[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg_6wJtXbJh3mzNcLFZj9oLyxZ301ZLb-jFdYZ6dJ8pU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3536,"Kuolevan laulun mailta","Hannikainen, Lauri",1889,1921,"3536-hannikainen-lauri-kuolevan-laulun-mailta","3536__Hannikainen_Lauri__Kuolevan_laulun_mailta","ynnä Pohjolan saloilta","tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1917,null,11092,70697,false,76479,[24,25],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[27,28],"Mythology, Legends & Folklore","Travel Writing","\"Kuolevan laulun mailta :  ynnä Pohjan saloilta\" by Lauri Hannikainen is a collection of travel sketches and folkloric vignettes written in the early 20th century. It evokes the landscapes, rituals, and voices of Viena Karelia and the Far North, blending lyrical observation with brief narrative scenes. A Finnish youth immerses himself in a Karelian village, meeting hunters, healers, and famed runo singers, while the book reflects on the beauty and fragility of traditions facing modern change.  The opening of the work moves from an enchanted arrival in Viena’s backwoods to a haunting night on the ice when a swan—felt as a Tuonela omen—passes untouched. Wedding laments and a maiden’s final sauna ritual speak in heightened verse, while the narrator, revealed as educated, addresses the village about homeland and God before a fervent dance and bittersweet farewell. Brief portraits dwell on kantele music at dusk, a wary sage-singer who opens up to recite epics and spells, and a visit to the renowned Pedri Shemeikka: his kantele gone to collectors, a new one carved, but he can no longer tune it—soon followed by his elegiac funeral. The tone is elegy and love letter at once, as customs and song seem to fade. The scene then shifts north: a taciturn Lapland boy reveals, in one tender line, the loss of his mother, and a gently comic camp tale shows a guileless logger taking seriously a prank about “turning the moon,” slipping away to set things right. (This is an automatically generated summary.)",[],130,"Matkakuvauksista ja tunnelmapaloista koostuva teos sijoittuu Vienan Karjalan erämaihin ja Pohjolan saloille. Tekstit kuvaavat kohtaamisia paikallisten asukkaiden kanssa, kansanperintöä sekä luonnon koskemattomuutta katoavan perinteisen elämäntavan äärellä.","Lauri Hannikaisen 'Kuolevan laulun mailta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3536. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEVAN LAULUN MAILTA ynnä POHJOLAN SALOILTA\n\nKirj.\n\nLauri Hannikainen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKUOLEVAN LAULUN MAILTA.\n\nTuonen lintu.\nKaksi itkua.\nOnnea pakoon.\nIlta Muuannossa.\nPesshi.\nVanha laulaja.\nUkko uupui...\n\nPOHJOLAN SALOILTA.\n\nKyytipoika.\nKuun kääntäjä.\nPerintöpiippu.\nJouluaattona pohjolan salolla.\n\n\n\n\n\n\nKUOLEVAN LAULUN MAILTA\n\n\n\n\nTuonen lintu.\n\n\nKulkija, Suomen poika, nuorukainen, on löytänyt satujen maan!\n\nHän on hakenut sitä hartaasti. Hän on etsinyt pyhää, koskematonta\nluontoa, pyhää, polkematonta erämaata, hän on etsinyt ihmisiä, puhtaita\nluonnonihmisiä, luonnon omia lapsia, herkkiä, viattomia, sivistyksen\nturmelemattomia. Ja hän on löytänyt!\n\nNiin! Hän on löytänyt unelmiensa maan Vienan erämaitten kätköstä,\nsieltä sinisten vaarain takaa!\n\nHurmautuneena hän antautuu satujensa maalle, tuntee siirtyvänsä ajassa\ntuhat vuotta taaksepäin, unohtaa entisen itsensä ja huomaa pian\nolevansa ehjä erämaan lapsi, vapaa ihminen karjalaisessa korpikylässä,\nsuurten selkosten takana, harjurinteellä, salojärven rannalla.\nSamanlainen kuin kaikki muutkin siellä! Pyhällä hartaudella hän\nsulautuu siihen elämään, kyntää peltoa kevätauringon juuri paljastamaa,\nkiertelee saloja metson soitimella, nukkuu öitä nuotiolla, käy keihäs\nkädessä kontiota vastaan, tanhuaa kilvaten kisoissa, tavoittelee\nkyläkaunottaren suosiota miehekkäällä reippaudellaan kuten muutkin\npojat, itkee Hilipän lesken kuolemata, iloitsee hyvästä kalakeväästä\nkuten muukin kylän väki, kumartelee pirtissä jumalankuvia ja palvoo\nsalolla salojumalia.\n\nJoskus hän muistaessaan entisiä elinmaitaan vavahtaa ja hänen sydämensä\ntäyttää pelko, että kaikki tämä ihana nykyisyys onkin vain unta, tahi\nlyhyttä satujen aikaa, joka loppuu pian. Silloin hän aina entistäänkin\nsuuremmalla innolla heittäytyy erämaan kylän ihanaan elämään ja\nhukuttautuu siihen. Eihän tämä _voi_ loppua! Ei! Tämä ei _saa_ koskaan\nloppua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulkija, Suomen poika, nuorukainen, astelee salolta kohden kylää,\nerämaan kylää, uutta kotikyläänsä, selässä painava kontti kaloja\ntäynnä. Viikon saalis! Noita, köykkyselkä vanha ukko, hänen toverinsa,\nkepeästi tulla keinuttelee sammaleisella polulla hänen jälessään,\nsamoin kalakontti selässä.\n\nOn lauantai-ilta. Ja kevät ihanimmillaan. Kulkijat kiiruhtavat\nkäyntiään. Polku sukeltautuu viidakkoon. Koivunnupun voimakas tuoksu\nleuhahtaa sieltä vastaan, täyttää rinnan ja saa vanhan noidankin veren\nhulmahtamaan. Polku nousee vaaralle. Kas sieltä jo kylä näkyy! Lampi\nsen alla on vielä jäässä, samoin suvanto. Koski ja joki siellä jo\nvapaina pulppuavat. Aurinko lähenee läntistä taivaanrantaa punertaen\nkylän saunasavut, jotka hiljaisina ja vakaina kuin uhrialttareilta\nkohoavat korkeutta kohti ja siellä pilveksi yhtyen katoavat avaruuteen.\n\nPolku alkaa laskeutua vaaralta. Pari lammasta tulla töllöttelee\nvastaan. Ne huomaavat kulkijat, pysähtyvät, ponnahtavat syrjään ja\nkatoavat metsään. Samassa tulee näkyviin tyttönen, kuin metsänneito,\nkirkkaassa karjalaispuvussa ja kutrit vapaina ilmaan hulmuten punaisen\notsipaikan alta. Kepeästi kuin keijukainen kiveltä kivelle hyppien hän\nkiitää suoraan kulkijoita kohti. Heläyttää:\n\n— Hei, veljet! Oletteko täällä nähnyn miun kankahilla kaikattajie\nkaritsalampahuisieni?\n\nSai vastauksen ja katosi metsään lampaittensa perään.\n\nAurinko alkaa laskea. Salo punertuu. Kaukaa kuuluu karjankellon\nkilkatus ja vuoresta vuoreen kaikuu paimentorven ääni. Suomen pojan\nmielen valtaa voittamaton herkkyys.\n\nIhmeellinen lauantai-ilta Vienan kevään parhaillaan kesäksi taittuessa!\nKaikesta henkäilee vastaan vanha kalevalainen aika, keijukaisesta,\njoka juuri metsään katosi, ja luonnosta suuren jumalan, ikihongikosta,\njohon kirves ei ole koskenut sen jälkeen kuin sen aikoinaan Väinämöinen\nkaskimaakseen kaatoi.\n\n— Oi, miten tämä on ihanaa! Ukko kulta! Noita! Veli! Sano, eikö\ntämä Karjalan saloelämä ole ihanaa? huutaa nuorukainen toverilleen\nriemahtaen.\n\n— On, poikaseni! Ihanaa on vielä nyt. Mutta ukko ylijumala vain\ntiennee kuinka kauan. Kaikkialle tunkee jo paha. Kaikkialla aletaan\njo unohtaa isien opetukset, vanha mahti ja sana. Monet kylät, jotka\nminun lapsuuteni aikoina vielä olivat kuin meidän kylämme, ihmiset\nveljiä keskenään, rakastivat ja auttoivat toisiaan, kunnioittivat\njumaliaan ja vanhoja miehiä, ovat nyt niin muuttuneet, ettei niitä enää\nentisiksi tunne. Kaikki vanha hyvä katoaa ja kuolee! Kaikkialla lentää\njo Tuonen lintu! Uudet, oudot, kurjat tavat tunkeutuvat vanhojen hyvien\nsijaan. Ei sentään vielä meillä! Kiitos siitä ukolle pilvenpäälliselle\njumalalle ja Maarialle neitseelle! Meillä ei vielä Tuonen lintua ole\nnähty, ja toivon, etten minä sitä onnetonta näekään! Toivon, että\nturpehen alle pääsen, ennenkuin se lintu meidänkin vesiämme soutaa ja\nennenkuin meidänkin kylämme isiensä pyhät perinnöt hylkää!\n\nNuorukainen tarkkaa ihmetellen noidan vakavaa puhetta. Arastellen hän\nvihdoin kysyy:\n\n— Tuonen lintu...! Mikä on Tuonen lintu?\n\n— En ole nähnyt, kuten jo sanoin, mutta vanhat miehet kertoivat, että\nkun _se_ jonnekin saapuu, niin pian niillä mailla veljet alkavat\nveljiään vihata, heimot sortuvat, metsät kaatuvat, ihmiset muuttuvat\npaholaisiksi, kaikki vanha mahti vaipuu, sanan voima katoaa, pahuus\nvaltaan pääsee, jumalia häväistään ja uhrikarsikot maahan kaadetaan.\n\nNuorukaisen pää painuu alas. Hän muistaa entiset elinmaansa... Siellä\non Tuonen lintu käynyt ja käynytkin jo kauan sitten — — —\n\nSaavutaan veräjälle, siitä kujalle ja kylään. Siellä väki jo on saunaan\nkäymässä. Saunaan painuvat salolta saapuneetkin, saunaan kiiltomustaan,\nvuosisatojen savussa karstoittuneeseen. Nousee lauteille nuori väki.\nViimeisenä kapuaa noita, valelee vastan, laskee sen kihisevälle\nrauniokiukaalle, tupsahuttaa tunnuslöylyn, sähähyttää selkälöylyn,\npirahuttaa pintalöylyn ja aloittaa hartaan saunapalveluksen:\n\n    Terve löyly, terve lämmin!\n    Terve tervehyttäjälle!\n    Löyly orteh, löyly parteh,\n    Löyly seinän sammalih,\n    Löyly patsahan nenih,\n    Löyly kiukahan kivih!\n    Paha kauas nyt pakene\n    Tämän ihmisen ihosta,\n    Luojan luomasta lihasta!\n    Tuonne mie sinut nyt manoan\n    Hiitten hirmuloin sekahan,\n    Kahen kallion rakohon,\n    Kolmen kolon koukerohon,\n    Rutjan koskehen kovahan,\n    Ylitse Imandron järven!\n    Tuonne mie sinut nyt manoan\n    Kivilöin päälle kivistämähe,\n    Paasiloin päälle pakottamahe!\n    Ei kivet kipua tunne\n    Eikä paa'et pakotusta...\n\nVihdoin lähellä puolta yötä päättyy saunahartaus ja miehet nousevat\nverkkaan rinnettä ylös kohti kotipirttejänsä, levolle laskeutuakseen.\nMutta yht'äkkiä pysähtyy noita. Virkkaa:\n\n— Kas, jo aukeaapi lepän lehti... Tänä yönä joutuu joutsenet, näille\nmaille matkallansa. Lähteekö ken teistä kerrallani jahtihin jalohon,\npyhän linnun pyyäntähän?\n\nMetsämiehen veri Suomen pojankin suonissa kuohahtaa:\n\n— Valmis olen!\n\nHetkisen kuluttua noita pyssy selässä, turkki yllä, laskeutuu\nkylärinnettä alas jokisuvannolle ja hänen jäljessään toistakymmentä\nnuorta miestä, samoin varustettuina.\n\nSuvanto on vielä jäässä, ainoastaan sen alapäähän on vapaana vaahtoava\nkoskenniska viiltänyt leveähkön kaistaleen sulaa vettä. Jäälle aivan\nrantapiihin, pensaikon liepeelle, on rakennettu joukko havukojuja\nhanhenammuntaa varten. Niihin käyvät nyt miehet, asettavat turkit\nalleen, laskeutuvat pitkälleen ja jännittynein mielin jäävät odottamaan\nlintujen saapumista sulaan.\n\nYö on sanomattoman ihana, valoisa ja kuulas, kuin vain Vienan-Karjalan\nkevätyö voi olla. Tuulikin taukoaa kokonaan. Kaikkialla vallitsee\nsalaperäinen äänettömyys. Kyläkoski vain hiljaa kohisee.\nHavukojuistakaan ei kuulu vähäisintäkään hiiskahdusta. Tuntuu kuin\njoutsenenpyytäjät kaikki olisivat vähitellen vaipuneet turkeilleen\nuneen. Hetket käyvät loppumattoman pitkiksi. Suvantosula virtaa\nelottomana. Siihen ei lennä, ei laskeudu mitään...\n\nYö kallistuu aamuksi. Silloin äkkiä värähtää ilma, kaukaa kuuluu\nlentoa, se lähenee, lähenee yhä, saapuu jo aivan kohdalle... ja samassa\nlaskeutuu valkea joutsen, komea kaartokaula, suvantosulaan, piirtää\npitkän vaon sen mustaan pintaan ja alkaa hiljalleen meloa suoraan\nSuomen pojan kojua kohti...\n\nSe saapuu jo ampumamatkalle. Nuorukainen kohottaa pyssyn, tähtää\nkyynärpäittensä varassa... laukaisee...\n\nLintu käännähtää, heittää ylpeästi kaulaansa ja alkaa uida suvantoa\nylöspäin.\n\nHarmin ja häpeän puna kohoaa nuorukaisen poskille. Hän lataa nopeasti\nuudelleen vanhan suustaruokittavan rihlapyssynsä ja seuraa samalla\ntarkasti joutsenen jokaista liikettä.\n\nSiellä se ui! Ja ui yhä omassa rauhassaan! Valtavana kuin kuningas se\nlipuu eteenpäin. Nyt se saapuu kahden seuraavan kojun ampumamatkalle.\nNiistä laukaistaan...\n\nLintu heittää ylpeästi kaulaansa ja ui edelleen, kuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Jo ammutaan kolmannesta, neljännestä, viidennestä ja niin\nkaikista kojuista...\n\nLintu vaan ui...\n\nSepä kumma! Monet ampujista ovat koko Vienan kuuluja, mutta tällä\nkertaa tuntuu, kuin kaikilla olisi siikanen silmässä.\n\nYhä kasvavalla jännityksellä seuraa nuorukainen joutsenen kulkua\nsuvantosulan synkällä pinnalla...\n\nNyt se ui suoraan toista rantaa kohti... nyt hypähtää jäänreunalle\nkävelemään... jo laskeutuu se veteen jälleen ja ui taasen kohti\nnuorukaisen kojua.\n\nVallitsee ääretön hiljaisuus! Suomen poika kohottaa pyssynsä, tähtää\ntarkasti... on juuri laukaisemaisillaan, kun samassa tuntee voimakkaan\ntempaisun jalassaan. Kiivastuen hän katsahtaa taakseen...\n\nKojun ovella näkyvät noidan kalmankalpeat kasvot, joilta kuvastuu\nsanomaton kauhu.\n\n— Elä ammu, veli! hän kuiskaa ontosti. - Elä ammu! Se on hän... _Tuonen\nlintu!_\n\nPyssy painuu. Kylmät väreet karmivat nuorukaisen selkäpiitä.\n\nSeudun valtaa kuoleman kaameus. Joutsen ui uljaana ohi kaikkien\nkojujen...\n\nKukaan ei laukaise pyssyään...\n\nAurinko nousee. Tuonen lintu levittää valkeat siipensä, kohoaa ilmaan\nja katoaa sinisten vaarain taa...\n\nVienan-Karjalassa 1909.\n\n\n\n\nKaksi itkua.\n\nKatkelma laajemmasta hääkuvauksesta.\n\n\nJo otti isä sulhasen rahat vastaan. Puhemiehen kera hän kättä lyö.\n\nVahakynttilät jumalankuvain edessä syttyvät.\n\nKaunis Moarie miehelään lähtee. Kalpeana hän polvilleen käy palavain\ntulituohusten eteen, itkee isälleen:\n\n    Mitä nyt olet kultahyväsein\n        kulmillesi alas kumartautunut\n        kultasyntyisien jumalain eteen?\n    Etkö nyt oman tyttösi\n        nuorta onnetonta olentoa\n        vierasten valtoihin heitä?\n    Mitä nyt olet valkea hyväsein\n        vahatuohuksien keralla\n        valkeiden valan ylhäisien\n        valkeasyntyisien eteen vaipuellut?\n    Etkö nyt tulituohuksiesi tulella\n        tuhkaksi tummenna\n        vallan nuoren varteni\n        vakavia neitsyysvaltasia?\n    Etkö nyt valkea hyväsein\n        vaihtanut vallan nuoren varteni\n        vakavia neitsyysvaltasia\n        vanhojen tsaarien aikuisihin\n        valehtelemalla saatuihin\n        vaskirahasihin?\n    Etkö nyt valkea hyväsein\n        vaihtanut valkean impesi,\n        kultaisien kunnioitten kantajan\n        kultaista kauneutta\n        vanhojen kuningasten aikuisihin\n        kunniattomasti saatuihin\n        kultarahasihin?\n    Etkö nyt valkea hyväsein\n        outojen omiksi antanut\n        vallan nuoren kainon varteni\n        valkeita kultakumpusia?\n    Kovin nämä, kovin suurina suruina sulkeutuvat\n        kovin nuoreen kurjaan miel'alaseeni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRientää päivä. Morsiotalosta kaikuu ilmoille valtava häälaulu\nja kisapirtistä hilpeä karkelon käynti. Jo riistetään tyttöyden\ntulipunainen otsipaikka kauniin Moarien tummilta; kutreilta! Vapaina\nhulmunneet hiukset kiedotaan kokoon ja haudataan ikuisiksi ajoiksi\nvaimouden keltaisen liinan, kultaisen otsipaikan alle.\n\nHiipii maille ilta. Kaunis Moarie saatetaan saunaan. Alkaa _neitosen_\nviimeinen kyly.\n\nItkettäjät itkevät:\n\n    Valkene oi ihanainen impi\n        valkeaks kuni valtajoutsenet joella,\n        vallan olemattomaks nyt kun neitsyysvaltasi vajenee!\n    Suoriele sulkalintusien soinnulliseks,\n        näinä neitsyytesi myöhäisinä iltasorjasina,\n        suijun olemattomaks nyt kun sorsa-aikasi sujenee!\n    Nytpä lehtihyväseni lehtikylyset,\n        lempeät vastan lempilehtiset\n        lennelkää lempi-ilmasien halki\n        lempeinä lehtirepoloina\n        lempijumalien eteen!\n    Nytpä kiukaan kultaiset kipunat\n        kohotkaa kultaisena jokena\n        kulta-ilmasien halki\n        kultaisten kultasyntyisten pyhien eteen\n        itkemään ihanan impeytesi ihanaa impipyhyyttä!\n    − − −\n\n\n\n\nOnnea pakoon.\n\n\nNuorukainen! Pakene! Riennä pois! Riistäydy irti onnestasi, silloin kun\nse on ihanimmillaan, jos tahdot säilyttää onnesi ikuisesti, jos tahdot\nnauttia sen humauksesta muistoissasi läpi elämän!\n\nNäin kuiskaa ääni nuorukaisen povessa. Hän koettaa tukahduttaa sen:\n\nMinäkö pakenisin onneani? Minäkö jättäisin satujeni maan, hylkäisin\nihanan erämaan kyläni, jossa onni on ikuinen? Minäkö riistäytyisin\nirti Vienan maasta, sen virtain pauhusta ja koskien kohinasta, sen\nriistaisista kankaista ja kalaisista järvistä, sen ihmisistä, isistäni,\näideistäni, veljistäni, siskoistani ja... En koskaan! En koskaan!\n\nMutta ääni hänen povessaan käy päivä päivältä voimakkaammaksi. Yhä\nuseammin se huutaa:\n\nNuorukainen! Pakene! Nyt on päivä korkeimmillaan! Riennä taipaleelle,\nennenkuin aurinko alkaa laskeutua!\n\nNuorukainen ponnistaa viimeisetkin voimansa saadakseen äänen\nvaikenemaan. Hänen sisimmässään käy ankara kamppailu. Hän vyöryttää\ntahtonsa kaikki taistelujoukot ääntä vastaan. Mutta ääni on sittenkin\nvoimakkaampi ja se voittaa. Nuorukainen taipuu.\n\nMinä lähden sitten! hän virkkaa murtuneella äänellä. Viivyn vain pari\npäivää enää tässä lumotussa seudussa. Sallithan sen! Viivyn vain ensi\npraasniekkaan! Helluntaihin! Toisena helluntaipäivänä lähden! Nythän on\nvielä kelirikkokin! Lähden heti kun taas soitten yli alkaa päästä.\n\nÄäni vaikenee.\n\nNuorukainen heittäytyy, nyt koko rakkaudellaan ihanan elämän\npyörteeseen, tahtoen nauttia joka pisaran siitä, ennen pakenemistaan.\n\nOi miten hurmaavia nyt ovatkaan yöt salolla metsonsoitimella ja kuulaat\naamut erämaan kalajärvillä, miten onnellisia kirkkaat päivät auran\nkurjessa ja lempeät illat pirtin hämärässä, miten hilpeitä vapaat\nhetket raikkaissa kisoissa keväisellä kentällä kylän nuorison keralla!\n\nNiin lähenee helluntai ja lähenee lähtöpäivä! Peloittavalla vauhdilla\nse tuntuu tulevan.\n\nValkenee jo helluntai-aamu ja alkaa ihana päivä, kisoineen, kesteineen,\nlauluineen. Yön hämärtyessä vihdoin nukahtaa nuorukainen onnellisena\nporontaljaiselle vuoteelleen, unenhorroksissakin vielä raukeasti\nseuraten Joukahaislaulua, jota kaksi vanhusta pirtissä hiljaa\nvierettelee eteenpäin.\n\nValkenee toinen helluntaipäivä. Nuorukainen hypähtää vuoteeltaan.\n\nPakene! Riennä pois! Nyt on päivä korkeimmillaan! huutaa ääni taas\nhänen rinnassaan.\n\nTänään lähden! huoahtaa nuorukainen istuutuen penkille ja vaipuen\nikkunanpieltä vasten, katseen kiiriessä heloittaville keväisille\nrinteille, kylätanhuville ja läikkyvälle järvelle, jotka kaikki hänestä\nnyt tuntuvat rakkaammilta kuin milloinkaan ennen.\n\nHän tuskin huomaakaan, että elämä pirtissä jo on päässyt täyteen\nvauhtiin, aamiainenkin katettu pöytään. Hän haukkaa palasen, pari ja\nistahtaa jälleen ikkunansa ääreen.\n\nKas siinä kiitää jo ohitse parvi kylän tyttöjä juhlavaatteissaan,\nkirkkaat sarafaanit varrella hulmuten ja otsipaikan purppuraiset\npunanauhat tuulessa liehuen. Parvi keinuu eteenpäin nurmikoisella\npolulla. Siinä Sahhaarein Tatjanakin, kyläkaunotar, uljaana kuin\njumalatar!\n\nNuorukaisen sydän värähtää. Pitääkö hänetkin tänne jättää...\n\nEteisestä kuuluu kopinaa. Pirtin ovi avautuu ja sisään astuu muutamia\nkylän ukkoja. He tekevät ristinmerkin ja käyvät sitten suoraan\nnuorukaista kohti. Nuorukainen kohoutuu vastaan, tervehtien lämpimästi\nheitä, rakkaita metsästys- ja kalastustovereitaan. Mutta säpsähtää?\nKäden lyönti ei tunnu samalta kuin ennen. Siinä on nyt jotakin uutta,\nvierasta...\n\nHetkisen kuluttua virkkaa vanha Ontrei:\n\n— Sinäpä et olekaan se mies, miksi olet meille itsesi sanonut! Sinä\net olekaan tavallinen tukkipoika ja maankulkija, vaan oppinut herra\nSuomesta!\n\nNuorukainen kalpenee. Miten on salaisuus nyt tullut ilmi? Ja niin hyvin\nkun kaikki tähän asti on mennyt...\n\nYht'äkkiä hän oli koko kylän kera tullut oikeaksi veljeksi, joksi\n\"herra\" ei voi tulla koskaan. Hän oli saanut nähdä erämaankansan elämän\nkansan omilla silmillä katsottuna, jota ei \"herra\" voi nähdä koskaan!\nJa hän oli joka talossa aivan kuin omainen. Pitikö siis nyt vielä viime\nhetkessä syntyä juopa hänen ja hänen rakkaimpiensa välille?\n\n— No niin, entäpä sitten, jos vähän oppia olen saanutkin? Olenhan\nteidän veljenne! Vai pelkäättekö _nyt_ minua?\n\n— Emme, veli! Emme pelkää! — Vanha Ontrei pysähtyi puheessaan ja hänen\nkatseensa lämpeni.\n\nHetken kuluttua hän taas jatkoi:\n\n— Meistä tuntui se ensin vain hiukan oudolta, se nimittäin, että _sinä_\nolet oppinut herra!\n\n— En ole \"herra\"! tiuskaisi nuorukainen punehtuen. — Veljennehän olen,\nkuten tähänkin asti!\n\n— No veli kallehin sitten! Me vain oikeastaan tahdoimmekin tässä tehdä\nsinulle pienen pyynnön. Sinä kun tiedät jotakin maailmasta, niin kerro\nmeille, kerro koko kylälle! Me emme tiedä niin mitään. Täällä elämme\nkuin lampahat karsinassa ja kontio korvessa. Emme tiedä Jumalastakaan\nmuuta, kuin että jumalankuvat on seinällämme. Kerro sinä Hänestä meille\njotakin ja mistä muusta itse tahdot! Kunhan vain kerrot!\n\n(Voi kansaa, joka näin anoo tiedon rippeistä edes hivenen itselleen\nja jolle kukaan ei anna mitään, kun muualla taas oikein väkipakolla\nkansalle koetetaan tietoja syöttää! huokaa nuorukainen ajatuksissaan.)\n\n— Kerron! Kerron mielelläni! hän huudahtaa. — Mutta yhdellä ehdolla!\nJa se on, että teidän kaikkien täytyy pitää minua edelleenkin samana\nveljenä kuin ennenkin, veljenä, joka teille iltaisin honkanuotioilla\ntshaijut kiehauttaa ja kalastajasaunoilla kalat keittoa varten\npuhdistaa.\n\n— Pidämme, veli! Pidämme juuri samana veljenä! Kunhan vain nyt kerrot\nmeille maailmasta ja Jumalasta!\n\nUkot kättelevät nuorukaista uudelleen ja nyt toisella tavoin kuin\näsken. Nyt ehkä sydämellisemmin kuin koskaan ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdetään kisakentälle. Siellä on jo melkein koko kylän väki koolla,\nnuoret keskikentällä pareiksi ryhmittymässä ja vanhempi väki\nreunustalla. Siinä istuvat ukot, eukot ja nuoremmatkin vaimot odotellen\nkisan alkamista, saadakseen taas kiistellä, ken brihoista on voimakkain\nja uljain, ken neitosista ryhdikkäin ja notkein. Pikku lapset pellon\npientarella leikkiä lyövät.\n\nSaapuu kentälle jo vanha Ontreikin ja Suomen poika. Nuorukainen tempaa\nlähimmän kaunottaren parikseen ja kiitää kepein askelin keskikentälle\ntoisten parien joukkoon. Jo helähtää kisalaulu, parit järjestäytyvät...\n\nSamassa kajahtaa kuuluviin vanhan Ontrein voimakas ääni:\n\n— Vuottakaa hetkinen, veljet ja tshikkoset!\n\nKisalaulu vaikenee ja kaikkien katse kiinnittyy ukkoon.\n\n— Mitä? Mitä nyt? Mitähän ukolla on sanomista? kuuluu kuiskauksia\nsieltä täältä.\n\n— Niin, vuottakaa hetkinen ja istahtakaa! Minulla on hiukan sanottavaa\nteille veljet, kylän rahvas! jatkaa ukko. — Me elämme kuin lampahat\nkarsinassa ja kontio korvessa emmekä tiedä mistään mitään. Nyt on tämä\nSuomen poika, uusi veljemme, joka tänään tai huomenna meidät taas\njättää ja kotimaitaan kohti lähtee, luvannut sitä ennen pakista meille\nmaailman asioista ja myöskin Jumalasta, josta kaikesta omassa maassaan\non paljon saanut tietää.\n\n— Jumalasta! kertaa rahvas monelta taholta.\n\n— Aivan niin! Ja nyt kun rae tässä kaikki istumme koolla, koko kylä,\ntahtoisin minä, että pyytäisimme häntä heti pakisemaan meille. Onhan se\nharras toivomme?\n\n— On! Pakise, veli! Kerro, kerro! kuuluu ympäri kenttää.\n\nPikku lapsetkin jättävät leikkinsä ja hakeutuvat vanhempiensa kainaloon\ntai polvelle. Kaikkien katse kiinnittyy Suomen poikaan. Hän tuntee\nhämmentyvänsä. Ei tiedä mitä kertoisi, mistä alkaisi, ja Jumalata hän\ntuskin vuosikausiin on muistanutkaan. Hän vaipuu ajatuksiinsa.\n\nIhmeellinen on helluntaitunnelma silloin, erämaan kylässä aurinkoisella\nrinteellä salojärven rannalla! Kirkkaasti heloittaa Herran päivä,\nkiurut pilvissä virsiään vetävät, peipot lehdossa piipertävät, ja\nkaukaa kuuluu kyläkosken ikuinen laulu. Äänetönnä istuu kansa.\n\nNuorukainen kohottaa päänsä. Jo valkenee hänelle... Hän alkaa puhua\nsyntymämaasta, isänmaasta ja sen ihanuudesta, isänmaanrakkaudesta ja\nsen vaatimuksista. Sitten siirtyy hän kertomaan Suomen kansasta ja\nsen vaiheista aikojen myrskyissä, Karjalan heimosta, sen kohtaloista,\nkovasta osasta ja elämästä. Lopuksi hän täyttää kansan toivomuksen\npuhumalla myös Jumalasta. Hänen mieleensä muistuu, miten ennen lapsena\nollessa äiti hänelle Jumalasta oli kertoellut, ja juuri niin hän\nkertoo kaikki tälle erämaan kansalle, joka ensi kerran nyt kuulee\nlähemmin siitä Jumalasta, jota se kaavamaisesti palvoo. Ja onnellisessa\nlapsuuden tilassa uinuva kansa lapsen mielellä kätkee sisimpäänsä\nkaiken. Nuorukainen innostuu innostumistaan. Hän puhuu kuin huumauksen\nvallassa. Hievahtamatta kuuntelee kansa, ja outo kiilto väikehtii sen\nsilmistä.\n\nVihdoin lopettaa hän ja lysähtää sammaleiselle kivelle istumaan.\nHän herää kuin unesta, vasta kun kansa, kuvaamaton ilo kasvoillaan,\nkiiruhtaa hänen luokseen lausumaan kiitoksiansa siitä, mitä on saanut\nKuulla.\n\nKuluu hetkinen ja pikku lapset aloittavat jälleen leikkinsä pellon\npientareella. Vanha Ontrei, vielä kyyneleet silmissään, koroittaa\näänensä ja kiitettyään nuorukaista lausuu:\n\n— Nyt on meillä suuri päivä! Paljon olemme saaneet kuulla uutta, suurta\nja vakavaa! — Nuoret, käykääpä kisoihin nyt! Leikin vuoro on taas!\n\nKajahtaa kisalaulu, ja reippaasti rientävät parit karkeloon keväisellä\nkentällä. Sahhaarein Tatjanan Suomen poika tempaa. Raikuu riemu!\nInnostuvat kisaajat ja katsojat. Ilo loistaa yhtä puhtaana heidän\nkasvoiltaan kuin äskeistä puhetta kuullessa. Kauniisti kaareilevat\nneitoset. Voimakkaasti, jäntevästi, notkeasti polkevat pojat\nhuimaavassa kisassa. Leikki on kaukana! Se on nyt mittelyä miehen\nkunnosta, kovaa kamppailua herruudesta neitomaailmassa, suosiosta\nmiesten keskuudessa.\n\nKas! Suomen poika parhaillaan yksintanssiin käy. Tatjana siipoittaa\nsirosti edessä. Nuorukainen panee parhaansa liikkeelle, leimauksena\nlaskeutuu hän kyykkyyn, ponnahtelee kuin teräsjousi, kiitää tulisesti\npitkin piiriä, heittäytyy selälleen, pyörähtää pystyyn, kierähtää\nkoroillaan ja taas laskeutuu kyykkyyn. Jo kuuluu hyväksyvää murahtelua\npartasuidenkin parista.\n\n— Antaudu, Tatjana! Antaudu jo! huutavat katselijat. — Liian kauan\nkiusaat!\n\nMutta kaunotar siipoittaa yhä edellä. Nuorukainen alkaa väsyä. Hän\nhypähtää pystyyn, ojentaa kätensä neitoa kohti... Tämä käännähtää\nympäri, siipoittaen pakoon edelleen. Nuorukaisella ei ole muuta neuvona\nkuin kyykkyyn taas ja entistäänkin tulisempi vauhti. Silmät alkavat\njo lyödä säkeniä, maailma mustuu ja metsät rupeavat juoksemaan ympäri\nkylää...\n\n— Antaudu, Tatjana! Antaudu! huutavat kaikki.\n\nNuorukainen ponnistelee tahtonsa ja tarmonsa viimeisillä voimilla.\n\nVihdoin tuntee hän kepeän kosketuksen olkapäähänsä. Vihdoinkin!\n\nHän lennähtää pystyyn. Siinä ovat kaunottaren kädet jo vastassa! Alkaa\nhuikea loppupyöritys, johon kaikki parit yhtyvät.\n\nVasta iltapäivään päästessä, auringon joutuessa kalmakuusikon kohdalle,\nloppuvat kisat ja väki kentältä rientää koteihinsa.\n\nIllansuussa alkaa nuorukainen tehdä lähtöä kylästä. Katkerata on, mutta\nlähteä _täytyy._ Ääni hänen sisimmässään ei anna rauhaa.\n\n— Pakene! Riennä pois! se huutaa huutamistaan.\n\nNuorukainen käy talosta taloon. Hyvästelee ukot, eukot, miehet,\nvaimot, pojat, tyttäret, lapset, hevoset, koirat, kaikki! Aina hänen\ntalosta toiseen siirtyessään tuntuu, kuin palanen hänen sydämestään\nrepäistäisiin irti. Niin on hän vihdoin käynyt koko kylän, syönyt,\njuonut jokaisessa sen talossa.\n\nAurinko on jo painunut mailleen. Nuorukainen astelee parhaillaan\nlehtonotkanteen läpi, oikaisten kohti kotoista pirttiä,\nkoskenpuoleisessa päässä kylää.\n\n— Vielä on kelirikko Suurenjärven soissa! Elä lähde tänään! oli hänelle\nsanottu joka talossa. Jätä lähtösi huomiseen, niin ennättää polku edes\nvähäsen kuivahtaa!\n\n— Huomiseen jätän! päättää nuorukainen vihdoin.\n\nSamassa kuuluu lehdosta kahaus aivan läheltä.\n\n— Kas, Tatjana! Sinäkö täällä? Ja syli täynnä tuomen kukkia!\n\nTyttö punehtuu, painaa päänsä alas, nostaa silmänsä jälleen ja luo\nkatseensa järvelle, jonka pinnalla virit iltaruskossa karkeloivat.\n\nNuorukainen istahtaa hänen viereensä, virkkaa viimein:\n\n— Mitäpä mietit, tyttö?\n\nHetkisen kuluttua kaunotar kääntää päänsä ja luo säihkyvän katseen\nsuoraan nuorukaisen silmiin:\n\n— Minkätähden sinä lähdet pois?\n\n— Elä kysy, tyttö! En sitä tiedä itsekään! Lähteä _täytyy,_ sen vain\ntunnen!\n\n— Meidän kylämme on köyhä, huono! Siksi sinä lähdet!\n\n— Ei, tyttöseni! Kylä on rikas ihanuudesta ja hyvyydestä! Rikkain kylä\nmaailmassa minulle!\n\n— Meidän metsissämme sinulle ei ole tarpeeksi riistaa, vesissämme\ntarpeeksi kalaa!\n\n— Oi tyttö kulta, elä puhu! Täynnä on riistaa metsät, viljaa vedet!\n\n— Miksi siis lähdet?\n\nNuorukainen vaikenee. Kova taistelu käy hänen sisimmässään. Pakene,\npakene! huutaa ääni siellä. Hän koettaa vielä viimeisen kerran\nvastustaa sitä. Mutta se voittaa taas.\n\nTyttö kohottaa päänsä, komea vartalo saa ruhtinaallisen ryhdin, silmät\nvälähtävät hänen sanoessaan:\n\n— Enkö _minä_ ole sinulle kyllin kaunis?...\n\n— Kaunotar! huudahtaa nuorukainen, yrittää jatkaa, mutta sanat\ntakertuvat kurkkuun...\n\nPitkän äänettömyyden jälkeen tyttö hiljaa ja kuin omissa ajatuksissaan\nlausuu tuskin kuuluvasti:\n\n— Veli! Näethän niemen tuon, mihin viimeinen ruskotus parhaillaan käy!\nSitä olin _meidän_ niemeksemme ajatellut. Yhdessä olisimme metsästä\nhirretkin kaataneet...\n\n* * *\n\nIhanasti loistaa valkeneva päivä, mutta nuorukaisen mieli on musta,\nhänen nyt viimeistä kertaa noustessaan rakkaalta porontaljaiselta\nvuoteeltaan.\n\n— Tänään siis minun täytyy jättää ihana kylä, jossa puhtaus,\nviattomuus, hyvyys asuu kaikkialla, niin luonnossa kuin ihmisten\nsydämissäkin, huokaa nuorukainen käydessään pöytään, johon talon\ntyttöset parhaillaan kantavat juhlaleivoksiaan, höyryävän samovaarin\nympärille.\n\nKansa kylässä rientää työhön. Ulkoa kuuluu iloista kohinaa, hevosten\nkavioiden kopsetta ja kyntömiesten huutoa.\n\nNuorukainen, vielä viimeisen kerran kyynelsilmin hyvästeltyään talon\nväkeä, nostaa laukun selkäänsä, terästää mielensä ja tarttuu oven\nripaani Samassa tempaistaan ovi auki ja sisään astuu vanha Ontrei,\nNoita-Jooseppi ynnä pari muuta miestä.\n\n— Terveh, veli, lähtöä näyt tekevän! virkkaa vanha Ontrei. — Heitä\nlaukku selästäsi! Viivy vielä tämä päivä! Pidämme sinulle kylän pyhän.\nJa sinä pakiset meille asioista, kuin teit eilenkin.\n\n— No kun olen aamuun jäänyt, voin jäädä iltaankin! tuumii nuorukainen\najatuksissaan. Ja ääneensä hän lausuu:\n\n— Olkoon menneeksi! Jään iltaan. Kiitos teille kunniasta, aivan\nansaitsemattomasta minulle!\n\nNiin alkaa taas ihana päivä. Väki rientää pelloilta, pukeutuu jälleen\njuhlapukuihin, keräytyy kisakentälle, ja eilinen yhdessäolo uudistuu,\nnyt vieläkin valtavampana ja hartaampana.\n\nIltapäivällä pidetään vielä ukkojen kokous Rotosen pirtissä, jossa\nnuorukainen uudelleen saa ukoille tehdä selkoa valtiollisista ja\nkansallisista unelmistaan Vienan-Karjalan asioista, joihin hän on\nviittauksia tehnyt puheissaan koko kansalle kisakentällä. Suurenmoisen\ninnostuksen vallassa ukot häntä vihdoin kättelevät lausuen:\n\n— Unohtukoot vanhat veljesvihat! Nyt olemme taas yhtä verta Suomen\nveljien kanssa! Yhtä verta, yhtä kansaa, vaikka välillämme kirottu\nraja, yhteisten uhrikarsikkojen ylitse vedetty! Pian se kasvaa umpeen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapuu ilta. Nuorukainen lähtee. Koko kylä käy saattamaan.\n\nNuorukainen olisi mielellään tahtonut heittää vielä viimeiset\njäähyväiset myös kylän neitosille, mutta he tuntuvat kaikki hävinneen\njäljettömiin.\n\nTullaan aukealle aholle, pohjoiseen kaltevan vaaran rinteellä.\n\nKas sieltä kohoavat nuotiosavut ja siellä liehuvat kylän neitoset.\nSuurelle valkealle hurstille on levitetty lasit, sokerit, rinkelit koko\nkylää varten.\n\nVanhempi väki istahtaa niityn reunalle, nuoret käyvät tasaiselle\nkentälle. Juodaan lähtötshaijut piiraineen ja niin alkaa huimaava\nkisa taas! Suomen pojan lähtökisa! Nuorukainen heittää laukkunsa\nkanervikkoon, lähtevän polun päähän, tarttuu Sahhaarein Tatjanan käteen\nja rientää kisan hyörinään. Kaikuu laulu, vaarasta vaaraan se kiirii,\nkuumenee kisa ja viimein kiihtyy tuliseen loppupyöritykseen. Huumaa\nihana Tatjana! Nuorukaisen päätä huimaa. Hän irtautuu, lennähtää polun\npäähän, sieppaa laukun selkäänsä, rientää kohti erämaata ja katoaa\nsinne suureen yksinäisyyteen − − −\n\nVienan-Karjalassa 1909.\n\n\n\n\nIlta Muuannossa.\n\n\nKyyrösen pirtissä hämärtyy ilta. Talonväki päivän askareita lopettelee.\nMatkamies penkillä piippuaan polttaa.\n\n— Isäntä! Veli! Olet luvannut vieraalle soittaa...\n\nLaskeutuu valkealle; pöydälle musta kantele. Soittaja sovittaa kielet\nsopeeseen. Vanhempi väki käy äänettömäksi. Lapset vielä lattialla\nleikkivät, mutta soittajan heille viitattua taukoaa leikkikin. Helähtää\nkantele! Helähtää hellästi, niin surumielisesti ja ihanasti. Matkamies\ntuntee povessaan oudon värähdyksen. Kyynelet tahtovat pyrkiä silmiin.\nKauas katoaa nyt se maailma, mistä hän on tullut, ja hän tuntee\njoutuneensa uuteen, ennen aavistamattomaan. Muinaisaikain urohot,\nvanhat sankarit nyt sieltä astuvat esiin, ja vavahtaen tuntee matkamies\nsisimpäänsä herkästi käyvän sen soiton salaperäisen voiman, joka ennen\nesi-isiä hurmasi ja elähytti.\n\nUneen vaipuu pirtti, uneen kylä. Kaikki hiljenee, järvikin lakkaa\nläikkymästä, ja synkkänä kuvastuu sen kalpeaan pintaan kalmisto\nikikuusineen.\n\nHiljaa hiipii soittaja pirtistä, laskeutuu portaille, siihen istahtaa,\nkanteleen polvilleen nostaa, katseensa kohottaa ja virkkaa:\n\n— Veli! Matkamies! Katso tuonne! Siinä talon näet, missä ennen kantele\nsoi, Jehkin Iivanan kantele! Nyt niemessä tuolla soittaja nurmen alla\nnukkuu, nukkuu suuri soittaja, minkä vertaista maailma enään ei näe...\n\nKatkeaa puhe. Ajatukset siirtyvät entisiin aikoihin, entisiin\nmuistoihin...\n\nKatse luotuna kalmalehtoon soittaja soittaa. Helähtää kantele kummasti\nsilloin salokylässä kaukaisessa, äänettömänä kesäyönä. Sävelet sattuvat\nsydämeen, kiirivät nurmen alla nukkujan luo, häipyvät salolle ja\nkatoavat kauas tuntemattomia kotimaitaan kohti — - —\n\nMuuannossa 1915.\n\n\n\n\nPesshi.\n\n\nNousee Pesshi pöydästä, tekee ristinmerkin ruokansa siunaamiseksi ja\nastuu vierasta vastaan:\n\n— Terve vierahalle!\n\n— Terve taloh!\n\n— Perttih käy! Pesshi Shemeikan pöytäh istu!\n\n— Kiitos, veli! Kiitos!\n\n— Kenpä olet?\n\n— Kulkija vain! Kerääjä vanhan runon.\n\nPesshi luo vieraaseen läpitunkevan katseen.\n\nVieras tietää, että hänen edessään nyt on mainio laulaja, tarkka\ntaitomies, mutta joka pitää salaisuutensa ominaan eikä ainakaan\nkymmeneen vuoteen ole kenenkään kuullen vanhaa virttä vetänyt. Ennen\nhän kuului iloinen laulaja olleen ja paljon käytetty loitsija, mutta\nsitten yht'äkkiä oli muuttunut umpimieliseksi, eikä kenkään saanut enää\nvanhaa mahtia irti hänestä. Yksinäisyydessä hänen jokainen tiesi yhä\nvieläkin omia sankareitaan ja jumaliaan palvovan.\n\nEmäntä kantaa sisään porisevan samovaarin. Isäntä ja vieras istahtavat\nsen ääreen, ja puhe pääsee alkuun. Vihdoin käy vieras asiaan:\n\n— Etköhän veli laulaisi vähän? Himoittaisi niin Väinämöisestä kuulla!\n\n— Mitäpä niistä vanhoista lauluista! Eihän niistä nykypäivien\nrahvahalle ole! Naurettavia koko hörötykset!\n\n— Elähän veli moisia pakise! Minulle ne ovat parasta mitä tiedän!\n\n— No kaikkeapa sinäkin hyvänä pidät! Mutta jos niin on kuin sanot, elä\nsiitä muille mainitse! Sinulle nauraa koko rahvas! Nauraa, niinkuin\nnauroi minulle jo kymmenisen vuotta sitten, kun minä Tuli-Lapista\nkotikylille suurena tietäjänä saavuin. Mitäpä hyvää niissä vanhain\nmiesten loruissa olisi! lopettaa Pesshi pilkallisesti.\n\n— Sanan voima! vastaa vieras.\n\nPesshi hätkähtää... luo vieraaseen pitkän, hievahtamattoman katseen ja\nvirkkaa, nyt aivan muuttuneella äänellä:\n\n— Sanan voima! Uskotko _sinä_ siihen?\n\n— Uskon!\n\nPesshi laskee kämmenensä vieraan olalle ja kuiskaa:\n\n— Mennäänpä veli tuonne vanhaan savupirttiini! Siellä saamme olla\nkahden kesken.\n\nSavupirtissä he sitten kauan tarinoivat. Pesshin sydän laukeaa. Hän\nalkaa kertoa, kertoa paljon ja ihmeellisiä asioita vanhoilta ajoilta\nja matkaltaan Tuli-Lapissa, mutta niistä ei vieras saa puhua ennen\nkuin ukon kuoleman jälkeen, koska ne sisältävät hänen testamenttinsa\nheimolleen.\n\nVihdoin katsoo vieras voivansa taas kysäistä:\n\n— Etköhän nyt laulaisi vähäsen Väinöstä, tai seposta Ilmollisesta?\n\n- Voisihan sinulle laulaa! Eihän nyt kyllä oikein laulun aika\nole. Sotivan ne niin kuuluvat maailmassa ja tuntuu se meillekin\nmonella tavoin! — Vaikea on alkuun päästä, kun niin pitkät ajat on\nlaulamattakin ollut!\n\n    \"Kulkku kuivi kukkujalta,\n    Laki lahoi laulajalta\",\nhuokaa ukko.\n\nVieras ottaa taskustaan runolaulajan \"kanteleenavaimen\" — taskumatin,\nkiertää kannen auki, kaataa siihen ja tarjoaa...\n\nUkko katsoo tutkivasti:\n\n— Mitäpä on!\n\n— Sattuupa vain olemaan vanhoja rauhanajan muistoja, rauhanajan\naikuisia aineita! Viskyksi tätä ennen sanottiin!\n\n— Mutta meilläpä on mahti moinen, jotta ken tarjoaa, juo itse ensin!\nvirkkaa ukko.\n\nVieras täyttää mahdin määräyksen ja tarjoaa ukolle uudestaan, tarjoaa\nryypyn puhdasta viskyä.\n\nHyvän mielen ilme leviää loitsijan kasvoille, vapisevin käsin hän vie\nhuulilleen, heittää kitaansa... naama kiertyy kahdeksannumeroksi, suu\nvääntyilee peloittavasti, rykäisee, rykäisee vielä kerran ja puhaltaa\npitkään...\n\n— Aijai, veli! Mutta olipa se rasvaa! Niin on kuin öisin kissan\nniellyn, raapi, sihisi ja piteli vastah... a pehmiet oltih kynnet\nlopuks'.\n\nVieras tarjoaa toisen ryypyn. Se menee jo paremmin, ja tyytyväisenä\npyyhkäisee ukko partaansa.\n\nVieras tarjoaa kolmannen.\n\n— En, veli! Enempää en ota! Vuota sie konsa mie kuuntelen kuinka hän\nnivelissä kulkou!\n\n— No vähäänpä sinä tyydytkin! virkkaa vieras. — Muistuu tässä mieleeni,\nkun pari vuotta sitten Tuli-Lapissa...\n\n— Oletko sinäkin Tuli-Lapissa käynyt?\n\n— Olen!\n\nUkko jää hämmästyneenä katsomaan.\n\n— Niin, minun piti kertoa, jatkaa vieras, siitä, kun siellä muutamalle\nlappalaiselle ryyppyä tarjosin, iltasella nuotiota rakentaessamme.\nAnnoin yhden. Annoin toisenkin, sanoen samalla: \"Kas tässä toiselle\njalalle!\" Mutta kun hän sen oli ottanut, se ukko heinäkenkä, horjahti\nhän ja kierähti kanervikkoon kuin ammuttu ilves. \"Voi, voi, hyvä\nherra!\" hän sieltä surkeasti uikutti, \"voi, voi, kun se toinen ryyppy\nmeni samaan jalkaan!\" Minun oli pakko antaa hänelle vielä kaksi lisää\nvastapainoksi, siihen tyhjään jalkaan, ennenkuin ukko jälleen pysyi\npystyssä ja oli iloinen.\n\n— Niin, semmoisia ne ovat! Kyllä minä ne tunnen! nauroi Pesshi.\n\n— Mutta eiköhän tässä jo laulukin luistaisi?\n\n— No nyt kyllä, nyt luistaa!\n\nUkko rykäisi ja alkoi:\n\n    \"Lappalainen kyyttöselkä\n    kantoi viikkoista vihoa,\n    kauonaikuista karehta\n    peällä vanhan Väinämöisen\n    tietäjän ijänikuisen\"\n    j.n.e.\n\nSitten lauloi hän pitkät laulut Väinämöisen veljenpojasta ja\nIro-neidosta ynnä paljon muuta.\n\nRunonkerääjä kirjoitti kynä kuumana, haltioissaan. Päästiin vihdoin\nloitsuihin. Tulivat \"Tulen laulut\", menivät siinä \"Metsän virret\",\nmutta kun parhaillaan \"Raudan lukua\" luettiin, tunkeutui sisään joukko\nkylän naisia. He olivat kartanolle kuulleet mitä savupirtissä tapahtui\nja nyt he räpättävin joukoin tulivat Pesshin \"höpsötyksille\" nauramaan.\n\nLoitsu katkesi. Loitsija kohousi seisaalleen, iski kämmenensä pöytään\nja karjaisi:\n\n— Ulos akat!\n\nNaiset luikkivat tiehensä. Loitsija huohotti, läähätti, kasvot\nvärisivät mielenliikutuksesta. Hän vaipui ikkunanpieltä vasten. Katse\nnäytti pyrkivän jonnekin kauas etäisyyteen, minne vieras ei voinut sitä\nseurata...\n\nSiinä istui vanha taitomies, kuin haavoitettu kontio, silloin tällöin\nmurahtaen itsekseen.\n\nVieras hiipi hiljaa pirtistä ja painoi oven ääneti kiinni...\n\nShemeikan kylässä 1915.\n\n\n\n\nVanha laulaja.\n\n\nPimenee syysilta. Nouseva myrsky viuhahtaa puiden latvoissa. Alkaa\nvihmoa vettä.\n\nKulkija kiiruhtaa käyntiään. Taloon pitäisi ennättää yöksi.\n\nKas! Jo vilkkaa valo. Siinähän on Ristivaara! Siinä matkan määrä!\nSuuren laulajan koti.\n\nSydän pampahtaa kulkijan rinnassa. Juoksujalkaa hän rientää vaaran\nrinnettä ylös.\n\nHetki vielä ja niin saa hän hämärtyvässä pirtissä, takkavalkean\nhiipuvassa loisteessa kuunnella kuulun laulajan vierettelevän virsiään\nvanhoista urohista. Ja heläjää silloin isien perintökannel hurmaavasti\nsuuren soittajan sormissa.\n\nNiin hän mielessään kuvailee.\n\nHän astuu pirttiin. Siellä on väki pitkän pöydän ääressä parhaillaan\nilta-ateriaansa nauttimassa.\n\n— Terve vierahalle! kuuluu pöydästä.\n\n— Terve taloh! Onhan tämä Pedri Shemeikan talo?\n\n— Niin on! Käy sie vierahaisein suoloa leibeä ottamah! virkkaa vanha\nemäntä pöydän takaa.\n\nVieras käy pöytään ja tervehtää siinä istujia. Suurella\nkunnioituksella, melkein vavisten, hän tarttuu vanhan ukon harmaaparran\nkäteen, arvaten hänet Karjalan kuuluksi Pedriksi, mainehikkaaksi\nlaulajaksi, urheaksi karhunkaatajaksi, uljaaksi petranhiihtäjäksi.\n\n— Siehän olet Pedri Shemeikka?\n\n— Hän se on! vastaa nuori väki. - Puhukaa kovempaa! Ukolta on kuulo\nmelkein mennyt.\n\nUkko havaitsee, että vieraan sanat olivat tarkoitetut hänelle. Hän\nsuoristautuu ja asettuu aivan vieraan eteen. Komea mies vielä, vaikka\nikää jo yli yhdeksänkymmenen.\n\n— Mitäbä vieras sanoo?\n\n— Sanoin vain, että siehän olet Pedri Shemeikka! Laulajien kuningas,\nsuuri kanteleensoittaja!\n\n— Mie olen!\n\nVieras koroittaa äänensä ja, jotta ukko paremmin kuulisi, huutaa aivan\nhänen korvaansa:\n\n— Tulin sinun lauluasi kuulemaan! Sinun kuuluisata kanneltasi\nkuulemaan! Maineesi on kauas kulkenut. Tahdoin miestä itseänsä nähdä!\n\n— Laulaa siulle saatan, a soittaa en... _Ei ole kannelta!_\n\n— Ei ole kannelta? Kanteleensoittajien kuninkaallako ei ole kannelta?\nhuudahtaa vieras, tuskin tajuten mitä kuulee.\n\n— Ei ole!\n\n— Miten se on mahdollista?\n\n— Herrat vietih!\n\n— Miten vietih?\n\n— Katsho, veli! Ryypyt annettih, kaunihisti pagistih, markat maksettih,\nda i niin vietih!\n\n— Mitkä herrat? kivahtaa vieras.\n\n— Mitä lie gasetanloatijoita oltih! huokaa ukko.\n\nMurhe täyttää vieraan mielen. Taas siis sama juttu! Monenmoiset\nKarjalan kävijät, ajattelemattomat kerääjät, jotka kaikkialta ihanista\nrunokylistä ovat hevoskuormittain kanteleita mukaansa raastaneet\nja siten kanteleensoitolle Karjalassa ennenaikaisen kuoliniskun\nantaneet, ovat siis itse kanteleensoittajien kuninkaaltakin hänen pyhän\nperintösoittimensa ryöstäneet!\n\nMiks'eivät soittajat tee uusia itselleen?\n\nEihän niiltä vanhoilta puolisokeilta ukoilta enää tule uusia tehdyksi,\nja nuoret eivät osaa tai eivät viitsi.\n\nEi siis neuvona muu kuin kärsiä soiton puutetta viimeiset elämänsä\npäivät, niinkuin on kaiken muun puutetta koko elämänsä ajan oppinut\nkärsimään.\n\nLevolle vaipuu talon väki. Levolle vaipuu vieraskin. Uni vaan ei\nsilmiin tahdo tulla. Hänen mielessään kiertää uudelleen ja uudelleen:\nenkö siis kuuluisan Pedrin soittoa saanutkaan kuulla!\n\nAamusella ensimäisten nousijain keralla nousee myös vieras vuoteeltaan.\nTalon nuoren väen neuvomana hän löytää kuivan haapaisen puun, saa\npyytämänsä työkalut ja niin alkaa veistellä, jotta pirtti roikaa.\n\n— Mitäbä veistelet, vieras?\n\n— Kanteloa sinulle, ukkoseni!\n\n— Osannetko loatie!\n\n— Olen nähnyt loa'ittavan!\n\nJa syntyihän siitä vihdoin kantele kuin syntyikin!\n\nHievahtamatta oli ukko työn kulkua seurannut ja missä vieras näytti\nepätietoinen olevan, siinä aina opastanut.\n\nKantele oli valmis. Messinkilankaa kieliksikin löydettiin.\n\nRiemuisalla mielellä ukko otti kanteleen käsiinsä, hyväili sitä kuin\nlasta, rupesi vähitellen vääntelemään tappeja, väänteli ja käänteli,\nnosti korvalliselleen ja taas väänteli... Mutta äsken niin valoisaksi\nkäynyt katse alkoi vähitellen synkentyä hänen syväpiirteisillä\nkasvoillaan.\n\n— Ei saa kannelta sopeeseen! kuiskasi pirtti.\n\nUkko oli käynyt niin vähäkuuloiseksi, ettei kyennyt enää kannelta\nvirittämään. Jotenkin tyytyväisen näköisenä hän sen kylläkin monasti\nlaski polvilleen ja heläytti, mutta tunsiko hän sen sormenpäissään, vai\nkuuntelevan väen kasvoistako luki, ettei soitto soitolle tuntunut, kun\nhän sen äkkiä taas tempasi korvalliselleen, alkaen jälleen väännellä\nkielitappeja.\n\nNiin meni päivä, meni toinen. Kannel ei tullut sopeeseen. Ei saanut\nukko kieliä sovintoon. Ja kukaan ei saattanut auttaa! Avutonna seisoi\nkoko pirtti, niin soittajan lapset kuin lastenlapsetkin ja naapurien\nväki, samoinkuin kanteleen laatijakin.\n\nVähän puuttui enää. Mutta sitä vähää ei kukaan kyennyt saamaan aikaan!\n\nUkko kävi synkäksi. Hän ei puhunut mitään, ei kohottanut katsettaan.\nHän vain hiljaa näppäili kieliä.\n\nTuska valtasi kaikkien mielen. Rintaa painoi omituinen ahdistus.\nSanomaton alakuloisuus levisi pirttiin. Ihmiset liikkuivat ääneti kuin\nkuolevan vuoteen äärellä. Kaikki puhelukin tapahtui vain kuiskaillen.\n\nJokainen tunsi, jollei muuten, niin vaistomaisesti, että nyt on menossa\njotakin pyhää, jota ei koskaan enää saada takaisin. Mahti on menossa\nmaan rakoon jo ennen mahtajan menoa!\n\nRiutuu ilta. Hämärtyy pirtti. Ukko siirtää kanteleen polviltaan.\nPimeimpään nurkkaan hän sen laskee. Kuuluu hiljainen kolahdus ja\nsamalla kumma, tuskin tuntuva kielen värähdys, kuin haudan takaa...\n\nPirtti vavahtaa.\n\nKuuluu ukon ääni:\n\n— Jo ne on minun soittoni soitettu, minun lauluni laulettu − − −\n\n\n\n\nUkko uupui...\n\n\nKevät oli tulossa, suuren sota-ajan ensimäinen kevät, kun muutamana\niltana vieri viesti Karjalasta:\n\n    \"Ukko uupui,\n    vanha vaipui,\n    kuoli Pedri Shemeikka.\"\n\nKuoli siis jo Pedrikin! Niin ne menevät nyt urohot, vaipuvat\nviimeisetkin siitä polvesta, joka näillä Suomen kankahilla vielä\nkalevalaista hengenvoimaa viljeli, esi-isien vanhoista tiedoista\nelämänohjeensa otti, sanan voimaan kaikki työnsä ja toimensa nojasi.\n\n    Sinnepä meni jo miesi\n    Manan suurille saloille,\n    Manan hirven hiihäntähän,\n    Manan karhun kaa'antahan.\n    Sinne siirtyi ukko Pedri\n    Laulumaille laajemmille,\n    Luokse muiden muinaisien\n    Tuonen tummille tuville...\n\n\nLäksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan.\n\nSaavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkkaana taivas. Kuusimajassa\nkartanolla nukkui Pedri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti\nkimmeltävän taivaan palo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa,\ntuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielumessu tenhoisa, valtava,\nkohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin\nloisteeseen sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat\nkalmakuusikosta taivahan kirkkauteen...\n\nYön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urohosta.\n\nValkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon\nkuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen\nlaulateltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu\nerämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat oli ukko nuotion loimun äärellä\nnukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen\ntuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän,\nkierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen\nhautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...\n\n\n\n\n\n\nPOHJOLAN SALOILTA\n\n\n\n\nKyytipoika.\n\nPalanen päiväkirjastani Lapin matkalta.\n\n\nLäksimme Kittilän kirkolta juhannusaattona parilla hevosella pohjoisia\nilmoja kohti, katkaisemaan viimeistä ajotiepalasta, mikä tätä kautta\njohtaa Lapin syvimpään erämaahan. Minä sain paikkani matkakapineiden\nja pikku kyytipojan kera ensimäisessä hevosessa. Toiseen sijoittautui\nmatkatoverini ynnä joukko iloisia saattajia.\n\nTie vei Sirkankylään, suuntautuen suoraan kohti Levi- ja Kätkätunturien\nvälistä aukkoa pohjoisella taivaanrannalla.\n\nKyytipoika vieressäni, Antti nimeltään, oli harvapuheinen, elottoman\nnäköinen, kitukasvuinen pojannysä, päässään syvään otsalle painettu\nlippalakki ja yllään polviin saakka ulottuva takki, jonka hihoista\nkäsien oli vaikea löytää ohjaksiin. Poika näytti noin kuusi- tai\nseitsenvuotiaalta, mutta sanoi olevansa kolmannellatoista.\n\n— Mistäs sinä Antti olet kotoisin?\n\nPitkänpuoleinen äänettömyys...\n\n— Olenpahan tästä kirkon tältä puolen.\n\n— Mistäpä täältä?\n\nVielä pitempi äänettömyys...\n\n— Tuosta vain, tuosta mökistä ahon poskesta.\n\n— Tuostako, jossa portailla mies seisoo?\n\n— Niinpähän vain.\n\n— Kukas se mies on?\n\n— Onpahan vain minun isäni.\n\n— No etkö sinä sano isällesi päivää! kysyin ohi ajaessamme,\ntervehdittyäni miestä.\n\n— E-enpähän mie.\n\n— Miksi et?\n\n— E-enpähän vain.\n\n— No sinä olet kai käynyt juuri kotonasi sitten?\n\n— E-enpähän mie.\n\n— Etkö pitempäänkään aikaan?\n\n— Eihän tuolla ole tullut kuletuksi.\n\nJatkoin yhä kyselemistä:\n\n— Onko teitä montakin lasta?\n\n— Onhan meitä.\n\n— Montako sinulla on veljeä?\n\n— Kaks'han niitä.\n\n— Entäs sisaria?\n\n— Yks'hän niitä.\n\n— Elääkö äitisi?\n\n— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, kavahti pystyyn ja alkoi pieksää\nhevosta minkä jaksoi. 'Kärrit lensivät vaappuen ja paukkuen pitkin\nkurjan kurjaa tietä. Minä koettelin parhaani mukaan pysyttäytyä niissä,\npeläten joka hetki ojaanlentämistä.\n\nEn voinut käsittää mistä nyt moinen hirveä vihurin puuska poikaan oli\npuhaltanut. Koetin kiellelläkin, mutta siitä ei ollut vähintäkään apua.\nViimein taukosi kuitenkin meno ja luullen, ettei Antti ollut kuullut\nviimeistä kysymystäni, uudistin sen heti, kun tärinä sen verran oli\ntauonnut, että jälleen saattoi puhella.\n\n— Niin, elääkö sinun äitisi?\n\n— Ka hepo hemmetti! karjaisi Antti, ja sama hirvittävä lento alkoi\njälleen. Ihme ja kumma, että siinä nytkin sentään ehjinä säilyttiin,\nvaikka kärrit pompahtelivatkin kehnolla tiellä kiveltä kivelle ja\nkuopasta kuoppaan.\n\nHuikea meno taukosi vihdoin taukoamistaan, hepo huohotti, lönkötellen\nhiljaa, ja minä vaivuin selkänojaa vasten omiin mietteisiini, katse\nkiintyneenä ympärillä leviävään silmänkantamattomaan aapaan. Niin\nunhotin pian koko äskeisen menon ja sen aikaansaajankin.\n\nKotvasen niin kuljettua tunsin pienen kosketuksen käsivarteeni.\nSiihen laskeutui pikku ajomieheni pää. Silmät olivat menneet kiinni,\nhengitys käynyt tasaiseksi ja raskaaksi. Mies täydessä unessa! Ohjakset\nluistivat käsistä. Minä otin ne ja ajelin verkalleen eteenpäin. Toinen\nhevonen oli jäänyt kauas jäljelle. Sitä ei näkynytkään.\n\nAntti nukkui yhä ja heräsi vasta, kun minä olin kaataa ajopelit\nmuutamaan suureen kiveen. Hän nyhtäisi ohjakset pois käsistäni, alkaen\ntaas ajella.\n\n— Oletpa Antti taitanut nousta varahin tänä aamuna, kun noin nukuttaa!\n\n— E-enpähän mie.\n\n- No sitten olet varmaankin valvonut myöhään eilen illalla!\n\n— Niinpähän vain.\n\n— Montako tuntia olet nukkunut?\n\n— En mie ole nukkunut.\n\n— Missä sinä sitten olet yösi viettänyt, kyydissäkö, kalastamassa, vai\nmissä?\n\n— Ka missäpähän mie!\n\n— Niin, missä?\n\n— Kyyvissäpähän mie aina.\n\n— Oletko montakin yötä peräkkäin?\n\n— Olen.\n\nAjettiin juuri suuren suon halki, joka oli valkoisenaan muuraimen\nkukkia, aivan kuin lumen peitossa. En ollut koskaan moista runsautta\nnähnyt Ihastuksissani huudahdin:\n\n— Kas tuostapa tulee paljon marjoja!\n\n— Tulee — jos ei palellu, myönteli Antti harvakseen.\n\nAjettiin sanaa puhumatta pitkähkö taival. Sääskiä, joita aikaisemmin\nillalla ei ollut näkynyt juuri kovinkaan paljoa, alkoi nyt lennellä\nilma mustanaan. Antti painoi lakkiräyskänsä niskaa myöten päähän,\nniin että korvatkin menivät umpeen ja pienet elottomat silmät tuskin\npääsivät tuijottamaan suuren lipan alta.\n\nMinä turvauduin pikiöljyyn. Vetelin sitä vankat annokset niskaan,\ntukkaan, naamaan ja käsiin. Tarjosin Antillekin.\n\n— E-enpähän mie.\n\nAjeltiin taas ääneti jonkun matkaa.\n\n— Mitä? Sanoitko jotakin? käännyin kyytimieheni puoleen, luullen\nkuulleeni pienen äännähdyksen sieltä päin.\n\n— Tuo hepo tarttis pikiöljyä, tulee hiljaa kuivettuneitten huulien\nraosta.\n\nKatsahdan hevoseen. Sen selässä on sääskiä aivan harmaana loimena.\n\nAntti alkaa ruoskalla läimäytellä niitä.\n\nMatka jatkuu. Tie nousee nyt Levitunturia kohti. Omituinen alakuloisuus\nvaltaa mielen. Keskiyönaurinko peittyy jylhän tunturin suojaan, notko\nalkaa huokua tielle raskasta utua, ajopelit vierivät äänettömästi\npitkin pehmeätä kangasrinnettä, ja yksitoikkoista hiljaisuutta\nkatkaisee vain silloin tällöin viklan huuto kaukaiselta jängältä.\n\nSuurimman hiljaisuuden vallitessa kuulen äkkiä vierestäni aran, hellän\näänen:\n\n— Äitini... minun äitini, kuoli kolme vuotta sitten. Se ol' ihmiseks'\nhyvä.\n\nKatsahdan hämmästyen pikku kyytipoikaani. Jäinen, eloton ilme kasvoilta\non sulanut, silmäkulmassa kimmeltää heikko kosteus ja poskipäille\nkohoaa hieno punanheijastus. Mutta se kaikki kestää vain hetkisen — ja\nvierelläni istuu jälleen eloton kivikuva.\n\n\"Äitini... minun äitini... se ol' ihmiseks' hyvä\", kaikuu yhä\nmielessäni niin kummasti. Ja nekö sanat oli todellakin lausunut, ja\nlausunut niin hellästi, tuo jäinen ihmisenalku, jonka sisimmässä ei\nolisi luullut olevan sijaa minkäänlaiselle herkemmälle tunteelle.\n\nÄitini... minun äitini...\n\nHarmaa salo värähtää, yötuuli huokaa surumielisesti, ja katseeni kiitää\nkauas, kauas yli äärettömän yksinäisyyden...\n\nAllivuotson autiotuvassa 1913.\n\n\n\n\nKuun kääntäjä.\n\n\n    \"Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää,\n    kun viikon lopulla tulee kuunkääntöönkin lähtö!\"\n\n                      Kuusamolainen sananparsi.\n\nLauantai-ilta alkoi laskeutua maille. Viikon työt lähenivät loppuaan.\nTukitkin olivat jo löytäneet rauhaisen lepopaikan Kerälän koskien\nalla tyynessä suvannossa. Ruuhkain purkamisessa oli päivä kulunut, ja\nsuurimmat niistä olivatkin jo irtautuneet. Pari pientä vain alakoskessa\nvielä jäljellä.\n\n— Olipa, mies, totta tosiaan aika mies tuo Puolangan poika, Jyrykarin\nruuhkan laukaisija! Kun siinä ruuhka purkautui, niin hyppivätpä silloin\ntukit kuin huuhkaimen pojat maailmanlopun edellä. Ja pauke kävi! Kävi\ntotta tosiaan! Nuolaisivatpa kuohut jo purkajan housujakin, mutta niin\nhän vain vihdoin kymmentuumaisen selkään kiepsahti ja sillä tulla\nviiletti koskea alas kuin vanha paholainen Kerpun muijan venheessä.\n\n— Mikäpäs oli tulla, kun muu ei auttanut, eihän hän rannalle enää\nvoinut päästä, ja jos ei tuo sallimuksen tukki hänen jalkainsa alle\nsattunut, niin koskeenpa jäi kuin kiiliäinen... ja me olisimme saaneet\nkunnon hautajaiskahvit...\n\n— Hm! Mutta kenenkäs se onkaan huomenna kahvinkeittovuoro?\n\n— Eikö tuo lie Mäkeläisen!\n\n— Hehei, Mäkeläinen!\n\nEi vastausta.\n\n— Mäkeläinen!!\n\nSama juttu.\n\n— Mies nukkuu jo!\n\n− − −\n\nPienessä tuohikattoisessa kojussa kosken partaalla taukosi vihdoin\npuhelu. Siinä nukkui kuusi miestä. Koski lauloi heille tuttua lauluaan,\nja hiljaa rätisten paloi rakovalkeinen honkanuotio oviaukon edustalla.\n\nÄärimmäisenä vasemmalla nukkui Aaretti Mäkeläinen. Punerva liekki\nvalaisi hänen ahavoituneita kasvojaan, joilta kuvastui elämän onni ja\nrauhaisuus. Ja suupielessä lepäsi hyväntahtoinen hymy, sama unessa,\nsama valveilla, ikuisesti, niin sateella kuin poudallakin, niin rukiin\nja viinan ääressä kuin jäkäläkeiton ja pettuleivänkin.\n\nSalomaalla hän oli syntynyt, kasvanut ja seitsentoistavuotiaasta\nlähtien ei hän ollut kirkollakaan käynyt kuin kerran, nimittäin\nvihillä ollessaan. Korven kohtuun hänen isävainajansa, Vanha-Aaretti,\noli uutistalonsa raivannut. Nyt se oli pojalla ja eli hän siinä\naika reilusti. Tavallisina vuosina ei tarvinnut kuin puoleksi panna\npeiäjätä leipään, ja kun oikein hyvä kesä sattui, pääsi talven yli\nneljännekselläkin.\n\nMaanviljelemistä hän melkein halveksi. Tukinuitossa hän siksi keväänsä\nja puolet kesäänsä aina kuluttikin, vaimonsa Ellin ja poikiensa taloa\nhoitaessa. Syksyt hän taas metsiä kävi, rihlapyssyllään lintuja ja\noravia rouskutellen. Monet salot hän jo olikin samonnut, monet kosket\nkolunnut ja kaikki pohjolan jokivarret juossut. Harvan miehen keksi\noli niin monta tukkia kosken kuohuihin kohauttanut kuin hänen. Monta\noli hän honkaa nähnyt kannoltaan kaatuvan ja monen nuotiosavun lävitse\noli hän tarkannut syksyisen tähtitaivaan tuikeita jo viitenäkymmenenä\nvuonna peräkkäin.\n\nKaikki tukkilaiset hänet tunsivat ja kaikki hänestä vilpittömästi\npitivät — pitivät ehkä myöskin sen vuoksi, että häntä oli niin hauska\nhuiputtaa. Yksinkertainen hän oli, perin yksinkertainen, mutta\nrehellinen kuin raamattu ja hyväntahtoinen kuin herranenkeli. Hänen\nrajaton rehellisyytensä ilmeni siinäkin, ettei hän voinut uskoa\nkenenkään muunkaan valehtelevan. Leikin hän kyllä leikiksi käsitti,\nmutta mitä hänelle vain vakavalla naamalla vakuutettiin, sen hän\narvelematta uskoi ja pureksimatta nieli. Sen vuoksi olikin senkin\ntuhannet lystit hänen kustannuksellaan pidetty, mutta kaikki otti ukko\nvastaan hyväntahtoisesti hymyillen, hiljaa itsekseen myhäillen ja\nvälittämättä vähääkään koko maailman pahuudesta...\n\nValkenee valkenemistaan kesäinen sunnuntaiaamu. Kilpaa helisevät linnut\nlehtomailla, ja kaukana korpisuolla hirvi toveriaan huutaa, ammuu\naamutervehdyksen, jotta kumajavat vaarat.\n\nTuohikojun ovesta pilkistää uninen pää. Aaretti Mäkeläinen sieltä\nkahvinkeitolle kohoutuu. Hiljaa hissuttelee hän rantakiville,\nhuuhtaisee silmiään solisevassa koskessa, täyttää nokisen pannun,\nnousee kojulle jälleen, puhaltaa valkean ja istahtaa sen ääreen,\nkatsellen kuinka tulenliekit nuoleskelevat pannun pohjaa ja kylkiä.\n\nHänen katseensa siirtyy vähitellen koskeen ja sen vaahtoaviin\nryöppyihin sekä niistä vihdoin lekottelevaan usvaan, jota aamutuuli\najelee suvannolla kosken alla...\n\n— So so! Mitäs Mäkeläinen taas miettii? kuuluu kojusta. — Johan siellä\nkahvi kuohuu ylitse! Elähän ukko-kulta sammuttele hiiliä kalliilla\nkahvillamme!\n\nUkko vavahtaa, kohauttaa näreistä keitinsalkoa ja laskee pannun\nsammalikkoon selviämään.\n\nMiehet tuohikojusta vääntäytyvät yksi toisensa jälkeen kytevän\nhiiloksen reunustalle, istahtavat siihen ja kurkottelevat keittäjälle\ntuohisia lippiään.\n\n— Saapas vaan nähdä, millaiseksi nyt sää muuttuu. Huomenna kääntyy kuu,\nja laneetta sattuu tällä kertaa niin hullulle paikalle, virkkaa muuan\nmiehistä, nokista almanakkaansa tutkiskellen.\n\n— Vai huomenna kääntyy! Kukahan tuota nyt on kääntämässä? tokaisee\nhymysuin toinen.\n\nMäkeläisen katse teroittuu ja jää tarkkaavasti kuuntelemaan viimeisiä\nsanoja.\n\n— Niin, kukahan sitä todellakin kääntelee? tuumii ukko salaa itsekseen.\n— Kai niillä on allakkaherroilla omat miehensä siinä hommassa! Ja\nmitähän vehkeitä ne sinne lie rustailleetkaan, sen jälkeen kuin ne\nmatkankin sinne vallan kyynärän päälle tarkkaan ovat mitanneet?\n\nUkon päässä rupeavat kiertämään ihmeelliset ajatukset. Hän oli kyllä\nkuullut joskus puhuttavan kuun tervaushommista ja sen kääntämisestä,\nmutta aina oli ollut hänelle suuri arvoitus, miten tämä kaikki\ntapahtui. Hän istuu mättäällään ja näyttää täysin unohtaneen\nympäristönsä.\n\n— Hehei! Onkos Mäkeläinen päättänyt paastota pyhän kunniaksi, vai mikäs\non, kun ei ruoka maistu? kysäisee muuan miehistä.\n\nEi vastausta. Ukko istuu yhä mättäällään, visapiippuaan imeskellen.\nKatse tähtää pitkin pieksun vartta kosken kohisevan kitaan, kohoutuen\nsiitä vain joskus silmäilemään taivaanrannalla rauhattomasti\njuoksentelevia pilven hattaroita.\n\nTulipa jo puolipäiväisenkin aika, mutta mietteissään istuu yhä ukko.\n\n— No saisiko tuota sivullinen tietää, mitä meidän Mäkeläinen miettii,\nkun ei syöntikään käy koko päivänä? tokaisee vihdoin taas joku,\nravistaen ukkoa käsivarresta.\n\nUkko kohottaa hiukan päätään:\n\n— Niin, sitähän minä vain tässä... vielä sitä aamullista asiata... että\nkukahan sen kuun kääntämisen oikein toimittaa... matkankin sinne ne\novat mitanneet... kääntämiset allakkaansa merkinneet... mitähän muuten\nkoko kääntäminen pyhittänee...? Vanhat miehet kertoivat kuun ennen aina\npaistaneen pyöreenä kuin leivän ja kääntämättä yöt läpeensä, viikot ja\nvuodet...\n\nHämmästynyt hymy leviää miesten kasvoille.\n\n— Niin, että kukako kuun kääntää? Eikös Mäkeläinen sitä tiedä? Herrat\ntietysti! Juuri ne allakkaherrat, vetää muuan jätkä ukolle vasten\nnaamaa.\n\n— Ka sitähän minäkin olen arvellut ja niin sanottavan kuullut, vaikk'en\nsitä varmana ole pitänyt, tuumii ukko.\n\n— Manttaaliluvun mukaan siihen työhön kukin talo on velvollinen\nvuorollaan miehiä panemaan. Yksi mies aina kuudestoistaosa manttaalia\nkohti. Ja kukin pitäjä kautta koko maailman aina ajallaan pitää siitä\nhuolen, herrain määräyksen mukaan. Kunta maksaa matkat kääntöpaikalle.\nEikös Mäkeläinen sitä tiedä, vaikka se näinä kuukausina juuri on meidän\npitäjän asiana? lisää toinen jätkä ensimäisen puheeseen.\n\n— Korpelankyläläiset kuuluvat viime viikolla jo sinne menneen, jatkaa\nsama mies. — Mitenkäs se onkaan Mäkeläisen manttaaliluku?\n\n— Yksi kahdeksatta osaa.\n\n— Jaha, vai yksi kahdeksatta osaa, jatkaa sama jätkä, muuan oikea\notsatukkajätkä, ja siepaten käteensä tuohikaistaleen hän alkaa\nsiihen hiilellä piirrellä numeroita, kuin jotakin tärkeätä laskua\nsuorittaakseen.\n\nAaretti Mäkeläinen seuraa jännityksellä jätkän hommia. Mies näyttää\nvihdoinkin saaneen laskelmansa valmiiksi, kohottaa katseensa, rykäisee\nja lausuu tärkeällä äänellä:\n\n— Niin, eihän siitä mihinkään päästä. Kyllä sinne on ensi viikolla\nMäkeläisenkin talosta kaksi miestä laitettava.\n\nMäkeläinen hypähtää seisaalleen ja vilkaisee arasti puhujaa silmiin.\n\n— Meidänkö talosta? pääsee häneltä kuin hätähuuto.\n\n— Teidän! Niin juuri teidän! Eikös kunta siitä ole ilmoitusta\nlähettänyt?\n\n— En tiedä, kun en kohta kuukauteen ole kotona käynyt...\n\nNousipa siitä pojille aika ilo, kun Aaretti-ukko poistui hiukan\nsyrjään, rauhassa kuulemiaan mietiskelemään.\n\nIlta olikin pian käsissä, ja vähitellen painuttiin taas yöpuulle.\n\nMiesten tasainen hengitys tiesikin pian unettaren saapuneen.\nMutta kojun vasemmalla seinustalla kiilsi yhä kaksi silmää, jotka\nhievahtamatta tähtäsivät tuohikaton raosta ulos avaruuteen. Aaretti\nMäkeläinen siinä vielä valveilla mietiskeli asioitaan.\n\nTuli aamu. Miehet nousivat viikon työtä alkamaan. Mutta Aaretti\nMäkeläistä ei löytynyt mistään! Huudettiin ja haeskeltiin, mutta\nturhaan. Samassa huomattiin, että yksi veneistäkin oli poissa.\n\n— Minnekä mies on keskellä yötä lähtenyt? Ja sanaa puhumatta! Ei edes\npomolle ilmoittanut!\n\nMuistui mieleen eilinen hulluttelu. Se kuunkääntöjuttu!\n\n— Olisikohan lähtenyt kotiansa kuunkääntöä järjestämään? arveli joku\njoukosta.\n\nKaikki purskahtivat hilpeään nauruun.\n\n— Miks'ei sekin olisi mahdollista, kun kysymys on Aaretti Mäkeläisestä,\ntuumi pomo.\n\nNe, jotka olivat pilaan eniten syylliset, lähetettiin heti veneellä\netsimään kadonnutta hänen kotoaan, jos hän sinne todellakin oli\nkuunkääntöasiassa lähtenyt, kuten yleisesti uskottiinkin. Pila voisi\nmuuten jatkua liian pitkälle ja kunnon ukko Aaretti sen vuoksi joutua\nnaurunalaiseksi koko pitäjässä, vieläpä koko maassa. Se olisi sentään\njo liikaa niin hyvän miehen osalle.\n\nVene kiiti kahden miehen soutamana huimaavasti alas Kerälän koskia sekä\nsitten pari pientä järveä ja jokipalasta. Jopa näkyi Mäkelään vievän\ntien pää suvannossa lehtevien koivujen siimeksessä — ja siinä vene, se\nkadonnut!\n\nKiirein askelin, minkä jalat suinkin sallivat, harppasivat miehet\nhuonohkoja suoporrastuksia pitkin taloa kohti ja kohosivat vihdoin\nrinnettä ylös Mäkelään. Astuessaan eteiseen he kuulivat pirtistä\nAaretin vakaan äänen:\n\n— Leivohan nyt Elli vaan selvempää leipää, kun viikon lopulla tulee\nkuunkääntöönkin lähtö!\n\nKuusamossa 1909.\n\n\n\n\nPerintöpiippu.\n\n\nAapeli Känttärä oli hyvä mies, rauhaisa, vilpitön, lempeä ja kaikin\npuolin kunnon ukko. Hän ei koskaan vihoitellut lapsilleen, ei pauhannut\npalkollisilleen, puhumattakaan siitä, että hän milloinkaan olisi\nkäräjätuvan ovea avannut. Hän antoi palttua maailman pahuudelle, eleli\nvain omassa rauhassaan ja parhaimmassa sovussa kotiväen, naapurien ja\nkoko pitäjän kanssa. Hänen puhelunsakin aina oli rauhaisaa, lauhkeata\nja hiljaista, eikä hän tavallista äänenpainoaan koroittanut koskaan.\nMutta suuttuuhan se sentään hyväkin mies, kun oikein sille paikalle\nsattuu!\n\nNiin tapahtui Aapeli Känttärällekin! Ja vieläkin häntä joskus\nharmittaa, muistaessaan että sen piti sattua juuri jouluaattona, pyhän\nrauhanjuhlan aattona, jolloin muut ihmiset, pahimmatkin kiukkupussit\nja äkätärrit, koettavat sitoa sisunsa, hillitä kiukkuisen kielensä ja\npukeutua rauhan hahmoon.\n\nTalon väki oli juuri alkamassa aamuaskareitaan, piiat ryhtymässä pirtin\npesuun ja renginvekamat vääntäytymässä halonpilkontaan pyhien varaksi.\nIsäntä Aapeli itse oli tapansa mukaan heti herättyään koivennut talliin\nhevosille apetta sekoittamaan ja juomista antamaan. Mutta yht'äkkiä hän\nsieltä tulla romisteli takaisin, polkaisi kiivaasti lumen jaloistaan,\nastui pirttiin, läimäytti oven kiivaasti kiinni, nakkasi sarkatakkinsa\nnurkkaan ja karjaisi:\n\n— Häh! Minnekä se on joutunut? Hähäh! Hätkähti koko talo. Kissa putosi\nkiukaan reunalta ja pakeni leivinuuniin, koira loikkasi sängyn alle,\nja ällistyneenä katsoi koko talon väki ikuisesti sävyisäksi tunnetun\nisäntänsä nyt niin hirmustunutta ulkomuotoa.\n\nOlipas se ärjäys! Kenpä olisi Aapeli Känttärän kurkusta uskonut\nsellaisen irtoavan!\n\nEntäs sitten hänen naamataulunsa! Se ei ollut milloinkaan tottunut\nkiukun kuvastimena toimimaan ja senpä vuoksi se tekikin nyt\ntehtävänsä niin kömpelösti, että sen näkeminen olisi saanut koko\npirtin purskahtamaan rämänauruun, ellei jokainen olisi selvästi\ntuntenut, että nyt oli hirveitä tapahtunut. Eihän mies ennen ollut\nnäyttänyt kiivastumisen merkkiäkään, vaikka mitä olisi sattunut, ei\nedes silloinkaan kun naapuri kaskestaan päästi tulen Aapelin metsään\npolttaen osan parasta palstaa, eikä silloin kun mustalaiset varastivat\nhänen parhaimman kyntöruunansa. Mikähän nyt tällä kertaa olikaan\nsaattanut miehen pois suunniltaan?\n\nEmäntä istui säikähdyksestä kalpeana, saamatta sanaa suustaan, ja\nääneti kyyköttivät siinä piiat ja rengitkin.\n\n— Niin, mikä minnekä joutunut? väänsi vihdoin renkipoika kuuluviin.\n\n— Mikä! Piippu! Etkö sinä senkin tohelo näe, että minulta on piippu\npoissa? tiuskaisi Aapeli, iskien kämmenellään pöytään, jotta mäiskähti.\n— Piippu! Se perintöpiippu!\n\n— Piippu! kertasi koko pirtti, havaiten samalla, että isännän\nsuupielestä todellakin oli poissa se äkkiväärä, joka siinä tavallisesti\ntuprusi ja keikahteli.\n\nKukaan ei uskaltanut hymyillä, vaikka mieli tekikin.\n\n— Niin, piippu! Se isävainajan piippu! huokasi Aapeli.\n\n— Etsitään, etsitään! rauhoitti emäntä. - Kyllähän se löytyy! Elä nyt\nhätäile!\n\nKoko talo alkoi etsiä. Jok'ikinen, ken vain kynnelle kykeni,\nukkorengistä pienimpään pojantenavaan asti, konttasi pitkin lattioita,\nnuuski penkkien alta, tallusteli pitkin pihateitä ja haraili\ntallin permantoa. Isäntä itse käänteli yhä uudelleen ja uudelleen\nvaatteittensa taskuja nurin sekä konttasi ja nuuski kuten muutkin.\n\nEihän Aapeli Känttärä niitä kaikkein kovimpia piippumiehiä ole,\nei läheskään sellainen kuin Raitamäen seppä, joka syödessäänkin\naina palasen puraistuaan sytyttää, mutta jotenkin samanlainen\nkuin Tornatorin vosmestari, jolle piippu on välttämätön elämän ja\nhyvinvoinnin ehto.\n\nKieltämättömän rakas sentään on Aapelillekin piippu ja juuri tämä\nvanha perintöpiippu. Siihen hän on aivan kuin kiinnikasvanut, samaten\nkuin vanha metsämies kasvaa kiinni erehtymättömään tuliluikkuunsa,\njonka tukkia hän puolisen vuosisataa on poskeaan vasten painanut,\ntai erämaankulkija sauvaansa, jonka kädensijaa hän vuosikymmenien\npitkät vaiheet on kourassaan hionut. Olihan tämä piippukin jo lähes\nviisikymmentä vuotta killunut Aapelin hampaissa, ja sentähden siitä\neroaminen nyt tuntui niin perin haikealta. Sehän oli ollut hänen ainoa,\njokahetkinen, rattoisa toverinsa ja sellainen ystävä, jonka kanssa ei\nkoskaan tullut pienintäkään erimielisyyden aihetta.\n\nPäästiin jo puoleen päivään. Piippua vaan ei löytynyt! Jopa tarjosi\nrenkipoika omaansa lainaksi:\n\n- Eikö isännälle kävisi piipusta tämä, kunnes oma, se vanha, löytyy?\n\n— Pidä piippusi omissa ikenissäsi! Enpä mieli tuommoisen pelin\ntuprutuksella oman piippuni makeutta mielestäni huuhtoa!\n\nJa vaimonsa puoleen kääntyen hän jatkoi:\n\n— No, eukko! Hätäilinkö suotta? Eihän piippua löydy, sitä isävainajan\npiippua, joka hänen suupielistään heltisi vasta silloin, kun henki\nukosta läksi, ja josta alkaen minä sitä olen lämpimänä pitänyt. Ja\nsilloin olin tuskin kolmeatoista täyttänyt.\n\n— Kun ei löydy, niin minkäs sille mahtaa!\n\n— Niin, minkäs sille mahtaa! Hähäh! Mutta millaiseksi arvelet\npiiputtoman joulun tulevan minunlaiselleni miehelle? Se ei ole mikään\njoulu! Kuuletko! Se ei ole joulu ollenkaan! Piiputon joulu minulle on\nsamaa kuin muille ihmisille joulukirkko ilman pappia ja jouluvirttä.\nSe piippu on näet minulle sielun ja hengen asia, eikä ruumiin! Mutta\nsitähän ei akat ymmärrä!\n\n— Hanki sitten itsellesi uusi piippu!\n\n— Uusi piippu! Hähäh! Vai uusi piippu! Ehei! Entinen se olla pitää, tai\npahimmassa tapauksessa samanlainen ja yhtä arvokas.\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan hänelle näyttää juolahtavan mieleen jokin\nseikka, joka yht'äkkiä muuttaa valoisammaksi kasvojen alakuloisen\nilmeen.\n\n— Niin, eukko, sanonpa vieläkin: piiputon joulu ei minulle ole joulu!\n\nSen sanottuaan Aapeli kiskaisee nurkasta sarkatakin ylleen, heittää\nharteilleen vielä lammasnahkaturkin, astelee talliin, valjastaa\nkantakirjatammansa kirkkoreen eteen ja sanaa puhumatta ajaa heläyttää\nkotipihasta maantielle, laskettaen kirkolle päin.\n\n— Minne sinä ajat? huutaa emäntä portailta hänen peräänsä, mutta\naisakellon kilke estää hänen äänensä kuulumasta perille.\n\n— Voi tuota ukkoparkaa! Joko nyt mokomankin piipunnysän takia järkensä\nmenetti? Minnehän se nyt ajoi?\n\nAapeli Känttärä sivuutti jo lähimmän naapuritalon. Siellä seisoi väkeä\npihalla.\n\n— Kah, päivää! Ja hyvää joulua! Minnekä se Känttärä vielä nyt ajaa?\nEikös teillä jo kohtapuoleen ole sauna-aikakin! Ette kai enää kirkolle?\n\n— Kirkolle! mörähti Aapeli, heläyttäen ruoskalla tammaa lautasille.\n\n— Kas vaan! Mistä se nyt noin oli vihoissaan? ihmetteli väki pihalla. —\nEihän edes hyvää päivää sanonut! Olikos tämä nyt naapuri Aapeli, joka\naina on hyvällä päällä eikä suutu koskaan?\n\nKirkolle oli Känttärän talosta kolmatta peninkulmaa. Ilta alkoi jo\nhämärtyä, kun Aapeli noin puolen matkaa ajettuaan kohtasi ensimäisen\nvastaantulijan, erään myöhästyneen jouluostoksilta palaajan. Se oli\nHietapuron ukko, Aapelin paras ystävä ja kasvinkumppani.\n\n— Onnellista joulua, Aapeli!\n\n— Ka, mikähän tästä joulusta tullee! mörähti Aapeli, heläytti taas\ntammaa lautasille ja kiiti pois hämmästyneen Hietapuron ukon näkyviltä.\n\n— No mikäs, mikäs, mikäs nyt? ihmetteli ukko itsekseen, vilkaistuaan\nAapelin perään ja kiiruhtaen sitten hevostaan kotia päin, jossa\ntiesi eukkonsa jo hätäisenä odottelevan — niin, odottelevan, mutta\nminkäs niille kirkonkylän kauppiaille mahtaa, kun ne niitä ryyppyjään\ntarjoilevat! Viipyyhän siellä väkisinkin!\n\nAapeli Känttärä läheni kirkonkylää. Sinne jo vallan saapuessaan hän\nmuutamassa jyrkässä ylämäessä kohtasi köyhän, surkean kalastajan,\nKutuniemen Roopetin, joka hänelle usein kesäisin pyyteli kalaa ja joka\nnyt tilaisuutta hyväkseen käyttäen rohkeni anoa vähäistä jouluapua:\n\n— Hyviä joulunpyhiä, isäntä! Etteköhän antaisi vanhalle Roopetille taas\nroposen jouluavuksi?\n\n— Hähäh! ärjäisi Aapeli, huitaisi taas tammaa lautasille ja katosi\nsamassa näkyviltä.\n\n— Kas tuota, kun ei antanut! Ja aina ennen on antanut! Paljon\nantanutkin! tuumiskeli ihmetellen ja pahoilla mielin ukkoparka, huokasi\npitkään ja laskettihe tappikelkkansa kannaksilla mäkeä alas.\n\nAapeli Känttärä saapui kirkolle, ajoi siellä suoraa päätä setänsä,\nvanhan herrastuomari Centrénin taloon. (Nimi oli aikaisemmin ollut\nKänttärä, mutta kaupungin koulussa, jota herrastuomari poikasena pari\nvuotta oli käynyt, siitä tehtiin Centrén, eikä hän sittemmin ollut\nhalunnut sitä takaisin muuttaa.)\n\n— Onkos herrastuomari kotona?\n\n— Kyllä se on, mutta meni juuri saunaan.\n\n— No minä menen sitten sinne. On tässä vähän tärkeänpuolista asiata ja\npitäisi joutua kotiinkin illaksi.\n\nAapeli astelee saunalle ja työntyy ovesta sisään.\n\n— Kukas siellä porstuassa kopuaa? kuuluu ääni lauteilta.\n\n— Minähän täällä vain, setä-ukkoseni!\n\n— Kas, Aapeliko siellä? Käy sisään ja löylyyn, poika!\n\n— Kiitos, kiitos! Sisään saatan kyllä tulla, vaikk'en juuri lauteille\nasti. Enpä minä näitten uloslämpiäväin löylystä välitä! Olisi tässä\nollut vain vähäsen asiata. Minulta näet hukkui tänään piippu, se isän\nperintöpiippu, jonka hän sai ukkovaarilta, silloin kun tekin omanne,\njuuri samanlaisen. Ja kun, tuota, te ette enää polta ja kun, tuota,\nminä en voi tulla toimeen ilman sellaista piippua, varsinkin kun nyt on\njuuri joulut edessä, niin olisin kysynyt, ettekö te lainaisi tai möisi\nomaanne minulle. Antaisin vaikka lehmän siitä teille!\n\n— Hahahaa! nauroi setä lauteilta.\n\nSe ei tuntunut Aapelista hyvältä naurulta.\n\n— Hahahaa! nauroi setä yhä. — Ja sen piipunko vuoksi olet vielä\njouluaattona lähtenyt kotoasi tälle pitkälle matkalle?\n\n— Sen!\n\n— Eikö kellään siellä teidän puolessa olisi ollut sinulle piippua\npyhiksi lainata?\n\n— Olisipa kylläkin. Mutta minä arvelin, etten enää näin vanhana oppisi\nniitä uudenaikaisia polttamaan. Ja olisihan muuten se teidän piippunne\nminulle niinkuin sukupiippu, puhumattakaan siitä, että se on aivan\nsamanlainen kuin omani oli. Ja sen vuoksi sen juuri tahtoisinkin.\nJoulukin tulisi paremmin joululle silloin!\n\n— Kuulehan, Aapeli, jatkoi setä lauteilta, alkaen jälleen vastallaan\nropsuttaa. — Minä annoin sen oman piippuni pari viikkoa sitten\nmuutamalle mustalaiselle, joka oli meillä kattiloita tinaamassa.\n\n— Senkö piipun, minkä isältänne saitte? - Aapeli ei tahdo käsittää\nkuulemaansa ja tuntee vähitellen verien syöksähtävän kasvoilleen.\n\n— Juuri sen!\n\n— Senkö perintöpiipun? sammaltaa Aapeli.- Meidän sukupiippujamme!\n\nAapeli käännähtää, sieppaa turkin käsivarrelleen, lakin kouraansa ja\nkarkaa ulos. Sarkatakin lieve kopsahtaa oven pieleen.\n\n— Mikäs siellä kopsahti?\n\nAapeli kopaisee takin lievettä:\n\n— Mitä! Mitä! Siunaa ja varjele! Siel... siellähän on — _piippu!_\n\nTaskun vuori tässä petoksen oli tehnyt. Aapeli älysi sen. Olihan hän\nkyllä silloin hädissään monasti liepeistäkin koetellut, mutta miten se\nlie johonkin paksuun saumaan ajautunut, kun ei tuntunut.\n\nRiemusta liikutettuna Aapeli raotti saunan ovea, pilkisti sisään ja\nhuusi:\n\n— Hyvää ja onnellista joulua, setä!\n\nSitten hän sytytti piippunsa. Voi, miten se nyt maistui ihanalta! Eihän\nhän muistanutkaan, että se näin hyvää oli ollut!\n\nSitten hän hyppäsi rekeen ja lasketti ilomielin täyttä vauhtia kotiin\npäin. Pian saavutti hän Kutuniemen Roopetin.\n\n— Iltaa, Roopetti! Ja hyvää joulua! Nouseppa tänne rekeen! Pannaan\nkelkka perään. Kaipa se Roopetti muuten voi tulla meillekin joulun\npyhiksi, yksinäinen mies kun on.\n\n— Ky... ky... kyllä! Kiitoksia vain! änkytti ukko aivan ällistyksissään.\n\nKopsuivat tamman kaviot, natisivat reen jalakset, heleästi helkkyi\naisakello, ja nopeaan katkesi taival. Pian oltiin jo lähellä kotoa,\nnaapuritalon kohdalla. Siinä virkkoi Aapeli toverilleen:\n\n— Pidähän vähäsen hevosta! Pistäydyn tuossa pirtissä hiukan.\n\nSiellä olivat saunasta juuri saapuneet, joulukuusta sytyttelivät ja\njouluateriaansa alkoivat, kun Aapeli astui sisään:\n\n- Tulin vain toivottamaan rauhallista joulua teille!\n\n— Samaapa sinullekin, veli Aapeli! Taisit kirkolla käväistä, ihan viime\nkiireissä vielä?\n\n— Niin kävin! No hyvästi vain ja pistäytykääpä pyhinä meillä! Kiire on!\nPitää tästä kylpyyn joutua! Olen jo vähän myöhästynytkin.\n\nAjoi Aapeli Känttärä kotipihalleen. Siellä oli koko väki vastassa.\n\n— Hei! Piippu löytyi! Se perintöpiippu! huusi Aapeli vieläkin\nmielenliikutuksen vallassa.\n\n— Mistä? kysyi väki.\n\n— Löytyipähän vain!\n\nKukaan ei rohjennut kyselyä jatkaa.\n\nSaunaan siitä heti suoriuduttiin. Olipa siellä hiilos jo saanutkin\nkyllikseen rauneutua, ukkoa odoteltaessa.\n\nEnnen saunaan menoa Aapeli käväisi vielä kaapilla, otti sieltä kaksi\npulloa eli \"purakkaa\", kuten hän niitä hyväillen nimitti. Toisen kätki\nhän kainalossaan olevaan puhtaaseen vaatemyttyyn, mutta toisen hän\njätti palvelustytölle, sanoen:\n\n— Viehän tämä Hietapuron ukolle ja sano minun puolestani hauskaa joulua!\n\nSitten he astelivat saunaan, joulusaunaan, siihen saunojen saunaan.\n\nVääntäytyy lauteille Aapeli, ynnä hänen molemmat poikansa, sekä kaksi\nrenkiä ja Kutuniemen Roopetti.\n\n— Heittäkääpä pojat kipollinen kiukaalle! Vielä toinen! Kolmas! Aha,\njo alkaa nykiä! saneli Aapeli hymyillen. — Kipsautappas vieläkin\nkipollinen!\n\nRenkipoika tekee työtä käskettyä.\n\n— Haijai, kuinka onkin makeata löyly täällä! ihastelee Kutuniemen\nRoopetti. — Niinhän tämä on hyvää ja autuasta kuin Järvenpään Pekan\nsaunassa, siinä maailman mainitussa!\n\n— Makeata on, makeata on...! myhäilee Aapeli. Mutta annappas poika\nvielä pari kipollista kiukaalle ja tuo sitten se purakka tänne sieltä\nvaatemytystäni!\n\nSai Aapeli purakan. Hän oli vanhan kansan mies ja sellaisena antoi\nsuuren arvon kaikelle, mitä esi-isät olivat arvossa pitäneet. Hän otti\nryypynkin, otti kohtuudella ja nautti siitä. Varsinkin joulusaunassa!\nHän tarjosi myös Roopetille, pojilleen ja rengeille.\n\n— Viskatkaapa pojat hieman vettä kiukaalle, niin otamme täällä löylyn\nkihossa vieläkin pikku ryyppyset, tupsahutamme tukkalöylyt! Kun nyt\nkerran on jouluaatto ja piippukin löytyi!\n\nÄäneti nauttivat sitten miehet joulusaunan suurta suloa löylyn ihanassa\nlumossa.\n\nPäästyään vihdoin pirttiin he vierähtivät kahiseville oljille, tuntien\nsanomatonta joulurauhaa. Aapelin kasvot vallan loistivat. Ne hehkuivat\nsisäistä onnea! Heilahtihan hänen hampaissaankin taas vanha, rakas ja\nkultainen perintöpiippu. Silloinhan voi Aapelikin täysin tuntein ryhtyä\njoulunpyhiä vastaanottamaan ja nauttia niistä koko sydämellään.\n\nTämän jälkeen ei Aapeli Känttärältä koskaan enää kadonnut piippu, eikä\nhäneltä myöskään koskaan enää järkkynyt mielen rauha ja sen tasapaino.\nOlihan hänellä omanaan se, minkä hän yksinkertaisessa mielessään\npyhimmäksi maailmassa tiesi: _perintöpiippu!_\n\n1916.\n\n\n\n\nJouluaattona pohjolan salolla.\n\n\nKoittipa suuressa maanseläntakaisessa pitäjässäkin vihdoin jouluaatto.\nKoitti, mutt'ei vaiennut! Hiukan tuntui kyllä keskipäivällä valon\nkajastusta eteläisellä taivaalla, mutta maiseman yllä leijui ainainen\nhämärä.\n\nPosti etelästä saapui aamusella varhain, tuoden minulle omaisilta ja\ntuttavilta tulleiden joulutervehdysten ja lahjojen lisäksi joukon\nleluja ja jouluherkkuja, joita odotellen oikeastaan näin kauan olinkin\nkirkonkylässä viipynyt, saadakseni viedä ne mukanani joululahjoiksi\nmuutamaan kaukaiseen erämaan taloon, Tuohusvaaraan, jonne minut\njoulunviettoon oli kutsuttu.\n\nSuoriuduin nopeasti matkakuntoon, valjastin virkeän haarasarvisen\najokkaani, heittäysin pulkkaan kimsuineni kamsuineni ja lasketin\ntulista lentoa kuuden peninkulman taipaleelle pohjoista kohti.\n\nKeli oli verraton, joten toivoin hyvissä ajoin ennen iltaa ennättäväni\nperille. Iloisesti kapsahtelivat poron kaviot ja tuiskuna tuprusi lumi\npulkan laiteilla. Jätin pian mutkittelevan maantien ja ajaa hivautin\nrinnettä alas suurelle jängälle, missä rastitetut puut vain osoittivat\npohjoiseen vievän porotien suuntaa, tien, joka vähän käytettynä oli jo\nkerinnyt melkein näkymättömäksi umpeutua viimeisen ajajan jäljeltä.\n\nLähtiessä oli ollut vielä kireänpuoleinen pakkanen, mutta matkan\nvarrella se lauhtui lauhtumistaan. Samalla rupesi koillisesta\nnavakasti puhaltelemaan ja taivaalle kohosi synkkä pilviseinämä.\nTuulen yhä kiihtyessä alkoi lumi jänkäsuon avaralla pinnalla kirmata,\nlentää ja hyppelehtiä, iskien kirpeästi vasten naamaa. Pian hiertyi\nvielä taivaskin lunta kylvämään. Salo kohahteli uhkaavasti ja\nhetkisen kuluttua se jo ulvoi. Niin alkoi mitä kauhein pyry. Oli\nvasta keskipäivän aika, joten pohjolan talvipäiväisen hämärän olisi\npitänyt olla juuri kuultavimmillaan, mutta kaikki kävi nyt pian aivan\nyöpimeäksi ja vaikeata oli enää erottaa rasteja puissa. Poro tunsi\njaloissaan kuitenkin tien pohjan ja pysyi sillä, joten sain huoletonna\nlasketella eteenpäin. Kääriydyin vain huppuun pulkassani ja annoin\npyryn pauhata. Niin oltiin kuljettu vihdoin kolmisen peninkulmaa, kun\nporo yht'äkkiä vajosi melkein umpeen, hypähti pystyyn, vajosi jälleen\nsarviaan myöten, hypähti taas, kaatui ja riuhtaisi pulkankin nurin.\nOlimme joutuneet tieltä syrjään. Sain vihdoin haarasarviseni pystyyn ja\nrauhoittumaan. Nostin matkareppuni joulupaketteineen selkääni ja aloin\nrämpiä tietä etsimään, kahlaten kainaloita myöten lumessa ja vetäen\nporoa hihnasta perässäni. Lumi peitti entiset jälkemme ja rasteja ei\nnäkynyt missään. Väliin taas luulin niitä näkeväni, mutta niitä oli\nsilloin joka puussa ja joka suunnalla. Pyry sakeni yhä, tuuli kiihtyi\nmyrskyksi ja pimeä erämaa tuntui täyttyvän aaveilla ja hornanhengillä,\njotka kaameasti kiljuen lentelivät kaikkialla, ilkkuen avutonta tilaani\npohjolan pimeän korven kolkossa yksinäisyydessä.\n\n— Onpa tämäkin jouluaatto! Ei juuri voi sanoa, että ympärillä\nvallitseisi joulurauha! hymähdin itsekseni ponnistautuen eteenpäin\nlumessa. Eteenpäin! Niin eteenpäin, mutta minne?\n\nPoro seurasi aluksi pitkät ajat vastustelematta perässäni, mutta alkoi\nviimein näyttää uupumisen merkkejä. Se heittäytyi hankeen pitkäkseen\nja vasta monien hyväilemisien ja taputtelujen jälkeen sain sen jälleen\nlähtemään liikkeelle.\n\nNiin siinä taas kahlasimme, poro ja minä. Ryömimme ja kahlasimme tunti\ntunnilta, pyryssä ja hirnuvassa myrskyssä. Rupesi jo tuntumaan hiukan\ntoivottomalta. Nälkäkin alkoi kalvaa. Olihan mukanani tosin oikein\njuhlaruokaa, mutta ei sitä tehnyt mieli juuri sellaisessa \"juhlassa\"\nruveta nauttimaan, ensimäisen nälkänsä sammutteeksi.\n\nMuistuivatpa väkisinkin mieleen lapsuuteni aikaiset jouluaattoillat\nvanhempien kodissa, siellä suloisessa lämpimässä, kimmeltelevän kuusen\nääressä jouluriemun raikuessa ja joulupuuron höyrytessä. Olin silloin\ntuskin koskaan tullut ajatelleeksikaan, että jouluaattona voi olla\nihmisiä muuallakin kuin kotipirttien lämpimässä ja että jouluaattona\nvoi olla olemassa muutakin kuin joulurauhaa, iloa ja onnea — - —\n\nHupsis! Taas heittäytyi poro pitkäkseen ja riuhtaisi nurin minutkin\nsyvään lumeen. Kauan sain sitä nyt hyväillä ja maanitella, ennenkuin\nvihdoin päästiin matkaan jälleen. Pyrystä ilmestyi esiin tumma seinämä.\nSuo loppui siihen ja tultiin metsään.\n\nKulku kävi nyt vieläkin vaivalloisemmaksi. Joka toisella askeleella\ntuntui puu olevan edessä ja joka toisella taas löi jäinen risu vasten\nkasvoja tai sattui kompastuttava kivi jalkoihin. Poroa oli hyvin vaikea\nsaada enää seuraamaan mukana. Eteenpäin kumminkin mentiin hiljalleen.\nNiin, eteenpäin! Mutta minne?\n\nKuinka kauan tätä menoa lienee kestänyt, en voi sanoa. Viimein\nloppuivat kuitenkin voimani, eikä auttanut muu kuin yöpyä metsään —\njouluaatoksi!\n\nSidoin poron puuhun kiinni. Se kaivautui heti syvään kinokseen, alkaen\netsiä jäkälätä lumen alta. Minä ryhdyin raivaamaan nuotion sijaa ja\nmakuuhautaa itselleni, muutaman suuren kiven kupeelle.\n\nHetkisen kuluttua loimusikin siinä iloinen tuli. Sen valossa taitoin\nkuusen oksia vuoteeksi ja sen tehtyäni, aioin juuri ruveta eväitä\nesille ottamaan, kun samassa luulin huomaavani valon välähdyksen\nkauempaa puitten välistä. Sydämeni sykähti! Kas, jo taas välähteli\nvaloa! Se katosi pyryn sakeaksi paisuessa, mutta heikompien puuskien\naikana aina kuumotteli näkyviin.\n\nRiemastuen ja kuin uusia voimia saaden irroitin heti poron ja läksin\npainaltamaan kohti valoa, joka onnen ja joulurauhan tähtenä loisti nyt\nvastaani pimeän ja pyryn lävitse.\n\nMetsä loppui. Eteen tuli pieni järvi. Sen takaa näkyi nyt aivan\nselvästi valo, joka osoittautui pienen mökin ikkunasta tulevaksi.\nPäästyäni jäälle, josta pyry oli huuhtonut paksuimman lumen pois,\nhuomasin poronkin käyvän virkummaksi. Istahdin pulkkaan, ja niin\nsaavuttiin hiljaa hölkötellen mökin rantaan.\n\nIlo tulvahti mieleen! Hetken kuluttua pääsen siis lämpimään pirttiin ja\nsaan varmaan aimo joulu-aterian, sillä lieneehän köyhimmässäkin mökissä\nruokaa jouluna, vaikkapa muulloin puutetta nähtäisiinkin!\n\nKöytän poron ja astun pirttiin.\n\nPöydän ääressä, kitupiikin valossa istuva isäntä hypähtää seisaalleen,\nemäntä rientää vastaan, ja makuulla olevat lapsetkin kohoutuvat\nistumaan, ilon ilme kasvoillaan. Sieppaan lakin päästäni. Isännän ja\nemännän katse synkkenee, ja lapset tuijottavat säikähtyneinä minuun.\n\n— Hyvää iltaa!\n\n— Iltaa! kuuluu juro vastaus.\n\n— Ja joulurauhaa!\n\n— Samaapa vieraallekin!\n\nSilmäilen tarkemmin pirttiä. Takassa lekottaa tuli, nurkassa seisoo\njoulukuusi, kynttilätön ja koristeeton, pitkällä pöydällä viruu kalan\ntähteitä ja avattu raamattu, oljilla nurkassa loikovat lapset.\n\n— Onpa siellä nyt kauhea ilma ulkona! Läksin kirkolta aamusella,\nsilloin oli vielä kaunis sää, mutta sitten alkoi pyry, ja niin eksyin\nsiihen poroineni, selitän minä. — Olin matkalla Tuohusvaaraan —\n\n— Tuohusvaaraan! kertaa pirtti.\n\n— Niin, sinne juuri! Mutta eksyin tieltä ja tässä nyt olen teidän\njouluarmoillanne ja pirttinne lämpimän tarpeessa.\n\n— Vai Tuohusvaaraan oli matka! virkkaa isäntä. — Ja nyt olette joutunut\ntänne Korpilompoloon. Tästä on suoraa tietä Tuohusvaaraan peninkulmaa\npitemmältä kuin kirkolta sinne.\n\n— No kuinka pitkältä tulee kirkolta tänne?\n\n— Viisi peninkulmaa!\n\n— Kas semmoisen potkauksen se pyry saattaa matkamiehelle tehdä! Mutta\nsamapa se! Kiitos vain Jumalalle, jottei minun nyt enää tarvitse\nharhailla tuolla yössä ja hirvittävässä ilmassa, vaan olen päässyt\nteidän pirttinne suojaan!\n\n— Niin, Jumalalle kiitos! lausuu emäntäkin, ristien kätensä. — Ja\nauttakoon Jumala niitä, jotka siellä yössä ja pyryssä vieläkin ovat,\njatkaa hän purskahtaen itkuun.\n\n— Kas nytpä alan tässä jo lämmitäkin hiukan! Mutta eiköhän emäntä olisi\nhyvä ja laittaisi minulle jotakin syötävää? Nälkä on niin armottomasti!\n\n— Lämmintä meillä kyllä on vieraalle antaa, mutta ruokaa ei! virkkaa\nisäntä murtuneella äänellä.\n\nEmäntä vaikeroi hiljaa uunin kupeella, ja isäntä istuu allapäin ikkunan\nluona. Hetken kuluttua hän taas jatkaa:\n\n— Toissa päivänä läksi meidän Antti-poikamme kirkolle, jauhoja, kahvia,\nsokeria ynnä muita joulutarpeita ostamaan, mutta ei vieläkään ole siltä\nmatkaltaan saapunut. Lienee pyryyn eksynyt, niinkuin sinäkin. Hänen\nsieltä tulevan luulimme, kun sinä pirttiin astuit!\n\n— Kaipa hän sieltä sentään kohta tuleekin. Tunteehan hän tiet\ntarkkaan! koetin lohdutella, tosin varsin hyvin tietäen, kuinka heikko\nlohdutukseni oli. Paljonkos siitä on apua tien tuntemisestakaan\ntällaisella säällä ja yöpimeässä lisäksi.\n\n— Mutta kuulkaahan! jatkoin sitten. — Minulla on tuolla vähän syömisiä\npulkassani. Koetetaanpa pureskella niitä siihen saakka, kunnes poikanne\nkotiutuu!\n\nLapset kohoutuivat taas oljiltaan, vilkaisten minuun odottava ilme\nkasvoillaan.\n\nNostin selkäreppuni pirttiin. Ensimäiseksi tuli sieltä käsiini\nvankka pussillinen pikkuleivoksia. Tyhjensin sen keskelle pöytää.\nLapset, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, kampeutuivat toinen toisensa\njälkeen nurkastaan ja alkoivat tirkistellä pöydälle. Kehoitettuani\nheitä parikin kertaa rohkenivat he vihdoin ottaa leivoksen kukin ja\nnielaisivat sen nälkäänsä melkein purematta.\n\n— No käykäähän isäntä ja emäntäkin maistamaan!\n\n— Mitäpä meistä, kunhan lapset vaan saavat! virkkoi isäntä, poistuen\nsamalla taas etehiseen höröstelemään, eikö kirkolta tulijaa kuuluisi.\n\nEmännältä unohtui vaikeroiminen hetkiseksi, ja säteilevin silmin hän\nseurasi sitä riemua, millä lapset pistelivät poskeensa vieraan tuomisia.\n\nMinä puolestani tukevalla tavalla avustin lapsia\nleivostensyönti-hommassa, ja pian olikin pöytä puhtaana.\n\nSitten tuli makkaran vuoro ja sen jälkeen juustopalasen. Nämä\nkelpasivat isännälle ja emännällekin. Jaoimme ne kahdeksaan yhtä\nsuureen osaan ja ravitsimme itseämme kukin osallamme, juoden päälle\nkihisevää sahtia, jota emäntä sillanalaisesta kellarista tuontuostakin\naina uuden haarikailisenn sai nostaa pöytään.\n\nNiin saatiinkin ensi nälkä sammumaan, ja sitä mukaa kuin se sammui,\nvirtasi iloa pirttiin. Lapset rupesivat leikkien piehtaroimaan\noljillaan, ja mielenrauha näytti palautuvan isäntään ja emäntäänkin,\nilmeten myös siinä, että he nyt rupesivat uskomaan vakuutuksiani heidän\npoikansa pikaisesta kotiinpalaamisesta.\n\nMinä kuulin emännän hiljaa miehelleen kuiskaavan:\n\n— Tuon vieraan lähetti Jumala!\n\nMinun oli vaikea pidättää liikutustani. Aloin taas kopeloida laukkuani,\nkatsoakseni millä voisin yhä iloa kohottaa. Sieltä löytyi vielä\nruokatarpeita, jotka joutuivat emännän huostaan, seuraavia aterioita\nvarten. Sitten löytyi pari nippua kuusen kynttilöitä, jotka pitkien\njoulu-iltojen varaksi olin mukaani ottanut. Lasten avustamana sidoin\nnyt osan niistä kuuseen, asetin pari uunin reunustalle, pari joka\nikkunalaudalle sekä muutamia vielä pöydälle, ja pian loisti koko\npirtti kymmenien kynttilöiden valosta. Vielä kiinnitimme kuusen\noksille omenoita, makeisia ja kaikkea muuta, mitä laukustani siihen\ntarkoitukseen soveltuvaksi löydettiin. Ja monet lahjat, puukot,\ntorvet, rummut, nuket, tinasotamiehet ynnä muut, mitkä olivat aiotut\nTuohusvaaran rikkaille lapsille, saivat nyt tuottaa Korpilompolon\nköyhille erämaan lapsille ilon, jommoisesta he eivät koskaan olisi\nosanneet uneksiakaan. Poissaolevalle veljellekin osa jätettiin,\ntoivoen, että hänkin pian saapuisi yhteiseen iloon ja tekemään sen\ntäydelliseksi.\n\nMeidän parast’aikaa näissä puuhissa ollessamme kuuluu rymyä etehisestä.\nOvi avautuu. Isäntä ja emäntä syöksähtävät vastaan, ja pyryssä\nkohmettunut poika sulkeutuu samassa äidin syliin.\n\nSiitäpä vasta riemu nousi!\n\n— Anttikin tuli! huutavat lapset. — Antti, Antti! Katso mitä vieras\ntoi! Katso kynttilöitä ja namusia ja muutakin! Ja täällä on sinullekin\nosasi! Lahjojakin!\n\nSilloin vasta Antti silmää ympärilleen. Hän katsoo kummastuneena\nkuuseen, katsoo kynttilöihin uunilla, ikkunalaudalla ja lopuksi minuun:\n\n— Vieraanko se oli nuotio tuolla metsässä?\n\nSamassa muistin, että olin unohtanut palavan nuotion metsään.\nVaikk'eihan se näin talvella niin vaarallista olekaan!\n\n— Niin, minulta se jäi!\n\n— No kiitos teille siitä!\n\n— Mistä niin?\n\n— Siitä nuotiosta! Se minut pelasti. Olin juuri nääntymäisilläni\nhankeen kuormineni, poroni ei jaksanut enää vetää, enkä vähääkään\ntiennyt missä olin, kun äkkiä näin tulen loimottavan jostakin ja\nkipunoita sinkoilevan ilmaan. Riensin kohti ja niin tulin nuotiolle,\nsuuren kiven luo, saman kiven, jonka päällä ennen pienempänä niin\nmonet kerrat olin leikkinyt. Tunsin paikan heti ja samassa näin jo\nkoti-ikkunastakin valon tuikkavan.\n\nKummallinen on kohtalon käsi! Se saattaa eksyneen erämaankulkijankin\ntietämättänsä virittämään tulen toisen eksyneen pelastamiseksi.\n\nIloa ja onnea hohti nyt koko pirtti ja pirtin väki, iloa rajatonta ja\nsyvää, kaukana ikikorven muuten niin ilottomassa kätkössä.\n\nUlkona raivosi myrsky, pyry pieksi kaameasti kattoa, ja tuuli kolkosti\nlakehisessa ulvoi. Mutta sisällä täytti sydämet suuri, selittämätön\nrauha. Ja hartaana kumpusi nokisen kurkihirren alta jouluvirsi\nKorkeimman kuuluville, kautta koko maailman myrskyn ja pauhinan.\n\n1915.\n\n\n\n"]