Vihdoinkin
Josefina Wettergrund (1830–1903)
Suomentaja: Suppanen, Alma
Iäkäs merikapteeni Antti Boj muistelee kaipauksella edesmennyttä vaimoaan ja merillä vietettyjä vuosiaan. Tarina seuraa vanhan merikarhun ja hänen emännöitsijänsä arkea sekä kuvaa pienen yhteisön elämää ja käsityöläisten työtä.
Josefina Wettergrundin 'Vihdoinkin' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3543. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
VIHDOINKIN
Kirj.
Lea [Josefina Wettergrund]
Suomentanut
Einar Sandelin
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1893
»Taasko sitä lähdetään, kapteeni?»
Ja taasko sitä kysytään, rouva? Tiedättehän ettei mikään voi estää minua siltä kävelyltä?»
»Mutta kun sataa kuin kaatamalla, niinkuin nyt! Uskooko kapteeni, että kukaan säädyllinen ihminen silloin liikkuu ulkona?»
»Tuo nyt oli mukamas olevinaan niitä rouvan tavallisia hienoja pistoksia, mutta sen minä sanon, että jos te murisette, niin rupean minä säädyttömäksi, ja sen sanon vielä samassa, että Elsa vainaja ei koskaan pitänyt lukua siitä, minkälainen ilma oli, kun hän tuntikausia seisoi Kallioniemellä tähystämässä, eikö odotetun »Ahdin» purjeita näkynyt, ja minäkö... tuhat tulimmaista, ihminen, tänne sade-takki ja keppi!»
»Kapteeni nyt on itsepäinen kuin synti, ja soma olisi tietää, mitä Elsa rouva vainaja, joka lepää haudassaan, siitä hyötyy että kapteeni käy vilustuttamassa itsensä. Kun sitte makaatte henkihieverissä, niin: älkää luulkokaan, että minä surkeilen teitä edes noin paljon, sen saatte uskoa, kapteeni!»
»Surkeilette! saatte surkeilla mitä tahdotte, mutta pyydän ettette suvaitse nähdä sitä vaivaa minun tähteni. Minä en ymmärrä mikä teitä riivaa, kun ette soisi minulle ainoata iloa, joka minulla vielä on maailmassa.»
»No käykää sitte kummittelemassa, vanha mörökölli, koska välttämättä tahdotte tehdä lopun elämästänne. Tässä on lakki ja nyt ulos ja mars, sanoi Siukko poikiaan!»
»Ankkuri sisään ja purjeet ylös, maamoukka, niin se kuuluu merimieskielellä, jos ymmärtäisitte mitään siitä ainoasta kielestä, joka on jostain kotoisin.»
Vanha merikarhu kömpi tiehensä, ja hänen emännöitsijänsä eli »kotiristinsä», niinkuin kapteeni itse hyvällä tuulella ollessaan häntä nimitti, murisi tapansa mukaan kauan aikaa itsekseen. Kunnon eukon täytyi sillä keventää sydäntänsä, muutoin olisi hänen terveytensä siitä kärsinyt.
Ennenkuin jatkamme pientä kertomustamme, on meidän hiukan lähemmin kuvaileminen näitä kahta henkilöä.
Kapteeni Antti Boj oli nuoruudessaan ollut mitä reippaimpia merimiehiä, jotka koskaan ovat merta kyntäneet. Kun sekä esimiehet että toverit hänestä pitivät ja kun hänellä oli rautainen luonto, joka kesti kaikki säät, oli hänen elämänsä ensimmäisenä 22 vuotena ollut kuin yksi ainoa kaunis kevätpäivä. Ei kukaan ollut niin pulska kuin hän, ei kukaan osannut niin hupaisia lauluja eikä kukaan keksinyt niin mukavia, viattomia kepposia — sanalla sanoen: laivalla ei ollut hauska, jollei Antti Boj ollut mukana.
Hän olikin »ollut mukana» samalla laivalla koko kaksitoista vuotta. Hän oli alkanut kajuuttavahtina kapteeni Brummerin palveluksessa ja noussut arvossa yhä, siksi kunnes hän eräänä päivänä hyvinarvoisana laivan perämiehenä katseli kuvaansa pienessä taskupeilissään. Hänen mielestään punainen itäintialainen silkkinenäliina sopi varsin hyvin yhteen tummien kiharoiden ja valkean paidankauluksen kanssa. Hän nyykäytti päätänsä omalle kuvalleen ja havaitsi että kaikki oli »sangen hyvä.»
Sattuipa kuitenkin kerran, kun kapteeni Brummer »Ahti»-laivoineen tuli takaisin Brasiliasta syntymäkaupunkiinsa, josta nuori perämieskin oli kotoisin, että Antti Boj tuli kutsutuksi kapteeninsa vanhempain luo »tanssikekkereihin.» Ei sen ajan huvit olleet mitään suurenmoisia »iltamia», mutta hauskaa niissä osattiin pitää, ja sehän se oli paras.
Niiden iloisten, teeskentelemättömäin tyttöjen joukossa, joiden tuttavuutta nuori perämies täällä teki — useat olivat hänelle ennestäänkin tuttuja — oli myöskin muuan nuori tyttö, joka kesän oleskeli kaupungissa sukulaistensa luona.
Ensi silmänräpäyksestä saakka tunsi nuori, reipas perämies, että hän, niinkuin hän itsekseen sanoi, »oli tarttunut karille». Hän ei voinut päästä irti näiltä korallikareilta, jotka purppurapunaisten huulien muodossa hymyilivät häntä vastaan, ja hän ei voinut olla katsomatta noihin syviin, merensinisiin silmiin, joiden pohjalta hän näki niiden sielunhelmien, joita sanotaan viattomuudeksi ja hyvyydeksi, säteilevän vastaansa.
Hän tapasi nuoren tytön joka päivä, ja kuta useammin hän näki hänet, sitä selvemmin hän tunsi rakastavansa häntä.
Hän tuumi vakavasti kosimista ja, jos se onnistuisi, oman kodin perustamista. Hänen »hyyrynsä» perämiehenä ei ollut varsin suuri; niinpä täytyikin sen hyyryn, jonka hän perheenisänä voisi maksaa, olla sen mukainen. Pari pientä huonetta syrjäisessä kaupunginosassa — ne olisivat sentään oikea paratiisi, jos vaan hän, jota perämies toivoi, tahtoi ruveta hänen Eevakseen.
Ja hän tahtoi.
Jos koskaan noita sisältörikkaita sanoja: »ne kaksi tulevat yhdeksi», voi täydellisesti sovittaa aviopuolisoihin, niin heihin sen saattoi tehdä. Puhtaammin ja uskollisemmin ei koskaan ole rakkaus ihmissydämessä hehkunut kuin heillä; siksipä kestikin heidän rakkautensa ajan ja olosuhteitten vaiheissa. Nuo pienet huoneet saivat vähitellen asukkaikseen iloisia, hymyileviä lapsia, kokonaisen kolmikon, ja monesti oli jokapäiväisiä tarpeita niukalta, mutta äidin huolenpitoa ja rukouksia ei koskaan puuttunut ja varmaan oli tämä pieni koti rakkauden ja rauhan temppeli.
Silloin tuli polttokuume ja tempasi pois kaksi noista pienistä lemmityistä, juuri kun heidän isänsä oli päässyt oikein hyvään taloudelliseen asemaan. Vanha Brummer oli näet laskenut ankkuriin ijäisyyden satamassa ja suosittu perämies oli saanut ottaa laivan päällikkyyden haltuunsa. Syvässä surussaan olisivat puolisot mielellään suoneet että kaikki olisi jäänyt entiselleen: mielellään olisi äiti ponnistellut kaksin kerroin uutterammin, jos hän vaan olisi saanut pitää rakkaansa; vaan poissa he olivat ja suuri oli tyhjyys heidän jälkeensä. Mutta rakkaus puolisoin kesken oli ehkäpä vain vieläkin suurempi kuin ennen.
Lähinnä seuraavain parin vuoden kuluessa temmattiin heidän kolmaskin, sanomattomasti rakastettu lapsensa, pois. Kapteeni Boj oli kotona, kun tämä tapahtui, ja hän oli siis tilaisuudessa ihmettelemään tuota naisen todellista rohkeutta, jonka perustuksena on lapsellinen, Jumalaan luottava ja Häntä rakastava mieli.
Tosin oli Elsa rouvalla kaipauksen ja tuskan kyyneleitä — mutta ne piti hän itsellään; rakastetulle puolisolleen oli hänellä sitävastoin lohdullisia sanoja ja ystävällinen hymyily.
Muutamia vuosia elivät puolisot vielä yhdessä; mutta ei saapunut enää pienokaista auringonsäteeksi heidän kotiinsa. Kuitenkin he kaikesta sydämestä kiittivät Jumalaa siitä että heillä oli toinen toisensa.
Mutta liekö sitten ollut kaipuu puolisoa, joka niin usein harhaili meren levottomilla aalloilla, vai poispaenneita pienokaisia — kenties oli syy niin toinen kuin toinenkin: Elsa rouvan posket kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen ennen niin joustava vartensa painui yhä enemmän kokoon. Sanomattomasti suri hänen miehensä huomatessaan tuon muutoksen; hän oli epätoivoon joutumaisillaan, kun lääkäri vihdoin niin varovasti kuin suinkin koetti valmistaa häntä siihen, mikä oli tulossa.
Mutta hänen vaimonsa kutsui hänen vuoteensa ääreen ja kuiskasi hänelle rakkaudesta ja jälleen näkemisestä ja kuinka oli velvollisuus olla kiitollinen niin monen vuoden onnesta, että levottomuus hänen sydämessään lakkasi »ja tuli juuri tyveneksi.»
Vihdoin tuli se päivä, joka hävitti kapteeni Boj'in maallisen onnen. Ei kukaan kuullut hänen puhuvan surustaan; siksi se oli liian pyhä, mutta posken kalpeudesta, silmän sammuneesta tulesta saattoi nähdä kuinka väkevä mies kärsi. Ei edes hänen vanha »Ahtinsa» voinut enää tuottaa iloa hänelle; ennen niin houkutteleva meri oli nyt kadottanut viehätysvoimansa. Kenenkä eteen hän nyt enää ponnistaisi voimiansa? Ei kukaan surrut hänen poislähtöänsä, ei kukaan iloinnut hänen takaisintulostansa. Tekisikö hän sen kootakseen rikkauksia? Ei — hänellä oli kyllin maallista tavaraa, samalla kun hän oli menettänyt kaikki. Viimeiset kymmenen vuotta olivat tuottaneet hyvin; yksi onnellinen matka oli toistaan seurannut; hän oli siten koonnut hänen oloihinsa nähden joltisenkin omaisuuden. — Mutta eikö hänen pitänyt matkustaa »haihduttaakseen suruaan», niinkuin hänen toverinsa häntä kehoittivat?
Silloin hymyili kapteeni Boj surumielisesti, ja se merkitsi samaa kuin: luuletteko sitten minun suruni olevan sitä tavallista laatua, joka voi haihtua? Ainoastaan yksi matka kykenee sen tekemään — matka ijäisyyteen.
Mutta hän ei sanonut mitään.
Kirkkomaan läheisyydessä oli pieni, valkea, kaksikerroksinen talo, jonka kapteeni Boj nyt vaimonsa kuoltua osti itselleen. Se oli kapteenin mielestä aarre, sillä yläkerroksen akkunoista oli näköala kirkkomaalle päin, jonka nurkassa varjoisaan lehmuksen alla hän lepäsi. Sitten möi hän Ahtinsa, ja jotta hän ei sitten jäisi aivan tyhjäntoimittajaksi — semmoista surua kapteeni ei hyväksynyt — muodosti hän eräänlaisen merikoulun, etupäässä köyhiä nuorukaisia varten. Ja jos mikään hetkeksi saattoi haihduttaa hänen suruansa, oli se tämä toimi, jota pitämällä hän saattoi tehdä hyötyä samalla kuin se muistutti häntä onnellisesta menneisyydestä.
Mutta kun päivän puuhat olivat loppuneet ja ilta saapui, tuoden mukanaan rauhaa ja lepoa, kietoen tumman vaippansa maiden ja mantereiden yli, mikä oli silloin erakon palkinto?
Käynti hänen, rakastetun, haudalla. Silloin ei ollut ketään kirkkomaalla, hän sai olla yksin surumielisine ajatuksineen ja tunteineen ja saattoi niin viettää monta tuntia. Ne olivat hänen juhlahetkensä. Älköön kukaan luulko että siinä oli mitään epäjumalanpalvelusta; hänen rakkautensa oli ollut niin puhdas, ettei hän voinut omistaa semmoista lemmittynsä tomulle; mutta hän oli mielestänsä siellä lähempänä rakasta vainajaa kuin muualla missään. Siellä hän muistissaan eli uudelleen entiset onnen hetket; se oli ainoa paikka maan päällä, jossa hän tunsi olevansa tyytyväinen.
Kertomuksemme aikana oli jo yli kolmekymmentä kevättä siroittanut kukkiansa rakastetun haudalle, eikä häntä tänään, yhtä vähän kun yhtenäkään päivänä näiden pitkäin vuosien kuluessa saatu luopumaan tavanmukaisesta käynnistään.
Tämä oli lyhyesti kerrottuna kapteeni Boj'in historia; nyt muutama sana hänen kotirististään.
Hän oli vanhan kersantin leski, jonka isä oli ollut kapteeni Boj'in isän lapsuuden tuttavia. Miehensä kuollessa oli hän yksin maailmassa, ja — mikä tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi — samalla köyhä. Hänen miehensä haudattiin samana päivänä kuin kapteeni Boj'in vaimo; silloin pälkähti hänen päähänsä kuulustella, eikö kapteeni Boj tarvitsisi kotiinsa taloudenhoitajaa. Ja kapteeni, joka tiesi rouva Svärdin kelvolliseksi emännäksi, ja sitä paitsi oli iloinen päästessään kaikista ulkonaisista huolista, suostui tarjoumukseen, eikä kummankaan ollut heidän kolmikymmenvuotisena yhdessä olo-aikanaan tarvinnut katua sitä päivää.
Rouva Svärd tuumi itsekseen, että jos Svärd vainajalla olisi ollut sellainen luonne kuin kapteenilla, niin olisi hän mielellään suonut hänen vieläkin elävän; joka oli salainen tunnustus, että hänellä joskus oli ollut kylläkin kuumat päivät, kun kersantti oli saanut sotaisen hengen päälleen. Mutta — ja sehän oli kauniisti kyllä — hän ei koskaan lausunut ääneen ajatuksiaan tästä asiasta.
Ainoat kerrat, jolloin hän oli toista mieltä kuin hänen kunnon kapteeninsa, olivat, niinkuin lukija jo on ollut tilaisuudessa huomata, kun kapteeni tahtoi lähteä liikkeelle semmoisessa ilmassa, »jolloin ei kukaan säädyllinen ihminen pistä nokkaansa ulos ovesta.» Hän ei koskaan voinut olla siinä asiassa lausumatta omaa mielipidettänsä, vaikka kolmenkymmenen vuoden kokemus oli osoittanut, että siitä ei pidetty vähääkään lukua. Kersantin rouvan vastustus oli kuitenkin ainakin yhdessä suhteessa aivan vapaa itsekkäisistä sivutarkoituksista, sillä jos kapteeni eli tai kuoli, niin oli vanhan palvelijan tulevaisuus turvattu. Kapteeni oli näet testamentissaan määrännyt hänelle 300 riksin vuotuisen eläkkeen. Mutta hän piti kapteenista niinkuin sisar veljestään, ja hänen koko hauskuutensa olisi, sen hän tunsi, laskettu hautaan samalla kertaa kuin »jöröjaakko.» Ja kapteeni puolestaan piti arvossa hänen hyviä ominaisuuksiaan, hyvin tietäen että vaikka hän toisinaan vähin »murisi», hän kuitenkin sydämensä pohjasta tarkoitti hyvää.
Ja semmoinen oli Svärd rouvan pieni historia. Kapteeni Boj oli nyt kuudettatoista vuotta tuuminut erästä tärkeätä asiata, ja hänen emännöitsijänsä oli auttanut häntä näissä tuumailuissa, mutta vielä ei kapteeni ollut päässyt ratkaisevaan päätökseen. Rouva Svärd sitävastoin oli vähintäin viisitoista kertaa vuodessa mielestään ollut valmis tekemään päätöstä asiassa, vaan ei vielä koskaan ollut hänen isäntänsä taipunut hänen mielipiteeseensä, joka seikka oli saanut hänen monta kertaa äkeissään huudahtamaan: »Niin, nyt saa kapteeni miettiä ja tutkia itse, minä en enää puutu pikkusormellanikaan koko asiaan!»
»Ettehän vain! oli kapteeni silloin sanonut.
»En, totta toisen kerran, ja kun ei järjellisten ihmisten ajatuksia niin yhdessä kuin toisessa asiassa pidetä minkään arvoisina, niin ...»
»Mutta, hyvä ihminen täytyyhän teidän myöntää ettei niin vakavassa asiassa pidä hätiköidä.»
»No voi taivasten tekijä!» huudahti rouva Svärd lyöden kädet yhteen, »voiko kukaan ihminen sanoa että se hätiköi, joka viisitoista vuotta kulkee samaa asiata miettien?»
»Kas niin, kas niin, rouva on kuin ruutitynnyri, paha syttymään, eikä se sovi noin vanhalle ihmiselle,» arveli kapteeni. »Olen minäkin ollut vilkas, mutta nähkääs, vuodet kesyttävät.»
»Niin, ja mitä eivät vuodet saa toimeen, sen tekevät itsepäiset ihmiset», selitti rouva Svärd, katsahtaen paljonpuhuvasti isäntäänsä.
»Niinpä niin», arveli kapteeni varsin hyvänsävyisesti ja heitti takaisin emännöitsijälleen saman paljonsanovan katseen, mutta rouva Svärd ei viitsinyt ryhtyä sellaisten merkkien selittämiseen.
Voisipa jo olla aika ilmoittaa lukijalle, mikä tärkeä asia se oli, jonka pohtimisella kapteeni Boj ja rouva Svärd viisitoista vuotta olivat vaivanneet päätään.
Rouva Svärd oli, niinkuin tiedämme, saanut lupaan elinkautisen eläkkeensä eikä, niin kummalta kuin se kuuluukin, millään ehdolla olisi tahtonut saada yhtä penniä sen lisäksi. »Mitä siihen lisätään, se on pahasta», ajatteli hän kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja lisäsi: kuka tietää minkälaiseksi voisin tulla, jos saisin rikkautta osakseni. Pelkäänpä etten ymmärtäisi sitä oikein käyttää; sentähden: »köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna, mutta anna minun saada määrätty osani elämästä.» Mutta kapteenilla oli, paitsi mitä hän oli säätänyt kotiristilleen annettavaksi, pieni talo ja viisituhatta riksiä. Ja miten käyttää oikealla tavalla tätä aarretta —» kas siinäpä se pulmainen kysymys, joka kapteenin mielessä pyöri.
Hän oli näet lujasti päättänyt — vaimo-vainajansa kunniaksi — testamentata ne sille nuorelle varattomalle avioparille, jonka rakkaus oli sitä pysyväistä laatua, että se kesti kaikki mahdolliset kiusaukset ja koetukset, surut ja kärsimykset kymmenen vuoden kuluessa; sillä jos se kerran niin kauan kestäisi, niin oli kapteenin vakaa usko että se myöskin sen jälkeen pysyisi muuttumattomana. Hän oli tietävinään että hänen rakastettu Elsa vainajansa oli osallisena tässä tuumassa, ja se häntä sydämellisesti ilahdutti. Tätä tämmöistä nuorta, merkillistä avioparia kapteeni Boj ja hänen emännöitsijänsä nyt olivat hakeneet kokonaista viisitoista vuotta. Kapteeni olikin joskus ollut löytävinään toivomustensa päämäärän, mutta aina ajoissa huomannut erehdyksensä, joka, niinkuin hän itse lujasti uskoi, oli Elsa vainajan välillisen huolenpidon ansio.
Ensimmäinen aviopari, jota hän seurasi erityisellä tarkkuudella — vaikka asianomaiset itse eivät vähintäkään aavistaneet sitä — oli nuori kelloseppä, joka oli mennyt naimisiin köyhän, sievännäköisen tytön kanssa. Ensimmäiset pari kolme vuotta kävi kaikki hyvin. Mies ja vaimo tekivät työtä arkipäivin ja hakivat sunnuntaisin toistensa seurassa virvoitusta viikon vaivoista milloin kirkossa, milloin luonnon avoimessa sylissä. Sitä myöten oli kaikki hyvin, ja rouva Svärd, joka oikeastaan oli keksinyt nämät »siivot ihmiset» ja saanut isäntänsä huomion heihin kiintymään, alkoi jo itsekseen riemuita terävästä arvostelukyvystään, kun asia saikin varsin odottamattoman käänteen ennenkuin vielä puoletkaan koetusaikaa oli kulunut. Nuori vaimo näet sai pienen pojan, joka oli kivuloinen ja huusi melkein alituisesti. Kelloseppä ei pitänyt lapsen parkunasta ja meni, lepuuttaakseen korviansa, silloin tällöin iltasilla kaupungille seuraa etsimään. Hänen vaimollaanhan oli sentään lapsestaan seuraa, arveli kelloseppä, unhottaen nyt, kun oli kysymys hänen vaimostaan, kokonaan lapsensa epämiellyttävät seurustelulahjat.
Alussa meni hän ulos vain pari kertaa viikossa, mutta sittemmin — siellä kun aina tapasi hauskoja ihmisiä — joka päivä. Sitten tapahtui, että hän kotia tullessaan tapasi vaimonsa itkemässä, ja kyyneliä kelloseppä yhtä vähän saattoi kärsiä kuin lapsen porua. Kokeneet toverit -selittivätkin hänelle että oli akkamaista aina istua kotona »muijan kaulassa», joka silloin tulisi vaativaksi ja saisi hänen akkavallan alaiseksi yks kaks. Ja tapahtui, että kelloseppä tuli araksi isännyydestään, vaikka se ei koskaan ollut joutunut vaaraan. Hän tuli tylyksi ja äreäksi kodissaan ja vaimo sen johdosta alakuloiseksi ja onnettomaksi. Hänen ainoa lohdutuksensa oli itku, ja alinomaiset kyyneleet pilaavat kauneimmatkin silmät. Nuori rouva tuli yhä rumemmaksi ja epämiellyttävämmäksi ja mies yhä enemmän tyytymättömäksi. Kun viimeinkin pikku poika alkoi olla parempi, oli hänen isänsä jo tottunut etsimään huvia kotinsa ulkopuolelta, ja sitten tuli perheeseen pieni tyttö, joka myöskin otti alinomaa parkuakseen — se oli vihoviimeistä. Hauskuus ja onni oli paennut, köyhyys ja huolimattomuus tulivat sijaan — ne kaksi seuraavat toisiaan läheisesti ja uskollisesti, ja asettuivat tähän perheeseen pysyväisesti olemaan.
»Katsokaas, rouva Svärd, nuo eivät kauan kestäneet koetuksia!» huokasi kapteeni; »saamme hakea muualta.»
Toisella »puolen katua asui pienen talon yläkerrassa toinen nuori pari, jota vanha merikarhu kauan oli tarkkuudella ja mielihyvällä seurannut.
»Saapas nähdä eikö ukolla ole tarkempi vainu kuin rouvalla», lausui kapteeni eräänä päivänä emännöitsijälleen tämän nuoren parin johdosta. »Ihan tuntuu minusta siltä että nämä ne kerran tulevat minun perimään. Yksi puoli vaan on tuossa nuoressa rouvassa, josta en pidä», väitti kapteeni, »mutta», lisäsi hän, »ehkäpä se aikaa voittain häviää.»
Erittäin mielihyvillänsä kapteeni, aikaisin kesä-aamuina avatessaan akkunansa, kuuli nuoren rouvan iloisella laulullansa säestävän kangaspuiden nopeata piuketta. Mies, joka oli soittokoneiden tekijä, työskenteli myöskin kaikin voimin. Harmooneja, huiluja sekä kitaroita syntyi hänen ja sällien taitavissa käsissä; siellä höylättiin, viilattiin ja kiinnitettiin kieliä. Talo oli »säädyllinen» paikka, saattoi sanoa, ja niin sanoivatkin kaikki, jotka olivat nuoren vakavan konesepän kanssa tekemisissä. Sinnepäin silmäillessään sanoi kapteeni monta kertaa itsekseen myhäillen: »niin, se sointuu yhteen, sointuu yhteen; mies hiljainen ja uuras, vaimo vilkas ja iloinen sekä ahkera hänkin; hyvä on, hyvä on, kun ei vaan rouvalla olisi tuo yksi paha puoli, josta voi seurata niin paljon pahaa.»
Minkälainen se sitten oli?
Se oli semmoinen, että nuori rouva, sen sijaan että olisi valmistanut puvut itsellensä ja kolmelle tyttärellensä siitä vaatteesta, jota hän itse niin taitavasti ja aistikkaasti valmisti, myi sen ja osti kaupungin kauppiailta sen sijaan kallista ja huonoa koreillakseen, sillä niin loistavia värejä hän ei sentään voinut saada kotikutoisiin vaatteisiinsa kuin ulkolaisilla oli omissaan, ja koreilla hän tahtoi kaikin mokomin. Kun varat eivät mitenkään riittäneet tätä taipumusta toteuttamaan, niin tuli koko perhe korearyysyiseksi, jokahan, niinkuin tiedetään, on epämiellyttävintä mitä olla voi.
Kun sitten kunnon kapteenimme sunnuntaisin näki rouvan ja tyttäret kirjavan koreina kun riikinkukot, suuttui hän kelpolailla ja sanoi että rouva »oli nostanut hätälipun». »Vihaksi pistää», sanoi hän rouva Svärdille, »kun näkee muuten niin kelpo aluksen noin huonosti taklattuna ja ohjaavan kulkunsa kerrassaan väärää majakkaa kohti.»
Seuraavana kesänä kuuli kapteeni harvemmin kangaspuiden hauskaa piuketta, ja laulu joka sitä tavallisesti oli säestänyt, oli myöskin melkein kokonaan vaiennut. Mies vain teki yhä työtä, melkeinpä vieläkin ahkerammin kuin ennen.
Silloin huomasi kapteeni että kaupungin uusi hienonhieno kanttori käytti hyväkseen tilaisuutta, kun soittokoneiden tekijä oli poissa tai muuten verstaassaan työssä, käydäkseen tervehtimässä nuorta, kaunista rouvaa. Hän koetteli valmiita soittokoneita, jotka tilan saamiseksi verstaasta aina muutettiin ylös rouvan huoneeseen.
Kapteeni sovitti yhteen nämä suureksi mielistelijäksi tunnetun kanttorin käynnit rouvan vähenevän työhalun ja miehen enenevän raskasmielisyyden kanssa, ja tätä yhteensovitusta tehdessään huukasi hän sangen syvään.
Sattuipa sitten, että vanhasta piaanosta, jonka säestyksellä Elsa vainaja niin usein oli laulanut pieniä, tunteellisia laulunpätkiä, katkesi muutamia kieliä. Silloin oli kapteenin mielestä erittäin sopiva tilaisuus tehdä lähempää tuttavuutta perheen kanssa, jota hän kauan oli tarkastellut.
Eräänä iltapäivänä otti hän hattunsa ja keppinsä ja asteli kadun poikki.
Tultuansa sisään verstaaseen sai hän sälliltä kuulla että mestari oli puoli tuntia sitten mennyt ulos tarkastaakseen erästä soittokonetta, joka oli korjattava.
»Mutta rouva on kai kotona?»
»On kyllä; jos kapteeni tahtoo, niin sanon hänelle että tahdotte häntä tavata,»
»Ei tarvitse; minä kyllä itsekin haen käsiini hänet.»
Ja samassa suuntasi kapteeni kulkunsa suoraan sille ovelle, joka vei rouvan kamariin.
Paha onni oli sovittanut niin ettei kanttori ollut oikein lukinnut tätä ovea: se oli hiukan raollaan ja kapteeni pysähtyi kuullessaan hänen kuiskaavan äänensä:
»Uskokaa minua, hyvä Johanna», kuului hän mielistelevästi sanovan, »että jokainen joka tuntee teidät, surkuttelee teidän kohtaloanne. Sidottuna kylmään, tunteettomaan mieheen, joka ei osaa pitää teitä oikeassa arvossa, olette tuomittu todelliseen orjan elämään.»
»Mutta tekeehän Eerikkikin kovasti työtä», kuului nuori rouva vastaavan.
»No hyvä ihme!» huudahti kanttori kummastuneena, »ei kai hän voi istua kuhnustella kädet ristissä, kun hänen oma vaimonsa tekee työtä kuin muurahainen. Siinä tapauksessa hän ei ansaitsisi että yksi auringonsäde paistaisi hänen päällensä. Nämä kädet sitävastoin (kapteeni kuuli kuinka kanttori tarttui toiseen niistä), ne ovat luodut muuhun kuin kangaspuita kolisuttamaan aamusta iltaan — ne ovat varmaan aijotut tuottamaan hauskuutta jollekin kiitollisemmalle olennolle, kuin miehenne, joka on kuin kivi tai pölkky; — suokaa anteeksi että toistan mitä muut ajattelevat. Ja», jatkoi kanttori, yhä innostuen, »mitä teillä on kaiken puuhanne edestä? Kenties miehenne teitä ei edes kiitäkään, ja — älkää pahaksi panko että huomautan teille mitä epäilemättä itsekin ennen tai myöhemmin tulette huomaamaan — tuo halpa puku, onko se mielestänne teidän arvoisenne? Oi, Johanna, älkää hyljätkö pyyntöä, jonka teille teen!»
»Mikä pyyntö se olisi?» kuuli kapteeni rouvan kysyvän.
»Että ottaisitte vastaan kauniin hamekankaan, joka kotonani makaa aivan hyödytönnä — olen sattunut saamaan sen eräässä huutokaupassa. Kuten tiedätte ei minulla ole ketään jolle sen lahjoittaisin — ei vaimoa, ei sisarta, ei ystävää, jollette te tahdo ystävänä vastaanottaa hyvänsuopa lahja. Voitteko hyljätä tämän pyynnön, Johanna?» —
»Mutta mitäs Eerikki sanoo?»
»Jos hän huomaa että te käytätte sitä, niin hän sanoo ettei kukaan menettele järkevämmin kuin te; voitte sanoa ettei se teille maksakaan enempää kuin kotonakudottu, joka onkin totta, ja hyvä Johanna, minä aijon todellakin pyytää jotain sen edestä, jotta voisitte selittää sekä miehellenne että muille, ettette ole sitä ilmaiseksi saaneet.»
»Ja mitä se olisi?» kysyi rouva tuskin kuuluvasti.
»Yksi ainoa pieni suudelma, hyvä Johanna.»
Kunnon kapteeni oli syöksähtämäisillään sisään antaakseen kanttorille korvapuustin sen suudelman asemesta, jota hän pyysi mutta — se annettiin samassa silmänräpäyksessä kuin raskaita askeleita kuului rappusissa. Se oli mies, joka tuli kotia ja huomaamatta kapteenia, alakuloisen näköisenä meni verstaaseen.
Seuraavana sunnuntaina istui kapteeni Boj varsin surumielisenä avonaisen ikkunansa ääressä. Ja kenenkä muun kuin juuri Johanna rouvan näkeekään hän ihka uudessa musliinileningissä kulkevan katua alas. Tosin oli hän vähän levottoman näköinen, mutta — hame hänellä kaikissa tapauksissa oli yllänsä, ja että se oli sama, jonka tähden hän oli myynyt sydämensä rauhan, siitä olisi kapteeni pannut vaikka päänsä pantiksi.
Juuri kun Johanna rouva tuli ukon akkunan kohdalle, kuohui kapteenin suuttumus yli äyräittensä, ja kuuluvasti kiroten paiskasi hän ikkunan niin äkkiä kiinni, että lasi särähti tuhansiksi pirstaleiksi, joista muutamia putosi nuoren rouvan jalkoihinkin. Säikähtyneenä hän astui syrjään ja huudahti. Mutta paljon kovemmin olisi hän huudahtanut, jos hän olisi tiennyt että nämät pirstaleet merkitsivät samaa kuin kaunis kaksikerroksinen talo ja viisituhatta riksiä, jotka samassa silmänräpäyksessä musertuivat hänen jalkoihinsa.
Kapteeni lähetti noutamaan kanttoria ja piti hänelle ankaran ripityksen, josta oli se seuraus, että hän vasta päätti huolellisemmin lukita ovet jälkeensä. Kirjeen kautta sai myöskin nuori, turhamielinen rouva osansa kapteenilta, jonka omatunto ei sallinut hänen jättää koko asiaa silleen. Toivottavasti rouva otti nuhteesta ojentuakseen; mutta perinnöttä hän kaikissa tapauksissa jäi, koska turhamielisyys oli voittanut hänen rakkautensa.
Rouva Svärd oli liian hyvä tunteakseen vahingoniloa siitä ettei kapteenin yritys ollut onnistunut paremmin kuin hänenkään, mutta ei kuitenkaan menettänyt onnellisen menestymisen toivoa, vaikka molemmat ensimmäiset yritykset olivat huonosti onnistuneet.
Mutta, niinkuin näimme, kului koko viisitoista vuotta, joiden aikana kapteeni Boj'in ja hänen »kotiristinsä» ei ollut onnistunut löytää ansiokkaita perillisiä. Lukemattomia kertoja tämän pitkän ajan kuluessa oli rouva Svärd huudahtanut: »tuossa ne ovat», mutta tarkemmin katsottaessa huomattiin että siinä ne eivät olleet, ja kapteeni Boj alkoi vihdoin uskoa että kaikki naisellinen täydellisyys oli hänen Elsansa mukana kadonnut maailmasta.
Sanotaan — ja syystä — että »joka etsii, se löytää, mutta tapahtuupa joskus että sitten kun on heretty jotain etsimästä, se hakemattakin putoaa nenälle; ja niin kävi tässäkin.
Kapteeni Boj'in oman talon alakerrassa oli jo vuoden ajan asunut sähkölennätinvirkamies vaimonsa ja viisivuotiaan poikansa kanssa. He elivät hiljaisesti, näyttivät tulevan aika hyvin toimeen ja suorittivat vuokran määrälleen maksupäivänä.
»Onpa oikein harmittavaa että he eivät ole köyhiä», oli rouva Svärd sanonut kapteenille; »näyttävät olevan siivoa väkeä.»
»Kyllä kai sen siivompia kuin kaikki muut, jotka olette keksineet näinä viitenätoista vuotena», arveli kapteeni, joka oli tullut melkein toivottomaksi. »Ei, nyt aijon antaa rahani jollekulle, joka samoin kuin minä itsekin ahkerasti, mutta turhaan on tavoittanut jotakin päämäärää läpi koko elämänsä.»
»Kas vaan, kuinka kapteeni nyt on olevinaan nuori», huomautti rouva Svärd. »Kuuluu siltä kuin olisi kapteenin koko elämä supistunut ainoastaan viiteentoista vuoteen. Sitäpaitsi emme ole vielä hakeneet kovinkaan ahkerasti, ja, uskokaa pois vaan, kapteeni, kyllä se vielä löytyy mitä olemme etsineet.»
»Sen tahdon nähdä ennenkuin uskon», mumisi ukko.
»Niin se on tietty että kapteenin pitää saada nähdä se; se on kohtuullinen vaatimus», arveli rouva Svärd. »Mutta», jatkoi hän, »väitänpä vieläkin, että on oikein vahinko, etteivät nuo telekraahvi-ihmiset alakerrassa ole köyhiä; kapteeni saa muuten nähdä että heidän rakkautensa on pysyväinen: hehän elävät rakkaasti kuin kyyhkyset, vaikka ovat jo kahdeksatta vuotta naimisissa.»
»Tietysti, tietysti. Mutta oletteko kuulleet vanhaa sananlaskua, että »kun seimi on tyhjä, purevat hevoset toisiaan», joka merkitsee että jos he olisivat köyhiä, niin kenties nyt eläisivät kuin koira ja kissa.»
»Niin, niin», huokasi rouva Svärd, »kyllähän se mahdollista on, mutta en minä sitä kuitenkaan usko. Rouva on niin ymmärtäväinen, ja vaikka he näyttävät olevan hyvissä varoissa, tekee hän työtä uutterasti ja pitää sekä itsensä että pojan yksinkertaisissa vaatteissa. Ja pieni, suloinen, hyvin kasvatettu lapsi se onkin. Minulla on hänestä toisinaan niin paljon hauskuutta. Niinpä hän tässä tuonoinkin istui iltapäivällä luonani ja puheli »kuinka hyvä pappa on mammalle ja mamma papalle», ja kuinka hän joka aamu ja ilta saa lukea kauniita rukouksia, joita äiti on hänelle opettanut, ja kuinka iloisesti häkkilintu laulaa ikkunassa, kun äiti istuu ja ompelee. Niin, hän sanoi että heillä on niin hauska joka päivä, ja mamma on sanonut että he ovat niin rikkaita, niin rikkaita, ettei koko maailmassa ole niin rikkaita, ja mamma on sanonut että se on papan ansio.»
»Mutta minusta ei ole ensinkään viisasta istuttaa lapsiin ylpeyttä puhumalla rahoista», sanoi kapteeni. »Muuten ei sitä tavaraa liene heillä kovinkaan paljo, sillä jos se on papan isä, joka on rikas, niin olisi hän voinut antaa poikansa ruveta joksikin muuksi kuin telegraafivirkamieheksi, jolla on hyvin vähän, jos ollenkaan, tulevaisuutta.»
Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen tapaamme telekraahvirouvan» kyynelet silmissä istumassa kapteenin suuressa nojatuolissa, ja kapteeni itse seisoo hänen edessään pitäen hänen kättään omassaan.
»Mutta, hyvä nuori rouva, minkätähden ette ole ennen kääntyneet minun puoleeni; ei teidän pidä uskoa, että minä olen mikään karhu.»
»Tekö karhu! — ei, Herran enkeli te olette», selitti rouva ja nosti kiitollisena kauniit siniset silmänsä kapteenia kohti. »Jollette olisi meitä auttanut, niin Jumala tiesi kuinka olisi käynyt mieheni pitkällisen sairauden aikana, kun en voinut päästä kotoa pois myydäkseni niitä pieniä töitä, joita olin valmistanut...» »— öisin», lisäsi kapteeni. »Nyt tiedän kuinka olette ponnistelleet voimianne, tehneet työtä ja valvoneet — sekä nyt että monta kertaa ennenkin ja aina valittamatta...»
»Voi, uskokaa minua, herra kapteeni, jollei mieheni nyt olisi maannut sairaana lähes kaksi kuukautta ja jollei olisi ollut noita kalliita lääkkeitä, niin että tulin pakoitetuksi pyytämään apua, niin olisin vieläkin vaijennut.»
»Sen aivan uskon, te pieni, itsepäinen olento, te olisitte vaijenneet siksikuin itse olisitte maanneet sairaana liiallisesta rasituksesta; mutta niin paljon ei ole luvallista tehdä työtä, kun on puoliso ja äiti, niinkuin te.»
»Varmaankin kummastelette, herra kapteeni, sitä että mieluummin olen lainannut kuin koettanut kaupata esineitä meidän jotenkin hyvin varustetusta kodistamme», lausui muori rouva punastuen, »mutta, katsokaas, minulle on kunnian asia, että saisin niin kauan kuin mahdollista kotimme pysymään entisessä kunnossaan. Saatanhan teille sanoa miksi. Setäni ja holhojani, joka oli kovasti vastaan meidän liittoamme Kustavin halvan aseman vuoksi, oli kyllin tyly sanoakseen minulle, kun antoi käsiini pienen perintöni: »kyllä minä näen, miten tulee käymään; nyt hankitte itsellenne pienen sievän kodin — kyllä tiedän, minkälaista sinä haluat — ja sitten istutte siinä ja näette nälkää, siksi kunnes vihdoin saatte myydä yhden esineen toisensa perästä. Kun sitten siistien huonekalujenne sijaan tulee horjuvia puutuoleja, ehkäpä silloin muistatte sitä, joka niin paljon kuin mahdollista koki estää hullutuksianne. Mutta voitte silloin syyttää itseänne; mitä kylvää, sitä saapi niittääkin.»
»Sepä oli rumasti sanottu», arveli kapteeni.
»Ja sentähden», jatkoi rouva, »en ole tahtonut koskea rakasta, pientä kotiamme; häpeä sen häviämisestä olisi sitäpaitsi tullut Kustavin niskoille, ja ennen tahdon kuolla kuin sallia että kukaan ihminen, setä yhtä vähän kuin muutkaan, saa sanoa yhtä halventavaa sanaa Kustavista, joka on niin sydämellisen hyvä ja kunnollinen.»
»Te olette erinomainen ihminen”, sanoi kapteeni liikutettuna, ja jatkoi ystävällisesti silmäillen vierastaan: »Minkä tähden ette ennen ole kertoneet minulle huolianne? Minä luulin teitä rikkaaksi... teidän pikku poikanne on sen sanonut emännöitsijälleni, lisäten että se on miehenne ansio, ja sentähden luulin...»
»Niin», jatkoi nuori rouva hymyillen, »olen kyllä usein sanonut hänelle että me olemme onnellisia ja rikkaita, kun meillä on niin hyvä ja kunnollinen puoliso ja isä kuin minun kelpo Kustavini. Pienokainen on käsittänyt minua väärin, mutta mitä sitten? Kyllä hän kerta käsittää sanani täydellisesti, ja toivon että hänestä tulee, niinkuin Jumalalta niin usein rukoilen, isänsä kaltainen.»
Tästä päivästä saakka alkoi seurustelu köyhän telegrafistin perheen ja onnellisen kapteeni Boj'in välillä, joka vihdoinkin uskoi löytäneensä mitä hän viisitoista vuotta oli etsinyt. Rouva Svärd oli ylen ihastunut ja kohteli nuorta rouvaa kuin omaa tytärtään. Melkein joka päivä olivat isäntäväki ja hyyryläiset jonkun hetken yksissä, ja kapteeni huomasi joka kerralla enemmän yhtäläisyyksiä nuoren rouvan ja Elsa-vainajan välillä. Piano ei enää seisonut käyttämätönnä; vielä kerran säesti se miellyttävää naisen ääntä, vanhan merikarhun istuessa nojatuolissaan ikkunan ääressä kuunnellen säveliä ja silmäillen tuttua lehmusta kirkkomaalla, jonka alla rakastettu lepäsi.
Kuluivat sitten jälellä olevat kolme »koetusvuotta», joiden aikana ei tarkalla kapteenilla eikä kunnon rouva Svärdillä ollut mitään muistuttamista. Nuoren parin rakkaus oli muuttumaton, vaikka vastoinkäymisiä ja huolia kyllä sattui. Niinpä esimerkiksi oli pikku poika sairastanut kovaa tuhkarokkoa ja isän silmät olivat liiallisesta rasituksesta niin heikot, että hänen täytyi olla työtönnä kokonainen kuukausi. Mutta äiti oli sitä toimeliaampi, ja kaikkien pilvien täytyi haihtua sen rakkauden auringon edestä, jolla hän osasi elähdyttää ja vilkastuttaa kaikkea.
Nyt, kun heidän kymmenes hääpäivänsä oli joutunut, ei voinut olla ketään onnellisempaa kuin kapteeni Boj. Kun kapteeni oli lausunut rouva Svärdille kohteliaat kiitokset siitä että hän oli osannut täydellisesti vaijeta testamentista, laadittiin se saman päivän aamuna. Onnellinen telegraafipari tuli siis tietämättään ukon kuoltua perimään koko hänen kiinteän ja irtaimen omaisuutensa, paitsi pientä osaa rouva Svärdille. Ei auttanut että hänen »kotiristinsä» kiisteli vastaan, sanoen jo saaneensa yllin kyllin. Kapteeni jäi voittajaksi kiistelyssä.
Tämä päivä oli onnen päivä nuorelle parille. Onnen päivänä he ensinnäkin aina pitivät hääpäiväänsä, ja toiseksi oli heidän pieni tyttärensä nyt kastettava. Vieraat tässä iloisessa perhejuhlassa olivat kapteeni Boj, rouva Svärd ja pappi. Kun kapteeni kuuli papin korottavan äänensä ja sanovan: minä kastan sinun Elsa — — niin kapteeni hämmästyi iloisesti, ja ainoa pullo väärentämätöntä Kapviiniä, joka kapteenilla vielä oli jälellä, haettiin esiin ja siinä juotiin pienokaisen malja.
Rouva Svärd oli mahdottoman juhlallinen ja tyytyväinen. Nenäliina kulki ehtimiseen käsistä kosteisiin silmiin ja kiiltävään nenänipukkaankin, joka ohimennen sai osansa. Hän silmäili ehtimiseen kapteeniansa, joka oli tavattoman hiljainen, mutta näytti sydämellisesti tyytyväiseltä, jopa oikein kirkastuneelta. Kun vieraat viimein heittivät hyvästi, pisti kapteeni pikku Elsan kapaloon sadan riksin setelin ja hymyili sitä tehdessään niin makeasti pienelle kepposelleen.
»Näittekös, rouva Svärd, että vihdoinkin löysin heidät», sanoi kapteeni, kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä. »Kas niin, menkää nyt omalle puolellenne, rouva Svärd, kyllä minäkin kohta tulen.»
»Niin, mutta älkää viipykö nyt kauan ulkona, kapteeni. Muistakaa että nyt olette lämmin ja menette ulos viileään ilmaan.»
Kapteeni nyykäytti päätään ja katosi; hänen sydämensä oli tänä iltana niin lämmin ja täysi; hänellä oli tavallista enemmän kertomista Elsallensa.
Kun rouva Svärd oli saanut komean juhlapukunsa pannuksi pois, ja järjestänyt yhtä ja toista, joka piti olla valmiina huomiseksi, jolloin nuori pari pienokaisen kanssa oli luvannut tulla vastavierailulle »kummisedän» luo, niin arveli hän sitten, että kapteenin jo sopisi olla kotona.
Hän meni ikkunan luo ja katseli kirkkomaalle päin; aivan oikein: siellä kapteeni istui pienellä turvepenkillä hänen haudallaan ja nojasi lehmuksen runkoa vastaan niinkuin ainakin.
Niin kauan ei hän koskaan ennen ollut siellä istunut. Niinpä rohkenikin rouva Svärd tehdä mitä, hän ei koskaan ennen ollut tehnyt: hän avasi ikkunan ja huusi: kapteeni, kapteeni! Turhaan; hän ei kuullut.
Silloin kietoi rouva Svärd saalin ympärilleen ja riensi alas melkein hätäytyneenä.
Hän astui rauhalliselle kirkkomaalle; siellä oli niin kovin hiljaista. Ainoastaan vanhain lehmuksien lehdet väräjivät hiukan tuulessa. Hän meni yhä lähemmäksi, vaan kapteeni ei liikahtanut. »Varmaan on hän nukkunut», ajatteli rouva ja kallistui alas katsoakseen. Lempeä, kirkastettu hymy tapasi hänen katseensa; vanhus oli todella nukahtanut — ikuiseen uneen.