[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fU4doBxarF61daSnhEHj--ShDj0HrggXlLmTTkr-5mHI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3543,"Vihdoinkin","Wettergrund, Josefina",1830,1903,"3543-wettergrund-josefina-vihdoinkin","3543__Wettergrund_Josefina__Vihdoinkin",null,"romaani",[],[],"fi",1869,1893,4932,30789,false,56253,[23,24,25,26],"Adventure and adventurers -- Fiction","France -- History -- 19th century -- Fiction","Grandfathers -- Fiction","Orphans -- Fiction",[28],"Novels","\"Vihdoinkin kotona\" by Hector Malot is a novel written in the early 20th century. The story introduces us to a young girl named Perrine and her ailing mother as they arrive in Paris, having traveled a long distance in hopes of a better future. Their journey is marked by hardship and poverty, and the book explores themes of resilience, familial love, and the challenges faced by those living on the fringes of society.  At the start of the book, we find a bustling scene outside a customs checkpoint in Paris, where various carts await inspection. Perrine is introduced watching over her donkey, Palikar, amidst their collection of tattered belongings. We learn about the strained relationship between Perrine and her sick mother, who struggles with her health and the burden of their impoverished circumstances. Perrine attempts to care for her mother while also navigating the complexities of their new environment and contemplating their destination in search of a better life. This opening sets the stage for their challenges ahead and highlights Perrine's determination and love for her mother. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Suppanen, Alma",312,"Iäkäs merikapteeni Antti Boj muistelee kaipauksella edesmennyttä vaimoaan ja merillä vietettyjä vuosiaan. Tarina seuraa vanhan merikarhun ja hänen emännöitsijänsä arkea sekä kuvaa pienen yhteisön elämää ja käsityöläisten työtä.","Josefina Wettergrundin 'Vihdoinkin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3543. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","VIHDOINKIN\n\nKirj.\n\nLea [Josefina Wettergrund]\n\n\nSuomentanut\n\nEinar Sandelin\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapaino,\n1893\n\n\n\n\n\n\n»Taasko sitä lähdetään, kapteeni?»\n\nJa taasko sitä kysytään, rouva? Tiedättehän ettei mikään voi estää\nminua siltä kävelyltä?»\n\n»Mutta kun sataa kuin kaatamalla, niinkuin nyt! Uskooko kapteeni, että\nkukaan _säädyllinen_ ihminen silloin liikkuu ulkona?»\n\n»Tuo nyt oli mukamas olevinaan niitä rouvan tavallisia hienoja\npistoksia, mutta sen minä sanon, että jos te murisette, niin rupean\nminä _säädyttömäksi_, ja sen sanon vielä samassa, että Elsa vainaja ei\nkoskaan pitänyt lukua siitä, minkälainen ilma oli, kun hän tuntikausia\nseisoi Kallioniemellä tähystämässä, eikö odotetun »Ahdin» purjeita\nnäkynyt, ja _minäkö_... tuhat tulimmaista, ihminen, tänne sade-takki ja\nkeppi!»\n\n»Kapteeni nyt on itsepäinen kuin synti, ja soma olisi tietää, mitä\nElsa rouva vainaja, joka lepää haudassaan, siitä hyötyy että kapteeni\nkäy vilustuttamassa itsensä. Kun sitte makaatte henkihieverissä, niin:\nälkää luulkokaan, että minä surkeilen teitä edes noin paljon, sen\nsaatte uskoa, kapteeni!»\n\n»Surkeilette! saatte surkeilla mitä tahdotte, mutta pyydän ettette\nsuvaitse nähdä sitä vaivaa minun tähteni. Minä en ymmärrä mikä teitä\nriivaa, kun ette soisi minulle ainoata iloa, joka minulla vielä on\nmaailmassa.»\n\n»No käykää sitte kummittelemassa, vanha mörökölli, koska välttämättä\ntahdotte tehdä lopun elämästänne. Tässä on lakki ja nyt ulos ja mars,\nsanoi Siukko poikiaan!»\n\n»Ankkuri sisään ja purjeet ylös, maamoukka, niin se kuuluu\nmerimieskielellä, jos ymmärtäisitte mitään siitä ainoasta kielestä,\njoka on jostain kotoisin.»\n\nVanha merikarhu kömpi tiehensä, ja hänen emännöitsijänsä eli\n»kotiristinsä», niinkuin kapteeni itse hyvällä tuulella ollessaan häntä\nnimitti, murisi tapansa mukaan kauan aikaa itsekseen. Kunnon eukon\ntäytyi sillä keventää sydäntänsä, muutoin olisi hänen terveytensä siitä\nkärsinyt.\n\nEnnenkuin jatkamme pientä kertomustamme, on meidän hiukan lähemmin\nkuvaileminen näitä kahta henkilöä.\n\nKapteeni Antti Boj oli nuoruudessaan ollut mitä reippaimpia merimiehiä,\njotka koskaan ovat merta kyntäneet. Kun sekä esimiehet että toverit\nhänestä pitivät ja kun hänellä oli rautainen luonto, joka kesti kaikki\nsäät, oli hänen elämänsä ensimmäisenä 22 vuotena ollut kuin yksi ainoa\nkaunis kevätpäivä. Ei kukaan ollut niin pulska kuin hän, ei kukaan\nosannut niin hupaisia lauluja eikä kukaan keksinyt niin mukavia,\nviattomia kepposia — sanalla sanoen: laivalla ei ollut hauska, jollei\nAntti Boj ollut mukana.\n\nHän olikin »ollut mukana» samalla laivalla koko kaksitoista vuotta. Hän\noli alkanut kajuuttavahtina kapteeni Brummerin palveluksessa ja noussut\narvossa yhä, siksi kunnes hän eräänä päivänä hyvinarvoisana laivan\nperämiehenä katseli kuvaansa pienessä taskupeilissään. Hänen mielestään\npunainen itäintialainen silkkinenäliina sopi varsin hyvin yhteen\ntummien kiharoiden ja valkean paidankauluksen kanssa. Hän nyykäytti\npäätänsä omalle kuvalleen ja havaitsi että kaikki oli »sangen hyvä.»\n\nSattuipa kuitenkin kerran, kun kapteeni Brummer »Ahti»-laivoineen tuli\ntakaisin Brasiliasta syntymäkaupunkiinsa, josta nuori perämieskin oli\nkotoisin, että Antti Boj tuli kutsutuksi kapteeninsa vanhempain luo\n»tanssikekkereihin.» Ei sen ajan huvit olleet mitään suurenmoisia\n»iltamia», mutta hauskaa niissä osattiin pitää, ja sehän se oli paras.\n\nNiiden iloisten, teeskentelemättömäin tyttöjen joukossa, joiden\ntuttavuutta nuori perämies täällä teki — useat olivat hänelle\nennestäänkin tuttuja — oli myöskin muuan nuori tyttö, joka kesän\noleskeli kaupungissa sukulaistensa luona.\n\nEnsi silmänräpäyksestä saakka tunsi nuori, reipas perämies, että hän,\nniinkuin hän itsekseen sanoi, »oli tarttunut karille». Hän ei voinut\npäästä irti näiltä korallikareilta, jotka purppurapunaisten huulien\nmuodossa hymyilivät häntä vastaan, ja hän ei voinut olla katsomatta\nnoihin syviin, merensinisiin silmiin, joiden pohjalta hän näki niiden\nsielunhelmien, joita sanotaan viattomuudeksi ja hyvyydeksi, säteilevän\nvastaansa.\n\nHän tapasi nuoren tytön joka päivä, ja kuta useammin hän näki hänet,\nsitä selvemmin hän tunsi rakastavansa häntä.\n\nHän tuumi vakavasti kosimista ja, jos se onnistuisi, oman kodin\nperustamista. Hänen »hyyrynsä» perämiehenä ei ollut varsin suuri;\nniinpä täytyikin sen hyyryn, jonka hän perheenisänä voisi maksaa, olla\nsen mukainen. Pari pientä huonetta syrjäisessä kaupunginosassa — ne\nolisivat sentään oikea paratiisi, jos vaan hän, jota perämies toivoi,\ntahtoi ruveta hänen Eevakseen.\n\nJa hän tahtoi.\n\nJos koskaan noita sisältörikkaita sanoja: »ne kaksi tulevat\nyhdeksi», voi täydellisesti sovittaa aviopuolisoihin, niin heihin\nsen saattoi tehdä. Puhtaammin ja uskollisemmin ei koskaan ole\nrakkaus ihmissydämessä hehkunut kuin heillä; siksipä kestikin heidän\nrakkautensa ajan ja olosuhteitten vaiheissa. Nuo pienet huoneet\nsaivat vähitellen asukkaikseen iloisia, hymyileviä lapsia, kokonaisen\nkolmikon, ja monesti oli jokapäiväisiä tarpeita niukalta, mutta äidin\nhuolenpitoa ja rukouksia ei koskaan puuttunut ja varmaan oli tämä pieni\nkoti rakkauden ja rauhan temppeli.\n\nSilloin tuli polttokuume ja tempasi pois kaksi noista pienistä\nlemmityistä, juuri kun heidän isänsä oli päässyt oikein hyvään\ntaloudelliseen asemaan. Vanha Brummer oli näet laskenut ankkuriin\nijäisyyden satamassa ja suosittu perämies oli saanut ottaa laivan\npäällikkyyden haltuunsa. Syvässä surussaan olisivat puolisot mielellään\nsuoneet että kaikki olisi jäänyt entiselleen: mielellään olisi äiti\nponnistellut kaksin kerroin uutterammin, jos hän vaan olisi saanut\npitää rakkaansa; vaan poissa he olivat ja suuri oli tyhjyys heidän\njälkeensä. Mutta rakkaus puolisoin kesken oli ehkäpä vain vieläkin\nsuurempi kuin ennen.\n\nLähinnä seuraavain parin vuoden kuluessa temmattiin heidän kolmaskin,\nsanomattomasti rakastettu lapsensa, pois. Kapteeni Boj oli kotona, kun\ntämä tapahtui, ja hän oli siis tilaisuudessa ihmettelemään tuota naisen\ntodellista rohkeutta, jonka perustuksena on lapsellinen, Jumalaan\nluottava ja Häntä rakastava mieli.\n\nTosin oli Elsa rouvalla kaipauksen ja tuskan kyyneleitä — mutta ne\npiti hän itsellään; rakastetulle puolisolleen oli hänellä sitävastoin\nlohdullisia sanoja ja ystävällinen hymyily.\n\nMuutamia vuosia elivät puolisot vielä yhdessä; mutta ei saapunut enää\npienokaista auringonsäteeksi heidän kotiinsa. Kuitenkin he kaikesta\nsydämestä kiittivät Jumalaa siitä että heillä oli toinen toisensa.\n\nMutta liekö sitten ollut kaipuu puolisoa, joka niin usein harhaili\nmeren levottomilla aalloilla, vai poispaenneita pienokaisia — kenties\noli syy niin toinen kuin toinenkin: Elsa rouvan posket kävivät yhä\nkalpeammiksi ja hänen ennen niin joustava vartensa painui yhä enemmän\nkokoon. Sanomattomasti suri hänen miehensä huomatessaan tuon muutoksen;\nhän oli epätoivoon joutumaisillaan, kun lääkäri vihdoin niin varovasti\nkuin suinkin koetti valmistaa häntä siihen, mikä oli tulossa.\n\nMutta hänen vaimonsa kutsui hänen vuoteensa ääreen ja kuiskasi\nhänelle rakkaudesta ja jälleen näkemisestä ja kuinka oli velvollisuus\nolla kiitollinen niin monen vuoden onnesta, että levottomuus hänen\nsydämessään lakkasi »ja tuli juuri tyveneksi.»\n\nVihdoin tuli se päivä, joka hävitti kapteeni Boj'in maallisen onnen.\nEi kukaan kuullut hänen puhuvan surustaan; siksi se oli liian pyhä,\nmutta posken kalpeudesta, silmän sammuneesta tulesta saattoi nähdä\nkuinka väkevä mies kärsi. Ei edes hänen vanha »Ahtinsa» voinut enää\ntuottaa iloa hänelle; ennen niin houkutteleva meri oli nyt kadottanut\nviehätysvoimansa. Kenenkä eteen hän nyt enää ponnistaisi voimiansa?\nEi kukaan surrut hänen poislähtöänsä, ei kukaan iloinnut hänen\ntakaisintulostansa. Tekisikö hän sen kootakseen rikkauksia? Ei —\nhänellä oli kyllin maallista tavaraa, samalla kun hän oli menettänyt\n_kaikki_. Viimeiset kymmenen vuotta olivat tuottaneet hyvin; yksi\nonnellinen matka oli toistaan seurannut; hän oli siten koonnut hänen\noloihinsa nähden joltisenkin omaisuuden. — Mutta eikö hänen pitänyt\nmatkustaa »haihduttaakseen suruaan», niinkuin hänen toverinsa häntä\nkehoittivat?\n\nSilloin hymyili kapteeni Boj surumielisesti, ja se merkitsi samaa\nkuin: luuletteko sitten minun suruni olevan sitä tavallista laatua,\njoka voi haihtua? Ainoastaan _yksi_ matka kykenee sen tekemään — matka\nijäisyyteen.\n\nMutta hän ei sanonut mitään.\n\nKirkkomaan läheisyydessä oli pieni, valkea, kaksikerroksinen talo,\njonka kapteeni Boj nyt vaimonsa kuoltua osti itselleen. Se oli\nkapteenin mielestä aarre, sillä yläkerroksen akkunoista oli näköala\nkirkkomaalle päin, jonka nurkassa varjoisaan lehmuksen alla hän\nlepäsi. Sitten möi hän Ahtinsa, ja jotta hän ei sitten jäisi aivan\ntyhjäntoimittajaksi — semmoista surua kapteeni ei hyväksynyt — muodosti\nhän eräänlaisen merikoulun, etupäässä köyhiä nuorukaisia varten. Ja jos\nmikään hetkeksi saattoi haihduttaa hänen suruansa, oli se tämä toimi,\njota pitämällä hän saattoi tehdä hyötyä samalla kuin se muistutti häntä\nonnellisesta menneisyydestä.\n\nMutta kun päivän puuhat olivat loppuneet ja ilta saapui, tuoden\nmukanaan rauhaa ja lepoa, kietoen tumman vaippansa maiden ja\nmantereiden yli, mikä oli silloin erakon palkinto?\n\nKäynti _hänen_, rakastetun, haudalla. Silloin ei ollut ketään\nkirkkomaalla, hän sai olla yksin surumielisine ajatuksineen\nja tunteineen ja saattoi niin viettää monta tuntia. Ne olivat\nhänen juhlahetkensä. Älköön kukaan luulko että siinä oli mitään\nepäjumalanpalvelusta; hänen rakkautensa oli ollut niin puhdas, ettei\nhän voinut omistaa semmoista lemmittynsä tomulle; mutta hän oli\nmielestänsä siellä lähempänä rakasta vainajaa kuin muualla missään.\nSiellä hän muistissaan eli uudelleen entiset onnen hetket; se oli ainoa\npaikka maan päällä, jossa hän tunsi olevansa tyytyväinen.\n\nKertomuksemme aikana oli jo yli kolmekymmentä kevättä siroittanut\nkukkiansa rakastetun haudalle, eikä häntä tänään, yhtä vähän kun\nyhtenäkään päivänä näiden pitkäin vuosien kuluessa saatu luopumaan\ntavanmukaisesta käynnistään.\n\nTämä oli lyhyesti kerrottuna kapteeni Boj'in historia; nyt muutama sana\nhänen kotirististään.\n\nHän oli vanhan kersantin leski, jonka isä oli ollut kapteeni Boj'in\nisän lapsuuden tuttavia. Miehensä kuollessa oli hän yksin maailmassa,\nja — mikä tekee yksinäisyyden vielä raskaammaksi — samalla köyhä.\nHänen miehensä haudattiin samana päivänä kuin kapteeni Boj'in vaimo;\nsilloin pälkähti hänen päähänsä kuulustella, eikö kapteeni Boj\ntarvitsisi kotiinsa taloudenhoitajaa. Ja kapteeni, joka tiesi rouva\nSvärdin kelvolliseksi emännäksi, ja sitä paitsi oli iloinen päästessään\nkaikista ulkonaisista huolista, suostui tarjoumukseen, eikä kummankaan\nollut heidän kolmikymmenvuotisena yhdessä olo-aikanaan tarvinnut katua\nsitä päivää.\n\nRouva Svärd tuumi itsekseen, että jos Svärd vainajalla olisi ollut\nsellainen luonne kuin kapteenilla, niin olisi hän mielellään suonut\nhänen vieläkin elävän; joka oli salainen tunnustus, että hänellä joskus\noli ollut kylläkin kuumat päivät, kun kersantti oli saanut sotaisen\nhengen päälleen. Mutta — ja sehän oli kauniisti kyllä — hän ei koskaan\nlausunut ääneen ajatuksiaan tästä asiasta.\n\nAinoat kerrat, jolloin hän oli toista mieltä kuin hänen kunnon\nkapteeninsa, olivat, niinkuin lukija jo on ollut tilaisuudessa huomata,\nkun kapteeni tahtoi lähteä liikkeelle semmoisessa ilmassa, »jolloin\nei kukaan _säädyllinen_ ihminen pistä nokkaansa ulos ovesta.» Hän ei\nkoskaan voinut olla siinä asiassa lausumatta omaa mielipidettänsä,\nvaikka kolmenkymmenen vuoden kokemus oli osoittanut, että siitä ei\npidetty vähääkään lukua. Kersantin rouvan vastustus oli kuitenkin\nainakin yhdessä suhteessa aivan vapaa itsekkäisistä sivutarkoituksista,\nsillä jos kapteeni eli tai kuoli, niin oli vanhan palvelijan\ntulevaisuus turvattu. Kapteeni oli näet testamentissaan määrännyt\nhänelle 300 riksin vuotuisen eläkkeen. Mutta hän piti kapteenista\nniinkuin sisar veljestään, ja hänen koko hauskuutensa olisi, sen hän\ntunsi, laskettu hautaan samalla kertaa kuin »jöröjaakko.» Ja kapteeni\npuolestaan piti arvossa hänen hyviä ominaisuuksiaan, hyvin tietäen että\nvaikka hän toisinaan vähin »murisi», hän kuitenkin sydämensä pohjasta\ntarkoitti hyvää.\n\nJa semmoinen oli Svärd rouvan pieni historia. Kapteeni Boj oli nyt\nkuudettatoista vuotta tuuminut erästä tärkeätä asiata, ja hänen\nemännöitsijänsä oli auttanut häntä näissä tuumailuissa, mutta vielä ei\nkapteeni ollut päässyt ratkaisevaan päätökseen. Rouva Svärd sitävastoin\noli vähintäin viisitoista kertaa vuodessa mielestään ollut valmis\ntekemään päätöstä asiassa, vaan ei vielä koskaan ollut hänen isäntänsä\ntaipunut hänen mielipiteeseensä, joka seikka oli saanut hänen monta\nkertaa äkeissään huudahtamaan: »Niin, nyt saa kapteeni miettiä ja\ntutkia itse, minä en enää puutu pikkusormellanikaan koko asiaan!»\n\n»Ettehän vain! oli kapteeni silloin sanonut.\n\n»En, totta toisen kerran, ja kun ei järjellisten ihmisten ajatuksia\nniin yhdessä kuin toisessa asiassa pidetä minkään arvoisina, niin ...»\n\n»Mutta, hyvä ihminen täytyyhän teidän myöntää ettei niin vakavassa\nasiassa pidä hätiköidä.»\n\n»No voi taivasten tekijä!» huudahti rouva Svärd lyöden kädet yhteen,\n»voiko kukaan ihminen sanoa että se hätiköi, joka viisitoista vuotta\nkulkee samaa asiata miettien?»\n\n»Kas niin, kas niin, rouva on kuin ruutitynnyri, paha syttymään, eikä\nse sovi noin vanhalle ihmiselle,» arveli kapteeni. »Olen minäkin ollut\nvilkas, mutta nähkääs, vuodet kesyttävät.»\n\n»Niin, ja mitä eivät vuodet saa toimeen, sen tekevät itsepäiset\nihmiset», selitti rouva Svärd, katsahtaen paljonpuhuvasti isäntäänsä.\n\n»Niinpä niin», arveli kapteeni varsin hyvänsävyisesti ja heitti\ntakaisin emännöitsijälleen saman paljonsanovan katseen, mutta rouva\nSvärd ei viitsinyt ryhtyä sellaisten merkkien selittämiseen.\n\nVoisipa jo olla aika ilmoittaa lukijalle, mikä tärkeä asia se oli,\njonka pohtimisella kapteeni Boj ja rouva Svärd viisitoista vuotta\nolivat vaivanneet päätään.\n\nRouva Svärd oli, niinkuin tiedämme, saanut lupaan elinkautisen\neläkkeensä eikä, niin kummalta kuin se kuuluukin, millään ehdolla olisi\ntahtonut saada yhtä penniä sen lisäksi. »Mitä siihen lisätään, se on\npahasta», ajatteli hän kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja lisäsi: kuka\ntietää minkälaiseksi voisin tulla, jos saisin rikkautta osakseni.\nPelkäänpä etten ymmärtäisi sitä oikein käyttää; sentähden: »köyhyyttä\nja rikkautta älä minulle anna, mutta anna minun saada määrätty osani\nelämästä.» Mutta kapteenilla oli, paitsi mitä hän oli säätänyt\nkotiristilleen annettavaksi, pieni talo ja viisituhatta riksiä.\nJa miten käyttää _oikealla_ tavalla tätä aarretta —» kas siinäpä se\npulmainen kysymys, joka kapteenin mielessä pyöri.\n\nHän oli näet lujasti päättänyt — vaimo-vainajansa kunniaksi —\ntestamentata ne sille nuorelle varattomalle avioparille, jonka rakkaus\noli sitä pysyväistä laatua, että se kesti kaikki mahdolliset kiusaukset\nja koetukset, surut ja kärsimykset _kymmenen vuoden_ kuluessa; sillä\njos se kerran niin kauan kestäisi, niin oli kapteenin vakaa usko että\nse myöskin sen jälkeen pysyisi muuttumattomana. Hän oli tietävinään\nettä hänen rakastettu Elsa vainajansa oli osallisena tässä tuumassa, ja\nse häntä sydämellisesti ilahdutti. Tätä tämmöistä nuorta, merkillistä\navioparia kapteeni Boj ja hänen emännöitsijänsä nyt olivat hakeneet\nkokonaista viisitoista vuotta. Kapteeni olikin joskus ollut löytävinään\ntoivomustensa päämäärän, mutta aina ajoissa huomannut erehdyksensä,\njoka, niinkuin hän itse lujasti uskoi, oli Elsa vainajan välillisen\nhuolenpidon ansio.\n\nEnsimmäinen aviopari, jota hän seurasi erityisellä tarkkuudella —\nvaikka asianomaiset itse eivät vähintäkään aavistaneet sitä — oli\nnuori kelloseppä, joka oli mennyt naimisiin köyhän, sievännäköisen\ntytön kanssa. Ensimmäiset pari kolme vuotta kävi kaikki hyvin. Mies\nja vaimo tekivät työtä arkipäivin ja hakivat sunnuntaisin toistensa\nseurassa virvoitusta viikon vaivoista milloin kirkossa, milloin luonnon\navoimessa sylissä. Sitä myöten oli kaikki hyvin, ja rouva Svärd, joka\noikeastaan oli keksinyt nämät »siivot ihmiset» ja saanut isäntänsä\nhuomion heihin kiintymään, alkoi jo itsekseen riemuita terävästä\narvostelukyvystään, kun asia saikin varsin odottamattoman käänteen\nennenkuin vielä puoletkaan koetusaikaa oli kulunut. Nuori vaimo näet\nsai pienen pojan, joka oli kivuloinen ja huusi melkein alituisesti.\nKelloseppä ei pitänyt lapsen parkunasta ja meni, lepuuttaakseen\nkorviansa, silloin tällöin iltasilla kaupungille seuraa etsimään.\nHänen vaimollaanhan oli sentään lapsestaan seuraa, arveli kelloseppä,\nunhottaen nyt, kun oli kysymys hänen vaimostaan, kokonaan lapsensa\nepämiellyttävät seurustelulahjat.\n\nAlussa meni hän ulos vain pari kertaa viikossa, mutta sittemmin\n— siellä kun aina tapasi hauskoja ihmisiä — joka päivä. Sitten\ntapahtui, että hän kotia tullessaan tapasi vaimonsa itkemässä, ja\nkyyneliä kelloseppä yhtä vähän saattoi kärsiä kuin lapsen porua.\nKokeneet toverit -selittivätkin hänelle että oli akkamaista aina istua\nkotona »muijan kaulassa», joka silloin tulisi vaativaksi ja saisi\nhänen akkavallan alaiseksi yks kaks. Ja tapahtui, että kelloseppä\ntuli araksi isännyydestään, vaikka se ei koskaan ollut joutunut\nvaaraan. Hän tuli tylyksi ja äreäksi kodissaan ja vaimo sen johdosta\nalakuloiseksi ja onnettomaksi. Hänen ainoa lohdutuksensa oli itku,\nja alinomaiset kyyneleet pilaavat kauneimmatkin silmät. Nuori rouva\ntuli yhä rumemmaksi ja epämiellyttävämmäksi ja mies yhä enemmän\ntyytymättömäksi. Kun viimeinkin pikku poika alkoi olla parempi, oli\nhänen isänsä jo tottunut etsimään huvia kotinsa ulkopuolelta, ja sitten\ntuli perheeseen pieni tyttö, joka myöskin otti alinomaa parkuakseen\n— se oli vihoviimeistä. Hauskuus ja onni oli paennut, köyhyys ja\nhuolimattomuus tulivat sijaan — ne kaksi seuraavat toisiaan läheisesti\nja uskollisesti, ja asettuivat tähän perheeseen pysyväisesti olemaan.\n\n»Katsokaas, rouva Svärd, nuo eivät kauan kestäneet koetuksia!» huokasi\nkapteeni; »saamme hakea muualta.»\n\nToisella »puolen katua asui pienen talon yläkerrassa toinen nuori pari,\njota vanha merikarhu kauan oli tarkkuudella ja mielihyvällä seurannut.\n\n»Saapas nähdä eikö ukolla ole tarkempi vainu kuin rouvalla», lausui\nkapteeni eräänä päivänä emännöitsijälleen tämän nuoren parin johdosta.\n»Ihan tuntuu minusta siltä että nämä ne kerran tulevat minun perimään.\nYksi puoli vaan on tuossa nuoressa rouvassa, josta en pidä», väitti\nkapteeni, »mutta», lisäsi hän, »ehkäpä se aikaa voittain häviää.»\n\nErittäin mielihyvillänsä kapteeni, aikaisin kesä-aamuina avatessaan\nakkunansa, kuuli nuoren rouvan iloisella laulullansa säestävän\nkangaspuiden nopeata piuketta. Mies, joka oli soittokoneiden tekijä,\ntyöskenteli myöskin kaikin voimin. Harmooneja, huiluja sekä kitaroita\nsyntyi hänen ja sällien taitavissa käsissä; siellä höylättiin,\nviilattiin ja kiinnitettiin kieliä. Talo oli »säädyllinen» paikka,\nsaattoi sanoa, ja niin sanoivatkin kaikki, jotka olivat nuoren vakavan\nkonesepän kanssa tekemisissä. Sinnepäin silmäillessään sanoi kapteeni\nmonta kertaa itsekseen myhäillen: »niin, se sointuu yhteen, sointuu\nyhteen; mies hiljainen ja uuras, vaimo vilkas ja iloinen sekä ahkera\nhänkin; hyvä on, hyvä on, kun ei vaan rouvalla olisi tuo yksi paha\npuoli, josta voi seurata niin paljon pahaa.»\n\nMinkälainen se sitten oli?\n\nSe oli semmoinen, että nuori rouva, sen sijaan että olisi valmistanut\npuvut itsellensä ja kolmelle tyttärellensä siitä vaatteesta, jota\nhän itse niin taitavasti ja aistikkaasti valmisti, myi sen ja osti\nkaupungin kauppiailta sen sijaan kallista ja huonoa koreillakseen,\nsillä niin loistavia värejä hän ei sentään voinut saada kotikutoisiin\nvaatteisiinsa kuin ulkolaisilla oli omissaan, ja koreilla hän tahtoi\nkaikin mokomin. Kun varat eivät mitenkään riittäneet tätä taipumusta\ntoteuttamaan, niin tuli koko perhe korearyysyiseksi, jokahan, niinkuin\ntiedetään, on epämiellyttävintä mitä olla voi.\n\nKun sitten kunnon kapteenimme sunnuntaisin näki rouvan ja tyttäret\nkirjavan koreina kun riikinkukot, suuttui hän kelpolailla ja sanoi\nettä rouva »oli nostanut hätälipun». »Vihaksi pistää», sanoi hän\nrouva Svärdille, »kun näkee muuten niin kelpo aluksen noin huonosti\ntaklattuna ja ohjaavan kulkunsa kerrassaan väärää majakkaa kohti.»\n\nSeuraavana kesänä kuuli kapteeni harvemmin kangaspuiden hauskaa\npiuketta, ja laulu joka sitä tavallisesti oli säestänyt, oli myöskin\nmelkein kokonaan vaiennut. Mies vain teki yhä työtä, melkeinpä vieläkin\nahkerammin kuin ennen.\n\nSilloin huomasi kapteeni että kaupungin uusi hienonhieno kanttori\nkäytti hyväkseen tilaisuutta, kun soittokoneiden tekijä oli poissa tai\nmuuten verstaassaan työssä, käydäkseen tervehtimässä nuorta, kaunista\nrouvaa. Hän koetteli valmiita soittokoneita, jotka tilan saamiseksi\nverstaasta aina muutettiin ylös rouvan huoneeseen.\n\nKapteeni sovitti yhteen nämä suureksi mielistelijäksi tunnetun\nkanttorin käynnit rouvan vähenevän työhalun ja miehen enenevän\nraskasmielisyyden kanssa, ja tätä yhteensovitusta tehdessään huukasi\nhän sangen syvään.\n\nSattuipa sitten, että vanhasta piaanosta, jonka säestyksellä Elsa\nvainaja niin usein oli laulanut pieniä, tunteellisia laulunpätkiä,\nkatkesi muutamia kieliä. Silloin oli kapteenin mielestä erittäin sopiva\ntilaisuus tehdä lähempää tuttavuutta perheen kanssa, jota hän kauan oli\ntarkastellut.\n\nEräänä iltapäivänä otti hän hattunsa ja keppinsä ja asteli kadun poikki.\n\nTultuansa sisään verstaaseen sai hän sälliltä kuulla että mestari oli\npuoli tuntia sitten mennyt ulos tarkastaakseen erästä soittokonetta,\njoka oli korjattava.\n\n»Mutta rouva on kai kotona?»\n\n»On kyllä; jos kapteeni tahtoo, niin sanon hänelle että tahdotte häntä\ntavata,»\n\n»Ei tarvitse; minä kyllä itsekin haen käsiini hänet.»\n\nJa samassa suuntasi kapteeni kulkunsa suoraan sille ovelle, joka vei\nrouvan kamariin.\n\nPaha onni oli sovittanut niin ettei kanttori ollut oikein lukinnut tätä\novea: se oli hiukan raollaan ja kapteeni pysähtyi kuullessaan hänen\nkuiskaavan äänensä:\n\n»Uskokaa minua, hyvä Johanna», kuului hän mielistelevästi sanovan,\n»että jokainen joka tuntee teidät, surkuttelee teidän kohtaloanne.\nSidottuna kylmään, tunteettomaan mieheen, joka ei osaa pitää teitä\noikeassa arvossa, olette tuomittu todelliseen orjan elämään.»\n\n»Mutta tekeehän Eerikkikin kovasti työtä», kuului nuori rouva vastaavan.\n\n»No hyvä ihme!» huudahti kanttori kummastuneena, »ei kai hän voi\nistua kuhnustella kädet ristissä, kun hänen oma vaimonsa tekee\ntyötä kuin muurahainen. Siinä tapauksessa hän ei ansaitsisi että\nyksi auringonsäde paistaisi hänen päällensä. Nämä kädet sitävastoin\n(kapteeni kuuli kuinka kanttori tarttui toiseen niistä), ne ovat luodut\nmuuhun kuin kangaspuita kolisuttamaan aamusta iltaan — ne ovat varmaan\naijotut tuottamaan hauskuutta jollekin kiitollisemmalle olennolle,\nkuin miehenne, joka on kuin kivi tai pölkky; — suokaa anteeksi että\ntoistan mitä muut ajattelevat. Ja», jatkoi kanttori, yhä innostuen,\n»mitä teillä on kaiken puuhanne edestä? Kenties miehenne teitä ei\nedes kiitäkään, ja — älkää pahaksi panko että huomautan teille mitä\nepäilemättä itsekin ennen tai myöhemmin tulette huomaamaan — tuo\nhalpa puku, onko se mielestänne teidän arvoisenne? Oi, Johanna, älkää\nhyljätkö pyyntöä, jonka teille teen!»\n\n»Mikä pyyntö se olisi?» kuuli kapteeni rouvan kysyvän.\n\n»Että ottaisitte vastaan kauniin hamekankaan, joka kotonani makaa aivan\nhyödytönnä — olen sattunut saamaan sen eräässä huutokaupassa. Kuten\ntiedätte ei minulla ole ketään jolle sen lahjoittaisin — ei vaimoa, ei\nsisarta, ei ystävää, jollette te tahdo ystävänä vastaanottaa hyvänsuopa\nlahja. Voitteko hyljätä tämän pyynnön, Johanna?» —\n\n»Mutta mitäs Eerikki sanoo?»\n\n»_Jos_ hän huomaa että te käytätte sitä, niin hän sanoo ettei kukaan\nmenettele järkevämmin kuin te; voitte sanoa ettei se teille maksakaan\nenempää kuin kotonakudottu, joka onkin totta, ja hyvä Johanna, minä\naijon todellakin pyytää jotain sen edestä, jotta voisitte selittää sekä\nmiehellenne että muille, ettette ole sitä ilmaiseksi saaneet.»\n\n»Ja mitä se olisi?» kysyi rouva tuskin kuuluvasti.\n\n»Yksi ainoa pieni suudelma, hyvä Johanna.»\n\nKunnon kapteeni oli syöksähtämäisillään sisään antaakseen kanttorille\nkorvapuustin sen suudelman asemesta, jota hän pyysi mutta — se\nannettiin samassa silmänräpäyksessä kuin raskaita askeleita kuului\nrappusissa. Se oli mies, joka tuli kotia ja huomaamatta kapteenia,\nalakuloisen näköisenä meni verstaaseen.\n\nSeuraavana sunnuntaina istui kapteeni Boj varsin surumielisenä\navonaisen ikkunansa ääressä. Ja kenenkä muun kuin juuri Johanna rouvan\nnäkeekään hän ihka uudessa musliinileningissä kulkevan katua alas.\nTosin oli hän vähän levottoman näköinen, mutta — hame hänellä kaikissa\ntapauksissa oli yllänsä, ja että se oli sama, jonka tähden hän oli\nmyynyt sydämensä rauhan, siitä olisi kapteeni pannut vaikka päänsä\npantiksi.\n\nJuuri kun Johanna rouva tuli ukon akkunan kohdalle, kuohui kapteenin\nsuuttumus yli äyräittensä, ja kuuluvasti kiroten paiskasi hän ikkunan\nniin äkkiä kiinni, että lasi särähti tuhansiksi pirstaleiksi, joista\nmuutamia putosi nuoren rouvan jalkoihinkin. Säikähtyneenä hän astui\nsyrjään ja huudahti. Mutta paljon kovemmin olisi hän huudahtanut,\njos hän olisi tiennyt että nämät pirstaleet merkitsivät samaa kuin\nkaunis kaksikerroksinen talo ja viisituhatta riksiä, jotka samassa\nsilmänräpäyksessä musertuivat hänen jalkoihinsa.\n\nKapteeni lähetti noutamaan kanttoria ja piti hänelle ankaran\nripityksen, josta oli se seuraus, että hän vasta päätti huolellisemmin\nlukita ovet jälkeensä. Kirjeen kautta sai myöskin nuori, turhamielinen\nrouva osansa kapteenilta, jonka omatunto ei sallinut hänen jättää koko\nasiaa silleen. Toivottavasti rouva otti nuhteesta ojentuakseen; mutta\nperinnöttä hän kaikissa tapauksissa jäi, koska turhamielisyys oli\nvoittanut hänen rakkautensa.\n\nRouva Svärd oli liian hyvä tunteakseen vahingoniloa siitä ettei\nkapteenin yritys ollut onnistunut paremmin kuin hänenkään, mutta ei\nkuitenkaan menettänyt onnellisen menestymisen toivoa, vaikka molemmat\nensimmäiset yritykset olivat huonosti onnistuneet.\n\nMutta, niinkuin näimme, kului koko viisitoista vuotta, joiden aikana\nkapteeni Boj'in ja hänen »kotiristinsä» ei ollut onnistunut löytää\nansiokkaita perillisiä. Lukemattomia kertoja tämän pitkän ajan kuluessa\noli rouva Svärd huudahtanut: »tuossa ne ovat», mutta tarkemmin\nkatsottaessa huomattiin että siinä ne eivät olleet, ja kapteeni Boj\nalkoi vihdoin uskoa että kaikki naisellinen täydellisyys oli hänen\nElsansa mukana kadonnut maailmasta.\n\nSanotaan — ja syystä — että »joka etsii, se löytää, mutta tapahtuupa\njoskus että sitten kun on heretty jotain etsimästä, se hakemattakin\nputoaa nenälle; ja niin kävi tässäkin.\n\nKapteeni Boj'in oman talon alakerrassa oli jo vuoden ajan asunut\nsähkölennätinvirkamies vaimonsa ja viisivuotiaan poikansa kanssa. He\nelivät hiljaisesti, näyttivät tulevan aika hyvin toimeen ja suorittivat\nvuokran määrälleen maksupäivänä.\n\n»Onpa oikein harmittavaa että he eivät ole köyhiä», oli rouva Svärd\nsanonut kapteenille; »näyttävät olevan siivoa väkeä.»\n\n»Kyllä kai sen siivompia kuin kaikki muut, jotka olette keksineet\nnäinä viitenätoista vuotena», arveli kapteeni, joka oli tullut melkein\ntoivottomaksi. »Ei, nyt aijon antaa rahani jollekulle, joka samoin kuin\nminä itsekin ahkerasti, mutta turhaan on tavoittanut jotakin päämäärää\nläpi koko elämänsä.»\n\n»Kas vaan, kuinka kapteeni nyt on olevinaan nuori», huomautti rouva\nSvärd. »Kuuluu siltä kuin olisi kapteenin _koko elämä_ supistunut\nainoastaan viiteentoista vuoteen. Sitäpaitsi emme ole vielä hakeneet\nkovinkaan ahkerasti, ja, uskokaa pois vaan, kapteeni, kyllä se vielä\nlöytyy mitä olemme etsineet.»\n\n»Sen tahdon nähdä ennenkuin uskon», mumisi ukko.\n\n»Niin se on tietty että kapteenin pitää saada nähdä se; se on\nkohtuullinen vaatimus», arveli rouva Svärd. »Mutta», jatkoi\nhän, »väitänpä vieläkin, että on oikein vahinko, etteivät nuo\ntelekraahvi-ihmiset alakerrassa ole köyhiä; kapteeni saa muuten nähdä\nettä heidän rakkautensa on pysyväinen: hehän elävät rakkaasti kuin\nkyyhkyset, vaikka ovat jo kahdeksatta vuotta naimisissa.»\n\n»Tietysti, tietysti. Mutta oletteko kuulleet vanhaa sananlaskua, että\n»kun seimi on tyhjä, purevat hevoset toisiaan», joka merkitsee että jos\nhe olisivat köyhiä, niin kenties nyt eläisivät kuin koira ja kissa.»\n\n»Niin, niin», huokasi rouva Svärd, »kyllähän se mahdollista on, mutta\nen minä sitä kuitenkaan usko. Rouva on niin ymmärtäväinen, ja vaikka\nhe näyttävät olevan hyvissä varoissa, tekee hän työtä uutterasti ja\npitää sekä itsensä että pojan yksinkertaisissa vaatteissa. Ja pieni,\nsuloinen, hyvin kasvatettu lapsi se onkin. Minulla on hänestä toisinaan\nniin paljon hauskuutta. Niinpä hän tässä tuonoinkin istui iltapäivällä\nluonani ja puheli »kuinka hyvä pappa on mammalle ja mamma papalle», ja\nkuinka hän joka aamu ja ilta saa lukea kauniita rukouksia, joita äiti\non hänelle opettanut, ja kuinka iloisesti häkkilintu laulaa ikkunassa,\nkun äiti istuu ja ompelee. Niin, hän sanoi että heillä on niin hauska\njoka päivä, ja mamma on sanonut että he ovat niin rikkaita, niin\nrikkaita, ettei koko maailmassa ole niin rikkaita, ja mamma on sanonut\nettä se on papan ansio.»\n\n»Mutta minusta ei ole ensinkään viisasta istuttaa lapsiin ylpeyttä\npuhumalla rahoista», sanoi kapteeni. »Muuten ei sitä tavaraa liene\nheillä kovinkaan paljo, sillä jos se on papan isä, joka on rikas,\nniin olisi hän voinut antaa poikansa ruveta joksikin muuksi kuin\ntelegraafivirkamieheksi, jolla on hyvin vähän, jos ollenkaan,\ntulevaisuutta.»\n\nKuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen tapaamme telekraahvirouvan»\nkyynelet silmissä istumassa kapteenin suuressa nojatuolissa, ja\nkapteeni itse seisoo hänen edessään pitäen hänen kättään omassaan.\n\n»Mutta, hyvä nuori rouva, minkätähden ette ole ennen kääntyneet minun\npuoleeni; ei teidän pidä uskoa, että minä olen mikään karhu.»\n\n»Tekö karhu! — ei, Herran enkeli te olette», selitti rouva ja nosti\nkiitollisena kauniit siniset silmänsä kapteenia kohti. »Jollette\nolisi meitä auttanut, niin Jumala tiesi kuinka olisi käynyt mieheni\npitkällisen sairauden aikana, kun en voinut päästä kotoa pois\nmyydäkseni niitä pieniä töitä, joita olin valmistanut...» »— öisin»,\nlisäsi kapteeni. »Nyt tiedän kuinka olette ponnistelleet voimianne,\ntehneet työtä ja valvoneet — sekä nyt että monta kertaa ennenkin ja\naina valittamatta...»\n\n»Voi, uskokaa minua, herra kapteeni, jollei mieheni nyt olisi maannut\nsairaana lähes kaksi kuukautta ja jollei olisi ollut noita kalliita\nlääkkeitä, niin että tulin pakoitetuksi pyytämään apua, niin olisin\nvieläkin vaijennut.»\n\n»Sen aivan uskon, te pieni, itsepäinen olento, te olisitte vaijenneet\nsiksikuin itse olisitte maanneet sairaana liiallisesta rasituksesta;\nmutta niin paljon ei ole luvallista tehdä työtä, kun on puoliso ja\näiti, niinkuin te.»\n\n»Varmaankin kummastelette, herra kapteeni, sitä että mieluummin olen\nlainannut kuin koettanut kaupata esineitä meidän jotenkin hyvin\nvarustetusta kodistamme», lausui muori rouva punastuen, »mutta,\nkatsokaas, minulle on kunnian asia, että saisin niin kauan kuin\nmahdollista kotimme pysymään entisessä kunnossaan. Saatanhan teille\nsanoa miksi. Setäni ja holhojani, joka oli kovasti vastaan meidän\nliittoamme Kustavin halvan aseman vuoksi, oli kyllin tyly sanoakseen\nminulle, kun antoi käsiini pienen perintöni: »kyllä minä näen, miten\ntulee käymään; nyt hankitte itsellenne pienen sievän kodin — kyllä\ntiedän, minkälaista sinä haluat — ja sitten istutte siinä ja näette\nnälkää, siksi kunnes vihdoin saatte myydä yhden esineen toisensa\nperästä. Kun sitten siistien huonekalujenne sijaan tulee horjuvia\npuutuoleja, ehkäpä silloin muistatte sitä, joka niin paljon kuin\nmahdollista koki estää hullutuksianne. Mutta voitte silloin syyttää\nitseänne; mitä kylvää, sitä saapi niittääkin.»\n\n»Sepä oli rumasti sanottu», arveli kapteeni.\n\n»Ja sentähden», jatkoi rouva, »en ole tahtonut koskea rakasta, pientä\nkotiamme; häpeä sen häviämisestä olisi sitäpaitsi tullut Kustavin\nniskoille, ja ennen tahdon kuolla kuin sallia että kukaan ihminen, setä\nyhtä vähän kuin muutkaan, saa sanoa yhtä halventavaa sanaa Kustavista,\njoka on niin sydämellisen hyvä ja kunnollinen.»\n\n»Te olette erinomainen ihminen”, sanoi kapteeni liikutettuna, ja jatkoi\nystävällisesti silmäillen vierastaan: »Minkä tähden ette ennen ole\nkertoneet minulle huolianne? Minä luulin teitä rikkaaksi... teidän\npikku poikanne on sen sanonut emännöitsijälleni, lisäten että se on\nmiehenne ansio, ja sentähden luulin...»\n\n»Niin», jatkoi nuori rouva hymyillen, »olen kyllä usein sanonut hänelle\nettä me olemme onnellisia ja rikkaita, kun meillä on niin hyvä ja\nkunnollinen puoliso ja isä kuin minun kelpo Kustavini. Pienokainen on\nkäsittänyt minua väärin, mutta mitä sitten? Kyllä hän kerta käsittää\nsanani täydellisesti, ja toivon että hänestä tulee, niinkuin Jumalalta\nniin usein rukoilen, isänsä kaltainen.»\n\nTästä päivästä saakka alkoi seurustelu köyhän telegrafistin perheen ja\nonnellisen kapteeni Boj'in välillä, joka vihdoinkin uskoi löytäneensä\nmitä hän viisitoista vuotta oli etsinyt. Rouva Svärd oli ylen ihastunut\nja kohteli nuorta rouvaa kuin omaa tytärtään. Melkein joka päivä olivat\nisäntäväki ja hyyryläiset jonkun hetken yksissä, ja kapteeni huomasi\njoka kerralla enemmän yhtäläisyyksiä nuoren rouvan ja Elsa-vainajan\nvälillä. Piano ei enää seisonut käyttämätönnä; vielä kerran säesti se\nmiellyttävää naisen ääntä, vanhan merikarhun istuessa nojatuolissaan\nikkunan ääressä kuunnellen säveliä ja silmäillen tuttua lehmusta\nkirkkomaalla, jonka alla rakastettu lepäsi.\n\nKuluivat sitten jälellä olevat kolme »koetusvuotta», joiden aikana\nei tarkalla kapteenilla eikä kunnon rouva Svärdillä ollut mitään\nmuistuttamista. Nuoren parin rakkaus oli muuttumaton, vaikka\nvastoinkäymisiä ja huolia kyllä sattui. Niinpä esimerkiksi oli pikku\npoika sairastanut kovaa tuhkarokkoa ja isän silmät olivat liiallisesta\nrasituksesta niin heikot, että hänen täytyi olla työtönnä kokonainen\nkuukausi. Mutta äiti oli sitä toimeliaampi, ja kaikkien pilvien täytyi\nhaihtua sen rakkauden auringon edestä, jolla hän osasi elähdyttää ja\nvilkastuttaa kaikkea.\n\nNyt, kun heidän kymmenes hääpäivänsä oli joutunut, ei voinut olla\nketään onnellisempaa kuin kapteeni Boj. Kun kapteeni oli lausunut rouva\nSvärdille kohteliaat kiitokset siitä että hän oli osannut täydellisesti\nvaijeta testamentista, laadittiin se saman päivän aamuna. Onnellinen\ntelegraafipari tuli siis tietämättään ukon kuoltua perimään koko hänen\nkiinteän ja irtaimen omaisuutensa, paitsi pientä osaa rouva Svärdille.\nEi auttanut että hänen »kotiristinsä» kiisteli vastaan, sanoen jo\nsaaneensa yllin kyllin. Kapteeni jäi voittajaksi kiistelyssä.\n\nTämä päivä oli onnen päivä nuorelle parille. Onnen päivänä he\nensinnäkin aina pitivät hääpäiväänsä, ja toiseksi oli heidän pieni\ntyttärensä nyt kastettava. Vieraat tässä iloisessa perhejuhlassa olivat\nkapteeni Boj, rouva Svärd ja pappi. Kun kapteeni kuuli papin korottavan\näänensä ja sanovan: minä kastan sinun Elsa — — niin kapteeni hämmästyi\niloisesti, ja ainoa pullo väärentämätöntä Kapviiniä, joka kapteenilla\nvielä oli jälellä, haettiin esiin ja siinä juotiin pienokaisen malja.\n\nRouva Svärd oli mahdottoman juhlallinen ja tyytyväinen. Nenäliina kulki\nehtimiseen käsistä kosteisiin silmiin ja kiiltävään nenänipukkaankin,\njoka ohimennen sai osansa. Hän silmäili ehtimiseen kapteeniansa, joka\noli tavattoman hiljainen, mutta näytti sydämellisesti tyytyväiseltä,\njopa oikein kirkastuneelta. Kun vieraat viimein heittivät hyvästi,\npisti kapteeni pikku Elsan kapaloon sadan riksin setelin ja hymyili\nsitä tehdessään niin makeasti pienelle kepposelleen.\n\n»Näittekös, rouva Svärd, että vihdoinkin löysin heidät», sanoi\nkapteeni, kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä. »Kas niin, menkää nyt\nomalle puolellenne, rouva Svärd, kyllä minäkin kohta tulen.»\n\n»Niin, mutta älkää viipykö nyt kauan ulkona, kapteeni. Muistakaa että\nnyt olette lämmin ja menette ulos viileään ilmaan.»\n\nKapteeni nyykäytti päätään ja katosi; hänen sydämensä oli tänä iltana\nniin lämmin ja täysi; hänellä oli tavallista enemmän kertomista\nElsallensa.\n\nKun rouva Svärd oli saanut komean juhlapukunsa pannuksi pois, ja\njärjestänyt yhtä ja toista, joka piti olla valmiina huomiseksi, jolloin\nnuori pari pienokaisen kanssa oli luvannut tulla vastavierailulle\n»kummisedän» luo, niin arveli hän sitten, että kapteenin jo sopisi olla\nkotona.\n\nHän meni ikkunan luo ja katseli kirkkomaalle päin; aivan oikein: siellä\nkapteeni istui pienellä turvepenkillä _hänen_ haudallaan ja nojasi\nlehmuksen runkoa vastaan niinkuin ainakin.\n\nNiin kauan ei hän koskaan ennen ollut siellä istunut. Niinpä rohkenikin\nrouva Svärd tehdä mitä, hän ei koskaan ennen ollut tehnyt: hän avasi\nikkunan ja huusi: kapteeni, kapteeni! Turhaan; hän ei kuullut.\n\nSilloin kietoi rouva Svärd saalin ympärilleen ja riensi alas melkein\nhätäytyneenä.\n\nHän astui rauhalliselle kirkkomaalle; siellä oli niin kovin hiljaista.\nAinoastaan vanhain lehmuksien lehdet väräjivät hiukan tuulessa. Hän\nmeni yhä lähemmäksi, vaan kapteeni ei liikahtanut. »Varmaan on hän\nnukkunut», ajatteli rouva ja kallistui alas katsoakseen. Lempeä,\nkirkastettu hymy tapasi hänen katseensa; vanhus oli todella nukahtanut\n— ikuiseen uneen.\n\n\n\n"]