[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9C6aEdpOLCNwag91Gm4B111cKraxDWZj_4n2cnI0GVY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3529,"Aseveli-ilta","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3529-rauanheimo-reino-aseveli-ilta","3529__Rauanheimo_Reino__Aseveli-ilta","Romaani","romaani",[],[],"fi",1947,null,49733,321351,true,[],[],[],"Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuva romaani kuvaa entisten aseveljien kohtaamista helsinkiläisessä ravintolassa. Tarina seuraa miehiä, kuten entistä rättimikkoa Topi Raunolaa, jotka etsivät paikkaansa uudessa yhteiskunnassa ja käsittelevät sota-ajan muistojaan juhlaillan aikana.","Reino Rauanheimon 'Aseveli-ilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3529.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ASEVELI-ILTA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    He joutuvat sattumalta samaan pöytään\n    Tuttuja kasvoja, mutta vieraita ilmeitä\n    Omaa itseään etsimässä\n    Pudonnut nappi\n\n\n\n\nHE JOUTUVAT SATTUMALTA SAMAAN PÖYTÄÄN\n\n\nJo pari viikkoa sitten oli sanomalehdissä pieni ilmoitus ja siinä\nsanottiin:\n\n»Yksikköihin 6210 — 6211 — 6212 — 6213 kuuluneet aseveljet kokoontuvat\nyhteiseen illanviettoon ravintola Continentalissa lauantaina 18. p:nä\nklo 19,30. Osanotosta ilmoitettava sihteerille viimeistään 17. p:nä\npuh. 91 562.»\n\nSama ilmoitus julkaistaan nyt viimeisenä ilmoittautumispäivänä\nhuonomuistisia ja tietämättömiä varten, ja niinpä alkaakin jo yksi\nja toinen ajatella sopivaa lauantai-illan ohjelmaa. Kaiken lisäksi\nsattuu vielä olemaan rukouslauantai, ja kun on vaikea keksiä muutakaan\ntekemistä, niin voihan pistäytyä kurkistamassa, keitä tuttavia on\nkokoontunut Continentaliin. Jos siellä näyttää olevan ikävä, niin\npääseehän kesken pois taikka siirtyy pienellä ja hauskalla joukolla\njuhlasalista varsinaisen ravintolan puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja Topi Raunola ei yleensä availe lompakkoaan noin vain\naiheettomasti, mutta joskus täytyy hänen tehdä kuitenkin poikkeuksia\nja olla huolettoman näköinen tuhlari, varsinkin jos kysymyksessä ovat\nnaiset tai oman pataljoonan aseveli-illat. Edellisessä tapauksessa\nhänen on esiinnyttävä herrasmiehenä omasta vapaasta tahdostaan ja\njälkimmäisessä hyväntekijänä kauniin tavan vuoksi.\n\nSotavuodet olivat Raunolalle kaikin puolin noloa aikaa, niin ettei\nhän viitsi muistella niitä millään tavalla lämpimästi. Mutta kun\nhänen sodankäymisensä oli jokseenkin vaatimatonta, on sen vuoksi\nparempi tehdä nyt jälkeenpäin itsestään suurempi numero ja lahjoitella\nerinäisiä summia vain näyttääkseen kaikille aseveljille, että Topi\nRaunola on sentään merkittävä tekijä näin rauhanaikaisissa oloissa.\nSilloin vuosia sitten hän sai olla vain likaisissa puuhissaan\nkomppanian rättimikkona, kävellä yksikön keittiön ja varaston väliä\nkaikkien toisten ollessa edessä tärkeämmissä töissään, pysytellä\nsivulla muiden saadessa päiväkäskyissä ylennyksensä ja kunniamerkkinsä\nja kuulla joskus kursailemattomia huomautuksia »takalinjan\nkanta-asukkaista». Ja entäs hänen työnsä sitten: tavallisin tehtävä\noli lajitella lopen likaisia vaatteita omiin kasoihinsa komppanian\npyykkiä varten ja pitää käsissään hansikkaita säilyäkseen itse jotenkin\npuhtaana. Siinä jos missä oppi näkemään ihmisten likaisimman puolen.\nHaisevat ja rikkinäiset jalkarätit olivat pahimpia ja niitä sai\nkiskoa auki asetellessa sopiviin pinkkoihin. Miesten työn tulokset\nnäki helposti kuin kirjasta paitojen hien ruskettamista selistä\nja likaisista hihansuista. Miehen kunnottomuuden saattoi päätellä\nalushousujen takamusten ruskeista läiskistä, ja paidan etupuolessa\ntaas oli merkkejä siitä, mitä vaikuttivat lomien pitkät välit ja\nkieltäymykset salaisiin ajatuksiin vai selvisikö niistä noin vain\nkivuttomasti. Vaikka pahimmin haavoittuneet veivätkin vaatteensa\nmukanaan kenttäsairaalaan, oli komppaniankin varusteissa veriläiskiä:\ntakin selässä oli kranaatinsirpaleen vetäisemä viiru tai kiväärinkuulan\njälki housunlahkeessa ja lakin reunassa.\n\nJa kaikkia näitä selvitti Topi Raunola varastollaan kuunnellen miesten\nhyviä pyyntöjä tai sitten haukkumisia uusien ja sopivien varusteiden\nvaihtamisesta. Enimmäkseen häntä tietysti moitittiin, sillä mitäs on\nvaihtaa pienestä varastosta ja kenelle tahansa. Mutta saattoihan joskus\njoku asiaa ymmärtävä näyttää viinapullon suuta pienenä lahjuksena\nsaadakseen paremman turkislakin tai sopivammat saappaat. Mutta\ntämähän oli vain poikkeus, ja yleensä Raunola sai tuntea alemmuutensa\nyksikön miesten joukossa tai seisoessaan kantapäät yhdessä upseerien\nedessä painaakseen mieleensä heidän varoituksensa ja nieleskelläkseen\nkainostelemattomat sättimiset. Kapteeni Marttila oli pahimpia huutamaan\nja tavallisimmin vielä toisten kuullen. Mutta nyt on hänellekin tullut\njo oma rangaistuksensa ja hänen on sattuneesta syystä liikuttava\naseveli-illoissa hillitymmin, mikäli hän niissä yleensä käykään. —\nLuutnantti Havunen oli kyllä hyväluontoinen mies ja lisäksi vielä\ntiesi, että Raunola kuului siviilissä sivistyneisiin ja ansaitsi\nkohtelunsa sen mukaan. Mutta kuitenkin osasi Havunen pitää esitelmiä\njärjestyksestä ja siisteydestä aivan kuin Raunola ei olisi jo aikoja\nennen sotaa tiennyt, mitä on järjestys työssä ja papereissa ja vieläpä\npaljon suuremmissakin asioissa kuin komppanian varusluettelossa. Mutta\nnyt sodan loputtua luutnantti Havunen onkin saanut vuorostaan paikan\nRaunolan konttorissa hänen apulaisenaan ja saa kiittää hyvää onneaan\nsiitä, ettei hänen itsensä tarvitse kuulla samanlaisia selityksiä\njärjestyksestä. — Luutnantti Sakarila taas oli muuten hyvä mies,\nmutta saattoi pistellä liian kärkkäästi eikä suostunut kuuntelemaan\nselityksiä. Nyt jälkeenpäin hän sentään aseveli-illoissa myöntyy\npienessä rahapulassaan ottamaan vastaan Raunolan ystävällisesti\ntarjoaman grogin — tai kaksikin — ja näyttää ainakin omalta kohdaltaan\nunohtaneen vanhat haukkumiset. — Vääpeli oli entinen autonkuljettaja,\noli saanut ylennyksensä sotavuosina ja kuvitteli tietysti, ettei\nihmisillä muuta arvoa ollutkaan kuin päiväkäskyissä hankittu. Hänen\nhyväpuolensa oli se, ettei hän koskaan halveksinut toisen tarjoamaa\ntupakkaa eikä jaloviinapulloakaan, joten elämä varusvaraston puolella\nsaattoi tästä syystä olla hyvinkin tasaista ja rauhallista.\n\nEntinen alikersantti ja nykyinen johtaja Raunola ei ole innostunut\nuusimaan rintamanaikaisia muistoja eikä välitä palvoa niitä. Mutta\neräällä tavalla hän on kuitenkin päättänyt ottaa ikävistä vuosista\nkorvauksen: kun jotkut järjestelevät illanviettoja muistellakseen\nmennyttä hyvää aikaa, menee sinne myöskin Raunola osoittaakseen\nnykyisen suuruutensa. Ja hän tekee sen tavalla, joka saa toiset\nunohtamaan entisen pyykkivaraston hoitajan: vaikka rahojen jakaminen\nilmaiseksi ei kuulukaan hänen periaatteisiinsa, lahjoittelee hän\nseteleitään kaatuneiden perheille ja invalideille, istuu pöydän\nyläpäässä ja katselee toisten kunnioittavia ilmeitä, kun sihteeri\nlukee lahjoittajani listalta Raunolankin tuhatmarkkasia. Se tehoaa jo\nsiihen sodanaikaiseen yläluokkaankin, joka oli muutamia vuosia sitten\nvarmaa ja itsetärkeätä, mutta joka istuu nykyisin pöydän alapäässä oven\npuolella sillakankaisissa työvaatteissaan, lahjoittaa satamarkkasen ja\ntyytyy oikean konjakin asemesta katajanmarjaviinaan. Siellä ovipuolella\nistuvat komppanian entiset upseeritkin vaatimattomina eivätkä Raunolan\nnähdessään ota häntä hampaisiinsa purkaakseen sisuaan niin kuin ennen.\nVääpelilläkin on likaiset kaulukset ja paikatut kengät ja hänen täytyy\nlähteä kotiin jo yhdeksän jälkeen välttääkseen suuria laskuja. Heille\nkaikille on nyt — yhteiskunnan uuden penkkijärjestyksen jälkeen —\nhelppo kostaa kaikki vanhat kohlut, ja sen Raunola tekee parhaiten\njuuri lompakkonsa avulla.\n\nAinoa mainittava mies näistä kaikista on entinen luutnantti ja\nnykyinen maisteri Havunen, jota voi pitää kelvollisena apulaisenaan.\nSodan loputtua kävi niin hassusti, että pienipalkkainen Havunen\netsi itselleen sivutuloja ja pyysi työtä myös Raunolalta. Sillä\nkertaa sattui Nahkakeskus — siis Raunola juuri — tarvitsemaan uuteen\nammattilehteensä toimitustyöhön perehtynyttä miestä, ja Havunen sopi\nsiihen tehtävään hyvänä kynämiehenä. Nyt Havunen palvelee samalla\nmyöskin liiton sihteerinä ja saa palkkaa tasan kolmanneksen siitä, mitä\nRaunola itse.\n\nEipä silti, Havunen on kaikin puolin sopiva mies, vaikka tosin\nliian vaatimaton. Nuorempana häntä on kuulemma pidetty lahjakkaana,\nja samaten on kerrottu, että hänellä oli hyvä ura edessään. Mutta\nsattuuhan kaikenlaisia väsymyksiä varsinkin sotavuosina, ja nykyään\nmiehen korvalliset alkavat jo harmaantua, vaikka ei ole kuin\nneljänkymmenen vanha. Raunola tulee toimeen tuon tunnollisesti\nuurastavan miehen kanssa ja voi käyttää häntä varsin sopivasti\nnahantuottajain laajentuvan liiton hyväksi. Ja kuin todistukseksi\nesimiehen ja alaisen välisestä kelpo suhteesta Raunola usein\naseveli-illoissa viittaa Havuselle sinne ovensuupuolelle ja pyytää\ntätä istumaan viereensä samaan pöytään tarjotakseen hänelle muutaman\nlasin. Niin, tämä nyt ei tapahdu suinkaan Havusen rouvan takia — sillä\nsehän on jo mennyt asia ja muutenkin erikseen — mutta onpahan vain\nmuuten hauska katsella, kun Havusen mietteliäs ja alakuloinen katse\nkirkastuu ja hän innostuu väliin juttelemaan hauskastikin. Seuraavana\naamuna hänet näkee toimistossa taas entisenlaisena, hiljaisena ja alati\nsamaan tasaiseen tahtiin uurastavana aivan kuin eilen illalla ei olisi\ntapahtunut mitään erikoista.\n\nJohtaja Raunola on muuten sitä mieltä, ettei pelkkä sivistys tee\nihmistä miksikään, ellei miehessä itsessään ole pontta elääkseen\nja yrittääkseen. Raunolahan on niin sanottu itseopiskellut mies,\non lähtenyt sekatavarakaupan myyjästä, on kulkenut kauppakoulun ja\nnahkaliikkeen konttorin kautta yhä itsenäisempiin töihin, varmempaan\nasemaan ja vastuuseen, on päässyt monien paikanvaihdosten jälkeen\nviimein nahantuottajain liiton pääksi ja aikoo sen ohessa laajentaa\nmyös omaa yksityistä liiketoimintaansa. Nimittäin nykyisten\ntoimitusjohtajan tehtävien ohessa on hyvä tilaisuus järjestää\nhyviä tuloja omallakin liikeyrityksellä, sillä eräs tarmokas nuori\nleskirouva, joka omistaa suuren leninkikaupan, haluaa mennä naimisiin\njuuri Raunolan kanssa. Tuota avioliittoa kannattaa harkita vakavasti,\nja onhan siitä jo neuvoteltukin moneen kertaan. Ja rouvan kanssa he\novat olleet samaa mieltä siinä, että leninkikauppaa pitäisi laajentaa\nkäsittämään yleensä kaikkia tekstiilitavaroita, mutta etupäässä\nkuitenkin liinavaatealaa. Ihmisethän ovat pitkinä sotavuosina\nkuluttaneet paitansa jo loppuun, repineet pöksynsä ja peuhanneet\nlakanansa rikki, niin että menekki tulee olemaan hyvä, kunhan vain\npäästään eroon vaatetustavarain säännöstelystä. Käytännöllisesti\nkatsoen siis Raunolan avioliitto tuntuu varsin järkevältä, ja hänen\nonkin lopullinen ratkaisunsa tehtävä viimeistään silloin, kun päästään\neroon tekstiilituotteiden kupongeista. Sanomalehdissä on ollutkin\narveluja siitä, että osa tekstiilitavaroista vapautuu jo ensi kesänä\nsäännöstelystä, niin että Raunolan kesäloman ohjelmaan tulee siis\nlisättäväksi vielä häämatkakin...\n\nMutta mihinkäs hän jäikään mietteissään äsken? — Siihen, ettei\nsivistys loppujen lopuksi merkitse miehelle yhtään mitään, ellei hän\nosaa muuntaa sitä käytännölliseksi hyödykseen eikä parantaa asemaansa\nsuuren kaulusköyhälistön jäsenenä. Monista tutkinnoista ja oppiarvoista\nsaattaa joskus tulla suoranaisia esteitäkin eteenpäinmenolle, sillä\nne voivat vain jäykistää ja rasittaa käytännöllistä harkintakykyä.\nJuuri tällä hetkellähän sen näkee kaikkein parhaiten, sillä vaikka\nedellytykset hyvän taloudellisen aseman hankkimiseksi ovatkin monilla\nhyvät, ei sivistyneillä miehillä ole oikeata 'liikevaistoa' eivätkä\nhe osaa käyttää sivistystään hyödykseen, vaan antavat ajan kulua\nhukkaan ja monien kultapalasten solua sormien lomitse hiekan mukana.\nSiitä on hyvänä esimerkkinä tuo samainen maisteri Havunen, joka\nistuu parhaillaan viereisessä huoneessa ja kirjoittelee sanomalehtiä\nvarten Raunolalta pyydettyä haastattelua. Havusessa on jonkinlaista\nhenkistä väsymistä, niin kuin ihmiset sanovat. Onneksi ei väsyminen\nvaikuta vielä työtehoon, ja senpä vuoksi häntä pitäisi joskus hiukan\nvirkistääkin kunnon miehenä, ja paras keino siihen kai olisi pieni\nkehuminen tai palkankorotus. Kun joskus lähi-iltoina tulee sopiva\ntilaisuus, niin hänet voi pyytää vaikkapa ulos illalla, tarjota ateria\nja muutamia mieltä keventäviä laseja, jotta hän alkaisi taas puhua\njotakin omasta itsestään ja harrastuksistaan. — Niin, ja myöskin\nrouvastaan, vaikka se ei kuulukaan tähän asiaan...\n\nMutta mitäpä tässä miettimään Havusia ja muita, sillä ihmisiä on niin\nmonenlaisia. Ja huomisiltanahan näkee kaikki pataljoonankin hyvät\nja huonot miehet täydellisenä tyyppivalikoimana aseveli-illassa.\nSinne täytyy kai mennä näyttämään, millä tavoin ovat osat vaihtuneet\nmuutamassa vuodessa. Ja hauskintahan koko asiassa on se, että ne\novat vaihtuneet juuri tällä tavalla. Vaa'an vivut ovat heilahtaneet\npäinvastaisiin asentoihin ja onneksi kai pysyvätkin tällä tavalla.\n\nMietteittensä lopuksi johtaja Raunola tarttuu puhelintorveen, kiertää\nnumeron ja ilmoittaa sihteerille saapuvansa aseveli-iltaan. Ja kuin\nohimennen hän kysäisee, onko saatu aikaan mitään erikoista varattomien\nsotaleskien ja heidän lastensa hyväksi. — Kyllä, jotakin on kyllä\ntehty, mutta tulokset ovat silti jokseenkin pienet, ilmoittaa sihteeri.\nIhmisiltä kun näyttää raha jo loppuvan...\n\n»Vai niin», sanoo Raunola ääni pettyneenä. »Pienet summat eivät vaikuta\npaljoakaan. Mutta meidän on kyllä muistettava heitä, sehän on selvä ja\nkiistaton velvollisuus. — No niin, puhutaanpa asiasta paremmin sitten\nkokouksessa.»\n\nHän sulkee puhelimen. Sanomalehti, joka tuli äsken luetuksi\nhajamielisesti sen aseveli-illan ilmoituksen takia, on nyt silmäiltävä\nvielä uudelleen. Ja mikäs olikaan tämän päivän ensimmäisiä tehtäviä,\njoka piti järjestää?\n\nRaunola selailee pöydällään olevaa muistikansiota ja löytää sieltä\nsanan »yksityissihteeri», Niin, hänenhän piti panna ilmoitus\nyksityissihteeristä, joka osaa ruotsia, ranskaa, englantia ja\npikakirjoitusta. Niin, ja samallahan voidaan ilmoitustekstiin lisätä\nmyöskin se, että hakemuksiin lisätään valokuva ja että henkilökohtainen\nkäynti tapahtuu vain pyydettäessä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nToimittaja Timo Sakarila on havahtunut jo pari kertaa, mutta ei uskalla\nliikahtaa eikä kääntää päätään, kun pelkää aivoveden läikkyvän yli\nreunojensa. Senpä vuoksi hän ei avaa silmiäänkään, vaan torkahtaa\nuudelleen tietämättä tarkoin itsekään, ajatteleeko hän unissaan vai\nvalveilla.\n\nEttei saisi rangaistusta liiasta intoilusta, on parempi odotella\nrauhallisesti eikä hypätä pystyyn harkitsemattomasti. Elämähän pitää\nkuulemma ottaa vakavasti, ja jos ihmisen asiat ovat niin heikosti\nkuin Sakarilan on syytä olettaa, täytyy noudattaa varovaisuutta ja\nmalttia selvitäkseen kaikesta kivuttomasti. Ja parhainta on olla\nmyöskin ajattelematta, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä kuin pää\npuserrettaisiin jättiläismäiseen sepelikoneeseen.\n\nMutta ajatukset parveilevat sittenkin ja räpyttelevät aivoissa kuin\nvastatuuleen pyrkivät varikset kaula ojossa ja pyrstö levällään. Ja\ntuo ensimmäinen niistä on kai niin sanottu Katumus vai lieneeköhän\nOmatunto, joka vanhaan ja totuttuun tapaansa nalkuttaa ja syyttää,\nettä koko tämä Sakarilan elämä on yhtä ja samaa kuin ennenkin eikä\nsiihen tule parannusta monista hyvistä päätöksistä huolimatta. Ja\nseuraavan puheliaan ajatuksen nimi on kai Syy, sillä sekin lörpöttelee\nentiseen tyyliinsä ja yrittää puolustella Sakarilaa selittämällä, että\nkun tällä ei ole mitään muutakaan tekemistä, niin täytyyhän jollakin\ntavalla huolehtia ikävän ajan tappamisesta. — Ja seuraavana on vuorossa\nSeuraus, joka mulkoilee vihaisena ja uhkailee suoraan, että jos\nSakarilan tavat eivät muutu heti, niin elämä alkaa pian olla rappiolla\n— varmasti rappiolla, senkin halju — vaikka puolustelisit itseäsi\nkuinka kauniilla selityksillä!\n\nSakarila pysyy liikahtamatta, vaikka mieli tekisi kurkistaa, onko\npäivä jo pitkällä ja millainen ilma on ulkona. Talo tuntuu olevan\nhiljaa, ovet eivät pauku, hissi ei hurise eivätkä lapset mekasta\nporraskäytävässä. Aamu voi olla siis varhainen. Ei sentään, sillä\nnaapurin puolelta seinän takaa on kuuluvinaan puhelimen soitto ja autot\nhurisevat kadulla vilkkaammin kuin aamutuimaan.\n\nSakarila avaa viimein silmänsä. Niskassa tuntuu kipua, mutta taitavasti\npäätä käännellessään hän tottuu siihen ja vähitellen voi kohottautua\ntoisen kyynärpäänsä nojaan. Ikkunasta tulevasta valosta päätellen päivä\non jo melko pitkällä. Kun kello on jossakin näkymättömissä, täytyy\nhänen etsiä se käsiinsä voidakseen sitten suunnitella kaiken kuntoon. —\nMutta vain hitaasti ja hyvin varovaisesti, vakuuttaa hän itselleen yhä\nuudestaan...\n\nVaatteet ovat tuolilla kirjoituspöydän vieressä, joten on narrattava\nitsensä istualleen, tavoiteltava sitten kirjoituspöytää kohti kädet\nojossa kuin ensimmäisiä askeliaan yrittelevä lapsi ja päästävä\nkäsiksi kelloon. Eihän sinne ole matkaa kuin pari kolme metriä, mutta\nkummallisen heikoksi voi ihminen mennä, sen huomaa parhaiten vasta\nnyt, kun hivuttautuu esille peitteen alta, istuu sängyn reunalla\npidellen molemmin käsin itseään tasapainossa ja sitten — taaskin hyvin\nmaltillisesti — yrittää päästä seisoalleen.\n\nNoin, nyt hän on jo pystyssä, uskaltaapa kohentaa ryhtiään ja nostaa\nkätensä takaraivolle puristaakseen hellävaroen sen kuorta kokoon. Ja\nkoossahan se tuntuu olevankin, vaikka tuskallisen kipeänä. Kaikki ei\nole läheskään hyvin, mutta kuitenkin on olemassa harras toivo siitä,\nettä lujalla tahdolla kaikki sentään voitetaan. Mitenkäs laulussa\nsanotaankaan, että ne, jotka riemulla kylvävät, ne kyynelin niittää\nsaavat. — Olipa hyvä aikoinaan viheriänä poikasena kuulua kirkkokuoroon\nja oppia myöhempää elämää varten kuhunkin tilanteeseen sopivia\nlaulunpätkiä. Nyt ne ovat tarpeen... Taisi kuitenkin olla niinpäin,\nettä ne, jotka kyynelin kylvävät, ne riemulla niittää saavat. Ja kunhan\ntässä nyt kyynelehtii aamupäivän, niin eiköhän jo illaksi valkene uusia\nriemuja?\n\nKello on onneksi vasta vähän yli kuusi, mutta onnettomuudeksi se taas\nseisoo. Hyvä sattuma auttaa sentään, sillä seinän takana rupeaa vieras\nkello takomaan laiskoja lyöntejään ja tarkasti laskien niitä karttuu\nkymmenen. Siis tavallaan varhaista vielä, koskapa toimituksessa ei\ntarvitse olla ennen kuin yhdeltä. Kummallista muuten, miksi jotkut\nihmiset vihaavat kelloa ja pitävät sen viisareita elämänsä suurimpana\npainajaisena. Kellohan on avulias ja huolehtiva ystävä, joka\ntäsmällisesti säännöstelee työn, levon ja huvituksetkin, niin ettei\nitsellä ole mitään päänvaivaa eikä tarvitse pitää muistilistaa. Ja\njoskus se mokoma osaa olla niin ymmärtäväinen, että kymmenen kertaa\ntakomalla vähän moitiskelee, mutta lohduttaa samalla kuitenkin, että\nnyt sinä, Sakarila, olet hiukan resukunnossa, mutta onhan sulla vielä\nkolme tuntia aikaa parannella päätäsi.\n\nEnnen parantamista on kuitenkin etsittävä kaiken pahan alkusyy ja\njuuri. Eilen täytti oma lehti neljännesvuosisadan ja sen vuoksi oli\niltapäivällä suurenpuoleinen kahvikekkeri. Illaksi oli viisi tai kuusi\nherraa pyydetty tervetulleelle jatkolle, ja firma kustansi reippaan\ntarjoilun. Se olikin kitsaista korttiannoksista huolimatta nuhteetonta,\nryypyt menivät tiukassa tahdissa ja sitten tulivat konjakit.\nYhdentoista aikaan ruvettiin hyräilemään noin vain hissukseen, mutta\nhovimestari tuli pyytämään herroilta hillitympää ääntä. Ja sitten\nalkoikin elämä pyöriä kuin karusellissa: tuolla vilahti ohi tuttu\nhahmo, kaikki surisi korvissa kuin moottori ja aivoissa jatkui kumma\nhumu. Ties' mitä kaikkea ehdittiin suunnitella ja mitä tehdä, mutta\nmieleen muistuu jokin hämärä kuva siitä, että heitä seisoi kolme\ntai neljä miestä vieraassa eteisessä menossa jatkon jatkolle, kun\nvastapäiselle kamarin ovelle ilmestyi talon emäntä aamutakkisillaan\nhuomauttamaan, että tulepas nyt, Artturi, nukkumaan, ja vieraat ovat\nkiltit ja lähtevät kotiinsa... Kukahan mahtoi olla se Artturi, jonka\nrouvalla oli viininpunainen silkkitakki?\n\nHerrat olivat siis kilttejä ja lähtivät, ja viimeisenä kuvana Sakarila\nmuistaa hämärästi, että kun hän nousi autosta oman kotioven kohdalla,\nistui kyydissä taas joku outo mies, joka muistutti häntä siitä, että\nheidän kahden pitää tavata huomenaamulla kymmeneltä ja että lupaus\non pidettävä varmasti. Kukahan sekin mies oli ja mitähän sille tuli\nluvatuksi? Ja kellohan on nyt jo yli kymmenen...\n\nKaikesta päättäen hän selvisi kotiin hyvin ja ilman vierasta apua. —\nEi sentään, sillä kun muistelee asiaa tarkemmin, niin hän ei päässyt\nalaovesta sisään. Pojan viikarit olivat pistäneet avaimenreikään varvun\npätkän ja hän ei saanut sitä pois. Niinpä hänen piti mennä lähimpään\nkioskiin, herättää vuokrarouva puhelimella ja selittää anteeksi\npyytävästi: 'Täällä olen minä. Nyt on asia niin hullusti, etten pääse\nsisään. Pitäisi saada alaovi auki.’ Sakarila muistaa selvästi, että\npuhelimessa vastasi uninen ja kiltti ääni: 'Minä tulen heti.'\n\nMutta kun Sakarila pääsi takaisin ovelle, ei siellä ollut ketään.\nHän odotteli puolisen tuntia, ja raittiissa ilmassa seisoskeleminen\nlievensi varmasti tämän aamun kärsimyksiä. — Vuokrarouva ei siis\ntullutkaan, ja kun muitakaan kulkijoita ei ollut, etsi Sakarila\nliivinsä taskusta hakaneulan, tonki sen kärjellä puutikun pois reiästä\nja sai viimein oven auki. Kaikki sujui muuten hyvin, mutta eteiseen\npäästyä putosi kävelykeppi, kolahti lattialle ja herätti tietysti muut\nasukkaat. Ja vaateripustinkaan ei pysynyt kädessä. Vuokrarouvakin\nilmestyi kynnykselle, Sakarila pyyteli anteeksi varomattomuuttaan ja\nselitti samalla soittoaan. Vika ei siis ollut hänessä, vaan pojan\npahuksissa... Mutta vuokrarouva ei tiennyt soitosta mitään! Hän ei\nollut sitä edes kuullut, vaikka puhelin on samassa huoneessa.\n\nSakarila soitti siis väärään numeroon ja ilmeisesti sellaiseen\npaikkaan, josta myöskin oli miesväki lähtenyt pienelle junamatkalleen.\nMutta sielläpä oli totisesti herttainen ja avulias rouva, kun jaksoi\nhäirityn unensakin lomassa lähteä alaovelle asti! Sellainen vaimo\npitäisi löytää itselleen... Vahinko vain, että se enkelimäinen ihminen\nsai odotella turhaan omaa Artturiaan! Jos tietäisi hänen nimensä, niin\nvoisi lähettää vaikkapa kimpun ruusuja...\n\nNäiden aamuöisten muistikuviensa avulla Sakarila virkistyy ja alkaa\nkatsella uuden päivän elämää jonkin verran siedettävämmin. Eihän tässä\ntaida hätää olla, varsinkaan kun unikuvien pelottelema aivovesikään\nei läiky niin pahasti. Pillerien voimalla voi päästäkin tulla jo\nkäyttökelpoinen. Peramiinit ovatkin kummia herneitä, sillä nehän\npelastavat ihmisen mistä pahasta tahansa: Jos järki ei leikkaa, antavat\ntabletit sopivina annoksina uutta ymmärrystä — väsyneet ihmiset\nsaavat reipasta toiminnanhalua — uhkaavan humalan saa haihtumaan\nkymmenessä minuutissa ja pohmelon viidessätoista — huono omatuntokin\nparanee muutamalla pillerillä ja vähitellen sitä kai voidaan jo\nkäyttää rahapulaa, reumatismia ja rakkauttakin vastaan. Siispä kun\nottaa nyt pari pilleriä ja päivän mittaan palvoo hyvinvointiaan vielä\nkofeiinilla, ei kukaan huomaa Timo Sakarilassa merkkejä rappiolle\njoutumisesta. Parasta on kuitenkin valella päätään ensin kylmällä\nvedellä...\n\nKun hän sitten tulee kylpyhuoneesta ja sieppaa oviluukusta\nsanomalehden, osaa hän melko rauhallisesti tarkastella sitä, mitä\nkaikkea hyvää tai pahaa muut ihmiset ovat saaneet aikaan eilisaamusta\nlähtien. Mutta eivätpä näy heidänkään tuloksensa olevan ihmeellisiä,\nja isompienkin uutisten teksti on jo vanhastaan tuttu: maailma\ntekee tulevat sodat mahdottomiksi ja sen vuoksi tappelee niistä\npaikoista, joilla sota voisi kenties syttyä — inhimillisen kehityksen\nnimessä on jossakin hirtetty puolenkymmentä ihmiskunnan vihollista\n— Etelä-Euroopan levottomuudet ovat jo talttumassa, sillä muutamia\nkymmeniä opposition miehiä on saatu kiinni ja pantu rautoihin. —\nKotimaan uutisia on asuntopulan kiristyminen ja verojen suureneminen.\nTällä palstalla näyttää markan arvo nousevan, kun taas viereisellä sen\nsijaan nousevat palkat ja silakan hinta.\n\nMutta ilmoitussivulla oleva pieni neljän sentin teksti saa Sakarilan\nlukemaan jo tarkemmin. Siinä kehotetaan yksiköissä 6210 ja niin\nedelleen palvelleita ilmoittamaan sihteerille viimeistään tänä päivänä,\nettä... Jahah, naapurit ovat siis pienellä juhlatuulella. Sopiihan se,\nja sinne voisi tietysti mennäkin, jos ensin keksii sopivasti rahaa\nja toiseksi rattoisaa seuraa. Pahinta vain, että aseveli-iltoihin\nkokoontuvat miekkoset ovat tavallisesti ikäviä ja jankuttavat alati\nsamoja rintamavitsejään. — Joskus aikaisemmissa illanvietoissa\nheidän huomasi pyrkivän johonkin uuteen, mutta se ei kai sittenkään\ntyydyttänyt heitä, koskapa illanviettojen tunnelmaan palasi takaisin\nsama telttakamiinan noki ja orrella kuivuvien sukkien hienhaju. He\neivät pääse siitä irti, ja sen vuoksi jutut kiertävät samaa rengastaan\nkorsusta partiomatkoille ja ansoitustöihin, sieltä taas lomalle,\nkapakkaan ja jälleen rintamalle korsuun. Muuta yhteistähän heillä ei\nolekaan, ja jos nuo otettaisiin heiltä pois, olisivat he toisilleen\nvieraita ihmisiä. Luulisi heidän ottavan illanviettonsa vähän\npirteämmin, mutta kumma kyllä, tuosta kaikesta heitä ei vapauta edes\nryyppylasi.\n\nMutta jos sinne saa viedä mukanaan jonkun naistuttavan, niin hyvä on...\nVieraita ei tietenkään kannata raahata, mutta olihan pataljoonassa\nsotilaskotineitosia ja lottia, kenttäsairaalassa taas pari lääkäriä\nja hoitajattaria. Niinpä onkin paras soittaa jollekulle heistä,\nesimerkiksi hammastohtori Leena Keskitalolle. Leena on pirteä ja\nasiallinen nainen, tuntee pataljoonankin ja sen miehet melko tarkoin\neikä kai pelästy pahemmin nähdessään aseveli-illan vaihtelevan ohjelman.\n\n»Sen minä teenkin!» innostuu Sakarila. »Soitan Leenalle ensiksi. Ja\njos hän ei lähde, niin sitten jollekulle toiselle yhtä tuttavalle\nnaiselle. — Mutta ei sentään niin yhteiselle tuttavalle kuin Marttilan\nrouvalle...»\n\nSakarila on tyytyväinen, heittää sanomalehden sivuun ja viheltelee\najaessaan partaansa. Omituista vain, että vaikka tämäkin päivä on\nvaikea päästä iltaan saakka, niin mieli kahlaa kuitenkin jo huomisessa.\nTuntuu nimittäin siltä, että hänen on mentävä sinne aivan kuin\netsimään jotakin ratkaisua. Ratkaisua mihin? — Hän on kysellyt tätä\nmonet kerrat itseltään, mutta vastausta ei ole tullut. Kohtalo on kai\nhuonokuuloinen? Eikä mokomalla kannata vaivata aivojaan, sillä kyllä\nkai tässä jotenkuten selvitään...\n\nTabletit alkavat jo virkistää, mutta silmät punoittavat vielä ja\nluomet ovat turvoksissa. Oikeastaan tämä kaikki ei olekaan omaa syytä,\nvaan firman neljännesvuosisatajuhlien. Kaikkihan riippuukin työstä\nja todistaa vain uutteruutta. Sillä juhliaan pitävä lehti on hänen\ntyöpaikkansa ja merkitsee siis jokapäiväistä leipää. Juhlat työn\nlomassa merkitsevät tietysti sitä, että itse työ on onnistunut. Ja\nkonjakki taas kuuluu välttämättömänä osana onnistuneisiin juhliin. Ja\npunoittavat silmät ja päänsärky konjakkiin. Niin että Timo Sakarilan\ntämänaamuinen päänkivistys siis merkitsee sitä, että hän on ahkera ja\ntehtävänsä tunnollisesti suorittava mies.\n\nTämä päätelmä lohduttaa Sakarilaa jo paljon eikä hän murehdi enää\nsitä, että se viininpunatakkinen rouva näki Artturinsa ehkä huonossa\nseurassa, että se mallivaimoksi sopiva tuntematon rouva sai väristä\nviluissaan talonsa ovella Sakarilan väärän soiton vuoksi ja että\nvuokrarouva oli yöllä ärtynyt ja tulee vielä varmasti huomauttamaan\nturhasta kolistelemisesta. — Mutta tyytyväisyyttä häiritsee kuitenkin\neräs seikka, jolle hän ei voi mitään — eikä ole voinut enää pitkiin\naikoihin. Tietysti hän voi puolustella itseään ja selittää, että\nkaiken tämän syynä ovat ne lehden suuret juhlat. Mutta kun tulokset\novat kuitenkin näin huonot, voivat seurauksetkin tulla ikäviksi. Sillä\njuhlimisen syitä näkyy löytyvän yhtenään ja seurauksia vähintään yhtä\nusein, ja sisu ei riitä enää pysymään kiinni hyvissä päätöksissä.\n\nSuuri pahantuulisuuden syy on myöskin laiha lompakko. Mutta hän koettaa\nlohduttaa itseään ajattelemalla, että eiköhän peramiini auta myöskin\npessimismiä vastaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHammaslääkäri Leena Keskitalo on saamassa valmiiksi tämän päivän\nviimeiset potilaansa, sillä tuolissa on yksi parhaillaan ja eteisessä\ntoinen. Koko päivä on ollut väsyttävä, ja jalkoja raukaisee. Muutamat\niltapäivän potilaat olivat lisäksi niin puheliaita, että hänen oli\npakko piristää itseään pulverilla jaksaakseen keskustella mukana.\n\nInstrumentit kilahtelevat lasilla, hän raapii hammaskiveä irti potilaan\nnojaillessa suu auki lampun valoa kohti. Työ käy näin lopulla jo\nkonemaisen nopeasti ja onneksi on potilaan oltava hiljaa, niin että\nhänkin pääsee vastailemasta. Mies näkyy muutenkin olevan totinen, ja\ntyön perusteellisuudesta voi hammaslääkäri päätellä, että miekkonen on\nvakavasti päättänyt mennä naimisiin. Sillä tämänlaatuiset korjauksethan\ntapahtuvat tavallisesti kihlauksen edellä, se on huomattu jo monta\nkertaa. Vaikka kyllä kai sekin käy tässä tapauksessa laatuun, sillä\nikää näkyy olevan jo yli kolmenkymmenen. Niin että silloin on\ntavallisesti jo etsitty tarpeeksi harkiten ja ruvetaan vähitellen\nvakiintumaan — jos nimittäin sattuu olemaan sentyylinen ihminen, että\nvakiintuu milloinkaan.\n\nTohtori Keskitalo jättää potilaan tältä illalta rauhaan, sopii\nviimeistelyä varten seuraavan käynnin ensi torstaiksi ja pyytää sisään\nviimeisen potilaansa. Tämän kanssa ei menekään kauan, sillä tärkeimpänä\nasiana onkin oikeastaan lasku. Hän kääntää lampun valon kohdalleen\nja avaa kaapin oven hakeakseen uusia välineitä, kun puhelin sattuu\nsoimaan. Mennessään vastaamaan hän silmää vaistomaisesti puhelimen\nvieressä olevaa kirjaa ja huomaa, että kun keskiviikkoon asti on työtä\ntarpeeksi, niin parasta on kai luvata aikaisintaan torstai-illaksi.\nMutta hänen vastatessaan kuuluukin reipas ja tuttavallinen ääni, joka\nsaa hänet hymyilemään:\n\n»Täällä Timo Sakarila — terve! Minä olen nyt kovasti kipeä.»\n\n»Mistä paikasta? Tule tänne, niin katsotaan hammastasi.»\n\n»Eivät siinä auta nyt hohtimet eivätkä porat. Olen nimittäin\nseurankipeä ja sen vuoksi soitin sulle.»\n\nTohtori Keskitalo ehtii päätellä, että on hiukan uskallettua pyytää\nTimoa tänne yksin, sillä tämä istuu ilman pro auctore-ryyppyä kuin\nkuumilla kivillä ja ryypyn saatuaan taas lähtee pois vasta liian\nmyöhään. Ja ravintolaankaan Leena ei viitsisi mennä, kun ajatteli\npistäytyä yhdeksän näytäntöön elokuviin aivan yksin.\n\n»Ei minulle sovi tänä iltana», vastaa hän rauhallisesti.\n\nMutta Sakarila ei ehdotakaan tätä iltaa, vaan kertoilee, että huomenna\non heidän pataljoonallaan illanvietto ja olisi varsin mukavaa, jos\nLeena haluaisi tulla sinne mukaan.\n\n»Mutta enhän minä ollut teidän pataljoonassanne!»\n\n»Etpä kylläkään, mutta olithan kenttäsairaalassa. Ja me jonotimme sinun\npotilainasi pinnaillen palveluksesta. Sitä paitsi sinä olet ollut\nsiellä kerran ennenkin. Ja tuttavia kai tulee Niilo Havunen ja Marttila\nja monta muuta. Niin että jos saamme hauskan pöydän, kuluu ilta kaikin\npuolin hyvin. Ja jos ei kulukaan, niin pääseehän sieltä toiseen\npaikkaan.»\n\nLeena Keskitalo on tosiaan ollut heidän illanvietossaan kerran\naikaisemmin. Kun mukana on myöskin tuttavia kenttäsairaalasta, niin\nhelppohan hänen on luvata nytkin. Niinpä he sopivatkin Sakarilan\nkanssa, että tapaavat huomisiltana puoli kahdeksan Continentalin\nkulmassa ja menevät kurkistamaan illanviettoon.\n\nPuhelimesta päästyään tohtori Keskitalo viimeistelee paikkaamaansa\nhammasta, selailee kirjaansa laskien käyntikerrat, kirjoittaa kuitin\nja selvittää laskunsa viimeisenä lisänä tämän päivän melko runsaaseen\nkassaan. Kuultuaan ulko-oven jysähtävän kiinni hän sammuttaa lampun,\nkääntää poran varren sivuun, keräilee instrumentit lasilta ja ripustaa\nvalkoisen takkinsa komeroon. Hän raottaa huoneittensa ikkunoita\nsaadakseen lääkkeitten ammattihajun tilalle raittiimmat ja kotoisemmat\ntuoksut ja huokaa tyytyväisenä mennessään pahimman ristivedon ajaksi\nkylpyhuoneeseen. Tuntuu sanomattoman hyvältä, kun saa viivytellä\nsiellä, riisuutua kokonaan ja peseytyä hitaasti ja huolellisesti vain\nlevätäkseen ja päästäkseen eroon työn ajatuksista. Vesi vaikuttaa\nsamaa kuin lapsille: se houkuttelee puoleensa, sen kanssa pitää päästä\nleikkimään, sitä läiskytellessä alkaa mielikuvitus rakennella pieniä\nkuviaan ja sen ääreen unohtuu. On hauska valaa sitä käsivarsilleen,\nrinnalleen ja vatsalleen ja katsella sitten pisarain kosteita jälkiä\nihossaan. Kyllästyttyään tähän hän ottaa suihkun veden sivellessä kuin\nhyväillen koko ruumista, kuivattelee hitaasti ja asettuu peilin eteen.\nLasilla on harja, hän ottaa sen ja alkaa sukia päätään unohtuen välillä\najatuksettomana aivan kuin peilistä katseltava alaston kuva olisi\ntärkeämpi kuin harjaaminen.\n\nNiin kai onkin, sillä arvellessaan vastaanottohuoneen hajun tarttuneen\nvaatteisiin hän hakee uuden kerraston, pukeutuu jälleen hitaasti ja\npeittääkseen kaiken näkemänsä vetäisee viimein kotitakkinsa pitkän\nvetoketjun kiinni. Mennessään huoneeseen ja sulkiessaan ikkunat hän\nhyräilee, sytyttää arkihuoneen lattialampun, etsii radiosta jotakin\nrauhoittavaa musiikkia ja istahtaa nojatuoliin tekemättä yhtään mitään.\nTai tekee hän sentään: nostaa väsyneet jalkansa viereiselle tuolille,\nnojaa päätään taaksepäin, sulkee silmänsä ja antaa ajan kulua sillä\ntavoin kuin se itse haluaa.\n\nVäsymyksestä ja nilkan pakotuksesta huolimatta on mieli tyytyväinen\nsiitä, että onpahan taas tänään tullut tehdyksi työtäkin. Viime aikoina\non potilaita ollut niin paljon, ettei tarvitse istua ja odotella\njoutilaana eikä havitella muuttoa toiselle paikkakunnalle niin kuin\neräitten kolleegojen. Elämä on kerta kaikkiaan huoletonta, vapaata ja\nkenestäkään sivullisesta riippumatonta eli siis juuri sellaista kuin\nhänen mielestään pitääkin olla itsenäisellä naisella.\n\nTai ei sentään aivan sellaista... Sillä jos koko tämä elämäparka\nkäsitetään jonkinlaiseksi suureksi lankavyyhdeksi, saattaa sitä\nkerittäessä tulla vastaan tarpeettomia solmuja, jotka pitää sitten\npujotella auki. Leena Keskitalo myöntää, että vaikka ne eivät\nhäiritsekään hänen rauhaansa, saattavat ne silti kiusata ajatuksia\nja joskus pahantuulisina hetkinä ärsyyntyä kivistämään kuin paljas\nhermonpää. Nuo häiritsevät sivuseikat hän jakaa tarkasti kahteen eri\nryhmään: ensimmäiseen kuuluvat ne pahasta ulkopuolisesta maailmasta\njohtuvat riesat, jotka ovat yleisiä ja koko tälle ajalle ominaisia,\nniin että niistä voi harmitella vaikkapa tuttaville — ja toiseen\nryhmään kuuluvat taas sellaiset yksityisasiat, joista ei puhuta joko\nniiden intiimisyyden vuoksi tai jotka eivät kuitenkaan parane turhasta\njuttelusta.\n\nSuurimpia edelliseen ryhmään kuuluvia on se, että kun hänen isänsä\nsattui vuosi sitten kuolemaan, peri hän ainoana lapsena kotitilansa ja\nsai jälkiselvittelystä huolta enemmän kuin oli tarpeellista. Toinen\ntaas on se, että vaikka hän ehti myydä suurimman osan tilaa ja jätti\nsyntymäkodin muistona itselleen vain rakennukset ja huvilapalstan,\naikovat ne mokomat viedä häneltä loputkin pakkoluovutuksessa. Ja kolmas\non se, että vaikka hän saisikin pitää kotinsa sopivana kesähuvilanaan,\nniin mitä ihmettä hän, yksinäinen ihminen, sillä loppujen lopuksi\ntekee ja miten hän käyttää sitä hyväkseen? Lisäksi häntä ahdistellaan\ntästä liian suuresta huoneistosta aivan kuin hän ottaisi tänne ketään\nsivullisia, olivatpa ne sitten miehiä taikka naisia. Ja sitten näkyvät\nlautakuntia harmittavan hänen perintönsä ja suuret tulonsa ja monet\nmuut seikat, joitten ei luulisi vaikuttavan sivullisiin hituisen vertaa.\n\nMutta mitäpä noita oikeastaan ajattelemaan, sillä saahan ihminen\nharmaat hiuksensa muutenkin. Tärkeämpiä ovat ne muut seikat, jotka\nsivuavat sielua ja ruumista lähempää. Niistä taas on pahimpana vaivana\ntuo nilkka ja saa ihmisen helposti jo suuttumaan. Sen reumatismi on\nvain pahentunut, ja kun työssä on seisottava koko pitkä päivä, täytyy\niltaisin purra hammasta loputtoman pakotuksen takia. Nytkin on nivel\nmokoma niin paisunut, ettei sitä viitsi näyttää ihmisille. Täytyy vielä\ntänä iltana hautoa sitä sähkötyynyllä, jotta saisi sen hoikentumaan\nhuomista illanviettoa varten.\n\nVaikka eipä silti, hoikentua tässä saisi hiukan muualtakin... Vaikka\nhän on viime kesästä lähtien tehnyt työtä ahkerasti ja väliin\npaastoillutkin, on hän kaikesta huolimatta lihonut kolme kiloa, niin\nettä pusero pyrkii kiristämään rinnasta ja muodot alkavat olla rehevät\nkuin maalaisemännällä. Nyt ei ole siis muuta keinoa kuin vähentää\ntyötä sen verran, että ehtii käydä hiihtelemässä, iltaisin jumpassa ja\nuimahallissa. Ja lopullinen viivain muotoilu täytyy järjestää paastolla\nja tupakalla, sillä muutoin hän alkaa olla sennäköinen kuin mehuisa\napilankukka houkutellessaan imunhaluisia mehiläisiä.\n\nMehiläisistä johtuu mieleen, että Tauno taisi loukkautua lopullisesti\nsen viimekertaisen jälkeen... Mutta vikahan oli Taunossa itsessään,\nsillä ei kai hän kuvittele, että Leena rupeaisi suhteisiin naimisissa\nolevan miehen kanssa! Eipä silti, onhan Tauno harvinaisen rehellinen\nja kunnollinen mies, mutta Leenakaan ei voi huiputtaa omaatuntoaan\njatkuvasti ja unohtaa sitä, että miehellä on perhe ja ennen kaikkea\nmiellyttävä rouva. Omantunnon kiusaaminen vaikuttaa ajan oloon\npahemmalta kuin voisi luulla ja salaa rakastaminen alkaa tympäistä.\nTosin sanotaan, että piilossa vaalittu rakkaus — siis rakkaus\nnäkinkengässä — on kauniimpaa ja herkempää kuin julkinen suhde.\nMutta näkinkuoressa oleva rakkaus ei voi kasvaa loputtomasti, sillä\nkuori tulee silloin ahtaaksi ja särkyy. Sitä kai Tauno aavisteli\nehdotellessaan vakavasti, että hän olisi valmis ottamaan avioeron\nLeenan takia. Leenalla ei siis ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin\nsäästääkseen viattomia ihmisiä turhilta kärsimyksiltä kieltäytyä\nottamasta vastaan varkain hankittua rakkautta ja katkaista suhde heti\nalkuunsa. Jos kaikki muutkin naiset viitsisivät ratkaista asian niin\nyksinkertaisesti, supistuisivat avioerot hyvin vähiin.\n\nTauno on tietysti sen jälkeen pysytellyt kiukuissaan, poissa,\nmutta pysytelköön vain. Hänen perhettään ajatellen ei Leena tunne\nhituistakaan sääliä miestä kohtaan, vaan antaa hänen kitua armotta.\nTosin siitä on vaivaa Leenalle itselleenkin, sillä hän on pian\nnelikymmenvuotias ja jokaisella sen ikäisellä normaalilla ihmisellä\non jo omat kokemuksensa. Mutta on samalla myös omat vaatimuksensa ja\npikku periaatteensa, joista herra paratkoon ei tingitä edes nopeasti\nkihahtavassa tunnehumalassa...\n\nPäästyään mietteissään näin pitkälle tohtori Keskitalo toteaa\njärkevästi, että kaikki tähänastiset tapahtumat ovat siirtymässä\nunohduksiin oikeassa ja loogillisessa järjestyksessä ja ettei hänen\ntarvitse antaa niille muuta merkitystä kuin omina yksityisinä muistoina\n— jos sekään on tarpeellista enää tulevaisuudessa.\n\nMutta ajatellessaan tulevaisuutta hän rypistää kulmiaan, sytyttää\nsavukkeen hermostuneesti kiihoittaakseen uusia mietteitä, puhaltelee\nhetken savuja ja katselee niiden kiemurain kohoamista, nousee sitten\npäättäväisenä tuolistaan ja kulkee pari kertaa edestakaisin maton\nyli. Pysähtyessään ikkunan ääreen ja katsellessaan puiston takaa\nnäkyviä valaistuja ikkunarivejä hän pääsee siihen tulokseen, että\nlähitulevaisuus odottaa jotakin ratkaisua. Mutta mitä ihmeen ratkaisua\n— sitä hän on miettinyt jo pitkät ajat.\n\nTotuus on kerta kaikkiaan se, että hän on tuntenut jo kauan samaa\nkuin nytkin kävellessään: huoneet kaikuvat omituisen tyhjiltä\nja asumattomilta. Varsinkin iltaisin se kiusaa usein, ja hänen\nistahtaessaan työnsä jälkeen lepäämään alkaa autius häiritä ja saa\nhänet lähtemään kaupungille ilman mitään päämäärää. Tuntuu siltä\nkuin koko huoneistossa ei olisi elämää muualla kuin nikkelille\nkiiltävissä instrumenteissa ja kuin omat askeletkin kilahtelisivat kuin\nlasilattialla. Niinpä hänen on nytkin suljettava vastaanottohuoneen\novi, jotta pääsisi näkemästä siellä olevaa kylmyyttä.\n\nVaikka kaikki ulkonaiset seikat vakavasta taloudellisesta asemasta\nhyvään huoneistoon saakka ovat täysin kunnossa, ei hän sittenkään\nvoi olla elämäänsä tyytyväinen. Siitä puuttuu henki ja tarkoitus.\nTäytyyhän tällä kaikella olla syvempi merkitys kuin sama uurastaminen\npäivästä toiseen, sillä eihän lopputulokseksi riitä se, että hänellä\non käsilaukussaan jokin uusi tuhatmarkkanen ja lisäksi vielä kolottava\nnilkka! Näin vaakasuoraa viivaa kulkiessa elämä ei lopuksi tarjoa enää\nmuuta jännitystä kuin korkeintaan raha-arpajaisista...\n\nOn siis löydettävä uusi ratkaisu, mutta mikä? kysyy hän itseltään.\n\nSotavuosina hän oli jo lähellä keksiä sen, mutta kuitenkin jäi kaikki\nennalleen. Toisten innostuksen tartuttamana hän etsi itselleen\nottolasta sotaorvoista ja kierteli siirtoväen parissa hakien sopivaa\ntytärtä huoltaakseen ja kasvattaakseen. Mutta se jäi kuitenkin saamatta\nsiitä syystä, ettei sillä hetkellä löytänyt mieleistään. Ja toisena\nsyynä oli pieneltä osaltaan se, että kun hän ajatteli mahdollista\navioliittoaan joskus tulevaisuudessa, olisi ottolapsesta silloin tullut\npieniä hankaluuksia. Sillä miehet eivät juuri välitä toisten ihmisten\nlapsista, vaan järjestelevät lapsiasiat mieluummin itse. Ja kummallista\nkyllä, heillä näkyy olevan siihen hommaan niin taipumuksia kuin\nlahjojakin!\n\nNiin, yksi keino ratkaisun löytämiseksi olisi tietysti avioliitto.\nJa totuushan on se, että jos hän ei mene naimisiin lähimmässä\ntulevaisuudessa, ei siitä enää myöhemmin tule mitään. Kaikki on\njäänyt oikeastaan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei toiseksi\nasianomaiseksi ole sattunut sellaista, joka olisi aviomiehenä täyttänyt\nkaikki ehdot ilman virhepisteitä. Nykyisissä tuttavissa ei ole ketään\nylivoimaisesti toista parempaa, ja vaikka hän ei asetakaan mahdottoman\nsuuria vaatimuksia, niin kuitenkin panee omaan vaakakuppiinsa\nsiksi suuret punnukset, että miehen puoli siinä vaa'assa pyrkii\nheilahtamaan ylös. Kas aviomieheltähän täytyy sentään vaatia muitakin\nominaisuuksia kuin mitä he pystyvät esittämään ravintolan pöydässä tai\nveroilmoituksessa.\n\nParas on kai lähteä alusta ja kulkea koko lista lävitse! — Ensiksikin\nTauno on ilman muuta luettelosta poissa tyhmine avioerohaaveineen.\n— Äsken soittanut Timo Sakarila on vielä niin lapsellisen levoton\nmies, että hänen kanssaan joutuisi lopun ikäänsä olemaan paimenena ja\nsäätämään herran hyviä ja huonoja harrastuksia. — Pertti on kunnon\ntoveri ja myöskin hyvä lääkäri, mutta kun hän asuu sisämaassa, ei Leena\nvoi jättää tänne omia potilaitaan ja mennä pikkukaupunkiin kärsimään\ntyön puutetta. — Olavi taas on Helsingissä, mutta hänen järkiparkansa\non kovin keskinkertainen. Ja sitä paitsi hän ei osaa ajatella mitään\nmuuta kuin omaa asemaansa, niin että varmasti näkee jo uniakin\nainaisesta eteenpäin ryömimisestään. — Asko olisi luotettava toveri\nja ystävä avioliitossakin, mutta hänet on kai varannut itselleen joku\ntoinen.\n\nNiilo Havunen oli aikoinaan yksi ja ainoa mahdollinen, jonka kanssa\nLeena olisi jakanut osansa alttiisti ja arvelematta, mutta niin\nsanottu kohtalo yllätti ikävästi ja pilasi kaiken. He kaksihan olivat\ntovereita jo lapsesta lähtien ja kävivät koulunsa samanaikaisesti,\nvaikka Leena olikin pari luokkaa alempana. Opiskeluvuosinaan he olivat\npaljon yksissä, tekivätpä kesäisin pitkiä polkupyörämatkojakin.\nNiinä vuosina ja vielä kauan sen jälkeen Niilo oli parhaita poikia,\nreipas, älykäs ja aloitekykyinen, eräänlainen tyttöjen ihanne. Hän\nluki pontevasti hoidellen siinä sivussa myöskin osakuntaa ja valmistui\npriimusmaisterina. Hänessä oli hyviä aineksia julkisuuden miehelle, ja\njokainen odotti hänestä jotakin erikoista. Sitä paitsi hänellä oli jo\nväitöskirjakin tekeillä.\n\nKunnon toveruuden vuoksi heidän suhteensa pysyi rikkomattomana ja\nmyöskin synnittömänä, ja viimeisinä ylioppilasvuosinaan Leena alkoi\naavistaa, että valmistuttuaan he kaksi menisivät myöskin kihloihin.\nSanaakaan siitä ei puhuttu puolin eikä toisin, sillä asia tuntui\nitsestään selvältä. Mutta kaiken muutti kai se, että Niilo oli\npitkällä ulkomaanmatkalla eikä näyttäytynyt aikoihin sen jälkeen.\nJa pahan pettymyksen tuotti Leenalle viimeinen uutinen siitä, että\nNiilo oli mennyt kihloihin Aunen kanssa — juuri Aunen, joka myös oli\nLeenan parhaita tovereita. Leenan oli surtava hiljaa, ja usein tuntui\nvaikealta käydä Aunen ja Niilon kotona ja kapseloida pettymyksensä ja\nkatkeruutensa piiloon. Pientä tragiikkaa oli siinäkin, että Niilo ja\nAune pyysivät Leenaa tyttärensä kummiksi, vaikka hän olisi voinut hyvin\nolla sen äitikin.\n\nVähitellen Leenan ajatukset kuitenkin kohentuivat ennalleen eikä koko\nasia vaivannut häntä enää. Havusen perhe siitä ei tiennytkään mitään\nja jatkoi omaa tasaista elämäänsä. Tai ei sentään aivan tasaista,\nsillä viimeisinä sotavuosina Niilon ja Aunen väliin yritti tunkeutua\nmuuan kumma tyyppi, joku liikemies Raunola, joka pelkällä itsepäisellä\nsitkeydellään pystyi jo voittamaan Aunen myötätuntoa puolelleen. Jos\nAune olisi elänyt, olisi häneltä vaadittu selkeätä päättäväisyyttä,\nsillä muutoin olisivat perhettä odottaneet draamalliset tapahtumat.\nNo niin, ja kun Niilo ei kai tänäpäivänäkään tiedä asiasta mitään, on\nparas olla puhumatta siitä hänelle. Aune-ressu joutui toista vuotta\nsitten auto-onnettomuuden uhriksi ja kuoli leikkauspöydällä.\n\nNiilo on viime vuosina muuttunut kummallisella tavalla aivan toiseksi\nihmiseksi... Ennen niin hyvässä pojassa alkoivat sotavuodet — se\ntaisi tapahtua joskus talvisodan jälkeen — sammuttaa kaiken tarmon\nja innon niin pahasti, että hän näytti laskevan hitaasti alaspäin.\nHyvät ajatukset sammuivat miesparan päästä, hän väsyi kaikkeen jättäen\nväitöskirjansakin kesken, ja suuremmasta menestyksestä ei ollut enää\ntietoakaan.\n\nOn vaikeata tietää, mistä sai alkunsa Niilon outo depressio ja miksi\nhän ei ole pystynyt sitä parantamaan. Vaikka mies ei olekaan kuin\nmuutamia vuosia Leenaa vanhempi, alkavat hänen korvallisensa jo\nharmaantua. Ja nykyisin hän kuuluu olevan vain jonkin mitättömän\nlehden toimittajana tai muussa pikkuvirassa, niin että kaikki todistaa\nhenkistä sammumista. Ikävintä vain on se, että kun aikoinaan ei tultu\ntoimeen ilman hänen aloitteitaan ja tukeaan, niin nyt hän itse olisi\nvuorostaan samanlaisen tuen tarpeessa. Mutta niin taitavaa ihmistä ei\nlöydykään, joka pystyy pakolla parantamaan hänen huonontuneen ryhtinsä.\n\nLeena Keskitalo nousee kesken mietteittensä, menee lipastolleen ja\netsii sen lokerosta ylioppilasvuosien aikaisen valokuvan. Hän itse\nistuu rantakivellä, vieressä on maihin vedetty kanootti, ja Niilo\nHavunen on sivuttain kameraan, kumartuu Leenan puoleen käsi ojossa,\nkasvot kirkkaasta auringonpaisteesta kurtussa ja tukka tuulen\nsekoittamana. Tämä kuva on otettu yhteiseltä matkalta joskus silloin\nparhaina vuosina, kun kaikki näytti hyvältä edessäpäin.\n\nMutta miksi hän johtui ajattelemaan Niiloa näin pitkän ajan takaa?\n— Niin, sehän alkoi hänen omista tulevaisuudenratkaisuistaan ja\navioliitostaan... Paras on kai jättää miettimättä koko asia, sillä\njohan riittää yksi nuoruusvuosina koettu pettymys ja sen aiheuttama\nitkuntuherrus. Olisi sittenkin pitänyt hankkia se ottolapsi omaksi\nkeinotekoiseksi perheenlisäyksekseen, sillä yksi pienikin ja hengittävä\nihminen olisi hävittänyt täältä tyhjyyden kaiun ja leikkivän lapsen\nhuutelut olisivat antaneet hänelle parempaa miettimistä kaiken tämän\njoutavan pohdinnan tilalle. Hänellä olisi ollut silloin mieluisia\nhuolia: iltaisin peitellä lapsiparka uneen ja aamulla taas harjata\nhänen hiuksensa uuden päivän varalle.\n\nMutta miks'ei hän voi ottaa lasta vielä nytkin — mikäs siitä estää?\nVai tekisikö hänkin samalla tavalla kuin eräs tuttava: panisi lehteen\nilmoituksen ja sanoisi, että rehellinen ja kunnollinen, äidiksi tuleva\nnuori nainen saa hyvän asunnon pieniä kotitehtäviä vastaan niin kauaksi\naikaa kuin isätön lapsi syntyy ja ehkä vielä sen jälkeenkin. Se olisi\nteko, jolle antaisi hyvän arvonsa ainakin se naisparka ja ehkä myöskin\noma itse.\n\nLeena Keskitalo nousee ja päättää lähteä ulos tuulettumaan ja saamaan\nraitista ilmaa tämänkin päivän osalle. Hän hakee esille sopivat\njalkineet, sammuttaa radion ja lampun, ottaa lipaston laatikosta\nkäsilaukun ja vetää turkin ylleen niin kuin olisi jo kiire. Päästyään\nkäytävään ja kumautettuaan oven kiinni hän kuuntelee sen ääntä ja\ntoteaa kaiken tosiaan kaikuvan omituisen tyhjälle kuin asumattomassa\ntalossa. Mutta odottaessaan hissiä hän päättää harkita perusteellisesti\nja rauhoittaa itseään tuskailemasta liian paljon:\n\n— Eipäs hermostuta vielä! Selviäähän tämä kaikki muutenkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyömies Jalmari Pekonen hyppää pois raitiovaunusta ja lähtee kotiinsa\npäin. Hänen mielestään tämä lauantaipäivä tuntuu siedettävältä ja\nelämäparka kaikin puolin mutkattomalta. Sillä maanantaiaamuisin uuden\ntyöviikon alkaessa ihminen tuntee lähtevänsä kuin pitkänpuoleiselle\nmatkalle outoa tietä myöten. Ja mutkia siinä on kuin vaihteluna ja\njokaisen kurvan luona odottaa näkevänsä kauniimpia maisemia ja helppoja\nmyötämäkiä. Kun viimein pääsee lauantaihin asti, niin jopas näkyy\nviimeisen kurvan takaa vain suoraa ja leveätä tietä ja sen päässä on\nkuin valmiiksi avattu portti.\n\nOn se sentään hiivatin mukava, kun elämä huolehtii ihmisen\nviihtymisestä ja tarjoaa sopivat vaihtelunsa! Kukas mokoma viitsii\nkulkea iänkaiken samaa sotkuista polkua tai aina samaa suoraakaan?\n\nNämä lauantaipäivät ovat siitä siunaaman mukavia, että ihminen\ntulee tyytyväiselle ja leppoisalle tuulelle ja kehrää sielussaan\nkuin pankolla kyyhöttävä katti, kun pehmyt käsi silittää sitä\nmyötäkarvaan. Työ on niin lyhyt, että ehtii piristää parhaimmilleen\nja saa ajattelemaan, että nyt pitäisi tehdä jotakin hyvänpuoleista.\nMitään hirmutekoja ei mielen kevennykseksi tarvitakaan, vaan siihen\nriittävät hyvät päähänpistot. Niinpä hänkin äsken työstä lähtiessään\nkierteli kaupoissa, osti noin vain lupia kysymättä eukolle kivat\nkirjokintaat, itselle uuden rusetin leuan alle ja pojille sellaisen\nnappulapelin. Ja nyt on hauska mennä kotiin paketteineen ja kaiken\nlisäksi vielä valoisaan aikaan. Ei silti, että pimeys häntä pelottaisi,\nmutta näiden lyhyiden talvipäivien aikaan tahtoo koti olla sellainen\npaikka, ettei työssään käyvä ihminen näe sitä juuri muuten kuin lampun\nvalossa. Sunnuntaisinkin päivä kulahtaa muissa harrastuksissa hiihto-\nja talviongintamatkoista rästiin jääneisiin töihin sekä elokuviin ja\nteatteriin asti, niin ettei silloinkaan ehdi viipyä tarpeeksi paljon\nkotosalla.\n\nJa juuri tämä lauantai lupailee muutakin jännitystä: tänä iltanahan\nratkeaa, alkaako ylihuomenna lakko vai mennäänkö töihin parannetuin\npalkoin. Ja jos lakko tulee, niin tulkoon! Ei silti, että työ tekisi\nihmisen kipeäksi, mutta päättäkööt minkä parhaaksi katsovat... Saahan\nlakon mukana sopivan hiihtoloman, ja sitä paitsi hän voi silloin\nluopua vähäksi aikaa sähkömiehen virasta ja hoitaa entistä pontevammin\ntehtäväänsä talonmiehenä. Viime aikoina on ollut kiirettä niin paljon\ntyössä, että talossa on jäänyt yksi ja toinen kohta rempalleen eikä\neukko osaa naisihmisenä hoidella niitä kaikkia. Hyvä asia muuten on\nse, että eukko huolehtii pienemmistä seikoista, sillä eihän hän itse\niltaisin ehdi joka paikkaan.\n\nPekonen nostaa pomppansa kauluksen pystyyn, sillä kostea merituuli\nviiltää helsinkiläiseen tapaan kasvoja ja alkava tuisku vihmoo kirpeitä\nsuolarakeen tapaisia jääkiteitään. Jos sade yltyy, niin hänen on vielä\nennen lähtöään luotava liiat lumet pois jalkakäytäviltä ja illalla\ntakaisin tultuaan ehkä toisen kerran, muuten ovat kinokset huomisaamuna\nniin korkeat, että hän saa heiluttaa lapiota tuntikausia. On hyvä, kun\ntuli otetuksi vastaan talonmiehen tehtävät, sillä muuten ei olisi saatu\nasuntoa mistään, ja samalla siitä karttuu sentään rahaakin muun palkan\nlisäksi. Ja talonmies Pekosen ei taas tarvitse vetelehtiä joutilaana\nsilloin, kun sähkömies Pekonen lakkoilee!\n\nHänen päästessään kotiin ja astuessaan eteiseen ovat pojantenavat\ntapansa mukaan kynnyksellä vastassa, sillä kuullessaan jo oven takaa\ntutun avainten kilinän he juoksevat avaamaan ja samalla touhuissaan\nkertomaan pitkän päivänsä tapahtumat mäenlaskusta jännittävään\nrottajahtiin asti. Nyt heidän ei kuitenkaan tarvitse kertoa, sillä\nmolemmilla on kourassaan kookas voileipä, jolle on pyyhkäisty voita\nanteliaan paksusti ja leikattu palanen sianlihaa. Se merkitsee sitä,\nettä maalla asuva, huolehtiva mummi on lähettänyt pakettinsa samaan\naikaan kun perheen ravintokupongit uhkaavat loppua kuun puolivälissä.\n\nPekonen riisuu pomppansa, pudistelee sitä lumesta huolellisesti ja\nmelkein hyväillen, nostaa puulle naulakkoon ja katsoo. Hän pitää\ntuosta turkista, sillä se on enemmän kuin tavallinen puvun osa, se on\nmyöskin muisto. Hänhän sai sen rintamalla lahjaksi komentajaltaan,\nmajuri Rantueelta. Pekonen palveli sodan alusta lähtien Rantueen\naliupseerilähettinä ja joutui sen vuoksi olemaan hänen lähellään\nmelkeinpä enemmän kuin adjutantti. Jos komentaja oli poissa, sai\nhän vartioida puhelinta ja siinä samalla tervailla sukset ja\nrasvata saappaat, paistaa kamiinalla sulaa voita tihkuvat munkit ja\nvakinaisella luvalla lukea hänen romaaninsa. Käydessään komppanioissa\ntai etulinjassa majuri otti usein Pekosen seurakseen, kun ei halunnut\nistua yksin autossaan. Rantue kun piti hyvästä vauhdista ja ajoi sen\nvuoksi autoaan itse eikä huolinut hitaita kuljettajia. Lyhyempiä\nmatkojaan majuri teki suksilla Pekonen taas mukanaan, ja vaikka koko\naikana ei kertaakaan rikottu asiallista esimiehen ja alaisen välistä\nsuhdetta, oli se siitä huolimatta toverillisen reilua niin kuin vain\nRantueen kanssa voi olla. Muutamana pakkaspäivänä majuri lainasi toisen\npomppansa Pekoselle ja huomatessaan sen sopivan hyvin tämän ylle\nlahjoitti kokonaan. Se tapahtui kaksi päivää ennen majurin kaatumista.\n\nSe oli ikävä tapaus, se Rantueen meno. Kuolema vaikutti pataljoonaan,\nsillä koko poppoossa ei kai ollut ketään niin pahaa pinnaria eikä\nkarkurikokelasta, joka ei olisi myöntänyt Rantuetta reiluksi\nkomentajaksi. — Niin, ja tämä on nyt sen saman miehen turkki...\n\nPekonen pyyhkäisee kämmenellään kauluksen harmaita karvoja suoremmiksi\nja ottaa povitaskusta ruskeapaperisen paketin. Samassa tulee rouva\nkynnykselle ja huomaa aviomiehen tuomiset omalle itselleen:\n\n»Ahaa! Isä on käynyt viinakaupassa.»\n\nPekonen puolustelee sillä, että tämä on vasta ensimmäinen pullo\ntällä kuulla, että ylihuomenna kai alkaa lakko ja hän tarvitsee siis\nhermolääkettä ja että tänä iltana on se asevelikokous, jonne on\npoikettava hiukan kurkistamaan.\n\n»Kurkistamaan...? Äijät tulevat sinne valmiit jatkoputelit taskussa,\nkertovat koko illan tuhmia juttuja sulassa sovussa ja lopuksi\ntappelevat sulassa riidassa. Ja pullot ovat tyhjiä ennen kuin he\npääsevät jatkollekaan!» kertoo rouva vanhasta kokemuksestaan.\n\nHeille syntyy kiistaa aseveljien omavaraisesta ryyppylistasta\nillanvietoissa ja se päättyy Pekosen vakuutteluihin, ettei hän voi\ntänä iltana mennä jatkolle siitä yksinkertaisesta syystä, kun on\nyöllä lapioitava katukin lumesta. Rouva Pekosesta alkaa kuitenkin\ntuntua siltä, ettei liian usein mainittu lumenluonti vaikuta pelkältä\nahkeruudenpuuskalta — varsinkin kun lunta sataa niin vähän — vaan se\non jotakin samanlaista kuin esikoisen tarpeettomat selittelyt kouluun\nlähtiessä, että kyllä hän osaa tänään läksynsä hyvin ihan varmasti.\nMuutenkin noilla miehillä näkyy olevan joskus kymmenvuotiaan piirteitä.\nJos poikaset saavat pimitetyksi pappojensa laatikosta tupakan ja\nmenevät nurkan taakse polttelemaan vesissä silmin ja läkähtymäisillään,\ntekevät he sen todistaakseen miehevyytensä. Ja papat vuorostaan\npiilottelevat pompan taskussa jaloviinapulloa, menevät omaan piiloonsa,\njuovat suoraan pullon suusta ja tahtovat näyttää toisille, että he ovat\nnyt vielä suurempia poikia.\n\nPerheen ainoana naisjäsenenä rouva Pekonen tuntee miehet ja poikaset\nhyvin ja hymyilee sen vuoksi ymmärtäväisesti. Pekonen itse on ottanut\nkäteensä iltapäivälehden, istuutunut nojatuoliin ja syventynyt\nmiettimään veikkaamista ja huomispäivän urheilukilpailuja. Pojat ovat\nkeränneet tyhjiä tulitikkulaatikoita ja leikkivät atomi-kasapanosta.\nRadiosta kuuluvat lauantain toivotut levyt ja keittiöstä\npäivällisastiain pesua. Kääntäessään lehteä Pekonen silmää sen yli\nkeittiön puolelle, alkaa miettiä rouvansa äskeisiä sanoja ja ehdottaa\nsopuisasti:\n\n»Voisithan sinäkin lähteä mukaan?»\n\nMutta rouva Pekonen ei pidä sitä tarpeellisena, varsinkin kun kaikki\nedelliset illanvietot ovat olleet ikäviä. Sitä paitsi ei poikia voi\njättää yksin kotiin tekemään mitä pahoja tahansa. Mutta Pekonen\ntahtoo olla järkevä mies ja päättää sen vuoksi, että he lähtisivät\nvanhemman pojan kanssa katutöihin nyt heti. Kun sekään ei vaikuta\nrouvaan tarpeeksi tehokkaasti, hakee mies ostamansa pullon, ojentaa\nsen rouvalleen ja selittää, että mitäpä ihmettä hän oikeastaan eväillä\ntekee, kun pakolliset ryyppyannoksensa saa illallispöydässä muutenkin.\nNiin että äiti voi ottaa tämän pullon omaan haltuunsa lääkkeeksi ja\nmiksi tahansa. Rouvaa alkaa liikuttaa miehen epäitsekäs huomaavaisuus\nja sen vuoksi hän sanoo tosissaan:\n\n»Mitä sinä ajattelet? Olet puhunut siitä illanvietosta jo monta päivää\nja tehnyt suunnitelmiasi.»\n\n»Mutta jospa minä en menekään sinne yksin? Lähdetään elokuviin ja\notetaan pojat mukaan.»\n\nRouva Pekonen kehoittaa häntä nyt menemään. Jos ei muista syistä, niin\nainakin on käytävä katsomassa, onko pataljoonaan jäänyt jäljelle sitä\nmajuri Rantueen aikaista hyvää henkeä vai onko se jo hävinnyt nykyiseen\najatusten ja pyyteitten suureen sekamelskaan. Pekosen miettiessä tätä\nvilahtelevat ajatuksissa ohi monet tutut kasvot esikuntakomppaniasta\nkolonnaan asti ja partioretkien vapaaehtoisista omia suunnitelmiaan\nhautoviin metsäkaartilaisiin. Ja sillä välillä on iso joukko miehiä,\njotka eivät ole hyviä eivätkä pahoja, joilta puuttuu persoonallisuus\nja jotka ovat olleet oikeastaan vain nimiluettelon jatkona. Ja mikä on\nhyvin luultavaa, niin juuri nuo samat miehet, jotka silloin istuivat\nhiljaisina ja mielipiteettöminä teltan tai korsun nurkassa, alkavat\nnyt toisissa oloissa tuntea toiminnanhalua ja edustavat ehkä kaikkein\näänekkäimmin vanhaa rintamapataljoonaa...\n\nEikä peijakas! miettii Pekonen sanomalehtensä takana. — Olkootpa\nihmisen mielipiteet mitkä tahansa, mutta ainakaan mielipiteettömät\neivät osta Rantueen pataljoonaa omiin nimiinsä. Siis sinne on mentävä\nja samalla katsottava, että henkinen perunkirjoitus suoritetaan\noikeassa järjestyksessä.\n\nMajuri itsekin olisi varmasti tyytyväinen siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Niilo Havunen seisoo eteisen peilin luona ja koettaa\nsaada solmionsa paikoilleen, mutta ei kuitenkaan ole tyytyväinen\nasuunsa. Vanha kaulus on miehen laihtuessa ja kaulan hoikentuessa\ntullut väljäksi ja roikkuu edessä alhaalla. Lisäksi se on yläreunan\nkäänteestään kulunut pienille pirstoille, niin että hänen on katkottava\nsaksilla irtonaisia langanpätkiä, ja muutenkin se on valmiiksi\nruttuinen lojuttuaan kaapissa kaiken sekalaisen tavaran joukossa.\nSolmio on kulunut, ja vaikka sen rikkinäisen kohdan sovittaakin solmun\nsisään, näkyy irtonainen vahvikekangas kuitenkin ratkenneesta saumasta.\n— Puku on sentään kohtalaisessa kunnossa, jos nyt ei ota huomioon\nkiiltäviä kyynärpäitä henkisen työn tekijäin ammattimerkkinä. Eikä\nkenenkään tarvitse nähdä eikä tietää sitä, että housujen heikoksi\nkuluneeseen takamustaan piti leikata vahviketta liivin kupeesta takin\nalta.\n\nMutta kun kaikki on tuollaista, niin olkoon... Eikähän sille voi\nmitään, ettei uusia ole saatavissa eikä ole varaa ostaakaan. Ja Aunen\nkuoleman jälkeen ei kukaan enää kuro kiinni vanhojen ratkenneita\nsaumoja eikä ompele pudonneita nappeja paikoilleen. Nykyään saa tottua\nsaumoihin niin vaatteissa kuin perheen sisäisessä elämässäkin, mutta\nehkäpä tästä sentään jotenkuten selvitään.\n\nSitä paitsi tilaisuuteen ei tule muita kuin vanhoja rintamatovereita,\nja heille ihminen välttää samanlaisena kuin arkisessa työssäänkin.\nVaikuttaisi turhalta pöyhkeilyltä, jos yrittäisi koristella itseään\nsellaisten miesten edessä, jotka on joutunut näkemään vuosikausia\npitkäpartaisina ja kuluneissa rintamavaatteissa. Heidät tunnetaan\nvain sellaisina kuin he istuivat hämärässä teltan tai korsun nurkassa\nlakkireuhka toisella korvallisella, takin pari ylintä nappia auki ja\nkädessä rouskutettava näkkileivän palanen. Ja tuollaisena heidät on\nparas nähdä tänäkin iltana eikä pyrittävä tehostamaan luokkarajoja\nkoreilla vaatteilla ja menemällä istumaan pöydän yläpäähän\nesiintymishaluisten joukkoon.\n\nHavusta harmittaa, kun hän ei muistanut soitella eräille aseveljille\nja kysellä, ketkä heistä tulevat illanviettoon. Se ainakin on varmaa,\nettä jos sinne saapuisi vielä kaatunut komentaja, majuri Rantue, tulisi\nmoni muukin mielellään ja tietäisi saavansa enemmän kuin tilapäisesti\nhaalitusta ajanvieteohjelmasta ja yhteisestä illallisesta. Mutta nyt\nsinne kai tulee suurin osa vain uteliaisuudesta, paremmasta vaihtelun\npuutteesta ja ehkäpä jotkut velvollisuudesta ja kohteliaisuudesta\nvanhoja tovereita kohtaan. Toisaalta on hyväkin, ettei tällaisia\nillanviettoja järjestetä tolkuttoman usein, sillä eiväthän rahat riitä\nkalliisiin pakko-illallisiin ja sakinryyppyihin. Ensin ei hänkään\naikonut mennä siitä yksinkertaisesta syystä, että palkkapäivään on\nvielä pitkä matka, mutta eilen alkoi kuitenkin tuntua siltä kuin tämä\nilta tarjoaisi jotakin enemmän kuin aikaisemmat. Se on kai turhaa\nodottelemista, mutta täytyyhän sentään etsiä vaihtelua välttyäkseen\npahimmalta henkiseltä pölyttymiseltä. Nykyään kun täytyy pölykin niellä\ntyytyväisenä ja mutisematta...\n\nMaisteri Havunen solmii katkenneen kengännauhan lujemmin, piilottaa\nsolmun näkymättömiin ja astuu eteisestä ruokasalin kynnykselle\nvirkahtaakseen ennen lähtöään joitakin neuvoja lapsilleen. Palvelijatar\nnäkyy hävinneen sanaakaan mainitsematta ulos ja jättäneen jälkensä\npuolinaiseen kuntoon. Kasvava poika istuu pöydän ääressä lukien\nseikkailuromaania ja kaivellen nenäänsä. Hän on kai ollut mäenlaskussa\nja kaatunut tavallista useammin, koskapa kengät ovat kuivumassa\nikkunanpenkillä radiaattorin yläpuolella ja niiden vieressä ovat\nkostealle tuoksuvat sukat ja kintaat. Pieni tytär istuu lattialla\ntoinen sukka nilkasta syltyssä, viereisellä tuolilla puoleksi haukattu\nja voiton leivänpalanen ja sylissä kankaasta tehty leikkikissa,\njota hän juottaa teevadista. Isä sieppaa sanaakaan mainitsematta\nleivänpalasen ja menee keittiön kaapille, mutta kun ei löydä\npalvelijattaren jäljiltä voinnokarettakaan, saa hän ojentaa leivän\ntakaisin samanlaisena tyttären hymyillessä hänen turhalle yritykselleen.\n\nIsä tuntee itsensä neuvottomaksi, mutta selittää kuitenkin kaiken\nvaralta:\n\n»Vaikka Elsa ei tulekaan kotiin ajoissa, niin te menette siitä\nhuolimatta nukkumaan omin keinoin. Juha peseytyy huolellisemmin\nkuin tähän asti. Ja Marjatta muistaa ottaa yöpuvun eikä nuku salin\nsohvalle vaatteet päällä niin kuin eilen illalla. Minä saan riisua\nsinut tavallisesti nukuksissa. Niin, ja valot on sammutettava tasan\nyhdeksältä.»\n\nKaksitoistavuotias esikoinen nostaa päänsä kirjasta ja kysyy:\n\n»Taasko sinä olet menossa?»\n\n»Tällä kertaa en mene töihin, vaan eräisiin juhliin. Tapaamaan vanhoja\nrintamatovereita. Ja kotiin minä tulen kyllä ajoissa.»\n\n»Tavallisesti sinua näkee puoli tuntia vuorokaudessa», selittää\npoika. »Töistä sinä tulet illalla kuuden aikaan. Syödessä vain me\nvoimme keskustella. Sinun päivällisleposi jälkeen on minun luettava\nläksyt. Illalla meillä on tuijun sammutus jo yhdeksältä. Aamulla sinä\najat partaasi kylpyhuoneessa, kun minun on lähdettävä kouluun. Emme\nsilloinkaan kerkiä jutella.»\n\nTuo on hyvin totta, myöntää Havunen itsekseen ja hymyilee päätään\npudistaen. Siitä lähtien kun Aune kuoli toista vuotta sitten ovat\nlapset saaneet olla yksin, vain lyhytaikaiset ja epäluotettavat\nkotiapulaiset seuranaan. Niinpä tenavat keksivät omissa oloissaan\nminkä mitäkin ja toistelevat iltaisin sitä, mitä kuulevat päivisin\ntoisilta lapsilta. Poika on oppinut kiroilemaan ja tahtoo lähteä\nulkosalle iltapimeälläkin. Ja tytär tuli eräänä iltana isän luokse maha\npaljaana ja alkoi viattomuudessaan udella häneltä eräitä ihmisruumiin\nyksityisseikkoja, joista oli kuullut toisten lasten kertovan.\n\nMutta kaikkea tätä on vaikea korjata, sillä hänen itsensä on usein\npakko viipyä illat poissa töiden vuoksi. Tavallisen palkan lisäksi on\npitänyt hankkia monia sivutuloja, hoidella pienipalkkaisia sihteerin\nvirkoja tai sitten istua kotona omassa nurkassaan paperien ääressä. Tuo\nkaikki on tehtävä, jos aikoo pitää huolta perheestään ja lisäksi vielä\nverorahoineen tukea tätä itsekkyydessään paisuvaa, juonittelevaa ja\nomaa hyväänsä etuilevaa yhteiskuntaa ja rakasta kansaraukkaa.\n\n»Ikävästi on», myöntää hän vastaukseksi poikansa äskeisiin mietteisiin.\n»Mutta eihän kesälomaan ole pitkälti ja silloin saadaan olla yhdessä\nkoko aika.»\n\n»Yksi vaivainen kuukausi! Ja silloinkin sinulla onniin paljon muuta\ntekemistä», hymähtää poika välinpitämättömästi.\n\n»Saadaan sentään kalastella yhdessä.»\n\n»Ties' minkä verran...»\n\nOn turha jatkaa keskustelua, sillä poika on itse asiassa aivan oikeassa\nja isä on samaa mieltä kuin hänkin. Mutta kun pojan sanat kuulostavat\nsyyttäviltä, on isän oltava äänessä viimeisenä:\n\n»Jahah, alkaa jo olla myöhä. — Ja muistakaa sitten, että tulitikkuja ei\nsaa käsitellä.»\n\nVastaukseksi kuuluu vain lyhyt murahdus pojan kääntäessä lehteä ja\njatkaessa lukemistaan. Isä viivyttelee vielä keksiäkseen jotakin hyvää\nja lämmittävää sanottavaa, mutta poika on jo tottunut olemaan ilman\nsitäkin eikä välitä kuunnella, ja tytär haukottelee silmät vesissä\nja katselee unisena salin sohvaan päin. Isä tietää, että lapset\nodottelevat häneltä paljon eivätkä tietenkään tule toimeen ilman, mutta\nkuitenkin ovat jo vieraantumassa ja pitävät häntä vain saman huoneiston\nvälttämättömänä asukkaana niin kuin palvelijatartakin. Ja syynä tähän\non yksinkertaisesti vain se, ettei hän voi pysyä tarpeeksi paljon\nkotona.\n\nHavunen siirtyy omaan huoneeseensa ja toteaa taas kerran, että\nkotielämä on vuoden kolmenkymmenenyhdeksän syksystä lähtien aina vain\npilaantunut samaan tapaan kuin asumaton talo hataroituu itsestään.\nAune tosin koetti sotavuosina parhaimpansa, mutta hänkään ei jaksanut\nyksin kaikkea ja lopulta kai kyllästyi ainaiseen epävarmuuteen.\nHavunen on muuten kuullut vihjailuja, että hänen ollessaan rintamalla\npyrki joku sivullinen mies sotkemaan Aunen ajatukset ja koko heidän\nperhe-elämänsäkin. Eräs tuttava mainitsi kerran, että samainen\nkuokkavieras oli joku hyvää ystävää teeskentelevä liikemies. Havusen\nudellessa asiaa — noin vain välinpitämättömän näköisenä niin kuin hän\nolisi siitä jo tiennyt jotakin — ei tuttava kuitenkaan sanonut tai\nei tiennyt sen miekkosen nimeä, ja Aunen kuoltua jäi koko asia omaan\nsalaperäisyyteensä.\n\nMonet monituiset kerrat on Havunen käynyt läpi koko tuttavapiirinsä,\nmutta ei ole löytänyt syyllistä. Liikemiehissä ei ole muita mahdollisia\nkuin Topi Raunola, hänen oma esimiehensä ja rahallinen tukijansa.\nHavunen onkin muutamia kertoja puhunut Raunolalle vaimostaan ja pitänyt\nsamalla silmänsä auki. Mutta jos toinen olisi syyllinen, ei hän\nvarmastikaan osaisi näytellä niin hyvin, ettei katseesta näkyisi paha\nomatunto.\n\nNiilo Havunen ei kuitenkaan usko vaimovainajansa rikkoneen mitään,\nmutta jos se mies saataisiin selville vielä näinkin pitkän ajan\nkuluttua, olisi Havunen kyllä valmis pieneen tilintekoon hänen\nkanssaan. Asia näkyy kuitenkin pysyvän hämäränä, ja ehkäpä niin onkin\nparempi juuri Aunen vuoksi. Joka tapauksessa se kalvaa häntä joskus\n— niin kuin nytkin — eikä hän jaksa aina pysyä välinpitämättömänä ja\nhallita hermojaan.\n\nJa mistä hän johtui sitä ajattelemaan tällä kertaa? — Siitä, että koti\non rikkinäinen ja hänellä itsellään ei ole aikaa kohentaa ja korjata\nsitä. Joskus hän on ajatellut mennä uusiin naimisiin jo lastenkin\nvuoksi, mutta siinä on vaikeuksia niin paljon, että hänen pitää tyytyä\nratkaisemaan ensin kaikki pienemmät asiat ja vasta sitten siirtyä\nsuurempiin.\n\nTällä tavalla ovat suunnitelmat huvenneet aina ennenkin. »Katsotaanhan\nnyt vielä», ajattelee hän nytkin tapansa mukaan vilkaistessaan kelloa\nja siirtyessään eteiseen. Jysäytettyään oven kiinni hän harmittelee\nlähtöään, sillä saatuaan pitkästä aikaa vapaan illan hän voisi hyvin\npysytellä kotona lasten luona. Lähestyessään raitiovaunupysäkkiä hän\nmiettii kääntyäkseen takaisin, mutta lohduttautuu kuitenkin sillä, että\njos ilta tuntuu pitkältä ja ikävältä, niin pääseehän sieltä poiskin.\n\nPäästyään keskikaupungille hän kulkee yhtäkaikkisen välinpitämättömänä\nContinentalia kohti ja laskee, että kun illallisateria maksaa niin ja\nniin paljon ja kun keräyslistallekin on pantava niin ja niin paljon,\njää rahaa siis hiukan jäljellekin. Jos sattuu jotakin erikoista\naihetta, sietää hänen lompakkonsa siis pari lämmittävää lasillista\npoikkeuksen vuoksi, vaikka huomenna se poikkeus harmittaa tietysti\nkaikessa pienuudessaankin.\n\nPäästessään Continentalin halliin maisteri Havunen huomaa ihmisiä\nolevan koolla jo paljon. Osa on tietysti muiden komppanioiden miehiä,\nmutta joukossa vilahtelee sentään tuttaviakin kasvoja. Ja suuren\npeilin edessä seisoo parhaillaan Leena Keskitalo, hänen entinen\nhyvä koulutoverinsa, joka palveli sodan aikana kenttäsairaalassa ja\ntuntee siis monia pataljoonan miehiä. Niin, Leenahan on enemmän kuin\nkoulutoveri, sillä hänhän oli hyvä ystävä Aune-vainajan kanssa ja on\nmyöskin Havusen tyttären kummi.\n\nNiilo Havunen arvaa oikein päätellessään, että joku heidän molempien\nyhteinen tuttava on pyytänyt Leenan tänne, sillä kääntyessään Leena\nhuomaa hänet, tulee ilahtuneena luokse ja puristaa molemmin käsin hänen\nkouraansa:\n\n»Olipa hyvä, kun tapasin sinut!»\n\n»Viimeinkin...»\n\n»Niin, viimeinkin! Sillä Timo Sakarila pyysi minut mukaansa, mutta ei\ntullutkaan tapaamaan kadunkulmaan. En viitsinyt enää odottaa, vaan\nläksin tänne ylös. Ja nyt saatkin sinä huolehtia minusta.»\n\nHavusesta on hauska, jos he löytävät sopivan kolkan salista ja voivat\npysytellä yksissä koko illan. Leena kääntyy vielä peiliin päin kampa\nkädessään ja hänen kuvaimensa hymyilee Havuselle järjestäessään\notsakiharoita.\n\n»Mihin sinä olet hävinnyt, hyvä mies?» kysyy Leena. »En ole nähnyt\nsinua moneen kuukauteen.»\n\n»On ollut niin paljon töitä», selittää toinen.\n\n»Mutta se ei ole mikään puolustus. Jos muistat tarkalleen, niin\nsinunhan piti tulla käymään minun luonani?»\n\n»Niin taisi olla», myöntää Havunen ja muistaa asian vasta nyt. Hänenhän\npiti tosiaan mennä tapaamaan Leenaa jo heti uuden vuoden jälkeen.\n\nKun he astuvat kynnykselle, on salissa väkeä jo puolillaan. Onneksi ei\nihmisiä pakoteta istumaan jäykkinä pitkässä pöydässä, vaan jokainen\nvoi valita paikkansa ja seuransa niin kuin haluaa. Ja tuolla toisella\nseinämällä onkin sopiva ja viihtyisä sivupöytä, jossa ei vielä tällä\nhetkellä istu ketään.\n\nSiispä heidän onkin paras mennä sinne ja vallata se itselleen.\n\n\n\n\nTUTTUJA KASVOJA, MUTTA VIERAITA ILMEITÄ\n\n\nLeena Keskitalo ja Niilo Havunen ovat tyytyväisiä sattuman järjestämään\ntapaamiseen, tuntevat olevansa hyvässä turvassa toistensa seurassa\nja istuutuvat samaan pöytään varmoina illan onnistumisesta ainakin\nheidän kahden osalta. Huolehtivana ihmisenä Leena koettaa vierellään\nolevan radiaattorin pintaa ja itsekseen toteaa paikan valinnasta\nolevan ainakin kolme etua: että ikkuna on tarpeeksi kaukana eikä siitä\nsiis pääse vetämään hänen reumatismille alttiiseen nilkkaansa — että\nradiaattori pitää huolen lämmöstä, kun hänen oli kotoa lähtiessään\nriisuttava pois paksut villahousut kiristämästä puvun lanteita liian\ntiukalle — että tähän pöytään mahtuu vain puolenkymmentä ihmistä, joten\nsen voi täyttää hyvillä tuttavilla tarvitsematta istua koko iltaa\nvieraitten joukossa.\n\nHavunen katselee olkapäänsä yli toisia ihmisiä ja nyökäyttelee\npäätään ensimmäisille tuttaville. Mutta hajamielinen kääntyileminen\nja niskan kiertäminen on vaikeata, ja siksi hän muuttaakin pöydän\ntoiselle puolelle Leenan viereen nähdäkseen koko salin paremmin. Se on\nruvennut jo elämään, ihmisiä soluu sisään jatkuvasti, pöytien lomitse\nkierrellään ja valikoidaan harkiten, missä voidaan istua kolme tai\nneljä tuntia paikoillaan siten, että tavallisesta lauantai-illasta\ntulisi pieni juhla. Jäsenten tuomat naiset tuntevat olonsa vieraaksi,\nsillä tuttuja on vähän. Niinpä heidän onkin turvattava saattajaansa\nja jäätävä vain odottamaan. Miehet kulkevat ympäri ja näyttävät\nilahtuvan tapaamisista, ovat jo nyt valmiit unohtamaan saatettavansa\nja hokevat tervehdyksiään samaan kaavaan, että 'muistaks Matti,\nsaakeli, kun Krivillä ryvettiin' — 'no kattos Pekkaa peijakasta, kun\nei enää haittaakaan' — 'Jussi jumalaut on tullut arvokkaan näköiseksi\nuusine silmälaseineen'. Tilanteet ja kuvat vaihtuvat nopeasti kuin\nkaleidoskoopin kuviot, mutta värit siinä näkyvät vain sellaiselle\nihmiselle, joka on tottunut katsomaan niitä ennenkin. Tuolla istuu\nkaksi miestä nokat lähellä toisiaan ja ovat samannäköisiä kuin\naikoinaan pataljoonassa suunnitellessaan piakkoin alkavan lomansa\nyhteisiä pikkusyntejä. — Toisaalla istuu samoin pari miestä ja\nvilkuilee sanattomina toisiaan ennen kuin uskalletaan kysäistä\njotakin siihen suuntaan, että vaikka naapuri on tuttu ja palveli\nsamassa komppaniassakin, niin nimi ei kuitenkaan tule mieleen, onko\nse Lahtinen vai Virtanen. Kun toinen sitten vastaa, että nimi sattuu\nolemaan Jokinen, tulee siitä kysyjän mieleen jo kaikki muukin ja hän\ninnostuu selittämään, että 'no juu, peijakas, sinähän polkaisit ansaan\nPorajärvellä ja jouduit sairaalaan sen tien etkä sitten tullutkaan enää\ntakaisin'.\n\n»Keikkasivat jalan poikki nilkasta ja tekivät iänikuisen raakin.»\n\n»Mitäs virkaa sinä nyt sitten hoitelet?»\n\n»Korjailen kelloja Annankadulla.»\n\n»Sopiihan sekin. Ja sinähän olet justiin se sama Jokinen, joka opetit\nminua miinoja purkamaan! Enhän minä sitä niksiä tiennyt... Harava\nvinkui vihaisesti enkä minä uskaltanut tonkia tien pintaa, kun pelkäsin\nkoko latingin tulevan silmille. Ja sinä kaivelit piikilläsi ja otit\nnallit pois. Minua peloitti ensin jumalattomasti, mutta sittenpähän\nopin koko tempun. Ja toisen kerran sinä lujassa paikassa kannoit minun\nreppuani puolen päivää, kun oma jalkani nyrjähti. — No niin, mutta\nmitäpäs siitä... Ajattelin vain, että kun minun vekkarini lakkoilee\neikä herätä aamulla töihin, niin tuonkin sen sinulle katsottavaksi.»\n\nNiin on jo virkoamassa vanha ystävyys.\n\nViereisessä pöydässä tehdään kauppaa ulkolaisesta piipputupakasta ja\nseuraavassa taas käytetyistä hiihtokengistä. Havusen takana istuu\nvaitelias pariskunta, joka katselee sanattomana ympärilleen miehen\nvirkahtaessa vain silloin tällöin jonkin huomionsa ja rouvan vastatessa\nsiihen päätään nyökäyttämällä ilman yhtään sanaa. Nytkin näkyy mies\nviittaavan ovelle päin ja mainitsevan, että sisään tulee juuri se\nsama Nurminen, josta hän on kertonut monet kerrat. Rouva nyökkää\ntyytyväisenä katsomatta kuitenkaan Nurmista. Havusen arvelun mukaan he\novat työläispari, sillä miehellä on suuret ja lujat kourat, hiusten\nsänki nousee pystyyn karheana kuin sian karva ja paidassa on solmioton\nkiintokaulus. Nainen istuu mustassa ja yksinkertaisessa puvussaan\nkatsellen ympärilleen sen näköisenä, että millä hän jaksaa muistaa\nNurmiset ja kaikki muut, joista ukko on kertonut viime vuosina.\n\nSaatuaan ensivaikutelmansa salista Niilo Havunen ja Leena Keskitalo\njoutuvat katsomaan myöskin toisiansa ja ajattelemaan, että nyt\nhe voisivat jo aloittaa keskustelun omista tutuista asioistaan.\nNiilo huomaa Leenan katselevan häntä sivulta aivan kuin tutkien ja\ntarkastellen, mitä voi hyväksyä vanhassa tuttavassaan ja mitä uutta\nhäneen on tullut laihtumisen ja harmaiden hiusten lisäksi. Ensiksi\nheidän on tietysti muisteltava viimeiset tapaamiset sen viroksi, kun\nkaikki uudet näkemiset menivät myttyyn. Aunen kuoleman jälkeen he\novat nähneet toisiaan jokseenkin harvoin, niin että viime kesästä\nlähtien ovat joutuneet yksiin vain pari kertaa. Ensimmäinen tapahtui\nsyyspuolella heidän osuessaan samaan raitiovaunuun. Silloin he olisivat\nmielellään jatkaneet yhdessäoloa ja keskustelua, mutta kun Leenan\npiti lähteä vastaanotolleen, hän lupasi soittaa vielä samana iltana.\nHän kyllä soittikin, mutta Niilo ei ollutkaan kotona, ja seuraavana\npäivänä taas Leena vuorostaan ei päässyt ulos. Joka tapauksessa he\nsilloin sopivat pikaisesta tapaamisesta, mutta kun ei määrätty mitään\nvarmaa aikaa, unohtui kaikki töiden ja muiden kiireiden vuoksi...\nNiin, ja toinen kerta oli loppiaispyhänä hautausmaalla. Havunen\noli lasten kanssa käymässä Aunen haudalla, Leena tavoitti heidät\nja käveli yhdessä pitkän käytävän päästä toiseen. Kun Leenan piti\nsilloin lähteä tuttavien luokse päivällisille, sopivat he uudesta\nja paremmasta tapaamisesta aivan lähipäivinä. Mutta kun taaskaan ei\nmäärätty tarkkaa aikaa, siirtyi asia tietysti tuonnemmaksi niin kuin\nedelliselläkin kerralla. Poikkesihan Leena tosin pikimmältään Havusella\nkummityttärensä syntymäpäivänä, toi Marjatalle lahjaksi esiliinan ja\nappelsiineja, istui neljännestunnin ja katseli, kuinka sota-ajan lapset\neivät edes tunteneet hedelmiä, vaan pitivät niitä kauniinvärisinä\nleikkipalloina. Leikittyään sitten vapaan hetkensä lasten kanssa Leena\nlähti pois, kun Niilo ei taaskaan ollut kotona... Nyt tänä iltana\non sattuma, jota eräät ihmiset sanovat myöskin kohtaloksi, pitänyt\nparemman huolen heidän uudesta tapaamisestaan, ja senpä vuoksi heillä\nonkin hyvä tilaisuus jatkaa aikaisemmin katkenneita keskusteluja.\n\nMutta mitä tärkeätä heidän pitikään silloin edellisillä kerroilla\npohtia? Leena ei jaksa sitä muistaa, sillä hän on nyt pitkästä\npäivätyöstään väsynyt ja odottaa apua toiselta. Niilo näkyy olevan\nhajamielinen ja silmäilee alakuloisena salia kuin etsien jotakuta\nihmistä, joka tulisi samaan pöytään puhaltamaan henkiin virkeän\nkeskustelun. He kai vanhenevat hyvää vauhtia, koskapa eivät jaksa\npäästä eroon pitkästä työviikostaan ja luopua arkisesta realismistaan.\nSamalla tavoin kuin vaatteiden mukana seuraa usein työn tuoksu, viipyy\najatuksissakin kiinni entinen vakava tosi. Niilo tosin katselee suuren\nkristallilampun värikipinöitä, mutta samalla sormet hypistelevät\nratkenneen solmion vuorikangasta piiloon, ja Leena puolestaan\npyyhkäisee poskelle valahtaneita kiharoita sopivasti korvansa taakse,\nmutta istuttuaan sukkanauhansa soljen päällä kohentaa sitä sivummalle\npainamasta jalkaa.\n\nMolemmat yrittävät keksiä kunnollista keskusteltavaa tavallisten ja\nsovinnaisten alkukyselyjen jälkeen, mutta kun sitä on vaikea löytää\nnäin vieraassa ja levottomassa ympäristössä, täytyy heidän aiheita\netsiessään muodostella oikeata kuvaa toisistaan. Niinpä Havunen tuntee\npientä kateutta vetäessään rajaviivoja sille piirille, missä Leena\nliikkuu tavallisessa arkisessa elämässään: itsenäisen naisen vapaus\ntehdä mitä haluaa — kotoa peritty varallisuus ja moitteettomat tulot\n— vapaita aikoja riittävästi levon ja vaihtelun varalle — henkistä\njanoa tyydyttämässä teatterit, konsertit ja näyttelyt — naisellisuus ja\nmukiin menevä kauneus estämässä salaisen tyytymättömyyden itsemoitteita\n— ja lopuksi vielä Luojan suomana armolahjana älykkyys. Mitäpä nainen\ntarvitseekaan muuta eläessään keskinkertaista paremmin! Ja kaiken\ntämän lisäksi Leena on tavoittanut hänelle itselleen ominaisen\ntasapainon, niin etteivät mitkään ulkopuoliset seikat — henkiset\nenempää kuin aineellisetkaan — pääse heilauttamaan hänen onnensa ja\nvastoinkäymistensä vaa'an vipuja ylös eikä alas. Samalla tavoin kuin\non oppinut työssään nyhtäisemään muutamalla nopealla kädenliikkeellä\ntoisesta ihmisestä pois tuskallisen hermon, aivan samalla tavalla\nhän osaa kiskaista myöskin omasta itsestään irti turhat kompleksit\nkärsimättä niistä sen jälkeen... Kun ihmisen käytännöllinen elämä on\ntuollaisessa vaakamaisessa tasapainossa, kun henki palaa itsestään\nsytyttelemättä ja kun luonne on noin selväpiirteinen, niin mitä\nmuuta voi enää toivoa itselleen? Se kaikki muu tuleekin silloin jo\nhuomaamatta.\n\nSamaan aikaan kun Niilo Havunen erittelee ja arvioi vieressään istuvan\nnaisen elämää, katselee tämäkin Havusta, tutkii hänen ilmeitään ja\nkoettaa tavoittaa sanattomia ajatuksia. Minkä vuoksi Niilo on noin\nvaitelias ja aivan kuin väsynyt ja pitkästynyt jo tänne tullessaan?\nNäyttää olevan totta se, mitä Leena itse huomasi jo aikaisemmin\ntavatessaan ja on kuullut myöskin tuttavien kertovan, että entinen\nvitaalinen, toiminnanhaluinen ja aloitekykyinen Niilo Havunen on\ntalttunut lyhyessä ajassa tuollaiseksi sanattomana katselevaksi ja\npassiiviseksi tyypiksi. Hänelle on täytynyt tapahtua jotakin hyvin\nvakavaa, sillä hiukset alkavat jo harmaantua. Ainakaan iästä se ei\njohdu, sillä Niilohan oli koulussa vain kaksi luokkaa ylempänä kuin\nLeena. Aunen tapaturma ja kuolema leikkauspöydällä oli tietysti\njärkyttävä asia, sitähän ei voi kieltää, mutta toisaalta myöskin siksi\nnopea, ettei se ehtinyt vanhentaa miestä. Syynä täytyy olla erikoisia\nhuolia, joista Leena päättää ottaa selvän vielä tänä iltana — ei\nsuinkaan naisellisesta uteliaisuudesta, vaan Niilon ja ennen kaikkea\nAunen vanhana hyvänä ystävänä.\n\nHyvä on... Ja kun Leena on mielestään jo tarpeeksi kauan odottanut\ntoisen aloitetta, tahtoo hän päästä sopivaan alkuun ennen kuin pöytään\ntulee muita ihmisiä häiritsemään. Mutta Leena ei pidäkään parhaimpana\nkysyä Niilosta itsestään, vaan hiukan sivummalta ja helpommasta\naiheesta:\n\n»Kerropas, miten sinun lapsesi jaksavat!»\n\nNyt Niilo havahtuu, kääntyy Leenaan päin ja alkaa tyytyväisenä\nhymyillen kertoa poikansa koulutodistuksista, soittotunneista ja\nmuutamista tappelunnujakoista, joita on sattunut naapuritalon poikien\nkanssa. Toisluokkalaisen pojan elämäänhän sopii yleensä kaikki, mitä\non veristen intiaanitappeluiden ja lapsensielussa itävien kompleksien\nja salaisten kyynelehtimisten välillä. Niin, nuo kompleksit näyttävät\njoskus olevan aika pahoja, kertoo Havunen vakavoituen. Jos olisi\nenemmän tilaisuutta, pitäisi niitä seurata ja kitkeä pois niin kuin\nrikkaruohoja perennapenkistä. Niistä saisi vaikka kokonaisen romaanin\nja ne alkavat kasvaa mitä kummallisimmista syistä, joita aikaihminen ei\nosaa aina aavistaakaan. Joskus ne itävät vain siitä, että jollakulla\ntoisella pojalla on uudet kengät tai uusi solmio — että tuo toinen\npoika saa elokuvia ja muuta sellaista varten viikkorahoina pari kymppiä\nenemmän — että toinen poika pääsee joskus kouluun isänsä autossa eikä\nraitiovaunussa — että toisen pojan isä on oikea johtaja ja tietysti\nmyöskin koti on sen vuoksi varakkaampi — että toisluokkalaiset\npikkutytöt pitävät enemmän tuosta hyvin pukeutuneesta toisesta pojasta\n— ja niin edelleen...\n\nVaikka Niilo puhuu kaksitoistavuotiaan mitättömistä huolista ja\nturhien kompleksien syistä, on Leena kuulevinaan hänen äänensävystään,\nettä kompleksit ovat isän huomaamatta tarttumassa häneen itseensäkin\nniin kuin bakteerit. Jahah, Niilo on siis tullut huomaamaan eron\nomaksi vahingokseen. Ja nyt hän yrittää siirtää oman kiusansa pojan\najatuksiin... Eipä silti, kyllähän sen ikäiset koulupojat tuntevat\nja näkevät kaiken juuri Niilon kertomalla tavalla, mutta miksi ei\nisä sitten korjaa kaikkea omasta ja pojankin puolesta, niin että he\nkumpainenkin pääsisivät eroon kiusaavasta alemmuudentunteesta? Olihan\nNiilolla ainakin ennen kykyjä sellaisiin pieniin riuhtaisuihin, niin\nettä hän voisi käyttää niitä nytkin.\n\nNiilo Havusen katse muuttuu haikeaksi hänen valittaessaan sitä, kuinka\nlapset ovat Aunen kuoleman jälkeen jääneet yksin ja täydellisesti\norvoiksi: äiti ei ole enää huolehtimassa jokaista pikkuseikkaa myöten,\nei ole puhaltamassa kipeään sormeen eikä parantamassa alakuloisuutta,\nei kampaamassa vanuttunutta tukkaa eikä tarkastamassa asua\nviimeisimpään huoliteltuun kuntoon, ei sivele kädellään tyrehdyttäen\nmurheellista itkua eikä rohkaise pikku vastoinkäymisten kohdalla.\n\nNiilo ei kai sitä osaa, sillä kuvaillessaan lastensa sielunelämää hän\nsiirtyy arkisiin asioihin tajuten ne paremmin. Niinpä hän kertoilee\npoikansa maskuliinisista piirteistä ja päätyy viimein tappeluihin.\nJokin aika sitten oli heidän pihassaan pahanpuoleinen nujakka ja\nloppui vielä niin ikävästi, että hänen pojaltaan revittiin puku\nperusteellisesti. Ei ollut enää muuta keinoa kuin että hänen piti mennä\nvaatekomerolleen, kaivaa pukupussista esille oma frakkinsa ja teettää\nsiitä uudet verhot pojalle. — Havunen kai tarkoittaa kertoa tämän\nhyvänä esimerkkinä huolehtivaisesta isästä, mutta joutuukin saamaan\nLeenalta suorat moitteet:\n\n»Mutta hyvä mies! Uhrasit turhaan frakkisi, vaikka olisit tarvinnut sen\nitsekin. Poikahan olisi saanut puvun muualta.»\n\n»Mistä ihmeestä?» kysyy Havunen kummastuneena. »Ja jos saakin, niin\njoutuu maksamaan mielettömästi.»\n\n»Oletko sinä noin epäkäytännöllinen järjestämään mitättömiäkin\nasioita?» syyttää Leena kursailematta. »Miksi et kysynyt neuvoa muilta?»\n\n»Keneltä? Ja mitä siinä olisivat neuvot auttaneet, kun en olisi\nkuitenkaan voinut ostaa uutta pukua. Minähän en liiku enää missään enkä\nsiis tarvitse frakkiani.»\n\n»Kyllä sinä tulet vielä liikkumaan. Vai aiotko asettua nurkkaan niin\nkuin eläkevaari ja liikkua korkeintaan oman huoneesi, yhteisen pirtin\nja saunan väliä?» Ja antaakseen keskustelulle ripeätä vauhtia hän voi\ntoisen loukkaantumista pelkäämättä nuhdella kursailematta: »Sanopas\nsuoraan, mitä sinä tuolla kaikella tarkoitat.»\n\nVanha frakki ei ole keskustelun aiheena niinkään mitätön kuin voisi\nluulla, sillä vaikka se Havusen mielestä onkin tarpeeton kappale\nvaatekomeron pukupussissa, näkee Leena siinä kuitenkin diagnoosin\npuhtaasti henkiseen kipuun. Keskustelu on siirtynyt yksityisiin\nasioihin, mutta itsehän Niilo avasi pukukomeronsa oven hänen\nnähtäväkseen. Leena muistaa Havusella pistäytyessään kuin Aunen\npuolesta kurkistaneensa pikku Marjatan kaula-aukkoon ja kohottaneensa\nhameen helmaa ja tahtoo nyt sen vuoksi kysyä:\n\n»Talvella oli Marjatalla pahanpuoleinen nuha. Oletko saanut hänelle\nkunnollisia villavaatteita?»\n\nKysymys on epäkäytännölliselle isälle tietysti yllätys ja hän vain\npudistaa päätään virkahtaen kuin anteeksi pyydellen, ettei ole tullut\nhankkineeksi uusia. Hän luulee Leenan hymyilevän, mutta katsoessaan\ntähän huomaakin totisen ja moitiskelevan ilmeen ja hämmentyy yhä\nenemmän. Tehdessään jollekulle muulle ihmiselle tällaisia kysymyksiä\nLeena voisi hyvin saada vastaukseksi huomautuksen, että nämä asiat\nhoidetaan kyllä itsekin toisten huolehtimatta. Mutta nyt ei ole pelkoa\nsiitä, ja senpä vuoksi Leena katsookin oikeudekseen puhua asiallisesti:\n\n»Kun vastakerralla joudut pulaan, niin soita heti minulle. Olenhan\nMarjatan kummi, joten voit sen tehdä hyvin.»\n\nKaikesta tästä jokapäiväisen arkisesta pohdinnasta paljastuu vielä\nmuutakin: kun Niilo mainitsee korkeat lukukausimaksut, vuokrat ja monet\nmuut, alkaa Leena aavistella syyn hänen alakuloisuuteensa. Tai jos ei\nsyytä, niin ainakin seurauksen...\n\nSiinähän vastaus onkin! huudahtaa Leena ajatuksissaan ja koettaa\nloogillisesti tunkeutua toisen mielentilaan yhä syvemmälle kuin poran\nkärki hampaan juurta kohti. Johtuvatko Niilon alakuloisuus ja ehkä\nhuoletkin siis epäjärjestykseen joutuneesta elämästä ja heikosta\ntaloudellisesta asemasta? Sehän on selvä...! Mutta mistä johtuu tuo\nvinoon kallistunut elämänjärjestys? Totta kai silläkin on oma syynsä,\nja sen täytyy olla puhtaasti sielullista laatua. — Voi Aune hyvä,\njos sinä vielä eläisit, niin osaisit nähdä tuon miehen edessäsi kuin\nlapsena, osaisit naisena etsiä esille pienet huolet ja silittää ne\npois! Mutta kun sinä olet jo kuollut, niin onko väärin, jos minä\nyritän sinun puolestasi jotakin samaa? ajattelee Leena itsekseen. —\nKun ihminen rupeaa henkisesti väsymään, voi syitä olla monia. Mutta\nniistä pääsee selville tavallisesti vain nainen eikä juuri koskaan\ntoinen mies. Ja vaikka mies pääsisikin, ei hänellä olisi siihen\nkuitenkaan mitään lääkettä — ei ainakaan muita kuin hyväntahtoinen\nhuomautus, että 'sellaistahan tämä elämä peijakas on'! Tai sitten\njonkinlaisena turruttajana ja joka ikiseen paikkaan auttavana\nyleisvoiteena on tietysti alkoholi. Samoin kuin vanhat mummot käyttävät\njokaiseen tautiinsa mikstuurapulloaan, tiputtavat miehetkin henkisiin\nhaavoihinsa yhtä lujassa paranemisen toivossa sekoitusta, jonka nimi on\nlohdutusryyppy.\n\nSehän on tietysti helppoa ja hauskaa ja sopii joskus lääkkeeksi\nluulotautiinkin — kieltämättä. Mutta auttaako se todelliseen\nkipuun, sehän on asia erikseen... Voi hitto noita mokomia miehiä,\nkun he osaavat olla lapsellisia ja joskus mummomaisia! Jos he\neivät keksi makeimpia ja tuoksuvimpia lääkkeitä, niin ainakin he\nsuunnittelevat mieluisia tauteja vain hyvien lääkkeiden toivossa.\nMitkä olivatkaan ne kaksi maskuliinisen typerää romaania, jotka Leena\nluki viime viikkoina? Niissähän ihmiset pohtivat jotakin henkistä\njomotusta, joka alkoi tyhjästä, paisui päähänpistona tai paremminkin\npakkomielteenä ja päättyi viimein jonkinlaisiin raivokohtauksiin. Ja\ntälle taudille keksittiin nimeksi eksistentialismi. Aivan vakavasti\nsitten selitettiin, että ihmisparka saa jo syntyessään oman erikoisen\ntahdon aivan samaan tapaan kuin muutamat saavat kippuran nenän tai\npunaisen tukan. Jos nenää ei leikata eikä tukkaa värjätä, niin nehän\nsaa tietysti pitää sellaisinaan. Mutta kirjoittaja ei ymmärtänyt\nvielä sitä, että tahtoahan voidaan muutella mihin suuntaan tahansa.\nSitähän ei voi pitää puhtaasti sielullisena seikkana, vaan hyvin\npaljon myöskin fyysillisenä — tai paremminkin sanoen biologisena.\nJos psykologit osaisivat kokeilla yhtä paljon ja yhtä nopeasti kuin\nlääkärit, huomaisivat he monien turhien teorioittensa käpristyvän\nkasaan surkealla tavalla ja alkaisivat myöntää, että tahdon voiman ja\nsuunnan määrää loppujen lopuksi hormonien toiminta eikä mikään muu. Ja\nhormonithan saadaan liikkeelle niin yksinkertaisten yleislääkkeitten\nkuin vitamiinien avulla. Jos siis joku sormimaisen itsepintainen\neksistentialisti on saanut päähänsä mitä tahansa, ei hän tarvitse\nlääkkeekseen oikeastaan muuta — jos nimittäin ei ole saanut lapsena\ntarpeeksi paljon piiskaa — kuin muutamia vitamiinitippoja pari kertaa\npäivässä. Niin että ihmisen tahto ja toiminta on kyllä ostettavissa\nmistä apteekista tahansa — eikö niin?\n\nMutta Leena Keskitalo ei ole kyynillisesti hymähtelevä epäilijä enempää\nkuin elämän arkeen ihastunut realistikaan, vaan osaa päätelmiensä\nlopuksi hymyillä naisellisen pehmeästi ja sormeilla rintaneulaansa\nkatsoessaan Niilo Havuseen ja kysyessään tältä suoraa vastausta\nkeveältä tuntuvaan ajatukseensa:\n\n»Joko olet ajatellut mennä uusiin naimisiin?»\n\nMiehen olkapää vavahtaa, mutta hän tuijottaa rauhallisesti jonnekin\nnäkymättömään pisteeseen ja vastaa hitaasti:\n\n»Olen ehkä ajatellut... Mutta totuushan on kerta kaikkiaan se, ettei\nsiitä tule mitään. Olosuhteet kun eivät... No niin...»\n\nViimeinen no niin kuulostaa enemmän kysymykseltä ja sen vuoksi Leena\nnaurahtaa:\n\n»Mitä ihmeen vastuksia siinä sitten on?»\n\n»Kaikki entisestä avioliitosta lapsiin ja kotiin asti.»\n\n»Et suinkaan yritä uskotella, että sinä aiot elää yksin monet pitkät\nvuosikymmenet?»\n\n»Kai siihen on pakko...»\n\n»Mikä pakko? — Ja vaikka et ajattelisikaan itseäsi, niin täytyyhän\nsinun muistaa myöskin lapset ja järjestää kotisi kuntoon heidän\ntakiaan.»\n\nNiilo katsoo kysyvästi ja selittää:\n\n»Mutta lapsethan siinä ovatkin pahin este! Jos ajattelisin vain omaa\nitseäni, niin avioliitto tuntuisi tietysti hyvältä ratkaisulta. Sehän\nvapauttaisi minut monista huolista, jotka kuuluvat perheenemännälle.\nPääsisin irti sellaisista päänvaivoista, jotka eivät kuulu miehelle,\nnimittäin: Milloin on pyyhitty pölyt kirjoituspöydältä, ovatko lapset\npuhdistaneet kyntensä aluset, missä on puhtaita nenäliinoja ja...»\n\n»... ja ovatko pikku Marjatan kintaat kuivat?»\n\n»Aivan niin. — Mutta älä keskeytä minua, kun olen juuri tulemassa\ntärkeimpään seikkaan! Nimittäin siihen, että vaikka selviäisin\nhelpommalla pikkuhuolista, tulisivat niiden tilalle taas suuret. Ja\nkaikkein pahinta on tietysti äitipuolen ja lasten vaikea suhde.»\n\n»Ja miksi se on vaikea?»\n\n»Siksi, että siitä joutuvat kärsimään molemmat, siis äitipuoli ja\nlapsetkin. Ja myöskin minä tietysti.»\n\nNiilo luulee ajattelevansa järkevästi ja on mietteliään näköinen\ntuijottaessaan pöytään ja leikkiessään tuhkakupilla. Vaikka hän\npitääkin keskustelua asiallisena kaikessa arkisuudessaan pölyjen\npyyhkimisestä lasten kädenpesuun saakka, hymyilee Leena kohottaessaan\nsitä ylemmäksi:\n\n»Vanhanaikaisia luuloja! Et suinkaan sinä usko, että äitipuolen ja\nlasten on pakko mulkoilla toisiaan epäluuloisina? Avioliittohan ei\nole enää pelkkää joutilaitten tunteiden hoitelemista niin kuin joskus\nmuinoin, vaan ennen kaikkea toveruutta. Totta kai kunnon ystävät\nosaavat ymmärtää toisiaan myöskin äitinä ja lapsipuolena. Ei kai siihen\nvälttämättömästi tarvita vihaista hampaanpuremista?»\n\nNiilo myöntää, että tuo on tietysti mahdollista, jos osataan\npuolin ja toisin olla järkeviä ja otetaan asiat kokonaisina eikä\ntakerruta sivuseikkoihin. Mutta niinhän on kai ajateltu aina ennenkin\nsiitä huolimatta, että lopuksi nuo sivuseikat nousevat kuitenkin\ntärkeimmiksi. Järkeviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä kun sentään on niin\nharvassa...\n\nNämä Havusen arvelut keskeyttää selän takaa kuuluva uusi ja reipas ääni\nsamalla kun luja kämmen putoaa Havusen olkapäälle:\n\n»Kyllä niitä peijakkaita on sentään vielä!»\n\nPöydän ääreen on ilmestynyt toimittaja Sakarila. Hän vetäisee tyhjän\ntuolin alleen, istahtaa hyväntuulisena ja jatkaa keskustelua tietämättä\nsen varsinaista aihetta:\n\n»Onpas toki järkeviäkin! Mutta he ovat vain vetäytyneet piiloon\njohonkin loukkoon omaan rauhaansa eivätkä liehu näkyvillä. Sieltä\npienestä raosta he katselevat tätä puskunhaluista ja hupsua\nihmiskuntaa.»\n\n»Ja nauttivat omasta rauhastaan», lisää Leena.\n\n»Ja nauttivat omasta rauhastaan... Ja katsellessaan he ovat\ntietysti murheellisia, mutta toiset ilkkuvat sentään hyväntuulisina\nihmisparoille, että nauttikaa nyt omasta sotkustanne! Kun kerran\nkeititte tuollaisen liemen, niin nielkää se nyt kakistelematta! — No\nniin, se onkin oikein sanottu sen puolesta...»\n\nSakarila tulee juuri oikealla hetkellä, sillä toisten keskustelu on\nmuuttumassa raskaaksi ja tarvitsee vaihtelua. Ja Sakarila puhuu totta\nmyöskin siinä, että toiset ihmiset ovat loukossaan ja toiset taas ovat\npuskunhaluisia. Sillä tänä iltana hän itse on piileskellyt jossakin\nkummassa paikassa ja saa sen vuoksi Leenan puskemaan. Tämä nimittäin\nhuomauttaa Sakarilalle myöhästymisestä, vaikka heidän piti tavata\njo puoli tuntia sitten kadunkulmassa. Mutta Sakarila ei ole liian\nminäkeskeinen eikä halua puhua itsestään, joten hän ei asetu synteineen\nnäkyville ja sen vuoksi lohduttaakin Leenaa:\n\n»Älkää hyvät ihmiset pilatko juhlariemuanne minun takiani! Tulin suotta\nhäiritsemään mieltäsi, Leena kulta. Mutta minut houkutteli tähän\npöytään herttainen näky: te istuitte kuin kaksi tyytyväistä pulua\nrinnakkain räystään reunalla.»\n\n»Mikä sinä itse olet sitten?»\n\n»Nariseva varpunen. Tai joskus aidanseipäässä istuva harakka.»\n\nLeena on sitä mieltä, ettei oikeastaan kannata kiistellä lajista.\nMutta joka tapauksessa on Timo Sakarilan omatunto torkahtanut\nperusteellisesti, koskapa hän ei osaa edes katua, vaikka onkin tehnyt\nsopimuksia naisten kanssa ja sitten huiputtanut itseään ja toista.\nMiesten tavanomaisia piirteitä...\n\n»Niinhän se ihminen kovettuu», huokaa Sakarila synnintunnossaan.\n»Omatunto pitäisi nykäistä hereille. Paha vain, että minä torkahdin\nmuutenkin — enkä vain henkisesti.»\n\nJa vakavasti sanottuna oli syynä sopimuksen rikkomiseen se, että hän\npäätti näin lauantain kunniaksi viettää muutaman tunnin hekumallisesti\nja meni sen vuoksi saunaan ja uimaan. Kylvettyään perusteellisesti\npois viikon synnit hän saattoi taas kerran tuntea hyvänolon jopa\nomaatuntoaan myöten, alkoi tässä tunnelmassaan miettiä pientä\nkääntymystä parempaan elämään päin — noin vain hitaasti ja varovaisesti\ntietenkin — kunnes hyvien päätöstensä jälkeen nukahti pukukoppinsa\npenkille onnellisena. Se oli tietysti kohtalokasta hyvänolon hutikkaa,\nsillä uni oli perusteellinen ja kylvettäjä herätti hänet vasta puoli\ntuntia liian myöhään. Niin että oliko syy loppujen lopuksi siis hänessä\nitsessään vai kylvettäjässä, kun hän ei voinut täyttää Leenalle\nantamaansa lupausta?\n\nSakarila ei ehdi odottaa vastausta, vaan pyyhkäisee juuri pestyä\npöyheätä tukkaansa ja alkaa samaan henkäykseen kertoa jotakin muuta.\nOli kerran toinenkin yhtä torkahtanut mies kuin hän, ja sillekin kävi\nhyviä päätöksiä tehdessä hiukan hassusti.\n\n»Siis nukahti uimahalliin ja myöhästyi juhlista?» kysyy Leena.\n\n»Ei, vaan se onneton päätti tehdä elämässään parannuksen ja sai sen\nvuoksi sormilleen pahan kerran.»\n\n»Keneltä? Eivätkö hyvät päätökset olekaan enää muotina?»\n\n»Ilkeämieliseltä sattumalta. Tehän tiedätte, että sattuma mokoma\npilailee usein meidän ihmisressujen kustannuksella ja virnistelee\nsitten voitoilleen, jos osaa sotkea asiat pahasti. Ja senpä vuoksi\nhyvien päätösten tekeminen ja elämän parantaminen onkin hyödytöntä\npuuhaa. Sitä paitsi ei nykyään ole muotina kukkoilla parannuksilla.»\n\n»Eikö sinun pitänyt kertoa jotakin?»\n\n»Piti, mutta älähän hoppuile. Meillä on nyt edessä pitkä ja ikävä ilta,\njoten tarvitaan monet kauniit ja rumatkin jutut ennen kuin päästään\njatkolle. — No niin, olipa kerran nuori mies, joka teki silloin tällöin\npientä pahaa.»\n\n»Kenelle? Itselleen vai muille?»\n\n»Sopivasti kenelle sattui. Kunhan vain joku oli kohdalla. — Mutta omien\nsyntiensä vastapainoksi hän välistä teki kaikenlaisia hyviä päätöksiä\nparantaakseen tapojaan ja tehdäkseen välinsä selväksi omantunnon\nkanssa. Noh, mikäpäs sen siistimpää, sillä johan meitä on lapsesta\npitäen uskon voimalla opetettu siihen, että kun pikku syntien jälkeen\nkadutaan sopivasti ja hankitaan anteeksianto, niin silloin onkin kaikki\nkuitattu eikä mokomalla tarvitse enää vaivata päätään.»\n\n»Taidat olla rippikoulutuulella?» kysyy Havunen.\n\n»En, vaan eräs toinen poika oli. Kerran sattui sillä tavalla, että\nhän tuli viettäneeksi pientä hauskaa ja tunsi seuraavana aamuna\ntavanomaista kolkutusta omassatunnossaan ja päässään. Kun hänen\nmieltään vielä herkensi vakava rakkaus, oli katumus siis tehtävä\nperusteellisesti ja uusi elämä aloitettava silmät kirkkaina ja autuas\nhymy huulilla. Hän päätti lähteä mahdollisimman kauas muista ihmisistä,\notti purjeveneensä ja meni jonnekin aavalle selälle, missä paha maailma\nei kiusaa eikä houkuttele ja missä on vain viattoman sinistä vettä\nja taivasta. Kun hän pääsi tarpeeksi pitkälle rannasta, teki hän\nelämänsä suurimman ratkaisun ja lupasi tästä hetkestä lähtien olla\nniin kuin kunnon ihmisen pitääkin. Ja päätöksensä jälkeen hän käänsi\nveneensä myötätuuleen ja toivoi hartaasti, että samanlaista myötätuulta\nriittäisi koko elämän loppuun asti. Hän melkein rukoili sitä.»\n\n»Hänestä siis tuli hyvä ihminen?»\n\n»Äläpäs touhua edelle, vaan kerrotaan asiat järjestyksessä. — Kaikki\nnäytti siis hyvältä. Mutta kun päässä temmelsivät vielä entisen huonon\nelämän seuraukset ja kun päivä oli lämmin, alkoi häntä uuvuttaa ja hän\npani viimein silmänsä kiinni. Ja kun määrää ei ollut, sopi hänen vain\nlevähtää — ja myöskin nukahtaa. Ties kuinka kauan hänen onnentilansa\nkesti, mutta joka tapauksessa hän heräsi siihen, että vene raapaisi\nterävään rantakiveen, aallot loiskivat ympärillä pahan kerran ja sitten\nmentiin kalliota vasten, niin että rysähti. Tuuli oli noussut ja ajanut\nhänet vasten autiota luotoa. Hän pääsi kipuamaan kalliolle ja huomasi\nsamalla, miten veneen kupeeseen oli auennut pahanpuoleinen reikä. Ei\nsiis ollut muuta keinoa kuin sitoa vene kiinni ja jäädä luodolle ja\nodotella tyynempää, jotta uskaltaisi lähteä repaleisella paatilla\ntakaisin. Pahimmoilleen näytti taivas menevän pilveen ukkosen edellä ja\nkoko luodolla ei ollut yhtään puuta sateen varalta.»\n\n»Äsken sanoit, että sattuma kujeilee ihmisten kanssa. Nyt kuulostaa\nsiltä kuin sinäkin tahtoisit ilkkua sattuman mukana.»\n\n»Enkä hitossa! Minähän tunsin sen pojan hyvin. — Kallionkoloissa\noli muutamia lokin pesiä, ja linnut mokomat näyttivät rumat tapansa\nsamalla lailla kuin ihmisetkin. Suojellakseen pesiään ne alkoivat\nsyöksyä hänen päänsä yli, niitä kertyi vähitellen kokonainen parvi, ja\nhänen piti varjella käsillä kasvojaan. Se kaikki oli kai rangaistusta\nedellisestä, päätteli hän ja veti taskustaan rakkauskirjeen saadakseen\nsiitä lohdutusta. Mutta lokit huomasivat senkin pahaksi, tekivät yhä\nkiihkeämpiä syöksyjä ja likasivat kauniit sanat. Kun lisäksi alkoi\nsataa, tuntui siltä kuin päätökset olisi voinut tehdä yhtä hyvin\nkotonakin lähtemättä tänne värjöttämään nälkäisenä ja sateessa.\nAika kului hitaasti, ja oma heikko luonne tai itse piru kuiskaili\nkorvaan, että tällaista se on kunnon ihmisen elämä, mutta syntiset ja\nkatumattomat sen sijaan istuvat parhaillaan kotona mukavasti ja heillä\non muutakin hauskaa eikä vain lokkien kakkima rakkauskirje...»\n\n»Hyvät niin kuin huonotkin päätökset ovat joutavia, sillä niistä\ntulee kuitenkin susi», keskeyttää Havunen niin kuin olisi saanut\nparannuksista tarpeekseen.\n\n»Kärsimykset kestävät tavallisesti kauan», jatkaa Sakarila. »Ja\nhyvien päätösten ihminenkin sai kotvan odotella tyyntä, ennen kuin\npääsi venettään kiskomalla viimein saarten lomaan, huiskutti ohi\najavalle huviretkeilijäin laivalle ja astui vaatteet likomärkinä\nja lokkien viruttamina sen kannelle vilusta hytisten. Vanha tuttu\nkapteeni ymmärsi kuitenkin elämää eikä pitänyt kärsimyksiä millään\ntavalla tarpeellisina, vaan vei hyvien päätösten miekkosen hyttiinsä,\npani tämän kuivaamaan vaatteet ja asetti viereen kuuman vesilasin ja\nrommipullon. Siis synti pahus oli taas noin lähellä! Hän ei päättänyt\njuoda, mutta kapteeni tahtoi pelastaa hänet keuhkokuumeesta ja\nkuolemasta ja vakuutti, että olisihan vahinko, jos tuollainen hyväksi\nmuuttunut ihminen yhtäkkiä oikaisisi koipensa eikä olisi näyttämässä\nkaunista esimerkkiä muille...\n\n»Niin hän siis joi ensimmäisen lasinsa ja ennen kotirantaa vielä\ntoisenkin. Ja kun pelastunut sielu on tavallisesti nälkäinen, vaikuttaa\nrommi tyhjään vatsaan hauskan lohduttavasti ja saa ajatukset keinumaan\nleppoisassa tuulessa. Niin kävi hänellekin, ja kun sitten illalla oli\nedessä kotilaituri kuin suurkiitoksena lujista päätöksistä, seisoi\nlaiturilla myöskin se rakas tyttölapsi, jonka toivomuksesta kaikki\ntämä sielunkylvetys oli tapahtunut. Kun miekkonen sitten puhtaassa\nonnentunteessaan astui laiturille ja oli valmis kertomaan jotakin uutta\nja hyvää, hän sai vastaansa ynseän ja arvostelevan katseen, joka pyyhki\nhäntä tukasta varpaisiin asti, ja halveksivat sanat siitä, miten kaikki\nnäkyy muka jatkuvan yhä samaan porsasmaiseen tyyliin...!»\n\n»Surullista», huokaa Leena.\n\n»Surullista... Ja tarinan loppu oli sellainen, etteivät mitkään\nselitykset auttaneet. Ja hyvien päätösten miehelle opetti tämä\npitkä satu erään seikan: hän tunsi nyt tehneensä tosiaan viimeisen\nyrityksensä eikä aikonut jatkaa kauniita lupauksiaan edes naisen takia.\nSillä niistä tulee lopuksi kuitenkin susi, niin kuin Havunen sanoi,\nja niitä eivät näy ymmärtävän ihmiset enempää kuin syöksynhaluiset\nlokitkaan.»\n\nPäästyään kertomuksensa loppuun Sakarila kaataa tipan vettä\ngrogiinsa ja katsoo Leenaan odottaen tältä viimeistä ja opettavaista\nloppulausetta. Mutta Leena tuntee Sakarilan jutut eikä pidä niitä\npelkästään opettavaisina. Niilo Havunen on Sakarilan kertoessa\nmuuttunut jo iloisemmaksi ja hänen kasvoilleen kohoaa hitaasti hymy:\n\n»Pitkä ja kuiva juttu», sanoo hän. »Mutta siitä hyvien päätösten\nihmisestä saisi kuitenkin romaanin, jos ei kertoisi ihan niin\nsapekkaasti kuin sinä. Hyvät päätökset ovat kauniita ja värikkäitä\nkivenpalasia, joista se rakenteleva miekkonen voisi koota itselleen\nvaikkapa kokonaisen talon.»\n\n»Mutta ei saisi koskaan taloa valmiiksi, sillä koko rakennushomma olisi\nhänestä suurta tyhmyyttä ja jäisi varmasti kesken», lisää Sakarila.\n\nLeena katsoo Sakarilaa ja virkahtaa:\n\n»Kuulostaa siltä kuin sinä olisit erikoistunut vain tyhmien päätösten\ntekemiseen etkä välittäisi uskoa hyviin. Sitä paitsi huomasin jutustasi\nerään toisenkin seikan: kerroit kaiken niin tarkasti kuin olisit\nitse ollut mukana sillä purjehdusmatkalla. Se heikkouskoinen hyvien\npäätösten mies taitaa olla läheistä sukua Timo Sakarilalle?»\n\n»Timolle tai Sakariakselle», vastaa toinen vältellen. »Sillä molemmissa\ntapauksissa se on yhtä ja samaa tyhmyyttä. Sillä jos hän sattuu olemaan\nTimo, on hän perinyt typeryytensä Jukolan kaimalta. Ja Sakariaana hän\nmuistuttaa liian paljon sitä raamatun pastori Sakariasta, joka oli\ntomppeli eikä uskonut ihmeisiin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelun sorinan yli kuuluu jostakin luja koputus pöytään. Äänten\nvaimentuessa ja kaikkien katsellessa kuin kiusaantuneena häiritsijää,\njoka sotkee hyvin alkaneen keskustelun, puheenjohtaja nousee seisomaan\nja lausuu aseveljet ja heidän vieraansa tervetulleiksi illanviettoon.\nAhaa, siis ohjelma alkaa ja nyt on pakko olla taas hiljaa, mutisevat\nmiehet tyytymättöminä. Kun puhuja aluksi selittää näiden kokousten\nmerkityksen Rantueen pataljoonan muistojen säilyttäjänä, kuuntelevat\nkaikki vielä hiljaa. Mutta kun hän sitten jatkaa, kuinka aika on\njo haihduttanut kaikki ikävät muistot ja siivilöinyt jäljelle vain\nparhaimmat, alkaa salissa yksi ja toinen pää kääntyillä sitä mukaa kuin\nmieleen johtuu jokin sapettava lomakielto tai kurainen maantiemarssi.\nJa samaten puheenjohtajan selitellessä kauniisti, miten kaikki täällä\nolijat jatkavat nyt vanhaa kunnon ystävyyttä, vilkuilevat muutamat jo\nsivulleen ajatellen, että kyllähän ystäväksi voi vielä hyväksyä tuon\nja tuonkin ihmisen, mutta ei sentään tuota toista, ja kolmannen kanssa\ntuli riideltyä harva se päivä ja neljäs on muuten mahdoton mies... Niin\nettä onko väliaika rintamavuosista tähän illanviettoon vielä liian\nlyhyt, koskapa nuo hyviksi pelkistyneet muistot ja erottamattomat\nystävät eivät vielä kelpaa kiistattomasti sellaisinaan tukussa?\n\nMutta selittäköön puheenjohtaja asiat niin kuin parhaaksi näkee,\najattelee moni ja ryhtyy aikansa kuluksi katselemaan salia ja\ntunnustelemaan ihmisiä. Kyllähän näiden kanssa suurin piirtein tulee\ntoimeen, jos ei vaadi mahdottomia. Tuntuu vain kummalta, että kun\npuheenjohtaja selittää nuo muistot hauskoiksi, tekee mieli väittää\nvastaan, mutta heti kun jokainen tapaa pitkästä aikaa vanhan tuttavan,\nkiertää puhe niihin kuitenkin. Vika on kai siinä, ettei niistä asioista\nsaa puhua kovaan ääneen ja yhteisesti, vaan jokainen haluaa juttuilla\nniistä itse. Senpä vuoksi onkin parempi, ettei puheenjohtaja haaskaa\naikaansa turhiin selityksiin, vaan antaa miesten tavata toisiaan ja\nkeskustella. Ja tuttavia on paljon, sillä pöydät ovat jo lähimain\ntäynnä, mutta myöhästelijöitä tulee vielä kynnykselle etsien sopivaa\npaikkaa.\n\n»Puheenjohtaja näkyy puhuvan», virkahtaa Havusen viereisessä pöydässä\noleva hidas työmies mustapukuiselle eukolleen aivan kuin hän vasta nyt\nkuulisi ensimmäiset sanat.\n\nNainen katsoo jonnekin muualle ja nyökkää vastaukseksi poispäin\nvirkkamatta mitään.\n\nPuheenjohtajan alkaessa kuvailla, miten toveruus aikoinaan teki\naseveljet uhrautuviksi, sai heidät tyytymään vähään, jakamaan ahtaan\nkorsun nurkan monien kesken ja olemaan toistensa hyviä huolehtijoita,\ntahtoo joku osoittaa samantapaista nytkin, koskapa viittoilee ovelle\npäin ja huutaa siellä olevalle tuttavalleen:\n\n»Tämä siviilikanttiini on mukavampi, kun tungos on näin suuri. Tules\nJukka tänne, niin saat jakkaran allesi!»\n\n»Ja kaikki muu on yhteistä, paitsi daamit ja hotellin lasku!» lisätään\njo toisaalta.\n\nPuheenjohtajan on pakko korottaa ääntään saadakseen pitää\npuheenvuoronsa. Hän on yhdessä sihteerin kanssa asettunut\nkeskilattialla olevan pöydän ääreen, ja heidän joukossaan on naisineen\npari kolme muutakin kunnioitettavaa ja tosiaan kiistattomasti\nhyväksyttävää aseveljeä, nimittäin pataljoonan viimeinen komentaja,\neräs aivoinvalidi hoitajattarensa kanssa sekä muuan varakas\nkartanonomistaja, joka on lahjoitellut suuria summia pataljoonan\ninvalideille ja kaatuneiden perheille.\n\nTätä vakavaa keskipöytää ympäröivät sitten muut ryhmät välttämättömänä\nlisänä aivan kuin hanttikortit valttien arvokasta kuvasarjaa. —\nSakarila vertailee tätä joukkoa korttipinkkaan: Valttiässä on ollut\npelistä poissa sen jälkeen kun Rantue kaatui, mutta onhan täällä\nkuvakortteja vielä jäljellä jos minkin näköisiä. Ja on toki mukana\nsentään entisiä lottia ja sotilaskotineitosia pakan rouvina, ettei\npakka olisi puhtaasti maskuliininen ja etteivät jutut sen vuoksi olisi\nliian epäpuhtaasti törkeitä. — Pahimmassa asemassa ovat nykyisin\nsotilaat, sillä vaikka he kuuluvatkin kuvakorttien ylhäisöön, on\nheillä rauhanteosta lähtien ollut vain jonkinlainen misääri-arvo sen\nvuoksi, kun kädessä oleva ase piti muuttaa joko hengen pertuskaksi\ntai havukassaraksi. — Niin, ja sitten on tässä pinkassa erisuuruisia\npinnoja punavärisistä kympeistä mustiin kakkosiin asti, ja niiden\narvohan riippuu kokonaan vain siitä, minkä värin olosuhteet määräävät\nkulloinkin valtiksi. Kympit ovat varmasti suuruudenhulluja ja\netuilemaan pyrkiviä kiipeilijöitä, sillä tavallisiksi pinnakorteiksi\nne eivät enää tyydy, vaan odottavat suotuisaa tilaisuutta, että jokin\nkuvakortti menettäisi vakanssinsa ja arvonsa kyttäilevälle kympille.\n— Ja rumannäköinen patakakkonenkin tuntee varmasti hienoista ylpeyttä\nsellaisessa pelissä, jolloin hyvä sattuma määrää sen valtiksi ja\njolloin se voi sopivana hetkenä läsähtää pöytään vaikkapa vieraan ässän\nvarpaille...\n\nSakarilan selaillessa suurta korttipinkkaa ajattelee Niilo Havunen\npuolestaan tähän tapaan: Itse elämä on joukko-osasto, jonka komentajana\non vakaa ja tinkimätön Kohtalo ja vilkkaasti touhuilevana ja joka\npaikkaan kerkiävänä adjutanttina luutnantti Sattuma. Heistä kahdestahan\nsuurin piirtein riippuu, millä tavoin pataljoonaan määrättyjen ihmisten\nluetteloita ja henkilökortteja lajitellaan, mihin yksikköön ja mille\nvakanssille määrätään. Kohtalo suorittaa harkintansa asiallisesti ja\netsii jokaiselle heidän kykyjensä ja luonteittensa mukaisen tehtävän,\npyrkii samalla jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen siitäkin huolimatta,\nettei kerkiä sotkeutua jokaiseen yksityistapaukseen erikseen. Mutta\nadjutantti sen sijaan lajittelee asioita vain oman tuulensa mukaan\nja äksyilee joskus pahastikin. On tullutkin tavaksi sanoa, että\njoutuessaan tekemisiin Sattuman kanssa ihminen saa luottaa vain hyvään\nonneensa niin kuin arpajaisissa. Sillä jos ihminen on huonoissa\nväleissä tuon pikaisen Sattuman kanssa, voi tämä heittää miehen\njohonkin sellaiseen paikkaan, missä joutuu rypemään armotta. Mutta joku\ntoinen hyvän tuurin mies pääsee usein liiankin helposti suosioon ja saa\nkäydä sotansa mukavasti ja vaivattomasti.\n\nSen mukaan, millä tavoin kukin hoitaa tehtävänsä ja tarkoituksensa\nja millä tavoin välttyy pienistä palamisista ja huolimattomuuksista\nSattuman edessä, laatii tämä adjutanttina omat muistilistansa ja\nesittelee asiat komentajalle. Aikoinaan ovatkin sitten suuressa\npäiväkäskyssä nähtävinä ansioitten mukaiset ylennykset ja ristit\ntammenlehvineen. Tai ikävissä tapauksissa taas rangaistukset omantunnon\nlomakiellosta helvetin kenttäoikeuteen asti.\n\nHuh, jos tosiaan joutuisi astelemaan kenttäoikeuden eteen, niin itse\nPiruhan siellä seisoisi vartiomiehenä ja heiluttaisi tulikuumaa\natraintaan toisen rinnan kohdalla! Jos yksikössä rypeminenkään ei ole\naina hauskaa, niin vielä pahempi on joutua tuohon seuraan pinnausten\nvuoksi... Paras tyytyä lyhyihin lomiin ja pieniin päivärahoihin ja\nodotella kärsivällisesti. Voihan sattua, että yläpäästä vapautuu joskus\nuusi vakanssi tai että aikanaan pääsee nimineen myöskin Luojan suureen\npäiväkäskyyn...\n\nJa sehän tällä kaikella kai onkin päätarkoituksena, vaikka toiset\nkoettavatkin etuilla hyvällä ystävyydellään Sattuman kanssa. Mutta\nniin kuin sanottu: kaikki riippuu silloin yksinomaan hyvästä onnesta\nja Sattuman mielialasta. Hänellä, Niilo Havusella, näyttää vain olleen\naina huono onni, vaikka hän on koettanut pitää asiansa kunnossa.\nHän kai ei ole tarpeeksi paljon imarrellut noiden esimiesten edessä\neikä ole tarjonnut tupakanhaikuja sopivalla hetkellä noin niin kuin\ntulevaisuuden varalle...\n\nNiilo Havusen vakavat mietteet päättyvät siihen, että hänen kätensä\nvavahtaa ja piippu kolahtaa lattialle puheen aikana, niin että puoli\nsalia kääntyy katsomaan häneen. Havusta harmittaa, sillä hän ei halua\nolla minkäänlaisen huomion kohteena pataljoonan toisten miesten\nsilmissä. Hän on mielestään käynyt sotansa niin keskinkertaisesti,\nettei kannata sen vuoksi esiintyä.\n\nPuhuja jatkaa siitä huolimatta, vaikka miesten ajatukset ovat\njo muualla. Hän kai haluaa niputtaa koko tämän ajatuksiltaan ja\nkäsitteiltään toisilleen melko vieraan ihmisjoukon samaksi suureeksi,\njota ennen sanottiin Rantueen pataljoonaksi. Ikävä vain, että vaikka\nhe kuuluivatkin yhteen siellä jossakin, ovat he nyt jo vieraantumassa.\nJa jonkinlaisena todisteena puheenjohtajan epäilylle näkyy pari\nnousuhumalassa olevaa miestä valmistelevan käytävässä tappelua\nmyöhemmän illan ohjelmaa varten.\n\nLeena Keskitalo ei filosofoi yhtä vakavana kuin Havunen, vaan\nhymyilee seuraillessaan miesten touhuja. Toveruus ja ystävyys voivat\nnäyttäytyä hauskoina ja huvittavina pikkupiirteinä, vaikka ihmiset ovat\nolevinaankin kovasti totisia. Jos esimerkiksi kaksi naista on hyviä\ntovereita, niin he viihtyvät parhaiten yhdessä liikkuessaan arkisten\nkotitehtävien piirissä. Ensiksi katsellaan kotona vanha pukuvarasto ja\nannetaan mielikuvituksen ratkoa ja ommella kaikki uudestaan viimeisten\nmallien mukaan, sitten katsellaan aviopuolison ostama taivaansininen\nyöpaita ja lopuksi vertaillaan keskenään, miten ymmärtäväisiä ja\nkelvollisia miehiä sentään ovat toisen Matti ja toisen Jussi. Niin,\ntosin heillä nyt on joskus omat päähänpistonsa, mutta sehän kuuluu\nmiehille yleensä... Tämän pohtimisen jälkeen lähdetään torille ja\nkalarantaan, auotaan siellä jokaisen lahnan kituset ja mennään\nmitään ostamatta tavarataloon, kierrellään perusteellisesti koko sen\nliinavaatevarasto tarvitsematta taaskaan mitään ja lopuksi poiketaan\nennen kotimatkaa kahvioon välttämättömän leivoskahvin takia. Sitten\nollaankin jo tyytyväisiä tapaamiseen, erotaan kahdeksi viikoksi ja\nkotiin päästyä kerrotaan Matille, että 'tänä aamuna tuli Liisa hakemaan\nminua ja kertoi samalla, että heillä on asiat hiukan pienokaisiin päin'.\n\nMutta entä sen sijaan miehet! Heidän toveruudessaan on poikamaisia\npiirteitä sikäli, etteivät he tule yhdessä toimeenkaan, jos eivät\nsaa järjestää kujeita ja pikku syntejä. Jos Matti ja Jussi päättävät\ntavata, on sen tapahduttava vain ravintolassa, sillä missäpä\nmuualla saisi ne välttämättömät grogit ja grogien jälkeen kuivat.\nJa jokaisen grogin lomassa on pelkästä kävelyn puutteesta mentävä\nWC:hen ja unohduttava sinne keskustelemaan joko skruuvista tai\npostimerkinkeruusta aivan kuin niistä ei voisi puhua muuallakin. WC\non maskuliinien mieluisin paikka, sen voi Leena todistaa nytkin.\nJos kahdella miehellä on pöydällään täysi lasi, on heidän kuitenkin\nnoustava vaikka kesken puheen ja lähdettävä tärkeännäköisinä pikkulaan,\nviivyttävä siellä kotvan aikaa ja kaiketi juotava oikean toveruuden\nmerkiksi muutama kulaus pullon suulta. Ja sitten he tulevat takaisin\nyhtä totisina ja salaperäisen näköisinä aivan kuin jokainen ei arvaisi,\nettä tuollaisen ilmeen aiheuttaa vain housuntaskussa oleva pyhä\njaloviinapuolikas.\n\nSeuratessaan tuota miesten vakavaa puuhailua puheen aikana Leena\nnaurahtaa ääneen samalla hetkellä kun puheenjohtaja lopettaa\nesityksensä ja saa kättentaputukset. Kuuluu siltä kuin koko sali\nhuokaisi vapautuksesta ja ihmiset alkavat innokkaina muutella pöydästä\ntoiseen.\n\n»Puheenjohtaja taisi lopettaa jo», huomauttaa viereisen pöydän työmies\neukolleen saaden toisen hyväksyvän päännyökkäyksen.\n\nTehdessään vertailujaan Leena joutuu katselemaan omaakin pöytää,\nhuomaa Sakarilan vilkuilevan ympärilleen kuin pujahtaakseen toisten\nmiesten joukkoon, mutta Niilo sen sijaan istuu eteensä tuijottaen ja\nasetellen tulitikkulaatikkoa milloin pystyyn tai kyljelleen. Leena ei\nosaa päätellä, kumpi hänen sanattomista seuralaisistaan on parempi tai\nhuonompi, yleiseen maskuliiniseen tapaan ajatteleva ja levottomana\nvääntelehtivä Sakarila vai iankaikkisia mietteitään hautova Niilo.\nJoka tapauksessa hänen tekee jo mieli ärsyttää jälkimmäistä ja kysyä\nvarmuuden vuoksi:\n\n»Et suinkaan sinä nuku?»\n\nNiilo katsoo pahastuneena ja selittää miettivänsä vain sitä, eikö\nolisi taloudellisempaa kastaa tulitikku molemmista päistään rikkiin.\nKun se poltettaisiin kahteen kertaan, säästyttäisiin paljosta\npuunkulutuksesta. Ja siitä taas johtuisi, että...\n\n»Anna tulitikkutehtailijain ratkaista nuo pulmat ja sinä itse sen\nsijaan...»\n\n»... voisit olla kohteliaampi ja katsella naisen kauniisiin silmiin\netkä laskea poltettuja tulitikkuja porokupista», lisää Sakarila. »Sinun\nharrastuksesi ovat menemässä vikaan.»\n\n»Jos juhla ei piristä teitä tuon paremmin, niin minähän siitä joudun\nhaukottelemaan», huomauttaa Leena.\n\n»Asia on kai sillä tavalla, että teenpä minä mitä tahansa, niin joka\ntapauksessa teen väärin», päättelee Havunen tunnustaen saamattomuutensa\nkaikissa asioissa. »Mutta minä yritän kuitenkin. Mistä siis puhutaan,\nsinun uudesta rintaneulastasi vai kampauksesta vai tuosta kauniista\nsormuksesta?»\n\nSakarila naurahtaa, sillä aikoessaan puhua kohteliaasti Havunen\ntuijottaa vain piippuunsa ja hokee jotakin samaa, mitä on puhunut jo\nainakin kerran. Sakarila aikoo oikaista häntä saman jankuttamisesta,\nmutta muistaa silloin gramofonin ja siitä taas jotakin muuta:\n\n»Oletteko kuulleet erään vanhan vitsin?»\n\n»Ann' tulla!»\n\n»Tehän tiedätte, että jos äiti säikähtää ennen lapsen syntymistä,\nvoivat säikähtymisen seuraukset näkyä lapsessa. Mutta eräs nuori mies\nväitti sitä valheeksi ja kertoi tähän tapaan: Ei se pidä paikkaansa,\nsillä minä itse olen parhaana todistuksena siitä. Ennen kuin synnyin,\nsattui äitini kantamaan gramofoninlevyjä, jotka putosivat käsistä ja\nrämähtivät lattiaan halki. Äitini tietysti säikähti kovasti, mutta\nsiitä huolimatta ei minussa ole mitään vikaa — vikaa — vikaa — vikaa...»\n\nLeenalla on vastaus valmiina jo Sakarilaakin varten, mutta katsoessaan\novea kohti hän tulee vakavaksi, tuijottaa hetken ja virkahtaa jotakin\nkiukkuista itselleen. Kun Havunen katsoo hänen säpsähdyksensä syytä,\nnäkee hän kynnyksellä johtaja Topi Raunolan, joka pää pystyssä,\nhuulilla varma hymy ja katse arvioivana mittailee salia.\n\nRaunolan nähdessään Leena ajattelee jotakin samaa kuin syysiltana\nlepakon pyyhkäistessä korvan vieritse. Hän ei tunne miestä muuten kuin\nsiten, että on aikoinaan nähnyt hänet joissakin nimipäiväkekkereissä.\nMutta sitä enemmän hän on kuullut ja tietää senkin, että juuri sama\nmies oli vähällä aiheuttaa pahoja ristiriitoja Havusen perheessä. Jos\nhän nyt ilmestyy tänne, on siitä kai seurauksena pahanpuoleinen riita.\n\nRaunola ei ole lähtenyt illanviettoon katsomaan aseveljiä, vaan\nesiintymään itse. Hän seisoo yhä kynnyksellä katsellen ympäri salia,\njaellen hymyjään ja kumarruksiaan naisille ja tehden tulostaan suuren\nnumeron. Hänen tarkoituksensa on kai asettua puheenjohtajan pöytään,\nkoskapa hän puristaa vanhan majurin kättä ja näkyy selittävän jotakin\ninnokkaana, mutta kun pöytä on jo ennestään täysi, silmäilee hän joka\ntaholle ja lähtee hitain ja arvokkain askelin kiertämään ympäri. —\nTuossa läheisessä pöydässä näkyisi kyllä olevan tilaa, mutta siinä\nistuu pari tuntematonta naista eikä hän halua pitää heille seuraa\nkoko iltaa. Samoin olisi tyhjä tuoli myöskin nurkkapöydässä, mutta\nse on liian sivussa ja siinä istuu sitä paitsi pari rapajuoppoa ja\ntomppelimaista ajomiestä, joiden keskustelutkin haisevat hevosen\nhielle. — Hän yrittää kolmatta paikkaa, mutta siellä on muuan ikämies\njo päissään, lyö arvelematta entistä varusalikersantti Raunolaa\nolkapäälle, ilahtuu tapaamisesta ja kysyy kovaäänisesti, joko Raunola\non viimeinkin selvinnyt pataljoonan kanttiinilotan aiheuttamasta\nlemmenhutikasta.\n\nRaunola yrittää hymyillä ja selittää, ettei hän ollut koskaan\nrakastunut lottaan millään tavalla. Mutta toinen vain innostuu ja\nhuutaa yhä kovemmin:\n\n»Älä juttuile joutavia! Koko vitsihän olikin siinä, että sinä tunsit\naluksi puhtaasti platonista rakkautta, mutta myöhemmin juoksit\nkenttäsairaalassa lainaamassa ruiskua ja lääkettä.»\n\nRaunola ei uskalla suututtaa miestä, vaan koettaa hillitä tätä\ntaputtamalla tuttavallisesti olkapäälle ja puhumalla hauskempaa.\nKun hän lähtee sitten eteenpäin, toinen oikaiseekin syytöksensä ja\nhuomauttaa jälkeen:\n\n»Ai juu, minä muistinkin väärin! Ethän se ollutkaan sinä, vaan\nautonkuljettaja Laapas. Mutta siitä huolimatta voit tarjota minulle\nkatajanmarjan...»\n\nJohtaja Raunola haluaa siirtyä mahdollisimman kauas, mutta kuulee\nvielä saman äänen kaikuvan takana pettyneesi, että kiittämättömyys\non maailman palkka: kerran hänkin antoi Raunolalle hyvät huikat\nvaihtaessaan paremman petromaxin, mutta nyt tuo kiiltäväksi suittu\npukki ei ymmärrä tarjota vastalahjaa...\n\nLeena Keskitalo seuraa Raunolan lähestymistä ja kuiskaa Sakarilalle:\n\n»Ei suinkaan tuo mies ilmesty tähän pöytään?»\n\nMyöskin Niilo kuulee sanat ja kysäisee:\n\n»Miten niin? — Raunolahan on minun esimieheni.»\n\n»Mitä sinä puhut? Tuoko sama tyyppi...?»\n\n»Juuri sama Raunola. Mitä pahaa siinä sitten on?»\n\nLeena katsoo häntä enemmän kuin ihmeissään ja virkahtaa:\n\n»Nyt minä en ymmärrä sinua yhtään!»\n\nHän ei tiedä, pitäisikö tarttua Niiloa tukasta vai takinrinnasta ja\nravistaa ajatukset hereille vai ripustaako matonpiiskaustelineelle ja\npaukuttaa rottingilla tomu irti. — Mutta jospa Niilo ei tiedä mitään\nRaunolasta ja Aunesta? Vikahan ei ollut Aunessa, mutta kun toinen oli\nitsepäisen sitkeä, oli Aune vähällä antaa paholaiselle pikkusormensa.\nJa sehän johtui vain siitä, että kun oma mies oli vielä rintamalla ja\nAune vietti kesää samassa kylässä tuon liian aikaisin kotiutetun tyypin\nkanssa, oli tällä hyvä tilaisuus tarjoilla autokyytejä kaupunkiin ja\nauttaa kaikin tavoin esimiehen rouvaa.\n\n— No niin, katsotaanpa nyt, onko sinussa enää hituistakaan miestä\njäljellä, ajattelee Leena vilkaistessaan Niiloon. Raunola ehtii jo\nheidän pöytänsä ääreen, seuraa lyhyt esittely ja tulija istuutuu\nvastapäätä Leenaa sennäköisenä kuin pitäisi itseään jo kauankin\nodotettuna. Välittämättä kuunnella, katkesiko toisten keskustelu hänen\ntakiaan, hän pyrkii hallitsemaan tilanteen ja keskittääkseen huomion\nitseensä selittelee mielipiteitään hyvästä asetoveruudesta. Kun hän\nviisaan näköisenä ehdottaa sitten, että tällaisten illanviettojen\nkunniapöytä pitäisi varata invalideille, katsoo Sakarila häntä\nviattomana silmiin ja sanoo:\n\n»Mutta ethän sinä ole invalidi.»\n\nRaunola ei pahastu, vaan juttuaa sovinnaisesti, miten hauska on\nsentään tulla tapaamaan tovereita ja uusimaan hyviä muistoja. Hän on\nkai kuullut eteisen puolelta puheenjohtajan viimeiset sanat, koskapa\nhänenkin mielestään ovat ikävät muistot jo häviämässä ja jäljelle ovat\njääneet vain hauskat. Sakarila viittaa hänen opetuksilleen kämmenellään\nja huomauttaa purevasti, että joistakuista tämä kaikki näyttää olevan\nhiton rattoisaa, vaikka toisille on jäänyt muistoksi hautausmaalla\noleva risti, toisille taas tekojalka ja muutamille arpi otsaluun\nkohdalle...\n\nSakarila tuntee hyvää halua olla ilkeä, mutta kun ei saa toisia\nmukaansa väittelemään, jättää hän heidät rauhaan selviytymään omin\nkeinoin ohjelmastaan. Hän tilaa itselleen toisen lasin ja katsoo\nLeenaa silmiin odottaen tältä pientä apua. Mutta kun Leena ei ole\nriidanhaluinen ainakaan vielä, syventyy hän mietiskelemään noita\nsotamuistoja omaltakin kohdaltaan. Onhan niitä tosin monenlaisia,\nmutta Sakarila ei kuitenkaan näe omantuntonsa kirkkaalla pinnalla\nmitään rumentavia läiskiä, vaikka siellä onkin monenlaisia pilkkuja\nkuin kärpäsenjälkiä ikkunalasissa. Tai onhan siellä sentään muuan\npikkukommellus, josta yritti ensin tulla halju juttu, mutta jolle\nmyöhemmin saattoi jo hymyillä. — Tapaus ei oikeastaan ollut mistään\nkotoisin, mutta pahimpana vikana oli se, kun vastapelaajaksi osui muuan\neverstinrouva.\n\nSe sattui siihen aikaan, kun he olivat levossa rintaman takana ja\nkuluttivat aikaa tyhjentämällä lomalaisten tuomia pulloreppuja.\nEräänä aamuyönä he saivat kolmen miehen voimalla sen päähänpiston,\nettä oli lähdettävä tervehtimään kanttiinilottia jonnekin toiseen\nkylään. Pitkän hiihtomatkan jälkeen he saapuivat perille, naputtivat\nikkunaruutuun kuin yöjalkalaiset ja saivat lotat hereille. Nuo vieraat\nlotat sattuivat olemaan pahantuulista sorttia, syytivät vierailleen\nkieltoja ja haukkumisia sekaisin eivätkä välittäneet tarjotusta\nseurasta laisinkaan. Toiset upseerit olivat jo kääntymässä takaisin,\nmutta Sakarila otti valloitushalussaan nurkalta rautakangen ja väänsi\nlautaoven pois saranoiltaan päästäkseen sisään. Nousi tietysti\njeevelinmoinen meteli ja Sakarilan väkivaltainen tiedusteluyritys\npäättyi nolosti. Kanttiinin vieraana sattui nimittäin olemaan joku\ntarkastava lottakiho, joka ilmestyi paikalle sopimattomana hetkenä,\ntarttui puhelimeen ja väänsi kampea. Paikalle saapui samassa partio ja\nselvitti loput.\n\nVaikka kyllä Sakarilalle itselleenkin jäi selvitettävää, sillä\nseuraavana aamuna hänen oli seisottava Rantueen edessä ja yritettävä\nselittää majurille humalaisen logiikkaa. Pahin juttu oli se, että\nlottatäti olikin vieressä olevan jalkaväkirykmentin komentajan rouva.\nSakarilalle tuli matka vielä tämän everstinkin luokse, ja rangaistus\noli tinkimätön. Ainoa lohtu kuitenkin oli, ettei Sakarila nähnyt rouvaa\nenää koskaan eikä hänen siis tarvinnut enää tavoitella rehellistä ja\nlapsenomaisen viatonta katsetta tämän edessä. Pari kertaa hän tosin\njoutui komppaniansa kanssa alistetuksi samaisen everstin rykmenttiin\nja pelkäsi silloin saavansa tuntea nahoissaan vielä jälkitauditkin,\nmutta eversti oli kai tällä välin muistanut olleensa joskus itsekin\nluutnantti, koskapa äänensävy oli toinen kuin edellisellä kerralla.\nIkävintä vain, kun tieto yöjalkamatkasta levisi ympäri divisioonan\nja sai oman erikoisen värityksensä, niin että Sakarilalta kysyttiin\njälkeenpäin useampaankin kertaan, oliko hän tosiaan yritellyt\nväkivaltaa everstinnalle.\n\nSakarila jättää syntinsä rauhaan päättelemällä levollisesti, että\npaljon on hänkin jo ehtinyt tehdä hyvää jos pahaakin, mutta tuo oli\nsentään kaikkein typerintä, mitä hän sai aikaan sodassa. Vaikka eipä\nsilti: tuon kaiken huuhtelemiseksi riittää vain yksi ainoa kulaus,\nmutta joillakuilla toisilla saattaa olla liottamista enemmänkin, jos\naikoo saada sielunsa pinnan puhtaaksi.\n\nKaikkein erikoislaatuisin on veli Havusen tapaus ja sopii hyväksi\nesimerkiksi siitä, ettei ihmisen pitäisi olla liian altis turhiin\nitsesyytöksiin. Havunen ei järjestellyt itselleen koko sodan aikana\nminkäänlaisia miinuspisteitä, mutta siitä huolimatta pitää papereitaan\ntahraisina. Se on tietysti aiheetonta, sillä vastoinkäymisten syy ei\nollut hänessä itsessään. Hän oli sodan ajan kunnon mies ja on yhä\nvieläkin, mutta ei kuitenkaan ole tyytyväinen itseensä ja heittäytyy\nsen vuoksi hiukan kummalliseksi.\n\nVeli Havusen depression pahimpana syynä on se, että hän sai jo sodan\nalussa itselleen sellaisen porukan, jonka aines oli suorastaan\nkelvotonta. Vaikka pataljoonassa ei yleensä pinnailtu pahasti,\ntuli Havusen joukkue kuitenkin kuuluisaksi siitä syystä, että\nsiihen kuului sotilaskarkureita, lomille unohtuneita ja valtion\ntavaran näpistelijöitä yhtä paljon kuin koko muuhun poppooseen\nyhteensä. Havunen koetti parhaansa ja järjesteli sielua vihlovia\nsaarnatilaisuuksia koko tuolle riivaajain sakilleen ja väliin taas\nkahdenkeskisiä, vaikuttavia rippihetkiä pahimmille sankareilleen.\nMutta apua vain ei tullut. Yhteen aikaan oli hänen päätyönään vain\nkuulustelupöytäkirjojen laatiminen. Kerrankin erään rankan päivän\njälkeen Sakarila poikkesi illalla tervehtimään Havusta ja katsomaan,\nmiten hartaasti tämä lepäisi ja kuorsaisi seuraavan päivän puhallusta\nvarten, mutta näkikin miehen lopen väsyneenä käyvän paperisotaansa,\nkirjoittelevan iankaikkisia kuulustelupöytäkirjojaan ja korjailevan\nvälillä lakkoilevaa petromaxia. Pöydällä olevassa paperipinkassa oli\ntietysti luettelot kaikista niistä synneistä, joita hänen joukkueessaan\noli viime aikoina tapahtunut, oli pöytäkirjat kadonneesta miehestä,\npahanpuoleisesta autokolarista, vahingonlaukauksesta ja monesta muusta\nsamantapaisesta. Ja lopen väsynyt Havunen oli sennäköinen kuin hän itse\nolisi tehnyt kaikki pahat. Ei ollut muuta keinoa kuin auttaa häntä ja\nsyöttää pulvereita, jotta mies saisi paperit pois käsistään. Oli vaikea\ntietää, miten kauan Havunen ehti levätä, mutta seuraavana aamuna hän\noli joukkueensa kanssa taas maantiellä samaan aikaan kuin Sakarilakin.\n\nTuon kaiken seurauksena oli, että innokas, tunnollinen ja melkeinpä\nihanteellisesti ajatteleva Havunen väsyi kaikkiin vastoinkäymisiinsä\nja alkoi syyttää itseään siitä, ettei muka kelvannut mihinkään eikä\npystynyt hoitamaan tehtäviään upseerina. Jo siihen aikaan hänen\nkatseestaan näkyi sama väsynyt ilme kuin syyttä piestyllä koiralla.\n\nLopulta Havunen sai siirron pataljoonan esikuntaan ja viimein\ndivisioonaan, sillä häntä tarvittiin paremmin siellä ja voitiin\nkäyttää hyväksi. Mutta senkin vuoksi hän osoitti selvästi masentumisen\nmeikkejä, piti sitä muka rangaistuksena ja pyysi pari kertaa siirtoa\ntakaisin komppaniaan vahvistaakseen omaa uskoaan, ettei ollut mahdoton\nmies. Sattuipa vielä sillä tavalla, että Havunen sai divisioonaan\nmuuttonsa jälkeen tammenlehvänsä, joka oli ehdotettu samaan aikaan kuin\nSakarilallekin. Se vaikutti niin kuin hänen työtään olisi pilkattu,\nja Havunen kyseli jo vakavissaan, pitääkö hänen suorastaan kieltäytyä\nottamasta ristiä vastaan, kun ei ole sitä ansainnutkaan. Silloin\nSakarilakin jo suuttui ja sanoi Havuselle ne kaksi tuhmaa sanaa, jotka\ntavallisesti tehoavat nopeasti. Mutta silloin ei näyttänyt olevan apua\nniistäkään.\n\nKaikki olisi ajan oloon ehkä mennyt kohdalleen, mutta sodan\nloppuvaiheessa ja rauhan tultua Havunen huomasi vanhojen vakaumustensa\nja periaatteittensa luhistuvan ja laskevan yhtäkkiä arvottomiksi\naivan kuin konkurssia tekevän liikkeen osakkeet. Sekin on yhtenä\nsyynä siihen, että Havunen istuu näissä illanvietoissa kuin häpeillen\nomaa itseään ja entisiä ajatuksiaan, arkailee katsoa huonoja miehiään\nsilmiin ja pelkää heidän ilkkuvan vahingoniloisina, että intoilepas\nnyt, heppu, vielä turhine aatteinesi...! Mutta jos joku tervehtii häntä\nystävällisesti, on hän siitä ylettömän kiitollinen kuin saatuaan\ntunnustuksen. — Niin, ja kun kaiken tuon sodan tuoman masennuksen\nlisäksi tulivat vielä perhesurut, tuijottelee mies nyt hajamielisenä\nlattiaan eikä jaksa katsoa tuimasti eteensä. Sillä vikahan ei ollut\nhänessä, vaan ainoastaan huonossa onnessa...\n\nJa nyt Havunen viitsii jauhaa tyhjää tuon mokoman Raunolan kanssa, jota\nhänen pitäisi vetää korvalle ja ajaa pois pöydästä. Sillä se, mitä\nRaunola on tehnyt Havuselle hänen selkänsä takana, tavoitellessaan\nrouvaa miehen ollessa rintamalla, vaatisi jo kiukkuista tilintekoa.\n\nMinkähänlainen muuten lie omatunto tuolla Raunola-miekkosella, joka\nhypistelee koreata kravattineulaansa puhuessaan Leenalle, mutta saa\nääneensä alentuvan vivahduksen vastatessaan Havuselle? — Niin kauan\nkuin Raunola oli Sakarilan komppaniassa, olivat hänen paperinsa\npuhtaan näköiset. Myöhemmistä asioista Sakarila ei tiedä mitään,\nmutta on kuullut kerrottavan, että sodan loputtua on Raunolan\nsielun tilikirjoihin ilmestynyt pahanlaisia läiskiä, joita tämä\non koettanut raaputella pois. On puhuttu Raunolan hiihtokengistä,\nhunajasta ja sokerista, säilykepurkeista ja tupakasta. Ehkä hän ei\nole tuonut niitä sentään rautatievaunuittain niin kuin jotkut muut\nomia artikkeleitaan ja ehkä hän ei ole jakanutkaan niitä rahasta, vaan\nlähimmäisenrakkaudesta. Raunolan mielestä on kai pääasia se, että hän\nitse ja ystävät jaksavat hyvin, vaikkapa valtio tekisikin konkurssin...\n\nSakarila aikoo juuri nousta ja vaihtaa paikkaa lähemmäksi Leenaa, kun\nnäkee olkapäänsä yli vieraan varjon. Uusi mies on tullut pöydän ääreen\nja virkahtaa tervehdykseksi:\n\n»Kapakat ovat täynnä, mutta kirkot tyhjinä!»\n\nSakarila kääntyy, näkee Jalmari Pekosen ja lisää:\n\n»Vaikka onkin rukouslauantai.»\n\n»Lause oli kyllä viisaamman miehen kuin minun», lisää Pekonen. »Mutta\ntotta näyt sinäkin puhuvan. Olipa vappu tai kekri, niin ryyppy vaatii\nmiehensä.»\n\n»Sitäkö varten sinäkin tulit?»\n\n»En. Läksin muuten vain kurkistamaan, keitä näissä illanvietoissa käy.»\n\nPekonen liittyy pöytäkuntaan ilman asenteita ja ilmeitä, valitsee\ntuolilleen sopivan kulman ja käy taloksi. Sakarila on tyytyväinen\nPekosen tulosta, sillä nyt he voivat yhdessä keksiä sopivaa tehtävää\naikansa kuluksi. He koettavat muutamin sanaleikkauksin saada\nselville toistensa aivoitukset ja huomaavat jo heti alkuun olevansa\nsamassa vireessä. Sitten Pekonen kääntyy sivuttain tuolissaan ja\nalkaa silmäillä pitkin salia pöydästä toiseen suorittaakseen saman\ntarkastuksen kuin jokainen muukin. — Paljon on tuttuja, mutta paljon\non vieraitakin, vaikka hän Rantueen puuhissa oppikin tuntemaan\npataljoonan melko tarkkaan. Vai onko vika siinä, että entiset tutut,\nkamiinan savuttamat ja parransängen peittämät sotilaitten kasvot ovat\nmuuttuneet jonkinlaisiksi siviilistien standardipiirteiksi, niin ettei\nniitä enää tunne yhteisestä kaavasta? Kukahan peijakas on tuokin\nsmokkiin ahtautunut jäykkäniskainen mies, jolla on kultasankaiset\nsilmälasit? Ei, mutta peijakas, sehän on se ensimmäisen komppanian\nlääkintäkersantti, joka meni naimisiin huonekalukaupan kanssa saaden\nomistajattaren vielä väliä! — Ja tuossa lähipöydän kulmassa istuu\nkummasti murjottava tyyppi, jonka mustat kulmakarvat on vedetty yhteen\nkuin hiilellä. Jos tuo heppu ei ole tehnyt pahaa aivan äskettäin, niin\nsilloin hän vasta suunnittelee sitä. — Ja kolmannen komppanian vääpeli\non taas päissään, vaikka ei ole sotaakaan. Ennen hän juhli jokaista\nvoittoa sikäli, että piti viinapulloa toimisto teltan permantohavujen\nalla ja ryyppäsi joka kerran, kun teltta sattui olemaan tyhjä. Mutta\nnyt hän kai on ruvennut juhlimaan tappiota...\n\nSaatuaan ylimalkaisen kuvan yleisöstä Pekonen kääntyy omaan pöytään\npäin ja huomauttaa vakavasti siitä, mitä varten hän on tänne\nlähtenytkin:\n\n»Ei ole oikeudenmukaista, kun itse Rantue ei saa olla täällä mukana.»\n\nToiset ovat samaa mieltä, sillä Rantuehan muodosti pataljoonan ja\nse oli kerta kaikkiaan vain Rantueen pataljoona eikä mikään muu.\nHän rakensi sen ehjäksi kokonaisuudeksi ja tiivisti sen hengen.\nJos hän olisi nyt täällä, olisi hänellä sanottavana paljon vakavaa\nja leikillistä. Mutta nyt on ilta hajanainen ja pikku pirstaleina\nvain pöytäkunnittain sen vuoksi, kun Rantue sai viimeisen siirtonsa\nkuolleitten hiljaiseen divisioonaan.\n\nJouko Rantue tunsi pataljoonansa, sillä suurimman osan miehistä hän oli\nnähnyt jo suojeluskunnassa ja kertausharjoituksissa ja joutui sodan\nalusta lähtien huomaamaan jokaisen ansiot ja viat, kehen voi luottaa\nja kehen ei. Rantueen paikan täällä illanvietossa yrittää nyt täyttää\nvanhanpuoleinen majuri, joka oli komentajana vain lyhyen aikaa eikä\npäässyt tuntemaan ketään. Monet miehetkin näkivät majurin ensimmäisen\nkerran vasta silloin, kun he kotiuttamispäivänä seisoivat rivissä ja\nkuuntelivat mietoäänisen ja köyhäsanaisen komentajan erojaispuhetta.\n\nNäissä illanvietoissa on tämä vanha majuri ollut sentään mukana\nvelvollisuudentuntoisesti joka kerran, on istunut rouva vierellään\npuheenjohtajan pöydässä, on ottanut yhden välttämättömän groginsa,\nkuunnellut kai paheksuen miesten levottomia huuteluja toisilleen ja\nlopuksi ennen pois lähtöään vaivautunut myöskin velvollisuudesta\npitämään pienen puheen.\n\nTänä iltana majurin on kai lähdettävä pois tavallista aikaisemmin,\nkoskapa hän kilistää lasin reunaan jo näin varhain ja nousee pystyyn.\n\n»Nyt kuulette, mitä sanoo vanha ja kiltti lehtori luokkakokouksessa\nentisille oppilailleen», kuiskaa Sakarila ja aikoo kertoa jonkin vanhan\ntapauksen.\n\nMajuri odottaa yhä hiljaisuutta, joka tuntuu viipyvän, ryähtelee pientä\ntupakkayskäänsä etsiessään ensimmäisiä sanojaan ja kilistää uudelleen\nlasiinsa:\n\n»Hyvät rintamatoverit!»\n\nSalissa alkaa muuten olla jo hiljaista, mutta nurkassa kuuluu joku\nvielä selittävän pöytätoverilleen jotakin erikoista tapahtumaa:\n\n»... koko yö pelattiin venttiä ja aamulla minä vedin liiviini verotonta\ntuloa viisituhatta markkaa — saatana...!»\n\n»Majuri taitaa pitää puheen», virkahtaa viereisessä pöydässä istuva\ntyömies eukolleen.\n\nEukko nyökkää hyväksyvästi, vaikka sattuukin sillä hetkellä katsomaan\novelle eikä majuriin.\n\n»Hyvät rintamatoverit!» aloittaa majuri uudestaan ja jatkaa puhettaan\nvieraana esimiehenä vieraille alaisilleen. Alussa hänen sanojaan\nseurataan, mutta sitten kuuntelevat vain muutamat toisten kuiskaillessa\nomista asioistaan ja loppujen katsellessa hajamielisinä keskipöytään\npäin tehden huomioita majurista itsestään.\n\nSakarilalla olisi muistissaan monta hauskaa juttua. Vetäytymisvaiheen\naikana hän oli pataljoonan esikunnassa majurin käytettävissä ja\nalkoi jo sääliä ukkelin kokemia rintamaelämän vaivoja. Tämä saattoi\ntiukankin tullen surra ajamatonta partaansa ja oli neuvottoman\nnäköinen, kun metsässä ei ollut riukua vakinaisella paikallaan eikä\nsopivan kokoisiksi leikeltyjä sanomalehtiä puun oksassa. Sota tuntuu\nrasittavalta, jos joutuu noin vain harppaamaan kiireissään tiepuoleen\ntai pensaan taakse eikä saa istua ja ajatella rauhassa... Pojat\nkertoivat, että aikaisemmin oli ukko saanut rouvaltaan kotipaketeissa\nmyöskin vessapaperipinkkoja. Ja kerran sattui niinkin mukavasti, että...\n\nSakarila naurahtaa lupaavasti ja aikoo kuiskailla juttujaan majurista,\nmutta Pekonen nykäisee häntä kyynärpäällään ja saa vaikenemaan.\nNiinpä katseet joutavat vielä kiertelemään salia ja salista majuriin,\nja mieleen tulevat poissa olevat — tai ainakin heistä jokainen\nsellainen, joka oli oma persoonallisuutensa rintamavuosien yhteisessä\npyykissä. Kas eiväthän oikeassakaan pyykkipadassa erotu toisistaan\nkeskinkertaiset rievut. Mutta annas olla, jos sattuu tavallista\npuhtaampi tai tavallista likaisempi vaate, niin jopa sen huomaa heti.\nJa tämä vertaus sopii pataljoonan miehiinkin.\n\nPekosen filosofointi katkeaa kesken, sillä majurin ääni on ruvennut\nkaikumaan nuorekkaammin ja sytyttävämmin. Eri tahoilta kuulunut\nsipinä lakkaa vähitellen niin kuin ohi puhaltaneen tuulen puuska eikä\nkuulu enää muuta kuin vanhan miehen sanat. Sakariinkin on tarkistanut\nkuuloaan ja kääntyy nyt keskipöytään päin todetakseen, mitä kummaa\nmajuri tarkoittaa.\n\nEntinen komentaja on innostunut kertomaan, mitä kaikkea hän\najatteli ja tunsi siirtyessään ennen sodan raskasta loppuvaihetta\nkotirintaman esikunnasta tähän sodanharmaaseen rintamapataljoonaan.\n»Minun elämästäni puuttui jotakin», tunnustaa hän avomielisesti.\n»Jo nuorenmiehen vuosistani lähtien oli kaikki ollut liian tasaista\nja liian ristiriidatonta ja sen vuoksi myöskin sovinnaista ja\nmerkityksetöntä.» Kun hän sitten siirron jälkeen saapui pataljoonaan\ntuntien varsin hyvin oman keskinkertaisuutensa, täytyi hänen\npeitellä epäröintiään ja arkuuttaan. Ja astuessaan ensimmäisen\nkerran komentokorsuun, josta tämän pataljoonan luova voima oli vähän\naikaisemmin viety pois, täytti hänet syvä hartaus. Siellä odottavista\nvieraista kasvoista ja katseista hän jo ensi hetkestä lähtien huomasi\nsen lujan tahdon, joka oli kasvanut koko joukko-osastoon. Se oli juuri\nsitä, mitä hän oli toivonut joskus näkevänsä vaikkapa vain sivusta,\nmutta jouduttuaan nyt sen piiriin hänen täytyi vanhana miehenä toivoa\nsanattomasti, että jaksaisi pysyä sen mukana. Hänessä itsessään se\ntuskin enää kasvaisi, ja sen vuoksi hänen kai pitäisi näpistellä sitä\nsalaa toisilta samaan tapaan kuin tavallisesti siepataan muutakin\nluvatonta hyvyyttä. Jos hän niin tekisi, pitäisi hänen kähveltää\nsamaten itselleen osa toisten vastoinkäymisistäkin siltä varalta,\nettä joutuessaan joskus myöhemmin täältä pois osaisi näiden uusien\nristiriitojen avulla antaa suuremman arvon myöskin henkiselle\nyltäkylläisyydelle.\n\nNämä olivat majurin ensimmäiset mietelmät pataljoonassa. Hän kertoo\nvielä, että näistä syistä hän tahtoo kulkea pataljoonan mukana yhä\nedelleen täälläkin ja istua illanvietossa toisten tavoin. Hän ei tee\nsitä suinkaan esimiehenä ja vielä vähemmän omaa itseään lujempien\nluonteitten holhoojana, vaan ainoastaan ihmisenä ja yhtenä ainoana\nnimenä kaikkien muiden mukana. Sotilaitahan he eivät enää voi olla\neivätkä ole, niin että nyt rauhan tultua hän voi sentään ihmisenä\nhelpottaa niitä toisten miesten suuria, konflikteja, joita hän ei\nvoinut estää sodassa.\n\nMajurin lopetettua puheensa Sakarila huomaa erehtyneensä kaikissa\narveluissaan ja puhuneensa hänestä liian ivallisesti. Hän luuli\nmajuria liian keskimittaisen normaaliksi vanhaksi sedäksi, jolla ei\nole muita henkisiä tavoitteita kuin hyväntahtoinen sovinnaisuus eikä\nmuita vaikeuksia kuin huoli parranajosta ja valmiiksi leikellyistä\nriukupapereista. Mutta asia onkin toinen, sillä majuri on onneksi\nsaanut omat sielulliset konfliktinsa ja kärsii siitä, ettei hänen\nsotansa ollut tarpeeksi vaikea. Hänessä on persoonallisuutta, ja\nsellaistahan kunnioittaa kuka tahansa.\n\nMyöskin Pekonen, joka oikean realistin tavoin vertaili luonteita\npadassa kiehuvaan pyykkiin, pääsee mietelmissään samoihin tuloksiin\nkuin Sakarilakin ja päättelee itsekseen, että vanha ja lauhkean\nnäköinen mies, jolle nuoremmat ovat valmiit hymyilemään upseerina,\ntaitaakin olla parempi ihmisenä. Sitä mukaa kuin sorina salissa\nkovenee ja kiihtyy, alkavat, hekin muistella ja lajitella pataljoonan\npersoonallisuuksia omiin piukkoihinsa hyvyyden, keskinkertaisuuden\nja kelvottomuuden mukaan ja nauttivat kyynelisistä arvosteluistaan.\nSakarilan katse pyyhkii salia ja hän muistaa erään poissa olevan\nmiehen, jota ei suinkaan ikävöidä, mutta kuitenkin muistetaan:\n\n»Miksi Marttila ei käy koskaan näissä illanvietoissa?»\n\nPekonen pudistaa päätään ja hymyilee säälivästi:\n\n»Ei pääse tulemaan. Rouva ei laske.»\n\nSakarila ei usko, sillä Marttilahan on siksi levoton herra, ettei\nviihdy kotiarestissaan, ja myöskin siksi aloitekykyinen, että\nkotiarestiin jäätyään karkaa varmasti. — Ja minkä vuoksi ei rouva\nMarttila muka laskisi? Olihan rouva itsekin samalla suunnalla ja vielä\nsamassa divisioonassakin, ja sieltähän he Marttilan kanssa toisensa\nlöysivätkin. Marttilalla nimittäin oli taipumus touhuamiseen ja hän\ntuli sairaaksi, ellei saanut sitä tehdä. Kerran hän sattui ihastumaan\ndivisioonan puhelinlottaan — ehkä hänellä oli taipumus myöskin ihastua\n— ja rupesi usein iltaisin ja öisin disuroimaan puhelinkeskuksessa.\nAsia sai niin nopean vauhdin, että he kaksi lähtivät samaan aikaan\nlomalle, kihlautuivat matkalla ja menivät sodan loputtua naimisiin.\n\n»Marttilan kohtalo on surullinen», naurahtaa Pekonen selitykselleen.\n»Marttila ei saa tulla sen vuoksi, kun rouva itse ei pääse mukaan. Ja\nrouva taas ei pääse siitä syystä, että puhelinkeskuksessa saattoivat\npäivystysvuorot vaihtua — niin kuin ymmärrät. Ja samalla vaihtuivat\nmyöskin kokemukset.»\n\nMiehet naureskelevat jutuilleen ja Sakarila kohottaa lasinsa:\n\n»Siis poissa olevien malja! Ja rauha heidän muistoilleen!»\n\n»Muistoilleen monikossa.»\n\nPekonen kaataa vichyä lasiinsa ja jatkaa:\n\n»Niistä poissa olevista tuli tässä mieleeni toinen tapaus. Olen joskus\ntavannut toisen komppanian Marsun, jolla on oikeakin nimi, mutta en\nnyt muista mikä. Kun hän pääsi siviiliin, kyllästyi hän ensimmäiseen\neukkoonsa ja löysi uuden ja hauskemman. Sitten hän sai avioeron ja meni\nuusiin naimisiin ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Kun uusi rouva tuli\ntaloon, jäi sinne vielä entinenkin lastensa kanssa eikä heitä kukaan\nhädistellyt asunnosta pois. Ja kummallisinta jutussa on se, ettei uuden\nja vanhan emännän välillä ollut minkäänlaista riitaa. Päinvastoin vanha\nluovutti asemansa ja rupesi vapaaehtoisesti piian virkaan ja olipa niin\nhuomaavainen, jotta aamullakin kantoi herrasväelle kahvin sänkyyn. Se\nihminen ainakin osasi suhtautua oikealla tavalla elämään ja kohtaloon.\n\n»Minusta tuo ei kuitenkaan tuntunut oikein hyvältä. Niinpä koetinkin\nselittää Marsulle sopivia tapoja ja sanoin suoraan, jotta eihän se\nnyt sovi pitää tuolla lailla kahta akkaa. Niin kuin asia tietysti\nonkin... Mutta arvatkaas, mitä Marsu vastasi minulle! Puhalsi holkkinsa\ntyhjäksi, mietti aikansa ja sanoi, jotta ei se tosiaankaan passaa.\nMutta nykyisillä palkoilla ja tällaisen asuntopulan aikana ei sitä voi\njärjestää muullakaan lailla. Koetin kuitenkin auttaa Marsua ja keksiä\nratkaisun, mutta se oli turhaa. Viimein Marsukin huokaisi huolissaan,\nettä ei se vain järjesty. Mutta jos hänellä olisi paljon enemmän\ntuloja, niin hän ottaisi heti kahden asemesta neljä eukkoa!»\n\nPekonen odottaa toisten naurua, mutta kun sitä ei kuulu, hohottaa\nhän itse ja hypistelee tyhjää lasiaan. Sakarilaa näkyy kiusaavan\nsama tyhjyys ja tarjoilijat alkavat vasta nyt kierrellä ja jaella\npakkoateriaansa, niin että miehet joutuvat istumaan puolisen tuntia\npelkkien ruokaryyppyjen varassa. Hänellä ja Pekosella näyttää olevan\nsitä niin sanottua sielujen sympatiaa, koskapa Pekonen kuiskaa\nvierustoverilleen:\n\n»Jos nämä talon virvokkeet eivät riitä, niin minulla on pompan taskussa\nlisää. Poiketaanpa vähän kurkistamaan.»\n\nPöytäkunta on hetken vaiti aivan kuin jokainen odottaisi keskustelulle\nuusia aiheita ja tapahtumia. — Pekonen seuraa, kuinka Raunola\njärjestelee rintataskunsa punaista silkkiliinaa ja naputtelee\nsitten hermostuneesti sormensa päillä pöytään. Miehellä näkyy\nolevan solmiossaan vaalea kivikin kuin turhan varakkuuden merkkinä.\n— Raunola puolestaan silmäilee Leena Keskitaloon ja nähtävästi\njonkinlaisen ajatusyhtymänsä seurauksena ottaa kynän ja alkaa piirrellä\nsavukelaatikkonsa kanteen alastoman naisen kuvaa. — Leena on kääntynyt\nsivuttain vieressä istuvaan Havuseen päin, tahtoisi toisaalta potkaista\ntätä nilkkaan ja saada hereille ja toisaalta taas hellävaroen kohentaa\npaikoilleen tämän jakauksesta irronneen hiustupsun ja silittää sitä.\nMutta kun hän ei voi sitä tehdä, oikaiseekin hän omia kiharoitaan. —\nSakarila tuijottaa tyhjän lasin pohjaan aivan kuin nähdäkseen sieltä\njotakin, mutta turhan odotuksen jälkeen mutisee jotakin itsekseen ja\nsytyttää aikansa kuluksi savukkeen. — Havunen ratkoo jotakin pulmaa,\nkoskapa kulmat ovat rypyssä ja poskilihakset liikahtelevat itsestään.\nHän kai pääsee lopuksi johonkin puolituloksettomaan ratkaisuun,\nkoskapa nostaa hitaasti päätään, kaivaa taskustaan tupakkapussinsa ja\nkatsoo Leenaa kuin häveten, kun ei voikaan tarjota tälle savuketta.\nRaunola huomaa tämän, kiirehtii heti kilpailemaan ja vetäisee esille\namerikkalaisia savukkeita. Virkkamatta sanaakaan Leena pudistaa\npäätään, sillä hän huomaa Niilon nolostuvan. Ja se kai oli Raunolan\ntarkoituskin. Mutta Pekonen sysää oman savukelaatikkonsa Havusen\nkäteen, tämä ojentaa sen edelleen ja Leena sytyttää kysyen Niilolta\naivan kuin heiltä olisi juuri ikään katkennut keskustelu:\n\n»Mitä sinä aioit äsken sanoa?»\n\nHeidän katseensa yhtyvät. Niilo on lukevinaan Leenan silmistä jonkin\ntoivomuksen tai pikemminkin kehoituksen, jota hän ei ymmärrä. Kaikki on\ntapahtunut nopeasti, niin että hänen täytyy vastata Leenan kysymykseen\njotakin sellaista, minkä sattuu keksimään ensiksi:\n\n»Mietin sitä vain, miten likaiseksi maailma on ryvettänyt itsensä\nmuutamissa vuosissa. Ja ihmiset samaten.»\n\n»En ymmärrä, miksi annat maailman kaikkine likoineen häiritä omaa\nrauhaasi. Mikä sinut saa ajattelemaan noin ikävästi?» kysyy Leena.\n\n»Kaikesta päättäen pessimismin musta tynkä, jos sanon sen sinun\nammattikielelläsi. Sitä pakottaa... Ja kun maailma vielä muutamia\nvuosia sitten hymyili ja näytti valkoisia etuhampaitaan, on sillä nyt\nsuu täynnä vain madonsyömiä pätkiä.»\n\nJos Niilo tahtoo rinnastaa oman itsensä pahan maailman kanssa, niin\nvertaus on hyvä. Vielä ennen sotaa tuo mies ei voinut sietää mustia\njuuria, mutta väittää niitä olevan nyt jo itselläänkin. Myöskin\nSakarila havahtuu ja tulee mukaan keskusteluun:\n\n»Maailma on liannut pöksynsä eikä viitsi pestä niitä.»\n\nHavunen ei näytä vakavissaan sulattavan Sakarilan viisastelua, vaan\njatkaa äskeiseen:\n\n»Tarkoitin oikeastaan kysäistä sitä, että olivatko ihmiset ennen\nparempia kuin nyt. Vai olivatko he aivan samoja tomppeleita, mutta\nosasivat silloin paremmin salata totuuden ja näyttivät itsestään\nparemman minänsä?»\n\n»Siinäpä kysymys onkin!» innostuu Leena. »Olen muuten sitä mieltä,\nettei ihminen ole muuttunut miksikään. Silloin hän näytti vain paremman\nminänsä, mutta nyt sen sijaan nauttii näyttäessään huonomman.»\n\nHän saa kannatuksen Sakarilalta, joka jatkaa äskeiseen lauseeseensa:\n\n»Ei kai ihminen ole silti muuttunut, vaikka onkin liannut vaatteensa.\nPöksynsä tai paitansa.»\n\nKuluu hetkinen jokaisen syventyessä miettimään asiaa ja ensimmäisenä\nnäyttää pääsevän perille suoraa viivaa pitkin kulkeva Pekonen:\n\n»Juu, ihmisillä on sielunsa verhona samat nöpsyt kuin ennenkin.\nTällä hetkellä näkyy paidasta vain likainen puoli. Mutta annas\nolla, kun olosuhteet parantuvat. Silloin he haluavat esiintyä taas\npuhdassieluisina ja kääntävät paidastaankin esille puhtaamman puolen.»\n\n»Mutta ruumis ja sielu sen alla on aina yksi ja sama», väittää\nSakarila. »Ja eikä kai paitakaan ole sen puhtaampi, olipa siitä\nnäkyvillä mikä puoli tahansa.»\n\nHavusella on kai jäljellä pieni ripe entistä hyvää uskoa, koskapa hän\nei ole valmis myöntämään Sakarilan realistista sielun erittelyä:\n\n»Mutta ajatelkaahan sentään, miten toisenlaista oli kaikki ennen sotaa.\nJos tämä joukko olisi kokoontunut vaikkapa keväällä neljäkymmentäyksi,\nolisi koko henki ollut toinen. Suhde lähimmäisiin ja yhteiskuntaan ja\nkansaan ja...»\n\nTies' miten pitkälle Havunen jatkaisi luettelemistaan, ellei Pekonen\nkeskeyttäisi häntä:\n\n»Ja roskaa kans! Tämä olisi ollut pilkulleen samanlaista porukkaa kuin\nnytkin. Mutta silloin kaikki vain piilottelivat vikojaan niin kuin\nsalasyntinen, kun muut ihmiset eivät olisi antaneet niitä anteeksi.\nMutta nyt he uskaltavat näyttää niitä ja rehennelläkin.»\n\n»Oikein», jatkaa Leena väliin. »Nykyään pidetään syntejä suorastaan\nansioina.»\n\n»Ja syntiä ei ole enää sekään, vaikka sielukin on yhtä likainen kuin\npaita», jatkaa Sakarila pukumäärittelyään.\n\nRaunola kohentaa ryhtiään ja jokaista erikseen katsellen valmistelee\nheitä kuulemaan oman mielipiteensä ja samalla siis lopullisen totuuden.\nHänen mielestään ovat ihmiset muuttuneet paljonkin, sillä suurin osa\nheistä on luopunut vanhoista periaatteistaan ja valinnut uudet. On\ntäytynyt ottaa huomioon ajan vakavat velvoitukset ja...\n\n»Äänesi on kuin pastorin ääni, mutta karvasi kuin mustan pörssin\nkauppiaan!» tokaisee Pekonen huomatessaan Raunolassa silmäinpalvelijan\nuskoa ja viekastelijan rehellisyyttä. »Älä yritä uskotella uusia\nperiaatteitasi, kun sinulla ei ole niitä enempää kuin vanhojakaan.»\n\nSakarila naurahtaa tyytyväisenä, sillä keskustelu on kiivastumassa\nhauskaan suuntaan. — Ja viereisessä pöydässä istuva työmies kuulee\nmainittavan sanat mustan pörssin kauppias ja virkahtaa eukolleen:\n\n»Noilla saattaa olla ehkä jotakin myytävää.»\n\nEukko nyökäyttää päätään ja virkahtaa ensimmäisen sanansa koko iltana:\n\n»Ehkä.»\n\nToisten keskustelu kiihtyy tasaisesti. Raunola perustelee\nmielipidettään sillä, että kun olosuhteet vaativat esille uusia\nkasvoja, täytyy myöskin sielun vaihtaa ilmettään samalla. Eikä sitä\nsovi tuomita, sillä tuo vaihtuminenhan voi olla kehitystä.\n\n»Älä sinä puhu sielusta, kun et ymmärrä muuta kuin kauppias-sielun!»\nkeskeyttää Sakarila.\n\nHavunen yrittää mennä väliin ja selitellä esimiehensä rauhoittamiseksi,\nettä Sakarila kai tarkoittaa sitä, etteivät olosuhteet saa muuttaa\nperiaatteita.\n\n»Eivät tietenkään», jatkaa Sakarila puolestaan. »Sillä jos ne kaikesta\nhuolimatta muuttuvat, niin eiväthän ne olekaan mitään periaatteita,\nvaan ainoastaan jonkinlaisia tekopyhiä mielipiteitä, joita voi\ntilanteen mukaan käännellä miksi tahansa.»\n\n»Niin», innostuu Pekonenkin, »ne ovat kuin kuminauha naisten pöksyissä,\njota Raunola haluaisi venytellä mielensä mukaan.»\n\nSakarila innostuu selittämään niin kovaäänisesti, että se kuuluu jo\ntoistinkin pöytiin ja saa kääntymään kasvoja tännepäin:\n\n»Jos nuo Raunolan ilmeet olisivat rehellisiä, niin elämä olisi silloin\nhiivatin helppoa: ihminen saa synninpäästön vanhoista teoistaan vain\nvääntelemällä kasvoilleen samanlaisen ilmeen kuin naapurillakin sattuu\nolemaan.»\n\n»Tuo Raunola luulee vaikuttavansa meihin tekoviisaudellaan», inttää\nPekonen. »Etkös sinä käsitä, että ihminen on niin kuin rakennus.\nSota-aika on siitä tosin karistanut vanhaa maalia, mutta seinä on silti\nsama. Jos nyt rupeat maalaamaan sen uudestaan ja väität meille, että\nkoko talo on uusi, niin silloin sinä olet aivan yhtä kiero ihmisenä\nkuin liikemiehenäkin.»\n\nSakarila iskee Pekoselle silmää kuin antaakseen valopistoolilla\nmerkin yhteisen toiminnan aloittamiseksi ja suuntaa Raunolaa kohti jo\nensimmäisen sarjansa:\n\n»Minullapa on sinulle hyvä keksintö, Raunola. Jos haluat tehdä\nloistokeinottelun, niin rupea myymään hyviä ilmeitä. Pistä samaan\nlaatikkoon erilaisia rehellisistä pirullisiin asti, jotta jokainen\nsaisi valita niitä aina tilanteen mukaan.»\n\n»Saakeli, kun siitä tulee hauska naamiaisjuhla!» hohottaa Pekonen.\n\n»Eikä sillä hyvä, vaan voithan kehittää ajatusta edelleen. Ilmeitten\nlisäksi voit kaupita myöskin uusia mieliä, puhtaita omiatuntoja\nvanhojen syntien jälkeen. Mikäs sen parempaa näille kelvottomille\nihmisille kuin kirkas katse ja puhdas ajatus kaiken pahan peitteeksi!»\n\nJoutuessaan toisten hymyn kohteeksi Raunola karahtaa tulipunaiseksi\nja rummuttaa sormillaan pöydän kantta. Häntä harmittaa, kun Leenakin\nhymyilee hänen tappiolleen, vaikka hän onkin havitellut pääsevänsä\ntutustumaan Leenaan perusteellisemmin.\n\n»Ja minun piti jatkaa sitä kuminauhajuttua», kiirehtii Pekonen. »Eikös\ntuolla Raunolalla ole kangaskauppa tai sellainen?»\n\nYhä kiivaamman ahdistelun kohteeksi joutunut Raunola tuntee joutuvansa\ntiukkaan puristukseen aavistamatta hituistakaan Sakarilan ja Pekosen\nlopullista tarkoitusta. Hän odottaa jo apua muualta, sillä toiset eivät\nnäy hellittävän. Hän koettaa Leenan vuoksi hillitä itseään ja järjestää\nilmettään vain hiukkasen pahastuneeksi, vaikka sisällä kiehuu jo kuuma\nkiukku ja mieli tekisi vastata Pekoselle rajusti.\n\n»Ei kangas-, vaan nahka-. Ja toiseksi minulla ei ole kauppaa, vaan\nkeskuskonttori», selittää hän tehdyn rauhallisesti.\n\n»No ei se mitään. Voithan järjestää senkin alusvaatekonttorin ja myydä\nsopivia verhoja sellaisille ihmisille, joille synnit ovat tehneet rumia\nihottumia sielun pintaan!» jatkaa Sakarila.\n\n»Mitä ihmettä te kaikella tällä tarkoitatte?» kysyy Havunen\nneuvottomana ja ymmällään, sillä koko keskustelu on mennyt liian\npisteleväksi ja hän tuntee pahastuvansa esimiehensä puolesta. »Kun\näsken aloin puhua ihmisistä, tarkoitin sillä yhtä paljon itseänikin\nkuin kaikkia muita. Sillä minä tunnen tämän Havusen tyypin oikein hyvin\nja luulen, jotta...»\n\nSakarila keskeyttää hänet:\n\n»Tunsin minäkin joskus saman tyypin, mutta nyt en tajua hänen\nsaamatonta laupeuttaan.»\n\nToiset näyttävät tarkoittavan, ettei hän saisi puhua ollenkaan. Mutta\nminkä vuoksi? Sillä kun hän katsoo Leenaan, näyttää tämäkin varoittavan\nhäntä, haukottelee, mutisee jotakin ikävästä miesseurasta ja katsoo\nkelloaan.\n\nToisten keskustelu vain kiihtyy, sillä he tahtovat saada Raunolan\nnäyttämään itsestään oikean ja retushoimattoman kuvan aivan kuin\nvaroittavana esimerkkinä kaikille muillekin samantapaisille kahden\nroolin näyttelijöille, ja sen takia Pekonen kiirehtii häntä:\n\n»Noo, selitäpäs nyt suoraan, varusmestari Raunola, millä lailla sinä\nluulet olevasi parannettu laitos vuoden neljäkymmentäyksi mallista! Ja\nsano samalla, miten paljon olet hyötynyt myymistäsi periaatteista.»\n\n»Äläkä yritä kaunistella asioita, sillä meitä sinä et kuitenkaan petä»,\nlisää Sakarila.\n\nRaunola tavoittaa vielä viattoman ilmeen selittäessään, että vaikka\nmolemmat epäilevätkin hänen rehellisyyttään, niin se on kuitenkin yhtä\nluja kuin ennenkin. Ja vaikka mielipiteet ovatkin nyt toiset kuin\nennen, ei hän halua teeskennellä mitään, vaan seisoo kenen tahansa\nedessä samanlaisena kuin nytkin.\n\n»Juu, mielipiteet hyvin prässättyinä», virkahtaa Pekonen.\n\n»Jos et usko, niin selitä kaikki minun teeskentelemiseni», pyytää\ntoinen. »En minä siitä pahastu. Tosin en tiedä, kiinnostaako tohtori\nKeskitaloa kuulla tästä kaikesta, mutta jos haluatte jatkaa, niin...»\n\n»Kyllä häntä sattumalta kiinnostaa», sanoo Sakarila tiukasti.\n\nRaunolan pieni viittaus Leenaan tarkoitti oikeastaan sitä, että\nLeena ja Havunen auttaisivat häntä kääntämällä keskustelun johonkin\ntoisaalle. Mutta kumpainenkaan ei ehdi sanoa mitään, sillä Pekonen\nehättää jo edelle:\n\n»Niin, samalla tavalla prässättynä sinä kuljit komppaniassakin. Toisten\njoukossa olit voitonhenkeä uhoileva sotilas, mutta yksin jäätyäsi\nnaputtelit loma-anomuksia. Ja jos loma sitten tuli, oli sinulla myöskin\nvastalahjoja.»\n\n»Et suinkaan väitä, jotta minä olisin käyttänyt lahjuksia? Tuo alkaa\nolla jo hävytöntä!»\n\n»Pysytään vain totuudessa, aseveli Raunola. Kuka piti vääpeliä\ntupakassa loma-anomusten vuoksi? Kuka kantoi kenttäsairaalaan\ntuttavalle lääkärille konjakkia samaan aikaan, kun alikersantti\nRaunolaan ilmestyi sydänvian oireita? Kuka tuli lomalta palattuaan\nminun luokseni ja pyysi minua viemään majuri Rantueelle\njaloviinaputelin 'tuntemattomalta lahjoittajalta'? Kun Rantue ei\nsitä, huolinut, ilmestyi sama pullo hetken kuluttua pataljoonan\ntaloustoimiston pöydälle.»\n\nPekonen nauttii kuin koulupoika ojentaessaan sellaista pojanjolppia,\njoka kumartelee opettajalleen liian syvään. Ja Raunola ei voi muuta\nkuin kohauttaa olkapäitään ja näyttää siltä kuin ei olisi kuullutkaan.\n\n»Noh?» hoputtaa Pekonen häntä vastaamaan.\n\nMutta syytetty ei vaivaudu enää katsomaan Pekosta, vaan pitää\nhelpompana vedota Havuseen ja Sakarilaan:\n\n»Te kaksi olitte minun esimiehiäni ja voitte sanoa, tarjosinko teille\nkummallekaan lahjuksia. Voitte kertoa sen tuolle rehellisyyttään\nhehkuvalle Pekoselle.»\n\nSakarila menee epäkohteliaan välinpitämättömäksi ja sanoo haluttomana,\nettei häntä kiinnosta yhtään Raunolan rehellisyys. Mutta sitten hän\nkeksii asettaa Niilo Havusen viimeinkin ratkaisun eteen nähdäkseen,\nastuuko tämä nöyrästi Raunolan puolelle vai uskaltaako seisoa suorana.\nNiinpä hän virkahtaakin:\n\n»Parhaiten kai pystyy sanomaan totuuden tuo Havunen. Hän on katsellut\nRaunolaa ensin esimiehen ja sitten alaisen perspektiivistä.»\n\nHavunen vilkaisee Sakarilaan kuin tutkiakseen, onko tämän tarkoitus\npilailla vai ollako ilkeä. Sitten hän katsoo Leenaan ja huomaa tämän\nhymyilevän kuin ujoutta teeskentelevälle pojalle sanoakseen jotakin\nsiihen suuntaan, että 'vastaapas nyt kiltisti, kun setä kerran kysyy'.\nPitävätkö nuo toiset häntä omituisena vai mikä on kaiken tarkoitus?\n\nKun Havunen ei vastaa, sanoo Sakarila nyt sen, mitä Leena on ajatellut\nkoko ajan:\n\n»Olisi hauska kuulla, millä tavalla tuo Havunen ja Raunola kumartelevat\ntoisilleen vakuutellessaan rehellistä luottamustaan. Ja kaikkein\nhauskinta olisi tietää se, millä lailla on Raunola puhunut asiat\nHavusen rouvalle.» Sakarila pitää pienen tauon ja jatkaa: »Sillä tehän\nolitte hyviä ystäviä Havusen rouvan kanssa, eikö totta, Raunola?»\n\nHän katsoo Raunolaa silmiin ja odottaa tämän vastaavan, vaikka\ntietääkin hyvin, ettei Raunola voi enää vastata muuten kuin\nvaikenemalla tai valehtelemalla. Havunen näkyy säpsähtävän ja kääntyy\nnopeasti Sakarilaan päin kysyen tiukasti:\n\n»Mitä sinä tarkoitat?»\n\nSakarila puhaltaa savua tupakastaan ja vastaa laiskasti:\n\n»Kysy Raunolalta.»\n\nNyt Leena huomaa lopullisesti, ettei Niilo sittenkään tiedä mitään\nAunesta ja Raunolasta. Sillä jos hän tietäisi, olisi vastaus jo\nvalmiina. Leenan käy jo sääliksi, sillä jos Niilolle on sanottava\ntotuus, täytyy se tehdä jossakin muualla eikä juuri tässä toisten\nihmisten kuullen. Tulee pitkä hiljaisuus ja Havusen levoton nyrkki\nhakkaa hitaasti pöydän pintaa. Viereisessä pöydässä oleva työmies\nkuuluu virkahtavan eukolleen selittääkseen tilannetta:\n\n»Tuolla toisessa pöydässä taitaa tulla riita.»\n\nEukko ei kuitenkaan käännä päätään, vaan nyökkää vastaukseksi hyväksyen\nvaikkapa riidankin, jos se kuuluu illan ohjelmaan.\n\nMiettiessään suoraa vastausta Sakarilan kysymykseen Havunen myöntää,\nettä sota-aikana alikersantti Raunola oli avulias ja huomaavainen mies.\nLomalle lähtiessään hän tuli luokse ja tarjoutui hoitelemaan Havusenkin\nasioita Helsingissä, osteli pimeät filmirullat, korjautti kiikarin\nja täytekynän, kävi Havusen kotonakin viemässä rintamaterveiset ja\ntoi sieltä tullessaan kotipaketit Havuselle komppaniaan. Ja sitten\nmyöhemmin siviiliin päästyään hän oli kuulemma maalla järjestellyt\nAunelle joitakin ylimääräisiä voi- ja lihapaketteja ottamatta edes\nkorvausta. Ja olipa kerran pojan sairastuttua vienyt tämän omalla\nautollaan lääkäriin. Ja Havusen päästyä sitten kotiin huomautti Aune\nvarsin usein, että Raunola teki sitä ja sitä. Ja pari kertaa sanoi Aune\nhäntä Topiksi, niin että he olivat siis hyvät ystävät...\n\nRaunolan puolelta tuo avuliaisuus oli kai huomaavaisuutta, jota ei\ntietenkään voi sanoa upseerin lahjomiseksi. Ja sodan loputtua, kun\nHavunen joutui taloudellisesti hyvin ahtaalle, antoi Raunola hänelle\nsuuren lainankin pelastaen hänet siten viheliäisestä tilanteesta.\nNyt tuo laina on onneksi jo maksettu takaisin. — Kaikki muu\nkravattineulasta viime viikon verojuttuun asti on taas eri asia eikä\nkuulu tähän. Niin että punnittuaan asiaa tarkoin Niilo sanoo toisille:\n\n»Entisenä esimiehenä voin huoletta sanoa, että Topi ei ole lahjonut\nminua upseerina. Ja rauhanteon jälkeiset asiat ovatkin ystävyyttä ja\novat erikseen.»\n\n»Siviiliin pääsyn jälkeen ei Raunolalla ole ollut mitään syytäkään\nlahjoa, sillä hän itse istuu keulassa, tietääkseni», huomauttaa Pekonen.\n\n»Eikä kai ole lahjonutkaan, mutta on tahtonut ostaa!» sanoo Sakarila\nhuulet ohentuen ja silmät välähtäen. Hän on jatkamaisillaan, että\ntilaisuuden tullen Raunola olisi ostanut muutamalla markalla täyden\nvallan Havusen perheessä ja ajanut Havusen itsensä maantielle, mutta\nLeena katsoo Sakarilaan tuimasti, pudistaa päätään hillitäkseen ja\nsaa toisen vaikenemaan. Vaikenemaan ainakin hetkeksi, ja sehän jo\nriittääkin, sillä jossakin lomassa hän ehtii kuiskata Sakarilan korvaan\njärkeä Niilon säästämiseksi. Sillä jos Niilo saa kuulla totuuden,\nmuuttuu hänen entinen avioliittonsa yhtäkkiä helvetiksi kaikista\nhyvistä muistoistaan huolimatta ja mies voi murtua kokonaan.\n\nKärjistyneen tilanteen ratkaisee erinomaisesti se, että vahtimestari\ntulee otollisimmalla hetkellä hakemaan Raunolaa puhelimeen. Tämä\nnousee, hymyilee tyytyväisenä saatuaan Havusen viimeisten sanojen\navulla jonkinlaisen pistevoiton, oikaisee solmiotaan aivan kuin joku\nolisi kuristanut sen jo ruttuun, pyytää Leenalta anteeksi lähtöään\nja häviää eteiseen. Pöytään jää kiristynyt tunnelma vielä miehen\nmentyäkin, mutta kun Raunola astuu hetken kuluttua saliin, istuutuu\njonnekin kaukaiseen pöytään ja jää keskustelemaan sinne, alkaa\ntoistenkin jännitys jo laueta ja Leena huokaisee helpotuksesta:\n\n»Hyvä, kun päästiin siitä miehestä!»\n\n»Te näytte jostakin syystä vihaavan minun esimiestäni», sanoo Havunen\näänessään enemmän varmuutta.\n\n»Vihaavan? Ei sentään, sillä enhän tunne koko miestä. Enkä välitä\ntunteakaan», oikaisee Leena.\n\nVihaaminen on turhaa vaivaa myöskin Sakarilan mielestä, sillä eihän\ntarvitse vihata etanaakaan, vaikka se onkin pehmyt ja rasvainen.\nPekonen puolestaan nojaa tuolissaan selkäkenoon rinta leveänä ja kädet\nhousuntaskussa ja vakuuttaa pitävänsä luokkarajat selvinä kolmannen\nluokan liikemiesten kanssa. Sillä kun Rantuekaan ei olisi hyväksynyt\nRaunolaa omaan pöytäänsä, ei siihen ole syytä hänelläkään...\n\n»Miksi?» kysyy Havunen nopeasti.\n\nToiset ovat hetken vaiti, mutta Sakarila vastaa viimein kyllästyneenä:\n\n»Niilo Havunen, sinä näyt olevan hyvin huono ihmistuntija!»\n\nHänen mielestään asia on käsitelty jo loppuun eikä hän viitsi enää\njatkaa, vaan katselee salia kuin odottaen hauskempaa toimintaa, muistaa\nsitten jotakin ja kuiskaa Pekoselle, että he lähtisivät katsomaan\nsitä majurin pompan taskua. Toinen on heti valmis, sillä hänkin on jo\npitkästynyt istumaan paikoillaan ja höpisemään ikävistä asioista.\n\nToiset jäävät pöytään kahden ja Leenan ihmeeksi Havunen hymyilee\nsanoessaan:\n\n»Vai olen minä myynyt itseni Raunolalle...! Ja lisäksi olen vielä huono\nihmistuntija.»\n\nKun Niilo selittää, että vaikka toiset eivät voi sietääkään Raunolaa\nja hänen täytyy siitä huolimatta olla tälle kiitollisuudenvelassa,\nhaluaa Leena viimeinkin saada selville Niilon riippuvaisuuden\ntuosta liikemiehestä. Hänen kysyessään suoraan, onko toinen velkaa\nRaunolalle, tämä pudistaa päätään ja sanoo, ettei ole onneksi enää.\nJa samaten hän vastaa jokaiseen muuhunkin kysymykseen, koskivatpa ne\ntyötä, tuloja tai mitä tahansa. Siis nöyrä kiitollisuus on turha.\nJa Leena opettaa kuin nuorta poikaa selittämällä koko asian niin\nkuin hän ajattelee! Ensiksikin Raunola on itseopiskellut mies,\njoka on päässyt kohoamaan tarmonsa ja ehkäpä häikäilemättömän\nminäkeskeisyytensä voimalla. Silloin on selvä, että hän omatekoisena\nherrasmiehenä halveksii akateemisen oppiarvon saanutta alaistaan,\nmutta halveksiessaan toisaalta myöskin kadehtii. Sehän on yleistä\nmonissa muissakin samanlaisissa tapauksissa. — Ja Raunola osaa käyttää\nkadehtimaansa alaista myöskin sopivalla tavalla hyväkseen: kaikkialla\nsiellä, missä ei osaa vaikuttaa itse, on alainen pantava edustamaan ja\nsitten nautittava hänen työnsä tuloksista. Ja kaiken tämän palkkana\nHavunen saa melko niukan toimeentulonsa. Lyhyesti sanottuna Raunola\non siis tyyppi, joka haluaa näyttäytyä vain herrasmiehenä, mutta\njosta kuitenkin hohtaa ulospäin jonkinlainen kuponkikauden nostattama\nsekatavarakauppias-menestys. Hän ei ole herrasmies edes sen vertaa,\nettä osaisi peittää tympeän nousukasmaisuutensa.\n\nNiilo näkyy ymmärtävän hänen selityksensä täydellisesti ja vieläpä\nuskovankin siihen. Mutta Leena joutuu ymmälle toisen kysyessä yhtäkkiä\nja katsoessa tutkivasti silmiin:\n\n»Mitä Raunolalla on ollut tekemistä Aunen kanssa?»\n\nNiilon huomiot ovat olleet tarkemmat kuin hän on luullutkaan.\nPäästäkseen vastaamasta hän ei keksi enää muuta kuin haukottelee\npitkään, hymyilee sitten anteeksipyytävästi ja huomauttaa:\n\n»Nyt puhumme siitä miehestä jo liian paljon! — Oletko hyvä ja annat\ntulitikkuja.»\n\nLeena saa tulta ja sytyttäessään savukettaan huomaa Niilon silmissä\npienen kipinän. Onko se syttynyt miehen omista ajatuksista vai\nheijastaako siellä vain tulitikun pieni valo?\n\nJos siellä tosiaan jo kytee, niin silloin olisi helppo puhaltaa siihen\nlieska.\n\nLeena seuraa savukepaperin hidasta kärventymistä ja tummumista\nja sinisen kiemuran kohoamista rauhallisen aaltomaisin liikkein.\nSanoessaan Niilolle hän seuraa yhä savua:\n\n»Ja nyt me alamme puhua sinusta itsestäsi.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nEteisen puolella on tyhjää, niin että Pekonen ja Sakarila voivat\nkeskustella rauhassa. Sihteeri kuuluu salissa huutavan hiljaisuutta,\nhetken kuluttua siellä laulaa joku ja saa viimeisetkin miehet lähtemään\nsaliin, niin ettei ovikaan enää pauku yhtenään auki ja kiinni. Pekonen\non innostunut selittämään jotakin pataljoonan vanhaa asiaa, joten\nhartaasti odottavan Sakarilan täytyy huomauttaa väliin:\n\n»Pitikö sinun tarjota ne huikat?»\n\nHe siirtyvät nurkkaan ja seisovat siellä seinään nojaillen. Juotavaa\non, joten ei siis tarvitse puhua tuosta korsu-ajan vakinaisesta\nteemasta. Ja naisistakaan ei kannata enää keskustella rintamatyyliin,\njoten puhuminen varsinaisessa asevelihengessä tuntuu tyrehtyvän\nalkuunsa. Silloin kysyy Pekonen:\n\n»Sanopas, mikä tuota Havusta oikein vaivaa.»\n\n»Väsymys. Rintamaelämä ja koko sota ryvetti hänen henkisen puolensa\nniin pahasti, ettei hän osaa sitä pestä puhtaaksi. Eikä jaksa.»\n\n»Tarkoitat siis, että hän meni henkisesti yhtä kuralle kuin joskus\ntavallisen ihmisen maha? Mikään lääke ei auta ja pitää vain hoippua\nedestakaisin.»\n\nSakarila naurahtaa, sillä Pekosen naturalistinen vertaus pitää\nsuurin piirtein paikkansa tehtäessä diagnoosia Havusen henkisestä\nhoippumisesta. Mutta eräs asia ei näy olevan Pekoselle vielä selvä:\n\n»Miten Havunen sitten väsähtää tuolla tavalla? Hän ei ole vanhempi\nkuin minäkään. Ja olinhan minäkin sodassa enkä ole silti nuokkunut\npäivääkään.»\n\nSakarila ei keksi, kuinka osaisi vastata lyhyesti ja selvästi,\nsillä Pekosen kysymys on paljon suurempi kuin hätäisesti ajatellen\nluulisikaan. Jos vertaa keskenään Havusta ja Pekosta, täytyy ensiksi\nottaa huomioon sivistysasteen aiheuttama ero miesten henkisessä\nrakenteessa. Eräissä seikoissa voi Pekonen olla vahvempi kuin toinen,\nmutta jossakin toisessa tapauksessa voi olla päinvastoinkin. Pekonen on\nrehti mies ja ymmärtää selityksen hyvin, jos toinen osaa esittää sen\nmahdollisimman selvästi:\n\n»Katsos, Havunen on jo aika vanhaa sivistynyttä sukua ja siinä on\njo useamman miespolven ajan liikuttu selvästi omassa henkisessä\nilmapiirissä. Havunen ei suinkaan ole heikko mies, vaan päinvastoin.\nMutta hän joutui sodassa rypemään paljon sellaisessa liassa, jota hän\nei ollut ennen nähnyt eikä tiennyt, ja niinpä siis...»\n\n»Huono tuuri kusi pahasti silmille!»\n\n»Niin teki. Ja kun Havunen ei ollut tottunut siihen, tunsi hän\njonkinlaista iljetystä ja häpesi. Häpesi sitä, kun naama liattiin\nnoin rumasti. Havunen joutui uusissa olosuhteissa kulkemaan monta\nvertaa matalammalla kuin siviilissä. Ja sitten oli lisäksi vielä\nupseerin vastuu, josta hän tarkkana miehenä yritti pitää lujasti\nkiinni Nyt hän moittii itseään siitä, ettei osannut toimia tarpeeksi\nvastuuntuntoisesti ja lujasti. Mutta eihän ollut hänen syynsä, jos\ntulos ei ollutkaan hyvä.»\n\n»Ymmärrän. Entä sitten minä?» kysyy Pekonen uteliaana kuulemaan jatkon.\n\nSakarila selittää, että Pekonen on maanviljelijän poika ja on ollut\ntyömiehenä. Pekosen jouduttua rintamalle eivät rajutkaan tapahtumat\nlyöneet hänen lävitseen yhtä pahasti kuin Havusen. Lisäksi Pekonen oli\nsuoraviivaisempi ja tanakampi kuin herkkä Havunen. Muutos ei Pekoselle\nollut niin suuri, ja siksi hän pystyi pysymään tasapainossa silloinkin,\nkun Havunen jo hoiperteli. Ja kaiken lopuksi Pekosella ei ollut niin\nsuurta vastuuta kuin toisella, sillä hänenhän oli oikeastaan vastattava\nvain omasta itsestään.\n\n»Väsymys taitaa siis olla sivistyksen vika?» kysyy toinen.\n\n»Tavallaan», myöntää Sakarila epäillen kuitenkin puhuvansa hiukan\nsivuun.\n\n»Mutta ethän sinäkään väsynyt!»\n\nNyt Sakarila katsoo totisena, heiluttaa avainnippua etusormensa ympäri\nja kysyy takaisin:\n\n»Mistä sinä sen tiedät?» Hän ei rupea erittelemään tarkemmin asioitaan,\nmutta ei halua kuitenkaan kehastella olemattomilla ansioillaankaan:\n»Totta hitossa minä olen! Olen juuri samanlainen kuin Havunen, vaikka\nsitä ei näy minun kasvoistani. Ensiksikin tulin siellä vanhaksi, niin\nettä menetin henkisen selkäruotoni yhtäläisesti kuin hänkin. Lisäksi\nmenivät lukuni poikki ja nyt en osaa enää aloittaa nuoren miehen työtä.\nJouduin siis harhailemaan ympäri ja etsimään omaa itseäni samalla\ntavalla kuin joku siirtomies kyseli vanhaa välttiään. — Tajuatko?»\n\n»Kyllä hiukan.»\n\n»Älä siis ihmettele Havusta, kun me kumpainenkin olemme tismalleen\nsamanlaiset. Ero on vain otteissa: minä vielä tavoittelen entistä\nminääni, mutta Havunen taas on kyllästynyt tuloksettomaan hakemiseen ja\non omalla tavallaan ymmällä.»\n\nNyt Pekonen ymmärtää sen paremmin kuin ennen. Tähän asti hän on pitänyt\neräitä Havusen otteita hentomielisyytenä, vaikka ei olekaan pilkannut\nniitä senkään vertaa kuin Sakarila juuri. Niin, tuotapa hänen onkin\nkysyttävä suoraan:\n\n»Miksi sitten kuristit Havus-parkaa niin tiukalle äsken?»\n\n»Tiedäthän vanhastaan, että kun ihminen näkee toisessa omia vikojaan,\nsapettavat ne niin tolkuttomasti.»\n\nHe seisovat vaiti. Salista kuuluu laulua ja sen jälkeen\nkättentaputusta. Jossakin kilahtaa puhelin ja vahtimestari kuuluu\nvastaavan huudellen jonnekin ulkolinjalle pitkää hallootaan. —\nSakarilasta tuntuu hyvältä seisoa tässä rauhassa ja puhua Pekosen\nkaltaisen suoraryhtisen miehen kanssa halkinaisesti. Sillä jos hän\nolisi vielä viipynyt salissa, olisi hän ennen pitkää räjähtänyt.\nKumma mies muuten tuo Pekonen. Hän oli pataljoonassa omalla tavallaan\nkuuluisa, ja suurin osa tiesi ainakin hänen nimensä, vaikka ei ollut\nnähnyt miestä koskaan. Rantue kun osasi valita hyvin kaikki tyyppinsä.\nNiinpä jos sattui yksiköissä pikku kommelluksia eikä komentaja itse\nollut tavoitettavissa, oli silloin turha soittaa adjutantille, sillä\nPekonen osasi selittää kaiken tarkemmin. Jos ei tullut kenttäposti,\njos lähetit aikailivat matkalla, jos puhelinlinjat vikailivat ja jos\nsatunnaisesti tarvittiin ylimääräisiä räiskälejauhoja vieraitten\nvuoksi, niin sitä varten oli pataljoonassa erikoistoimisto Pekonen.\nJa kun tämä sama herra joskus ajoi komppaniaan moottoripyörällä\nhirmuvauhtia, niin että kurainenkin tie jo savusi, ja ojensi pienen\nkirjelipun ärsyttävän rauhallisena, silloin sai olla varma siitä, että\nmajurilla oli tekeillä jotakin erikoista ja että nyt jouduttaisiin taas\nhuiskimaan muutamiksi vuorokausiksi läkähdyksiin asti.\n\nOlisi hauska kuulla miehen kertovan enemmän itsestään, selittävän\najatuksiaan politiikasta ja kaikesta muusta. Sen vuoksi Sakarila\nkysyykin suoraan:\n\n»Sanopas, mikä sinä olet muuten miehiäsi.»\n\n»Sosialisti», kuuluu lyhyt vastaus. Ja hetken kuluttua hän lisää:\n»Aikoinaan meitä sanottiin punikeiksi. Mutta nyt kai meitä ymmärretään\njo paremmin, koskapa ei enää räkytetä. — Mutta entä sinä itse?»\n\n»Olen vain jonkinlainen henkinen irtolainen», vastaa Sakarila. »Vasta\nnyt olen ruvennut etsimään itselleni pesäpuuta.»\n\n»Etkä ole löytänyt?»\n\n»En vielä. Ja sehän tässä kiusaakin. Uskotkos, että tuntuu\npirulliselta, kun tässä iässä oleva mies saa seistä elämän edessä kuin\nalkutaivaltaan yrittävä pojantenava kynnyksellä ja miettiä, mihin\nsuuntaan pitäisi pyrkiä. Askel on niin heikko, ettei uskalla harpata\npuoleen eikä toiseen.»\n\n»Se on kyllä paha, jos kynnys sattuu olemaan korkea.»\n\nMietittyään asiaa Pekonen on kuitenkin sitä mieltä, ettei kynnykselle\neksyneen kakaran tarvitse silti parkua sitä, mihin suuntaan on\npyrittävä. Hänhän voi rauhallisesti ja hätäilemättä nojata aikansa\npihtipieleen, ja kun päätökseksi tulee sitten lähteä sinne taikka\ntänne, niin helppohan silloin on laskea kynnys vaikka takapuolillaan...\n\n»Siinäpä se!» väittää Sakarila. »Minähän olen seisoskellut pitkät\najat enkä tiedä sittenkään. Ja kun odottamiseen kyllästyy, niin mieli\ntekee ruveta huutamaan — niin kuin nytkin.» Pekonen ei voi käsittää,\nkuinka ei aikamies osaisi lähteä valittamatta. Ihmiset keksivät tehdä\nyksinkertaisiakin asioita käsittämättömän mutkallisiksi.\n\n»Niin, mutta jos harppaa nokilleen, saa parkua joka tapauksessa»,\nselittää Sakarila hänelle.\n\nToinen pudistaa päätään ja hymyilee isällisesti:\n\n»Kuulehan nyt, hyvä mies! Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin\nhyvä päätös, niin asia on sillä selvä.»\n\nHyvä päätös...! Tämä on juuri sitä, minkä vuoksi Sakarila on väliin\nnaureskellut ja joskus taas kiroillut itselleen. Niin kuin hän äsken\nkertoi Leenalle ja Niilolle, on hän leikkinyt päätöstensä kanssa jo\npitkän aikaa, on laatinut pitkät luettelot hyviä päätöksiä, jotka ovat\nsitten jääneet toteutumatta. Hän kerää niitä itselleen samalla tavalla\nkuin muutamat ihmiset käytettyjä postimerkkejä. Onpahan niitä kaunis\nkokoelma, vaikka niillä ei teekään yhtään mitään.\n\nPekonen on syventynyt miettimään kunnon ratkaisua Sakarilalle, mutta\nse ei tunnu helpolta sen vuoksi, kun toiselle ei kelpaa mikään. On\naina jokin syy, joka muka häiritsee ja hankaa vastaan. Helkkari, jos\nsellaisia tikkuja on sielun pinnassa, niin miks'ei oteta hiekkapaperia\nja hangata puhtaaksi! Eihän tuo ole temppu eikä mikään...\n\nKaksi miestä, jotka ovat kuluttaneet pitkät vuotensa rintamalla\ntoistensa lähettyvillä, joutuvat nyt uudessa ympäristössä näkemään\ntoisissaan uusia piirteitä vanhoissa tutuissa kasvoissa. Tekee mieli\nvarmistua ja kysyä, että vaikka rintamaelämässä tunnettiinkin toisemme,\nniin sanopas nyt uutena miehenä kuitenkin varmuuden vuoksi, kuka olet.\nSiellähän sitoi ajatuksia kuolema. Jokainen tiesi toveristaan, millä\ntavalla tämä ajatteli kuolemasta ja suhtautui siihen. Mutta täällä\nsen sijaan ajatuksia sitoo elämä, ja on vaikea tietää, kuinka toinen\nsuhtautuu taas siihen.\n\nPekosen filosofian mukaan ovat miehet kotiin päästyään muuttuneet\njollakin tavalla yksityisihmisiksi ruvetessaan hoitelemaan\nsiviilimaailmaansa. Kas siellähän oli kaikki kollektiivista eikä kukaan\nsaanut ajatella omiin nimiinsä — siis yksityislaskuun mitään. Kaikki\noli yhteistä aamuherätyksestä illan viimeiseen pissillä käyntiin\nsaakka. Jos jollakulla sattui olemaan vaikkapa täi tai kaksi, sai hän\ntosin pitää eläimensä itse, mutta siitä huolimatta oli toisilla täysi\noikeus seurata tilanteen kehittymistä korsuyhteisön mielessä. Kun samat\nmiehet saavat nyt ajatella ja toimia myöskin yksityisihmisinä, ovat\nhe sen vuoksi tulleet vieraammiksi ja heidän monet elkeensä kumman\nkäsittämättömiksi.\n\n»Sattuuhan solmuja vastaan, mutta saahan ne näpertelemällä auki»,\nlohduttaa hän Sakarilaa virotellakseen hereille tämän sisua. »Ja reilu\nmieshän sinä olet. Sen näki jo rintamalla. Pojat pitivät sinusta\npaljon.»\n\n»Vaikka olinkin joskus pistelevä kuin naskali.»\n\n»Parempi naskalikin kuin saapas. Ihailivat kursailemattomana ja\nsisukkaana jermuna. — Pojat muuten sanoivat usein, jotta Sakarila on\nhullunrohkea ja tapattaa vielä itsensä. Sanopas, oliko se sinussa\nasenne vai ihanko luonnossa.»\n\nSakarila hymähtää:\n\n»Luonnossa — kakkaa kans...! Jokainen normaali ihminenhän pelkää, sille\nei voi mitään. Ja niin tein minäkin. Muistanpa melko tarkkaan, kun\nennen etenemisvaihetta hytisin vilusta, kun piti yön pimeässä hiipiä\nlinjain väliin ja viritellä ansat ja miinat. Minulla oli silloin vain\njoukkue. Ja kun keskellä kirkasta päivää piti lähteä laittamaan esteitä\nomien vartioitten etupuolelle, veti se ihmisluonnon pahan kerran\nhaikeaksi. Mutta tottuihan siihen.»\n\n»Ei siinä kaikkia auta tottumuskaan.»\n\n»Ei kaikkia. Eikä kai minuakaan. Mutta eräänä yönä opin sitten\nhuomaamaan, ettei sota sentään ole niin hirveätä kuin kerrotaan. Ja\nsiitä se sitten alkoi...»\n\n»Mikä?»\n\n»Se hullun usko, ettei ihminen niin vähällä kuole. — Koko juttu on\noikeastaan leikillinen. Se sattui ennen etenemisvaihetta Karmitsan\nsillan luona, jos muistat paikan. Siinähän pisti kaksi pitkää nientä\nniin kuin laihaa sormea toisiansa vasten ja välissä oli kapea salmi —\nniin kapea, jotta riuska mies olisi päässyt melkeinpä kolmiloikalla\ntoiselle puolelle. Ja salmessa oli luja kivisilta, josta tuli\npahanpuoleinen kiusankappale naapureille niin kuin meillekin. Vaikka\nmolemmat sitä himoitsivat, samalla he myöskin pelkäsivät. Partiot\ntulivat öisin yli ja miinoittivat huoltoteitä, tykistö yritti katkaista\nsen poikki, mutta ei saanut. Kun siitä sitten tuli iankaikkinen kiusa,\npäätettiin se hävittää perusteellisesti. Jouduin puolenkymmenen\nmiehen kanssa iltahämärissä kantamaan tavaraa sillan lähettyville\nja odottamaan sopivaa hetkeä pikku vierailuun. Vaikka oli kuuma\nheinäkuun ilta, tunsin hytiseväni vilusta, ja ajatuksissani tein pientä\nlitviikkiä vanhoista synneistä ja lähetin muutamille ystävilleni\nsellaisia langattomia tervehyksiä ja anteeksipyyntöjä, ettei Timo\nSakarila oikeastaan tarkoittanut pahaa aina silloin, kun järjesteli\nheidän kustannuksellaan pieniä typeryyksiä.\n\n»Ja sitten tuli sellainen keskikesän hämärä. Tilannetta auttoi paljon\nse, kun naapurit olivat välimaastoa puhdistaakseen sytyttäneet\nmetsäpalon, josta tuuli painoi savua suojaksi kuin tilauksesta.\nVarovasti laskeuduttiin sillalle vievää jyrkkää mäkeä, sivuutettiin\nviimeinen meikäläinen vartiomies ja sillä hetkellä tunnettiin kuin\nolisi siirrytty kokonaan Herran huomaan, sillä olimme jo kaikkien\nmeikäläisten edessä ja takanakaan olevat eivät olisi voineet auttaa\nmeitä enää millään tavalla. Muutamien kymmenien metrien päässä sillasta\noli melko korkea kallionkieleke, me pääsimme sen suojaan ja minä aloin\nkurkistella sillalle, miten pääsisimme huomaamatta sen alle ja saisimme\nkuntoon huiman latingin. Jännittävää oli ja lisäksi peloitti niin\njumalattomasti, sillä heti kun työntäisimme naamamme kallion takaa\nnäkyville ja yrittäisimme luikerrella maantien ojaan, pamahtaisi sillan\ntakana vastapäisellä rinteellä ihan varmasti.\n\n»Kun hivuttauduin katsomaan kallionhalkeamasta sillalle, näin jeevelin\ntotisen tilanteen: sillan kivikaiteen suojassa ryömi meidän puolellemme\npari kolme vanjaa ja yksi oli jo päässyt yli ja koetti tummana varjona\nsoluttautua saman kallion suojaan. Sielua tärisytti ja hihat taisivat\nlepattaa. Luultavasti liikahdin liian nopeasti yrittäessäni kuiskata\ntoisille pojille, mutta joka tapauksessa lähin vanja vainusi jotakin\npahaa, pysähtyi ja alkoi tähystellä suoraan minua kohti. Oli onni,\nkun pelkäsin pahasti enkä uskaltanut liikahtaa, sillä ensimmäisestä\nvilauksesta olisin saanut konepistoolin suihkun ajatusmyllyni läpi. Kun\nnaapuri liikahti lähteäkseen eteenpäin, uskalsin minäkin hievahtaa, ja\nsilloinkos tämä jo huomasi minut. Näimme kielekkeen yli yön pimeässä\ntoistemme kasvojen ääriviivat, ja minä, joka olin vasta aloittelijana\npyrkimässä sankarin valioluokkaan, vetäisin tietysti ensiksi naamani\nkiven suojaan. Kuulin, miten suonet jyskyttivät ohimoissani, ja\npistoolia pitelevä käsi tärisi kuin kuumeessa.\n\n»Mutta entäs sitten! Kun viimein uskalsin kurkistaa uudelleen,\nhuomasinkin kummakseni, että vanja oli kai piilotellut samalla tavalla\nja päätti käyttää hyväkseen minun kuurusilla oloani ja pujahtaa\nnopeasti takaisin. Totisesti hauska kurkkimiskilpailu! Molemmat\nkyyhöttivät yhtä matalina, ja kun toinen uskalsi viimein kurkistaa,\nsattui samaan aikaan kurkistamaan toinenkin, ja niin painettiin päät\ntaas piiloon kuin yhteisestä käskystä. Minä kai pakoilin sentään\nenemmän ja sitä turvakseen käyttäen vanja päätti livahtaa takaisin\ntietäessään tarkkaan, montako silmänräpäystä minun pääni pysyy\nnäkymättömissä. Kun sitten kurkistin taas, näin hänen jo vilahtavan\nsillan suojaan, ja kun hetken kuluttua uskalsin nousta vaaksan verran\nylemmäksi, näin koko heikäläisen partion vetäytyvän takaisin omalle\npuolelleen. Ja turhahan heidän olikaan pyrkiä yli, kun heidät oli nähty\njoka tapauksessa. Pienessä hermostuneisuuden puuskassa minua alkoi\nnaurattaa. Ihmetytti, kun vanja pelkäsi samalla tavalla kuin minäkin.\nMutta samalla se antoi minulle hiivatinmoista rohkeutta. Vaikka tiesin\nheidän olevan jossakin omalla rinteellään ja hämärän läpi katselevan\ntännepäin, otin parin miehen kanssa kuitenkin kantamukset ja savuun\nluottaen läksin soluttautumaan sillan päähän. Toiset painuivat kaiteen\nsuojaan litteiksi samalla tavalla kuin vanjat äsken, minä kierryin\nohkaisena kuin käärme sillan alapuolelle, sain tuen jaloilleni ja\naloin kiinnitellä paketteja mukavasti paikoilleen. Ja tulihan niitä\nmelko paljon, sillä jo lähtiessäni sanoi Rantue minulle, että panepas\nnyt, Sakarila, mukaan niin suuri annos, että siitä sillasta päästään\neroon arvelematta! Ja minä tein tietysti sillä tavalla. Savu ja\nhämärä suojelivat sen verran naapurien laukauksilta ja varovainen\nkonepistoolimies varjeli liian uteliailta silmäyksiltä, että sain jo\njohtimet kuntoon ja aloin hivuttautua takaisin. Kun sitten puolen\nminuutin kuluttua oltiin kolmisin saman kallion takana, uskalsi jo\njännittynyt konepistoolimieskin kuiskata sen koomillisen toteamuksensa,\nettä vanjat olivat olleet juuri samalla asialla kuin mekin, mutta\ntulivat siis yllätetyiksi pahimmalla hetkellä ennen kuin saivat työtään\nvalmiiksi. Heiltä oli jäänyt osa tavaraa sillan kaiteen viereen aivan\nkuin pienenä lainana meille. Ja sen verran olin koko jännityksestä\nvapautunut, että uskalsin jo hymyillä minäkin ja olla sitä mieltä,\nettä kun annetaan senkin jyrähtää samalla, niin onhan Rantue sitä\ntyytyväisempi. Ja mielessäni jo riittailin sitä tunnelmaa, mikä hetken\nkuluttua on Rantueen esikunnassa: majuri itse istuu pöytänsä ääressä\nja juo iltateetään, kun yht'äkkiä kuuluu jumalaton jysäys, niin että\nteemuki tanssii pöydällä. Silloin hän tietää, että nytpäs laukesi\nSakarilan kantamus, niin että kumu kierii mäkiä pitkin!\n\n»Kun päästiin lähtemään kielekkeeltä taaksepäin ja johdinrulla pieneni,\ntuli jo ensimmäinen kranaatti vakavana varoituksena, tuli toinen\nja rinne alkoi täristä. Vartiomiehelle kuiskasin, että pykälistä\nhuolimatta hänen olisi hyvä turvallisuutensa vuoksi hivuttautua\npuoleksi minuutiksi meidän mukanamme vielä kauemmas, sillä pian\nhurisevat kivet ja kannot korvissa kuin maailmanlopun ensimmäisenä\nvaroituksena. Päästiin mäen taakse jyrkän seinän suojaan, katsottiin\njännittyneinä toisia silmiin, minä tartuin kampeen, käsi tuntui\nvapisevan vielä pahemmin kuin äsken — ja sitten kiersin!\n\n»Noh, arvaathan, millainen paukku siitä tulee, kun laskee samalla\nkertaa ilmaan kahden firman materiaalin. Luulen pahasti, ettei teemuki\ntärissyt Rantueen pöydällä, vaan läikkyi yli reunainsa. Korvat menivät\nlukkoon ja sillan viimeiset muistot satelivat mätkähdellen ympäri\npetäjikköä. Viimein tuli jo hiljaista — ja meidän miekkosten mieli oli\nhyvä! Taittiinpa tanssia tasakäpälää, kun kokoiltiin eväitä selkään\nja lähdettiin taivaltamaan taaksepäin. Kenttävartion miehet ihailivat\nmeitä kuin parempiakin sankareita ja taisihan meillä ollakin pää jo\npystyssä ja äänessä miehekäs sävy. Ihminen kun oppii pienessä hetkessä\nkäsittämään uuden hienon asemansa ja osaa pelata joskus sankariakin\nnoin vain ex tempore...\n\n»Mutta eipä silti, kyllä se jysäys kohottikin mieltä. Opin sen jälkeen\nihailemaan kaikkia samantapaisia täräyksiä ja vähitellen niistä tuli\nminulle himo. Ensin sitä kehitti se pieni peloittelukilpailu uteliaan\nvanjan kanssa, jota kai vaivasivat samat vaistot kuin minuakin, sitten\nlatingin onnistuminen ylivoimaisesti paremmin kuin luultiinkaan, sitten\ntakaisin palatessa maantiellä vastaan tuleva auto, josta astui esille\nRantue yhtä tyytyväisenä kuin mekin, sitten loppuilta Rantueen kämpässä\nuusien teemukien äärellä ja sitten myöhemmin toiset samantapaiset\ntehtävät opettivat minulle, ettei sota ole niin helkkarin hullua\nkuin luullaan. Sain tosiaan himon jyräytellä ja osasin nautiskella\naikaansaannoksista. Ja siinä kai on ainoa syy siihen, kun pojat\nväittivät minua hullunrohkeaksi.»\n\nSakarila kiertää pullon korkin auki, ottaa pitkän kulauksen ja lopettaa:\n\n»Tulipa turhan pitkä juttu... Taidan olla jo hutikassa, kun lörpöttelen\njoutavia. Mutta itsehän kyselit!»\n\n»Itsepä niinkin», myöntää Pekonen. »Tämä juttu todistaa ymmärtääkseni\nsen, ettet sinä muka ollutkaan sisukas, vaan onnellisesta\nensiesiintymisestä sait vain jonkinlaisen räjähdyshimon?»\n\n»Justiin! Löysin oman ammattini ja erikoislajini. En ollut tyytyväinen,\njos en saanut jyräytellä. Korvat vaativat ääntä samalla tavalla kuin\nmuutamien suolet naukuvat viinaa. Ja lopuksi tulin jo sille asteelle,\nettä ääni oli pääasia.»\n\nPekonen hymyilee Sakarilan selitykselle, vaikka ei otakaan asiaa\nsamalta kannalta. Ja hän ymmärtää Sakarilan tapauksen, vaikka ei osaa\npäätellä sitä sanoilla. Sakarila on mies, jolle sota syttyi pahimpana\naikana, suurimpana vaihekautena. Edessä oli valmiiksi suunniteltu työ\nja elämä, ja takana kaikki esityöt niitä molempia varten. Juuri kun\npiti päästä hyvään alkuun, katkesi kaikki vuosikausiksi. Hän tietysti\ntottui näkemään sodan sotana, vuosien mittaan tavallaan unohti oman\nyksityiselämänsä ja oppi pitämään eräänlaisena päätarkoituksena\nvaikkapa räjäyttelemisenkin. Ja kun sota sitten loppui, huomasi hän\nolevansa täällä siviilimaailmassa melko kummallinen ja orpo tyyppi,\njolla ei ollut mitään tehtävää eikä tarkoitusta, ei ollut sellaista\n»erikoisalaa» kuin rintamalla eikä mitään puhtaasti omaa. On ikävä,\nkun aloitekykyinen ja toiminnanhaluinen mies tuntee uusissa oloissa\nolevansa vain jonkinlainen keskinkertainen standardityyppi niin kuin\nhän. Kyllähän siinä mies helposti korkkaantuu Pekosenkin mielestä...\nIhminen tuntee itsensä silloin niin sinisen köyhäksi, että turvautuu\nhelposti vaikkapa viinaan ja hosuu mitä joutavaa tahansa, kun\nkäsivarret kerran kaipaavat toimintaa. Ja samaten aivot. Sakarilan\npitäisi löytää itselleen nyt rauhan aikana samantapainen hyvä 'hullu\nusko' kuin sodassa.\n\nMutta kun vertaa keskenään Havusta ja Sakarilaa, on sentään olemassa\nhienoinen ero, vaikka Sakarila väittikin molempia tapauksia\nsamanlaisiksi. Havunen on jo täysin alistunut saamattomaan\nkeskinkertaisuuteensa, mutta Sakarila onneksi sentään vielä haparoi\njotakin, hamuilee ympärilleen epävarmana aivan kuin silmät olisivat\nhuikaistuneet eikä näkisi. Hän viittasi äsken johonkin oman itsensä\netsimiseen ja olisi hauska kuulla, mitä hän on entisestä ininästään\nlöytänyt.\n\n»Näin meidän kesken voidaan puhua asiat halki», aloittaa Pekonen\njäyhään tapaansa. »Sinä voisit kertoa vapaasti, mitä oikeastaan etsit.»\n\n»Olen saanut ihmisistä jonkinlaisen hullun tartunnan. Pitäisi olla\njotakin muuta kuin mitä on. Tahtoisi päästä pois niistä raiteista,\njohon elämä pakottaa. Ja sen vuoksi minä en tunne omaa itseäni enkä\ntunnusta tekojani omikseni.»\n\nSiis juuri sitä, ettei mies hyväksy itseään keskinkertaisena\nstandardityyppinä niin kuin Pekonen juuri arveli. Sehän on siis\nkaikin puolin oikein. Mutta sen sijaan on väärin lääkitä ajatuksiaan\nsopimattomalla tavalla — ja siinä voikin olla pahin vika.\n\n»Olen kuullut kerrottavan, että sinä juot liian paljon.»\n\n»Ei ole mitään muutakaan tekemistä», vastaa Sakarila lyhyesti ja\ntarttuu samalla vieressä olevaan pulloon.\n\n»Muutakaan tekemistä? — No siitähän saa tekemistä, kun lopettaa\nturhan litkimisen», ajattelee Pekonen. Ryyppäilihän hänkin rintamalta\ntultuaan, porsasteli joskus aika pahasti ja yritti hukuttaa oudosti\nkiusaavat ajatukset viinaan umpisukkeloon asti. Mutta kun mikään ei\nkuitenkaan parantunut, rupesi kaikki häntä kiusaamaan. Hän etsi muita\nkeinoja, mutta urheileminenkaan ei helpottanut. Viimein hänen vaimonsa\nkeksi sopivan keinon mielen kohennukseksi ja ajatusten selvittämiseksi:\notti naiselliseen tapaan esille kahvipannun ja kaatoi hänen kurkkuunsa\nlitrakaupalla kahvia niin kuin vanhaan ämmään. Ja totisesti se mokoma\nvaikutti paljon, niin että hän lisäili tehoa jo kofeiinitableteillakin,\ntuli tällä lailla keinotekoista tietä varsin pirteäksi pojaksi,\najatukset liikkuivat selvinä ja kirkkaina eivätkä olleet sellaista\nsumentunutta ja arvostelukyvytöntä vatkaamista kuin alkoholin avulla.\nJa kun selvin ajatuksin päästiin käsiksi myöskin selvään työhön, on se\nluistanut siitä lähtien melko tasaiseen tahtiin.\n\nSakarila naurahtaa ja pitää tuollaista pulveritemppua lapsellisena\nsilloin, kun parantajana voi olla vain jokin puhtaasti henkinen\nseikka. Ja se taas vaatii ihmisessä suoranaisen mullistuksen. Onhan\nhänkin koettanut parhaansa, luultavasti vielä lujemmin kuin Pekonen.\nHänellähän on ollut ponnisteltavana kaksi eri asiaa: ensiksikin etsiä\nja löytää jokin uusi ja toiseksi päästä sen avulla eroon juomisesta.\n\n»Mutta tiedätkö, miten minulle on joka kerta käynyt!» jatkaa hän\nkyynillisenä. »Rypemisteni jälkeen päätän lähteä aina saunaan\nhiotakseni pois kaikki vanhat synnit — niin kuin tänäkin iltana. Käyn\nsiellä lävitse sellaisen kuurin, että sielukin tuntuu jo sulavan. Kun\nsitten alan kuvitella, että mies on saanut täydellisen synninpäästön ja\nvoi tallustella eteenpäin kirkassilmäisenä poikana, lähden kiertämään\nkaupunkia ja etsimään sitä uutta ja hyvää, joka kuuluu välttämättömänä\nosana tähän parempien ihmisten henkiseen ruokalistaan. Mutta vaikka\nkiertelen loputtomasti ja ajan kaikkea takaa samalla lailla kuin\nkoiranpentu omaa häntäänsä, en saa kiinni yhtään mistään. Ja kun en\nkerran löydä mitään, tuntuu koko puuha turhalta ja lapselliselta ja\nminä tietysti poikkean lähimpään kapakkaan noin vain levähtämään\nhetkeksi — niin kuin tavallisesti ajattelen. Ja siinä sitä taas ollaan\nsitten...»\n\n»Sinun sisusi ei siis riitä jättämään viinaa. Hyvä on, sen minä\nymmärrän. — Mutta entä sitten, jos viina hylkää sinut? Mitäs silloin\nteet?»\n\nSakarila katsoo häneen melkeinpä surullisena:\n\n»Silloin minä olisin yksinäinen ja orpo raukka koko maailmassa. Ilman\nainoatakaan ystävää.»\n\nPekosta hymyilyttää, sillä vaikka Sakarila sanoo tuon tosissaan, tuntuu\nsanoissa olevan kaiken vakavuuden takana kuitenkin hyvä osa pilkkaa.\n\n»Kovinpa heikoksi on jäänyt ystäviesi vahvuusluettelo. Paljon on\nmiehiä komennuksella, ripulissa ja saunanlämmityksessä. Tarttis vähän\ntarkastaa äijien touhuja, etteivät työt muutu haukottelemiseksi.»\n\nSakarila katsoo Pekoseen ja miettii kateissaan keinoa ratkaista turhat\nfilosofiset kysymysmerkkinsä noin vain tietyssä mapissa olevien\nnumeroiden ja vahvuuksien nojalla. Pitäisi laatia jonkinlainen henkinen\nvahvuusluettelo, jossa käytettävissä olevat ja kelvolliset ajatukset\nmerkittäisiin plussalla ja sairaat sekä poissa olevat ja pinnarit\nmiinuksella. Ja karkurien nimen jälkeen olisi parhainta merkitä\nkuolinristi muistoksi heikosta palveluksesta. Kai Pekosella onkin\njonkinlainen merkintäluettelo, koskapa hän pystyy pitämään päänsä\nselvänä silloinkin, kun toisen aivot höyryävät liiasta ajatusten\nylipaineesta? Pekonen pystyy hallitsemaan tilanteen, mutta entä\nSakarila itse? Hänen päänsähän on tungettu täyteen hyviä ja huonoja\najatuksia sekaisin. Ja nehän eivät sovi samaan seuraan, sehän on selvä.\nHänen päänsä on kuin kissanluukku eloaitan ovessa: siitä pääsee sisälle\nkissa, mutta siitä pääsevät myöskin hiiret. — Jumaliste, jos voisi\ntukkia sen luukun!\n\nSakarila hymähtää. Kauniimmin ajateltuna hän voisi keksiä toisenkin\nvertauksen. Hänen ajatuksensa ovat kuin pieni ja voimaton puro, joka\nyrittää halkaista tasaisen suoalueen ja kasvaa reunoillaan jonkinlaista\nturvetta. Kai se soluu jonnekin eteenpäin, mihin maasto sattuu\npainamaan. Vesi on tummaa eikä siinä ole muuta elämää kuin bakteerit\nja rumannäköiset, sukeltelevat vesilotukat, joilla on teräviä karvoja\ntakapuolessaan...\n\n»Olenko päissäni, kun puhun tuollaisia taas?» kysyy hän välillä\nPekoselta.\n\nTämän pudistaessa päätään hän kertoo edelleen purostaan ja alkaa\nkuvitella, että jos tulisi tulva niin kuin parhaimpaan aikaan keväällä\nja jos se kasvaisi, niin se myöskin pystyisi särkemään tieltään turhat\nesteet. Sitä voisi silloin luulla melkein joeksi. Ainakin hän itse\nerehtyisi luulemaan...\n\nNäyttää ikävältä, kun tulvaa kuvitteleva mies koettaa herkistää\nkorviaan kuullakseen edes jotakin kohinaa. Mutta kun sitä ei kuulu\nnyt enempää kuin ennenkään, kohauttaa hän olkapäitään ja sanoo\nsurkeudelleen:\n\n»On typerää, kun minäkin olen tähän asti kummastellut veli Havusen\nmielentilaa. Itse seison samalla lailla portin edessä, en osaa aukaista\nsitä, mutta en osaa kääntyä takaisinkaan. Sen kuin olen vain ja\nkatselen peukalo suussa...»\n\nMutta Pekonen on valmis auttamaan häntä samoin kuin Havustakin — jos\nvain pystyy siihen. Rantuekin olisi siitä mielissään, sillä molemmat\nolivat Rantueen mielestä hyviä miehiä... Sanotaan, että eräs hyvä keino\nparantaa nuoresta miehestä huonoja tottumuksia, selvittää solmuiset\najatukset, antaa työlle jonkin tarkoituksen ja koko elämälle selvän\nsuunnan. Senpä vuoksi hän kysyykin Sakarilalta:\n\n»Eikö sinun lähelläsi ole ketään kunnollista naista?»\n\n»Naisia kyllä on. Mutta sinähän tunnet heidät ja tiedät, ettei heistä\nole mitään apua tähän. Päinvastoin he pyrkivät juuri syntiin. — Mutta\njos sitten tapaan niin kunnollisen naisen, että...»\n\n»... että hän ei pyri syntiin, niin silloin sen teet sinä itse?»\n\n»Niin teenkin!»\n\nPekonen tuntee olevansa kuin pappi, joka on joutunut ripittämään\nhenkisesti voimakkaampaa sairasta. Vanhat heikot fraasit eivät enää\nauta ja uusia ei löydy. Mutta ehkäpä tässä keksitään vielä jotakin\nSakarienkin avuksi. Kipu on varmasti suuri, kun reima mies menee\ntunnustuksissaan jo näin pitkälle eikä viittaa noin vain kintaalla muka\njoutavalle. Ilmeestäkin huomaa hänen olevan jo vakavissaan, kun hän\nnojailee seinään, vetää tupakkaansa ja joka kerran imaistuaan puhaltaa\nsen tulipään kirkkaammaksi. Sitten hän löytää rintataskustaan pienen\nja ruskean pullon hypistellen sitä kädessään. Pekonen ojentaa kätensä\nja kysyy, mitä siinä on. Sakarila avaa pullon kiiltävän metallikorkin,\npudottaa kämmenelle muutamia tabletteja ja sanoo:\n\n»Vitamiineja, jotka auttavat mihin tahansa. Ovat oikeastaan parempia\nkuin viina. Mutta älä ota enempää kuin kaksi.»\n\nPekonen ei mieti enempää, vaan heittää tabletit suuhunsa. Samalla\nSakarila ojentaa hänelle koko pullonkin:\n\n»Voit ottaa. Minulla on toinen kotona.» Ja sitten hän jatkaa kesken\njäänyttä ajatustaan kysymällä: »Sanopa, onko sinulla minkäänlaista\nselvää määrää ja tarkoitusta.»\n\nPekonen miettii kauan ja selittää sitten, että oman tulevaisuuden\nvaralle hänellä on työ ja sen lisäksi opiskeleminen. Ja työn avulla\nhänen on sitten vastattava hiukan laajemmasta kehästä, johon kuuluvat\nperhe ja asunto, jota muutamat sanovat kodiksi.\n\n»Tavoitteet ovat siis täysin porvarillisia, vaikka oletkin sosialisti»,\nsanoo Sakarila. »Teoriassa hammasta pureva radikaali, mutta käytännössä\nkesy poroporvari.»\n\nNiin juuri. Suhteestaan yhteiskuntaan ja koko ulkomaailmaan Pekonen\najattelee sosialistin tavoin. Mutta onko sillä mitään tekemistä hänen\nomain seinäinsä sisällä — se on asia erikseen. Siellä ajatellaan vain\nsillä tavalla kuin perheen hyväksi on välttämätöntä. Niin tekee hän\nitse ja samoin myöskin hänen rouvansa. Jos he tahtovat saada kotiinsa\nuusia ja mieluisia huonekaluja, jos he tahtovat johdatella pojanvesoja\nselvälle tielle jo alusta lähtien ja jos he tahtovat viihtyä joskus\niltaisin yhdessä, niin siinä eivät enää auta yhteisajatukset eivätkä\n-ismit tavoitteineen, vaan ainoastaan oma itse.\n\nSakarila kuuntelee ja jälleen kadehtii ajatellessaan, että jotakin\ntuolla tavoin selkeätä hänenkin pitäisi nähdä. Se tuntuu olevan helppoa\nja vaivatonta. Tähän asti hän on hakenut niitä hyvistä päätöksistään ja\nsotkeutunut niiden vyyhteen. Mutta mitähän seuraisi, jos hän jättäisi\npäätöstenteon kokonaan ja harppaisi kynnykseltään johonkin suuntaan,\nvaikkapa lentäisikin nokilleen ja parkuisi?\n\nTokkopa tuosta olisi tuloksena tämän pahempaa, sillä samaa\nparkumistahan tämä on jo nytkin...\n\nTimo Sakarila kohottaa katseensa lattiasta, silmää Pekoseen ja\nryhdistäytyy. Hän on tainnut jutella liian herkästi toiselle sellaista,\njonka vain humala saa puhumaan. Onneksi Pekonen sentään ymmärtää eikä\nhölise turhia. Mutta näyttääkseen miehekkäämmältä Sakarila tarttuu\ntaas pulloon, kulauttaa pitkään ja hartaasti, ojentaa sen takaisin\nomistajalleen ja sanoo:\n\n»Eiköhän meidän pitäisi mennä takaisin saliin? Tänne kuuluu tulevan jo\nmuitakin.»\n\nSalissa on päättynyt jokin ohjelmannumero, koskapa sieltä kuuluu\nkättentaputusta ja hetken kuluttua hälinää. Ovi repäistään auki ja\nulos astuu lisää miehiä kovaäänisesti. Pekonen lähtee pois ja nykäisee\nSakarilaakin, mutta tämä tapaa jonkun tuttavan ja jää juttelemaan\nmuutaman sanan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena nauttii katsellessaan yleisön innostunutta touhuilua salissa.\nKeskustelu kiihtyy joka puolella ja lyhyet huutelut kuuluvat nurkasta\ntoiseen:\n\n»Antti peijakas! Nyt on rotulikin jo nestemäistä. Kohotapa lasisi!»\n\n»Joko pannaan lomapaperit kuntoon, Pekka?»\n\n»Siviilissä ei tarjota lomia, vaan eläkkeitä.»\n\n»Muistaks, Matti, kun kerran haaveiltiin siitä, jotta siviili on\npuolitiessä taivaaseen?»\n\n»Ja jouduttiinkin suoraan helvettiin...!»\n\nMuutamat aseveljet ovat muistaneet ehdottoman tärkeää sanottavaa\ntoisella puolen salia istuvalle kumppanille, niin että vaimon tai\nmorsiamen on mentävä hakemaan heidät pois, nyhjäistävä kyynärpäästä\nja huomautettava kotiinlähdöstä. Nämä monet kymmenet sodan kovettamat\nmiehet istuvat lasiensa ääressä herkistyneinä ja saavat katselijan\nhymyilemään ymmärtäväisesti. He ovat kuin kukkivan pihlajan ympärillä\nsuriseva mehiläisparvi, toiset liikkuvat kuin tuoksua ja tunnelmaa\nnautiskellen, toiset taas lentää hurahtelevat paikasta toiseen pieniä\npäähänpistojaan toteuttaakseen ja muutamat ovat toiminnanhaluaan\ntyydyttääkseen valmiit vaikka pistämään, jos kohdalle sattuu sopiva\nuhri. Salin yhteisestä hurmasta on vaikea erottaa yksityisiä sanoja, ja\nLeena kuuntelee tarkasti saadakseen katkonaisista lauseista selville\nmiesten tärkeitten keskustelujen aiheet:\n\n»Eläisihän tässä jotenkuten, mutta kun palkka ei riitä kunnolla muuhun\nkuin tupakkaan ja viinaan.»\n\n»... myy molempia, niin saat hyvät tulot ja vielä juomiset puhtaana\nvoittona...»\n\n»... minusta taas lakko on suorin ja selvin ratkaisu koko pulaan.\nSähkömiesten lakkohan alkaa jo maanantaina...»\n\n»Nykyään saarnailevat sitä moraaliaan joka paikassa, niin että elämä\nkäy jo rasittavaksi.»\n\n»... ihmisillä kun on täysi tekeminen siinä, että pystyy selviämään\nyksistään poliisista. Jos lakipykälien lisäksi pitää noudatella vielä\nkymmeniä käskyjä, on se vaadittu jo liian paljon...»\n\n»Mimmi keitti korviketta aivan aamutuimaan...»\n\n»... eikä sen nimi ollut Mimmi, vaan Maija. Eikä se ollut vain\naamutuimaan, vaan minä läksin kotiin vasta kahdeksan jälkeen...»\n\n»... ja me kun oltiin toissa viikolla Marsun kanssa rentoutumassa,\nlähdettiin liikkeelle jo lauantaina, mutta vasta maanantaiaamuna\nalettiin muistella tätä ankaraa nykyisyyttä ja mentiin suoraan\ntöihin...»\n\n»Eikä politiikka muutu sen kummemmaksi, hoitelipa sitä kuka tahansa.»\n\n»... senpä vuoksi onkin mukava katsella huvikseen, rupeaako äijien\npaita jo lepattamaan, kun ovat itse joutuneet ministereiksi...»\n\n»Viime pyhän nyrkkeilykilpailuissa sai yleisökin jo tekemistä ja oli\nsyntyä tappelu sen ja palkintotuomarien välillä.»\n\n»... ja jo kolmannessa erässä humautti Karvonen koukulla tajun irti\ntoisen päästä ja säilytti mestaruuden...»\n\nLeena kuuntelee ja katsoo sitten vierellään istuvaa Niiloa, joka\nseurailee välinpitämättömästi niin kuin olisi ulkopuolinen tai kuin\nistuisi raitiovaunussa tuntemattomien ihmisten joukossa ja odottaisi\nvain hetkeä, jolloin hänen oma matkansa loppuu.\n\nLeena kysyy itseltään samaa kuin heti tänne tultuaan: Jos tuo ei\nole vain tilapäistä väsymystä, vaan pysyvää ja jatkuvaa, niin missä\non sen syy? Ja tilapäistä se ei voi olla, koskapa Niilo ei sodan\nloppumisesta lähtien ole näyttäytynyt laisinkaan julkisuudessa ja\nkun Leena jo edellisilläkin kerroilla huomasi hänen kasvoillaan\nsamaa. Aunen kuolemasta on kulunut jo pitkän matkaa toista vuotta,\nniin ettei se voi olla enää suruakaan. Ja toisaalta se ei voi johtua\nleskeysajan hiljaa ja salaa palavasta erotiikastakaan, sillä senhän\npitäisi päinvastoin ilmetä uutterana työn ja toiminnan haluna. Tai\nehkä huonosta taloudellisesta asemasta johtunut työ on ruvennut pitkän\npäälle väsyttämään niin kuin hänen sanoistaan oli kuultamassa lävitse\näsken?\n\nLeena huomaa pohtivansa samoja kysymyksiä koko illan luultavasti vain\nsiitä syystä, että kun hänellä itsellään ei ole mitään vastaavanlaisia\nvaivoja, kiinnostavat sen vuoksi toisen kivut pelkästä myötätunnosta.\nJos Niilo olisi nainen, voisi Leena johdatella keskustelun helposti\noikealle uralleen ja saisi toisen kertomaan. Kun taudin selvänä oireena\novat haluttomuus ja väsymys, on hänen pieni velvollisuutensa auttaa\nsitä tavalla tai toisella.\n\nItselleen Leena myöntää sen, että jos hän olisi oikea lääkäri,\npäättelisi hän koko asian varsin biologisesti. Sillä kun ihmisen\ntahtoelämässä kerran on häiriöitä, pitäisi syy etsiä sitä tietä\nja saada liikkeelle oikeat hormonit vitamiinien avulla — niin\nkuin hän äsken päätteli. Sanotaanhan, että sillä tavalla saadaan\ntulokset näkymään hyvin helposti ja potilaan tahtoelämä korjautuu\nentiselleen ja sitäkin paremmaksi. Silloin kai on turha käyttää\nvanhoja ja kuluneita reseptejä ruokaryypystä bromitabletteihin saakka\ntasapainon saavuttamiseksi, eikö niin? Sillä kun katsoo täällä olevaa\nyleisöä, huomaa hyviä esimerkkejä siitä, millä tavoin potilas voi\nkeinotekoisesti virkistyä tunniksi tai pariksi ja samalla muuttuu\nehkäpä arvostelukyvyttömäksi tekaistun intonsa avulla. Ja bromin\navullahan tuskin saadaan tasapaino muussa kuin haukottelemisessa. —\nMutta Niilon henkinen tasapaino on varmasti korjattavissa, jos hän vain\nrupeaa puhumaan.\n\nLeena haluaa kysyä jotakin, mutta samassa tulee viereen tarjoilija\nkeskeyttämään hyvän aikomuksen. Hän asettaa molempien eteen\ntilaamattomat liköörilasit ja Niilon kysyessä niiden tarkoitusta\ntarjoilija osoittaa toiselle puolen salia ja kertoo »tuon\nkiharatukkaisen ja mustapukuisen herran» käskeneen tuoda ne tänne.\nNiilo katsoo sinne, tuntee miehen ja ystävällisen hymyn levitessä\nkasvoille kohottaa lasinsa ja nyökkää tälle suurkiitoksensa. Sitten hän\nkääntyy Leenaan päin, kohottaa lasiansa tällekin ja virkahtaa:\n\n»Kunnon mies... Soti kuin riivattu, mutta säilytti tasapainonsa.»\nLeenan katsoessa kunnon miestä kuin hyvänä mallina toisia\nei-kunnollisia varten Niilo jatkaa selitystään liköörilaseista: »Hän\non kapteeni Kajola, rakennusmestari ja nykyisin toimitusjohtaja.\nPalveltiin eri komppanioissa, mutta jouduttiin kuitenkin paljon yksiin.\nOsaksi samojen asioitten vuoksi, jotka hän osasi ratkaista taitavammin\nkuin minä. — Haluatko kuulla lisää?»\n\n»Kerro pois, minä kuuntelen.»\n\n»Muutamana iltana napattiin kiinni viisi miestä, jotka olivat\nkieltäytyneet palveluksesta tai yrittäneet karata. Asia oli nimittäin\nsillä tavalla, että minun joukkueeni lähetettiin vahvistamaan erästä\naivan vierasta jalkaväkikomppaniaa venäläisten läpimurtoyrityksen\ntakia. Miehet olivat väsyneitä jo ennestään, sen minä ymmärrän, mutta\nen kuitenkaan uskonut heidän hankkivan tuollaista, kun näyttivät muuten\nhyviltä. Kun minun pitkän saarnani tuloksena ei ollut mitään muuta\nkuin entinen luja päätös, kutsutti Rantue miehet pataljoonaan ja pani\ntiukalle. Seisoessaan Rantueen edessä nämä jo taipuivat ja lupasivat\nlähteä palvelukseen nurisematta, mutta matkalla takaisin komppaniaan\neräs heistä jo yritti kuitenkin karata uudestaan. Ja seuraavana aamuna\noli kaikkien päätös ihan yhtä luja ja jokainen kieltäytyi kaikesta\nmuusta, paitsi halonhakkuusta ja saunanlämmityksestä.\n\n»Nyt kävi sillä lailla, että Kajolan komppaniasta löytyi myöskin eräs\nmies, jota ei sota oikein huvittanut. Saman päivän iltana Kajola\ntuli minun luokseni — ja meillähän olivat pidätettyinä myöskin\npinnarit, minun viisi ja hänen yksi, jotka oli tarkoitus lähettää\nkenttäoikeuteen. Kaiken muun keskustelun lomassa tuli puhe heistäkin\nja Kajola lupasi ottaa koko asian hoitaakseen noin vain helposti\nja mukavasti. Korsusta ajettiin pois kaikki muut ja jäätiin kahden\nodottamaan miehiä sinne.\n\n»Vartijat toivat heidät, ja Kajola noudatti jotakin paljon\nsäälimättömämpää tyyliä kuin minä. Ensin hän puhui heille kuin mies,\nvahvisti sisua ja uskoa, kirosi ja taisi väliin siunatakin. Mutta\nomituista kyllä, mikään ei auttanut. Miehet kieltäytyivät entiseen\ntapaansa aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Mutta he eivät tunteneet\nKajolaa ja erehtyivät. Sillä kun oli puhuttu toista tuntia, nousi\nKajola viimein pystyyn, astui miesten eteen ja sanoi jokseenkin tähän\ntapaan: Me emme voi ottaa sitä häpeää, että pataljoonassa on noin\nkelvottomia miehiä! Ja teidän omat perheennekään eivät voi ajatella\nsamaa häpeää, että te istutte linnassa silloin, kun toiset sotivat\nomalla tavallaan joko rintamalla tai kotona. Teistä tulisi ikuinen\nsuru ja häpeä jo omille aviovaimoillenne. Sen vuoksi on parempi, jos\nkatoatte kunnon miehinä vaimojenne silmissä. Olkaa hyvät ja jättäkää\nkaikki esineenne tähän pöydälle ja nimiliput viereen. Lähetämme\nne teidän koteihinne ja ilmoitamme teidän kaatuneen... Nimittäin\nymmärrätte kai, että tänä yönä teidät ammutaan. Ammutaan tunnin\nkuluttua tuolla pimeässä hiekkakuopassa, mutta kotona selitetään teidän\nkaatuneen.\n\n»Kajolan tarkoituksena oli tietysti vain peloitella eikä suinkaan ampua,\nsen minä kyllä tajusin. Meni muutama hiljainen minuutti eikä kukaan\npuhunut mitään. Joku mies alkoi hitaasti kaivella taskujaan tyhjiksi ja\nasetella esineitä pöydälle. Näki kaikesta, ettei hän ollut odottanut\ntällaista loppua kaikelle. Muuan toinen kysyi, saisiko hän jättää\nvaimonsa kirjeen taskuunsa, mutta Kajola kielsi senkin. Ei mitään\nmuuta saanut jäädä kuin tuntolevy — vainajan viimeinen saattaja. Kului\nviisi tuskallista minuuttia, ja minusta ne tuntuivat hirvittäviltä.\nEräältä mieheltä puhkesivat jo kyynelet ja vähällä piti, ettei niitä\ntullut minultakin. Miesten katseet painuivat lattiaan, mutta Kajola\noli yhtä armahtamaton kuin ennenkin. Esineensä jättänyt mies alkoi\nriisua takkiaan aivan kuin lähteäkseen paitahihaisillaan pakkasyöhön\nkuollakseen hiekkakuopan pohjalla, mutta näki sitten rintataskussa\nolevan kellonsa, hypisteli sen periä ja hyrskähti itkuun.\n\n»Kului taas muutama minuutti. Sitten sama mies pusersi kelloa\nkämmenessään, lähestyi pöytää, mutta ei voinut antaa parhainta ja\nuskollisinta esinettään. Hän jo ojensi kätensä jättääkseen kellon\nmuiden tavarain kasaan, kun käsi pusertui nyrkkiin, kuului rusahdus,\nkun kellonlasi murtui rikki. Miehen pää kohosi pystyyn, hän avasi\nkämmenensä ja minä näin, miten särkyneen lasin sirpaleet olivat\ntunkeutuneet lihaan, niin että ojennettu kämmen oli täynnä verta kuin\nlähteen lippi vettä. Sitä tippui lattialle ja kello oli punainen. Mies\nkatsoi meitä molempia, Kajolaa ja minua, ja sanoi sitten ääni varmana,\nettä hän lähtee huomisaamuna palvelukseen, jos saa vielä anteeksi.\n\n»Kajola nousi, otti särkyneen kellon mieheltä ja puristi veristä kättä.\nJa tästä kai johtui, että jo toinenkin mies sanoi tekevänsä samalla\ntavalla kuin ensimmäinen. Ja kun vielä viisitoista minuuttia kului,\nlupasivat kaikki samaa. Sitä mukaa kuin lupaukset tulivat, ojensi\nKajola pöydältä heille esineet ja käski istumaan petin reunalle. Ja kun\ntilanne selvisi kokonaan, näki hän nurkassa pesuvadin, kahmaisi siihen\noven ulkopuolelta lunta ja käski sisukkaan miehen hyydyttää vertaan\nsiinä kylmässä. Ja minä toin sidettä.\n\n»Niin kuin sanoin, oli Kajolan tarkoituksena vain näytellä. Mutta hän\nonnistui. Ja tuloksena oli, ettei miehiä vaivannut enää mikään.»\n\nLeena silmää kapteeni Kajolaa, joka on aivan tavallinen mies eikä\nulkonäöstä päättäen millään tavalla erikoisempi kuin muut. Hän siis\nosasi vain oikealla hetkellä käyttää omaa tyyliään ja onnistui, mutta\nNiilon vikana oli se, ettei hänen hetkeään tullut koskaan. Ja siitä\non mies saanut pahan alemmuudentunteen aivan kuin ei olisi koskaan\npystynyt mihinkään. Ja se sama tunne elää yhä vieläkin, vaikka sota on\njo kaukana ja jokainen voi yrittää omaa tyyliään tavallisissa rauhan\ntöissä.\n\nOlipa hyvä, että Niilo kertoi tämän, sillä nyt Leena jo ymmärtää hänet\nparemmin. Ja nyt on helppo kysyä myöskin lisää:\n\n»Onko tämä kaikki vaikuttanut sinuun niin pahasti?»\n\n»On. Olen ihan tylsä.»\n\n»Et sinä ole tylsä, vaan väsynyt», sanoo Leena rauhoittavasti ja tuntee\njo pientä äidillistä hoivaamisen halua. »Pahinta vain, että sinun\naikaisempi ponteva minäsi on kaiken tämän vuoksi siirtynyt piilommalle\neikä näyttäydy enää.»\n\nNiilo kysyy toisen tarkoitusta ja Leenan on selitettävä se hänelle\nsopivasti:\n\n»Silloin aikoinaan sinä hehkuit toimintatarmoa, jakelit ideoita\nmuillekin ja uurastit paljon. Olit pystyvä mies, joka...»\n\n»... joka ei enää pysty mihinkään eikä yritä mitään — niinkö? Mutta ota\nhuomioon, etten jaksa enää uskoa vanhoihin ajatuksiini, kun maailma on\nrouhunnut ne murusiksi kuin sepelin. Niistä ei tule enää ehjää. Niitä\nei voi koota yhteen. Sen vuoksi ne joutavat mihin tahansa. Ja samaten\njoudan minäkin käyttökelvottomien joukkoon.»\n\n»Mutta hyvä mies!»\n\n»Te nauratte, kun minä en kelpaa enää muille kuin Raunolalle.»\n\n»Nyt sinä sotket keskenään monta eri asiaa!» keskeyttää Leena\ntarmokkaasti. »Ensiksikään emme puhu sanaakaan Raunolasta, vaan\nsinusta. — Maailma ei ole rouhunnut sinua itseäsi, vaikka se onkin\nheittänyt kivillä sellaisia ajatuksia, joita sinä pidit hyvinä. Sanonko\nsinulle pienen esimerkin? — Voithan sinä pitää vaikkapa jotakin\nlasimaalausta kauniina. Mutta ethän sinä itse mene siitä palasiksi,\nvaikka joku katupoika heittääkin rikki sen maalauksen.»\n\nNiilo hymähtää, katsoo Leenaa silmiin ja tuntee kiitollisuutta\nsiitä, kun tämä vahvistaa hänen uskoaan. Mutta kuitenkin hän keksii\npuolustuksen sanattomalle passiivisuudelleen:\n\n»Mutta silti minä olen vanhentunut. Ja se on sammumisen enteitä. Lieska\npienenee ja lepattaa väsyneesti.»\n\nJahah, vai sieltäpäin tuuli puhaltaakin! innostuu Leena täydentämään\ndiagnoosiaan Niilon henkisestä kivusta. Hän ei huomaa itsekään, miten\nhän hyvässä hoivaamisenhalussaan siirtää paikoilleen Niilon irtonaisen\nhiustukon, joka on riippunut otsalla ja jota hän on katsellut jo\npitkän aikaa. — Jahah, kaikki onkin siis noin yksinkertaista eikä\ntuon pahempaa! Yksitoikkoinen, vastenmielinen ja pitkä työkään ei\nole jaksanut enää virkistää häntä sotaväsymyksen jälkeen ja siitä on\ntullut vielä lisää hemmungeja. Kun kivistävä hermo on nyt löytynyt, on\nsen kuolettaminen vain pieni asia. Kun Niilo parka pitää väsymistään\nvanhuuden parantumattomana oireena, on ensiksikin tietysti oikaistava\ntuo hassu kuvitelma. Sen vuoksi Leena koettaa valikoida parhaimmat\nsanansa ja selittää, että tuollaista liikkumatonta alakuloisuutta on\ntavallisesti henkisen virin edellä. Mutta itsekseen hän ei ajattele\ntuulenviriä, vaan tulta. Se on saatava syttymään ja sitten lisättävä\nuusia sytykkeitä ja puhallettava — puhallettava hehkuviin hiiliin!\n\nNiilo havahtuu hetkeksi kuin olisi nähnyt mielikuvissaan jotakin uutta\nja katseessa syttyykin jo sama kipinä kuin joskus menneinä vuosina.\nSiellä palaa jo varmasti! Ja Leena tuntee velvollisuudekseen parantaa\nlieskaa, johon toinen ei enää usko — se on yksinkertaisesti juuri hänen\nvelvollisuutensa. Mutta toinen kai pelkää syttyvänsä liiaksi ja yrittää\netsiä vaikuttavia vertauskuvia itselleen:\n\n»Minä olen kuin vanha kievarihevonen», selittää Niilo kammaten\nsormillaan tukkaansa. »Laahustan samaa tietä edestakaisin päivästä\ntoiseen. Yhtä ja samaa. Hitaasti ja väsyneesti.» Hän näkyy nauttivan\nkuvatessaan itseään mahdollisimman surkeana: »Pää on riipuksissa ja\npattipolvet jäykkinä. En jaksa enää juosta myötämäessäkään, vaikka\npainavat rattaat työntävät minua eteenpäin. Vastamäessä kiskon kuormaa\nhuohottaen ja seisoskellen. Ja vieraiden porttien kohdalla katselen\nkauniita pihoja. Mieli tekee poiketa sinne, mutta matkaa on jatkettava.»\n\n»Tuntuu kuin sinä syyttäisit itseäsi siitä väsyttävästä\nkievarimatkasta. Eihän vika ole hevosen, vaan olosuhteitten. Eikä\nmatkakaan ole niin harmaa kuin yrität kuvailla. Ajattelehan: joskus\nsaattaa tulla aurinkoinen päivä ja silloin hevonen huomaa, että...»\n\n»... ei hevonen, vaan koni...»\n\n»... hevonen huomaa, että tien varrella on rehevä niitty. Siellä kasvaa\napilaa ja päivänkakkaroita. Koko maailma on samanlainen kuin vuosia\nsitten, ennen väsymyksen aikaa.»\n\n»Kaakki katselee sitä rehevää niittyä kuin vanhaa ja hyvää muistoa»,\njatkaa Niilo. »Heposen mieli tekee niitylle, mutta välissä on korkea\naita...»\n\n»Ja aidassa veräjä!»\n\nNiilo kääntyy taas nopeasti Leenaan päin kuin odottaen jatkoa. Mutta\ntämä ei sanokaan sitä, vaan hymyilee ja jättää lopun arvattavaksi.\nLeena on ärsyttänyt häntä jo tarpeeksi paljon ja aikoo jatkaa vasta\nhetkeä myöhemmin. Senpä vuoksi hän sytyttää savukkeensa hitaasti,\nhymyilee omille ajatuksilleen, katsoo seinällä olevan lampetin himmeätä\nvaloa ja puhaltaa savua sitä kohti. Hän huomaa tavoittaneensa erään\nuuden ajatuksen: asettua lähelle tuota miestä ja auttaa häntä. — Ei,\neihän se ole uusi, vaan on ollut jo kauan ennen. Ja nyt se tulee taas\nkerran esille... Sitä paitsi se ei ole ajatuskaan, vaan tunne...\n\nNiilo on tullut uteliaaksi hänen sanoistaan ja tahtoo kuulla vielä\nlisää:\n\n»Mitä siis olisi tehtävä?» Kun Leena ei vastaa eikä katso häneen, on\nsen vuoksi kysyttävä vielä kiihkeämmin: »Paha sattuma on tehnyt siitä\nvain kievarihevosen. Mutta mitä sen on tehtävä silloin, jos aidassa on\nveräjä?»\n\n»Potkittava aisat poikki ja juostava keskelle peltoa!» kuuluu sivulta\nuusi ääni.\n\nPekonen on tullut takaisin, seisonut hetken heidän selkänsä takana,\nkuullut viimeiset lauseet ja tietämättä edes keskustelun aihetta\npäätellyt vastauksensa omaan tapaansa. Ja se osuukin kohdalleen.\nKievarihevonenkaan ei ole niin kuuro, etteikö tien sivusta tuleva\nreipas hirnahdus nostaisi pystyyn sen luimussa olevia korvia ja etteikö\nharjaan puhaltava tuuli antaisi vauhdin tuntua, saisi huiskauttamaan\nhäntää ja tavoittamaan varmempaa askelta. Kun sille vielä ojennetaan\nkourallinen sokeripaloja, ei se niitä pureskellessaan muista kovaa\nkievarihevos-kohtaloaan.\n\nKuultuaan Pekosen sanat Havunen tarttuu molemmin käsin pöydän reunaan\nkuin olisi hypähtämässä seisoalleen. Ja taas vilahtaa katseessa\ntulta. Hän on sennäköinen kuin aikoisi sanoa: »sen minä teenkin!» ja\ntarttuu edessään olevaan liköörilasiin juoden sen tyhjäksi yhdellä\nsiemauksella. Leena naurahtaa tyytyväisenä huomatessaan, etteivät\nmiehen ajatukset voi olla loppuun nääntyneitä, kun ne saadaan elämään\nnäinkin vähällä vaivalla. Vauhkoontuahan niiden ei tarvitsekaan,\nvaan riittää hyvin, jos ne vain liikkuvat kevyemmin tähänastisen\nlaahustamisen asemesta.\n\nJoko vanhasta uskon puutteesta tai sitten uuden heräämisestä Havunen\npalaa vielä äskeiseen maantiekuvitelmaansa:\n\n»Myönnän kyllä, että kesäinen apilapelto virkistää vanhaa konia,\nmutta lopuksi se saisi piiskalla selkäänsä ja matkahan olisi tehtävä\nkuitenkin loppuun.»\n\n»Mutta jos se on oikea kievarihevonen, on se tottunut sivalluksiin eikä\nsen paksu nahka tunne niitä. Ja jos tunteekin, niin voihan se potkaista\ntakaisin», päättelee Pekonen. »Muuten olisi hauska kuulla, mistä tämä\nteidän vakava pollemainen keskustelunne aiheutuu.»\n\nLeena ei suinkaan halua kertoa totuutta siitä, että kertomus\nvanhan hevosen näkemästä apilapellosta oli vain vertauskuva. Mutta\ntietäessään nyt sopivalla hetkellä saavansa apua Pekoselta hän\nkertoo pudistelleensa Niilon turhaa pessimismiä. Sillä tuntuu kuin\nNiilo ei tyytyisi kantamaan vain omia huoliaan, vaan vapaaehtoisesti\nottaisi niskoilleen myöskin muun maailman synnit ja laahaisi niitä\nrasituksenaan. Vaikka ihmiset tekevätkin typeryyksiä enemmän kuin\non tarpeellista, ei niillä kannata silti pilata omaa mieltään, vaan\njokainen vastatkoon omistaan.\n\n»Nykyaika ei tunnusta messiaita, vaan nauraa niille», virkahtaa Pekonen\nja kääntyy katsomaan toisaalle sennäköisenä, ettei tuosta aiheesta\nkannata keskustella kauempaa.\n\nSamassa tulee takaisin Sakarila silmät harmaan kiiltävinä ja hyvässä\nnousuhumalassa. Pekonen huomaa hänen viivähtäneen muidenkin eikä vain\nhänen pullonsa kohdalla. Jos Havusta pitää rohkaista, niin Sakarila\nnäyttää sen sijaan tarvitsevan pienen kurituksen. Muuten ei tule hyvää.\nHän taisi tehdä väärin antaessaan pojan juopottelulle uutta intoa.\nMutta saahan tuon asian vielä korjatuksikin.\n\nPekonen pudistaa päätään aivan kuin kuulisi sen sisältä jotakin outoa\nhuminaa ja kysyy Sakarilalta:\n\n»Mitä hiton pillereitä sinä syötit minulle äsken?»\n\nSakarila naurahtaa, mutta ei vastaa. — Jahah, herra on siis kujeillut\nja saa nyt samalla mitalla takaisin. Pekonen nimittäin tunsi äsken\nlämpenevänsä ja varsinkin WC:ssä otetut kulaukset alkoivat kiertää\nsuonissa. Mutta nyt tuntuu pää selviävän kokonaan eikä humalasta ole\ntietoakaan. Ei silti, ei hän aikonut ottaakaan sitä tärkeänä numerona,\nvaan... Mutta missä viipyy heidän illallisensa?\n\nToisten selittäessä heidän olleen poissa niin kauan, että yhteinen\nillallinen jo syötiin, tuntevat he myöhästyneinä kipeän nälkänsä ja\ntilaavat omat annoksensa. Sitä odottaessaan Sakarila katoaa taas\npöydästä ja Pekonen miettii hetken, hieroo otsaansa ja ottaa taskustaan\nSakarilan tabletit katsellen pulloa kauan. Kun annos tulee, ottaa hän\npullosta varmuuden vuoksi kolme tablettia, hymyilee tyytyväisenä ja\nupottaa pillerit haarukan kärjellä Sakarilan pihviin ja tiputtaa rasvaa\npeitteeksi.\n\nHavunen seuraa katseellaan kauemmaksi ikkunan puolelle siirtynyttä\nTopi Raunolaa. Kulmat rypistyvät hänen koettaessaan muistella, kuka\noli se tuttava, joka hänen rintamalta kotiutumisensa jälkeen viittaili\nsiihen, ettei ole järkevää jättää nuorta rouvaansa yksin tyhjään\nkaupunkiasuntoon. Sillä juuri sama ihminen kertoi, että Aunen luona\nkäynyt kuokkavieras oli liikemies. Ja samalta ihmiseltä hän saisi\nvarmasti nytkin tietää, oliko silloin kysymys tuosta häjyn hyvin\nnäyttelevästä Raunolasta.\n\nLeena seuraa tarkasti Niilon katseen suuntaa ja yrittää arvailla hänen\najatuksiaan. Nyt Niilo kääntyy katsomaan ovelle ja nähdessään siellä\nerään uuden miehen painaa päänsä kuin kuuruun ollakseen huomaamatta ja\nsamalla huokaa pitkään. Hänet tavoitti taas jokin kummallinen ajatus,\nsillä hän leikkii piippunsa kanssa hermostuneesti. Ovella seisonut mies\ntulee tännepäin, lähestyy heidän pöytäänsä, pysähtyy Havusen selän\ntaakse kuin arkaillen, tulee sitten hitaasti ja sanoo ystävällisesti:\n\n»Kas, maisterikin on tullut tänne! Olihan soma tavata. Olenkin\nmuistanut usein ja ajatellut, että pitäisi joskus keskustella.»\n\nNäiden sovinnaisten sanain vaikutuksesta Havunen kääntyy varovaisena,\nkatsoo miestä silmiin, näyttää pääsevän jostakin pahasta epäilystä,\nnousee, ojentaa kättään toista kohti ja puristaa viimein lujasti.\nMiehet katselevat toisiaan kuin epäillen ja arvellen, kunnes molempien\nkasvoille kohoaa jo hymy ja he alkavat keskustella kuin hyvät ystävät.\nViimein vieras pyytelee anteeksi häiritsemistään ja mainitsee, että jos\nmaisterille sopisi illan kuluessa, niin olisi hyvä keskustella vielä\nenemmän. Havunen lupaakin myöhemmin mennä hänen pöytäänsä, hymyilee\nistuutuessaan, katsoo avonaisin silmin, nojaa selkäänsä taaksepäin ja\nvirkahtaa Leenalle selitykseksi:\n\n»Palveli minun joukkueessani... Yksi niistä viidestä, joista kerroin\näsken Kajolan yhteydessä... Sama, joka itki ja pusersi kellonsa\nTouhuksi verisessä kourassaan...»\n\nHän unohtuu miettimään ja katseessa on jotakin vapautunutta aivan kuin\nhän olisi päässyt eroon turhasta painajaisesta tai epäluulosta. Viimein\nhän virkahtaa jatkoksi:\n\n»Olemme kai pelänneet turhaan toisiamme. Luulin hänen vihaavan minua,\nmutta nyt hän pyysikin pöytäänsä.»\n\nHän istuu tyytyväisenä, on kuulevinaan Leenan äänen herkempänä ja\nhellempänä kuin ennen ja tuntee hänen käsivartensa kosketuksen omaansa\nvasten. Ehkä se on ollut siinä koko illan — ajattelee hän — mutta ei\nole tullut sitä vain huomanneeksi.\n\nMyöskin Leena on tyytyväinen, sillä tapaus Havunen ei näytä olevankaan\nniin vakava kuin alussa luuli. On vain mietittävä keino, kuinka saisi\nNiilon tarttumaan asioihin arvelematta, päättävästi, maskuliinisemmin\nja — kuinka sen nyt sanoisi — karvaisin miehen-käsivarsin...\n\n\n\n\nOMAA ITSEÄÄN ETSIMÄSSÄ\n\n\nKoko alkuillan vallitsi salissa vieras ja epätodellinen tunnelma aivan\nkuin ihmiset eivät olisi tahtoneet näyttää toisilleen tavallista\narki-ilmettään. Vaikka he tunsivat toisensa monien rintamavuosien\najalta kaikkine ansioineen ja heikkouksineen, eivät he sittenkään\nhalunneet olla valokuvamaisen tarkasti samanlaisia kuin ennen, vaan\nretushoivat itselleen uusia piirteitä ja parantelivat vanhaa kuvaa.\nTovereiden piti nähdä heidät jossakin uudenvärisessä ja tehostetussa\nvalaistuksessa niin kuin kansakoululapset seisoessaan ylväinä\njoulukuvaelman bengaalivalossa. Ja tuollaista kuvaelmaa varten on\njokainen valinnut mieleisensä roolinkin: Muutamat ovat nousseet\npystypäisinä omatekoiselle korokkeelle niin kuin Raunola käsivarret\nristissä rinnalla ja ystävällisyyttä heijastava katse luotuna toisiin\nalempana istuviin. He tavoittelevat jotakin ylevää, mutta eivät huomaa\ntoisten hymyilevän koko esitykselle. — Muutamat ovat kiukustuneet\nvähäisiin aikaansaannoksiinsa niin kuin Sakarila, tahtoisivat tehdä\njotakin puhtaasti omaa ja näkyvää, mutta mieleisten ja sopivien\naloitteiden puutteessa pitkästyvät turhaan asettelupeliinsä. Sen vuoksi\nhe heittäytyvät huolettoman näköisiksi uskotellakseen toisille, miten\nlöysin rantein ja turhia filosofoimatta he osaavat suhtautua elämään.\nJa monien muiden tapausten jälkeen istuvat syrjässä Havusen tyyliin ne,\njotka eivät hyväksy omaa itseään tällaisenaan, mutta eivät osaa luoda\nmuutakaan kuvaa. Ja kummallista kyllä, nämä rehellisimmät taitavat\nuskoa omaan alemmuudentunteeseensa jo niin vahvasti, että pitävät\nmitätöntä rooliaan melkeinpä kohtalonaan.\n\nKoko salissa on syntynyt jonkinlainen kiihkeä kilpailu, jossa pyritään\nvoittamaan kaikki toiset joko taloudellisen aseman, älykkyyden,\nesiintymistaidon, humalan tai sitten vaikkapa sällimäisen rehvakkuuden\nnojalla. Kuljetaan pöydästä toiseen, ja jos halutaan kehaista omaa\nvarallisuutta, mainitaan kuin ohi mennen kymmenissätuhansissa maksetut\nvaltionverot. Joku toinen tuntee koko illan menevän hukkaan, jos hän\nei nouse ja pidä puhetta pataljoonalle ja aseveljeydelle. Ja kolmannet\nantavat palttua mokomalle lörpöttelylle, sen sijaan kertovat pari\nkolme paksua kaskua ja uskovat olevansa älykkäitä, vaikka naiset eivät\nnaurakaan.\n\nMutta iltatuntien kuluessa näkyvät värilliset bengaalitulet hitaasti\nsammuvan sitä mukaa kuin lasit tyhjentyvät. Niinpä roolit unohtuvat\nja oikeat kasvot ja todellinen minä näkyvät vanhana hyvänä tuttavana.\nAjatukset kangistuvat pohtimaan tavallisia käytännön suureita ja\nliikkuvat vain indeksien, prosenttien, pinta-alojen ja almanakan\nneljän pyörän varassa eivätkä jaksa enää nousta maanpintaa ylemmäksi.\nKeskustelun aiheena ovat silloin rahanarvon noususta tai laskusta\njohtuvat käytännölliset seikat, sillä muutamien ihmisten mielestä ovat\nkoko elämän ratkaisevimpina tekijöinä vain aika ja indeksit. — Jos\ntaas tavallisen kuolevaisen on vaikea käsittää noita kummasti luisuvia\nnousuja ja laskuja, niin silloin on ajatustenkin turha liukastella\nniiden mukana, ne taapertavat paljon yksinkertaisemmin ja asianomainen\npuhuukin vain leipätyöstä ja tilipussista. Ja sopivana vaihteluna muun\nkeskustelun lomassa toistuvat silloin mielipiteet viinapullosta ja\nalastoman naisen hävystä, sillä heidän mielestään elämän tärkeimmät\nseikat ovat tuntipalkkain lisäksi humala ja naisen ruumis.\n\nJa kun ilta kuluu yhä pitemmälle, alkaa jokainen ajatella omalla\ntajullaan ja suhtautua toisiin ihmisiin persoonallisella tyylillään.\nNiinpä kun kaarevarintainen ylemmyydentunne on puhallettu ulos, saa\ntaakse nojaillut niska lepäillä jo oikeassa asennossaan. Kun silmien\nleikillisen huoleton ilme viimein katoaa, tulee tilalle humalaisen\nhatarasti tuijottava katse. Kun ajatusten vyyhti on viimein keritty\nloppuun, tuleekin jo tauko, ellei vanhaa ruveta purkamaan taas auki ja\ntoisteta samaa asiaa uudelleen. Niinpä huokaistaankin helpotuksesta\nja käännytään katsomaan salin keskipöytään, kun sihteeri kilistää\nhiljaisuutta, nousee seisomaan ja alkaa selittää eräitä käytännöllisiä\nseikkoja, joita on sattunut edellisen aseveli-illan jälkeen. Mutta\nvanhasta kokemuksestaan sihteeri tietää, että hänen on puhuttava vain\nlyhyesti, sillä muutoin alkavat sadella välihuudahdukset, kasvot\nkääntyvät takaisin omaan pöytään päin ja lasit kilahtelevat. Niinpä hän\nhuomauttaakin muutamin sanoin siitä velvollisuudesta, joka kaikkien\ntäällä olijain on muistettava kaatuneiden aseveljien varattomia\nperheitä kohtaan, ja luettelee sitten tämän illan lahjoittajien nimet.\n\nMutta saatuaan tavanomaiset kättentaputukset sihteeri ei vielä\nistukaan, vaan heittää saliin muutaman leikillisen jutun ja kertoo\ntodisteen siitä, miten esimerkillisen lujat voivat aseveljeyden siteet\nolla. Niinpä eräs hyvin tuttu rintamatoveri, joka asuu Porissa asti\nja on kuullut tästä yhteisestä illanvietosta, on tehnyt rasittavan\nmatkan vain tavatakseen vanhoja ystäviään. Mutta varattoman miehen\nmatkarahat ovat kuluneet loppuun, ja sen vuoksi hän on päättänyt\nansaita paluupiletin myymällä täällä pari askartelutyötään. Ne ovat nyt\nnähtävinä pöydällä sihteerin edessä. Ja saadakseen herkän yleisönsä\ninnostumaan asiaan sihteeri kohottaa näkyville puuveistoksen, joka\nesittää tukevatekoista maalaisisäntää nurkkakaapin edessä kaatamassa\nruokaryyppyä kahvikuppiin.\n\nVeistoksen aihe tuntuu miellyttävän yleisöä, sillä nähtyään sen monet\nalkavat huudella tarjoilijoille: »Neiti, tuplajaloviina kuivana! — Yksi\nrubus, johon pannaan mausteeksi kolme annosta katajanmarjaa! — Minun\nlaskuuni kasvispihvi ja ruokaryypyt, mutta pihviä ei tarvitse tuoda\nollenkaan!»\n\nSihteeri vakuuttaa, ettei aseveli Luhtinen ole tarkoittanut kuvan\naihetta esimerkiksi, vaan päinvastoin hän haluaa tällä kuvallaan\nvaroittaa rumista tavoista ja sen vuoksi ehdottaa, että turhaan\nhaaskatut rahat käytettäisiin johonkin hyödyllisempään.\n\n»Esimerkiksi paluupilettiin!» huudetaan joukkoon.\n\n»Joo, se on ihan totta! Juuri sitä Luhtinen tarkoittaa. Hän tietää sen\ntuoreeltaan, kuinka haljusti käy silloin, kun piletin hinta häviää\nniihin rumiin tapoihin.»\n\n»Puuta tässä pitäisi ruveta kaivertamaan joka miehen. Palkat eivät\nriitä ja ryypyt vain kallistuvat.»\n\n»Rahan arvo laskee, mutta suorankäden sakot nousevat!»\n\n»No ei se sakko niin suuri ollut!» oikaisee liputon porilainen turhien\nväärinkäsitysten välttämiseksi ja näyttää saavan puolelleen yhä\nsuurempaa osanottoa. Niinpä kuuluukin pari huutoa:\n\n»Myydään huutokaupalla ne kuvat!»\n\nSihteeri suostuu siihen ja kyselee ensimmäisiä tarjouksia. Samaan\naikaan tulee eteisestä saliin Raunola, huomaa myytävät esineet ja arvaa\ntulleensa parhaimmalla hetkellä. Nythän hänen sopii näyttää, miten\nvarman aseman ja vankan taloudellisen pohjan omaava mies voi oikealla\ntavalla luovuttaa pienen osan ylijäämästään puutteenalaisten hyväksi.\nTosin vain pienen, mutta kuitenkin hyvässä tarkoituksessa. Ja sulkujen\nsisällä Raunola ajattelee, että nämä rahathan voisi hyvin suorittaa\nNahkakeskuksen mainosvaroistakin. Ensin hän aikoo istuutua äskeiselle\npaikalleen ikkunan luokse, mutta kun tietää tällä kertaa pääsevänsä\njo voitolle, silmää hän toisten päiden yli Leena Keskitaloon päin ja\npäättää muuttaa takaisin hänen luokseen.\n\nLeena huomaa aikeen, puristaa pöydän alla tavoittamaansa Niilon\nrannetta tiukasti ja kuiskaa tälle vaativasti:\n\n»Jaksatko nyt olla luja!»\n\n»Mitä varten?» katsoo toinen kysyvästi.\n\n»Sinun täytyy! Minä kerron sen joskus toiste.»\n\nHeidän katseensa tavoittavat toisensa vakavina ja avoimina. Niilo\ntuntee naisen käden ranteessaan yhä lujempana ja pakottavampana,\nsormien kynnet painuvat hänen lihaansa, mutta hän ei tunne kipua.\nPoskilihakset liikkuvat niin kuin hän purisi hampaansa yhä tiukemmin\nyhteen ja ohimosuonet paisuvat. Sitten hän kysyy Leenalta kiihkeästi\nkuiskaamalla:\n\n»Sano rehellisesti: oliko Aunessa syytä?»\n\nLeenan katsekaan ei värähdä hänen vastatessaan: »Aivan varmasti ei!\nMutta...»\n\n»Tuossa...?»\n\n»Tuossa!»\n\n»Hyvä on», sanoo Niilo rauhallisemmin ja varmemmin, katsoo lähestyvää\nRaunolaa ja samalla pusertaa Leenan kättä pöydän alla kiitokseksi,\nnyökäten päätään myöntyvästi Leenan sanoille ja omille ajatuksilleen.\n\nHuutokauppa alkaa ja sihteeri saa yleisen hälinän jälkeen kuulumaan\nsanansa jo paremmin. Raunola tulee vanhalle paikalleen vastapäätä Leena\nKeskitaloa, kohentaa ryhtiään, hymyilee varmana ja pitää asianaan sanoa\nhuutokaupan pohjaksi tarpeeksi suuren pohjasumman, että kaikkensa\nmenettäneet perheraukat saisivat vielä nyt sodan jälkeenkin tuntea\nrehellisen, isänmaallisen kiitoksen:\n\n»Tuhat markkaa pohjaksi!»\n\nPuoli salia kääntyy katsomaan ja hymy Raunolan kasvoilla leviää. Jos\naseveli-iltoihin järjestetään tällaisia ohjelmannumeroita jatkuvasti,\nniin hänellä on silloin tilaisuus osoittaa samalla tavoin kuin nytkin,\nettei alikersantti Raunola sentään ollut pataljoonan vähäpätöisin\ntekijä, vaikka ei ollutkaan ase kädessä. Sillä jos mies pääsee oikeaan\nasemaansa, on hänestä hyötyä enemmän kuin sopimattomalla paikalla,\nsehän on vanha totuus...\n\nPekonenkin näyttää olevan samaa mieltä, koskapa hän on heti valmis\nlisäämään tarjousta auttaakseen siten Raunolan esiintymishalua.\nRaunolahan ei nimittäin tahdo jäädä häviölle sellaisen miehen kuin\nPekosen kanssa ja nostaa sen vuoksi oman tarjouksensa puoleentoista\ntuhanteen. Mutta nyt kilpailu vasta alkaakin, sillä Pekosen innostamina\nnostavat jo toisetkin Raunolan summia ja kyselevät kuin ärsyttääkseen,\nvieläkö tämä uskaltaa jatkaa hyväntekeväisyyttään. Mutta Raunola\nuskaltaa ja lisää vielä sittenkin, kun Pekosen summat nousevat\nepävarmoina vain kymmenmarkkasissa. Ja viimein sihteeri kopauttaa\nkolmesti pöytään kahdentuhannen kahdeksansadan markan kohdalla Raunolan\nviimeisenä huutona.\n\nHiukan kallista kunniaa tuli! ajattelee Raunola vetäessään lompakkoa\ntaskustaan, mutta halliten samalla ilmettään aivan kuin hänen vakaa\ntarkoituksensa olisi ollut tehdä juuri näin. Hän on jo nousemaisillaan\nhakeakseen keskipöydältä voittonsa ja antaakseen roponsa kärsivien\nhyväksi, kun Pekonen heilauttaa kättään pitkämatkaiselle porilaiselle:\n\n»Nyt sai Luhtinen sopivat matka- ja ryyppyrahat!» Sitten hän kääntyy\nRaunolan puoleen ja hymyilee tälle varsin ystävällisesti: »On se\nhelskutin hyvä, kun varusvarasto tuotti komean vuosivoiton ja siitä\nsopii vaikka jaettavaksi.»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Sitä, että maksoit Luhtiselle vanhat velkasi. Etkös muista, miten\nLuhtis-parkaa rangaistiin kerran ja otettiin vielä loma pois sen\nvuoksi, kun sinun kuormastasi varastettiin komppanian saapasvarasto?»\n\nSiis jälleen samaa naljailua, toteaa Raunola kyllästyneenä Pekosen\nhyökkäilyihin. Kumma, miten tuollainen edes alkeellisimpiakaan\nkäytöstapoja omaamaton sähkömies voi leveällä suullaan pilata illan\nkoko pöytäkunnalta. Raunola tietysti ymmärtää huutokaupan menneen\nvinoon, sillä hänen tarkoituksensahan oli avustaa kaatuneiden omaisia\neikä olla Luhtisen auttajana, mutta joku sivistyneempi mies ei tekisi\nsiitä Pekosen lailla pilkkaa. Sitä paitsi on Raunolan mielestä turha\npuhua vieraista besorgauksista. Eikä se häntä liikuta, jos pimeänä yönä\nhäviää kuorma-autosta muutamia saapaspareja ja haukkumiset saa tietysti\nLuhtinen, joka sattuu olemaan vartiossa sillä hetkellä.\n\nSihteerin myydessä toista samanlaista taulua Raunola juttelee Leena\nKeskitalon kanssa, mutta saa tältäkin mielestään liian kylmiä ja\nlyhyitä vastauksia. Voi olla, että Raunolan ensivaikutelma Leenasta\nolikin liian hyvä ja sietää pientä tarkistusta, sillä tohtori ei\nnäytäkään enää niin älykkäältä kuin ensin saattoi luulla. Oikeastaan\nsen huomaa jo puvustakin, sillä kaikesta päättäen tohtorilla on huono\nmaku eikä hän osaa puvullaan mainostaa sivistystään niin hyvin kuin\npitäisi. Sitä paitsi hänen varallisuutensakaan ei voi olla erikoinen,\nkoskapa hänellä on sormessaan tuollainen mitätön sormus aivan kuin\ntyttövuosien rippikoulumuistona...\n\nHänen keskustelunsa Leenan kanssa katkeaa ja sen vuoksi on haluttomana\nkuunneltava jotakin Havusen ja Pekosen väittelyä, joka ei jaksa\nhenkisesti nousta kynnystä korkeammalle. Havunen kuuluu selittävän kuin\ntärkeätäkin asiaa, millä tavoin hän yritti toistakymmentä vuotta sitten\nsäästellä pienestä palkastaan huonekalujen vähittäismaksuja. Ja sitten\nHavunen innostuu selittämään, miten hullu hän oli kuvitellessaan samoja\nhuonekaluja omikseen. Hänen on nyt joka vuosi annettava niistä veroina\nkuin vuokra, niin että alkuperäinen hinta on ylitetty jo monin verroin.\nTuollainen säästeleminen on hulluutta, kun joutuu omista mööpeleistään\nmaksamaan joka vuosi uudestaan. Parempi olisi istua pakkilaatikolla\nja juoda rahat. Humalaa ei nimittäin tarvitse maksaa kuin kertaalleen\npulloa ostettaessa, mutta annapas olla, jos panet samat rahat johonkin\nnäkyvään tavaraan!\n\n»Juu, mutta jos oksaan kurkottaa, niin latvaan kapsahtaa», lohduttaa\nhäntä Pekonen. »Miksi et ruvennut liikemieheksi?»\n\nHavunen tuskin kuuntelee häntä, kampaa tukkaansa sormillaan ja selittää:\n\n»Ja nyt, kun vaimoni sattui kuolemaan, saan maksaa omista\nhuonekaluistani samana vuonna kahteen kertaan. Ja jos minä onneton elän\nvaikka kuusikymmenvuotiaaksi, on niillä vanhoilla romuilla hintaa jo\nsen verran, että saan antaa niistä koko henkivakuutukseni — uskotteko,\npojat?»\n\nPäästyään hyvään alkuun Havunen ei malta lopettaa, vaan jatkaa yhä\nantamatta toisten siirtää keskustelua sivuun:\n\n»Te olette koko illan pitäneet minua mynnähtäneenä, suoraan sanoen\ntäysin hölmistyneenä tyyppinä, eikö niin? Olen lukenut teidän\nsilmäyksistänne, että Niilo Havusesta on tullut tällainen nuokkuva ja\nhenkisesti ummehtunut lepsu.» Hän katselee toisia silmiin yksitellen\nja hymyilee voitonriemuisena siitä, että on pystynyt pettämään heitä\nja nähnyt heidän päänpudistuksensa ja huolestuneet silmäyksensä. Mutta\nsitten hän menee totiseksi ja kysyy:\n\n»Mutta sanokaapa hitossa, mitä parempaa olisitte osanneet tehdä minun\nasemassani!»\n\nToiset eivät osaa vastata mitään, kun eivät tiedä hänen lopullista\ntarkoitustaan. Eikä heidän tarvitsekaan vastata, sillä he aavistavat\njatkon tulevan itsestään. Se surkeus, jota Havunen on yrittänyt\npiilotella, on kaikesta päättäen kasvanut niin suureksi, ettei hän\njaksa sitä enää peitellä eikä hävetä niin kuin tähän asti.\n\n»Sanokaapa nyt, millä tavoin olisitte pitäneet puntarin tasapainossa!\n— Minä tein sillä lailla, että vein vaimovainajani sormukset\npanttikonttoriin ja tunsin itseni hyvin kurjaksi.»\n\nViimeisten sanojen kohdalla hänen äänensä värähtää ja näyttää kuin\nsilmiin olisi kihoamassa kyyneliä joko kiukusta tai pettymyksestä.\nPekonen lohduttaa häntä sanomalla:\n\n»Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Vikahan on muualla eikä sinussa\nitsessäsi.»\n\n»Saattaa olla niinkin. Mutta aikamiehelle se on liian kovaa kasvatusta.\nMikä tarkoitus on silloin kaikella työllä ja vaivalla? — Mutta eipä\nsen puolesta... Jos ruvetaan tutustumaan tähän kulttuurilla kehuvaan\nEurooppaan malli neljäkymmentäseitsemän, niin mitään tarkoitusta ei\nlöydy mistään. Olisi vain hauska tietää, keitä kaikkia me hyödytämme\nkaikella kieltäymyksellä ja nälällä, sillä totta hemmetissä siitä\ntäytyy jonkun hyötyäkin!»\n\nPekonen etsii känsiä yhteiskunnan ihosta ja luettelee niitä pitkän\nrivin kaikista keinottelu- ja lahjusjutuista lähtien. Mutta hänkään ei\nole tyytyväinen löytöönsä, vaan näyttää haluavan sylkäistä lopuksi:\n\n»Mitäpä noita kaivelemaan, mokomia! Niitähän asuu kuin täitä\nyhteiskunnan kainalokuopassa.»\n\nKuullessaan Pekosen äänen Raunola haluaa jo pelkästä periaatteesta\nväitellä vastaan, varsinkin kun on kuulevinaan pienen viittauksen juuri\nhäntä vastaan. Ja niinpä hän vetoaakin samaan kuin alkuillasta, että on\njälleen otettava huomioon muuttuneet olosuhteet:\n\n»Olosuhteethan muodostelevat uusia tapauksia, joita ei voida välttää\nmillään. Muuten on muistettava, että kaikkihan on vain tilapäistä ja\nmuuttuu kyllä aikanaan.»\n\n»Vai tila-..!» kivahtaa Havunen heti. »Jos tämä surkeus olisikin\nakuuttista, niin en puhuisi mitään. Mutta nyt sen sijaan...»\n\nHän huitaisee kädellään tyhjänpäiväisesti Raunolan selityksille ja\nunohtuu tuijottamaan tämän verenväriseen solmioon. Solmiossa hän huomaa\njalokivineulan ja neulasta ajatus siirtyy oman pojan maksamattomaan\nlukukausimaksuun ja alkaa polttaa aivoissa — ei, vaan hänen mieltään\npolttaa juuri tuo neula niin kuin kipuna. Ja huulet ohentuneina hän\nsanoo Raunolalle:\n\n»Älä viitsi vertailla meitä kahta liian paljon yhteen! Minä muistan,\nettä viime viikolla sinun rintaasi ilmestyi tuo neula samana päivänä,\nkun puljutit liikevaihtoveroa. — Kerronko sen asian kaikille vai...?\nNoh, olkoon... Mutta sen sijaan voin kertoa, mitä tapahtui minulle\njuuri samana päivänä.»\n\nPäästyään hallitsemaan tilanteen Havunen haluaa pitää narun kädessään\neikä anna sitä toisille:\n\n»Niin kuin äsken sanoin, vein vaimovainajani korut panttikonttoriin.\nMennessäni sinne kävelin pitkän aikaa kadulla edestakaisin\nvarmistuakseni siitä, ettei kukaan tuttava näkisi minun pujahtavan\nsisään. Ja viimein uskalsin mennä. Kun pöydän vierellä oli pitkä jono,\noli minun painettava hattu silmilleni peitelläkseni kasvot. — Olihan\nsiellä monenlaista tapausta opittavaksi. Muutama nuori mies kauppaili\nhopeista savukekoteloa, joka saattoi olla yhtä hyvin varastettu taikka\nsitten päinvastoin morsiamelta saatu lahja. — Vanhaa sotilaspukua\nkäyttävä invalidi haisi viinalle ja tarjosi ikäloppua avaimella\nvedettävää kelloa, jota ei kuitenkaan huolittu vastaan. — Vanhalla\nnaisella oli paketissa villapusero, josta hän sai kolmesataa markkaa,\nja nuori tyttö antoi puoli tusinaa hopealusikoita. — Minun edessäni\noleva mummo selitti toiselle, että kun hän vei pari kuukautta sitten\nrintaneulansa ja hiukan muuta tavaraa sellaiselle antiikkinylkyrille,\nsai hän kaikesta vain kaksisataa viisikymmentä markkaa. Mutta kun hän\npari päivää sitten kulki saman liikkeen ohi ja vilkaisi 'arvokkaitten\ntaide-esineitten' ikkunaan, oli siinä sama rintaneula ja hinnaksi oli\npantu kaksituhatta viisisataa markkaa! Siis kymmenkertainen hinta. Ja\nnainen kertoi, että kun hän seisoi siinä kamasaksa-miljonäärin ikkunan\ntakana ja katsoi mennyttä koruaan ja menneitä rahojaan, tuli hänen\nmieleensä poliisi...\n\n»Mutta mitäpä noita luettelemaan! Meitä kurjia oli siellä jonossa\nmonenlaisia. Kun minäkin annoin sormukset ja seisoin luukun vierellä,\noli koko ajan katseltava ikkunaan päin ja peiteltävä naama ja ilme.\nJa kun sitten sain rahat ja pääsin kadulle, tunsin aivan kuin olisin\npäässyt ulos putkasta. Pahinta kaikessa oli se, kun tunsin tehneeni\nrikoksen — en suinkaan laitosta kohtaan, vaan niitä sormuksia ja Aunea\nkohtaan.»\n\nHän vaikenee hetken ja lisää Raunolalle:\n\n»Tuosta sinun neulastasi siellä maksettaisiin hyvä hinta!»\n\nRaunola hämmentyy. Toiset käännähtävät katsomaan Niiloon ja Leena\ntavoittaa taas hänen ranteensa piilossa, puristaa sitä lujasti ja\ntuskallisesti. Niilon huulille ilmestyy julma hymy, joka on kai\ntarkoitettu joko Raunolalle tai omalle viheliäisyydelle. Raunola\nmuovailee sovittavaa ilmettä aivan kuin keskustelu olisi vain vahvasti\ntehostettua iloittelua ja anteeksi pyytelevällä äänellä selittää\ntoisille:\n\n»Niin kuin tiedätte, on tämä Niilo ollut aina hiljainen ja vakava\nmies, mutta näkyy nyt innostuneen pieneen pilantekoon. Eihän leikistä\nkuitenkaan pidä suuttua, sehän tiedetään.»\n\nHavunen kiertää etusormellaan kauluksensa reunaa niin kuin se\nkuristaisi ja tuhahtaa enemmän itselleen:\n\n»Minusta tämä elämäparka on jotakin paljon pirullisempaa kuin leikkiä!»\n\nPöydässä alkaa olla hienoista jännitystä. Leena odottaa välittämättä\nvähääkään, tuleeko eteen vakavampi riita vai ei, sillä hän haluaa nähdä\nvain käänteen Niilon ajatuksissa. Muu kaikki on yhdentekevää. Kärsiköön\ntuo outo Raunola, jos on osunut toisen tielle väärällä hetkellä. Ja\nsitä paitsi hän sietääkin vanhoista tekosistaan rangaistuksen, joka\nnäyttää nyt tulevan. Jos se on luja ja säälimätön, niin Leena on valmis\najattelemaan Niilosta hyvää niin kuin joskus ennen. Jospa niin kävisi,\nolisi hänkin valmis auttamaan! Leena katsoo, miten Sakarila ja Pekonen\nimevät tupakkaansa hymyillen itsekseen ja ovat myös valmiit tarpeen\ntullen, jos niin tarvitaan.\n\n»Ja kaikkein enimmän minua inhottaa ihmisten siivoton epärehellisyys»,\nmutisee Havunen nyt hiljaa ja hitaasti aivan kuin tavoitellen uutta\najatusta. »Siivoton epärehellisyys! Ihmisistä on tullut jonkinlaisia\ntunkioeläimiä, jotka piileskelevät päivällä roskalaatikoissa, mutta\niltahämärän tultua alkavat liikkua nurkissa kuin rotat. Sellaisia\nrottasieluja on paljon enemmän kuin luulisikaan. Kummallisinta vain,\nettä niitä siedetään lähettyvillä niin kauan kuin niillä on ihmisen\nmuoto ja näkö. Mutta annas olla, jos ne pantaisiin juoksemaan pitkin\nlattiaa häntä pitkänä, maha pulleana ja silmät vilkuilevina, niin yksi\nja toinen nostaisi jalkansa turvaan. Miehet alkaisivat potkia ja naiset\nkirkua...»\n\nHän katsoo toisiin, mutta kun kukaan ei virka mitään, vastaa hän\nitselleen lujasti ja selvästi:\n\n»Mutta entäs nyt? Nyt ne rottasielut saavat pujahdella ihmisten\njoukossa tasavertaisina aivan kuin ihmisellä ja elukalla ei olisi\nmitään eroa!»\n\nHän tuijottaa yhä Raunolan kravattineulaan ja sellaiset toisilleen\noudot asiat kuin tämän verokavallus ja jalokivi ja toisaalta taas\npojan maksamaton lukukausimaksu ja pantatut vaimon sormukset\nmuodostavat hänen aivoissaan yhden ainoan käsitteen, joka kasvaa kuin\ntaivaanrannasta nouseva ukkospilvi, laajenee ja ennustaa purkautumista.\nJa se tulee olemaan luja, sillä Niilo Havunen ei istukaan enää pää\nkäsiin nojaten ja kulmakarvojaan hypistellen, vaan selkäkenossa,\nhuulilla uhmaileva hymy ja silmissä kasvavan vihan leimahdukset. Mutta\nRaunola ei näy ymmärtävän tätä, koskapa kuvittelee muutamin sovinnaisin\nsanoin voivansa hillitä toisen kasvavan hyökkäyshalun:\n\n»Noo, ei maailma sentään ole ihan niin kelvoton kuin sinä kuvailet!\nOnhan ihmisten joukossa sentään parempaakin ainesta kuin ne rotta-,\nsammakko- ja muut sielut, joita sinä näyt pelkäävän.»\n\n»En minä niitä pelkää!»\n\n»Muuten on turha filosofoida näistä asioista, sillä maailma ei muutu\nsiitä yhtään paremmaksi. Onkin siis paras pysyä hiljaa ja lähteä\nkotiin», sanoo Raunola kuin pahaa aavistellen.\n\nHavunen huomaa, että tuo on käsky hänelle, mutta ei ole enää sillä\ntuulella, että aikoisi totella. Ennen kuin hän ehtii vastata mitään,\nmenee Sakarila väliin:\n\n»Annahan nyt Havusenkin puhua totuutensa julki! Tarpeen tullen\nsinustakin, vaikka et siitä pidäkään.»\n\nHyvin alkanut riita näyttää keskeytyvän, sillä keskipöydästä viittoilee\nsihteeri ja huomauttaa Raunolalle, että tämä voisi noutaa pois äsken\nhuutamansa puuleikkauksen. Raunola ei ole siihen nyt laisinkaan\nhalukas, sillä jos hän nousisi ja lähtisi pöydästään, kuuluisi joka\npuolelta pistoja väärään osuneesta hyväntekeväisyydestä ja tyytyväinen\nLuhtinen tulisi varmasti puolivälissä salia vastaan käsi ojossa ja\nehdottaisi sopivaa jatkolle lähtemistä illanvieton jälkeen. Raunolan\ntorjuva kädenviittaus tarkoittaa sitä, ettei hän välitä joutavasta\nhuomiosta ja että asia voidaan kyllä selvittää kaikessa hiljaisuudessa\njoskus myöhemmin. Mutta kun sihteeri on yhä itsepäinen ja viittoo\nluokseen, täytyy Raunolan kohauttaa olkapäitään vaatimattomasti ja\nryhtyä vetämään esille lompakkoa. Siinä hyvässä uskossa, ettei Havusen\nkiukku kestä iankaikkisesti, hän laskee setelit pöydälle, siirtää\npinon hitaasti Niilon eteen ja ehdottaa, että tämä kävisi maksamassa\nhänen puolestaan sihteerille. Harkitsematta tai pelkästä vanhasta\ntottumuksesta tämä ottaa rahat kouraansa ja nousee jo lähteäkseen, kun\nLeena katsoo häneen silmät suurina ja kysyy:\n\n»Mihin sinä menet?»\n\nSamalla kuuluu Pekosen suusta lyhyt naurunkurahdus ja Sakarilan\nkiroaminen hampaitten välistä:\n\n»No voi helvetti sentään!»\n\nHavunen katsoo näihin kummastuneena, ymmärtää heidän ihmettelevän hänen\njuoksupoikamaista palvelemisenhaluaan ja tajuaa tilanteen jo itsekin.\nEi, hänkään ei tarkoittanut tätä... Ja senpä vuoksi Havunen kääntyy\ntakaisin, kohottaa kätensä ja läpsäyttää setelit kuin pelikortit\nRaunolan nokan alle:\n\n»Maksa itse!»\n\nMutta toinen ei olisikaan Raunola, jos ei osaisi selittää samassa\nsilmänräpäyksessä:\n\n»Ei, eihän niitä tarvitsekaan juuri nyt! Mutta kun minä lähden jo\nkotiin, niin ajattelin sen vuoksi, että sinä voisit sitten illan\nlopulla antaa nämä.» Ja itsestään selvänä asiana hän siirtää rahat\njälleen Havusen eteen ja aikoo järjestää kaksi eri asiaa kuntoon\nsamalla kertaa: »Enkä minä halua sitä veistosta... Jätä se tänne. Niin,\ntaikka jos haluat, niin voithan pitää sen itse.»\n\nNyt näkyy Niilo Havunenkin jo tietävän, mitä hän itse tahtoo ja mitä\nei. Hitaasti ja kämmenillään pöydän reunaan nojaten hän kumartuu\nlähemmäksi Raunolan kasvoja, katsoo tätä silmiin samalla kuin käsi\npusertuu setelien ympärille.\n\n»Mitä varten?» kysyy hän paperitukko nyrkissään, kohottaa sitten\nkätensä ja heittää rahat vasten toisen kasvoja: »Minulleko sinä maksat\nvuokran vaimostani!»\n\nRaunola hervahtaa liikkumattomaksi niin kuin salama olisi leiskahtanut\nkorvain sivuitse, kädet alkavat vavista pöydällä ja kasvot muuttuvat\nkalpeiksi.\n\n»Mitä tarkoitat? Minä en ymmärrä...»\n\n»Mutta minäpä ymmärrän! Ja myöskin tiedän! Lopun kuulet sinäkin.» Hän\npitää niin lyhyen tauon kuin ehtii vetää ilmaa keuhkonsa täyteen ja\nkohottaa rintaansa pystympään: »Kuvitteletko tosiaan, etten minä tiedä\nmitään? Aune kertoi minulle kaiken, kertoi kaikki sinun hankkeesi ja\nyrityksesi! Ja sitten... Niin, sitten Aune nauroi sinulle, kun et\nonnistunut... Ymmärrätkö, pöllö, hän nauroi sinulle!»\n\nRaunolan kalpeat kasvot näyttävät jo harmailta, hän ei keksi mitään\ntehtävää eikä sanottavaa, nousee kuin tahtomattaan, hokee joitakin\nsekavia sanoja »enhän minä — mitäs mulla Aunen kanssa — nauroiko hän\nmiksi».\n\n»Nauroi sinun typerille viettelyaikeillesi!» laukaisee Havunen.\n\nNeuvottomaksi nolostunut Raunola saa odottaa sen lyhyen tuokion, joka\nkuluu Leenan sytyttäessä uuden savukkeen, Sakarilan huokaistessa\ntyytyväisen »kas kas!» ja Pekosen vatsan hytkyessä äänettömästä\nnaurusta, kunnes tämä sitten sanoo välttääkseen tilanteen kehittymästä\nkorvapuustiasteelle:\n\n»Sinun seuraasi on kyllästytty, Raunola. Teet hienosti, jos häviät\nheti.»\n\nToinen napittaa takkinsa arvokkaasti, mutta ääni on siitä huolimatta\nepävarma hänen sanoessaan:\n\n»Niin, minä huomaan tulleeni väärään pöytään, kun olen istunut herrojen\nkanssa.»\n\n»Minä huomasin sen jo kauan sitten», myöntää Sakarila.\n\nEnnen kuin Raunola lähtee salin halki, ehtii hän saada kasvoilleen\nvoittajan ilmeen, kääntyy sitten ja lähtee niin nopeasti, että Pekosen\ntäytyy latoa viimeinen tervehdyksensä yhteen riviin ja henkäisemättä:\n\n»Sen minä kyllä tiedän, jotta sinä olet suuri lurjus, mutta tajuatko\nitse edes tämän, jos sanon sulle suoraan, jotta haista paska!»\n\nVauhti lopussa kiihtyy ja ääni kohoaa, niin että puoli salia kuulee\nsen ja kääntyy katsomaan. Myöskin Raunolaan se näyttää vaikuttavan,\nsillä hän pujottelee pöytien välitse nopeasti, pää kuurussa ja olkapäät\nkoholla aivan kuin pelkäisi rankkasadetta niskaansa. Pekonen muuttaa\nvatsanaurunsa kovaääniseksi hohotukseksi ja katsoo Leenaan odottaen\ntunnustusta tältäkin. Mutta silloin hän huomaa puhuneensa tuhmia naisen\nkuullen, häkeltyy sanojaan, sopertelee Leenalle anteeksipyyntönsä ja\nkaataa samalla kaljalasinsa. Seuraa yleinen luutuaminen ja vasta nyt\nsaa Timo Sakarila toteutumaan pienen haaveensa, että pääsee istumaan\nvastapäätä Leenaa. Hänestä tuntuu siltä kuin juhla alkaisi vasta nyt,\nja sen vuoksi hän muistelee tuoreimpia vitsejään. Ja Pekosen kanssa he\ntoteavat illan ohjelman heikosti järjestetyksi, sillä kellohan on jo\nnoin paljon, mutta ulos on saatu vasta ensimmäinen tyyppi.\n\n»Eivät ne sittenkään tapelleet, vaikka minä jo luulin», virkahtaa\nviereisen pöydän hiljainen mies vielä äänettömämmälle vaimolleen\nhaukotellen samalla pitkään. »Kello taitaa olla jo paljon. Joko sinun\nmielesi tekee kotiin?»\n\nEukko ei tällä kertaa edes nyökkää, joten hänellä ei siis ole kiirettä.\nKun kumpainenkaan ei nouse paikoiltaan, istuvat he edelleen sanattomina\nkuin odotellen aihetta seuraavaan mielipiteenvaihtoon. Siihen voi\nmennä puoli tuntia ja ehkä kokonainenkin ennen kuin tapahtuu mitään,\nmutta siitä huolimatta he näyttävät olevan tyytyväisiä iltaan ja sen\nohjelmaan.\n\nMutta Raunola ei menekään ulos niin kuin Sakarila ja Pekonen luulivat,\nvaan kiertää entistään varmempana keskipöytää kohti, josta vanha majuri\non lähtenyt jo pois ja jättänyt tyhjän tilan häntä varten. Mutta\nennen kuin pääsee niin pitkälle, huutaa jo jäljestä sama Pasula, joka\nalkuillasta huomautti hänelle luvattomista kanttiinivierailuista:\n\n»Äläs mene ohi! Lupasit katajanmarjan siitä, kun et käynytkään\nyöjalassa kanttiinilla. Jos meinaat nyt pujahtaa, niin minä sanonkin\nkaikille, jotta se olit sittenkin sinä eikä Laapas!»\n\nMutta Raunola on päättäväinen eikä välitä kuunnella. Hän pääsee tosiaan\nkeskipöytään, jota hän on himoinnut pitkin iltaa, istahtaa majurin\ntuolille, järjestelee taas solmiotaan ja hymyilee ympäri salia kuin\nolisi tehnyt paremmankin kaupan.\n\n»Tuonne se nyt asettui!» huokaa Pekonen pettyneenä.\n\n»Korjasi vain asentoaan, mokoma.»\n\nLeena Keskitalo on tyytyväinen, sillä kaikki menee juuri sillä tavoin\nkuin hän on etukäteen arvellutkin. On melkeinpä herttaista, kun\nisot miehet unohtavat hetkeksi tekaistun tärkeytensä ja vilkastuvat\npoikamaisiksi. Jos he eivät innostu tekemään suorastaan ilkeyksiä,\nniin heitä voisi melkeinpä taputtaa poskelle — ehkäpä Niiloakin,\njoka Raunolan lähdettyä haroo tukkaansa ja näyttää Pietarin tavoin\nkatuvan sitä, että on heikkona hetkenään kieltänyt herransa ja\nmestarinsa. Mutta toisten esimerkin vaikuttamana koettaa hänkin näyttää\nhuolettomalta, vaikka ääni tuleekin pakotetusti ja kalseasti:\n\n»Äsken näytti siltä, että minun on etsittävä itselleni uusi paikka.»\n\n»Minusta on näyttänyt siltä koko illan», vastaa Leena niin kuin asia\nolisi ratkaistu jo kauan sitten. »Äläkä ota sitä niin raskaasti, sillä\nenhän minäkään huolehtisi mokomasta.»\n\nMitäpä syytä Leenalla onkaan huolehtia, päättelee Niilo. — Hänhän on\nyksinäinen ja vapaa ihminen tekemään mitä haluaa, hänellä on tarpeeksi\nsuuret tulot eikä hänen tarvitse vastata kenestäkään muusta kuin omasta\nitsestään. Olisi väärin vertailla toisiinsa heitä kahta, joista toinen\non kytketty ahtaaseen karsinaan niin taloudellisesti kuin henkisestikin\nja toinen on täysin irtonainen liikkumaan mihin tahansa. Ja mitäpä nämä\nhuolet liikuttaisivat häntä paljoakaan?\n\n»Kyllä ne vain liikuttavat», vastaa Leena varmana ja leikkii\nkäsilaukkunsa hihnalla pujotellen sitä sormiensa lomitse edestakaisin.\n\nKun Niilo ei kuitenkaan kuule tarkempaa selitystä, on hänen kysyttävä\nuudestaan:\n\n»Jaksatko sinä ymmärtää toisen asemaa, vaikka et itse alistuisikaan\nsamaan?»\n\n»En kylläkään alistuisi samaan kuin sinä, vaan riitelisin kiukkuisena\nvastaan», huomauttaa Leena. »Mutta ymmärränhän minä sinut jollakin\ntavalla, vaikka en hyväksykään sellaisena kuin olen nähnyt sinut viime\naikoina. Kas meillä kahdella kun on elämään suhtautumisessa pieni\ntyyliero.»\n\n»Aiot siis ruveta kasvattamaan minua oman tyylisi mukaiseksi?»\n\n»En, herra varjelkoon. Mutta pitäisin sinusta sentään enemmän\ntoisenlaisena.»\n\nHeidän istuessaan hetken vaiti Leena tarkastelee Niilon kasvoja ja\nhuomaa, miten ajatukset liikkuvat niillä kuin tuulenviri tyynen veden\npinnalla. Nyt ne tummenevat, mutta hetken kuluttua näkyy taas jokin\nvaloisampi sävy ennen kuin hän virkahtaa ääneen:\n\n»Erääseen asiaan olen kuitenkin tyytyväinen. Olen päässyt hyvin\nikävästä painajaisesta, joka on vaivannut minua kaikki nämä vuodet —\nvarsinkin Aunen kuolemasta lähtien.» Ja Leenan kysyvään katseeseen hän\nvastaa: »Ensiksikin tiedän sen, ettei Aune ole syypää niihin juttuihin.\nJa toiseksi sen, että se mies oli sittenkin Raunola niin kuin epäilin.\nNyt voin tilittää välini selviksi hänen kanssaan.»\n\nLeena tarttuu hänen takkinsa rintamukseen ja vetää häntä lähemmäksi\nsaadakseen toisen katsomaan suoraan ja rehellisesti. Niilo on tosiaan\nsaatava uskomaan tällä hetkellä, sillä muutoin epäluulot Aunen\nsyyllisyydestä masentaisivat hänet kokonaan, ehkäpä iankaikkisesti.\n\n»Minähän sanoin sinulle, ettei vika ollut Aunessa, vaan siinä\nmiekkosessa. Kyllä kai nyt uskot sen?»\n\n»Nyt uskon. Uskon varsinkin sinua. — Minä vain epäilin, että toisena\nosallisena oli Raunola, mutta Sakarilan vihjaukset saivat minut siitä\nvarmaksi. Ja varmaksi myöskin siitä, ettei Aunessa ollut hituistakaan\nvikaa. Sillä jos Raunola olisi jollakin tavalla voittanut Aunen,\nei hän olisi antanut nyt nujertaa itseään, vaan olisi hätäpäissään\nvoinut syyttää kaikesta Aunea ja ehkäpä olisi moukkamaisesti vielä\nkerskunutkin valloituksillaan saadakseen minun suuni tukkoon. Mutta\neipäs saanut!»\n\nSakarila ja Pekonen ovat siirtyneet taas jonnekin, niin että heillä on\ntilaisuus kahden mietiskellä kaikkea sitä, mistä olisi pitänyt puhua\njo aikaisemmin. Leena muistaa eilisillan yksinäiset ajatukset ja lujan\npäätöksensä, että hänen pitäisi tulevaisuuttaan suunnitellen etsiä\nitselleen jotakin uutta ja saada luokseen joku elävä ihminen. Hän\nmietti taas sitä ottolastakin... Olisi hyvä, jos hänen ei tarvitsisi\nottaa aivan tuntematonta vieraan ihmisen tainta vieraine vikoineen,\nvaan voisi saada läheltään sellaisen, jonka hän itse tuntee luonnetta\nmyöten ja joka taas puolestaan tarvitsee hänen huoltonsa yhtä hyvin\nkuin vieraskin. Jospa Niilo suostuisi luovuttamaan oman tyttärensä\nhänelle, Marjatan, kummitytön? Siitähän olisi apua Niilolle itselleen\nja ennen kaikkea lapselle.\n\nSen vuoksi onkin paras puhua tyttärestä mahdollisimman pian, ehkä jo\ntänä iltana. Eikä tänä iltana, vaan juuri nyt!\n\n»Kuulehan, Niilo. Minulla on sinulle hyvin tärkeätä sanottavaa»,\nvirkahtaa Leena miettimättä kauempaa.\n\n»Taasko ikävä uutinen?»\n\nLeena naurahtaa säälivästi, sillä toinen on jo tottunut kuulemaan vain\nvastoinkäymisiä ja saamaan henkisiä kuhmuja, niin ettei osaa enää\nkuulla mitään vakavaa aavistamatta ikävää.\n\n»Ei mitään surullista, vaan minun mielestäni päinvastoin. — Katsos,\nminä tahtoisin auttaa sinua jollakin tavalla ja samalla saada apua\nitsekin. Koetan selittää sinulle tarkoitukseni, jotta ymmärtäisit sen.\nMinähän tiedän, millainen kolahdus sinulle oli Aunen kuolema, ja tiedän\nmyöskin sen, mitä vaikuttaa huolehtivan perheenemännän lähtö kodista...»\n\n»Aune oli reilu nainen!» virkahtaa toinen ylpeänä.\n\n»Niin oli. Mutta nyt ovat lapset jääneet orvoiksi ja sinä olet joutunut\nmuihin vaikeuksiin, niin ettet kerkiä etkä jaksakaan pitää heistä\nhuolta samalla tavalla kuin Aune. Sen vuoksi minä tahtoisin nyt auttaa\nsinua, jos ylimalkaan huolit minun avustani.»\n\n»Tietysti minä välitän. Mutta sehän riippuu tietysti kokonaan siitä;\nmillä tavalla sinä... Tarkoitan, että...»\n\n»Apu olisi tässä tapauksessa molemminpuolista, sillä... En minä nyt\nosaa sanoa sitä oikealla tavalla!»\n\nLeenan juhlallisista sanoista Niilo menee totiseksi. Millä tavoin Leena\nvoisi auttaa häntä muuten kuin armahtamalla iankaikkisesta pulasta ja\nehkä tarjoamalla liikoja ja käyttämättömiä varojaan? Hän teki äsken\ntyhmästi kertoessaan kiivastuksissaan Aunen pantatuista sormuksista ja\nkellosta. Asiahan on kerta kaikkiaan häpeä eikä sillä olisi tarvinnut\nkehua. Ja Leena tahtoo nyt tietysti pelastaa Aunen muistoesineet ja\nehkä tarjota suurempaakin vippiä vastaisen varalle. Mutta onko sopivaa,\nettä Niilo suostuu ottamaan rahaa hyvältä ystävältä ja lisäksi vielä\nnaiselta? — Ei, sillä rahat pilaavat ystävyyden. Niinpä ei olekaan\nmuuta keinoa kuin kiittää vilpittömästä tarjouksesta ja samalla myös\nkieltäytyä siitä.\n\nNiilo etsii sopivia sanoja ja aloittaa yhtä virallisesti kuin Leena\näsken:\n\n»Tuntuu hyvältä, kun lähellä on joku ihminen, joka pystyy auttamaan.\nMutta ymmärräthän, että hyvästäkin avusta voi olla vain vahinkoa. Eihän\nAunekaan hyväksyisi, että juuri sinä yrittäisit korjata sen, mikä on\nmennyt rikki hänen jälkeensä.»\n\n»Mutta annahan minun puhua ensin loppuun ja sano vasta sitten!»\n\n»Voithan puhua. Mutta muista kumminkin, jotta sinut ovat sitoneet\nmeidän perheeseemme muut syyt kuin apu.»\n\n»Juuri senpä vuoksi!» huudahtaa Leena.\n\nMitä tuo mies tarkoittaa? Ehkä heidän kahden nuoruusvuosien aikaista\nyhdessäoloa? Ehkä sitä, että jos kaikki olisi mennyt ensimmäisten\nsuunnitelmien mukaan, ei Leena olisi pelkästään kummitäti. Kun Niilo\nmainitsee nyt Aunesta, tarkoittaa se sitä, että Aunekin siis tiesi\ntulleensa Leenan ja Niilon väliin.\n\nMutta tämä asia on nyt puhuttava loppuun eikä vain vihjailtava! Sen\nvuoksi Leena tarttuu miehen ranteeseen lujasti:\n\n»Meidän on puhuttava vielä tänä iltana!»\n\nSamassa tulevat Sakarila ja Pekonen takaisin ja Leena on kiukuissaan\nkeskustelun katkeamisesta juuri pahimmalla hetkellä. Hän päästää\nNiilon käsivarren rauhaan, mutta kiivaasta nykäisystä irtoaa\ntoisen hihannappi hänen käteensä. Hän hypistelee sitä nyppien pois\nkatkenneita langanpätkiä ja leppyen sen verran, että kiskoo langat\npois kankaastakin napin paikalta ja kuiskaa Niilolle, ettei nappia\nvoida tietenkään ommella paikoilleen täällä, vaan se on tehtävä heidän\nlähdettyään. Niilo ojentaa kämmentään saadakseen nappinsa takaisin,\nmutta Leena pudottaa sen käsilaukkuunsa, napsauttaa lukon kiinni ja\nvilkaisee rannekelloaan.\n\nSamassa tulee hovimestari kiireisenä ja avun tarpeessa. Hän selittää\nkatkonaisesti, ettei hotellissa ole vuosikausiin tapahtunut sellaista\nkuin nyt ja että on ikävä, jos tällaisten kundien vuoksi pitää kutsua\npoliisi...\n\n»Mitä on sitten tapahtunut?» kysyy Sakarila.\n\n»Täydellinen skandaali, joka pilaa ensiluokan hotellin maineen!»\nselittää hovimestari. »Käytävässä on kaksi miestä riitaantunut ja pian\ntulee tappelu. En saa heitä tottelemaan ja sen vuoksi tulin hakemaan\nherroja upseereja...»\n\nSakarilasta tuo ei ole mitään uutta, vaan kuuluu välttämättömänä\nnumerona aseveli-illan ohjelmaan. Sitä paitsi täällä on tapeltu\njoka kerran ennenkin. Kun asia kuuluu ilmeisesti lähinnä hänelle\nja Pekoselle, lähtevät he eteiseen uteliaisuudesta, sillä ilta on\nmuuten venymässä ikäväksi. Siellä ei tilanne ole kuitenkaan millään\ntavalla vaarallinen, ja alkunsa se sai siitä, kun Raunola ei antanut\nentiselle toverilleen lupaamaansa katajanmarjaa. Vähälle osalle jäänyt\nPasula tapasi eteisessä autonkuljettaja Laapaksen ja esitti tälle\ntoivomuksensa samalla syyllä kuin Raunolallekin. Heille syntyi vakava\nriita, jonka aiheena olivat siis Raunolan ja Laapaksen rintama-aikaiset\nsiveyskäsitteet. Sitkeä anelija päätti kuitenkin masentaa ylpeän\nautonkuljettajan ja syytti häntä toisten kuullen mustanpörssin\nsuurimmaksi agentiksi. Mutta toinen ei kauhistunut tästäkään, vaan\nnosti päänsä pystympään ja sanoi varmana:\n\n»Minä myynkin hyödyllistä ja kunnollista tavaraa, mutta sinä olet vain\nviinakauppias!»\n\nTämä tuntui jo ammatin loukkaamiselta ja sen vuoksi he olivat\ntarttumassa toistensa tukkaan Sakarilan ja Pekosen tullessa eteiseen.\nAutomies on maltillisempi ja pyytää entistä komppanianpäällikköään\nantamaan asiassa jonkinlaisen Salomonin tuomion. Niinpä hän vetoaa\nSakarilaan:\n\n»Ajatelkaa: tuo Pasula myy illat viinaa Bulevardilla ja Albertilla\nja nyt se loukkaa minua — minua, joka autan yleisöä olemalla vain\nhankkijana...»\n\n»Ja hyväntekijänä — eiks juu?» kysyy Sakarila. »Te olette siis yhtä\nhyödyllinen kansalainen kuin se sotavuosien kapakoitsija, joka joutui\nkiinni mustista pihveistään ja saatuaan sitten raastuvassa tuomionsa\nsurkutteli haikeana, kuinka oikeus kohtelee noin rumasti isänmaallista\nmiestä, joka on tehnyt kaikkensa ruokkiakseen nälkäisiä!»\n\nTuomariksi päästyään Sakarila on nyt sitä mieltä, ettei vikaa ole\nkummassakaan — tai paremmin sanottuna kummassakin — sillä koko juttu\njohtuu selvästi ammattikateudesta. Pusulallahan oli sotamuistonaan\npuolen vuoden tuomio, joka jäi »olosuhteitten» muututtua kuitenkin\nistumatta ja Pasula on sen jälkeen selitellyt tehneensä pahaa vain\nrauhanrakkaudesta, sillä hän on nykyään kuulemma pasifisti. Ja Laapas\ntoimii myöskin vapaan ammatin harjoittajana ja on kuulemma sodan\nloputtua tuonut Helsinkiin vaunulastillisen armeijalta varastettua\nkuparilankaa. Ja paljon muuta. — Niin että kun Sakarila pohtii\ntuomiotaan, on hänellä täysi syy ehdottaa miehille, että miksi nämä\noikeastaan riitelevät, kun sen sijaan voisivat tästä lähtien toimia\nyhdessä. Kumpaisellakin on oma erikoisalansa, joten he voivat täydentää\ntoisiaan.\n\nLaapas tarjoaa tuomareille amerikkalaisen savukkeen, pyyhkäisee\npermanenttitukkaansa ja pudistaa Sakarilan ehdotukselle päätään:\n\n»Ei käy laatuun. Ensiksikin minä hoidan vain tukkuliikettä ja toiseksi\notan palvelukseeni vain edustavia henkilöitä, joilla on hyvät suhteet\nliikemaailmaan.» Ja varmuuden vuoksi hän vielä lisää: »Sitä paitsi minä\nen harrasta politiikkaa, vaan olen puolueeton liikemies.»\n\nSe on kai totta, myöntää Sakarila ja hymyilee sisässään. Hän vainuaa\nlehteensä sopivaa pakinan aihetta ja tietää nyt saavansa parhaassa\ntapauksessa tuhat markkaa. Tämän saman Laapaksen hän muuten näki\ntalvella ensiluokan parturissa. Odottajia oli puoli huonetta täynnä,\nmutta kaikki viivästyi ja oli hidasta sen vuoksi, kun liike sai\nhoidella vain herrojen liikemiesten kynsien kiilloitusta. Ja totisesti\neräästä tuolista nousi juuri Laapas kasvoiltaan ja kynsiltään\nkuurattuna ja Sakarilan kohdalle päästyään heilautti entiselle\nkomppanianpäällikölleen kättään toverillisesti ja sanoi tuttavallisen\n»terve»!\n\nOmaan itseensä ja työhönsä tyytymätön Sakarila voisi kadehtia\nihmisiä, jotka osaavat noin vaivattomasti etsiä itselleen mieluisan\nja tyydyttävän tehtävän yhteiskunnassa: toinen edustaa vanhan\nrintamapataljoonan uusia kasvoja ja toinen on avulias puutteen torjuja.\n\n»Tule pois», ehdottaa Pekonen hänelle siirtyäkseen ajoissa parempaan\nseuraan.\n\n»Tylsää tämä on», myöntää Sakarilakin huomatessaan, ettei tilanne\nkehity enää miksikään.\n\nHeidän mennessään kuuluu Pasula vielä vakuuttavan antamatta voittoa\nkokonaan herrasmies Laapakselle:\n\n»Juu, sen minä vain vannon, etten ole koskaan elämässäni varastanut\nmitään. Mutta katsokaapas tuota Laapasta! Hymyilee kuin herrasmies,\nmutta pitää silmänsä auki kuin rosvo!»\n\nPekosen päästyä saliin ja takaisin omaan pöytään kysyy Havunen\nuteliaana, mitä kaikkea eteisessä ehti tapahtua. Pekonen valikoi\nselityksekseen mahdollisimman yleviä sanoja:\n\n»Kaksi nykyisen yhteiskunnan tekijämiestä, joista toisen\nliikkumatilaan kuuluvat vain suuret hotellit ja toinen pujottelee vain\nporttikäytävissä. Ja molemmat ovat kai hyvin vaatimattomia, sillä he\nhätkähtävät heti, jos joutuvat kirkkaaseen valokeilaan.»\n\nOta tuosta nyt sitten selvää, mutta Pekonen ei viitsi selittää\nparemminkaan. Hän on juhlinut mielestään jo tarpeeksi ja muistaa taas\nkerran, että jos lumituisku on ulkona lisääntynyt, niin hänen on\nluotava katu puhtaaksi ennen nukkumistaan. Hän hypistelee kellonperiä,\njotka ovat kai palkinto joistakin kilpailuista ja joissa riippuu\npunaemaljinen urheiluseuran merkki. Vain siinä tapauksessa hän voi\nvielä jäädä, jos joku pyytää koko tämän pöytäkunnan jatkolle kotiinsa.\nSiinä toivossa Pekonen virkahtaakin:\n\n»Täytyy kai lähteä. Viimeiset vaunut kulkevat pian.»\n\nHavunen on valmis seuraamaan häntä, varsinkin kun heillä molemmilla on\nsama suunta, mutta katsahtaessaan nurkkaan päin hän huomaa sen oman\njoukkueensa karkurin, joka kävi häntä äsken tervehtimässä, viittoilevan\nnyt tyhjään pöytäänsä. Havunen siirtyykin sinne, ja molemmilla miehillä\non täysi tekeminen koettaessaan hienotunteisesti peitellä nolouttaan\nja keksiessään keskustelulle tavallisia ja sopivia aiheita, ettei\njouduttaisi sivuamaan rintama-ajan ikäviä muistoja. Havusen puolelta\ntämä kohteliaisuus on kuitenkin turha, sillä miehen tarkoituksena\nnäkyy olevankin puhua juuri niistä. Hän kertoo odottaneensa tätä\ntapaamista usein ja ajatelleensa soittaa Havuselle, mutta moninaisten\nkiireiden vuoksi se on jäänyt häneltä tekemättä. Ja sitten mies sanoo\nasiallisesti:\n\n»Eihän minulla muuta, mutta haluaisin keskustella maisterin kanssa\nniistä vanhoista asioista.»\n\n»Onkos niissä enää keskustelemista? Nehän ovat jo selvät siitä lähtien,\nkun koko sotapuuhan ylitse vedettiin pitkät raakit», on Havunen valmis\nselittämään.\n\n»Ei sentään ihan selvät... Kyllä ne pysyvät mielessä ja näin\njälkeenpäin harmittavat.»\n\nÄänessä on anteeksi pyytävä ja alakuloinen sävy, hän katsoo vakavana\neteensä ja leikkii tulitikkulaatikolla. Havunen lohduttaa häntä\nsanomalla, että asia unohdettiin jo samalla hetkellä ja samana yönä\nkuin sovintokin tehtiin eikä hänellä — eikä varmasti myöskään kapteeni\nKajolalla — ole sen jälkeen ollut mitään taka-ajatuksia.\n\n»Vai onko sellaisia näytetty?» kysyy hän varmana.\n\n»Ei, ei ole», myöntää toinen. »Enkä minä sitä millään tavalla\nihmettelisi, vaikka niitä olisikin. Sillä tekohan oli meidän\npuolellamme typerä. Minä en haluakaan sitä puolustella, vaan\npäinvastoin...»\n\n»Mutta juuri tehän olitte ensimmäisenä myöskin miehekäs», keskeyttää\nHavunen hänet.\n\n»Enpä tiedä. Joka tapauksessa te vaikutitte asiaan paljon. Ja uskokaa\npois, maisteri, että minä näin teissä oikean miehen sillä hetkellä,\nkun minä virutin verta valuvaa kättäni lumessa ja te kääritte siihen\nsiteen. — Ymmärrättehän, että jos minä olisin pysynyt hupsussa\npäätöksessäni, olisin myöskin hävennyt mennä kotiini...»\n\nTulee hiljaisuus ja molemmat ovat niin lähellä liikutusta, että heidän\ntäytyy hypistellä jotakin ja keksiä asiaan kuulumatonta sanottavaa\npeitelläkseen turhaa heltymistään. Kumpainenkin rykäisee kerran ja pari\nja Havunen virkahtaa sitten:\n\n»Muuten näissä illanvietoissa on aikaisemmin sovittu siitä, jotta\nkaikki sinuttelevat täällä toisiaan. Niin että minäkään en ole sinulle\nmikään maisteri.»\n\nHän ojentaa kämmenensä, mies naurahtaa ja lisää:\n\n»No sanotaan sitten niin... Tuota — tästä toisesta asiasta vielä\nhiukan, vaikka se ei olekaan hauskaa juteltavaa. Halusin sanoa sen,\nettä näin jälkeenpäin sellaisten tapausten syyt voidaan tietysti\nselittää miten kauniisti tahansa. Ja tavallisesti sillä lailla, että\nraukkamaisuus johtui muka rauhanrakkaudesta ja kaikesta muusta.» Hän\npitää pienen tauon kuin sanoja valikoiden ja jatkaa sitten: »Mutta se\non kyllä valetta. Saat olla ihan huoletta siitä, jotta minä en sotke\nsiihen politiikkaa enkä mitään muitakaan tekosyitä.»\n\n»Se on miehen lailla sanottu.»\n\n»En tiedä, onko se miehenkään lailla... Sillä totuus on se, että minä\nvain pelkäsin ja tein kaiken pelosta. Ja niin teki jokainen muukin\nmies sinä yönä. Se oli heikkoutta silloin, kun kaikki toiset koettivat\nkestää.»\n\nHetkeen ei kumpainenkaan tiedä, mitä tähän olisi lisättävä. Kun\nmieskään ei keksi muuta sanottavaa, siirtyy hän kevyempään asiaan ja\nkatsoo Havusta huojentuneena:\n\n»Muuten muistathan kai, jotta minä tein siellä komppaniassa aika\nnäppäriä tuohitöitä? Ja ennen sitä ikävää yötä jo kerran sovittiin,\njotta minä laittaisin sinun rouvallesi hauskan ostoslaukun.»\n\n»Muistan. Mutta minä sain siirron pois koko komppaniasta ja sen takia\nse jäi.»\n\n»Sinä sait siirron. Mutta siitä huolimatta sinä sait lähtiessäsi\naikaan, jotta ei kukaan komppaniassa ollut minulle ilkeä sen pahan\nasian takia. Ensin pelkäsin, mutta jokainen käyttäytyi niin kuin ei\nmitään olisi tapahtunut.»\n\n»Eikä tapahtunutkaan, sehän sovittiin jo silloin.»\n\n»Noh, niistä tuohitöistähän piti puhua... Kun äsken näin rouvasi täällä\nmukana, arvelin ehdottaa, jotta...»\n\nHavunen menee hämilleen, katsoo omaan pöytään kuin etsien, huomaa\ntoisen tarkoittavan Leenaa ja selittää tämän olevan vain Sakarilan\nvieraana. Hänen oma rouvansa kun on jo kuollut...\n\n»Vai niin... En tiennyt sitä. Minulla vain on saunassani uusia tuohia\nja olisin kernaasti tehnyt... Mutta jos sinulla ei ole rouvaa eikä\nuutta tulekaan, niin käypäs minun luonani saunassa. Eukkonikin näkisi\nsinut mielellään, kun olen puhunut sinusta hänelle...»\n\nPyyntö on niin harras ja ujo, ettei Havunen voi muuta kuin myöntyä heti.\n\n»Kas minulla on oma mökki Tikkurilassa. Sovitaan vain ajasta, milloin\ntulet...»\n\nMies ilahtuu sennäköisenä, että hän kotiin mentyään alkaa varmasti\njärjestellä kaikkea Havusen tulevaa saunamatkaa varten. Vähästäpä\ninnostuu, miettii Havunen itsekseen, mutta samalla innostuu jo\nmukaan ja vapautuu omista ajatustensa vaivoista. Jutellessaan\ntavallisista arkisista asioista he nauraa hörähtelevät äänekkäinä\nkuin pojat ja ennen Havusen lähtöä takaisin omaan pöytään sopivat jo\nsaunapäivästäkin. Heidän erotessaan ja ojentaessaan kätensä Havunen\npuristaa toisen kouraa arasti aivan kuin varoakseen toisen haavoja ja\nmuistamatta, että kämmenessä ne ovat arpeutuneet paljon nopeammin kuin\najatuksissa. Vapautuneesta hymystä voi päätellä, että ainakin he kaksi\novat tyytyväisiä tähän iltaan.\n\nSamaan aikaan kun he ymmärtävät toistensa lausumattomista sanoista,\nettei kumpikaan heistä ole mahdoton mies ja ettei heidän siis\ntarvitse näissä aseveli-illoissakaan olla nurkassa häpeillen ja\nkulmat rypyssä, samaan aikaan istuu Sakarila läheisessä pöydässä\nentistään kärtyisämpänä ja kiukuttelee koko illan typeryyttä. Kaikeksi\nonnettomuudeksi pujottelee pöytien lomitse heidän luokseen vapaan\nammatin harjoittaja Laapas kädessään pitkä holkki ja huulillaan\nkauppoja hierova hymy. Hän kumartuu Sakarilan ja Pekosen väliin\nkuiskaillen tärkeänä ja salaperäisenä, niin että Sakarilan täytyy jo\nvilkaista häneen sennäköisenä, jotta olisi kiire puhua varsinainen\nasiakin. Niinpä Laapas tekeekin ehdotuksensa suoraan:\n\n»Kuulin kerrottavan, että maisteri Havunen palvelee nahkakeskuksessa.\nSen vuoksi ajattelin ehdottaa hänelle pientä yhteistyötä. Saan\nnimittäin ensi viikolla suuren nahkalähetyksen ja haluan jakaa sen pois\nvarastoistani — niin kuin herrat ymmärtävät. Maisteri Havunen voisi\ntietysti välittää niitä nahkakeskuksen avulla ja minä maksan siitä\nhänelle hyvän palkkion taikka sitten prosentit — kuinka hän parhaaksi\nkatsoo.»\n\n»Niin että mitä sitten?» kysyy Pekonen.\n\n»Ajattelin, että kun minä tunnen Havusen niin huonosti, niin ettekö te\nvoisi auttaa ja puhua siitä hänelle?»\n\nSakarila käännähtää Laapakseen päin uhkaavan nopeasti:\n\n»Eikä saatana vie auteta!»\n\nLaapas on liikkunut paljon omassa ammattipiirissään ja tottunut\nkäyttäytymään muuallakin sen mukaan, joten hän nytkin luulee\nselviävänsä sillä, että viittailee prosentteihin, tekeytyy noin vain\ntuttavaksi ja uskaltaa laskea kätensä Sakarilan olkapäälle:\n\n»Minä tarkoitin hyvää Havusenkin puolesta, kun kuulin hänen tarvitsevan\nverottomia sivutuloja...»\n\nSakarila tarttuu lujasti olkapäällään olevaan ranteeseen ja siirtää sen\nsivuun:\n\n»Ensiksikään Havunen ei ole hyväntekeväisyyden tarpeessa ja toiseksi\nhän on herrasmies. — Oliko teillä muutakin asiaa?»\n\nSakarilan katse kuin luutuaa imelän ilmeen pois toisen kasvoilta,\nniin että miehen on kumarrettava ja esitettävä anteeksipyyntönsä.\nKun hän lähtee takaisin liukkain askelin, jää hänen jälkeensä pitkä\nsavuvana kuin ivanteoksi siitä, että ne, jotka ylvästelevät liialla\nrehellisyydellään, saavat tyytyä vain kessunhajuun.\n\nSakarila huokaa itsekseen niin kuin olisi kyllästynyt jo kaikkiin\nihmisiin:\n\n»Voi juutas, kun pitää olla tylsää!»\n\nSamassa tulee Havunen takaisin vanhalle paikalleen ja kertoo Leenalle\ntapaamastaan uudesta tuttavasta:\n\n»Oikein mukava mies...! Ei häntä vaivaa mikään eikä hän selitä\nerehdyksiään minään poliittisina viisauksina.» Ja Havunen naurahtaa\nheräävässä itseluottamuksessaan: »Muuten olin huomaavinani sen, että\nminäkään en ole ihan mahdoton...»\n\nLeenankin on pakko naurahtaa, kun Niilo on oppinut näin lyhyessä ajassa\nhymyilemään tähänastiselle surkeudelleen. Se ei kuitenkaan ole vielä\nseuraus hänen henkisestä ryhdistäytymisestään, vaan ainoastaan sen\nenne. Mutta hyvä niinkin, sillä eihän pahasta vammasta parannuta niin\nnopeasti. Leenan hyvää uskoa lisää vielä sekin, kun nyt loppuiltana\nNiilo osaa jo kysyä samaan tapaan toisilta kuin hekin kuiskailivat\nalkuillasta hänen selkänsä takana:\n\n»Mikä tuota Sakarilaa oikein vaivaa?»\n\nSakarilan hyvä tuuli on tosiaan laskemassa sitä mukaa kuin Havusen\nnousee, niin ettei hän vastaa enää mitään, vaan pudistaa surullisena\npäätään.\n\n»No mitä sinä sitten mietit?» on Havusen kiskottava hänestä jokin sana\nvastaukseksi.\n\n»Olen yrittänyt miettiä paljon», sanoo Sakarila vastahakoisesti ja\nnojaa molemmilla kämmenillään poskeensa. »Mutta joka kerran, kun olen\nsaamassa jonkin ajatuksen hännästä kiinni, pujahtavat ne parvena\npiiloon kuin hiiret.»\n\n»Ja vitsitkin loppuivat jo?» kysyy Pekonen.\n\n»Jo», vastaa toinen vakavana. Mutta sitten hän muistaa jotakin,\nkohottaa päätään ja naurahtaa: »Muuten kun ne yhteiskunnan uudet\ntukimiehet tuolla, eteisessä puhuivat äsken uranuurtamisesta, teki\nmieleni tehdä heille eräs kysymys. Ja johan minä lopulta sitä\nkysyinkin. Nimittäin vastatkaapa tekin minulle, minkä vuoksi jokainen\nuranuurtaja pitäisi napata kiinni ja viedä Ratakadulle? Tarkoitan sinne\nyhteiskunnan varmuuslukon suojaan...»\n\nJokainen pudistaa päätään.\n\n»Sen vuoksi, kun ura on oikeastaan sama kuin vako. Jokainen uranuurtaja\non siis vakoilija.»\n\nPöytäkunnan keskustelu on jo pitkän aikaa ollut sammumassa, niin että\nPekonen on pari kertaa haukotellut ajatellessaan lumenluontiaan ja\nLeena on lähtöä ajatellen odottanut vain Niiloa takaisin omaan pöytään.\nMutta Sakarilan antamasta pienestä alusta puhe viriää uuteen vauhtiin\nja sivuaa tällä kertaa yhteiskuntaa. Mielipiteet putoilevat esille\nkuin kortit yhteisessä pelissä. Pekonen käyttää tavallista ja varmaa\nvalttityyliään, Sakarilakin innostuu ja pelaa kurillaan misääriä\nniin kuin ennenkin ja lyö hajamielisyydessään aina väärin. Havunen\nei uskalla vielä näin alussa olla uhkarohkea ja Leena vain hymyilee\nkaikille yhteisesti... Kun yhteiskunta on tällä tavalla muokattu\npehmeäksi käyttämällä esimerkkeinä monia eri tyyppejä Raunolasta\npitkämatkaiseen porilaiseen ja sodanjälkeiseen yläluokkaan kohonneeseen\nautonkuljettaja Laapakseen asti, on heillä jo aika siirtyä vähitellen\nuskontoon. Sekin kysymys on vielä ratkaistava ennen kotiin menoa,\nsillä he tietävät jo edellisistä kerroista, että aseveli-iltojen\nkeskustelunaiheethan koskettelevat erityylisten vitsien jälkeen\nurheilua, sitten politiikkaa ja uskontoakin. Viimeinen on kuitenkin\nmerkki siitä, että kaikki muu puhuminen on jo loppunut.\n\nPekonen on taas hyökkäämässä ja vaatii vastausta siihen, minkä vuoksi\nnykyään julistetaan paljon hyvää ja kaunista niin kuin Uudessa\ntestamentissa, mutta jokaikinen noudattaa kuitenkin käytännössä Vanhan\ntestamentin ajatuksia. — Myöskin itse kirkko kaikkina muina päivinä\npaitsi jumalanpalvelusten aikaan sunnuntaisin. Silloin on Uuden\ntestamentin vuoro.\n\n»Minkä vuoksi ei siis Uutta testamenttia polteta, kun sen merkitys on\nkahdentuhannen vuoden saarnaamisen jälkeen kuitenkin jäänyt nollaksi?»\nutelee Pekonen.\n\nToiset vaikenevat, sillä he eivät keksi mitään vastattavaa. Leena\nvirkahtaa kuitenkin enemmän väittelynhalun kuin aiheen vuoksi:\n\n»Uutta testamenttia saarnataan, sillä päämääränhän täytyy aina olla\nylhäällä, ettei sinne ulotu milloin tahansa käsin kurkottamalla. Ja\nkuta korkeammalla se on, sitä enemmän on ihmisen myöskin ponnisteltava.\nEihän arkisessakaan elämässä aseteta päämääriä niin lähelle, jotta\nniihin päästäisiin muutamalla loikkauksella.»\n\n»Aivan niin», vastaa Pekonen. »Uskonto asettaa päämäärän korkealle ja\ntavallinen tyhmä ihminen tietää jo pelin aloittaessaan, ettei hän pääse\nsinne asti ainakaan rehellisillä keinoilla, vaan avuksi on otettava\ntaktillisia niksejä. Senpä vuoksi jokainen koettaakin sitten valita\nomat keinonsa.»\n\n»Ja tavallisin niistä on uskovaisten kyynärpäätaktiikka. Siis\nsuvaitsemattomuus», arvelee Sakarila.\n\n»Ja muutamille se tulee jo himoksi ja he käyttävät Jukolan Simeonin\ntyyliä: tavoittelevat taivasosuutta niin ahneesti, että kitsastelevat\nlastenkin leivästä maan päällä!» jatkaa Pekonen.\n\nNiilo Havunenkin innostuu jo väittämään vastaan. Hän mutisee\npölyttymisestä ja pitää Pekosen käsityksiä tavallaan jo\nvanhanaikaisina. Eihän nykyisen muodin mukaan kukaan tavoittelekaan\nenää taivaan, vaan ainoastaan epäjumalien suosiota. Se on paljon\nvaivattomampaa, vaatimukset eivät ole läheskään niin suuret ja\nniilläkin voi fuskata niin kuin korttipelissä. Ja jos osaa pelata\nhyvin, voi lopulta ehkä onnistua niin kuin raha-arpajaisissa.\n\n»Minun käsitykseni ei ole vanhanaikainen, vaan muoti on liian uusi»,\nvirkahtaa Pekonen. »Ja tehän tiedätte vanhan totuuden, että kun\nepäjumalien kuvat särkyvät, on niiden sisällä vain kipsiä ja tyhjää!»\n\n»Mutta kun tuollainen muoti on tarttunut, niin eihän vika ole silti\nihmisissä, vaan uusissa apostoleissa», huomauttaa Leena. »Apostolit\novat siis kääntäneet ihmisten huomion taivaasta epäjumaliin.»\n\n»Eipä niinkään ihmisissä», myöntää Pekonen sopuisasti. »Mutta\nepäjumalat ovatkin nykyään joko poliittisia tai taloudellisia. Ja\nsamaten apostolitkin valitaan vain puoluekannan tai vuositulojen\nperusteella.»\n\n»... sanoo sosialisti Pekonen», hymähtää Sakarila loppuponnekseen.\n\n»Älkää viitsikö lennellä niin korkeissa asioissa», huomauttaa Niilo\nHavunen. »Sen sijaan voidaan pohtia pienempiä juttuja ja miettiä sitä,\nmihin raitiovaunuun vielä ehditään.» Hän siis ehdottaa kotiinlähtöä ja\ntavoittaa jo toisen kerran kelloaan tyhjästä liivintaskusta.\n\nMutta kun sitä ei ole, ei hän siitä huolimatta mene vakavaksi, vaan\nvirkahtaa ironinen sävy äänessään:\n\n»Mitäpä minä oikeastaan kellolla teenkään... Maanantainakaan ei ole\nkiirettä työhön, kun ainoa tehtävä on irtisanominen!»\n\nHän osaa jo hohottaa omalle surkealle tilanteelleen.\n\n»Eikö sinulla ole kelloa?» kysyy Leena ja ojentaa rannekellonsa Niilon\nnähtäväksi. »Ajan puolesta me kaksi selviämme kyllä.»\n\nSanat »me kaksi» jäävät soimaan Niilon korvissa ja hän miettii, mitä\nLeena tarkoitti niillä. Joka tapauksessa ne ovat hänelle jotakin uutta\nja siis tietävät vain hyvää. Sekin riittää hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyön lähestyessä alkaa salin tunnelma hitaasti laskea. Tosin sorina\nkuuluu kovemmin kuin ennen, mutta ihmiset ovat kuitenkin unohtamassa\nvierasta tilapäisminää varten valitsemansa roolin ja puhuvat jo itse\nomia ajatuksiaan. Monet ovat kyllästyneet tähän oikeaan minäänsä\njo aikoja sitten, ovat nähneet hänen hyödyttömät ponnistelunsa\nturhia tavoitteita kohti ja joskus myöskin hänen auttamattoman\ntyperyytensä. Hän on ikävä toveri — tuo oikea minä — ja tunkeutuu\nnytkin itsepintaisesti samaan pöytään, ajaa hauskasti tarinoivan\nuuden minän pois paikoiltaan ja istuutuu tämän tuolille aivan kuin\nomalleen. Oikeastaan hävettää hänen liika tuttavallisuutensa toisten\nihmisten läsnäollessa, mutta kun hänestä näkyy olevan pääsemättömissä,\nei siis ole muuta keinoa kuin juottaa häntä ja antaa äijän lörpötellä\nitsekseen. Hänen juttunsa eivät ole erikoisen hauskaa kuultavaa, mutta\nymmärtäähän jokainen sivullinen, ettei humalaisen puheita kannata ottaa\ntäydestä... Olisi tietysti ollut hauska näin illanvietossa keskustella\nvielä jonkin aikaa sen paremman minän kanssa, mutta minkäs sille voi,\nkun jokaisella ihmisellä on oma varjonsa tai painajaisensa, oma arkinen\nitse, joka tuppautuu seuraamaan kaikkialle.\n\nNiinpä tuo oikea minä näkyy nyt tulevan yhä varmemmaksi, jauhaa yhtä\nja samaa asiaa alusta loppuun, nojailee kyynärpäillään pöytään tai\nheittäytyy selkäkenoon tunkien kädet housuntaskuihin. Silmät ovat jo\nharmaat ja tiirottavat niin kuin humalaisella ainakin. Kun kauemmat\nkuvat näkyvät jo kahtena, täytyy toinen silmä sulkea ja samalla\nkallistella päätä puoleen ja toiseen sitä mukaa kuin salin ääriviivat\nheiluvat tasaisessa tahdissaan. Sinertävän tupakansavun takaa näkyy\ntoisia samanlaisia katseita kiertävän salia kuin tyytymättöminä sen\nuuden ja hauskemman minän häviämiseen. Noista etsivistä silmäyksistä\ntuntee hyvin — oikeastaan paremmin kuin alkuiltana — pataljoonan\nvanhat asetoverit ja heidän kasvoistaan on opittu vuosien mittaan\nlukemaan paljon enemmän kuin monista sanoista. Muutamana mitättömänä\nhetkenä niistä näkyi tilanteen äärimmäinen jännitys, pelko tai rohkeus.\nPimeinä öinä näkyi toverin sanattomasta silmäyksestä se, että nyt on\nansoitus valmiina ja viimeinkin päästään nukkumaan — että nyt on miinat\nviritetty ja on hiivittävä varovaisesti, ettei polkaista niihin itse ja\nsamalla pamauteta omaa sielua irti ruumiista — että nyt tulla kohistaa\nkuusituumainen suoraan kohti ja antaa muutamiksi sekunneiksi viimeisen\ntuomion tunnelman — että nyt, veli hyvä, minua raapaisi päälaesta,\nmutta ei suinkaan tämä ole kuolemaksi...\n\nMutta miten nuo muistikuvat alkavat loppuillasta kiusata enemmän kuin\naikaisemmin? — Siksi kai, että miehet näyttivät silloin vieraammilta\neikä oikea todellinen minä ollut niistä muistuttamassa... Kyllähän\nsaliin tultaessa näkyi tuttavia kasvoja ja tiesi yhden jos toisenkin\nnimen, mutta silloin oli puhuttava paljon hauskemmista asioista\nkuin miinoista ja kuusituumaisista. Tuokin Jussi tai Antti oli\nrintamalla jokseenkin ikävä ja hiljainen kaveri, ei tehnyt muuta kuin\nmurjotti korsun nurkassa ja virkahti korkeintaan joskus seuraavasta\nlomavuorostaan tai ratkenneesta saappaansa pohjasta, mutta tänä\niltana hän on kaikin puolin hauska mies. Niinpä hänen kanssaan voi\ntehdä sopimuksen tavata tästä lähtien vaikkapa kerran viikossa ja\nmennä elokuviin tai saunaan. Mutta nyt, kun ilta on kulunut näin\npitkälle, näkyykin Jussi tai Antti puhuvan aina vain yhtä ja samaa joko\ntuntipalkoista tai lisätupakasta, niin että eipä niistä tapaamisista\ntaida niin hauskoja tullakaan. Siis mitäpä tuosta — on kai paras lähteä\nkotiin jo ajoissa...\n\nSorina jatkuu yhä. Tuolla suunnitellaan pataljoonan miehille omaa\nmerkkiä, mutta ei päästä yksimielisiksi siitä, pitäisikö sen esittää\nsotavuosien muistona räjähtävää miinaa vaiko nykyisen rauhanaikaisen\nyhdessäolon symbolina kahta toisiaan puristavaa kättä. Toisaalla\netsitään laulajia omaan tilapäiseen kuoroon, mutta kun kellään ei ole\naikaa tulla harjoituksiin eikä ole oikeastaan ääntäkään, niin ajatus\nraukeaa tyhjään. Sihteeri ehdottaa seuraavaa illanviettoa vielä ennen\nkesää, mutta kun toisille ei sovi huhti- eikä toisille toukokuu, on\nkai paras jättää kaikki ensi syksyyn. Siellä täällä näkyy jo tyhjiä\ntuoleja, sillä miehet kuiskailevat kuin jotakin suunnitellen kaksin\ntai kolmisin, nousevat sitten mennäkseen eteisen puolelle puhelimeen\nja katoavat kadulle kai jatkoja järjestelläkseen. Puheenjohtajakin\nkokoilee parhaillaan pöydälle jääneitä papereita salkkuunsa ja sihteeri\nkuuluu jo pyytävän tarjoilijalta laskuaan.\n\nRaunola, joka on hetken aikaa istunut heidän keskessään, on vastoin\ntahtoaan joutunut siirtymään pitkämatkaisen porilaisen pöytään\nkuvakaupan harjakaisille. Mutta hän tekee sen harkiten, sillä jos hän\nei suostuisi Luhtisen pyyntöön eikä olisi unohtavinaan vanhoja pikku\nvihoja, joutuisi hän taulukaupassa häviämään kunnon tuhatmarkkasensa.\nMutta nyt niillä on sen sijaan voitettava jotakin — ellei muuta,\nniin ainakin Luhtisen ja hänen samankaltaisten ystäviensä myötätunto\nhiukan kalliinlaisesta hinnasta. Niinpä Raunola ei uuteen pöytäkuntaan\njouduttuaan istukaan enää älykkäänä ja huomaavaisena herrasmiehenä niin\nkuin äsken vastapäätä Leenaa eikä yhtä arvokkaana ja kulmat totisissa\nrypyissä niin kuin puheenjohtajan ja sihteerin välissä, vaan heittäytyy\nselkäkenoon, työntää toisen peukalonsa liivin hihaan, nostaa jalkansa\ntoisen polvelle ja keikuttaa tuoliaan takajalkojen varassa keskustelun\nsaadessa sopivasti kehuvaa »sepäs-on-peijakas!»-sävyä:\n\n»Eipä vain olisi joka heppu lähtenyt sieltä asti vanhoja kamuja\ntapaamaan niin kuin tuo Luhtinen — kehveli sentään!»\n\nMiehet suhtautuvat Raunolaan aluksi hiukan arvellen, mutta hänen\njuttuamisensa karkottaa turhat epäluulot ja nurkkapöydän tunnelma\non pian sama kuin tähänkin asti. Vanhoja rintama-aikaisia asioita\nvältetään mainitsemasta, sillä niiden vihjaileminen voisi aiheuttaa\nturhia »mitä-sinä-sillä-tarkoitat?»-kysymyksiä puolin ja toisin.\nEihän tänne ole tultu murjottamaan, vaan olemaan yhdessä ja pitämään\nhauskaa. Ja sitä mukaa kuin Raunola jaksaa puhua mukavia, sitä\nvastaanottavaisemmaksi tulee myöskin Luhtinen, niin että hän kääntää\njo tuolinsa kokonaan Raunolaan päin, kumartuu lähemmäksi kuullakseen\ntarkemmin vaikuttavimmat kohdat ja lyöpä kämmenellään ihastuneen\nläimäyksen toisen olkapäälle ja väliin omaan polveensa. Silloin on\nRaunolakin sitä mieltä, että nyt on varmasti vanhat kaunat jo unohdettu.\n\nNiin kuin onkin. Luhtisen kieli alkaa jo sammaltaa hänen vakuuttaessaan\nsuuripiirteiselle lahjoittajalleen:\n\n»Kehno kun sinä olet mukava mies! Siellä poppoossa pitivät sinua\nylpeänä, mutta eihän ole koiraa karvoihin katsomisia.»\n\nRaunola silmää epäilevänä, sillä viimeiset sanat eivät tunnu varsin\nvilpittömiltä ja sitä paitsi niissä on sama totuus kuin Sakarilan ja\nPekosen äskeisissä mielipiteissä, ettei ihmisen sisus ja pintavuota ole\naina samaa priimatavaraa, vaikka niin saattaisi luulla. Mutta Luhtisen\nkatseesta huomaa, että hänen vakuuttelunsa tarkoittaa kyllä totta,\nvaikka vertaus tulikin väärään paikkaan. Ja kun karvoista puhuttaessa\ntulee mieleen turkki, siirtyy keskustelu pakottamatta käytännöllisiin\nasioihin ja lähinnä nahkakeskuksen toimintapiiriin. Raunola on\nmuistavinaan, että joku hänen tuttavansa tarvitsee hyvän pomppaturkin\nja kyselee kovasti lampaannahkoja itselleen ja myöskin lapsilleen\nlämpimiksi. Luhtisen luvattua, että kyllä hän hankkii sentään yhden\nturkin vaikka mistä, huomauttaa Raunola vielä varmuuden vuoksi:\n\n»Jos sieltä löytyy niitä enemmänkin, niin minä otan kyllä vastaan ja\nautan paleltuvia ystäviäni. Ja sinulle maksan hankkimisesta sievät\npalkkiot.»\n\nLuhtinen näyttää virkistyvän, kohentaa ryhtiään, pyyhkäisee otsalleen\nvalahtaneen hiustukon paikoilleen ja siirtää suupielestään katkenneen\nsavukkeenpätkän tuhkakuppiin. Hänen mielestään kannattaa näin tärkeissä\nliikeasioissa uhrata viisi minuuttia vakavaan neuvonpitoon, sillä onhan\nsynti, jos hyvät lampaannahat piilottelevat ullakon orsilla ihmisten\nkärsiessä vilua. Niinpä he kallistelevat toisiinsa päin ja kuiskailevat\ntärkeinä, niin että heistä saisi aiheen vaikkapa uuteen veistokseen,\njonka nimeksi sopisi: »Kumpaa tässä huiputetaan?» He saavat\nsovituksi nahkain määristä, hinnoista ja niistä keinoista, joilla\nLuhtinen saa ostoksensa tulemaan tänne poliisin huomaamatta — omalla\nvastuullaan tietysti, sillä Raunolan mielestä Nahkakeskus on suurliike\neikä sen mainetta voi pilata noin mitättömän pienen nahkamäärän\nkiinnijoutumisella... Luhtinen ymmärtää tämän, kauppa tulee valmiiksi\nja harjakaisia maisteltaessa hiustupsu valahtaa takaisin otsalle hänen\nvakuuttaessaan Raunolalle:\n\n»Minä huomaan, jotta sinä olet pataljoonan parhaita miehiä. Meidän\nolisi pitänyt tavata jo aikaisemmin.»\n\n»Olihan meillä sentään pientä riitaa niistä varastetuista saappaista»,\nmuistuttaa Raunola saadakseen tämänkin aiheen pois tieltä.\n\n»Ja roskaa niistä! Sodassa häviää monta saapasparia sen tien. Ja jos\nniiden takia kannetaan kaunaa, niin siinähän on jo ensimmäinen aihe\nuuteen sotaan!» Luhtinen kertoo toisillekin miehille ikävän tarinan\nsiitä, miten he olivat vähällä joutua Raunolan kanssa riitoihin\nsiitä, kun muutamana yönä jotkut epärehelliset ihmiset hamuilivat\nkomppanian varastossa ja veivät muutamia kelvottomia saapasrisoja.\nNäillä aseveli-illoilla on kuitenkin se hyvä puoli, että täällä voidaan\nselvittää kaikki turhat väärinkäsitykset ja...\n\nLuhtisen hidasjuoksuinen ajatus katkeaa kesken lauseen, sillä hän\nkeksii erään uuden asian, kohentautuu, katsoo Raunolaa silmiin ja\noikaisee taas hiustukon kohdalleen:\n\n»Pidäpäs puhe!»\n\nRaunola on ajatellut itse samaa jo edellisissä illanvietoissa, niin\nettei hänellä ole asiaa vastaan mitään muuta kuin tavanomaiset\nestelyt. Kun pöydän miehet lupaavat puheen lopuksi taputtaa käsiään\nlujasti ja ehkä vielä keskelläkin, näyttää Raunola myöntyvän, siirtyy\ntakaisin puheenjohtajan pöytään ja neuvoteltuaan siellä hetken nousee\njuhlallisena, kilistää lasiaan, katsoo pitkän tauon aikana yli salin\nsilmistä toisiin ja aloittaa puheensa aseveljille.\n\n»Komppanialla taitaa olla saunavuoro ja pyykinvaihto tänä iltana. Sillä\non jo luettelo kädessään», kuuluu ensimmäinen huomautus salin perältä.\n\n»Antakaas Topin puhua! Hän on mukava mies!» huomauttaa Luhtinen\nitsevalittuna ohjelman järjestäjänä.\n\n»Aikooko se tyyppi esiintyä?» kysyy Sakarila ja kääntyy katsomaan\nkuullessaan ensimmäiset sanat.\n\n»Ei aio, vaan esiintyy jo», oikaisee Pekonen. »Ja minä lupaan ostaa\nLuhtiselta sen toisen lankunpätkän, jos Raunola ei mainosta itseään\neikä vaadi rahaa meiltä muiltakin.»\n\nPekonen ei erehdykään paljon, sillä kun Raunola on ensin kiittänyt\npuheenjohtajaa ja sihteeriä tämän erinomaisen illan järjestämisestä ja\ntoivoo tällaisen hedelmällisen vuorovaikutuksen jatkuvan kovia kokeneen\npataljoonan miesten kesken aina edelleen rauhan ajasta ja uusista\ntehtävistä ja töistä huolimatta, ehdottaa hän heti järjestettäväksi\nkeräyksen, jonka avulla sihteeri voi seuraavilla kerroilla mainostaa\nnäitä illanviettoja entistään perusteellisemmin ja samalla pyytää\nniihin ensiluokkaisia ohjelmansuorittajia. Jokainenhan saa jo\narkisessa elämässään nähdä ja kuulla tarpeekseen vakavaa, joten näihin\nillanviettoihin voitaisiin hankkia lomaan jotakin hauskaakin, kuten\ntaiteellisesti päteviä taikatemppujen tekijöitä, steppaajia ja niin\nedelleen.\n\n»Joku saisi heittää tuota miestä pullolla, niin että hän steppaa\ntaiteellisesti hiivattiin», virkahtaa Sakarila Pekoselle.\n\n»Anna sen puhua, muuten se käyttää sitä pulloa reklaamikseen»,\nrauhoittaa toinen.\n\nPäästessään suunnittelemaan ohjelmia Raunola antaa katseensa tehdä\njonkinlaista inventointia toisten lompakoissa ja vetoaa kunkin\nmyötätuntoon aseman ja varojen mukaan. Hän kohottaa kädessään olevan\npaperin päänsä yläpuolelle kuin lipun ja kertoo puheenjohtajan kanssa\nlaatineensa juuri valmiin keräyslistan, joka pannaan heti kiertämään\npitkin salia. Ja ne, jotka ovat pataljoonan eri vaiheissa olleet aina\nensimmäisiä ja pitäneet sitä esimerkillisen hyvällä tavalla koossa,\neivät varmasti nytkään kieltäydy asettumasta etupäähän, marssimasta\nkärkenä, niin kuin ammattikielellä sanottiin muutamia vuosia sitten.\nSenpä vuoksi sihteeri tuokin paperin ensiksi upseerien pöytään ja\ntoivoo merkinnälle kaunista alkua...\n\nRaunola istuutuu ja saa äskeisestä pöydästä kiivaat taputukset\nlupauksen mukaan.\n\n»Älä läpytä niin lujasti, Luhtinen! Muuten menevät matkarahasi\nlistoille», hillitsee joku toisaalta.\n\n»Saan kai tässä minäkin lahjoitella!» puolustautuu Luhtinen äänessään\nvarmuutta, joka siihen on ilmestynyt hänen saatuaan äsken uusia\ntehtäviä vapaana liikemiehenä.\n\nTuokion kuluttua on Raunolan paperi Havusen ja Sakarilan edessä.\nHavunen, joka on näihin asti tottunut ottamaan Raunolan ehdotukset\nvakavasti, näyttää häkeltyvän ja tavoittelee jo takkinsa rintamusta\nlompakon kohdalta arvioiden itsekseen, montako markkaa sinne mahtaa\njäädä illallislaskun jälkeen. Pekonen arvaa tämän, nykäisee paperia\nkulmasta ja ojentaa sen takaisin sihteerille huomauttaen, että\ntällaisiin merkitsee nimensä aina ensimmäisenä varsinainen ehdotuksen\ntekijä. Ei suinkaan hän aio jäädä listan loppuun pikkusummaisten\njoukkoon?\n\nSakarila naurahtaa. Tuo on tyypillistä Pekosta ja pelastaa heidät\ntilanteesta, sillä sihteeri näyttää olevan samaa mieltä ja menee\nlistoineen takaisin kuiskailemaan Raunolan kanssa. Tämä näkyy tulevan\nhajamieliseksi ja naputtaa sormiensa päillä pöytään katsellen\nmietteissään salin nurkkia kohti, pysähtymättä edes Luhtisen kohdalla,\njoka hyvään alkuun päästyään taputtaa käsiään yhä vieläkin.\n\n»Eivät saaneet taiteilijat palkkaansa!» huomauttaa Havusen takana\nistuva hiljainen työmies eukolleen surkuttelematta asiaa sen enempää.\n\nLeena Keskitalon ja Niilo Havusen pöytäkunta pääsee jatkamaan Raunolan\nkeskeyttämää keskusteluaan kymmenen käskyn noudattamisesta ja laatimaan\nvanhalta pohjalta uutta luetteloa näin poikkeuksellisia aikoja varten.\nSillä totuushan on se, että kymmenistä käskyistä ihmiset välittävät\njuuri saman verran kuin kansanhuollon määräyksistä: ovat opetelleet\nne ulkoa osatakseen rikastua niillä paremmin. Leenan yrittäessä vielä\npuolustella vanhoja käskyjä Pekonen hohottaa epäkohteliaasti hänen\nmielipiteilleen ja käy tarkalleen lävitse kaikki kymmenen pykälää\nosoittaen niiden turhuuden. Ihmiset ovat ruvenneet tinkimään jo heti\nensimmäisen käskyn kohdalla niin kuin heidän äskeinen keskustelunsa\nepäjumalista ja uusista messiaista todisti. Mitä taas tulee muihin\nsellaisiin kysymyksiin kuin esimerkiksi tappamiseen, niin turhahan\nsiinä on odottaa parannusta, kun valtiot ovat järjestäneet vuosikausia\nkestäviä ja pakollisia nitistyskursseja. Pekosen mielestä on siis\nturha paisuttaa käskyjen luetteloa, kun sen sijaan niistä voitaisiin\ntoistaiseksi karsia pois kaikki yksityiset ja muut intiimit asiat\nja jättää jäljelle vain ne, jotka kohdistuvat lähimmäisiin, toisin\nsanoen siis kiellettäisiin vain kalauttaminen, varastaminen ja väärän\ntodistuksen sanominen lähimmäisestä.\n\n»Ja aviopuolison himoitseminen», huomauttaa Sakarila happamesti.\n\nHän kuitenkin katuu nopeata repliikkiään saadessaan Leenalta kipeän\npotkun ja huomatessaan Havusen vavahtavan ja katsovan Raunolaan päin.\nNiinpä Sakarila nojaa leukaansa molempiin nyrkkeihinsä, tuijottaa\nlasiinsa ja päättää olla virkkamatta sanaakaan pöytätovereilleen. Hän\non murjottanut jo pitkän aikaa, on käynyt kahteen kertaan Pekosen\npompalla ja odottanut matkansa vaikutuksia yhä tyytymättömämpänä. Sen\nvuoksi hän on tilannut itselleen vielä uuden lasin ja katselee nyt sen\ntyhjenemistä hitaasti ja varmasti. Väliin hän kurkistaa sen sisään\nkuin etsien jotakin, heiluttelee nestettä kiertämään renkaana lasin\nreunoja pitkin ja on jännittynyt. Mutta kun mitään ei kuitenkaan näy,\nseuraa hän toisten keskustelua kallistellen samalla päätään puolelta\ntoiselle kuin korviensa kuuloa tarkistaen, tuijottaa kattokruunun\nkristallitangosta näkyvään kirkasväriseen valopisteeseen, pudistaa\nviimein päätään pettyneenä huokaisten ja alkaa hieroa ohimoitaan.\n\n»Sanopas nyt, mikä sinua vaivaa», kysyy Leena.\n\n»Sitähän tässä minäkin ihmettelen. Jotakin on hyvin hullusti.»\n\nLeenan uusiin kysymyksiin hän vastaa haluttomasti, ettei hän kai ole\nsairaskaan, kun mihinkään paikkaan ei kivistä. Tuntuu vain muuten\nniin pahalta, että Leenan olisi paras kirjoittaa hänelle kofeiinia ja\nspriitä.\n\n»Mitä sinä spriillä teet?»\n\n»Kysy häntä... Mutta tuskinpa oikeastaan mitään, sillä pää on\nkummallisen selvä eikä juominenkaan auta yhtään.»\n\nAsia taitaa siis olla vakava, ja sen vuoksi toiset katsovat häneen\nhuolestuneina ja alkavat udella harmittavan perusteellisesti, onko\nhänellä kenties kuumetta, onko valtimo normaali, ahdistaako hengitystä\nja tuntuuko kipua rinnassa hänen hengittäessään. Jokaiseen kysymykseen\nSakarila pudistaa päätään ja vastaa viimein kyllästyneenä:\n\n»Ei nipistä eikä kolota eikä puhalluta eikä liritä! Mitäs siinä\nutelette!»\n\nLeena on pitänyt asiaa osaksi leikkinä, mutta kun Sakarila on\nmenettänyt hyvän tuulensa ja näyttää hermostuneelta, on hänet saatava\nkertomaan loputkin, jotta toiset voisivat auttaa ja neuvoa. Mutta kun\npoika on vaitelias, koettaa Leena taivuttaa hänet puhumaan:\n\n»Tuolla tavalla ei miehen päätä sekoita mikään muu kuin rakkaus!»\n\nSakarila katsoo kulmainsa alta, hymyilee surullisesti ja muistelee\nsitten, että hänen viimeisestä rakastumisestaan on kulunut jo pitkä\naika. Hänellä vain näyttää aina olevan kummallisen huono onni. Vaikka\nhän itse ottaisi asian kuinka haudanvakavasti, ei kukaan silti\nusko hänen tarkoituksiaan totena, vaan pikemminkin nauraa niille.\nOnko hän samanlainen kuin koomikko, jonka jokaiselle lauseelle\nteatteriyleisö on tottunut nauramaan ja jonka esittäessä sitten\nvakavaa roolia yleisö hihkuu väärässä paikassa? Niinpä Sakarila sai\nviimeiselle ihastukselleen puhua parhaimmat sanansa, selittää vakavat\ntarkoituksensa ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta, mutta vastauksena\noli vain jonkinlainen sanaton myötätunnon hymy niin kuin hän olisi\npuhunut muka huvikseen. Mikään ei auttanut, ja hän tunsi olevansa vain\njonkinlainen kerjääjä, siis rakastunut kerjäläinen tai kerjäilevä\nrakastaja — kuinka sen nyt ottaa... Se oli viimeinen tapaus ja sen\njälkeen hän ei ole enää uskaltanut heittäytyä vakavaksi, sillä hänelle\nhymyiltäisiin joka tapauksessa.\n\nSakarila kertoo sen nytkin ivallisesti, niin että vieras kuulija voisi\npitää tätä rehellistä tunnustusta kevyenä. Sitä se ei kuitenkaan näy\nolevan, ja Leena yrittää lohduttaa häntä vakuuttamalla, että jos joku\nnainen on saanut miehen tuollaiseen kuntoon, niin ainoastaan nainen voi\nhänet parantaakin:\n\n»Älä vain yleistä kaikkia naisia yhden ainoan tapauksen nojalla. Kaikki\nmuuttuu vielä, kun vain löydät kunnon tytön, joka...»\n\n»Sellaista ihmettä saa etsiä yhtä turhaan kuin käen pesää», torjuu\nSakarila ajatuksenkin. »Ei, vika on nyt jossakin muualla! Ja kaikki\nolisi hyvin, jos minä vain tietäisin sen...» Hän katsoo vuoroin\njokaista silmiin ja huolestuneen näköisenä odottaa hyvää neuvoa: »Kunpa\nvain tietäisin, mitä minä teen!»\n\n»Pitääkö sinun välttämättömästi tehdä jotakin?» kysyy Havunen.\n\nPitää, sillä Sakarila ei osaa eikä jaksa odottaa koko ikäänsä\npaikallaan. Ajatukset pakottavat liikkeelle etsimään jotakin\nperusteellista ja ratkaisevaa. Nykyisyys ei tarjoa mitään sellaista,\nsillä kaikki on liian pientä eikä tyydytä hänen odotustaan. Mitä\nhyödyttäisi tällaisessa liikunnan puutteessa lähteä kiertämään vaikkapa\ntätä salia ja leikkiä karusellia? Äskeinen neuvo hakkailemisestakaan\nei vetele, sillä siinä hän saa loppujen lopuksi sormilleen ja mieli\non paha. Tappeluakaan ei kannata hieroa, sillä hän ei muista yhtään\nsellaista ihmistä, jota viitsisi ruveta mukiloimaan huvikseen.\nItsemurhasta ei olisi mitään iloa hänelle itselleen, ja muut ihmiset\neivät välittäisi siitä yhtään mitään...\n\nNiin ikävästi kuin Sakarilan asiat tuntuvat olevankin, jaksaa\nhän sentään hymyillä ja muitten ihmisten tapaan katsella\nitseään koomillisena, ettei pilaisi tovereitten iltaa pelkällä\nvaikertamisellaan:\n\n»Mutta mitäpäs tässä tuskailemaan, sillä teidän neuvonne ovat\nluultavasti yhtä tyhmiä kuin minunkin. Voin siis ratkaista jotakin\nseuraavista: Rupeanko ottamaan englannin tunteja vai hierottamaan?\nLähdenkö hiihtolomalle vai myynkö sukseni? Menenkö kiltisti nukkumaan\nvai pelaanko aamuun asti raha-automaattia?» Hymyn häive suupielestä\nkatoaa ja ääneen tulee katkeruutta: »Ihmisparka saa ensin vuosikaudet\nrähmiä rintamalla ja salaa rukoilla joskus vielä sitäkin päivää, että\npääsisi jotenkuten hengissä kotiin ja saisi tehdä jotakin omaa ja\nitselleenkin. Kun sitten sattuma suosii ja onpa vielä ehjiä jäseniä\nmukana tänne tullessa, joutuu kuin vieraaseen maailmaan ja tosiaan\nihmettelee, että onpas ihminen mennyt matalaksi olennoksi. Sanokaapas,\npojat, mitä te olette täällä nähneet! — Ei mitään muuta kuin niitä\nsamoja rottasieluja, joista veli Havunen äsken puhui. Täällä ja joka\npaikassa, katsoipa ympärille minne tahansa. Jumalatonta itsekkyyttä,\ntoisten tyrkkimistä, keinottelua, maineen haravoimista ja etuilemista\nkeinolla millä tahansa. Joka paikkaan kelpaa käytännössä vain\njonkinlainen kurjin liikemiesmoraali eikä mikään muu. Tehkääpä jonakin\niltana kierros kaupungin kapakoissa ja katselkaa. — Nekin luokitellaan\nasiakkaitten vuositulojen perusteella. Tuolla jaetaan rahaa, tuolla\ntoisessa pöydässä annetaan lahjuksia, tuolla syötetään jotakuta\nsilmäntekevää, jotta saataisiin katto pään päälle, tuolla juotetaan\ntoista suuremman palkan toivossa.»\n\n»Ja tuolla jaetaan virkoja tuttavuuskaupalla», lisää Pekonen.\n\n»Ja naiset sitten... Heidät ryhmitellään samalla perusteella kuin\nmiesten ja rakastajien kantakapakat. Heistä on jo muodostunut uusi\nammattikuntakin: johtajan sihteerit. Niille ei tarvitse enää maksaa\nrahassa, sillä palkanhan suorittaa firma. Mutta niillä on sopivasti\nkalustettu yksiö, jonka avain on myöskin johtajan liivintaskussa.»\n\n»Mutta ainoastaan hänellä», lisää Pekonen.\n\n»Jos siis tarvitset jotakin, niin älä mene kysymään mitään mistään.\nKaikkihan on lopussa ja maa on köyhä. Mutta etsi käsiisi se miekkonen,\njolle sinun asiasi kuuluu. Syötä ja juota häntä kaksi tai kolme iltaa\nhyvin. Ja mieluummin vaikka rouvakin mukana...»\n\n»Mutta varo koskemasta rakastajattareen. Päinvastoin kohtele niin kuin\nhän olisi kunnollinen nainen.»\n\n»... niin silloin sinulta ei puutu mitään!»\n\nTulee hiljaisuus. Leena ja Havunen ovat kuunnelleet häntä sanattomina\nja huomanneet kumpikin erikseen sen saman seikan, että Sakarilassa on\nnyt purkautumassa jotakin sellaista, mitä hän itsekin on aavistellut\ntai ehkä odottanut. Kiivasteltuaan aikansa hän jää hetkeksi miettimään,\nhujauttaa vielä ajatusten jälkeen halveksivasti kädellään, kohottaa\npäätään ja huomatessaan toisten vakavat ilmeet huomaa puhuneensa\njotakin sellaista, joka ei kuulu hänen tyyliinsä. Ja samassa Sakarila\njo kiirehtii peittämään totiset ajatuksensa niin kuin aina ennenkin,\nhetken kuluttua jo hymyilee ja virkahtaa Leenalle kohteliaasti:\n\n»Suo anteeksi... Taisin puhua tuhmia... Ja kirota...»\n\nMutta Sakarilan on turha enää peitellä totuutta, sillä Leena on\nymmärtänyt sen jo. Samoin myöskin Havunen, joka tuntee hänet yhtä\nhyvin kuin itsensä, tuon alati huolettoman näköisen, aloitekykyisen,\nleikillisen ja avuliaan miehen, joka aina pahimmissa paikoissa\nvihelteli ehkä suggeroidakseen itsensä milloin huolettomaksi ja milloin\nsisukkaaksi. On paha merkki, jos Sakarila ei viittaa jollekin asialle\nkintaalla tai jos hän ei tosiaan vihellä. Ja nyt hän ei tee sitä\nainakaan itselleen.\n\nPekonen ei ymmärrä Sakarilan depression todellista syytä ja koettaa\nomaan tapaansa keksiä ratkaisun äskeiseen kysymykseen, mitä on tehtävä.\n\n»Jos et viihdy muulla tavalla, niin koeta hautautua työhön.»\n\nNeuvo ei osu kohdalleen ja Sakarila näyttää loukkaantuvan aivan\nkuin häntä epäiltäisiin laiskaksi. Niinpä hän innostuu selittämään\nja kertoo tekevänsä työtä ihan tarpeeksi: istuu toimituksessa joka\npäivä, sepittää urheilujuttuja, haastattelee hyväntekeväisyystätejä,\nselostaa markkinauutisia ja joskus rahapulassa tekee vaikka\nristisana-arvoituksen. Siinä on työtä ihan tarpeeksi eikä kaipaa\nlaisinkaan lisää...!\n\n»Minä tarkoitin jotakin parempaa kuin ristisana-arvoituksia», oikaisee\nPekonen. »Kai sinä ennen urheilit?»\n\n»Kyllä. Heitin keihästä aika tavalla. Mutta Krivillä ampuivat\nkyynärvarteni poikki ja se ei kestä enää.»\n\n»No sitten sinä kai pelasit shakkia?»\n\n»En ikinä! Minulla on parempaakin tekemistä. — Mutta rintamalla pelasin\njoskus pokeria ja korttien puutteessa sellaista kilttiä tulitikkupeliä,\njoka...»\n\n»Enkä minä tarkoita sellaista joutavaa, vaan hyödyllisempää, josta voi\nkehittää vaikka työn.»\n\n»Onhan minulla vielä muitakin temppuja, vaikka ne eivät kelpaakaan\ntyöksi. Nykyisin harrastan sitä, että päivisin istun Continentalin\npikku salissa ja otan ruoan päälle grogin. Iltaisin olen Centrumissa ja\njuon kaksi. Joskus käyn uimahallissa ja pari kertaa kuussa teatterissa.»\n\nSakarila on pääsemässä takaisin tavanomaiseen itseironiaansa eikä\nviitsi vastailla Pekoselle enää vakavasti. Niilo Havusta harmittaa\nkeskustelun siirtyminen takaisin joutavanpäiväiselle kahvila-asteelle,\nsillä hän tahtoisi itsekin tavoittaa lujaa pohjaa ja etsiä sitä yhdessä\ntoisen kanssa. Heitä onkin siis kaksi pyrkimässä tuntemattoman ryteikön\nhalki ja tietämättä edes lopullista suuntaa ja matkan pituutta!\n\nHavunen ajattelee parhaillaan, että heidän pitäisi Sakarilan kanssa\npäästä kahden kesken puhumaan kaikesta perusteellisesti ja vakavasti,\nkun keskipöydässä tapahtuu jotakin ja kääntää salin huomion sinne.\nOn ilmestynyt erikoista kassan hyväksi myytävää, ja samassa jo Leena\nsieppaa käsilaukkunsa ja juoksee katsomaan ja Pekonenkin päättää\nyllättää vaimonsa ja lapsensa joillakin viemisillä. Niinpä Havunen ja\nSakarila saavat olla pienen aikaa kahden ja sopia edes tapaamisesta,\nvaikka eivät ehtisikään puhua kauempaa. Sakarilan hyväillessä lasiaan\nHavunen ensityökseen sieppaa sen pois ja sanoo kuivasti:\n\n»Sinä et tarvitse sitä enää. Saat lopettaa jo!»\n\nToinen katsoo tuimasti ja vimmastumaisillaan liian nopeasta ja\nvalmistelemattomasta holhoamisenhalusta, mutta jaksaa hillitä itsensä,\nniin ettei rupea kiroilemaan, siirtää vain lasinsa takaisin ja pitää\nsitä kämmenensä sisällä suojassa turhilta tavoitteluilta.\n\n»Minä ymmärrän sinut oikein hyvin. Paremmin kuin milloinkaan ennen»,\nvirkahtaa Havunen. »Olen samalla tavalla koettanut saada itselleni\npientä tilaa keskellä tätä rikollisen itsekästä ihmisrottien laumaa,\nolen hautautunut työhön ensiksikin sen vuoksi, ettei tarvitsisi\nkatsella ympärilleen ja nähdä kaikkea, ja toiseksi sen vuoksi, että\nsaisin aina kokoon muutaman satamarkkasen elämistä varten.»\n\n»No saitkos satamarkkasesi?»\n\n»Alussa kyllä, mutta sitten teki pahaa katsella, kun joku toinen sai\npelkkinä lahjuksina yhtä paljon kuin minä kuukauden työstä.»\n\n»Olisit sinäkin ruvennut lisenssikauppiaaksi!» keskeyttää Sakarila\nhappamesti.\n\n»Tai myymään pullolippuja pasaasin suulla. — Mutta anna mun puhua!\n— Minä ymmärrän sinut oikein hyvin, veli Sakarila. Sinä kärsit\nympäristöstäsi ja tahtoisit päästä näkemään jotakin parempaa. Sinä\ntunnet tekeväsi työtä turhaan ja tahtoisit päästä jotakin luomaan. Etkä\nkuitenkaan pääse, sillä sinut on kokonaan sidottu tuohon rottasielujen\nlaumaan. Olet riippuvainen siitä ja pysyt sen mukana, vaikka se\ninhottaa.»\n\n»Ja mitä sinä siitä saarnaat!» keskeyttää toinen taas. »Ei se karja\nminua pahenna. Ja päästäkseni sen hajusta minulla on omat lääkkeeni.»\n\n»... viina, sen minä tiedän! Mutta sekään ei auta, tunnusta pois. —\nTimo Sakarila, sinun tautisi on tämä: et ole tyytyväinen elämääsi ja\netsit jotakin muuta.»\n\nSakarila naurahtaa ivallisesti ja huomauttaa:\n\n»Teemasi on kovasti sovinnainen. Minäkin tiedän, mitä sinä tarkoitat\ntuolla etsimisellä: että ihmisen pitää olla jotakin muuta, kuin mitä\nhän on, ja että hänen on luotava jotakin sellaista, mihin hän ei pysty,\nettä hänen on etsittävä ja haviteltava jotakin semmoista, jota ei\ntarvitse ja jota ei myöskään löydä.»\n\n»Tietysti löytää, mutta ei viinasta.»\n\n»Kuluneita fraaseja korkean elämäntehtävän luomisesta! Onko siis\nminunkin jätettävä nykyinen työni ja siirryttävä toiseen hommaan? Ja\nmihin hommaan? Kai ruvettava vaikka raittiustarkastajaksi tai mentävä\nvärväämään pakanoita Lutheeruksen puolueeseen?»\n\n»Älä tekeydy typeräksi!» oikaisee Havunen lyhyesti ja närkästyneenä.\n»Tuon ikäinen mies voisi ajatella jo vakavastikin.»\n\nHavunen on itse ollut neuvoton ja täysin pessimistinen omasta\ntulevaisuudestaan ja työstään, mutta on ruvennut tänä iltana tuntemaan\nanturainsa alla lujempaa maata ja voi sen vuoksi jo viittoilla\nryteikössä suuntaa toiselle samanlaiselle haparoijalle. Sakarila on\nistunut eteensä tuijottaen ja kuullessaan nyt varman äänen viereltään\nkohottaa päätään ja katsoo kuin ymmällään, puhuuko Havusessa\nsittenkin oikea Esau, vaikka kädet ovat kuluneet karvattomiksi\nkuin mamsellimaisella Jaakopilla. Pahaksi onneksi sattuu Leena\njuuri tulemaan takaisin paketteineen ja vanhasta tottumuksesta\nkoettaa Sakarila tavoittaa uuden asenteen peitelläkseen turhaa\ntunteellisuuttaan, heittäytyy taaksepäin ja yrittää hymyillä äänen\nvärähtäessä kuin itkun partaalla, vaikka mies on olevinaan taas hauska:\n\n»Ajatella vakavasti, juu... No sitten kai täytyy ruveta ottamaan niitä\nenglannin tunteja...»\n\nTämä on jo enemmän kuin hermostunut Havunen sietää, ja sen vuoksi hän\ntiuskaisee Sakarilalle takaisin: »Iankaikkinen viikari! Eikä sinusta\nkai muuta tulekaan.»\n\nSakarila vavahtaa kuin saisi pistoksen arkaan hermoon. Ohut hymy hyytyy\nja kovettuu tuimaksi, pöydällä oleva käsi kouristuu hitaasti nyrkkiin\nja ääni muuttuu kalseaksi:\n\n»Ja piru vie, nyt minä olen tosissani! Ja samaa toivon sinullekin!»\n\nJännitys kohoaa kuin purkautuakseen. Leena katselee heitä sanattomana\nja pelkää vain sitä, että molemmat miehet tavoitellessaan itselleen\ntukipuuta kolhaisevat vahingossa myöskin toisiaan ja eroavat\nvihoissaan. Tuntuu kuin nopea viima pyyhkäisisi ohi ja piiskoisi\näskeisen leikillisen lämmön tilalle rakeita. Mutta noita kahta miestä\nei saa nyt sääliä. Heidän on omin neuvoinsa tehtävä tämä louhikkoinen\ntaipalensa, muuten ei rampa Havunen usko ikinä voivansa kävellä yksin\nja sokea Sakarila kiertää lopun ikäänsä yhtä ja samaa ympyrää.\n\nSakarilan olisi nyt paljon helpompi nousta, virkahtaa jotakin\nsällimäistä ja lähteä pöydästä. Mutta hän jaksaa kuitenkin jäädä, sillä\nhän on Niilo Havusen tapaan odottanut, että toiset ihmiset asettaisivat\neteen ratkaisuja silloin kun itse ei pysty niitä löytämään. Hänkin\ntoivoisi perusteellisia selityksiä ja olisi valmis vilpittömiin\nsynnintunnustuksiin, vaikka ne eivät olekaan helppoja. Havunen oli\nihan oikeassa sanoessaan, että ihminen tarvitsee tämän tyhjyyden\nkeskellä jotakin luotavaa. Tuo ajatus kiusaa lakkaamatta kuin lihaksiin\nuponnut neula eikä anna jumalan rauhaa. Sitä ei näy, mutta se kiusaa\nlakkaamatta. Ja kun ihminen ei sitten keksi mitään tyydyttääkseen\ntuota luomisenhaluaan, on silloin valmis tekemään jotakin pahaa vaikka\nitselleen.\n\nSakarilakin on luullut pitkät ajat, että se on vain jonkinlaista\nhenkistä luulosairautta, jonka voi parantaa vaikka juomalla. Mutta\nsekään ei näy auttavan, niin kuin Havunen sanoi. Eikä se näy\nvaikuttavan enää muutenkaan. Sakarila tunsi äsken päässään tosiaan\njotakin kummallista ja alkoi juoda tavallista nopeammin. Mutta sitä\nmukaa kuin hän on tyhjennellyt laseja ja odottanut kunnon humalaa, on\npää yhä vain selvinnyt, ajatukset kiertävät oudon kirkkaina ja katsekin\ntarkistuu, niin että hän näkee etäisimmänkin lampun vain yhtenä\nainoana pisteenä ja samoin kattokruunun jokaisen värikipinän. Kaikki\non selkeätä kuin virkistävän uinnin jälkeen, mutta sali ympärillä sen\nsijaan taas täynnä tympäisevän harmaata tupakansavua ja sen keskellä\ntyperännäköisiä humalaisten kasvoja.\n\nOlisi kai paras lähteä kotiin, mutta miksikä se siitäkään muuttuu,\najattelee hän. — Pekonenkin moitiskeli häntä äsken liiasta juomisesta,\nmutta hän koetti selittää syyn siihen ja vakuuttaa olevansa koko\nmaailmassa sellainen orpo ja yksinäinen sielu. Toisin sanoen hän\nkiertelee yhtä turhaan kuin kaarne pahimpina tuhotulvan päivinä eikä\nlöydä oksaa istuakseen. Niin, ja lopuksi Pekonen vielä kysyi, että\nkuinka hänen, heppuparan, käy silloin, jos vielä viinakin hylkää\nhänet...\n\nJa nyt se mokoma on tainnut jo hylätä!\n\nHän aikoo juuri kohottaa lasiaan kuin asettaakseen tuon ainoan\nystävänsä koetukselle ikuisesta uskollisuudesta, mutta Havunen\nkeskeyttää hänen surullisen toimituksensa kysymällä yhtäkkiä:\n\n»Oletko sinä kirjoittanut jotakin?»\n\nKirjoittanut...? Kyllä, Sakarila kertoo kirjoittaneensa juuri samoja\nurheiluselostuksia ja täti-ylistyksiä, joista hän teki äsken tiliä\nPekoselle.\n\n»Mutta kouluaikana sinä varmasti kirjoitit runoja?»\n\nSakarila pudistaa päätään ja sanoo mietteliäästi, että runoileminen on\nhänen mielestään selvä feminiinisyyden merkki ja muistokirjat kuuluvat\npikku tytöille.\n\n»Haluatko siis uskotella, ettei sinun pöytälaatikossasi ole yhtään\nainoata aloitettua pakinaa, ei yhtään radion kuulokuvasarjaa eikä\nyhtään näytelmää? Tarkoitan puhtaasti taiteellisia yrityksiä.»\n\nSakarila ei jaksa muistaa mitään kirjallisia kokeilujaan eikä myöskään\nymmärrä Havusen turhaa uteliaisuutta, mutta selittää kuitenkin\nsopuisasti turhia riitelyjä välttääkseen, että hänen kirjoituspöytänsä\nlaatikossa on muutamia vanhoja kirjeitä, suunnistamiskarttoja,\nhenkivakuutuskuitteja ja muuta sellaista roskaa vekselilomakkeista\ntyttölasten valokuviin asti. Mutta mitä sillä kaikella on tässä\ntekemistä?\n\n»Väität siis yhä, ettet ole koskaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä\net olisi tahtonut näyttää toisille?»\n\nJuu, kerran hän tosiaan alkoi kirjoittaa hauskaa juttua siitä hyvien\npäätösten miehestä, jonka surkean merimatkan hän äsken kertoi Leenalle\nja Niilolle. Mutta novelli jäi kesken ja mihin lie kadonnut.\n\n»No siinähän se nyt on!» huokaa Havunen helpotuksesta.\n\n»Mikä on? Se juttuko?»\n\n»Se sinun harrastuksesi — etkö ymmärrä, pöllö! Jos et löydä vanhaa\nkonseptiasi, niin aloita uudestaan. Ja tuosta aiheesta saat paljon\nenemmänkin kuin novellin.»\n\nSakarila ei käsitä vieläkään. Sitä paitsi hänen mielestään olisi hassua\nkirjoittaa juttuja omasta itsestään...\n\n»Ahaa!» keskeyttää Leena voitonriemuisena. »Se onneton merimies olit\nsittenkin sinä!»\n\nSakarila antautuu tyytyväisenä, kun keskustelun siirtyessä pois\nikävistä asioista vältytään myöskin riitelemästä.\n\n»Ja se laiturilla seisova synkkäkatseinen nainen oli minun viimeinen —\ntakuulla viimeinen ihastukseni», tunnustaa hän lopuksi. »Tarina päättyi\nsurullisesti niin kuin odottaa saattoi ja sen vuoksi olen viisastunut.»\n\n»Ja nyt sinä voisit tänä iltana tehdä kaikesta huolimatta vielä yhden\nhyvän päätöksen», ehdottaa Havunen.\n\nMutta Sakarila on tinkimätön:\n\n»Minä en enää koskaan päätä mitään!»\n\nHän kohottaa lasiaan kuin lauseensa loppupisteeksi, mutta huomaakin\nsen tyhjäksi. Ja kuitenkaan se ei vaikuta hänessä mitään. Mieli tekisi\nvimmastua ja heittää lasi palasiksi seinään, mutta hän tekeekin\nitselleen toisenlaisen kepposen, katselee nauraen toisia silmiin ja\nkysyy:\n\n»Minä olen nyt vesiselvä — eikö niin?»\n\nToiset nyökkäävät päätään.\n\n»Mutta ilman mitään päätöksiä voin sanoa sen, että jos alkoholi ei enää\nvaikuta, niin minäkään en kyllä nöyrry sitä houkuttelemaan. Uskotteko?»\n\n»Uskotaanhan se.»\n\nHän kohottaa tyhjän lasinsa ja lyö sen pöytään, niin että pohja irtoaa.\nSitten hän nousee, ojentaa Leenalle kätensä, sanoo toisillekin hyvästin\nja kumartaa:\n\n»Kiitokset hyvästä ja hauskasta illasta!»\n\nJa katsomatta enää sivulleenkaan hän astelee päättäväisenä eteiseen\nja näkyy hetken kuluttua vilahtavan oven ohi päällystakki yllään ja\nkatoavan portaikkoon.\n\n»Mikä hänelle tuli?» kysyy Leena.\n\n»Jokin hyvä ratkaisu ilman mitään päätöksiä», otaksuu Niilo Havunen.\n\n»Jospa hän tekee itselleen jotakin pahaa?» arvelee Pekonen. »Pitäisikö\nlähteä seuraamaan?»\n\n»Ei kannata. Ei itsemurhaaja lähde tuolla tavalla», virkahtaa Havunen.\n\n»No sitten kai tästä joudetaan kotiin kaikki muutkin», miettii Pekonen\nja katsoo taas palkintokelloaan. »On sekin lumen luominen vielä\nkiusana.»\n\n»Lähdetään vain», myöntää Havunen ja tavoittaa hänkin tyhjää\nliivintaskuaan.\n\nTulee hetken hiljaisuus, mutta kukaan ei nouse paikaltaan. Vasta nyt\nPekonen muistaa sen, minkä vuoksi hän tänne oikeastaan lähtikin.\nNiinpä hän kiepauttaa tuolinsa ympäri, kääntyy saliin päin ja korottaa\nääntään, että kaikki kuulisivat sen:\n\n»Hei, toverit! Eräs asia meidän on muistettava vielä näin\naamutunneillakin!»\n\nKasvoja kääntyy häntä kohti ja sieltä täältä kuuluu hillitseviä\nsuhauksia, jotta kuultaisiin Pekosen sanat. Kun purina jatkuu, pyytää\nPekonen vielä uudestaan hiljaisuutta ja nousee seisomaan.\n\n»Olkaa vaiti, kun Pekonen puhuu!» kuuluu salista.\n\n»En minä puhu, vaan ainoastaan muistutan eräästä pienestä\nvelvollisuudesta.»\n\nHän sanoo majuri Rantueen nimen ja kysyy jokaiselta, eikö komentaja\nollut kelpo mies ihmisenä ja esimiehenä — vai onko kellään mitään\nhäntä vastaan. — Kun kukaan ei virka sanaakaan vastaan, ehdottaa hän\nsen vuoksi, että aseveljet antaisivat hatun kiertää ympäri salia ja\nkeräisivät siihen markkoja kukkavihkoa varten, joka sitten huomenna\nlähetetään majuri Rantueen kotiin rouvan ja lasten iloksi.\n\n»Sehän on, pojat, Rantueen pataljoonan reilu velvollisuus!»\n\nJa muuta hän ei sanokaan. Salissa tulee muutamien silmänräpäysten\najaksi täysi hiljaisuus. Voi miltei kuvitella pienen risahduksen, kun\nkupla särkyy olutlasin pinnalla tai kuinka veto hengittää hatarain\nikkunapuitteiden raoissa. Kaikkien mielessä vilahtaa jokin irrallinen\nkuva majuri Rantueesta. Upseerit muistavat hänet ehkä puhuttelusta,\nkun Rantue seisoi toisten edessä ja kaivoi karttalaukustaan papereita\nalkaessaan selostaa jotakin lähitehtävää. Ja miehet ehkä muistavat,\nmiten hän ilmestyi jonkin kiireellisen sillanteon aikana paikalle,\nviittoili, kiitteli ja lähti eteenpäin sama karttalaukku heiluen toisen\nlonkan päällä.\n\nNäiden kuvien jälkeen alkavat äänet taas voimistua aivan kuin mitään ei\nolisi tapahtunut, tuolit siirtyilevät ja illan tunnusomaiset repliikit\nsatelevat eri puolilla:\n\n»Vippaaks mulle viissatasen, niin saat takaisin huomenna?»\n\n»Junnu itse väittää sitä tupakkayskäksi, mutta minusta se on selvästi\nkeuhkotauti.»\n\n»Ottivat puoli vuotta sitten avioeron, mutta nyt kulkevat taas yhdessä\nkuin rakastuneet koululaiset.»\n\nPekonen on tyytyväinen esiintymiseensä, sillä majurikin varmasti\nhyväksyisi sen. Hänen lähdettyään Leena ja Niilo istuvat hetken vaiti\nkatsellen pöytien hidasta tyhjentymistä. Niilo tuntee Leenan olkapään\ntaas omaansa vasten Leenan virkahtaessa:\n\n»Niin, se nappi...»\n\nNiilo ei ymmärrä, miksi napilla on niin kiire, sillä hänen puvustaan on\npoissa monta muutakin nappia eikä hän ole niistä huolehtinut. Ja nyt\nheidän on noustava, jos aikovat saada päällysvaatteensa ennen viimeistä\ntungosta. Niinpä he keräilevät tupakka- ja tulitikkulaatikot, siirtävät\ntuolinsa huolellisesti pöydän alle ja kävelevät hitaasti eteistä kohti.\n\nSalissa onkin enää vain muutamia ihmisiä, jotka hankkivat myöskin\nlähtöään.\n\nJa heidän viereisessä pöydässään istuva työmies jää eukkonsa kanssa\nviimeiseksi, pistää piipun taskuunsa ja siirtää jalkansa pois tuolin\nalta valmiiksi lähtemään:\n\n»Sali näkyy olevan tyhjä... Pitääköhän meidänkin kävellä jo kotiin?»\n\nEukko panee nenäliinan käsilaukkuun ja napsauttaa sen lukon kiinni,\nnyökkää ja nousee seisomaan.\n\nIllanvietto on siis lopussa.\n\n\n\n\nPUDONNUT NAPPI\n\n\nHissin huristessa alaspäin he ovat vaiti ja Niilo odottaa Leenan\nhuokaavan jotakin »kylläpä-tämä-väsyttää» -tyyliin. Mutta kun sitä ei\nkuulu, arvelee Niilo heidän päästessään lumituiskuiselle kadulle Leenan\nsurkuttelevan joutumistaan illanvieton vuoksi vielä paleltumaan. Mutta\ntämä päinvastoin parantaa ryhtiään, hengittää pari kertaa syvään kuin\nnautiskellen ja sanoo virkeästi:\n\n»Mutta tämäpä vasta piristää!»\n\nTuisku on yltynyt niin kuin Pekonen on koko illan ennustanutkin, tuuli\npuhaltaa pitkin katua ja huiskii lumikiteet päin kasvoja sokaisten\nsilmät. Mutta Leena huokaa hyvillään ja kohottaa kasvonsa päin tuulta\nkuin aurinkoa kohti Niilon taas painaessa hattua silmiensä suojaksi\nja hieroessa jäistä viiltelyä poskiltaan. Muutamat kun jaksavat\nkulkea aina allapäin toisten taas osatessa kadehdittavan hyvin tehdä\nelämän sietämättömätkin seikat nautinnollisiksi. Kadunkulmassa on\nkinos kasvanut niin korkeaksi, että Leena loikkii pitkin harppauksin\nkuin pikku tyttö vesirapakossa ja yli päästyään kopistelee lumet\npois kengiltään. Mutta Niilo jää jälkeen, sillä hän on jo tottunut\nkaikkialla hillitsemään itsensä ja olemaan varovainen, niin ettei osaa\ntehdä liian pitkiä harppauksia lumikinoksessakaan.\n\n»Lunta meni kenkäni varresta sisään ja sulaa sinne», sanoo Leena toista\nodottaessaan. »Nyt sinä saat sen kaivaa pois.»\n\nMuitakin kokouksesta lähteneitä kulkee heidän ohitseen yksitellen tai\nsopivissa ryhmissä jatkoille kokoontuen, ja Niilo saa heidän nähtensä\nriisua kotitekoisen arvokkuutensa ja kumartua kaivamaan päällyskengän\nsuuta. Toisen hyväntuulisuus tarttuu häneenkin, niin että hän loikkii\nuuden kinoksen yli kevyemmin ja koettaa tavoittaa Leenan, joka seisoo\njo edellä lampun alla ja osoittaa pitkin katua:\n\n»Tuolla tulee auto! Pysäytä se!»\n\nNiilo nostaa kätensä ja tirkistää hattunsa reunan alta anovasti, mutta\nauto ajaa ohi ja jättää hänet seisomaan siihen. Lampun valossa näkyivät\nlasin takaa Raunolan kasvot, niin että Niilo tuntee taas itsensä\nepävarmaksi ja araksi niin kuin ei vieläkään olisi maksanut tälle\ntakaisin rahalainaansa. Raunolaa ei näkynytkään illanvietossa enää\nlopuksi, joten hän on siis lähtenyt ajoissa järjestämään jatkoaan.\n\n»Oliko se Raunola?» kysyy Niilo kuin tärkeämpääkin asiaa.\n\n»Taisi olla jonkun naisen kanssa. Ja jouti ollakin...»\n\nHe taivaltavat eteenpäin. Ihmisiä ei enää näy, ja vain pari valaistua\nikkunaa kuultaa tuiskun takaa kuin sumusta. Jostakin syystä tuntee\nNiilo Havunen hyvän tuulensa taas laskevan ja vanha tunnelma tarttuu\nkuin kosteus vaatteisiin. On jo aamuyön hiljaisin aika. Ensin on\nsaatettava Leena kotiin ja sitten palattava takaisin omalle puolelle\nkaupunkia tuiskussa hytisten, lumikerrosta kauluksesta pyyhkien,\njossakin vieraan porttikäytävän suojassa piippua rikitellen ja\npahimmilla paikoilla taakseen vilkuillen heikossa kalauttajain pelossa.\n\n»Pahus kun ei otettu selvää, missä Pekonen asuu!» huutaa Leena. »Olisi\nmenty auttamaan lumen luomisessa.»\n\nSitä tässä nyt vielä, ajattelee Niilo itsekseen. Ja Leena näkyy osaavan\nlukea jo miettimisetkin, koskapa kääntyy päin ja huomauttaa varmana:\n\n»Niinpä niin! Juuri sinulle se olisi tehnyt hyvää.»\n\nEi silti, etteikö Niilokin myöntäisi sitä teoriassa, sillä se olisi\nsopivaa vaihtelua iankaikkisten sihteerinpaperien lomassa. Mutta juuri\nsamojen paperien vuoksi hänellä on huomenna pitkä työpäivä ja sitä\nennen on vielä nukuttavakin. Onneksi näkyy kulmasta jo toisen auton\nvalokeila, ja kun Niilo kohottaa kätensä, lauhtuu koneen hurina heidän\nkohdallaan ja ovi aukeaa. Leena heittäytyy penkin nurkkaan ja Niilon\nseisoessa avoimen oven takana takkiaan pudistellen hoputtaa tätä kuin\nkovassa kiireessä:\n\n»Ala joutua, jotta päästään!»\n\nMihin päästään...? Äskenhän ei ollut kiirettä ollenkaan... Kun auto\nlähtee liikkeelle ja he saavat lumen kasvoiltaan, jatkaa Leena\ntyytyväisenä:\n\n»Olipa hyvä, kun satoi puhtaan lumen. Jos huomenna on kirkkaampaa,\nlähdenkin hiihtelemään. Mutta sinuahan en tietystikään saa mukaan?» Hän\nsiirtyy lähemmäksi Niiloa tunkien kätensä tämän kainaloon ja nojautuen\nkuin suojaan: »Jos olisi kävelty koko matka, niin missähän olisi saatu\nlämmitellä lopuksi?»\n\nMissäpä muualla kuin kotona, ajattelee Niilo ja alkaa muistella\nlompakkoonsa jääneitä markkoja. Ehkä siellä on sen verran, että\nauto tulee maksetuksi Leenan luokse. Kotimatkan hän sen sijaan\nkävelee. Niin, kotona ei kylläkään ole voita, mutta palvelija saa\nmaanantaiaamuna juosta lapsille jostakin tuoretta silakkaa. Ja\npalkkapäivään on vielä toista viikkoa, siihen viimeiseen Raunolan\nfirman tiliin...\n\nOhi siirtyy museon pimeänharmaa ja totinen torni. Lahdelta puhaltava\ntuuli nietostaa katua paksulti ja oikealta sillan seutuvilla erottaa\nvain katulamppujen häämötyksen. Lumi silautuu auton laseihin, niin\nettä on tirkisteltävä pienestä ja tummasta reiästä. Tuossa vilahtavat\nohi 'Sipoon kirkon' rumat jugend-seinät aivan kuin romukaupan vanha\npiironki, oikealla on väsyttävää standardinäköalaa ja edessä oleva\nrinne alkaa nousta hitaasti. Viimein pysähdytään, Leena ojentaa\nkuljettajalle setelin ja kiepahtaa ulos kaivellen jo avaimiaan\nja mutisten itsekseen, miten nekin osuvat säännöllisesti väärään\nlokeroon... Hyvästit jäivät sanomatta ja Niilo nousee jäljestä\nojentaakseen kätensä, kun Leena saa oven auki, pistää jalkansa sen\nrakoon ja kääntyy odottamaan:\n\n»Noh? — Se nappi...!» Ja Niilon kiskoessa irti käsinettään\nhyvästelemistä varten hän jatkaa: »Tämä kotimatka virkisti sen sankan\ntupakansavun jälkeen. — Minä tarkoitin, että sinä tulet sisään. Laitan\nhiukan teetä ja voileipiä...»\n\nKun Leena näkyy ajatelleen kaiken jo valmiiksi, ei Niilolla ole siis\nmuuta tehtävää kuin pujahtaa toisen jäljestä porraskäytävään. Hän\nilahtuu tästä hauskasta yllätyksestä, niin että hissiin päästyään\ntarttuu Leenaa käsipuolesta ja naurahtaa pitkästä aikaa:\n\n»Jos Sakarila pääsisi tänne mukaan, niin antaisi sydämensä ja puolet\npullostaan. Eikö soiteta hänelle?»\n\n»Taikka pullonsa ja puolet sydämestään. — Ei soiteta... Mutta tänä\niltana sille pojalle kävi hauskasti: hän syytti ensin toisia turhasta\nnäyttelemisestä, mutta unohtikin sitten oman roolinsa ja repi vihkonsa.»\n\n»Tapaus oli hänelle vakavampi kuin ensin luulinkaan. Mutta onhan\nhänellä jo aika jättää lapsi-osansa ja viimeinkin miehistyä.»\n\nHissi pysähtyy, Leenan ovi aukeaa ja kolahtaa kiinni.\n\n»Ja minä kun luulin, että sinä olet lapsirakas ihminen», huomauttaa\nNiilo jatkoksi Sakarila-aiheeseen.\n\n»Kyllä, mutta kun isot miehet, joilla on karvaiset pohkeet ja leuassa\npitkä parransänki, alkavat leikkiä polvipöksyistä tenavaa, niin silloin\nhe tarvitsevat holhoojaakin.»\n\n»Sinusta kai saisikin hyvän holhoojan?»\n\n»Niinpä kai, mutta se riippuu kokonaan tapauksesta. En sietäisi, että\nholhottavani seisoisi koko ikänsä peukalo suussa eikä osaisi napittaa\nedes pöksynsä luukkuja. Ensin hänestä pitäisi kasvattaa esiin aikamies.»\n\nNiilo on kuulevinaan Leenan äänessä moittivan sävyn. Leena on\nmahtanut tänä iltana nauraa hengessään monet kerrat hänellekin.\nHänen pudistellessaan Leenan turkkia lumesta, etsiessä ripustinta ja\nasettaessa naulaan Leenan askelet kuuluvat jo sisähuoneista ja valot\nsyttyvät. Hallin punakankaiset putkituolit ovat sennäköiset kuin niillä\nolisi juuri istunut vieraita ihmisiä, potilaita, jotka ovat jättäneet\ntänne oman tunnelmansa. He ovat tulleet sovitulla ajallansa, istuneet\nhetken vuoroaan odotellen ja hermostuneina siirtyilleet mietteestä\ntoiseen, niin että vieraat ajatukset ovat jääneet tänne kuhisemaan\npiilossa kuin varpusparvi viinimarjapensaassa. Vanhat aikakauslehtien\nnumerotkin ovat täynnä heidän sormiensa selailua. Tuossa pöydän\nvierellä on kai istunut joku rouva aukoen käsilaukkuaan ja varmistuen\nkahteen tai kolmeen kertaan, ottiko hän lähtiessään mukaansa sen vanhan\nkultasormuksen, josta saa sopivat paikat poskihampaisiin. — Tuossa on\nistunut yläluokkalainen koulutyttö tuijottamassa filmilehden kuvaan\npainaakseen mieleensä standardikasvoisen sankarin mainosilmeen. —\nJa tuossa on nojannut joku työmies kyynärpäällään polveensa siinä\nhyvässä toivossa, ettei hänen tarvitsisi valvoa enää ensi yötä särkevän\nhampaansa takia.\n\nHavunen viipyy peilin edessä kammaten tukkaansa ja huomaten vasta nyt\npitkät niskahiuksensa. Korvallisilta olisi pitänyt nyppiä pois harmaat\nhaivenet ja ratkeillut solmio on vain huolimattomuutta, jota ei voi\npuolustella.\n\n»Mitä sinä siellä teet ja miksi et vastaa?» kuuluu Leenan huuto\nhuoneesta.\n\n»Vastaa mihin?» kysyy mies hajamielisenä, sillä hän ei ole kuullut\ntoisen puhuvankaan.\n\n»Tässä on sinulle mukava tuoli ja tupakkaa pöydällä. — Sitä vain, että\nmikä kumma tekee teidät miehet niin lapsellisiksi ja kaikki teidän\npuuhanne niin surkean koomillisiksi?»\n\nKuka onneton uskaltaa hymyillä miehille, jotka tämä ikävä aika on\nopettanut liiankin totisiksi? Niilo ei näe mitään leikin aihetta\nsiinä, että miehet — samat miehet kuin äskeisessä illanvietossakin\n— elivät vuosikaupalla viimeisen tuomion tunnelmissa ja monet\nmonituiset kerrat tilittivät suhteensa selviksi muihin ihmisiin. Ja\nkun sitten aikanaan päästiin eroon rintamajännityksestä, jouduttiin\ntäällä kotona viheliäisten olosuhteitten ja tuhansien ristiriitojen\nmyllyyn. Ei, kyllä sota kaikkine jälkitauteineen on pusertanut\njokaisesta penskamaisuuden ulos liiankin tarkkaan ja vanhentanut miehet\nennenaikaisesti.\n\n»Myönnänhän minä sen, että sota on rusikoinut teitä», myöntää Leena.\n»Toisia se on kolhinut ruumiillisesti ja toisia henkisesti. Mutta monet\neivät ole viisastuneet siitä huolimatta. Jos te miehet ette pahastu,\nniin minä voisin sanoa teistä erään totuuden.»\n\n»Anna kuulua vain», virkahtaa Niilo kävellessään väittelyyn valmiina\noven ja ikkunan väliä.\n\nLeena yrittää todistella, millä tavoin sota pääsi sotkemaan miesten\nasiallisen logiikan. Hyviä esimerkkejä siitä on paljon, mutta naisena\nhän valitsee niistä yhdeksi vain avioliitot.\n\n»Kerro niistä sitten!» kehoittaa Niilo.\n\nJa Leena kertoo... Rintamallahan miehet saattoivat tuntea haikeata\nikävää kotiin ja kirjoitella tuijunsa ääressä helläsanaisia\nkenttäpostikirjeitä vaimolleen. Mutta annas olla, kun sitten neljän\nkuukauden kuluttua tuli se hartaasti odotettu loma... Pari ensimmäistä\nlomapäivää meni yhtä hellinä kuin kirjeitten rakastuneet huutomerkit,\nmutta sitten alkoi kaikki kyllästyttää ja lomaharrastukset ulottuivat\nmakuuhuoneesta jo kodin ulkopuolellekin — kullakin oman tyylinsä\nmukaisesti. Sitten mentiin takaisin linjoille ja muutamien viikkojen\nkuluttua pursutettiin kirjeet täyteen taas samoja tunteita.\n\n»Noh, eihän siinä mitään pahaa ole!»\n\nEi olekaan... Mutta kun sota loppui, olisi luullut miesten jo totisesti\nnauttivan kaikesta päästessään viimeinkin siihen kultaiseen kotiin,\njonka kynttilöistä haikeina hyräiltiin. — Eipäs kuitenkaan, vaan\npian alettiin sepitellä juttuja siitä, miten vaimot ovat sotavuosina\nkäyttäneet tilaisuutta ja nauttineet täällä kotirintamalla elämänsä\nautuaimmat ja myöskin syntisimmät vuodet. Tietysti sellaisiakin\ntapauksia sattui, mutta eihän niistä kannata tehdä sääntöä. Nuo\nmuutamat tapauksethan olisivat ehkä tulleet siitä huolimatta,\nvaikka sotaa ei olisi ollutkaan... Ja tämä yleistetty juttu naisten\nsotasynneistä olikin vain erään toisen asian valmistelua, sillä mies\nniin kuin toinenkin antoi vaimonsa vähitellen ymmärtää, kuinka hän\nsiellä rintamalla tapasi erään todellisen naisen — tosin jokseenkin\ntilapäisesti — ja tämä oikea nainen on nyt muuttanut miehen ajatukset\nuusiksi, tämä nainen osaa suhtautua elämään järkevästi ja ymmärtää\nmiestä — niin, ja myöskin rakastaa miestä ja niin edelleen.\n\nKun kotiin saapunut aviomies on päässyt kertomuksessaan näin pitkälle,\nei kaikesta puutukaan enää muuta kuin yksi sana: avioero. Sekin\ntulee tietysti aikanaan, mies jättää vaimonsa ja lapsensa sen oikean\nja kunnollisesti rakastavan rintamatuttavan takia ja aloittaa siis\nelämänsä alusta. Valitettavasti se alku ei kestä ikuisesti, sillä\nennen pitkää ilmestyy tähän herttaisen punaiseen rakkausjuoneen pahoja\nsolmuja — uusia ainoita ja oikeasti rakastavia naisia. Ja kun joku\nsivullinen sitten hymyilee tälle sotkulle, ollaan siitä pahastuneita...\n\n»Kerroin tämän vain yhtenä esimerkkinä teidän logiikastanne, rakkaat\nmiehet», sanoo Leena hymyillen äidillisen ymmärtäväisesti. »Ja te\npuolustatte itseänne vain sillä, että kun sota on rusikoinut teitä\npahasti, niin teillä on sen vuoksi oikeus ottaa elämä nyt jälkeenpäin\nhiukan rattoisammin. Mutta mitä te luulette naisten tehneen sillä\naikaa, kun itse olitte rintamalla? — Tehneen vain syntiä, tietysti...\nMutta kuka täällä kantoi pakkasöinä teidän tekemiänne sylilapsia\nkylmiin pommisuojiin, valvoi yöt ja seisoi silakkajonossa päivät? Ja\nillat kutoi uskolliselle rintama-aviopuolisolle sukkia ja vastaili\nniihin kenttäpostikirjeitten rakkaisiin huutomerkkeihin? Ja kun sai\nnuolluksi kirjeensä kiinni, keräili saman miehen penskat kokoon\nsireenin soidessa, hoivaili lapset taas kellariin ja samalla kai\nmuisti rukoilla sen saman miekkosen hengenkin puolesta, joka kenties\nparhaillaan istui korvikemukin ääressä sen ainoan oikean rintamalotan\nteltan nurkassa... No niin, tämä on kyynillisesti sanottu, mutta\nvoithan väittää vastaankin, jos haluat.»\n\nNiilolla olisi tähän sanottavana jotakin, mutta kun hän joutuisi\nkuitenkin mainitsemaan jotakin Aunen ja Raunolan tapauksesta ja kun\nse on tänä iltana pyyhitty jo olemattomiin, jättää hän sen omaan\nunohdukseensa ja kehoittaa Leenaa jatkamaan totuuksiaan:\n\n»Mitä muuta lapsellista sinä näet meissä miehissä?»\n\nToisen pyytäessä on Leena kyllä valmis sanomaan kaunistelemattomat\nmielipiteensä ja lisäksi vaikkapa Niilostakin — mutta varovasti\ntietysti. Niinpä hän lähteekin kiertämään kauempaa lähestyäkseen sitten\nasianomaista itseään hitaasti, jos tämä vain jaksaa kuulla:\n\n»Esimerkkejähän voisi luetella loputtoman paljon. Mutta ylimalkaan\ntarkoitan sitä, että te miehet yritätte kaikissa mitättömissä asioissa\nvetää otsanne tärkeään kurttuun ja olla hyvin viisaita, mutta jos\nelämiä asettaa teidän ratkaistavaksenne jonkin tosiaan vakavan seikan\nja odottaa teiltä todellista miehuutta, niin te joudutte heti ymmälle\nja putoatte pakaroillenne. Jos teille tulee henkinen kuperkeikka niin\nkuin Sakarilalle, ette te uskalla nousta pystyyn ja yrittää uudestaan,\nvaan suggeroitte itseenne mahtavia ajatuksia ja etsitte viisautta ja\nlohdutusta viinasta — juuri niin kuin Sakarila.»\n\n»Ja entä sitten? Niinkö minäkin teen?»\n\n»Voihan joku vakavampi tenava puuhailla omalla tavallaan tärkeänä ja\naskarrella mitä tahansa isojen miesten tapaan. Mutta jos tämä totinen\nnikartelija sattuu lyömään vaikkapa vasaralla peukaloonsa — noin vain\nhenkisesti tietenkin — tekisi hänen mielensä juosta äidin luokse ja\npyytää tätä puhaltamaan sormeen. Mutta kun rehellinen itku ei kuulu\nmiehen tyyliin, meneekin hän nurkan taakse piiloon, itkee siellä salaa\nyksinään ja tekee sen lujan päätöksen, ettei askartele enää ikinä\nmitään!»\n\nNiilo hymähtää, sillä noin koomillisena ilmestyksenä hän ei ole itseään\nkuvitellut. Mutta jos Leena haluaa piirtää hänestä hauskan kuvan, niin\nlaatikoon sen nyt valmiiksi asti.\n\n»Pitkä ja kaunis esitelmä. Ja loppupontena siinä oli se, että miehet\npaisuttelevat surkeuksiaan?» sanoo Niilo happamesti.\n\n»Osaksi paisuttelevat, mutta osaksi myöskin peittelevät. — Mitä\nhäpeilemistä siinä on, jos pikku mies heittää kuperkeikan mäenlaskussa\njonkun Sakarilan tapaan? Sehän kuuluu asiaan. — Ja minkä vuoksi pitää\nitkeä salaa ja piilotella kipeätä peukaloansa housuntaskussa erään\ntoisen miehen tapaan, jos on lyönyt vasaralla peukaloonsa? Turhaan\ntietysti, sillä eiväthän aikamiehetkään piilottele. — Mutta lapsellista\nteeskentelyä on juuri se, että kuperkeikan jälkeen aletaan rehvastella\nliialla miehekkyydellä tai että pikku kipuja vikistään nurkan takana!\nMiks'ei niitä tunnusteta suoraan ja yritetä uudestaan entistä\nsisukkaammin?»\n\nLeena ei totisesti näy katselevan miehiin liian korkealle! Niilolla\nolisi ehkä pieni aihe loukkautua, mutta sitä hänen on vältettävä\njuuri nyt, jos ei halua joutua toisen silmissä entistäänkin\nhymyilyttävämmäksi.\n\n»Vahinko, ettei sinulla ole poikaa kasvatettavana», virkahtaa hän\nsentään purevasti.\n\n»Ei ole vielä, mutta ehkäpä on piankin. Mutta silloin minä en\najattelekaan häntä ikuisesti sellaisena talutettavana lapsena, vaan\nnäen hänet jo pienenä ollessaankin tulevana miehenä.»\n\nNiilo voisi kokemuksesta ja ehkä väittelynhalustakin sanoa jotakin\nvastaan, mutta katsoo paremmaksi johtaa keskustelun Leenaan itseensä\nja tunnustaa sen vuoksi arvelematta, että Leena on harvinaisen\nselväpiirteinen ja selkeästi ajatteleva nainen. Mistä lie tuon\nominaisuutensa sitten hankkinutkin?\n\nLeena pudistaa päätään. Ei hän itse olisi pystynyt sitä hankkimaan,\nvaan kaikki on luultavasti perittyä. Leenan isä — niin kuin Niilo\nmuistaa — oli sellainen vakava-askelinen hämäläinen isäntämies, jolla\noli leveät hartiat ja paksut ranteet ja joka tavallisesti katsoi\neteenpäin eikä räpytellyt silmiään sivulleen. Tuo ukko ajatteli ensin\nhitaasti ja sanoi sitten varmasti. Sanoi joskus ikävätkin seikat\nvaikkapa tyttärelleen. Kerrankin Leena — hän taisi olla silloin\nkuusitoistavuotias — sattui muutamana elokuun sunnuntaina tulemaan\nkirkonkylän juhlista kotiin vasta kolmen aikaan aamulla. Ukko\npiti ainoasta lapsestaan ja päätteli kai, että tuo tuollainen oli\nvähän turhaa hänen tenavalleen. Senpä vuoksi hän vain murahti eikä\nkainostellut hellyydenosoituksiaan, vaan livautti leveällä kämmenellään\ntytärtään takapuolelle, niin että kipeätä teki. Pehmustassa näkyi\npunainen jälki koko sen päivän ja vielä seuraavankin, mutta eipäs vain\nitkettänyt!\n\nNiilo muistaa nähneensä ukon hakiessaan kerran Leenan kotoaan pitkälle\npolkupyörämatkalle. Kun he kysyivät Leenan isän mielipidettä monta\npäivää kestävästä yhteisestä retkestään, vastasi tämä lyhyesti jotakin,\nettä menkööt pois vain, jos haluavat, mutta retken onnistumisesta hän\nsanoo mielipiteensä vasta sen jälkeen, kun nuoret ovat tulleet takaisin\nja hän on nähnyt heidän kasvonsa. — No niin, tällä luvalla retki siis\ntehtiin ja se onnistui hyvin sen vuoksi, kun he lopuksi uskalsivat\nnäyttää kasvonsa ukolle...\n\nJa tyttäreen on periytynyt jotakin samaa varmuutta, jonka avulla\nihminen voi välttyä turhista tuskailemisista selkeillä päätöksillään.\nNiilo Havunen seuraili äsken illanvietossa kadehtien Pekosta ja Leenaa,\njoista edellisellä oli aina lyhyt ja epäröimätön vastaus toisten\npieniin kysymysmerkkeihin ja jälkimmäisen mielipiteen voi tietää jo\netukäteen hänen sanomatta sanaakaan. Vaikka Leena istui suurimman osan\niltaa vain kuunnellen aivan kuin turha henkilö näytelmässä, vaikutti\nhän kuitenkin kaikkeen omalla sanattomuudellaan.\n\nMutta nyt Niilo haluaisi kuulla jotakin sellaista, jota hän olisi\ntarvinnut apunaan näinä viimeisinä vuosinaan. Senpä vuoksi hän\njatkaakin vielä äskeiseen keskusteluun:\n\n»Sinä siis lasket minut niihin hiljaa kituviin lapsellisten ryhmään,\njotka lyövät vasaralla peukaloonsa ja piilottelevat mustunutta kynttään\nhousuntaskussa. Jos se on väärin, niin mitä on sitten tehtävä?»\n\nLeena naurahtaa, kääntyy katsomaan ja huomaa Niilon olevan vakavissaan\nkuin lääkärin edessä. Mutta Leena tietää myöskin sen, että ihminen\nalkaa viisastua vasta sitten, kun näkee oman itsensä koomillisena ja\nnolona — niin kuin Sakarilakin tänä iltana. Sen vuoksi hän vastaakin\nlyhyesti:\n\n»Jos sormi on kipeä, niin tavallisesti se sidotaan.»\n\nToinen huomaa Leenan sanoissa ivaa ja puhaltelee savukettaan\nhermostuneesti. Hänen täytyy ajatella hetkinen ennen kuin uskaltaa\nmennä tässä pienen pienessä vasara-vertauksessa eteenpäin hitaasti ja\nvarovasti:\n\n»On olemassa paljon sellaisia mustelmia, joita ei viitsi näyttää\ntoisille. Ja henkisiä haavoja ei voi sitoa ollenkaan. Kun ne ovatkin\nkaikkein rumimpia ja arimpia, on ne sen vuoksi piiloteltava.»\n\n»Kuka on sanonut, ettei henkisiä haavoja voi sitoa? Ja miksi niitä\npitää piilotella? Ja vaikka ne ovat rumiakin, täytyy jokaisen\nymmärtäväisen ihmisen käsittää ne. Aivan samalla tavalla kuin\nmustelmallakin on oma syynsä — vasara — täytyy henkisilläkin haavoilla\nolla samanlainen aihe. Eiväthän ne itsestään tule — sinä heikko\npsykologi!»\n\n»Eivät tietysti. — Olet siis sitä mieltä, että minä murehdin kipujani\naivan suotta?» kysyy Niilo toivoen apua ainakin tulevia kolauksia\nvarten jäi päästäkseen kärsimästä pitkää vaivankauttaan.\n\n»Aivan turhaan!» huokaa Leena toisen puolesta. »Myönnäthän itsekin,\nettä vaikka toinen ihminen ei pystykään aina auttamaan, osaa hän\nsentään lohduttaa.»\n\nLeena sanoo sen niin lämpimästi, ettei toinen keksi sanoja\nvastatakseen, nyökäyttää vain päätään ja katsoo kiitollisena tästä\nvähästäkin odottamatta enää enempää. Samassa soi vastaanottohuoneessa\npuhelin. Leena aikoo ensin jättää vastaamatta häiritsijälle, mutta\nkuvitellessaan jonkun tuttavan potevan keskellä yötä hammastuskiaan hän\nmenee vastaanottohuoneeseen ja tarttuu kuulotorveen.\n\nPuhelimessa onkin Sakarila, joka kertoo soittaneensa jo kaksi kertaa\nturhaan ja ihmettelee Leenan viipymistä näin kauan illanvietossa. Leena\nkuitenkin arvaa soittojen tarkoituksen ja kysyy sen vuoksi, kärsiikö\nSakarila sittenkin jatkon puutetta. Mutta tämä naurahtaa lyhyesti ja\nsanoo:\n\n»Ei — nyt ovat jatkot lopussa! Minä pelkäsin sinun jo nukkuvan, mutta\nen voinut sittenkään olla soittamatta. Piti puhua jollekulle, ja kun\nminulla ei ole ketään muita, kenelle olisin voinut sen tehdä, niin...»\n\nMiekkosen ääni on min vakava, että Leena kiirehtii häntä kertomaan. Ja\ntoinen selittää niin lyhyesti kuin osaa:\n\n»Te varmasti piditte minua äsken hiukan hupsuna, kun läksin sieltä\njuoksemaan niin kuin olisi ollut kiire kisille. Mutta nyt olikin tosi\nkysymyksessä, vaikka en viitsinyt sitä sanoa niin suurelle joukolle.»\n\n»Minä arvasin sen», myöntää Leena ymmärtäväisesti.\n\n»Mutta luultavasti et vielä kaikkea. Koko elämäni on ollut jollakin\nlailla hupsua.» Hän naurahtaa lyhyesti ja kuivasti aivan kuin\nvälttääkseen tarpeetonta liikutusta. »Siitä lähtien kun tulin\nrintamalta kotiin, olen etsinyt omaa itseäni — en tätä heppuli\nSakarilaa, vaan sitä kunnollisempaa. Mutta se etsiminen on ollut yhtä\nturhaa kuin nelikulmaisen kolmion piirtäminen.»\n\n»Teillä miehillä näkyy olevan kumma uskon puute. Te pidätte kaikkia\nasioita mahdottomina.»\n\n»Ainakin melkein kaikkia. Yhtä mahdottomina kuin nelikulmaista\nkolmiota. — No niin... Minä olen tosiaan etsinyt jotakin. Elikkä niin\nkuin Pekoselle kerroin, olen arkisempaa vertausta käyttäen kiertänyt\nympäri samaa rengasta niin kuin liekään pantu elukka ja kalunnut\ntyhjäksi kaiken sen, mihin olen yltänyt. Olisin tahtonut vapaaksi,\nmutta naru on pidättänyt. Ja nyt, kun katselin koko illan veli Havusta,\nmiten hän oli kiinni samalla lailla, ihmettelin vain sitä, minkä vuoksi\nhän ei kisko itseään irti ja karkaa omille teilleen.»\n\n»Niilo ei nähnyt liekaa, vaan kuvitteli olevansa kievarihevonen, jonka\non tehtävä aina sama taival edestakaisin.»\n\n»Hyvä vertaus sekin, varsinkin Havuselle. Mutta kun ihmettelin juuri\nsitä, minkä vuoksi hän ei karkaa, samalla huomasin oman typeryyteni,\nkiskaisin lujasti — ja liekanaru meni poikki!»\n\n»Minä onnittelen!» sanoo Leena vilpittömästi.\n\n»Se kyllä kannattaa! Ja nyt taisin jo löytää sen Timo Sakarilan. Hänen\nkanssaan minä kyllä tulen tästä lähtien oikein mukavasti toimeen»,\nnaurahtaa Sakarila.\n\n»Jos et vain kyllästy häneen? Hän kai on aika vakava mies ja liikkuu\nvähän toisissa harrastuksissa kuin sinä», virkahtaa Leena väliin.\n\n»En minä kyllästy, sillä tunnen hänet kyllä vanhastaan.»\n\n»Kun kuulen sinun äänesi, niin uskon sen.»\n\nMutta Sakarilalla on vielä eräs toinen asia, jota hän pitää yhtä\ntärkeänä kuin tätä itseään koskevaa hyvää uutistakin. Löydettyään\nparemman minänsä ja tavoitettuaan oman tehtävänsä — jota hän ei\nkuitenkaan mainitse Leenalle — hän muistaa myöskin Havusta ja tämän\nkovaa osuutta liekään pantuna juhtana. Ja lopuksi Sakarila ehdottaa\nLeenalle, että tämä yrittäisi tavalla tai toisella tukea Havusta,\ntoisin sanoen saada tämä kiskomaan myöskin oma liekanarunsa poikki.\nYksin ei Niilo siihen enää pysty, mutta jonkun on saatava hänet\nvauhkoontumaan niin kuin tänä iltana jo näytti.\n\nLeena hymyilee, sillä hänellä on koko illan ollut jo valmiina omat\npäätöksensä ja ehkä ratkaisutkin. Paljastamatta niitä hän kuitenkin\nkysyy Sakarilalla:\n\n»Miksi et sinä tee sitä?»\n\n»Minulla ei tästä lähtien ole aikaa. En ehdi nyt ajattelemaan muita\nkuin Timo Sakarilaa, sitä kunnon kaveria. Meillä on hänen kanssaan\nyhteisiä töitä.»\n\nNiin huolettomalta kuin Sakarilan sanat kuulostavatkin, saavat ne\nLeenan liikuttumaan. Mitäpä muuta hän voi toivoa hyvälle ystävälleen\nkuin sitä, että tämä on kaiken hapuilunsa jälkeen tosiaan tavoittanut\nlujan maan kantapäänsä alle. Ihminen on löytänyt itsensä...\n\n»Minä voisin yrittää, jos keksisin sopivan keinon», vastaa Leena\nHavusta ajatellen.\n\n»Sinä keksit kyllä! Ei siihen tarvita mitään reseptejä. Kas Havusen\nvikahan on siinä, että hän pitää itseään lopullisesti kytkettynä, pitää\ntätä tilannetta omalta kohdaltaan parantumattomana. Sano hänelle, ettei\nsitä ole tuomittu tällaiseksi ikuisesti, vaan se on vain väliaikainen —\nolosuhteitten pakosta. Ymmärrätkö?»\n\n»Tietysti minä ymmärrän.»\n\n»Ja pane hänet keinolla millä tahansa uskomaan, että nyt alkaa hänen\noikea aikansa.»\n\n»Ja että se nelikulmainen kolmio voidaan sittenkin piirtää?»\n\n»Juuri niin — jos halutaan käyttää kauniimpia vertauksia kuin\nkievarihevosta tai liekanarua.»\n\nAjatus on sama, minkä Leena on itsekin keksinyt toisilla sanoilla.\nEikä hän tulosta enää epäröikään, vaikka sanookin Sakarilalle kuin\narvellen omia mahdollisuuksiaan. Tämä viimein hyvästelee tyytyväisenä\nja varmana, sulkee puhelimen ja jättää Leenan rauhaan pohtimaan yksin\nomia keinojaan. Ja ne tulevat kyllä vaikuttamaan varmasti.\n\nNiinpä hänen onkin helppo mennä toiseen huoneeseen ja jatkaa siitä,\nmihin heidän keskustelunsa jäi puhelimen soidessa. Sakarila sanoi\noikein, ettei tilanne Havusen osalta ole lopullinen, vaan väliaikainen.\nTämä on korkean ja lujarakenteisen moraalinsa avulla ratkaissut\nsuhteensa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan jo kauan ennen sotaa, on\nsodassakin yrittänyt täyttää siinä suhteessa velvollisuutensa ja on\nsodan jälkeen tehnyt samoin pitäen itseään yhteiskunnan pienenä osana.\nMutta hän on arvioinut tilanteen väärin: ratkoessaan yhteiskunnan\npulmia hän ei ole huomannut, että jokin ahdas Raunolan piiri on siitä\nvain mitättömän pieni osa ja lisäksi vielä kelvoton osa. Hän on\nkoettanut parantaa vain sitä eikä ole huomannut ratkaista omaa yksilön\npulmaansa. Tähän asti hän on ollut asioista ja ihmisistä riippuvainen —\neikä suinkaan parhaimmista ihmisistä. Jos hän pääsee niistä irti, voi\nhän toteuttaa omaa itseään ja palvella omaa elämäänsä eikä toisten.\n\nOnko väärin tuollainen irtautuminen, onko se liikaa eristäytymistä\ntai kapinointia yhteiskuntaa vastaan? Vakavasti ajatellen ei, sillä\npaljon enemmän hän voi hyödyttää yhteiskuntaa lujan ja tinkimättömän\nmoraalinsa avulla riuhtaistessaan itsensä irti epämoraalisesta\nympäristöstään ja asettuessaan vaikkapa sitä vastaan.\n\nVaikka Leena filosofoisi kuinka, kauan ja syvälle tahansa, on kaiken\nlopputulos tämä. Senpä vuoksi hän voikin huoletta siirtyä puhumaan\nNiilosta itsestään samaan tapaan kuin äsken:\n\n»Hyvä Niilo, niin kuin jo sanoin, olet sinä murehtinut henkisiä\nkipujasi aivan turhaan etkä ole puhunut niistä kenellekään toiselle.\nOlet sellainen luonne, ettet osaa hoitaa vammojasi itse.»\n\nTuon kaiken Niilo on tuntenut tarpeeksi usein ja tavattuaan nyt toisen\nihmisen haluaisi kertoa kaiken tarkkaan. Leena tahtoo osoittaa,\nettä juuri hän on se ihminen, sytyttää kuin pitkään keskusteluun\nvalmistautuen savukkeen, asettuu mukavasti tuoliinsa ja nojaa päätään\nsen karmiin sanoessaan:\n\n»Sinulla on varmasti ollut hyvin paljon miettimistä ja kestämistä, sen\nminä arvaan. Olen usein ajatellut sinua ja ollut huolissani.»\n\nNiilo kääntyy nopeasti häneen päin ja kysyy kuin ei olisi kuullut\noikein:\n\n»Huolissasi...? Minun takiani...? Sinäkö...?»\n\nLeenan rauhallinen ääni kuuluu:\n\n»Juuri minä! Mitä ihmeellistä siinä olisi? Vai etkö enää muista, miten\npaljon me aikoinaan merkitsimme toisillemme?»\n\nAikoinaan, joskus viisitoista vuotta sitten, kun oltiin nuoria...\nNiilo muistaa sen tosiaan. Se oli jonkinlainen selkeä ja kirkas\njakso elämässä, alkoi jo koulun yläluokilta ja päättyi joskus\nopiskeluvuosiin, eipäs, vaan valmistumisen aikoihin asti. Ja kun alkaa\nvertailla, näyttääkin jo siltä, että heti sen jälkeen alkoi kaikki\nmennä pilveen kuin pitkän ja poutaisen kesän jälkeen, ja niin tulivat\njo ensimmäiset harmaan syksyn merkit. Sitä ne tosiaan olivat, ja syksyä\non jatkunut yhä — ja paljon muuta ikävää...\n\nLeenan äskeisten sanojen herkistämänä Niilo nousee, menee Leenan luo\nkäsi ojossa ja haluaa kiittää häntä:\n\n»Suo anteeksi, etten ajatellut sitä äsken. Oli hyvä kun muistutit minua\nsiitä vanhasta.»\n\nLeena katselee seinällä olevaa pehmytviivaista lampun valokartiota ja\nnäkee, miten sen keskelle astuu nyt miehen varjo häntä kohti tummana\nsilhuettina, kumartuen ja kättä ojentaen aivan kuin pyytäen jotakin.\nSinä hetkenä Leena tuntee eläneensä tämän kaiken joskus ennenkin. Hän\non varmasti nähnyt tämän tilanteen: miehen pää kumartuu hänen puoleensa\nja tukka valahtaa epäjärjestykseen, niin että hän tahtoisi silittää sen\ntakaisin paikoilleen, sivellä tuota seinällä olevaa varjoa kevyesti,\nvarovasti ja rauhoittavasti. Pohtiessaan, milloin ja missä hän on\nkokenut tämän kaiken jo ennen Leena muistaa vanhan valokuvan, jota hän\nkatseli eilen illalla.\n\nNiilo siirtyy paikoilleen ja vapautuu kertomaan kaikki depressionsa\nsyyt ja kertoessaan huomaa niiden selviävän itselleenkin paremmin\nkuin tähän asti. Kaikkihan alkoi jo sotien syttyessä niin kuin hän\nillanvietossa sanoi. Ensimmäistä kyllästymistä oli jo rintamavuosina,\nkun hän alkoi nähdä ihmisissä pienisieluisuutta ja henkistä\nkutistumista. Alussahan kaikki osasivat ajatella vielä laajasti ja\nyhteisesti, jokainen tahtoi kuulua toisten mukana samaan piiriin. Mutta\nsitten henkinen kehä pieneni ja supistui sikäli kuin oma itsekäs minä\ntahtoi päästä esille pienine etuineen ja voittoineen. Se ei vähitellen\nenää tyytynytkään jakamaan samansuuruista osaa toisten kanssa, vaan\nhalusi kahmaista yhä enemmän. Ja lopuksi tuo henkinen kehä oli enää\nvain ahdas kurouma, jonka sisäpuolelle ei mahtunut mitään muuta kuin\nminä itse. Kasvava minä vaati itselleen yhä suurempaa tilaa kuin\nkäenpoika pesässä, ja jos se huomasi omassa pienessä liikkumatilassaan\njotakin vierasta ja häiritsevää — tässä tapauksessa siis lähimmäisiä\ntai yhteiskuntaa koskevaa — piti tuo vieras vaikuttaja puristaa niin\nahtaalle, että se lopuksi tukehtui. Minä itse pääsi siis voitolle\nja tappoi kaiken vieraan muka pahana loisenaan. Tulipa vielä niin\nahneeksi, että imi sen ruumiista verenkin, lihoi ja paisui ja mahtui\nvain nipin napin omaan kuoreensa. Ja kun heikko ja ahdas kuori minän\nympäriltä viimein halkesi, tuli sen sisältä näkyville melko ruma ja\nniljakas eläin: ihminen. Tai paremminkin sanottuna ihmisen paha minä.\n\nHyväuskoisessa innostuksessaan oli Niilo Havunen aikaisemmin kuvitellut\ntuon kuoren sisällä asuvan madon aivan toisenlaiseksi, sillä hän oli\nnähnyt vain kuoren eikä sen sisustaa. Todellisuus oli siis iljettävä\nniin kuin varpaiden välitse luikerteleva iilimato. Kaikki aikaisempi\nusko ja työ tuntui menneen hukkaan ja kaikki luhistui kuin petollisessa\nunessa: hän muka keräsi pitkät ajat kultapalasia ja nautti työnsä\ntuloksesta, mutta kun meni huuhtomaan saaliinsa, muuttuivatkin hänen\nharhanäkyiset kultapalansa lantamurusiksi. Kun tällainen pettymys\ntuli, ei tietysti kannattanut uskoa mihinkään vanhaan eikä uuttakaan\nlöytynyt. Ei suorastaan löytynyt, sillä vaikka puhuttiinkin paljon\nuudesta ja hyvästä, oli kaiken ylimainostetun uuden takana kuitenkin\nvain sama minä itse. Vaikka olisi kerännyt tuhat tuollaista ihmiskuorta\nkasaan ja rikkonut ne kaikki pienen ja vaivaisen helmen toivossa, ei\nniistä olisi löytynyt mitään. Jos olisi hupsuuksissaan vielä uskonut\nkaivavansa kultaa kuin unessa, olisi herättyä ollut kaiken tuloksena\nvain pussillinen ulosteita.\n\nNiilo Havunen katsoo jonnekin seinän ja katon rajaan, savuke hänen\nkädessään palaa itsestään ja ylöspäin kohoava savukiemura lainehtii\nomaa hiljaista rytmiään. Synkän filosofointinsa lopuksi hän myöntää\nkuitenkin sen, että vaikka hän ei uskokaan enää paljoon hyvään, on\nkuitenkin vielä olemassa hyviäkin ihmisiä. Mutta he ovat — niin kuin\nSakarila sanoi — asettuneet omaan piiloonsa saadakseen elää rauhassa.\nJa sama syy kai pakottaa hänetkin pysymään syrjässä kaikesta turhasta,\nhenkisestä nikartelusta niin kuin ymmärtäväinen lapsikin oppii\nkarttamaan kuumaa uuninluukkua poltettuaan siinä kerran sormensa.\n\n»Mutta kipu ei kestä kauan, ja sen vuoksi on turha vikistä koko\nelämälle ja kohtalolle», virkahtaa Leena karummin kuin tarkoittaa.\n\nTurhapa kai, mutta kaiken tämän jälkeen alkoi Niilolla uusi ja vaikea\nvaihe hänen tultuaan rintamalta kotiin henkisesti lamassa ja väsyneenä.\nHän koetti päästä jonkinlaiseen tasapainoon, mutta Aunen kuoleman\njälkeen vika muuttui krooniseksi. Hän vain teki työnsä tylsänä ja\nkoetti huolehtia vain lapsistaan samaan aikaan kun köyhyys puristi\nrengasta yhä tiukemmalle ympärillä. Toisin sanoen se liekanaru\nsolmuuntui ja sotkeutui yhä lyhyemmäksi, niin että liikkumistila\npieneni.\n\n»Mutta mitäpä tästä kaikesta enää kertomaan», sanoo Niilo lopuksi.\n»Itsestähän se tietysti tuntuu tärkeältä, mutta toisesta se on ikävää\nkuultavaa.»\n\n»Eikä ole! Sitä paitsi et kertonut läheskään kaikkea. Minä tiedän, että\ntämän jälkeen sinulla olisi sanottavana vielä paljon salaisempaa, joka\ntoisen täytyy vain arvata.»\n\nLeenan katseesta ei näy uteliasta rohkeutta eikä liian asiallista\nrealismia, vaan ymmärtäväinen osanotto. Lisäksi Leena on tarpeeksi\njärkevä ja vaistoaa herkästi puhumattomatkin sanat. Jos saisi aina\nelää tuollaisen ihmisen lähellä, niin toinenkin oppisi katsomaan\nasioita yhtä selvästi ja osaisi luokitella ne suuruutensa mukaiseen\njärjestykseen. Tahtoen olla yhtä rehellinen ja välitön Niilo myöntää\nLeenan sanoihin:\n\n»Siitäkin olisi puhumista paljon. Mutta tällaisessa tilanteessa ei saa\najatella erotiikkaa. Silloin se ei pääse kiusaamaan.»\n\n»Siis se on hillittävä lujan tahdon avulla?»\n\n»En sanoisi sitä tahdoksikaan. Se kai johtuu pakosta.»\n\nLeenan mielestä siihen ei ole pakkoa, sillä miehethän yleensä\nratkaisevat asian paljon helpommin pohtimatta niitä sen syvemmälle.\nOn varsin kaunista ja nykyaikana suorastaan kunnioitettavaa,\nettä Niilo tekee juuri noin luottaen vanhoihin periaatteisiinsa.\nKieltäymyksessään ja pakossaan hän kuitenkin kärsii, vaikka ei tunnusta\nsitä itselleenkään. Mutta hän on yksinäisyyttä poteva sielu, joka voisi\ntoisen ihmisen rinnalla olla miehekäs, toiminnanhaluinen ja vitaalinen,\nmutta erakkona muuttuu epävarmaksi eikä uskalla mitään. Hyvät kyvyt\nmenevät käyttämättöminä hukkaan ja samaan aikaan kulkee monia\nmahdollisuuksia ohi yhtä turhaan. Tässä uskossaan Leena sanoo hänelle:\n\n»Tähän tapaan sinä et voi jatkaa enää kauan, ymmärräthän sen itsekin.\nNiin kuin äsken sanoin, sinä olet aivan liian yksin. Tarvitset\nlähellesi toisen ihmisen — tarvitset hyvän naisen.»\n\nNiilo liikahtaa kuin aikoisi nousta kävelemään, mutta puristettuaan\nhetken tuolin käsinojia laskeutuu takaisin selkäkenoon ja hymähtää\najatuksen mahdottomuudelle:\n\n»Ei kukaan lähtisi jakamaan minun kanssani pelkkiä vastoinkäymisiä. Ei\nkukaan viitsi tarpoa toisen apuna ventopohjaista ja loputtoman laajaa\nsuota.»\n\nLeena selittää, etteivät vastoinkäymiset seuraa toisiaan koskaan niin\npitkänä sarjana, etteikö lomaan mahtuisi pieniä juhlahetkiäkin. Eikä\nsuokaan ole koskaan niin laaja joka suuntaan, ettei siellä voisi\nkääntyä toisaalle ja nousta suon reunalla olevalle kankaalle.\n\n»Hyviä ja lohduttavia neuvoja!» virkahtaa Niilo hymyillen toisen\nsovinnaiselle lohdutukselle. »Mutta juuri sinä itse olet ollut järkevä\netkä ole lähtenyt taivaltamaan kenenkään toisen poluille. Olet hyvin\ntarkasti pysytellyt omalla tielläsi!»\n\n»Niin olen pysytellyt tähän asti, mutta syynä siihen ei ole itsekkyys\neikä myöskään pelko», selittää Leena vastaan ja unohtuu miettimään,\nmiten hän vielä jatkaisi.\n\nUlkoa ikkunan läpi näkyy vain harmaana häilähtelevä verho. Kadun\ntoisella puolella olevat puunlatvat ovat vain saman harmaan tummempia\nvarjoja, ja puuttuu ainoastaan se, että häämöttävät valopilkutkin\nolisivat vielä yhtä samaa harmaata. — Mutta jos ulkona on hyytävää, on\nsisällä sen sijaan kumman rauhallinen tunnelma. Kaikki on hiljaista\nja kiireetöntä. Vierellä oleva lamppu heittää hämärän valokehänsä\nmatalan pöydän ympärille, niin että se heijastaa hillitysti sen\nkiilloitetusta puunpinnasta, piirtyy kauniina kaarina lasien reunoissa\nja lämmittää sohvatyynyn punaisessa nukassa, mutta jättää kaikki nurkat\ntummaan varjoon. Kaksi omalla tavallaan yksinäistä ihmistä istuu\npaikoillaan katsellen toisiaan pöydällä olevan kukkamaljakon yli.\nNiilon kädenliikkeestä voi silloin tällöin huomata pientä hermostumista\nkatseen samalla kiertäessä rauhattomana ympäri huonetta, mutta Leena\nsen sijaan on asettunut kuin lepäämään suuren nojatuolinsa kulmaan,\nistuu siinä liikahtamatta, niin että vain katseesta voi lukea hänen\najatuksiaan. Hänen silmissään onkin nyt herkempi ja pehmeämpi kiilto\nkuin tavallisesti.\n\nKeskustelu, joka on tähän asti kosketellut vain Niiloa, on nyt\nsiirtymässä Leenaan ja saa jo ensimmäisestä lauseesta lähtien hänen\nsalaisimmat ajatuksensa liikehtimään. Hänhän mietti juuri tätä\neilisiltana istuessaan työnsä jälkeen samassa tuolissa kuin nytkin. Ja\npitkän mietinnän lopputuloksena oli, että tällaisenaan hänen elämänsä\nei voi jatkua enää kauan, vaan ennen pitkää siinä on tapahtuva jokin\nmuutos.\n\nOmaa itseään koskevien ajatusten pakottamana Leena nousee huomaamattaan\nkuin etsimään jotakin, ja kun ei keksi muuta tehtävää, muistaa hän\nkäsilaukkunsa, hakee sen esille, ottaa taskusta napin ja asettaa\nsen eteensä pöydälle muistuttamaan kuin keskustelun varsinaisesta\ntarkoituksesta. Niin ainakin Niilo käsittää hänen ajatuksensa,\npäättelee ajan olevan tarpeeksi pitkällä ja muistaa kotiinlähdön. Senpä\nvuoksi hän nousee, menee Leenan luokse ja näyttää tälle napitonta\nhihansuuta. Mutta Leena on ajatellut jotakin muuta ja päästäkseen\nvastaamasta Niilon äskeiseen kysymykseen haluaa vielä voittaa aikaa\nsaadakseen miettiä rauhassa.\n\n»Tule avukseni, niin mennään laittamaan ne voileivät», sanoo hän\nasiallisesti ja äänen värähtämättä hituistakaan.\n\nSamassa hän jo astuu kynnyksen yli vastaanottohuoneeseensa, panee\nsiellä veden kuumenemaan sähkökattilaansa, jossa kai on lämpöä vielä\njäljellä viimeisten potilaitten vuorolta, hyräilee ja katoaa eteisen\ntakaiseen keittiökomeroon Niilon seuratessa häntä kuuliaisena. Leenan\npuuhaillessa kaapeillaan ja laatikoillaan hän seisoo kynnyksellä\npihtipieleen nojaillen, vetää tupakkaansa kiihkeänä ja kurkottaa\nyhtenään tuhkaa viemärialtaan pohjalle, niin että sieltä kuuluu kuuman\ntuhkan pihahdus kosteassa. Kun Leena vain hyräilee, täytyy hänen jatkaa\näskeiseen:\n\n»Jos sinulla on tarpeeksi paljon uhrautuvaisuutta ja myöskin rohkeutta\nmennä naimisiin, niin minkä vuoksi olet yksin?»\n\nLeenan hyräily katkeaa, mutta jatkuu sitten niin kuin hän ei olisi\nkuullutkaan toisen sanoja. Sitten hän kääntyy, ojentaa Niilolle vadin,\njota tämä saa pidellä valmiina kahdella kämmenellään aivan kuin kädet\nsidottuina tarttumasta mihinkään muuhun, jatkaa taas työtään selin\nNiiloon ja virkahtaa viimein:\n\n»Uskotko tosiaan, että minä pidän yksinäisyyttäni kaikkein\njärkevimpänä? Luuletko, että tämä tällainen on parhainta vapautta\nja niin sanottu itsenäinen elämä autuasta, etten voisi luopua siitä\nmilloin tahansa?»\n\n»Niin minä luulen», vastaa toinen lyhyesti.\n\n»Noista sanoista minä voisin melkein loukkautua! Nehän tarkoittavat,\nettä jos ihmisellä on terveet vaistot, hänen täytyy niitä\ntyydyttääkseen tinkiä moraalistaan. Tai jos jättää moraalinsa\nkoskemattomaksi, niin silloin hän ei ole terve.»\n\n»Minä en tarkoittanut sitä», kiirehtii Niilo väliin.\n\nKuluu hetkinen ennen kuin Leena jatkaa taas:\n\n»Täytyyhän minun elämälläni olla jokin tarkoituskin. Ei minun ainoa\npäämääräni ole vain tonkia ihmisten hampaan juuria ja tunkea porankärki\nmustuneeseen koloon. Ei, hyvä mies, sehän on vain keino, jolla minä\nlunastan oikeuteni elämiseen.»\n\nHän asettaa Niilon silmiin katsomatta jotakin vadille ja kääntyy\nsamassa taas selin.\n\n»Minä en osannut ajatella noin syvälle», virkahtaa Niilo, joka\non viime aikoinaan tottunut työssään ja ympäristössään näkemään\nlopullisena tavoitteena vain taloudellisen voiton, sen turvissa saadun\nyhteiskunnallisen aseman ja kasvoilla itsevarman valloittajanhymyn.\nMutta hän ei ole jaksanut nousta sitä vastaan.\n\nNiilo on saanut tehdä tiliä ajatuksistaan koko illan, niin että kuulisi\nmielellään toisenkin tunnustuksia. Ennen muinoin he kaksi osasivat\npuhua välittömästi ja avoimesti, mutta sehän kaikki on nyt mennyttä.\nJa Niilon ajatusten palatessa entisiin vuosiin hänen katseensa\npysähtyy Leenan tukan niskakiehkuraan, laskeutuu siitä vartaloa myöten\nnilkkoihin asti. Kun Leena kääntyy samassa häneen päin, huomaa hän\nmiehen kämmenillä olevan vadin vapisevan. Armahtaakseen vatia hän\nosoittaa sitä ja sanoo Niilolle jotakin arkista ja pyytää viemään\nkantamuksen pois, sammuttaa valon ja seuraa jäljestä hyräillen niin\nkuin ajattelisi jotakin muuta. Heidän päästyään takaisin paikoilleen\nNiilo ei malta olla toistamatta samaa:\n\n»Kun minä kerroin sinulle kaiken, ymmärsit sinä sen. Nyt sinä voisit\npuhua vuorostasi jotakin. Ja mitä taas et puhu, sen ehkä minäkin\naavistan.»\n\nMutta Leena ei vastaa, vaan menee vastaanottohuoneeseen, valikoi\nkaapilla spriipullosta lähtien ja päätyy viimein viinipulloon tuoden\nsen pöydälle teekannun viereen. Sitten hän siirtää lattialampun pöydän\nlähelle, etsii radiosta jotakin rauhallista ja istahtaa paikoilleen.\nMutta kumma levottomuus on tarttunut häneenkin, koskapa hän nousee\nheti, etsii käsiinsä neulan ja lankarullan, asettuu istumaan Niilon\ntuolin käsinojalle ja kohottaa hihaa ommellakseen napin paikoilleen.\nRiisumatta takkiaan Niilo ojentaa kätensä hänen syliinsä ja odottaa.\n\n»Voisinhan kertoa jotakin», sanoo Leena viimein. »Niin kuin sanoin,\nei tämä vapaus ja yksinäisyys ole mitään autuutta. Sen vuoksi olen\najatellutkin, että hankin tänne seurakseni toisen elävän ihmisen.\nYritin puhua sinulle siitä jo juhlissa, mutta sinä käsitit väärin.» Hän\npitää pienen tauon ja jatkaa katseen seuratessa vain neulan liikkeitä:\n»Nyt haluan puhua sinulle Marjatasta.»\n\nJonkinlaisesta vaistoksi kehittyneestä varovaisuudesta Niilo vetää\nkättään takaisin kuin säästyäkseen kuulemasta mitään ikävää, ja\najatuksissa kiertää epäluuloja siitä, ettei hän itse muka jaksa huoltaa\nja hoivata tytärtään, ei pysty kasvattamaan eikä kouluttamaan, niin\nettä Leena tahtoo ottaa sen kaiken omille niskoilleen. Siis sittenkin\njonkinlaista taloudellista apua, niin kuin hän jo aavistelikin, vaikka\nse tuleekin epäsuorasti ja erittäin hienotunteisella tavalla.\n\n»Tahtoisin elävän ihmisen luokseni. Olen ajatellut ottolasta jo kauan,\nmutta en ole löytänyt sopivaa», selittää Leena. »Haluan Marjatan\ntyttärekseni. Hän jää minun luokseni ja pysyy täällä niin kauan kuin\ntulee aikaihmiseksi ja etsii sitten oman tiensä.»\n\nÄäni on päättäväinen ja varma, niin että mies menee ymmälle eikä voi\nmuuta kuin pudistaa päätään hitaasti ja selittää viimein:\n\n»Erittäin kauniisti tehty sinun puoleltasi, kun haluat uhrautua tuolla\ntavalla. Mutta jaksanhan minä itsekin huolehtia hänestä ja...»\n\n»Mutta eihän siitä ole kysymys! Minähän ottaisin lapsen joka\ntapauksessa. Mutta kun Marjatta on minun kummityttöni, otan tietysti\nmieluummin hänet kuin jonkun ihan vieraan lapsen. Kun hän muuttaa minun\nluokseni, on sinullakin paljon helpompaa juuri sen vuoksi, että hän on\ntyttö eikä poika. Enkä minä aio riistää häntä sinulta kokonaan. Hän\nvoi käydä kotonaan vaikka kuinka usein ja meille molemmille — sinulle\nja minulle — tulee paljon yhteistä jännittävää, kun saadaan seurata\nhänen kehitystään. Etkö ymmärrä, että...» Leena on sanomaisillaan, että\nMarjatta olisi siis heidän yhteinen lapsensa, mutta keskeyttää lauseen\nalkuunsa.\n\nNeula on pysähtynyt käteen ja Leena katsoo miestä silmiin odottaen\nselvää vastausta, että he pääsisivät pohtimaan eräitä käytännöllisiä\nasioita, joita seuraisi heti tytön tultua uuteen kotiinsa. Kestää\nkotvan eikä Niilo liikahdakaan. Viimein hän tavoittaa Leenan katseen ja\npudistaa jälleen päätään.\n\n»Näyttää siltä kuin sinä et tahtoisi suostua?» kysyy Leena.\n\nToinen ei vastaa mitään, mutta kasvolihasten liikkeestä voi päätellä\nhänen asettuneen tiukan ratkaisun eteen. Leenan ehdotuksessa on jotakin\nhyvää ja kilttiä, sen hän tietää, mutta kuitenkin aavistaa joutuneensa\ntällaiseen vain avustuksen tarpeessa, ehkä eräänlaisena kainona\nköyhänä. Ja se saa hänet puremaan hammastaan ja tietysti kieltämään.\nLeenan täytyy jälleen keskeyttää hiljaisuus:\n\n»En ymmärrä, mitä pahaa sinä näet siinä, että minä tahtoisin hoitaa\nkanssasi tyttöressua. Minulta riittää aikaa hänellekin.»\n\nNappi on jo ommeltu paikoilleen, mutta katkaistuaan sen rihman Leena ei\nsiirrykään pois tuolin käsinojalta, vaan jää siihen vastausta odottaen\nja Niilon käsi on unohtunut hänen syliinsä. Viimein Leena sanoo\nhitaasti ja hiljaa kuin itselleen:\n\n»Otan tytön luokseni kummina, vaikka mieluummin olisin ollut hänelle\näiti.»\n\nMies katsoo häneen niin kuin ei olisi kuullut:\n\n»Mieluummin olisit — mitä?»\n\n»Olisin tahtonut olla Marjatan äiti.»\n\nMies vetää kätensä pois ja näyttää sulkeutuvan omaan kuoreensa, kulmat\nmenevät ryppyyn ja hän nousee kävelemään hermostuneena. Leenakin\nsiirtyy omaan tuoliinsa ja katseellaan seuraa toisen taivaltamista\nlattialla edestakaisin, kunnes hän pysähtyy kynnykselle ja kääntyy\nsiinä sennäköisenä kuin aikoisi sanoa hyvästit ja lähteä pois.\n\n»Nyt minä en ymmärrä sinua», sanoo hän.\n\n»Etkö ymmärrä?» kysyy Leena kiihkeänä kiivastuksen punan kohotessa\nposkille.\n\nJotakin tehdäkseen hän pyyhkäisee olematonta pois pöydän pinnasta,\nnykäisee hamettaan alemmaksi polven yli, sytyttää savukkeen hitaasti ja\npääsee parin syvän henkäyksen jälkeen hallitsemaan ajatuksensa:\n\n»Johan äsken sanoin sinulle kaikesta siitä menneestä, mitä meillä\noli — kaikesta siitä hyvästä. Me emme koskaan puhuneet mitään\ntulevaisuudesta, mutta kumminkin olisi saattanut uskoa, että sattuma\nolisi järjestänyt sen toisin. Mutta opiskeluvuosien jälkeen jouduimme\nerillemme ja tiet kulkivat toisiin suuntiin. Tuli eteen häiritseviä\nesteitä enkä minä tietenkään tahtonut raivata niitä pois.»\n\n»Tarkoitatko sitä, että me kaksi olisimme voineet...?»\n\n»Tarkoitan juuri sitä!»\n\n»Etkä sanonut minulle mitään silloin!» katsoo Niilo kummastuneena ja\nyllättyneenä, sillä tämä on hänelle aivan uutta.\n\n»En tietysti sanonut, sillä emmehän sitä ajatelleetkaan. Emme\najatelleet, mutta kuitenkin tunsimme sen jonkinlaisina enteinä. Enhän\nminäkään tiennyt mitään. Vasta sen jälkeen tunsin ja ymmärsin kaiken,\nkun sinä olit kadonnut omalle suunnallesi. Ja kaikkein pahimmin tunsin\nsen silloin, kun kävin sinun ja Aunen luona. Kun Marjatta sitten syntyi\nja minusta tuli kummi, silloin tunsin viiltoa ajatellessani, että\nolisin mieluummin ollut tytön oikea äiti.» Hän huokaa syvään, katsoo\nmiestä silmiin ja kysyy lopuksi: »Joko nyt ymmärrät?»\n\nMies nyökäyttää päätään ja näyttää kalpealta. Leena arvaa, ettei hän\nosaa vastata mitään. Sen vuoksi Leena nousee, tarttuu häntä kädestä ja\nsaattaa hänet istumaan paikoilleen.\n\n»Nyt siis ymmärrät sen, mitä minä tarkoitin äsken pyytäessäni Marjattaa\ntänne. Asia on siis suurempi kuin tuuletkaan. Mutta jos et halua puhua\nsiitä enää, niin annetaan olla.» Hän kohottautuu ja muuttaa äänensä\nhuolettomaksi niin kuin haluaisi siirtyä kevyempään asiaan: »Mitäpä\nsiitä enää... Joka tapauksessa minä haluan elää. Ja sitä varten\ntarvitsen lähelleni muita ihmisiä — tai paremmin sanottuna tarvitsen\njonkun kunnon ihmisen, jonka kanssa voin elää. Voin huoletta jättää\ntämän niin sanotun vapauteni, jos vain löydän jonkun, joka tarvitsee\nminua ja minä häntä. Jos en saa Marjattaa, niin silloin otan toisen\nlapsen tai kaksikin. Tai sitten menen naimisiin.»\n\nKaikki tulee niin päättäväisesti, ettei Niilo keksi mieleisiään sanoja\njatkaakseen, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen tarttuu ensimmäisiin:\n\n»Noin eivät kaikki osaa ajatella. He haluavat vain elää, mutta eivät\nlöydä sille tarkoitusta.»\n\n»Tarkoitusta... Se on kyllä kumma, etteivät löydä. Täytyyhän jokaisella\npienimmälläkin teolla olla jokin tarkoituksensa — mikä tahansa. Syyn ja\nseurauksen laki siinäkin...»\n\nKeskustelu siirtyy yhä syvemmälle, niin että se sytyttää kummankin\nkatseessa uuden valon ja saa äänen värähtämään uudella tavalla. Niilo\nhaluaisi palata uudelleen Marjattaan, mutta ei kuitenkaan voi mitään\nsille, että tulee sanoneeksi ääneen sen, minkä tarkoittaa ajatella vain\nitsekseen:\n\n»Jos sattuma ei olisi silloin sotkenut meitä niin pahasti erilleen,\nolisi kaikki nyt toisenlaista. Minunkin elämäni olisi ollut toinen.\nOlimme hyvät toverit jo lapsesta lähtien, tunsimme toisemme hyvin, niin\nettä... En minä osaa sanoa, mitä tarkoitan.»\n\n»... niin että jos me kaksi olisimme lähteneet taivaltamaan yhdessä,\nolisimme selvinneet siitä seikkailusta melko hyvin!»\n\nLeena sanoo sen reippaasti ja hymyilee, mutta Niilon pää vaipuu\nkumaraan aivan kuin hän tuntisi jotakin hartautta — vai suruako siitä,\nettei kaikki ole mennyt juuri noin? Kummallista, miten toisen ihmisen\nvakavat ja rehelliset sanat saavat tässä sattumanvaraisessa maailmassa\nnäkemään vielä jotakin hyvääkin. Vaikka ne ovat vain sanoja eivätkä\nsiis voi kääntää ajan suurta kehää pyörimään taaksepäin, osaavat\nne silti lämmittää. Jos tuollaista kuulisi useammin, tuntuisivat\nvastoinkäymisetkin siedettävämmiltä, vaikka niitä ei voitaisi kokonaan\ntorjuakaan. Niilo tuntee kateutta ajatellessaan, miten oikukkaasti\nse iankaikkisesti vainoava sattuma voi järjestää asiat. Hänkin on\naina elänyt hartaassa paremman odotuksessa, mutta kaikki on kuitenkin\nliukunut alaspäin. Mutta Leenalla on parhain osa vielä jäljellä ja\nedessäpäin voi siis olla mitä hyvyyksiä tahansa. Ja olkoon niin,\nsillä eihän hän voi kiukutella siitä Leenalle itselleen, vaikka mieli\ntekisikin väittää kohtaloa puolueelliseksi.\n\nNiilo katsoo tummasta ikkunasta ulos. Tuisku on jo vähentynyt, sillä\nvastapäiset puunoksat näkyvät selvemmin tuulessa. Kauempana oleva\nlamppu heiluu yksitoikkoista tahtiaan edestakaisin. Mutta yksinäisyys\nsiellä on sama kuin ennenkin. Ja täällä sisällä on yhä sama rauhallinen\ntunnelma, jota on vaikea jättää. Henkisessä nälässään Niilo tulee\nahneeksi ja tahtoisi sen vuoksi viipyä ja kuulla paljon. Mutta itse\nhän ei huomaa sitä, että lamaantunut tunne-elämä on ruvennut kasvamaan\nuudelleen. Tahtoen omaltakin kohdaltaan osoittaa välittömyyttä hän\nsiirtää keskustelun itseensä:\n\n»Taaksepäin osaan katsella minäkin ja arvostella aikaansaannoksiani.\nPieni osa asioista on onnistunut, mutta kaikkea en ole jaksanut. Olen\nollut kai liian yksin — niin kuin sinä sanoit. Kunpa osaisin edes\nsuurin piirtein päätellä eteenpäin, mitä oikeastaan tarvitsen.»\n\n»Sinä tarvitset hyvin vähän, jos ajattelemille vakavasti. Et tarvitse\nmitään muuta kuin ymmärtäväisen ja auttavan vaimon, sellaisen naisen,\njolle sinä osaat ja myöskin hennot kertoa omat vastoinkäymisesi.»\n\nTuon kaiken Niilo on tuntenut tarpeeksi hyvin eikä halua väittää\nvastaan. Mutta vakava keskustelu aiheuttaa kuitenkin uteliasta\njännitystä ja sen vuoksi hän kysyy Leenalta itseltään, mitä tämä\najattelee omasta lähimmästä tulevaisuudestaan.\n\nMietteliäs katse muuttuu kirkkaammaksi ja hymy värehtii huulilla Leenan\nvastatessa:\n\n»Mitäkö ajattelen? Sinulle voin sanoa sen hyvin lyhyesti: kotia, miestä\nja lasta.»\n\nRehellinen vastaus saa Niilonkin innostumaan ja tavoittelemaan\nleikillisyyttä:\n\n»Sinulla vain on niin suuret vaatimukset, ettei kukaan mies pysty niitä\ntäyttämään.»\n\n»Vaatimukset? — Mieheltä vaadin juuri samaa kuin itseltäni. Hänen on\nymmärrettävä minun tarkoitukseni, sillä muutoin hän ei pitäisi minua\nhyvänä toverina, vaan toiseen sukupuoleen kuuluvana välikappaleenaan.\nJa sellaiseen minä en kylläkään suostu, sillä... No niin, ymmärräthän\nsinä sen selittämättäkin.»\n\nLeenan katse on laskeutunut jonnekin alas maton kuvioihin ja siihen\non tullut jotakin tummaa ja levotonta. Niilo tahtoisi nousta, mennä\nluokse, istahtaa vuorostaan tuolinnojalle ja tarttua toista käteen.\nMutta hänet hillitsee siitä ainoastaan pelko, että Leena torjuisi hänet\nrauhallisesti hymyillen ja viittaisi istumaan takaisin omaan tuoliin.\nNiinpä hän asettaakin pisteen levottomana karkailevalle ajatukselleen\nsanomalla itse kieltävästi:\n\n»Vahinko minulle, etten pysty täyttämään pieniäkään vaatimuksia enkä\ntarjoamaan sinulle mitään.»\n\nHän heilauttaa kättään torjuvasti. Mutta Leenan mieli hypähtää\niloisesti ja saa hänet naurahtamaan, sillä miehen sanathan ovat melkein\nkosimista kaikessa passiivisuudessaan. Leena tietää hyvin, miten paljon\njuuri tämä hetki ratkaisee. Muutamalla harvalla sanalla hän voi saada\nNiilon nyt osoittamaan, onko tämän luonteessa vielä jousen vireätä\nvoimaa vai onko sen jänne höltynyt jo lopullisesti. Jos tahdon voi\npingottaa nopeasti ja lujasti, on kaikki vielä hyvin. Mutta jos jänne\nja kaari ovat heikot, on Niilo parka tosiaan menettänyt parhaimpansa.\nLeenan varassa on nyt jännittää, ja ärsyttääkseen hereille miehen\ntahdon hän sanoo harkiten ja hitaasti aivan kuin odottaen jokaisen\nsanansa vaikutusta:\n\n»Silloin kerran — viisitoista vuotta sitten — sinun olisi pitänyt puhua\nkaikesta. Mutta oikealla hetkellä sinä et huomannut sitä ja myöhemmin\ntaas et halunnut. Olet siis myöhästynyt paljon.» Hänen äänensä\nmuuttuu kylmemmäksi aivan kuin hän puhuisi jostakin jokapäiväisestä\nsivuseikasta: »On ikävä, jos sinä samalla tavalla myöhästyt koko\nelämästä. Sehän ei odota kauan.» Ja hetkisen kuluttua hän jatkaa taas:\n»En muuten ymmärrä, miksi annat kaikkien ulkonaisten seikkojen hallita\nitseäsi. Mikä estää sinua päättämästä tässäkin asiassa? Sillä kotihan\nsinulla on, itse olet erittäin luotettava toveri aviomiehenä, ja kaikki\nse muu, mitä me kaksi odotamme hyvältä perhe-elämältä, seuraa sitten\nitsestään.»\n\nNiilon pää kohoaa nopeasti pystyyn, niin että hiuskiehkura valahtaa\notsalle. Hän katsoo kysyvästi ja sanoo niin kuin ei ymmärtäisi Leenaa:\n\n»Me kaksiko odotamme...?»\n\n»Aivan niin, sinä ja minä.»\n\nNyt tapahtuu juuri se, mitä Leena on toivonut ja mihin hän on myöskin\nuskonut: miehen koko asento kohentuu hänen itsensä huomaamatta,\nmolemmat kädet pusertuvat lujasti tuolin nojaan kuin pitääkseen kiinni\njostakin varmasta ja katseeseen syttyy se sama kipinä kuin aikaisemmin\nillalla. Leena istuu rauhallisena kuin olisi sanonut kaiken vain\nhuoletonna ja ajattelematta, nojaa päätään tuoliin katseen kiertäessä\ntyynenä lampunkuvusta tauluun ja siitä mieheen, vaikka hänen pitääkin\nponnistella jännitystä vastaan ja hengittää levollisesti pysyäkseen\nkiihtymättä. Hänen tehtävänsä on saada toinen vain havahtumaan, ja\ntämä itse saa sitten päättää ja toimia, jos vielä pystyy siihen. Kuluu\npitkä tuokio, jonka aikana Leena huomaa jännittävässä odotuksessaan\npientä leikkiä, niin että jos hän käyttäisi Niilon tai Sakarilan\nvertauksia, voisi hän kuvata tilanteen näin: Nyt on vanha hevonen jo\nriisuttu valjaistaan. Katsotaanpa vain, pystyykö se vielä karkaamaan\nrehevään apilapeltoon! — Mutta tilanne on liian vakava hymyiltäväksi,\nja niinpä hän huokaa pitkään, kunnes heidän katseensa yhtyvät. Niiloa\nkai kiusaa jokin entinen ahdistava mielle, koskapa hänen katseensa on\nhaikea, melkein surullinen. Se siirtyy pois hänen pudistaessa päätään\nkuin hyvän uskonsa menettäneenä ja voimistuva tahto veltostuu jälleen.\nLuulisi, että hän on kuin himmeävaloinen öljylamppu, jonka liekki\npainuu hitaasti pienemmäksi. Kiertämällä valoa tuli leimahtaa hetken\nja ritisee pieninä kipinöinä sammuakseen taas entiselleen. — Mutta\nei, öljy ei sittenkään ole ollut lopussa, vaan ainoastaan sydän liian\nlyhyt. Kun sitä jatkaa, on kaikki kunnossa taas ja tuli palaa niin kuin\npitääkin...\n\nNiilo on Leenan odottaessa ehtinyt päätellä eittämättömän varmasti,\nettä tämä hetki voisi muuttaa hänen elämänsä uudeksi ja tuoda hänelle\nkaiken sen, mitä on tähän asti puuttunut. Nykyisyyshän ei anna hänelle\nhenkisesti mitään, mutta jos Leena olisi lähellä kohentamassa mieltä ja\nvahvistamassa ajatuksia, voisi tulevaisuus tarjota paljonkin.\n\nNiilo kavahtaa pystyyn ja kiertää Leenan tuolin taakse, ojentaa\nmolemmat kätensä hänen olkapäänsä yli ja tavoittaa toisen käden kiinni.\nLeena istuu hetken hievahtamatta, mutta sitoo sitten neljä kättä\ntoisiinsa ja nostaa ne rinnalleen leukansa alle. Mies kuiskaa kuin\nhuoaten:\n\n»Kunpa voisimme mennä naimisiin...»\n\nLeena kysyy yhtä hiljaa:\n\n»Tahtoisitko sitä?»\n\nNiilo ei kiirehdi vakuuttamaan, että odottaa ja tahtoo juuri sitä, vaan\nsivelee hellävaroen Leenan poskea ja punoo kiharoita sormensa ympäri.\nSitten hänen poskensa lähenee toisen korvaa:\n\n»Tietysti minä tahdon. Mutta elämä on ahdistanut minut niin pahasti\nnurkkaan, etten voi pyytää sinua sinne.»\n\nNyt Leena tietää jo niin paljon, ettei hänen tarvitse enää kiristää\njännitystä kauemmin, ja sen vuoksi hän ei epäröi sanoessaan:\n\n»Mutta entäpä jos minäkin haluan!»\n\nMiehen käsi vavahtaa aivan kuin hän säpsähtäisi jotakin outoa. Mutta\nhän on jo saamassa varmaa uskoa ja kysyy kiihkeänä:\n\n»Onko se totta? Tuletko sinä?»\n\nYksi ainoa sana Leenan suusta määrää nyt kahden ihmisen elämän muodon\nja niin sanotun kohtalon — eikä vain kahden, vaan myöskin lasten\nosalta. Hän ei ole ollut tyytyväinen saadessaan tähän asti vastata\nvain omasta itsestään ja sen vuoksi tunteekin nyt ylpeyttä ollessaan\npieni kohtalo neljälle yhden asemesta. Vaikka tämä ilta onkin tuonut\nheille ratkaisun aivan kuin sattumalta, ei tämä kaikki ole tullut\nmielijohteesta eikä lyhyessä hetkessä eikä sitä ole aiheuttanut vain\npudonnut takin nappi, vaan se on kehittynyt pitkän ajan kuluessa\nheidän huomaamattaan. He olisivat voineet aavistaa kaiken jo silloin\nviisitoista vuotta sitten, vaikka tätä ei ajateltu eikä puhuttu. Nyt\ntuntuu kaikki kummallisen selvältä: miten muuten voisikaan olla kuin\njuuri näin!\n\nNiinpä Leena nousee ja astuu Niilon eteen, niin että molempain yhteen\npuristuneet kädet ovat pusertuneina heidän rintainsa väliin, katsoo\nsilmiin ja hymyilee niin luottavaisena kuin voi:\n\n»Minä olen sinun vaimosi!»\n\nHe seisovat maton kirkkaalla keskikuviolla lampun valokehässä hiljaisen\nsoiton kuuluessa auki jääneestä radiosta. Ulkopuolinen maailma on\njäänyt sivuun eikä heidän tarvitse muistaa sitä nyt. Vihdoin Leena\nkääntyy hitaasti ja miehen kylkeen painautuen vie hänet leposohvan luo,\nasettaa istumaan sen nurkkaan, menee itse viereen nostaen jalat alleen\nkuin pieni tyttö ja nojaa Niiloon.\n\nTämän ponnisteleva ajatus tuntuu saavan jo enemmän vapautta, ja siitä\non seurauksena huolehtiminen ja vastuuntunto:\n\n»Minun täytyy nyt onnistua! Velvollisuuteni on yrittää parhaani, etten\npilaisi sinunkin elämääsi.»\n\nToinen kallistaa päätään hänen puoleensa merkkinä, että hän luottaa\nsiihen.\n\nMutta Niilo on valmis suunnittelemaan eteenpäin eikä voi olla kysymättä:\n\n»Kun kaikki on nyt hyvin, niin sanopa minulle, mitä sinä ensimmäiseksi\ntoivot.»\n\nLeenan vastaus kuuluu rauhallisena:\n\n»Tahtoisin saada sinulta lapsen.»\n\nTulee pitkä hiljaisuus, sillä kumpaisenkaan ei tarvitse puhua ja rikkoa\nsanoilla ajatuksia. Mutta vähitellen alkaa Niilossa herätä miesten\nikuinen poikamaisuus. Vaikka hän ei ole aikaisemmin jaksanut toivoa\nmitään, alkaa hän nyt suunnitella kaikkea, laatia aivan kuin koulupoika\nkesälomansa ensimmäisenä päivänä pitkää luetteloa toteutettavista\naikeistaan. Ja silloin hän muistaa erään asian, jolle ei ole sopivaa\npaikkaa tulevaisuuden pitkällä muistilistalla:\n\n»Mutta entä lapset...? Minullahan on kaksi lasta.»\n\n»Mitä sinä heistä?»\n\n»Kuinka sinä voit ottaa itsellesi lapsia, jotka eivät ole omiasi?»\n\nLeenan vastaus on vieläkin varma ja rauhallinen: »Mutta hehän ovat osa\nsinun lihastasi.»\n\nKauniisti ajateltu ja hyvin sanottu, myöntää Niilo itsekseen. Ja Leena\njatkaa vielä:\n\n»Miksi en voisi pitää niitä ominani, kun juuri äsken pyysin sinulta\nMarjattaa?» Ja ääni vakavoituu hänen sanoessaan: »Minä olen lapsille\nAunen sijainen.»\n\nTunnelma on täydellinen ja ehjä. Vaikka tällaisena hetkenä ei voi\ntuhlata liian paljon, siirtyy Leena kuitenkin kauemmaksi, asettaa\nkätensä toisen leuan alle, kohottaa kasvot nähdäkseen ja katsoo silmiin:\n\n»Kiusaako sinua nyt? Sinähän kestät vielä?»\n\nToinen nyökäyttää päätään eikä heidän kumpaisenkaan tarvitse olla\nhämillään kuin synnistä tavoitettuna. He kaksihan eivät ole toisiltaan\nmitään odottaneetkaan. Ja Leena on oikeassa siinä, että heidän on\nsäästettävä jotakin huomista ja tulevaisuutta varten. Heillä on\nedessään kaksi suurta hetkeä: ensiksi se, mistä he tänään kieltäytyvät,\nja toiseksi taas silloin, kun kaksi solua tavoittaa toisensa.\n\nNaisen ruumis on ihme, ajattelee Niilo itsekseen. Kun kaksi solua\njoutuu yhteen — toisen odottaessa ja toisen kiihkeästi etsiessä —\ntapahtuu pieni Luojan työ ja uusi elämä alkaa. Se hetki pitäisi\npyhittää. Ihminen vain ei osaa pitää pyhääkään pyhänä, vaan astuu\ntemppeliin samoissa ajatuksissa kuin kapakkaan.\n\nNiilo Havunen, joka on isä ja tuntee ihmisruumiin salaisuudet,\njoka on ollut pitkät sotavuotensa rintamalla ja tottunut siellä\nnäkemään myöskin ihmisruumiin pienuuden, lian ja veren, tuntee\nsiitäkin huolimatta harrasta kunnioitusta vierellään olevaa lämmintä\nnaisenruumista kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkona näkyy jo aamun kajo ja kaikki ikkunaruudun takana oleva muuttuu\nhitaasti harmaasta sinertäväksi. Niilo istuu ja katsoo viinipisaran\nleikkimistä lasin reunassa. Lampun heikko valo käy Leenan kasvoille,\nja sen vuoksi Niilo ojentaa kättään ja sammuttaa sen. Nyt tunkeutuu\nulkomaailman sininen hämärä tänne huoneeseenkin, niin että se on\nikkunan puolella kirkkaampaa ja valoisampaa, mutta nurkissa ja\nvastaanottohuoneen oven takana tummaa ja syvää. He istuvat yhä\nvierekkäin, Leena samassa asennossa jalat allaan, Niiloon nojaten ja\njuuri nukahtaneena. Niilo on liikkumatta ja katselee Leenan rinnan\ntasaista nousua ja laskua hänen hengittäessään rauhallisesti.\n\nLampun sammuttua Leena kuitenkin avaa silmänsä, sillä hän ei olekaan\nnukkunut, tyytyväisenä naurahtaen katsoo miestä ja korjaa päänsä\nasentoa.\n\nMutta miehen ajatukset siirtyvät vähitellen uuteen päivään, heidän\nensimmäiseen yhteiseensä. Hänen pitkän ja järkevän pohdintansa\nlopputuloksena on, että hänen on tänään tehtävä kaikki keskeneräiset\ntyönsä ja lähdettävä kotiin jo nyt, ennen lasten heräämistä. Hän menee\ntotiseksi, niin että Leenan on käännettävä hänen kasvonsa itseensä päin\nja kysyttävä:\n\n»Sinä et eläkään huomisessa, vaan eilisessä päivässä?»\n\n»Tämä yö on ollut niin hyvä, että olin vähällä unohtaa kaiken.»\n\nHän nousee seisomaan ja hypistelee solmiotaan.\n\n»Minkä kaiken? Mitä on tapahtunut?»\n\nNiilo selittää edelleen:\n\n»Ei mitään uutta, mutta kaikki vanha muistuttaa jo lähipäivistä. Vaikka\nturhaahan minun on puhua niistä huolistani...»\n\nLeena tarttuu hänen hihaansa, pysähdyttää hänet, asettelee solmion ja\nvaroittaa kuin pientä lasta:\n\n»Sinunhan piti päästä irti siitä kaikesta! Ja opi nyt muistamaan, että\neräs ikävä kausi on tänään päättynyt.»\n\nMies naurahtaa keventyneenä, tarttuu Leenaa käsipuolesta ja vie hänet\nmukanaan eteiseen selittäen kuin huonoa muistiaan:\n\n»Niin, sehän on totta! En olisi löytänyt itseäni ilman sinua.» Hän\nnaurahtaa ja lisää: »Ja tuskinpa olisin uskonut, että se nelikulmainen\nkolmio voitaisiin piirtää...»\n\nTuskinpa olisi... Niin, Sakarila jaksoi uskoa ja sen vuoksi yritti,\nmutta Niilo Havunen piti sitä mahdottomana ja menetti uskonsa — tähän\naamuun asti.\n\nSuudeltuaan Leenaa hän painaa oven kiinni ja hissiä odottaessaan\nunohtuu katselemaan ovea ja nimikilpeä. Kummasti voi ihmiselle käydä:\nvielä eilen illalla tuo olisi katsellessa ollut aivan tavallinen ovi,\nsamanlaiset kuin kaikki viereisetkin. Ja sellainenhan se oli vielä\nyöllä hänen tullessaankin. Mutta nyt se on muuttunut, sillä on jo\nomat persoonalliset piirteensä, se on tuttu, sen takana on oma hyvä\ntunnelma, josta osa kuuluu jo hänellekin.\n\nKuullessaan hissin kolahduksen ja sitten loittonevan hurinan Leena\nkääntyy saman oven takana, menee huoneeseensa ja hymyilee kuin saatuaan\naavistamattaan suuren ja hyvän lahjan, astuu ikkunan ääreen ja\nhyräilee. Tuisku näkyy ulkona lakanneen ja sunnuntaiaamuiselle kadulle\novat jo ilmestyneet ensimmäiset ihmiset, joista toisten täytyy mennä\ntyöhönsä, mutta toiset ovat vasta matkalla kotiinsa. Kaupungin päivään\nkuuluva kohina alkaa, sillä ensin pyyhkii lumiaura lunta kiskoilta\nkauniina suihkuna aivan kuin vaahtoa heittävä moottorivene. Ja sitten\ntulee tarkastusvaunu takaisin kierrokseltaan ja ensimmäiset autot\nvievät juhlissa myöhästelleitä sumupäisiä kotiovelle päin.\n\nKadun yli kulkee Niilo Havunen pystypäin ja varmoin askelin\naloittaakseen uuden vaiheen elämässään. Takin taskuihin tungetut kädet\ntekevät hänet viluisen näköiseksi, ja sen vuoksi hän vetää ne esille\nja parantaa vauhtiaan päästäkseen kotiin, saadakseen muutamien tuntien\nunen ja tavatakseen Leenan vielä iltapäivällä.\n\nParin kulman päässä hän näkee kahden miehen keskustelevan\ninnokkaasti käsillään huitoen ja kohdalle päästyään tuntee heidät\nsamoiksi ammattikateellisiksi, jotka eivät voineet illanvietossa\nsietää toisiaan. Laapas ja Pasula ovat kai tehneet jo sovinnon ja\nsuunnittelevat yhteistoimintaa laajemmalla pohjalla. Ohi menevää\nHavusta he eivät huomaa eikä tämä pidä siitä väliäkään.\n\nKun hän pääsee kaupungin toiselle puolelle, on päivä jo valkenemassa.\nTalonmiehet luovat lumikinoksia pois jalkakäytäviltä ja ovat\nilmeisesti myrtyneitä siitä, että luonto on lisännyt heille turhia\nsunnuntaivaivoja. Kääntyessään kulmassa lähellä kotiaan Niilo huomaa\nmyöskin Pekosen lapio kädessä, villapaitasillaan ja posket punoittavina\nahertavan puhtaaksi omaa osuuttaan. Pekonen on reippaalla tuulella,\npuhaltaa ilmaa keuhkoistaan ja hymyilee ymmärtäväisesti Havusen\nmyöhästyneelle kotimatkalle:\n\n»Kas vain! Sinä menit sittenkin jatkolle?»\n\n»Enpäs jatkolle, vaan nyt minä vasta aloitankin!» kehaisee toinen\ntarkoittaen enemmän kuin Pekosen arveluita.\n\n»Niinkö perusteellisesti aseveli-ilta vaikutti sinuun?» kysyy Pekonen\nja nojaa lapionvarteen.\n\nNiilo hieroo viiman kylmettämiä sormiaan. Hän ei näe hansikkaassaan\npitkää ratkeamaa eikä huomaa sitä enää peitellä, vaan vastaa mieli\nkeveänä:\n\n»Niinpä tehosi! Vahinko vain, etteivät järjestäneet juhlaansa jo aikoja\nsitten.»\n\nPekonen iskee lapionsa hankeen ja selittää omasta puolestaan:\n\n»Mieleni on hyvä, kun läksin ajoissa kotiin. Ja ensi kerralla otan\nmuuten vaimonikin mukaan.»\n\nNiilo heilauttaa kättään ja lähtee eteenpäin, mutta kääntyy kuitenkin\nja vastaa Pekoselle:\n\n»Niin minäkin!»\n\nPekonen pitää sitä ensin leikkinä, mutta kun hän katsoo Havusen jälkeen\nja huomaa miehen kulkevan ihan horjumatta, hän alkaa miettiä ja arvaa\nloput. Silloin häneltä pääsee vihellys.\n\nKumma tapaus koko ilta, ajattelee Pekonen. Juhlahan oli itse asiassa\nvähäpätöinen, mutta sotkipas sentään asiat monelta ihmiseltä! Taikka\npäinvastoin ei sotkenut, vaan selvitti... Siis kaikin puolin onnistunut\nilta.\n\nJos majuri vielä eläisi, olisi hänkin varmasti tyytyväinen kaikkeen...\n\n\n\n"]