kuin sodassa.

Mutta kun vertaa keskenään Havusta ja Sakarilaa, on sentään olemassa hienoinen ero, vaikka Sakarila väittikin molempia tapauksia samanlaisiksi. Havunen on jo täysin alistunut saamattomaan keskinkertaisuuteensa, mutta Sakarila onneksi sentään vielä haparoi jotakin, hamuilee ympärilleen epävarmana aivan kuin silmät olisivat huikaistuneet eikä näkisi. Hän viittasi äsken johonkin oman itsensä etsimiseen ja olisi hauska kuulla, mitä hän on entisestä ininästään löytänyt.

»Näin meidän kesken voidaan puhua asiat halki», aloittaa Pekonen jäyhään tapaansa. »Sinä voisit kertoa vapaasti, mitä oikeastaan etsit.»

»Olen saanut ihmisistä jonkinlaisen hullun tartunnan. Pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä on. Tahtoisi päästä pois niistä raiteista, johon elämä pakottaa. Ja sen vuoksi minä en tunne omaa itseäni enkä tunnusta tekojani omikseni.»

Siis juuri sitä, ettei mies hyväksy itseään keskinkertaisena standardityyppinä niin kuin Pekonen juuri arveli. Sehän on siis kaikin puolin oikein. Mutta sen sijaan on väärin lääkitä ajatuksiaan sopimattomalla tavalla — ja siinä voikin olla pahin vika.

»Olen kuullut kerrottavan, että sinä juot liian paljon.»

»Ei ole mitään muutakaan tekemistä», vastaa Sakarila lyhyesti ja tarttuu samalla vieressä olevaan pulloon.

»Muutakaan tekemistä? — No siitähän saa tekemistä, kun lopettaa turhan litkimisen», ajattelee Pekonen. Ryyppäilihän hänkin rintamalta tultuaan, porsasteli joskus aika pahasti ja yritti hukuttaa oudosti kiusaavat ajatukset viinaan umpisukkeloon asti. Mutta kun mikään ei kuitenkaan parantunut, rupesi kaikki häntä kiusaamaan. Hän etsi muita keinoja, mutta urheileminenkaan ei helpottanut. Viimein hänen vaimonsa keksi sopivan keinon mielen kohennukseksi ja ajatusten selvittämiseksi: otti naiselliseen tapaan esille kahvipannun ja kaatoi hänen kurkkuunsa litrakaupalla kahvia niin kuin vanhaan ämmään. Ja totisesti se mokoma vaikutti paljon, niin että hän lisäili tehoa jo kofeiinitableteillakin, tuli tällä lailla keinotekoista tietä varsin pirteäksi pojaksi, ajatukset liikkuivat selvinä ja kirkkaina eivätkä olleet sellaista sumentunutta ja arvostelukyvytöntä vatkaamista kuin alkoholin avulla. Ja kun selvin ajatuksin päästiin käsiksi myöskin selvään työhön, on se luistanut siitä lähtien melko tasaiseen tahtiin.

Sakarila naurahtaa ja pitää tuollaista pulveritemppua lapsellisena silloin, kun parantajana voi olla vain jokin puhtaasti henkinen seikka. Ja se taas vaatii ihmisessä suoranaisen mullistuksen. Onhan hänkin koettanut parhaansa, luultavasti vielä lujemmin kuin Pekonen. Hänellähän on ollut ponnisteltavana kaksi eri asiaa: ensiksikin etsiä ja löytää jokin uusi ja toiseksi päästä sen avulla eroon juomisesta.

»Mutta tiedätkö, miten minulle on joka kerta käynyt!» jatkaa hän kyynillisenä. »Rypemisteni jälkeen päätän lähteä aina saunaan hiotakseni pois kaikki vanhat synnit — niin kuin tänäkin iltana. Käyn siellä lävitse sellaisen kuurin, että sielukin tuntuu jo sulavan. Kun sitten alan kuvitella, että mies on saanut täydellisen synninpäästön ja voi tallustella eteenpäin kirkassilmäisenä poikana, lähden kiertämään kaupunkia ja etsimään sitä uutta ja hyvää, joka kuuluu välttämättömänä osana tähän parempien ihmisten henkiseen ruokalistaan. Mutta vaikka kiertelen loputtomasti ja ajan kaikkea takaa samalla lailla kuin koiranpentu omaa häntäänsä, en saa kiinni yhtään mistään. Ja kun en kerran löydä mitään, tuntuu koko puuha turhalta ja lapselliselta ja minä tietysti poikkean lähimpään kapakkaan noin vain levähtämään hetkeksi — niin kuin tavallisesti ajattelen. Ja siinä sitä taas ollaan sitten...»

»Sinun sisusi ei siis riitä jättämään viinaa. Hyvä on, sen minä ymmärrän. — Mutta entä sitten, jos viina hylkää sinut? Mitäs silloin teet?»

Sakarila katsoo häneen melkeinpä surullisena:

»Silloin minä olisin yksinäinen ja orpo raukka koko maailmassa. Ilman ainoatakaan ystävää.»

Pekosta hymyilyttää, sillä vaikka Sakarila sanoo tuon tosissaan, tuntuu sanoissa olevan kaiken vakavuuden takana kuitenkin hyvä osa pilkkaa.

»Kovinpa heikoksi on jäänyt ystäviesi vahvuusluettelo. Paljon on miehiä komennuksella, ripulissa ja saunanlämmityksessä. Tarttis vähän tarkastaa äijien touhuja, etteivät työt muutu haukottelemiseksi.»

Sakarila katsoo Pekoseen ja miettii kateissaan keinoa ratkaista turhat filosofiset kysymysmerkkinsä noin vain tietyssä mapissa olevien numeroiden ja vahvuuksien nojalla. Pitäisi laatia jonkinlainen henkinen vahvuusluettelo, jossa käytettävissä olevat ja kelvolliset ajatukset merkittäisiin plussalla ja sairaat sekä poissa olevat ja pinnarit miinuksella. Ja karkurien nimen jälkeen olisi parhainta merkitä kuolinristi muistoksi heikosta palveluksesta. Kai Pekosella onkin jonkinlainen merkintäluettelo, koskapa hän pystyy pitämään päänsä selvänä silloinkin, kun toisen aivot höyryävät liiasta ajatusten ylipaineesta? Pekonen pystyy hallitsemaan tilanteen, mutta entä Sakarila itse? Hänen päänsähän on tungettu täyteen hyviä ja huonoja ajatuksia sekaisin. Ja nehän eivät sovi samaan seuraan, sehän on selvä. Hänen päänsä on kuin kissanluukku eloaitan ovessa: siitä pääsee sisälle kissa, mutta siitä pääsevät myöskin hiiret. — Jumaliste, jos voisi tukkia sen luukun!

Sakarila hymähtää. Kauniimmin ajateltuna hän voisi keksiä toisenkin vertauksen. Hänen ajatuksensa ovat kuin pieni ja voimaton puro, joka yrittää halkaista tasaisen suoalueen ja kasvaa reunoillaan jonkinlaista turvetta. Kai se soluu jonnekin eteenpäin, mihin maasto sattuu painamaan. Vesi on tummaa eikä siinä ole muuta elämää kuin bakteerit ja rumannäköiset, sukeltelevat vesilotukat, joilla on teräviä karvoja takapuolessaan...

»Olenko päissäni, kun puhun tuollaisia taas?» kysyy hän välillä Pekoselta.

Tämän pudistaessa päätään hän kertoo edelleen purostaan ja alkaa kuvitella, että jos tulisi tulva niin kuin parhaimpaan aikaan keväällä ja jos se kasvaisi, niin se myöskin pystyisi särkemään tieltään turhat esteet. Sitä voisi silloin luulla melkein joeksi. Ainakin hän itse erehtyisi luulemaan...

Näyttää ikävältä, kun tulvaa kuvitteleva mies koettaa herkistää korviaan kuullakseen edes jotakin kohinaa. Mutta kun sitä ei kuulu nyt enempää kuin ennenkään, kohauttaa hän olkapäitään ja sanoo surkeudelleen:

»On typerää, kun minäkin olen tähän asti kummastellut veli Havusen mielentilaa. Itse seison samalla lailla portin edessä, en osaa aukaista sitä, mutta en osaa kääntyä takaisinkaan. Sen kuin olen vain ja katselen peukalo suussa...»

Mutta Pekonen on valmis auttamaan häntä samoin kuin Havustakin — jos vain pystyy siihen. Rantuekin olisi siitä mielissään, sillä molemmat olivat Rantueen mielestä hyviä miehiä... Sanotaan, että eräs hyvä keino parantaa nuoresta miehestä huonoja tottumuksia, selvittää solmuiset ajatukset, antaa työlle jonkin tarkoituksen ja koko elämälle selvän suunnan. Senpä vuoksi hän kysyykin Sakarilalta:

»Eikö sinun lähelläsi ole ketään kunnollista naista?»

»Naisia kyllä on. Mutta sinähän tunnet heidät ja tiedät, ettei heistä ole mitään apua tähän. Päinvastoin he pyrkivät juuri syntiin. — Mutta jos sitten tapaan niin kunnollisen naisen, että...»

»... että hän ei pyri syntiin, niin silloin sen teet sinä itse?»

»Niin teenkin!»

Pekonen tuntee olevansa kuin pappi, joka on joutunut ripittämään henkisesti voimakkaampaa sairasta. Vanhat heikot fraasit eivät enää auta ja uusia ei löydy. Mutta ehkäpä tässä keksitään vielä jotakin Sakarienkin avuksi. Kipu on varmasti suuri, kun reima mies menee tunnustuksissaan jo näin pitkälle eikä viittaa noin vain kintaalla muka joutavalle. Ilmeestäkin huomaa hänen olevan jo vakavissaan, kun hän nojailee seinään, vetää tupakkaansa ja joka kerran imaistuaan puhaltaa sen tulipään kirkkaammaksi. Sitten hän löytää rintataskustaan pienen ja ruskean pullon hypistellen sitä kädessään. Pekonen ojentaa kätensä ja kysyy, mitä siinä on. Sakarila avaa pullon kiiltävän metallikorkin, pudottaa kämmenelle muutamia tabletteja ja sanoo:

»Vitamiineja, jotka auttavat mihin tahansa. Ovat oikeastaan parempia kuin viina. Mutta älä ota enempää kuin kaksi.»

Pekonen ei mieti enempää, vaan heittää tabletit suuhunsa. Samalla Sakarila ojentaa hänelle koko pullonkin:

»Voit ottaa. Minulla on toinen kotona.» Ja sitten hän jatkaa kesken jäänyttä ajatustaan kysymällä: »Sanopa, onko sinulla minkäänlaista selvää määrää ja tarkoitusta.»

Pekonen miettii kauan ja selittää sitten, että oman tulevaisuuden varalle hänellä on työ ja sen lisäksi opiskeleminen. Ja työn avulla hänen on sitten vastattava hiukan laajemmasta kehästä, johon kuuluvat perhe ja asunto, jota muutamat sanovat kodiksi.

»Tavoitteet ovat siis täysin porvarillisia, vaikka oletkin sosialisti», sanoo Sakarila. »Teoriassa hammasta pureva radikaali, mutta käytännössä kesy poroporvari.»

Niin juuri. Suhteestaan yhteiskuntaan ja koko ulkomaailmaan Pekonen ajattelee sosialistin tavoin. Mutta onko sillä mitään tekemistä hänen omain seinäinsä sisällä — se on asia erikseen. Siellä ajatellaan vain sillä tavalla kuin perheen hyväksi on välttämätöntä. Niin tekee hän itse ja samoin myöskin hänen rouvansa. Jos he tahtovat saada kotiinsa uusia ja mieluisia huonekaluja, jos he tahtovat johdatella pojanvesoja selvälle tielle jo alusta lähtien ja jos he tahtovat viihtyä joskus iltaisin yhdessä, niin siinä eivät enää auta yhteisajatukset eivätkä -ismit tavoitteineen, vaan ainoastaan oma itse.

Sakarila kuuntelee ja jälleen kadehtii ajatellessaan, että jotakin tuolla tavoin selkeätä hänenkin pitäisi nähdä. Se tuntuu olevan helppoa ja vaivatonta. Tähän asti hän on hakenut niitä hyvistä päätöksistään ja sotkeutunut niiden vyyhteen. Mutta mitähän seuraisi, jos hän jättäisi päätöstenteon kokonaan ja harppaisi kynnykseltään johonkin suuntaan, vaikkapa lentäisikin nokilleen ja parkuisi?

Tokkopa tuosta olisi tuloksena tämän pahempaa, sillä samaa parkumistahan tämä on jo nytkin...

Timo Sakarila kohottaa katseensa lattiasta, silmää Pekoseen ja ryhdistäytyy. Hän on tainnut jutella liian herkästi toiselle sellaista, jonka vain humala saa puhumaan. Onneksi Pekonen sentään ymmärtää eikä hölise turhia. Mutta näyttääkseen miehekkäämmältä Sakarila tarttuu taas pulloon, kulauttaa pitkään ja hartaasti, ojentaa sen takaisin omistajalleen ja sanoo:

»Eiköhän meidän pitäisi mennä takaisin saliin? Tänne kuuluu tulevan jo muitakin.»

Salissa on päättynyt jokin ohjelmannumero, koskapa sieltä kuuluu kättentaputusta ja hetken kuluttua hälinää. Ovi repäistään auki ja ulos astuu lisää miehiä kovaäänisesti. Pekonen lähtee pois ja nykäisee Sakarilaakin, mutta tämä tapaa jonkun tuttavan ja jää juttelemaan muutaman sanan.

Leena nauttii katsellessaan yleisön innostunutta touhuilua salissa. Keskustelu kiihtyy joka puolella ja lyhyet huutelut kuuluvat nurkasta toiseen:

»Antti peijakas! Nyt on rotulikin jo nestemäistä. Kohotapa lasisi!»

»Joko pannaan lomapaperit kuntoon, Pekka?»

»Siviilissä ei tarjota lomia, vaan eläkkeitä.»

»Muistaks, Matti, kun kerran haaveiltiin siitä, jotta siviili on puolitiessä taivaaseen?»

»Ja jouduttiinkin suoraan helvettiin...!»

Muutamat aseveljet ovat muistaneet ehdottoman tärkeää sanottavaa toisella puolen salia istuvalle kumppanille, niin että vaimon tai morsiamen on mentävä hakemaan heidät pois, nyhjäistävä kyynärpäästä ja huomautettava kotiinlähdöstä. Nämä monet kymmenet sodan kovettamat miehet istuvat lasiensa ääressä herkistyneinä ja saavat katselijan hymyilemään ymmärtäväisesti. He ovat kuin kukkivan pihlajan ympärillä suriseva mehiläisparvi, toiset liikkuvat kuin tuoksua ja tunnelmaa nautiskellen, toiset taas lentää hurahtelevat paikasta toiseen pieniä päähänpistojaan toteuttaakseen ja muutamat ovat toiminnanhaluaan tyydyttääkseen valmiit vaikka pistämään, jos kohdalle sattuu sopiva uhri. Salin yhteisestä hurmasta on vaikea erottaa yksityisiä sanoja, ja Leena kuuntelee tarkasti saadakseen katkonaisista lauseista selville miesten tärkeitten keskustelujen aiheet:

»Eläisihän tässä jotenkuten, mutta kun palkka ei riitä kunnolla muuhun kuin tupakkaan ja viinaan.»

»... myy molempia, niin saat hyvät tulot ja vielä juomiset puhtaana voittona...»

»... minusta taas lakko on suorin ja selvin ratkaisu koko pulaan. Sähkömiesten lakkohan alkaa jo maanantaina...»

»Nykyään saarnailevat sitä moraaliaan joka paikassa, niin että elämä käy jo rasittavaksi.»

»... ihmisillä kun on täysi tekeminen siinä, että pystyy selviämään yksistään poliisista. Jos lakipykälien lisäksi pitää noudatella vielä kymmeniä käskyjä, on se vaadittu jo liian paljon...»

»Mimmi keitti korviketta aivan aamutuimaan...»

»... eikä sen nimi ollut Mimmi, vaan Maija. Eikä se ollut vain aamutuimaan, vaan minä läksin kotiin vasta kahdeksan jälkeen...»

»... ja me kun oltiin toissa viikolla Marsun kanssa rentoutumassa, lähdettiin liikkeelle jo lauantaina, mutta vasta maanantaiaamuna alettiin muistella tätä ankaraa nykyisyyttä ja mentiin suoraan töihin...»

»Eikä politiikka muutu sen kummemmaksi, hoitelipa sitä kuka tahansa.»

»... senpä vuoksi onkin mukava katsella huvikseen, rupeaako äijien paita jo lepattamaan, kun ovat itse joutuneet ministereiksi...»

»Viime pyhän nyrkkeilykilpailuissa sai yleisökin jo tekemistä ja oli syntyä tappelu sen ja palkintotuomarien välillä.»

»... ja jo kolmannessa erässä humautti Karvonen koukulla tajun irti toisen päästä ja säilytti mestaruuden...»

Leena kuuntelee ja katsoo sitten vierellään istuvaa Niiloa, joka seurailee välinpitämättömästi niin kuin olisi ulkopuolinen tai kuin istuisi raitiovaunussa tuntemattomien ihmisten joukossa ja odottaisi vain hetkeä, jolloin hänen oma matkansa loppuu.

Leena kysyy itseltään samaa kuin heti tänne tultuaan: Jos tuo ei ole vain tilapäistä väsymystä, vaan pysyvää ja jatkuvaa, niin missä on sen syy? Ja tilapäistä se ei voi olla, koskapa Niilo ei sodan loppumisesta lähtien ole näyttäytynyt laisinkaan julkisuudessa ja kun Leena jo edellisilläkin kerroilla huomasi hänen kasvoillaan samaa. Aunen kuolemasta on kulunut jo pitkän matkaa toista vuotta, niin ettei se voi olla enää suruakaan. Ja toisaalta se ei voi johtua leskeysajan hiljaa ja salaa palavasta erotiikastakaan, sillä senhän pitäisi päinvastoin ilmetä uutterana työn ja toiminnan haluna. Tai ehkä huonosta taloudellisesta asemasta johtunut työ on ruvennut pitkän päälle väsyttämään niin kuin hänen sanoistaan oli kuultamassa lävitse äsken?

Leena huomaa pohtivansa samoja kysymyksiä koko illan luultavasti vain siitä syystä, että kun hänellä itsellään ei ole mitään vastaavanlaisia vaivoja, kiinnostavat sen vuoksi toisen kivut pelkästä myötätunnosta. Jos Niilo olisi nainen, voisi Leena johdatella keskustelun helposti oikealle uralleen ja saisi toisen kertomaan. Kun taudin selvänä oireena ovat haluttomuus ja väsymys, on hänen pieni velvollisuutensa auttaa sitä tavalla tai toisella.

Itselleen Leena myöntää sen, että jos hän olisi oikea lääkäri, päättelisi hän koko asian varsin biologisesti. Sillä kun ihmisen tahtoelämässä kerran on häiriöitä, pitäisi syy etsiä sitä tietä ja saada liikkeelle oikeat hormonit vitamiinien avulla — niin kuin hän äsken päätteli. Sanotaanhan, että sillä tavalla saadaan tulokset näkymään hyvin helposti ja potilaan tahtoelämä korjautuu entiselleen ja sitäkin paremmaksi. Silloin kai on turha käyttää vanhoja ja kuluneita reseptejä ruokaryypystä bromitabletteihin saakka tasapainon saavuttamiseksi, eikö niin? Sillä kun katsoo täällä olevaa yleisöä, huomaa hyviä esimerkkejä siitä, millä tavoin potilas voi keinotekoisesti virkistyä tunniksi tai pariksi ja samalla muuttuu ehkäpä arvostelukyvyttömäksi tekaistun intonsa avulla. Ja bromin avullahan tuskin saadaan tasapaino muussa kuin haukottelemisessa. — Mutta Niilon henkinen tasapaino on varmasti korjattavissa, jos hän vain rupeaa puhumaan.

Leena haluaa kysyä jotakin, mutta samassa tulee viereen tarjoilija keskeyttämään hyvän aikomuksen. Hän asettaa molempien eteen tilaamattomat liköörilasit ja Niilon kysyessä niiden tarkoitusta tarjoilija osoittaa toiselle puolen salia ja kertoo »tuon kiharatukkaisen ja mustapukuisen herran» käskeneen tuoda ne tänne. Niilo katsoo sinne, tuntee miehen ja ystävällisen hymyn levitessä kasvoille kohottaa lasinsa ja nyökkää tälle suurkiitoksensa. Sitten hän kääntyy Leenaan päin, kohottaa lasiansa tällekin ja virkahtaa:

»Kunnon mies... Soti kuin riivattu, mutta säilytti tasapainonsa.» Leenan katsoessa kunnon miestä kuin hyvänä mallina toisia ei-kunnollisia varten Niilo jatkaa selitystään liköörilaseista: »Hän on kapteeni Kajola, rakennusmestari ja nykyisin toimitusjohtaja. Palveltiin eri komppanioissa, mutta jouduttiin kuitenkin paljon yksiin. Osaksi samojen asioitten vuoksi, jotka hän osasi ratkaista taitavammin kuin minä. — Haluatko kuulla lisää?»

»Kerro pois, minä kuuntelen.»

»Muutamana iltana napattiin kiinni viisi miestä, jotka olivat kieltäytyneet palveluksesta tai yrittäneet karata. Asia oli nimittäin sillä tavalla, että minun joukkueeni lähetettiin vahvistamaan erästä aivan vierasta jalkaväkikomppaniaa venäläisten läpimurtoyrityksen takia. Miehet olivat väsyneitä jo ennestään, sen minä ymmärrän, mutta en kuitenkaan uskonut heidän hankkivan tuollaista, kun näyttivät muuten hyviltä. Kun minun pitkän saarnani tuloksena ei ollut mitään muuta kuin entinen luja päätös, kutsutti Rantue miehet pataljoonaan ja pani tiukalle. Seisoessaan Rantueen edessä nämä jo taipuivat ja lupasivat lähteä palvelukseen nurisematta, mutta matkalla takaisin komppaniaan eräs heistä jo yritti kuitenkin karata uudestaan. Ja seuraavana aamuna oli kaikkien päätös ihan yhtä luja ja jokainen kieltäytyi kaikesta muusta, paitsi halonhakkuusta ja saunanlämmityksestä.

»Nyt kävi sillä lailla, että Kajolan komppaniasta löytyi myöskin eräs mies, jota ei sota oikein huvittanut. Saman päivän iltana Kajola tuli minun luokseni — ja meillähän olivat pidätettyinä myöskin pinnarit, minun viisi ja hänen yksi, jotka oli tarkoitus lähettää kenttäoikeuteen. Kaiken muun keskustelun lomassa tuli puhe heistäkin ja Kajola lupasi ottaa koko asian hoitaakseen noin vain helposti ja mukavasti. Korsusta ajettiin pois kaikki muut ja jäätiin kahden odottamaan miehiä sinne.

»Vartijat toivat heidät, ja Kajola noudatti jotakin paljon säälimättömämpää tyyliä kuin minä. Ensin hän puhui heille kuin mies, vahvisti sisua ja uskoa, kirosi ja taisi väliin siunatakin. Mutta omituista kyllä, mikään ei auttanut. Miehet kieltäytyivät entiseen tapaansa aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Mutta he eivät tunteneet Kajolaa ja erehtyivät. Sillä kun oli puhuttu toista tuntia, nousi Kajola viimein pystyyn, astui miesten eteen ja sanoi jokseenkin tähän tapaan: Me emme voi ottaa sitä häpeää, että pataljoonassa on noin kelvottomia miehiä! Ja teidän omat perheennekään eivät voi ajatella samaa häpeää, että te istutte linnassa silloin, kun toiset sotivat omalla tavallaan joko rintamalla tai kotona. Teistä tulisi ikuinen suru ja häpeä jo omille aviovaimoillenne. Sen vuoksi on parempi, jos katoatte kunnon miehinä vaimojenne silmissä. Olkaa hyvät ja jättäkää kaikki esineenne tähän pöydälle ja nimiliput viereen. Lähetämme ne teidän koteihinne ja ilmoitamme teidän kaatuneen... Nimittäin ymmärrätte kai, että tänä yönä teidät ammutaan. Ammutaan tunnin kuluttua tuolla pimeässä hiekkakuopassa, mutta kotona selitetään teidän kaatuneen.

»Kajolan tarkoituksena oli tietysti vain peloitella eikä suinkaan ampua, sen minä kyllä tajusin. Meni muutama hiljainen minuutti eikä kukaan puhunut mitään. Joku mies alkoi hitaasti kaivella taskujaan tyhjiksi ja asetella esineitä pöydälle. Näki kaikesta, ettei hän ollut odottanut tällaista loppua kaikelle. Muuan toinen kysyi, saisiko hän jättää vaimonsa kirjeen taskuunsa, mutta Kajola kielsi senkin. Ei mitään muuta saanut jäädä kuin tuntolevy — vainajan viimeinen saattaja. Kului viisi tuskallista minuuttia, ja minusta ne tuntuivat hirvittäviltä. Eräältä mieheltä puhkesivat jo kyynelet ja vähällä piti, ettei niitä tullut minultakin. Miesten katseet painuivat lattiaan, mutta Kajola oli yhtä armahtamaton kuin ennenkin. Esineensä jättänyt mies alkoi riisua takkiaan aivan kuin lähteäkseen paitahihaisillaan pakkasyöhön kuollakseen hiekkakuopan pohjalla, mutta näki sitten rintataskussa olevan kellonsa, hypisteli sen periä ja hyrskähti itkuun.

»Kului taas muutama minuutti. Sitten sama mies pusersi kelloa kämmenessään, lähestyi pöytää, mutta ei voinut antaa parhainta ja uskollisinta esinettään. Hän jo ojensi kätensä jättääkseen kellon muiden tavarain kasaan, kun käsi pusertui nyrkkiin, kuului rusahdus, kun kellonlasi murtui rikki. Miehen pää kohosi pystyyn, hän avasi kämmenensä ja minä näin, miten särkyneen lasin sirpaleet olivat tunkeutuneet lihaan, niin että ojennettu kämmen oli täynnä verta kuin lähteen lippi vettä. Sitä tippui lattialle ja kello oli punainen. Mies katsoi meitä molempia, Kajolaa ja minua, ja sanoi sitten ääni varmana, että hän lähtee huomisaamuna palvelukseen, jos saa vielä anteeksi.

»Kajola nousi, otti särkyneen kellon mieheltä ja puristi veristä kättä. Ja tästä kai johtui, että jo toinenkin mies sanoi tekevänsä samalla tavalla kuin ensimmäinen. Ja kun vielä viisitoista minuuttia kului, lupasivat kaikki samaa. Sitä mukaa kuin lupaukset tulivat, ojensi Kajola pöydältä heille esineet ja käski istumaan petin reunalle. Ja kun tilanne selvisi kokonaan, näki hän nurkassa pesuvadin, kahmaisi siihen oven ulkopuolelta lunta ja käski sisukkaan miehen hyydyttää vertaan siinä kylmässä. Ja minä toin sidettä.

»Niin kuin sanoin, oli Kajolan tarkoituksena vain näytellä. Mutta hän onnistui. Ja tuloksena oli, ettei miehiä vaivannut enää mikään.»

Leena silmää kapteeni Kajolaa, joka on aivan tavallinen mies eikä ulkonäöstä päättäen millään tavalla erikoisempi kuin muut. Hän siis osasi vain oikealla hetkellä käyttää omaa tyyliään ja onnistui, mutta Niilon vikana oli se, ettei hänen hetkeään tullut koskaan. Ja siitä on mies saanut pahan alemmuudentunteen aivan kuin ei olisi koskaan pystynyt mihinkään. Ja se sama tunne elää yhä vieläkin, vaikka sota on jo kaukana ja jokainen voi yrittää omaa tyyliään tavallisissa rauhan töissä.

Olipa hyvä, että Niilo kertoi tämän, sillä nyt Leena jo ymmärtää hänet paremmin. Ja nyt on helppo kysyä myöskin lisää:

»Onko tämä kaikki vaikuttanut sinuun niin pahasti?»

»On. Olen ihan tylsä.»

»Et sinä ole tylsä, vaan väsynyt», sanoo Leena rauhoittavasti ja tuntee jo pientä äidillistä hoivaamisen halua. »Pahinta vain, että sinun aikaisempi ponteva minäsi on kaiken tämän vuoksi siirtynyt piilommalle eikä näyttäydy enää.»

Niilo kysyy toisen tarkoitusta ja Leenan on selitettävä se hänelle sopivasti:

»Silloin aikoinaan sinä hehkuit toimintatarmoa, jakelit ideoita muillekin ja uurastit paljon. Olit pystyvä mies, joka...»

»... joka ei enää pysty mihinkään eikä yritä mitään — niinkö? Mutta ota huomioon, etten jaksa enää uskoa vanhoihin ajatuksiini, kun maailma on rouhunnut ne murusiksi kuin sepelin. Niistä ei tule enää ehjää. Niitä ei voi koota yhteen. Sen vuoksi ne joutavat mihin tahansa. Ja samaten joudan minäkin käyttökelvottomien joukkoon.»

»Mutta hyvä mies!»

»Te nauratte, kun minä en kelpaa enää muille kuin Raunolalle.»

»Nyt sinä sotket keskenään monta eri asiaa!» keskeyttää Leena tarmokkaasti. »Ensiksikään emme puhu sanaakaan Raunolasta, vaan sinusta. — Maailma ei ole rouhunnut sinua itseäsi, vaikka se onkin heittänyt kivillä sellaisia ajatuksia, joita sinä pidit hyvinä. Sanonko sinulle pienen esimerkin? — Voithan sinä pitää vaikkapa jotakin lasimaalausta kauniina. Mutta ethän sinä itse mene siitä palasiksi, vaikka joku katupoika heittääkin rikki sen maalauksen.»

Niilo hymähtää, katsoo Leenaa silmiin ja tuntee kiitollisuutta siitä, kun tämä vahvistaa hänen uskoaan. Mutta kuitenkin hän keksii puolustuksen sanattomalle passiivisuudelleen:

»Mutta silti minä olen vanhentunut. Ja se on sammumisen enteitä. Lieska pienenee ja lepattaa väsyneesti.»

Jahah, vai sieltäpäin tuuli puhaltaakin! innostuu Leena täydentämään diagnoosiaan Niilon henkisestä kivusta. Hän ei huomaa itsekään, miten hän hyvässä hoivaamisenhalussaan siirtää paikoilleen Niilon irtonaisen hiustukon, joka on riippunut otsalla ja jota hän on katsellut jo pitkän aikaa. — Jahah, kaikki onkin siis noin yksinkertaista eikä tuon pahempaa! Yksitoikkoinen, vastenmielinen ja pitkä työkään ei ole jaksanut enää virkistää häntä sotaväsymyksen jälkeen ja siitä on tullut vielä lisää hemmungeja. Kun kivistävä hermo on nyt löytynyt, on sen kuolettaminen vain pieni asia. Kun Niilo parka pitää väsymistään vanhuuden parantumattomana oireena, on ensiksikin tietysti oikaistava tuo hassu kuvitelma. Sen vuoksi Leena koettaa valikoida parhaimmat sanansa ja selittää, että tuollaista liikkumatonta alakuloisuutta on tavallisesti henkisen virin edellä. Mutta itsekseen hän ei ajattele tuulenviriä, vaan tulta. Se on saatava syttymään ja sitten lisättävä uusia sytykkeitä ja puhallettava — puhallettava hehkuviin hiiliin!

Niilo havahtuu hetkeksi kuin olisi nähnyt mielikuvissaan jotakin uutta ja katseessa syttyykin jo sama kipinä kuin joskus menneinä vuosina. Siellä palaa jo varmasti! Ja Leena tuntee velvollisuudekseen parantaa lieskaa, johon toinen ei enää usko — se on yksinkertaisesti juuri hänen velvollisuutensa. Mutta toinen kai pelkää syttyvänsä liiaksi ja yrittää etsiä vaikuttavia vertauskuvia itselleen:

»Minä olen kuin vanha kievarihevonen», selittää Niilo kammaten sormillaan tukkaansa. »Laahustan samaa tietä edestakaisin päivästä toiseen. Yhtä ja samaa. Hitaasti ja väsyneesti.» Hän näkyy nauttivan kuvatessaan itseään mahdollisimman surkeana: »Pää on riipuksissa ja pattipolvet jäykkinä. En jaksa enää juosta myötämäessäkään, vaikka painavat rattaat työntävät minua eteenpäin. Vastamäessä kiskon kuormaa huohottaen ja seisoskellen. Ja vieraiden porttien kohdalla katselen kauniita pihoja. Mieli tekee poiketa sinne, mutta matkaa on jatkettava.»

»Tuntuu kuin sinä syyttäisit itseäsi siitä väsyttävästä kievarimatkasta. Eihän vika ole hevosen, vaan olosuhteitten. Eikä matkakaan ole niin harmaa kuin yrität kuvailla. Ajattelehan: joskus saattaa tulla aurinkoinen päivä ja silloin hevonen huomaa, että...»

»... ei hevonen, vaan koni...»

»... hevonen huomaa, että tien varrella on rehevä niitty. Siellä kasvaa apilaa ja päivänkakkaroita. Koko maailma on samanlainen kuin vuosia sitten, ennen väsymyksen aikaa.»

»Kaakki katselee sitä rehevää niittyä kuin vanhaa ja hyvää muistoa», jatkaa Niilo. »Heposen mieli tekee niitylle, mutta välissä on korkea aita...»

»Ja aidassa veräjä!»

Niilo kääntyy taas nopeasti Leenaan päin kuin odottaen jatkoa. Mutta tämä ei sanokaan sitä, vaan hymyilee ja jättää lopun arvattavaksi. Leena on ärsyttänyt häntä jo tarpeeksi paljon ja aikoo jatkaa vasta hetkeä myöhemmin. Senpä vuoksi hän sytyttää savukkeensa hitaasti, hymyilee omille ajatuksilleen, katsoo seinällä olevan lampetin himmeätä valoa ja puhaltaa savua sitä kohti. Hän huomaa tavoittaneensa erään uuden ajatuksen: asettua lähelle tuota miestä ja auttaa häntä. — Ei, eihän se ole uusi, vaan on ollut jo kauan ennen. Ja nyt se tulee taas kerran esille... Sitä paitsi se ei ole ajatuskaan, vaan tunne...

Niilo on tullut uteliaaksi hänen sanoistaan ja tahtoo kuulla vielä lisää:

»Mitä siis olisi tehtävä?» Kun Leena ei vastaa eikä katso häneen, on sen vuoksi kysyttävä vielä kiihkeämmin: »Paha sattuma on tehnyt siitä vain kievarihevosen. Mutta mitä sen on tehtävä silloin, jos aidassa on veräjä?»

»Potkittava aisat poikki ja juostava keskelle peltoa!» kuuluu sivulta uusi ääni.

Pekonen on tullut takaisin, seisonut hetken heidän selkänsä takana, kuullut viimeiset lauseet ja tietämättä edes keskustelun aihetta päätellyt vastauksensa omaan tapaansa. Ja se osuukin kohdalleen. Kievarihevonenkaan ei ole niin kuuro, etteikö tien sivusta tuleva reipas hirnahdus nostaisi pystyyn sen luimussa olevia korvia ja etteikö harjaan puhaltava tuuli antaisi vauhdin tuntua, saisi huiskauttamaan häntää ja tavoittamaan varmempaa askelta. Kun sille vielä ojennetaan kourallinen sokeripaloja, ei se niitä pureskellessaan muista kovaa kievarihevos-kohtaloaan.

Kuultuaan Pekosen sanat Havunen tarttuu molemmin käsin pöydän reunaan kuin olisi hypähtämässä seisoalleen. Ja taas vilahtaa katseessa tulta. Hän on sennäköinen kuin aikoisi sanoa: »sen minä teenkin!» ja tarttuu edessään olevaan liköörilasiin juoden sen tyhjäksi yhdellä siemauksella. Leena naurahtaa tyytyväisenä huomatessaan, etteivät miehen ajatukset voi olla loppuun nääntyneitä, kun ne saadaan elämään näinkin vähällä vaivalla. Vauhkoontuahan niiden ei tarvitsekaan, vaan riittää hyvin, jos ne vain liikkuvat kevyemmin tähänastisen laahustamisen asemesta.

Joko vanhasta uskon puutteesta tai sitten uuden heräämisestä Havunen palaa vielä äskeiseen maantiekuvitelmaansa:

»Myönnän kyllä, että kesäinen apilapelto virkistää vanhaa konia, mutta lopuksi se saisi piiskalla selkäänsä ja matkahan olisi tehtävä kuitenkin loppuun.»

»Mutta jos se on oikea kievarihevonen, on se tottunut sivalluksiin eikä sen paksu nahka tunne niitä. Ja jos tunteekin, niin voihan se potkaista takaisin», päättelee Pekonen. »Muuten olisi hauska kuulla, mistä tämä teidän vakava pollemainen keskustelunne aiheutuu.»

Leena ei suinkaan halua kertoa totuutta siitä, että kertomus vanhan hevosen näkemästä apilapellosta oli vain vertauskuva. Mutta tietäessään nyt sopivalla hetkellä saavansa apua Pekoselta hän kertoo pudistelleensa Niilon turhaa pessimismiä. Sillä tuntuu kuin Niilo ei tyytyisi kantamaan vain omia huoliaan, vaan vapaaehtoisesti ottaisi niskoilleen myöskin muun maailman synnit ja laahaisi niitä rasituksenaan. Vaikka ihmiset tekevätkin typeryyksiä enemmän kuin on tarpeellista, ei niillä kannata silti pilata omaa mieltään, vaan jokainen vastatkoon omistaan.

»Nykyaika ei tunnusta messiaita, vaan nauraa niille», virkahtaa Pekonen ja kääntyy katsomaan toisaalle sennäköisenä, ettei tuosta aiheesta kannata keskustella kauempaa.

Samassa tulee takaisin Sakarila silmät harmaan kiiltävinä ja hyvässä nousuhumalassa. Pekonen huomaa hänen viivähtäneen muidenkin eikä vain hänen pullonsa kohdalla. Jos Havusta pitää rohkaista, niin Sakarila näyttää sen sijaan tarvitsevan pienen kurituksen. Muuten ei tule hyvää. Hän taisi tehdä väärin antaessaan pojan juopottelulle uutta intoa. Mutta saahan tuon asian vielä korjatuksikin.

Pekonen pudistaa päätään aivan kuin kuulisi sen sisältä jotakin outoa huminaa ja kysyy Sakarilalta:

»Mitä hiton pillereitä sinä syötit minulle äsken?»

Sakarila naurahtaa, mutta ei vastaa. — Jahah, herra on siis kujeillut ja saa nyt samalla mitalla takaisin. Pekonen nimittäin tunsi äsken lämpenevänsä ja varsinkin WC:ssä otetut kulaukset alkoivat kiertää suonissa. Mutta nyt tuntuu pää selviävän kokonaan eikä humalasta ole tietoakaan. Ei silti, ei hän aikonut ottaakaan sitä tärkeänä numerona, vaan... Mutta missä viipyy heidän illallisensa?

Toisten selittäessä heidän olleen poissa niin kauan, että yhteinen illallinen jo syötiin, tuntevat he myöhästyneinä kipeän nälkänsä ja tilaavat omat annoksensa. Sitä odottaessaan Sakarila katoaa taas pöydästä ja Pekonen miettii hetken, hieroo otsaansa ja ottaa taskustaan Sakarilan tabletit katsellen pulloa kauan. Kun annos tulee, ottaa hän pullosta varmuuden vuoksi kolme tablettia, hymyilee tyytyväisenä ja upottaa pillerit haarukan kärjellä Sakarilan pihviin ja tiputtaa rasvaa peitteeksi.

Havunen seuraa katseellaan kauemmaksi ikkunan puolelle siirtynyttä Topi Raunolaa. Kulmat rypistyvät hänen koettaessaan muistella, kuka oli se tuttava, joka hänen rintamalta kotiutumisensa jälkeen viittaili siihen, ettei ole järkevää jättää nuorta rouvaansa yksin tyhjään kaupunkiasuntoon. Sillä juuri sama ihminen kertoi, että Aunen luona käynyt kuokkavieras oli liikemies. Ja samalta ihmiseltä hän saisi varmasti nytkin tietää, oliko silloin kysymys tuosta häjyn hyvin näyttelevästä Raunolasta.

Leena seuraa tarkasti Niilon katseen suuntaa ja yrittää arvailla hänen ajatuksiaan. Nyt Niilo kääntyy katsomaan ovelle ja nähdessään siellä erään uuden miehen painaa päänsä kuin kuuruun ollakseen huomaamatta ja samalla huokaa pitkään. Hänet tavoitti taas jokin kummallinen ajatus, sillä hän leikkii piippunsa kanssa hermostuneesti. Ovella seisonut mies tulee tännepäin, lähestyy heidän pöytäänsä, pysähtyy Havusen selän taakse kuin arkaillen, tulee sitten hitaasti ja sanoo ystävällisesti:

»Kas, maisterikin on tullut tänne! Olihan soma tavata. Olenkin muistanut usein ja ajatellut, että pitäisi joskus keskustella.»

Näiden sovinnaisten sanain vaikutuksesta Havunen kääntyy varovaisena, katsoo miestä silmiin, näyttää pääsevän jostakin pahasta epäilystä, nousee, ojentaa kättään toista kohti ja puristaa viimein lujasti. Miehet katselevat toisiaan kuin epäillen ja arvellen, kunnes molempien kasvoille kohoaa jo hymy ja he alkavat keskustella kuin hyvät ystävät. Viimein vieras pyytelee anteeksi häiritsemistään ja mainitsee, että jos maisterille sopisi illan kuluessa, niin olisi hyvä keskustella vielä enemmän. Havunen lupaakin myöhemmin mennä hänen pöytäänsä, hymyilee istuutuessaan, katsoo avonaisin silmin, nojaa selkäänsä taaksepäin ja virkahtaa Leenalle selitykseksi:

»Palveli minun joukkueessani... Yksi niistä viidestä, joista kerroin äsken Kajolan yhteydessä... Sama, joka itki ja pusersi kellonsa Touhuksi verisessä kourassaan...»

Hän unohtuu miettimään ja katseessa on jotakin vapautunutta aivan kuin hän olisi päässyt eroon turhasta painajaisesta tai epäluulosta. Viimein hän virkahtaa jatkoksi:

»Olemme kai pelänneet turhaan toisiamme. Luulin hänen vihaavan minua, mutta nyt hän pyysikin pöytäänsä.»

Hän istuu tyytyväisenä, on kuulevinaan Leenan äänen herkempänä ja hellempänä kuin ennen ja tuntee hänen käsivartensa kosketuksen omaansa vasten. Ehkä se on ollut siinä koko illan — ajattelee hän — mutta ei ole tullut sitä vain huomanneeksi.

Myöskin Leena on tyytyväinen, sillä tapaus Havunen ei näytä olevankaan niin vakava kuin alussa luuli. On vain mietittävä keino, kuinka saisi Niilon tarttumaan asioihin arvelematta, päättävästi, maskuliinisemmin ja — kuinka sen nyt sanoisi — karvaisin miehen-käsivarsin...

OMAA ITSEÄÄN ETSIMÄSSÄ

Koko alkuillan vallitsi salissa vieras ja epätodellinen tunnelma aivan kuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näyttää toisilleen tavallista arki-ilmettään. Vaikka he tunsivat toisensa monien rintamavuosien ajalta kaikkine ansioineen ja heikkouksineen, eivät he sittenkään halunneet olla valokuvamaisen tarkasti samanlaisia kuin ennen, vaan retushoivat itselleen uusia piirteitä ja parantelivat vanhaa kuvaa. Tovereiden piti nähdä heidät jossakin uudenvärisessä ja tehostetussa valaistuksessa niin kuin kansakoululapset seisoessaan ylväinä joulukuvaelman bengaalivalossa. Ja tuollaista kuvaelmaa varten on jokainen valinnut mieleisensä roolinkin: Muutamat ovat nousseet pystypäisinä omatekoiselle korokkeelle niin kuin Raunola käsivarret ristissä rinnalla ja ystävällisyyttä heijastava katse luotuna toisiin alempana istuviin. He tavoittelevat jotakin ylevää, mutta eivät huomaa toisten hymyilevän koko esitykselle. — Muutamat ovat kiukustuneet vähäisiin aikaansaannoksiinsa niin kuin Sakarila, tahtoisivat tehdä jotakin puhtaasti omaa ja näkyvää, mutta mieleisten ja sopivien aloitteiden puutteessa pitkästyvät turhaan asettelupeliinsä. Sen vuoksi he heittäytyvät huolettoman näköisiksi uskotellakseen toisille, miten löysin rantein ja turhia filosofoimatta he osaavat suhtautua elämään. Ja monien muiden tapausten jälkeen istuvat syrjässä Havusen tyyliin ne, jotka eivät hyväksy omaa itseään tällaisenaan, mutta eivät osaa luoda muutakaan kuvaa. Ja kummallista kyllä, nämä rehellisimmät taitavat uskoa omaan alemmuudentunteeseensa jo niin vahvasti, että pitävät mitätöntä rooliaan melkeinpä kohtalonaan.

Koko salissa on syntynyt jonkinlainen kiihkeä kilpailu, jossa pyritään voittamaan kaikki toiset joko taloudellisen aseman, älykkyyden, esiintymistaidon, humalan tai sitten vaikkapa sällimäisen rehvakkuuden nojalla. Kuljetaan pöydästä toiseen, ja jos halutaan kehaista omaa varallisuutta, mainitaan kuin ohi mennen kymmenissätuhansissa maksetut valtionverot. Joku toinen tuntee koko illan menevän hukkaan, jos hän ei nouse ja pidä puhetta pataljoonalle ja aseveljeydelle. Ja kolmannet antavat palttua mokomalle lörpöttelylle, sen sijaan kertovat pari kolme paksua kaskua ja uskovat olevansa älykkäitä, vaikka naiset eivät naurakaan.

Mutta iltatuntien kuluessa näkyvät värilliset bengaalitulet hitaasti sammuvan sitä mukaa kuin lasit tyhjentyvät. Niinpä roolit unohtuvat ja oikeat kasvot ja todellinen minä näkyvät vanhana hyvänä tuttavana. Ajatukset kangistuvat pohtimaan tavallisia käytännön suureita ja liikkuvat vain indeksien, prosenttien, pinta-alojen ja almanakan neljän pyörän varassa eivätkä jaksa enää nousta maanpintaa ylemmäksi. Keskustelun aiheena ovat silloin rahanarvon noususta tai laskusta johtuvat käytännölliset seikat, sillä muutamien ihmisten mielestä ovat koko elämän ratkaisevimpina tekijöinä vain aika ja indeksit. — Jos taas tavallisen kuolevaisen on vaikea käsittää noita kummasti luisuvia nousuja ja laskuja, niin silloin on ajatustenkin turha liukastella niiden mukana, ne taapertavat paljon yksinkertaisemmin ja asianomainen puhuukin vain leipätyöstä ja tilipussista. Ja sopivana vaihteluna muun keskustelun lomassa toistuvat silloin mielipiteet viinapullosta ja alastoman naisen hävystä, sillä heidän mielestään elämän tärkeimmät seikat ovat tuntipalkkain lisäksi humala ja naisen ruumis.

Ja kun ilta kuluu yhä pitemmälle, alkaa jokainen ajatella omalla tajullaan ja suhtautua toisiin ihmisiin persoonallisella tyylillään. Niinpä kun kaarevarintainen ylemmyydentunne on puhallettu ulos, saa taakse nojaillut niska lepäillä jo oikeassa asennossaan. Kun silmien leikillisen huoleton ilme viimein katoaa, tulee tilalle humalaisen hatarasti tuijottava katse. Kun ajatusten vyyhti on viimein keritty loppuun, tuleekin jo tauko, ellei vanhaa ruveta purkamaan taas auki ja toisteta samaa asiaa uudelleen. Niinpä huokaistaankin helpotuksesta ja käännytään katsomaan salin keskipöytään, kun sihteeri kilistää hiljaisuutta, nousee seisomaan ja alkaa selittää eräitä käytännöllisiä seikkoja, joita on sattunut edellisen aseveli-illan jälkeen. Mutta vanhasta kokemuksestaan sihteeri tietää, että hänen on puhuttava vain lyhyesti, sillä muutoin alkavat sadella välihuudahdukset, kasvot kääntyvät takaisin omaan pöytään päin ja lasit kilahtelevat. Niinpä hän huomauttaakin muutamin sanoin siitä velvollisuudesta, joka kaikkien täällä olijain on muistettava kaatuneiden aseveljien varattomia perheitä kohtaan, ja luettelee sitten tämän illan lahjoittajien nimet.

Mutta saatuaan tavanomaiset kättentaputukset sihteeri ei vielä istukaan, vaan heittää saliin muutaman leikillisen jutun ja kertoo todisteen siitä, miten esimerkillisen lujat voivat aseveljeyden siteet olla. Niinpä eräs hyvin tuttu rintamatoveri, joka asuu Porissa asti ja on kuullut tästä yhteisestä illanvietosta, on tehnyt rasittavan matkan vain tavatakseen vanhoja ystäviään. Mutta varattoman miehen matkarahat ovat kuluneet loppuun, ja sen vuoksi hän on päättänyt ansaita paluupiletin myymällä täällä pari askartelutyötään. Ne ovat nyt nähtävinä pöydällä sihteerin edessä. Ja saadakseen herkän yleisönsä innostumaan asiaan sihteeri kohottaa näkyville puuveistoksen, joka esittää tukevatekoista maalaisisäntää nurkkakaapin edessä kaatamassa ruokaryyppyä kahvikuppiin.

Veistoksen aihe tuntuu miellyttävän yleisöä, sillä nähtyään sen monet alkavat huudella tarjoilijoille: »Neiti, tuplajaloviina kuivana! — Yksi rubus, johon pannaan mausteeksi kolme annosta katajanmarjaa! — Minun laskuuni kasvispihvi ja ruokaryypyt, mutta pihviä ei tarvitse tuoda ollenkaan!»

Sihteeri vakuuttaa, ettei aseveli Luhtinen ole tarkoittanut kuvan aihetta esimerkiksi, vaan päinvastoin hän haluaa tällä kuvallaan varoittaa rumista tavoista ja sen vuoksi ehdottaa, että turhaan haaskatut rahat käytettäisiin johonkin hyödyllisempään.

»Esimerkiksi paluupilettiin!» huudetaan joukkoon.

»Joo, se on ihan totta! Juuri sitä Luhtinen tarkoittaa. Hän tietää sen tuoreeltaan, kuinka haljusti käy silloin, kun piletin hinta häviää niihin rumiin tapoihin.»

»Puuta tässä pitäisi ruveta kaivertamaan joka miehen. Palkat eivät riitä ja ryypyt vain kallistuvat.»

»Rahan arvo laskee, mutta suorankäden sakot nousevat!»

»No ei se sakko niin suuri ollut!» oikaisee liputon porilainen turhien väärinkäsitysten välttämiseksi ja näyttää saavan puolelleen yhä suurempaa osanottoa. Niinpä kuuluukin pari huutoa:

»Myydään huutokaupalla ne kuvat!»

Sihteeri suostuu siihen ja kyselee ensimmäisiä tarjouksia. Samaan aikaan tulee eteisestä saliin Raunola, huomaa myytävät esineet ja arvaa tulleensa parhaimmalla hetkellä. Nythän hänen sopii näyttää, miten varman aseman ja vankan taloudellisen pohjan omaava mies voi oikealla tavalla luovuttaa pienen osan ylijäämästään puutteenalaisten hyväksi. Tosin vain pienen, mutta kuitenkin hyvässä tarkoituksessa. Ja sulkujen sisällä Raunola ajattelee, että nämä rahathan voisi hyvin suorittaa Nahkakeskuksen mainosvaroistakin. Ensin hän aikoo istuutua äskeiselle paikalleen ikkunan luokse, mutta kun tietää tällä kertaa pääsevänsä jo voitolle, silmää hän toisten päiden yli Leena Keskitaloon päin ja päättää muuttaa takaisin hänen luokseen.

Leena huomaa aikeen, puristaa pöydän alla tavoittamaansa Niilon rannetta tiukasti ja kuiskaa tälle vaativasti:

»Jaksatko nyt olla luja!»

»Mitä varten?» katsoo toinen kysyvästi.

»Sinun täytyy! Minä kerron sen joskus toiste.»

Heidän katseensa tavoittavat toisensa vakavina ja avoimina. Niilo tuntee naisen käden ranteessaan yhä lujempana ja pakottavampana, sormien kynnet painuvat hänen lihaansa, mutta hän ei tunne kipua. Poskilihakset liikkuvat niin kuin hän purisi hampaansa yhä tiukemmin yhteen ja ohimosuonet paisuvat. Sitten hän kysyy Leenalta kiihkeästi kuiskaamalla:

»Sano rehellisesti: oliko Aunessa syytä?»

Leenan katsekaan ei värähdä hänen vastatessaan: »Aivan varmasti ei! Mutta...»

»Tuossa...?»

»Tuossa!»

»Hyvä on», sanoo Niilo rauhallisemmin ja varmemmin, katsoo lähestyvää Raunolaa ja samalla pusertaa Leenan kättä pöydän alla kiitokseksi, nyökäten päätään myöntyvästi Leenan sanoille ja omille ajatuksilleen.

Huutokauppa alkaa ja sihteeri saa yleisen hälinän jälkeen kuulumaan sanansa jo paremmin. Raunola tulee vanhalle paikalleen vastapäätä Leena Keskitaloa, kohentaa ryhtiään, hymyilee varmana ja pitää asianaan sanoa huutokaupan pohjaksi tarpeeksi suuren pohjasumman, että kaikkensa menettäneet perheraukat saisivat vielä nyt sodan jälkeenkin tuntea rehellisen, isänmaallisen kiitoksen:

»Tuhat markkaa pohjaksi!»

Puoli salia kääntyy katsomaan ja hymy Raunolan kasvoilla leviää. Jos aseveli-iltoihin järjestetään tällaisia ohjelmannumeroita jatkuvasti, niin hänellä on silloin tilaisuus osoittaa samalla tavoin kuin nytkin, ettei alikersantti Raunola sentään ollut pataljoonan vähäpätöisin tekijä, vaikka ei ollutkaan ase kädessä. Sillä jos mies pääsee oikeaan asemaansa, on hänestä hyötyä enemmän kuin sopimattomalla paikalla, sehän on vanha totuus...

Pekonenkin näyttää olevan samaa mieltä, koskapa hän on heti valmis lisäämään tarjousta auttaakseen siten Raunolan esiintymishalua. Raunolahan ei nimittäin tahdo jäädä häviölle sellaisen miehen kuin Pekosen kanssa ja nostaa sen vuoksi oman tarjouksensa puoleentoista tuhanteen. Mutta nyt kilpailu vasta alkaakin, sillä Pekosen innostamina nostavat jo toisetkin Raunolan summia ja kyselevät kuin ärsyttääkseen, vieläkö tämä uskaltaa jatkaa hyväntekeväisyyttään. Mutta Raunola uskaltaa ja lisää vielä sittenkin, kun Pekosen summat nousevat epävarmoina vain kymmenmarkkasissa. Ja viimein sihteeri kopauttaa kolmesti pöytään kahdentuhannen kahdeksansadan markan kohdalla Raunolan viimeisenä huutona.

Hiukan kallista kunniaa tuli! ajattelee Raunola vetäessään lompakkoa taskustaan, mutta halliten samalla ilmettään aivan kuin hänen vakaa tarkoituksensa olisi ollut tehdä juuri näin. Hän on jo nousemaisillaan hakeakseen keskipöydältä voittonsa ja antaakseen roponsa kärsivien hyväksi, kun Pekonen heilauttaa kättään pitkämatkaiselle porilaiselle:

»Nyt sai Luhtinen sopivat matka- ja ryyppyrahat!» Sitten hän kääntyy Raunolan puoleen ja hymyilee tälle varsin ystävällisesti: »On se helskutin hyvä, kun varusvarasto tuotti komean vuosivoiton ja siitä sopii vaikka jaettavaksi.»

»Mitä tarkoitat?»

»Sitä, että maksoit Luhtiselle vanhat velkasi. Etkös muista, miten Luhtis-parkaa rangaistiin kerran ja otettiin vielä loma pois sen vuoksi, kun sinun kuormastasi varastettiin komppanian saapasvarasto?»

Siis jälleen samaa naljailua, toteaa Raunola kyllästyneenä Pekosen hyökkäilyihin. Kumma, miten tuollainen edes alkeellisimpiakaan käytöstapoja omaamaton sähkömies voi leveällä suullaan pilata illan koko pöytäkunnalta. Raunola tietysti ymmärtää huutokaupan menneen vinoon, sillä hänen tarkoituksensahan oli avustaa kaatuneiden omaisia eikä olla Luhtisen auttajana, mutta joku sivistyneempi mies ei tekisi siitä Pekosen lailla pilkkaa. Sitä paitsi on Raunolan mielestä turha puhua vieraista besorgauksista. Eikä se häntä liikuta, jos pimeänä yönä häviää kuorma-autosta muutamia saapaspareja ja haukkumiset saa tietysti Luhtinen, joka sattuu olemaan vartiossa sillä hetkellä.

Sihteerin myydessä toista samanlaista taulua Raunola juttelee Leena Keskitalon kanssa, mutta saa tältäkin mielestään liian kylmiä ja lyhyitä vastauksia. Voi olla, että Raunolan ensivaikutelma Leenasta olikin liian hyvä ja sietää pientä tarkistusta, sillä tohtori ei näytäkään enää niin älykkäältä kuin ensin saattoi luulla. Oikeastaan sen huomaa jo puvustakin, sillä kaikesta päättäen tohtorilla on huono maku eikä hän osaa puvullaan mainostaa sivistystään niin hyvin kuin pitäisi. Sitä paitsi hänen varallisuutensakaan ei voi olla erikoinen, koskapa hänellä on sormessaan tuollainen mitätön sormus aivan kuin tyttövuosien rippikoulumuistona...

Hänen keskustelunsa Leenan kanssa katkeaa ja sen vuoksi on haluttomana kuunneltava jotakin Havusen ja Pekosen väittelyä, joka ei jaksa henkisesti nousta kynnystä korkeammalle. Havunen kuuluu selittävän kuin tärkeätäkin asiaa, millä tavoin hän yritti toistakymmentä vuotta sitten säästellä pienestä palkastaan huonekalujen vähittäismaksuja. Ja sitten Havunen innostuu selittämään, miten hullu hän oli kuvitellessaan samoja huonekaluja omikseen. Hänen on nyt joka vuosi annettava niistä veroina kuin vuokra, niin että alkuperäinen hinta on ylitetty jo monin verroin. Tuollainen säästeleminen on hulluutta, kun joutuu omista mööpeleistään maksamaan joka vuosi uudestaan. Parempi olisi istua pakkilaatikolla ja juoda rahat. Humalaa ei nimittäin tarvitse maksaa kuin kertaalleen pulloa ostettaessa, mutta annapas olla, jos panet samat rahat johonkin näkyvään tavaraan!

»Juu, mutta jos oksaan kurkottaa, niin latvaan kapsahtaa», lohduttaa häntä Pekonen. »Miksi et ruvennut liikemieheksi?»

Havunen tuskin kuuntelee häntä, kampaa tukkaansa sormillaan ja selittää:

»Ja nyt, kun vaimoni sattui kuolemaan, saan maksaa omista huonekaluistani samana vuonna kahteen kertaan. Ja jos minä onneton elän vaikka kuusikymmenvuotiaaksi, on niillä vanhoilla romuilla hintaa jo sen verran, että saan antaa niistä koko henkivakuutukseni — uskotteko, pojat?»

Päästyään hyvään alkuun Havunen ei malta lopettaa, vaan jatkaa yhä antamatta toisten siirtää keskustelua sivuun:

»Te olette koko illan pitäneet minua mynnähtäneenä, suoraan sanoen täysin hölmistyneenä tyyppinä, eikö niin? Olen lukenut teidän silmäyksistänne, että Niilo Havusesta on tullut tällainen nuokkuva ja henkisesti ummehtunut lepsu.» Hän katselee toisia silmiin yksitellen ja hymyilee voitonriemuisena siitä, että on pystynyt pettämään heitä ja nähnyt heidän päänpudistuksensa ja huolestuneet silmäyksensä. Mutta sitten hän menee totiseksi ja kysyy:

»Mutta sanokaapa hitossa, mitä parempaa olisitte osanneet tehdä minun asemassani!»

Toiset eivät osaa vastata mitään, kun eivät tiedä hänen lopullista tarkoitustaan. Eikä heidän tarvitsekaan vastata, sillä he aavistavat jatkon tulevan itsestään. Se surkeus, jota Havunen on yrittänyt piilotella, on kaikesta päättäen kasvanut niin suureksi, ettei hän jaksa sitä enää peitellä eikä hävetä niin kuin tähän asti.

»Sanokaapa nyt, millä tavoin olisitte pitäneet puntarin tasapainossa! — Minä tein sillä lailla, että vein vaimovainajani sormukset panttikonttoriin ja tunsin itseni hyvin kurjaksi.»

Viimeisten sanojen kohdalla hänen äänensä värähtää ja näyttää kuin silmiin olisi kihoamassa kyyneliä joko kiukusta tai pettymyksestä. Pekonen lohduttaa häntä sanomalla:

»Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Vikahan on muualla eikä sinussa itsessäsi.»

»Saattaa olla niinkin. Mutta aikamiehelle se on liian kovaa kasvatusta. Mikä tarkoitus on silloin kaikella työllä ja vaivalla? — Mutta eipä sen puolesta... Jos ruvetaan tutustumaan tähän kulttuurilla kehuvaan Eurooppaan malli neljäkymmentäseitsemän, niin mitään tarkoitusta ei löydy mistään. Olisi vain hauska tietää, keitä kaikkia me hyödytämme kaikella kieltäymyksellä ja nälällä, sillä totta hemmetissä siitä täytyy jonkun hyötyäkin!»

Pekonen etsii känsiä yhteiskunnan ihosta ja luettelee niitä pitkän rivin kaikista keinottelu- ja lahjusjutuista lähtien. Mutta hänkään ei ole tyytyväinen löytöönsä, vaan näyttää haluavan sylkäistä lopuksi:

»Mitäpä noita kaivelemaan, mokomia! Niitähän asuu kuin täitä yhteiskunnan kainalokuopassa.»

Kuullessaan Pekosen äänen Raunola haluaa jo pelkästä periaatteesta väitellä vastaan, varsinkin kun on kuulevinaan pienen viittauksen juuri häntä vastaan. Ja niinpä hän vetoaakin samaan kuin alkuillasta, että on jälleen otettava huomioon muuttuneet olosuhteet:

»Olosuhteethan muodostelevat uusia tapauksia, joita ei voida välttää millään. Muuten on muistettava, että kaikkihan on vain tilapäistä ja muuttuu kyllä aikanaan.»

»Vai tila-..!» kivahtaa Havunen heti. »Jos tämä surkeus olisikin akuuttista, niin en puhuisi mitään. Mutta nyt sen sijaan...»

Hän huitaisee kädellään tyhjänpäiväisesti Raunolan selityksille ja unohtuu tuijottamaan tämän verenväriseen solmioon. Solmiossa hän huomaa jalokivineulan ja neulasta ajatus siirtyy oman pojan maksamattomaan lukukausimaksuun ja alkaa polttaa aivoissa — ei, vaan hänen mieltään polttaa juuri tuo neula niin kuin kipuna. Ja huulet ohentuneina hän sanoo Raunolalle:

»Älä viitsi vertailla meitä kahta liian paljon yhteen! Minä muistan, että viime viikolla sinun rintaasi ilmestyi tuo neula samana päivänä, kun puljutit liikevaihtoveroa. — Kerronko sen asian kaikille vai...? Noh, olkoon... Mutta sen sijaan voin kertoa, mitä tapahtui minulle juuri samana päivänä.»

Päästyään hallitsemaan tilanteen Havunen haluaa pitää narun kädessään eikä anna sitä toisille:

»Niin kuin äsken sanoin, vein vaimovainajani korut panttikonttoriin. Mennessäni sinne kävelin pitkän aikaa kadulla edestakaisin varmistuakseni siitä, ettei kukaan tuttava näkisi minun pujahtavan sisään. Ja viimein uskalsin mennä. Kun pöydän vierellä oli pitkä jono, oli minun painettava hattu silmilleni peitelläkseni kasvot. — Olihan siellä monenlaista tapausta opittavaksi. Muutama nuori mies kauppaili hopeista savukekoteloa, joka saattoi olla yhtä hyvin varastettu taikka sitten päinvastoin morsiamelta saatu lahja. — Vanhaa sotilaspukua käyttävä invalidi haisi viinalle ja tarjosi ikäloppua avaimella vedettävää kelloa, jota ei kuitenkaan huolittu vastaan. — Vanhalla naisella oli paketissa villapusero, josta hän sai kolmesataa markkaa, ja nuori tyttö antoi puoli tusinaa hopealusikoita. — Minun edessäni oleva mummo selitti toiselle, että kun hän vei pari kuukautta sitten rintaneulansa ja hiukan muuta tavaraa sellaiselle antiikkinylkyrille, sai hän kaikesta vain kaksisataa viisikymmentä markkaa. Mutta kun hän pari päivää sitten kulki saman liikkeen ohi ja vilkaisi 'arvokkaitten taide-esineitten' ikkunaan, oli siinä sama rintaneula ja hinnaksi oli pantu kaksituhatta viisisataa markkaa! Siis kymmenkertainen hinta. Ja nainen kertoi, että kun hän seisoi siinä kamasaksa-miljonäärin ikkunan takana ja katsoi mennyttä koruaan ja menneitä rahojaan, tuli hänen mieleensä poliisi...

»Mutta mitäpä noita luettelemaan! Meitä kurjia oli siellä jonossa monenlaisia. Kun minäkin annoin sormukset ja seisoin luukun vierellä, oli koko ajan katseltava ikkunaan päin ja peiteltävä naama ja ilme. Ja kun sitten sain rahat ja pääsin kadulle, tunsin aivan kuin olisin päässyt ulos putkasta. Pahinta kaikessa oli se, kun tunsin tehneeni rikoksen — en suinkaan laitosta kohtaan, vaan niitä sormuksia ja Aunea kohtaan.»

Hän vaikenee hetken ja lisää Raunolalle:

»Tuosta sinun neulastasi siellä maksettaisiin hyvä hinta!»

Raunola hämmentyy. Toiset käännähtävät katsomaan Niiloon ja Leena tavoittaa taas hänen ranteensa piilossa, puristaa sitä lujasti ja tuskallisesti. Niilon huulille ilmestyy julma hymy, joka on kai tarkoitettu joko Raunolalle tai omalle viheliäisyydelle. Raunola muovailee sovittavaa ilmettä aivan kuin keskustelu olisi vain vahvasti tehostettua iloittelua ja anteeksi pyytelevällä äänellä selittää toisille:

»Niin kuin tiedätte, on tämä Niilo ollut aina hiljainen ja vakava mies, mutta näkyy nyt innostuneen pieneen pilantekoon. Eihän leikistä kuitenkaan pidä suuttua, sehän tiedetään.»

Havunen kiertää etusormellaan kauluksensa reunaa niin kuin se kuristaisi ja tuhahtaa enemmän itselleen:

»Minusta tämä elämäparka on jotakin paljon pirullisempaa kuin leikkiä!»

Pöydässä alkaa olla hienoista jännitystä. Leena odottaa välittämättä vähääkään, tuleeko eteen vakavampi riita vai ei, sillä hän haluaa nähdä vain käänteen Niilon ajatuksissa. Muu kaikki on yhdentekevää. Kärsiköön tuo outo Raunola, jos on osunut toisen tielle väärällä hetkellä. Ja sitä paitsi hän sietääkin vanhoista tekosistaan rangaistuksen, joka näyttää nyt tulevan. Jos se on luja ja säälimätön, niin Leena on valmis ajattelemaan Niilosta hyvää niin kuin joskus ennen. Jospa niin kävisi, olisi hänkin valmis auttamaan! Leena katsoo, miten Sakarila ja Pekonen imevät tupakkaansa hymyillen itsekseen ja ovat myös valmiit tarpeen tullen, jos niin tarvitaan.

»Ja kaikkein enimmän minua inhottaa ihmisten siivoton epärehellisyys», mutisee Havunen nyt hiljaa ja hitaasti aivan kuin tavoitellen uutta ajatusta. »Siivoton epärehellisyys! Ihmisistä on tullut jonkinlaisia tunkioeläimiä, jotka piileskelevät päivällä roskalaatikoissa, mutta iltahämärän tultua alkavat liikkua nurkissa kuin rotat. Sellaisia rottasieluja on paljon enemmän kuin luulisikaan. Kummallisinta vain, että niitä siedetään lähettyvillä niin kauan kuin niillä on ihmisen muoto ja näkö. Mutta annas olla, jos ne pantaisiin juoksemaan pitkin lattiaa häntä pitkänä, maha pulleana ja silmät vilkuilevina, niin yksi ja toinen nostaisi jalkansa turvaan. Miehet alkaisivat potkia ja naiset kirkua...»

Hän katsoo toisiin, mutta kun kukaan ei virka mitään, vastaa hän itselleen lujasti ja selvästi:

»Mutta entäs nyt? Nyt ne rottasielut saavat pujahdella ihmisten joukossa tasavertaisina aivan kuin ihmisellä ja elukalla ei olisi mitään eroa!»

Hän tuijottaa yhä Raunolan kravattineulaan ja sellaiset toisilleen oudot asiat kuin tämän verokavallus ja jalokivi ja toisaalta taas pojan maksamaton lukukausimaksu ja pantatut vaimon sormukset muodostavat hänen aivoissaan yhden ainoan käsitteen, joka kasvaa kuin taivaanrannasta nouseva ukkospilvi, laajenee ja ennustaa purkautumista. Ja se tulee olemaan luja, sillä Niilo Havunen ei istukaan enää pää käsiin nojaten ja kulmakarvojaan hypistellen, vaan selkäkenossa, huulilla uhmaileva hymy ja silmissä kasvavan vihan leimahdukset. Mutta Raunola ei näy ymmärtävän tätä, koskapa kuvittelee muutamin sovinnaisin sanoin voivansa hillitä toisen kasvavan hyökkäyshalun:

»Noo, ei maailma sentään ole ihan niin kelvoton kuin sinä kuvailet! Onhan ihmisten joukossa sentään parempaakin ainesta kuin ne rotta-, sammakko- ja muut sielut, joita sinä näyt pelkäävän.»

»En minä niitä pelkää!»

»Muuten on turha filosofoida näistä asioista, sillä maailma ei muutu siitä yhtään paremmaksi. Onkin siis paras pysyä hiljaa ja lähteä kotiin», sanoo Raunola kuin pahaa aavistellen.

Havunen huomaa, että tuo on käsky hänelle, mutta ei ole enää sillä tuulella, että aikoisi totella. Ennen kuin hän ehtii vastata mitään, menee Sakarila väliin:

»Annahan nyt Havusenkin puhua totuutensa julki! Tarpeen tullen sinustakin, vaikka et siitä pidäkään.»

Hyvin alkanut riita näyttää keskeytyvän, sillä keskipöydästä viittoilee sihteeri ja huomauttaa Raunolalle, että tämä voisi noutaa pois äsken huutamansa puuleikkauksen. Raunola ei ole siihen nyt laisinkaan halukas, sillä jos hän nousisi ja lähtisi pöydästään, kuuluisi joka puolelta pistoja väärään osuneesta hyväntekeväisyydestä ja tyytyväinen Luhtinen tulisi varmasti puolivälissä salia vastaan käsi ojossa ja ehdottaisi sopivaa jatkolle lähtemistä illanvieton jälkeen. Raunolan torjuva kädenviittaus tarkoittaa sitä, ettei hän välitä joutavasta huomiosta ja että asia voidaan kyllä selvittää kaikessa hiljaisuudessa joskus myöhemmin. Mutta kun sihteeri on yhä itsepäinen ja viittoo luokseen, täytyy Raunolan kohauttaa olkapäitään vaatimattomasti ja ryhtyä vetämään esille lompakkoa. Siinä hyvässä uskossa, ettei Havusen kiukku kestä iankaikkisesti, hän laskee setelit pöydälle, siirtää pinon hitaasti Niilon eteen ja ehdottaa, että tämä kävisi maksamassa hänen puolestaan sihteerille. Harkitsematta tai pelkästä vanhasta tottumuksesta tämä ottaa rahat kouraansa ja nousee jo lähteäkseen, kun Leena katsoo häneen silmät suurina ja kysyy:

»Mihin sinä menet?»

Samalla kuuluu Pekosen suusta lyhyt naurunkurahdus ja Sakarilan kiroaminen hampaitten välistä:

»No voi helvetti sentään!»

Havunen katsoo näihin kummastuneena, ymmärtää heidän ihmettelevän hänen juoksupoikamaista palvelemisenhaluaan ja tajuaa tilanteen jo itsekin. Ei, hänkään ei tarkoittanut tätä... Ja senpä vuoksi Havunen kääntyy takaisin, kohottaa kätensä ja läpsäyttää setelit kuin pelikortit Raunolan nokan alle:

»Maksa itse!»

Mutta toinen ei olisikaan Raunola, jos ei osaisi selittää samassa silmänräpäyksessä:

»Ei, eihän niitä tarvitsekaan juuri nyt! Mutta kun minä lähden jo kotiin, niin ajattelin sen vuoksi, että sinä voisit sitten illan lopulla antaa nämä.» Ja itsestään selvänä asiana hän siirtää rahat jälleen Havusen eteen ja aikoo järjestää kaksi eri asiaa kuntoon samalla kertaa: »Enkä minä halua sitä veistosta... Jätä se tänne. Niin, taikka jos haluat, niin voithan pitää sen itse.»

Nyt näkyy Niilo Havunenkin jo tietävän, mitä hän itse tahtoo ja mitä ei. Hitaasti ja kämmenillään pöydän reunaan nojaten hän kumartuu lähemmäksi Raunolan kasvoja, katsoo tätä silmiin samalla kuin käsi pusertuu setelien ympärille.

»Mitä varten?» kysyy hän paperitukko nyrkissään, kohottaa sitten kätensä ja heittää rahat vasten toisen kasvoja: »Minulleko sinä maksat vuokran vaimostani!»

Raunola hervahtaa liikkumattomaksi niin kuin salama olisi leiskahtanut korvain sivuitse, kädet alkavat vavista pöydällä ja kasvot muuttuvat kalpeiksi.

»Mitä tarkoitat? Minä en ymmärrä...»

»Mutta minäpä ymmärrän! Ja myöskin tiedän! Lopun kuulet sinäkin.» Hän pitää niin lyhyen tauon kuin ehtii vetää ilmaa keuhkonsa täyteen ja kohottaa rintaansa pystympään: »Kuvitteletko tosiaan, etten minä tiedä mitään? Aune kertoi minulle kaiken, kertoi kaikki sinun hankkeesi ja yrityksesi! Ja sitten... Niin, sitten Aune nauroi sinulle, kun et onnistunut... Ymmärrätkö, pöllö, hän nauroi sinulle!»

Raunolan kalpeat kasvot näyttävät jo harmailta, hän ei keksi mitään tehtävää eikä sanottavaa, nousee kuin tahtomattaan, hokee joitakin sekavia sanoja »enhän minä — mitäs mulla Aunen kanssa — nauroiko hän miksi».

»Nauroi sinun typerille viettelyaikeillesi!» laukaisee Havunen.

Neuvottomaksi nolostunut Raunola saa odottaa sen lyhyen tuokion, joka kuluu Leenan sytyttäessä uuden savukkeen, Sakarilan huokaistessa tyytyväisen »kas kas!» ja Pekosen vatsan hytkyessä äänettömästä naurusta, kunnes tämä sitten sanoo välttääkseen tilanteen kehittymästä korvapuustiasteelle:

»Sinun seuraasi on kyllästytty, Raunola. Teet hienosti, jos häviät heti.»

Toinen napittaa takkinsa arvokkaasti, mutta ääni on siitä huolimatta epävarma hänen sanoessaan:

»Niin, minä huomaan tulleeni väärään pöytään, kun olen istunut herrojen kanssa.»

»Minä huomasin sen jo kauan sitten», myöntää Sakarila.

Ennen kuin Raunola lähtee salin halki, ehtii hän saada kasvoilleen voittajan ilmeen, kääntyy sitten ja lähtee niin nopeasti, että Pekosen täytyy latoa viimeinen tervehdyksensä yhteen riviin ja henkäisemättä:

»Sen minä kyllä tiedän, jotta sinä olet suuri lurjus, mutta tajuatko itse edes tämän, jos sanon sulle suoraan, jotta haista paska!»

Vauhti lopussa kiihtyy ja ääni kohoaa, niin että puoli salia kuulee sen ja kääntyy katsomaan. Myöskin Raunolaan se näyttää vaikuttavan, sillä hän pujottelee pöytien välitse nopeasti, pää kuurussa ja olkapäät koholla aivan kuin pelkäisi rankkasadetta niskaansa. Pekonen muuttaa vatsanaurunsa kovaääniseksi hohotukseksi ja katsoo Leenaan odottaen tunnustusta tältäkin. Mutta silloin hän huomaa puhuneensa tuhmia naisen kuullen, häkeltyy sanojaan, sopertelee Leenalle anteeksipyyntönsä ja kaataa samalla kaljalasinsa. Seuraa yleinen luutuaminen ja vasta nyt saa Timo Sakarila toteutumaan pienen haaveensa, että pääsee istumaan vastapäätä Leenaa. Hänestä tuntuu siltä kuin juhla alkaisi vasta nyt, ja sen vuoksi hän muistelee tuoreimpia vitsejään. Ja Pekosen kanssa he toteavat illan ohjelman heikosti järjestetyksi, sillä kellohan on jo noin paljon, mutta ulos on saatu vasta ensimmäinen tyyppi.

»Eivät ne sittenkään tapelleet, vaikka minä jo luulin», virkahtaa viereisen pöydän hiljainen mies vielä äänettömämmälle vaimolleen haukotellen samalla pitkään. »Kello taitaa olla jo paljon. Joko sinun mielesi tekee kotiin?»

Eukko ei tällä kertaa edes nyökkää, joten hänellä ei siis ole kiirettä. Kun kumpainenkaan ei nouse paikoiltaan, istuvat he edelleen sanattomina kuin odotellen aihetta seuraavaan mielipiteenvaihtoon. Siihen voi mennä puoli tuntia ja ehkä kokonainenkin ennen kuin tapahtuu mitään, mutta siitä huolimatta he näyttävät olevan tyytyväisiä iltaan ja sen ohjelmaan.

Mutta Raunola ei menekään ulos niin kuin Sakarila ja Pekonen luulivat, vaan kiertää entistään varmempana keskipöytää kohti, josta vanha majuri on lähtenyt jo pois ja jättänyt tyhjän tilan häntä varten. Mutta ennen kuin pääsee niin pitkälle, huutaa jo jäljestä sama Pasula, joka alkuillasta huomautti hänelle luvattomista kanttiinivierailuista:

»Äläs mene ohi! Lupasit katajanmarjan siitä, kun et käynytkään yöjalassa kanttiinilla. Jos meinaat nyt pujahtaa, niin minä sanonkin kaikille, jotta se olit sittenkin sinä eikä Laapas!»

Mutta Raunola on päättäväinen eikä välitä kuunnella. Hän pääsee tosiaan keskipöytään, jota hän on himoinnut pitkin iltaa, istahtaa majurin tuolille, järjestelee taas solmiotaan ja hymyilee ympäri salia kuin olisi tehnyt paremmankin kaupan.

»Tuonne se nyt asettui!» huokaa Pekonen pettyneenä.

»Korjasi vain asentoaan, mokoma.»

Leena Keskitalo on tyytyväinen, sillä kaikki menee juuri sillä tavoin kuin hän on etukäteen arvellutkin. On melkeinpä herttaista, kun isot miehet unohtavat hetkeksi tekaistun tärkeytensä ja vilkastuvat poikamaisiksi. Jos he eivät innostu tekemään suorastaan ilkeyksiä, niin heitä voisi melkeinpä taputtaa poskelle — ehkäpä Niiloakin, joka Raunolan lähdettyä haroo tukkaansa ja näyttää Pietarin tavoin katuvan sitä, että on heikkona hetkenään kieltänyt herransa ja mestarinsa. Mutta toisten esimerkin vaikuttamana koettaa hänkin näyttää huolettomalta, vaikka ääni tuleekin pakotetusti ja kalseasti:

»Äsken näytti siltä, että minun on etsittävä itselleni uusi paikka.»

»Minusta on näyttänyt siltä koko illan», vastaa Leena niin kuin asia olisi ratkaistu jo kauan sitten. »Äläkä ota sitä niin raskaasti, sillä enhän minäkään huolehtisi mokomasta.»

Mitäpä syytä Leenalla onkaan huolehtia, päättelee Niilo. — Hänhän on yksinäinen ja vapaa ihminen tekemään mitä haluaa, hänellä on tarpeeksi suuret tulot eikä hänen tarvitse vastata kenestäkään muusta kuin omasta itsestään. Olisi väärin vertailla toisiinsa heitä kahta, joista toinen on kytketty ahtaaseen karsinaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin ja toinen on täysin irtonainen liikkumaan mihin tahansa. Ja mitäpä nämä huolet liikuttaisivat häntä paljoakaan?

»Kyllä ne vain liikuttavat», vastaa Leena varmana ja leikkii käsilaukkunsa hihnalla pujotellen sitä sormiensa lomitse edestakaisin.

Kun Niilo ei kuitenkaan kuule tarkempaa selitystä, on hänen kysyttävä uudestaan:

»Jaksatko sinä ymmärtää toisen asemaa, vaikka et itse alistuisikaan samaan?»

»En kylläkään alistuisi samaan kuin sinä, vaan riitelisin kiukkuisena vastaan», huomauttaa Leena. »Mutta ymmärränhän minä sinut jollakin tavalla, vaikka en hyväksykään sellaisena kuin olen nähnyt sinut viime aikoina. Kas meillä kahdella kun on elämään suhtautumisessa pieni tyyliero.»

»Aiot siis ruveta kasvattamaan minua oman tyylisi mukaiseksi?»

»En, herra varjelkoon. Mutta pitäisin sinusta sentään enemmän toisenlaisena.»

Heidän istuessaan hetken vaiti Leena tarkastelee Niilon kasvoja ja huomaa, miten ajatukset liikkuvat niillä kuin tuulenviri tyynen veden pinnalla. Nyt ne tummenevat, mutta hetken kuluttua näkyy taas jokin valoisampi sävy ennen kuin hän virkahtaa ääneen:

»Erääseen asiaan olen kuitenkin tyytyväinen. Olen päässyt hyvin ikävästä painajaisesta, joka on vaivannut minua kaikki nämä vuodet — varsinkin Aunen kuolemasta lähtien.» Ja Leenan kysyvään katseeseen hän vastaa: »Ensiksikin tiedän sen, ettei Aune ole syypää niihin juttuihin. Ja toiseksi sen, että se mies oli sittenkin Raunola niin kuin epäilin. Nyt voin tilittää välini selviksi hänen kanssaan.»

Leena tarttuu hänen takkinsa rintamukseen ja vetää häntä lähemmäksi saadakseen toisen katsomaan suoraan ja rehellisesti. Niilo on tosiaan saatava uskomaan tällä hetkellä, sillä muutoin epäluulot Aunen syyllisyydestä masentaisivat hänet kokonaan, ehkäpä iankaikkisesti.

»Minähän sanoin sinulle, ettei vika ollut Aunessa, vaan siinä miekkosessa. Kyllä kai nyt uskot sen?»

»Nyt uskon. Uskon varsinkin sinua. — Minä vain epäilin, että toisena osallisena oli Raunola, mutta Sakarilan vihjaukset saivat minut siitä varmaksi. Ja varmaksi myöskin siitä, ettei Aunessa ollut hituistakaan vikaa. Sillä jos Raunola olisi jollakin tavalla voittanut Aunen, ei hän olisi antanut nyt nujertaa itseään, vaan olisi hätäpäissään voinut syyttää kaikesta Aunea ja ehkäpä olisi moukkamaisesti vielä kerskunutkin valloituksillaan saadakseen minun suuni tukkoon. Mutta eipäs saanut!»

Sakarila ja Pekonen ovat siirtyneet taas jonnekin, niin että heillä on tilaisuus kahden mietiskellä kaikkea sitä, mistä olisi pitänyt puhua jo aikaisemmin. Leena muistaa eilisillan yksinäiset ajatukset ja lujan päätöksensä, että hänen pitäisi tulevaisuuttaan suunnitellen etsiä itselleen jotakin uutta ja saada luokseen joku elävä ihminen. Hän mietti taas sitä ottolastakin... Olisi hyvä, jos hänen ei tarvitsisi ottaa aivan tuntematonta vieraan ihmisen tainta vieraine vikoineen, vaan voisi saada läheltään sellaisen, jonka hän itse tuntee luonnetta myöten ja joka taas puolestaan tarvitsee hänen huoltonsa yhtä hyvin kuin vieraskin. Jospa Niilo suostuisi luovuttamaan oman tyttärensä hänelle, Marjatan, kummitytön? Siitähän olisi apua Niilolle itselleen ja ennen kaikkea lapselle.

Sen vuoksi onkin paras puhua tyttärestä mahdollisimman pian, ehkä jo tänä iltana. Eikä tänä iltana, vaan juuri nyt!

»Kuulehan, Niilo. Minulla on sinulle hyvin tärkeätä sanottavaa», virkahtaa Leena miettimättä kauempaa.

»Taasko ikävä uutinen?»

Leena naurahtaa säälivästi, sillä toinen on jo tottunut kuulemaan vain vastoinkäymisiä ja saamaan henkisiä kuhmuja, niin ettei osaa enää kuulla mitään vakavaa aavistamatta ikävää.

»Ei mitään surullista, vaan minun mielestäni päinvastoin. — Katsos, minä tahtoisin auttaa sinua jollakin tavalla ja samalla saada apua itsekin. Koetan selittää sinulle tarkoitukseni, jotta ymmärtäisit sen. Minähän tiedän, millainen kolahdus sinulle oli Aunen kuolema, ja tiedän myöskin sen, mitä vaikuttaa huolehtivan perheenemännän lähtö kodista...»

»Aune oli reilu nainen!» virkahtaa toinen ylpeänä.

»Niin oli. Mutta nyt ovat lapset jääneet orvoiksi ja sinä olet joutunut muihin vaikeuksiin, niin ettet kerkiä etkä jaksakaan pitää heistä huolta samalla tavalla kuin Aune. Sen vuoksi minä tahtoisin nyt auttaa sinua, jos ylimalkaan huolit minun avustani.»

»Tietysti minä välitän. Mutta sehän riippuu tietysti kokonaan siitä; millä tavalla sinä... Tarkoitan, että...»

»Apu olisi tässä tapauksessa molemminpuolista, sillä... En minä nyt osaa sanoa sitä oikealla tavalla!»

Leenan juhlallisista sanoista Niilo menee totiseksi. Millä tavoin Leena voisi auttaa häntä muuten kuin armahtamalla iankaikkisesta pulasta ja ehkä tarjoamalla liikoja ja käyttämättömiä varojaan? Hän teki äsken tyhmästi kertoessaan kiivastuksissaan Aunen pantatuista sormuksista ja kellosta. Asiahan on kerta kaikkiaan häpeä eikä sillä olisi tarvinnut kehua. Ja Leena tahtoo nyt tietysti pelastaa Aunen muistoesineet ja ehkä tarjota suurempaakin vippiä vastaisen varalle. Mutta onko sopivaa, että Niilo suostuu ottamaan rahaa hyvältä ystävältä ja lisäksi vielä naiselta? — Ei, sillä rahat pilaavat ystävyyden. Niinpä ei olekaan muuta keinoa kuin kiittää vilpittömästä tarjouksesta ja samalla myös kieltäytyä siitä.

Niilo etsii sopivia sanoja ja aloittaa yhtä virallisesti kuin Leena äsken:

»Tuntuu hyvältä, kun lähellä on joku ihminen, joka pystyy auttamaan. Mutta ymmärräthän, että hyvästäkin avusta voi olla vain vahinkoa. Eihän Aunekaan hyväksyisi, että juuri sinä yrittäisit korjata sen, mikä on mennyt rikki hänen jälkeensä.»

»Mutta annahan minun puhua ensin loppuun ja sano vasta sitten!»

»Voithan puhua. Mutta muista kumminkin, jotta sinut ovat sitoneet meidän perheeseemme muut syyt kuin apu.»

»Juuri senpä vuoksi!» huudahtaa Leena.

Mitä tuo mies tarkoittaa? Ehkä heidän kahden nuoruusvuosien aikaista yhdessäoloa? Ehkä sitä, että jos kaikki olisi mennyt ensimmäisten suunnitelmien mukaan, ei Leena olisi pelkästään kummitäti. Kun Niilo mainitsee nyt Aunesta, tarkoittaa se sitä, että Aunekin siis tiesi tulleensa Leenan ja Niilon väliin.

Mutta tämä asia on nyt puhuttava loppuun eikä vain vihjailtava! Sen vuoksi Leena tarttuu miehen ranteeseen lujasti:

»Meidän on puhuttava vielä tänä iltana!»

Samassa tulevat Sakarila ja Pekonen takaisin ja Leena on kiukuissaan keskustelun katkeamisesta juuri pahimmalla hetkellä. Hän päästää Niilon käsivarren rauhaan, mutta kiivaasta nykäisystä irtoaa toisen hihannappi hänen käteensä. Hän hypistelee sitä nyppien pois katkenneita langanpätkiä ja leppyen sen verran, että kiskoo langat pois kankaastakin napin paikalta ja kuiskaa Niilolle, ettei nappia voida tietenkään ommella paikoilleen täällä, vaan se on tehtävä heidän lähdettyään. Niilo ojentaa kämmentään saadakseen nappinsa takaisin, mutta Leena pudottaa sen käsilaukkuunsa, napsauttaa lukon kiinni ja vilkaisee rannekelloaan.

Samassa tulee hovimestari kiireisenä ja avun tarpeessa. Hän selittää katkonaisesti, ettei hotellissa ole vuosikausiin tapahtunut sellaista kuin nyt ja että on ikävä, jos tällaisten kundien vuoksi pitää kutsua poliisi...

»Mitä on sitten tapahtunut?» kysyy Sakarila.

»Täydellinen skandaali, joka pilaa ensiluokan hotellin maineen!» selittää hovimestari. »Käytävässä on kaksi miestä riitaantunut ja pian tulee tappelu. En saa heitä tottelemaan ja sen vuoksi tulin hakemaan herroja upseereja...»

Sakarilasta tuo ei ole mitään uutta, vaan kuuluu välttämättömänä numerona aseveli-illan ohjelmaan. Sitä paitsi täällä on tapeltu joka kerran ennenkin. Kun asia kuuluu ilmeisesti lähinnä hänelle ja Pekoselle, lähtevät he eteiseen uteliaisuudesta, sillä ilta on muuten venymässä ikäväksi. Siellä ei tilanne ole kuitenkaan millään tavalla vaarallinen, ja alkunsa se sai siitä, kun Raunola ei antanut entiselle toverilleen lupaamaansa katajanmarjaa. Vähälle osalle jäänyt Pasula tapasi eteisessä autonkuljettaja Laapaksen ja esitti tälle toivomuksensa samalla syyllä kuin Raunolallekin. Heille syntyi vakava riita, jonka aiheena olivat siis Raunolan ja Laapaksen rintama-aikaiset siveyskäsitteet. Sitkeä anelija päätti kuitenkin masentaa ylpeän autonkuljettajan ja syytti häntä toisten kuullen mustanpörssin suurimmaksi agentiksi. Mutta toinen ei kauhistunut tästäkään, vaan nosti päänsä pystympään ja sanoi varmana:

»Minä myynkin hyödyllistä ja kunnollista tavaraa, mutta sinä olet vain viinakauppias!»

Tämä tuntui jo ammatin loukkaamiselta ja sen vuoksi he olivat tarttumassa toistensa tukkaan Sakarilan ja Pekosen tullessa eteiseen. Automies on maltillisempi ja pyytää entistä komppanianpäällikköään antamaan asiassa jonkinlaisen Salomonin tuomion. Niinpä hän vetoaa Sakarilaan:

»Ajatelkaa: tuo Pasula myy illat viinaa Bulevardilla ja Albertilla ja nyt se loukkaa minua — minua, joka autan yleisöä olemalla vain hankkijana...»

»Ja hyväntekijänä — eiks juu?» kysyy Sakarila. »Te olette siis yhtä hyödyllinen kansalainen kuin se sotavuosien kapakoitsija, joka joutui kiinni mustista pihveistään ja saatuaan sitten raastuvassa tuomionsa surkutteli haikeana, kuinka oikeus kohtelee noin rumasti isänmaallista miestä, joka on tehnyt kaikkensa ruokkiakseen nälkäisiä!»

Tuomariksi päästyään Sakarila on nyt sitä mieltä, ettei vikaa ole kummassakaan — tai paremmin sanottuna kummassakin — sillä koko juttu johtuu selvästi ammattikateudesta. Pusulallahan oli sotamuistonaan puolen vuoden tuomio, joka jäi »olosuhteitten» muututtua kuitenkin istumatta ja Pasula on sen jälkeen selitellyt tehneensä pahaa vain rauhanrakkaudesta, sillä hän on nykyään kuulemma pasifisti. Ja Laapas toimii myöskin vapaan ammatin harjoittajana ja on kuulemma sodan loputtua tuonut Helsinkiin vaunulastillisen armeijalta varastettua kuparilankaa. Ja paljon muuta. — Niin että kun Sakarila pohtii tuomiotaan, on hänellä täysi syy ehdottaa miehille, että miksi nämä oikeastaan riitelevät, kun sen sijaan voisivat tästä lähtien toimia yhdessä. Kumpaisellakin on oma erikoisalansa, joten he voivat täydentää toisiaan.

Laapas tarjoaa tuomareille amerikkalaisen savukkeen, pyyhkäisee permanenttitukkaansa ja pudistaa Sakarilan ehdotukselle päätään:

»Ei käy laatuun. Ensiksikin minä hoidan vain tukkuliikettä ja toiseksi otan palvelukseeni vain edustavia henkilöitä, joilla on hyvät suhteet liikemaailmaan.» Ja varmuuden vuoksi hän vielä lisää: »Sitä paitsi minä en harrasta politiikkaa, vaan olen puolueeton liikemies.»

Se on kai totta, myöntää Sakarila ja hymyilee sisässään. Hän vainuaa lehteensä sopivaa pakinan aihetta ja tietää nyt saavansa parhaassa tapauksessa tuhat markkaa. Tämän saman Laapaksen hän muuten näki talvella ensiluokan parturissa. Odottajia oli puoli huonetta täynnä, mutta kaikki viivästyi ja oli hidasta sen vuoksi, kun liike sai hoidella vain herrojen liikemiesten kynsien kiilloitusta. Ja totisesti eräästä tuolista nousi juuri Laapas kasvoiltaan ja kynsiltään kuurattuna ja Sakarilan kohdalle päästyään heilautti entiselle komppanianpäällikölleen kättään toverillisesti ja sanoi tuttavallisen »terve»!

Omaan itseensä ja työhönsä tyytymätön Sakarila voisi kadehtia ihmisiä, jotka osaavat noin vaivattomasti etsiä itselleen mieluisan ja tyydyttävän tehtävän yhteiskunnassa: toinen edustaa vanhan rintamapataljoonan uusia kasvoja ja toinen on avulias puutteen torjuja.

»Tule pois», ehdottaa Pekonen hänelle siirtyäkseen ajoissa parempaan seuraan.

»Tylsää tämä on», myöntää Sakarilakin huomatessaan, ettei tilanne kehity enää miksikään.

Heidän mennessään kuuluu Pasula vielä vakuuttavan antamatta voittoa kokonaan herrasmies Laapakselle:

»Juu, sen minä vain vannon, etten ole koskaan elämässäni varastanut mitään. Mutta katsokaapas tuota Laapasta! Hymyilee kuin herrasmies, mutta pitää silmänsä auki kuin rosvo!»

Pekosen päästyä saliin ja takaisin omaan pöytään kysyy Havunen uteliaana, mitä kaikkea eteisessä ehti tapahtua. Pekonen valikoi selityksekseen mahdollisimman yleviä sanoja:

»Kaksi nykyisen yhteiskunnan tekijämiestä, joista toisen liikkumatilaan kuuluvat vain suuret hotellit ja toinen pujottelee vain porttikäytävissä. Ja molemmat ovat kai hyvin vaatimattomia, sillä he hätkähtävät heti, jos joutuvat kirkkaaseen valokeilaan.»

Ota tuosta nyt sitten selvää, mutta Pekonen ei viitsi selittää paremminkaan. Hän on juhlinut mielestään jo tarpeeksi ja muistaa taas kerran, että jos lumituisku on ulkona lisääntynyt, niin hänen on luotava katu puhtaaksi ennen nukkumistaan. Hän hypistelee kellonperiä, jotka ovat kai palkinto joistakin kilpailuista ja joissa riippuu punaemaljinen urheiluseuran merkki. Vain siinä tapauksessa hän voi vielä jäädä, jos joku pyytää koko tämän pöytäkunnan jatkolle kotiinsa. Siinä toivossa Pekonen virkahtaakin:

»Täytyy kai lähteä. Viimeiset vaunut kulkevat pian.»

Havunen on valmis seuraamaan häntä, varsinkin kun heillä molemmilla on sama suunta, mutta katsahtaessaan nurkkaan päin hän huomaa sen oman joukkueensa karkurin, joka kävi häntä äsken tervehtimässä, viittoilevan nyt tyhjään pöytäänsä. Havunen siirtyykin sinne, ja molemmilla miehillä on täysi tekeminen koettaessaan hienotunteisesti peitellä nolouttaan ja keksiessään keskustelulle tavallisia ja sopivia aiheita, ettei jouduttaisi sivuamaan rintama-ajan ikäviä muistoja. Havusen puolelta tämä kohteliaisuus on kuitenkin turha, sillä miehen tarkoituksena näkyy olevankin puhua juuri niistä. Hän kertoo odottaneensa tätä tapaamista usein ja ajatelleensa soittaa Havuselle, mutta moninaisten kiireiden vuoksi se on jäänyt häneltä tekemättä. Ja sitten mies sanoo asiallisesti:

»Eihän minulla muuta, mutta haluaisin keskustella maisterin kanssa niistä vanhoista asioista.»

»Onkos niissä enää keskustelemista? Nehän ovat jo selvät siitä lähtien, kun koko sotapuuhan ylitse vedettiin pitkät raakit», on Havunen valmis selittämään.

»Ei sentään ihan selvät... Kyllä ne pysyvät mielessä ja näin jälkeenpäin harmittavat.»

Äänessä on anteeksi pyytävä ja alakuloinen sävy, hän katsoo vakavana eteensä ja leikkii tulitikkulaatikolla. Havunen lohduttaa häntä sanomalla, että asia unohdettiin jo samalla hetkellä ja samana yönä kuin sovintokin tehtiin eikä hänellä — eikä varmasti myöskään kapteeni Kajolalla — ole sen jälkeen ollut mitään taka-ajatuksia.

»Vai onko sellaisia näytetty?» kysyy hän varmana.

»Ei, ei ole», myöntää toinen. »Enkä minä sitä millään tavalla ihmettelisi, vaikka niitä olisikin. Sillä tekohan oli meidän puolellamme typerä. Minä en haluakaan sitä puolustella, vaan päinvastoin...»

»Mutta juuri tehän olitte ensimmäisenä myöskin miehekäs», keskeyttää Havunen hänet.

»Enpä tiedä. Joka tapauksessa te vaikutitte asiaan paljon. Ja uskokaa pois, maisteri, että minä näin teissä oikean miehen sillä hetkellä, kun minä virutin verta valuvaa kättäni lumessa ja te kääritte siihen siteen. — Ymmärrättehän, että jos minä olisin pysynyt hupsussa päätöksessäni, olisin myöskin hävennyt mennä kotiini...»

Tulee hiljaisuus ja molemmat ovat niin lähellä liikutusta, että heidän täytyy hypistellä jotakin ja keksiä asiaan kuulumatonta sanottavaa peitelläkseen turhaa heltymistään. Kumpainenkin rykäisee kerran ja pari ja Havunen virkahtaa sitten:

»Muuten näissä illanvietoissa on aikaisemmin sovittu siitä, jotta kaikki sinuttelevat täällä toisiaan. Niin että minäkään en ole sinulle mikään maisteri.»

Hän ojentaa kämmenensä, mies naurahtaa ja lisää:

»No sanotaan sitten niin... Tuota — tästä toisesta asiasta vielä hiukan, vaikka se ei olekaan hauskaa juteltavaa. Halusin sanoa sen, että näin jälkeenpäin sellaisten tapausten syyt voidaan tietysti selittää miten kauniisti tahansa. Ja tavallisesti sillä lailla, että raukkamaisuus johtui muka rauhanrakkaudesta ja kaikesta muusta.» Hän pitää pienen tauon kuin sanoja valikoiden ja jatkaa sitten: »Mutta se on kyllä valetta. Saat olla ihan huoletta siitä, jotta minä en sotke siihen politiikkaa enkä mitään muitakaan tekosyitä.»

»Se on miehen lailla sanottu.»

»En tiedä, onko se miehenkään lailla... Sillä totuus on se, että minä vain pelkäsin ja tein kaiken pelosta. Ja niin teki jokainen muukin mies sinä yönä. Se oli heikkoutta silloin, kun kaikki toiset koettivat kestää.»

Hetkeen ei kumpainenkaan tiedä, mitä tähän olisi lisättävä. Kun mieskään ei keksi muuta sanottavaa, siirtyy hän kevyempään asiaan ja katsoo Havusta huojentuneena:

»Muuten muistathan kai, jotta minä tein siellä komppaniassa aika näppäriä tuohitöitä? Ja ennen sitä ikävää yötä jo kerran sovittiin, jotta minä laittaisin sinun rouvallesi hauskan ostoslaukun.»

»Muistan. Mutta minä sain siirron pois koko komppaniasta ja sen takia se jäi.»

»Sinä sait siirron. Mutta siitä huolimatta sinä sait lähtiessäsi aikaan, jotta ei kukaan komppaniassa ollut minulle ilkeä sen pahan asian takia. Ensin pelkäsin, mutta jokainen käyttäytyi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.»

»Eikä tapahtunutkaan, sehän sovittiin jo silloin.»

»Noh, niistä tuohitöistähän piti puhua... Kun äsken näin rouvasi täällä mukana, arvelin ehdottaa, jotta...»

Havunen menee hämilleen, katsoo omaan pöytään kuin etsien, huomaa toisen tarkoittavan Leenaa ja selittää tämän olevan vain Sakarilan vieraana. Hänen oma rouvansa kun on jo kuollut...

»Vai niin... En tiennyt sitä. Minulla vain on saunassani uusia tuohia ja olisin kernaasti tehnyt... Mutta jos sinulla ei ole rouvaa eikä uutta tulekaan, niin käypäs minun luonani saunassa. Eukkonikin näkisi sinut mielellään, kun olen puhunut sinusta hänelle...»

Pyyntö on niin harras ja ujo, ettei Havunen voi muuta kuin myöntyä heti.

»Kas minulla on oma mökki Tikkurilassa. Sovitaan vain ajasta, milloin tulet...»

Mies ilahtuu sennäköisenä, että hän kotiin mentyään alkaa varmasti järjestellä kaikkea Havusen tulevaa saunamatkaa varten. Vähästäpä innostuu, miettii Havunen itsekseen, mutta samalla innostuu jo mukaan ja vapautuu omista ajatustensa vaivoista. Jutellessaan tavallisista arkisista asioista he nauraa hörähtelevät äänekkäinä kuin pojat ja ennen Havusen lähtöä takaisin omaan pöytään sopivat jo saunapäivästäkin. Heidän erotessaan ja ojentaessaan kätensä Havunen puristaa toisen kouraa arasti aivan kuin varoakseen toisen haavoja ja muistamatta, että kämmenessä ne ovat arpeutuneet paljon nopeammin kuin ajatuksissa. Vapautuneesta hymystä voi päätellä, että ainakin he kaksi ovat tyytyväisiä tähän iltaan.

Samaan aikaan kun he ymmärtävät toistensa lausumattomista sanoista, ettei kumpikaan heistä ole mahdoton mies ja ettei heidän siis tarvitse näissä aseveli-illoissakaan olla nurkassa häpeillen ja kulmat rypyssä, samaan aikaan istuu Sakarila läheisessä pöydässä entistään kärtyisämpänä ja kiukuttelee koko illan typeryyttä. Kaikeksi onnettomuudeksi pujottelee pöytien lomitse heidän luokseen vapaan ammatin harjoittaja Laapas kädessään pitkä holkki ja huulillaan kauppoja hierova hymy. Hän kumartuu Sakarilan ja Pekosen väliin kuiskaillen tärkeänä ja salaperäisenä, niin että Sakarilan täytyy jo vilkaista häneen sennäköisenä, jotta olisi kiire puhua varsinainen asiakin. Niinpä Laapas tekeekin ehdotuksensa suoraan:

»Kuulin kerrottavan, että maisteri Havunen palvelee nahkakeskuksessa. Sen vuoksi ajattelin ehdottaa hänelle pientä yhteistyötä. Saan nimittäin ensi viikolla suuren nahkalähetyksen ja haluan jakaa sen pois varastoistani — niin kuin herrat ymmärtävät. Maisteri Havunen voisi tietysti välittää niitä nahkakeskuksen avulla ja minä maksan siitä hänelle hyvän palkkion taikka sitten prosentit — kuinka hän parhaaksi katsoo.»

»Niin että mitä sitten?» kysyy Pekonen.

»Ajattelin, että kun minä tunnen Havusen niin huonosti, niin ettekö te voisi auttaa ja puhua siitä hänelle?»

Sakarila käännähtää Laapakseen päin uhkaavan nopeasti:

»Eikä saatana vie auteta!»

Laapas on liikkunut paljon omassa ammattipiirissään ja tottunut käyttäytymään muuallakin sen mukaan, joten hän nytkin luulee selviävänsä sillä, että viittailee prosentteihin, tekeytyy noin vain tuttavaksi ja uskaltaa laskea kätensä Sakarilan olkapäälle:

»Minä tarkoitin hyvää Havusenkin puolesta, kun kuulin hänen tarvitsevan verottomia sivutuloja...»

Sakarila tarttuu lujasti olkapäällään olevaan ranteeseen ja siirtää sen sivuun:

»Ensiksikään Havunen ei ole hyväntekeväisyyden tarpeessa ja toiseksi hän on herrasmies. — Oliko teillä muutakin asiaa?»

Sakarilan katse kuin luutuaa imelän ilmeen pois toisen kasvoilta, niin että miehen on kumarrettava ja esitettävä anteeksipyyntönsä. Kun hän lähtee takaisin liukkain askelin, jää hänen jälkeensä pitkä savuvana kuin ivanteoksi siitä, että ne, jotka ylvästelevät liialla rehellisyydellään, saavat tyytyä vain kessunhajuun.

Sakarila huokaa itsekseen niin kuin olisi kyllästynyt jo kaikkiin ihmisiin:

»Voi juutas, kun pitää olla tylsää!»

Samassa tulee Havunen takaisin vanhalle paikalleen ja kertoo Leenalle tapaamastaan uudesta tuttavasta:

»Oikein mukava mies...! Ei häntä vaivaa mikään eikä hän selitä erehdyksiään minään poliittisina viisauksina.» Ja Havunen naurahtaa heräävässä itseluottamuksessaan: »Muuten olin huomaavinani sen, että minäkään en ole ihan mahdoton...»

Leenankin on pakko naurahtaa, kun Niilo on oppinut näin lyhyessä ajassa hymyilemään tähänastiselle surkeudelleen. Se ei kuitenkaan ole vielä seuraus hänen henkisestä ryhdistäytymisestään, vaan ainoastaan sen enne. Mutta hyvä niinkin, sillä eihän pahasta vammasta parannuta niin nopeasti. Leenan hyvää uskoa lisää vielä sekin, kun nyt loppuiltana Niilo osaa jo kysyä samaan tapaan toisilta kuin hekin kuiskailivat alkuillasta hänen selkänsä takana:

»Mikä tuota Sakarilaa oikein vaivaa?»

Sakarilan hyvä tuuli on tosiaan laskemassa sitä mukaa kuin Havusen nousee, niin ettei hän vastaa enää mitään, vaan pudistaa surullisena päätään.

»No mitä sinä sitten mietit?» on Havusen kiskottava hänestä jokin sana vastaukseksi.

»Olen yrittänyt miettiä paljon», sanoo Sakarila vastahakoisesti ja nojaa molemmilla kämmenillään poskeensa. »Mutta joka kerran, kun olen saamassa jonkin ajatuksen hännästä kiinni, pujahtavat ne parvena piiloon kuin hiiret.»

»Ja vitsitkin loppuivat jo?» kysyy Pekonen.

»Jo», vastaa toinen vakavana. Mutta sitten hän muistaa jotakin, kohottaa päätään ja naurahtaa: »Muuten kun ne yhteiskunnan uudet tukimiehet tuolla, eteisessä puhuivat äsken uranuurtamisesta, teki mieleni tehdä heille eräs kysymys. Ja johan minä lopulta sitä kysyinkin. Nimittäin vastatkaapa tekin minulle, minkä vuoksi jokainen uranuurtaja pitäisi napata kiinni ja viedä Ratakadulle? Tarkoitan sinne yhteiskunnan varmuuslukon suojaan...»

Jokainen pudistaa päätään.

»Sen vuoksi, kun ura on oikeastaan sama kuin vako. Jokainen uranuurtaja on siis vakoilija.»

Pöytäkunnan keskustelu on jo pitkän aikaa ollut sammumassa, niin että Pekonen on pari kertaa haukotellut ajatellessaan lumenluontiaan ja Leena on lähtöä ajatellen odottanut vain Niiloa takaisin omaan pöytään. Mutta Sakarilan antamasta pienestä alusta puhe viriää uuteen vauhtiin ja sivuaa tällä kertaa yhteiskuntaa. Mielipiteet putoilevat esille kuin kortit yhteisessä pelissä. Pekonen käyttää tavallista ja varmaa valttityyliään, Sakarilakin innostuu ja pelaa kurillaan misääriä niin kuin ennenkin ja lyö hajamielisyydessään aina väärin. Havunen ei uskalla vielä näin alussa olla uhkarohkea ja Leena vain hymyilee kaikille yhteisesti... Kun yhteiskunta on tällä tavalla muokattu pehmeäksi käyttämällä esimerkkeinä monia eri tyyppejä Raunolasta pitkämatkaiseen porilaiseen ja sodanjälkeiseen yläluokkaan kohonneeseen autonkuljettaja Laapakseen asti, on heillä jo aika siirtyä vähitellen uskontoon. Sekin kysymys on vielä ratkaistava ennen kotiin menoa, sillä he tietävät jo edellisistä kerroista, että aseveli-iltojen keskustelunaiheethan koskettelevat erityylisten vitsien jälkeen urheilua, sitten politiikkaa ja uskontoakin. Viimeinen on kuitenkin merkki siitä, että kaikki muu puhuminen on jo loppunut.

Pekonen on taas hyökkäämässä ja vaatii vastausta siihen, minkä vuoksi nykyään julistetaan paljon hyvää ja kaunista niin kuin Uudessa testamentissa, mutta jokaikinen noudattaa kuitenkin käytännössä Vanhan testamentin ajatuksia. — Myöskin itse kirkko kaikkina muina päivinä paitsi jumalanpalvelusten aikaan sunnuntaisin. Silloin on Uuden testamentin vuoro.

»Minkä vuoksi ei siis Uutta testamenttia polteta, kun sen merkitys on kahdentuhannen vuoden saarnaamisen jälkeen kuitenkin jäänyt nollaksi?» utelee Pekonen.

Toiset vaikenevat, sillä he eivät keksi mitään vastattavaa. Leena virkahtaa kuitenkin enemmän väittelynhalun kuin aiheen vuoksi:

»Uutta testamenttia saarnataan, sillä päämääränhän täytyy aina olla ylhäällä, ettei sinne ulotu milloin tahansa käsin kurkottamalla. Ja kuta korkeammalla se on, sitä enemmän on ihmisen myöskin ponnisteltava. Eihän arkisessakaan elämässä aseteta päämääriä niin lähelle, jotta niihin päästäisiin muutamalla loikkauksella.»

»Aivan niin», vastaa Pekonen. »Uskonto asettaa päämäärän korkealle ja tavallinen tyhmä ihminen tietää jo pelin aloittaessaan, ettei hän pääse sinne asti ainakaan rehellisillä keinoilla, vaan avuksi on otettava taktillisia niksejä. Senpä vuoksi jokainen koettaakin sitten valita omat keinonsa.»

»Ja tavallisin niistä on uskovaisten kyynärpäätaktiikka. Siis suvaitsemattomuus», arvelee Sakarila.

»Ja muutamille se tulee jo himoksi ja he käyttävät Jukolan Simeonin tyyliä: tavoittelevat taivasosuutta niin ahneesti, että kitsastelevat lastenkin leivästä maan päällä!» jatkaa Pekonen.

Niilo Havunenkin innostuu jo väittämään vastaan. Hän mutisee pölyttymisestä ja pitää Pekosen käsityksiä tavallaan jo vanhanaikaisina. Eihän nykyisen muodin mukaan kukaan tavoittelekaan enää taivaan, vaan ainoastaan epäjumalien suosiota. Se on paljon vaivattomampaa, vaatimukset eivät ole läheskään niin suuret ja niilläkin voi fuskata niin kuin korttipelissä. Ja jos osaa pelata hyvin, voi lopulta ehkä onnistua niin kuin raha-arpajaisissa.

»Minun käsitykseni ei ole vanhanaikainen, vaan muoti on liian uusi», virkahtaa Pekonen. »Ja tehän tiedätte vanhan totuuden, että kun epäjumalien kuvat särkyvät, on niiden sisällä vain kipsiä ja tyhjää!»

»Mutta kun tuollainen muoti on tarttunut, niin eihän vika ole silti ihmisissä, vaan uusissa apostoleissa», huomauttaa Leena. »Apostolit ovat siis kääntäneet ihmisten huomion taivaasta epäjumaliin.»

»Eipä niinkään ihmisissä», myöntää Pekonen sopuisasti. »Mutta epäjumalat ovatkin nykyään joko poliittisia tai taloudellisia. Ja samaten apostolitkin valitaan vain puoluekannan tai vuositulojen perusteella.»

»... sanoo sosialisti Pekonen», hymähtää Sakarila loppuponnekseen.

»Älkää viitsikö lennellä niin korkeissa asioissa», huomauttaa Niilo Havunen. »Sen sijaan voidaan pohtia pienempiä juttuja ja miettiä sitä, mihin raitiovaunuun vielä ehditään.» Hän siis ehdottaa kotiinlähtöä ja tavoittaa jo toisen kerran kelloaan tyhjästä liivintaskusta.

Mutta kun sitä ei ole, ei hän siitä huolimatta mene vakavaksi, vaan virkahtaa ironinen sävy äänessään:

»Mitäpä minä oikeastaan kellolla teenkään... Maanantainakaan ei ole kiirettä työhön, kun ainoa tehtävä on irtisanominen!»

Hän osaa jo hohottaa omalle surkealle tilanteelleen.

»Eikö sinulla ole kelloa?» kysyy Leena ja ojentaa rannekellonsa Niilon nähtäväksi. »Ajan puolesta me kaksi selviämme kyllä.»

Sanat »me kaksi» jäävät soimaan Niilon korvissa ja hän miettii, mitä Leena tarkoitti niillä. Joka tapauksessa ne ovat hänelle jotakin uutta ja siis tietävät vain hyvää. Sekin riittää hänelle.

Puoliyön lähestyessä alkaa salin tunnelma hitaasti laskea. Tosin sorina kuuluu kovemmin kuin ennen, mutta ihmiset ovat kuitenkin unohtamassa vierasta tilapäisminää varten valitsemansa roolin ja puhuvat jo itse omia ajatuksiaan. Monet ovat kyllästyneet tähän oikeaan minäänsä jo aikoja sitten, ovat nähneet hänen hyödyttömät ponnistelunsa turhia tavoitteita kohti ja joskus myöskin hänen auttamattoman typeryytensä. Hän on ikävä toveri — tuo oikea minä — ja tunkeutuu nytkin itsepintaisesti samaan pöytään, ajaa hauskasti tarinoivan uuden minän pois paikoiltaan ja istuutuu tämän tuolille aivan kuin omalleen. Oikeastaan hävettää hänen liika tuttavallisuutensa toisten ihmisten läsnäollessa, mutta kun hänestä näkyy olevan pääsemättömissä, ei siis ole muuta keinoa kuin juottaa häntä ja antaa äijän lörpötellä itsekseen. Hänen juttunsa eivät ole erikoisen hauskaa kuultavaa, mutta ymmärtäähän jokainen sivullinen, ettei humalaisen puheita kannata ottaa täydestä... Olisi tietysti ollut hauska näin illanvietossa keskustella vielä jonkin aikaa sen paremman minän kanssa, mutta minkäs sille voi, kun jokaisella ihmisellä on oma varjonsa tai painajaisensa, oma arkinen itse, joka tuppautuu seuraamaan kaikkialle.

Niinpä tuo oikea minä näkyy nyt tulevan yhä varmemmaksi, jauhaa yhtä ja samaa asiaa alusta loppuun, nojailee kyynärpäillään pöytään tai heittäytyy selkäkenoon tunkien kädet housuntaskuihin. Silmät ovat jo harmaat ja tiirottavat niin kuin humalaisella ainakin. Kun kauemmat kuvat näkyvät jo kahtena, täytyy toinen silmä sulkea ja samalla kallistella päätä puoleen ja toiseen sitä mukaa kuin salin ääriviivat heiluvat tasaisessa tahdissaan. Sinertävän tupakansavun takaa näkyy toisia samanlaisia katseita kiertävän salia kuin tyytymättöminä sen uuden ja hauskemman minän häviämiseen. Noista etsivistä silmäyksistä tuntee hyvin — oikeastaan paremmin kuin alkuiltana — pataljoonan vanhat asetoverit ja heidän kasvoistaan on opittu vuosien mittaan lukemaan paljon enemmän kuin monista sanoista. Muutamana mitättömänä hetkenä niistä näkyi tilanteen äärimmäinen jännitys, pelko tai rohkeus. Pimeinä öinä näkyi toverin sanattomasta silmäyksestä se, että nyt on ansoitus valmiina ja viimeinkin päästään nukkumaan — että nyt on miinat viritetty ja on hiivittävä varovaisesti, ettei polkaista niihin itse ja samalla pamauteta omaa sielua irti ruumiista — että nyt tulla kohistaa kuusituumainen suoraan kohti ja antaa muutamiksi sekunneiksi viimeisen tuomion tunnelman — että nyt, veli hyvä, minua raapaisi päälaesta, mutta ei suinkaan tämä ole kuolemaksi...

Mutta miten nuo muistikuvat alkavat loppuillasta kiusata enemmän kuin aikaisemmin? — Siksi kai, että miehet näyttivät silloin vieraammilta eikä oikea todellinen minä ollut niistä muistuttamassa... Kyllähän saliin tultaessa näkyi tuttavia kasvoja ja tiesi yhden jos toisenkin nimen, mutta silloin oli puhuttava paljon hauskemmista asioista kuin miinoista ja kuusituumaisista. Tuokin Jussi tai Antti oli rintamalla jokseenkin ikävä ja hiljainen kaveri, ei tehnyt muuta kuin murjotti korsun nurkassa ja virkahti korkeintaan joskus seuraavasta lomavuorostaan tai ratkenneesta saappaansa pohjasta, mutta tänä iltana hän on kaikin puolin hauska mies. Niinpä hänen kanssaan voi tehdä sopimuksen tavata tästä lähtien vaikkapa kerran viikossa ja mennä elokuviin tai saunaan. Mutta nyt, kun ilta on kulunut näin pitkälle, näkyykin Jussi tai Antti puhuvan aina vain yhtä ja samaa joko tuntipalkoista tai lisätupakasta, niin että eipä niistä tapaamisista taida niin hauskoja tullakaan. Siis mitäpä tuosta — on kai paras lähteä kotiin jo ajoissa...

Sorina jatkuu yhä. Tuolla suunnitellaan pataljoonan miehille omaa merkkiä, mutta ei päästä yksimielisiksi siitä, pitäisikö sen esittää sotavuosien muistona räjähtävää miinaa vaiko nykyisen rauhanaikaisen yhdessäolon symbolina kahta toisiaan puristavaa kättä. Toisaalla etsitään laulajia omaan tilapäiseen kuoroon, mutta kun kellään ei ole aikaa tulla harjoituksiin eikä ole oikeastaan ääntäkään, niin ajatus raukeaa tyhjään. Sihteeri ehdottaa seuraavaa illanviettoa vielä ennen kesää, mutta kun toisille ei sovi huhti- eikä toisille toukokuu, on kai paras jättää kaikki ensi syksyyn. Siellä täällä näkyy jo tyhjiä tuoleja, sillä miehet kuiskailevat kuin jotakin suunnitellen kaksin tai kolmisin, nousevat sitten mennäkseen eteisen puolelle puhelimeen ja katoavat kadulle kai jatkoja järjestelläkseen. Puheenjohtajakin kokoilee parhaillaan pöydälle jääneitä papereita salkkuunsa ja sihteeri kuuluu jo pyytävän tarjoilijalta laskuaan.

Raunola, joka on hetken aikaa istunut heidän keskessään, on vastoin tahtoaan joutunut siirtymään pitkämatkaisen porilaisen pöytään kuvakaupan harjakaisille. Mutta hän tekee sen harkiten, sillä jos hän ei suostuisi Luhtisen pyyntöön eikä olisi unohtavinaan vanhoja pikku vihoja, joutuisi hän taulukaupassa häviämään kunnon tuhatmarkkasensa. Mutta nyt niillä on sen sijaan voitettava jotakin — ellei muuta, niin ainakin Luhtisen ja hänen samankaltaisten ystäviensä myötätunto hiukan kalliinlaisesta hinnasta. Niinpä Raunola ei uuteen pöytäkuntaan jouduttuaan istukaan enää älykkäänä ja huomaavaisena herrasmiehenä niin kuin äsken vastapäätä Leenaa eikä yhtä arvokkaana ja kulmat totisissa rypyissä niin kuin puheenjohtajan ja sihteerin välissä, vaan heittäytyy selkäkenoon, työntää toisen peukalonsa liivin hihaan, nostaa jalkansa toisen polvelle ja keikuttaa tuoliaan takajalkojen varassa keskustelun saadessa sopivasti kehuvaa »sepäs-on-peijakas!»-sävyä:

»Eipä vain olisi joka heppu lähtenyt sieltä asti vanhoja kamuja tapaamaan niin kuin tuo Luhtinen — kehveli sentään!»

Miehet suhtautuvat Raunolaan aluksi hiukan arvellen, mutta hänen juttuamisensa karkottaa turhat epäluulot ja nurkkapöydän tunnelma on pian sama kuin tähänkin asti. Vanhoja rintama-aikaisia asioita vältetään mainitsemasta, sillä niiden vihjaileminen voisi aiheuttaa turhia »mitä-sinä-sillä-tarkoitat?»-kysymyksiä puolin ja toisin. Eihän tänne ole tultu murjottamaan, vaan olemaan yhdessä ja pitämään hauskaa. Ja sitä mukaa kuin Raunola jaksaa puhua mukavia, sitä vastaanottavaisemmaksi tulee myöskin Luhtinen, niin että hän kääntää jo tuolinsa kokonaan Raunolaan päin, kumartuu lähemmäksi kuullakseen tarkemmin vaikuttavimmat kohdat ja lyöpä kämmenellään ihastuneen läimäyksen toisen olkapäälle ja väliin omaan polveensa. Silloin on Raunolakin sitä mieltä, että nyt on varmasti vanhat kaunat jo unohdettu.

Niin kuin onkin. Luhtisen kieli alkaa jo sammaltaa hänen vakuuttaessaan suuripiirteiselle lahjoittajalleen:

»Kehno kun sinä olet mukava mies! Siellä poppoossa pitivät sinua ylpeänä, mutta eihän ole koiraa karvoihin katsomisia.»

Raunola silmää epäilevänä, sillä viimeiset sanat eivät tunnu varsin vilpittömiltä ja sitä paitsi niissä on sama totuus kuin Sakarilan ja Pekosen äskeisissä mielipiteissä, ettei ihmisen sisus ja pintavuota ole aina samaa priimatavaraa, vaikka niin saattaisi luulla. Mutta Luhtisen katseesta huomaa, että hänen vakuuttelunsa tarkoittaa kyllä totta, vaikka vertaus tulikin väärään paikkaan. Ja kun karvoista puhuttaessa tulee mieleen turkki, siirtyy keskustelu pakottamatta käytännöllisiin asioihin ja lähinnä nahkakeskuksen toimintapiiriin. Raunola on muistavinaan, että joku hänen tuttavansa tarvitsee hyvän pomppaturkin ja kyselee kovasti lampaannahkoja itselleen ja myöskin lapsilleen lämpimiksi. Luhtisen luvattua, että kyllä hän hankkii sentään yhden turkin vaikka mistä, huomauttaa Raunola vielä varmuuden vuoksi:

»Jos sieltä löytyy niitä enemmänkin, niin minä otan kyllä vastaan ja autan paleltuvia ystäviäni. Ja sinulle maksan hankkimisesta sievät palkkiot.»

Luhtinen näyttää virkistyvän, kohentaa ryhtiään, pyyhkäisee otsalleen valahtaneen hiustukon paikoilleen ja siirtää suupielestään katkenneen savukkeenpätkän tuhkakuppiin. Hänen mielestään kannattaa näin tärkeissä liikeasioissa uhrata viisi minuuttia vakavaan neuvonpitoon, sillä onhan synti, jos hyvät lampaannahat piilottelevat ullakon orsilla ihmisten kärsiessä vilua. Niinpä he kallistelevat toisiinsa päin ja kuiskailevat tärkeinä, niin että heistä saisi aiheen vaikkapa uuteen veistokseen, jonka nimeksi sopisi: »Kumpaa tässä huiputetaan?» He saavat sovituksi nahkain määristä, hinnoista ja niistä keinoista, joilla Luhtinen saa ostoksensa tulemaan tänne poliisin huomaamatta — omalla vastuullaan tietysti, sillä Raunolan mielestä Nahkakeskus on suurliike eikä sen mainetta voi pilata noin mitättömän pienen nahkamäärän kiinnijoutumisella... Luhtinen ymmärtää tämän, kauppa tulee valmiiksi ja harjakaisia maisteltaessa hiustupsu valahtaa takaisin otsalle hänen vakuuttaessaan Raunolalle:

»Minä huomaan, jotta sinä olet pataljoonan parhaita miehiä. Meidän olisi pitänyt tavata jo aikaisemmin.»

»Olihan meillä sentään pientä riitaa niistä varastetuista saappaista», muistuttaa Raunola saadakseen tämänkin aiheen pois tieltä.

»Ja roskaa niistä! Sodassa häviää monta saapasparia sen tien. Ja jos niiden takia kannetaan kaunaa, niin siinähän on jo ensimmäinen aihe uuteen sotaan!» Luhtinen kertoo toisillekin miehille ikävän tarinan siitä, miten he olivat vähällä joutua Raunolan kanssa riitoihin siitä, kun muutamana yönä jotkut epärehelliset ihmiset hamuilivat komppanian varastossa ja veivät muutamia kelvottomia saapasrisoja. Näillä aseveli-illoilla on kuitenkin se hyvä puoli, että täällä voidaan selvittää kaikki turhat väärinkäsitykset ja...

Luhtisen hidasjuoksuinen ajatus katkeaa kesken lauseen, sillä hän keksii erään uuden asian, kohentautuu, katsoo Raunolaa silmiin ja oikaisee taas hiustukon kohdalleen:

»Pidäpäs puhe!»

Raunola on ajatellut itse samaa jo edellisissä illanvietoissa, niin ettei hänellä ole asiaa vastaan mitään muuta kuin tavanomaiset estelyt. Kun pöydän miehet lupaavat puheen lopuksi taputtaa käsiään lujasti ja ehkä vielä keskelläkin, näyttää Raunola myöntyvän, siirtyy takaisin puheenjohtajan pöytään ja neuvoteltuaan siellä hetken nousee juhlallisena, kilistää lasiaan, katsoo pitkän tauon aikana yli salin silmistä toisiin ja aloittaa puheensa aseveljille.

»Komppanialla taitaa olla saunavuoro ja pyykinvaihto tänä iltana. Sillä on jo luettelo kädessään», kuuluu ensimmäinen huomautus salin perältä.

»Antakaas Topin puhua! Hän on mukava mies!» huomauttaa Luhtinen itsevalittuna ohjelman järjestäjänä.

»Aikooko se tyyppi esiintyä?» kysyy Sakarila ja kääntyy katsomaan kuullessaan ensimmäiset sanat.

»Ei aio, vaan esiintyy jo», oikaisee Pekonen. »Ja minä lupaan ostaa Luhtiselta sen toisen lankunpätkän, jos Raunola ei mainosta itseään eikä vaadi rahaa meiltä muiltakin.»

Pekonen ei erehdykään paljon, sillä kun Raunola on ensin kiittänyt puheenjohtajaa ja sihteeriä tämän erinomaisen illan järjestämisestä ja toivoo tällaisen hedelmällisen vuorovaikutuksen jatkuvan kovia kokeneen pataljoonan miesten kesken aina edelleen rauhan ajasta ja uusista tehtävistä ja töistä huolimatta, ehdottaa hän heti järjestettäväksi keräyksen, jonka avulla sihteeri voi seuraavilla kerroilla mainostaa näitä illanviettoja entistään perusteellisemmin ja samalla pyytää niihin ensiluokkaisia ohjelmansuorittajia. Jokainenhan saa jo arkisessa elämässään nähdä ja kuulla tarpeekseen vakavaa, joten näihin illanviettoihin voitaisiin hankkia lomaan jotakin hauskaakin, kuten taiteellisesti päteviä taikatemppujen tekijöitä, steppaajia ja niin edelleen.

»Joku saisi heittää tuota miestä pullolla, niin että hän steppaa taiteellisesti hiivattiin», virkahtaa Sakarila Pekoselle.

»Anna sen puhua, muuten se käyttää sitä pulloa reklaamikseen», rauhoittaa toinen.

Päästessään suunnittelemaan ohjelmia Raunola antaa katseensa tehdä jonkinlaista inventointia toisten lompakoissa ja vetoaa kunkin myötätuntoon aseman ja varojen mukaan. Hän kohottaa kädessään olevan paperin päänsä yläpuolelle kuin lipun ja kertoo puheenjohtajan kanssa laatineensa juuri valmiin keräyslistan, joka pannaan heti kiertämään pitkin salia. Ja ne, jotka ovat pataljoonan eri vaiheissa olleet aina ensimmäisiä ja pitäneet sitä esimerkillisen hyvällä tavalla koossa, eivät varmasti nytkään kieltäydy asettumasta etupäähän, marssimasta kärkenä, niin kuin ammattikielellä sanottiin muutamia vuosia sitten. Senpä vuoksi sihteeri tuokin paperin ensiksi upseerien pöytään ja toivoo merkinnälle kaunista alkua...

Raunola istuutuu ja saa äskeisestä pöydästä kiivaat taputukset lupauksen mukaan.

»Älä läpytä niin lujasti, Luhtinen! Muuten menevät matkarahasi listoille», hillitsee joku toisaalta.

»Saan kai tässä minäkin lahjoitella!» puolustautuu Luhtinen äänessään varmuutta, joka siihen on ilmestynyt hänen saatuaan äsken uusia tehtäviä vapaana liikemiehenä.

Tuokion kuluttua on Raunolan paperi Havusen ja Sakarilan edessä. Havunen, joka on näihin asti tottunut ottamaan Raunolan ehdotukset vakavasti, näyttää häkeltyvän ja tavoittelee jo takkinsa rintamusta lompakon kohdalta arvioiden itsekseen, montako markkaa sinne mahtaa jäädä illallislaskun jälkeen. Pekonen arvaa tämän, nykäisee paperia kulmasta ja ojentaa sen takaisin sihteerille huomauttaen, että tällaisiin merkitsee nimensä aina ensimmäisenä varsinainen ehdotuksen tekijä. Ei suinkaan hän aio jäädä listan loppuun pikkusummaisten joukkoon?

Sakarila naurahtaa. Tuo on tyypillistä Pekosta ja pelastaa heidät tilanteesta, sillä sihteeri näyttää olevan samaa mieltä ja menee listoineen takaisin kuiskailemaan Raunolan kanssa. Tämä näkyy tulevan hajamieliseksi ja naputtaa sormiensa päillä pöytään katsellen mietteissään salin nurkkia kohti, pysähtymättä edes Luhtisen kohdalla, joka hyvään alkuun päästyään taputtaa käsiään yhä vieläkin.

»Eivät saaneet taiteilijat palkkaansa!» huomauttaa Havusen takana istuva hiljainen työmies eukolleen surkuttelematta asiaa sen enempää.

Leena Keskitalon ja Niilo Havusen pöytäkunta pääsee jatkamaan Raunolan keskeyttämää keskusteluaan kymmenen käskyn noudattamisesta ja laatimaan vanhalta pohjalta uutta luetteloa näin poikkeuksellisia aikoja varten. Sillä totuushan on se, että kymmenistä käskyistä ihmiset välittävät juuri saman verran kuin kansanhuollon määräyksistä: ovat opetelleet ne ulkoa osatakseen rikastua niillä paremmin. Leenan yrittäessä vielä puolustella vanhoja käskyjä Pekonen hohottaa epäkohteliaasti hänen mielipiteilleen ja käy tarkalleen lävitse kaikki kymmenen pykälää osoittaen niiden turhuuden. Ihmiset ovat ruvenneet tinkimään jo heti ensimmäisen käskyn kohdalla niin kuin heidän äskeinen keskustelunsa epäjumalista ja uusista messiaista todisti. Mitä taas tulee muihin sellaisiin kysymyksiin kuin esimerkiksi tappamiseen, niin turhahan siinä on odottaa parannusta, kun valtiot ovat järjestäneet vuosikausia kestäviä ja pakollisia nitistyskursseja. Pekosen mielestä on siis turha paisuttaa käskyjen luetteloa, kun sen sijaan niistä voitaisiin toistaiseksi karsia pois kaikki yksityiset ja muut intiimit asiat ja jättää jäljelle vain ne, jotka kohdistuvat lähimmäisiin, toisin sanoen siis kiellettäisiin vain kalauttaminen, varastaminen ja väärän todistuksen sanominen lähimmäisestä.

»Ja aviopuolison himoitseminen», huomauttaa Sakarila happamesti.

Hän kuitenkin katuu nopeata repliikkiään saadessaan Leenalta kipeän potkun ja huomatessaan Havusen vavahtavan ja katsovan Raunolaan päin. Niinpä Sakarila nojaa leukaansa molempiin nyrkkeihinsä, tuijottaa lasiinsa ja päättää olla virkkamatta sanaakaan pöytätovereilleen. Hän on murjottanut jo pitkän aikaa, on käynyt kahteen kertaan Pekosen pompalla ja odottanut matkansa vaikutuksia yhä tyytymättömämpänä. Sen vuoksi hän on tilannut itselleen vielä uuden lasin ja katselee nyt sen tyhjenemistä hitaasti ja varmasti. Väliin hän kurkistaa sen sisään kuin etsien jotakin, heiluttelee nestettä kiertämään renkaana lasin reunoja pitkin ja on jännittynyt. Mutta kun mitään ei kuitenkaan näy, seuraa hän toisten keskustelua kallistellen samalla päätään puolelta toiselle kuin korviensa kuuloa tarkistaen, tuijottaa kattokruunun kristallitangosta näkyvään kirkasväriseen valopisteeseen, pudistaa viimein päätään pettyneenä huokaisten ja alkaa hieroa ohimoitaan.

»Sanopas nyt, mikä sinua vaivaa», kysyy Leena.

»Sitähän tässä minäkin ihmettelen. Jotakin on hyvin hullusti.»

Leenan uusiin kysymyksiin hän vastaa haluttomasti, ettei hän kai ole sairaskaan, kun mihinkään paikkaan ei kivistä. Tuntuu vain muuten niin pahalta, että Leenan olisi paras kirjoittaa hänelle kofeiinia ja spriitä.

»Mitä sinä spriillä teet?»

»Kysy häntä... Mutta tuskinpa oikeastaan mitään, sillä pää on kummallisen selvä eikä juominenkaan auta yhtään.»

Asia taitaa siis olla vakava, ja sen vuoksi toiset katsovat häneen huolestuneina ja alkavat udella harmittavan perusteellisesti, onko hänellä kenties kuumetta, onko valtimo normaali, ahdistaako hengitystä ja tuntuuko kipua rinnassa hänen hengittäessään. Jokaiseen kysymykseen Sakarila pudistaa päätään ja vastaa viimein kyllästyneenä:

»Ei nipistä eikä kolota eikä puhalluta eikä liritä! Mitäs siinä utelette!»

Leena on pitänyt asiaa osaksi leikkinä, mutta kun Sakarila on menettänyt hyvän tuulensa ja näyttää hermostuneelta, on hänet saatava kertomaan loputkin, jotta toiset voisivat auttaa ja neuvoa. Mutta kun poika on vaitelias, koettaa Leena taivuttaa hänet puhumaan:

»Tuolla tavalla ei miehen päätä sekoita mikään muu kuin rakkaus!»

Sakarila katsoo kulmainsa alta, hymyilee surullisesti ja muistelee sitten, että hänen viimeisestä rakastumisestaan on kulunut jo pitkä aika. Hänellä vain näyttää aina olevan kummallisen huono onni. Vaikka hän itse ottaisi asian kuinka haudanvakavasti, ei kukaan silti usko hänen tarkoituksiaan totena, vaan pikemminkin nauraa niille. Onko hän samanlainen kuin koomikko, jonka jokaiselle lauseelle teatteriyleisö on tottunut nauramaan ja jonka esittäessä sitten vakavaa roolia yleisö hihkuu väärässä paikassa? Niinpä Sakarila sai viimeiselle ihastukselleen puhua parhaimmat sanansa, selittää vakavat tarkoituksensa ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta, mutta vastauksena oli vain jonkinlainen sanaton myötätunnon hymy niin kuin hän olisi puhunut muka huvikseen. Mikään ei auttanut, ja hän tunsi olevansa vain jonkinlainen kerjääjä, siis rakastunut kerjäläinen tai kerjäilevä rakastaja — kuinka sen nyt ottaa... Se oli viimeinen tapaus ja sen jälkeen hän ei ole enää uskaltanut heittäytyä vakavaksi, sillä hänelle hymyiltäisiin joka tapauksessa.

Sakarila kertoo sen nytkin ivallisesti, niin että vieras kuulija voisi pitää tätä rehellistä tunnustusta kevyenä. Sitä se ei kuitenkaan näy olevan, ja Leena yrittää lohduttaa häntä vakuuttamalla, että jos joku nainen on saanut miehen tuollaiseen kuntoon, niin ainoastaan nainen voi hänet parantaakin:

»Älä vain yleistä kaikkia naisia yhden ainoan tapauksen nojalla. Kaikki muuttuu vielä, kun vain löydät kunnon tytön, joka...»

»Sellaista ihmettä saa etsiä yhtä turhaan kuin käen pesää», torjuu Sakarila ajatuksenkin. »Ei, vika on nyt jossakin muualla! Ja kaikki olisi hyvin, jos minä vain tietäisin sen...» Hän katsoo vuoroin jokaista silmiin ja huolestuneen näköisenä odottaa hyvää neuvoa: »Kunpa vain tietäisin, mitä minä teen!»

»Pitääkö sinun välttämättömästi tehdä jotakin?» kysyy Havunen.

Pitää, sillä Sakarila ei osaa eikä jaksa odottaa koko ikäänsä paikallaan. Ajatukset pakottavat liikkeelle etsimään jotakin perusteellista ja ratkaisevaa. Nykyisyys ei tarjoa mitään sellaista, sillä kaikki on liian pientä eikä tyydytä hänen odotustaan. Mitä hyödyttäisi tällaisessa liikunnan puutteessa lähteä kiertämään vaikkapa tätä salia ja leikkiä karusellia? Äskeinen neuvo hakkailemisestakaan ei vetele, sillä siinä hän saa loppujen lopuksi sormilleen ja mieli on paha. Tappeluakaan ei kannata hieroa, sillä hän ei muista yhtään sellaista ihmistä, jota viitsisi ruveta mukiloimaan huvikseen. Itsemurhasta ei olisi mitään iloa hänelle itselleen, ja muut ihmiset eivät välittäisi siitä yhtään mitään...

Niin ikävästi kuin Sakarilan asiat tuntuvat olevankin, jaksaa hän sentään hymyillä ja muitten ihmisten tapaan katsella itseään koomillisena, ettei pilaisi tovereitten iltaa pelkällä vaikertamisellaan:

»Mutta mitäpäs tässä tuskailemaan, sillä teidän neuvonne ovat luultavasti yhtä tyhmiä kuin minunkin. Voin siis ratkaista jotakin seuraavista: Rupeanko ottamaan englannin tunteja vai hierottamaan? Lähdenkö hiihtolomalle vai myynkö sukseni? Menenkö kiltisti nukkumaan vai pelaanko aamuun asti raha-automaattia?» Hymyn häive suupielestä katoaa ja ääneen tulee katkeruutta: »Ihmisparka saa ensin vuosikaudet rähmiä rintamalla ja salaa rukoilla joskus vielä sitäkin päivää, että pääsisi jotenkuten hengissä kotiin ja saisi tehdä jotakin omaa ja itselleenkin. Kun sitten sattuma suosii ja onpa vielä ehjiä jäseniä mukana tänne tullessa, joutuu kuin vieraaseen maailmaan ja tosiaan ihmettelee, että onpas ihminen mennyt matalaksi olennoksi. Sanokaapas, pojat, mitä te olette täällä nähneet! — Ei mitään muuta kuin niitä samoja rottasieluja, joista veli Havunen äsken puhui. Täällä ja joka paikassa, katsoipa ympärille minne tahansa. Jumalatonta itsekkyyttä, toisten tyrkkimistä, keinottelua, maineen haravoimista ja etuilemista keinolla millä tahansa. Joka paikkaan kelpaa käytännössä vain jonkinlainen kurjin liikemiesmoraali eikä mikään muu. Tehkääpä jonakin iltana kierros kaupungin kapakoissa ja katselkaa. — Nekin luokitellaan asiakkaitten vuositulojen perusteella. Tuolla jaetaan rahaa, tuolla toisessa pöydässä annetaan lahjuksia, tuolla syötetään jotakuta silmäntekevää, jotta saataisiin katto pään päälle, tuolla juotetaan toista suuremman palkan toivossa.»

»Ja tuolla jaetaan virkoja tuttavuuskaupalla», lisää Pekonen.

»Ja naiset sitten... Heidät ryhmitellään samalla perusteella kuin miesten ja rakastajien kantakapakat. Heistä on jo muodostunut uusi ammattikuntakin: johtajan sihteerit. Niille ei tarvitse enää maksaa rahassa, sillä palkanhan suorittaa firma. Mutta niillä on sopivasti kalustettu yksiö, jonka avain on myöskin johtajan liivintaskussa.»

»Mutta ainoastaan hänellä», lisää Pekonen.

»Jos siis tarvitset jotakin, niin älä mene kysymään mitään mistään. Kaikkihan on lopussa ja maa on köyhä. Mutta etsi käsiisi se miekkonen, jolle sinun asiasi kuuluu. Syötä ja juota häntä kaksi tai kolme iltaa hyvin. Ja mieluummin vaikka rouvakin mukana...»

»Mutta varo koskemasta rakastajattareen. Päinvastoin kohtele niin kuin hän olisi kunnollinen nainen.»

»... niin silloin sinulta ei puutu mitään!»

Tulee hiljaisuus. Leena ja Havunen ovat kuunnelleet häntä sanattomina ja huomanneet kumpikin erikseen sen saman seikan, että Sakarilassa on nyt purkautumassa jotakin sellaista, mitä hän itsekin on aavistellut tai ehkä odottanut. Kiivasteltuaan aikansa hän jää hetkeksi miettimään, hujauttaa vielä ajatusten jälkeen halveksivasti kädellään, kohottaa päätään ja huomatessaan toisten vakavat ilmeet huomaa puhuneensa jotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tyyliinsä. Ja samassa Sakarila jo kiirehtii peittämään totiset ajatuksensa niin kuin aina ennenkin, hetken kuluttua jo hymyilee ja virkahtaa Leenalle kohteliaasti:

»Suo anteeksi... Taisin puhua tuhmia... Ja kirota...»

Mutta Sakarilan on turha enää peitellä totuutta, sillä Leena on ymmärtänyt sen jo. Samoin myöskin Havunen, joka tuntee hänet yhtä hyvin kuin itsensä, tuon alati huolettoman näköisen, aloitekykyisen, leikillisen ja avuliaan miehen, joka aina pahimmissa paikoissa vihelteli ehkä suggeroidakseen itsensä milloin huolettomaksi ja milloin sisukkaaksi. On paha merkki, jos Sakarila ei viittaa jollekin asialle kintaalla tai jos hän ei tosiaan vihellä. Ja nyt hän ei tee sitä ainakaan itselleen.

Pekonen ei ymmärrä Sakarilan depression todellista syytä ja koettaa omaan tapaansa keksiä ratkaisun äskeiseen kysymykseen, mitä on tehtävä.

»Jos et viihdy muulla tavalla, niin koeta hautautua työhön.»

Neuvo ei osu kohdalleen ja Sakarila näyttää loukkaantuvan aivan kuin häntä epäiltäisiin laiskaksi. Niinpä hän innostuu selittämään ja kertoo tekevänsä työtä ihan tarpeeksi: istuu toimituksessa joka päivä, sepittää urheilujuttuja, haastattelee hyväntekeväisyystätejä, selostaa markkinauutisia ja joskus rahapulassa tekee vaikka ristisana-arvoituksen. Siinä on työtä ihan tarpeeksi eikä kaipaa laisinkaan lisää...!

»Minä tarkoitin jotakin parempaa kuin ristisana-arvoituksia», oikaisee Pekonen. »Kai sinä ennen urheilit?»

»Kyllä. Heitin keihästä aika tavalla. Mutta Krivillä ampuivat kyynärvarteni poikki ja se ei kestä enää.»

»No sitten sinä kai pelasit shakkia?»

»En ikinä! Minulla on parempaakin tekemistä. — Mutta rintamalla pelasin joskus pokeria ja korttien puutteessa sellaista kilttiä tulitikkupeliä, joka...»

»Enkä minä tarkoita sellaista joutavaa, vaan hyödyllisempää, josta voi kehittää vaikka työn.»

»Onhan minulla vielä muitakin temppuja, vaikka ne eivät kelpaakaan työksi. Nykyisin harrastan sitä, että päivisin istun Continentalin pikku salissa ja otan ruoan päälle grogin. Iltaisin olen Centrumissa ja juon kaksi. Joskus käyn uimahallissa ja pari kertaa kuussa teatterissa.»

Sakarila on pääsemässä takaisin tavanomaiseen itseironiaansa eikä viitsi vastailla Pekoselle enää vakavasti. Niilo Havusta harmittaa keskustelun siirtyminen takaisin joutavanpäiväiselle kahvila-asteelle, sillä hän tahtoisi itsekin tavoittaa lujaa pohjaa ja etsiä sitä yhdessä toisen kanssa. Heitä onkin siis kaksi pyrkimässä tuntemattoman ryteikön halki ja tietämättä edes lopullista suuntaa ja matkan pituutta!

Havunen ajattelee parhaillaan, että heidän pitäisi Sakarilan kanssa päästä kahden kesken puhumaan kaikesta perusteellisesti ja vakavasti, kun keskipöydässä tapahtuu jotakin ja kääntää salin huomion sinne. On ilmestynyt erikoista kassan hyväksi myytävää, ja samassa jo Leena sieppaa käsilaukkunsa ja juoksee katsomaan ja Pekonenkin päättää yllättää vaimonsa ja lapsensa joillakin viemisillä. Niinpä Havunen ja Sakarila saavat olla pienen aikaa kahden ja sopia edes tapaamisesta, vaikka eivät ehtisikään puhua kauempaa. Sakarilan hyväillessä lasiaan Havunen ensityökseen sieppaa sen pois ja sanoo kuivasti:

»Sinä et tarvitse sitä enää. Saat lopettaa jo!»

Toinen katsoo tuimasti ja vimmastumaisillaan liian nopeasta ja valmistelemattomasta holhoamisenhalusta, mutta jaksaa hillitä itsensä, niin ettei rupea kiroilemaan, siirtää vain lasinsa takaisin ja pitää sitä kämmenensä sisällä suojassa turhilta tavoitteluilta.

»Minä ymmärrän sinut oikein hyvin. Paremmin kuin milloinkaan ennen», virkahtaa Havunen. »Olen samalla tavalla koettanut saada itselleni pientä tilaa keskellä tätä rikollisen itsekästä ihmisrottien laumaa, olen hautautunut työhön ensiksikin sen vuoksi, ettei tarvitsisi katsella ympärilleen ja nähdä kaikkea, ja toiseksi sen vuoksi, että saisin aina kokoon muutaman satamarkkasen elämistä varten.»

»No saitkos satamarkkasesi?»

»Alussa kyllä, mutta sitten teki pahaa katsella, kun joku toinen sai pelkkinä lahjuksina yhtä paljon kuin minä kuukauden työstä.»

»Olisit sinäkin ruvennut lisenssikauppiaaksi!» keskeyttää Sakarila happamesti.

»Tai myymään pullolippuja pasaasin suulla. — Mutta anna mun puhua! — Minä ymmärrän sinut oikein hyvin, veli Sakarila. Sinä kärsit ympäristöstäsi ja tahtoisit päästä näkemään jotakin parempaa. Sinä tunnet tekeväsi työtä turhaan ja tahtoisit päästä jotakin luomaan. Etkä kuitenkaan pääse, sillä sinut on kokonaan sidottu tuohon rottasielujen laumaan. Olet riippuvainen siitä ja pysyt sen mukana, vaikka se inhottaa.»

»Ja mitä sinä siitä saarnaat!» keskeyttää toinen taas. »Ei se karja minua pahenna. Ja päästäkseni sen hajusta minulla on omat lääkkeeni.»

»... viina, sen minä tiedän! Mutta sekään ei auta, tunnusta pois. — Timo Sakarila, sinun tautisi on tämä: et ole tyytyväinen elämääsi ja etsit jotakin muuta.»

Sakarila naurahtaa ivallisesti ja huomauttaa:

»Teemasi on kovasti sovinnainen. Minäkin tiedän, mitä sinä tarkoitat tuolla etsimisellä: että ihmisen pitää olla jotakin muuta, kuin mitä hän on, ja että hänen on luotava jotakin sellaista, mihin hän ei pysty, että hänen on etsittävä ja haviteltava jotakin semmoista, jota ei tarvitse ja jota ei myöskään löydä.»

»Tietysti löytää, mutta ei viinasta.»

»Kuluneita fraaseja korkean elämäntehtävän luomisesta! Onko siis minunkin jätettävä nykyinen työni ja siirryttävä toiseen hommaan? Ja mihin hommaan? Kai ruvettava vaikka raittiustarkastajaksi tai mentävä värväämään pakanoita Lutheeruksen puolueeseen?»

»Älä tekeydy typeräksi!» oikaisee Havunen lyhyesti ja närkästyneenä. »Tuon ikäinen mies voisi ajatella jo vakavastikin.»

Havunen on itse ollut neuvoton ja täysin pessimistinen omasta tulevaisuudestaan ja työstään, mutta on ruvennut tänä iltana tuntemaan anturainsa alla lujempaa maata ja voi sen vuoksi jo viittoilla ryteikössä suuntaa toiselle samanlaiselle haparoijalle. Sakarila on istunut eteensä tuijottaen ja kuullessaan nyt varman äänen viereltään kohottaa päätään ja katsoo kuin ymmällään, puhuuko Havusessa sittenkin oikea Esau, vaikka kädet ovat kuluneet karvattomiksi kuin mamsellimaisella Jaakopilla. Pahaksi onneksi sattuu Leena juuri tulemaan takaisin paketteineen ja vanhasta tottumuksesta koettaa Sakarila tavoittaa uuden asenteen peitelläkseen turhaa tunteellisuuttaan, heittäytyy taaksepäin ja yrittää hymyillä äänen värähtäessä kuin itkun partaalla, vaikka mies on olevinaan taas hauska:

»Ajatella vakavasti, juu... No sitten kai täytyy ruveta ottamaan niitä englannin tunteja...»

Tämä on jo enemmän kuin hermostunut Havunen sietää, ja sen vuoksi hän tiuskaisee Sakarilalle takaisin: »Iankaikkinen viikari! Eikä sinusta kai muuta tulekaan.»

Sakarila vavahtaa kuin saisi pistoksen arkaan hermoon. Ohut hymy hyytyy ja kovettuu tuimaksi, pöydällä oleva käsi kouristuu hitaasti nyrkkiin ja ääni muuttuu kalseaksi:

»Ja piru vie, nyt minä olen tosissani! Ja samaa toivon sinullekin!»

Jännitys kohoaa kuin purkautuakseen. Leena katselee heitä sanattomana ja pelkää vain sitä, että molemmat miehet tavoitellessaan itselleen tukipuuta kolhaisevat vahingossa myöskin toisiaan ja eroavat vihoissaan. Tuntuu kuin nopea viima pyyhkäisisi ohi ja piiskoisi äskeisen leikillisen lämmön tilalle rakeita. Mutta noita kahta miestä ei saa nyt sääliä. Heidän on omin neuvoinsa tehtävä tämä louhikkoinen taipalensa, muuten ei rampa Havunen usko ikinä voivansa kävellä yksin ja sokea Sakarila kiertää lopun ikäänsä yhtä ja samaa ympyrää.

Sakarilan olisi nyt paljon helpompi nousta, virkahtaa jotakin sällimäistä ja lähteä pöydästä. Mutta hän jaksaa kuitenkin jäädä, sillä hän on Niilo Havusen tapaan odottanut, että toiset ihmiset asettaisivat eteen ratkaisuja silloin kun itse ei pysty niitä löytämään. Hänkin toivoisi perusteellisia selityksiä ja olisi valmis vilpittömiin synnintunnustuksiin, vaikka ne eivät olekaan helppoja. Havunen oli ihan oikeassa sanoessaan, että ihminen tarvitsee tämän tyhjyyden keskellä jotakin luotavaa. Tuo ajatus kiusaa lakkaamatta kuin lihaksiin uponnut neula eikä anna jumalan rauhaa. Sitä ei näy, mutta se kiusaa lakkaamatta. Ja kun ihminen ei sitten keksi mitään tyydyttääkseen tuota luomisenhaluaan, on silloin valmis tekemään jotakin pahaa vaikka itselleen.

Sakarilakin on luullut pitkät ajat, että se on vain jonkinlaista henkistä luulosairautta, jonka voi parantaa vaikka juomalla. Mutta sekään ei näy auttavan, niin kuin Havunen sanoi. Eikä se näy vaikuttavan enää muutenkaan. Sakarila tunsi äsken päässään tosiaan jotakin kummallista ja alkoi juoda tavallista nopeammin. Mutta sitä mukaa kuin hän on tyhjennellyt laseja ja odottanut kunnon humalaa, on pää yhä vain selvinnyt, ajatukset kiertävät oudon kirkkaina ja katsekin tarkistuu, niin että hän näkee etäisimmänkin lampun vain yhtenä ainoana pisteenä ja samoin kattokruunun jokaisen värikipinän. Kaikki on selkeätä kuin virkistävän uinnin jälkeen, mutta sali ympärillä sen sijaan taas täynnä tympäisevän harmaata tupakansavua ja sen keskellä typerännäköisiä humalaisten kasvoja.

Olisi kai paras lähteä kotiin, mutta miksikä se siitäkään muuttuu, ajattelee hän. — Pekonenkin moitiskeli häntä äsken liiasta juomisesta, mutta hän koetti selittää syyn siihen ja vakuuttaa olevansa koko maailmassa sellainen orpo ja yksinäinen sielu. Toisin sanoen hän kiertelee yhtä turhaan kuin kaarne pahimpina tuhotulvan päivinä eikä löydä oksaa istuakseen. Niin, ja lopuksi Pekonen vielä kysyi, että kuinka hänen, heppuparan, käy silloin, jos vielä viinakin hylkää hänet...

Ja nyt se mokoma on tainnut jo hylätä!

Hän aikoo juuri kohottaa lasiaan kuin asettaakseen tuon ainoan ystävänsä koetukselle ikuisesta uskollisuudesta, mutta Havunen keskeyttää hänen surullisen toimituksensa kysymällä yhtäkkiä:

»Oletko sinä kirjoittanut jotakin?»

Kirjoittanut...? Kyllä, Sakarila kertoo kirjoittaneensa juuri samoja urheiluselostuksia ja täti-ylistyksiä, joista hän teki äsken tiliä Pekoselle.

»Mutta kouluaikana sinä varmasti kirjoitit runoja?»

Sakarila pudistaa päätään ja sanoo mietteliäästi, että runoileminen on hänen mielestään selvä feminiinisyyden merkki ja muistokirjat kuuluvat pikku tytöille.

»Haluatko siis uskotella, ettei sinun pöytälaatikossasi ole yhtään ainoata aloitettua pakinaa, ei yhtään radion kuulokuvasarjaa eikä yhtään näytelmää? Tarkoitan puhtaasti taiteellisia yrityksiä.»

Sakarila ei jaksa muistaa mitään kirjallisia kokeilujaan eikä myöskään ymmärrä Havusen turhaa uteliaisuutta, mutta selittää kuitenkin sopuisasti turhia riitelyjä välttääkseen, että hänen kirjoituspöytänsä laatikossa on muutamia vanhoja kirjeitä, suunnistamiskarttoja, henkivakuutuskuitteja ja muuta sellaista roskaa vekselilomakkeista tyttölasten valokuviin asti. Mutta mitä sillä kaikella on tässä tekemistä?

»Väität siis yhä, ettet ole koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä et olisi tahtonut näyttää toisille?»

Juu, kerran hän tosiaan alkoi kirjoittaa hauskaa juttua siitä hyvien päätösten miehestä, jonka surkean merimatkan hän äsken kertoi Leenalle ja Niilolle. Mutta novelli jäi kesken ja mihin lie kadonnut.

»No siinähän se nyt on!» huokaa Havunen helpotuksesta.

»Mikä on? Se juttuko?»

»Se sinun harrastuksesi — etkö ymmärrä, pöllö! Jos et löydä vanhaa konseptiasi, niin aloita uudestaan. Ja tuosta aiheesta saat paljon enemmänkin kuin novellin.»

Sakarila ei käsitä vieläkään. Sitä paitsi hänen mielestään olisi hassua kirjoittaa juttuja omasta itsestään...

»Ahaa!» keskeyttää Leena voitonriemuisena. »Se onneton merimies olit sittenkin sinä!»

Sakarila antautuu tyytyväisenä, kun keskustelun siirtyessä pois ikävistä asioista vältytään myöskin riitelemästä.

»Ja se laiturilla seisova synkkäkatseinen nainen oli minun viimeinen — takuulla viimeinen ihastukseni», tunnustaa hän lopuksi. »Tarina päättyi surullisesti niin kuin odottaa saattoi ja sen vuoksi olen viisastunut.»

»Ja nyt sinä voisit tänä iltana tehdä kaikesta huolimatta vielä yhden hyvän päätöksen», ehdottaa Havunen.

Mutta Sakarila on tinkimätön:

»Minä en enää koskaan päätä mitään!»

Hän kohottaa lasiaan kuin lauseensa loppupisteeksi, mutta huomaakin sen tyhjäksi. Ja kuitenkaan se ei vaikuta hänessä mitään. Mieli tekisi vimmastua ja heittää lasi palasiksi seinään, mutta hän tekeekin itselleen toisenlaisen kepposen, katselee nauraen toisia silmiin ja kysyy:

»Minä olen nyt vesiselvä — eikö niin?»

Toiset nyökkäävät päätään.

»Mutta ilman mitään päätöksiä voin sanoa sen, että jos alkoholi ei enää vaikuta, niin minäkään en kyllä nöyrry sitä houkuttelemaan. Uskotteko?»

»Uskotaanhan se.»

Hän kohottaa tyhjän lasinsa ja lyö sen pöytään, niin että pohja irtoaa. Sitten hän nousee, ojentaa Leenalle kätensä, sanoo toisillekin hyvästin ja kumartaa:

»Kiitokset hyvästä ja hauskasta illasta!»

Ja katsomatta enää sivulleenkaan hän astelee päättäväisenä eteiseen ja näkyy hetken kuluttua vilahtavan oven ohi päällystakki yllään ja katoavan portaikkoon.

»Mikä hänelle tuli?» kysyy Leena.

»Jokin hyvä ratkaisu ilman mitään päätöksiä», otaksuu Niilo Havunen.

»Jospa hän tekee itselleen jotakin pahaa?» arvelee Pekonen. »Pitäisikö lähteä seuraamaan?»

»Ei kannata. Ei itsemurhaaja lähde tuolla tavalla», virkahtaa Havunen.

»No sitten kai tästä joudetaan kotiin kaikki muutkin», miettii Pekonen ja katsoo taas palkintokelloaan. »On sekin lumen luominen vielä kiusana.»

»Lähdetään vain», myöntää Havunen ja tavoittaa hänkin tyhjää liivintaskuaan.

Tulee hetken hiljaisuus, mutta kukaan ei nouse paikaltaan. Vasta nyt Pekonen muistaa sen, minkä vuoksi hän tänne oikeastaan lähtikin. Niinpä hän kiepauttaa tuolinsa ympäri, kääntyy saliin päin ja korottaa ääntään, että kaikki kuulisivat sen:

»Hei, toverit! Eräs asia meidän on muistettava vielä näin aamutunneillakin!»

Kasvoja kääntyy häntä kohti ja sieltä täältä kuuluu hillitseviä suhauksia, jotta kuultaisiin Pekosen sanat. Kun purina jatkuu, pyytää Pekonen vielä uudestaan hiljaisuutta ja nousee seisomaan.

»Olkaa vaiti, kun Pekonen puhuu!» kuuluu salista.

»En minä puhu, vaan ainoastaan muistutan eräästä pienestä velvollisuudesta.»

Hän sanoo majuri Rantueen nimen ja kysyy jokaiselta, eikö komentaja ollut kelpo mies ihmisenä ja esimiehenä — vai onko kellään mitään häntä vastaan. — Kun kukaan ei virka sanaakaan vastaan, ehdottaa hän sen vuoksi, että aseveljet antaisivat hatun kiertää ympäri salia ja keräisivät siihen markkoja kukkavihkoa varten, joka sitten huomenna lähetetään majuri Rantueen kotiin rouvan ja lasten iloksi.

»Sehän on, pojat, Rantueen pataljoonan reilu velvollisuus!»

Ja muuta hän ei sanokaan. Salissa tulee muutamien silmänräpäysten ajaksi täysi hiljaisuus. Voi miltei kuvitella pienen risahduksen, kun kupla särkyy olutlasin pinnalla tai kuinka veto hengittää hatarain ikkunapuitteiden raoissa. Kaikkien mielessä vilahtaa jokin irrallinen kuva majuri Rantueesta. Upseerit muistavat hänet ehkä puhuttelusta, kun Rantue seisoi toisten edessä ja kaivoi karttalaukustaan papereita alkaessaan selostaa jotakin lähitehtävää. Ja miehet ehkä muistavat, miten hän ilmestyi jonkin kiireellisen sillanteon aikana paikalle, viittoili, kiitteli ja lähti eteenpäin sama karttalaukku heiluen toisen lonkan päällä.

Näiden kuvien jälkeen alkavat äänet taas voimistua aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuolit siirtyilevät ja illan tunnusomaiset repliikit satelevat eri puolilla:

»Vippaaks mulle viissatasen, niin saat takaisin huomenna?»

»Junnu itse väittää sitä tupakkayskäksi, mutta minusta se on selvästi keuhkotauti.»

»Ottivat puoli vuotta sitten avioeron, mutta nyt kulkevat taas yhdessä kuin rakastuneet koululaiset.»

Pekonen on tyytyväinen esiintymiseensä, sillä majurikin varmasti hyväksyisi sen. Hänen lähdettyään Leena ja Niilo istuvat hetken vaiti katsellen pöytien hidasta tyhjentymistä. Niilo tuntee Leenan olkapään taas omaansa vasten Leenan virkahtaessa:

»Niin, se nappi...»

Niilo ei ymmärrä, miksi napilla on niin kiire, sillä hänen puvustaan on poissa monta muutakin nappia eikä hän ole niistä huolehtinut. Ja nyt heidän on noustava, jos aikovat saada päällysvaatteensa ennen viimeistä tungosta. Niinpä he keräilevät tupakka- ja tulitikkulaatikot, siirtävät tuolinsa huolellisesti pöydän alle ja kävelevät hitaasti eteistä kohti.

Salissa onkin enää vain muutamia ihmisiä, jotka hankkivat myöskin lähtöään.

Ja heidän viereisessä pöydässään istuva työmies jää eukkonsa kanssa viimeiseksi, pistää piipun taskuunsa ja siirtää jalkansa pois tuolin alta valmiiksi lähtemään:

»Sali näkyy olevan tyhjä... Pitääköhän meidänkin kävellä jo kotiin?»

Eukko panee nenäliinan käsilaukkuun ja napsauttaa sen lukon kiinni, nyökkää ja nousee seisomaan.

Illanvietto on siis lopussa.

PUDONNUT NAPPI

Hissin huristessa alaspäin he ovat vaiti ja Niilo odottaa Leenan huokaavan jotakin »kylläpä-tämä-väsyttää» -tyyliin. Mutta kun sitä ei kuulu, arvelee Niilo heidän päästessään lumituiskuiselle kadulle Leenan surkuttelevan joutumistaan illanvieton vuoksi vielä paleltumaan. Mutta tämä päinvastoin parantaa ryhtiään, hengittää pari kertaa syvään kuin nautiskellen ja sanoo virkeästi:

»Mutta tämäpä vasta piristää!»

Tuisku on yltynyt niin kuin Pekonen on koko illan ennustanutkin, tuuli puhaltaa pitkin katua ja huiskii lumikiteet päin kasvoja sokaisten silmät. Mutta Leena huokaa hyvillään ja kohottaa kasvonsa päin tuulta kuin aurinkoa kohti Niilon taas painaessa hattua silmiensä suojaksi ja hieroessa jäistä viiltelyä poskiltaan. Muutamat kun jaksavat kulkea aina allapäin toisten taas osatessa kadehdittavan hyvin tehdä elämän sietämättömätkin seikat nautinnollisiksi. Kadunkulmassa on kinos kasvanut niin korkeaksi, että Leena loikkii pitkin harppauksin kuin pikku tyttö vesirapakossa ja yli päästyään kopistelee lumet pois kengiltään. Mutta Niilo jää jälkeen, sillä hän on jo tottunut kaikkialla hillitsemään itsensä ja olemaan varovainen, niin ettei osaa tehdä liian pitkiä harppauksia lumikinoksessakaan.

»Lunta meni kenkäni varresta sisään ja sulaa sinne», sanoo Leena toista odottaessaan. »Nyt sinä saat sen kaivaa pois.»

Muitakin kokouksesta lähteneitä kulkee heidän ohitseen yksitellen tai sopivissa ryhmissä jatkoille kokoontuen, ja Niilo saa heidän nähtensä riisua kotitekoisen arvokkuutensa ja kumartua kaivamaan päällyskengän suuta. Toisen hyväntuulisuus tarttuu häneenkin, niin että hän loikkii uuden kinoksen yli kevyemmin ja koettaa tavoittaa Leenan, joka seisoo jo edellä lampun alla ja osoittaa pitkin katua:

»Tuolla tulee auto! Pysäytä se!»

Niilo nostaa kätensä ja tirkistää hattunsa reunan alta anovasti, mutta auto ajaa ohi ja jättää hänet seisomaan siihen. Lampun valossa näkyivät lasin takaa Raunolan kasvot, niin että Niilo tuntee taas itsensä epävarmaksi ja araksi niin kuin ei vieläkään olisi maksanut tälle takaisin rahalainaansa. Raunolaa ei näkynytkään illanvietossa enää lopuksi, joten hän on siis lähtenyt ajoissa järjestämään jatkoaan.

»Oliko se Raunola?» kysyy Niilo kuin tärkeämpääkin asiaa.

»Taisi olla jonkun naisen kanssa. Ja jouti ollakin...»

He taivaltavat eteenpäin. Ihmisiä ei enää näy, ja vain pari valaistua ikkunaa kuultaa tuiskun takaa kuin sumusta. Jostakin syystä tuntee Niilo Havunen hyvän tuulensa taas laskevan ja vanha tunnelma tarttuu kuin kosteus vaatteisiin. On jo aamuyön hiljaisin aika. Ensin on saatettava Leena kotiin ja sitten palattava takaisin omalle puolelle kaupunkia tuiskussa hytisten, lumikerrosta kauluksesta pyyhkien, jossakin vieraan porttikäytävän suojassa piippua rikitellen ja pahimmilla paikoilla taakseen vilkuillen heikossa kalauttajain pelossa.

»Pahus kun ei otettu selvää, missä Pekonen asuu!» huutaa Leena. »Olisi menty auttamaan lumen luomisessa.»

Sitä tässä nyt vielä, ajattelee Niilo itsekseen. Ja Leena näkyy osaavan lukea jo miettimisetkin, koskapa kääntyy päin ja huomauttaa varmana:

»Niinpä niin! Juuri sinulle se olisi tehnyt hyvää.»

Ei silti, etteikö Niilokin myöntäisi sitä teoriassa, sillä se olisi sopivaa vaihtelua iankaikkisten sihteerinpaperien lomassa. Mutta juuri samojen paperien vuoksi hänellä on huomenna pitkä työpäivä ja sitä ennen on vielä nukuttavakin. Onneksi näkyy kulmasta jo toisen auton valokeila, ja kun Niilo kohottaa kätensä, lauhtuu koneen hurina heidän kohdallaan ja ovi aukeaa. Leena heittäytyy penkin nurkkaan ja Niilon seisoessa avoimen oven takana takkiaan pudistellen hoputtaa tätä kuin kovassa kiireessä:

»Ala joutua, jotta päästään!»

Mihin päästään...? Äskenhän ei ollut kiirettä ollenkaan... Kun auto lähtee liikkeelle ja he saavat lumen kasvoiltaan, jatkaa Leena tyytyväisenä:

»Olipa hyvä, kun satoi puhtaan lumen. Jos huomenna on kirkkaampaa, lähdenkin hiihtelemään. Mutta sinuahan en tietystikään saa mukaan?» Hän siirtyy lähemmäksi Niiloa tunkien kätensä tämän kainaloon ja nojautuen kuin suojaan: »Jos olisi kävelty koko matka, niin missähän olisi saatu lämmitellä lopuksi?»

Missäpä muualla kuin kotona, ajattelee Niilo ja alkaa muistella lompakkoonsa jääneitä markkoja. Ehkä siellä on sen verran, että auto tulee maksetuksi Leenan luokse. Kotimatkan hän sen sijaan kävelee. Niin, kotona ei kylläkään ole voita, mutta palvelija saa maanantaiaamuna juosta lapsille jostakin tuoretta silakkaa. Ja palkkapäivään on vielä toista viikkoa, siihen viimeiseen Raunolan firman tiliin...

Ohi siirtyy museon pimeänharmaa ja totinen torni. Lahdelta puhaltava tuuli nietostaa katua paksulti ja oikealta sillan seutuvilla erottaa vain katulamppujen häämötyksen. Lumi silautuu auton laseihin, niin että on tirkisteltävä pienestä ja tummasta reiästä. Tuossa vilahtavat ohi 'Sipoon kirkon' rumat jugend-seinät aivan kuin romukaupan vanha piironki, oikealla on väsyttävää standardinäköalaa ja edessä oleva rinne alkaa nousta hitaasti. Viimein pysähdytään, Leena ojentaa kuljettajalle setelin ja kiepahtaa ulos kaivellen jo avaimiaan ja mutisten itsekseen, miten nekin osuvat säännöllisesti väärään lokeroon... Hyvästit jäivät sanomatta ja Niilo nousee jäljestä ojentaakseen kätensä, kun Leena saa oven auki, pistää jalkansa sen rakoon ja kääntyy odottamaan:

»Noh? — Se nappi...!» Ja Niilon kiskoessa irti käsinettään hyvästelemistä varten hän jatkaa: »Tämä kotimatka virkisti sen sankan tupakansavun jälkeen. — Minä tarkoitin, että sinä tulet sisään. Laitan hiukan teetä ja voileipiä...»

Kun Leena näkyy ajatelleen kaiken jo valmiiksi, ei Niilolla ole siis muuta tehtävää kuin pujahtaa toisen jäljestä porraskäytävään. Hän ilahtuu tästä hauskasta yllätyksestä, niin että hissiin päästyään tarttuu Leenaa käsipuolesta ja naurahtaa pitkästä aikaa:

»Jos Sakarila pääsisi tänne mukaan, niin antaisi sydämensä ja puolet pullostaan. Eikö soiteta hänelle?»

»Taikka pullonsa ja puolet sydämestään. — Ei soiteta... Mutta tänä iltana sille pojalle kävi hauskasti: hän syytti ensin toisia turhasta näyttelemisestä, mutta unohtikin sitten oman roolinsa ja repi vihkonsa.»

»Tapaus oli hänelle vakavampi kuin ensin luulinkaan. Mutta onhan hänellä jo aika jättää lapsi-osansa ja viimeinkin miehistyä.»

Hissi pysähtyy, Leenan ovi aukeaa ja kolahtaa kiinni.

»Ja minä kun luulin, että sinä olet lapsirakas ihminen», huomauttaa Niilo jatkoksi Sakarila-aiheeseen.

»Kyllä, mutta kun isot miehet, joilla on karvaiset pohkeet ja leuassa pitkä parransänki, alkavat leikkiä polvipöksyistä tenavaa, niin silloin he tarvitsevat holhoojaakin.»

»Sinusta kai saisikin hyvän holhoojan?»

»Niinpä kai, mutta se riippuu kokonaan tapauksesta. En sietäisi, että holhottavani seisoisi koko ikänsä peukalo suussa eikä osaisi napittaa edes pöksynsä luukkuja. Ensin hänestä pitäisi kasvattaa esiin aikamies.»

Niilo on kuulevinaan Leenan äänessä moittivan sävyn. Leena on mahtanut tänä iltana nauraa hengessään monet kerrat hänellekin. Hänen pudistellessaan Leenan turkkia lumesta, etsiessä ripustinta ja asettaessa naulaan Leenan askelet kuuluvat jo sisähuoneista ja valot syttyvät. Hallin punakankaiset putkituolit ovat sennäköiset kuin niillä olisi juuri istunut vieraita ihmisiä, potilaita, jotka ovat jättäneet tänne oman tunnelmansa. He ovat tulleet sovitulla ajallansa, istuneet hetken vuoroaan odotellen ja hermostuneina siirtyilleet mietteestä toiseen, niin että vieraat ajatukset ovat jääneet tänne kuhisemaan piilossa kuin varpusparvi viinimarjapensaassa. Vanhat aikakauslehtien numerotkin ovat täynnä heidän sormiensa selailua. Tuossa pöydän vierellä on kai istunut joku rouva aukoen käsilaukkuaan ja varmistuen kahteen tai kolmeen kertaan, ottiko hän lähtiessään mukaansa sen vanhan kultasormuksen, josta saa sopivat paikat poskihampaisiin. — Tuossa on istunut yläluokkalainen koulutyttö tuijottamassa filmilehden kuvaan painaakseen mieleensä standardikasvoisen sankarin mainosilmeen. — Ja tuossa on nojannut joku työmies kyynärpäällään polveensa siinä hyvässä toivossa, ettei hänen tarvitsisi valvoa enää ensi yötä särkevän hampaansa takia.

Havunen viipyy peilin edessä kammaten tukkaansa ja huomaten vasta nyt pitkät niskahiuksensa. Korvallisilta olisi pitänyt nyppiä pois harmaat haivenet ja ratkeillut solmio on vain huolimattomuutta, jota ei voi puolustella.

»Mitä sinä siellä teet ja miksi et vastaa?» kuuluu Leenan huuto huoneesta.

»Vastaa mihin?» kysyy mies hajamielisenä, sillä hän ei ole kuullut toisen puhuvankaan.

»Tässä on sinulle mukava tuoli ja tupakkaa pöydällä. — Sitä vain, että mikä kumma tekee teidät miehet niin lapsellisiksi ja kaikki teidän puuhanne niin surkean koomillisiksi?»

Kuka onneton uskaltaa hymyillä miehille, jotka tämä ikävä aika on opettanut liiankin totisiksi? Niilo ei näe mitään leikin aihetta siinä, että miehet — samat miehet kuin äskeisessä illanvietossakin — elivät vuosikaupalla viimeisen tuomion tunnelmissa ja monet monituiset kerrat tilittivät suhteensa selviksi muihin ihmisiin. Ja kun sitten aikanaan päästiin eroon rintamajännityksestä, jouduttiin täällä kotona viheliäisten olosuhteitten ja tuhansien ristiriitojen myllyyn. Ei, kyllä sota kaikkine jälkitauteineen on pusertanut jokaisesta penskamaisuuden ulos liiankin tarkkaan ja vanhentanut miehet ennenaikaisesti.

»Myönnänhän minä sen, että sota on rusikoinut teitä», myöntää Leena. »Toisia se on kolhinut ruumiillisesti ja toisia henkisesti. Mutta monet eivät ole viisastuneet siitä huolimatta. Jos te miehet ette pahastu, niin minä voisin sanoa teistä erään totuuden.»

»Anna kuulua vain», virkahtaa Niilo kävellessään väittelyyn valmiina oven ja ikkunan väliä.

Leena yrittää todistella, millä tavoin sota pääsi sotkemaan miesten asiallisen logiikan. Hyviä esimerkkejä siitä on paljon, mutta naisena hän valitsee niistä yhdeksi vain avioliitot.

»Kerro niistä sitten!» kehoittaa Niilo.

Ja Leena kertoo... Rintamallahan miehet saattoivat tuntea haikeata ikävää kotiin ja kirjoitella tuijunsa ääressä helläsanaisia kenttäpostikirjeitä vaimolleen. Mutta annas olla, kun sitten neljän kuukauden kuluttua tuli se hartaasti odotettu loma... Pari ensimmäistä lomapäivää meni yhtä hellinä kuin kirjeitten rakastuneet huutomerkit, mutta sitten alkoi kaikki kyllästyttää ja lomaharrastukset ulottuivat makuuhuoneesta jo kodin ulkopuolellekin — kullakin oman tyylinsä mukaisesti. Sitten mentiin takaisin linjoille ja muutamien viikkojen kuluttua pursutettiin kirjeet täyteen taas samoja tunteita.

»Noh, eihän siinä mitään pahaa ole!»

Ei olekaan... Mutta kun sota loppui, olisi luullut miesten jo totisesti nauttivan kaikesta päästessään viimeinkin siihen kultaiseen kotiin, jonka kynttilöistä haikeina hyräiltiin. — Eipäs kuitenkaan, vaan pian alettiin sepitellä juttuja siitä, miten vaimot ovat sotavuosina käyttäneet tilaisuutta ja nauttineet täällä kotirintamalla elämänsä autuaimmat ja myöskin syntisimmät vuodet. Tietysti sellaisiakin tapauksia sattui, mutta eihän niistä kannata tehdä sääntöä. Nuo muutamat tapauksethan olisivat ehkä tulleet siitä huolimatta, vaikka sotaa ei olisi ollutkaan... Ja tämä yleistetty juttu naisten sotasynneistä olikin vain erään toisen asian valmistelua, sillä mies niin kuin toinenkin antoi vaimonsa vähitellen ymmärtää, kuinka hän siellä rintamalla tapasi erään todellisen naisen — tosin jokseenkin tilapäisesti — ja tämä oikea nainen on nyt muuttanut miehen ajatukset uusiksi, tämä nainen osaa suhtautua elämään järkevästi ja ymmärtää miestä — niin, ja myöskin rakastaa miestä ja niin edelleen.

Kun kotiin saapunut aviomies on päässyt kertomuksessaan näin pitkälle, ei kaikesta puutukaan enää muuta kuin yksi sana: avioero. Sekin tulee tietysti aikanaan, mies jättää vaimonsa ja lapsensa sen oikean ja kunnollisesti rakastavan rintamatuttavan takia ja aloittaa siis elämänsä alusta. Valitettavasti se alku ei kestä ikuisesti, sillä ennen pitkää ilmestyy tähän herttaisen punaiseen rakkausjuoneen pahoja solmuja — uusia ainoita ja oikeasti rakastavia naisia. Ja kun joku sivullinen sitten hymyilee tälle sotkulle, ollaan siitä pahastuneita...

»Kerroin tämän vain yhtenä esimerkkinä teidän logiikastanne, rakkaat miehet», sanoo Leena hymyillen äidillisen ymmärtäväisesti. »Ja te puolustatte itseänne vain sillä, että kun sota on rusikoinut teitä pahasti, niin teillä on sen vuoksi oikeus ottaa elämä nyt jälkeenpäin hiukan rattoisammin. Mutta mitä te luulette naisten tehneen sillä aikaa, kun itse olitte rintamalla? — Tehneen vain syntiä, tietysti... Mutta kuka täällä kantoi pakkasöinä teidän tekemiänne sylilapsia kylmiin pommisuojiin, valvoi yöt ja seisoi silakkajonossa päivät? Ja illat kutoi uskolliselle rintama-aviopuolisolle sukkia ja vastaili niihin kenttäpostikirjeitten rakkaisiin huutomerkkeihin? Ja kun sai nuolluksi kirjeensä kiinni, keräili saman miehen penskat kokoon sireenin soidessa, hoivaili lapset taas kellariin ja samalla kai muisti rukoilla sen saman miekkosen hengenkin puolesta, joka kenties parhaillaan istui korvikemukin ääressä sen ainoan oikean rintamalotan teltan nurkassa... No niin, tämä on kyynillisesti sanottu, mutta voithan väittää vastaankin, jos haluat.»

Niilolla olisi tähän sanottavana jotakin, mutta kun hän joutuisi kuitenkin mainitsemaan jotakin Aunen ja Raunolan tapauksesta ja kun se on tänä iltana pyyhitty jo olemattomiin, jättää hän sen omaan unohdukseensa ja kehoittaa Leenaa jatkamaan totuuksiaan:

»Mitä muuta lapsellista sinä näet meissä miehissä?»

Toisen pyytäessä on Leena kyllä valmis sanomaan kaunistelemattomat mielipiteensä ja lisäksi vaikkapa Niilostakin — mutta varovasti tietysti. Niinpä hän lähteekin kiertämään kauempaa lähestyäkseen sitten asianomaista itseään hitaasti, jos tämä vain jaksaa kuulla:

»Esimerkkejähän voisi luetella loputtoman paljon. Mutta ylimalkaan tarkoitan sitä, että te miehet yritätte kaikissa mitättömissä asioissa vetää otsanne tärkeään kurttuun ja olla hyvin viisaita, mutta jos elämiä asettaa teidän ratkaistavaksenne jonkin tosiaan vakavan seikan ja odottaa teiltä todellista miehuutta, niin te joudutte heti ymmälle ja putoatte pakaroillenne. Jos teille tulee henkinen kuperkeikka niin kuin Sakarilalle, ette te uskalla nousta pystyyn ja yrittää uudestaan, vaan suggeroitte itseenne mahtavia ajatuksia ja etsitte viisautta ja lohdutusta viinasta — juuri niin kuin Sakarila.»

»Ja entä sitten? Niinkö minäkin teen?»

»Voihan joku vakavampi tenava puuhailla omalla tavallaan tärkeänä ja askarrella mitä tahansa isojen miesten tapaan. Mutta jos tämä totinen nikartelija sattuu lyömään vaikkapa vasaralla peukaloonsa — noin vain henkisesti tietenkin — tekisi hänen mielensä juosta äidin luokse ja pyytää tätä puhaltamaan sormeen. Mutta kun rehellinen itku ei kuulu miehen tyyliin, meneekin hän nurkan taakse piiloon, itkee siellä salaa yksinään ja tekee sen lujan päätöksen, ettei askartele enää ikinä mitään!»

Niilo hymähtää, sillä noin koomillisena ilmestyksenä hän ei ole itseään kuvitellut. Mutta jos Leena haluaa piirtää hänestä hauskan kuvan, niin laatikoon sen nyt valmiiksi asti.

»Pitkä ja kaunis esitelmä. Ja loppupontena siinä oli se, että miehet paisuttelevat surkeuksiaan?» sanoo Niilo happamesti.

»Osaksi paisuttelevat, mutta osaksi myöskin peittelevät. — Mitä häpeilemistä siinä on, jos pikku mies heittää kuperkeikan mäenlaskussa jonkun Sakarilan tapaan? Sehän kuuluu asiaan. — Ja minkä vuoksi pitää itkeä salaa ja piilotella kipeätä peukaloansa housuntaskussa erään toisen miehen tapaan, jos on lyönyt vasaralla peukaloonsa? Turhaan tietysti, sillä eiväthän aikamiehetkään piilottele. — Mutta lapsellista teeskentelyä on juuri se, että kuperkeikan jälkeen aletaan rehvastella liialla miehekkyydellä tai että pikku kipuja vikistään nurkan takana! Miks'ei niitä tunnusteta suoraan ja yritetä uudestaan entistä sisukkaammin?»

Leena ei totisesti näy katselevan miehiin liian korkealle! Niilolla olisi ehkä pieni aihe loukkautua, mutta sitä hänen on vältettävä juuri nyt, jos ei halua joutua toisen silmissä entistäänkin hymyilyttävämmäksi.

»Vahinko, ettei sinulla ole poikaa kasvatettavana», virkahtaa hän sentään purevasti.

»Ei ole vielä, mutta ehkäpä on piankin. Mutta silloin minä en ajattelekaan häntä ikuisesti sellaisena talutettavana lapsena, vaan näen hänet jo pienenä ollessaankin tulevana miehenä.»

Niilo voisi kokemuksesta ja ehkä väittelynhalustakin sanoa jotakin vastaan, mutta katsoo paremmaksi johtaa keskustelun Leenaan itseensä ja tunnustaa sen vuoksi arvelematta, että Leena on harvinaisen selväpiirteinen ja selkeästi ajatteleva nainen. Mistä lie tuon ominaisuutensa sitten hankkinutkin?

Leena pudistaa päätään. Ei hän itse olisi pystynyt sitä hankkimaan, vaan kaikki on luultavasti perittyä. Leenan isä — niin kuin Niilo muistaa — oli sellainen vakava-askelinen hämäläinen isäntämies, jolla oli leveät hartiat ja paksut ranteet ja joka tavallisesti katsoi eteenpäin eikä räpytellyt silmiään sivulleen. Tuo ukko ajatteli ensin hitaasti ja sanoi sitten varmasti. Sanoi joskus ikävätkin seikat vaikkapa tyttärelleen. Kerrankin Leena — hän taisi olla silloin kuusitoistavuotias — sattui muutamana elokuun sunnuntaina tulemaan kirkonkylän juhlista kotiin vasta kolmen aikaan aamulla. Ukko piti ainoasta lapsestaan ja päätteli kai, että tuo tuollainen oli vähän turhaa hänen tenavalleen. Senpä vuoksi hän vain murahti eikä kainostellut hellyydenosoituksiaan, vaan livautti leveällä kämmenellään tytärtään takapuolelle, niin että kipeätä teki. Pehmustassa näkyi punainen jälki koko sen päivän ja vielä seuraavankin, mutta eipäs vain itkettänyt!

Niilo muistaa nähneensä ukon hakiessaan kerran Leenan kotoaan pitkälle polkupyörämatkalle. Kun he kysyivät Leenan isän mielipidettä monta päivää kestävästä yhteisestä retkestään, vastasi tämä lyhyesti jotakin, että menkööt pois vain, jos haluavat, mutta retken onnistumisesta hän sanoo mielipiteensä vasta sen jälkeen, kun nuoret ovat tulleet takaisin ja hän on nähnyt heidän kasvonsa. — No niin, tällä luvalla retki siis tehtiin ja se onnistui hyvin sen vuoksi, kun he lopuksi uskalsivat näyttää kasvonsa ukolle...

Ja tyttäreen on periytynyt jotakin samaa varmuutta, jonka avulla ihminen voi välttyä turhista tuskailemisista selkeillä päätöksillään. Niilo Havunen seuraili äsken illanvietossa kadehtien Pekosta ja Leenaa, joista edellisellä oli aina lyhyt ja epäröimätön vastaus toisten pieniin kysymysmerkkeihin ja jälkimmäisen mielipiteen voi tietää jo etukäteen hänen sanomatta sanaakaan. Vaikka Leena istui suurimman osan iltaa vain kuunnellen aivan kuin turha henkilö näytelmässä, vaikutti hän kuitenkin kaikkeen omalla sanattomuudellaan.

Mutta nyt Niilo haluaisi kuulla jotakin sellaista, jota hän olisi tarvinnut apunaan näinä viimeisinä vuosinaan. Senpä vuoksi hän jatkaakin vielä äskeiseen keskusteluun:

»Sinä siis lasket minut niihin hiljaa kituviin lapsellisten ryhmään, jotka lyövät vasaralla peukaloonsa ja piilottelevat mustunutta kynttään housuntaskussa. Jos se on väärin, niin mitä on sitten tehtävä?»

Leena naurahtaa, kääntyy katsomaan ja huomaa Niilon olevan vakavissaan kuin lääkärin edessä. Mutta Leena tietää myöskin sen, että ihminen alkaa viisastua vasta sitten, kun näkee oman itsensä koomillisena ja nolona — niin kuin Sakarilakin tänä iltana. Sen vuoksi hän vastaakin lyhyesti:

»Jos sormi on kipeä, niin tavallisesti se sidotaan.»

Toinen huomaa Leenan sanoissa ivaa ja puhaltelee savukettaan hermostuneesti. Hänen täytyy ajatella hetkinen ennen kuin uskaltaa mennä tässä pienen pienessä vasara-vertauksessa eteenpäin hitaasti ja varovasti:

»On olemassa paljon sellaisia mustelmia, joita ei viitsi näyttää toisille. Ja henkisiä haavoja ei voi sitoa ollenkaan. Kun ne ovatkin kaikkein rumimpia ja arimpia, on ne sen vuoksi piiloteltava.»

»Kuka on sanonut, ettei henkisiä haavoja voi sitoa? Ja miksi niitä pitää piilotella? Ja vaikka ne ovat rumiakin, täytyy jokaisen ymmärtäväisen ihmisen käsittää ne. Aivan samalla tavalla kuin mustelmallakin on oma syynsä — vasara — täytyy henkisilläkin haavoilla olla samanlainen aihe. Eiväthän ne itsestään tule — sinä heikko psykologi!»

»Eivät tietysti. — Olet siis sitä mieltä, että minä murehdin kipujani aivan suotta?» kysyy Niilo toivoen apua ainakin tulevia kolauksia varten jäi päästäkseen kärsimästä pitkää vaivankauttaan.

»Aivan turhaan!» huokaa Leena toisen puolesta. »Myönnäthän itsekin, että vaikka toinen ihminen ei pystykään aina auttamaan, osaa hän sentään lohduttaa.»

Leena sanoo sen niin lämpimästi, ettei toinen keksi sanoja vastatakseen, nyökäyttää vain päätään ja katsoo kiitollisena tästä vähästäkin odottamatta enää enempää. Samassa soi vastaanottohuoneessa puhelin. Leena aikoo ensin jättää vastaamatta häiritsijälle, mutta kuvitellessaan jonkun tuttavan potevan keskellä yötä hammastuskiaan hän menee vastaanottohuoneeseen ja tarttuu kuulotorveen.

Puhelimessa onkin Sakarila, joka kertoo soittaneensa jo kaksi kertaa turhaan ja ihmettelee Leenan viipymistä näin kauan illanvietossa. Leena kuitenkin arvaa soittojen tarkoituksen ja kysyy sen vuoksi, kärsiikö Sakarila sittenkin jatkon puutetta. Mutta tämä naurahtaa lyhyesti ja sanoo:

»Ei — nyt ovat jatkot lopussa! Minä pelkäsin sinun jo nukkuvan, mutta en voinut sittenkään olla soittamatta. Piti puhua jollekulle, ja kun minulla ei ole ketään muita, kenelle olisin voinut sen tehdä, niin...»

Miekkosen ääni on min vakava, että Leena kiirehtii häntä kertomaan. Ja toinen selittää niin lyhyesti kuin osaa:

»Te varmasti piditte minua äsken hiukan hupsuna, kun läksin sieltä juoksemaan niin kuin olisi ollut kiire kisille. Mutta nyt olikin tosi kysymyksessä, vaikka en viitsinyt sitä sanoa niin suurelle joukolle.»

»Minä arvasin sen», myöntää Leena ymmärtäväisesti.

»Mutta luultavasti et vielä kaikkea. Koko elämäni on ollut jollakin lailla hupsua.» Hän naurahtaa lyhyesti ja kuivasti aivan kuin välttääkseen tarpeetonta liikutusta. »Siitä lähtien kun tulin rintamalta kotiin, olen etsinyt omaa itseäni — en tätä heppuli Sakarilaa, vaan sitä kunnollisempaa. Mutta se etsiminen on ollut yhtä turhaa kuin nelikulmaisen kolmion piirtäminen.»

»Teillä miehillä näkyy olevan kumma uskon puute. Te pidätte kaikkia asioita mahdottomina.»

»Ainakin melkein kaikkia. Yhtä mahdottomina kuin nelikulmaista kolmiota. — No niin... Minä olen tosiaan etsinyt jotakin. Elikkä niin kuin Pekoselle kerroin, olen arkisempaa vertausta käyttäen kiertänyt ympäri samaa rengasta niin kuin liekään pantu elukka ja kalunnut tyhjäksi kaiken sen, mihin olen yltänyt. Olisin tahtonut vapaaksi, mutta naru on pidättänyt. Ja nyt, kun katselin koko illan veli Havusta, miten hän oli kiinni samalla lailla, ihmettelin vain sitä, minkä vuoksi hän ei kisko itseään irti ja karkaa omille teilleen.»

»Niilo ei nähnyt liekaa, vaan kuvitteli olevansa kievarihevonen, jonka on tehtävä aina sama taival edestakaisin.»

»Hyvä vertaus sekin, varsinkin Havuselle. Mutta kun ihmettelin juuri sitä, minkä vuoksi hän ei karkaa, samalla huomasin oman typeryyteni, kiskaisin lujasti — ja liekanaru meni poikki!»

»Minä onnittelen!» sanoo Leena vilpittömästi.

»Se kyllä kannattaa! Ja nyt taisin jo löytää sen Timo Sakarilan. Hänen kanssaan minä kyllä tulen tästä lähtien oikein mukavasti toimeen», naurahtaa Sakarila.

»Jos et vain kyllästy häneen? Hän kai on aika vakava mies ja liikkuu vähän toisissa harrastuksissa kuin sinä», virkahtaa Leena väliin.

»En minä kyllästy, sillä tunnen hänet kyllä vanhastaan.»

»Kun kuulen sinun äänesi, niin uskon sen.»

Mutta Sakarilalla on vielä eräs toinen asia, jota hän pitää yhtä tärkeänä kuin tätä itseään koskevaa hyvää uutistakin. Löydettyään paremman minänsä ja tavoitettuaan oman tehtävänsä — jota hän ei kuitenkaan mainitse Leenalle — hän muistaa myöskin Havusta ja tämän kovaa osuutta liekään pantuna juhtana. Ja lopuksi Sakarila ehdottaa Leenalle, että tämä yrittäisi tavalla tai toisella tukea Havusta, toisin sanoen saada tämä kiskomaan myöskin oma liekanarunsa poikki. Yksin ei Niilo siihen enää pysty, mutta jonkun on saatava hänet vauhkoontumaan niin kuin tänä iltana jo näytti.

Leena hymyilee, sillä hänellä on koko illan ollut jo valmiina omat päätöksensä ja ehkä ratkaisutkin. Paljastamatta niitä hän kuitenkin kysyy Sakarilalla:

»Miksi et sinä tee sitä?»

»Minulla ei tästä lähtien ole aikaa. En ehdi nyt ajattelemaan muita kuin Timo Sakarilaa, sitä kunnon kaveria. Meillä on hänen kanssaan yhteisiä töitä.»

Niin huolettomalta kuin Sakarilan sanat kuulostavatkin, saavat ne Leenan liikuttumaan. Mitäpä muuta hän voi toivoa hyvälle ystävälleen kuin sitä, että tämä on kaiken hapuilunsa jälkeen tosiaan tavoittanut lujan maan kantapäänsä alle. Ihminen on löytänyt itsensä...

»Minä voisin yrittää, jos keksisin sopivan keinon», vastaa Leena Havusta ajatellen.

»Sinä keksit kyllä! Ei siihen tarvita mitään reseptejä. Kas Havusen vikahan on siinä, että hän pitää itseään lopullisesti kytkettynä, pitää tätä tilannetta omalta kohdaltaan parantumattomana. Sano hänelle, ettei sitä ole tuomittu tällaiseksi ikuisesti, vaan se on vain väliaikainen — olosuhteitten pakosta. Ymmärrätkö?»

»Tietysti minä ymmärrän.»

»Ja pane hänet keinolla millä tahansa uskomaan, että nyt alkaa hänen oikea aikansa.»

»Ja että se nelikulmainen kolmio voidaan sittenkin piirtää?»

»Juuri niin — jos halutaan käyttää kauniimpia vertauksia kuin kievarihevosta tai liekanarua.»

Ajatus on sama, minkä Leena on itsekin keksinyt toisilla sanoilla. Eikä hän tulosta enää epäröikään, vaikka sanookin Sakarilalle kuin arvellen omia mahdollisuuksiaan. Tämä viimein hyvästelee tyytyväisenä ja varmana, sulkee puhelimen ja jättää Leenan rauhaan pohtimaan yksin omia keinojaan. Ja ne tulevat kyllä vaikuttamaan varmasti.

Niinpä hänen onkin helppo mennä toiseen huoneeseen ja jatkaa siitä, mihin heidän keskustelunsa jäi puhelimen soidessa. Sakarila sanoi oikein, ettei tilanne Havusen osalta ole lopullinen, vaan väliaikainen. Tämä on korkean ja lujarakenteisen moraalinsa avulla ratkaissut suhteensa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan jo kauan ennen sotaa, on sodassakin yrittänyt täyttää siinä suhteessa velvollisuutensa ja on sodan jälkeen tehnyt samoin pitäen itseään yhteiskunnan pienenä osana. Mutta hän on arvioinut tilanteen väärin: ratkoessaan yhteiskunnan pulmia hän ei ole huomannut, että jokin ahdas Raunolan piiri on siitä vain mitättömän pieni osa ja lisäksi vielä kelvoton osa. Hän on koettanut parantaa vain sitä eikä ole huomannut ratkaista omaa yksilön pulmaansa. Tähän asti hän on ollut asioista ja ihmisistä riippuvainen — eikä suinkaan parhaimmista ihmisistä. Jos hän pääsee niistä irti, voi hän toteuttaa omaa itseään ja palvella omaa elämäänsä eikä toisten.

Onko väärin tuollainen irtautuminen, onko se liikaa eristäytymistä tai kapinointia yhteiskuntaa vastaan? Vakavasti ajatellen ei, sillä paljon enemmän hän voi hyödyttää yhteiskuntaa lujan ja tinkimättömän moraalinsa avulla riuhtaistessaan itsensä irti epämoraalisesta ympäristöstään ja asettuessaan vaikkapa sitä vastaan.

Vaikka Leena filosofoisi kuinka, kauan ja syvälle tahansa, on kaiken lopputulos tämä. Senpä vuoksi hän voikin huoletta siirtyä puhumaan Niilosta itsestään samaan tapaan kuin äsken:

»Hyvä Niilo, niin kuin jo sanoin, olet sinä murehtinut henkisiä kipujasi aivan turhaan etkä ole puhunut niistä kenellekään toiselle. Olet sellainen luonne, ettet osaa hoitaa vammojasi itse.»

Tuon kaiken Niilo on tuntenut tarpeeksi usein ja tavattuaan nyt toisen ihmisen haluaisi kertoa kaiken tarkkaan. Leena tahtoo osoittaa, että juuri hän on se ihminen, sytyttää kuin pitkään keskusteluun valmistautuen savukkeen, asettuu mukavasti tuoliinsa ja nojaa päätään sen karmiin sanoessaan:

»Sinulla on varmasti ollut hyvin paljon miettimistä ja kestämistä, sen minä arvaan. Olen usein ajatellut sinua ja ollut huolissani.»

Niilo kääntyy nopeasti häneen päin ja kysyy kuin ei olisi kuullut oikein:

»Huolissasi...? Minun takiani...? Sinäkö...?»

Leenan rauhallinen ääni kuuluu:

»Juuri minä! Mitä ihmeellistä siinä olisi? Vai etkö enää muista, miten paljon me aikoinaan merkitsimme toisillemme?»

Aikoinaan, joskus viisitoista vuotta sitten, kun oltiin nuoria... Niilo muistaa sen tosiaan. Se oli jonkinlainen selkeä ja kirkas jakso elämässä, alkoi jo koulun yläluokilta ja päättyi joskus opiskeluvuosiin, eipäs, vaan valmistumisen aikoihin asti. Ja kun alkaa vertailla, näyttääkin jo siltä, että heti sen jälkeen alkoi kaikki mennä pilveen kuin pitkän ja poutaisen kesän jälkeen, ja niin tulivat jo ensimmäiset harmaan syksyn merkit. Sitä ne tosiaan olivat, ja syksyä on jatkunut yhä — ja paljon muuta ikävää...

Leenan äskeisten sanojen herkistämänä Niilo nousee, menee Leenan luo käsi ojossa ja haluaa kiittää häntä:

»Suo anteeksi, etten ajatellut sitä äsken. Oli hyvä kun muistutit minua siitä vanhasta.»

Leena katselee seinällä olevaa pehmytviivaista lampun valokartiota ja näkee, miten sen keskelle astuu nyt miehen varjo häntä kohti tummana silhuettina, kumartuen ja kättä ojentaen aivan kuin pyytäen jotakin. Sinä hetkenä Leena tuntee eläneensä tämän kaiken joskus ennenkin. Hän on varmasti nähnyt tämän tilanteen: miehen pää kumartuu hänen puoleensa ja tukka valahtaa epäjärjestykseen, niin että hän tahtoisi silittää sen takaisin paikoilleen, sivellä tuota seinällä olevaa varjoa kevyesti, varovasti ja rauhoittavasti. Pohtiessaan, milloin ja missä hän on kokenut tämän kaiken jo ennen Leena muistaa vanhan valokuvan, jota hän katseli eilen illalla.

Niilo siirtyy paikoilleen ja vapautuu kertomaan kaikki depressionsa syyt ja kertoessaan huomaa niiden selviävän itselleenkin paremmin kuin tähän asti. Kaikkihan alkoi jo sotien syttyessä niin kuin hän illanvietossa sanoi. Ensimmäistä kyllästymistä oli jo rintamavuosina, kun hän alkoi nähdä ihmisissä pienisieluisuutta ja henkistä kutistumista. Alussahan kaikki osasivat ajatella vielä laajasti ja yhteisesti, jokainen tahtoi kuulua toisten mukana samaan piiriin. Mutta sitten henkinen kehä pieneni ja supistui sikäli kuin oma itsekäs minä tahtoi päästä esille pienine etuineen ja voittoineen. Se ei vähitellen enää tyytynytkään jakamaan samansuuruista osaa toisten kanssa, vaan halusi kahmaista yhä enemmän. Ja lopuksi tuo henkinen kehä oli enää vain ahdas kurouma, jonka sisäpuolelle ei mahtunut mitään muuta kuin minä itse. Kasvava minä vaati itselleen yhä suurempaa tilaa kuin käenpoika pesässä, ja jos se huomasi omassa pienessä liikkumatilassaan jotakin vierasta ja häiritsevää — tässä tapauksessa siis lähimmäisiä tai yhteiskuntaa koskevaa — piti tuo vieras vaikuttaja puristaa niin ahtaalle, että se lopuksi tukehtui. Minä itse pääsi siis voitolle ja tappoi kaiken vieraan muka pahana loisenaan. Tulipa vielä niin ahneeksi, että imi sen ruumiista verenkin, lihoi ja paisui ja mahtui vain nipin napin omaan kuoreensa. Ja kun heikko ja ahdas kuori minän ympäriltä viimein halkesi, tuli sen sisältä näkyville melko ruma ja niljakas eläin: ihminen. Tai paremminkin sanottuna ihmisen paha minä.

Hyväuskoisessa innostuksessaan oli Niilo Havunen aikaisemmin kuvitellut tuon kuoren sisällä asuvan madon aivan toisenlaiseksi, sillä hän oli nähnyt vain kuoren eikä sen sisustaa. Todellisuus oli siis iljettävä niin kuin varpaiden välitse luikerteleva iilimato. Kaikki aikaisempi usko ja työ tuntui menneen hukkaan ja kaikki luhistui kuin petollisessa unessa: hän muka keräsi pitkät ajat kultapalasia ja nautti työnsä tuloksesta, mutta kun meni huuhtomaan saaliinsa, muuttuivatkin hänen harhanäkyiset kultapalansa lantamurusiksi. Kun tällainen pettymys tuli, ei tietysti kannattanut uskoa mihinkään vanhaan eikä uuttakaan löytynyt. Ei suorastaan löytynyt, sillä vaikka puhuttiinkin paljon uudesta ja hyvästä, oli kaiken ylimainostetun uuden takana kuitenkin vain sama minä itse. Vaikka olisi kerännyt tuhat tuollaista ihmiskuorta kasaan ja rikkonut ne kaikki pienen ja vaivaisen helmen toivossa, ei niistä olisi löytynyt mitään. Jos olisi hupsuuksissaan vielä uskonut kaivavansa kultaa kuin unessa, olisi herättyä ollut kaiken tuloksena vain pussillinen ulosteita.

Niilo Havunen katsoo jonnekin seinän ja katon rajaan, savuke hänen kädessään palaa itsestään ja ylöspäin kohoava savukiemura lainehtii omaa hiljaista rytmiään. Synkän filosofointinsa lopuksi hän myöntää kuitenkin sen, että vaikka hän ei uskokaan enää paljoon hyvään, on kuitenkin vielä olemassa hyviäkin ihmisiä. Mutta he ovat — niin kuin Sakarila sanoi — asettuneet omaan piiloonsa saadakseen elää rauhassa. Ja sama syy kai pakottaa hänetkin pysymään syrjässä kaikesta turhasta, henkisestä nikartelusta niin kuin ymmärtäväinen lapsikin oppii karttamaan kuumaa uuninluukkua poltettuaan siinä kerran sormensa.

»Mutta kipu ei kestä kauan, ja sen vuoksi on turha vikistä koko elämälle ja kohtalolle», virkahtaa Leena karummin kuin tarkoittaa.

Turhapa kai, mutta kaiken tämän jälkeen alkoi Niilolla uusi ja vaikea vaihe hänen tultuaan rintamalta kotiin henkisesti lamassa ja väsyneenä. Hän koetti päästä jonkinlaiseen tasapainoon, mutta Aunen kuoleman jälkeen vika muuttui krooniseksi. Hän vain teki työnsä tylsänä ja koetti huolehtia vain lapsistaan samaan aikaan kun köyhyys puristi rengasta yhä tiukemmalle ympärillä. Toisin sanoen se liekanaru solmuuntui ja sotkeutui yhä lyhyemmäksi, niin että liikkumistila pieneni.

»Mutta mitäpä tästä kaikesta enää kertomaan», sanoo Niilo lopuksi. »Itsestähän se tietysti tuntuu tärkeältä, mutta toisesta se on ikävää kuultavaa.»

»Eikä ole! Sitä paitsi et kertonut läheskään kaikkea. Minä tiedän, että tämän jälkeen sinulla olisi sanottavana vielä paljon salaisempaa, joka toisen täytyy vain arvata.»

Leenan katseesta ei näy uteliasta rohkeutta eikä liian asiallista realismia, vaan ymmärtäväinen osanotto. Lisäksi Leena on tarpeeksi järkevä ja vaistoaa herkästi puhumattomatkin sanat. Jos saisi aina elää tuollaisen ihmisen lähellä, niin toinenkin oppisi katsomaan asioita yhtä selvästi ja osaisi luokitella ne suuruutensa mukaiseen järjestykseen. Tahtoen olla yhtä rehellinen ja välitön Niilo myöntää Leenan sanoihin:

»Siitäkin olisi puhumista paljon. Mutta tällaisessa tilanteessa ei saa ajatella erotiikkaa. Silloin se ei pääse kiusaamaan.»

»Siis se on hillittävä lujan tahdon avulla?»

»En sanoisi sitä tahdoksikaan. Se kai johtuu pakosta.»

Leenan mielestä siihen ei ole pakkoa, sillä miehethän yleensä ratkaisevat asian paljon helpommin pohtimatta niitä sen syvemmälle. On varsin kaunista ja nykyaikana suorastaan kunnioitettavaa, että Niilo tekee juuri noin luottaen vanhoihin periaatteisiinsa. Kieltäymyksessään ja pakossaan hän kuitenkin kärsii, vaikka ei tunnusta sitä itselleenkään. Mutta hän on yksinäisyyttä poteva sielu, joka voisi toisen ihmisen rinnalla olla miehekäs, toiminnanhaluinen ja vitaalinen, mutta erakkona muuttuu epävarmaksi eikä uskalla mitään. Hyvät kyvyt menevät käyttämättöminä hukkaan ja samaan aikaan kulkee monia mahdollisuuksia ohi yhtä turhaan. Tässä uskossaan Leena sanoo hänelle:

»Tähän tapaan sinä et voi jatkaa enää kauan, ymmärräthän sen itsekin. Niin kuin äsken sanoin, sinä olet aivan liian yksin. Tarvitset lähellesi toisen ihmisen — tarvitset hyvän naisen.»

Niilo liikahtaa kuin aikoisi nousta kävelemään, mutta puristettuaan hetken tuolin käsinojia laskeutuu takaisin selkäkenoon ja hymähtää ajatuksen mahdottomuudelle:

»Ei kukaan lähtisi jakamaan minun kanssani pelkkiä vastoinkäymisiä. Ei kukaan viitsi tarpoa toisen apuna ventopohjaista ja loputtoman laajaa suota.»

Leena selittää, etteivät vastoinkäymiset seuraa toisiaan koskaan niin pitkänä sarjana, etteikö lomaan mahtuisi pieniä juhlahetkiäkin. Eikä suokaan ole koskaan niin laaja joka suuntaan, ettei siellä voisi kääntyä toisaalle ja nousta suon reunalla olevalle kankaalle.

»Hyviä ja lohduttavia neuvoja!» virkahtaa Niilo hymyillen toisen sovinnaiselle lohdutukselle. »Mutta juuri sinä itse olet ollut järkevä etkä ole lähtenyt taivaltamaan kenenkään toisen poluille. Olet hyvin tarkasti pysytellyt omalla tielläsi!»

»Niin olen pysytellyt tähän asti, mutta syynä siihen ei ole itsekkyys eikä myöskään pelko», selittää Leena vastaan ja unohtuu miettimään, miten hän vielä jatkaisi.

Ulkoa ikkunan läpi näkyy vain harmaana häilähtelevä verho. Kadun toisella puolella olevat puunlatvat ovat vain saman harmaan tummempia varjoja, ja puuttuu ainoastaan se, että häämöttävät valopilkutkin olisivat vielä yhtä samaa harmaata. — Mutta jos ulkona on hyytävää, on sisällä sen sijaan kumman rauhallinen tunnelma. Kaikki on hiljaista ja kiireetöntä. Vierellä oleva lamppu heittää hämärän valokehänsä matalan pöydän ympärille, niin että se heijastaa hillitysti sen kiilloitetusta puunpinnasta, piirtyy kauniina kaarina lasien reunoissa ja lämmittää sohvatyynyn punaisessa nukassa, mutta jättää kaikki nurkat tummaan varjoon. Kaksi omalla tavallaan yksinäistä ihmistä istuu paikoillaan katsellen toisiaan pöydällä olevan kukkamaljakon yli. Niilon kädenliikkeestä voi silloin tällöin huomata pientä hermostumista katseen samalla kiertäessä rauhattomana ympäri huonetta, mutta Leena sen sijaan on asettunut kuin lepäämään suuren nojatuolinsa kulmaan, istuu siinä liikahtamatta, niin että vain katseesta voi lukea hänen ajatuksiaan. Hänen silmissään onkin nyt herkempi ja pehmeämpi kiilto kuin tavallisesti.

Keskustelu, joka on tähän asti kosketellut vain Niiloa, on nyt siirtymässä Leenaan ja saa jo ensimmäisestä lauseesta lähtien hänen salaisimmat ajatuksensa liikehtimään. Hänhän mietti juuri tätä eilisiltana istuessaan työnsä jälkeen samassa tuolissa kuin nytkin. Ja pitkän mietinnän lopputuloksena oli, että tällaisenaan hänen elämänsä ei voi jatkua enää kauan, vaan ennen pitkää siinä on tapahtuva jokin muutos.

Omaa itseään koskevien ajatusten pakottamana Leena nousee huomaamattaan kuin etsimään jotakin, ja kun ei keksi muuta tehtävää, muistaa hän käsilaukkunsa, hakee sen esille, ottaa taskusta napin ja asettaa sen eteensä pöydälle muistuttamaan kuin keskustelun varsinaisesta tarkoituksesta. Niin ainakin Niilo käsittää hänen ajatuksensa, päättelee ajan olevan tarpeeksi pitkällä ja muistaa kotiinlähdön. Senpä vuoksi hän nousee, menee Leenan luokse ja näyttää tälle napitonta hihansuuta. Mutta Leena on ajatellut jotakin muuta ja päästäkseen vastaamasta Niilon äskeiseen kysymykseen haluaa vielä voittaa aikaa saadakseen miettiä rauhassa.

»Tule avukseni, niin mennään laittamaan ne voileivät», sanoo hän asiallisesti ja äänen värähtämättä hituistakaan.

Samassa hän jo astuu kynnyksen yli vastaanottohuoneeseensa, panee siellä veden kuumenemaan sähkökattilaansa, jossa kai on lämpöä vielä jäljellä viimeisten potilaitten vuorolta, hyräilee ja katoaa eteisen takaiseen keittiökomeroon Niilon seuratessa häntä kuuliaisena. Leenan puuhaillessa kaapeillaan ja laatikoillaan hän seisoo kynnyksellä pihtipieleen nojaillen, vetää tupakkaansa kiihkeänä ja kurkottaa yhtenään tuhkaa viemärialtaan pohjalle, niin että sieltä kuuluu kuuman tuhkan pihahdus kosteassa. Kun Leena vain hyräilee, täytyy hänen jatkaa äskeiseen:

»Jos sinulla on tarpeeksi paljon uhrautuvaisuutta ja myöskin rohkeutta mennä naimisiin, niin minkä vuoksi olet yksin?»

Leenan hyräily katkeaa, mutta jatkuu sitten niin kuin hän ei olisi kuullutkaan toisen sanoja. Sitten hän kääntyy, ojentaa Niilolle vadin, jota tämä saa pidellä valmiina kahdella kämmenellään aivan kuin kädet sidottuina tarttumasta mihinkään muuhun, jatkaa taas työtään selin Niiloon ja virkahtaa viimein:

»Uskotko tosiaan, että minä pidän yksinäisyyttäni kaikkein järkevimpänä? Luuletko, että tämä tällainen on parhainta vapautta ja niin sanottu itsenäinen elämä autuasta, etten voisi luopua siitä milloin tahansa?»

»Niin minä luulen», vastaa toinen lyhyesti.

»Noista sanoista minä voisin melkein loukkautua! Nehän tarkoittavat, että jos ihmisellä on terveet vaistot, hänen täytyy niitä tyydyttääkseen tinkiä moraalistaan. Tai jos jättää moraalinsa koskemattomaksi, niin silloin hän ei ole terve.»

»Minä en tarkoittanut sitä», kiirehtii Niilo väliin.

Kuluu hetkinen ennen kuin Leena jatkaa taas:

»Täytyyhän minun elämälläni olla jokin tarkoituskin. Ei minun ainoa päämääräni ole vain tonkia ihmisten hampaan juuria ja tunkea porankärki mustuneeseen koloon. Ei, hyvä mies, sehän on vain keino, jolla minä lunastan oikeuteni elämiseen.»

Hän asettaa Niilon silmiin katsomatta jotakin vadille ja kääntyy samassa taas selin.

»Minä en osannut ajatella noin syvälle», virkahtaa Niilo, joka on viime aikoinaan tottunut työssään ja ympäristössään näkemään lopullisena tavoitteena vain taloudellisen voiton, sen turvissa saadun yhteiskunnallisen aseman ja kasvoilla itsevarman valloittajanhymyn. Mutta hän ei ole jaksanut nousta sitä vastaan.

Niilo on saanut tehdä tiliä ajatuksistaan koko illan, niin että kuulisi mielellään toisenkin tunnustuksia. Ennen muinoin he kaksi osasivat puhua välittömästi ja avoimesti, mutta sehän kaikki on nyt mennyttä. Ja Niilon ajatusten palatessa entisiin vuosiin hänen katseensa pysähtyy Leenan tukan niskakiehkuraan, laskeutuu siitä vartaloa myöten nilkkoihin asti. Kun Leena kääntyy samassa häneen päin, huomaa hän miehen kämmenillä olevan vadin vapisevan. Armahtaakseen vatia hän osoittaa sitä ja sanoo Niilolle jotakin arkista ja pyytää viemään kantamuksen pois, sammuttaa valon ja seuraa jäljestä hyräillen niin kuin ajattelisi jotakin muuta. Heidän päästyään takaisin paikoilleen Niilo ei malta olla toistamatta samaa:

»Kun minä kerroin sinulle kaiken, ymmärsit sinä sen. Nyt sinä voisit puhua vuorostasi jotakin. Ja mitä taas et puhu, sen ehkä minäkin aavistan.»

Mutta Leena ei vastaa, vaan menee vastaanottohuoneeseen, valikoi kaapilla spriipullosta lähtien ja päätyy viimein viinipulloon tuoden sen pöydälle teekannun viereen. Sitten hän siirtää lattialampun pöydän lähelle, etsii radiosta jotakin rauhallista ja istahtaa paikoilleen. Mutta kumma levottomuus on tarttunut häneenkin, koskapa hän nousee heti, etsii käsiinsä neulan ja lankarullan, asettuu istumaan Niilon tuolin käsinojalle ja kohottaa hihaa ommellakseen napin paikoilleen. Riisumatta takkiaan Niilo ojentaa kätensä hänen syliinsä ja odottaa.

»Voisinhan kertoa jotakin», sanoo Leena viimein. »Niin kuin sanoin, ei tämä vapaus ja yksinäisyys ole mitään autuutta. Sen vuoksi olen ajatellutkin, että hankin tänne seurakseni toisen elävän ihmisen. Yritin puhua sinulle siitä jo juhlissa, mutta sinä käsitit väärin.» Hän pitää pienen tauon ja jatkaa katseen seuratessa vain neulan liikkeitä: »Nyt haluan puhua sinulle Marjatasta.»

Jonkinlaisesta vaistoksi kehittyneestä varovaisuudesta Niilo vetää kättään takaisin kuin säästyäkseen kuulemasta mitään ikävää, ja ajatuksissa kiertää epäluuloja siitä, ettei hän itse muka jaksa huoltaa ja hoivata tytärtään, ei pysty kasvattamaan eikä kouluttamaan, niin että Leena tahtoo ottaa sen kaiken omille niskoilleen. Siis sittenkin jonkinlaista taloudellista apua, niin kuin hän jo aavistelikin, vaikka se tuleekin epäsuorasti ja erittäin hienotunteisella tavalla.

»Tahtoisin elävän ihmisen luokseni. Olen ajatellut ottolasta jo kauan, mutta en ole löytänyt sopivaa», selittää Leena. »Haluan Marjatan tyttärekseni. Hän jää minun luokseni ja pysyy täällä niin kauan kuin tulee aikaihmiseksi ja etsii sitten oman tiensä.»

Ääni on päättäväinen ja varma, niin että mies menee ymmälle eikä voi muuta kuin pudistaa päätään hitaasti ja selittää viimein:

»Erittäin kauniisti tehty sinun puoleltasi, kun haluat uhrautua tuolla tavalla. Mutta jaksanhan minä itsekin huolehtia hänestä ja...»

»Mutta eihän siitä ole kysymys! Minähän ottaisin lapsen joka tapauksessa. Mutta kun Marjatta on minun kummityttöni, otan tietysti mieluummin hänet kuin jonkun ihan vieraan lapsen. Kun hän muuttaa minun luokseni, on sinullakin paljon helpompaa juuri sen vuoksi, että hän on tyttö eikä poika. Enkä minä aio riistää häntä sinulta kokonaan. Hän voi käydä kotonaan vaikka kuinka usein ja meille molemmille — sinulle ja minulle — tulee paljon yhteistä jännittävää, kun saadaan seurata hänen kehitystään. Etkö ymmärrä, että...» Leena on sanomaisillaan, että Marjatta olisi siis heidän yhteinen lapsensa, mutta keskeyttää lauseen alkuunsa.

Neula on pysähtynyt käteen ja Leena katsoo miestä silmiin odottaen selvää vastausta, että he pääsisivät pohtimaan eräitä käytännöllisiä asioita, joita seuraisi heti tytön tultua uuteen kotiinsa. Kestää kotvan eikä Niilo liikahdakaan. Viimein hän tavoittaa Leenan katseen ja pudistaa jälleen päätään.

»Näyttää siltä kuin sinä et tahtoisi suostua?» kysyy Leena.

Toinen ei vastaa mitään, mutta kasvolihasten liikkeestä voi päätellä hänen asettuneen tiukan ratkaisun eteen. Leenan ehdotuksessa on jotakin hyvää ja kilttiä, sen hän tietää, mutta kuitenkin aavistaa joutuneensa tällaiseen vain avustuksen tarpeessa, ehkä eräänlaisena kainona köyhänä. Ja se saa hänet puremaan hammastaan ja tietysti kieltämään. Leenan täytyy jälleen keskeyttää hiljaisuus:

»En ymmärrä, mitä pahaa sinä näet siinä, että minä tahtoisin hoitaa kanssasi tyttöressua. Minulta riittää aikaa hänellekin.»

Nappi on jo ommeltu paikoilleen, mutta katkaistuaan sen rihman Leena ei siirrykään pois tuolin käsinojalta, vaan jää siihen vastausta odottaen ja Niilon käsi on unohtunut hänen syliinsä. Viimein Leena sanoo hitaasti ja hiljaa kuin itselleen:

»Otan tytön luokseni kummina, vaikka mieluummin olisin ollut hänelle äiti.»

Mies katsoo häneen niin kuin ei olisi kuullut:

»Mieluummin olisit — mitä?»

»Olisin tahtonut olla Marjatan äiti.»

Mies vetää kätensä pois ja näyttää sulkeutuvan omaan kuoreensa, kulmat menevät ryppyyn ja hän nousee kävelemään hermostuneena. Leenakin siirtyy omaan tuoliinsa ja katseellaan seuraa toisen taivaltamista lattialla edestakaisin, kunnes hän pysähtyy kynnykselle ja kääntyy siinä sennäköisenä kuin aikoisi sanoa hyvästit ja lähteä pois.

»Nyt minä en ymmärrä sinua», sanoo hän.

»Etkö ymmärrä?» kysyy Leena kiihkeänä kiivastuksen punan kohotessa poskille.

Jotakin tehdäkseen hän pyyhkäisee olematonta pois pöydän pinnasta, nykäisee hamettaan alemmaksi polven yli, sytyttää savukkeen hitaasti ja pääsee parin syvän henkäyksen jälkeen hallitsemaan ajatuksensa:

»Johan äsken sanoin sinulle kaikesta siitä menneestä, mitä meillä oli — kaikesta siitä hyvästä. Me emme koskaan puhuneet mitään tulevaisuudesta, mutta kumminkin olisi saattanut uskoa, että sattuma olisi järjestänyt sen toisin. Mutta opiskeluvuosien jälkeen jouduimme erillemme ja tiet kulkivat toisiin suuntiin. Tuli eteen häiritseviä esteitä enkä minä tietenkään tahtonut raivata niitä pois.»

»Tarkoitatko sitä, että me kaksi olisimme voineet...?»

»Tarkoitan juuri sitä!»

»Etkä sanonut minulle mitään silloin!» katsoo Niilo kummastuneena ja yllättyneenä, sillä tämä on hänelle aivan uutta.

»En tietysti sanonut, sillä emmehän sitä ajatelleetkaan. Emme ajatelleet, mutta kuitenkin tunsimme sen jonkinlaisina enteinä. Enhän minäkään tiennyt mitään. Vasta sen jälkeen tunsin ja ymmärsin kaiken, kun sinä olit kadonnut omalle suunnallesi. Ja kaikkein pahimmin tunsin sen silloin, kun kävin sinun ja Aunen luona. Kun Marjatta sitten syntyi ja minusta tuli kummi, silloin tunsin viiltoa ajatellessani, että olisin mieluummin ollut tytön oikea äiti.» Hän huokaa syvään, katsoo miestä silmiin ja kysyy lopuksi: »Joko nyt ymmärrät?»

Mies nyökäyttää päätään ja näyttää kalpealta. Leena arvaa, ettei hän osaa vastata mitään. Sen vuoksi Leena nousee, tarttuu häntä kädestä ja saattaa hänet istumaan paikoilleen.

»Nyt siis ymmärrät sen, mitä minä tarkoitin äsken pyytäessäni Marjattaa tänne. Asia on siis suurempi kuin tuuletkaan. Mutta jos et halua puhua siitä enää, niin annetaan olla.» Hän kohottautuu ja muuttaa äänensä huolettomaksi niin kuin haluaisi siirtyä kevyempään asiaan: »Mitäpä siitä enää... Joka tapauksessa minä haluan elää. Ja sitä varten tarvitsen lähelleni muita ihmisiä — tai paremmin sanottuna tarvitsen jonkun kunnon ihmisen, jonka kanssa voin elää. Voin huoletta jättää tämän niin sanotun vapauteni, jos vain löydän jonkun, joka tarvitsee minua ja minä häntä. Jos en saa Marjattaa, niin silloin otan toisen lapsen tai kaksikin. Tai sitten menen naimisiin.»

Kaikki tulee niin päättäväisesti, ettei Niilo keksi mieleisiään sanoja jatkaakseen, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen tarttuu ensimmäisiin:

»Noin eivät kaikki osaa ajatella. He haluavat vain elää, mutta eivät löydä sille tarkoitusta.»

»Tarkoitusta... Se on kyllä kumma, etteivät löydä. Täytyyhän jokaisella pienimmälläkin teolla olla jokin tarkoituksensa — mikä tahansa. Syyn ja seurauksen laki siinäkin...»

Keskustelu siirtyy yhä syvemmälle, niin että se sytyttää kummankin katseessa uuden valon ja saa äänen värähtämään uudella tavalla. Niilo haluaisi palata uudelleen Marjattaan, mutta ei kuitenkaan voi mitään sille, että tulee sanoneeksi ääneen sen, minkä tarkoittaa ajatella vain itsekseen:

»Jos sattuma ei olisi silloin sotkenut meitä niin pahasti erilleen, olisi kaikki nyt toisenlaista. Minunkin elämäni olisi ollut toinen. Olimme hyvät toverit jo lapsesta lähtien, tunsimme toisemme hyvin, niin että... En minä osaa sanoa, mitä tarkoitan.»

»... niin että jos me kaksi olisimme lähteneet taivaltamaan yhdessä, olisimme selvinneet siitä seikkailusta melko hyvin!»

Leena sanoo sen reippaasti ja hymyilee, mutta Niilon pää vaipuu kumaraan aivan kuin hän tuntisi jotakin hartautta — vai suruako siitä, ettei kaikki ole mennyt juuri noin? Kummallista, miten toisen ihmisen vakavat ja rehelliset sanat saavat tässä sattumanvaraisessa maailmassa näkemään vielä jotakin hyvääkin. Vaikka ne ovat vain sanoja eivätkä siis voi kääntää ajan suurta kehää pyörimään taaksepäin, osaavat ne silti lämmittää. Jos tuollaista kuulisi useammin, tuntuisivat vastoinkäymisetkin siedettävämmiltä, vaikka niitä ei voitaisi kokonaan torjuakaan. Niilo tuntee kateutta ajatellessaan, miten oikukkaasti se iankaikkisesti vainoava sattuma voi järjestää asiat. Hänkin on aina elänyt hartaassa paremman odotuksessa, mutta kaikki on kuitenkin liukunut alaspäin. Mutta Leenalla on parhain osa vielä jäljellä ja edessäpäin voi siis olla mitä hyvyyksiä tahansa. Ja olkoon niin, sillä eihän hän voi kiukutella siitä Leenalle itselleen, vaikka mieli tekisikin väittää kohtaloa puolueelliseksi.

Niilo katsoo tummasta ikkunasta ulos. Tuisku on jo vähentynyt, sillä vastapäiset puunoksat näkyvät selvemmin tuulessa. Kauempana oleva lamppu heiluu yksitoikkoista tahtiaan edestakaisin. Mutta yksinäisyys siellä on sama kuin ennenkin. Ja täällä sisällä on yhä sama rauhallinen tunnelma, jota on vaikea jättää. Henkisessä nälässään Niilo tulee ahneeksi ja tahtoisi sen vuoksi viipyä ja kuulla paljon. Mutta itse hän ei huomaa sitä, että lamaantunut tunne-elämä on ruvennut kasvamaan uudelleen. Tahtoen omaltakin kohdaltaan osoittaa välittömyyttä hän siirtää keskustelun itseensä:

»Taaksepäin osaan katsella minäkin ja arvostella aikaansaannoksiani. Pieni osa asioista on onnistunut, mutta kaikkea en ole jaksanut. Olen ollut kai liian yksin — niin kuin sinä sanoit. Kunpa osaisin edes suurin piirtein päätellä eteenpäin, mitä oikeastaan tarvitsen.»

»Sinä tarvitset hyvin vähän, jos ajattelemille vakavasti. Et tarvitse mitään muuta kuin ymmärtäväisen ja auttavan vaimon, sellaisen naisen, jolle sinä osaat ja myöskin hennot kertoa omat vastoinkäymisesi.»

Tuon kaiken Niilo on tuntenut tarpeeksi hyvin eikä halua väittää vastaan. Mutta vakava keskustelu aiheuttaa kuitenkin uteliasta jännitystä ja sen vuoksi hän kysyy Leenalta itseltään, mitä tämä ajattelee omasta lähimmästä tulevaisuudestaan.

Mietteliäs katse muuttuu kirkkaammaksi ja hymy värehtii huulilla Leenan vastatessa:

»Mitäkö ajattelen? Sinulle voin sanoa sen hyvin lyhyesti: kotia, miestä ja lasta.»

Rehellinen vastaus saa Niilonkin innostumaan ja tavoittelemaan leikillisyyttä:

»Sinulla vain on niin suuret vaatimukset, ettei kukaan mies pysty niitä täyttämään.»

»Vaatimukset? — Mieheltä vaadin juuri samaa kuin itseltäni. Hänen on ymmärrettävä minun tarkoitukseni, sillä muutoin hän ei pitäisi minua hyvänä toverina, vaan toiseen sukupuoleen kuuluvana välikappaleenaan. Ja sellaiseen minä en kylläkään suostu, sillä... No niin, ymmärräthän sinä sen selittämättäkin.»

Leenan katse on laskeutunut jonnekin alas maton kuvioihin ja siihen on tullut jotakin tummaa ja levotonta. Niilo tahtoisi nousta, mennä luokse, istahtaa vuorostaan tuolinnojalle ja tarttua toista käteen. Mutta hänet hillitsee siitä ainoastaan pelko, että Leena torjuisi hänet rauhallisesti hymyillen ja viittaisi istumaan takaisin omaan tuoliin. Niinpä hän asettaakin pisteen levottomana karkailevalle ajatukselleen sanomalla itse kieltävästi:

»Vahinko minulle, etten pysty täyttämään pieniäkään vaatimuksia enkä tarjoamaan sinulle mitään.»

Hän heilauttaa kättään torjuvasti. Mutta Leenan mieli hypähtää iloisesti ja saa hänet naurahtamaan, sillä miehen sanathan ovat melkein kosimista kaikessa passiivisuudessaan. Leena tietää hyvin, miten paljon juuri tämä hetki ratkaisee. Muutamalla harvalla sanalla hän voi saada Niilon nyt osoittamaan, onko tämän luonteessa vielä jousen vireätä voimaa vai onko sen jänne höltynyt jo lopullisesti. Jos tahdon voi pingottaa nopeasti ja lujasti, on kaikki vielä hyvin. Mutta jos jänne ja kaari ovat heikot, on Niilo parka tosiaan menettänyt parhaimpansa. Leenan varassa on nyt jännittää, ja ärsyttääkseen hereille miehen tahdon hän sanoo harkiten ja hitaasti aivan kuin odottaen jokaisen sanansa vaikutusta:

»Silloin kerran — viisitoista vuotta sitten — sinun olisi pitänyt puhua kaikesta. Mutta oikealla hetkellä sinä et huomannut sitä ja myöhemmin taas et halunnut. Olet siis myöhästynyt paljon.» Hänen äänensä muuttuu kylmemmäksi aivan kuin hän puhuisi jostakin jokapäiväisestä sivuseikasta: »On ikävä, jos sinä samalla tavalla myöhästyt koko elämästä. Sehän ei odota kauan.» Ja hetkisen kuluttua hän jatkaa taas: »En muuten ymmärrä, miksi annat kaikkien ulkonaisten seikkojen hallita itseäsi. Mikä estää sinua päättämästä tässäkin asiassa? Sillä kotihan sinulla on, itse olet erittäin luotettava toveri aviomiehenä, ja kaikki se muu, mitä me kaksi odotamme hyvältä perhe-elämältä, seuraa sitten itsestään.»

Niilon pää kohoaa nopeasti pystyyn, niin että hiuskiehkura valahtaa otsalle. Hän katsoo kysyvästi ja sanoo niin kuin ei ymmärtäisi Leenaa:

»Me kaksiko odotamme...?»

»Aivan niin, sinä ja minä.»

Nyt tapahtuu juuri se, mitä Leena on toivonut ja mihin hän on myöskin uskonut: miehen koko asento kohentuu hänen itsensä huomaamatta, molemmat kädet pusertuvat lujasti tuolin nojaan kuin pitääkseen kiinni jostakin varmasta ja katseeseen syttyy se sama kipinä kuin aikaisemmin illalla. Leena istuu rauhallisena kuin olisi sanonut kaiken vain huoletonna ja ajattelematta, nojaa päätään tuoliin katseen kiertäessä tyynenä lampunkuvusta tauluun ja siitä mieheen, vaikka hänen pitääkin ponnistella jännitystä vastaan ja hengittää levollisesti pysyäkseen kiihtymättä. Hänen tehtävänsä on saada toinen vain havahtumaan, ja tämä itse saa sitten päättää ja toimia, jos vielä pystyy siihen. Kuluu pitkä tuokio, jonka aikana Leena huomaa jännittävässä odotuksessaan pientä leikkiä, niin että jos hän käyttäisi Niilon tai Sakarilan vertauksia, voisi hän kuvata tilanteen näin: Nyt on vanha hevonen jo riisuttu valjaistaan. Katsotaanpa vain, pystyykö se vielä karkaamaan rehevään apilapeltoon! — Mutta tilanne on liian vakava hymyiltäväksi, ja niinpä hän huokaa pitkään, kunnes heidän katseensa yhtyvät. Niiloa kai kiusaa jokin entinen ahdistava mielle, koskapa hänen katseensa on haikea, melkein surullinen. Se siirtyy pois hänen pudistaessa päätään kuin hyvän uskonsa menettäneenä ja voimistuva tahto veltostuu jälleen. Luulisi, että hän on kuin himmeävaloinen öljylamppu, jonka liekki painuu hitaasti pienemmäksi. Kiertämällä valoa tuli leimahtaa hetken ja ritisee pieninä kipinöinä sammuakseen taas entiselleen. — Mutta ei, öljy ei sittenkään ole ollut lopussa, vaan ainoastaan sydän liian lyhyt. Kun sitä jatkaa, on kaikki kunnossa taas ja tuli palaa niin kuin pitääkin...

Niilo on Leenan odottaessa ehtinyt päätellä eittämättömän varmasti, että tämä hetki voisi muuttaa hänen elämänsä uudeksi ja tuoda hänelle kaiken sen, mitä on tähän asti puuttunut. Nykyisyyshän ei anna hänelle henkisesti mitään, mutta jos Leena olisi lähellä kohentamassa mieltä ja vahvistamassa ajatuksia, voisi tulevaisuus tarjota paljonkin.

Niilo kavahtaa pystyyn ja kiertää Leenan tuolin taakse, ojentaa molemmat kätensä hänen olkapäänsä yli ja tavoittaa toisen käden kiinni. Leena istuu hetken hievahtamatta, mutta sitoo sitten neljä kättä toisiinsa ja nostaa ne rinnalleen leukansa alle. Mies kuiskaa kuin huoaten:

»Kunpa voisimme mennä naimisiin...»

Leena kysyy yhtä hiljaa:

»Tahtoisitko sitä?»

Niilo ei kiirehdi vakuuttamaan, että odottaa ja tahtoo juuri sitä, vaan sivelee hellävaroen Leenan poskea ja punoo kiharoita sormensa ympäri. Sitten hänen poskensa lähenee toisen korvaa:

»Tietysti minä tahdon. Mutta elämä on ahdistanut minut niin pahasti nurkkaan, etten voi pyytää sinua sinne.»

Nyt Leena tietää jo niin paljon, ettei hänen tarvitse enää kiristää jännitystä kauemmin, ja sen vuoksi hän ei epäröi sanoessaan:

»Mutta entäpä jos minäkin haluan!»

Miehen käsi vavahtaa aivan kuin hän säpsähtäisi jotakin outoa. Mutta hän on jo saamassa varmaa uskoa ja kysyy kiihkeänä:

»Onko se totta? Tuletko sinä?»

Yksi ainoa sana Leenan suusta määrää nyt kahden ihmisen elämän muodon ja niin sanotun kohtalon — eikä vain kahden, vaan myöskin lasten osalta. Hän ei ole ollut tyytyväinen saadessaan tähän asti vastata vain omasta itsestään ja sen vuoksi tunteekin nyt ylpeyttä ollessaan pieni kohtalo neljälle yhden asemesta. Vaikka tämä ilta onkin tuonut heille ratkaisun aivan kuin sattumalta, ei tämä kaikki ole tullut mielijohteesta eikä lyhyessä hetkessä eikä sitä ole aiheuttanut vain pudonnut takin nappi, vaan se on kehittynyt pitkän ajan kuluessa heidän huomaamattaan. He olisivat voineet aavistaa kaiken jo silloin viisitoista vuotta sitten, vaikka tätä ei ajateltu eikä puhuttu. Nyt tuntuu kaikki kummallisen selvältä: miten muuten voisikaan olla kuin juuri näin!

Niinpä Leena nousee ja astuu Niilon eteen, niin että molempain yhteen puristuneet kädet ovat pusertuneina heidän rintainsa väliin, katsoo silmiin ja hymyilee niin luottavaisena kuin voi:

»Minä olen sinun vaimosi!»

He seisovat maton kirkkaalla keskikuviolla lampun valokehässä hiljaisen soiton kuuluessa auki jääneestä radiosta. Ulkopuolinen maailma on jäänyt sivuun eikä heidän tarvitse muistaa sitä nyt. Vihdoin Leena kääntyy hitaasti ja miehen kylkeen painautuen vie hänet leposohvan luo, asettaa istumaan sen nurkkaan, menee itse viereen nostaen jalat alleen kuin pieni tyttö ja nojaa Niiloon.

Tämän ponnisteleva ajatus tuntuu saavan jo enemmän vapautta, ja siitä on seurauksena huolehtiminen ja vastuuntunto:

»Minun täytyy nyt onnistua! Velvollisuuteni on yrittää parhaani, etten pilaisi sinunkin elämääsi.»

Toinen kallistaa päätään hänen puoleensa merkkinä, että hän luottaa siihen.

Mutta Niilo on valmis suunnittelemaan eteenpäin eikä voi olla kysymättä:

»Kun kaikki on nyt hyvin, niin sanopa minulle, mitä sinä ensimmäiseksi toivot.»

Leenan vastaus kuuluu rauhallisena:

»Tahtoisin saada sinulta lapsen.»

Tulee pitkä hiljaisuus, sillä kumpaisenkaan ei tarvitse puhua ja rikkoa sanoilla ajatuksia. Mutta vähitellen alkaa Niilossa herätä miesten ikuinen poikamaisuus. Vaikka hän ei ole aikaisemmin jaksanut toivoa mitään, alkaa hän nyt suunnitella kaikkea, laatia aivan kuin koulupoika kesälomansa ensimmäisenä päivänä pitkää luetteloa toteutettavista aikeistaan. Ja silloin hän muistaa erään asian, jolle ei ole sopivaa paikkaa tulevaisuuden pitkällä muistilistalla:

»Mutta entä lapset...? Minullahan on kaksi lasta.»

»Mitä sinä heistä?»

»Kuinka sinä voit ottaa itsellesi lapsia, jotka eivät ole omiasi?»

Leenan vastaus on vieläkin varma ja rauhallinen: »Mutta hehän ovat osa sinun lihastasi.»

Kauniisti ajateltu ja hyvin sanottu, myöntää Niilo itsekseen. Ja Leena jatkaa vielä:

»Miksi en voisi pitää niitä ominani, kun juuri äsken pyysin sinulta Marjattaa?» Ja ääni vakavoituu hänen sanoessaan: »Minä olen lapsille Aunen sijainen.»

Tunnelma on täydellinen ja ehjä. Vaikka tällaisena hetkenä ei voi tuhlata liian paljon, siirtyy Leena kuitenkin kauemmaksi, asettaa kätensä toisen leuan alle, kohottaa kasvot nähdäkseen ja katsoo silmiin:

»Kiusaako sinua nyt? Sinähän kestät vielä?»

Toinen nyökäyttää päätään eikä heidän kumpaisenkaan tarvitse olla hämillään kuin synnistä tavoitettuna. He kaksihan eivät ole toisiltaan mitään odottaneetkaan. Ja Leena on oikeassa siinä, että heidän on säästettävä jotakin huomista ja tulevaisuutta varten. Heillä on edessään kaksi suurta hetkeä: ensiksi se, mistä he tänään kieltäytyvät, ja toiseksi taas silloin, kun kaksi solua tavoittaa toisensa.

Naisen ruumis on ihme, ajattelee Niilo itsekseen. Kun kaksi solua joutuu yhteen — toisen odottaessa ja toisen kiihkeästi etsiessä — tapahtuu pieni Luojan työ ja uusi elämä alkaa. Se hetki pitäisi pyhittää. Ihminen vain ei osaa pitää pyhääkään pyhänä, vaan astuu temppeliin samoissa ajatuksissa kuin kapakkaan.

Niilo Havunen, joka on isä ja tuntee ihmisruumiin salaisuudet, joka on ollut pitkät sotavuotensa rintamalla ja tottunut siellä näkemään myöskin ihmisruumiin pienuuden, lian ja veren, tuntee siitäkin huolimatta harrasta kunnioitusta vierellään olevaa lämmintä naisenruumista kohtaan.

Ulkona näkyy jo aamun kajo ja kaikki ikkunaruudun takana oleva muuttuu hitaasti harmaasta sinertäväksi. Niilo istuu ja katsoo viinipisaran leikkimistä lasin reunassa. Lampun heikko valo käy Leenan kasvoille, ja sen vuoksi Niilo ojentaa kättään ja sammuttaa sen. Nyt tunkeutuu ulkomaailman sininen hämärä tänne huoneeseenkin, niin että se on ikkunan puolella kirkkaampaa ja valoisampaa, mutta nurkissa ja vastaanottohuoneen oven takana tummaa ja syvää. He istuvat yhä vierekkäin, Leena samassa asennossa jalat allaan, Niiloon nojaten ja juuri nukahtaneena. Niilo on liikkumatta ja katselee Leenan rinnan tasaista nousua ja laskua hänen hengittäessään rauhallisesti.

Lampun sammuttua Leena kuitenkin avaa silmänsä, sillä hän ei olekaan nukkunut, tyytyväisenä naurahtaen katsoo miestä ja korjaa päänsä asentoa.

Mutta miehen ajatukset siirtyvät vähitellen uuteen päivään, heidän ensimmäiseen yhteiseensä. Hänen pitkän ja järkevän pohdintansa lopputuloksena on, että hänen on tänään tehtävä kaikki keskeneräiset työnsä ja lähdettävä kotiin jo nyt, ennen lasten heräämistä. Hän menee totiseksi, niin että Leenan on käännettävä hänen kasvonsa itseensä päin ja kysyttävä:

»Sinä et eläkään huomisessa, vaan eilisessä päivässä?»

»Tämä yö on ollut niin hyvä, että olin vähällä unohtaa kaiken.»

Hän nousee seisomaan ja hypistelee solmiotaan.

»Minkä kaiken? Mitä on tapahtunut?»

Niilo selittää edelleen:

»Ei mitään uutta, mutta kaikki vanha muistuttaa jo lähipäivistä. Vaikka turhaahan minun on puhua niistä huolistani...»

Leena tarttuu hänen hihaansa, pysähdyttää hänet, asettelee solmion ja varoittaa kuin pientä lasta:

»Sinunhan piti päästä irti siitä kaikesta! Ja opi nyt muistamaan, että eräs ikävä kausi on tänään päättynyt.»

Mies naurahtaa keventyneenä, tarttuu Leenaa käsipuolesta ja vie hänet mukanaan eteiseen selittäen kuin huonoa muistiaan:

»Niin, sehän on totta! En olisi löytänyt itseäni ilman sinua.» Hän naurahtaa ja lisää: »Ja tuskinpa olisin uskonut, että se nelikulmainen kolmio voitaisiin piirtää...»

Tuskinpa olisi... Niin, Sakarila jaksoi uskoa ja sen vuoksi yritti, mutta Niilo Havunen piti sitä mahdottomana ja menetti uskonsa — tähän aamuun asti.

Suudeltuaan Leenaa hän painaa oven kiinni ja hissiä odottaessaan unohtuu katselemaan ovea ja nimikilpeä. Kummasti voi ihmiselle käydä: vielä eilen illalla tuo olisi katsellessa ollut aivan tavallinen ovi, samanlaiset kuin kaikki viereisetkin. Ja sellainenhan se oli vielä yöllä hänen tullessaankin. Mutta nyt se on muuttunut, sillä on jo omat persoonalliset piirteensä, se on tuttu, sen takana on oma hyvä tunnelma, josta osa kuuluu jo hänellekin.

Kuullessaan hissin kolahduksen ja sitten loittonevan hurinan Leena kääntyy saman oven takana, menee huoneeseensa ja hymyilee kuin saatuaan aavistamattaan suuren ja hyvän lahjan, astuu ikkunan ääreen ja hyräilee. Tuisku näkyy ulkona lakanneen ja sunnuntaiaamuiselle kadulle ovat jo ilmestyneet ensimmäiset ihmiset, joista toisten täytyy mennä työhönsä, mutta toiset ovat vasta matkalla kotiinsa. Kaupungin päivään kuuluva kohina alkaa, sillä ensin pyyhkii lumiaura lunta kiskoilta kauniina suihkuna aivan kuin vaahtoa heittävä moottorivene. Ja sitten tulee tarkastusvaunu takaisin kierrokseltaan ja ensimmäiset autot vievät juhlissa myöhästelleitä sumupäisiä kotiovelle päin.

Kadun yli kulkee Niilo Havunen pystypäin ja varmoin askelin aloittaakseen uuden vaiheen elämässään. Takin taskuihin tungetut kädet tekevät hänet viluisen näköiseksi, ja sen vuoksi hän vetää ne esille ja parantaa vauhtiaan päästäkseen kotiin, saadakseen muutamien tuntien unen ja tavatakseen Leenan vielä iltapäivällä.

Parin kulman päässä hän näkee kahden miehen keskustelevan innokkaasti käsillään huitoen ja kohdalle päästyään tuntee heidät samoiksi ammattikateellisiksi, jotka eivät voineet illanvietossa sietää toisiaan. Laapas ja Pasula ovat kai tehneet jo sovinnon ja suunnittelevat yhteistoimintaa laajemmalla pohjalla. Ohi menevää Havusta he eivät huomaa eikä tämä pidä siitä väliäkään.

Kun hän pääsee kaupungin toiselle puolelle, on päivä jo valkenemassa. Talonmiehet luovat lumikinoksia pois jalkakäytäviltä ja ovat ilmeisesti myrtyneitä siitä, että luonto on lisännyt heille turhia sunnuntaivaivoja. Kääntyessään kulmassa lähellä kotiaan Niilo huomaa myöskin Pekosen lapio kädessä, villapaitasillaan ja posket punoittavina ahertavan puhtaaksi omaa osuuttaan. Pekonen on reippaalla tuulella, puhaltaa ilmaa keuhkoistaan ja hymyilee ymmärtäväisesti Havusen myöhästyneelle kotimatkalle:

»Kas vain! Sinä menit sittenkin jatkolle?»

»Enpäs jatkolle, vaan nyt minä vasta aloitankin!» kehaisee toinen tarkoittaen enemmän kuin Pekosen arveluita.

»Niinkö perusteellisesti aseveli-ilta vaikutti sinuun?» kysyy Pekonen ja nojaa lapionvarteen.

Niilo hieroo viiman kylmettämiä sormiaan. Hän ei näe hansikkaassaan pitkää ratkeamaa eikä huomaa sitä enää peitellä, vaan vastaa mieli keveänä:

»Niinpä tehosi! Vahinko vain, etteivät järjestäneet juhlaansa jo aikoja sitten.»

Pekonen iskee lapionsa hankeen ja selittää omasta puolestaan:

»Mieleni on hyvä, kun läksin ajoissa kotiin. Ja ensi kerralla otan muuten vaimonikin mukaan.»

Niilo heilauttaa kättään ja lähtee eteenpäin, mutta kääntyy kuitenkin ja vastaa Pekoselle:

»Niin minäkin!»

Pekonen pitää sitä ensin leikkinä, mutta kun hän katsoo Havusen jälkeen ja huomaa miehen kulkevan ihan horjumatta, hän alkaa miettiä ja arvaa loput. Silloin häneltä pääsee vihellys.

Kumma tapaus koko ilta, ajattelee Pekonen. Juhlahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta sotkipas sentään asiat monelta ihmiseltä! Taikka päinvastoin ei sotkenut, vaan selvitti... Siis kaikin puolin onnistunut ilta.

Jos majuri vielä eläisi, olisi hänkin varmasti tyytyväinen kaikkeen...