[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu3t4WeaO7ynOHOm1So9_ju_NY5X2pfJbjizBSSyKuaQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3532,"Filosofiset mietelmät","Bacon",1561,1626,"3532-bacon-francis-filosofiset-mietelmat","3532__Bacon_Francis__Filosofiset_mietelmät",null,"tietokirja",[],[],"fi",1597,1910,18926,130141,false,26179,[23],"English essays -- Early modern, 1500-1700 -- Translations into Finnish",[25],"Philosophy & Ethics","\"Filosofiset mietelmät\" by Francis Bacon is a philosophical treatise likely written in the late 16th to early 17th century. The work delves into various facets of human existence, truth, knowledge, and morality, emphasizing Bacon's perspective on philosophy and science as interconnected disciplines vital for human advancement. It reflects on Bacon's historical context and his vision of empiricism as a foundation for modern scientific thought.  The opening of the text introduces Bacon's philosophy, highlighting the often complex nature of scientific discourse that tends to exclude the wider populace. It touches upon the impact of the Renaissance and Reformation on intellectual thought, suggesting that Bacon himself serves as a bridge between the wonders of empirical discovery and philosophical inquiry. The initial chapters further explore themes of truth, deceit, the nature of existence, and the human experience, referencing notable historical figures and emphasizing the necessity for a more accessible form of philosophy that integrates empirical observation with practical wisdom. Overall, the beginning sets the stage for a profound exploration of ideas aimed at enriching human understanding. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kristianson, Elof",301,"Kokoelma esseitä käsittelee inhimillistä elämää, kuten totuutta, kuolemaa ja ystävyyttä. Tekstit tarjoavat käytännönläheistä elämänviisautta ja moraalisia pohdintoja tiiviissä muodossa.","Francis Baconin 'Filosofiset mietelmät' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3532. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","FILOSOFISET MIETELMÄT\n\nKirj.\n\nFrancis Bacon\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nElof Kristianson\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomalaiselle lukijalle.\nTotuudesta.\nKuolemasta.\nKostosta.\nVastoinkäymisestä.\nTeeskentelystä ja ulkokultaisuudesta.\nVanhemmista ja lapsista.\nAvioliitosta ja naimattomuudesta.\nKateudesta.\nRakkaudesta.\nHuomattavasta asemasta.\nJulkeudesta ja häikäilemättömyydestä.\nHyvyydestä ja luonteen hyvyydestä.\nAateluudesta.\nMellakoista ja rauhattomuuksista.\nAteismista.\nTaikauskosta.\nMikä on viisasta ihmiseen itseensä nähden.\nViisaalta näyttämisestä.\nEpäluuloisuudesta.\nIhmisen luonteista.\nTottumuksesta ja kasvatuksesta.\nOnnistumisesta.\nOpinnoista.\nLyhyitä lauselmia.\n\n\n\n\nSuomalaiselle lukijalle.\n\n\nNiin tärkeätä ja suuriarvoista kuin onkin se työ, mitä tiedemiehet\nja ajattelijat tekevät, joko kohottamalla ihmiskunnan aineellista\nhyvinvointia taikka etsimällä vastausta niihin elämän arvoituksellisiin\nkysymyksiin, mitkä ihmismieltä jännittävät, on heidän suhteensa\nolemassa se valitettava seikka, että heidän — heistä useimpain\n— esityksensä ovat siksi vaikeatajuisia, että enimmät heidän\naikalaisistaan jäävät kokonaan osattomiksi niistä tiedoista ja siitä\nelämänviisaudesta, millä he ovat enentäneet ihmiskunnan tietämisen\nmäärää. Tietenkään ei siitä ole syytettävä näitä ajattelijoita ja\ntiedemiehiä, sillä eihän se ole heidän vikansa, että ihmiset ovat\nniin järjestäneet keskinäiset suhteensa, että toisille ihmisille,\nvieläpä suurelle enemmistölle, elämä ei tarjoo älyllisen, henkisen\nelämän edellytyksiä, vaan muodostuu heidän elämänsä liikkumattomaksi,\nvärittömäksi, pelkäksi aineelliseksi olemassaoloksi.\n\nMutta onpa sentään poikkeuksiakin tästä säännöstä. On ollut\nennen meidän aikojamme ja nytkin on olemassa sellaisiakin suuria\najattelijoita, jotka eivät ole kirjottaneet ainoastaan valittua\ntieteellisesti sivistynyttä vähemmistöä, vaan myöskin suurta yleisöä\nvarten.\n\nSellaisiin helppotajuisiin filosofian esityksiin kuuluvat nämä Baconin\nmietelmät, joista on sattuvasti sanottu, että ne \"tunkeutuvat joka\nmiehen mieleen ja elämäntoimiin\".\n\nLyhyt esitys Baconista ja hänen filosofiastaan lienee tässä yhteydessä\npaikallaan.\n\nFrancis Bacon syntyi Yorkhousessa, Englannissa v. 1561 ja kuoli\nv. 1626, joten hän siis eli Englannin historian merkillisimpänä\naikakautena, joka historiassa tunnetaan Elisabetin aikakauden\nnimellä. Englanti osasi näet hyväkseen käyttää renessansin — vanhan\najan tieteitten ja taiteitten uudestasyntymisen — elähyttävää ja\nuudistavaa vaikutusta suuremmassa määrässä ja välittömämmin kuin moni\nmuu kansakunta. Ja sen aikakauden suurmiehet Shakespeare ja Bacon ovat\nkaikkien aikakausien merkillisimpiä neroja, edellinen tähän saakka\nsaavuttamattomana taiteilija-filosofina ja jälkimäinen meidän aikamme\ntieteen ennustajana ja tienraivaajana.\n\nFrancis Bacon oli aikakautensa huomattavimpia valtiomiehiä, kohoten\nmaansa korkeimpiin virka-asemiin ja arvoihin. Mutta me sivuutamme tässä\nBaconin loistavan ja osiksi häpeällisenkin virkamiesuran kuvaamisen, ja\nsen sijaan puhumme hänen merkityksestään filosofisena kirjailijana ja\nhänen vaikutuksestaan, ei ainoastaan omaansa, vaan vielä seuraaviinkiin\naikakausiin.\n\nBaconia arvostellessamme ja hänen ansioitansa arvioidessamme meidän\non pantava merkille ne historialliset asianhaarat, mitkä olivat juuri\nsille aikakaudelle ominaisia, vaikuttaen joko edistävästi taikka\nvaikeuttavasti hänen tehtäväänsä. Eikä meidän tarvitsekaan mainita\nuseampaa kuin pari sellaista merkillistä piirrettä, päästäksemme\nkäsitykseen siitä asemasta, missä Bacon, historian kannalta katsoen,\ntoimi.\n\nUskonpuhdistus sekä mantereella että Englannissa oli, voipa melkein\nsanoa, suorittanut tehtävänsä loppuun, voimakkaasti vaikuttaen ei\nainoastaan rahvaan hengettömän elämän elvyttämiseksi, vaan antamalla\nuutta virikettä ja rohkeutta myöskin sivistyneelle ja oppineelle\nmaailmalle. Mutta sitäkin vielä tärkeämpi tässä suhteessa epäilemättä\noli renessansin vaikutus, joka ikäänkuin puhalsi uuden hengen ja\ninnostuksen keskiajan kaavoihin kangistuneeseen ja ahdasmieliseksi\nkirkollisuudeksi alentuneeseen elämään. Uskonpuhdistus ja renessansi\nyhdessä samanaikaisten merkillisten keksintöjen ja löytöjen kanssa\nolivat niitä suuria enteitä, joitten merkityksen tulkitseminen ja\nedelleen kehittäminen tuli Baconin tehtäväksi.\n\nMeidän ei ole vaikea ymmärtää, että tämä tehtävä vaati, ei ainoastaan\nkyvykästä, vaan sen lisäksi monipuolista ja näkevää miestä, joka\nolisi selvillä historiallisesta kehityksestä ja lähinnä kuluneen ajan\nmerkillisistä edistysaskelista sekä osaisi oman aikansa hajanaisista\nja arvostelemattomista pyrinnöistä ja saavutuksista erottaa ne, jotka\nkuvastelivat vielä näkymätöntä ja käsittämätöntä tulevaisuutta. Mutta\nBaconpa olikin sekä sivistykseensä ja ulkonaiseen asemaansa että\nkunnian- ja maineenhimoiseen luonteeseensa nähden sellainen mies,\njollaista aikakausi tarvitsi. Sen lisäksi, että hän oli perinpohjin\nperehtynyt latinan-ja kreikankieleen, hänen antikisen filosofian ja\ntieteen tuntemuksensa ei ollut Aristoteleen tai muitten etevien miesten\nsokeata ihailemista tai heidän lausuntojensa ulkoamuistamista, tai\nkykyä käyttää niitä todistuskappaleina saivartelevassa dialektiikassa,\nmikä oli hänen aikakaudelleen ominaista, vaan omasi hän ennen kaikkea\nkyvyn erottaa sen, mikä oli kaikista tärkeintä esim. juuri Aristoteleen\nfilosofiassa, nimittäin pyrkimyksen etsiä luonnosta, aistillisesti\ntajuttavasta todellisuudesta ratkaisua maailman arvoitukselle,\nvastausta tietämisen kysymykseen. Ja toisaalta ne merkilliset\nkeksinnöt, kuten ruudin, kompassin, kirjapainotaidon keksiminen,\njotka silloin olivat aivan äskeisiä saavutuksia, sekä ne merkilliset\nlöytöretket, jotka olivat niin suuresti laajentaneet ihmisten tietoa\ntunnetusta maailmasta, kaikki nämä, tosin satunnaiset, tapaukset\nherättivät Baconissa sen käsityksen ja, miks'emme voisi sanoa, aatteen,\nettä nimittäin ei ainoastaan koko näkyväinen maailma, vaan myöskin\ntieto sen lakiperäisistä ilmiöistä ja siinä piilevistä voimista on\njuuri tätä tietä saavutettavissa, s.o. keksintöjen, löytöretkien\nja yleensä havaintojen, kokeilujen, tutkimusten kautta. Ja että se\najatus merkitsi koko entisen tieteellisen metodin ja filosofian\nperinpohjaista uudistamista, sen käsitti Bacon ja se innosti hänen\nkorkealle pyrkivää mieltänsä. Mutta hän ymmärsi tai aavisti sen\nlisäksi, että tässä oli kysymys, paitsi uuden filosofisen suunnan\nperustamisesta, kahlehdittujen jättiläisten vapauttamisesta, uusien\nennen aavistamattomien voimien esillemanaamisesta. Ja tämä hänessä yhä\nselventyvä ja varmeneva tietoisuus se näyttää Baconin mahtavuuteen ja\nvaltaan palavaa mieltä enimmän jännittäneen.\n\nNäin vähitellen selvisi Baconille hänen suuriarvoinen elämäntehtävänsä.\nHajanaisista, yksittäisistä havainnoista ja niitten synnyttämistä\nmielteistä muodostui systemaattinen kokonaisuus, suunnitelma filosofian\nja tieteitten uudistamista varten. Vanhan spekulativisen (järkeilevän)\nfilosofian tilalle, joka saavutti huippukohtansa keskiaikaisessa\nskolastikassa, oli astuva havaintoperäinen, kokeileva filosofia\n(empirismi). Siis tämä mies, lordi Bacon, joka oli sanan kaikissa\nmerkityksissä ylimys, ryhtyi \"demokratiseeraamaan\" aikakautensa\nylimysmielistä filosofiaa, vaatien sitä laskeutumaan metafysisistä\nkorkeuksistaan jokapäiväiseen todellisuuteen!\n\nEdellisen ajan ja oman aikansa maantieteellisissä ja\nluonnontieteellisissä saavutuksissa Bacon näki, paitsi niitten\nkäytännöllistä tilapäismerkitystä, samalla sen, että ne olivatkin\nvain hajanaisia ja sattumalta keksittyjä saaria suuren tuntemattoman\näärettömässä valtameressä. Ja hän itse ryhtyi laatimaan perinpohjaista\nsuunnitelmaa tämän valtameren tutkimista varten, sillä hän käsitti,\nettä saavuttaakseen jotakin suurempaa ja jouduttaakseen tutkimusta\noli välttämätöntä, ei ainoastaan uuden tieteellisen menettelytavan\nsovelluttaminen, vaan että sen lisäksi tarvittiin mahdollisimmalla\ntarkkuudella luotu systeemi. Siinä tarkotuksessa Bacon kirjoitti\nkirjansa \"Novum Organum\" (v. 1620), jossa hän kehittää filosofiansa\ninduktivisen systeemin. Kuno Fischer puhuessaan kysymyksessäolevan\naikakauden merkillisistä luonnontieteellisistä keksinnöistä ja\nlöydöistä lausuu Baconia tarkottaen: \"Siispä sen, joka tahtoo tehdä\nfilosofian ajanmukaiseksi, täytyy muuttaa löytöjen ja keksintöjen henki\nfilosofiseksi, taikka filosofian henki keksinnölliseksi.\" Nämä sanat\nmelkein riittäisivät määritelmäksi Baconin merkityksestä niille, jotka\novat hänen omiin teoksiinsa jossain määrin tutustuneet. Ja Bacon itse\nsanoo, tarkotustaan selittäen, mainitussa pääteoksessaan: \"On vahinko\nihmiskunnalle, että älyllisen (intellektualisen) maailman rajat ovat\npysyneet vanhoillaan, vaikka aineellista maailmaa, maita, meriä ja\navaruutta on niin paljo laajennettu ja valaistu.\"\n\nBacon otti suorittaakseen tämän tehtävän, todellakin vaikean ja samalla\nsuurenmoisen tehtävän. Sen sijasta että abstraktinen ajattelu oli\nollut tähän asti lähtökohtana, oli lähtökohdaksi otettava aistillinen\ntodellisuus. Ja sitä varten oli ensinnäkin kerättävä ja pantava\njärjestykseen kaikki jo saavutetut tiedot ja kokemukset. Logiikka oli\ntehtävä tieteeksi, jonka avulla näitä tietoja punnitaan ja tarkistetaan\nja jonka avulla niistä uusista havainnoista ja kokemuksista vedetään\nuusia johtopäätöksiä ja siten päästään tunkeutumaan yhä syvemmälle\nmaailman tietämiseen. Eikä ainoastaan tietämiseen, mutta myöskin\nsaavutetun tiedon käyttämiseen tarkotuksessa lisätä ihmiskunnan\nterveyttä, siveellisyyttä, kauneutta ja voimaa. Siis sama aate, mikä\noli elähyttänyt vanhan ajan suurinta luonnontutkijafilosofia, se sama\naate epäilemättä innostutti uuden ajan ensimäistä \"uudenaikaista\"\nfilosofia, Francis Baconia.\n\nTeoksessaan \"Tieteitten arvosta ja laajenemisesta\" (v. 1623) Bacon\ntäydentää ja selittää induktivista systeemiänsä pannen painoa\nhavaintoperäisen metodin monipuoliseen vaikutukseen inhimillisten\ntietojen lisäämiseksi ja järjestämiseksi.\n\nJa varsinaisen päätyönsä ohella ja yhteydessä hän piirteli kuvia\nelämästä ja ihmisluonteesta terävä-älyisen psykologin ja kokeneen\nmaailmanmiehen taidolla. Nämä pienoispiirrokset, jotka tunnetaan\nnimellä \"Essays\" ja jotka ovat useammassa kuin sadassa painoksessa\nlevinneet englanninkielisessä maailmassa, epäilemättä ansaitsevat tulla\nmeilläkin tunnetuiksi.\n\nTosin Baconin ansiot näyttävät sangen mitättömiltä, jos hänen\nsysteemiänsä vertaamme esim. Spencerin taikka Comten systeemeihin.\nSamoin, jos yksipuolisesti kysymme, mitä hän itse sai aikaan\ntieteellisen luonnontutkimuksen alalla. Mutta häntä onkin punnittava\nhänen oman aikansa vaa'alla. On huomattava, että se, mitä nyt saatetaan\nopettaa meidän koulujemme alaluokilla, oli osiksi tai kokonaankin\ntuntematonta Baconin aikalaisille. Mutta juuri siihen perustuu Baconin\nmerkitys, että se, minkä myöhempien aikojen tutkimus on voittanut\nja saavuttanut, on Baconin vetämien rajojen sisäpuolella ja hänen\nviitottamallansa suunnalla, joten Baconilla filosofina on aina pysyvä\narvo, pysyvämpi vielä kuin esim. Voltairella valistuksen filosofina.\nMutta vaikka onkin totta, että Voltairen kirjalliset tuotteet,\nerittäinkään hänen novellinsa eivät tunnu meidän aikamme lukijasta\nkovinkaan hämmästyttäviltä, niin olivat ne enemmänkin kuin riittäviä\nsiihen tarkotukseen, mihin Voltaire niitä käytti. Samaa, ja vielä\nparemmalla syyllä, on sanottava Baconin kirjotuksista, mikäli on\nkysymjrs niitten merkityksestä uudemman filosofian ja luonnontieteitten\nkehitykselle.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nTOTUUDESTA.\n\n\nMikä on totuus, sanoi Pilatus ivaten eikä jäänyt odottamaan vastausta.\nHäilyväisyys ja epämääräisyys mielipiteisiinsä nähden todellakin\nsaattaa tuntua muutamista huvittavalta, sellaisista nimittäin, jotka\npitävät uskoa kahleena vapaudelleen, haittana, joka rajottaa vapaata\ntahtomista sekä ajatuksen että toiminnan alalla. Ja vaikka sellaisten\najattelijoiden[1] lahkot jo lienevätkin sukupuuttoon hävinneet, on\nsilti vieläkin joitakin selitteleviä älyniekkoja, jotka ovat samaa\nmaata, vaikk'ei heidän suonissaan virtaakaan niin vahva veri kuin\nheidän muinaisten hengenheimolaistensa. Mutta se, mikä tekee valheet\nniin yleisesti suosituiksi, ei ole yksinomaan se vaikeus ja ne\nponnistukset, mitkä kohtaavat totuudenetsijää, eikä liioin se valtava\nvaikutus, minkä totuus tekee löytäjäänsä, vaan perustuu valheen\nsuosiminen ihmisen synnynnäiseen valheenrakkauteen. Eräs myöhemmistä\nkreikkalaisista koulukunnista tutki tätä kysymystä ja koetti selittää,\nmistä johtuu, että ihmiset valhetta rakastavat, silloinkin kun he\neivät tee sitä huvikseen, kuten runoilijat, eivätkä hyödykseen,\nkuten kauppamiehet, vaan valheen itsensä vuoksi. Tuikahtelevien\nkynttilöiden valossa tämän maailman naamarit ja ilveet ja riemujuhlat\nnäyttävät upeammilta ja viehkeämmiltä kuin ilko alastoman totuuden\nvalaistuksessa. Totuus voisi ehkä kohota helmen hintaan, joka on\nparaimmillaan päivännäöllä, mutta se ei saavuta koskaan hohtokiven\ntai timantin arvoa, joka näyttää upeimmalta vaihtelevassa\nvalaistuksessa. Niinpä valheseos aina lisää huvittavaisuutta. Voiko\nkukaan epäillä sitä, että jos ihmisten mielistä otettaisiin pois\nturhamaiset mielipiteet, imartelevat toiveet, väärät arvioimiset,\nmielikuvat ja -halut y.m.s., niin tyhjenisivät lukuisten ihmisten\nmielet ja luhistuisivat kokoon tai täyttyisivät alakuloisuudella,\nhervottomuudella ja tyytymättömyydellä. Eräs kirkkoisä nimitti runoutta\n\"paholaisen viiniksi\", että se täyttää mielikuvituksen, olematta\nkuitenkaan muuta kuin valheen varjo. Mutta se, mikä vahingoittaa, ei\nolekaan sellainen vale, mikä kulkee mielen läpi, vaan se, mikä uppoo\nja juurtuu siihen. Mutta vaikka asia onkin sellaiseksi vääristynyt\nihmisten turmeltuneen oikeuskäsityksen ja alhaisten pyyteiden kautta,\nniin totuus, joka arvostelee ainoastaan itseään, opettaa, että\nihmisluonnon korkeimman hyvän muodostaa: totuuden etsintä, joka on sen\nkosintaa, ja totuuden tieto, joka on sen läsnäoloa, sekä totuuden usko,\njoka on sen nauttimista. Tuo runoilija,[2] joka kaunisti epikurolaisen\nkoulukunnan, on lausunut seuraavat erinomaiset sanat: \"Hauska on seisoa\nrannalla ja katsella aalloilla hoippuvia aluksia; hauska on linnan\nikkunasta katsella alhaalla laaksossa riehuvata taistelua ja seurata\nsen vaiheita; mutta mitään huvia ei voi verrata siihen, mitä tuntee se,\njoka seisoo totuuden taistelutantereella (kukkulalla, jonka käskijäksi\nei pysty kenkään ja jonka ilma on aina autereista ja ihanaa) ja näkee\nkaikki erehdykset, harhailut, usvat ja myrskyt alhaalla laaksossa\",\naina niin ymmärtäen, että tässä asemassa oleva ihminen tuntee sääliä\neikä ylpeyttä tai pöyhkeyttä. Varmasti taivas on toteutettu maan päällä\nsilloin, kun ihmisen mielen täyttää hyväntahtoisuus toisia ihmisiä\nkohtaan, ja kun se etsii lepoa kaitselemuksesta ja nojautuu totuuteen.\n\nMutta siirtyäksemme filosofisesta totuudesta jokapäiväisen elämän\nalalla esiintyvään totuuteen, niin nekin, jotka eivät sitä käytännössä\nnoudata, tunnustavat, että suora ja selvä menettely on ihmisluonteen\nkunnia, ja että valheseos on niinkuin kullan tai hopean sekottaminen\ntoisilla metalleilla, jotka kyllä tekevät nämä metallit mukavammiksi\nkäyttää rahana, mutta väärentävät ne. Sillä sellainen kiero peli\nmuistuttaa käärmettä, joka ryömi vatsallaan. Ei ole mitään pahetta,\njoka siinä määrin peittäisi ihmisen häpeällä, kuin vilpillisyys ja'\npetollisuus. Niinpä Montaigne sanöi sättuvasti tiedustellessaan,\nmiksi sana valhe on niin häpeällinen ja niin ankara, kun se lausutaan\nsyytöksenä. Hän sanoi: \"Sanoa, että joku valehtelee, on tarkoin\npunnittuna samaa kuin sanoa, että hän on pelkäämätön Jumalan edessä,\nmutta raukka ihmisten edessä, sillä valhe asettuu Jumalaa vastustamaan,\nmutta kauhistuen pakenee ihmistä.\" Valheen kavaluutta ja luottamuksen\npettämistä ei voi ankarammin tuomita kuin sanomalla, että viimeinen\ntuomio ihmissukua kohtaisi juuri niiden vuoksi, sillä onhan ennustettu,\nettä \"kun Kristus tulee, niin hän ei löydä uskollisuutta maan päältä\".\n\n\n\n\nKUOLEMASTA.[3]\n\n\nIhmiset pelkäävät kuolemaa niinkuin lapset pimeätä. Ja samoinkuin\nkaikellaiset tarut lisäävät pelkoa lapsissa, niin sama on ihmisten\nlaita mitä kuolemaan tulee. Epäilemättä se käsitys, että kuolema on\nsynnin palkka ja uuteen elämään avautuva ovi, on pyhä ja hurskas;\nmutta heikkoa on pelätä kuolemaa, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin\nluonnolle suoritettava vero. Kuitenkin uskonnollisissa mietelmissä\nusein tapaa turhamaisuutta ja taikauskoa. Muutamissa hengellisissä\nkirjoissa, joissa puhutaan lihan ja himojen kuolettamisesta, on\npaikkoja, joissa kuoleman kauhuja terotetaan ihmisten mieliin\nasettamalla ne niiden kauheiden tuskien rinnalle, joita tuottaa jo\nyhden ainoan jäsenen kiduttaminen, mikä kuitenkaan ei ole mitään\nverrattuna kuoleman tuskiin, joista koko ruumiin täytyy olla\nosallisena. Vaikka tosiasia on, että kuolema useinkin käy helpommin\nkuin jonkun jäsenen kiduttaminen, sillä ruumiin oleellisimmat osat\neivät ole tunteellisimpia. Ja hän, joka puhui vain filosofina ja\nluonnollisena ihmisenä, sanoi sattuvasti lausuessaan seuraavat sanat:\n\"Pompa mortis magis terret quam mors ipsa — Kuolinvuoteen valmistukset\novat kauheampia kuin itse kuolema.\" Valitukset ja kouristukset ja\nkelmeät kasvot ja itkevät ystävät ja mustat harsot saattavat kuoleman\nnäyttämään kamalalta. Huomattava on se seikka, että ihmisen sielussa ei\nole yhtään intohimoa, joka ei olisi voimassa kuoleman pelon veroinen\nja voittaisi sitä. Senpä vuoksi kuolema ei olekaan sellainen kaamea\nvihollinen, kun ihmisellä on niin monta apulaista ympärillään, jotka\ntaistelevat hänen puolestaan. Kosto riemuitsee kuoleman ääressä; kunnia\nhalaa sitä; toivottomuus pakenee sen suojaan; ja pelko kuni airut\nilmottaa sen tuloa. Sanotaan, että kun keisari Otto oli surmannut\nitsensä, niin sääli, joka on hellin kaikista tunteista, saattoi monet\ntekemään itsemurhan sulasta rakkaudesta hallitsijaansa kohtaan. Ja\nniinkuin Seneca sanoo: \"Ajatelkaa, miten moneen kertaan ihminen saa\ntehdä samat temput; niin että ihminen saattaa toivoa kuolemaa, ei\nainoastaan senvuoksi, että hän on joko rohkea tai perinpohjin onneton,\nvaan myöskin senvuoksi, että hän on elänyt kylliksensä, kyllästynyt\nelämiseen.\" Ihminen haluaa kuolla, vaikka hän ei olekaan erittäin\nurhoollinen eikä kovin kurja, ainoastaan siitä syystä, että häntä\nväsyttää ja kyllästyttää tehdä aina sama uudestaan. Eikä ole vähemmän\nhuomaamisen arvoinen se seikka, että muutamissa ihmisissä kuoleman\nlähestyminen vaikuttaa hyvin vähäpätöisen muutoksen. He näyttävät\nolevan entisensä kaltaisia viime hengenvetoon asti. Augustus Caesar\nkuoli sanottuaan vaimolleen: \"Livia, muista meidän liittoamme. Jää\nhyvästi ja voi hyvin.\" Tiberius kuoli teeskennellen, niinkuin Tacitus\nhänestä sanoi: \"Tiberiuksen voima ja tarmo oli kadonnut, mutta ei hänen\npetollisuutensa.\" Vespasianus kuoli kujeillen. Jakkaralla istuen hän\nsanoi: \"Minusta on nähtävästi tullut Jumala.\" Keisari Gallus sanoi\nkuollessaan: \"Jos se on eduksi Rooman kansalle, niin iske.\" Kurottaen\nkaulaansa, Septimus Severus sanoi kuolinhetkellään: \"Jollei minulla\nenää ole mitään tekemistä, niin antaa mennä.\" Ja samallaisia lausuntoja\nvoisi luetella vaikka miten paljo. Varma on, että stoalaiset[4]\nkiinnittivät kuolemaan liian suurta huomiota ja suurenmoisilla\nvalmistuksillaan saattoivat sen näyttämään mahdollisimman pelottavalta.\nParemmin sanoi Juvenalis, joka kehotti \"rukoilemaan lujaa tahtoa,\nkuoleman pelosta vapaata, joka lukee elämänsä päätykohdan luonnon\nparhaiden antimien joukkoon.\" Yhtä luonnollinen on kuolema kuin\nsyntyminenkin; ja pienelle lapselle toinen on yhtä tuskallinen kuin\ntoinenkin. Se, joka kuolee vakavasti pyrkiessään johonkin päämäärään,\non niinkuin ihminen, joka haavottuu taistelun tuoksinassa ja tuskin\ntuntee mitään. Ja senpä tähden sellainen ihminen, jonka mielen\ntäyttävät hyvät ja kauniit harrastukset, välttää kuoleman kauhut.\nMutta onnellisin kaikista on se ihminen, joka voi Simeonin lailla\nlaulaa: \"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään.\" Kuolema\non suloinen vapahtaja, silloin kun ihminen on saavuttanut arvokkaan\npäämäärän, kun hänen toiveensa ovat toteutuneet. Kuolema on sitäpaitsi\nhyvä siihen katsoen, että se avaa portin hyvälle maineelle ja\ntukahuttaa kateuden. Vihattua ja kadehdittua ihmistäkin usein kuoltuaan\nrakastetaan.\n\n\n\n\nKOSTOSTA.\n\n\nKosto on kesyttämätöntä oikeutta, jos niin sanoisimme, jota lain on\nkitkettävä pois sitä mukaa kuin se pääsee rehottamaan ihmisluonnossa.\nSillä mitä tulee ensimäiseen vääryyteen, on se loukkaus lakia vastaan,\nmutta tuon pahan kostaminen merkitsee itse lain syrjäyttämistä.\nRyhtyessään kostoon ihminen varmasti on vihollisensa tasalla, mutta\nantaessaan vihansa lauhtua hän on vihollisensa yläpuolella, sillä\nanteeksiantaminen on ruhtinaallista. Jo Salomo lienee varmasti\nsanonut, että \"ihmiselle on kunniaksi antaa loukkaukset anteeksi\".\nSe, mikä on sivuutettu, on mennyttä eikä koskaan palaa, ja viisailla\nihmisillä on kylliksi tekemistä olevissa ja tulevissa asioissa; niin\nettä ne ihmiset, jotka ahertavat menneissä asioissa, tekevät pilkkaa\nitsestään. Ei kukaan tee pahaa pahan itsensä vuoksi, vaan ostaakseen\nsillä itselleen hyötyä tai huvia, tai kunniaa tai muuta sellaista;\nniin että mitä ansaitsee minun olla vihanen ihmiselle, joka rakastaa\nitseänsä enemmän kuin minua? Ja jos joku tekee pahaa pelkästä\nilkeydestä, niin tapahtuu se senvuoksi, että hän on niinkuin ohdake tai\norapihlaja, joka pistelee ja naarmii, sillä se ei voi toisin tehdä.\nSiedettävin laji kostoa on se, mikä koskee sellaista vääryyttä, mitä\nei voi laillisesti rangaista. Mutta sellaisessa tapauksessa on tarkoin\npidettävä silmällä, että se kostonmuoto, jota käytetään, on sellainen,\nettä laki ei pysty siihen, sillä muuten meidän vihollisemme on yhä\nvielä paremmalla puolella, ja meillä tulee olemaan vastassamme kaksi\nyhden sijasta. Muutamat haluavat kostaessaan, että se, jolle kostetaan,\ntietäisi, mistä päin se tulee. Niin tekevät jalomieliset ihmiset. Ja\nkostoa seuraava tyydytys ei johdu niin paljo siitä loukkauksesta,\nmikä aiheutetaan viholliselle, kuin siitä, että saatetaan hänet\nkatumaan tekojaan. Mutta katalat ja juonikkaat pelkurit ovat niinkuin\npimeässä singahtelevat nuolet. Cosmuksella, Firenzen ruhtinaalla, oli\ntapana sanoa petollisista ja välinpitämättömistä ystävistä, ikäänkuin\njos siltä taholta tuleva paha olisi anteeksiantamatonta: \"Meille\nsanotaan sanassa, että meidän on annettava anteeksi vihollisillemme,\nmutta siellä ei missään sanota, että meidän tulee antaa anteeksi\nystävillemme.\" Mutta kauniimpi on Jobin lausuma ajatus: \"Onko meidän\",\nhän sanoi, \"otettava vastaan hyvä Jumalan kädestä, ilman että me\ntyytyväisellä mielellä otamme vastaan myöskin pahan.\" Ja sama on totta\nosiksi myöskin mitä tulee ystäviin. — Varmaa on, että mies, joka\nmiettii kostoa, pitää tuoreina omat haavansa, jotka muuten paranisivat\nja arpeutuisivat.\n\n\n\n\nVASTOINKÄYMISISTÄ.\n\n\nFilosofi Seneca tapasi sanoa stoalaiseen tapaan: \"Toivottavia ovat\nne hyvät asiat, jotka kuuluvat menestykseen, mutta ihailtavia ovat\nne hyvät asiat, joita vastoinkäymiset tuovat mukanaan\" (\"Bona rerum\nsecundarum optabilia, adversarum mirabilia.\") Jos ihmeet ovat\nyliluonnollisia, niin niitä esiintyy enimmän vastoinkäymisissä. Vielä\nmerkillisempi ja kuvaavampi on saman filosofin toinen lausunto, joka\non melkein liian korkea pakanan ajatukseksi: \"Suurenmoista on omata\nitsessään samalla kertaa ihmisen heikkous ja Jumalan lujuus.\" Tämä\ntosin olisi paremmin soveltunut runouteen, missä mahdottoman voimakkaat\nkuvaukset ovat tavallisempia; ja todella runoilijat ovatkin sitä\naihetta paljo käsitelleet. Samaa juurta on aihe tuossa vanhassa ja\nmerkillisessä tarinassa, jota ovat esittäneet useammat vanhan ajan\nrunoilijat ja joka ei näytä olevan vailla salaperäistä viisautta, kun\nsiinä kerrotaan, miten jumalainen Hercules, mennessään vapauttamaan\nkahleistaan vuoreen sidottua Prometheusta (joka on ihmisluonnon\nedustaja), purjehti halki aavan valtameren savesta tehdyllä astialla,\njotta ihmiset — kuten runoilijat hienosti sanovat — lohduttaisivat\nja vahvistaisivat mieltään eivätkä vallan tuhottomasti pelkäisi ja\nkuvittelisi oman olemuksensa ahtautta ja heikkoutta.\n\nMutta vakavasti puhuen, menestyksen hyve on kohtuullisuus ja\nvastoinkäymisen hyve urhoollisuus, joka siveellisessä suhteessa\non edellistä korkeampi. Menestys on Vanhan Testamentin siunaus,\nvastoinkäyminen on Uuden Testamentin siunaus, joka viimemainittu\nsisältää suuremman siunauksen ja Jumalan hyvyyden osotuksen. Ja yksin\nVanhassa Testamentissakin, jos kuuntelette Davidin harppua, saatte\nkuulla yhtä monta suruvirttä kuin ylistyslauluakin. Menestyksellä\non omat pelkonsa ja hankaluutensa; ja vastoinkäymisissä puolestaan\non huvia ja lohdutusta. Koruompeluksissa me näemme, miten paljo\nhauskemmalta helakat värit näyttävät synkällä ja vakavan juhlallisella\npohjalla kuin tummat ja synkät värit vaalealla pohjalla. Ja sitä\nvoi käyttää vertauskohtana päätellessään sydämen iloja silmien\niloisuudesta. Hyve on ihanan hajunesteen kaltainen, joka tuoksuu\nsuloisimmin silloin, kun sitä poltetaan tai puserretaan: Sillä onni\nja menestys paraiten nostattaa esille paheet, mutta vastoinkäyminen\nsitävastoin löytää hyveet.\n\n\n\n\nTEESKENTELYSTÄ JA ULKOKULTAISUUDESTA.\n\n\nUlkokultaisuuteen turvautuvat raukkamaiset ihmiset, jotka arkaillen\ntoimivat, sillä siltä, joka tietää, milloin totuus on sanottava\nja joka sen lausuu julki, vaaditaan terävää järkeä ja rohkeata\nmieltä. Senvuoksi heikoimmat politikoi tavallisesti ovat suurimpia\nteeskentelijöitä.\n\nTacitus sanoi: \"Livia osasi nerokkaasti tehdä erotuksen miehensä\ntaitavuuden ja poikansa teeskentelytaidon välillä ja käyttää niitä\nmolempia kummallekin sopivalla tavalla, antaen taitoa vaativia toimia\nAugustuksen suoritettavaksi ja Tiberiukselle sellaisia, joihin\nvaadittiin etupäässä teeskentelyä ja salakähmäisyyttä.\" Niinpä\nMucianus, yllyttäessään Vespasianusta kapinaan keisari Vitelliusta\nvastaan, sanoo: \"Meitä ei tule kohtaamaan Augustuksen läpitunkeva\narvostelukyky eikä liioin Tiberiuksen äärimmäinen varovaisuus ja\ntarkka salaperäisyys.\" On näet tehtävä tarkka erotus taitavuuden ja\nkyvykkäisyyden sekä teeskentelyn ja salaperäisyyden välillä; ne ovat\nkokonaan eri asioita. Sillä jos jollakulla on sellainen läpitunkeva\narvostelukyky, että hän voi ilman muuta päättää, mitkä asiat on\njätettävä peittämättä, ja mitkä salattava ja peitettävä, ja mitkä\nnäytettävä puolittain, ja kenelle ja milloin (joka todella on tärkeä\nkyky sekä valtion että yksityisen elämän aloilla, niinkuin Tacitus\nsanoi), niin sellaiselle ihmiselle teeskentely ja salaperäisyys\non haitaksi ja vahingoksi. Mutta jos ihmiseltä puuttuu sellainen\narvostelukyky, silloin hänen yleensä ei auta muu kuin olla salaperäinen\nja teeskennellä, sillä sellaisen henkilön, jolla ei ole käytettävänään\nuseammanlaisia menettelytapoja, on paras valita varmin ja varovaisin\nkeino, niinkuin sen, joka ei näe hyvin, on parasta kulkea hiljaa. Totta\non, että kaikkina aikoina kyvykkäimmät miehet ovat olleet avomielisiä\nja vilpittömiä toimissaan, varmoja ja luotettavia; mutta hepä ovatkin\nniinkuin hyvin opetetut hevoset, jotka arvaavat tarkoin määrätä,\nmilloin on pysähdyttävä, milloin käännyttävä. Ja jos he joskus tulivat\nsiihen johtopäätökseen, että ulkokultaisuus on välttämätöntä heidän\nasialleen, ja jos he sellaisessa tapauksessa sitä käyttivät, ei se\ntullut yleisemmin tunnetuksi, senvuoksi että heidän maineensa avonaisen\nja suoran pelin miehinä oli niin syvästi juurtunut ihmisten mieliin,\ntehden heidät milt'ei näkymättömiksi.\n\nVoisimme jakaa kolmeen osaan tämän itsensä piilottamisen ja\nverhoamisen. Ensimmäiseen luokkaan kuuluisivat: varovaisuus, varaaminen\nja salaperäisyys, kun ihminen ei anna toisille tilaisuutta tehdä\nitsestään huomioita tai ottaa selkoa siitä, mikä hän on. Toiseen\nluokkaan kuuluu ulkokultaisuus, teeskentelyn kielteinen muoto, kun\nihminen peittää kaikki merkit ja todistuskappaleet, joista voitaisiin\npäättää, mikä hän on miehiään, kuka hän todellisuudessa on, kun hän\ntahtoo uskotella, että hän ei ole sitä, mikä hän on. Ja kolmanteen\nluokkaan lukisimme sellaisen teeskentelyn, jonka tarkotuksena\non uskottaa ja vakuuttaa ihmisille, että joku on se, mikä hän\ntodellisuudessa ei ole.\n\nMitä tulee ensinmainittuun, salaamiseen nimittäin, on se rippi-isän\nhyve; ja varmaa on, että salaava mies saa kuulla monta tunnustusta,\nsillä kukapa tahtoisi mitään ilmaista juorulle ja lörpöttelijälle.\nMutta jos jotakuta pidetään salaperäisenä, on se jo viittaus hänen\nilmitulemiseensa, samoinkuin tiiviimpi ilma imeytyy ohuempaan; ja\nniinkuin ripissä salaisuuden paljastamista ei tehdä maailmallisessa\ntarkotuksessa, vaan sydämen keventämiseksi, niin pääsevät\nsalaisuudenpitävät miehet monen sellaisen asian perille. Ihmiset\nnäet mieluummin tyhjentävät mielensä kuin ammentavat sinne asioita.\nLyhyesti sanottuna, mysteeriot saavat kiittää olemassaolostaan juuri\nsalaperäisyyttä. Sitäpaitsi, totta puhuen, alastomuus on rumaa sekä\nhenkisessä että ruumiillisessa suhteessa; ja ihmisten tapojen ja\ntoimien arvokkuutta on omansa lisäämään se, että he eivät ole kokonaan\navonaisia. Niinkuin esim. suunpieksäjät ja joutilaat ihmiset ovat\nyleensä turhamielisiä ja jonninjoutavia, sillä se, joka juttelee, mitä\ntietää, hän myöskin juttelee sellaista, mitä hän ei tiedä. Senvuoksi\nhuomattakoon, että salaperäisyys on sekä viisasta että siveellistä.\nJa tähän katsoen on suotava, että ihmisen kasvot jättävät kielelle\npuheenvuoron, sillä suurta heikkoutta ja itsensä pettämistä on tulla\npaljastetuksi kasvonilmeittensä kautta, niistä kun näet useinkin\npäätetään enemmän ja niihin pannaan enemmän painoa kuin sanoihin.\n\nMitä taas tulee toiseen kohtaan, nim. ulkokultaisuuteen, niin se\nuseinkin suorastaan johtuu salaperäisyyden noudattamisesta asioiden\nomasta pakosta; niin että sen, joka mielii säilyttää salaisuuksia,\ntäytyy olla jossakin määrin ulkokullattu; sillä ihmiset ovat liian\njuonikkaita salliakseen jonkun olla täydellisesti tasapainossa,\nhorjumatta puolelle tai toiselle. He ahdistelevat ihmistä\nkysymyksillään ja vetävät ja kiskovat häntä siinä määrässä, että hänen\non taivuttava puoleen tai toiseen, jollei mieli turvautua naurettavaan\nvaitioloon; tai jollei hän sitä tee, teeskentele nimittäin, niin\nhe saavat selville hänen vaikenemisensa kautta yhtä paljo kuin jos\nhän puhuisi. Mitä tulee kaksimielisyyksiin tahi arvoituksellisiin\nsanamuotoihin, ei niilläkään pitkälle pääse, joten siis kukaan ei voi\nsuojella salaisuuksia harjottamatta jossakin määrin ulkokultaisuutta,\nmikä on ikäänkuin salaisuuden peite eli verho.\n\nMutta mitä tulee kolmanteen luokkaan, johon luimme teeskentelyn ja\nväärät esitykset, niin minä pidän sitä enemmän rikollisena kuin\ntaitavuutena, paitsi milloin se esiintyy suurenmoisissa ja erittäin\nharvinaisissa asioissa; ja senvuoksi yleinen teeskentelemisen tapa on\npahe, joka johtuu joko luontaisesta valheellisuudesta tai pelokkuudesta\ntahi suurista luonteen vioista, jotka saattavat ihmisen harjottamaan\nteeskentelyä, muissakin paitsi sellaisissa asioissa, joissa naamarin\nkäyttäminen on välttämätöntä.\n\nUlkokultaisuuden ja teeskentelemisen kautta voidaan saavuttaa\nkolmenlaisia etuja: Ensiksi, nukutetaan vastustajat ja yllätetään,\nsillä se, joka ilmaisee aikomuksensa, hätyyttää vastaansa kaikki ne,\njotka niitä vastustavat. Toiseksi saavutetaan sen kautta kunnollisen\nperäytymisen mahdollisuus, sillä jos ihminen julkisesti julistaa\nryhtyvänsä johonkin asiaan, täytyy hänen se viedä läpi, jollei halua\nluopion nimeä. Ja kolmanneksi, paremmin saadakseen selville toisen\naivoitukset ja mielipiteet, sillä sille, joka avaa itsensä, ihmiset\neivät mielellään tee samallaista vastapalvelusta, vaan useimmiten\nantavat hänen puhua suunsa puhtaaksi, itse käyttäen ajatuksen\nvapautta sananvapauden asemasta. Siksipä onkin erinomaisen sattuva se\nespanjalainen sananlasku, joka sanoo: \"Puhu valetta, jos tahdot tietää\ntotuuden\", ikäänkuin se, joka osaa oikein teeskennellä, ei koskaan\nvoisi paljastua.\n\nMutta on niinikään kolme haittaa, mitkä johtuvat ulkokultaisuudesta ja\nteeskentelystä, ollen tasapainona äskenmainituille eduille. Ensiksikin,\nne yleensä kantavat pelkuruuden leimaa, joka on omansa hankaloittamaan\nkysymyksessä olevan henkilön toimia ja tarkotuksia. Toiseksi, se siinä\nmäärin hämmentää ja sekottaa monien käsitystä, että sellaisetkin, jotka\nmuuten olisivat ryhtyneet yhteistoimintaan kysymyksessä olevan henkilön\nkanssa, luopuvat hänestä ja hän saa useinkin ypö yksin kulkea teitään\npäämääriänsä kohti. Kolmanneksi — mikä on kaikkein tärkeintä — se\nriistää ihmiseltä toiminnan oleellisimman välikappaleen, luottamuksen\nja uskon. Ohjesäännöksi kelpaa: avonaisuus julkisissa toimissa ja\nmielipiteissä; salaperäisyys elämäntavoissa; ulkokultaisuutta, milloin\nsellainen on paikallaan; sekä taito osata teeskennellä, milloin muita\nkeinoja ei voi käyttää.\n\n\n\n\nVANHEMMISTA JA LAPSISTA.\n\n\nVanhemman ilot samoinkuin surut ja pelotkin ovat salaisia; he\neivät saata ilmaista toista, samalla mainitsematta toistakin.\nLapset sulostuttavat työn, mutta ne tekevät myöskin onnettomuuden\nkatkerammaksi; ne lisäävät elämän huolia, mutta samalla tekevät\nkuoleman muistelemisen siedettävämmäksi. Huolenpito lajinsa\njatkumisesta on ominainen eläimille; mutta muistot, kunnia ja jalot\ntyöt ovat sopivia ihmisille. Mutta varma on, että jaloimmat ihmistöistä\novat lapsettomain miesten tekemiä, jotka ovat pyrkineet tulkitsemaan\nsisimpiä toiveitaan ja mielikuviaan siinä, missä he ruumiillisesti\neivät ole onnistuneet, niin että oikeastaan ne, joilla ei ole\njälkeläisiä, pitävät tulevista sukupolvista parempaa huolta kuin\nne, joilla niitä on. Ne, jotka ovat itse kohottaneet ja rakentaneet\nsukunsa arvon, tavallisesti hemmottelevat lapsiansa, katsellen heitä ei\nainoastaan sukunsa, vaan myöskin työnsä jatkajina, siis sekä lapsinaan\nettä luotuinaan.\n\nErilaisuus vanhempain tunteissa lapsiaan kohtaan on useinkin\nepäoikeata ja joskus kokonaan arvotonta, semminkin äidissä; niinkuin\nSalomo sanoo: \"Viisas poika ilahuttaa isänsä sydämen, mutta\nkevytmielinen poika tuottaa äidillensä häpeätä.\" Niinpä saa nähdä\nesim. sellaisissa taloissa, joissa on iso liuta lapsia, miten yksi\ntai pari vanhinta on kunnollisia ihmisiä, mutta nuoremmat sen sijaan\nhillittömiä elostelijoita ja kokonaan saamattomia, mutta muutamat\nkeskimmäisistä, jotka on ikäänkuin unohdettu vallan, useinkin siitä\nhuolimatta osottautuvat parhaiksi. Kitsaus vanhempien puolelta varojen\nmyöntämisessä lasten käytettäväksi on ikävä erehdys, joka on omansa\ntekemään heistä kehnoja, totuttamaan heitä petoksiin, seurustelemaan\nhuonojen toverien kanssa sekä saattaa heidät ahmimaan ylen määrin,\nsilloin kun he saavat suuremmat varat käsiinsä. Siksipä onkin\nviisaampaa kohdistaa valtansa ja huolenpitonsa kärki lapsiinsa enemmän\nkuin kukkaroonsa. Ihmisillä on muuan typerä tapa (sekä vanhemmilla,\nopettajilla että palvelijoilla), se nimittäin, että he herättävät ja\nkasvattavat kilpailun henkeä veljesten välillä lapsuudenaikana, josta\nusein sukeutuu epäsopua ja eripuraisuuksia, mitkä monasti päättyvät\nvakaviin rettelöihin perheen keskuudessa.[5] Italialaisten keskuudessa\nei tehdä vallan suurta erotusta omien lasten, veljen ja sisaren lasten\ntai muiden läheisimpien sukulaisten välillä; heidät kaikki luetaan\nsamaan pesuuteen, vaikka eivät olekaan samojen vanhempien lihaa ja\nluuta; ja totta puhuen asianlaita luonnossa on silminnähtävästi\nsama, ja usein tapaa henkilöitä, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat\nsetäänsä, enoansa tai jotakuta muuta sukulaista enemmän kuin omia\nvanhempiaan. Parasta on vanhempain hyvissä ajoissa valita ne toimialat\nja urat, joille he lapsiaan aikovat, sillä ei ole paikallaan olla\nliian joustava tassa suhteessa ja jättää lasten itsensä päätettäväksi,\nmille alalle heillä on paraiten taipumusta. Totta kylläkin on se että\njos lapsella on tavattomat lahjat ja taipumukset johonkin, niin on\nparas olla sekaantumatta hanen valintaansa. Mutta ylipäänsä kelpaa\nseuraava sääntö ohjeeksi tässäsuhteessa: \"Valitse se elämänala, mikä\non kaikista edullisin, tottumus kyllä pian tekee sen miellyttäväksi ja\nsiedettäväksi.\"\n\n\n\n\nAVIOLIITOSTA JA NAIMATTOMUUDESTA.\n\n\nJolla on vaimo ja lapsia, hänellä on pantti lunastettavana kohtalolta,\nsillä perhe on suurena haittana suuriin yrityksiin ryhdyttäessä,\nolkoonpa sitte kysymys kunniallisista toimista tai vallattomuudesta.\nParhaat puuhat ja kansalle edullisimmat ovat lähteneet naimattomain\ntai lapsettomain miesten alotteesta, jotka sekä tunteisiin että\nomaisuuteen nähden ovat olleet liitossa yhteiskunnan kanssa ja tehneet\nsen perillisekseen. Itsestään selvä asia on se, että ne, joilla on\nlapsia, paraiten huolehtivat tulevaisuudestaan, jonka suhteen he\ntietävät itsellään olevan kalleimmat velvollisuudet täytettävänä.\nOn sellaisia, jotka, vaikka elävätkin naimattomina, eivät ajattele\nitseään pitemmälle eivätkä mietiskele tulevaisuuttaan; ja sellaisiakin\non, jotka käsittävät vaimon ja lapset pelkkinä menoerinä; vieläpä\non sellaisiakin, rikkaita ja ahneita miehiä, jotka ylpeilevät\nlapsettomuudellaan, syystä että heitä mahdollisesti pidettäisiin\nrikkaampina senvuoksi. Mutta naimattomuuden tavallisimpana syynä on\nvapaudenrakkaus, vallankin muutamanlaisilla leikkisillä ja itseensä\ntyytyvillä luonteilla, jotka ovat tavattoman arkoja kaikellaisten\nrajotusten suhteen, niin että he melkein pitävät sukkanauhojaan ja\nvyötään siteinä ja kahleina. Naimattomat miehet ovat paraita ystäviä,\nparaita isäntiä, paraita palvelijoita, mutta eivät läheskään aina\nparaita alamaisia, sillä heidän on helppo päästä pakoon ja melkein\nkaikki pakolaiset ovatkin naimattomia miehiä. Kirkonmiehille (papeille)\nsopii naimattomuus hyvin, sillä armeliaisuus tuskin kastelee sellaista\nmaapalaa, missä sen on ensin täytettävä kuoppa.[6] Yhdentekevää se on\ntuomareille ja virkamiehille, sillä jos he ovat lahjottavia ja helposti\nostettavia, niin on heillä tavallisesti palvelija, joka on monin\nverroin pahempi kuin konsaan vaimo olisi. Mitä tulee sotilaihin, minä\nolen huomannut, että päälliköt kehotuspuheissaan useinkin terottavat\nmiesten mieliin vaimoja ja lapsia; ja minä luulen, että avioliiton\nhalveksiminen turkkilaisten keskuudessa tekee jo muutenkin raa'asta\nsotilaasta sitäkin alhaisemman. Epäilemättä vaimo ja lapset tulevat\nmiehelle jonkillaiseksi humaaniseksi kurivalvonnaksi; ja naimattomat\nmiehet, vaikka he usein ovatkin taipuvaisempia hyväntekeväisyyteen,\nsyystä että heillä ei ole niin paljo pakollisia menoja, silti toiselta\npuolen ovat karskimpia ja kovasydämisempiä sentähden, että heillä\nei ole niin usein tilaisuutta osottaa hellyyttään. Ankaran vakavat\nluonteet, jotka noudattavat totuttuja tapoja, siten pysyen aina\nmuuttumattomasti samallaisina, ovat ylimalkaan hyviä aviomiehiä,\nniinkuin sanotaan Odysseuksesta, että hän piti iäkästä vaimoansa\nPenelopea kuolemattomuutta parempana, kun Calypso-jumalatar houkutteli\nhäntä jäämään luokseen ja muuttumaan kuolemattomaksi. Siveät naiset\novat ylpeitä ja uppiniskaisia, tehden heidän siveytensä heidät ylpeiksi\nja itserakkaiksi. Erinomaisena takeena vaimon sekä uskollisuudesta että\nsiveydestä on se, että hän pitää miestään hyvin älykkäänä, jota hän ei\ntee koskaan, jos hän huomaa aviomiehessään mustasukkaisuutta. Vaimot\novat nuorten miesten rakastajattaria, keski-ikäisten seuralaisia ja\nvanhojen miesten hoitajattaria, niin että naimisiin-menolla voi olla\nomat syynsä kunakin ikäkautena. Mutta viisasten joukkoon on luettu\nse mies, joka vastasi seuraavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin,\nmilloin miehen olisi mentävä naimisiin: \"Nuoren miehen ei vielä,\nvanhemman miehen ei koskaan.\" Usein sattuu, että pahoilla miehillä on\nerittäin hyvät vaimot, johtuneeko se sitte siitä, että he arvioivat\nylen korkealle ne hyvät tuulet, joita joskus sattuu heidän miestensä\nelämässä, vaiko siitä, että sellaisten miesten vaimot ylpeilevät\nkärsivällisyydellään. Mutta järkähtämätön sääntö on se, että, jos\nnainen on joutunut pahalle miehelle omasta valinnastaan, vastoin\nystäväinsä hyväksymistä, niin hän varmasti tekee kaiken voitavansa\nasioiden jäijestämiseksi parhain päin.\n\n\n\n\nKATEUDESTA.\n\n\nEi mikään ihmismielen kiintymyksistä vaikuta niin lumoovasti ja\ntenhoovasti kuin rakkaus ja kateus; niihin kumpaankin liittyvät\nkiihkeät halut; ne ovat hetaat luomaan mielikuvia ja päähänpistoja, ja\nne kuvastelevat silmissä, varsinkin niiden esineen ollessa saapuvilla.\nNiinpä kutsutaan kateutta raamatussa \"pahaksi silmäksi\";[7] ja\nastrologit kutsuvat tähtien huonoja vaikutuksia pahoiksi katseiksi,\nniin että näyttää siltä kuin yleensä otaksuttaisiin kateuden\nvaikuttavan kadehdittuun henkilöön silmien välityksellä. Menevätpä\neräät niin pitkälle, että väittävät huomanneensa kateen silmän iskun\nolevan tehoisimman silloin, kun henkilö, johon se suunnataan, on\nloistossa ja kunniassa, sillä se terottaa kateuden; ja sitäpaitsi\nsellaisina hetkinä kadehditun henkilön sisäinen olemus kohoaa enemmän\nulkoneviin ruumiinosiin ja siten kohtaa iskun.\n\nMutta jättääksemme nämä merkillisyydet (jotka epäilemättä ovat\nmiettimisen veroisia sopivassa tilaisuudessa), me siirrymme tutkimaan,\nmillaiset henkilöt ovat taipuvaisia kadehtimaan toisia, millaisia\nhenkilöitä enimmän kadehditaan, ja mikä on erotus julkisen ja\nyksityisen kateuden välillä.\n\nSellainen ihminen, jolla itsellään ei ole yhtään hyvettä, poikkeuksetta\nkadehtii toisten hyveitä; sillä ihmisen mieli saa tyydytyksensä, joko\nomasta hyvyyedestään tai toisten pahuudesta; ja se, jolta toinen\npuuttuu, jompikumpi näistä, hän pyrkii toiseen. Ja se, jolla ei ole\ntoivoa saavuttaa toista hyveissä, koettaa päästä tämän tasalle,\npainamalla alas hänen pyrkimyksiään.\n\nVilkas ja utelias henkilö ylimalkaan on kateellinen, sillä liiallinen\ntieto toisten ihmisten asioista ei käy päinsä syystä siitä, että kaikki\nsellainen touhu ja huolenpito toisten ihmisten asioista voi vaikuttaa\nhänen omiin asioihinsa vahingoittavasti. Senvuoksi on välttämätöntä,\nettä me katselemme toisten ihmisten asioita niinkuin yleisö teatterissa\nseuraa esityksiä näyttämöllä. Eikä liioin se, joka huolehtii vain\nomista seikoistaan, voi löytää paljo kadehdittavaa. Kateus näet on\nharhaileva intohimo, joka kuleksii pitkin kujia eikä viihdy kotona.\nSellaiset ihmiset, jotka kärkkäästi pistävät nokkansa toisten asioihin,\nitse säännöllisesti ovat ilkeämielisiä.\n\nJalosukuiset miehet ovat huomattavasti kateellisia uusia miehiä,\nhiljakkoin aateloituja kohtaan, sillä välimatka on muuttunut. Siinä on\njotakin sellaista ikäänkuin silmät pettäisivät, niin että kun toiset\ntulevat esille, niin he luulevat itse menevänsä takaperin.\n\nEpämuotoiset henkilöt ja kuohilaat (eunukit) ja vanhukset ovat\nkateellisia, sillä se, joka ei kunnollisesti voi pitää huolta omista\nasioistaan, tekee kaiken voitavansa haitatakseen toisia, paitsi siinä\ntapauksessa, että sellaiset luonnon viat ovat sattuneet erittäin\nuljaalle ja sankarilliselle luonteelle, joka päättää kohottaa kunniaan\nnämä synnynnäiset puutteellisuutensa, jotta sanottaisiin \"että eunukki\ntai rampa mies teki sellaisia mainetöitä\", jotka ovat yhtä kuuluisia\nkuin ihmeet. Esimerkiksi tässä suhteessa kelpaa Narses,[8] joka oli\neunukki, sekä Agesilaus ja Tamerlan,[9] jotka olivat rampoja.\n\nSama on sellaisten miesten laita, jotka kohoovat onnettomuuksien\nja suurten vaikeuksien perästä, sillä he ovat omaan aikakauteensa\nsuuttuneita miehiä, jotka pitävät toisten ihmisten vastoinkäymisiä\nomien kärsimystensä lunnaina.\n\nNe, jotka kevytmielisyydessään ja turhamaisuudessaan pyrkivät\nsaavuttamaan erinomaisuutta liian monella alalla, ovat aina tavattoman\nkateellisia, sillä heillä on työtä puuttumatta, kun näet täytyy\nvälttämättömästi olla niin, että heidät aina joku jollakin alalla\nvoittaa. Sellainen oli m.m. keisari Hadrianus, joka katkerasti kadehti\nrunoilijoita ja maalareita ja taiteilijoita muilla sellaisilla aloilla,\njoilla hän halusi saavuttaa mainetta.\n\nJa vihdoin läheiset sukulaiset ja virkatoverit sekä ne, jotka ovat\nkasvaneet yhdessä, ovat taipuvaisia kadehtimaan vertaisiaan, silloin\nkun nämä kohoavat virassa tai arvossa ylimalkaan, sillä sen kautta\nheidän omat pyrkimyksensä joutuvat moitittavaan valoon heidän omissa\nsilmissään, se ikäänkuin osoitelee heitä, muistuttaa entisiä suhteita\nheidän mieleensä, ja toisetkin sen verrattain paljo helpommin\nhuomaavat. Onhan tietty asia, että kateus kasvaa kaksinkertaiseksi\nsellaisen henkilön suhteen, josta paljo puhutaan ja jonka maine on\nsuuri. Kainin kateus veljeänsä Abelia kohtaan oli niin pahansuopaa ja\nkatalata senvuoksi, että ketään ei ollut näkemässä, silloin kun hänen\nuhrinsa kelpasi paremmin kuin veljen uhri. Näin paljo niistä, joilla on\ntaipumusta kateuteen.\n\nMitä tulee niihin, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä joutuvat\nkateuden esineiksi, niin sellaisia ovat: Ensiksi henkilöt, jotka\nomaavat jaloja ominaisuuksia, eivät menestymisellään herätä erittäin\npaljo kateutta, sillä heidän onnensa näyttää ansaitulta, oikeutetulta;\neikä kukaan kadehdikaan velan maksua, mutta pikemminkin palkkioita ja\nlahjoja. Ja taas kun ihminen vertaa itseänsä toisiin, herää hänessä\naina kateutta, kun taas siellä, missä ei ole vertailun varaa, ei liioin\nole kateutta. Niinpä kuninkaita kadehtivat vain kuninkaat. Kuitenkin on\ntarkoin huomattava, että ansiottomia ihmisiä kadehditaan enimmän juuri\nsilloin, kun he tulevat esille, mutta aikaa voittain sellainen kateus\nhelposti haihtuu, kun taas ansiokkaat ja hyvin arvokkaat henkilöt\nsaavat osakseen enenevää kateutta sitä mukaa kuin heidän menestyksensä\npitkittyy, sillä silloin näet heidän hyveillään ja ansioillaan,\nvaikkakin ne ovat pysyneet muuttumattomina, ei ole samaa välkettä; on\nkohonnut uusia miehiä, jotka sitä himmentävät.\n\nJalosukuisia henkilöitä kadehditaan vähemmän, kun he ylenevät, sillä\nasia ymmärretään niin, että heille ei ole tapahtunut muuta kuin oikeus\nja kohtuus, heidän sukuperäänsä katsoen; sitäpaitsi se ei näytä\nlisäävän paljokaan heidän onneansa ja hyvinvointiansa. Ja kateus\non niinkuin auringonsäteet, jotka paahtavat kuumemmin penkereistä\nja jyrkästi kohoovaa maata kuin tasankoa; niinpä niitä, jotka ovat\nasteettain kohonneet, kadehditaan vähemmän kuin niitä, jotka ovat\nnousseet äkisti, yhdellä ainoalla hyppäyksellä.\n\nNe, jotka ovat maineensa ja kunniansa ansainneet laajoilla\nmatkustuksilla, tai huolien ja suurien vaarojen kautta, joutuvat\nvähemmän kateuden esineiksi, sillä ihmiset arvelevat, että he ovat\nsaaneet kunniata vaivaustensa palkkiona ja säälivät heitä useinkin.\nSääli, nähkääs, aina parantaa kateuden. Niinpä lienette huomanneet sen\nmerkillisen seikan, että kaukonäköisimmät ja terävimmät politikoitsijat\nsekä valtion että yksityisen elämän aloilla hyvin usein valittelevat,\nmiten muka heidän elämänsä on nurjaa, miten se on täynnä tukaluuksia;\nei sillä, että se heistä todellisuudessa sellaiselta tuntuisi, vaan\nsiten tylsyttääkseen kateuden terää. Mutta tämä on totta ainoastaan\nsellaisten toimien suhteen, jotka on annettu henkilön suoritettavaksi,\neikä sellaisten, mihin hän itse ryhtyy, sillä mikään ei lisää kateutta\nsiinä määrässä kuin tarpeeton ja kunnianhimoinen (suurellinen) hommien\nja toimialojen laajentaminen. Ja korkeaan virkamieheen nähden vähentää\nkateutta se, että hän pysyttää kaikki alemmat virkailijat paikoillaan\nja oikeuksissaan, sillä silloin on niin monta varjostinta hänen ja\nkateuden välillä.\n\nEnnen kaikkea joutuvat kateuden esineiksi ne, jotka ylpeästi ja\nröyhkeästi esiintymällä antavat menestyksensä ja suuruutensa näkyä,\nkoskaan olematta täysin sellaisia, millaisina he esiintyvät, mutta\nkun he sitä ovat, tahtovat he näyttää, miten mahtavia he oikeastaan\novat, joko ulkonaisella loistolla ja komeudella, tai ilkkumalla\nkaikkea vastustusta ja kilpailua, jotavastoin älykkäät miehet ovat\nvalmiit uhraamaan kateudelle, sallien joskus vallan tahallaan itseänsä\nloukattavan ja kohdeltavan röyhkeästi sellaisissa asioissa, jotka\neivät heitä erityisesti liikuta. Kuitenkin on varmaa, että suuruus,\njonka annetaan selvästi ja peittelemättä näkyä — ilman julkeutta ja\nturhaa komeilua —, saa osakseen paljo vähemmän kateutta kuin jos\nse esiintyisi viekkaammassa ja ovelammassa muodossa, sillä niin\nmenetellenhän ihminen vain kieltäytyy onnesta ja näyttää olevan\ntietoinen omasta arvottomuudestaan, joutuen avomielisyytensä kautta\nalttiiksi kateudelle. — Niin päättelevät ihmiset ja kadehtivat häntä\npaljo vähemmän kuin muuten tekisivät.\n\nKuten alussa sanoimme, että nimittäin kateudessa ja kadehtimisessa\non jonkillaista noituutta, niin eipä ole kateudelle liioin muuta\nparannuskeinoa kuin juuri taiat. Täytyy manata kirot ja siirtää ne\njonkun toisen tilille. Ja siinä tarkotuksessa mahtavat henkilöt, nim.\nymmärtäväisimmät heistä, aina hommaavat näyttämölle jonkun, johon\nsuuntautuu se kateus, mikä muuten olisi tullut heidän osalleen. Siihen\ntarkotukseen valitaan tavallisesti joku luottamusmies tai palvelija,\njoskus virkatoveri tai joku muu lähimpään ympäristöön kuuluva henkilö\nj.n.e. Ja siihen tarkotukseen sopivia henkilöitä on aina tarjolla,\nhuimapäisiä ja seikkailunhaluisia luonteita, jotka kilvan tarttuvat\nsiihen, mahtia ja jotakin hommaamista saadakseen.\n\nMitä tulee julkiseen kateuteen, siihen, mikä kohtaa julkisuuden\nhenkilöitä, niin siinä on jotakin hyvää, jotavastoin yksityisessä\nkateudessa ei ole mitään sellaista. Julkinen kadehtiminen näet on\njonkillainen ostrakismos,[10] joka himmentää liian suuriksi ja\nmahtaviksi paisuvat miehet, siten ollen jonkillaisena muistutuksena\nsuurille miehille pysyä asioissa.\n\nTämänlainen kateus (envy) jota latinankielessä ilmaistaan sanalla\n\"invidia\", tunnetaan uudemmissa kielissä nimellä tyytymättömyys\n(discontentment), josta me tulemme puhumaan enemmän tuonnempana. Se on\ntauti valtiossa, samallainen kuin tartunta, sillä niinkuin tartunta\nleviää siihen, mikä on tervettä ja ehjää, samoin kateus, kun se on\nkerran saanut jalansijan valtiossa, solvaa ja häpäisee hallituksen\nparaimpia tekoja ja saattaa ne huonoon valoon. Sellaisessa tapauksessa\nei niin ollen ole paljoakaan hyötyä siitä, että hallitus koettaa\nsovittaa mehettelyään yleisesti hyväksyttäväksi, sillä se osottaa vain\nheikkoutta ja pelkoa, mikä vahingoittaa sitäkin enemmän, aivan niinkuin\ntarttuvat taudit, jotka nekin tarttuvat monin verroin helpommin siihen,\njoka niitä pelkää.\n\nTämä julkinen kateus näyttää suuntautuvan etupäässä korkeimpia\nviranomaisia ja ministereitä vastaan. Harvemmin sen esineiksi joutuvat\nkuninkaat ja valtiot itse. Mutta yleisenä sääntönä voimme pitää, että\njos kateus ministeriä kohtaan on suuri, vaikka hänessä itsessään on\nsiihen vähän syytä, tai jos valtion kaikkia ministereitä kadehditaan\nsamalla lailla, silloin kateus (vaikkakin suloisesti) tarkottaa itse\nvaltiota. Tämä riittänee selostukseksi julkisesta kateudesta eli\ntyytymättömyydestä ja siitä, miten se eroaa yksityisestä kateudesta,\nmistä puhuttiin aluksi.\n\nOlkoon yleensä sanottu, että, mitä kateuteen tulee, se on\nhäikäilemättömin ja pitkittävin kaikista mielihaluista, sillä muut\nmielihalut näyttäytyvät vain tilapäisesti. Niinpä osuvatkin paikalleen\nsanat \"Invidia festos dies nonagit\",[11] sillä se on aina liikkeellä,\ntehden kiihotustyötään. Ja huomattava on niinikään se seikka, että\nkateus ja rakkaus saattavat kärsimyksiä sellaisellekin henkilölle,\njohon eivät pysty muut intohimot, sentähden että ne eivät ole niin\npitkittäviä. Se onkin alhaisin mielihalu ja kurjin, jonka vuoksi se\nsopii hyvin perkeleelle omistettavaksi, jota kutsutaankin raamatussa\n\"kateelliseksi mieheksi, joka tuli yöllä ja kylvi ohdakkeita nisujen\nsekaan\". Kateus näet aina vaikuttaa salaa ja pimeässä, hyvien asioiden\nvahingoittamiseksi, joita nisulla tarkotetaan tuossa vertauksessa.\n\n\n\n\nRAKKAUDESTA.\n\n\nNäyttämö on suuremmassa kiitollisuudenvelassa rakkaudelle kuin ihmisen\nelämä, sillä mitä näyttämöön ja näytelmiin tulee, niin rakkaus on\nmyötäänsä huvinäytelmien ja silloin tällöin murhenäytelmien aiheena;\nmutta elämässä se saa aikaan paljon pahennusta, muistuttaen milloin\nvienoa Sireniä, milloin Raivottaria. On huomattava, että suurten ja\nmainehikkaiden henkilöitten joukossa vanhalla enempää kuin uudellakaan\najalla ei ole yhtään ainoata, joka olisi ollut hurjuuteen asti\nrakastunut, mikä on omansa osottamaan, että suuret henget ja suuret\nasiat pysyttelevät erillään tästä heikosta intohimosta. Tästä säännöstä\ntekevät sentään poikkeuksen Marcus Antonius, Rooman vallan toisen\npuolen hallitsija, ja Appius Claudius,[12] decemviri ja lainsäätäjä,\njoista edellinen tosin oli hekumoitsija ja liiallisuuksien mies, mutta\njälkimmäinen sitävastoin oli ankara jäljen mies. Niin että näyttää\nsiltä, joskin harvoin, että rakkaus pääsee tunkeutumaan, ei ainoastaan\navoimeen sydämeen, vaan myöskin hyvin varustettuun, jollei sen suhteen\nolla hyvin varuillaan. Epicurus lausui seuraavat epäonnistuneet sanat:\n\"Satis magnum alter alteri theatrum sumus\",[13] ikäänkuin jos ihmisen,\njoka on luotu mietiskelemään ja tutkimaan taivasta ja kaikkea jaloa\nja ylevää, pitäisi polvistua pienen epäjumalan edessä ja alistua —\njoskaan ei suunsa orjaksi, niinkuin eläimet —, niin toki silmänsä\nvallittavaksi, silmän, joka annettiin korkeampia tarkotuksia varten.\nTämän intohimon liiallisuus on hämmästyttävä samoinkuin sekin, miten\nse uhmaillen muuttaa luonnolliset suhteet ja hymyilee yleisesti\ntunnustetuille arvoille, niin että loppumaton hyppeleminen toisesta\nliiallisuudesta toiseen ei somista mitään muuta niin hyvin kuin\njuuri rakkautta. Eikä tämä suinkaan ole pelkkää sanahelinää. Niinpä\non seuraava lause erittäin sattuva, nim. \"että suurin imartelija,\njonka kanssa pikku-imartelijat ovat tuttavuussuhteissa, on ihminen\nitse\". Mutta rakastunut varmasti vie tässäkin suhteessa voiton,\nsillä ei kopeinkaan mies ole niin hyvissä luuloissa itsestään kuin\nrakastaja rakastetustaan. Siksipä sattuvatkin näppärästi sanat: \"Ei\nvoi samalla kertaa rakastaa ja olla järkevä.\" Ja tämän heikkouden\nhuomaa, paitsi syrjäiset, myöskin se, jota rakastetaan, lukuun\nottamatta niitä tapauksia, joissa rakkaus on molemminpuolista.\nSääntönä näet on, että rakkaus tulee aina korvatuksi eli vastatuksi,\njoko sitte vastarakkaudella tai sisällisellä ja salaisella inholla,\njota suuremmalla syyllä ihmisten tulisi karttaa tätä intohimoa,\njoka kaiken muun lisäksi menettää itsensä. Mitä tulee niihin muihin\nvahinkoihin, niin antaa siitä sattuvan kuvauksen Ovidius Parisista\nja Helenasta puhuessaan, kun hän sanoo: \"Hän, joka valitsi Helenan,\nsuostui luopumaan Junon ja Pallaan antimista\", sillä todellakin se,\njoka pitää rakkauden tunteita liian suuressa arvosssa, luopuu sekä\nrikkauksista että viisaudesta. Tämä intohimo tulvii juuri heikkouden\nhetkinä, suuren menestyksen ja suurten vastoinkäymisten hetkinä,\nvaikka tätä viimemainittua suhdetta harvemmin huomataan. Sekä menestys\nettä vastoinkäyminen sytyttävät rakkautta ja tulistuttavat sitä,\nsiten osottaen, että se on hupsuuden lapsi. Paraiten menettelevät\nne, jotka eivät voi vastustaa rakkautta, pakottamalla sen pysymään\naisoissa sekä erottamalla sen kokonaan elämän vakavista toimista ja\ntehtävistä, sillä jos se kerrankaan saa jalansijaa jokapäiväisen\nelämän toimissa, niin saattaa se helposti aikaansaada rettelöitä ja\nvaikuttaa sen, että säännöllisimmätkään henkilöt eivät pysy uskollisina\npäämäärilleen. Miten lienee, mutta sotilaat ovat herkkiä rakkaudelle;\nminusta tuntuu, että se johtuu samasta syystä kuin sekin, että he\novat hetaita viinille, sillä vaarat tavallisesti vaativat huvituksia\npalkakseen. Ihmisluonnossa on salainen sisällinen taipumus rakkauteen\ntoisia ihmisiä kohtaan, joka — jollei sitä tuhlata jollekulle tai\nmuutamille harvoille — muodostuu laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi,\ntehden ihmisistä humaanisia ja hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa\nluostariveljien keskuudessa. Aviollinen rakkaus luo ihmiskunnan,\nystävällinen rakkaus jalostaa sen, mutta irstas rakkaus turmelee ja\nalentaa sen.\n\n\n\n\nHUOMATTAVASTA ASEMASTA.\n\n\nKorkeissa asemissa olevat miehet ovat kolminkertaisia palvelijoita\n— hallitsijan tai valtion palvelijoita, maineen palvelijoita ja\nvirkatehtäväinsä palvelijoita, siihen katsoen, että heillä ei ole\nvapautta, ei persoonansa, toimensa eikä aikansa suhteeen. Se on\nomituinen halu, joka etsii valtaa kadottaakseen vapautensa; tai pyrkii\nvallitsemaan toisia kadottaakseen valtansa oman itsensä suhteen.\nKorkeaan asemaan kohoaminen on työlästä; ja vaivan kautta ihmiset\ntulevat vielä suurempaan vaivaan. Ja sangen usein se on kaiken muun\nlisäksi alhaista, niin että usein ihmiset kulkevat arvottomia teitä\narvoasemiin. Paikallaan seisovan jalka helposti luiskahtaa, ja\nperäytyminen merkitsee alas putoamista joko kohtisuoraan tai ainakin\nkaaressa, mutta ikävätä se on kumpaisessakin tapauksessa: \"Cum non\nsis qui fueris, non esse cur velis vivere\".[14] Sellainen on elämä,\nettä ihminen ei voi vetäytyä syrjään milloin haluaa, eikä toiselta\npuolen tahdo silloin, kun olisi siihen syytä, vaan vielä vanhoillaankin\nankaran tarkasti noudattavat salaperäisyyttä, mikä edellyttää\npiilottelemista. Heitä voisi verrata kylän vanhuksiin, jotka aina\nvaan haluavat istuskella kadunpuoleisella, portaalla, vaikka he siten\nsaattavat vanhuuden pilkan esineeksi. Mahtavain miesten täytyy lainata\ntoisten ihmisten mielipide, jos mielivät päästä siihen käsitykseen,\nettä he ovat onnellisia, sillä jos he päättelevät omien tunteittensa\nmukaan, eivät he mitään sellaista löydä itsestään. Mutta jos he\najattelevat itsestään samaa kuin toiset ihmiset ajattelevat heistä ja\nettä toiset ihmiset hartaasti haluaisivat olla sitä, mitä he ovat,\nsilloin he ovat onnellisia — maailman edessä, jos niin sanoisimme,\njotavastoin he omassa mielessään ehkä tuntevat kaikkea muuta mutta\neivät onnea, sillä he ensiksi löytävät omat surunsa ja kärsimyksensä,\njos kohtakin viimeksi huomaavat omat vikansa. Varmaa on, että isoiset\nja mahtavat miehet ovat vieraita itselleen ja suurissa asioissa\npuuhaillessaan heiltä ei liikene aikaa huolehtimaan terveydestään,\nruumiinsa enempää kuin henkensäkään terveydestä. \"Illi mors gravis\nincubat qui notus nimis omnibus, ignotus moritur sibi\".[15] Korkeassa\nasemassa olevalla on tilaisuus tehdä sekä hyvää että pahaa, joista\njuuri jälkimmäinen on hänen kirouksensa, sillä mitä pahaan tulee, niin\nmahdollisimman paras suhde on olla tahtomatta sitä, siis haluttomuus\npahaan, ja lähinnä paras on olla voimaton, kykenemätön sitä tekemään.\nMutta oikein ja paikallaan on pyrkiä vaikutusvaltaiseen asemaan,\nvoidakseen sieltä käsin tehdä hyvää. Sillä hyvät ajatukset, vaikkakin\nne kelpaavat Jumalalle, eivät ihmisiin nähden ole paljoa parempia\nkuin hyvät unet, paitsi jos ne pannaan käytäntöön. Ja sitä ei voi\nhuomattavammassa määrässä tehdä ilman voimaa ja vaikutusvaltaista\nasemaa, jotka ovat tässä suhteessa välttämättömiä edellytyksiä. Ansiot\nja hyvät työt kelpaavat ihmisen pyrkimysten päämääräksi, ja tietoisuus\nsiitä takaa ihmiselle levon ja rauhan. Sillä koska ihminen voi olla\nosanottajana Jumalan teatterissa, niin voi hän niinikään ottaa osaa\nJumalan lepoon. \"Et conversus Deus, ut aspiceret opera, quae fecerunt\nmanus suae, vidit quod omnia essent bona nimis\".[16] Ja niin tuli\nsapatti.\n\nVirkavelvollisuuksia täyttäessäsi käytä paraita esimerkkejä hyväksesi,\nsillä jäljittelemisessä on paljo hyvää opittavana. Ja jonkun ajan\nkuluttua, ala seurata omaa esimerkkiäsi sekä tutki itseäsi tarkoin,\nsaadaksesi selville, teitkö paraiten ensimmäisellä kerralla. Eläkä\nliioin laiminlyö niiden esimerkkiä, jotka ovat huonosti käyttäytyneet\nsamassa virassa, ei niin, että sinä heidän muistollaan imartelisit\nitseäsi, vaan että sen johdolla oppisit paremmin tietämään, mitä sinun\non vältettävä. Niinpä tee uudistuksia ja korjauksia kerskailematta\nja häpäisemättä entisiä aikoja ja henkilöitä. On otettava tarkoin\nhuomioon, että hyvien esimerkkien luominen on yhtä arvokasta kuin\nniiden seuraaminenkin. Seuraa asioita niiden alkujuriin saakka ja\ntarkasta, missä ja miten ne ovat rappeutuneet. Mutta kysy sentään\nneuvoa molemmilta ajoilta, menneeltä ajalta, mikä on parasta,\nja myöhemmällä ajalta, mikä on sopivinta. Pyri säännöllisyyteen\ntoiminnassasi, jotta ihmiset tietäisivät jo edeltäpäin sen, mitä\nheillä on syytä odottaa; mutta elä ole liian positiivinen ja ehdoton\npäätöksissäsi, ja selitä kantasi hyvin silloin, kun teet poikkeuksen\nvarsinaisesta säännöstäsi. Pidä kiinni virkasi oikeuksista, mutta elä\nherätä kysymyksiä, joita ratkaistaessa täytyisi vedota lakiin. Koeta,\nmikäli mahdollista, saavuttaa oikeutesi hiljaisuudessa ja de facto.[17]\nNiinikään ylläpidä alaistesi virastojen oikeuksia, ja ajattele,\nettä on kunniakkaampaa ohjata asioiden menoa kuin olla itse käsin\nkaikissa. Pyydä ja ota vastaan apua ja neuvoja, mitkä soveltuvat sinun\nvirkatehtäviisi, eläkä karkota luotasi tunkeilijoina sellaisia, jotka\ntuovat sinulle tietoja, vaan ota heitä runsaasti vastaan.\n\nViranomaisten väärinkäytökset ovat pääasiallisesti neljää lajia:\nlaiminlyömiset, lahjottavaisuus, töykeä esiintyminen ja liian helppo\nluoksepääsy. Oltakoon täsmällisiä määräaikojen suhteen; vietäköön\nperille asti se, mikä on käsillä, elköönkä tehtäkö keskeytystä\nasiallisissa toimissa ja tehtävissä, jollei se ole välttämätöntä. Mitä\ntulee lahjomisiin, niin elä ainoastaan sido omia ja palvelijoittesi\nkäsiä lahjomisia vastaan, vaan pidätä myöskin anojain kädet\ntaijoomasta lahjuksia. Vilpittömyys ja suoruus käytännössä saa aikaan\nedellisen, mutta julkisesti julistettu ja vakuutettu vilpittömyys,\njonka yhteydessä ilmaistaan hyvin räikeällä tavalla inho lahjomisia\nvastaan, aiheuttaa lahjomisyrityksiä. Ja paras on välttää sekä itse\nvika että sellainen epäluulo. Jokainen, joka on vaihtelevainen ja\nmuuttuu huomattavassa määrässä ilman huomattavaa syytä, saattaa\nitsensä epäluulonalaiseksi lahjusten ottamisesta. Senpä vuoksi aina,\nkun muutat mielipiteesi tai suuntasi, ilmaise se selvästi ja tee\ntunnetuksi ynnä ne syyt, mitkä saivat sen aikaan, eläkä yritäkään\nsalata sitä. Palvelijaa tai suosikkia, joka on hyvin läheinen, ilman\nmitään näkyvää ansiota, yleisesti pidetään välikätenä, joka toimittaa\nlahjukset määräpaikkaansa. Mitä tulee töykeään esiintymiseen,\nherätetään sillä tarpeetonta tyytymättömyyttä, sillä: ankaruus siittää\npelkoa, mutta töykeys vihaa. Niinpä esim. virallisten nuhteiden tulisi\naina olla vakavia, mutta ei pilkallisia. Mitä tulee liian suureen\ntaipuvaisuuteen, on se pahempi kuin lahjusten ottaminen, sillä lahjat\ntulevat kysymykseen verrattain harvoin; mutta jos suosion kosimiset ja\njoutavat kunnianosotukset johtavat ihmistä, niin ei hän pääse niistä\nkoskaan erilleen. Salomo sanoi, että sellainen mies, joka erityisellä\nsuosiollisuudella kiintyy johonkin tuntemattomaan henkilöön, antaa\nlahjoa itsensä leipäpalasella.\n\nErinomaisen sattuva on se vanhojen kreikkalaisten sana, että asema\nosottaa mikä mies on miehiään. Ja se paljastaa sekä hyvät että pahat.\n\"Omnium consensu, capax imperii, nisi imperasset\",[18] sanoo Tacitus\nGalbasta; mutta Vespasianuksesta[19] hän sanoi: \"Solus imperantium,\nVespasianus mutatus in melius.\" Tosin edellisen suhteen tarkotetaan\npystyväisyyttä ja jälkimmäisen suhteen tapoja ja tunne-elämän suhteita.\nSe, että kunnia ja maine parantaa sen tapoja ja siveellistä olemusta,\njonka osalle se tulee, on jalon ja ylevän mielen varma merkki. Sillä\nkunnia näet on, tai sen ainakin tulisi olla, hyveitten varsinainen\nolinpaikka. Aivan niin kuin esineet luonnossa rajulla liikkeellä\npyrkivät lepoasemiinsa ja niihin päästyään tyyntyvät, samoin hyve\npyrkivän mielen kannustamana on raju, mutta tarketuksensa saavutettuaan\ntyyni ja rauhallinen.\n\nKorkeaan asemaan nouseminen tapahtuu kiertoportaita pitkin; ja tärkeätä\non nousussa olevalle miehelle osata päättää, mille puolelle milloinkin\non edullisinta asettua. Ja yhtä tärkeätä on tasapainon lakien\ntunteminen sille, joka jo on saavuttanut sellaisen aseman.\n\nKäytä edeltäjäsi muistoa oikein ja hellävaroen, sillä jollet sitä\ntee, karttuu siitä sinulle velka, joka tulee varmasti maksettavaksi\nsinun erottuasi. Jos sinulla on virkatovereita, pidä heitä arvossa, ja\nkunnioita heitä vierailullasi silloin, kun heillä on vähimmän syytä\nodottaa sellaista kunnianosotusta. Yksityisessä keskustelussa varo\nolemasta kärkäs tekemään viittauksia virka-asemaasi, vaan pikemminkin\nesiinny niin, että ihmiset sanovat: \"Virastossa ollessaan hän on vallan\ntoinen mies.\"\n\n\n\n\nJULKEUDESTA JA HÄIKÄILEMÄTTÖMYYDESTÄ.\n\n\nSeuraavat sanat, vaikka löydämmekin ne alkeiskoulujen lukukirjoista,\novat kyllin merkilliset mielevänkin miehen miettiä: Demostheneelta\nkysyttiin, mikä on puhujan tärkein ominaisuus? Johon hän vastasi:\nNäytteleminen. Entä sitte? Näytteleminen. Ja sitte? Näytteleminen.\nJa niin sanoi mies, joka sen paraiten tiesi, ja jolle itselleen\nluonto ei ollut suonut mitään edellytyksiä siinä taidossa, missä hän\nsaavutti mestaruuden. Merkillistä, että puhujassa tuo puoli, joka\nkoskee vain ulkokuorta, ollen oikeammin näyttelijän taito, arvioidaan\nniin paljo yläpuolelle noiden muitten jalojen lahjojen, joihin kuuluu\naineen käsittelemisen taito, lausuntataito y.m., mennäänpä miltei\nniin pitkälle, että syrjäytetään kaikki muut puolet, ikäänkuin jos se\nyksinään olisi kaikki kaikessa. Mutta siihen on olemassa selvä syy.\nIhmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä,\njosta johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia\nja tulevat helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon\nnarrimaiseen puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän\nrohkeuden laita muillakin elämän aloilla. Sen käyttäminen on aina\nedullista; sillä on aina kantavuutta; sitä tarvitaan ja sitä käytetään\nensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi. Ja kuitenkin häikäilemätön\nvarmuus ja rohkeus on tietämättömyyden ja kaiken alhaisen lapsi,\npaljo huonompi kaikkia muita ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta\nse lumoo ja sitoo sekä kädet että jalat sellaisilta, joilla on\npintapuolinen arvostelukyky tai joilta puuttuu rohkeus, ihmisen\nvahvimmat puolet. Niin, ja vieläpä se vallitsee mieleviäkin miehiä\nheikkoina hetkinä. Siksipä se onkin tehnyt ihmeitä kansanvaltaisissa\nvaltioissa, mutta verrattain paljo vähemmän siellä, missä hallitsevat\nsenatit ja ruhtinaat. Ja huomattava on, että häikäilemätön rohkeus on\nvaikuttavimmillaan silloin, kun sellainen henkilö astuu näyttämölle ja\nryhtyy toimeen sekä kohta sen jälkeen, sillä häikäilemätön rohkeus on\nhuono lupauksensa pitäjä.\n\nSamoinkuin on puoskareita ruumiin parantajain joukossa, samoin on\nsellaisia tarjolla valtiolaitoksen suhteen, sellaisia miehiä, jotka\novat onnistuneet hyvin joissakin suurissa parannusyrityksissä, mutta\njoilta puuttuu tietopuolisia edellytyksiä ja jotka senvuoksi eivät\npysty pitkittämään. Ja hyvin usein tapahtuu, että häikäilemättömät\nmiehet tekevät Muhametin ihmeen. Muhamet näet sai kansan uskomaan, että\nhän voi käskeä vuoren luoksensa ja sen huipulta lukea rukouksia niiden\npuolesta, jotka olivat ruvenneet noudattamaan hänen lakiansa. Kansa\nkokoontui; Muhamet kutsui vuorta tulemaan luoksensa useampaan kertaan;\nja kun vuori ei lähtenytkään liikkeelle, ei hän siitä vähääkään\nnolostunut, vaan sanoi tyynesti: \"Jollei vuori tule Muhametin luo,\nniin Muhamet menee vuoren luo.\" Niinpä tällaiset ihmisetkin, kun he\nhäpeällisesti jättävät suuret lupauksensa täyttämättä, jos he ovat\ntäysin häikäilemättömiä, sivuuttavat koko asian niinkuin minkäkin\nvähäpätöisen jutun, kääntävät selkänsä eivätkä vaivaa sillä itseään sen\nkoommin.\n\nIhmisille, jotka omaavat suuren arvostelukyvyn, ovat häikäilemättömät\nhenkilöt leikintekoa; vieläpä kaikista jokapäiväisimmänkin ihmisen\nsilmä näkee heissä jotakin nurinkurista. Sillä jos houkkamaisuus on\nnaurun asia, niin ei ole epäilemistäkään, ettei häikäilemättömyys\nliioin ole vailla houkkamaisuutta. Erittäinkin on huvittavaa nähdä,\nkun sellainen häikäilemättömän rohkea ja ryhdikäs henkilö on hämillään\neli menettänyt tavallisen tasapainonsa, sillä se kokonaan herpasee\nhänen kasvonpiirteensä ja luo niihin puutuneen ilmeen. Eikä toisin\nvoi ollakaan, sillä pahasti nolostuessaankin muut ihmiset sentään\nhengittävät, mutta häikäilemättömiltä henkilöiltä sellaisissa\ntapauksissa henki kokonaan salpautuu, he ovat niinkuin shakkipelissä\nkuningas silloin, kun se on joutunut sellaiseen piiritystilaan,\nettä sillä ei ole pääsyä minnekään, ilman että peli kuitenkaan sen\nkautta muuttuu. Mutta tämä näkökohta ehkä sopisi paremmin satiiriseen\nesitykseen kuin vakavaan tutkimukseen.\n\nTarkoin huomattava seikka on se, että häikäilemättömyys on aina sokea,\nsillä se ei näe vaaroja ja ikävyyksiä. Sentähden se onkin huono\nharkitsija, mutta hyvä toimitsija. Niin että häikäilemättömät henkilöt\novat paraiten paikallaan siellä, missä he eivät päämiehinä ohjaile,\nvaan ovat toisten käskettävinä. Sillä suunnitelmien laatijoille on\nvaarojen näkeminen tärkeätä, mutta täytäntöönpanijoitten on parempi\nolla niitä näkemättä, paitsi milloin ne ovat kovin suuria.\n\n\n\n\nHYVYYDESTÄ JA LUONTEEN HYVYYDESTÄ.\n\n\nMinä tarkotan hyvyydellä sitä, mikä koskee ihmisten hyvää, eli sitä,\nmitä kreikkalaiset sanoivat \"filanthropiaksi\"; ja sana humanisuus\n(ystävällisyys, ihmisyys) on jossakin määrin riittämätön sitä\ntulkitsemaan. Hyvyyttä minä nimitän tottumukseksi ja luonteen hyvyyttä\ntaipumukseksi. Se on ihmismielen kaikista avuista ja hyveistä korkein,\nollen jumalallinen ominaisuus; ja ilman sitä ihminen on kiusottava,\nilkivaltainen, viheliäinen olento, ei syöpäläisiä parempi. Hyvyys\nvastaa sitä, mitä jumaluusoppineet tarkottavat kristillisen rakkauden\nhyveellä, ja se ei salli muuta hairahdusta paitsi liiallisuutta,\nhyvyyden ylellisyyttä.\n\nVallanhimo liiallisuudessaan aiheutti enkelien lankeemuksen; tiedonhalu\nliiallisuudessaan aikaan sai ihmisen lankeemuksen; mutta hyvyydessä ei\nliiallisuus voi tulla kysymykseenkään; se ei saata vaaraan ei enkeliä\neikä ihmistä. Taipumus hyvyyteen on painunut syvälle ihmisluontoon,\nniin että jos se ei suuntaannu ihmisiä kohtaan, niin se kiintyy muihin\neläviin olentoihin, niinkuin näemme turkkilaisista, jotka, niin julmia\nihmisiä kuin ovatkin, kohtelevat eläimiä sangen hellästi ja antavat\nalmuja koirille ja linnuille. Ja Busbechius[20] kertoo, että eräs\nkristitty poika oli vähällä joutua kivitettäväksi Konstantinopolissa\nsenvuoksi, että hän läheisellä suolla oli sitonut kiinni muutaman\npitkänokkaisen linnun nokan.\n\nTietysti voidaan tämän hyvyyden eli rakkauden hyveen harjottamisessa\nhairahtuakin ja mennä harhaan. Italialaisilla on tällainen, vähemmän\nmiellyttävältä kuuluva sananlasku: \"Tanto buon che val niente\" — niin\nhyvä, ettei kelpaa mihinkään. Ja muudan Italian oppineimpia miehiä,\nNicolo Machiavelli,[21] meni niin pitkälle, että melkein suorin sanoin\nlausui, että kristinusko on jättänyt hyvät miehet ryöstösaaliina\nniiden käsiin, jotka ovat tyrannimaisia ja valheellisia. Ja hän puhui\nnäin senvuoksi, että todellakaan ei ole olemassa lakia, tai lahkoa\ntai mielipidettä, joka olisi siinä määrin pannut painoa uhraavaiselle\nhyvyydelle kuin tekee kristillinen kirkko. Senvuoksi, välttääkseen sekä\nhäväistyksen että vaaran, on parasta ottaa selkoa sellaisen oivallisen\nharrastuksen varjopuolista.\n\nHarrasta toisten ihmisten hyvää, mutta elä silmänpalvelijan lailla\näläkä heidän milloin minkinlaisten päähänpistojensa mukaan, sillä se\non liikanaista herkkyyttä eli pehmeyttä. Eläkä liioin anna jalokiveä\nkukolle, joka olisi ollut hyvillään ja onnellisempi, jos olisit hänelle\nantanut ohranjyvän. Suuri viisaus piilee siinä Jumalan esimerkissä,\nmikä meille tässä suhteessa tarjoutuu ohjeeksi, nim. että \"Hän lähettää\nsäteensä ja sallii aurinkonsa paistaa hyville niinkuin pahoillekin\";\nmutta Hän ei sada rikkauksia eikä säteile kunniaa ja suuria\nhengenlahjoja kaikille yhtä paljo. Yleiset tarpeet kuuluvat kaikille,\nmutta merkillisemmät antimet vain valituille. Niinikään varo, että\nmallin mukaan jotakin tehdessäsi myöskin mallia tarkoin noudatat, sillä\njumaluus on asettanut meihin itseemme kohdistuvan rakkauden malliksi\neli kaavaksi, jonka mukaiseksi meidän rakkautemme lähimmäisiämme\nkohtaan tulee muodostua. \"Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille\nja seuraa minua\";[22] mutta elä myy kaikkea, mitä sinulla on, jollet\ntule ja seuraa minua, s.o. jollei sinulla ole tiedossasi sellaista\nkutsumusta, missä sinä voit tehdä yhtä paljo hyvää vähillä kuin\nsuurillakin varoilla, sillä muuten käy niin, että paisuttamalla virtoja\nsinä kuivaat lähteet.\n\nMutta paitsi sellaista totunnaista hyvyyttä, mikä perustuu ihmisen\noikeudentuntoon, on muutamissa ihmisissä, yksinpä luonnossakin,\ntaipumus hyvään; samoinkuin toiselta puolen on olemassa luontainen\nhäijyys, sillä on olemassa sellaisiakin, jotka luonnossaan eivät\ntoivo eivätkä harrasta lähimmäisensä hyvää. Lievempi laji häijyyttä\nilmenee pelkkänä äkäisyytenä, uppiniskaisuutena, riidanhaluna,\ntielletulemattomuutena, tai muuna sellaisena; mutta syvällisempi laji\nsensijaan muodostuu kateudeksi ja jatkuvaksi ilkeydeksi. Sellaiset\nihmiset ovat ikäänkuin omassa elementissään onnettomuuksien kohdatessa\ntoisia ihmisiä, ollen aina lisäämässä heidän onnettomuuttaan, jos se\nsuinkin on heille mahdollista. He eivät ole niin hyviä ja jalomielisiä\nkuin ne koirat, jotka nuolivat Latsaruksen haavoja, vaan sopii\nheitä verrata kärpäsiin, jotka surisevat makupalansa vaiheilla.\nIhmisvihollisuus saattaa heidät syöksemään ihmisiä epätoivoon,\najattelemaan sopivata oksaa ilman että heillä koskaan on tarjottavana\ntarkotukseen sopivaa puuta puistossaan, niinkuin Timonilla[23] oli.\nSellaiset mielipiteet ovat ihmisluonteen suurimpia erehdyksiä, mutta\nsilti juuri sellaisia taipumuksia omaavista luonteista enimmäkseen\nsukeutuvat suuret politikoi, niinkuin puu, joka on varreltaan\nkasvettunut taivutetun polven muotoiseksi, soveltuu mainiosti emäpuuksi\nalukseen, jolle keinuminen ja huojuminen on ominaista, mutta ei\nrakennushirreksi taloon, jonka on seistävä vakavasti asemillaan.\n\nHyvyyden merkkejä ja ominaisuuksia on useammanlaisia. Jos joku on\nsydämellinen ja kohtelias muukalaisille, osottaa se, että hän on\nmaailman kansalainen ja että hänen sydämensä ei ole emämaasta erillään\noleva saari, vaan samaa yhtenäistä mannerta. Jos hän ottaa osaa toisten\nsuruihin, osottaa se, että hänen sydämensä on sen jalon puun kaltainen,\njoka haavottuu itse antaessaan palsaminsa.[24] Jos hän helposti antaa\nanteeksi ja unohtaa loukkaukset, osottaa se, että hänen mielensä on\nloukkaantumisien yläpuolella, niin että häntä ei voi haavottaa. Jos\nhän on kiitollinen pienimmistäkin ystävyydenosotuksista, on se omansa\nosottamaan, että hän punnitsee ihmisten mieliä eikä niitä runsaita\nantimia, mitä he yltäkylläisyydessään jakelevat. Mutta ennen kaikkea,\njos hän on yhtä täydellinen kuin pyhä Paavali, niin että haluaisi olla\nKristuksen lähettämänä sijaisuhrina veljiensä vapahtamiseksi, niin\nkuvastaa se jumalallista luonnetta ja jonkillaista samankaltaisuutta\nKristuksen kanssa.\n\n\n\n\nAATELUUDESTA.\n\n\nMe tulemme puhumaan jalosukuisuudesta, ensiksi erityisenä säätyluokkana\nvaltiossa, ja sitte myöskin erityisten henkilöiden sukusuhteena.\nSellainen monarkia, missä ei ole lainkaan aatelistoa, on aina puhtaasti\nja ehdottomasti tyrannivalta, niinkuin esim. Turkin keisarikunta.\nAatelisto näet tavoitelee hallitsijavaltaa ja siten kääntää kansan\nhuomiota jonkun verran pois varsinaisesta hallitsijasuvusta. Mutta\nmitä tulee kansanvaltaisiin maihin, niin niissä se ei ole tarpeen;\nja yleensä olot niissä ovatkin rauhallisempia ja vähempi-rettelöisiä\nkuin siellä, missä on aatelisia sukuja, sillä ihmisten mieliä\nkiinnittävät asiat eivätkä henkilöt; tahi jos joitakin erityisiä\nhenkilöitä mielenkiinnolla seurataan, tapahtuu se sentähden, että he\novat kyvykkäimmät kysymyksessä olevan asian suorittamiseen nähden,\neikä kilpimerkkien tai sukutaulujen vuoksi. Me näemme, miten hyvin\nsveitsiläiset menestyvät uskonnollisista ja paikallis-hallinnollisista\nerilaisuuksistaan huolimatta, sillä heidän yhdyssiteenään ovat\nhyödyn näkökannat eivätkä henkilökohtaiset arvosuhteet. Alankomaiden\nYhdistyneet Maakunnat[25] ovat hallintoonsa nähden erinomaisen\nonnistuneet. Sillä siellä, missä vallitsee yhdenvertaisuus, ovat\nvaltiolliset neuvottelut vähemmän kiivaita, ja samalla hallituksen on\nhelpompi kantaa veroja y.m. maksuja. Suuri ja mahtava aatelisto lisää\nhallitsijan majesteettia, mutta vähentää hänen valtaansa, sekä pitää\nvireillä elämää ja innostusta kansassa, mutta toiselta puolen hoikentaa\nsen kukkaroa. Asiat ovat oikeinpäin silloin, kun aatelisto ei ole liian\nmahtava hallitsijaan tai oikeuslaitokseen nähden, mutta on silti niin\nvoimakas, että se voi torjua hallitsijaa vastaan tähdätyt, alempaa\ntulevat iskut. Lukuisa aatelisto synnyttää köyhyyttä ja häiriöitä\nvaltiossa, sillä sen ylläpito vaatii ylimääräistä varojen kulutusta.\nJa sitäpaitsi se seikka, että moni aatelinen joutuu taloudelliseen\nrappiotilaan, on omansa aikaansaamaan luonnottomuutta kunnia- ja\nvarallisuussuhteissa.\n\nMitä sitte tulee erinäisten henkilöitten jalosukuisuuteen, tuntuu\nkunnioitusta herättävältä katsella hyvin säilynyttä vanhanaikaista\nlinnaa tai rakennusta, tahi nähdä vanha uljas honka, tiivis ja\nehyt. Kuinka paljo enemmän ihailtavaa näkemistä tarjookaan vanha\naatelissuku, joka on voitollisena vastustellut ajan rajumyrskyjä ja\nvinhoja vihureita. Uusi aateli näet ei ole muuta kuin valtiomahdin\nvoimantuote, mutta vanha aateli on ajan tuote. Ne, jotka ensin\nkohotetaan aatelistoon, ovat tavallisesti hyvin lahjakkaita, mutta\nvähemmän rehellisiä kuin heidän jälkeläisensä, sillä kohoaminen yleensä\nedellyttää hyvien ja huonojen keinojen käyttämistä rinnatusten.\nMutta syystä kyllä näiden kantaisäin hyvät puolet jäävät muistoksi\njälkeentuleville, jotavastoin heidän vikansa kuolevat heidän kanssaan.\nAatelinen syntyperä yleensä vähentää työteliäisyyttä, ja aatelisten\nkesken ahkerata ihmistä yleensä kadehditaan. Sitäpaitsi aatelissukuiset\neivät voi päästä paljokaan korkeammalle; ja niiden, joiden täytyy\npaikoillaan pysyen katsella toisten nousemista, on sangen vaikea\nvälttää kateuden tunteita. Mutta toiselta puolen jalosukuisuus\ntukahuttaa toisten ihmisten taholta heitä kohtaan suuntaantuvan\nkateuden, sillä heillä on näkyvää arvoa. Varma on, että hallitsijat\nvoivat suurella menestyksellä käyttää eteviä aatelismiehiään ja siten\nhelpottaa hallitsijan tehtäviä, sillä kansa tietysti alistuu heidän\nedessään, ikäänkuin jos he olisivat syntyneet käskijöiksi.\n\n\n\n\nMELLAKOISTA JA RAUHATTOMUUKSISTA.\n\n\nKansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset\nvaltiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka\ntavallisesti yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät\nyhdenvertaisuutta eli tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt\novat rajuimmillaan päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn\nedellä tiedämme käyvän kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen\nsalaperäisesti paisuvan, samoin on asianlaita valtiossa.\n\nSolvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat\ntavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään\nvaltion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä\nennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää\nsitä jättiläisten sisareksi:\n\n    Illam terra parens, ira irritata deorum,\n    Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem\n    Progenuit.[26]\n\nIkäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä.\nMutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden\nalkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä\nmääritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin\nkuiskeisiin, sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos\nasema kiristyy siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja\nhyväksyttävimmät, joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä,\nväärin selitetään ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät\npaikkansa Tacituksen sanat: \"Inviso semel principe seu bene, seu\nmale, facta premunt\".[27] Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet\novat pahoja enteitä, seuraa, että rettelöt voitaisiin välttää, jos\ntavattomalla ankaruudella tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja\nkuiskeet, vaan tapahtuu usein, että välinpitämättömyys niiden suhteen\non paras keino; jotavastoin niiden estämistä tarkettavat toimenpiteet\nuseinkaan eivät vaikuta muuta kuin antavat niille vauhtia. Epäilyttävää\non niinikään se laji tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: \"Erant\nin officio, sed tamen qui mallent imperantium mandata interpretari,\nquam exsequi\".[28] Sellaiset keskustelut, arvostelut ja saivartelut\nhallituksen virallisten määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään\nhallitusvallan perustuksia ja synnyttämään tottelemattomuutta,\nerittäinkin jos sellaisessa keskustelussa hallituksen kannattajat\npuhuvat pelokkaasti ja hellävaroen ja sen vastustajat äänekkäästi.\n\nSama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat — sanoo Machiavelli\n— joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja\nkallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka\nmenee kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin\ntoiselle, kuten Henrik III:nnen[29] kohtalo Ranskassa selvästi osottaa.\nHän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes\njonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä\nkun hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita\nsiteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin\nkuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois\nviralta.\n\nNiinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat\njulkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa.\nMaan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin\nkiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan \"primum mobilen\"[30]\nalaisia, joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista\nniistä, mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä\njos maan mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli\nniinkuin Tacitus sattuvasti sanoi: \"Liberius quam ut imperantium\nmeminissent\",[31] niin merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet\npuitteistaan, sillä kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala\nvyöttää ruhtinaat, ja sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa,\n\"Solvam cingula regum\".[32]\n\nNiinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos,\nharkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rapeaa\nhorjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta\njättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien\nraaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista\nniitä vastaan.\n\nMitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin\nhuomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika\nsellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden\nvaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo\ntulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee,\njoka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri\nköyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite,\nettä niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin\nvaltiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus\nosottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä\nsotaa, kirjottaessaan siitä:\n\n    \"Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus,\n    Hinc concussa fides, et multis utile bellum\".[33]\n\nTämä samainen \"multis utile bellum\"[34] on varma merkki siitä, että\nvaltio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin\nkuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja\nkurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan\nkapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on\nsen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä,\nollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte\nyhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö\npunnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne\noikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää\nkansaa niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan\noman hyvänsä. Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään\npunnitsemalla, miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat\nne epäkohdat, joiden vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia\non tyytymättömyys siellä, missä pelko on suurempi kuin kiihtymys.\n\"Dolendi modus, timendi non item\".[35] Sitäpaitsi sorron alaisuudessa\nsamat seikat, mitkä saattavat kärsivällisyyden koetukselle, samalla\ntukehuttavat ja lannistavat rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama.\nMutta elköön kukaan hallitsija olko välinpitämätön tai luulko itseään\nturvatuksi tyytymättömyyden suhteen sentähden, että muka sellaista\non sattunut usein ennenkin ja kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä\non mitään vaaraa koitunut. Sillä vaikka onkin totta, että jokainen\npilvi tai sumuhattara ei puhkea myrskyksi, vaikka ajelehtiikin\ntaivaalla edestakaisin, saattaa siitä vihdoin paisua oikea rajuilma.\nJa merkillisen totta on myöskin se, mitä sanotaan espanjalaisessa\nsananlaskussa: \"Paksuinkin köysi vihdoin kätkee pienellä nykäyksellä.\"\n\nMellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja\nverotuksen alalla, muutokset laissa ja tavoissa, etuoikeuksien\nperuuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden\nkohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu\nsotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt,\njotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja\nliittävät yhteen.\n\nMitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä\nvastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin\ntapauksessa käytettävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta\nratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.\n\nEnsimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten\nsyiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin\nneuvoin. Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen\nja järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden\nhävittäminen, ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen\nlainsäädännön kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen\nsäännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y.m.s.\nNiinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin\njollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi\nkuin mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon\nasujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia\nihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun\nvarallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä\ntoimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden\nsäätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen\nkansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin\nlukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja;\nja se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien\nsuhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.\n\nMutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus\nja rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä\nmuussa tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka\nolisikin riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin\nlanta, mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä\noleva asia voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään\nloppu tai että se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi\nsekä menetellään samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten\nkarjatilojen y.m. suhteen.\n\nMitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee\nhuomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia\nalamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä\non tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on\nhidasta lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja\njälkimmäinen puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara\nsuuri, kun yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan\nkeskuudessa, antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan\nrunoilijat kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran\naikoivat sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta\nnoudatti avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä\non vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva\nhallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.\n\nHyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua\nilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai\nkovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen verenjuoksun\nja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita\nja tarttuvia ajoksia.\n\nEpimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee\nvaltiossa kytevään tyytymättömyyteen.[36] Epimetheus, kun vaivat jo\nolivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon\npohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla\nja keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen\non paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on\nviisas hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon\nsiteillä, silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se\nosaa asiat niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta\nnäytä toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen,\nettä erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan\nitseään ja kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai\npidä mahdollisena.\n\nMyöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi\nketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen\ntyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä\nhuolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni\nsellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on\nluottamusta tyytymättömän tyhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät\nkatseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen\nsyytä. Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen\npuolelle, tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy\nkilpailija saman puolueen keskuudessa, jakaen maineen ja suosion.\nYleensä hallitusta vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen\nja hajottaminen keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden\nloitontaminen toisistaan ei suinkaan ole huonoimpia keinoja.\nArveluttava on valtion asema silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja\nhyväksyvät sen menettelyn, ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin\nvastustajat elävät sovussa ja vetävät yhtä köyttä.\n\nMinä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät\nhuomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet\ntyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa\narveluttavasti sanoessaan: \"Sulla nescivit literas, non potuit\ndictare\", sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus\nvapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä.[37]\nGalba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: \"Minä en palkkaa sotaväkeä,\nminä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi\", sillä sotajoukot\nmenettivät sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin\nkävi Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: \"Si vixero, non opus est\namplius Romano imperio militibus\".[38] Ja monta muuta samallaista\nesimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä\narkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa\nvaaria sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista,\njotka kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä\notaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla\npuheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä\nmäärin huomiota.\n\nLopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku\nmahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään,\njotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa,\nsillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä\nenemmän kuin on soveliasta.\n\n\n\n\nATEISMISTA.\n\n\nMinä olisin taipuvainen ennemmin uskomaan tosiksi \"Kultaisen\nLegendan\",[39] Talmudin[40] ja Alcoran[41] kuin että Kaikkeus on\nvailla sielua; ja senpä vuoksi Jumala ei ole tehnytkään yhtään ihmettä\nkumotakseen ateismin, sillä kaikki hänen tekonsa jo sellaisinaan\nsen tekevät. Totta on, että vähäinen määrä filosofiaa on omansa\ntaivuttamaan ihmisen mielen ateismiin, mutta filosofiaan syventyminen\npalauttaa ihmisen takasin uskontoon,[42] sillä kun ihminen tarkastelee\ntoisarvoisia syitä hajallaan, niin hän joskus pysähtyy niihin eikä\npyri kauvemmaksi, mutta kun hän näkee niiden yhdistyneen ketjun, näkee\nne yhtenäisissä sarjoissa, niin hänen täytyy paeta kaitselmukseen\nja Jumaluuteen. Niinpä yksin se koulukunta, jota enimmän syytetään\nateismista, on antanut tukea uskonnolle. Minä tarkotan sitä\nkoulukuntaa, jonka tunnetuimpia ajattelijoita ovat Leucippus,[43]\nDemocritus[44] ja Epicurus.[45] Minusta on tuhat kertaa uskottavampaa\nse, että neljä muuttuvaista alkuainetta ja viidentenä muuttumaton\nhenki ijankaikkisesti paikoilleen sijotettuina eivät tarvitse Jumalaa,\nkuin se, että lukematon joukko pieniä hiukkasia tai siemeniä, ilman\nmitään järjestävää henkeä, olisi aikaansaanut tämän luomakunnan kaiken\njärjestyksen ja kauneuden.\n\nRaamattu sanoo: \"Tyhmät sanovat sydämessänsä, ei Jumalata olekaan\";\nmutta siinä ei sanota, että tyhmät niin ajattelevat sydämessänsä, niin\nettä sellaiset ihmiset näin puhuvat oikeastaan ulkopuolelta sydäntään\neivätkä niin, että he sitä itsekään uskoisivat tai olisivat siitä\ntäysin vakuutetut. Kukaan näet ei kiellä Jumalaa, paitsi ne, joille\nsiitä on etua. Sitä, että ateismi on ihmisten huulilla enemmän kuin\nsydämellä, ei mikään ole niin omansa osottamaan kuin se, että ateistit\npakkaavat alinomaa puhumaan mielipiteistään, ikäänkuin jos he itsekin\nolisivat horjuvalla kannalla ja etsisivät toisilta vahvistusta. Ja\nvieläpä kaiken lisäksi usein nähdään ateistien haalivan itselleen\nopetuslapsia niinkuin kaikellaiset lahkot yleensä tekevät. Mutta\nkaikista merkillisintä on se, että on sellaisiakin, jotka kärsivät\nateisminsa tähden, mutta eivät silti pyörrä takaisin uraltaan, josta\npäättäen tuntuu kummalliselta, että he vaivaavat itseään, jos kerran\najattelevat, että sellaista kuin Jumalaa ei ole olemassa. Epicuruksen\nväitetään vain kujeilleen raha-asioittensa vuoksi silloin, kun hän\nmyönsi, että on siunattuja luonteita, mutta sellaisia, jotka elävät\nonnellisina omaa elämäänsä välittämättä maailman hallituksesta, jota\nlausuessaan Epicuruksen sanotaan toimineen asianhaarojen pakottamana,\nvaikka muka hän sydämessään oli vakuutettu siitä, että Jumalaa ei ole.\nMutta totisesti häntä on väärin tulkittu, sillä hänen omat sanansa\novat jalot ja jumalalliset: \"Non deos vulgi negare profanum; sed vulgi\nopiniones diis applicare profanum\".[46] Plato ei olisi voinut sanoa\nenempää. Hänellä ei ollut voimaa kieltää luontoa, vaikka hän olikin\nvalmis kieltämään sen hallinnon. Lännen indiaaneilla on omat nimensä\nerinäisille jumalilleen, mutta mitään erityistä nimeä heillä ei ole\nJumalalle — ikäänkuin jos pakanoilla olisi ollut nimitykset Jupiter,\nApollo, Mars y.m., mutta ei sanaa Deus — mikä osottaa, että näillä\nluonnonkansoillakin on jonkillainen käsitys, vaikkakin siitä puuttuu\nkoko sen varsinainen laajuus ja valtavuus, joten siis ateisteja vastaan\nnousevat yksin villitkin, käsi kädessä suurimpien ajattelijoiden\nkanssa. Harvoin todelliset ajattelijat ovat ateisteja. Saattaa kyllä\nolla joku Diagoras,[47] Bion,[48] Lucian[49] ja muutamia muita. Mutta\nheitä tuntuu olevan enemmän kuin todellisuudessa onkaan, syystä siitä,\nettä kaikki ne, jotka vastustavat jotakin vallitsevaa uskontoa tai\ntaikauskoa, leimataan vastustajain taholla ateisteiksi. Mutta suuret\nateistit todellakin ovat teeskentelijöitä, jotka alinomaa vatkaavat\npyhiä asioita, tunteettomasti, josta he ennen pitkää joutuvat \"kuumille\nraudoille\".\n\nAteismin syitä ovat: hajaantuminen uskonnollisella alalla, jos\nnimittäin sellaisia puolueita ilmestyy lukuisasti; toinen on pappien\npaheellinen elämä, kun sillä alalla on menty niin pitkälle kuin\nsiihen aikaan, josta Bernard Clairvauxilainen sanoi: \"Meidän ei käy\nenää sanominen, että sellainen on seurakunta kuin on pappi, sillä\nkansa ei ole niin viheliäistä kuin ovat papit;\" kolmantena syynä on\npyhien asioiden joutuminen pilkallisten huomautusten esineiksi, jonka\nkautta uskonnon kunnioitus vähitellen murenee; sekä vihdoin opilliset,\nvalistuneet ajat, vallankin jos rauha ja hyvinvointi vallitsee, sillä\nrettelöt ja vastoinkäymiset ovat omansa taivuttamaan ihmisten sydämiä\nuskontoon.\n\nNe, jotka kieltävät Jumalan, hävittävät ihmisen jalosukuisuuden, sillä\neihän käy kieltäminen, että ihminen ruumiinsa kautta on eläimille\nsukua; ja jollei hän ole henkensä kautta Jumalalle sukua, niin hän on\nalhainen ja viheliäinen olio. Se hävittää samalla jalomielisyyden ja\nehkäisee ihmisluonnon kohoamisen. Ottakaamme esimerkiksi koira, niin\nme huomaamme, miten suurta jalomielisyyttä ja rohkeutta se on valmis\nosottamaan sellaiselle miehelle, joka hänelle on Jumalan sijaisena, ja\nmikä rohkeus silminnähtävästi on mahdollinen ainoastaan sen vuoksi,\nettä se näkee ihmisessä itseään korkeamman ja paremman olennon. Niinpä\nihminen ikään, kun hän panee luottamuksensa ja turvansa jumalalliseen\nsuojelukseen ja suosioon, saavuttaa sen kautta sellaisen voiman ja\nuskon, mitä ihmisluonto sellaisenaan ei voisi saavuttaa; joten ateismi\non sitäkin hylättävämpi, kun se riistää ihmiseltä keinot, joiden\navulla hänelle kävisi mahdolliseksi kohota mitättömyyden yläpuolelle.\nJa sama kuin yksilöjen on kokonaisten kansakuntain laita. Ei ole\nkoskaan ollut suurenmoisempaa valtiota kuin oli Rooma. Kuulkaahan\nmitä Cicero sanoi tästä valtakunnasta: \"Me saatamme ihailla itseämme\nmiten paljo tahansa, me patres conscripti (senatorit); mutta varmaa\non, että me emme suurella lukumäärällämme lannistaneet espanjalaisia,\ntahi gallialaisia ruumiillisella voimallamme, tahi kartagolaisia\novelalla taitavuudellamme, tahi kreikkalaisia taiteellamme, samoin\nkuin sekin, että me emme alistaneet valtamme alle italialaisia ja\nmuita latinalaisia tämän meidän kansamme ja rotumme synnynnäisellä\nälykkyydellä, vaan hartaudellamme ja uskonnollisuudellamme; juuri tämä\nainoa todellinen viisaus, nim. käsitys siitä, että kaikkea vallitsee\nja järjestää kuolemattomain Jumalien Kaitselmus, on tehnyt meille\nmahdolliseksi pakottaa vallanalaisuuteemme kaikki kansakunnat ja rodut.\"\n\n\n\n\nTAIKAUSKOSTA.\n\n\nParempi on se, ettei omaa mitään käsitystä Jumalasta, kuin että häntä\nkäsitetään hänen arvoaan alentavalla tavalla; sillä edellinen on\nuskottomuutta, mutta jälkimäinen solvausta; ja epäilemättä taikausko\non jumaluuden pilkkaa. Plutarchus on lausunut tässä suhteessa erittäin\nsattuvat sanat: \"Varmasti minä mieluummin soisin, että lukuisat\nihmiset sanoisivat, ettei sellaista miestä kuin Plutarchus ole koskaan\nollut olemassa, kuin että he sanoisivat, että eräs Plutarchus oli\nolemassa, joka tapasi syödä lapsensa heti niiden synnyttyä\", niinkuin\nrunoilijat kertovat Saturnuksesta; ja niinkuin solvaus on suurempi\nJumalaan nähden, niin on vaara suurempi ihmisiin nähden. Ateismi\njättää ihmiselle järjen, filosofian, luonnollisen hurskauden, lait,\nkunniallisen nimen, kaiken sen, mikä kelpaa oppaaksi ulkonaiseen\nsiveellisyyteen ja hyveisiin, vaikka uskonto puuttuisikin. Mutta\ntaikausko kumoo tämän kaiken ja julistautuu ehdottomaksi yksinvallaksi\nihmisten mielissä. Niinpä ateismi ei olekaan koskaan saanut aikaan\nhäiriöitä ja kiihotusta valtiossa, sillä se saattaa ihmiset\nkyllästymään itseensä, he kun eivät katsele tätä elämää ja itseänsä\nkauvemmaksi. Sitenpä me näemmekin, että ateismiin taipuvat aikakaudet,\nkuten esim. Augustus Caesarin aika Roomassa, ovat olleet rauhan aikoja.\nMutta taikausko sen sijaan on syössyt sekasortoon monta valtiota ja\nnostattanut esille uuden tekijän, joka ravistaa hallituksen kaikkia\nliitoksia.\n\nTaikauskon isä on kansa; ja kaikissa taikauskoissa järjen miehet\nseuraavat narreja; ja käsitteitä sovellutetaan käytäntöön ylösalaisin\nkäännetyssä järjestyksessä. Eräs korkea kirkonmies lausui Trentin\nkokouksessa,[50] missä skolastilaiset oppineet näyttelivät\nhuomattavinta osaa, että nämä muka ovat kuten tähtitieteilijät,\njotka pitivät kiinni olemattomista liikkeistä ja kuvitelluista\ntaivaankappalten radoista y.m. sellaisista otaksumista, voidakseen\nselittää itse ilmiöt, ja jotka niin menettelivät, vaikka hyvin\ntiesivät, että sellaisia liikkeitä ja ratoja ei ole olemassakaan.\nSamalla tavalla skolastikot olivat laitelleet joukon hienoja ja\nviekkaita selviöitä ja teoremeja kirkon opille tueksi.\n\nTaikauskon syitä ovat tunteita hivelevät ja aistilliset juhlamenot\nja hartaustoimitukset; ylenpalttisuuteen menevä ulkonainen ja\nfarisealainen pyhyys; vanhojen tapojen ja katsantokantojen liiallinen\nkunnioittaminen, joka saattaa vain tuottaa ikävyyksiä kirkolle; kirkon\njohtomiesten omia pyyteitä tarkottavat juonittelut; hyvien tarkotusten\nliiallinen suosiminen, joka avaa portin monenmoisille päähänpistoille\nja uutuuksille; se, että ihmiset ryhtyvät tähystelemään jumalallisia\nasioita, mistä ei voi olla seurauksena muu kuin käsitteiden\nsekaantuminen; ja vihdoin raa'at aikakaudet, vallankin suurien\nonnettomuuksien ja maanvaivojen yhteydessä.\n\nTaikausko ilman peittävää harsoa on ruma. Aivan samoinkuin apinan\nrumuutta lisää se, että se on niin kovin ihmisen näköinen, samoin\ntaikausko tuntuu rumemmalta juuri senvuoksi, että se niin suuressa\nmäärässä muistuttaa uskontoa.\n\nMutta taikauskon ehkäisemisessä joudutaan usein toiseen taikauskoon,\nmenemällä äärimmäisyyksiin uudistuksissa; senvuoksi onkin tarkoin\nvarottava, että sellaisessa puhdistuksessa hyvää ei huuhdottaisi pois\npahan mukana, joka usein tapahtuu, milloin kansa on puhdistajana.\n\n\n\n\nMIKÄ ON VIISASTA IHMISEEN ITSEENSÄ NÄHDEN.\n\n\nMuurahainen on viisas eläin itsessään, mutta viheliäinen kappale\npuutarhassa. Jaa järkevästi harrastuksesi itsesi ja isänmaan välillä,\nja ole itsellesi yhtä uskollinen kuin sinä olet toisille vilpitön,\nerittäinkin kuninkaalle ja isänmaalle. Viisaus on ihmiselle itselleen\nkiusankappale sangen monessa suhteessa. Rotat ovat viisaita siinä, että\nne jättävät rakennuksen hyvissä ajoin ennen sen' luhistumista. Ketun\nviisaus perustuu siihen, että se työntää ulos myyrän, joka kaivoi sille\nkolon. Krokotiilit ovat viisaita siinä, että ne vuodattavat kyyneliä\nsilloin, kun ne aikovat niellä saaliinsa. Mutta erittäin merkillistä\non se, että \"ne, jotka ovat itserakkaita ilman kilpailijaa\" (kuten\nCicero sanoi Pompeijuksesta), ovat tavallisesti hyvin onnettomia; ja\nsenvuoksi, että he ovat uhranneet kaiken ajan omaksi hyväkseen, he\njoutuivat lopulta onnen häilyväisyyden uhriksi, onnen, jonka siivet he\nluulottelivat sitoneensa itseviisaudellaan.\n\n\n\n\nVIISAALTA NÄYTTÄMISESTÄ.\n\n\nYleensä on olemassa sellainen käsitys, että ranskalaiset ovat\nviisaampia kuin miltä he näyttävät, ja että espanjalaiset sitävastoin\nnäyttävät viisaammilta kuin he todellisuudessa ovat; mutta olkoonpa\nasianlaita miten tahansa eri kansallisuuksiin nähden, varmaa on, että\ntämä käsitys pitää paikkansa eri henkilöihin nähden. Niitä on paljo,\nmitä viisauteen ja kykeneväisyyteen tulee, jotka tekevät joko vähän\ntai eivät tee mitään, mutta sen hyvin juhlallisesti, \"magno conatu\nnugas\".[51] Hullunkurista on nähdä, mitä kaikkia metkuja ja koukkuja\nsellaiset muodollisuuksien ihmiset tekevät saadakseen pintapuolisuudet\nnäyttämään läpikotaisilta asioilta, joissa on sekä syvyyttä että\nlaajuutta. Muutamat ovat niin tarkkoja ja varovaisia, että eivät\nhalua asettaa tavaroitaan näkyville muulloin kuin pimeänhämyssä,\nantaen samalla näkyä, että he salaavat jotakin; ja usein he eivät\npuhu siitä, minkä he hyvin tietävät, vaan sen sijaan ottavat puheeksi\nsellaisen, mitä he eivät tunne, jotta ihmiset tulisivat siihen\nkäsitykseen, että he tietävät ja tuntevat hyvin nekin asiat, mistä he\neivät halua keskustella. Toiset taas käyttävät apunaan kasvonilmeitä\nja ruumiin- ja kädenliikkeitä, jotka ymmärretään viisauden kyltiksi;\nkuten Cicero sanoi Pisasta, että kun tämä vastasi hänen puheeseensa,\nniin nosti hän toisen puolen kulmakarvat ylös otsalleen ja painoi ne\ntoisella puolella alas leukaan saakka — sanoakseen kaikella tällä\njuhlallisuudella, että julmuus ei häntä miellytä. Muutamat arvelevat\nparaiten voittavansa tarkotuksensa puhumalla suuresti ja ehdottomalla\nvarmuudella, siten pakottaen toiset myöntämään sen, mitä he eivät\npysty todistamaan. Toiset taas, tavatessaan sellaista, mikä on heidän\nkäsitys- ja tietopiirinsä ulkopuolella, osottavat pitävänsä sitä\nmitättömänä, sellaisena, mistä ei maksa vaivaa puhua, tai julistavat,\nettei se kuulu käsilläolevaan keskustelukysymykseen, tai selittävät,\nettä se on tavattoman harvinainen seikka. Näin he toivovat saavansa\ntietämättömyytensä näyttämään tietävyydeltä. Muutamat taasen ovat\naina valmiit väittelemään sellaisessa tapauksessa, ja onnistuu heidän\nyleensä miellyttää toisia hiuksia-halkovilla saivarteluillaan ja niin\nrepostella koko asia mitättömäksi. Sitä lajia ihmisiä kuvaa Plato\nProtagoras-teoksessaan, jossa sellaisten tyypillisenä edustajana\nesiintyy Prodicus, jonka pitämä puhe on tällaisia saivartelevia\nliverryksiä alusta loppuun. Yleensä nämä tällaiset henkilöt kaikissa\nkysymyksissä pitävät mukavampana asettua kielteiselle kannalle ja\ntehdä vastaväitteitä kuin itse esittää jotakin omintakeista; sillä\nesitetyistä väitteistä pääsee kieltämällä ne, mutta jos ne suostutaan\nottamaan keskustelunalaisiksi, on niiden kiertämisessä taas uusi työ.\nSanalla sanoen, ei ole yhtään vararikkoaan kohti kulkevaa kauppamiestä\ntai köyhyyttään peittelevää kerjäläistä, joka temppuilisi siinä määrin\nrahallista luottoansa ylläpitääkseen kuin temppuilevat nämä tällaiset\nsisällisesti tyhjät ihmiset ylläpitääkseen ihmisten hyvää käsitystä\nheidän tietävyydestään ja pystyväisyydestään. Viisaalta näyttävät\nihmiset kyllä usein saavat osakseen kannatusta ja suosiota; mutta\nasiallisissa toimissa ne eivät ole paikallaan, vaan on jonkun verran\ntyperäkin mies parempi kuin sellainen, jonka koko viisaus perustuu\nulkopuolisten tapojen ja muotojen tavattoman tarkkaan noudattamiseen.\n\n\n\n\nEPÄLUULOISUUDESTA.\n\n\nEpäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa,\njoka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin\npontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa\nystävät ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat\ntyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet\nepäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä\npäästä eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin\nja lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on\nesimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää.\nVaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa\nvallan paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa\nmielensä epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan\nasianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se\nuseimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa\njohtamaan ihmistä tulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten\ntulisi etsiä parannusta tulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä\nkoettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko\nhe, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö\nkullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia\nitselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta\nvastaan on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on\ntosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen\nmukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut\npahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen\nmielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat\nsellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja\nlietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen\nmetsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota\nepäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta\nselvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle\nhenkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta\nniin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on\nalhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn,\nei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: \"saspetto\nlicentiafede\",[52] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi\nkeskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi\nvirittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.\n\n\n\n\nIHMISTEN LUONTEISTA.\n\n\nLuonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin,\nmutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa\nväkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän\ntunkeilevaksi ja nenäkkääksi; _mutta ainoastaan tottumus voi muuttaa\nluonnetta ja asettua itse sen tilalle_. Elköön se, joka mielii voittaa\nluonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin\nsiinä suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat\nepäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä\ntapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein.\nMutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin\nuimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on\npitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman\nepäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät\npaksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa\nsen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä,\nmissä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy\npyrkiä asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään\nmieltään erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla\non tapana luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee\njonkun nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne\nmenettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn\nja vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua\nkerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa\nlujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan\n\"Rakkauden lääke\": \"Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se,\njoka murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa\nmurehtimasta.\" Eikä liioin ole epäonnistunut vänhöjen roomalaisten\nohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan\nniinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi — nim. niin\nymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen.\nElköön kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan\npidettäköön pieni väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan.\nMutta elköön liiaksi luotettako sellaiseen luonteen suhteen\nsaavutettuun voittoon, sillä luonne saattaa uinua kätkössään pitkät\najat herätäkseen uudestaan sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa,\nkuten Aesopon neitonen, joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan\nnäköisenä istui pöydän päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi\nelköön sellaisia tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin\nedullista asettaa liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos\nmieli saavuttaa mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen\ntodellinen luonne tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä\nelämässä, sillä siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule\nkysymykseen; mielen ollessa kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee\nihmisen irti niistä ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin\nharkitusti noudattaa; sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien\nasioitten ja kokemusten kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus\njättää hänet oman onnensa nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin\nharrastuksiin, säätäköön kukin — olkoonpa hän sitte miten päättäväinen\ntahansa — määrätunnit sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista\nsellaisiin harrastuksiin nähden, joihin hänellä on luontaisia\ntaipumuksia, sillä hänen ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein\nkuin muut toimet sen sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin\nkasvoihin tai rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon\nedellisiä ja hävitettäköön jälkimmäisiä.\n\n\n\n\nTOTTUMUKSESTA JA KASVATUKSESTA.\n\n\nIhmisten ajatukset suuressa määrässä muodostuvat heidän mielihalujensa\nja taipumustensa mukaisiksi;[53] heidän keskustelunsa ja lausuntonsa\nmuodostuvat heidän oppinsa ja omaksumiensa mielipiteitten mukaan;\nmutta heidän tekonsa määrää tottumus. Niinpä Machiavelli sattuvasti\nlausuu, että ei ole luottamista luonteen lujuuteen tai ponnahteleviin\nja rohkeihin sanoihin, jollei tottumus niitä vahvista ja takaa.\nHän arvelee, että uhkarohkeaa salaliittoa toimeenpantaessa ei ole\nkoko painoa pantava toimeenpanijaksi valittavan henkilön luonteen\nhurjuuteen tai päättäväisyyteen ja tarmokkuuteen, vaan on valittava\nsellainen mies, jonka käsiä veri on ennenkin punannut. Ja vaikka\nMachiavelli ei tiennytkään mitään pappi Clementistä, Ravillacista,[54]\nJaureguy'ista[55] tai Baltazar Gerardista,[56] pitää hänen sääntönsä\nvieläkin paikkansa, ettei nimittäin luonne eivätkä vakuutukset ole\nläheskään niin vaikuttavia tekijöitä kuin tottumus. Ainoastaan\nuskonraivo voi tehdä vereen tottumattomalle ihmiselle mahdolliseksi\nkylmäverisen murhaamisen; muussa tapauksessa tottumus voittaa\nkaikki muut vaikuttimet yksin veritöihinkin nähden. Kaikilla muilla\nelämänaloilla tottumuksen kaikkivalta on kauttaaltaan huomattavana.\nIhmiset vakuuttavat, panevat vastalauseita, valallaan vahvistavat\nja kunniansa kautta lupaavat ja sitte kuitenkin menettelevät aivan\nsamoin kuin ennenkin, ikäänkuin jos he olisivat hengettömiä kuvia tai\nkoneita, joiden ainoana liikuntovoimana on tottumus. Tottumus voipi\nmuodostua vallitsevaksi mahdiksi, oikeaksi tyrannuudeksi ihmisten\nkeskuudessa. Uskovaiset hindut voivat tyynesti asettua pitkäkseen\nroviolle ja uhrata itsensä liekeissä. Eikä sillä hyvä, heidän\nvaimonsa usein vaativat, että heidän on sallittava uhrata itsensä\nmiestensä kanssa. Spartan nuorukaiset vanhoina aikoina kilvan pyrkivät\nuhrattaviksi Dianan alttarilla, kestäen koetuksen värähtämättä. Minä\nmuistan, miten Elisabetin hallituskauden alkuaikoina eräs irlantilainen\nkapinoitsija, joka oli tuomittu kuolemaan, anoi hallitukselta, että\nhänet hirtettäisiin pajunraipalla eikä nuoralla, sentähden että niin\noli tehty entisille kapinallisille. Venäjällä on munkkeja, jotka voivat\nistua vesiastiassa kokonaisen yön, kunnes jäätyvät lujasti kiinni. Ja\npaljo voisi luetella esimerkkejä tottumuksen voimasta sekä ruumiiseen\nettä mieleen nähden. Niin että koska tottumus kerran on valtavin tekijä\nihmisen elämässä, pyrkikööt ihmiset kaikin mokomin omaamaan hyviä\ntottumuksia. Ja epäilemättä on paras hankkia sellaista tottumusta\nmahdollisimman nuorella ijällä. Tätä me nimitämme kasvatukseksi, joka\nsellaisenaan ei ole muuta kuin aikaista totuttelemista. Niinpä me\ntiedämme, että kieli on taipuvaisempi tulkitsemaan erilaisia ääniä ja\nsointuja ja jäsenet ovat notkeammat tekemään kaikellaisia liikkeitä\nnuorempana kuin myöhemmällä ijällä. Mutta jos tottumuksen voima on\nsuuri yksinkertaisena, erillään ollen, niin on se sitäkin suurempi\nyhteissuuntaisissa, yhteiskunnallisissa ilmenemismuodoissaan; sillä\ntoisten esimerkki opettaa, seurapiiri elähyttää, kilpailu kannustaa,\nkunnia ja kuuluisuus kohottaa. Ja juuri näissä suhteissa tottumuksen\nvoima nousee ylimmilleen. Niinpä onkin hyveiden juurruttaminen\nihmisluonteeseen todellisten seurapiirien korkein tehtävä, jota vastoin\nyhteiskunta ja hyvin järjestetty valtio kyllä edistää jo ennestään\nihmisluonteessa tavattavia hyviä avuja, mutta niiden kylväminen siltä\njää tekemättä.\n\n\n\n\nONNISTUMISESTA.\n\n\nKieltämätön tosiasia on, että ulkopuoliset, tilapäiset sattumat\nmelkoisesti vaikuttavat ihmisen onnistumiseen; suosio, hyvä tilaisuus,\ntoisten kuolema, kysymyksessä olevaan tapaukseen soveltuva ominaisuus\nj.n.e. Mutta ylimalkaan ihminen pitelee onnensa kaavaa omissa\nkäsissään: \"Faber quisque fortunae suse\",[57] lausui runoilija; ja\nkaikista yleisimpiä ulkonaisia syitä on se seikka, että toisen tyhmyys\nja turhamaisuus on toisen onni; sillä kenenkään menestys ei käy niin\nnopeasti kuin sen, joka hyötyy toisten erehdyksistä.\n\n\"Serpens nisi serpentem comederit non fit draco\".[58] Hyvin huomattavat\nja ulkonaisesti silmäänpistävätavut, etevät ominaisuudet saavat\nosakseen kiitosta; mutta ne ovat salaisia ja peitettyjä ominaisuuksia\nihmisluonteessa, mitkä tekevät menestymisen (erittäinkin rikastumisen)\nmahdolliseksi. Se on jonkillaista sisällistä joustavaisuutta,\nperäänantavaisuutta, jolla ei ole erityistä nimeä. Espanjalainen\nnimitys \"disemboltura\"[59] osiksi tulkitsee sitä, kun ihmisen\nluonteessa ei ole mitään esteitä tai haittoja, vaan kiitää mieli yhtä\nrinnan onnenpyörän kanssa. Niinpä Livius kuvaa Cato vanhempaa seuraavin\nsanoin: \"Se mies omasi sellaiset tavattomat ruumiin ja sielun voimat,\nettä hän olisi väkisin kohonnut korkealle, vaikka hän olisi syntynyt\nsukuperäänsä nähden minkälaisilla edellytyksillä hyvänsä\"; mutta\nhän unohtaa, että Catolla oli harvinainen kyky tavattoman nopeasti\nperehtyä hänelle entisestään vallan outoihin asioihin (versatile\ningenium). Niinpä ihminen voi nähdä kohtalonsa, jos hän kiinnittää\nsiihen terävän ja läpitunkevan katseen; sillä jos se liekin sokea,\nnäkymätön se ei ainakaan ole. Menestyksen tie on niinkuin linnunrata\ntaivaalla, sikermä pienoisia tähtiä, jotka eivät erillään ollen\nnäkyisi, mutta jotka yhdessä luovat valoa. Samoin on joukko vähäisiä,\ntuskin huomattavia avuja, eli oikeammin taipumuksia ja tottumuksia,\njotka määräävät ihmisen onnistumisen ja menestyksen. Italialaiset ovat\npanneet merkille niistä muutamia, joita harvoin tulee ajatelleeksikaan.\nKun he puhuvat sellaisesta henkilöstä, jolle kaikki onnistuu, niin he\nsanoa sukaisevat, että hän muiden ominaisuuksiensa lisäksi on \"poco\ndi matto\";[60] ja varma on, että ei ole kahta ominaisuutta, jotka\nniin edistävästi vaikuttavat ihmisen menestymiseen kuin olla hiukan\nhupsu ja mahdollisimman vähän rehellinen. Siksipä äärimmäisyyteen\nasti isänmaataan rakastavat ihmiset esim. eivät koskaan edisty\nhuomattavammin; eivätkä he voikaan, sillä kun ihminen kiinnittää\najatuksensa oman itsensä ulkopuolelle, niin hän ei enää kule omia\nteitään. Nopea menestyminen tekee ihmisestä häilyvän seikkailijan,\njoka haluaa siirtää paikoiltaan kaikki tielleen sattuvat rajapyykit,\nmutta tyynesti ja ponnistusten kautta saavutettu menestys tekee\nmiehestä kelvollisen. Menestys saa osakseen kunnioitusta tyttäriensä,\nluottamuksen ja hyvän maineen kautta, sillä näissä kahdessa piilee\nsen siunaus, joista edellinen on ihmisessä itsessään ja jälkimmäinen\ntoisissa häntä kohtaan. Kaikki älykkäät miehet tapaavat omistaa kykynsä\nja etevät ominaisuutensa Kaitselmukselle ja Onnettarille, siten\nsuunnatakseen pois itsestään toisten ihmisten käteen vasamat sekä\nsaadakseen sitä paremman tilaisuuden käyttää suurta kykyään. Onhan\nsitäpaitsi suuremmoista olla korkeamman voiman huolenpidon alaisena.\nNiinpä Caesar sanoi laivurille myrskyssä: \"Caesarem portas et fortunam\nejus\".[61] Niinikään Sulla[62] otti nimekseen \"Felix\" (onnellinen)\neikä \"Magnus\" (suuri). Ja merkillinen seikka on se, että niille,\njotka julkisesti tekevät omasta viisaudestaan ja taitavuudestaan\nylen suuren numeron, tavallisesti ennen pitkää käy onnettomasti.\nHistoria kertoo, että Timotheus Atenalainen,[63] esittäessään valtionsa\nhallitukselle kertomusta toimistaan, tuon tuostakin sanoa sutkautti\n\"eikä tässäkään onnella ollut mitään osaa\". Mutta kävipä niin, että\nmikään ei enää sen koommin hänelle onnistunut. Epäilemättä on niitä,\njoita Onnetar erityisemmin suosii, joille kaikki näyttää luonnistuvan\nniinkuin runojen rustaaminen Homerolle, jota kukaan toinen runoilija ei\nvoittanut sujuvaisuudessa ja joustavuudessa.\n\n\n\n\nOPINNOISTA.\n\n\nOpinnot kelpaavat huviksi, koristukseksi ja taitavuuden hankkimiseksi.\nNiiden nautinnollisuus ilmenee yksityisessä elämässä ja\nyksinäisyydessä; niiden koristeellisuus tulee näkyviin seurustelussa\nja keskusteluissa; ja niiden taitavuus tulee kysymykseen asioiden\nymmärtämisessä ja hoidossa. Sellaiset henkilöt, jotka ovat taitavia\nasiantuntijoita jollakin erityisellä alalla, ovat kyllä kukin omalla\nalallaan päteviä arvostelijoita ja toimeenpanijoita; mutta yleiset\nneuvot, laajemmat suunnitelmat ja asiain johto onnistuu paraiten\nniiden avulla, jotka ovat oppineita. Liiallinen ajan kuluttaminen\nhistoriallisten tietojen esittämiseen on joutilaalle merkillinen\nominaisuus; niiden ylellinen käyttäminen koristuskappaleina tuntuu\nteennäiseltä ja etsityltä; ja kirjatoukille ominaista on käyttää niitä\nkaiken arvostelun pohjana ja selityksenä. Tiedot näet täydentävät\nihmistä, kun taas kokemus puolestaan täydentää tietoja. Sillä\nihmisen luontaiset taipumukset ovat kasvien kaltaisia siinä, että ne\nkehittyäkseen ja täydentyäkseen kaipaavat puutarhurin saksia opintojen\nmuodossa; ja opinnot puolestaan haarottuvat liiaksi ja muodostuvat\nhajanaisiksi harrastuksiksi, jollei kokemus ole niitä ohjaamassa.\nKierät ja ovelat ihmiset halveksivat opintoja, yksinkertaiset ihmiset\nihailevat nutä, ja mielevät ihmiset käyttävät niitä hyväkseen, sillä ne\neivät sellaisinaan kelpaa käytettäviksi, vaan ne ainoastaan opettavat\nja selittävät sitä viisautta, minkä huomioita tekevä tutkimus on\nvoittanut. Elä lue siinä mielessä, että saisit kumota ja todistaa\nvääriksi siinä esitetyt asiat, mutta elä liioin usko ja pidä kaikkea\ntodistettuna, eläkä lue löytääksesi näppäröitä sanamuotoja ja tietoja\npuheesi höysteeksi, vaan punnitse ja harkitse tarkoin luettavasi\nsisältöä. Muutamat kirjat ovat maisteltavia, muutamat nieltäviä ja\nmuutamat harvat pureskeltavia ja sulatettavia; s.o. muutamia kirjoja\non luettava vain osiksi, toiset luettava läpi, mutta ei erittäin\ntarkkaavaisesti, ja muutamat harvat luettava kokonaan, hartaasti ja\nharkiten. Lukeminen tekee mahdolliseksi liikkua vapaasti ja väljästi;\nopettavaiset keskustelut tekevät pirteäksi ja nopsaliikkeiseksi;\nja kirjottaminen tekee ihmisen täsmälliseksi ja säännölliseksi.\nSenpävuoksi tarvitsee sillä, joka kirjottaa vähän, olla hyvä\nmuisti, sillä, joka keskustelee vähän, lennokas järjenjuoksu, jota\nvastoin sen, joka lukee vähän, täytyy olla hyvin ovela ja keinokas,\nnäyttääkseen siltä, että hän tietää sen, mitä hän todellisuudessa ei\ntiedä. Perusteelliset tiedot tekevät miehet viisaiksi, runoilijat\nteräviksi ja sukkelasanaisiksi, matematikon taitavaksi, luonnontieteet\nsyviksi, moraalin vakavan arvokkaaksi, logikan ja retorikan pystyväksi\nväittelyssä; niin että opinnot tulevat tottumuksiksi. Ihmisen\nsielunkyvyissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi kehittää ja\nviljellä sopivasti valittujen opintojen kautta, aivan samoinkuin\nihmisruumista voidaan harjotusten ja liikkeiden avulla karaista\nmonenmoisia tauteja vastaan.\n\nNiinpä ihmiselle, jonka on vaikea pitää ajatuksiaan koolla,\nlaskuopilliset harjotukset tekevät hyvää, matematisissa tehtävissä\nkun näet pieninkin hajamielisyys poikkeuksetta tekee välttämättömäksi\nlähteä uudestaan alusta asti; sellaisen taas, jonka on vaikea huomata\neroavaisuuksia ja jaotuksia, on paras tutkia skolastikkojen[64]\nkirjotuksia, sillä niitä voi syyllä sanoa hiuksen halkomiseksi. Mutta\njos häneltä puuttuu kyky hallita käsillä olevaa kysymystä sekä taito\nvalaista ja todistaa joku seikka käyttämällä toista esimerkkinä eli\nvertauskohtana, niin on hänen edullista tutkia asianajajain pitämiä\npuheita. Siten jokaiselle tällaiselle puutteellisuudelle löytää\nkullekin korjaantumisen keinon.\n\n\n\n\nLYHYITÄ LAUSELMIA.\n\n\nGalban, Neron seuraajan, aikana Roomassa vallitsi kaikellainen\nvallattomuus ja epäjärjestys, jonka johdosta eräs senatori sanoi\nkeskellä senatin täysistuntoa, että olisi parempi elää sellaisessa\nyhteiskunnassa, missä mikään ei olisi laillista, kuin sellaisessa,\nmissä kaikki on laillista.\n\nThemistokles sanoi erään vähäisen valtion lähettiläälle, joka puhui\nsuurista asioista: \"Ystäväiseni, sinun sanasi vaativat suurkaupunkia.\"\n\nCaesar Borgia, oltuaan pitkät ajat riidoissa Romagnon aatelisten\nkanssa, vihdoin teki sovinnon heidän kanssaan. Tässä sopimuksessa oli\nm.m. sellainen ehto, että hän ei saisi koskaan kutsua näitä herroja\nkoolle kaikkia samalla kertaa. Tarkotus oli tehdä tälle julmuudestaan\nja petomaisuudestaan kuuluisalle ruhtinaalle mahdottomaksi surmata\nheidät kaikki yhdessä tukussa. Mutta mitäs ollakaan, taitavuudellaan\nja teeskennellen suoruutta ja vilpittömyyttä, hänen onnistui koota\nheidät kaikki Cinigaglian kaupunkiin kokoukseen, missä heidät jok'ainoa\nmurhattiin. Kun eräs kardinaali esitti kertomuksen tästä \"onnellisesta\nmutta kamalasta tapahtumasta\" paavi Aleksanterille, Caesar Borgian\nisälle, niin tämä lausui: \"Hehän itse rikkoivat sopimuksen tulemalla\nkoolle kaikki yht'aikaa.\"\n\nKerran sattui Roomassa, että Clodius nimistä nuorta aatelismiestä\nsyytettiin jostakin hyvin törkeästä rikoksesta. Lautakunta oli hyvissä\najoin runsaasti lahjottu, ja anoi se senatilta aseellista joukkoa\nvartiokseen, jotta lautamiehet muka uskaltaisivat tehdä omantuntonsa\nmukaan tuomitessaan tätä rajuudestaan tunnettua ylimystä. Ja tämä\ntoimenpide sai koko maailman vakuutetuksi siitä, että Clodius\ntuomittaisiin kuolemaan. Mutta syyttömäksi ja vapaaksi julisti hänet\nlautakunta. Seuraavana päivänä senatori Catulus tavatessaan eräitä\nmainitun lautakunnan jäseniä, sanoi näille: \"Mikä saattoi teidät\npyytämään meiltä sotaväkeä? Pelkäsittekö, että rahat otettaisiin teiltä\npois?\"\n\nYllämainitussa oikeusjutussa Cicero m.m. antoi valallisen todistuksen\nsyytettyä vastaan, jonka 57-miehinen lautakunta vapautti, vastoin hänen\ntodistustaan. Eräänä päivänä Cicero ja Clodius joutuivat vastakkain\nsenatissa, jolloin Clodius, härnätäkseen etevätä vastustajaansa,\nsanoi tälle: \"Lautakuntapa ei luottanut teihin.\" Siihen vastasi\nCicero: \"Kaksikymmentäviisi lautamiestä antoi minulle luottamuksensa;\nmutta siellä oli kohnekymmentäkaksi, jotka eivät antaneet teille\nluottamustaan, sillä he olivat saaneet maksun etukäteen.\"\n\nDiogenes, joka näki Makedonian silloin vähäpätöisen vallan vielä\nkerran paisuvan suureksi ja mahtavaksi, sanoi, kun häneltä kysyttiin,\nmiten hänet oli haudattava kuoltuaan: \"Kasvot alaspäin; sillä piakkoin\nmaailma tulee mullistumaan ylösalasin, ja silloin minä jään lepäämään\nselälleni.\"\n\nKuuluisalla senatorilla Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että\nroomalaiset ovat niinkuin lampaat; niitä on helpompi ajaa laumassa kuin\nyksitellen.\n\nKun Lycurgus oli saanut tehtäväkseen laatia Spartalle uudet lait\nja hallitusmuodon, niin eräs neuvoi häntä asettamaan ne ehdottoman\nyhdenvertaisuuden pohjalle. Siihen suuri lainsäätäjä vastasi: \"Hyvä\nherra, pankaa alulle se toimenpide omassa talossanne.\" (Laaskaa ensin\noman kynnyksenne alus.)\n\nBionille, tunnetulle kreikkalaiselle ateistille (jumalankieltäjälle)\nnäytettiin eräässä merikaupungissa sijaitsevassa Neptunon temppelissä\nsäilytettyä kokoelmaa, joka esitti sellaisten kuvia, jotka myrskyssä\nolivat rukoilleet Neptunoa avukseen ja pelastuneet haaksirikosta.\n\"Mitäs te tästä sanotte?\" häneltä kysyttiin, \"ettekö tunnusta\njumalien voimaa?\" Siihen virkkoi Bion: \"Niinpä kyllä, mutta missä\novat maalattuina niiden kuvat, jotka ovat hukkuneet rukouksistaan\nhuolimatta?\"\n\nCicero oli kerran päivällispidoissa, missä sattui samalla kertaa\nolemaan eräs ijäkäs nainen, joka puhui ijästään, sanoen olevansa\nainoastaan neljänkymmenen vuoden vanha. Ciceron vieressä istuva\nvieras kuiskasi hänen korvaansa: \"Tuo puhuu 40 vuodesta, vaikka hän\nepäilemättä on paljo vanhempi.\" Cicero vastasi hänelle: \"Minun täytynee\nuskoa häntä, sillä minä olen kuullut hänen lausuvan samat sanat monta\nkertaa näiden viimeisten kymmenen vuoden aikana.\"\n\nKeisari Vespasianus kysyi kerran Apolloniukselta, mikä oli syynä Neron\nperikatoon. Apollonius sanoi: \"Nero osasi hyvin soitella harppua, mutta\nhallitusasioissa hän joko pingotti kielet liian korkealle tai löyhdytti\nne liian mataliksi.\"\n\nKun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on kaikista tärkein ihmisen\nelämässä, niin hän vastasi: \"Olla oppimatta sitä, mikä on turhaa.\"\n\nDiogenes, filosofi, joka vapaaehtoisesti eli suuressa köyhyydessä,\nsanoi, kun hiiri tuli hänen luokseen hänen syödessään: \"Minä huomaan,\nettä yksin Diogeneskin elättää loisia.\"\n\nEräältä vanhan ajan filosofilta kysyttiin, millä tavalla viisas mies\neroaa narrista. Hän vastasi: \"Lähettäkää heidät molemmat alastomina\nniiden tykö, jotka eivät heitä ennestään tunne, ja te saatte nähdä.\"\n\nRooman senatti kerran laati lain maakuntain kuvernöörien lahjusten\nottamista ja kiskomista vastaan. Sen johdosta Cicero sanoi kansalle\npitämässään puheessa, että maakuntain sietäisi pyytää Rooman hallitusta\nkumoomaan tämän uuden lain. \"Sillä\", hän lausui, \"tätä ennen\nkuvernöörit ottivat lahjoja ja kiskoivat hallitsemiansa maakuntia\nsen verran kuin he itse tarvitsivat ja pitivät riittävänä, mutta nyt\nhe ottavat lahjuksina ja kiskovat niin paljo, että se rittää, ei\nainoastaan heille itselleen, vaan myöskin tuomareille, lautamiehille ja\nmuille viranomaisille, joiden tehtävänä on valvoa lain noudattamista.\"\n\nAristippus, purjehtiessaan mjrskyssä, osotti pelonmerkkejä. Silloin\neräs merimiehistä sanoi hänelle loukkaavalla tavalla: \"Me, jotka olemme\nvain plebeijejä (alhaisoa), emme ole hädissämme, mutta sinä, joka olet\nfilosofi, näyt pelkäävän.\" Aristippus vastasi: \"Ei ole samantekevä,\nkumpainenko meistä hukkuu, sinä tai minä.\"\n\nSattui, että kerran, kun Augustuksen puoliso Livia liikkui Rooman\nkaduilla, hän näki muutamia nuorukaisia, jotka olivat riisuutuneet\nilkosen alasti nauttien kepposestaan. Augustus ryhtyi oitis\ntoimenpiteisiin veitikoiden vangitsemiseksi, mutta Livia (kauneudestaan\nja elämänhalustaan tunnettu) asettui nuorukaisten puolelle, sanoen: \"Se\nei kiihottanut naisten tunteita enemmän kuin kuvapatsaat.\"\n\nFilipiä, Makedonian kuningasta, kehotettiin karkottamaan maanpakoon\neräs henkilö, joka oli puhunut hänestä pahaa. Mutta Filip vastasi:\n\"Parempi on, että hän puhuu siellä, missä meidät molemmat tunnetaan,\nkuin siellä, missä ei tunneta meitä kumpais takaan.\"\n\nLucullus (herkullisuudestaan kuuluisa roomalainen sotapäällikkö) kerran\nkestitsi vieraanaan Pompeijusta eräässä komeassa palatsisaan; Pompeijus\nsanoi: \"Tämä on tavattoman ihana ja suuremmoinen asunto kesäiseen\naikaan, mutta minusta tuntuu, että se on kylmä talvella.\" Siihen\nvastasi Lucullus: \"Ettekö pidä minua niin viisaana kuin moninaiset\nlinnut ovat, jotka muuttavat asuntoa talveksi?\"\n\nPlato oli kerran kutsunut muutamia ystäviä luokseen päivällisille.\nHänen huoneessaan oli sievästi koristettu ja kallisarvoinen leposohva.\nDiogenes filosofi tuli sisään, astui sohvalle ja tallasi sitä sanoen:\n\"Minä tallaan Platon ylpeyden.\" Siihen vastasi Plato tyynen lempeästi:\n\"Mutta vielä suuremmalla ylpeydellä, Diogenes.\"\n\nPuhuja Demades vanhemmalla puolella ikäänsä muuttui hyvin\nlörpötteleväksi ja söi kuin ahma. Antipaterilla oli tapana sanoa\nhänestä, että hän on niin kuin uhrieläin, josta ei jää jälelle muuta\nkuin kieli ja vatsalaukku.\n\nIssuksen taistelun jälkeen, Tyron piirityksen aikana Persian kuningas\nDarius tarjosi Aleksanteri Suurelle loistavia rauhanehtoja. Ja kun\nhän sen johdosta keskusteli sotapäällikköjensä kanssa, niin Parmenio\nhuomautti: \"Varmasti minä ottaisin vastaan tämän tarjouksen, jos minä\nolisin Aleksanteri.\" Aleksanteri vastasi: \"Samoin tekisin minäkin, jos\nolisin Parmenio.\"\n\nKun kerrottiin, että persialaiset panisivat toimeen sellaisen\nnuolisateen, että aurinko siitä pimenisi, niin eräs spartalainen\nsotapäällikkö arveli: \"Sepä käy hyvin, sillä nyt on kuuma päivä ja me\nniin ollen saamme taistella varjossa.\"\n\nCato vanhempi, ikämiehenä, hautasi vaimonsa ja meni naimisiin nuoren\ntytön kanssa. Hänen poikansa riensi hänen luokseen ja huudahti: \"Mitä\nolen minä rikkonut, kun te tuotte emintimän taloon?\" Ukko vastasi:\n\"Ei, päinvastoin poikaseni, minä olen sinuun niin mielistynyt, että\nhaluaisin saada vielä monta sellaista.\"\n\nPuhuja Crassuksella oli elättinä mureena-niminen kala, josta hän piti\nsangen paljo. Kala kuoli ja Crassus itki surusta. Kerran hän joutui\nsenatissa kiivaaseen väittelyyn Domitiuksen kanssa, joka sanoi hänelle:\n\"Hupsu Crassus, sinä itkit kuollutta kalaa.\" Siihen vastasi Crassus:\n\"Niin todellakin, enemmän kuin sinä kahden vaimosi kuolemaa.\"\n\nKerran Makedonian Filip, Aleksanteri Suuren isä, langetti tuomion\neräälle vangille, sattuen olemaan sillä kertaa uneliaalla ja\nhervottomalla tuulella. Vanki kuultuaan tuomionsa, sanoi: \"Minä\nvetoan.\" Kuningas, ällistyneenä, sanoi: \"Kehen sinä vetoat?\" Vanki\nvastasi: \"Filipistä, silloin kun hän ei kallistanut korvaansa, Filipiin\nsilloin, kun hän kallistaa korvansa.\"\n\nKun kuningas Kroisos näytteli ylpeillen suuria aarteitaan Solonille,\nniin tämä sanoi hänelle: \"Jos tänne tulee toinen kuningas, jolla on\nparempaa rautaa kuin sinulla, niin hänestä tulee tämän kullan omistaja.\"\n\nLakedaimonin kuningas Archidamus saatuaan pöyhkeitä ja uhkaavia\nviestejä hänen valtakuntansa rajoja lähestyvältä voitokkaalta\nAleksanterilta (sen jälkeen kun Aleksanteri oli voittanut atenalaiset\nKhaironean luona), kirjotti hänelle vastaukseksi, että jos hän\nnaittaisi oman varjonsa, ei se olisi pitempi nyt kuin ennen hänen\nvoittoaan.\n\nPlatolla oli tapana sanoa opettajastaan Sokrateesta, että hän oli\nniinkuin apteekkarien lääkeruukut, joissa on ulkopuolella apinoita,\npöllöjä ja tonttuja, mutta sisällä erinomaisia lääkkeitä.\n\nAleksanteri Suuri lähetti atenalaiselle Phosionille suuren rahasumman\nlahjaksi (tarkotuksessa sillä ostaa tämän vaikutusvaltaisen miehen\nkannatus itselleen). Phocion sanoi kuninkaan lähettiläälle: \"Miksikä\nkuningas lähettää näin paljo rahaa juuri minulle eikä muille?\"\nLähettiläs vastasi: \"Senvuoksi, että hän pitää teitä ainoana hyvänä\natenalaisena.\" Siihen virkkoi Phocion: \"Jos hän todellakin on sitä\nmieltä, niin sallikoon hän minun pysyä sellaisena yhä edelleen.\"\n\nKarthago lähetti Hanno nimisen miehen edustajakseen Roomaan toisen\nPuunilaissodan päätyttyä neuvottelemaan rauhasta. Ja Hannolle se\nvihdoin onnistuikin. Eräässä neuvottelutilaisuudessa muuan roomalainen\nsenatori sanoa tokaisi: \"Te olette usein rikkoneet rauhan, jonka\nehtoihin te valallisesti sitouduitte; olkaapa hyvä ja sanokaa, minkä\njumalan kautta te nyt aiotte vannoa?\" Hanno vastasi empimättä: \"Samojen\njumalien kautta, jotka ovat niin ankarasti rangaisseet meitä entisistä\nrikkomuksistamme.\"\n\nSkytialaisella Anacharsiilla oli tapana sanoa, että lait ovat ikäänkuin\nhämähäkin verkko, johon pienet kärpäset tarttuvat, mutta suuret\nlentävät läpi.\n\nThemistokles, ennenkuin hän vielä oli saavuttanut mainettaan, rakastui\nerääseen nuoreen mieheen, joka kohteli häntä halveksuen. Mutta kun\nhänestä tuli suurmies, niin mainittu nuorukainen etsi hänen suosiotaan.\nSilloin Themistokles sanoi: \"Me olemme molemmat viisastuneet, mutta\nliian myöhään.\"\n\nAristippus kerran aneli Dionysiuksen suostumusta erääseen pyyntöön,\nmutta tämä ei ottanut hänen anomustaan kuuleviin korviinsa.\nSilloin Aristippus lankesi hänen jalkoihinsa, ja Dionysius antoi\nsuostumuksensa. Eräs, joka sattui silloin olemaan saapuvilla, sanoi\njälestäpäin Aristippukselle: \"Sinä, joka olet filosofi, kehtaatkin\nalentua niin, että lankeat tyrannin edessä polvillesi.\" Aristippus\nehätti selittämään: \"Syy ei ole minussa, vaan Dionysiuksessa, jolla on\nkorvat jaloissaan.\"\n\nKun Solonilta kysyttiin, oliko hän antanut atenalaisille parhaat lait,\nhän vastasi: \"Parhaat niistä, mitkä he olisivat ottaneet vastaan.\"\n\nEräs sanoi Aristippukselle: \"Se on kummallista, että rikkaat antavat\napuaan mieluummin köyhille kuin filosofeille.\" Aristippus vastasi: \"Se\njohtuu yksinkertaisesti siitä, että he arvelevat pikemmin tulevansa\nköyhiksi kuin filosofeiksi.\"\n\nKeisari Trajanuksella oli tapana tehdä pilkkaa siitä ruhtinaille\nominaisesta epäluulosta, joka saattaa heidät poistamaan tieltään ne,\njoiden he pelkäävät pyrkivan seuraajoikseen. \"Ei ole vielä ollut\nkuningasta\", hän sanoi, \"joka olisi surmannut seuraajansa\".\n\nTessalialaisella Jasonilla oli tapana sanoa, että muutamia asioita\ntäytyy tehdä väärin, jotta monet asiat voitaisiin tehdä oikeuden mukaan.\n\nMakedonian kuningas Demetrius joskus vetäytyi tykkänään pois\nhallitustoimista ja kokonaan heittäytyi nautintoihin. Erään kerran, kun\nhän teki sen tempun, selittäen syyksi sairauden, hänen isänsä Antigonus\nsaapui yhtäkkiä hänen asunnolleen ja tapasi kauniin nuorukaisen, joka\ntuli häntä vastaan kuninkaan makuuhuoneesta. Kun Antigonus astui\nsisään, ehätti kuningas sanomaan: \"Kuume jätti minut juuri nyt.\" Siihen\nvastasi Antigonus: \"Luulenpa, että sehän se tuli minua vastaan ovessa.\"\n\nKuuluisalla roomalaisella Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että\nviisaat miehet oppivat enemmän tyhmiltä kuin tyhmät viisailta.\n\nEräs atenalainen puhuja sanoi suurelle Demostheneelle: \"Atenalaiset\ntappavat sinut, jos he tulevat raivoon\", johon Demosthenes vastasi: \"Ja\nsaman he tekevät sinulle, jos pysyvät järjissään.\"\n\nEpiktetus tapasi sanoa, että moukka syyttää toisia kaikesta pahasta,\nmitä hänelle sattuu, filosofiaa opetteleva syyttää itseään, mutta\nfilosofi ei syytä itseään eikä muita.\n\nSiihen aikaan, kun monet huomattavammat roomalaiset laitattivat\nitselleen muistopatsaita, eräs henkilö kysyi kummastellen Cato\nvanhemmalta, miks'ei hän laitattanut itselleen sellaista. Siihen\nvastasi terävyydestään kuuluisa valtiomies, että hän haluaa mieluummin,\nettä ihmiset kyselevät ja ihmettelevät, miksi hänellä ei ole\nmuistopatsasta, kuin että miksi hänellä sellainen on.\n\nAtenalainen Phocion, joka oli hyvin vakava mies eikä koskaan halunnut\nmielistellä kansaa, puhui kerran kansankokouksessa, jolloin hänelle\ntaputettiin käsiä. Mutta silloin hän oitis kääntyi erään ystävänsä\npuoleen ja kysyi: \"Mitä asiaan kuulumatonta minä olenkaan mahtanut\nsanoa?\"\n\nDiogenes astuskeli eräänä päivänä Atenan torilla sytytetty kynttilä\nkädessä, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsii, niin filosofi\nvastasi etsivänsä ihmistä.\n\nKerran, kun ateisti Bion oli purjehdusmatkalla, nousi kova myrsky ja\nmerimiehet, jotka olivat paatuneita ja hurjia miehiä, alkoivat rukoilla\njumalia; mutta Bion sanoi heille: \"Elkää toki antako niille (jumalille)\ntietoa siitä, että te olette täällä.\"\n\nKuningatar Elisabet ei ollut pitkiin aikoihin suvainnut hovinarri Pacea\nläheisyydessään, syystä että tämä käytti liian purevia letkautuksia.\nKuitenkin joku sai kerran kuningattaren taivutetuksi kutsumaan Mr Pacen\nsisälle, sillä ehdolla että hän pysyisi aisoissa. Hovinarrin saavuttua\nkuningatar sanoi hänelle: \"Tule pois, Pace, nyt me kai saamme kuulla\nhuomautuksia vioistamme.\" Siihen sanoa tokaisi Pace: \"Minulla ei ole\ntapana puhua sellaisesta, mistä koko kaupunki puhuu.\"\n\nOli muuan epikurolainen, joka kerskaili sillä, että useat filosofiset\nkoulukunnat muuttuivat myöhemmin epikurolaisiksi, mutta että kukaan\nepikurolainen ei ole vielä koskaan muuttanut toiseen koulukuntaan.\nSiihen sanoi eräs filosofi, joka kuului erääseen toiseen lahkoon: syy\non selvä kuin päivä, sillä kukoista voidaan tehdä salvukukkoja, mutta\nkuohituista kukoista ei tule kukkoja.\n\nDemokritus sanoi, että totuus on löydettävissä syvien rotkojen pohjalta\nja että kun sen on löytänyt, tarvitsee sitä jalostaa.\n\nNerolla oli tapana sanoa opettajastaan Senecasta, että hänen tyylinsä,\nesitystapansa oli kuin saviruukki ilman kalkkia.\n\nDiogenes, nähdessään nuorukaisen, joka oli avioton poika, heittelevän\nkiviä väkijoukkoon, sanoi tälle: \"Varo, ettet satuta isääsi\".\n\nPlutarkos sanoi sattuvasti huomattavaan asemaan kiivenneistä\nvähäkykyisistä henkilöistä, että sellaiset muka muistuttavat suurille\njalustoille sijotettuja kuvapatsaita, jotka korkealla paikallaan\nnäyttävät sitäkin vähäpätöisemmiltä.\n\nPlutarkos sanoi: \"Hyvä maine on niinkuin tuli, kun sen on saanut\nsyttymään, on sitä verrattain helppo pitää vireillä; mutta jos sen\nkerta sammuttaa, ei ole helppo saada sitä uudelleen syttymään.\"\n\nEräs, jota kuulusteltiin sen johdosta, että hän oli puhunut loukkaavia\nsanoja kuninkaasta, tunnusti niin tehneensä ja lisäsi: \"Se on totta,\nja jollei viini olisi loppunut kesken, olisin minä sanonut vielä paljo\nenemmän.\"\n\nKerran joku pilkallisesti kysyi Diogeneelta, mikä siinä on, että\nfilosofit etsivät rikkaita miehiä eivätkä rikkaat koskaan filosofeja?\nHän vastasi: \"Sentähden että edelliset tietävät, mitä heiltä puuttuu,\nmutta jälkimmäiset eivät sitä tajua.\" — (Tässä tarkotetaan köyhiä\nfilosofeja, jotka elivät almuilla.)\n\nJack Weeks sanoi eräästä hyvin huomattavasta miehestä, joka oli juuri\nkuollut ja joka oli olevinaan uskovainen, mutta ei ollut suinkaan\nhurskaimpia elämäntavoiltaan: \"Niin, minä toivon, että hän on nyt\ntaivaassa. Kukin ajattelee niinkuin toivookin; mutta jos hän on\ntaivaassa, niin vahinko olisi, jos se tulisi tunnetuksi.\"\n\nMitä etevämpi peluri on taidossaan, sitä kehnompi hän on ihmisenä.\n\nPaljo jännittäminen särkee jousen; mutta taipumattomuus mielen.\n\nSe voittaa vastakin, joka hillitsee itsensä voittaessaan.\n\nSe nukkuu makeasti, joka ei ole tietoinen siitä, että hän nukkuu\nhuonosti.\n\nTuskat tekevät viattomastakin miehestä valehtelijan.\n\nJännitetystä mielihalusta itse nopeuskin tuntuu hitaudelta.\n\nYksin hiuskarvakin luo oman varjonsa.\n\nKauniit kasvonpiirteet on äänetön suositus.\n\nOnni tekee narrin siitä, jonka se ottaa suosikikseen.\n\nSellainen onni, jota kukaan ei näe, tekee ihmisen onnelliseksi eikä\nherätä kateutta häntä kohtaan.\n\nOi, miten viheliäistä on saada osakseen loukkauksia sellaisilta, joita\nemme voi syyttää.\n\nMikään ei ole hauskaa, missä ei ole vaihtelua.\n\nSyytä on kadehtia sitä, joka on joko rohkea tai onnellinen.\n\nVastoinkäymisissä ainoastaan hyveelliset säilyttävät toivon.\n\nKostossa kiireellisyys on rikollista.\n\nOnnettomuudessa toisen hymyilykin tuntuu kiusottavalta.\n\nSuotta syyttää Neptunoa se, joka toistamiseen joutuu haaksirikkoon.\n\nSe, joka loukkaa yhtä, uhkaa monta.\n\nOnnellinen se, joka kuolee, ennenkuin hän kutsuu kuolemaa luokseen.\n\nHuono mies on kehnoimmillaan pyhimystä näytellessään.\n\nLukot ja salvat eivät voi suojella sitä, mitä kaikki mielivät.\n\nNe elävät huonosti, jotka arvelevat elävänsä ijankaikkisesti.\n\nSe sairas menettelee nolosti, joka tekee lääkärin perillisekseen.\n\nSillä, jota kaikki pelkäävät, on syytä itse pelata kaikkia.\n\nSe on puolittain myönnetty, mikä on kielletty sirosti.\n\nPelkuri mielellään kutsuu itseään varovaiseksi, maltilliseksi mieheksi;\nja saituri sanoo olevansa säästäväinen.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Bacon tarkottaa tässä n.s. skeptikkojen eli pyrrhomistien\nkoulukuntaa. Pyrrho eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän epäili kaikkea,\nkuten nimi skeptiko osottaa. Uuden akatemian filosofit niinikään olivat\nskeptikkoja. Heidän asettamansa on kysymys: \"mitä varmuutta on olemassa\nsiitä, ovatko meidän tietomme tosia?\" ja \"mitä on totuus?\"\n\n[2] Lucretius, roomalainen runoilija ja epikurolainen filosofi.\n\n[3] Tämä mietelmä on osiksi lainattu Senecan kirjotuksista, nim. hänen\nkirjeistään Luciliukselle.\n\n[4] Filosofinen oppilahko eli koulukunta, jonka perusti kyprolainen\nZeno Atenassa. Hänen oppiensa perusajatuksena oli hyveellisyyteen\npyrkimisen velvollisuus kaikilla elämän aloilla. Hänen mukaansa\nhenkiset nautinnot ovat asetettavat ruumiillisten yläpuolelle ja hänen\noppilaansa eivät välittäneet terveydestä tai sairaudesta, rikkauksista\ntai köyhyydestä, kärsimyksistä tai nautinnoista.\n\n[5] Tässä huomautuksessa on paljo perää. Lapsia tulisi opettaa tekemään\nsitä, mikä on oikein sen itsensä vuoksi ja senvuoksi, että se on heidän\nvelvollisuutensa, ja että heitä ei johdettaisi siihen itsekkääseen\ntyydytykseen, minkä tuottaa tieto siitä, että on saavuttanut palkinnon,\njoka on jäänyt saamatta hänen tovereiltaan, ja pitämään itseään\ntovereitaan parempana. Maailmalle jouduttuaan heillä tulee olemaan\ntarpeeksi asti kilpailua, välttämätöntä ja pakollista.\n\n[6] Tässä tarkotetaan sitä, että jos papeilla on perheen elatukseen\ntarvittavain varojen hankkiminen huolenaan, niin heillä tuskin on\nkeinoja tai halua hyväntekeväisyyden harjottamiseen seurakuntalaistensa\nkeskuudessa.\n\n[7] Vanhaan aikaan tämä käsitys oli sangen yleinen, ja roomalaiset\nyleensä pitivät mahdollisena, että kateen ihmisen silmä voisi\nvahingoittaa saapuvilla olevaa henkilöä, säteilemällä tähän kateuden\nmyrkkyä. Lordi Bacon tässä nähtävästi tarkottaa Markuksen 7: 21, 22:\n\"Ihmisen sydämestä käy ulos petos, irstaisuus ja pahat tarkotukset\"\n(englanninkielellä \"evil eye\", \"nurja silmä\").\n\n[8] Narses oli Belisariuksen jälkeen Italian sotajoukkojen päällikkönä\nkeisari Justinianuksen aikana, voittaen taistelussa goottien kuninkaan\nTotilan, joka oli vallottanut Rooman.\n\n[9] Tamerlan eli Timur oli syntyisin Samarkandista, jonka maakunnan\nkeisariksi hän valittiin. Hän vallotti Persian, Georgian ja\nHindostanin, ja otti vangiksi turkkilaisten uljaan sulttaanin Bajasetin\nAngoran taistelussa v. 1402. Hänen valtakuntansa ulottui Irtish ja\nVolga joista Persian lahteen ja Ganges-virrasta Kreikan saaristoon\nasti. Varustautuessaan lähtemään vallotusretkelle Kiinaan, Tamerlan\nkuoli 70:nnellä ikävuodellaan v. 1405. Hän oli pitkä ja kookas mies\nvartaloltaan, mutta toinen käsi oli hervoton ja oikea puoli rampautunut.\n\n[10] Hän tässä nähtävästi tarkottaa ateenalaisten tapaa karkottaa\nostrakismos-äänestyksellä maanpakoon tasavallan johtavia miehiä, jotta\nhe eivät paisuisi liian mahtaviksi.\n\n[11] \"Kateus ei pidä juhlapäiviä\".\n\n[12] Hän rakasti kohtuuttomuuteen asti Virginiaa, Virginiuksen tytärtä,\njonka hänen isänsä surmasi estääkseen häntä joutumasta Claudiuksen\nhimojen uhriksi. Tämä tapaus vei decemvirin perikatoon, ja kerran oli\nraivostunut kansa vähällä polttaa Claudiuksen ja Virginian elävinä.\nClaudius oli muitten mukana laatimassa sitä lakikokoelmaa, joka\ntunnetaan nimellä \"Kahdentoista taulun lait\".\n\n[13] \"Meillä on toinen toisessamme riittävästi tutkimisen aihetta.\"\nKuitenkin Pope on samaa mieltä kuin Epicurus, tästä Baconin moittivasta\narvostelusta huolimatta:\n\n    \"Siis tunne itsesi, eläkä lähde Jumalata seulomaan;\n    Tutkia ihmisyyttä sopii ihmisen.\"\n\n                  Ihmisestä (Popen Essays-teokscsta).\n\nJa todellakin Bacon näyttää erehtyneen näiden Epicuruksen sanojen\nsuhteen, joilla ei tarkoteta, että ihmistä on tarkastettava ainoastaan\nruumiillisilla silmillä, vaan että hän soveltuu myöskin sisäisen hengen\ntutkimusesineeksi.\n\n[14] Koskapa et ole sitä, mitä olit, sinulla ei ole syytä toivoa\neläväsi edelleen.\n\n[15] Kuolema painaa raskaasti sitä, jonka kaikki muut tuntevat, mutta\njoka kuolee tuntematta itseään.\n\n[16] \"Ja Jumala katsoi tekojansa, joita Hänen kätensä olivat tehneet,\nja hän näki, että kaikki oli hyvin.\" 1 Mos. 1. 31.\n\n[17] Niinkuin konsanaankin itsestään selvät asiat.\n\n[18] \"Kaikkien mielestä hän olisi ollut hyvä hallitsija, jollei\nhän olisi koskaan hallinnut.\" — Servius Sulpicius Galba, Rooman\nsotajoukkojen päällikkö Saksassa ja Espanjassa, nousi kapinaan keisari\nNeroa vastaan v. 68 j.Kr. Nero surmasi itsensä ja Galba julistettiin\nkeisariksi, mutta ennen pitkää hän jättäytyi kokonaan suosikkiensa\nohjattavaksi, kukistettiin ja murhattiin.\n\n[19] \"Vespasianus oli keisareista ainoa, joka muuttui paremmaksi\nvaltaistuimelle nousemisensa perästä\". Vespasianus oli syntynyt v. 9\nj.Kr. ja tuli keisariksi v. 69.\n\n[20] Augier Chislain de Busbecq (lat. nimi Busbechius), kuuluisa\nvaltiomies ja Romanian kuninkaan lähettiläs sulttaanin hovissa, syntyi\nv. 1522; kirjoitti Turkin keisarikunnan historian, joka käännettiin\nkaikille Europan kielille.\n\n[21] Firenzeläinen valtiomies. Hän kirjotti selityksiä Liviuksen\nRooman historian ensimmäisestä osasta tullen sen kautta kuuluisaksi\nvapaamielisistä ajatuksista sekä asiallisista ja selvistä\njohtopäätöksistään. Tätä teosta seurasi maailman mainio tutkielma \"Il\nPrincipe\" (Ruhtinas) — jossa hänen suosijansa Caesar Borgia oli hänen\nkuvaamansa mallikelpoinen ruhtinas. Koko tämän kirjan yksinomaisena\ntarkotusperänä on esittää ne keinot, joiden avulla voi säilyttää\nvaltansa ja asemansa, olipa sen sitte saavuttanut miten hyvänsä. Mutta\nvieläkään ei varmuudella tunneta Machiavellin vaikuttimia eikä tämän\nkirjan varsinaista tarkötusta — jonka monet arvelevat olleen niiden\nkatalain oppien ja periaatteiden paljastaminen, jotka kirjottaja on\nhyväksyvinhän. M. kuoli v. 1527 suuressa köyhyydessä.\n\n[22] Vapahtajan sanat \"rikkaalle nuorukaiselle.\" — Mark. 10: 21.\n\n[23] Timon Atenalainen, jolla nimellä Shakespeare esittää hänet\nsamannimisessä näytelmässään, tunnetaan \"Misantropin\", ihmisvihaajan,\nliikanimellä. Hänen hengenheimolaisensa ja toverinsa oli filosofi\nApemantus, eräs toinen atenalainen, jolla oli samallaiset käsitykset\nihmisistä ylipäänsä. Timon oli suosivinaan niinikään Alkibiadesta,\njonka hän aavisti vielä jonakin päivänä syöksevän perikatoon\nisänmaansa. Kerran hän yleisessä kansankokouksessa sanoi, että hänellä\non puistossaan viikunapuu, jonka oksaan moni kunnon kansalainen\non hirttänyt itsensä, mutta että hänen muka täytyy nyt hakata tuo\nmerkillinen puu poikki, hän kun käy rakentamaan sille paikalle, ja sen\nvuoksi kehottaa kaikkia sellaisia, jotka haluavat käyttää tilaisuutta\nhyväkseen, kiiruhtamaan, ennenkuin se on myöhäistä.\n\n[24] Mirhamipuu.\n\n[25] Alankomaat olivat juuri niinä aikoina vapautuneet Espanjan\nikeestä ja julistautuneet itsenäiseksi valtioksi nimellä \"Alankomaiden\nYhdistyneet Maakunnat\".\n\n[26] \"Maaemo, jumalien vihan ärsyttämättä synnytti hänet, viimeisen\nlapsensa, niin sanotaan, Coeus ja Enceladus jättiläisten sisaren.\"\n\n[27] \"Hallitsija, joka kerran on herättänyt alamaistensa vihaa,\nmenettelipä hän oikein tai väärin, valmistaa omaa perikatoaan.\"\n\n[28] \"He täyttävät velvollisuutensa, mutta ikäänkuin haluten mieluummin\nkeskustella hallitsijainsa määräyksistä kuin noudattaa niitä.\"\n\n[29] Kuningas Henrik III:s asettui n.s. Liigan puolelle, jonka olivat\njärjestäneet Guisen herttua ja muut katoliset ylimykset ja jonka\ntarkotuksena oli tukahuttaa protestanttinen usko Ranskassa. Kun hän\nvihdoin, liian myöhään, huomasi erehdyksensä ja äkkäsi, että hänen oma\nvaikutusvaltansa ja arvonsa oli mennyt, surmautti hän salamurhaajalla\nGuisen herttuan ja kardinaali De Larrainen, oman veljensä.\n\n[30] Bacon viittaa tässä siihen vanhaan avaruuden käsitykseen, jonka\nmukaan jonkillainen gravitatsioonikeskus, liikkeelle paneva voima panee\nliikkeeseen kaikki muut taivaankappaleet.\n\n[31] \"Liian rennosti, muistaakseen omia hallitsijoitaan.\"\n\n[32] \"Minä tulen irrottamaan kuningasten vyöt.\"\n\n[33] \"Tästäpä johtui ahnas koronkiskonta, lainan kasvaessa korkoa\nkorolle, — tästäpä horjuva luotto ja sota, suurelle enemmistölle\nedullinen.\"\n\n[34] \"Kansan laajoille pohjakerroksille edullinen sota.\"\n\n[35] \"Surulla on rajansa, mutta sama ei ole pelon laita.\"\n\n[36] Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n.s. Pandoran maljasta, jonka\nMerkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty\navaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin\nkaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri\nmaailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin\nToivo, joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.\n\n[37] \"Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata.\"\nNäin väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen\nkaksimielistä sanaa \"dictare\", joka merkitsee sekä kirjurille\nsanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi\nSullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä,\nniin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden,\nvetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut\nhevillä luopua vallastaan.\n\n[38] \"Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita\nsotaväkeä.\" — Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j.Kr.\n\n[39] Kokoelma pyhimystaruja, kirj. Jacobus Varagine 13:nnella\nvuosisadalla.\n\n[40] Juutalaisten pyhien kertomusten ja lakien kokoelma.\n\n[41] Muhametin uskontunnustus- ja lakikirja.\n\n[42] Nämä sanat nähtävästi' sisältävät aiheen Popen kuuluisiin\nsakeisiin:\n\n    \"A little learning is a dangerous thing,\n    Drink deep, or taste not the Pierian spring.\"\n\n(\"Vähä tieto on vain vahingoksi, juo syvälti, tai elä lainkaan maista\nPierian lähteestä.\")\n\n[43] Abderalainen filosofi, joka ensimmäisenä opetti atomijärjestelmää,\njota myöhemmin edelleen kehittivät Democritus ja Epicurus.\n\n[44] Leucippuksen oppilas ja hengenheimolainen. Häntä nimitettiin\naikoinaan nauravaksi filosofiksi.\n\n[45] Epicurus, viimeksi mainitun oppilas ja aatetoveri. Hän kielsi\nsielun olemassaolon kuoleman jälkeen. Häntä pidetään kokeilevan\nfilosofian isänä, ja hän se ensimmäisenä opetti sitä, minkä nyttemmin\ntiede on vahvistanut, nim. että n.s. Linnunrata on sarja tähtiä.\n\n[46] \"Jumalien pilkkaamista ei ole alhaisten jumalien olemassaolon\nkieltäminen, mutta pilkkaamista on omistaa jumalille alhaison heistä\nsaamia käsityksiä.\"\n\n[47] Ateenalainen filosofi, jonka Areopagi tuomitsi karkotettavaksi\nmaanpakoon jumalien pilkkaamisesta.\n\n[48] Skytialainen filosofi, tunnettu pilantekijä ja satirikko. Hänet\ntunnettiin ateistisista mielipiteistään, mutta siitä huolimatta hän\nennen kuolemaansa tunnusti Kaitselmuksen olemassaolon ja voiman. Kuoli\nv. 241 e.Kr.\n\n[49] Kreikkalainen kirjailija, kotoisin Samosatasta, keisari M.\nAureliuksen suosikki. Hän ruoski sekä pakanuuden että kristinuskon\ntaikauskoa.\n\n[50] Trentin kirkolliskokous alkoi v. 1545 ja kesti sitä\nkahdeksantoista vuotta. Sen tarkotuksena oli ryhtyä vastustamaan\nnousevaa protestantismia sekä pohtia ja ratkaista katolisen kirkon\nriidanalaisia opinkappaleita.\n\n[51] \"Mitättömiä pikkuasioita suurella ponnistuksella.\"\n\n[52] \"Epäluulo on luottamuksen matkapassi.\"\n\n[53] Eräs sananlasku kuuluu: \"Haluaminen on ajatuksen isä.\"\n\n[54] Hän murhasi Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen v. 1610.\n\n[55] Teki murhayrityksen Orangen prinssiä Wilhelmiä vastaan v.\n1582, jonka päästä Espanjan Filip II oh luvannu palkinnon hänen\nprotestanttisten mielipiteittensa vuoksi.\n\n[56] Murhasi prinssi Wilhelmin v. 1584. Sanotaan, että tämä fanatikko\nsuunnitteli verityötään kokonaista kuusi vuotta.\n\n[57] \"Kukin on oman onnensa seppä\" (Sallustuksen teoksesta De Republica\nOrdinanda).\n\n[58] \"Käärmeestä ei tule lohikäärmettä, jollei se ensin niele toista\nkäärmettä.\"\n\n[59] \"Nurinkäännettäväisyys\", ominaisuus, joka tekee henkilölle\nmahdolliseksi helposti mukautua olosuhteitten mukaan.\n\n[60] \"Jonkun verran hupsu.\"\n\n[61] \"Sinulla on purressasi Caesar ja hänen kohtalonsa.\"\n\n[62] Sulla, kuuluisa roomalainen sotilas ja valtiomies, joka\nkohottautui yksinvaltiaaksi. — Hän julisti menestyksensä Herculeen\nansioksi, jota hän erityisella hartaudella kunnioitti.\n\n[63] Voitokas atenalainen kenraali, Cononiu poika ja Platon ystävä.\n\n[64] Skolastikot olivat jumaluusoppineita kirjailijoita ja kirkonmiehiä\nkeskiajalla.\n\n\n\n"]