[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYMvDXb3zkktYnc1U6la1QY67aiyr5971aKUlWvg-PIk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3538,"Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta","Karimo, Aarno",1886,1952,"3538-karimo-aarno-tykkimiehen-muistelmia-karjalan-rintamalta","3538__Karimo_Aarno__Tykkimiehen_muistelmia_Karjalan_rintamalta",null,"muistelmat",[14],"sota",[],"fi",1919,12514,87026,false,76488,[23],"Finland -- History -- Revolution, 1917-1918",[25,26,27,28],"Biographies","History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta\" by Aarno Karimo is a war memoir written in the early 20th century. It chronicles a Finnish artilleryman’s experiences on the Karelian front during the civil war, blending gritty combat, makeshift ingenuity, and dry humor. The narrative follows the narrator and his small gun crew as they stumble into gunnery, fight Red and Russian units, and draw vivid portraits of comrades—especially the hapless yet steadfast horseman Jussi. It offers a ground-level view of skirmishes, deprivation, and morale among White forces.  The opening of the memoir states it is not a formal history but a set of frontline recollections, then plunges into the narrator’s scramble to join the artillery, improvised training in Sortavala with a mechanic, and chaotic first test firings. He is rushed to the Antrea sector, where an audacious, roughly plotted shot toward Ora becomes the first artillery salvo on that front, followed by a tense winter night defending the Vuoksi crossings with scant men and almost no firearms. Early actions around Noskua feature a dramatic mishap—a shell stuck in the barrel due to a bad casing—solved by firing it out, and culminate in driving the enemy from stone cowsheds and capturing machine guns. A comic-sympathetic portrait of Jussi (“Sven Dufva”) showcases blunders, loyalty, and rough camaraderie. Life at Ora is depicted as crowded and lice-ridden yet resilient, with constant patrols, gramophone interludes, captured diaries, and grim accounts of Red atrocities, as reinforcements trickle in and green recruits struggle even to stay awake on guard. (This is an automatically generated summary.)",[],163,"Teos sisältää muistikuvia ja sattumuksia Suomen sisällissodan taisteluista Karjalan rintamalla vuonna 1918. Karimo kuvaa vapaaehtoisten tykkimiesten arkea ja sotatapahtumia Oran ja Raudun rintamaosilla huumoria ja vakavuutta yhdistellen.","Aarno Karimon 'Tykkimiehen muistelmia Karjalan rintamalta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3538. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","TYKKIMIEHEN MUISTELMIA KARJALAN RINTAMALTA\n\nKirj.\n\nAarno Karimo\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nViipurin Suomalainen Kirjakauppa,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nTekijältä\nTykki miehen opissa\nEnsimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla\nYö Vuoksella\nPaajasen kiv’navetta\nSven Dufva\nOralla\nRietu\nRautu\nTaistelun jälkeen\nViipurissa\n\n\n\n\nTEKIJÄLTÄ\n\n\nTämä kirja ei sisällä mitään Karjalan rintaman sotaliikkeiden\nhistoriaa. Matkan varrella jää mieleen yhtä ja toista, joka saattaa\ntuntua vähäpätöiseltä, mutta jolla on oma viehätyksensä. Sodassa ei\ntapahdu ainoastaan vakavia asioita, vaan on hymylläkin taattu sijansa,\nvarsinkin kun sotijat sattuvat olemaan vilkasluontoisia karjalaisia,\njotka eivät jurota kivääri kourassa, vaan pystyvät laskemaan\nleikkipuheenkin aikanaan.\n\nOmistan nämä muistelmat kelpo tovereilleni, tykkimiehille Oran ja\nRaudun rintamaosilla, sittemmin Karjalan IV:ssä vuoristopatterissa.\nMaakunnan eri kulmilta yhteen yhtyneinä täyttivät he tinkimättä ja\nkoskaan lannistumatta velvollisuutensa karjalaisina vapaaehtoisina niin\nhyvinä kuin pahoinakin päivinä.\n\nViipurissa 1.10.1919.\n\n_Aarno Karimo_.\n\n\n\n\nTYKKIMIEHEN OPISSA\n\n\n»Sortavalassa kuuluvat olevan paikattavina. Lukot ovat rikki. Ryssät\nehtivät pimittää niistä iskurit.»\n\nKeskustelua käytiin Kavantsaaren asemasalissa ja puheenaiheena olivat\nVuoksenniskalla ryssiltä vallatut tykit.\n\n»Tule pois konekivääreihin, niillä on mukava nalkutella», selitteli\nStubb-vainaja, konekiväärin innoittama mies.\n\n»Jalkaväki se sentään on pääasia», murahti vahvaa parransänkeä\nviljelevä berdaninomistaja ja ryhmän päämies.\n\n»Onko sinulla liikoja kiväärejä?»\n\n»Ei oo. Karjalan armeijassa on tapana, että jokainen lainaa itselleen\nkiväärin ryssiltä.» —\n\nHyvältä kuulosti tuokin puhe. Mutta kun kerran ampuu, niin ampuu että\nkuuluu ja tekee jälen myöskin. Päätin yrittää tykkiväkeen.\n\nPainelin seuraavana aamuna Antrean päämajan kaikkein pyhimpään,\nasemakonttorin peräkamariin. Selitin asiani, mutta kovallepa otti.\nTiukkasivat ensin selkoa siitä, mitä edellytyksiä miehellä oli\ntykilläampujaksi Oliko erityisiä teknillisiä avuja tai saavutuksia? Ei\nollut.\n\nJoku keksaisi, että olin toistaiseksi ainoa käytännölliseen\nsanomalehtityöhön perehtynyt mies koko rintamalla. »Karjalan\nArmeijakunnan Tiedonantoja» toimittamaan tarvitaan mies — pannaan\nsiihen. Toinen onneton muisti, että minussa oli vähän piirtäjänkin\nvikaa ja sodassa tarvitaan karttoja.\n\n»Saatte mennä».\n\nHädissäni muistin kerran maailmassa saaneeni eräältä hyvältä\ntuttavaltani, venäläisessä tykkiväessä palvelleelta suomalaiselta\nupseerilta hiukan opastusta tykilläammunnassa. Selitin tietäväni\nkummasta päästä pommi työnnetään putkeen. Ei auttanut sekään. »Saatte\nmennä.»\n\nIstuin seuraavan päivän apujäsenenä sotaoikeudessa ja illalla lykkäsin\nhengenruokaa »Tiedonantoihin».\n\nHuomenissa raotin taas kaikkein pyhimmän ovea. Ryhtyivät jälleen\npuhumaan kartoista ja hengenruoasta.\n\n»Pyydän kertakaikkiaan herroille huomauttaa, etten ole kierrätellyt\nViipurista Antreaan tapellakseni kynällä. Pyydän komennusta\nmatkustaakseni jo tänään Sortavalaan.»\n\nTämä nyt ei ollut oikein sotamiehen puheeksi sopivaa, mutta se auttoi.\nJupisivat vähän, mutta tuokion kuluttua työnnettiin kouraani paperipala\nja siinä kirjoitus:\n\n Tykkimies K. komennetaan viikoksi Sortavalan tykistökursseille ja\n samalla noutamaan sieltä kaksi tykkiä, josta tämä hänellä matkalippuna\n ja todistuksena olkoon.\n\n Antreassa, helmik. 4 p:nä 1918.\n\n                                     Luutnantti Lindström.\n\n (Antrean aseman leima.)\n\n Kehvola.\n\nSiis junaan ja Sortavalaan.\n\nOlipa muuttunut Antrean asema, jossa ennen pyhät aret lorvehti\ntusinoittain veteläryhtisiä, otsatukkaisia, altakulmainsa mulkoilevia\njätkiä, kädet housuntaskuissa, toisessa suupielessä savukkeenpätkä\nja toinen täynnä »perrkeleen porrrvareita». Ei näkynyt enää näitä\n»totellisia temokraatteja». Toiset olivat jo ajoissa lipittäneet\npunakaartiin, toiset istuivat tiiliskiviä lukemassa. Loput olivat\nyhtäkkiä muuttuneet lumivalkoisiksi, kieltäneet opin ja profeetat. Kun\nvenäjänsaarelaisten 300-miehinen karjalaisjoukko tammikuun 22:na lähti\nAntreasta jatkamaan matkaansa Viipuriin pannakseen siellä kovan kovaa\nvastaan ja alkaakseen sodan, kuului vielä ivallisisia uhkauksia. Nyt\nolivat uhkaukset vaienneet ja visusti varottiin lausumasta pienintäkään\npoikkipuolista sanaa.\n\nAsemalla tuli ja meni valkomekkoisia miehiä. Jollakin onnellisella\nheilahteli olallaan venäläinen tai japanilainen makasiinikivääri,\nuseimmilla oli berdani, mutta eipä ollut mikään harvinainen näky\nkaksipiippuinen, hirvikuulilla panostettu haulikko tai isiltä peritty\nsuustaruokittavakaan.\n\nTammikuun 27:na valtasi luutnantti (nyk. kapteeni) Astola joukkoineen\nVuoksenniskalla kaartinmatruusien vartioiman asevaraston, jota\nLappeenrannan punikitkin himoitsivat ja aikoivat jo seuraavana päivänä\nkäväistä noutamassa. Saaliin joukossa oli kuusi tykkiä sekä 5,000\nammusta (granaatteja ja shrapnelleja), kahdeksan Colt-konekivääriä, 150\nkivääriä, 70,000 patruunaa sekä lisäksi muuta hyvyyttä. Nämä aseet ne\npelastivat Karjalan rintaman, ilman näitä välineitä olisi koko Karjala\nollut auttamattomasti hukassa. Ja ehkäpä olisi samalla vapaussotakin\nsaanut kokonaan toisen käänteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Missähän täällä pidetään tykistökursseja?»\n\nEsitin kysymyksen Sortavalan seurahuoneella eräälle uudenuutukaisessa\nsarkavormussa komeilevalle herrasmiehelle, jonka vyöllä roikkui mahtava\nColt-pistooli, naama oli ylen tärkeissä rypyissä ja jonka ovicerberos\ntiesi kuuluvan johonkin Sortavalan kymmenestä esikunnasta.\n\n»Minulle eivät kuulu ne asiat.»\n\nNo kun eivät kuulu, niin eivät. Pistäysin huoneeseen, jossa istui\nsamanlaisia pistoolivöisiä vormuniekkoja enemmän kuin tarvittaisiin\nparin armeijakunnan esikuntiin yhteensä. Kysäsin asiaani\nturpeanaamaiselta pöpöltä, jonka vatsalla kakkelehti valtainen mauser.\nKorkea herra syynäsi ulkoasuani kiireestä kantapäähän ja havaitsi\nkai kuluneen kesäpukuni ja rikkonaiset lapikkaani kaiken arvostelun\nalapuolella oleviksi, koskapa murahti yli olkansa: »Kyllä täällä\npidetään huoli siitä ilman teitäkin, että tykkeihin tulee miehistö.\nOnko teillä sivistystä?»\n\nTäytyy tunnustaa, että hieman ällistyin.\n\n»Onhan tuo tähän saakka häthätää riittänyt. Miten sitten riittänee\ntäällä Sortavalassa.» —\n\n»Menkää toiseen huoneeseen. Siellä otetaan tarjokkaita jalkaväkeen.»\n\nJokopahan taas nousee tie pystyyn, ajattelin, mutta sanoinpahan sitten:\n\n»Minulla on muuten mukanani käsky ottaa täältä pari tykkiä ensihätään.»\n\n»Mitä?! Kuka semmoisen käskyn on antanut?»\n\n»Päämajasta annettiin, Antreasta.»\n\nPomo muljautti silmillään, mutta kun samassa näin käytävässä erään\ntuttavani, käänsin varsin epäkohteliaasti selkäni koko komeudelle\nja marssin ulos. Mutta mennessäni pisti päähäni syntinen ajatus:\njoutuisipa tuo päiväksikään komentooni tykkimiehenä, niin killuisi\nmauseri vatsan päällä eri tahdissa.\n\nTuttavani osoitti minut luutnantti Inkisen luo. Luutnantti oli juuri\nlähdössä yhden tykin kanssa Kuopioon.\n\n»Ei täällä mitään kursseja ole. Käy tuohon sänkyyni nukkumaan ja etsi\nsitten aamulla käsiisi mekanikko Horsma. Hän korjailee parhaillaan\nlukkoja. Tykit ovat seurahuoneen pihalla ja tähtäimet Horsmalla.\nNäkemiin!»\n\nSen pituinen se.\n\nLöytäessäni aamulla H:n, viilaili tämä mustana ja nokisena parhaillaan\niskuria. H. oli toisen sortin miehiä kuin se eilinen pöpö. Omistaa\npienen konepajan ja tekee töitä eikä vitkuttele. Ilman häntä,\nsanottakoon suoraan, olisi Karjalan rintama vielä erinäiset ajat\nsaanut olla ilman tykkejä. Vaikka lukot olisikin mahdollisesti jossain\nsaatu kuntoon, olisi tuskin löytynyt miestä, joka ilman mitään\noppikirjoja ja taulukoita olisi pystynyt ilmi nuuskimaan monet muut\nniksit ja salaisuudet. Koko rintamalla ei ollut tällöin ainoatakaan\ntykistöupseeria tai edes tykkimiestä.\n\nKonepajan pihalla timprattiin kokoon yli kolmen metrin pituista\nja kaksi leveää hirsistä tehtyä ristikkoa. Neljän miehen voimalla\nkiskottiin ristikko rekeen. Minusta näytti laitos hyvin vähän tykkiin\nkuuluvalta ja kysäsin H:lta, mikä rakkine on lajiaan.\n\n»Lavetti», vastasi H. ykskantaan ja silmät välähtivät lystikkäästi\nnokisten sankalasien takaa.\n\nNo, olkoon lavetti, vaikka kumma on laatuaan. Ajoimme seurahuoneen\npihaan ja otimme tarkasteltaviksi itse pääkappaleet, tykit. Hauskan\nnäköisiä olivat tulikirnut alhaalta ylöspäin kapenevilla, alassuin\nkäännettyä lihamyllyä muistuttavilla jalustoillaan. Jalustan päällä\ntörrötti puolitoistametrinen, läpimitaltaan kolmetuumainen piippu.\nOlivat laivajalustoille sovitettuja vuoritykkejä. Kampia, rattaita,\nnumerorenkaita ja asteikkoja, kuten monimutkaisissa koneissa ainakin.\n\nH. sovitteli lukon paikoilleen, minun hangatessani hartiavoimalla,\naidanseipäällä ja trasseleilla piipun osapuilleen puhtaaksi. Tykki\nruuvattiin kiinni »lavettiin», koko roska kangettiin vahvaan rekeen\nja ilman sen suurempia teoreettisia perusluennoita lähdettiin\najamaan Laatokalle, viiden kilometrin päässä sijaitsevalle salmelle\nkoeammuntaan. Satoi lumiräntää ja Laatokalla puhalsi kylmä viima. H.\nselitteli matkalla eri kampien ja rattaiden merkitystä.\n\nPerillä pystytettiin maalitaulu 2,000 metrin etäisyydelle, pistettiin\ngranaatti sisään. H. sitoi liipasimeen pitkän narun — »on viisainta\nkäsitellä näitä ryssien vehkeitä ensialussa varovasti» — ja kiskaisi\nnarusta.\n\nPom!\n\nTykki ristikkoineen hyppäsi iloisesti ensin parikymmentä senttiä ilmaan\nja sitten puoli metriä taaksepäin. Granaatti räjähti toista kilometriä\nsivu maalin.\n\n»Katsos paholaista! Yksi aste matkakaaressa pitäisi minun laskelmieni\nmukaan tehdä 34 metriä», ihmetteli H. »Koetetaanpa kolmeltakymmeneltä.»\n\nKoetettiin. Kiskaisin vuorostani narusta »opin vuoksi». Ero noin puoli\nkilometriä. Tykki hypähti taas yhtä leikillisesti.\n\n»On liian köykäinen tuo alusta», tuumi H. »Pitäisi lisätä painoa, mutta\nsitten tämä jo kuuluneekin raskaaseen tykistöön, painonsa puolesta\nnimittäin. — Yritetäänpä nyt 24 asteella.»\n\nGranaatti tipahti hyvän matkaa maalin etupuolella.\n\n»Asettakaa 25°.»\n\nTaas räjähti etupuolella. Jo nyt on perh...\n\n»Ammutaanpa shrapnelli.»\n\nRuuvasin aikasytyttimen määrättyyn piirtoon H:n ohjeiden mukaan.\nLaskujemme mukaan piti sen räjähtää 2,000 metrin matkalla ja noin 10\nmetrin korkeudella. Mutta räjähtikin vietävä lähellä taivasta, vaikkei\nvihollisen lentokoneista vielä nähty untakaan. Seuraava putosi jäälle\nmaalin takana räjähtämättä ollenkaan, hyppeli edelleen pitkin tasaista\njäätä pahanmakuisesti ujeltaen ja piiloutui vastakkaisen saaren\nrantaan. Kolmas teki saman tempun. Tarkistettiin taas laskelmia ja\nneljäs räjähti osapuilleen maalin kohdalla, mutta tavotteli sekin vielä\nlentokoneita. Ja loppujen lopuksi rupesi pyryyttämään siihen siivoon,\nettei nähnyt maalia eikä paljon ampujiakaan.\n\n»Jatketaan huomenna uudelleen. Lasketaan illalla nämä asteikot vielä\nkerran. Onhan meillä vielä viikko kokeiluaikaa.»\n\nIltahämärissä saavuttiin jälleen seurahuoneen pihaan. Vahtimestari\nhyppäsi ilmoittamaan, että eräs herra hakee minua ja haluaa heti tavata.\n\nRuokasalissa istui pitkä parooni A., Karjalan rintaman silloisen\nylipäällikön, eversti Värnhjelmin adjutantti.\n\n»Montako tykkiä teillä on ampumakunnossa?»\n\n»Yksi.»\n\n»Teidän on lastattava tykki junaan, otettava mukaan tarpeellinen\nammusmäärä, puoleksi granaatteja ja puoleksi shrapnelleja, ja\nlähdettävä heti Antreaan. Punikit ovat ryhtyneet korjaamaan räjäytettyä\nTalin rautatiesiltaa ja se on teidän estettävä. Huomisaamuna kello\nkahdeksan ammutte Taliin.»\n\n»Minut on komennettu viikoksi harjoituksiin tänne Sortavalaan.»\n\n»Voittehan harjoitella Talissa — elävään maaliin. Osaatte kai käsitellä\ntykkiä?»\n\n»Osapuilleen. Tiedän, mitä mikin ratas merkitsee, tunnen arviokaupalla\nlasketut asteikot, mutta tuloksesta en mene takuuseen. Sitäpaitsi\ntykissä ei ole muuta miehistöä kuin minä yksin.»\n\n»Se on pahempi asia. Voisitteko hankkia miehiä? Ja opettaa ne aamuun\nmennessä?»\n\n»Jokseenkin mahdotonta. Koko yö menee sitäpaitsi matkaan.»\n\n»Ettekö voi hoitaa ampumista yksin? Saatte tietysti apumiehiä mukaanne.»\n\n»Kyllä, mutta ei siitä mitään pikatulta synny.»\n\n»Jaa — no, olen saattanut käskyn perille. Juna lähtee kuudelta.\nLähdette?»\n\n»Lähden.»\n\nHm — siinä sitä oltiin. Tuskin tunnet koko konetta, kun jo\npannaan ampumaan. Mutta — olisihan toiselta puolen lystikästä\nlennättää räiskähtävä ilotulitus sinne Talin siltaroikkaan, uusien\nratainsinöörien nokan alle juuri silloin, kun eivät aavista meillä\ntykkejä edes olevankaan. Sapperment — tykki vaunuun ja äkkiä!\n\nKello kaksi yöllä ilmoittauduin päämajassa. Taliin lähdöstä ei tullut\nmitään sinä aamuna, eikä vielä seuraavanakaan, sillä punikit olivat jo\nvallanneet Karisalmen aseman ja silloin ei meillä enää ollut Taliin\nasiaa ennenkuin myöhään huhtikuun lopulla.\n\nMutta tykistä tuli hyvä ja mukava tykki, joka vähitellen herätti\npunikeissakin tarpeellista kunnioitusta. Tähtäyslaitteen metkut\nja mutkat selvenivät ankaralla »fundeerauksella» ja kokeiluilla\n»elävään maaliin». Hankala oli otusta huonoilla teillä kuljetella\nja lumihangessa ryvetellä, mutta kun sen kerran sai majoitetuksi ja\n»lavetistaan» puihin köytetyksi, ei se enää hyppinyt puoleen eikä\ntoiseen, vaan\n\n    »lakkaamatta räiskyi tuli\n    suusta lieden rakkahan».\n\nTykki sai myöhemmin kaksoisveljen ja lopuksi kuului poikueeseen jo\nneljä vekaraa, lajiltaankin uudempia ja parempia, mutta esikoinen\ntuntui aina rakkaimmalta. Kuten pitääkin.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN TYKINLAUKAUS KARJALAN RINTAMALLA\n\n\nEräänä ankarana pakkasiltana, tarkemmin sanottuna helmikuun\n9:nä, saapui juoksujalkaa pikkarainen boyscout Karjalan armeijan\n»tykkiväen kasarmiin» Antreassa. Kasarmi oli n.s. Lappalaisen huvila\nVuoksen rannalla ja tykkiväkeä oli kokonaista viisi miestä: kaksi\npitkänsoilakkaa veliparia, ja viidentenä sekä samalla »piällysmiehenä»\ntämän kirjoittaja.\n\nTykistön muodosti Sortavalasta tuotu kolmetuumainen. Olin onnistunut\nvärväämään miehistöksi yllämainitut veljesparit — pitkä ja lyhyt\nGustafsson, lyhyt ja pitkä Peltonen — ja olimme asettaneet tykin\navonaiseen rautatievaunuun lähteäksemme katsomaan, miten punikit\npaikkailivat Viipuriin vievää rataa, ja samalla odottamattomana\nyllätyksenä viskataksemme tähän ahkeroivaan joukkoon muutamia pommeja.\n\nOlimme juuri ehtineet parhaaksi majoittua, keittää teetä ja istuimme\ntutkimassa tähtäyslaitteen monimutkaisia salaisuuksia, kun boyscout\njulisti ovelta: »Tykkipäällikkö käsketään saapumaan heti esikuntaan».\n\nEsikunta majaili Antrean asemakonttorin takakamarissa. Siellä istui\nmahdottoman suuren pöydän ääressä jääkäriluutnantti Lindström (nyk.\neverstiluutn. Hägglund) kartta edessään ja pöydällä läjä papereita.\nIlmoittauduin.\n\n»Paljonka teillä on ammuksia?»\n\n»200 granaattia, 250 shrapnellia, herra luutnantti.»\n\n»Kuinka pian olette valmis lähtemään?»\n\n»Heti, kun saamme veturin eteen.»\n\n»Ei tarvita, lähdette hevosilla. Pataljoonasta saatte niin monta\nhevosta kuin tarvitsette. Milloinka joudutte?»\n\n»Kello kahdeksan.» (Kello oli tällöin neljännestä vailla seitsemän).\n\n»Hyvä. Ilmoittautukaa ennen lähtöänne.»\n\nArvelin jo aukaista suuni kysyäkseni, minne matka pitää, mutta muistin\nsamalla, että sotamies on luotu tottelemaan eikä suutaan soittamaan.\nLuutnantti puolestaan unohti kysyä, osasimmeko ylipäänsä käyttää\nkoko rakkinetta. Vai lienee arvellut, että kun osaavat kääntää\npiipun Viipuriin päin, avata lukon, pistää panoksen sisään, sulkea\nja laukaista, niin tottapahan se jonnekin sinne punikkien puolelle\ntipahtaa, kun kerran omat miehet ovat selän takana.\n\nTäsmälleen klo 8 oli »lihamylly» — rakkailla lapsilla on aina\nhyväilynimiä — miesten, kankien ja sadatusten voimalla köryytetty alas\nvaunusta, nuoritettu vankkaan kivirekeen ja ammuskuormat lastattuina.\n\n»Valmiit lähtemään, herra luutnantti.»\n\n»Tulkaa tänne.»\n\nEsikuntahuoneen seinään oli naulattu armeijan sotakartta. Kartan\nyläkulmassa tosin ilmoitettiin kartan esittävän ylen rauhallisia\nsaavutuksia, nimittäin maanviljelyksen kehitystä Vuoksen seuduilla,\nmutta paremman puutteessa kelpasi se nyt sotatarkoituksiinkin.\nKuljetellen etusormeaan paikannimestä toiseen, selitteli luutnantti\ntyyneen tapaansa rintaman kaikki salaisuudet.\n\n»Tässä on punikeilla hyvät asemat — tässä on meikäläisiä — täällä\novat punikit ja ryssät tunkeutuneet jo tänne saakka. Tässä näette\nNaarmasaaren. Punikkien rintama kulkee näin. Miehiä on meillä\nNaarmasaaressa ja Kuukaupissa muutamia kymmeniä berdaneilla\nasestettuina, panoksista on kova puute. Jos nyt punikit hyökkäävät\njossain Kuukaupin kohdalla, niin — — Menette nyt Antrean kirkolle ja\nilmoittaudutte eversti Aminoffille. Naarmasaaressa on päällikkyys\nluutnantti Lindh'illä, neuvotelkaa hänen kanssaan. Ja jos punikit\nyrittävät hyökätä yli Vuoksen, niin antakaa shrapnelleja naamaan.»\n\n»Voisimmeko saada matkaan edes jonkun kiväärin. Meitä on nyt\nhevosmiehineen neljätoista miestä eikä yhtään käsiasetta. Jos joudumme\nkiikkiin, menee armeijan ainoa kanuuna.»\n\n»Kunpahan olisi! — Koettakaa lainata edes joku pistooli — jostain.\nAntrean kirkolle saakka tulee saattamaan yksi ryhmä. Onnea matkalle!»\n\nHyvällä puheella sain eräältä laupiaalta samarialaiselta lainaksi\nAleksanteri II:n aikuisen pistoolin ja kuusi panosta. Tämä pistooli\nolikin sitten Karjalan armeijan tykkiväen ainoana käsiaseena monet\nherran viikot — siksi kunnes saimme niitä punikeilta otetuksi lisää.\n»Etumaisen tykkihevosen selkään mies. Kenen hoidossa on hevonen?\nTeidän? Mikä nimenne?»\n\n»Jussi.»\n\n»Nouskaa selkään. Eteenpäin — mars!»\n\nSatulasta ei tietysti ollut puhettakaan, mutta Jussi kökötti\nuskollisesti paikallaan sodan loppuun, vaikka käsi pyrkikin aina väliin\nkaapaisemaan takalistoa ja Sven Dufva-naama vetäytyi arveluttaviin\nirvistyksiin. Satulan saivat korvata erinäiset voiteet ja parantavat\nsalvat.\n\nPainuttiin pimeään yöhön. Taaksemme jäi Antrean asema, jossa tulisella\nkiireellä lastattiin juniin intendentuuritavaroita ja räjähdysaineita\nja tyhjennettiin sairashuoneita. Vuoksen silta oli valmis\nräjäytettäväksi. Miehestä mieheen hiipi masentava viesti: samana iltana\noli armeijan määrä peräytyä Vuoksen linjalta — ties minne. Meidän\ntehtäväksemme jäi siis avustaa vasenta siipeä; jos punikeille pistäisi\npäähän kävellä yli jäätyneen Vuoksen, niin onnistuisi se jokseenkin\nvarmasti ja me tykkeinemme ja pistooleinemme joutuisimme harhailemaan\numpinaisia metsäteitä päästäksemme jälleen pääjoukon yhteyteen ehkä\nmuutamia penikulmia pohjoisempana. Vasta myöhemmin kuulin, että\nkapteeni Sihvon (nyk. eversti) ja luutnantti Lindströmin päättäväinen\ntoiminta ehkäisi perääntymisen. Samoihin aikoihin otti kapteeni Sihvo\nKarjalan rintaman ylipäällikkyyden.\n\nPojat yrittivät pistää lauluksi, mutta eihän laulu luista, kun\nhampaat lyövät loukkua. Useimmilla oli yllään ohut kesäpuku, jalassa\nnauhakengät, eikä sellaisista ylellisyyksistä kuin sarkapuvuista,\nvillapaidoista ja huopatossuista osattu uneksiakaan. Pakkasta oli\njoukon kolmattakymmentä astetta ja kiväärit soittivat marssimusiikkia\nharvassa tahdissa toisella puolen Vuoksen.\n\nPunikit eivät hyökänneet sinä yönä vastoin kaikkia odotuksia.\nVetäisimme pienet unet nuorisoseuran talon kylmällä lattialla.\n\nEivät hyökänneet sunnuntaina, vaikka värjöttelimme jumalanpalveluksen\najan odottelemassa. Eivätkä maanantainakaan. Meille jäi aikaa pitää\npienet harjoitukset ja siivota lihamyllymme, jota tärkeää toimitusta\nkokoontui katsomaan koko sotajoukko ja kaikki muukin kansa. Ja oltiinpa\nsitä vähän ylpeitä myöskin — kiväärin nostaa olalleen joka ukko, mutta\nannahan, kun tässä päästään ääneen me tykkimiehet, niin kyllä pitää\nkuuluman, missä pojat sotaa käyvät... Ei sitä sentään ääneen puhuttu,\nmuuten vaan nostettiin nokkaa ja oltiin »ammattiasioissa» harvapuheisia.\n\nTiistaiaamuna kutsui eversti Aminoff minut luokseen apteekin\nperäkamariin, jossa piti majaa. »Ukkoeversti», kuten everstiä poikien\nkesken kutsuttiin, ijän ja valtavien valkoisten viiksiensä nojalla,\nistui nojatuolissa tutussa keltaisessa säämyskätakissaan, harppi\nkädessä ja kartta edessä.\n\n»Kuulkaas nyt — minä olen tuuminut — jaa, kauasko tykki kantaa?»\n\n»Neljä ja puoli kilometriä, herra eversti. Ei ole oltu tilaisuudessa\ntoteamaan, mutta laskujen mukaan pitäisi kantaa.»\n\n»Minä olen tuuminut, että antaisimme punikeille ja ryssille pienen\ntervehdyksen. Ellei se nyt ihan prikulleen sattuisikaan, olisi\nmoraalinen vaikutus jo huomattava. Panisi punikit ajattelemaan, että\nonhan niillä muutakin kuin berdaneja, haulikoita ja seipäitä. Ja\nkohottaisi omankin joukon mielialaa. Katsokaa nyt: tästä Kuukaupilta\non Oralle noin 4,400 metriä. Voitteko asettaa tykin johonkin tänne ja\nampua Oraa?»\n\n»Kyllä, herra eversti.»\n\n»Ammutaan sitten kello 11.»\n\n»Montako laukausta? Minulla on jyrkkä määräys säästää panoksia.»\n\n»Kymmenkunta. Sovitte siitä luutnantti Lindh’in kanssa.»\n\n»Kuten herra eversti käskee.»\n\nKlo 11 oli tykki sijoitettu aseman mäkirinteeseen, juuri Kuukaupin\nlauttauspaikan kohdalle. Vieressä vasemmalla oli mökki. Nähdessään\noutoa laitosta asetettavan paikoilleen, tuli mökin isäntä kalastamaan,\nmitä oli tekeillä.\n\n»Onkos tuo nyt se tykki?»\n\n»On.»\n\n»Arnmutaankos sillä?»\n\n»Hetipaikalla.»\n\n»Näinköhän tuo särkee ikkunat?»\n\n»Voi särkeä. Pankaa jotain peitteeksi.»\n\nÄijälle tuli kiire. Haki hursteja, naulasi ne ikkunoiden eteen ja tunki\nheiniä väliin. Ajoi sitten varmuuden vuoksi eukon ja mukulat kauempana\nsijaitsevaan mökkiin.\n\nTykki oli valmis, mutta suunnanmäärääminen?! Käytettävänä oli\ntaloudellinen kartta, jossa matkat olivat epävarmoja, talot asetettu\nyhtä mielivaltaisesti kuin kärpänen pitää tapanaan tekaista pisteitään\npaperille kuumana kesäpäivänä ja korkeussuhteita ei ollenkaan. Oli\nsitten pieni pyöreä kellonperäkompassi toisena välineenä ja muuta\nei mitään, paitsi mökin äijä, joka kysyessäni Oran kylää leikkasi\npeukalollaan ilmaan suuren kaaren ja selitti:\n\n»Tuolla sen pitäisi jossain olla.»\n\n»Näkyykö kylää miltään mäeltä?»\n\n»En tiijä, ei taija näkkyy.»\n\n»Kiivetkääpä ketterin pojista suurimpaan petäjään. Jos näkyisi vaikka\nsavu näin kirkkaana pakkaspäivänä.»\n\n»Ei näy», kuului hetken kuluttua korkeimman petäjän latvasta.\n\nSiinä sitä oltiin! Ei voinut lähettää tähystäjiä lähemmäksi kylää,\nkun koko se puoli oli punaista ihannevaltakuntaa. Eikä se paljon\nolisi toimittanutkaan, sillä kenttäpuhelin oli siihen aikaan ja vielä\nkuukauden jälkeenkinpäin Karjalan armeijassa vain hurskas toivomus.\n\nKääntelin karttaa ja tutkin kompassipahasta. Menköön syteen tai saveen\n— tuohon suuntaan se on!\n\n»Siellä se kai on», vahvisti luutnantti Lindh, joka saapui katselemaan\ntoimitusta.\n\n»Valmis!»\n\n»Tulta!»\n\nSinne se meni, ensimäinen tykinlaukaus Karjalan rintamalla. Kaiku\nkiiriskeli pitkin lumisia, kimaltelevia rinteitä, painui laaksoon ja\nkohosi kukkuloille. Luonto kauneimmassa talviasussaan ja me luonnon\nluonnottomat pojat toivomassa, että terässylinteri putoisi jonkun talon\nkatosta sisään keskelle saman kansan lapsia, tappaakseen, tehdäkseen\nraajarikkoja ja jättääkseen kovan kohtalon kanssa kamppailemaan\nmahdollisimman suuren joukon leskiä ja orpoja — sota.\n\n»Tulta».\n\nMeni toinen, kolmas...\n\n»Viisi ammuttu».\n\n»Annetaanpa vielä toiset viisi, kun niin nätisti menevät», kuului\nluutnantin tarmokas ääni suuren sudennahkakauluksen sisältä. Kummit\nsiinä ympärillä, lähistölle sijoitetun konekiväärin miehistö,\nnyökäyttelivät hyväksyvästi päätään ja mökin äijän vihainen musti\npäästi myöntelevän haukahduksen.\n\n»Kymmenen ammuttu.»\n\n»Kaksi vielä, sitten riittää. Luulenpa, etteivät punikit ensihätään\nuskalla pistää nokkaansa Vuoksen tälle puolen», tuumi luutnantti,\nemmekä me muut tenänneet vastaan.\n\nParin päivän kuluttua luimme kenraali Mannerheimin päämajan\ntiedonannoissa:\n\n»T.k. 13 p:n aamulla joukkomme miehittäneet Oran ja Noskuan kylät\nAntreassa. Punaiset poistuivat edellisen päivän tykkitulemme\nvaikutuksesta. Punaisten rintama kulkee nyt Pullila — Kääntymä —\nHeinjoki.»\n\nTullessamme Oralle näimme, että granaatit olivat tippuneet suoraan\nkylään. Erään talon ympärillä oli pommin kuoppia useampia — aivan\nrappujen edessä yksi. Kyläläiset kertoivat talossa majailleen punaisten\nesikunnan. — Joskus voi onni potkaista niin että tuntuu.\n\n\n\n\nYÖ VUOKSELLA\n\n\n»Klo 7,05 ap. alkaa Oralla oleva tykki ampua kiivaalla tulella Pullilaa.\n\nKlo 7,20 ap. valtaa jalkaväki Pullilan.\n\nRiippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan\nKavantsaaren asema.»\n\nNäin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15.\npäivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.\n\nTykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle.\nJalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme\npunikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme\nodottamaan mitä tuleman piti.\n\nJo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna\nräiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli\nkäynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys.\nJännittyneeksi veti mielen.\n\nTunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari\nKuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava\nPullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä\nsieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.\n\nHyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä\nKavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän\ntakia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä\ntakaisin Oralle ja Hannilaan.\n\nTutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia\ntaloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt\nerään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä\nmukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu\ntuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.\n\nPaluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.\n\n»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»\n\n»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen\najatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei\nvielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.\n\nMutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme\nitsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta.\nPullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean\nkirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan\nainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä\nVuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa\nkolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety\nHannilaan ja ties minne.\n\nIltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa\nnorria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen\nKuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:\n\n»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella\nrannalla jo ammutaan.»\n\nKortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit\nkouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.\n\nOlin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään\nniemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi\nampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa.\nKun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes\n10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden\nääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton\narvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi\njäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti.\nNäkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin\nvoisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin\nketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.\n\n»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava\njoukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri\nVakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva\nColt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri,\njohon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua\njalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero\nOlavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena\ntunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä,\naseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä\ntahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin\npituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli\nkymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla\noli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja\nhaulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme\nja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen\njohdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja\nettä »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se\ntiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla,\nkuusi kilometriä kirkolta.\n\nVastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —?\nJännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen\nyrittävät — —?\n\nPitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun\noikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista,\nvalmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä\nPelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli\npolvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa\nkourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään.\nPari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon\nkomennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään,\nettä olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö\npäältä katselemaan.\n\nKonekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet\nolivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.\n\nMuistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.\n\nKoetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään.\nLevittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten\nyhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko,\nhiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?\n\nTaloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden\nlatvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.\n\nNyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin\nlaukauksia vähän kauempana.\n\nKuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:\n\n»Näetkö sinä mitään?»\n\n»En.»\n\n»En minäkään.»\n\nPistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli\nmihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen\nkoulupoikina, ettei opettaja näkisi.\n\nVartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat\nkalista.\n\n»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan,\nonko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa\nsitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»\n\nMiehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme\nkaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.\n\nAamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla\nmaata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että\nmeidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta\nsuuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna\nlienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että\nVuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää\nhetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla.\nSenjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun\nlopulla kohti Viipuria.\n\n\n\n\nPAAJASEN KIVINAVETTA\n\n\nPunikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.\n\n»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni\nSihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi,\nniin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa\nPullilaan.»\n\nKatselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä,\nOran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.\n\n»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren\nNoskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle,\nsilloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat\nvettäytymmään. Hei!»\n\nOran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä,\nlammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä.\nSaisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa\nhangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On\ntyydyttävä ampumaan mäen yli.\n\nKiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot\nsukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat\nsukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle,\nnoin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas\ntuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.\n\n»Selvä?»\n\n»Selvä.»\n\nJo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa\nkonekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.\n\nLasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se\nkellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.\n\nTulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot\nja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes\nkenttäpuhelin tuolla mäellä!\n\n»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»\n\nKatson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun\ngranaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100\noikeaan.\n\nNo, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies\nviittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät\nperäytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat\nkäymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla\npelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.\n\nKolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa:\n»Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa\nkivinavetassa.»\n\nVai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille,\nmistä on viisi hirttä poikki.\n\n»Tulta!»\n\nPlötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta.\nVarrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.\n\nKun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla\nulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!\n\nTarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on\npanokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin\nlujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä\nkunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet\ntämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa\n— arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri\nsilloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen\nnavetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—\n\nGranaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva\nseiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu.\nKaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti\nei hievahdakaan.\n\n»Lisää miehiä!»\n\nEi hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.\n\n»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»\n\nEi apua.\n\n»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»\n\nTurha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»\n\nLiotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua\nsiitäkään.\n\nTuli Noskuassa on laimentunut.\n\nSihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan\nota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia\non mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.\n\nSaapuu jo itse Sihvonen.\n\n»Miten on asiat?»\n\n»Kuten näet. Päin helkkaria.»\n\n»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat\nkivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa.\nNäyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki\nreilaan. Hei!»\n\nSihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.\n\nSitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.\n\n»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi\nhylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»\n\nTehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti.\nPutosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa.\nKiireesti perään toinen, kolmas... Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden\njoukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä.\nOlivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä\niso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa\nyhden.\n\nJa kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat\nparhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat\nviikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo\nja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa\nkuumaa puuroa:\n\n»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja\nmeidän pataljoona sen teki! Eläköön!»\n\n— — — kööön!»\n\nTaas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.\n\n\n\n\nSVEN DUFVA.\n\n\n»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»\n\nJussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti\nmietinnön tuloksena:\n\n»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»\n\n»Ettekö muista edes osapuilleen?»\n\nJussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja\nvähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.\n\n»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»\n\nKuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin\nviidenkolmatta täyttäneenä.\n\nIsän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi.\n»Kuka häntä niin tarkkaan muistaa... eiköpä tuo välttäne vaikka\nAnna-Liena.»\n\n»Oliko varmasti Anna-Liena?»\n\n»Ka, siksipähän taisivat haukkua... vai oisko sentään ollu Kaisa —?»\n\n»Entä sukunimi?»\n\n»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»\n\n»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei\nkaavakkeeseen vaadittukaan.\n\nJussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan,\nheitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä\nhääräileviin emäntiin ja murahti:\n\n»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»\n\nJussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat\nmukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja\npullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän\noli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta\nja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton\nlakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi\nnimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu,\njota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe\nvääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka\nJussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt\nhäntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä\npariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina\nerivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito\nreväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin\nkomppania täitä.\n\nTietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat\nja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä\npuhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään\ntilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.\n\nOralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun\neräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla\nkelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan\nilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja\nsuoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.\n\nPullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky:\nkiireesti Pullilaan.\n\n»Eteen mars!»\n\nJussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle,\nAntrean kirkolle.\n\nIltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky\nperäytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi —\nPullilaan, punikkien kitaan.\n\nTästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja\nkunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena\n\n    »ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan\n    ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»\n\nTykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä\njäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita,\nmarsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana,\nmutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen\nja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että\nitse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta\nkiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan.\nKun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun\nmuut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät\ntotisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti\nJussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se\ntaisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi\nkokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos\njoku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen\nsinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.\n\nSattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin\nsilmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti\nja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo\nyhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan\nirvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo,\njossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.\n\n»No, mitä nyt?»\n\n»Mahhoo niin viäntää —\n\n»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua\npidätellen.\n\nStarck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä\nlääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi\njostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin\nleipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa\npikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja\ntoinen takalistoa tukien —.\n\nVahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina\nheinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä\nmukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein\nankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi\nja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla\nkauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin\nJussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi.\nSeuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti\npäivystäjän aina välillä herättämättä.\n\nJussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan\nkun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan\nohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä.\nPuhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta\nasennostaan.\n\n»Missä on tykkipäällikkö?»\n\nJussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan\nharakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja\nruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.\n\n»Häh?»\n\n»Tykkipäällikköä kysyin.»\n\n»Tuvassapa tuo lienöö.» —.\n\n»Tahtoisin tavata.»\n\n»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»\n\n»Käykää kutsumassa tänne.»\n\n»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»\n\nJa upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin\ntallustellessa asialle.\n\nKuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut\ntulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä,\nkatseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:\n\n»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»\n\nJoutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten\nvieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti\npäätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin\nJussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin\nja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen\nleveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin\nimeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:\n\n»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»\n\nPari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja\nkarvareuhkasta repesi päällinen.\n\nMeidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää\nkiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja\nehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti\naikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.\n\nKysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.\n\n»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin\nhäpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi,\ntuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin\nkuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi\nmiettivä, lämpöinen hohde.\n\n— — —\n\nSodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran\nkansakoululle.\n\nEräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja\npyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin\nlukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi,\nmutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa,\nettä patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin\n»kapteenina».\n\n»No, mitä Jussilla on asiaa?»\n\n»Ois saatava — tuota — hevonen —»\n\n»Mitä hevosella?»\n\n»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»\n\n»Entä sitten?»\n\n»No heh — mie lähen kans —»\n\n»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»\n\n»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»\n\n»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»\n\n»E-ei — ei tässä sitä meinata —»\n\n»No mitäs?»\n\nMonien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri\nnostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat\nlähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin\nselittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään\nsellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai\ntässä miunnii pistouvata», selitti.\n\nParin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan\nlähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan\nlimonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi\nyhden ainoan sanan:\n\n»He!»\n\nTunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin\njotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.\n\nMutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:\n\n»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni\nliikuttakkaa vaan sana —»\n\nSellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä\nedes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty\nSven.\n\n»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»\n\n\n\n\nORALLA\n\n\nSaapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa\nOralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi.\nKonekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli\nvalloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden\nasuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa\nolivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat\nja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen\nmuille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei\nsentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken\nei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille,\nsöi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle\nlattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin\nlähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä,\nsillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään.\nLattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on\njo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti\nmyöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa\nseisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta\njalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä.\nPuolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun\nvarrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman\nsignaalinsa.\n\nEräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V.\nkatsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa.\nMiten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten\nsen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti\npäin naapurin naamaa.\n\n»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos\net olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»\n\n»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun\nnaamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja\nkäänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan\nheränneiden poikien makeasta naurusta.\n\nViikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne\nmuuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua\nmuutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon,\njoka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.\n\nSaniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin.\nJokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin,\nken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla\nriekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean\nkirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.\n\nVarsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää\nei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta\nennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli\nikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet\njalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita,\njalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi\nvain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa,\nsillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.\n\nKahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän\ntappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu\nollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina\npäivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan\nuunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua\nsotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin\ngramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen\nneula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.\n\nSäännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit\ntai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki\neivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät\nkävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä\nja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät\nkoskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät\npoikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku\nsattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa.\nKerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten,\njotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen\nmökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat\nvakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:\n\n»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat\nuunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.\n\nKuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien\nrääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä\nkiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet\neivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin\nääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä\ntämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja\nja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja\nvanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin\nriisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin\ntyönnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun\nraakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko\nuhrien ohi ja kukin heitti vetensä... Kidutetut jäätyivät elävinä\nmuodottomiksi jäätönkiksi...\n\nValkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä.\nElleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet\nrääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin\nankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.\n\nErik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta.\nKaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat,\nhuonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen\nlailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään\nryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden\nriemukulkua, se.\n\nHyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin\nNoskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli\nmukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin\nnäyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona\nikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka\nlikaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin\nja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä\nkomeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet\nryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin,\nja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät\naikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen\nItä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien\nkonekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa\nSuomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.\n\nTäytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko\nurhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo,\n»revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi\nparembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta\nnäyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.\n\nRyssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia\noli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän\ntaistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä\nhurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys:\nkun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset\nkiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti\nryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät\nsitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei\nollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin\nluikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja\ntoisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja\nluulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset\ntalkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi.\n— Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta\nkun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen\npommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan\nisännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla\nihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja\naprikoidessaan:\n\n»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»\n\nPäivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä\nelämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan\nja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme,\nkun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin\nSairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja\nsaimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti\nkuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa,\nsekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan\n»esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet\n»sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta\npäättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen\nomistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden.\nPäiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu,\nmutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin\nsanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean\nrintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi\nlaivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun\nkaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja\nrakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen\nsairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa\nyllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu\ntäynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka\nmatruusien imeliä rakkauskirjeitä.\n\nVielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se\nkuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä\npaetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei\nmuualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli\nViipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa\nvaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi\nneitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi\njo päätellä yhtä ja toista.\n\nKeväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja\npakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa\nja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei\nsiitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa\npaljon.\n\nSaimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi\nyli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen\nnukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin\nhevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.\n\n»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»\n\n»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»\n\n»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»\n\n»Kah, etteikö sua torkahtoo. .\n\n»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»\n\n»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»\n\n»Mistä olette kotoisin?»\n\n»Siämingistä vuan...»\n\nTälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli\nheistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti\n»paikkoo».\n\nKevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi.\nMilloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei\nollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä\nkysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin\nteko...\n\n»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan\ntykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.\n\nTiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana\nkutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia\novat? Sitten kai rynnistetään.\n\nKarjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme\nnyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran\nlaimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain\nkävivät vieraisilla harva se päivä.\n\nSaimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta\nalkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.\n\nEräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla,\npoikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri\nSchwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja\nlastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä\nKiviniemi.\n\nTuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt\nlähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:\n\n»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»\n\nSamana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon\nkonjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä\nmatkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!\n\nOli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä\nHannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa;\nkoska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman\nedellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain\nsatulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta\npaukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti\nsaavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.\n\nIllalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat\nlopputaistelut.\n\n\n\n\nRIETU\n\n\nArmeijassa oli miestä monenmoista.\n\nRietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään\nmaineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli\nelänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut\nselkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin\nkotikylässään.\n\nKomppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei\nollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä\npyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten\nhangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja\npolvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan\nvalkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen\npäähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa\nlouskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti\nleudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt\nvettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen\nolemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli\nsiunautunut kuusitoista vuotta.\n\nEräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran\nambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli\nreuhkaansa.\n\n»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa\nja sydänalaa kiertää sinullakin?»\n\n»Ei, kun käskivät kotiin.»\n\n»Kuka käski?»\n\n»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»\n\n»Mitä varten?»\n\n»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille\nja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»\n\n»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla\nmyöskin.\n\n»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan,\nolet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»\n\nTohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta\nalkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti\nRietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.\n\n»Mikä sinun on?»\n\n»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori\ntodistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja\nettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»\n\n»Vai sillätavoin —»\n\nTohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin\nolisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:\n\n»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä\ntapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»\n\nRietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas\nloistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille.\nKääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.\n\n»Entäs nämä ruvet?»\n\n»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin\ntäisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden\nvuoksi naamasikin.»\n\nRietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin\ntodistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:\n\n»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»\n\nMutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:\n\n»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»\n\nJa antoihan Rietu.\n\nTuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui\nhyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea\nlaahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä\nsitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun\noikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.\n\n»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.\n\nKun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan\njoka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan\nhaavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja\nvasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:\n\n»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»\n\nPäästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja\nnaksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan —\nryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko\nkaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat\njo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan\nmiestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva\nääni:\n\n»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»\n\nRietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.\n\nKohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine\nvaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.\n\nRietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja\ntarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen\niltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän\nkyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin.\nJo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta\nRietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu\nhuuteli vastaan:\n\n»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»\n\nKun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut\ntoimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:\n\n»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»\n\nRietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa\nkanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori\nkehuskeli jokaiselle suojattiaan.\n\nLoppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin\nottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin.\nKäsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa\nkiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta\npommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai\nhaavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä\nvalmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä,\nherkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin\nkonservipurkki.\n\nRaudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain\nkahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa\njuoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut\nyrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.\n\nRietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko\nei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran\nsotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien\nja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin\nyli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:\n\n»Saipas pakana tarpeekseen.»\n\nRietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:\n\n»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä\nsolttuna, minkä ymmärtää.»\n\nRaudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi\npuristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset\nvalmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven\nmieli palanut.\n\nRietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun\nkoulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta\nkokoa ja ulkonaista komeutta.\n\n\n\n\nRAUTU\n\n\nRaudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja\npunaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.\n\nPilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat\nkonekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään,\nautioon taloon.\n\nEdellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari\n(nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä\nselittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen\npuolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän\ntuomamme toinen samanlainen.\n\n»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko\nhuomenna valmiiksi?»\n\n»Kyllä, herra ratsumestari.»\n\n»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis\npuolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen\nkäymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että\nvoitte ampua pitkin rataa.»\n\n»Käskystä, herra majuri.»\n\n»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi\nmajuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.\n\nNukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät,\nvoit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.\n\nRaudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ,\njossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit\nasemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin\nkolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli\nepävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän\njärvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa.\nPuoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme\npaikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista\ntyötä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna\npalasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat.\nOdottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen\nläheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat,\nettä saimme hevosparat katon alle.\n\nPopsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti\nratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:\n\n Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.\n\n »Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja\n varustuksia tänään klo 6,30 ip.»\n\nLuusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia.\nKlo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut\nvalkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut\nsaunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt\npienen tulipalon. Hyvä niinkin.\n\nJatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky\nlisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli\nyltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli\nalkanut todenteolla.\n\n»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa\nvesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.\n\nSaimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu\nvaikeutti tähystämistä.\n\n»Tuli kohdistettava läntisiin varustuksiin, jalkaväkemme käy\npuolentunnin kuluttua hyökkäykseen.»\n\nNäin jatkui läpi yön. Ryssillä ei ollut aavistustakaan, missä tykkimme\nsijaitsivat. Ampuivat arviolta, mutta säännöllisesti yli. Granaatit\nujelsivat päittemme yläpuolella ja räjähtivät takanamme metsässä.\n\nAamu valkeni. Hyökkäyksemme olivat lyödyt takaisin. Mutta ryssilläkin\nolivat asiat sekaisin. Asemalla höyrysivät veturit. Kenttäpuhelin toi\nviestin, että ryssät aikoivat lähteä Raasuliin päin.\n\nPyysin majuri Schwindt’iltä lupaa saada viedä tykit Sunikkalaan,\naseman itäpuolelle, josta 500 metrin matkalta voisi ampua rakennuksia,\nveturitallia ja panssaroituja junia suoralla tähtäimellä ja jokainen\nlaukaus tehoaisi. »Tjaa, ei olisi hullumpaa, mutta vaarallista.\nLaittakaa tykit lähtökuntoon, minä ratsastan sinne katsomaan», sanoi\nmajuri.\n\nTuumasta ei tullut mitään. Majuri katsoi tilanteen liian vaaralliseksi.\nJos ryssät tekisivät uloshyökkäyksen, jäisivät tykit helposti\nsaaliiksi. Ja siinä sitä sitten oltaisiin. Omasta puolestani luulen\nvieläkin, että taistelu olisi saanut toisen käänteen, jos pommitusta\njatkettiin Sunikkalasta. Elleivät sitten ryssät olisi ampuneet meitä\nnuuskaksi, joka oli sekin hyvin mahdollista.\n\nTaistelu jatkui koko sunnuntaipäivän yhtä laihalla näkyvällä\ntuloksella. Asemalle oli mahdoton päästä. Monasti olivat hyökkäysketjut\njo tunkeutumaisillaan varustuksiin, mutta tulivat verissäpäin takaisin.\n\nSunnuntaina saapuivat kapteeni (nyk. everstiluutnantti) Pohjanheimon\nkolme raskasta, neljän tuuman tykkiä Pohjanmaalta. Asettuivat asemiin\nmeidän viereemme.\n\nJuhlallisen näköiset kapineet, ne raskaat tykit. Museokappaleilta\nnäyttivät, vuoden 1871 mallia. Rekyylilaitteista ei tietoakaan ja\nsytytysvehkeet olivat puhtainta antiikkia. Uteliaisuudella odotimme,\nmitä tuleman piti. Iltaan mennessä saivat Pohjolaiset värkkinsä kuntoon\nja suunnan määrätyksi. Piti laukaistaman.\n\nMies, jonka tehtäviin kuului pamauksen aikaansaaminen, etsi pari metriä\npitkän seipään. Kääri seipään nenään tukun trasselia ja kasteli sen\nöljyssä. Pisti tukkoon tulitikulla tulen ja ryhtyi sitten pitämään\npalavaa tukkoa lukon takana narratakseen »sankkireikään» tulen. Tykki\npihisi ja sähisi pitkän aikaa kuin pahansisuinen kissa ja paukahti\nsitten — jos paukahti. Kun oli pahalla tuulella, niin ei ottanut\nsyttyäkseen ollenkaan. Purettuaan onnellisesti sisuksensa, hyppäsi\nse ikäänkuin teostaan säikähtyneenä pari syltä taaksepäin. Ja sitten\nalkoi huuto ja mekastus, kun parikymmentä hyvä-äänistä miestä karkasi\npyöriin kiinni ja ryhtyi rullaamaan otusta jälleen paikoilleen.\nSuunnilleen viisitoista minuuttia kului, ennenkuin seuraava laukaus oli\nvalmiina. Siinä ajassa ehti meidän lihamyllyllämme ampua jo kehumatta\nkymmenkertaisen määrän, kun vähänkään kiirettä piti.\n\nMeillä ei ollut yön aikana lupa pitää muuta tulta, kun juuri\ntähtäykseen tarvittava himmeä sähkölamppu. Raskaan patterin\nsytytellessä tykkejään oli metsä valoisa kun konsanaan päivällä. Kumma,\netteivät ryssät käyttäneet paremmin hyväkseen signaalia.\n\nSeuraavan päivän ja yön jatkui taistelu tuloksettomana, ellei oteta\nlukuun sitä henkistä ja ruumiillista väsymystä, minkä yhtämittainen\ntuli piiritettyihin teki.\n\nAsuimme lumihangessa tykkien ääressä. Pojat kaivoivat hankeen kuopat\nvuoraten ne kuusenhavuilla. Siellä nukkui kukin vuorostaan. Päivisin\nkeitettiin kuopassa teetä ja tästä johtui lystikäs juttu, joka olisi\nvoinut päättyä huonomminkin.\n\nRaskaan patterin miehet tuppautuivat keittämään teetään ja loikoilemaan\nmeidän poikaimme kuoppiin. Tästä syntyi erinäistä suukopua, jossa\npohjalaiset saivat kuulla vähemmän mieluisia lausuntoja kehutusta\nahkeruudestaan. Viisi he siitä sentään välittivät, keittivät vaan\nteetään täydessä rauhassa meikäläisten tuumiessa keinoa, millä\nkuokkavieraat lopullisesti ajettaisiin »ulos». Teekattila porisi parin\nsylen päässä tykin piipusta.\n\nAmmuimme parhaillaan shrapnelleja. Eräs laukaus antoi oudon äänen.\nLumi tykin edessä värjäytyi keltaiseksi, oksat rapisivat puista ja\npuunkuoret lensivät Pohjolaisten naamoille. Shrapnelli oli räjähtänyt\npiipussa vahingoittamatta kuitenkaan tykkiä. Mutta Pohjolaiset kai\nluulivat meidän räjäyttäneen sen tahallaan, koskapa eivät enää\nsenjälkeen tulleet lähimaillekaan teetään keittämään.\n\nKolmatta vuorokautta kestänyt taistelu päättyi. Raudussa isännöivät\nyhä ryssät ja suuria apuvoimia saattoi tulla Pietarista minä hetkenä\nhyvänsä. Panssarijunan oli sentään 8. jääkäripataljoona taistelun\naikana vallannut Raudun—Raasulin välillä. Siinä oli lastina myöskin 800\ngranaattia, mutta meidän tykkeihimme eivät ne sopineet. Tykit oli ensin\nhaettava Raudusta majurin neuvon mukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun 4:nä päivänä klo 5 i.p. piti lopullisen hyökkäyksen Rautua\nvastaan alkaa. Raskaan ja haupitsipatterin oli alettava kiivas\npommitus klo 12 päivällä, edellisen asemarakennuksiin ja jälkimäisen\nveturitalliin kohdistettuna. Vuoristotykkien tuli klo 4,30 i.p. ampua\npikatulella pohjoisia varustuksia sekä pitkittäisiä juoksuhautoja. Klo\n5 hyökkäisi jalkaväki yhtaikaa joka taholta, paitsi Haapakylästä, jossa\nedessä oli suojaton, avonainen peltomaisema.\n\nPyysin ja sain rykmentin komentajalta luvan viedä vuoristotykit\njalkaväen ketjuun Haapakylän laitaan. Sieltä, 800 metrin matkalta, oli\nmainio ampua suoraan maaliin yli aukeiden, tasaisten peltojen.\n\nLisäpanoksia piti saapua, mutta erään huolimattoman herrasmiehen takia\nsaapuivatkin ne vasta valloituksen jälkeen. Oli turha viedä asemaan\nmolempia tykkejä; ehtisimme hyvin ampua panoksemme puolessa tunnissa\nyhdelläkin. Otin vanhan, rakkaan »lihamyllymme» koeteltuine ja hyväksi\nhavaittuine miehistöineen. Hilasimme vehkeen hangen läpi paikoilleen\nyhden ja toisen kiväärinkuulan säestyksellä. Toinen tykki jäi Mäkrälle.\nMajuri Schleutker haupitseineen peri entisen paikkamme.\n\nKlo 2 alkoi paukkua. Harvaan ja hartaasti, sillä panosten puute\nvaivasi toisiakin. Odottelimme vuoroamme ja katselimme Raudun asemaa,\njossa paljain silmin näkyivät ryssien tykit ja yksityiset Iivanatkin\nhääräilemässä niiden kimpussa.\n\nJalkaväen tuli oli tyystin loppunut. Oli tyyni myrskyn edellä.\n\nPienellä jännityksellä odotimme aikaamme. Tiesimme, että jos ryssät\nkeksisivät tykkiasemamme — ja mikseivät keksisi aivan nenänsä alta\ntulisi siinä kuumat oltavat. Suuntaisivat vain meihin pari tykkiä ja\nsamoin konekivääriä, niin — ja niitä poikia ei vaivannut ammuksien\npuute.\n\nKellon viisari osoitti neljä ja kolmekymmentä. Shrapnelli oli piipussa.\n\n»Tulta!»\n\nRäjähti liian korkealla. Koetetaanpa toistamiseen.\n\nLiian matalalla ja edessä.\n\nKolmas meni hyvin. Räjähti parhaalla korkeudella ja rakeet lensivät\npitkin asemanpuoleista juoksuhautaa. Sitten alkoi luistaa.\n\nAmmuimme väliin jonkun granaatin. Maa pöllysi ryssien tykkien\nympärillä. Erään luota juoksivat Iivanat kiireenkaupalla ja tykki\nheilahti pahasti.\n\n»Saakeli, kun menee hyvin», kiljasi vieressäni töyräällä loikoileva\ntykistötiedustelija, lihava opettaja X. ja hyppäsi pystyyn ottaakseen\niloissaan muutamia tanssiaskelia. Samassa alkoi kuulua tuttu papatus —\njo olivat keksineet, mistä härnättiin. Vetäsin tanssinäytteenantajan\nmekon liepeestä vähän matalammalle.\n\n»Piippu on jo kuumana», ilmoitti tähtääjä Gustafsson.\n\n»Ei tee mitään. Granaatti — — — tulta!»\n\nAsemalla syttyi ensimäinen pienempi tulipalo. Lähetimme muutamia\nasuinparakkeihin. Ja sitten taas juoksuhautoihin. Ryssien konekiväärit\nampuivat liian alas, kuulat iskivät mäentöyrääseen. Kohottivat sitten\nja kuulat vinkuivat päitten tasalla. Mitään panssarisuojusta ei\ntykeissämme ollut.\n\nVilkasin taakseni. Pitkä Gustafsson tirkisti väliin\nkaukoputkitähtäimeen, käänsi sitten vaistomaisesti päätään oikeaan\nja vasempaan sitä mukaa, kummalta puolen kuulat vihelsivät. Toisilla\nei ollut niin tiukkaa paikkaa, mäentöyräs antoi hiukan suojaa, kun\nkyykistyi maahan.\n\nMajuri Schleutker oli tällävälin ampunut veturitallin kattoon seitsemän\npahannäköistä reikää.\n\n»Viisi shrapnellia jälellä.»\n\nKatsoin kelloa. Neljä minuuttia aikaa. Laskimme loput pitkin ryssien\ntykkiriviä ja laskeuduimme tanssimestarin kanssa alas tähystyspaikalta.\n\nNyt olimme putipuhtaat. Ei ollut yhtään panosta, vaikka ryssä olisi\nsilmille ryöpynnyt.\n\nPatteri pääsi vähällä — yhdellä miehellä kuula läpi reiden. Kello oli\nviisi. Kuului muutamia kiväärinlaukauksia — yltyi — ta-ta-ta-pom — ja\nsitten se alkoi.\n\nEdessämme vasemmalla sivustalla ryömivät ketjut eteenpäin. Tuolla\nraahautui Ilmeen konstaapelin konekivääri seulaksi ammutun ladon\nnurkkaukseen ja ampui. Eteni sitten aidan viereen ja rupesi sylkemään\nnikkeliä ryssien korkealla mäellä sijaiseviin asemiin. Ketjut\npainautuivat lähemmäksi kiemurtelevien valkoisten käärmeiden tavoin.\nTuohon retkahtaa mies makaamaan, tuohon toinen kolmas...\n\nAmmunta ei vielä ole kiihkeimmillään, on liian valoisa. Malttakaa...\n\nEnsimäiset haavoitetut tuodaan. Pojat ryhtyvät auttamaan — tykkimiehet\novat jo näytelleet osansa.\n\nHaavoitettuja noutamaan komennetut hevosmiehet vikuroivat. Muuan ukkeli\nkääntää hevosensa ympäri aikoen palata takaisin. Pelottaa kuulien\nmusiikki. Eräs tykkimies sieppaa mauserinsa, vetää hanan ylös ja hyppää\nrekeen.\n\n»Tuolla ovat haavoitetut — mars!»\n\nUkkeli katsoo pitkään miestä ja pistoolia, ymmärtää, ettei kyseessä\nole leikki ja kääntää jälleen hevosensa. Temppu uudistuu usein illan\nkuluessa.\n\nRatsastan parin kilometrin kierroksen oikealle. Mäkrän puoleiselle\nsivustalle. Kuorma kuorman jälkeen tulee vastaan. Liistarekien pohjilla\nmakaa silmät ummessa kalpeita miehiä. Valkoinen, likaantunut mekko vain\npunertaa.\n\nNousen eräälle mäkitörmälle polkua pitkin. Edessä on aukeama. Hevonen\nporhaltautuu kehoittamatta hurjimpaan laukkaan — ilmassa on pirullinen\nvihellyskonsertti. Viisas eläin näyttää ymmärtävän, ettei tässä sovi\nviivytellä. Kuula nappaa ohjan poikki ja toinen viiltää nätisti palan\nsatulasta.\n\n»Älkää ratsastako kauemmaksi, ellette aijo tehdä itsemurhaa», kuulen\näännettävän pensaan juuresta. Valkomekko siellä käärii toista jalkaansa\nlikaiseen nenäliinaan.\n\nIlta pimenee. Raudussa pääsevät valloilleen kaikki helvetin voimat.\nYksityisiä laukauksia ei enää kuulu, on vain yksi yhteinen pauhu ja\njyminä. Eroittaa kuitenkin lähimpien konekiväärien naksutuksen — ääni\nkuulostaa melussa heikolta, kaukaiselta. Pauhuun sekaantuvat tuhansien\nkäsipommien paukaukset ja tykkien yhtämittainen jyrinä. Ryssät ampuvat\nkahdellatoista tykillään kartesseja eteneviin ketjuihimme. Kolme tykkiä\non käyttökelvottomina.\n\nSyttyy toinen, iso tulipalo. Taivas on tulipunainen, paksun savun\npeitossa.\n\nMyrsky verimeressä yltyy yhä. Ketjut ovat monin paikoin jo vastakkain.\nOikealla sivustalla eroittaa taistelevat vain kapea maantie. Ken\nuskaltautuu tielle, on kuoleman oma.\n\nLähes seitsemänkymmentä konekivääriä ja viisituhatta kivääriä soittaa\nvaltavaa kuolemansinfoniaansa ahtaalla, rajoitetulla alalla. Tykit\njymisevät bassoina ja käsipommit päästävät tuhansia soraääniä. Tänä\nyönä ampuivat meikäläiset toista miljoonaa patruunaa. Mitä sitten\nryssät rajoittamattomine varastoineen!\n\nMenen Mäkrälle, 3:n pataljoonan esikuntaan.\n\n»Mitä uutta?»\n\n»En tiedä. Taitaa mennä päin helkkaria. Meikäläiset ovat vielä\nedellisistä taisteluista väsyneitä. Vaikka viimeisensä kukin\nkoettelee», vastaa pataljoonan komentaja, Veikko Läheniemi, ja\ntarttuu taas puhelimeen antaakseen määräyksen. »Niillä on niin\nvahvat varustukset», lisää Veikko ja höystää taas puheensa parilla\nvoimallisella sanalla. Hänellä on siihen erityiset taipumukset ja\nluonnonlahjat.\n\nSiirrymme ulos katsomaan taistelua. Tulipaloja on jo useampia ja yhä\nvain tuntuu taistelu yltyvän. Tuosta helvetistä täytyy tänä yönä kantaa\nsatoja ja tuhansia ruumiina...\n\nPistäydyn majapaikassamme, ratavartijan asunnossa Haapakylän laidassa.\nPojat ovat kesken kaiken lämmittäneet saunan.\n\n»Täällä on kahta sorttia löylyä», ilmoittaa eräs ylhäältä lavalta.\n\nAijoin kysyä, mitä sorttia se toinen löyly on, kun samassa kuulen\nkuulien rapahtelevan seinään, tunkeutuvan läpi ja iskevän kiukaasen.\nAsemalle oli vain kilometrin matka. Reippaita saunaveikkoja!\n\nPojat tahtoisivat mennä ketjuun, mutta en uskalla laskea. Jos\nsattuisivat tulemaan ne odotetut ammukset ja meitä taas tarvittaisiin,\non jokaisen oltava paikallaan. Pari miestä kerrallaan saa sentään luvan\nkäydä vähän »tarkistamassa kivääriään.»\n\nTaistelu jatkuu keskeytymättä. Verisiä miehiä tuodaan yhtenään. Panemme\nomat kuormastohevosemme auttamaan kuljetuksessa. Sairaalan pihamaa\non täynnä hangella ja paareilla lojuvia, joita ei ennätetä sitoa.\nVaikeimmin haavoitetut ensin, toiset odottakoot vuoroaan. Miehet\npuristavat huulensa yhteen, mutta valituksen sanaa ei kuulu.\n\nTaistelu jatkuu. Keskeytymättä.\n\nMutta aamun hämärtäessä on kaikki oudon hiljaista.\n\nRaudussa isännöivät vielä ryssät.\n\nKuinka kauvan? Onko hornanleikki alettava jälleen alusta?\n\n\n\n\nTAISTELUN JÄLKEEN\n\n\n»Hei pojat, Rautu on meidän! Ryssät ovat antautuneet Maanselässä;\ntoistatuhatta kaatunutta, samanverran vankeja! Hurraa!»\n\nSaatiinpa lopultakin! Jo oli näyttänyt välistä toivottomaltakin, oli\nkaatunut paljon miehiä, hyviä reippaita valkomekkoja. Nyt oli heidän\nverensä kostettu korkojen kanssa, oli otettu mahdoton sotasaalis ja\nennenkaikkea oli ryssille annettu tukeva isku päin naamaa ja ihan\nPietarin kynnyksellä. Jokohan lakkasivat kynnet syyhymästä?\n\nKatselimme taistelupaikkoja. Jukoliste, minkämoiset niillä on\nvarustukset! Pari metriä syvät maahan kaivetut juoksuhaudat, joiden\nreunalle on ladottu tiili kerros kerroksen päälle, jättämällä vain\npienet ampuma-aukot. Tietysti kilpistyivät kiväärinkuulat näihin\nkuin kallioihin ja kun tykkituli alkoi, vetäytyivät maanalaisiin\nlokeroihinsa kuin rotat loukkuihinsa. Metsä varustuksien kohdalla oli\ntuhannen nuuskana, töröttäviä kantoja vain ja granaatinkuoppia vieri\nvieressä. Kuumat on sentään Iivanoilla olleet olot. Hyväksi herahtivat\nmielemme, kun juoksuhaudoista keräilimme shrapnellinkuoriamme ja\nvieläkin paremmiksi, kun näimme ryssien asuinparakit Mäkrän puoleisella\nmäkitörmällä. Niissä ei totisesti löytynyt ehjää paikkaa. Milloin oli\ngranaatti tupsahtanut katosta sisään tuoden puoli kattoa tullessaan,\nmilloin taas pistäytynyt suoraan seinästä ja räiskähtänyt keskellä\ntupaa tipauttaen Iivanat makuulavereiltaan kuin torakat seinältä.\nOlisinpa totisesti tahtonut nähdä sen kiireen, jolla »vanjtkat»\npesistään loikkivat, ne harvat nimittäin, jotka siihen vielä kykenivät.\n— Yhdeltä oli unohtunut tupaan jalka reittä myöten ja luokiksi\nvääntynyt kivääri. Muuta ei miesparasta ollut tähteenä.\n\nAseiden puute oli meikäläisiä aina kivistänyt. Nyt pinosivat pojat\nkiväärejä suuriin röykkiöihin kuin halkoja. Kukaan ei niitä joutanut\nlukemaan, mutta tuhansittain niitä lyötiin läjään. Patruunat peittivät\nmaan, kuni muinoin manna Israelin lasten tantereen. Jokaisessa\nrakennuksessa löytyi panosvarasto toinen toistaan suurempi; jos muutama\nmiljoona parhaillaan paloikin, niin mitäpä siitä, näkyy riittävän\nsittenkin!\n\nEteenpäin siirtyessämme tuli vastaan rykmentinkomentaja matkassaan\nAntrean päämajasta saapunut esikuntapäällikkö, kapteeni Lindström\n(Hägglund).\n\n»No, tykkimiehet, valitkaapa nyt itsellenne täältä uudet tykit. On vara\nvalikoida.»\n\n»Niin, kiitoksia hyvästä toiminnasta ja hyvää jatkoa», lisäsi kapteeni\nLindström.\n\nOli siinä vara valita. Viitisentoista tykkiä ja niiden vieressä\npanoksia, että ihan äkkinäkemältä hävetti. Poikien silmät kiiluivat\ntuumiessaan: »ei nyt enää huoli joka granaattia pussata, viskoo heitä\nkuin herneitä.» Valikoimme 3-tuuman vuoritykit, viimeistä Schneiderin\nmallia, uuden uutukaiset, 1917 Putilovin tehtaassa tehdyt ja suoraan\nPietarin arsenaaleista Rautuun ihan kuin meitä varten tilatut ja\ntuodut. Lukot ja tähtäimet tosin olivat poissa, mutta pari päivää\nahkerasti etsittyämme löysimme niitä hyvän joukon metsistä, ojista,\nlikalätäköistä, kaivoista ja hiililäjistä. Yksi löytyi puolinaisesta\nöljytynnyristä.\n\nPatteri sai virallisen nimen Karjalan 4:s vuoristopatteri.\n\nValjaat valikoitsimme tietysti »prima sorttia». Olipa Luojan\nlykky, etteivät hyvät tykkivaljaamme menneet viimeistä tietään,\nsillä vaunuihin, joissa valjaat olivat, oli myöskin sijoitettu\nviitisenkymmentä laatikkoa käsigranaatteja. Lähtiessään sytyttivät\nryssät vaunut tuleen, laatikoiden kupeet ehtivät jo hiiltyä mustiksi,\nkunnes aina reippaat valkomekot sammuttivat tulen viimeisessä\nsilmänräpäyksessä. Raudussa paloi saatujen tietojen mukaan lähes\nsatakunta ammuksilla, sota- ja elintarpeilla sekä — ruumiilla lastattua\nrautatievaunua. Ratapihalla ei ollut juuri terveellistä liikuskella,\nkun sadattuhannet kiväärinpanokset rätisivät palaessaan ja ikäänkuin\npisteinä poksahtelivat joukossa käsigranaatit ja tykinammukset.\n\nAsema-alue on laaja, lähes kaksi kilometriä pitkä ja kilometriä leveä.\nRuumiita virui kaikkialla, kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus.\nRakennusten rauniot savusivat, ja yli kaiken levisi inhoittava kalman\nhaju. Eräässä rakennuksessa paloi ruumiita kymmenittäin. Sota jättää\nkamalat jäljet, missä se perinpohjin käydään.\n\nKuljeksimme edelleen. Ruumiita ja taas ruumiita, mikä missäkin\nasennossa, halaistuin päin aivot maahan valahtaneina, jalattomina,\nkädettöminä, sisälmykset ulkona, irtonaisia ruumiinosia, päitä — käsiä\n— jalkoja, lammikoittain tahmeaa, hyytynyttä verta, joka livettää\nsiihen tallatessasi. Joku puristaa kivääriä, aivankuin ei aikoisi siitä\nikinä luopua, joku tuijottaa korkeuksiin selkoselällään ammottavin\nsilmin, toisen kasvot on kuolemantuska kammottaviksi vääristänyt,\ntoinen makaa suullaan maassa verilätäkössä käsivarret levällään ja\nkädet nyrkkiin puristettuina, mustat kynnet syvälle lihaan uponneina.\nKamalimmat ovat vatsaan haavoittuneet ja haavoihinsa kuolleet. Makaavat\nmitä luonnottomimmissa asennoissa, polvet koukussa, vatsaan kiinni\nvedettyinä, kasvonpiirteet tuntemattomiksi kiertyneinä.\n\nPariin halkovajaan on ruumiita heitetty kuin halkoja, päällekkäin,\nsikin-sokin, parin metrin korkeudelle. Ei ole ollut mättäjillä aikaa\nniitä minkäänmoiseen järjestykseen latoa, pois on pitänyt vain\ntaistelevien tieltä ja näkyvistä korjata. Parilla kolmella on laudoista\nkyhätty, punamullalla maalattu arkku, tehty nähtävästi silloin, kun\nvielä riitti aikaa arkkujenkin tekoon. Rinnan päälle on kiinnitetty\npaperilappu ja siinä nimi. Komppanian päälliköitä näkyvät olevan, kaksi\nLänsi-Suomesta, yksi Viipurista. On kai ollut aikomus lähettää ruumiit\nkotiin, mutta saartorenkaan kierryttyä umpeen jäivät tänne ja täällä\npysyvät.\n\nRatsastelen edelleen. Hevoseni ei pelkää vainajia, mutta erään\nrakennuksen kulmauksessa se hypähtää eikä mene edelleen. Katselen\n— ruumisläjä on edessä, toistakymmentä yhdessä röykkiössä ja\npäällimäisenä istuvassa asennossa, takakenossa, kummannäköinen mies.\nNaama kun ihmisen naama, mutta silmien kohdalla on ammottavat aukot.\nPäälakea ei ole, ei takaraivoa, korvat ovat paikoillaan. Naamasta on\njälellä vain naamio, samanlainen kuin naamiaisissa käytetään, mutta\nluusta, lihasta ja nahasta tehty. Kamalat naamiaiset! Hirvittävimmät\njäljet tekee tykkituli ja käsipommit.\n\nOn muuten omituista, kuinka pian ihmiseltä luonto kovenee kovaksi.\nRuumiit eivät tee mitään vaikutusta, niitä katselee kuin leikattua\nviljaa — mitä enemmän vastapuoleisia, sitä parempi. Niitä ei edes näe\nunissaan, vaikka kaikkea muuta näkeekin. Rauhanajoissa askarteleva\nihminen on kadonnut ja sijaan on tullut uusi, kivikova. Hammas\nhampaasta, silmä silmästä. —\n\nKen on käynyt ryssien sairashuoneissa Raudun valloituksen jälkeen, hän\non nähnyt helvetin maan päällä. Sairaaloikseen olivat valinneet pari\nasemahenkilökunnan asunnoiksi rakennettua isoa rakennusta. Asunnoissa\noli keittiö ja kaksi huonetta. Astuin sisään erääseen tälläiseen\nosastoon, josta kuului huutoa ja voivotusta. Etumainen, keittiö, oli\nnähtävästi jonkunlainen yhteinen leikkaus- ja ruumishuone, vaikka\nmitään leikkausvälineitä ei ollutkaan näkyvissä. Ruumiita, konekiväärin\nsahaamia ja granaattien silpomia makasi lattialla ja retkoitti\ntuoleilla. Pöydällä lojui nainen koko takaraivo yhtenä ammottavana\nhaavana, aivot hiuksiin sotkeutuneina. Seuraavassa huoneessa oli\nnelisen sänkyä. Niissä makaavat haavoittuneet — suomalaisia —\nolivat jotenkuten sidottuja. Lattialla lojui eri kansallisuuksia\nkurjimmassa kunnossaan. Keneltä jalka poikki, keneltä käsi, keneltä\nrinta lävistettynä, kasvot runneltuina. Huone oli yhteydessä\nseuraavan kanssa. Siellä makasi paljaalla lattialla haavoittuneita ja\nkuumesairaita sekaisin kuolleitten kanssa hirvittävässä sekamelskassa.\nHuoneen täytti valitus ja voivotus, rukoiltiin armollista Jumalaa ja\nkirottiin kaikilla Venäjän valtakunnan kielillä. Eräässä nurkkauksessa\nreuhtoi järkensä menettänyt. Haavakuumeiset hourailivat, monet\nkamppailivat kuoleman kanssa. Lattialla lainehti verta, likaa,\nsulanutta lunta ja ulostuksia. Ilman täytti tukahduttava katku. Kaikki,\njotka siihen kykenivät, ojentelivat käsiään ja huusivat vettä. Eivät\nkai olleet saaneet sitä pariin päivään, yhtävähän kuin haavojakaan oli\nsidottu. Saivat pari ämpäriä ja voivotus taukosi hieman alkaakseen\nkohta uudelleen. Elävästi johtuivat mieleeni kesken kaiken muutamat\nkuvaukset Danten »Helvetistä».\n\nPuhuttelin muutamia tajussaan olevia suomalaisia. Nähdessään valkoisen\nkäsivarsinauhan, rupesivat nämä poikkeuksetta vaikeroimaan, kuinka\nheidät oli »viety väkisin». Harvoinpa tapasi kiinnijoutuneen punaisen,\njoka olisi tunnustanut lähteneensä vapaasta tahdostaan. Sattuvasti\nhuomauttikin kerran eräs meikäläinen, että »olisi paljon hauskempi\ntaistella, jos edes olisi vastassa vihollinen, jota voisi kunnioittaa.»\n\nKysäsin nuorelta, kalpealta, maalaispoikaa muistuttavalta mieheltä,\nmikä häntä vaivasi.\n\n»Jalka poikki. Kävi kuula jo toista viikkoa sitten. Joku venäläinen,\nvälskäriksi sanoivat, sitoi ja senjälkeen en ole paikaltani\nliikahtanut.»\n\n»Kuinka te tänne jouduitte?»\n\nPojan silmät alkoivat pälyä levottomasti.\n\n»Väkisin veivät, kävivät kotoa hakemassa.»\n\n»Milloin?»\n\n»Jo helmikuussa.»\n\n»Vai niin. Missä sanoittekaan kotinne olevan?»\n\n»Jaakkimassa.»\n\n»Vai niin.»\n\nPoika huomasi puhuneensa tyhmyyksiä. Kotoa — helmikuussa — Jaakkimasta,\nse oli toki liikaa. Eivät käyneet punikit armeijaansa lisäämässä sata\nkilometriä valkoisten rintaman takana. Lopulta tunnusti vapaaehtoisena\nlähteneensä punakaartiin, kierrätelleensä Käkisalmen puoleen ja sieltä\nRautuun.\n\n»Mutta en minä ole kenellekään pahaa tehnyt, enkä edes ampunutkaan,\nvahdissa olen vaan seisonut. Herra saa kyllä uskoa, tämä on tosi.»\n\nNiinhän ne sanoivat kaikki. Jokainen kiinnijoutunut oli vaan seisonut\nvahdissa ja kiväärit laukeilivat itsestään. — Onnettomat, harhaan\njohdetut olennot.\n\nPistäydyin sairaalan useimmissa muissakin osastoissa. Yhtä kurjaa\nkaikkialla. Alkuaan näyttivät olot olleen paremmat, mutta kun\nsaartorengas tiukkeni ja taistelut kävivät yhtämittaisiksi, menettivät\n»tohtorit» konseptinsa ja jättivät haavoittuneet oman onnensa nojaan.\n»Sööterskat» taas pitivät miellyttävämpänä tehtävänä Iivanoiden\nriijastelun kuin sairaidenhoidon. Sen ainakin olivat näköisiä nämä\nKolikkoinmäeltä ja Tiiliruukilta kerätyt ja kaduilla hyvin tunnetut\n»Suomen Punaisen Kaartin sairaanhoitajattaret.»\n\nErään osaston ovessa luettiin korkeilla mustilla kirjaimilla venäjäksi\nja suomeksi »Veneristen tautien vastaanotto». Osastoa oli kaikesta\npäätellen runsaasti käytetty, vaikkei sisällä näkynytkään tällä\nkertaa muita kuin toppapöksyinen naikkonen, johon oli sattunut kuula\nkesken parannuksen, ja toinen hameilla varustettu, samoilla asioilla\nliikkunut. Lääkemies itse oli tipotiessään.\n\nKäväisen veturitallissa, yhdessä Raudun taistelujen kuumimmissa\npaikoissa. Ruumiita sielläkin. Eräässä nurkkauksessa makaa kaksi\nnuorta, sivistyneen näköistä ryssää, kaikesta päättäen upseereja, kädet\nja jalat niinillä yhteensidottuina. Kummallakin on otsassaan pieni\npyöreä reikä ja ovat nähtävästi maanneet siinä jo muutamia päiviä.\nPäättelen heidän olleen vastahakoisesti tavarishtshein hommissa,\nnämä ovat kyllästyneet »vastavallankumouksellisiin», vanginneet\nhangoittelijat ja »syventäneet vallankumouksen saavutuksia» ampumalla\n»burshujt». Vanha resepti. — Aseman itäpuoli vei paljon valkoisia;\nryssät ampuivat hyvistä, korkealla sijaitsevista varustuksistaan.\nSiellä kaatui m.m. eräs pohjoiskarjalainen vapaaehtoinen ryhmä\nkauniiseen järjestykseen, vieri viereen kaikki yhdeksän, ryhmänjohtaja\nhiukan edellä. Eräällä oli vielä kivääri poskella, toinen pisti\npanoksia makasiiniin, kun suoraan edessä oleva konekivääri keksi miehet\n— ta-ta-ta-taaaa — loppu. Eivät ehtineet edes silmiään räväyttää,\njäivät kuollessaan samaan asentoon tyyninä, rauhallisina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäkrän kylää lähenee synkkä kulkue. Tuodaan Maanselällä antautuneita\nryssiä. Tulee loppumaton jono eläimellisiä naamoja, verestäviä silmiä,\ntulee vuosikausien lian, hyytyneen veren, ryssän ja ryssännahkan haju.\nParittain laahustaa siinä ohitse Pietarin esikaupunkien pohjasakka,\njoukossa siellä-täällä joku Suomen kansan häpeäpilkku samassa\nharmaassa ryssänvormussa, toppahousut jaloissa, puoliturkki päällä ja\ntakaraivolla harmaa karvalakki. Punaiset nauhat olivat jo karisseet,\njoillakin harvoilla roikkuu vielä rippeitä käsivarressa.\n\nTuossa hoippuu mies, halaistu pää likaiseen säkinriekaleeseen\nkääräistynä, vasen silmä tylsänä riekaleiden välissä tiirottaen.\nTuossa outo käärelaitos — poikkinainen käsivarsi ohjasvarsinuoralla\nkäärittynä. Tuossa entinen upseeri, komea, kaunispiirteinen mies,\nupseerihousut ja takki vielä päällä, mutta yltyleensä lian peitossa.\nSivulle katsoo, kun ohitsemme kulkee — hävettää.\n\n»En eläissäni ole moista joukkiota nähnyt enkä uskonut löytyvänkään»,\nhuudahtaa majuri Schleutker kulkuetta katsellessaan.\n\nValkoiset sotilaat eivät puhu mitään, eivät ivaile, synkän totisina\nkatsovat, muistavat vain eilen, toissapäivänä maanneensa yhtämittaa\nketjussa 56 tuntia läpimärkinä, nälkäisinä. Ainoastaan yksi joukosta\nvirkkaa:\n\n»Ja tuollaisia retkaleita kehtasivat suomalaiset miehet apureikseen\nkerjätä! Hyi saakeli!»\n\nAnnappa olla meikäläisten heidän sijassaan. Kuulisi siinä kunniansa,\nrähistäisiin, haukuttaisiin, silmille sylettäisiin. Kuten tekivät\nViipurissa valkoisille vangeilleen.\n\nLähes pari tuntia kestää ohimarssi. Häipyvät laajalle pellolle,\nympärille kiertyy vahtiketju, leirivalkeat syttyvät ja ryssäin Raudun\nvierailu on loppunut.\n\nMutta vielä on jälellä loppunäytös. Ilta on jo pimennyt pilkkopimeäksi,\nsataa vedensekaista lumiräntää, kun saapuu toinen, vielä kurjempi\nvankijoukko: hevosilla Maanselältä tuodut naiset ja lapset. Tehdessään\nmurtaumisyritystään, asettivat ryssät etunenään naiset lapsineen.\nKonekivääri on armoton, ei katso kehen sattuu. Osa sai surmansa\n»kuolemantiellä», loput tuotiin Mäkrälle. Moni on haavoittunut.\nLapsetkin. Minne pannaan vangit keskellä yötä, kuka sitoo haavat,\nmistä saadaan ruokaa? Omat haavoittuneet makaavat ulkona pihamaalla\nvalittamatta, voivottamatta. Talossa on iso kivinavetta, sinne\nsijoitetaan vangit. Ompahan edes katto pään päällä.\n\nHarvojen lyhtyjen lepattavassa valossa kuuluu vaikerruksia, sadatuksia,\nhuutoja, hysteeristä itkua, kiihkeitä venäläisiä rukouksia ja yli\nkaiken rämähtää mielipuolen naisen kamala nauru.\n\nSinä yönä näin inhimillisen kurjuuden huipussaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuoleman tie... Seitsemänsataa ruumista kilometrin matkalla.\n\nKevätaurinko paistaa helakasti maantielle, jonka kahden puolen lojuvat\npalkkansa saaneet. Yläpuolella liitelee Pietarista päin tullut\nlentokone ikäänkuin suunnaton korppi haaskalle laskeutumassa. Mutta ei\nlaskeudu; missä näkee valkoisia sotilaita, sinne heittää pommin, joka\nei ketään vahingoita. Voimattoman raivoa... Aikansa katseltuaan kääntyy\njälleen Pietariin viemään sanan »kansanvaltuuskunnalle» ja itse isä\nLeninille: kaikki on menetetty, Suomen suuri vallankumous on saanut\nkuoliniskun —.\n\nKatselen kaatuneita. Kymmeniä eri kansallisuuksia makaa sikin sokin,\non ikäänkuin olisi kerätty yhteen paikkaan näytteille suuren Venäjän\nkaikki kansallisuudet. Kyömynenäisen entisen kaartinupseerin vieressä\nlojuu vinosilmäinen mongooli ja hänen toisella puolellaan mies\nKaspian aroilta. Lättiläisiä, virolaisia, tataareja, siperialaisia,\nkiinalaisia, vähävenäläisiä, Pietarin ja Moskovan esikaupunkien\nroskajoukkoa, inkeriläisiä, suomalaisia — kaikki ovat edustettuina.\nJokaisen taskusta löytyy joku paperi, ainakin puna-armeijan jäsenkirja,\njoka osoittaa kotiseudun. Ilettävimmän näköiset ovat suomalaiset\n»naiskaartilaiset» kuolemassakin rivoine naamoineen, yllään venäläiset\ntäytetyt sotilashousut ja tiukalle nutturalle kierrettyä tukkaa\npeittämässä harmaa »papaha».\n\nMaantiellä kävelevät välinpitämättöminä harvaan asetetut vahtimiehet.\nMuuan vahti istuskelee ruumisröykkiön päällä ja tupakoi.\n\n»Eikö pelota?» kysäsen iltahämärässä ohi ratsastaessani.\n\n»Ei nämä enää pure.»\n\nSanoi ja pisti uuden tupakan. Alimpana röykkiössä irvisteli\njouhitukkainen, keltanaamainen kiinalainen.\n\nRaudussa lasketaan viimeisten taistelujen aikana kaatuneen noin 2000\nryssää ja punaista. Vankien kertomusten mukaan lähettivät ryssät\naikaisemmat kaatuneensa vaunulastittain Pietariin. Kuoleman tien\nvieressä sijaitsevaan hautaan kuopattiin 963. Hautoja on muualla\nlisäksi.\n\nLieneekö mielikuvitusta vai mitä, mutta kun viime keväänä, vuosi\ntaistelun jälkeen, kävin uudelleen Maanselällä, tuntui siltä, kun\nKuolemanlaakson yllä vieläkin olisi leijaillut kalman kaamea tuntu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Pojat, nyt juhlitaan!»\n\nAsumassamme ratavartijan tuvassa levitettiin pöydälle verrattain puhdas\nlakana. Pöytään kannettiin kaikki lautaset, mitä meillä oli ja lisäksi\nse ainoa kaksisorppainen, ruostunut kahveli, jota juhlan kunniaksi\nsai käyttää jokainen vuoronsa perään. Ja sitten tuotiin pöytään\nitse pääasia: mahdottoman suuri vadillinen valkoisista, mainioista\nriisiryyneistä keitettyä puuroa, keskellä iso, keltainen silmä. Ihme,\njota ei oltu nähty kahteen vuoteen.\n\n»Ja sen minä vannon, että ainoa hyvätyö, minkä ryssät ikänään ovat\nSuomelle tehneet, on tämän riisiryynipussin kiikuttaminen Rautuun»,\ninnostui patterin ainainen ilonpitäjä, kersantti Olkinuora.\n\n»Uusia tykkejämme lukuunottamatta».\n\n»No, ne myöskin, olkoon menneeksi».\n\nSinä päivänä söi patteri riisiryynipuuroa saman verran kuin\ntavallisissa oloissa tykistörykmentti ja päästi syötyään helpotuksen\nhuokauksen, sillä nyt olimme me lopullisesti voitonpuolella ja ryssille\noli neuvottu, missä kulkee Suomen ja Venäjän raja.\n\nMutta ympäri laajan Karjalan kätkettiin maansa poveen neljättäsataa\nvalkoista miestä, jotka eivät taistelun loppua nähneet.\n\n\n\n\nVIIPURISSA\n\n\nTaakse jäivät Raudun veriset rauniot, Valkjärven savuavat talot ja\ntörröttävät savupiiput, Kivennavan komeat, hurmeiset maisemat ja\nRaivolan palanut asema. Ensimäisellä idästä saapuvalla junalla matkaa\npatteri Viipuriin.\n\nRadan vieressä makaa kiskoiltaan suistettuna ryssien panssarijuna.\nKetään ei tämä valtava hirviö enää säikyttele. Makaapahan siinä kuin\nlahonneen ryssänvallan ja sen viimeisen voimannäytteen, punaisen\nkapinan, näkyvänä tunnusmerkkinä — nurinniskoin. Joka toiselle kuoppaa\nkaivaa, se itse siihen lankee. — Vanha totuus on jälleen toistunut.\n\nKarjalan pääkaupunki on valloitettu ja Torkkelin linnan tornissa\nliehuu taas vuosisatojen jälkeen Suomen lippu, mutta nyt ensikerran\nitsenäisen, vapaan maan lippu, maan, jossa ei saa isännöidä itä eikä\nlänsi. Ryssät ovat karkoitetut isiensä maalle ja Suomen suurimman\nhäpeän, maankavaltajain, viimeisten joukkojen ympärille kiertyy\nparhaillaan Lahden tienoilla rautainen rengas.\n\nOn Vapunpäivä. Kansaa on kaduilla tuhansin, kymmenin tuhansin.\nNälkiintyneitä, paljon kärsineen näköisiä ihmisiä, posket kuopallaan,\niho harmaa — ikäänkuin kauan kestäneestä, pahasta, monien painajaisten\nvaivaamasta unesta vihdoinkin herätettyjä. Mutta ilo loistaa kaikkien\nsilmistä.\n\nKentälle järjestäytynyt Suomen sotaväki marssii kunniamarssin\nvoitokkaan johtajansa ohi.\n\nTulee joukkoja erilaisia, harjoitettuja, hyvin puettuja, komeita\njoukkoja. Ihastuksen sorina käy läpi katsojain sankan muurin.\n\nKatukäytävällä seisoo pari henkilöä hienostipuetun naisen seurassa.\n\nTulee oudonnäköisiä joukkoja, erilaisissa puvuissa, repaleisia\nyltäpäältä, parroittuneita, liantahrimia, kivääri taitamattomasti\nolalla. Joukossa on nuorta ja vanhaa, poikasia ja isoisiä.\nSotilaallisia merkkejä ei näy, ainoastaan vasemmassa käsivarressa\non kulunut, valkea vaateriekale. »Katsokaa, mitä kerjäläisiä nuo\novat! Eihän nuo mitä sotaväkeä ole, ei niillä ole edes pukuakaan,\nryysyläisiä...» huudahtaa nainen.\n\nHuudahduksen kuulee eräs lähellä seisova mies, repaleinen hänkin, yksi\nmukanaolleista. Kädet puristautuvat nyrkkiin ja ääni kajahtaa teräksenä:\n\n»Hävetkää! Ilman noita ryysyläisiä ette nyt seisoisi tässä.»\n\nNainen vaikenee. Karjalaiset vapaaehtoiset rykmentit marssivat ohi.\nNiin, repaleisia he ovat, ryysyläisiä. Mutta heillä ei ole ollut aikaa\nsommitella pukujaan eikä kaunistella muotoaan, sillä he makasivat\nlumihangissa tammikuusta toukokuuhun, ottivat miltei jok'ainoan\naseensa vihollisiltaan ja säilyttivät yksi kymmentä vastaan taistellen\nKarjalan rintaman. Heidän kaunomarssinsa harjoitettiin synkissä\nmetsissä kiljuvina pakkasöinä ja yli kolmetuhatta heistä uupui tielle\nhaavoittuneina ja kaatuneina.\n\n    »Näin kansan kaikki koittavan\n    Edestä kunniansa.\n    Näin sotajoukon voittavan,\n    Nälissään, viluissansa —»\n\nNäiden, salojen syvistä pimennoista saapuneiden vapaaehtoisten on maine\nja kunnia.\n\n\n\n"]