Ristilukin arvoitus

RISTILUKIN ARVOITUS

Salapoliisiromaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1949.

Ensimmäinen luku.

YLIPOLIISIPÄÄLLIKKÖ ON HUOLESTUNUT.

Nuori herra Martti Rauta nojaili oven pieleen tarkaten korkean seinäpeilin ääressä pukeutumistaan viimeistelevää hentoa naista. Pitkä, siniharmaa puku teki täyttä oikeutta kauniille vartalolle. Kattokruunusta lankeava valo sai vaaleat hiukset sädehtimään kultana.

— Äiti, sinä olet tyylikäs.

Inkeri-rouva käännähti hymyillen poikaansa.

— Seisotko sinä arvostelemassa äitiäsi?

Totisina pojan harmaat silmät kohtasivat sinisilmien lämpimän katseen. Hänestä äidillä ei ollut oikeutta lyödä kaikkea aina leikiksi. Puoliääneen hän mutisi:

— Pyydän anteeksi.

Inkeri tuli hänen luokseen ja hipaisi hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Miten iso hän jo onkaan ja leveäharteinen, ilmetty isänsä! välähti äidin mielessä.

— Kohteliaisuuden lausumista ei tarvitse pyytää anteeksi, poikaseni. Kukaan nainen ei loukkaannu sellaisesta. Ei, vaikka kohteliaisuus tulisi seitsenvuotiaan herrasmiehen huulilta. Juokse nyt kutsumaan Mari-täti tänne.

Pojan kasvot olivat kirkastuneet. Hän lähti vitkastelematta. Äiti jäi hieman huolestuneena katsomaan hänen jälkeensä.

Tuomari Kaarlo Rauta tuli kylpyhuoneen puolelta. Lujapiirteisten kasvojen poskipäät kiilsivät parranajon jäljiltä.

— Mikä hätänä?

— Martti...

— Tuottaako Pikku Jättiläinen sinulle huolta?

Inkeri silmäsi pitkään, ryhdikkääseen mieheensä ja huoahti:

— En tiedä, onko hän enää kovinkaan pieni. Hän ilmestyi huomaamattani tähän ja säpsähdytti minut sanomalla, että minä olen tyylikäs.

Rauta nauroi.

— Ja punastutti sinut. Niinkö? Poika oli aivan oikeassa. Nuoresta tytöstä sinä vielä kävisit.

— Enpäs! Juuri äsken, tuossa peilin ääressä, minä huomasin... Tytin syntymän jälkeen minä olen...

— Loruja!

Inkeri hymyili.

— Olkoon sitten. Mutta pidä nyt kiirettä. Muuten miesten ikuinen nurku naisten viivyttelystä, kun on jonnekin lähdettävä, joutuu taas häpeään. Tuleeko ylipoliisipäällikön illallisille kiintoisia vieraita?

Mies irvisti.

— Kaikkea muuta!

Hän oli saanut solmukkeen sidotuksi ja oli juuri vetämässä smokkia ylleen, kun Mari purjehti esiin.

Vanha palvelijatar hengitti raskaasti. Ilmeisesti hän oli ollut alakerrassa. Portaiden nousu ei ollut ikäihmiselle leikintekoa yleensäkään, saati sitten niin lihavalle kuin hän. Kiukkuisesti hän tuhahti kynnykseltä:

— Vai niin! Tietysti taas ulos. Se on sitten jo kolmas kerta tällä viikolla.

Rauta piti parhaana jättää naiset keskenään selvittelemään asioitaan. Ohi mennessään hän taputti Marin paksua poskea ja hymähti:

— Mari kiltti, nyt onkin jo keskiviikko.

Iäkäs palvelijatar sinkosi isäntänsä perään:

— Jos tuo oli olevinaan vitsi, niin sen minä tuomarille sanon, että se oli kehno!

Laskeuduttuaan talonsa alakertaan Rauta totesi, että hänen työhuoneessaan valot paloivat. Martti istui pöydän ääressä tutkien tietosanakirjaa.

— Isä, miksei meillä ole koiraa?

— Onhan meillä. Aivan verraton bulldoggi.

Poika silmäsi kysyvästi isäänsä.

— Et kai tarkoita Mari-tätiä?

Moite soi äänessä.

— Olisiko kovin paha, jos tarkoittaisin juuri häntä?

— Olisi, isä. Mari-täti rakastaa meitä kaikkia. Äitiä hän on hoitanut ihan pienestä pitäen. Ja nyt...

Rauta naurahti.

— Ja nyt hän hemmottelee sinua sen kuin kerkiää.

Martti punastui. Hän sulki kirjan. Huolestuneena hän tarkkasi isäänsä.

— Etkö sinä pidä Mari-tädistä?

— Tietysti pidän, poikaseni. Ehkä juuri siksi, että hän on kuin bulldoggi. Sekin irvistää, mutta vain pelkästä rakkaudesta... Nyt minun on mentävä ajamaan auto tallista esiin. Näkemiin, poikaseni!

— Näkemiin, isä! Toivottavasti äidillä ja sinulla on hauska ilta.

Autossa Inkeri kysyi:

— Keitä tapaamme Matikaisten luona?

He kääntyivät juuri hiljaiselta Stenbäckinkadulta vilkasliikenteiselle Topeliuksenkadulle kohti keskikaupunkia. Rauta joutui väistämään kahta keskenään kilpaa ajavaa vuokra-autoa. Vasta selviydyttyään niistä hän vastasi:

— Vain eräitä poliisimiehiä rouvineen.

— Haluavatko he jotakin sinulta?

— Kuka tietää? Esittäessään kutsunsa Matikainen vaikutti puhelimessa aika huolestuneelta.

— Mitä meillä rouvilla siellä sitten tehdään? Minä ainakaan en osaa lievittää ylipoliisipäällikön huolestuneisuutta.

— Luullakseni Matikainen järjesti perhekutsut, koska minua on vaikea saada yksin liikkeelle.

Inkeri hymähti:

— Todellako? Minulla puolestani on sellainen käsitys, että kuulun laiminlyötyjen vaimojen murheelliseen laumaan.

Rauta vaihtoi puheen aihetta:

— Pikku Jättiläinen hämmästytti minuakin tänä iltana.

— Niinkö? Toivottavasti hän ei sentään sanonut, että olet muhkea ja koristeellinen näky.

— Ei. Hän on kyllin tervevaistoinen säästääkseen kohteliaisuutensa yksinomaan naisille. Minulle hän hienovaraisesti yritti opettaa vanhojen ihmisten kunnioittamisen ja säädyllisen puhetavan hyveitä.

— Voi, tiedätkö, Kaarlo? Esikoisemme on hurmaava ja niin — tarpeellinen! Meille molemmille olisi varmaan ollut parempi jäädä kotiin kuin juosta tällaisilla ikävillä kutsuilla.

Sinä iltana Inkeri kuitenkin koki yllätyksen. Hänellä ei ollut lainkaan ikävä.

Isäntä, tanakka, lyhyenläntä tuomari Matikainen, joka saattoi Inkerin pöytään, osoittautui omalla jäyhällä tavallaan erinomaiseksi seuramieheksi. Hänen tummat, ikään kuin kirveellä veistetyt kasvonsa säteilivät hyväntuulisuutta, kun hän tasapuolisesti jakoi huomiotaan pöytänaapurinsa ja toisella puolellaan istuvan kookkaan, mustatukkaisen rouva Puron kesken.

Inkeri pani ihaillen merkille, miten vaivattomasti emäntä hoiteli keskustelun lankoja soikeassa pöydässä samalla kuin valvoi tarjoilua. Rouva Matikaisen pyöreähkössä, vaaleassa olemuksessa oli valloittavaa naisellista viehkeyttä ja tartuttavaa iloisuutta. Poliisikomentaja Purokin — pienikokoinen, pyöreäkasvoinen koleerikko — vaikutti lämmenneeltä. Tämän tästä hän kumartui säteilevän pöytädaaminsa puoleen ylen huomaavaisena, piittaamatta vaimonsa nuhtelevista katseista. Näiden kahden naisen välissä istuen Rauta tyytyi viileän huomioitsijan osaan.

Illan epäsuhtaisin pari oli sijoitettu poliisikomentajan ja Inkerin väliin. Runoilijatar Irja Laantila, emännän serkku, oli pitkä, hauskan näköinen tyttö, jolla oli kuparinväriset kiharat ja ilkkuvat, ruskeat silmät. Kiusoitellen hän yritti kerran toisensa jälkeen vetää keskusteluun mukaan umpimielisen, kömpelön kavaljeerinsa. Tuomari Koltta oli murheellisen pieni ja väritön ja näytti itsekin olevan tuskallisen tietoinen siitä. Kun tyttö puhutteli häntä, hän punastui ja puraisi huultaan. Haaleat silmät räpyttelivät lasien takana pelästyneinä ja epäluuloisina hänen yrittäessään muovata jonkinlaista vastausta.

Keskustelu hyppelehti huolettoman pinnallisena aiheesta toiseen. Puheltiin alkutalven konserteista, ensi-illoista ja taidenäyttelyistä. Miehet väittelivät hetken maan taloudellisesta tilanteesta. Mutta pian emäntä palautti keskustelun taiteeseen. Joulukirjallisuuden yleistaso antoi pitkäksi aikaa aihetta mielipiteiden vaihtoon. Seuraavan kesän olympialaisiakin kosketeltiin. Ei mikään ilmaissut, että seurueen kaikki herrat olivat poliisimiehiä — paitsi ehkä se, että tarkoin varottiin puuttumasta politiikkaan.

Jälkiruoan aikana keskustelu hajaantui pöytänaapurusten väliseksi. Tuomari Koltta totesi sen hätääntyen. Hän silmäsi avuttomasti neiti Laantilaan. Tämä hymyili hänelle kiusoittelevasti. Yrittäköön mies kerrankin keksiä jotakin sanottavaa!

— Hm... Olen jossakin yhteydessä nähnyt teidän nimenne... Hm... En vain muista nyt, missä... Hm...

Tyttö purskahti nauruun, joka sai muut tarkkaamaan heitä.

— Tuo ei ollut kovinkaan kohteliasta! »Jossakin yhteydessä.» Minähän olen runoilija!

Koltta pudisti neuvottomana päätään.

— Minä... hm... en lue runoja. Hm... Mutta nimenne olen nähnyt... hm...

Irja Laantila sutkautti:

— Huh, te saatte minut vallan värisemään, tuomari. En toki liene Valpon suuressa valvottavien kortistossa! Sen talon herrojahan te olette. Minun muistini on, nähkääs, parempi kuin teidän. Muistan sellaistakin, millä ei ole mitään tekemistä yleissivistyksen kanssa!

Tuomari Koltta sai kakun palan vääräänkurkkuun ja oli tukehtua.

Emäntä antoi merkin nousta pöydästä.

— Luullakseni päästämme herrat jo grogilasiensa ääreen. Ne odottavat mieheni työhuoneessa. Meillä naisilla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, jos joku herroista välillä pistäytyy meidän luonamme kahvipöydässä.

Seurue hajaantui.

Naisten puolella rouva Matikainen nuhteli lempeästi serkkuaan:

— Olisit voinut jättää Valpon kortiston mainitsematta.

Irja Laantila kohautti huolettomasti olkapäitään.

— Hän olisi voinut jättää sanomatta, että hm... hän on jossakin yhteydessä nähnyt minun nimeni... hm... Ja sinä, rakas ystävä, olisit saattanut etukäteen ilmoittaa, että saisin tuon rotan pöytänaapurikseni. Silloin en olisi lainkaan tullut.

— »Rotan»! emäntä kauhistui. — Millaisia sanoja sinä käytät!

— Oh, serkku hymähti, voisin käyttää vielä voimakkaampia. Minä, näetkös, tunnen Koltan tragedian. Toveriensa narraamasta koulupojasta tohvelisankariin asti.

— Sinä olet tänä iltana aivan mahdoton, rouva Matikainen hätäili. — Pidä toki hiukan kurissa kieltäsi.

— Miksi? runoilijatar kysäisi. — Minä en ole korkean virkamiehen vaimo. Olen vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa myös sanomaan asioita niiden oikeilla nimillä.

Emäntä kääntyi rouva Raudan puoleen:

— Onko teidän miehellänne nykyisin suuria juttuja esillä?

Inkeri pudisti päätään. Hän ei ehtinyt vastata, kun Irja Laantila jo huudahti välittömästi:

— Siinä onkin sitten tämän illan toinen äärimmäisyys! Voimakas, upea ja lahjakas. Ainakin häntä väitetään myös lahjakkaaksi.

Rouva Puro puuskahti melkein kiukkuisesti.

— Ja kaiken lisäksi rikas. Se on suorastaan liikaa — yhdelle!

— Sinäkin, Elli, rouva Matikainen valitti. — Olettepa te kaksi nyt sotaisella tuulella.

— Minä yhdyn rouva Puroon, Irja Laantila ilmoitti.

— Se o n liikaa hyvää yhdelle. Sellainen täydellisyys ei ole enää hauskaakaan. Pikemminkin yksitoikkoista ja ikävää. Tunnustakaa pois, rouva Rauta.

Inkeri naurahti:

— Minä en ole ehtinyt ikävystyä. Meidän elämässämme on ainakin näihin asti ollut yllin kyllin jännittävyyttä.

— Naistenko vuoksi? runoilijatar uteli.

— Ei, vaan rikollisten.

— Huh! Naiset olisivat paljon kiintoisampia vihollisia.

— Ainakin vaarattomampia.

— Älkää sanoko niin, rouva Rauta, Irja Laantila varoitti.

— Jos minulla olisi rakkaan serkkuni kyky loistaa naisellisella viehkeydellä, niin tekisin rynnäkön. En hellittäisi, ennen kuin saisin ryöstetyksi miehenne vuorokaudeksi.

— So, so, rouva Puro paheksui. — Vuorokaudessa on yökin. Taidatte unohtaa sen, neiti.

— En toki! tyttö torjui ilkamoiden. — Kuvitteletteko te, että vasta vihkisormus antaa naiselle rohkeutta ajatella miestä ja yötä samassa yhteydessä?

Inkeri tarkkasi häntä sivusta. Tytössä oli jotakin ylipingoittunutta. Mutta virkistävä hän oli ja tavallaan viehättäväkin.

Emäntä virkahti hieman avuttomasti:

— Niin, sinähän olet runoiiijatar.

Irja Laantila nauroi.

— Vieläpä sangen moderni runoilija! Mikset kerro arvoisille rouville saman tien, että äitini itki, kun kokoelmani ilmestyi? »Että minun pikku Irjani on kirjoittanut nämä!» hän vaikeroi. Jo runojeni vapaamittaisuus kauhisti häntä. Sisällöstä puhumattakaan!

— Nuoren tytön kirjoittamiksi ne olivatkin kummallisia, emäntä huomautti. — Oudon alastomia runoja.

Serkku taputti ihastuneena käsiään.

— Nyt minun runoilijan itserakkauteni on saanut täyden hyvityksen pikku Koltan tietämättömyyden antamasta kolhaisusta, hän säteili. — Puhutaan jo muusta. Olivatko rouvat talven ensimmäisessä muotinäyttelyssä? Minä olin. Se oli elämys!

Sitä tietä keskustelu siirtyi pukuihin.

Herrojen puolella tunnelma oli aivan toisenlainen.

Rauta ja Puro olivat isännän kera asettuneet tupakkapöydän ympärillä oleviin syviin nojatuoleihin. Koltta oli valinnut itselleen kovan istuimen. Kaiketi siksi, Rauta päätteli, ettei vaikuttaisi kovin pieneltä. Sitä paitsi hän oli vetäytynyt hieman syrjään toisista. Ikään kuin valvomaan, mitä tapahtui ja niistä puhuttiin.

Jo isännän ensimmäisistä sanoista Rauta oli päässyt selville illan suunnitelmasta. Tarkoituksena oli ilmeisesti kysyä hänen neuvoaan johonkin probleemiin nähden. Matikainen vaikutti innokkaalta pääsemään asiaan käsiksi. Puro sen sijaan hangotteli vastaan puhuen itsepäisesti Lontoosta, johon hän toivoi kesällä pääsevänsä.

Rauta hymyili. Hän tunsi poliisikomentajan. Varmasti tämä oli viimeiseen asti vastustanut Raudan puoleen kääntymistä, nyt niin kuin aina ennenkin. Hänen mielestään neuvon pyytäminen sivulta oli vakinaiselle poliisille alentavaa ja samalla tarpeetonta. Ihastuttavan emännän vieressä istuessaan hän oli unohtanut, että esimies oli määrännyt hänet nielemään tuon karvaan kalkin. Mutta nyt hän muisti sen sitä selvemmin ja pyristeli epätoivoisesti vastaan.

Ylipoliisipäällikkö rykäisi merkitsevästi.

— Kuulehan, veli Puro. Meitä ei suuresti kiinnosta kysymys, miten kesäisen Lontoon matkasi käy. Voimme ottaa maljan sen unelmasi täyttymiseksi, että Elli-rouva päästää sinut matkustamaan olympialaisiin yksin. Mutta sitten siirrymme tähdellisempiin asioihin.

Herrat maistoivat laseistaan. Poliisikomentaja murahti, mutta ei uskaltanut harata enää vastaan. Hän sytytti sikarin ja vetäytyi savupilvien taa.

Matikainen kääntyi Raudan puoleen.

— Helsinkiin saapuvat ulkomaalaiset laivat antavat aihetta huoleen.

Äänenpaino ilmaisi enemmän kuin sanat. Rauta totesi, että ylipoliisipäällikkö oli hermostunut.

Kun toinen ei sanonut mitään, Matikainen jatkoi:

— Vaarallisia voimia on noiden laivojen ympärillä liikkeellä. Niin pahoja, että Helsinki on saamaisillaan kansainvälistä mainetta uutena »vaarojen satamana». On viittailtu jo siihen, että erinäiset teollisuudellemme ja kansanhuollolle välttämättömät lastit saattavat jäädä vieraisiin satamiin, ellemme pysty paremmin suojaamaan ulkolaisia merimiehiä täällä.

Rauta huomautti:

— Tuosta kaikesta ei sanomalehdissä ole mainittu mitään.

Puro puuskahti myrkyllisesti:

— Niin hiton typeriä eivät sentään lehtimiehetkään...

Käskevällä kädenliikkeellä ylipoliisipäällikkö katkaisi alaisensa purkauksen.

— Sanomalehdet ovat saaneet ohjeensa, hän selitti. — Syksyllä oli kyllä pari pientä uutista ulkolaisiin merimiehiin kohdistuneista ryöstöistä. Ne tapahtuivat kuitenkin viikkojen väliajoin. Eikä miehille sattunut sen kuin kummempaa kuin mikä on mahdollista niissä tahansa satamakaupungissa. Nyt sen sijaan...

Kun hän keskeytti, Rauta kysyi:

— Nyt sen sijaan...?

— Toissa viikolla kolkattiin kaksi ja viime viikolla jälleen kaksi, Matikainen kertoi. — Heidät löydettiin aamuyön tunneilla eri puolilta kaupunkia. Ja heitä oli lyöty lujasti. Kaikki neljä ovat vielä sairaalassa. Ainoankaan kertomuksista ei ole saatu mitään johtolankaa tihutyön tekijäin jäljille pääsemiseksi. Se oli alku.

— Entä millainen loppu on?

— Lopusta emme tiedä vielä, ylipoliisipääliikkö virkahti raskaasti, — Jo nytkin on jouduttu hirvittävän pitkälle. Viime sunnuntai-aamuna löydettiin erään amerikkalaisen laivan neljäs perämies — nuorukainen vielä — Sörnäisten rannasta. Häntä oli ammuttu läpi sydämen.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Rauta rikkoi sen viimein:

— Eikö tässäkään tapauksessa saatu mitään johtolankoja?

— Ei. Emme tiedä edes, missä kaupungin osassa murha on suoritettu. Sattui näet niin, että vartiokonstaapeli oli kulkenut ruumiin löytöpaikan sivu vain tuntia aikaisemmin eikä siinä silloin ollut mitään. Lääkärit taas totesivat nuorukaisen olleen löydettäessä kuolleena ainakin kuusi tuntia. Poikaparka oli ammuttu jossakin muualla ja sitten kuljetettu Sörnäisten rantaan.

— Entä jäljet?

— Niitä ei ollut. Murhaajat olivat olleet viekkaita. Sitä paitsi heillä oli onnea. Aamuyöstä alkoi sellainen lumentulo, että se olisi lakaissut lyhyessä ajassa umpeen kuorma-autonkin jäljet.

— Mitä nuorukaisen lauantai-iltaisista puuhista tiedetään?

— Vähän, kovin vähän, Matikainen huokasi. — Hän oli lähtenyt kello 15:n maissa Jätkäsaaren laiturissa olevalta laivaltaan. Toinen perämies oli kiusoitellen huomauttanut, että matka tytön luo taitaa olla edessä, koska poika on laittautunut koreaksi. Hän oli tarjoutunut toverinsa oppaaksi, tämä kun lähti ensimmäistä kertaa täällä maihin eikä ollut ennen käynyt Helsingissä. Nuorukainen oli kuitenkin jyrkästi torjunut ja lähtenyt yksin. Hänen senjälkeisistä puuhistaan ei tiedetä mitään, ennen kuin hänen ruumiinsa löytyi. Murha olisi joka tapauksessa herättänyt hälyä. Kaiken onnettomuutemme kukkuraksi hän oli erään vaikutusvaltaisen newyorkilaisen perheen nuorin poika. Ulkoasiainministeri on hermostunut. Ja sisäasiainministeri vaatii, että juttu on selvitettävä kiireimmiten.

Oli ilmeistä, että herrojen ministerien hermostuneisuus oli tarttunut ylipoliisipäällikköön. Hän tuhahti:

— »Selvitettävä kiireellisesti.» Helppo sanoa!

Samassa hän muisti valtiollisen poliisin edustajan läsnä olon ja vilkaisi Kolttaan. Lievä puna kohosi otsalle, kun hän huomasi tämän rypistävän kulmiaan. Hän yritti parantaa:

— Tietysti me teemme parhaamme. Mutta taivaan nimessä — mitä?

Toinen luku.

POLIISIKOMENTAJA LYÖ PÖYTÄÄN VALTTINSA.

Ylipoliisipäällikkö Matikainen toisti:

— Mitä? Niinpä niin, mitä teemme?

Hän silmäsi vuoronperään kolmea vierastaan. Kun kukaan heistä ei vastannut, hän jatkoi tuskastuneena:

— Tässä murhajutussa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mistä kiinni tarttuisi. Rauta, mistä te aloittaisitte?

Puhuteltu havaitsi ivallisen hymyn nousevan poliisikomentajan ohuille huulille. Ilmeisesti Puro kaikesta huolimatta tuntee olevansa vahvemmalla puolella, Rauta päätteli.

Varovaisesti hän virkahti:

— Ennen muuta kuuntelisin, mitä tuomari Ahvenistolla on kerrottavana. Rikospoliisin päällikkönä hän on varmaan päässyt tutkimuksissa jo joihinkin tuloksiin.

Matikainen meni hämilleen.

— Ahvenisto ei ole mukana tässä. Hänellä on toinen suuri juttu kesken. Kansanhuollossa havaittu kavallus...

Selitys ei tyydyttänyt Rautaa.

— Jos kerran nuoren amerikkalaisen murhan selvittämistä pidetään kiireellisenä, ei ole mitään järkeä siinä, että poliisilaitoksen taitavin rikostutkija jätetään siitä syrjään.

Tuomari Koltan hailakat silmät välähtivät.

— Herra sisäasiainministerillä on... hm... oma käsityksensä tuomari Ahveniston sopivaisuudesta tutkia juttua, johon voi liittyä... hm... arkaluontoisia ulkopoliittisia ongelmia. Siksi hänen esimiehensä ovat saaneet... hm, määräyksen ottaa tutkimusten johdon käsiinsä.

Ylipoliisipäällikkö pani huolestuneena merkille Raudan kasvojen synkkenemisen. Hän kiirehti suostuttelemaan:

— Tiedän, miten suuren arvon te annatte Ahvenistolle ja hänen ammattitaidolleen. Mutta olipa hän mukana tai ei, sen ei pitäisi vaikuttaa keskustelumme jatkumiseen. Kysymyksessä on salaperäinen murha, toistaiseksi ratkaisemattomalta näyttävä ongelma. Sellainen kiinnostanee toki teitä.

Rauta hymähti. Matikainen osasi kieltämättä vetää oikeasta langasta.

— No hyvä, mutta silloin herrojen pitäisi selittää hieman satamissamme vallitsevaa tilannetta, josta en tiedä mitään.

Matikainen huoahti helpotuksesta.

— Sehän on selvää. Puro tuntee ne asiat.

Poliisikomentaja murisi tyytymättömänä:

— Minä? Sain äsken sen käsityksen, ettei minulla ole sananvaltaa tässä keskustelussa.

— Tyhmyyksiä! ylipoliisipäällikkö tuimeni. — Tämä on yhteinen neuvonpito. Ja juttu koskee sinua lähemmin kuin ketään muuta meistä.

— Miksi et sitten jätä sitä minun hoidettavakseni? Puro kiukutteli. — Sinä et välittänyt edes kuulla, mitä olemme asiassa tehneet. Niin kiire sinulla oli tämän »neuvottelun» järjestämiseen. Minä luulin tapaavani täällä sellaisen ihmemiehen, joka loihtii tyhjästä esiin ratkaisun kuin taikuri kyyhkysiä hatustaan.

Matikainen katsahti huolestuneena Rautaan. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt olevan milläänkään häneen kohdistetusta piikistä. Hän hymyili vain huvittuneena.

Poliisikomentaja vaistosi, että tässä vaiheessa ei ollut hyvä mennä pitemmälle. Siksi hän taipui:

— Mutta jos minun tietojani tarvitaan, niin olkoon menneeksi. Kysykää vain.

Rauta aloitti:

— Vielä ainakin vuosi sitten satama-alueet olivat sivullisilta suljetut. Nyt ne eivät kai enää ole?

— Eivät, Puro vastasi mielenosoituksellisen lyhyesti.

Ylipoliisipäällikkö ryhtyi täydentämään:

— Liikkuvan poliisin miehet valvoivat ennen, ettei asiattomia päässyt laivojen lähettyville. Viime syksynä valvonta kuitenkin lopetettiin määrärahojen puutteessa. Siitä on ollut paljon harmia. Olemmekin esittäneet, että järjestyksen palauttamiseksi valvonta uusittaisiin. Toiveita on siihen pääsemisestä, mutta vasta keväällä. Nyt tilanne on sellainen, että kun tullitarkastus on satamaan tulleella laivalla suoritettu, tie sieltä ja sinne on vapaa. Eräs osa Helsingin villiintynyttä nuorisoa käyttää hanakasti tuota vapautta.

Tuomari Koltta puuttui odottamatta keskusteluun:

— Siksi kaupunkiin virtaa... hm... salakuljetettua kahvia, teetä, suklaata, nylonsukkia...

Hän oli juuri pistänyt savukkeen huuliensa väliin. Parastaikaa hän työnsi »Camel»-pakkausta takaisin taskuunsa. Rauta vilkaisi siihen merkitsevästi ja hymähti:

— Ja amerikkalaisia savukkeita...

Koltta lehahti punaiseksi. Ylipoliisipäällikkö riensi hänen avukseen:

— Ei tuon tarvitse olla salakuljetettua tavaraa. Kun tulli sinetöi laivassa muun muassa tupakkavarastot, jätetään kutakin miestä kohden 200 savuketta satamassa viipymisen ajaksi. Moni heistä myy sitten osuutensa saadakseen meidän rahaamme.

Rauta naurahti.

— Tuollaisella valtamerien kyntäjällä saattaa olla nelisenkymmentä merimiestä. Heillä on siis laillisia savukkeita 400 pakkausta laivaa kohden. Ja kuitenkin melkein jokaisen helsinkiläisravintolan eteisvahtimestareilla on amerikkalaisia savukkeita myytävänä. Minä ostan heiltä säännöllisesti.

— Minä sanoinkin vain, ettei kaikkien savukkeiden tarvitse olla salakuljetustavaraa, Matikainen puolustautui. — Tietysti merimiehillä on varastonsa. Pannuhuoneen vesitankeissa, jotka näyttävät avaamattomilta, mutta joiden välipohjilla lepää paljon vettä kalliimpaa tavaraa. Konehuoneen kivihiilivarastojen kätköissä. Eräissä kannella lojuvissa, näennäisesti viattomissa lepuuttajissa, joita ei milloinkaan käytetä suojaamaan laivan sivua hankautumasta laituriin. Sitä paitsi laivoissa on muitakin mainioita kätköpaikkoja, meikein rajattomiin. Tullitarkastus on siksi ylimalkainen, ettei niitä kaikkia voida löytää.

— Alan ymmärtää, Rauta huomautti, miksi ulkolaisilla merimiehillä on varaa istua kalleimmissakin ravintoloissamme.

— Ja heidän kanssaan asioivalla villiintyneellä helsinkiläisnuorisolla myös, Matikainen lisäsi.

— Eikö siis mikään estä heitä tuomasta arvokkaita saaliitaan maihin? Rauta kysyi.

Poliisikomentaja tuhisi:

— Päiväsaikaan on laivan laskusillalla tullivartija. Öisin on satama-alueella kolme tai neljä vartijaa suojaamassa ulkosalla olevaa lastia. Heidän velvollisuutenaan on pitää silmällä myös liikehtimistä laivojen ympärillä.

— Sitä kampaa ei voi sanoa kovinkaan tiheäksi, Rauta virkahti.

Puro kohautti olkapäitään ja murahti:

— Poliisilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

Hetkisen oli huoneessa hiljaista. Ylipoliisipääliikkö katsoi odottavana Rautaan. Tämä näytti miettivän kuulemaansa. Sitten hän sanoi:

— Ei ollut siis lainkaan kummallista, ettei nuori amerikkalaisenne tarvinnut toista perämiestä oppaakseen lähtiessään kaupungille. Hän oli voinut solmia tuttavuuksia helsinkiläisnuorison kanssa jo sitä ennen, laivallaan.

— Epäilemättä, poliisikomentaja myönsi happamesti. — »Ambrose» saapui Jätkäsaaren rantaan torstaina. Ja jo samana iltana parikymmentä poikaa ja tyttöä ryntäsi sinne. Seuraavana iltana heitä oli vielä enemmän.

— Eikö kukaan laivalla pannut merkille, kenen kanssa neljäs perämies keskusteli?

— Ei, Puro ilmoitti. — Muutenhan juttu olisikin saatu luistamaan. Minä kävin itse kuulustelemassa päällystöä. Tämä nuori Guy Cornplow tuntuu olleen umpimielinen ja toisista erillään pysyttelevä. Molemmat viimeiset iltansa hän oli oleillut etupäässä omassa hytissään. Eikä kenelläkään hänen tovereistaan ollut asiaa sinne. Mitä siellä tapahtui, ei siis tiedetä.

Tuomari Koltta virkahti sivusta:

— Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo Cornplow oli mahdollisesti... hm... vakooja?

Rauta hymyili. Molemmat toiset olivat kuin eivät olisi kuulleet valtiollisen poliisin edustajan vuorosanaa. Tämä jatkoi itsepäisesti:

— Niin... hm... Eikö hänestä sanottu: »umpimielinen ja toisista erillään pysyttelevä»? Sellaiset tyypit me... hm... tunnemme.

Epäilemättä tunnette, Rauta mietti. Määritelmä sopi puhujaan itseensäkin.

Kun kukaan ei vieläkään puhunut, Koltta lisäsi;

— Joka tapauksessa me ryhdymme... hm... omia teitämme ottamaan selvää asiasta.

Matikainen virkahti kuivasti:

— Sopiihan se.

Poliisikomentaja vaikutti kiukustuneelta. Oma-aloitteisesti hän ryhtyi selittämään:

— Tietysti on olemassa se mahdollisuus, että Cornplow lähti päämäärättä harhailemaan kaupungille. Mutta siinä tapauksessa olisi luullut hänen pistäytyneen sisälle siellä täällä. Tiedusteluja on suoritettu kaikissa Hietalahden puolen kahviloissa ja kuppiloissa sekä useimmissa keskikaupungin ravintoloissa. Ainoassakaan ei kukaan palveluskunnasta muista hänen näköisensä vieraan käyneen. Tuntuu niin ollen todennäköiseltä, että hän sai joltakin laivalle tulleelta pojalta tai tytöltä osoitteen, joka muodostui hänelle kohtalokkaaksi.

Rauta nyökkäsi. Päätelmä vaikutti oikeaan osuvalta.

— Mitä aineksia, hän tiedusteli, tuo ulkolaisilla laivoilla asioimassa käyvä nuorukais- ja neitosjoukko oikein on?

Ylipoliisipäällikkö huoahti:

— Sellaista liian varhain kypsynyttä ja kodin holhoukselle palttua antavaa nuorisoa. Parinkymmenen maissa olevia ja sitäkin nuorempia.

— Pojat ovat yleensä koulun käyntinsä keskeyttäneitä, Puro lisäsi. — Toiset heistä ovat päivisin työssä. Toiset taas tuntuvat heittäytyneen kokonaan ulkolaisbisniksensä varaan. He ansaitsevat hyvin. Englantia heistä solkkaa ukko kuin ukko, mutta ainoastaan ani harva kunnollisesti. Kielitaidossa heidän keiliensä tytöt ovat huomattavasti parempia.

— Ja ovatko tytöt samaa laatua, Rauta kysyi, puoleksi irtolaisia?

— Osittain. Joukossa on kuitenkin myös koululaisia ja konttorineitosia. Yleensä he ovat hauskan näköisiä ja hyvin pukeutuvia. Katunaisia ette siitä joukosta tapaa. Silti minä en menisi takuuseen noiden tyttösten neitseellisyydestä.

— Niistä piireistä on tietysti etsitty perämies Cornplowin jälkiä tuona kohtalokkaana iltana? Rauta tiedusteli.

— Tietysti! poliisikomentaja kivahti. — Mutta ei ole löydetty, vaikka olemme kuinka seuloneet tuota »laivaston vastaanottokomiteaa». Jos haluatte, voin antaa teille satakunta nimeä ja osoitetta. Sittenpä saatte välitöiksenne koetella hampaitanne niihin pähkinöihin!

Tuomari Koltta innostui:

— Antakaa meille se... hm... luettelo. Meillä on omat keinomme saada harvapuheisetkin... hm... avomielisiksi.

— Kernaasti, Puro sanoi hymähtäen. — Olen kuitenkin valmis lyömään vetoa, ettette saa heistä mitään irti. Teidän tavalliset asiakkaanne, kaikenkarvaiset nallipyssysalaliittoiaiset, ovat pelkkää voita näiden graniittikivien rinnalla.

Rauta hämmästeli poliisikomentajan ylimielistä puhetapaa: Ilmeisesti pikku mies ei tuntenut yhtä pelokasta kunnioitusta kuin esimiehensä läsnä olevaa mahtavan laitoksen edustajaa kohtaan. Se nosti hänen arvoaan Raudan silmissä. Purossa oli, kaikista vioistaan huolimatta, sittenkin ryhtiä. Hän ei näyttänyt perustavan mitään, lasien takaa leimuavien haaleiden silmien kiukusta.

Matikaiselle tuli jälleen kiire päästä välikohtauksen ylitse. Hän huudahti:

— Mutta hyvät herrat, täten olemme päätyneet taas umpikujaan! Jälkiä ei löydy mistään.

— Minä en sanoisi juuri niin, Rauta virkahti mietteliäästi.

— Vaan mitä? ylipoliisipäällikkö uteli.

— Meidän on ensinnäkin tiedettävä, ketä etsimme, Rauta sanoi. — Cornplowin murhaajaa, tietysti. Mutta mikä hän on? Siitä seikasta tiedämme jo jotakin.

— Mitä? Puhukaa toki!

— Te mainitsitte aikaisemmin, että vielä viime syksynä oli ulkolaisten merimiesten ympärillä suhteellisen rauhallista. Sattui vain jokunen viattoman puoleinen ryöstö. Salakuljetustavaraa ahnehtivat helsinkiläisnuorison joukot parveilivat silloinkin laivoilla ja niiden lähettyvillä. Mutta silloin asiointi tapahtui suurin piirtein sovussa ja ilmeisesti molempien asiapuolien tyydytykseksi.

Matikainen oli kärsimätön. Kiivaasti hän tiukkasi:

— Entä sitten?

— Tuntuu siltä, että uusi, ahnaampi ja kovempi voima on nyt astunut näyttämölle. Sanoittehan, että kahtena viime viikkona on neljä ulkolaista merimiestä löydetty tajuttomina eri puolilta kaupunkia. Se panee epäilemään, että jonkin joukkion etunenään on astunut johtaja, joka ei enää tyydy vanhoihin, enemmän tai vähemmän kunniallisiin kauppatapoihin. Ahnehtiessaan kohtuuttomia voittoja hän ei kaihda rikoksia, ei murhaakaan. Tämä tyyppi on löydettävä, sillä hän on, kuten itse mainitsitte, vasta alussa.

— Mutta miten? ylipoliisipäällikkö tuskaili. — Miten löydämme hänet?

— Ole huoleti, poliisikomentaja puuskahti. — Hänet löydetään. Minä olen ryhtynyt erikoistoimenpiteisiin!

Hän säteili tyytyväisyyttä. Suotta hän oli pelännyt, että Rauta esittäisi joitakin aivan uusia näköaloja. Tämän päätelmät tukivat vain hänen omiaan ja vahvistivat hänen toimenpiteittensä pohjaa. Tyytyväisenä hän pani merkille esimiehensä hämmästyksen. Rauta vaikutti myös kiinnostuneelta. Tämä oli hänen suuri hetkensä. Hänen pelkäämänsä ilta olikin muodostunut hänen tilaisuudekseen lyödä pöytään oma valttinsa.

— Olet ryhtynyt erikoistoimenpiteisiin? Matikainen kysyi äänessään ihmettelyä, mutta myös terävyyttä. — Puhumatta niistä minulle mitään!

— Yritin pariin kertaan puhua, Puro puolustautui. — Mutta kuten äsken huomautin, sinä et välittänyt kuunnella.

Ylipoliisipäällikön nelikulmaiset kasvot kuvastivat närkästystä. Sitten hän kuitenkin ponnistautui nielemään harmistumisensa ja tiedusteli sopuisasti:

— Millaisia nuo toimenpiteesi ovat?

Rauta kysäisi:

— Sallitteko minun arvata?

Poliisikomentaja hymyili hänelle itsetietoisesti.

— Sopiihan teidän yrittää.

— Te lähetitte jonkun miehenne jollekin tänne tulossa olevalle laivalle. Toivossa, että hän, ulkolaiseksi merimieheksi luultuna, pääsisi tekemisiin saman joukkion kanssa, jonka tunnolla perämies Cornplowin murha on.

Puron silmät olivat revähtäneet suuriksi. Hetkeen hän ei saanut sanaakaan suustaan. Sitten hän huusi:

— Helvetti! Kuka on juorunnut teille? Kuka hitossa...?

Hänen vuorosanansa oli niin hillitön, että emäntä ilmestyi huolestuneena kynnykselle.

— Mitä ihmettä...?

Neiti Laantila oli tullut serkkunsa viereen. Hän tarkasti herroja ironisen kiinnostuneena.

Tuomari Matikainen rauhoitti vaimoaan:

— Ei mitään, hyvä ystävä. Ei kerrassaan mitään. Keskustelemme vain virka-asioista.

Nauraen tyttö kysäisi:

— Onko Beelsebubin valtakuntakin jo Suomen poliisivoimien virka-aluetta? Kuulin jonkun herroista mainitsevan tuon valtakunnan.

Poliisikomentaja mutisi nolona:

— Pyydän anteeksi. Syy oli minun. Hermoni...

Emäntä soi hänelle lempeän, tyynnyttävän hymyn.

— Ehkäpä kuppi kahvia meidän naisten puolella maistuisi nyt?

— ... ja rauhoittaisi hermoja, neiti Laantila lisäsi.

— Hieman myöhemmin, ylipoliisipäällikkö vastasi. — Neuvottelumme on vielä vähän kesken.

Kun naiset katosivat kynnykseltä, hän nousi sulkemaan oven heidän jälkeensä.

Puron hetkellinen nöyryys kaikkosi samassa. Taistelunhaluisena hän käännähti Rautaan:

— No, antakaa kuulua!

— Kiivailette suotta, Rauta hymähti. — Ennen tänne tuloani en ollut kuullut hiiskahdustakaan Cornplowin murhasta. Teidän tutkimuksistanne puhumattakaan. Tulin vain ajatelleeksi, että kun mitään jälkiä ei toistaiseksi ole löydetty, voisi koettaa tuota keinoa.

Poliisikomentajan äreys haihtui heti. Hän aivan säteili ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä.

— Minusta se oli ainoa tulokseen vievä. Siksi ryhdyin siihen viipymättä.

Matikainen tunsi ilmeistä helpotusta. Varmuuden vuoksi hän kysyi Raudalta:

— Teistä Puron toimenpide on siis hyvä?

— On, periaatteessa. Paljon riippuu tietysti siitä, miten se toteutetaan.

Poliisikomentaja ei perustanut mitään hänen varauksestaan. Pyöreät kasvot loistaen hän ryhtyi selittämään esimiehelleen:

— Rikospoliisiosastolla on muuan nuori ja pystyvä komisario. Tahvola on hänen nimensä. Lähetin hänet jo toissapäivänä Hankoon. Sain näet kuulla »Colhavenin» olevan tulossa tänne kappaletavaralastissa Rotterdamista. Sovin asiasta varustamon täkäläisen edustajan kanssa. Tahvola nousi laivaan Hangon luona ja jatkoi matkaa konemestarin apulaisena.

Ylipoliisipäällikkö nyökkäsi. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Rautakin oli myöntänyt sen oikeaksi. Tietysti oli harmillista, ettei hän ollut kuullut siitä jo etukäteen. Mutta ehkäpä Puro oli oikeassa väittäessään, että syy siihen oli ollut hänessä itsessään. Ministerien luona juoksut olivat vieneet hänen aikansa tyyten. Eikä hän ollut osannut odottaa mitään kekseliäisyyttä Puron taholta. Hän oli vain todennut, etteivät tutkimukset olleet tuottaneet toistaiseksi mitään tuloksia. Siksi hän oli hermoillut. Kaksi vuorokautta hermoillut — suotta! Nyt se oli kuitenkin, luojan kiitos, ohitse. Oli suunnaton helpotus tietää, että ajo oli käynnissä.

Tuomari Koltta tiuskaisi tyytymättömänä:

— Miksi ei näistä... hm... toimenpiteistä ole etukäteen ilmoitettu meille?

Poliisikomentaja vilkaisi häneen ylimielisen huvittuneena.

— Sisäasiainministeri ei tiettävästi määrännyt sentään teitä tutkimusten johtajaksi!

Matikainen riensi jälleen sovittamaan:

— Mielestäni voimme kaikki olla tyytyväiset siihen, että Puro on toiminut nopeasti. Toivokaamme vain, että komisario Tahvola pääsee jäljille.

— Kai komisario puhuu hyvin englantia? Rauta kysäisi.

— Riittävästi käydäkseen merimiehestä! poliisikomentaja äyskäisi. — Keksittekö vielä jotakin muistutettavaa?

— Enpä juuri, Rauta vastasi tyynesti. — Onnistumista ajatellen olisi ehkä ollut parempi, jos komisario olisi päässyt laivaan jo kauempana.

— Kenties jo Rotterdamissa? Puro ivasi.

— Niin, mieluiten Rotterdamissa. Ja siten, että vain kapteeni olisi laivalla tiennyt, mikä hän oikein on miehiään. Nyt merimiehet voivat jaaritella. Heidän ei tarvitse tehdä sitä pahassa tarkoituksessa. Onpahan se vain erikoisuus, josta muun puheen lomassa mainitaan täkäläisille tyttöystäville.

Ylipoliisipäällikkö oli kuunnellut tarkkaavasti. Huolestuneena hän virkahti:

— Ja silloin koko suunnitelma voi mennä myttyyn.

— Eikä mene! Puro ärähti. — Rauta vain haluaisi kaikkien muidenkin tuhlaavan aikaansa sellaisiin pikkutarkkoihin lavastuksiin, joista hän on tunnettu. Käytännöllisessä poliisitoiminnassa ne ovat kuitenkin tarpeettomat.

— Toivotaan niin, Rauta sanoi sopuisasti. — Toivotaan, etteivät vastapelaajat ole tällä kertaa niin varuillaan kuin ne joskus saattavat olla.

— Sitä paitsi, poliisikomentaja jatkoi kireästi, muutosten teko on nyt myöhäistä. »Colhaven» tuli tänään iltapäivällä Jätkäsaaren laituriin. Muuan satamassa ollut miehemme tiedoitti minulle juuri ennen tänne tuloani, että komisario Tahvola on lähtenyt laivalta maihin.

— Milloin hänen on määrä ottaa yhteys sinuun? Matikainen kysyi.

— Hän tulee ylihuomisiltana kello 23 kotiini. Katsoimme parhaaksi, että hänelle jää kyllin aikaa tutkimuksiinsa.

Hetken miehet vaikenivat. Sitten ylipoliisipäällikkö tiedusteli:

— Lähtikö Tahvola laivalta yksin?

— Lähti.

Rauta virkahti:

— Siis niin kuin Guy Cornplow viime lauantaina.

Silloin Puro tuohtui. Että tuon amatöörin pitikin vihjailuillaan yrittää himmentää hänen voittoaan! Myrkyllisesti hän tokaisi:

— Kuulkaahan, Rauta! Antakaa meidän ammattimiesten hoitaa juttumme rauhassa! Omalla tavallamme.

Rauta nousi naurahtaen.

— Hoitakaa vain. Minä siirryn naisten puolelle.

Matikainen kavahti myös pystyyn. Oli paras lopettaa.

— Mennään kaikki, hän virkahti. — Kiitän herroja tästä keskustelusta. Se on rauhoittanut minua suuresti. Nyt kahvi maistuu hyvältä.

Kotimatkalla Inkeri ohjasi autoa. Hän kertoi vuolaasti, mistä naisten puolella oli keskusteltu. Viimein hänen huomionsa kiintyi miehen vaiteliaisuuteen.

— Mistä herrat tarinoivat? hän kysyi.

— Rikoksista.

— Uh, tietysti! Voi, Kaarlo, ei kai sinua vaadittu mukaan selvittämään taas jotakin murhaa?

— Ei.

— Ihanaa! vaimo huudahti. — Koko illan minä pelkäsin sitä hirveästi.

Siinä hän kuitenkin liioitteli. Illan mittaan hän oli unohtanut, että oltiin ylipoliisipäällikön luona ja että tällä oli ollut erikoiset syynsä kutsujen järjestämiseen.

— He hoitavat juttunsa ilman minua, Rauta sanoi.

Mutta hänen äänensä oli alakuloinen.

Kumpikaan ei aavistanut, että niin toisen ihastus kuin toisen pettymyskin olivat aivan ennenaikaisia.

Kolmas luku.

RAUTA SAA VIERAITA.

Seuraavana aamuna Rauta istui synkeänä toimistopöytänsä ääressä. Hän ei saanut mielestään komisario Tahvolaa. Mies oli hänelle tuntematon. Mutta hänen oli myönnettävä itselleen kadehtivansa nuorelta komisariolta sitä tehtävää, jota tämä oli suorittamassa. Siinä oli jännitystä, ja se oli elämää. Miten tyhjä olikaan siihen verrattuna hänen päivänsä! Istua tylsänä toimistossaan ja odottaa jotakin tapahtuvaksi. Jotakin, josta toiset eivät pääsisi sanomaan, että me hoidamme tämän!

— Niin, tuomari?

Rauta kohotti katseensa pöydän toisella puolella seisovaan tyttöön. Tämän äänessä oli vaativan kysyvä sävy. Mitä kummaa sihteeri olikaan esittänyt hänen ratkaistavakseen?

— Sallinette minun uudistaa ehdotukseni, tyttö virkahti hymyillen. — Tuomarin pitäisi ottaa itselleen uusi apulainen. Joku nuori, pystyvä juristi.

— Soo-o, Rauta äännähti.

Hän ei kuitenkaan miettinyt tehtyä ehdotusta. Sen harkitsemisella ei tuntunut olevan kiirettä. Ylipäänsä hänellä oli kirotun paljon aikaa. Häntä ei tarvittu minnekään. Ei ainakaan sinne, minne hän olisi itse halunnut. Ei esimerkiksi selvittämään sitä arvoitusta, joka kätkeytyi perämies Cornplowin kuolemaan.

Päästäkseen irti tuosta ajatuksesta, josta oli tullut hänelle jo eräänlainen pakkomielle, hän syventyi tarkastamaan edessään seisovaa neitosta.

Vaaleine kiharoineen ja pirteine, säteilevine sinisilmineen Elina Järviö oli hyvin sievä, epäilemättä. Ja pukeutua tuo solakka tyttö osasi. Muuten hän ei olisi sihteerin paikkaa tässä toimistossa saanutkaan.

— Tiedättekö, neiti, mikä minua vaivaa?

Tyttö naurahti.

— Tottahan toki, tuomari. Te olette kyllästynyt hiljaisuuteen.

— No, tätä hiljaisuuttako kanssani jakamaan te haluaisitte tänne minulle vielä kolmannen lakimiestoverin? Vai onko teidän uusin ihastuksenne joku nuori ja pystyvä juristi, jonka tahtoisitte sijoittaa lähellenne, varmuuden vuoksi?

Elina Järviö vastasi arvokkaasti:

— Minun nykyinen ihastukseni on Romanian entinen kuningas. Ja vaikka Mikael onkin nyt virkaheitto, niin häntä tuskin saadaan Suomeen. Minä en tällä kertaa ajatellut itseäni, vaan toimistoa.

— Mikä sitä sitten vaivaa?

— Liian vähäinen työvoima. Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimisto on hukkua työn paljouteen. Tässä paljoudessa ei kyllä nyt ole mitään, mikä jaksaisi todella kiinnostaa teitä, tuomari. Se on teille liian arkista. Mutta hiljaisuutta ei ole muiden kohdalla.

— Sepä uutta. Tiedättekö, neiti Järviö? Kerran sota-aikana minä tulin yllättäen tänne toimistooni, kun minun luultiin olevan turvallisen kaukana. Arvatkaapa, niissä puuhissa tapasin silloin toivorikkaat lainopilliset avustajani.

— He selvittelivät kai joitakin visaisia pulmia, tyttö ehdotti.

Rauta irvisti.

— Todellakin, hyvin visaisia! Tuomari Rajanen oli syventynyt tutkimaan suurennuslasilla postimerkkejään. Eikä hän lainkaan salannut närkästystään sen johdosta, että minä häiritsin häntä tuossa mielihommassaan. Tuomari Niinistö taas oli silloisen sihteerin huoneessa »luotaamassa naissielun syvyyksiä». Hän luotasikin niitä sitten niin suurella innolla, että heillä on nyt kaksi poikaa. Ei kai Rajanen vain ole ottanut tavaksi maleksia teidän huoneessanne?

Elina Järviö pudisti päätään.

— Tuomari Rajanen on periaatteellinen vanhapoika. Sitä paitsi hänellä ja tuomari Niinistöllä on nyt aivan liian paljon työtä ehtiäkseen maleksia missään. Miten käy uuden juristin hankkimisen?

Rauta huokasi.

— Te olette melkein yhtä itsepäinen kuin eräät edeltäjänne. Pankaa ihmeessä ilmoitus lehtiin. Muutenhan Rajaselle ei tunnu jäävän aikaa todistaa teille, että on muitakin miehiä kuin pakolaiskuningas.

Sihteeri oli menossa jo ovella. Sieltä hän kuitenkin kääntyi sanomaan:

— Rouva Rauta soitti. Hän pyysi minua muistuttamaan tuomarille, että huomenna on Martti-pojan syntymäpäivä.

— Kiitoksia, neiti. Muutenkin oli tosin mielessäni, että pojalle on ostettava lahja. Eihän minulla paljon muuta muistamista nyt olekaan.

Raudan ääni ei kuitenkaan kuulostanut yhtä vakuuttavalta kuin sanat. Siksi tyttö esitti:

— Ehkä minä voisin käydä katsomassa, olisiko Stockmannilla jotakin sopivaa...?

— Ei tule kysymykseenkään, että minä vaivaisin teitä sellaisilla asioilla. Isän velvollisuudet, tiedättehän...

Sihteerin sinisilmissä oli humoristinen väike hänen huomauttaessaan:

— Minulla on ystävätär, joka on erään liikkeen toimitusjohtajan sihteeri. Eilen hän jonotti asemalla saadakseen johtajan ja hänen rouvansa sukset pakaasiin. Herrasväki lähti nimittäin hiihtolomalle. Tänään hänellä on urakkana hankkia johtajan uudelle talousapulaiselle asumislupa Helsinkiin. Huomenna hänen pitäisi jostakin löytää välihousut työnantajalleen ja postittaa ne Kolille. Sitten...

— Riittää jo, neiti, Rauta keskeytti nauraen. — Toivottavasti teistä ei tule johtajanne perheorjaa.

Hetkistä myöhemmin hän unohti senlaatuiset probleemit. Pöytäpuhelin pärähti soimaan.

— Matikainen täällä. Anteeksi, että häiritsen.

— Ei haittaa. Kiitoksia miellyttävästä eilisillasta.

— Oh, tuntuu kuin siitä olisi iäisyys! Voitteko heti saapua tänne valtioneuvostoon?

Ylipoliisipäällikön ääni ilmaisi, että hän oli järkyttynyt.

— Miksi minun pitäisi lähteä sinne?

— Puro tuli luokseni tuokio sitten. On tapahtunut jotakin hirveää!

Onko poliisikomentajan suunnitelma ajautunut karille? välähti Raudan mielessä. Hän pakottautui kuitenkin sanomaan välinpitämättömästi:

— Minun on vaikea nyt poistua toimistostani. Töitä, ymmärrättehän...

Matikainen jyräytti tuimasti:

— Siinä tapauksessa me tulemme teidän luoksenne! Meidän täytyy saada keskustella kanssanne!

Hän sulki puhelimen jäämättä odottamaan vastausta.

Seuraavat minuutit matoivat Raudan mielestä sietämättömän hitaasti. Hän tuijotti tyytymättömänä rannekellonsa viisareita, jotka tuntuivat juuttuneen paikoilleen.

Ei kannattanut ruveta miettimään, mitä oli ylipoliisipäällikön dramaattisen puhelinsoiton takana. Rauta koetti vakuuttaa sitä itselleen. Mutta turhaan hän yritti ajatella muuta. Puro oli tullut Matikaisen luo, ja se, mitä hänellä oli ollut kerrottavana, oli saattanut tämän kokonaan tasapainosta. Jotakin oli siis tapahtunut. Jotakin, joka rikkoisi tämän tapauksettoman hiljaisuuden.

Muutamia minuutteja myöhemmin kuului jo eteishuoneesta tuomari Matikaisen kiihkeä, möräkkä ääni. Seuraavassa hetkessä ovi avautui ja sulkeutui kiireisten tulijain jälkeen.

— Nyt on piru merrassa, Rauta! olivat ylipoliisipäällikön ensimmäiset sanat.

Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat kiihtymyksestä punaiset, ja hän hengitti raskaasti.

Pieni, pyöreäkasvoinen poliisikomentaja oli sillä hetkellä surkea näky. Hän muistutti selkäänsä saanutta koiraa, joka niska kyyryssä ja silmissä sanaton rukous ryömii esiin.

— Tervetuloa! Rauta virkahti. — Painakaa puuta ja pankaa tupakaksi.

Puro otti kiitollisena tarjouksen vastaan. Hän painautui nojatuoliin ja nappasi pöydältä savukkeen. Kesti kuitenkin tovin, ennen kuin hän vapisevine sormineen sai tulta.

Matikainen sen sijaan ei halunnut istuutua. Järkyttyneenä hän ravasi edes takaisin. Viimein hän rauhoittui sen verran, että saattoi ruveta purkamaan mieltään:

— Muistanette, että komisario Tahvolan piti saapua Puron luo huomisiltana?

Rauta nyökkäsi.

— No, hän on saapunut nyt jo! ylipoliisipäällikkö huudahti. — Tarkemmin sanoen, hänet on tuotu ihmisten ilmoille!

— Ei kai hän vain ole...

— Ei, hän ei ole kuollut. Ei vielä. Mutta lääkärit sanovat tapausta toivottomaksi. Hänellä on takaraivossaan valtava ruhjevamma, kuin moukarilla isketty. Sitä paitsi hän on saanut tikarin piston keuhkojensa lävitse. Siihen se satu päättyi!

Olivatpa ne uutisia! Rauta tuli ajatelleeksi, että vain hetki sitten hän oli kadehtinut komisario Tahvolan osaa, ja silloin tämä oli jo...

— Milloin ja mistä hänet löydettiin? hän kysyi.

Ylipoliisipäällikkö kiskoi kaulustaan kuin se olisi puristanut hänen paksua kaulaansa. Hän näytti olevan tukehtumaisillaan raivoon.

— Kolmisen tuntia sitten! hän kähisi. — Ja mistä? Siltavuorenrannan kaatopaikalta tai lunta kuljettavasta kuorma-autosta — miten vain haluatte!

— En ymmärrä...

— Kaikkien pyhien nimessä! Matikainen huusi. — Luuletteko minun sitten ymmärtävän?

Hän heittäytyi nahkasohvalle ja murahti äkäisesti poliisikomentajalle:

— Kerro sinä! Sinähän tämän »loistavan» suunnitelman isä olet!

Puro nieleksi tuskaisesti. Hän yritti heikosti puolustautua:

— Suunnitelma näytti niin hyvältä. Eilisiltana Rautakin myönsi, että tässä tilanteessa se oli likipitäen ainoa mahdollinen.

Ylipoliisipäällikkö oli nyt kuitenkin säälimättömällä tuulella. Kiivaasti hän puuskahti:

— Vai hänen selkänsä taa sinä yrität nyt vastuutasi paeta! Eilen sinä pilkkasit Raudan »pikkutarkkoja lavastuksia». Niitä ei muka »käytännöllisessä poliisitoiminnassa» tarvita! Ja kuinkas kävi? Sinun komisariollasi oli onnea — alkuun. Hän pääsi kosketuksiin Cornplowin murhaajien kanssa. Ainakin voidaan niin otaksua. Vai väitätkö sitä vastaan?

Poliisikomentaja sanoi nöyrästi:

— En. En väitä mitään... enää.

— Hyvä edes se! Matikainen ivasi. — Mutta murhaajat paljastivat sinun komisariosi. Ehkä juuri siksi, ettei hän osannut kunnolla englantia. Tai sen vuoksi, että »lavastus» oli muuten kehno. Ja kaiken kukkuraksi nuo roistot nauravat maan poliisivoimille. He heittävät jalkoihimme henkitoreissaan olevan miehemme — se on röyhkeän ylimielisyyden huippu! Tämä kärsimämme nöyryytys on sinun satoasi, Puro!

Poliisikomentaja ei enää puolustautunut. Hän näytti esimiehensä vihan edessä käpristyvän entistä pienemmäksi.

— Kerran minulle sattui korttipöydässä käsittämätön erehdys, hän virkahti valittavasti. — Luulin valttiässän olevan kädessäni. Mutta kun löin sen pöytään, se olikin pelkkä hakku. Nyt minusta tuntuu samanlaiselta...

Raudan kävi sääliksi häntä. Oli miten oli, mies oli yrittänyt parhaansa. Vastustaja oli vain osoittautunut ylivoimaiseksi ja tavallistakin häikäilemättömämmäksi.

— Kuinka Tahvola löydettiin? hän kysyi asiallisen tyynesti.

Puro silmäsi häneen kiitollisena.

— Se on kuin painajaisuni, hän huokasi. Sitten hän ryhtyi nopeasti puhumaan: — Tiedätte kai Siltavuorenrannan ja Pohjoisrannan kulmauksen. Sinne ajetaan nyt autoilla lunta keskikaupungin kaduilta.

Rauta nyökkäsi. Muutama päivä sitten hän oli sattunut sille Kruununhaan kulmalle ja pysähtynyt katsomaan vilskettä tuon lumivuoren ympärillä. Sen huipulle oli kadulta rakennettu lankuista raidepareja, joita myöten autot ajoivat perä edellä ylös. Ulkoreunalta päästettiin sitten lumilastit vyörymään jäälle.

— Tänä aamuna työt alkoivat tavalliseen aikaan hämärissä, poliisikomentaja kertoi. — Eräs auto oli juuri saapunut tuomaan ensimmäistä kuormaansa. Kun koria alettiin vivuta pystyyn, ruumis tuli näkyviin päällimmäisen lumen alta. Paikalle hälytettiin heti poliisi ja ambulanssi. Kun havaittiin, että mies oli hengissä, hänet kiidätettiin Punaisen Ristin sairaalaan. Siellä todettiin hänet komisario Tahvolaksi. Hän ei ole vielä tullut tajuihinsa.

Ylipoliisipäällikkö sanoa töksäytti:

— Eikä tulekaan. Siltä varalta, että sellainen ihme kuitenkin tapahtuisi, minä ilmoitin teidän puhelinnumeronne, Rauta. Sairaalasta soitetaan silloin tänne meille.

Puro selitti:

— Jos Tahvola palaa tajuihinsa, saamme tietysti kuulla, mitä hänelle on tapahtunut. Mutta lääkärit arvelevat tajuttomuuden jatkuvan — kuolemaan asti. Siksi minä määräsin, että siellä on merkittävä tarkoin muistiin jokainen sana ja tavukin, joka haavoittuneen huulilta lähtee.

— Sepä hyvä, Rauta kiitti. — Entä, mitä automiehillä oli kerrottavana?

— Heidän tarinansa on niin fantastinen, että sen täytyy olla tosi, poliisikomentaja vastasi. — Omasta päästään he eivät olisi ikinä pystyneet keksimään sellaista juttua. He olivat olleet puhdistamassa Helenankadun katuvieriä. Muuan maalaisäijä oli ajaa köryyttänyt Kauppatorilta päin heidän luokseen ja kysynyt lähintä kahvilaa. He olivat neuvoneet häntä menemään kulman ympäri Aleksanterinkadulle. Sinne päin äijä, josta he eivät osanneet muuta sanoa kuin että hänellä oli naapukka korville vedettynä ja harmaa parta, oli lähtenytkin. Hänen kuormansa, säkkiresuilla peitetty maalaisreki, oli jäänyt siihen. Automiehet eivät olleet kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, vaan jatkaneet lumen lapioimista auton lavalle. Hetken kuluttua pakkanen oli ruvennut kovasti nipistelemään heitä, ja hekin päättivät pistäytyä kahville.

Matikainen oli otsa rypyssä seurannut kuvausta. Nyt hän äyskäisi:

— Tuosta et kertonut minulle.

Puro uskaltautui huomauttamaan:

— En ehtinyt. Tuskin sain pääasian mainituksi, kun sinä soitit jo Raudalle.

— No, jatka nyt sitten!

— Automiehet olivat kahvilassa vain neljännestunnin. Tarjoilijatar vahvistaa sen. Kun miehet palasivat työhönsä, katu vaikutti edelleen aamuisen autiolta. Mutta autonsa luo tultuaan he näkivät kahden työmiehen olevan lapioimassa siihen lunta. »Painukaa tiehenne», toinen oli tiuskaissut, »tämä on meidän automme». Toinen vieraista oli ärähtänyt toverilleen: »Saatanan jästipää! Sanoinhan mä sulle. Katariinankadulle pomo meitä käski!» Niine hyvineen kaverukset olivat lähteneet. Automiehet olivat nauraneet heidän erehdykselleen ja todenneet ilokseen, että heidän kahvilla ollessaan kuorma oli tullut täyteen. He nousivat autoonsa ja ajoivat pois. Vasta silloin he olivat huomanneet, että maalaiskuorma oli kadonnut. Eivätkä automiehet loppujen lopuksikaan käsittäneet, mikä osuus sillä oli ollut siihen kaameaan löytöön, jonka he hetkistä myöhemmin joutuivat tekemään.

Rauta oli ääneti kuunnellut selostusta.

Asia oli selvä, liiankin selvä. Maaseudulta tuo kuorma ei ollut tullut, vaan sieltä, missä komisario Tahvola oli tavannut kohtalonsa. Runneltuna ja verissään hän oli retkottanut säkkiresujen alla. Ilmeisesti vastustajat — keitä he sitten olivatkin — olivat etukäteen olleet selvillä siitä, että lumen ajajilla oli tapana pakkasaamuina pistäytyä läheisessä kahvilassa. Niinpä »työmiehet» oli lähetetty paikalle odottamaan sopivaa tilaisuutta siirtääkseen uhrin lumikuormaan. Varhaisena aamuhetkenä tuolla pikku kadulla ei ollut pelkoa näkijöistä. Asetelma viittasi siihen, että murhakopla oli, kuten lääkäritkin, vakuuttunut siitä, ettei komisario tulisi enää tajuihinsa voidakseen kertoa, mitä hänelle yön mittaan oli tapahtunut.

— Entä maalaisäijä ja ne kaksi työmiestä? ylipoliisipäällikkö tiukkasi. — Minne ne häipyivät? Ilmaanko?

Poliisikomentaja kohautti toivottomana hartioitaan.

— Heitä etsitään parast'aikaa. Mutta kun kunnollisia tuntomerkkejä ei ole tiedossa, löytämisestä ei ole juuri toiveita.

Matikainen tokaisi purevasti:

— Entä uusi »suunnitelma»? Olet kai keksinyt jo sellaisen?

Puro ryiskeli pitkään. Saatuaan äänensä joten kuten kuntoon hän esitti arkaillen:

— Rikospoliisissa palvelee myös nuorempi Tahvola, komisarion veli. Hän on ylietsivä ja...

— Aiotko murhauttaa koko suvun? ylipoliisipääliikkö pilkkasi.

— Ylietsivä Tahvola on nyt veljensä luona, poliisikomentaja jatkoi kuin ei olisi huomannut keskeytystä. — Hän pyysi minulta sitä suosionosoitusta, että jutun tutkiminen uskottaisiin hänelle.

Matikainen huitaisi torjuvasti kädellään.

— Tätä pirunmoista šakkitehtävää ei ratkaista talonpojilla! Usko se vihdoinkin! Mitä mieltä te olette, Rauta?

— Jos minulla olisi valta määrätä, soisin ylietsivä Tahvolalle hänen pyytämänsä suosionosoituksen.

Ylipoliisipääliikkö jäi tuijottamaan häneen ällistyneenä. Hän oli odottanut aivan muuta. Ellei tälläkään taholla ollut parempaa ehdotettavana, niin suotta hän oli vaivautunut tänne. Väsyneenä hän nojautui sohvan selustaan.

Rauta arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Tyynnytellen hän virkkoi:

— Ehkäpä tilanne ei ole niin toivoton kuin luulette. Ylimielisyydessään murhaajat ovat nyt saattaneet tehdä paljastavan virheen. Mahdollisesti olemme jo ratkaisun kynnyksellä. Jos komisario Tahvola tulee tajuihinsa, niin...

Matikainen keskeytti kiivaasti:

— Jos! Eikö teillä ole parempia sanoja kuin »ehkäpä», »ovat saattaneet», »mahdollisesti» ja »jos»? Ne ovat sanoja, jotka eivät johda mihinkään! Komisario Tahvola kuolee kykenemättä paljastamaan meille mitään. Siitä meidän on lähdettävä. Sanokaa nyt taivaan nimessä, miten sitten tehdään!

Rauta pysytteli rauhallisena.

— Jos niin käy, niin antakaa nuoremman veljen yrittää. Minä en kyllä ole korsikkalaisen vendettan kannattaja. Mutta tässä muodossa suosittelen sitä. Ylietsivä Tahvola on varmasti tekevä kaikkensa kostaakseen veljensä kuoleman paljastamalla rikollisjoukkion.

Ylipoliisipääliikkö tuhahti:

— Pitäisikö minun siis lähettää tuo nuori mies uudeksi teuraaksi, leikkimään merimiestä jollakin ulkolaisella laivalla?

— Ei, Rauta vastasi. — Sen osan minä varaisin itselleni. Tunnelma huoneessa muuttui kuin taikaiskusta.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten poliisikomentaja hypähti paikaltaan ja ryntäsi puristamaan Raudan kättä. Hänellä oli kyynelet silmissä ja samalla hän kuitenkin nauroi toistellessaan:

— Te... te olette suurenmoinen! Kerta kaikkiaan suurenmoinen!

Hän tunsi ääretöntä helpotusta. Kuin okaana pisti hänen mieleensä, että eilisiltana hän oli arvioinut Raudan pelkäksi amatööriksi. No, tarkkaan ottaen, harrastelija hän poliisiasioissa oli. Mutta hänestä sanottiin, ettei hän milloinkaan jättänyt kesken aloittamaansa ajojahtia. Ja satumainen onni hänellä oli monesti ollut. Ehkä olisi tälläkin kerralla. Sitä paitsi oli erinomaista, että Rauta uudistaisi komisario Tahvolan yrityksen. Se olisi paras mahdollinen todistus hänen, Puron, toimenpiteiden periaatteellisesta oikeutuksesta.

Myöskin ylipoliisipäällikkö oli lämmennyt. Innoissaan hän huudahti:

— Teidän mukaan tulonne muuttaa koko tilanteen, Rauta! Luulenpa, että ministeritkin rauhoittuvat kuultuaan teidän ottavan tutkimusten johdon haltuunne.

— Ei, Rauta sanoi. — Ensinnäkin haluan, että te kaksi pidätte asian omana tietonanne. Komisario Tahvola voi vielä tulla tajuihinsa. Silloin minulle ei jää mitään tehtävää. Jos taas minun osuuteni käy tarpeelliseksi, niin itsesäilytysvaistoni vaatii, ettei tieto yrityksestäni pääse leviämään. Ei ministereille eikä — naisille, jotka kummatkaan eivät ole erityisen tunnettuja vaiteliaisuudestaan.

Molemmat poliisipäälliköt naurahtivat. He tunsivat niin suurta helpotusta asian saaman käänteen johdosta, että he olivat valmiit suostumaan millaisiin ehtoihin tahansa. Yhteen ääneen he vakuuttivat pitävänsä asian salassa.

— Se oli siis »ensinnäkin», Rauta, Matikainen hymähti. — Mitä seuraa »toiseksi»?

— Sisäasiainministerille voitte ilmoittaa rikospoliisin parhaiden voimien jatkavan tutkimuksia. Jos on tarpeen, saatatte mainita nuoremman Tahvolan nimen. Hän tehköön täällä kaiken, mitä tehtävissä on. Ja sitä on paljon.

— Paljon? ylipoliisipäällikkö epäili.

— Niin, Rauta vahvisti. — Voimme nyt kyllä pitää varmana, ettei vastassamme ole pelkkiä helsinkiläispoikia ja -tyttöjä. Siihen kategoriaan tämänaamuinen maalaisäijä ja »työmiehet» eivät kuulu. Olemme ilmeisesti tekemisissä melko laajan ja monipuolisen rikollisliigan kanssa. Mutta ainoa tie, jonka toistaiseksi tiedämme johtavan siihen, on tuo ulkolaisten merimiesten kanssa asioiva villiintynyt nuoriso. Tahvolan on varovaisesti pyrittävä saamaan siihen jonkinlainen ote, mikäli tämänaamuisten miesten jäljille ei päästä.

Matikainen nyökkäsi.

— Annan ylietsivä Tahvolalle määräyksen. Tai oikeastaan se kuuluu sinun tehtäviisi, Puro. Pidetään sitä nyt päätettynä. Onko teillä vielä jotakin esitettävänä, Rauta?

— Mieleeni muistuu tuomari Koltta. Jos hän pääsee toteuttamaan eilisen uhkauksensa ja ryhtyy peukaloimaan villiintynyttä nuorisoamme, se voi sotkea koko pelin Tahvolalta. Pitäisi varmistua siitä, ettei hän typerällä asioihin puuttumisellaan hätyytä noita nuoria bisniksen tekijöitä katoamaan näkyvistä. Ei kai ole välttämätöntä antaa Koltalle hänen eilisiltana vaatimaansa luetteloa?

Ylipoliisipäällikkö kiirehti vakuuttamaan:

— Ei. Minä puhuin asiasta tänään ensi töikseni sisäasiainministerille. Katsoin parhaaksi ehättäytyä ennen Kolttaa. Huomautin, etteivät tämän tapaiset jutut kuulu valtiolliselle poliisille. Siinä suhteessa ministeri ei kyllä ollut samaa mieltä kanssani. Mutta hän ilmoitti, että koska Koltalla ja hänen miehillään on nyt tärkeämpää tekemistä, hän antaa Valpolle määräyksen pysytellä Cornplowin jutusta erillään.

Puro naurahti ivallisesti.

— »Tärkeämpää tekemistä»? Kyllä kai!

Samassa puhelin soi.

— Rauta.

Hän kuunteli vaieten. Sitten hän virkahti:

— Kiitoksia, neiti. Tulemme heti.

Laskiessaan kuulokkeen paikoilleen hän ilmoitti vierailleen:

— Sairaalasta soitettiin. Hyvät herrat, olemme hätäilleet suotta. Komisario Tahvola on palannut tajuihinsa.

Hän iloitsi siitä, tietysti. Ollakseen täysin vilpitön itselleen hänen täytyi kuitenkin myöntää tuntevansa toisaalta pettymystä.

Edessä jo häämöittänyt jännittävä taistelu häikäilemätöntä rikollisjoukkiota vastaan jäisi toisten suoritettavaksi.

Neljäs luku.

KOMISARIO TAHVOLA VAIKENEE.

Raudan vieraat olivat jo ovella ja kärsimättöminä odottivat hänen kiirehtivän. Hän kehoitti heitä menemään edellä. Kadulla hän tavoittaisi heidät annettuaan sihteereilleen eräitä ohjeita.

Hän meni viereiseen huoneeseen.

— Neiti Järviö...

Kerrankin hänen tuntui olevan vaikea löytää sanoja.

Tyttö katsoi tarkkaavasti työnantajaansa.

— Te ette näytä enää yhtä kyllästyneeltä, tuomari.

— Minun on pistäydyttävä kaupungilla. Pikku juttu vain, luultavasti.

Sihteeri hymyili.

— Voinko minä tehdä jotakin puolestanne?

— Te vihjasitte, neiti, että Stockmannilla saattaisi olla jotakin...

— Martti-pojalle, niin.

— Minun on pakko painua poliisiherrojen mukana Punaisen Ristin sairaalaan. Jos sattuisin viipymään...

— Olkaa huoleti, tuomari. Hoidan niin, että syntymäpäivälahja tulee lähetetyksi rouva Raudalle.

Esimies oli jo menossa, mutta käännähti vielä kerran sihteeriinsä.

— Minä en aio lähteä vaimoni kanssa hiihtolomalle. Enkä minä käytä toistaiseksi välihousuja. Joten teidän ei tarvitse pelätä...

Tyttö nauroi.

Poliisiauto lähti liikkeelle heti, kun Rauta oli päässyt etuistuimelle. Aamupäivän liikenne oli Aleksanterinkadulla ja Mannerheimintiellä vähäistä. Kaivokadun monesti tuskastuttavasta solmukohdastakin selvittiin pysähtymättä.

— Toivottavasti ehdimme ajoissa, ylipoliisipäällikkö murahti.

Muuta ei vaunussa puhuttu. Ulvovin jarruin auto pysähtyi hetkistä myöhemmin muhkean sairaalarakennuksen paäsisäänkäytävän edustalle.

Vanha, kuivettunut tohtori Listanen, jonka kaljua päälakea harmaat hiustupsut kiersivät kuin seppel, oli heitä odottamassa toisen kerroksen pitkässä käytävässä.

— Herrat saavat suoda anteeksi, hän sanoi särähtelevällä äänellä. — Hoitajatar käsitti minut väärin. Hän tuli kiirehtineeksi tapahtumien edelle.

Ylipoliisipäällikkö synkkeni.

— Tarkoitatteko, ettei komisario olekaan palannut tajuihinsa?

Lääkäri nyökkäsi.

— Kärsivällisyyttä, herrat. Tässä talossa ei kiirehtiminen auta.

Hän opasti vieraat tyhjään toimistohuoneeseen kehoittaen heitä istuutumaan.

— Minä olin vakuuttunut siitä, hän puheli, että mies siirtyy tajuttomana suuren rajan taa. Jos hänellä olisi tavallinen kehon rakenne, hän olisi ollut kuollut jo tänne tuotaessa. Sinään tapaus on nytkin toivoton! Ei edes karhu voisi elävänä selvitä sellaisista vammoista.

Matikainen mitteli hermostuneena huonetta nurkasta nurkkaan.

— Tuon kaiken tiedämme jo, hän mutisi. — Eikä meillä ole aikaa...

Tohtori Listanen jäykistyi.

— Ellei herroilla ole aikaa, niin sille minä en voi mitään. Minulle vain ilmoitettiin teidän haluavan välttämättä olla paikalla, jos ihme sattuu ja potilaamme palaa tajuihinsa. No, se voi tapahtua nyt milloin tahansa. Mutta silloin on kysymys kenties ainoastaan muutamista hetkistä. Minun on nyt mentävä.

Poliisikomentaja pidätti häntä pyytäen kohteliaasti:

— Voisiko tohtori hyväntahtoisesti lähettää ylietsivä Tahvolan tänne? Hänen pitäisi ottaa mukaan muistiinpanot, joita hän on veljensä vuoteen ääressä tehnyt.

Lääkäri nyökkäsi ja poistui.

Tanakka ylipoliisipäällikkö tarkasteli alaistaan otsa rypyissä.

— Osaatpa sinä joskus olla nöyrä, hän tokaisi. — Kun muistelen sinun eilisiltaista ylimielisyyttäsi, niin...

Puro kohautti kapeita hartioitaan. Hän ei ollut nyt väittelytuulella. Hän oli jäänyt oven suuhun ja kuulosti askeleita käytävästä. Sairaanhoitajattaria tuntui rientävän puoleen ja toiseen. Viimein erottui miehen harppominen muista askelista. Kiirehtien hän avasi tulijalle oven.

Ylietsivä Tahvola astui sisään.

Rauta katsoi hyväksyvästi nuorta miestä. Tämä oli pitkä ja voimakasrakenteinen, ehkä pari vuotta vaille kolmenkymmenen. Mustan pystytukan kehystämillä tummilla kasvoilla oli tiukka, katkera ilme. Syvänsinisissä silmissä välähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain lujasti puristamaan ojennettua kättä.

— Miten on veljenne laita? Puro kysyi.

— Huonosti, herra komentaja. Pelkään... Jospa minä saisin nuo roistot kouriini!

— Voitte koettaa, poliisikomentaja sanoi. — Tästä päivästä alkaen saatte ottaa haltuunne sen jutun, jota veljenne oli tutkimassa. Oletteko selvillä siitä?

Tyytyväinen hymy oli vilahtanut tummien kasvojen ylitse.

— Kiitän luottamuksesta, herra komentaja. Jutun tunnen. Ennen lähtöään veljeni selosti sitä minulle. Minun oli määrä olla varalla, tukemassa häntä. En kuitenkaan ehtinyt mukaan. Tämä onnettomuus katkaisi kaiken alkuunsa.

Puro kiirehti ilmoittamaan:

— Tuomari Rauta tulee...

— Hm.

Hiljainen keskeytys sävähdytti pyöreät kasvot punaisiksi. Ylipoliisipäällikkö vielä lisäsi alaisensa hämminkiä hörähtämällä:

— Sinulla on lyhyt muisti, Puro. Mehän lupasimme...

Rauta virkahti:

— Tahvola ja minä sovimme kyllä yhteistyöstä, jos minun mukaan tuloni käy tarpeelliseksi.

— Katsotaan nyt ylietsivän muistiinpanoja, Matikainen kiirehti.

Tahvola laski pöydälle paperiarkin.

— Liekö näistä paljon apua? hän epäili. — Merkitsin tähän kyllä jokaisen veljeni huulilta purkautuneen sanan, jopa tavunkin. Ja onhan niitä tähän karttunut. Mutta ne ovat aivan irrallisia. Tuskin ainoaakaan kokonaista lausetta on mukana.

Kolme miestä kumartui jännittyneinä tutkimaan paperia. Ylipoliisipäällikkö ojentautui ensimmäisenä. Hän oli hyvin pettynyt.

— En tule tuosta hullua hurskaammaksi. Sekin toive siis raukesi.

— Älähän sano, poliisikomentaja intti. — On tässä sentään jotakin.

Matikainen hymähti katkerasti.

— Suunnitelmahan oli sinun. Etkä sinä vähällä myönnä täydellistä epäonnistumistasi. Mitä sinä olet tuosta paperista lukevinasi?

Puro kääntyi vastahakoisesti esimieheensä. Hän koetti urheasti näytellä toiveikasta.

— Eräitä rasteja sen aarniometsän puissa, jossa harhailemme.

Ylipoliisipäällikkö tiedusti ivallisesti:

— Entä, mihin ne rastit sinua opastavat?

— Jaa, vähän vaikea sanoa näin suoralta kädeltä.

Rauta oli vetänyt tuolin alleen ja aloittanut merkintöjen kopioimisen muistikirjaansa. Hän vaikutti innostuneelta.

Poliisikomentaja pani sen merkille. Uusi toivo heräsi hänessä.

— Pidättekö te, Rauta, noita muistiinpanoja merkityksettöminä? hän kysyi jännittyneenä.

— En. Valitettavasti kaikki nimet, henkilötiedot ja osoitteet puuttuvat. Emme siis saa tästä tietää, missä komisario joutui rikolliskoplan kanssa vastakkain. Emme liioin sitä, keitä nuo roistot ovat. Mutta muuten komisarion tragedia on melko täydellisenä luettavissa näistä muistiinpanoista.

— Taivaan nimessä! Matikainen huudahti. — Luuletteko saavanne sen selville tuosta sekasotkusta?

— Se ei ole kovinkaan vaikeaa, Rauta vastasi. — Tulkaa katsomaan, niin minä luen sen teille.

Ylipoliisipääliikkö riensi hänen luokseen. Puro ja ylietsivä työntyivät myös kiihtyneinä Raudan viereen. Kaikki kolme seurasivat tuiskahtamatta sormea, joka pysähtyi milloin minkin sanan kohdalle, kunnes kertomus oli sen osalta selvä.

— Komisario on jo satamassa päässyt kosketuksiin jonkun nuorukaisen kanssa, joka on tarjoutunut hankkimaan hänelle naisseuraa. Komisario on tiukannut, että tytön pitää olla hieno. »Ä fain gööl» on tähän merkitty moneen kertaan.

Rauta silmäsi ylietsivään.

— Te kai kirjoititte kaiken muistiin niin kuin veljenne lausui.

Tahvola nyökkäsi.

— Nuorukainen on vienyt hänet sitten jonnekin autolla. Tarkemmin sanoen, käyttäen perättäin kahta autoa. Opas on jättänyt hänet hienosti kalustettuun pikku huoneistoon. Emäntä on ollut nuori ja kaunis vaaleaverikkö. Nainen on keittänyt kahvia vieraansa tuomista jauhoista. Juodessaan sitä ja komisarion konjakkia he ovat poltelleet »Lucky Strikeja» ja tarinoineet. Emäntä on vaikuttanut ylen hermostuneelta, ja silmät ovat olleet itkettyneet. Nauraen hän on kuitenkin kieltänyt kokeneensa äskettäin jotakin järkyttävää. Hän on muka vain vilustunut. Jotakin muuta hän on sentään tullut tunnustaneeksi. »Snou», on tähän kirjoitettu, lunta. Nainen on siis pyytänyt kokaiinia. Sitä ei hyvin varustetulla komisariolla ole kuitenkaan ollut. Seurustelu on alkuun ollut kankeahkoa. Tässä sanotaan: »shai». Emäntä on varmaan moittinut vierastaan ujoksi.

— Johan nyt jotakin! ylietsivä murahti. — Silloin hän on ensimmäinen nainen, joka väittää sellaista. Veljeni on lukioluokilta asti ollut aikamoinen tyttösankari.

— Tyytymättömyys ei ole tässäkään tapauksessa kestänyt kauan, Rauta huomautti. — Täältä löytyy kokonainen lause: »juu aa tshaaming, veri tshaaming». Olipa kumpi tahansa kuiskinut toiselle, että sinä olet hurmaava, hyvin hurmaava, niin se todistaa heidän illan mittaan lämmenneen. Komisario on luvannut jäädä naisen luo, ja emäntä on poistunut viereiseen huoneeseen valmistautumaan yöpuulle.

Ylipoliisipäällikkö ryiskeli kiusaantuneena.

— Kuulkaapas, Rauta. Te annatte aika omalaatuisen kuvan palveluksessa olevasta poliisimiehestä. Etteköhän selitä noita sanoja hieman liian rohkeasti?

Puhuteltu kohautti hartioitaan.

— Tähän on merkitty muun muassa: »strip, jees, jees». Ensimmäinen sana merkitsee kyllä laivan takilaa. Mutta tässä yhteydessä sitä voi tuskin tulkita muuksi kuin alasti riisuutumiseksi, jonka toinen innokkaasti on hyväksynyt.

Ylietsivä riensi hieman nolona puolustamaan:

— Veljeni ei ole naimisissa. Ja tällaisissa jutuissa joutuu joskus...

— ... vaikka mihin, poliisikomentaja täydensi hänen kesken jättämänsä lauseen. — Sitä paitsi, jos hurmaava nuori nainen tarjoutui menemään komisariomme kanssa vuoteeseen, niin miksi kadehtisimme häneltä sitä iloa?

— Hän ei milloinkaan päässyt sinne asti, Rauta huomautti tyynesti. — Puhelin on eteisessä soinut. Komisario on mennyt ja nostanut kuulokkeen korvalleen. Hän ei ole kuitenkaan kuullut muuta kuin »Ristilukin» alkusävelet. Emäntä on samassa ehättänyt juosten paikalle ja temmannut puhelimen häneltä. Kuultuaan sävelet hän on valahtanut kalpeaksi, työntänyt komisarion huoneeseen ja vääntänyt oven lukkoon. Korva ovea vasten painettuna Tahvola on kuullut naisen sanat: »Nuuskija? Mahdotonta! Joku jenkkikö kertonut? Hangossa noussut laivaan? Pojatko tulevat? Tietysti minä pidätän häntä.»

Puro oli lennähtänyt punaiseksi.

— Teidän tulkintanne noista muutamista tavuista on liian vapaa, suorastaan mielikuvituksellinen, hän vuorostaan moitti.

— Eikä ole! Matikainen ärähti. — Tulkinta on aivan oikea. Se osoittaa, että oli hullua lähettää mies vasta Hangosta laivalle. Aivan niin kuin Rauta eilen sanoi. Taivaan nimessä, jatkakaa!

— Lopusta en ole varma. Sijoittaisin kuitenkin tähän sen, mistä komisario on houraillut aluksi. Ratkaisevat silmänräpäykset ovat saattaneet syöpyä aivoihin niin, että ne ovat ensin purkautuneet tajuttomuuden lävitse.

— Hyväksytään! ylipoliisipäällikkö sanoi. — Antakaa tulla!

Rauta ei pitänyt kiirettä. Hän tuijotti erääseen tavuun.

— »Koon»? hän mutisi. — »Koon»? Mitä se...?

Sitten hän huudahti:

— Hyvänen aika! Loppukeskustelussa on mainittu Cornplowin nimi! Käsitättehän, mitä se merkitsee.

Matikainen tiedusti käheästi:

— Miten te tulkitsette sen?

— Jos nainen on lausunut sen, hän on pelännyt Tahvolaa odottavan saman kohtalon kuin Guy Cornplowia. Silloin hänen on täytynyt tavata tuo amerikkalainenkin. Ehkä myös tämä on kulkenut hänen käsiensä kautta. Se selittäisi, miksi nainen komisariosta vaikutti hermostuneelta ja itkettyneeltä. Cornplowin murha tapahtui niin äsken kuin viime sunnuntain vastaisena yönä. Jos taas komisario on maininnut tuon nimen, niin hän lienee vakuuttunut naisen osuudesta amerikkalaisen murhaan.

Ylipoliisipäällikkö hengitti raskaasti ja kuuluvasti. Puro kostutteli kielenpäällä kuivia huuliaan. Vain ylietsivä säilytti tavallisen tyyneytensä. Hän oli koko ajan ollut varma siitä, että veli oli ollut oikeilla jäljillä eikä suinkaan ollut eksynyt huvittelemaan minkä tahansa naikkosen kanssa.

— Mitä sitten on tapahtunut? hän uskaltautui kiirehtimään.

— Uskoipa vaaleaverikkö komisariota nuuskijaksi tai ei, hän on halunnut pelastaa tämän. Hän on kiirehtinyt miestä lähtemään nopeasti. Roistot ovat kuitenkin olleet vinhoja liikkeissään. Kun komisario on rientänyt eteiseen ja sulkenut naisen huoneeseen hälyttääkseen puhelimitse apujoukkoja paikalle, miehiä on tunkeutunut omilla avaimillaan sisään. Ennen kuin hän ehti saada yhteyden poliisilaitokselle, hänet on lyöty lattiaan. Millä häntä liekin isketty takaraivoon, niin se sammutti hänen tajuntansa.

Kun Rauta lopetti, hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

— Olettepa te aika noita, Matikainen huoahti kuivaten kostunutta otsaansa. — Tuosta sekasotkusta minä en olisi ikinä uskonut kenenkään saavan irti mitään.

Rauta tuijotti eteensä. Pitkän tovin jälkeen hän virkahti:

— Ihmettelenpä...

Poliisikomentaja oli tuijottanut häntä pitkään katseessaan vastahakoista ihailua. Nyt hän kysäisi uteliaana:

— Mitä niin?

— Ajattelen vain, miten tuon naisen mahtoi käydä. Pääsivätkö miehet selville siitä, että hän oli ollut valmis pelastamaan heidän uhrinsa? Silloin hän on kenties jo poissa pelistä.

Ylipoliisipäällikkö murisi:

— Kaikkea te mietiskelette. Tuollaisen heilakan kohtalosta viis!

— Moraaliselta kannalta saatatte olla oikeassa, Rauta myönsi lauhkeasti. — Mutta tutkimustemme kannalta olisi ensiarvoista, että hänen olisi onnistunut säilyttää asemansa. Vihollisleirissä nainen, jolla on inhimillisiä tunteita, voi kiperässä paikassa olla arvaamattomaksi avuksi.

Puro naurahti merkitsevästi.

— Etenkin, kun hän on nuori ja kaunis...

Rauta ei viitsinyt vastata hänelle.

— Älä jaarittele typeryyksiä, Puro, Matikainen ojensi alaistaan. — Eräs yksityiskohta palautui nyt kuulemastani mieleeni. Komisarion tarttuessa puhelimeen soitettiin »Ristilukkia». Ja sen kuullessaan nainen säikähti. Niistä sävelistä hän siis tiesi, mistä soitettiin. »Ristilukki» on kai jonkinlainen tuon murhaajakoplan tunnus.

— Hyvin mahdollista, Rauta yhtyi.

Kaikki hätkähtivät, kun ovi samassa avattiin. Vanha lääkäri kuiskasi kynnykseltä:

— Tulkaa. Hän on palannut tajuihinsa.

Hetkistä myöhemmin he seisoivat tiheänä rykelmänä haavoittuneen vuoteen ääressä. Potilaan luona istunut valkopukuinen hoitajatar oli lääkärin viittauksesta jättänyt huoneen.

Komisario makasi kyljellään. Pää oli paksuissa kääreissä. Miehekkäät kasvot olivat melkein yhtä valkoiset kuin pielus, jolla ne lepäsivät.

Poliisikomentaja aloitti:

— Tahvola, kuuletteko minun ääneni?

— Kyllä.

— Missä on se huoneisto, jossa teitä lyötiin?

Haavoittuneen kasvot värähtivät. Hän sulki silmänsä ja mutisi:

— En muista.

Matikainen tarttui puheeseen:

— Komisario Tahvola, minä olen ylipoliisipäällikkö. Koettakaa muistaa! Osoite!

— En muista.

Puro kiivastui:

— Teidän täytyy!

Tohtori Listanen sekaantui asiaan:

— Minun on vaadittava, ettei potilaalle huudeta.

Poliisikomentaja pakottautui hillitsemään ääntään. Hänen sävynsä oli kuitenkin kiihkeä ja vaativa, kun hän toisti:

— Teidän täytyy. Täytyy muistaa. Se on tärkeää. Hyvin tärkeää. Veljenne jatkaa niitä tutkimuksia, jotka teiltä katkesivat.

Mustat silmät avautuivat. Ne suuntautuivat hetkeksi ylietsivä Tahvolaan. Haavoittunut huokasi.

Matikainen tiukkasi:

— Kuka oli se nainen, jonka tapasitte?

— En muista... ketään naista.

Ylipoliisipäällikön kulmikkaat kasvot kuvastivat pettymystä ja katkeruutta. Kiivaasti hän käännähti Rautaan turvautuakseen hänen apuunsa.

Äskeinen hoitajatar tuli äänettömästi huoneeseen. Hän puhui jotakin kuiskaten lääkärille. Tämä ilmoitti:

— Sisäasiainministeriöstä on soitettu. Ministeri käskee ylipoliisipäällikköä ja poliisikomentajaa heti luokseen.

Helpotus ja hiljainen ironia sävyttivät vanhan miehen ääntä. Ilmeisesti hän oli tyytyväinen tähän käänteeseen.

Matikainen murahti vihaisesti.

— Jääkää te tänne, Rauta, hän sanoi. — Koettakaa saada miehestä jotakin irti. Kuulemme sen sitten teiltä. Ministeri on sillä tuulella, ettei ole hyvä vitkastella. Tule, Puro!

Lääkäri lähti saattamaan heitä. Hoitajatarkin katosi. Rauta nosti tuolin vuoteen ääreen ja istahti odottamaan. Ylietsivä oli jäänyt seisomaan veljensä jalkopäähän. Hänkin odotti.

Viimein mustat silmät aukenivat jälleen. Aivan kirkkaina ne suuntautuivat ensin vieraaseen ja sitten veljeen.

— Kuka hän on?

— Tuomari Kaarlo Rauta, ylietsivä vastasi. — Minulla on kunnia saada työskennellä yhdessä hänen kanssaan. Tunnethan hänet maineeltaan, Erkki.

— Kyllä.

Sitten haavoittunut alkoi puhua hiljaa ja vaivalloisesti:

— Miehistä en muista mitään. He tulivat niin äkkiarvaamatta. En nähnyt heitä, kun kaikki jo pimeni.

— Entä poika? ylietsivä kysyi. — Hän, joka laivalta opasti sinua.

— Poika? komisario kuiskasi. — Pieni, mustatukkainen, kyömynenäinen. Hän änkyttää.

Jokainen sana näytti vaativan häneltä suurta ponnistusta. Jokin tuntui painavan häntä, jokin, mikä pakotti hänet puhumaan.

— Tiedättekö, hän sai viimein kysytyksi, miten tytön on käynyt?

— Emme, Rauta vastasi. — Tiedämme ainoastaan sen, että oli joku tyttö. Emme muuta.

Hauras hymy varastautui komisarion huulille.

— Hän ei ollut mikään paha tyttö. Hän yritti pelastaa minut.

— Ja siksi te ette halua ilmoittaa hänen osoitettaan ja tuntomerkkejään, Rauta virkahti. Se oli pikemminkin toteamus kuin kysymys.

— Hänen osansa... on lopussa... pelkään.

Mustat silmät sulkeutuivat jälleen. Haavoittunut vaikutti loppuun kuluneelta.

Pieni sairashuone jäi hiljaiseksi. Talvisen keskipäivän aurinko pilkisti pilvien lomasta esiin. Viluisina sen säteet sukeltautuivat sisään ja leikkivät hetken valkealla seinällä kuolevan pääpuolessa. Sitten oli kuin näkymätön käsi olisi vetänyt ne pois.

Rauta nousi äänettömästi. Täällä ei ilmeisesti ollut enää mitään tehtävissä.

Silloin komisarion huulilta pääsi muutamia sanoja. Ne muovautuivat sanomattoman hitaasti ja tuskaisesti:

— Sormus... kuusi kiveä... vihreää kiveä... Paavo... jos näet sen, varo... Ristilukki...

Ääni katkesi. Rauta odotti kauan, mutta jatkoa ei tullut. Hän poistui varpaisillaan huoneesta.

Ylietsivä Tahvola seurasi häntä käytävään.

— Ette saa tuomita veljeni vaikenemista kovin ankarasti, tuomari. Tavallaan minä ymmärrän hänen kantansa.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Niin minäkin ymmärrän, hän vastasi. — Enkä moiti häntä. Me kaksi saamme yrittää päästä alkuun niiden tietojen varassa, jotka häneltä saimme. Niitä ei ole niinkään vähän. Tulkaa illalla kotiini, jotta voimme sopia yhteistyöstämme.

Pari tuntia myöhemmin ylietsivä soitti hänelle.

Komisario Tahvola oli siirtynyt suuren rajan toiselle puolelle.

Salaisuutensa hän oli vienyt mukanaan.

Viides luku.

INKERIN VAISTO.

Rauta tuli vasta iltamyöhällä kotiin. Hänellä oli ollut työteliäs iltapäivä. Mutta niinpä kaikki olikin valmista huomista matkaa varten.

Inkeri otti hänet vastaan hieman ilkamoiden:

— Sinun pakettisi tuli Stockmannilta.

— Mikä paketti?

— Syntymäpäivälahja Pikku Jättiläiselle.

— Ah se! Oliko siinä jotakin vikaa?

— Päinvastoin. Etukäteen pelkäsin sinun ostavan jotakin, mitä pojalla jo on, tai muuten mahdotonta. Isäthän ovat sellaisia... Täytyy myöntää, että sinä olet kehittynyt avioliitossa minun kanssani. Lahja oli oikein hienolla maulla valittu.

— Hyvä, että olet tyytyväinen. Katsotaanpa sitä vielä yhdessä.

Vaimo hymähti.

— Miksi? Sinähän näit sen Stockmannilla. Ja minä täällä. Nyt se on kauniisti uudelleen paketoituna Martin vuoteen alla. Odottamassa huomisaamua. Oliko se hyvin kallis?

— E-ei. Söin jo kaupungilla, kuten sinulle puhelimessa ilmoitin. Onko sinulla kahvia?

— Hetken kuluttua, sinä taitava lahjojen ostaja. Tuon sen sinun huoneeseesi.

Kun Inkeri saapui kahvitarjottimineen, Rauta poltti jo kolmatta savuketta. Hän istui tupakkapöydän ääressä syviin ajatuksiin vaipuneena.. Kaataessaan ensimmäistä kupillista vaimo kysäisi:

— Entä ylietsivä Tahvola, josta puhelimessa mainitsit?

— Hän tulee vasta myöhemmin.

Inkeri virkahti kevyesti:

— Tuomari Puro soitti kello 15:n maissa. Hän kysyi sinua. Kuultuaan, ettet ollut kotona, hän uteli, joko minä tiedän...

Rauta rypisti otsaansa.

— Tiedät mitä?

— Sen minäkin olisin halunnut kuulla. Mutta poliisikomentaja naurahti vain. Hän vaikutti nolostuneelta. Asemaansa hän yritti parantaa sanomalla jotakin, mikä sai minut ajattelemaan rumia sinusta.

Vaimo hymyili. Mutta mies kuuli hänen äänestään, ettei hän laskenut pelkästään leikkiä.

— Minusta?

— Niin. Puro selitti unohtaneensa. Unohtaneensa sinun jyrkän mielipiteesi naisista. Sinä olet kuulemma tänä aamuna ilmoittanut hänelle ja ylipoliisipäällikölle olevasi sitä mieltä, että ministerit ja naiset eivät osaa säilyttää salaisuuksia. Hänen olisi sen vuoksi pitänyt arvata, niin hän sanoi, ettet sinä ole kertonut minulle uudesta tehtävästäsi.

Hän veti välillä henkeä. Sinisilmissä oli närkästynyt katse, kun hän jatkoi:

— Minulle on herttaisen yhdentekevää, mitä puhut ministereistä. Mutta että sinä voitkin rinnastaa meidät naiset kaikenlaisiin lörppäsuihin! Sitä paitsi, jos nykyinen sihteerisi on luonteeltaan lavertelevainen...

— Neiti Järviö ei ole. Se sinun pitäisi tietää.

Inkeri naurahti.

— Niin, tosiaan. Hänhän tekeytyi aivan tietämättömäksi siitä, mistä silkkisamettinen juhlapukukangas, jonka viime lokakuun 5:ntenä sain, oli ostettu. Ja sinun taas oli pakko myöntää, kuten ehkä muistat, ettei sinulla ollut siitä aavistustakaan... No, sitä vähemmän ymmärrän, mistä sinä, Kaarlo, olet saanut surulliset kokemuksesi naisista.

— Ajattelin noiden poliisiherrojen rouvia. Enkä suinkaan sinua. Sinä olet aivan toista luokkaa. Joka kerran, kun minulla on ollut jotakin tekeillä, olen huoleti voinut uskoa sinulle salaisimmatkin ajatukseni.

Inkeri nyökkäsi. Hän oli tyydytetty, mutta vain puoliksi.

— Eikä sinulla ole ollut syytä katua sitä, hän huomautti. — Mutta tällä kertaa et ole vielä luiskahtanutkaan. Ja kuitenkin tunnen jotakin olevan ilmassa. Vai erehdynkö?

— Et. Juuri siitä haluan puhua kanssasi. Siksi kutsuin ylietsivä Tahvolan tänne vasta kello 23.

Miehen sävy oli niin totinen, että Inkeri säpsähti. Hän jätti kujeilunsa ja kumartui huolestuneena lähemmäksi.

— Onko se sama juttu, jonka vuoksi meidät kutsuttiin eilisillaksi tuomari Matikaisen luo?

Rauta nyökkäsi.

— Mutta sinähän sanoit heidän hoitavan juttunsa ilman sinua, vaimo muistutti.

— He ovat muuttaneet mieltään. Minä matkustan huomenna Ruotsiin. Voi kestää viikon tai parikin, ennen kuin seuraavan kerran saan istua näin kotoisesti kanssasi.

— Onko kysymys jostakin hyvin vakavasta?

Mies myönsi:

— On. Rikollisjoukkiosta, jota me nimitämme Ristilukiksi. Ainakin kaksi murhaa on jo sen tilillä.

— Voi, Kaarlo...!

Inkerin ääni värisi. Hänestä tuntui pahalta, että hän oli vain naljaillut, sillä aikaa kun hänen miehensä ajatukset askartelivat kuolemanvakavissa asioissa. Ja Kaarlo lähtisi... Sietämättömän jännityksen ja odotuksen aika alkaisi siis jälleen hänelle. Hän puristi huulensa yhteen. Valittaa hän ei tahtonut. Sitä paitsi hän tiesi, ettei se auttaisi mitään. Vasta ollessaan taas varma äänestään hän virkahti:

— Kerro.

Rauta ryhtyi selostamaan hänelle, mitä oli tapahtunut siitä pitäen, kun perämies Cornplow oli astunut jätkäsaaressa maihin.

Vaimo kaatoi pari kertaa kahvia. Muuten hän istui hievahtamatta kuunnellen. Hänen hienopiirteiset kasvonsa kuvastivat keskittynyttä tarkkaavaisuutta.

Viimein lopetettuaan Rauta kysäisi:

— Mitä minun pieni, viisas »tohtori Watsonini» sanoo?

Inkeri nyrpisti nenäänsä nimitykselle, josta hän ei pitänyt. Hän tyytyi kuitenkin sanomaan vain:

— En mitään, vielä.

Samassa ovikello soi. Sisäkkö tuli ilmoittamaan:

— Ylietsivä Tahvola.

Vieras otettiin sydämellisesti vastaan. Hän torjui emännän esitykset kahvista tai grogista. Näin iltamyöhällä, ei toki. Oli ilmeistä, että hän arasteli nuoren rouvan läsnä oloa ja koko ympäristöä, johon oli joutunut.

Miehet syventyivät esillä olevaan juttuun. Inkeri seurasi heidän keskusteluaan vain puolella korvalla. Äkkiä hän kysäisi:

— Missä tuo laiva, »Ambrose», nyt on?

Ylietsivä silmäsi häneen kummastuneena.

— Hyvä rouva, emmehän me ole siitä puhuneet.

Rauta hymähti hänen sävylleen.

— Vaimoni tuntee koko jutun. Minulla on tapana pitää hänet tapahtumien tasalla. Usein hänen vaistonsa on auttanut minua oikeaan.

Tahvola kumarsi emännälle.

— Pyydän anteeksi. En suinkaan tarkoittanut, että...

Hänen oli vaikea muovata loppuun lausetta. Inkeri tunsi hänen kaikesta huolimatta ihmettelevän, että nainen osallistui tällaiseen keskusteluun. Hän soi kuitenkin nuorelle miehelle valoisan, ystävällisen hymyn.

— »Ambrose»? Rauta virkahti. — Onpa hyvä, että otin selon siitä. Voin siis tyydyttää tiedonhalusi. Laiva lähti tiistaina täältä. Nyt se on Tukholmassa täydentämässä lastiaan. Sieltä se jatkaa matkaansa New Yorkiin. Miksi kysyt sitä?

— Mieleeni vain juolahti... Inkeri vastasi hidastellen. — Tutkivatko meikäläiset poliisiviranomaiset perämies Cornplowin hytin?

— Eivät. Laivan kapteeni oli sinetöinyt hytin. Hän oli ilmoittanut haluavansa antaa vainajan tavarat hänen omaisilleen sellaisina kuin nuori Cornplow oli ne jättänyt.

— Vahinko...

Rauta vilkaisi tutkivasti vaimoonsa.

— Miksi? Luuletko tuossa hytissä olleen jotakin kiintoisaa? Laivan kapteeni oli suorittanut siellä tarkastuksen ja vakuuttanut, ettei siellä ollut mitään, mikä voisi valaista perämiehen murhaa.

Inkeri sanoi hiljaisesti:

— Siitä huolimatta sieltä olisi voinut löytyä jotakin, jos oikein tarkkaan olisi haettu. Ainakin kuvittelen niin. Mutta saattaa olla, että erehdyn.

Tahvola tarkkasi kiinnostuneena heitä. Hän oli arvioinut emäntänsä ihastuttavaksi naiseksi, mutta ei liioin enemmäksi. Tuolla hennolla, kauniilla rouvalla ei olisi luullut olevan mitään osaa kuuluisan miehensä työssä. Rauta näytti kuitenkin suhtautuvan vakavasti hänen huomautuksiinsa. Ylietsivästä se tuntui käsittämättömältä. Ikään kuin pelkällä naisen vaistolla saattaisi olla arvoa rikostutkimuksissa!

Isäntäväki ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota hänen epäuskoiseen hymyynsä. Rauta tiedusti vaimoltaan:

— Mitä sinä kuvittelet? Anna kuulua!

Inkeri väisti hänen katsettaan. Hän sormeili rannerenkaansa lukkoa vastatessaan:

— Sinä ehkä naurat minulle. Kenties molemmat nauratte. Mutta minusta tuntuu, että tämän jutun takana on jotakin... jotakin enemmän.

— Enemmän?

— Niin. Enemmän kuin taistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten dollareista.

Rauta hymähti.

— Silloin olisi pakko todeta taas kerran, että sokeakin kana löytää joskus jyvän.

Varjo lennähti vaimon kasvojen ylitse.

— Tarkoitatko minua?

— En suinkaan! Vaan Valpon tuomari Kolttaa, joka eilisiltana uumoili Cornplowissa vakoilijaa.

— Sitä minä en väitä, Inkeri puolustautui.

— Mitä sitten?

— En tiedä. Siihen kysymykseen voitaisiin saada vastaus »Ambrosen» neljännen perämiehen hytistä, kenties. Minusta vain koko juttu vaikuttaa siltä, että jokin suuri peli on käynnissä.

Tahvola puuttui keskusteluun innokkaasti:

— Tarkoitatteko sitä seikkaa, että roistot eivät kaihtaneet murhaamasta veljeäni?

Inkeri pudisti päätään.

Rauta kiirehti sanomaan:

— Teidän veljenne kuolemaan ei sisälly mitään arvoituksellista. Hän oli päässyt sen rikolliskoplan jäljille, jonka tunnolla Cornplowin murha on. Jos veljenne olisi ehtinyt hälyttää apuvoimia paikalle, Ristilukin arvoitusta ei enää olisi olemassa. Siksi hänet raivattiin pois. Jos minä vuorostani joutuisin saman kohtalon alaiseksi...

Vaimon silmät kuvastivat kauhua.

— Voi, Kaarlo!

Rauta rauhoitti häntä:

— Älä toki säiky pelkkää mahdollisuutta. Olen joskus ennenkin ollut tekemisissä häikäilemättömien vastustajien kanssa ja aina selvinnyt.

Inkeri nyökkäsi. Kyllä hän muisti nuo aikaisemmat kerrat, mutta myös sen, miten hiuskarvan varassa selviytyminen oli usein ollut. Hän pakottautui kuitenkin karkoittamaan masentavat ajatukset. Niiden valtaan heittäytymällä hän ei voisi hiukkaakaan auttaa miestään. Hän keskittyi kuuntelemaan tämän tyyntä selvittelyä:

— Tahdoin vain korostaa, että jos minulle kävisi samoin kuin kelpo komisariolle, niin se ei liioin loisi mitään uutta valaistusta Ristilukin olemukseen. Murhaajakopla, joka on kerran sanonut A, ei kaihda jatkamasta B:llä ja C:llä.

Vaimo kysäisi äkisti:

— Miksi perämies Cornplow ylipäänsä murhattiin?

Molemmat miehet katsahtivat häneen. Ylietsivä näytti pelkästään kummastuneelta, Rauta sen sijaan kiinnostuneelta.

Inkeri osoitti sanansa miehelleen:

— Olkoon niin, kuten sanot, että ulkolaisilla laivoilla asioivan villiintyneen nuorison etunenään on astunut uusi, häikäilemätön johtaja. Tuo selitys ei kuitenkaan riitä.

— Eikö?

— Ei. Se selittäisi ne tapaukset, joissa merimiehet lyötiin tajuttomiksi. Mutta... Miksei perämies Cornplowia kuitattu samalla tavoin? Kuolleelta ei voida riistää enempää kuin tajuttomalta.

Ylietsivä rypisti otsaansa. Hänestä tällainen teoretisointi oli ainoastaan ajan hukkaa. Hän tokaisi kuivasti:

— Ehkä murha tapahtui vahingossa. Sellaista sattuu.

Emäntä oli heti valmis perääntymään.

— Tietysti... Tietysti te tiedätte ne asiat paljon paremmin kuin minä. Sanoinhan jo, että minun aavisteluni voivat olla aivan naurettavia.

Rauta oli painunut mietteisiinsä. Kulmat rypyssä hän poltteli savuketta.

— Nuorta amerikkalaista oli ammuttu suoraan sydämeen, hän mutisi. — Muita väkivallan merkkejä ei ruumiissa havaittu. Nämä seikat eivät viittaa vahinkoon... Sitä paitsi, nyt älyän sen, tuo murha ei tapahtunut vahingossa.

Tahvola ei pystynyt seuraamaan hänen ajatuksen juoksuaan. Epäillen hän kysäisi:

— Eikö?

— Ei, Rauta toisti. — Ihmettelen nyt, ettei se seikka heti pistänyt silmiini. Ainoa selitys siihen on se, että tapahtumat ovat vyöryneet ylitseni jättämättä aikaa ajattelemiseen... Jos Cornplowin murha olisi ollut harhaisku, Ristilukin joukkio olisi säikähtyneenä hajaantunut kaikkiin ilmansuuntiin. Se on kuitenkin pysynyt paikoillaan, kuten veljenne kohtalosta tiedämme. Ristilukin edustaja käy edelleen ulkolaisilla laivoilla. Ja hänen kaunis, vaalea houkutuslintunsa ottaa yhä vieraita vastaan hienossa pikku huoneistossaan. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee, Tahvola?

Ylietsivä pudisti päätään.

— Ensinnäkin se paljastaa, että tekeillä ollut kaappaus on suuri. Niin suuri, ettei Ristilukkia arasteluttanut suorittaa murhaa. Toisekseen tiedämme nyt, että kaappaus on kesken. Joukkio tavoittelee yhä saalista, jonka suhteen Cornplow muodostui sille pettymykseksi.

— Tosiaankin! Tahvola huudahti.

Inkeri aloitti:

— Mutta...

— Hetkinen, Rauta keskeytti hänet. — Myönnän itsekin, ettei tämä vielä sisällä vastausta kysymykseen, miksi nuori amerikkalainen murhattiin.

Hän heitti savukkeensa tuhkakuppiin ja sytytti heti uuden. Vetäistyään muutamia sauhuja hän jatkoi:

— Sillä kohdalla joudumme arvailujen varaan. Mutta yrittäkäämme. Tiedämme ainoastaan sen, että Cornplow, joka ei aikaisemmin ollut käynyt Suomessa, tuli Buenos Airesista. Ei ole kenties liian mielikuvituksellista otaksua, että Ristilukki tiesi tai luuli hänellä olevan meren takaa tuotavana jotakin hyvin arvokasta. Silloin voisimme päätellä, että Cornplow murhattiin, koska Ristilukki ei häneltä saanut tuota himoitsemaansa jotakin. Joko herrat eivät sopineet hinnoista tai nuori amerikkalainen ei yksinkertaisesti voinut luovuttaa tuota odotettua saalista.

— Ei voinut? Inkeri kysäisi epäuskoisena. — Mitä sillä tarkoitat?

Rauta hymähti.

— Meidän on pakko ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että Ristilukin saama tieto oli väärä. Ehkei Cornplowilla ollutkaan mukanaan mitään, jolloin joukkio suotta epäili häntä petturuudesta. Siinäkin tapauksessa murha oli loogillinen seuraus.

Ylietsivän mielenkiinto oli viimein herännyt. Tällaisella teoretisoinnilla oli sittenkin puolensa. Rikosten tausta alkoi hahmottua esiin. Syvänsiniset silmät kiiluen hän seurasi isäntäväen keskustelua.

— Suokaa anteeksi kysymykseni, tuomari, hän innostui. — Onko välttämätöntä otaksua, että Ristilukki ei saanut haltuunsa sitä, mitä halusi? Ehkä hän päinvastoin sai ja Cornplow murhattiin, jotta hänen kaltaisensa ulkopuolinen ei pääsisi lavertelemaan.

— Ei, Rauta torjui. — Jos Ristilukki olisi onnistunut, hän olisi joukkioineen kadonnut näköpiiristä, ainakin toistaiseksi. Niinpä teidän arvelunne ei voi pitää paikkaansa.

Naurahtaen hän lisäsi:

— Tällä hetkellä näyttää siltä, että naisen vaisto on osoittautunut ylivoimaiseksi kilpailijaksi meidän miesten kaikelle poliisikokemukselle.

Inkeri lehahti punaiseksi.

— Sinä pilailet, Kaarlo.

— En suinkaan, mies torjui. — Olen päinvastoin valmis tähän erään hyväksymään sinun otaksumasi, että Cornplov murhattiin, koska häneltä ei saatu sitä, mitä Ristilukki odotti.

— Sinä itsehän siihen päädyit, vainio huomautti. — Minä olen vain...

Rauta hymyili hänelle.

— Älä heittäydy turhan vaatimattomaksi. Se ei pue sinua... Sinä huomautit, että tämän jutun takana täytyy olla jotakin enemmän kuin taistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten dollareista. Lisäksi vihjasit, että »Ambrosen» neljännen perämiehen hytti saattaisi sisältää salaisuuksia. Sinä olet siis laatinut piirustukset, joiden mukaan minä olen rakentanut. Tulevaisuus saa näyttää, kestääkö rakennus vai romahtaako se.

Ylietsivä yhtyi lämpimästi kiitokseen:

— Minusta te, rouva Rauta, olette aivan ihmeellinen. En olisi ikinä uskonut...

Ujouttaan hän jätti lauseensa kesken. Hän oli tottumaton pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.

Inkeri hymyili hänelle sydämellisesti.

— Sallikaa minun lausua julki iloni siitä, että juuri te, herra Tahvola, työskentelette tässä jutussa mieheni kanssa yhdessä. Te olette niin turvallinen.

Nuori mies meni pahasti hämilleen.

Rauta virkkoi:

— Edellyttäen, että te kaksi olette nyt lopettaneet keskinäisten kohteliaisuuksien vaihdon, ylietsivän ja minun olisi vielä sovittava eräistä yhteistoimintamme yksityiskohdista.

Inkeri vilkaisi kelloon.

— Oh, puoliyö on jo ohitse. Minun on aika lähteä järjestämään matkatavaroitasi kuntoon. Hyvää yötä, herrat!

Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi miehensä työhuoneeseen, vieras oli mennyt.

Rauta istui tupakoiden vanhalla paikallaan. Vaimo hakeutui hänen tuolinsa sivunojalle. Huoli miehen kohtalosta masensi hänen mieltään. Pakottautuen ajattelemaan muuta hän kysäisi:

— Millainen Tahvolan osa on?

Mies kuuli äänestä, että kyynelet eivät olleet kaukana. Hän kietoi käsivartensa suojelevasti hoikalle vyötärölle.

— Hän yrittää päästä sen »maalaisäijän» ja niiden kahden »työmiehen» jäljille, jotka näyttäytyivät Helenankadulla, hän vastasi. — Se on melko toivoton urakka, kun tuntomerkit ovat miltei olemattomat. Onneksi tiedämme enemmän siitä Ristilukin edustajasta, joka opasti komisario Tahvolan hänen matkanpäähänsä. Tuon pienen, mustatukkaisen, kyömynenäisen ja änkyttävän nuorukaisen pitäisi olla tavoitettavissa, ellei hän ole kokonaan kadonnut näyttämöltä. Hänen kauttaan ylietsivä koettaa saada yhteyttä muuhun joukkioon.

Inkeri vapisi.

— Te... te molemmat... leikitte kuoleman kanssa...

Rauta nousi. Huolestuneena hän katsoi vaimoaan.

— Turha pelko, hän hymähti.

Hän huomasi kuitenkin, ettei vaimo ollut niin vain tyynnytettävissä. Hän nosti hänet syliinsä ja virkahti:

— »Meidän rouva» on väsynyt, ja hänet viedään nukkumaan.

Laskettuaan hänet makuuhuoneen peilipöydän ääressä olevalle jakkaralle mies kysäisi:

— Etkö voisi myöntää, että olet tyytyväinen?

— Siihenkö, että sinä lähdet jälleen luotani? Kaarlo, miten voit kysyäkään sellaista!

— En tarkoittanut sitä, mies torjui hymyillen.

— Mitä sitten?

— Sitä, että sinulla olisi täysi syy olla tyytyväinen soitettuasi taas tänä iltana ensi viulua.

Alakuloinen hymyn väre ilmaantui Inkerin huulille.

— Soitinko minä sitä?

— Kyllä! Minä yhdyn täydestä sydämestäni ylietsivä Tahvolaan: sinä olet ihmeellinen.

Kuudes luku.

GUY CORNPLOWIN SALAISUUS.

Taivas kaartui pilvettömänä Tukholman yllä. Lyhyt talvipäivä oli päättymässä.

Sodan köyhdyttämän Suomen kaupunkien jälkeen katukuva vaikutti värikkäältä. Ensimmäiset valomainokset oli jo sytytetty, vaikka ne vielä näyttivät hieman avuttomilta kilpaillessaan laskemassa olevan auringon kanssa. Myymälöiden kirkkaasti valaistut näyteikkunat olivat tulvillaan rauhan aikaista loistoa. Kiiltävät, uusinta mallia olevat henkilöautot kiitivät puoleen ja toiseen muodostaen tämän tästä yhtämittaisia jonoja. Yksinpä töistään kiiruhtavat konttorityttöjenkin parvet kirkkaan punaisine, vihreine ja sinisine hattuineen ja takkeineen tuntuivat huokuvan elämän iloa ja huolettomuutta.

Tietysti se kaikki oli vain pintaa, mutta kuitenkin...

Auto oli kääntynyt Birger Jarlsgatanille ja suuntautui jättämään keskikaupungin taakseen. Tuomari Rauta kohdisti huomionsa vieressään, ohjauspyörän ääressä, istuvaan mieheen.

Lähetystöneuvos Palokki oli huonolla tuulella. Laihojen, mustanpuhuvien kasvojen ilme oli kiukkuinen. Sen saattoi ymmärtää. Ei ollut kai hauskaa, kun kotimaasta saavuttiin häiritsemään Västra Trädgårdsgatanin lähetystötalon rauhaa.

Lähetystöneuvoksen onnettomuudeksi Rauta oli ennestään tiennyt tämän asuvan pari peninkulmaa kaupungin ulkopuolella. Kun hän oli esittänyt, että neuvottelu pidettäisiin siellä, Palokki oli taipunut vain vastahakoisesti.

Nyt hän varmaan harmitteli, ettei ollut alun perin torjunut ajatusta.

Samassa lähetystöneuvos katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:

— Oopperakellarissa olisimme saaneet paremman päivällisen. Voitte syyttää itseänne, jos ateria osoittautuu ylen spartalaiseksi.

— Ei haittaa. Teidän kodillanne on toisia puolia, jotka painavat vaa'assa enemmän.

Ohjauspyörää pitelevä käsi vavahti.

— Tarkoitatteko vaimoani?

Rauta hymähti. Hän oli jo kotimaassa kuullut Palokin olevan suorastaan naurettavan mustasukkainen uudesta rouvastaan.

— Ajattelin lähinnä asuntonne syrjäistä asemaa. Siellä ei tarvitse ottaa lukuun asiattomien silmiä eikä korvia.

Lähetystöneuvos mutisi:

— Vihjaatte kai Tukholman maineeseen eräänä maailman vakoilukeskuksia. Se aika on kuitenkin ollut ja mennyt. Sodan päätyttyä tästä on tullut taas rauhallinen kaupunki, jossa ei mitään kummia tapahdu.

Keskustelu katkesi siihen. Kummallakaan ei ollut erityistä halua jatkaa sitä.

Palokki vihoitteli itsekseen iltasuunnitelmiensa nurin menoa. Vaimo ei liioin ollut salannut mielipahaansa, kun hän oli puhelimitse ilmoittanut vieraiden tulosta. Kirottua!

Rauta muisteli eilisiltaa. Heti Tukholmaan saavuttuaan hän oli soittanut vanhalle tuttavalleen, jonka tiesi Amerikan asioiden tuntijaksi. He olivat sopineet tapaamisesta Gilletissä. Ruoka oli siellä ollut mainio ja ilta muutenkin antoisa.

Auto oli sivuuttanut viimeiset kaupunkitalot ja sukeltautunut lumisten maisemien keskelle.

Lähetystöneuvos ei malttanut kauempaa olla purkamatta tyytymättömyyttään kutsumattomaan vieraaseensa.

— Oletteko varma siitä, että asianne on niin tärkeä kuin miksi sen esititte? Minua arvelutti aika lailla vaivata Argentiinan lähetystösihteeriä luokseni. Eikö »Ambrosen» kapteeni yksin olisi riittänyt?

— Ei, hän ei olisi riittänyt, Rauta vastasi kuivasti. Pehmentääkseen tunnelman kireyttä hän vaihtoi puheen aihetta: — Kuulin teidän aikovan keväällä siirtyä takaisin kotimaahan. Jos otatte mukaan tämän upean autonne, se tulee herättämään huomiota Helsingissä.

Palokin mieliala ei siitä parantunut. Jyrkästi hän huomautti:

— Sitä iloa helsinkiläisten on turha odottaa. Jos minun on pakko palata UM:ään, jätän ainakin auton tänne. Joku saattaisi muuten saada päähänsä väittää minun elävän yli varojeni. Kyllä minä maanmieheni tunnen!

Pian sen jälkeen he saapuivat perille.

Rauta totesi, että lähetystöneuvoksen koti olisi voinut pikemminkin kuin auto herättää monenlaisia mietteitä. Vanhan herraskartanon kaksikerroksinen päärakennus laajan puiston keskellä oli jo sinään nähtävyys. Sitä paitsi nykyiset asukkaat olivat sisustaneet avarat suojat miltei prameilevasti.

Ensimmäinen huone, jonka lävitse he kulkivat, oli kalustettu kustavilaishuonekaluilla. He pysähtyivät toiseen, jossa oli hieno rokokookalusto. Ovi oli avoinna hämärään, barokkityyliseen ruokasaliin, josta kuului lautasten ja lasien kilinää. Pöytää katettiin siellä.

Isäntä kiirehti sulkemaan oven. Kääntyessään vieraaseensa hän havaitsi tämän tarkastelevan hyväksyvin katsein seinillä riippuvia tauluja ja sinne tänne sijoitettuja kalliita porsliinimaljakoita.

— Te olette asiantuntija, hän virkahti lauhtuneena.

— Tavallaan. Ja pyydän saada onnitella teitä. Täällä on rahalla ollut se välttämätön opas, joksi vain hienostunut maku kelpaa.

— Kiitos.

Lähetystöneuvos säteili jo.

Rauta oli pysähtynyt katsomaan koristetakan yläpuolella olevaa nuoren, juhlapukuisen naisen muotokuvaa. Samat piirteet hän oli nähnyt veistoksella, joka hallitsi kustavilaishuonetta.

— Vaimonne, arvaan.

Palokki naurahti. Häntä huvitti vieraansa varovainen sävy. Hän sai äkisti halun osoittaa tietävänsä, mitä hänestä kotimaassa juoruttiin.

— Niin, vaimoni. Olette tietysti kuullut minun ryöstäneen hänet eräältä vähemmän onnekkaalta virkatoveriltani. Lisäksi sanotaan kotini osoittavan, että on helmiä, jotka vaativat kallisarvoiset kehykset. Entä sitten, jos niin onkin?

Rauta oli tyytyväinen siihen, että pääsi vastaamasta. Rouva Palokki liihoitteli näet huoneeseen. Hän oli tosiaan harvinaisen kaunis nainen. Sitä tyyppiä, vieras päätteli, josta saattoi uskoa miesten väkevämpien intohimojen vuosisatoina taistelleen keskenään henkeen ja vereen. Viininpunainen, tiukasti muotoja seuraava puku korosti hänen tummaa, uhkeaa kauneuttaan. Mutta kun hän sitten seisoi miehensä vieressä puolta päätä tätä pitempänä ja mustissa silmissään kylmän itsetietoinen kiilto, Rauta mietti, mahtoiko lähetystöneuvoksella sittenkään olla aihetta iloita »ryöstösaaliistaan». Kun rouva puhui, hänen äänensä soi säpsähdyttävän teennäisenä.

— Eivätkö toiset herrat tulekaan?

— Kyllä, rakkaani. Puolen tunnin kuluttua.

Koristeellinen sisäkkö ilmestyi cocktailtarjottimineen huoneeseen. Isäntäkin ojensi vuorollaan kätensä tavoittamaan lasia.

— Ei, Erik, rouva virkahti. — Muista vatsahaavaasi. Tiedäthän, ettei se siedä tippaakaan alkoholia.

Hymyssä, joka säesti näitä sanoja, ei ollut sydämellisyyttä. Melko alaston iva väritti sitä.

— Saatte suoda anteeksi, tuomari, että tässä talossa vain emäntä lausuu maljoin teidät tervetulleeksi.

Ilmeisesti hän kuitenkin oli varma siitä, että tämä seikka ei suinkaan vähentänyt, vaan lisäsi maljan arvoa.

Päivällispöydässä kolme vierasta suitsutti kilvan kohteliaisuuksia talon rouvalle, kun taas isäntä jäi auttamattomasti syrjään. Pyöreähkö, mustatukkainen ja pikisilmäinen señor Ricardo oli siinä »hevosen mitan» edellä muita. Mr Simpson, harmaatukkainen, komearyhtinen merimies, tyytyi myhäillen toiseen sijaan. Rauta pysytteli aluksi viileänä. Mutta havaittuaan, että emäntä piti imarteluja itselleen luonnostaan kuuluvana verona ja että lähetystöneuvoskin nautti niistä omalla kipeällä tavallaan, hän antautui hymyillen mukaan leikkiin. Mitkään muut puheen aiheet eivät tuntuneetkaan kiinnostavan nuorta rouvaa.

Kun ateria päättyi, emäntä ilmoitti vetäytyvänsä yläkertaan. Señor Ricardon kiihkeät vastalauseet vaikuttivat vain sen, että hän hymyili todella aurinkoisesti ojentaessaan kätensä suudeltavaksi.

Kustavilaishuoneessa, johon herrat siirtyivät, tunnelma oli aluksi varsin kankea. Vieraat maistelivat vaiteliaina viskiään. Isäntä rummutti hermostuneesti tuolinsa sivua sormenpäillään.

Argentiinalainen katkaisi äänettömyyden:

— Tämä kaikki on ollut hyvin viehättävää. Mutta mistä on varsinaisesti kysymys? Minulla on vielä yhtä ja toista tänä iltana toimitettavana.

Lähetystöneuvos kiirehti selittämään:

— Mr Rauta on saapunut Helsingistä. Eräs paljon kohua synnyttänyt murha on matkan syynä. Sellaisten asioiden tutkimisessa hän on parhaita voimia, mitä maallamme on käytettävissä. Mutta minun on myönnettävä, etten käsitä, mitä meillä muilla on tuon murhan kanssa tekemistä. Mr Raudan itsepintaisista pyynnöistä minä taivuin järjestämään tämän tilaisuuden. Ehkä hän nyt suvaitsee ilmaista, miksi hän on halunnut meidät koolle.

Rauta hymyili hänen peittelemättömälle närkästykselleen.

— Mr Palokille minä olen todellakin anteeksi pyynnön velkaa, hän myönsi. — Hänelle olen »itsepintaisine pyyntöineni» tuottanut paljon vaivaa. Lisäksi hänellä ei tässä neuvottelussa ole muuta osaa kuin todistaa minun henkilöllisyyteni. Mutta kohtaloaan ei kukaan voi väistää. Ja hänen kohtalonaan on kuulua niihin miehiin, jotka tässä maassa edustavat Suomea. Mitä taas meihin muihin tulee, otaksun itse kunkin tuntevan matkan tänne vähäiseksi vaivaksi verrattuna siihen iloon, että olemme saaneet nauttia häikäisevän kauniin naisen seurasta ja vieraanvaraisuudesta.

Señor Ricardo taputti käsiään ihastuksesta.

— Hyvä, hyvä, mr Rauta! Te olette minun miehiäni. Merikapteenikin nyökkäili tyytyväisenä.

— Sitä paitsi, Rauta lisäsi, olen vakuuttunut siitä, että ennen illan loppua jokainen on valmis myöntämään neuvottelumme sekä tärkeäksi että kiireelliseksi.

Piittaamatta isännän happamesta ilmeestä hän ryhtyi johtamaan keskustelua:

— Mr Simpson, tehän olette valtamerilaiva »Ambrosen» kapteeni?

— Kyllä.

— Kun laivanne äsken oli Helsingin satamassa, murhattiin neljäs perämiehenne, nuori Cornplow, hämärissä olosuhteissa.

— Aivan niin. Se oli surkea juttu. Joko murhaaja on saatu kiinni?

— Ei. Olemme ilmeisesti tekemisissä häikäilemättömän murhaajajoukkion kanssa, johon ei niin vain saada otetta.

Señor Ricardo naurahti kuivasti.

— Kuulostaa kaikkea muuta kuin mielenkiintoiselta, hän huomautti. — Joka päivä murhataan merimiehiä maailman eri kulmilla. Riita tytöistä on kai tavallisin alkusyy. Toisinaan taas raha tai pelkkä sanaharkka. Ah, arkipäiväistä!

— Tuskinpa vain, tässä tapauksessa, Rauta väitti rauhallisesti. — Nuoren Cornplowin murha kytkeytyy isompaan peliin, niin ainakin luulen.

Mr Simpson tiedusteli:

— Onko tutkimuksissa päästy pitkällekin?

— Aika pitkälle. Muuan rikospoliisimme komisario, joka naamioitiin Rotterdamista Helsinkiin saapuvan laivan miehistöön kuuluvaksi, pääsi rikolliskoplan jäljille. Seuraavana yönä hän joutui samojen murhaajien uhriksi.

— Kas vain, argentiinalainen hymähti, pikku Helsinki kehittyy!

Merikapteeni otti asian vakavammin.

-— Entä te? hän kysyi.

— Minä aion uusia surmansa saaneen komisarion yrityksen, Rauta vastasi. — Se näyttää olevan lyhin tie roistojen luo.

— Oletteko kyllästynyt elämäänne? señor Ricardo uteli iloisesti.

— En. Siksi aionkin pitää huolen siitä, ettei minua ensi hätään paljasteta. Alkajaisiksi pyydän teiltä, mr Simpson, »Ambrosen» toisen tai kolmannen perämiehen papereita. Voitte kirjoittaa ne mille nimelle tahansa.

Kapteeni tuijotti häneen tuokion ällistyneenä. Sitten hän puuskahti:

— Kautta Juppiterin, sitä en tee!

Rauta hymyili.

— Ehkäpä sentään, kun ehdimme vähän pitemmälle tässä jutussa. Milloin »Ambrose» lähti Buenos Airesista?

Merikarhu ei pitänyt hänen sävystään. Tuikeana hän silmäili vaalean suomalaisen tyyniä, lujia piirteitä. Vastahakoisesti hän antoi pyydetyn tiedon.

Argentiinalainen oli hieman säpsähtänyt, kun Buenos Aires oli mainittu. Nyt hän laski lasinsa pöydälle ja nousi. Kääntäen selkänsä muille hän näytti syventyvän tutkimaan rouva Palokkia esittävää veistosta.

Rauta kysäisi:

— Mr Ricardo, kuulittehan päivämäärän?

Puhuteltu pyörähti häneen. Vihaisesti hän sähähti:

— Minkä?

— Päivämäärän, jolloin Helsingissä sittemmin murhattu Cornplow jätti Buenos Airesin.

— Teidän Cornplowinne ei kiinnosta minua!

Señor Ricardo huomasi itsekin käyttäytyvänsä tavalla, joka ei sopinut diplomaatille. Hän pakottautui hymyilemään ja kumarsi liioitellun kohteliaasti.

— Saatte todella suoda anteeksi minulle, mr Rauta. Mutta niin kiintoisa kuin tuo murha teistä liekin, niin minulla on tärkeämpää mietittävää. Esimerkiksi se, miten luoja on saanut käsistään jotakin niin täydellisen kaunista, että se on innoittanut kuvanveistäjän loihtimaan esiin tämän taideteoksen.

Hänen huolettomaksi tarkoitettu juttelunsa hämäsi täydelleen lähetystöneuvoksen ja merikapteenin. Keskustelun kiristyminen oli saanut heidät jo hetkeksi jännittymään. Nyt he huoahtivat rauhoittuneina. Mutta Rauta tajusi argentiinalaisen teeskentelevän välinpitämättömyyttä. Mies oli itse asiassa hyvin hermostunut. Oli aika antaa pommin räjähtää.

— Ymmärrän ihastuksenne taideteokseen ja sen malliin, mr Ricardo, ja yhdyn siihen. Mutta se ei estäne meitä keskustelemasta tästä toisestakin kysymyksestä. Ettekö voi kuvitella mitään syytä, miksi juuri tuona mainittuna ajankohtana Buenos Airesista lähtenyt nuori mies murhattiin, saman tekevää missä Euroopan kolkassa?

— En!

— Eikö niihin aikoihin teidän isänmaassanne tapahtunut jotakin hälyttävää, kadonnut jotakin?

Kysymyksen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Señor Ricardon pyöreiltä, tummilta kasvoilta hymy kaikkosi. Mustat silmät paloivat vihasta.

— Te ette voi sitä tietää! hän huusi. — Kukaan vieras ei voi!

Lähetystöneuvos pelästyi. Hän kohotti hilliten kättään.

— Hyvät herrat! Vaimoni on kai jo levolla. Älkäämme säikähdyttäkö häntä.

Merikapteeni murisi puoliääneen:

— Kautta Juppiterin, tämä on jotakin.

Tunnelma oli äkisti latautunut täyteen jännitystä. Kolme silmäparia tuijotti hellittämättä Rautaan.

Hän myönsi hiljaisesti:

— En, mr Ricardo. Minä en tiedä. En ainakaan tarkalleen. Olen vain joutunut päättelemään, että nuorella Cornplowilla oli Buenos Airesista lähtiessään mukanaan tuo salaperäinen jokin. Se selittäisi, miksi hänet murhattiin eikä ainoastaan lyöty tainnoksiin.

Argentiinalainen huitaisi kiukkuisesti kättään. Sitten hän ryhtyi mittelemään lattiaa lyhyin, hermostunein askelin. Viimein hän istahti äskeiselle paikalleen ja otti pitkän kulauksen lasistaan.

— Minä en vastaa teille, mr Rauta, hän kähisi.

Puhuteltu kohautti hartioitaan. Hän kääntyi kapteeniin.

— Millainen hän oli miehiään, tuo Cornplow?

Merikarhu ei tuntunut pitävän kysymyksestä.

— Eikö teillä täällä vanhassa maailmassa ole tapana sanoa, ettei kuolleista puhuta mitään, ellei hyvää? Mutta kun kerran sitä utelette, niin amerikkalaisena minä vastaan suoraan. Hän oli nuori lurjus.

— Entä tarkemmin kuvattuna?

— Tunnetun perheen poika New Yorkista hän oli. No, kun vanhemmat ovat varsin kunnioitettavaa väkeä, niin omena on tässä tapauksessa pudonnut kauas puusta. Kukaan laivan upseereista ei halunnut seurustella Cornplowin kanssa. Hän oli meidänkin mittapuumme mukaan liian kovaksi keitettyä lajia. Satamissa ei ollut sitä konnankoukkua, mihin hän ei olisi ollut valmis, jos siitä saattoi odottaa hyötyä.

Rauta nyökkäsi. Luonnekuva sopi yksiin hänen otaksumiensa kanssa.

— Edellyttäkäämme, että Argentiinassa olisi kadonnut jotakin arvokasta, hän aloitti.

Pikisilmät leimahtivat vaarallisesti.

— Älkää toki kiivastuko, mr Ricardo, Rauta tyynnytti.

— Minä sanoin vain: edellyttäkäämme. Ette halunne kieltää pelkkää teoretisointia.

Argentiinalainen murahti, mutta tyytyi maistelemaan viskiään.

— Jos siis Cornplowille olisi tarjottu tuo jokin vietäväksi esimerkiksi hyvää palkkiota vastaan jonnekin, niin uskotteko te, mr Simpson, että hän olisi ottanut tehtävän vastaan?

Merikapteeni naurahti.

— Varmasti. Mutta yhtä varmasti tuo nuori lurjus olisi matkalla ruvennut miettimään, eikö hän voisi hyötyä siitä enemmänkin kuin jo saamansa hyvän ennakkopalkkion. Sellainen mies hän oli. Ja odottakaas... Nyt kun rupesitte puhumaan tästä, jotakin muistuu mieleeni. Cornplow oli kerskaillut ensimmäiselle perämiehelle, että Helsingissä hänestä tulee rikas. Niin rikas, että voi vaikka kylpeä kullassa. Kun mr Brand kertoi siitä minulle, molemmat nauroimme. Nuori mies oli ensikertalainen näillä vesillä eikä tiennyt, millainen pieni, köyhä kolo Helsinki on.

Señor Ricardo oli vetänyt taskusta nenäliinan ja kuivasi sillä otsaansa.

— Te olette sietämättömiä, hän mutisi.

Rauta antoi hänen olla oloissaan. Hän jatkoi levollisesti keskustelua kapteenin kanssa:

— Tehän lukitsitte ja sinetöitte Cornplow-vainajan hytin?

— Niin tein. Ajattelin sen olevan varminta ottaen huomioon hänen New Yorkissa olevat omaisensa. Lisäksi asetin Helsingissä olomme viimeisiksi vuorokausiksi vielä erikoisvartion hytin ovelle.

— Olittepa te varovainen. Siihen oli kai jokin syy?

Merikarhu hymähti.

— Turhaa kai se oli. Mutta erään nuoren naisen itsepäinen halu päästä tuohon hyttiin kävi hermoilleni.

Rauta jännittyi.

— Perämiehen murhan jälkeenkö?

Mr Simpson nyökkäsi.

— Hän oli käynyt ensin stuertin puheilla. Tämä oli sanonut, että ainoastaan kapteeni saattoi antaa luvan. Niin tyttö tuli minun luokseni.

— Minkä näköinen hän oli?

Kapteeni kohautti leveitä hartioitaan.

— Kuinka osaisin kuvata? On kai kymmeniätuhansia samanlaisia. No jaa, nuori ja sievä vaaleaverikkö.

Säpsähtäen Rauta muisti, että komisario Tahvola oli käyttänyt samanlaisia sanoja naisesta, jonka luona hän oli ollut. Se saattoi olla pelkkä sattuma. Ja kuitenkin...

— Pahasti hermostunut hän oli, mr Simpson jatkoi. — Hänen täytyi muka päästä tuohon hyttiin. Hän kertoi unohtaneensa ensimmäisellä käynnillään sinne vihkimäsormuksensa. Nyt hänen miehensä oli palannut kotiin, eikä nuori rouva uskaltanut mennä sinne ilman sormustaan. Minä tarjouduin hakemaan tuon kalleuden, mutta yksin. En löytänyt mitään. Siihen tyttö ei kuitenkaan tyytynyt. Hän nyyhki, että hänen täytyi löytää sormuksensa. Lopulta minun oli pakko lähettää muuan mies viemään hänet maihin. Sen vierailun jälkeen sinetöin hytin ja asiaa yön mietittyäni asetin ovelle vartijan.

— Ettekö muista tytöstä mitään tarkempaa? Rauta kysyi innokkaasti. — Jotakin yksityiskohtaa edes?

— Olettepa te kiinnostunut hänestä, merikarhu totesi myhäillen. — Enemmän kuin Cornplowista itsestään.

Hän mietti tovin. Sitten hän lisäsi:

— Eräs pikku seikka tulee mieleeni. Tyttö puhui niin paljon sormuksestaan, että huomioni kiintyi hänen vasemman käden nimettömäänsä. Siinä oli hieno koru. Ihmettelin, että se oli jäänyt paikoilleen, jos vihkimäsormus oli pudonnut.

— Millainen se oli?

— Siihen oli upotettu kuusi vihreää kiveä.

Rauta henkäisi syvään. Kuusi vihreää kiveä! Niistä komisario Tahvola oli viimeisiksi sanoikseen puhunut. Hän oli ilmeisesti nähnyt tuon sormuksen sen naisen sormessa, jonka nimeä ja asuntoa hän oli kieltäytynyt paljastamasta. Nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä, että nainen palveli Ristilukkia. Cornplowin murhan jälkeen hän oli yrittänyt päästä perämiehen hyttiin. Etsimäänkö vihkimäsormustaan? Ei, jotakin paljon arvokkaampaa hän oli ollut tavoittamassa. Mutta kapteeni Simpsonin varovaisuus oli katkaissut Ristilukin kätyrin tien. Niinpä...

Huoneessa oli hetken ollut hiljaista. Argentiinalainen oli sytyttänyt pitkän, mustan sikarin ja syventynyt nauttimaan siitä välittämättä seurata enää keskustelua. Lähetystöneuvoksen kiinnostus sen sijaan oli kasvamistaan kasvanut. Hieman etukumaraan painuneena hän oli tarkannut keskustelijoita, jottei mikään käänne eikä sävyn muutos jäisi häneltä huomaamatta. Kun molemmat vaikenivat, hän huoahti ja nojautui tuolinsa selustaan. Lopulta odotus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

— Miksi ette jatka, mr Rauta? Teillä on vielä jotakin sanottavaa. Tunnen sen!

Rauta hymyili.

— Olette oikeassa. Minulla olisi. Mutta mr Ricardo, jota se asia lähinnä koskee, ei välitä kuunnella.

Argentiinalainen havahtui sanomaan:

— Tietysti minä kuuntelen. Mielihyvin. Mikäli sanoissanne olisi jotakin järkeä.

— No, kiinnostaisiko teitä tieto, että ne paperit, jotka viime marraskuussa katosivat Buenos Airesissa, ovat nyt melkein kätenne ulottuvilla? Tarkemmin sanoen Cornplow-vainajan hytissä mr Simpsonin laivalla.

Señor Ricardo oli rynnännyt pystyyn. Omituinen kalpeus oli levinnyt hänen kasvoilleen, ja hän hengitti lyhyin huohotuksin.

— Te... te...!

Kapteenikin oli noussut hämmästyneenä.

— Etteköhän erehtyne, mr Rauta? hän epäili. — Minä itse tarkastin hytin. Mitään ei löytynyt. Ei mitään sellaista.

— Te etsitte pudotetuksi väitettyä sormusta ja näitte ainoastaan sen, mikä oli esille jätetty. Cornplow oli varmasti ollut kyllin viisas sijoittaakseen paperit visusti piiloon.

— Se on totta, mr Simpson mutisi.

Argentiinalainen oli selvinnyt yllätyksestä, joka oli tukahduttanut hänen äänensä.

— Mistä te, mr Rauta, tiedätte paperien olevan siellä? hän tiukkasi kiihkeästi. — Oletteko nähnyt ne?

— En. En ole nähnyt vilahdustakaan koko »Ambrosesta». Myönnän senkin, että olen päätelmissäni saattanut erehtyä. Mutta pettymyksen uhallakin minä teidän sijassanne, mr Ricardo, lähtisin mr Simpsonin kanssa nyt heti tutkimaan läpikotaisin tuon hytin. Sadat teidän maanne viranomaiset ovat olleet liikkeellä tavoittamassa takaisin noita papereita — kouraisten tyhjää. Eikö teidän siis kannattaisi...?

Señor Ricardon asenne oli äkisti muuttunut. Kiihkeä jännitys vapisutti häntä.

— Neitsyt Maria! Olisiko se mahdollista...? Se... se... sehän olisi suunnaton onni!

Hän käännähti kapteeniin.

— Tulkaa, mr Simpson! Meidän on hajoitettava tuo hytti vaikkapa alkutekijöihinsä! Suokaa anteeksi, herrat!

Hän oli jo ovella ja viittoi sieltä kiivaasti merikarhulle.

Tämäkin oli jännittynyt ja valmis lähtemään. Mutta hän katsoi sentään olevansa velvollinen heittämään kädestä pitäen hyvästit.

— Palaamme tänne pian, hän vakuutti.

Hetkisen kuluttua kuului ulkoa, miten auto käynnistettiin.

Lähetystöneuvos Palokki huoahti:

— Olipas tämä ilta! Teillä tuntuu olevan onnea, tuomari. Ja ehkä hiukkasen minullakin, jos arvelunne osoittautuu oikeaksi. Tämän hermojännityksen vastapainoksi ehdottaisin šakkierää.

Rauta hyväksyi esityksen mielihyvin. Isäntä otti esiin hienot, norsunluiset nappulat.

Lähetystöneuvos sai arvonnassa valkoiset. Hän ei kuitenkaan avannut vielä peliä.

— Sanokaahan, tuomari, hän virkahti. — Olen tietenkin utelias kuulemaan noista kadonneista papereista. Ricardo menetti kokonaan malttinsa, kun mainitsitte niistä. Paljonko oikeastaan niistä tiedätte?

— Hyvin vähän. Amerikkalaisten valtioiden kesken on viime keväästä alkaen käyty joitakin ankarasti salassa pidettyjä neuvotteluja. Niissä lienee syksyllä päästy sopimukseen. Kaikki eurooppalaiset suurvallat ovat olleet kiinnostuneita noista neuvotteluista ja etenkin sopimuksesta, josta tiedetään vain, että se merkitsee suurta murrosta maailman politiikassa. Ulkopuolisten mielenkiintoa kuvastavat tavallaan ne lukuisat yritykset, mitä on Washingtonissa ja muissa amerikkalaisissa pääkaupungeissa kaikenlaisten salaisten asiamiesten taholta tehty sopimuksen sananmuodon tai edes sisällön selville saamiseksi. Marraskuussa tapahtui sitten Buenos Airesissa jymy-yllätys, jota kaikin keinoin on maan viranomaisten toimesta koetettu peittää ja salata. Ilmeisesti jotkut, toistaiseksi tuntemattomat voimat onnistuivat silloin saamaan siellä käsiinsä tuon sopimuksen.

Palokki oli kuunnellut selostusta henkeä pidätellen.

— Mitä tuo sopimus sisältää? Käsitättehän, mikä merkitys sillä on Euroopalle ja koko maailmalle.

Rauta kohautti hartioitaan.

— Suurpolitiikka kiinnostaa minua perin vähän, hän vastasi. — Minä tutkin vain rikosjuttuja. Tällä kertaa Guy Cornplowin murhaa. Hän oli tulossa Buenos Airesista, jossa tuo jättiläiskaappaus oli suoritettu. Laskin yhteen kaksi ja kaksi. Tuloksen kuulitte. Muuta en tiedä enkä muusta suurin välitäkään.

Lähetystöneuvos huokasi.

— Olihan sekin jotakin, hän myönsi vastahakoisesti.

Rauta naurahti.

— Pelaammeko?

He syventyivät peliin.

Rauta oli pitänyt itseään melkoisena šakin taitajana. Mutta nyt hänen täytyi todeta tavanneensa parempansa. Lähetystöneuvos Palokki pelasi harkiten ja samalla oudon rohkein ottein.

Kumpikaan ei huomannut ajan kulumista. He olivat aloittamassa kolmatta peliä, jonka isäntä oli tarjonnut vieraalleen uudeksi revanšimahdollisuudeksi, kun auto kuului pysähtyvän pääoven edustalle.

— Vahinko! Rauta virkahti. — Toivoin, että olisimme ehtineet vielä kerran yrittää, ennen kuin he palaavat.

Mr Simpson tuli kuitenkin yksin. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli järkkynyt. Hänen leveät kasvonsa loistivat.

— Onnittelen, mr Rauta! Ne kirotut paperit löytyivät. Mr Ricardo on hulluna ilosta. Saatte varmaan huomenissa kuulla hänestä enemmän. Nyt minä tulin vain sanomaan, että saatte ne »Ambrosen» toisen perämiehen paperit, joita pyysitte. Vaikkapa ensimmäisenkin!

— Kiitos, Rauta virkkoi hymyillen. — Toisen riittävät.

Seitsemäs luku.

VASTUSTAJA, JOKA HALUSI VAIHTAA RINTAMAA.

Seuraavana päivänä lähetystöneuvos Palokki saapui sovittuun aikaan Strand-hotelliin. Tavatessaan hänet Rauta havaitsi, ettei eilisiltaisen isännän säteilevä tuuli ollut kestänyt vuorokauttakaan. Lähetystöneuvos vaikutti peräti hermostuneelta.

— Lounastammeko Oopperakellarissa? Rauta kysyi.

— Emme. Ajamme autollani Djurgårdeniin. Silloin kukaan ei pääse kuulemaan, mitä puhumme.

Rauta hymyili.

— Muistaakseni sanoitte eilen, että Tukholma on rauhallinen kaupunki, jossa ei mitään kummia tapahdu.

Palokin tummanpuhuvat kasvot värähtivät.

— Se oli eilen, hän mutisi. — Tulkaa.

Sää oli edelleen kirkas. Kokonainen parvi nuorisoa oli sijoittunut Dramatenin portaille nauttimaan keskipäivän auringosta. Sen säteet kisailivat myös auton kiiltävällä kannella ja heijastuivat siitä kuin kujeillen tuulilasin lävitse. Tuo leikki ei kuitenkaan kyennyt kirkastamaan vaunun omistajan huolestunutta mieltä.

Kun käännyttiin Strandvägeniltä Djurgårdeniin vievälle sillalle, Rauta hymähti:

— Eilinen ennustuksenne ei näy käyneen toteen. Sanoitte jotakin siihen suuntaan, että meitä molempia voi onnitella, jos arveluni Cornplowin kätköön nähden osoittautuu oikeaksi. Se oli oikea. Mutta te ette tunnu kovinkaan onnelliselta.

Kesti tovin, ennen kuin lähetystöneuvos puhui. Katse tiukasti tiessä hän puuskahti:

— Argentiinan chargé d'affaires kävi tänä aamuna meidän ministerimme puheilla. Hyvin pahalla päällä hän oli ollut. Hän oli kertonut kahden suomalaisen, joista toinen korkea lähetystön virkamies, huvitelleen eilisiltana rakentelemalla hulluja teorioja hänen hallituksensa maineen kustannuksella. Joistakin papereista, jotka olisi muka varastettu Buenos Airesissa ja kulkeutuneet jollakin laivalla Eurooppaan. Juttu on alusta loppuun tietysti pelkkää kuvittelua, herra asiainhoitaja oli korostanut. Lisäksi hän oli ilmoittanut katsovansa, että asianomaisia suomalaisia oli vakavasti varoitettava tällaisista kevytmielisistä ajatusleikeistä, joissa ei ole pontta eikä perää.

Rauta otti asian rauhallisesti.

— Hotelliin palattuani ja mietittyäni asiaa hiukan olin jo melko vakuuttunut siitä, että juttu saisi tällaisen käänteen.

Palokki irvisti happamesti.

— Ministerimme antoi vahingon kiertää. Argentiinalaisen käynnin jälkeen hän kutsui minut nuhdeltavakseen. Ylevästi hän huomautti, ettei ryyppyseurassakaan pitäisi päästää mielikuvitustaan vauhkoutumaan. Ja teille hän lähetti sellaiset terveiset, että nimenomaan teiltä hän olisi odottanut järkevämpää käyttäytymistä. Se oli tarkoitettu lisäpiikiksi minulle!

— Entä te?

— Katsoin parhaaksi olla puolustautumatta. Lähettiläs ei kuitenkaan olisi uskonut tarinaamme. Itsekin jo hetkittäin epäilen nähneeni eilisiltana vain unta.

Rauta nauroi.

— Tuo epäilys saattaa olla hyvin terveellinen.

Kun hänen hilpeytensä näytti vain lisäävän toisen mielen karvautta, hän muutti sävyä ja kysyi vakavasti:

— Mitä kuuluu ystävästämme señor Ricardosta?

— Hän on matkustanut.

— Kaiketi papereineen?

Lähetystöneuvos vilkaisi häneen epävarmasti alta kulmien.

— En tiedä. Kuulin vain hänen lähteneen aamun ensimmäisellä lentokoneella.

— Yksinkö?

— Ei. Hänellä oli ollut seuranaan kaksi vankkarakenteista maanmiestään. Lienevätkö olleet henkivartijoita vai vanginkuljettajia? Kaikki on pirun hämärää!

He vaikenivat molemmat. Auto kierteli ja kaarteli lumisia, autioita puistoteitä. Viimein Palokki pysähdytti kohtaan, josta oli hyvä näköala pitkälti sekä eteen että taakse päin.

Hän ojensi Raudalle paksun kirjekuoren.

— Tämä on teille. Se tuotiin lähetystöön. Otaksun sen olevan mr Simpsonilta.

Niin olikin. Raudan mieli herahti hyväksi, kun hän tutki sisältöä.

— »Ambrosen» toisen perämiehen paperit! Pelkäsin jo, etten saisi niitäkään. Mutta mr Simpson on jenkki. Katsotaanpa, kuka minä tästedes olen. Robert Hilton, kotoisin Philadelphiasta. Sopii. Olen kerran oleillut siellä. Ja tässä on kirje ystävältämme.

Molemmat miehet kumartuivat lukemaan.

 »Mr Rauta!

 Valitan, etten saa tilaisuutta enää puristaa kättänne. Laivalleni
 on varustamolta saapunut käsky lähteä Tukholmasta viipymättä. Eräät
 voimat näyttävät toimivan perusteellisesti ja kunnioitusta herättävän
 nopeasti.

 Olen aina ollut tietoinen siitä, että politiikka on mätää peliä.
 Suurpolitiikka, jonka kanssa nyt olen joutunut ensimmäisen kerran
 kosketuksiin, näyttää olevan sitä kaksin verroin. On hengelle käyvän
 vaarallista tehdä siinä suuria palveluksia.

 Toivottavasti eilinen kuumaverinen tuttavamme on oman nahkansa vuoksi
 vaiennut siitä, että hän paperien löytöhetkellä tuli vihjanneeksi
 minulle, miten suuresta salaisuudesta on kysymys. Minä en käsittänyt
 siitä juuri mitään, mutta varmuuden vuoksi olen päättänyt siirtyä
 laivaan, joka ei milloinkaan suuntaa kulkuaan Argentiinan vesille.
 Kehoitan Teitäkin lähimpien vuosien aikana välttämään Buenos Airesia.
 Poliitikkojen kiitollisuus niitä kohtaan, joiden epäillään tekemiensä
 palvelusten yhteydessä päässeen tietämään liikaa, voi saada omituisia
 muotoja.

 Toivon Teidän jatkuvasti menestyvän ja löytävän oikeudenmukaisempia
 asiakkaita.

                                         Teidän uskollinen
                                         Samuel T. Simpson.»

Lähetystöneuvos totesi vakavana:

— Siinä miehessä saitte itsellenne rehdin ystävän. Vahinko, ettei häntä taida ensi hätään näkyä enää näillä main.

Rauta pisti kirjeen palamaan ja sirotti tuhkan tuuleen.

— Luulenpa, että otan varteen mr Simpsonin varoituksen, hän mutisi.

Palokki käynnisti auton. Hän oli edelleen hyvin huolestunut, mutta yritti hymyillä kysäistessään:

— Entä nyt, »mr Hilton»?

— Minun täytyy löytää laiva. Kaikesta huolimatta sellainen, joka on matkalla Buenos Airesista Helsinkiin.

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennen kuin siinä suhteessa vaikeni. Mutta sitten hän sai tiedon Yhdysvaltain lipun alla purjehtivasta »James Brownista», joka lastinaan 8.000 tonnia argentiinalaista vehnää oli matkalla Helsinkiin. Sen oli määrä kahden vuorokauden kuluttua saapua Gööteporiin.

Tämä tieto virkisti Rautaa. Toimettomuudessa vietetyt päivät olivat käyneet jo hänen hermoilleen. Helsingistä ei liioin ollut saapunut mitään tietoja Ristilukin jutun kehittymisestä. Hän oli niin ollen saattanut vain arvailla, miten pitkälle ylietsivä Tahvola oli päässyt, ja tuskitella omaa pakollista passiivisuuttaan. Nyt se onneksi loppuisi. Huomenissa hän matkustaisi Gööteporiin.

Astellessaan kohti hotellia hänen mielensä oli niin hyvä, että hän tuli hymyilleeksi kahdelle vastaan tulevalle neitoselle. Nämä nostivat ylpeästi nenäänsä ja ohi kiirehtiessään loivat häneen musertavan katseen.

Rauta hymähti. Tänä iltana ei mikään, hän tuumi, voi järkyttää hyvää tuultani.

Siinä hän kuitenkin erehtyi.

Kun hän pyysi Strandin portieerilta huoneensa avainta, tämä vastasi maireasti hymyillen:

— Minä annoin sen tunti sitten teidän rouvallenne.

— Minun vaimolleni!

— Niin. Hän tuli matkalaukkuineen suoraan lentokentältä ja kysyi, asutteko täällä. Minä tietysti myönsin, mutta valitin, että satuitte olemaan ulkosalla. Hän ilmoitti olevansa rouva Rauta ja odottavansa teitä huoneessanne. Lähetin pojan...

Rauta ei jäänyt odottamaan miehen pitkäpiimäisen selostuksen päättymistä. Harmikseen hän havaitsi hissien olevan ylhäällä. Hän ei malttanut jäädä odottamaan niitä, vaan lähti harppomaan kolmanteen kerrokseen.

Inkeri saapunut Tukholmaan! Vieläpä sähköttämättä tulostaan! Oliko kotona tapahtunut jotakin?

Temmattuaan oven auki huoneeseensa hän jäi yllättyneenä seisomaan kynnykselle.

— Mitä hittoa...?

Punatukkainen nainen laski syliinsä kirjan, jota oli ollut lukemassa, ja hymyili tulijalle.

— Terveisiä kotimaasta, tuomari. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Olisi kiusallista, jos joku siivoojatar kuulisi ne sanat, jotka nyt pyörivät kielellänne.

Rauta veti oven kiinni, mutta ei astunut lähemmäksi vierasta. Hän oli hämmästynyt, mutta tunsi samalla suurta helpotusta. Kysymys oli ilmeisesti jostakin vallan muusta kuin kotoisista onnettomuuksista.

Ruskeat silmät tähysivät häntä teennäisen huolettomina. Tyttö pelkää! välähti miehen mielessä.

— Ettekö aio antaa edes kättä, tuomari? Olen kuvitellut teitä täydelliseksi gentlemanniksi!

Raudan katse kiersi tutkivana huonetta.

— Voi ei, tuomari, en minä ole penkonut teidän tavaroitanne.

— Teillä on ollut tunti aikaa, neiti Laantila.

— Ihastuttavaa, että muistatte nimeni, nainen hymyili. — Pelkäsin, ettette muistaisi. Mehän olemme tavanneet ainoastaan kerran. Serkkuni miehen, ylipoliisipäällikön, illallisilla... Tunti aikaa, sanoitte. Niin, mutta minä jätin sen käyttämättä. Tosin työnantajani, joka suunnitelman laati, kehoitti minua olemaan vikkelä liikkeissäni päästyäni teidän huoneeseenne. Minä itse tajusin kuitenkin heti tänne tultuani, ettei kannattanut etsiä. Niin taitava mies kuin te ei jätä hotellihuoneeseen mitään paljastavaa. Sitä paitsi, minulla on ollut täällä hyvää aikaa ajatella... Antaisitteko minulle savukkeen, tuomari? Omani ovat lopussa.

Rauta täytti hänen pyyntönsä ja istahti vastapäiseen tuoliin. He polttelivat hetken ääneti.

Mies katkaisi äänettömyyden:

— Noo-o, neiti. Luullakseni te olette velkaa selityksen, ellette halua, että minä...

— ... hälytän hotellin henkilökunnan, tyttö täydensi. — En usko, että tekisitte sen. »Suomen ylipoliisipäällikön sukulainen, tunnettu runoilijatar, pidätetty hotellirottana Tukholmassa», se ei sanomalehtien palstoilla näyttäisi kauniilta.

— Eipä kai, Rauta myönsi. — Olisiko teillä jokin parempi ehdotus?

Vieras nauroi.

— On toki! Minä sain odottaa ulkosalla kauan, ennen kuin näin teidän poistuvan hotellista. Sitten minun oli pakko viivytellä vielä, kunnes aika sopi yhteen Helsingin iltapäiväkoneen tulon kanssa. Lopuksi vielä tunti täällä teidän huoneessanne. Olen aivan nälkiintynyt. Vaihdoin jo pukua ollakseni puolestani valmis, kun nyt tarjoatte minulle illallisen jossakin hienossa ravintolassa.

Mies hymähti.

— Te olette varsin omaperäinen nainen, neiti Laantila. Ensin myönnätte tunkeutuneenne nuuskimaan huonettani. Sitten ilmoitatte tyynesti edottavanne, että minä siitä ilosta tarjoan teille juhla-aterian.

— Enkö ole kyllin hieno seuraanne?

Rauta rypisti kulmiaan. Tyttö tuntui ottavan asian sangen kevyesti. Itsekseen hän kuitenkin myönsi, ettei tämän ulkomuodossa ollut vikaa. Musta iltapuku korosti vartalon sopusuhtaisuutta. Kasvot olivat älykkäät; nauravat ruskeat silmät ja aavistuksen verran pysty nenä saivat ne näyttämään pirteiltä ja viehättäviltä. Oikeastaan vain punaisenruskeat hiukset, jotka valtoimina kiharoina valuivat paljaita olkapäitä peittävälle hopeakettuviitalle, ärsyttivät Rautaa.

— Arveletteko olevanne viisaampi kuin työnantajanne? hän kysäisi. — Hän kehoitti teitä hakemaan jotakin — mitä sitten liekin — huoneestani. Mutta te piditte parempana kohdistaa hyökkäyksen minuun.

— Hyökkäyksen?

— Niin. Kaikin kauniin naisen käytettävissä olevin asein.

Irja Laantila taputti ihastuneena käsiään.

— Mielikuvitukseni ei villeimmässäkään lennossaan ole uskotellut minulle, että saisin kuulla tuollaisen kohteliaisuuden teiltä, tuomari. »Kauniin naisen asein» — oi, tämä matka ei tosiaan ole ollut turha. Vastapalvelukseksi ilmoitan, etten halua urkkia teiltä mitään. Aion päinvastoin kertoa teille jotakin, mikä varmasti kiinnostaa teitä. Vastustajalle, joka oikusta tai mistä tahansa on päättänyt vaihtaa rintamaa, kannattaa aina uhrata aikaa.

Rauta katsoi hänen nauraviin silmiinsä. Sitten hän nyökkäsi.

— Hyvä on, neiti. Illastakaamme siis yhdessä. Mutta minun on sijoitettava teidät jonnekin siksi aikaa, kun vaihdan pukua.

Tyttö huoahti helpotuksesta ja nousi.

— Menen keskustelemaan ystäväni portieerin kanssa. Hän saa luvan järjestää minulle huoneen.

Kun he saapuivat Strandin ravintolaan, siellä oli vielä hyvää tilaa. Hovimestari riensi kumarrellen järjestämään heille pöytää.

— Oi, tuomari, Irja Laantila kuiskasi, käsitättekö, että hän on noin palvelevainen, koska me olemme tässäkin ympäristössä harvinaisen komea pari?

Rauta hymähti. Kun he olivat suorittaneet tilauksensa, hän kysäisi:

— Miten selvititte portieerille passissanne olevan nimen?

— Se oli yksinkertaista. Ilmoitin jo tullessani sanoneeni, että olen rouva Raudan sisar. Portieeri pyysi tuhannesti anteeksi, että hän oli ollut muissa ajatuksissa ja käsittänyt minut väärin.

Jousiorkesteri soitti salin toisessa osassa. Tyttö kuunteli sitä hetken. Sitten hän ryhtyi tarkastamaan yleisöä. Kahden tarjoilijan pöytään kantamat herkut vetivät lopulta kokonaan hänen huomionsa puoleensa.

— Musiikkia. Juhlapukuisia ihmisiä. Ruokaa, jollaisesta meillä on vuosikausiin voitu ainoastaan haaveksia. Tästä minä uneksin eilisiltana syödessäni yksinkertaista ateriaani Vasagatanin Normassa. Oi, tuomari, elämä on joskus ihanaa!

Rauta pysytteli viileänä. Hän pani kuitenkin mielihyvin merkille, että lähi pöydässä istuvat herrat, jotka kovaäänisesti keskustelivat skoonelaismurteella liikeasioista, tämän tästä silmäilivät ihaillen hänen pöytätoveriaan. Irja Laantila esiintyikin edukseen. Miellyttävä ympäristö ja kaiketi myös tilanteeseen sisältyvä jännitys olivat nostattaneet punaa hänen muuten kalpeille kasvoilleen ja saaneet silmät loistamaan. Tietoisena omasta viehättävästä nuoruudestaan ja herättämästään mairittelevasta huomiosta hän hymyili iloisesti.

Mutta mikä on hänen tarkoituksensa? mies mietti. Mitä kätkeytyi tähän yllättävään vierailuun? Tarkoittiko tyttö totta puhuessaan vastustajasta, joka oli päättänyt vaihtaa rintamaa? Kuka oli lähettänyt hänet penkomaan Raudan hotellihuonetta? Ne olivat kysymyksiä, joihin oli saatava selvä vastaus.

Tyttö oli katsonut miestä tarkasti.

— Teillä on umpimieliset kasvot, tuomari. Niistä ei ole helppo lukea, mitä ajattelette. Silti minä arvaan sen.

— Todellako?

— Kyllä vain. Te ette luota minuun lainkaan. Epäilette minua ties miksi. Ja olette päättänyt olla varuillanne minun suhteeni.

— Ottaen huomioon tavan, jolla lavastitte tämän tapaamisemme, epäilyksiin saattaisi olla aihettakin.

Irja Laantila nauroi.

— Ennen vanhaan kirjoitettiin kahmalokaupalla romaaneja nuoren miehen tiestä neidon luo. Maailma on kuitenkin muuttunut niistä päivin. Nyt on nuoren naisen tie miehen luo yhtä tavallinen. Tarvitaanko muuta selitystä siihen, että minä tunkeuduin huoneeseenne?

— Tarvitaan.

— Ja kuitenkin, tyttö ilvehti, minä tuona iltana Matikaisten luona kerroin vaimollenne, että halusta riistäisin teidät vuorokaudeksi itselleni.

Rauta rypisti harmistuneena kulmiaan.

— Teidän ei tarvitse hermostua, tuomari. Teillä on hieno ja viisas vaimo. Hän ei ollut kuulevinaan uhkaustani. Toiset naiset kauhistelivat, mutta hän hymyili vain.

— Se oli aivan oikein teille, mies lausui. — Niin kuin sekin, etten minä ottanut todesta äskeistä mainintaanne hämärästä toimeksiantajastanne.

Tytön silmät välähtivät.

— Ettekö siis usko kumpaankaan selitykseeni siitä, miksi tunkeuduin näin seuraanne?

Rauta kohautti harteitaan. Hän pidättäytyi vastaamasta.

— Minä olen kuitenkin ryöstänyt teiltä jo illan. Ja se, että toimeksiantajani on olemassa, yksin on himmentämässä minulta tämän illan loistoa. On vahinko, ettemme voi sanoa: ikävät asiat huomiseksi!

Mies virkahti kevyesti:

— Sanokaamme kuitenkin: ikävät asiat aterian jälkeen.

Hymy kirkasti nuoren naisen kasvot.

— Kiitos, tuomari. Kiitos illuusion pitkittämisestä.

Kahdeksas luku.

SEKAVA PELI.

Kun kahvi ja likööri tuotiin pöytään, Irja Laantila nojautui tuolinsa selustaan ja virkkoi:

— Huoneessanne sanoin teille, tuomari, että olen kuvitellut teitä täydelliseksi gentlemanniksi. Nyt tiedän teidän olevan sitä. Lähellä istuvista ei kukaan voi kuvitella, että toinen meistä on miltei teossa tavattu hotellirotta ja toinen salapoliisi.

Rauta kysäisi:

— Myönnättekö te siis olevanne hotellirotta?

— En! Mutta siinä tilanteessa saatoitte luulla minua sellaiseksi.

— Vastoin teidän luuloanne minä en liioin ole salapoliisi.

— Mikä sitten?

— Asianajaja.

Tytön huulet kaartuivat epäuskoiseen hymyyn.

Harmistuneena Rauta huomautti:

— Luullakseni minun piti saada kuulla, mikä johti teidät tunkeutumaan hotellihuoneeseeni. Sen sijaan niinä tuskin olen tilivelvollinen siitä, miksi olen Tukholmassa. Mutta koska mainitsemanne hämärä toimeksiantaja on ilmeisesti johtanut teidät harhaan, lienee teidän hyvä tietää, että olen täällä selvittelemässä erästä laajaa ja mutkallista perintöjuttua.

Irja Laantila otti läksytyksen vastaan liioitellun nöyrästi. Hän myönsi auliisti:

— Kuulin siitä Helsingissä. Kysymys on miljoonista kruunuista. Osa perillisiä asuu Suomessa, ja te yritätte valvoa heidän etujaan.

Rauta katsoi tutkivasti tyttöä. Oli vaikea päästä selville, mitä osaa tämä näytteli.

— Ne tiedot sain asianajotoimistostanne, Irja Laantila kiirehti selittämään. — Neiti Järviössä teillä on mainio sihteeri. Hän kertoo puuhistanne juuri sen, mikä kulloinkin sopii teidän suunnitelmiinne. Uskoinpa häntä tai en, niin toiselle toimeksiantajalleni kerroin teidän matkustaneen Tukholmaan, koska jäljet johtavat tänne — Cornplowin jutussa.

Ilmekään ei muuttunut Raudan kasvoissa. Hymyillen hän tarjosi tytölle savukkeen ja sytytti sen.

— Kun sovimme illallisesta, te lupasitte kertoa minulle jotakin, joka varmasti kiinnostaa minua. Teidän fantisointinne, miksi olen täällä, ei ole sitä vähimmässäkään määrässä. Milloin aiotte aloittaa kertomuksenne?

Irja Laantila huokasi.

— Ei ole helppoa päästä alkuun. Varsinkaan, kun te ette ota minua lainkaan vakavalta kannalta. Toivottavasti kuitenkin muutatte mieltänne, tuomari, kun olen laskenut pöydälle korttini.

Hän poltteli hetken ääneti savukettaan kuin miettien, miten jatkaisi. Sitten hän virkahti hiljaisesti:

— Näytettävinäni olevat kortit ovat melko likaiset. Pelkään, että olen joutunut mukaan sangen sekavaan peliin. Tarvitsisin kipeästi neuvojanne. Sitä paitsi...

Kun hän jätti lauseen kesken, mies kysäisi:

— Milloin tuo peli alkoi?

— Matikaisten luona vietetyn illan jälkeisenä päivänä. Silloin tuomari Koltta haetutti minut puheilleen.

Rauta hämmästyi. Tällaista ilmoitusta hän ei ollut osannut odottaa.

— Valpoonko?

— Niin, tyttö vahvisti. — Koltta oli alkuun niin mairea ja mateleva, että minua iljetti. Minä olin varoillani. Hänen vetiset silmänsä välähtelivät näet ilkeästi. Ennen pitkää hän muutti sävyään. Hän inisi, että niin kiusallista kuin se hänelle olikin, niin heidän olisi ilmeisesti pakko pidättää minut kuulusteluja varten. Muutamiksi päiviksi!

— Pidättää teidät!

Tyttö naurahti katkerasti.

— Ensi hetkessä arvioin sen tuon pikku miehen kostoksi siitä, että edellisenä iltana olin suhtautunut häneen yliolkaisesti. Moinen alhaisuus olisi sopinut hänestä muodostamaani kuvaan. Nauroin hänelle vasten kasvoja. Kysyin, mitä hän luuli ylipoliisipäällikön arvelevan minun pidätyksestäni. Koltta vikisi, ettei Matikainen eikä kukaan muukaan saisi sitä toistaiseksi tietoonsa. Kun niin pitkälle tultaisiin — hän kerskui — hän olisi jo ehtinyt paisuttaa jutusta suuren sensaation.

— Mistä hän kuvitteli voivansa syyttää teitä?

— Siitä, että kuusi vuotta sitten olin kihloissa erään saksalaisen upseerin kanssa.

Rauta hymyili.

— Suomen lain mukaan se ei ole rikos.

— Niin minäkin sanoin, Irja Laantila kertoi. — Kaiken kukkuraksi olin silloin vain yhdeksäntoistavuotias. Eikä koko hassutus kestänyt puolta vuotta kauempaa. Kiusanhenkeni kuitenkin väitti, ettei tarina ollut niin viaton.

— Kuka sulhasenne sitten oli?

Varjo lennähti tytön kasvojen ylitse. Muisto on hänelle syystä tai toisesta kiusallinen, Rauta päätteli.

— Teidän ei tarvitse vastata, ellette tahdo, hän lisäsi. — Purkautuneesta kihlauksestanne ette ole tilivelvollinen minulle.

— Enkö? Irja Laantila hymähti. — Muistaakseni sanoin laskevani korttini pöydälle. Ellette tunne niitä, ette voi ymmärtää asemaani ettekä auttaa minua neuvoillanne. Sulhaseni oli Martin von Markenfeld.

— Nimi on minulle jostakin yhteydestä tuttu, mies mutisi. — En vain tällä hetkellä saa päähäni, mistä.

— Tietysti! tyttö huudahti. — Pitihän minun arvata teidänkin kuulleen hänestä. Paha kello kantaa kauas. Hän oli sotilasarvoltaan Obersturmführer. Muistatteko nyt?

— Obersturmführer von Markenfeld, Rauta toisti. — Eikö hän toiminut saksalaismiehityksen aikana Tallinnan Gestapossa?

Irja Laantila hengitti kiivaasti. Ruskeisiin silmiin oli noussut jotakin epävarmaa, melkein pelokasta.

— Kyllä, hän vastasi. — Ja hän tuli tunnetuksi eestiläisten patrioottien pahimpana kiusaajana!

Hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi puolustellen:

— Hän matkusti sinne vasta sen jälkeen, kun meidän väliltämme kaikki oli jo katkennut. Tutustuessani häneen pidin häntä hienompana miehenä, minkä olin milloinkaan nähnyt. Kesti kuukausia, ennen kuin sain aiheen muuttaa tuota käsitystä.

— Tekipä hän sittemmin Eestissä mitä tahansa, niin te ette ole siitä vastuussa, Rauta lausui. — Tiedättekö, minne hän romahduksen jälkeen joutui?

— En. Ehkä hänet on tuomittu sotarikollisena. Sanotaan, että hän olisi ansainnut sen kohtalon. En tiedä. Enkä välitäkään. Mutta kun Koltta ironisesti heitti vasten kasvojani von Markenfeldin nimen, pimeni silmissäni. En kyennyt enää ajattelemaan tyynesti. Kaikki, mitä olin kuullut Ratakadun vankiselleistä, nousi kauhukuvina mieleeni. Pelkään... pelkään, että itkin...

Rauta nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän saattoi kuvitella, miltä nuoresta naisesta oli tuntunut. Huolettomana ja itsetietoisena tämä oli vain hetkistä aikaisemmin astunut sisään Ratakatu 12:n ulko-ovesta. Häikäilemätön mielivalta oli sitten äkisti tarrautunut häneen. Hän oli tuntenut itsensä puolustuskyvyttömäksi, normaalista elämästä väkivaltaisesti irti temmatuksi ja hirvittävän yksinäiseksi. Ei ollut kumma, että hän oli kauhistunut sydänjuuriaan myöten ja — ollut helppo saalis Koltalle.

Hän murahti:

— Sen jälkeen teille luvattiin »armahdus» saksalaisseikkailustanne, jos sitoutuisitte tekemään palveluksia Valpolle, eikö niin?

Ruskeat silmät välähtivät.

— Te näytte tuntevan tuon laitoksen, tuomari. Ilman kiertelyjä ja kaarteluja se ei kuitenkaan tapahtunut. Minun oli välillä annettava kunniasana siitä, etten milloinkaan kertoisi keskustelustamme serkulleni tai hänen miehelleen. Koltta valitteli monisanaisesti vaikeaa asemaansa. Toiset viranomaiset kuulemma pelkästä kateudesta jarruttavat ja ystävät hänen ja hänen miestensä työtä. Luotetaan enemmän kuin häneen erääseen ylimainostettuun poliisiasiainharrastelijaankin.

— Sillä hän tarkoitti minua, Rauta totesi kuivasti. — Silti en vielä käsitä, miksi hän usutti teidät minun jäljilleni.

Irja Laantila pudisti päätään.

— Ei hän usuttanut. Juttu ei ole niin yksinkertainen. Koltta selitti, että ministerinsä nimenomaisen kiellon vuoksi hän ei voi suoraan tutkia Cornplowin murhaa, vaikka hän tietää sen jutun luonteesta enemmän kuin muut. Loppujen lopuksi hän päätyi tekemään minulle ehdotuksensa. Hän koettaisi painaa villaisella minun »nuoruuden hairahdukseni» — kuten hän sitä nimitti —jos minä ottaisin hankkiakseni hänelle tietoja ulkolaisten merimiesten ympärillä häärivistä, hämäräperäisistä aineksista.

— Ette kai suostunut moiseen kiristykseen!

Tyttö hymähti.

— Olisin luvannut mitä tahansa päästäkseni tuosta talosta takaisin raikkaaseen pakkasilmaan. Sitä paitsi tunnutte unohtavan, että minä olen kirjailija. Minulle tyrkytetty tehtävä oli tavallaan houkutteleva. Se lupasi uusia elämyksiä, sukeltautumista jännittävään miljööhön.

— Siinä ympäristössä on lyhyen ajan kuluessa tapahtunut kaksi murhaa, Rauta huomautti synkästi. — Oli edesvastuutonta Koltalta pakottaa teidät suostumaan hengenvaaralliseen seikkailuun.

Irja Laantila kohautti olkapäitään.

— Tietysti se oli edesvastuutonta. Mutta kuvitteletteko hänen kaltaisensa miehen kavahtavan sellaista? Jos minulle tunkeutuessani hänen osoittamiinsa paikkoihin olisi käynyt huonosti, niin koko juttu olisi viety erään boheemin eksentristen päähänpistojen tilille. Pikku Koltta ei ole niin tyhmä kuin miltä näyttää.

Monia kysymyksiä pyöri Raudan mielessä. Hän pidättäytyi kuitenkin esittämästä niitä. Ne olisivat voineet paljastaa, miten kiinnostunut hän oli kuulemaan, mitä Koltta oli ollut tietävinään Cornplowin murhasta. Tyttö vaikutti kyllä vilpittömältä, ja yllättävät käänteet hänen esiintymisessään saattoivat selittyä siitä, että hän oli nuori runoilijatar. Mutta sittenkin...

— Erään kiintoisan tiedon Koltalta sain, Irja Laantila jatkoi kiinnittämättä huomiota toisen vaiteliaisuuteen. — Hihittäen hän kertoi rikospoliisin kuvittelevan, ettei Cornplow laivalta lähdettyään poikennut missään. Siksi sillä taholla ei tiedetä, mistä tutkimukset aloitettaisiin. Hänen miehensä sen sijaan ovat todenneet Cornplowin pistäytyneen ravintola Pik-nikissä ja poistuneen sieltä jonkun tytön seurassa. Siitä vanhassa pasaasissa sijaitsevasta paikasta minun oli siis aloitettava.

— Ja te menitte sinne?

Tyttö nyökkäsi.

— Tietysti. Jo samana iltana. Tuo pikku ravintola oli minulle aikamoinen pettymys. En tiedä, mitä lienen odottanut siitä. Missään tapauksessa en kuitenkaan sellaista poroporvarillista siisteyttä ja rauhallisuutta, joka noista parista kolmesta huoneesta huokui vastaani. Lisäksi yleisö, jota istui pöytien ääressä maistelemassa halpaa viiniä, oli kaikkea muuta kuin jännittävän näköistä. Ainoaakaan ulkolaista merimiestä ei siellä ollut. Minusta nuo pojat ja tytöt olivat kovin äskettäin lastenkamarista karanneita.

Rauta hymyili.

— Varjelkoon! Miltä he minun silmissäni olisivatkaan näyttäneet?

Irja Laantila nyrpisti nenäänsä.

— Te ja minä kuulumme likipitäen samaan ikäpolveen. Ainakin kokemuksiltamme.

Miehen hymy leveni. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittelemään, vaan virkahti:

— Se ilta meni siis teiltä hukkaan.

— Ei! Aikani kuluksi ryhdyin silmäpeliin vastapäisellä seinämällä istuvan pojan kanssa. Ah, hän oli hullunkurinen tyyppi. Mielessäni ristin hänet Linnunpääpojaksi. Hän oli pitkä, hontelo ja huonoryhtinen. Laihan kaulan varassa heiluva pää muistutti linnun nokkaa. Mulkoillessaan minuun mustilla silmillään hän jauhoi leukaperissään purukumia ja sormeili tulipunaista solmiotaan, johon hän näytti olevan ylen ihastunut.

— Te kuvaatte elävästi, Rauta kehui. — Linnunpääpoikanne olisi helppo tuntea.

Tyttö otti pienen kulauksen likööriä ja jäi tuokioksi katsomaan tutkivasti pöytätoveriaan lasin ylitse.

— Se on hyvä, hän virkasti lisäten nopeasti: — Nimittäin, jos perintöjutun selvitettyänne innostutte tutkimaan Cornplowin murhaa. Tuo poika on tämän selostukseni yllätyksellisin persoona. Hän muodostui näet yhdyssiteeksi minun ja sen keilin välille, johon murhaajat ilmeisesti kuuluvat... Eikö tämä ilmoitukseni kiinnosta teitä, tuomari?

Rauta sytytti tyynesti savukkeen. Hetkisen hän tunsi houkutusta myöntää ja pyytää tyttöä kertomaan mahdollisimman tarkkaan onnen kaupalla solmiutuneesta yhteydestään rikolliskoplaan. Mitä pitemmälle selostuksessaan Irja Laantila oli ehtinyt, sitä selvemmäksi oli käynyt, että häneen saattoi luottaa. Mutta luontainen varovaisuus pidätti Rautaa. Sitä paitsi runoilijatar tuntui ilman muuta olevan halukas selostamaan kokemaansa.

— Ei, tyttö sanoi tyytymättömänä, näen, ettei ilmoitukseni kiinnosta teitä.

— Jos olisitte kertonut tämän tuomari Matikaiselle tai tuomari Purolle, he olisivat varmasti innostuneet, Rauta hymähti. — He kehuivat minulle tuona iltana serkkunne luona, että ammattimiehinä he hoitavat Cornplowin jutun kaipaamatta minun apuani. Ja minäkin uskon heidän ratkaisevan probleemin, ennen kuin minä ehdin palata täältä.

Irja Laantila tuhahti halveksivasti:

— Pyh, he! No, niinpä minun ei kannata jatkaa selostustani, koska se vain ikävystyttää teitä.

Rauta naurahti.

— Kertomuksenne on siksi jännittävä, että vaikka valitsisitte kuuntelijaksenne viereisessä pöydässä istuvan nuoren skoonelaisherran, joka ahmii teitä katseillaan, hän seuraisi selostustanne hievahtamatta. Sitä paitsi minulle teidän piti kertoa, miksi tunkeuduitte hotellihuoneeseeni. Sitä selitystä ette ole vielä antanut. Ja ellei muistini petä, ilmoititte tarvitsevanne minun neuvojani.

Tytön kasvot loistivat.

— Olette varustanut minut kolminkertaisella syyllä, miksi minun on jatkettava. Niinkin vaateliaalle naiselle kuin minulle se riittää. Varsinkin, kun palan halusta saada kertoa juuri teille. Miksi juuri teille, se jääköön minun salaisuudekseni... No, lähtiessäni Pik-nikistä en vielä tiennyt Linnunpääpojan merkitystä. En ehtinyt Esplanadille, kun hän jo tavoitti minut. Kohteliaasti hän tiedusteli, suvaitsisinko juoda lasin viiniä hänen kanssaan Alcazarissa. Minulla ei ollut muutakaan tekemistä, joten pilan päiten suostuin. Siellä meidän ystävyytemme alkoi. Huomasin näet pian, että sattuma oli ohjannut minut oikeille jäljille. Seuraavina päivinä olin melkein pääsemättömissä hänestä. Lasse osoittautui itsepäisimmäksi ihailijaksi, mitä minulla on ollut.

Hän keskeytti odottaen miehen kysyvän jotakin. Mutta tämä poltteli ääneti savukettaan. Harmaissa silmissä oli kuitenkin tarkkaavainen katse. Tyttö jatkoi:

— Kun Lasse tutustumisemme jälkeisenä aamuna ilmestyi kaksiooni kuin kotiinsa, oli häntä varoitettu minusta. Hän tiukkasi, olenko sukua ylipoliisipäällikölle. Minä vastasin niin kuin asia on. Samalla julistin kuitenkin, että tuomari Matikainen ja hänen ystävänsä ovat mielestäni maailman yksitoikkoisimpia ja ikävimpiä ihmisiä. Minä itse en kuulu, niin vakuutin nauraen, yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin, vaan ahnehdin jotakin enempää ja jännittävämpää.

Rauta virkahti väliin:

— Siinä vakuutuksessa olikin totta toinen puoli.

— Ehkä enemmänkin, Irja Laantila myönsi. — Joka tapauksessa se haihdutti Linnunpääpojasta kaikki epäilykset. Hän ehdotti suoraan, että liittyisin hänen keiliinsä, joka on suuri ja mahtava. Silloin saisin vauhtia ja jännitystä elämääni ja myös rahaa riittämiin. Sanoin olevani halukas tulemaan mukaan, kun ensin saan kuulla, kuka keiliä johtaa. Lasse vannoi ja vakuutti, ettei hänkään sitä tiedä. Jos liittyisin heihin, hän välittäisi minulle ohjeet ja määräykset. Kysyin, millaista jännitystä oli luvassa. Hän kertoi keilillä olevan tekeillä ison timanttikaappauksen. Jutun olisi oikeastaan pitänyt olla jo selvä. Mutta joku juippi oli vetänyt heitä huulesta. Ja nyt olivat rikospoliisit ylietsivä Tahvolan johdolla nuuskimassa heidän jälkiään.

Rauta tilasi lisää kahvia ja likööriä peittääkseen, miten yllättynyt hän oli tytön antamasta tiedosta. Hän oli kuvitellut ylietsivä Tahvolan pysyvän paremmin piilossa. Miestä oli kiireimmiten varoitettava. Kun Ristilukki oli jo alkuvaiheessa päässyt selville uudesta tutkijasta, se merkitsi Tahvolalle kuoleman vaaraa.

— Minun ensimmäiseksi puuhakseni keilin jäsenenä tuli onkia serkkuni mieheltä selville, oliko tuon ylietsivän lisäksi muita »jepareita» liikkeellä, tyttö kertoi edelleen. — Otin tehtävän vastaan. Mutta sitten minua rupesi arveluttamaan ja peloittamaan. Linnunpääpoika ei ollut maininnut minulle Cornplowin nimeä eikä hänen ja komisario Tahvolan murhaa. Olin kuitenkin kuullut niistä serkultani ja nyt tiesin niiden olevan sen keilin tilillä, johon itse olin kevytmielisesti liittynyt. Jos paljastuisin petturiksi, minut raivattaisiin tieltä yhtä kylmästi kuin Cornplow. Minut valtasi pakokauhu. Epätoivoisesti koetin keksiä pääsytietä siitä sokkelosta, johon olin joutunut.

Rauta nyökkäsi. Tytön asema oli tosiaan ollut vaarallinen.

— Alan vähitellen ymmärtää, miksi olette täällä, hän virkahti.

Irja Laantila naurahti ilottomasti.

— Ennen kuin Lasse seuraavan kerran tuli luokseni, pakosuunnitelmani oli valmis. Se oli varsin fantastinen, mutta parempaa en ollut keksinyt. Minä yksinkertaisesti petin ne molemmat vastakkaiset rintamat, joiden palvelukseen minut oli kiinnitetty, ilmoitin Linnunpääpojalle, että tuomari Koltta miehineen on se vastustaja, jota keilin sieti varoa. Lisäksi ehdotin, että minut lähetettäisiin Tukholmaan. Lasse hämmästyi ja tiukkasi, mitä minulla olisi täällä tekemistä. Silloin kerroin hänelle teistä, tuomari. Sanoin saaneeni selville teidän matkustaneen Ruotsiin ties missä asioissa. Mutta olivatpa ne mitä tahansa, sanoin, maksaisi vaivan tarkata, pysyttekö myös täällä, koska te olette ainoa mies, jota heidän kannattaa vakavissaan pelätä. Linnunpääpoika kerskui, etteivät he pelkää piruakaan. Ehkä se onkin totta. Mutta minä pelkäsin. Tahdoin päästä pois, pois keilin ulottuvilta. Siksi pidin hyvänä kauppana, kun parilla suudelmalla sain Lassen lupaamaan, että hän välittäisi ehdotukseni päällikön harkittavaksi. Samana iltana hän palasi tuoden minulle nipun dollarin seteleitä ja määräyksen valvoa, että te pysytte toistaiseksi poissa Suomesta. Lisäksi hänellä oli yksityiskohtaiset ohjeet, miten minun on tarkastettava huoneenne todetakseni, mitä täällä puuhaatte.

— Entä Koltta? Rauta kysyi.

Viha leimahti ruskeissa silmissä.

— Toivottavasti ette tarkoita, että minun olisi pitänyt etsiä turvaa tuon rotan luota! tyttö huudahti kiivaasti.

Rauta hymyili.

— En. Niitä miehiä vastaan, jotka ovat murhanneet Cornplowin ja komisario Tahvolan, hän tuskin olisi kyennyt suojaamaan teitä, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta ette kai unohtanut Kolttaa?

— En. Pari päivää myöhemmin menin hänen luokseen kertomaan uuden variation tarinastani... Ah, miten kauniisti orkesteri soittaa!

— Tosiaan, mies yhtyi. — Kuunnellaan sitä hetkinen.

Orkesteri soitti parastaikaa säveleitä Puccinin »Madame Butterflysta». Äänten sorina täpötäydessä ravintolassa häiritsi musiikkia. Mutta tyttö näytti nauttivan molemmista.

Skoonelaisseurue, joka oli istunut viereisessä pöydässä, oli hajonnut. Vain nuorin oli jäänyt paikoilleen. Tämä oli pitkä, hauskan näköinen herra. Hitaasti hän maisteli grogiaan luoden silloin tällöin haikean, ihailevan katseen Raudan seuralaiseen. Irja Laantila nosti äkisti lasinsa hymyillen nuorelle miehelle. Skoonelainen vastasi maljaan perin ihastuneena.

— Ette kai pane pahaksi, tuomari, tyttö sanoi, vaikka hiukkasen kurtiseeraan aivan teidän silmäinne alla?

— En toki. Huvitelkaa vain mielenne mukaan.

Irja Laantila huokasi.

— Vahinko, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Koko manööveri menetti makunsa... Oletteko huomannut, tuomari, miten lohdullista on tarkata tukholmalaisyleisöä? Täkäläiset näyteikkunat ovat omiaan herättämään meikäläisessä köyhän serkun tunnelman. Mutta miehet eivät ole täällä ainakaan muhkeampia kuin meillä kotona eivätkä naiset kauniimpia.

Hän naurahti.

— Kylläpä minä jaarittelen! Pelkään, että hermoni eivät ole oikein kunnossa. Vai liekö niin, että olen riehakkaan iloinen päästyäni livistämään tänne sen synkän, sekavan pelin keskeltä, johon jouduin mukaan? Mutta minunhan piti kertoa teille, tuomari, käynnistäni Koltan luona. Luuletteko minulla olleen estoja, kun syötin hänelle satuni?

— En, Rauta vastasi. — En luule.

— Hieman omaantuntooni sentään pisti, tyttö kertoi. — Minä paadutin kuitenkin mieleni muistelemalla vankilaselliä, johon Koltta oli aikonut sulkea minut. Dramaattisesti ja liioitellen kerroin puuhistani Pik-nikin kantayleisön parissa. Ilmoitin todenneeni, että Cornplowin murhaajat ovat toistaiseksi siirtyneet Tukholmaan. Koltan haaleat silmät pälyivät minuun hyvin epäluuloisina. Huomautin, että tekin olette matkustanut Ruotsiin, koska olette päätynyt samoille jäljille kuin minä. Pikku mies mutisi tietävänsä teidän matkanne ja ihmetelleensä sitä. Minä sanoin, ettei siinä ollut mitään kummastelemista, Cornplowin jutussa kun ei Suomessa ole tähän erään mitään tutkimista.

— Ottiko Koltta väitteenne täydestä?

Irja Laantila nauroi.

— Näytti ottavan! hän riemuitsi. — Hän tepasteli edes takaisin huoneessaan otsa hullunkurisissa rypyissä, jotka olivat markeeraavinaan syvämietteisyyttä. »Luuletteko», hän tiukkasi sitten minulta, »että teillä olisi Tukholmassa... hm... mahdollisuuksia päästä Raudan edelle?» Näyttelin kylmäkiskoista, vaikka sydämeni jubileerasi. Koltta kivahti: »Olettehan te nainen... hm... nuori ja kaunis... juuri sitä lajia, jota Raudan kaltaiset miestyypit eivät voi vastustaa. Teidän on urkittava häneltä, miten pitkälle hän on päässyt tutkimuksissaan, ja... hm... työskenneltävä siitä eteenpäin!» Hän käski minun seuraavana aamuna lentää tänne. Kun erosimme, hän sinkosi minulle varoituksen. »Älkää yrittäkö... hm... huvitella Tukholmassa meidän varoillamme päivääkään kauemmin kuin tehtävä vaatii», hän inisi, »minulla on... hm... silmä ja korva sielläkin!» Tuo Koltan mainitsema seuraava aamu oli eilen, tuomari, ja kertomukseni on lopussa.

Rauta nosti lasinsa.

— Maljanne, neiti! Selostuksenne oli todella kiintoisa.

Tyttö säteili.

— Minä olen onnellinen, jos olen voinut vähänkin auttaa teitä turvaamalla — työskentelyrauhanne.

Mies hymähti.

— Tarinallanne annoitte minulle täysin tyydyttävän selityksen siihen, miksi tunkeuduitte hotellihuoneeseeni, hän virkahti kevyesti. — Sikäli olette auttanut minua. Minun rauhaani, tutkiessani perintöjuttua, kukaan ei sen sijaan vaivautune uhkaamaan.

Nähdessään, miten hymy kuoli tytön kasvoilta ja avuton neuvottomuus ilmestyi tilalle, hän yritti pehmentää sanojaan:

— Sepitettyänne satunne ensin Linnunpääpojalle ja sitten Koltalle olette ilmeisesti itsekin ruvennut uskoinaan, että minulla on jokin osa Cornplowin murhan tutkimuksissa. Siinä kaikki!

Irja Laantila kohautti olkapäitään.

— Minä tarkoitin täyttä totta esittäytyessäni vastustajaksi, joka on valmis vaihtamaan rintamaa. Mutta te ette näy huolivan minua. Vahinko!

Hänen pettymyksensä vaikutti aidolta. Raudan oli sitä paitsi myönnettävä itselleen, että hänen tytöltä saamansa tiedot olivat arvokkaita, eräät hyvinkin arvokkaita. Mutta vaikka hänen kylmäkiskoinen asenteensa saattoi tuntua Irja Laantilasta loukkaavalta, niin hänen oli viisainta pitää siitä kiinni. Niin hyvää tarkoittava kuin tyttö ilmeisesti olikin, niin hänestä ei voinut olla apua jatkuvissa tutkimuksissa.

— Näkyy, että te olette runoilijatar, Rauta naurahti. — Arkinen todellisuus ei riitä teille. Minä matkustan huomenna. Aluksi Upsalaan. Sitten Lundiin ja Malmöhön, ehkä vielä muuallekin. Perintöjuttu on monihaarainen. Haluatteko matkustaa sihteerinäni joka taholle? Tai ehkä teillä on suorastaan käsky seurata varjona perässäni?

Irja Laantila pudisti harmistuneena päätään.

— Minä en matkusta minnekään, hän puuskahti. — Aion jäädä Tukholmaan ja huvitella täällä ruhtinaallisesti. Ainakin niin kauan kuin molempien työnantajieni minulle suomat käyttövarat riittävät. Vai mitä te, tuomari, neuvoisitte minua tekemään? Asemani ei ole vaaroja vailla.

— Teidän asemanne oli Helsingissä vaarallinen, Rauta sanoi vakavasti. — Se seikkailu, mihin Koltta pakotti teidät, oli hirvittävän uskallettu. Mutta te pujahditte silmukasta ihailtavan taitavasti. Nähdäkseni teillä ei ole täällä mitään pelättävää. Vakaa neuvoni on, että pysytte täällä, kunnes Cornplowin murha on selvitetty ja rikollisjoukkio Linnunpääpoikineen tehty vaarattomaksi.

— Entä Koltan »silmä ja korva»? tyttö kysyi.

Rauta hymähti.

— Se otus sukeltautuu varmaan pian näköpiiriinne. Siitä selviytyminen ei tuottane vaikeuksia nuorelle naiselle, joka kuin leikiten onnistui vetämään huulesta Kolttaa ja rikollisjoukkion päällikköä.

Irja Laantila soi hänelle lämpimän hymyn kiitokseksi kohteliaisuudesta. Ruskeat silmät loistivat, ja hän näytti olevan jälleen parhaalla tuulellaan.

Hovimestari ilmestyi heidän pöytänsä ääreen.

— Suokaa anteeksi, että häiritsen herrasväkeä. Muuan maanmiehenne pyysi minua tiedustelemaan, suvaitsisiko neiti hetkiseksi pistäytyä halliin.

Tyttö oli aavistuksen verran kalvennut. Hän nousi kuitenkin heti.

— Mielelläni, hän vastasi hovimestarille. Seuralaiselleen hän kuiskasi: — Aavistukseni sanoo, että ennustitte äsken oikein. Koltan »silmä ja korva» kutsunee minua.

— Ehkä on paras, että minä tulen mukaan, Rauta esitti.

— Ei, Irja Laantila torjui. — Minä osaan pitää varani. Kevyin askelin hän seurasi hovimestaria.

Tuskin hän oli poistunut, kun nuori skoonelainen nousi ja tuli puhuttelemaan Rautaa.

— Anteeksi. Saanko esittäytyä? Johtaja Gustavsson.

— Rauta.

— Voitte huoleti käskeä minun painua helvettiin, vieras virkahti. — Mutta seurueeni jätti minut, ja minulla on ikävä. Sitä paitsi olen koko illan koettanut arvailla, mistä kaukaa te ja kaunis rouvanne olette.

— Melko läheltä. Suomesta. Ellei tämä tieto ole teille kovin suuri pettymys, niin istuutukaa seuraamme.

Skoonelainen kursaili muodon vuoksi aikansa. Sitten hän otti kutsun monisanaisesti kiitellen vastaan.

— Sallinette minun tilata pullon samppanjaa? hän pyysi. — Siitä ilosta, että saan istua suomalaisten pöydässä. Teidän talvisodastanne lähtien olen toivonut pääseväni joskus tutustumaan sankarillisen veljeskansan edustajiin. Ja nyt — mikä yllätys, kaikin puolin miellyttävä yllätys!

Rauta arveli tietävänsä, mitä vieras sanoilla »kaikin puolin» tarkoitti. Vaikka Irja Laantila olisi ollut Portugalista eikä olisi osannut sanaakaan ruotsia, nuori skoonelainen olisi halunnut päästä lähelle häntä.

Herrat vaihtoivat keskenään tavanmukaisia kohteliaisuuksia. Kumpikin silmäili silloin tällöin odottavana siihen suuntaan, mihin tyttö oli kadonnut.

Kun neljännestunti oli kulunut, Rauta aikoi käydä rauhattomaksi.

— Lupaattehan, ettette hylkää pöytäämme, hän esitti.

— Minun lie viisainta käydä katsomassa, mihin seuralaiseni jäi.

Skoonelainen oli hyvin tyytyväinen tähän ratkaisuun.

Rauta ehti hallin ovelle. Siinä Irja Laantila tuli häntä vastaan.

— Joko pelkäsitte, että minut oli ryöstetty? hän kujeili.

— Melkein. Enhän tiedä, millaisia tyyppejä täällä on Koltan palveluksessa.

— Millainen isäntä, sellainen renki, tyttö hymähti.

— Aika hämäräperäinen otus tämä oli. Joku entinen liikemies, jonka ei ole hyvä palata kotimaahan. Hän selitti, että niin vastenmielistä kuin hänelle onkin juosta Valpon asioilla, niin valinnan varaa ei ole. Ruotsi luovuttaisi hänet heti, jos Suomen puolelta sitä pyydettäisiin. Se on se peukaloruuvi, jota Koltta on häneen nähden käyttänyt. Eikä maanpakolaisen, niin hän sanoi minulle, kannata suurin haistella niitä rahoja, joilla jokapäiväisen leipänsä saa. Hänellä on nyt määräys käydä joka toinen päivä tarkistamassa, miten työni täällä sujuu.

Ilmeisesti Irja Laantila oli huolestuneempi kuin miltä halusi näyttää. Mutta kun Rauta kertoi vieraasta, joka oli tullut heidän pöytäänsä, hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Sehän on satumainen onnen potkaus, tyttö huudahti.

— Mietin juuri, kenet voisin kalastaa yksityismaskeradeihini »Rinaldo Rinaldiniksi». Ja nyt! Skoonelaisnuorukainen on riittävän maalauksellinen käydäkseen millaisen rikolliskeilin jäsenestä tahansa. Jos hän on aikonut matkustaa lähi päivinä pois, minun on häivytettävä sellaiset mietteet hänen päästään. Ettehän pahastu, tuomari, vaikka jouduttekin esittämään kärryjen kolmannen pyörän osaa?

— Koetan kestää sen.

Ilmeni pian, ettei tyttö ollut liioitellut puhuessaan aikeistaan nuoreen skoonelaiseen nähden. Ehkä samppanjalla oli siinä osansa, mutta joka tapauksessa hän oli puolessa tunnissa pannut johtaja Gustavssonin pään kokonaan pyörälle.

Rauta jättäytyi syrjään keskustelusta. Hänestä oli hupaisaa sivusta huomioida tytön valloitustaktiikan hienouksia.

Vieras muisti äkisti, että heitä oli kolme pöydässä. Hän käännähti hieman vaivautuneena Rautaan.

— Teidän rouvanne kumoaa aivan häikäisevällä tavalla kaikki väitteet suomalaisten jäykkyydestä. Häntä ei luulisi lainkaan pohjoismaalaiseksi. Pikemminkin vilkasveriseksi ranskattareksi.

Irja Laantila nauroi.

— Eikös espanjattareksi! Sitä paitsi teidän, johtaja, ei kannata välittää harvapuheisesta seuralaisestani. Hän ei ole minun mieheni, vaan ainoastaan sisareni mies. Kuule, rakas lanko, sinullahan on vielä joitakin kirjeitä kirjoitettavana huomisaamuksi.

Rauta otti vihjauksen varteen.

— Aivan oikein, rakas käly. Olipa hyvä, että muistutit minua niistä. Nyt kun voin jättää seuran pidon sinulle johtaja Gustavssonin harteille, saatan hyvällä omallatunnolla palata työni ääreen.

Hän selvitti laskunsa ja nousi hyvästelemään. Viileästi skoonelainen valitteli hänen lähtöään. Hänen pahoittelunsa ei kuitenkaan pystynyt peittämään hänen iloaan siitä, että pääsi häiritsijästä irti.

Lähtiessään Rauta kuiskasi tytölle suomeksi:

— Olkaa varuillanne. Peli voi käydä vaaralliseksi.

Irja Laantila vastasi hymyyn hymyllä.

— Ei ainakaan minulle. Tämän pelin minä osaan.

Yhdeksäs luku.

TAKAISIN KOTIMAAHAN.

Valkea valtamerien kyntäjä »James Brown» oli höyrynnyt Jätkäsaaren satamaan. Parastaikaa suoritettiin jäälauttojen ja sohjun keskellä manöövereja laituriin pääsemiseksi.

Rauta nojasi laivan kaiteeseen.

Oli sumuinen helmikuun suojapäivä. Helsinki on siltä kulmalta katsottuna paremmillakin säillä melko lohduton näky. Työn aherrusta uhkuva Hietalahden laivatelakka oikealla oli yhtä ruma kuin telakat kaikkialla maailmassa. Sieltä kuuluva niittauskoneiden rätinä hukutti miltei kuulumattomiin nosturien kitinän, jotka uurastivat laiturissa olevien laivojen lastin purkamiseksi. Bulevardilla lumi oli likaista. Hietalahden torille pinottujen halkomassojen takaa teknillisen korkeakoulun päärakennus erottui tuskin lainkaan osin matalien, osin synkkien asuinrakennusten keskeltä. Harmaata ja alakuloista, Rauta hymähti.

Kotikaupunki ei tuntunut lupailevan liikoja. No, tähän asti hänellä oli ollutkin onni matkassa — melkein peloittavan hyvä onni. Kaikki oli järjestynyt aivan hänen toivomustensa mukaisesti.

Mr Elliot, »James Brownin» kapteeni, jonka hän oli tavannut Gööteporin Grand-hotellissa, oli osoittautunut ymmärtäväiseksi ja avuliaaksi herraksi. Rauta oli katsonut parhaaksi pelata hänen kanssaan avoimin kortein ja kertonut suoraan pääpiirteet siitä, mistä oli kysymys. Pyylevä merikarhu, jolla oli harjasmainen, vaalea tukka ja kirkkaansiniset silmät, oli kuunnellut hänen selostustaan ääneti, osoittamatta ilmeelläkään hämmästystä. Toisen lopetettua hän oli kysäissyt:

»Onko teillä hajuakaan navigaatiosta?»

»Minulla on oikeatkin perämiehen paperit,» Rauta oli vastannut. »Ne ovat kuitenkin kotona Helsingissä. Eikä niistä muutenkaan olisi tähän tarkoitukseen, kuten hyvin käsitätte.»

Mr Elliot oli nyökännyt. Sitten hän puolestaan oli ruvennut kertomaan. Yhteensattuma oli kummallinen. Pari päivää ennen Ruotsiin tuloa laivan neljäs perämies oli sairastunut. Gööteporiin saavuttuaan kapteenin oli ollut toimitettava nuori mies sairaalaan. Parhaassa tapauksessa poika pääsisi jalkeille siksi, kun »James Brown» palaisi Suomesta. Se paikka oli nyt siis tyhjä.

»Mutta, huomatkaa.» paksu kapteeni oli naurahtanut, »kysymyksessä on neljäs perämies. Tiedossa ei siis ole mitään omin päin suoritettavia mestarinäytteitä. Pelkkää toisten avustamista ja sekalaisia puuhia. Eipä silti. 'Ambrosen' toinen perämies, joka on maissa hommaillut, niin että laivansa on päässyt lähtemään ilman häntä, saa kiittää onneaan, jos hänet ylipäänsä otetaan mukaan.»

Rauta oli kiittänyt häntä lämpimästi. Kapteeni oli virkkanut:

»Tulkaa huomenna varhain laivalle. Minä kerron jo tänään pojille, että olen löytänyt mr Steelille sijaisen. Te olette erotuksetta kaikille siellä Robert Hilton.»

Ennen lähtöään hän oli vielä lausunut:

»Kuulkaahan, Bob. Se on tietysti teidän oma asianne. Mutta kun kerran olette vetänyt minut tavallaan mukaan, niin onnistumismahdollisuutenne askarruttavat minuakin. Eikö ole pelättävissä, että takaa ajamanne roistot tuntevat teidät?»

»Ei,» Rauta oli rauhoittanut häntä. »Luullakseni oman vaimonikin on hieman vaikea tuntea minua. On merkillistä, miten paljon mies muuttuu, kun värjäyttää tukkansa mustaksi ja käherryttää sen. Sitä paitsi ihoni pitäisi vaikuttaa niin tuulten puremalta kuin aito merimiehellä ainakin.»

Raudan sijoittuminen »James Browniin» oli sujunut kaikin puolin hyvin. Hänen kolme perämiestoveriaan olivat alusta pitäen suhtautuneet häneen toverillisesti. Muidenkin kanssa hän oli tullut erinomaisesti toimeen.

Laivan nelikymmenpäinen miehistö oli kokoonpanoltaan kirjava. Matruusit olivat valkoihoisia, eri puolilta Yhdysvaltoja. Lämmittäjät olivat neekereitä ja keittiöhenkilökunta filippiiniläisiä. Stuertti taas oli äänettömin askelin tassutteleva kiinalainen. Ystävällisesti hymyilevä Sun-Li oli ensimmäisestä päivästä alkaen osoittanut liikuttavaa kiintymystä uuteen perämieheen pyrkien palvelemaan tätä kaikin tavoin.

Mitähän tuon innon takana on? Rauta mietti tuijottaessaan hajamielisesti neloslinjan raitiovaunun hidasta kulkua Bulevardia ylös. Seuraavassa hetkessä hän häpesi tätä epäilystään. Pikku vinosilmä oli tosiaan ollut avulias. Jo Gööteporissa hän oli ottanut hankkiakseen Raudalle konjakkia, suklaata, amerikkalaisia savukkeita ja nylonsukkia. »Ilman niitä ette selviä Helsingissä, mr Hilton,» hän oli selittänyt. Kaiken kaikkiaan mies vaikutti täysin vilpittömältä. Mutta oliko hän sitä myös?

Laiha, tummatukkainen sähköttäjänuorukainen, Nicolas Smith, pysähtyi Raudan viereen.

— Miltä näyttää? hän kysäisi.

— Ei juuri houkuttelevalta.

Sähköttäjä vakuutti lämpimästi:

— Helsinki on viehättävä kaupunki.

— Te olette ollut tässä pesässä ennenkin, Nic?

— Pari kertaa. Viime matkalla suorastaan rakastuin Helsinkiin!

Rauta hymähti.

— Kaupunkiinko vain?

Nuorukainen hämmentyi.

— En tiennyt, että äänestäni kuuluu, miten onnellinen olen. Tutustuin täällä elämäni naiseen.

— Tietysti, Rauta virkkoi kevyesti. — Täällä niin kuin Gööteporissa ja muissakin satamakaupungeissa. Kussakin vuorollaan.

— Tämä on ihan toista, Smith puolustautui. — Helena ei ole ainoastaan viehättävä, vaan myös hieno ja hyvä tyttö. Viimeisenä päivänä täällä ollessani päätimme, että palattuani meidät vihitään. Olen sähköttänyt hänelle... Kunpa tämä kirottu purkki pääsisi viimeinkin laituriin!

— Älkää olko kärsimätön, Nic.

— Teidän on helppo olla rauhallinen, mr Hilton. Kukaan ei odota teitä. Toista on minun!

— Tosiaan. Teillä on odottamassa morsian. Ja häät. Onnittelen teitä, Nic. Nimittäin, mikäli teitä ei jo kaduta.

Sähköttäjä närkästyi.

— Kaduta! Mikään sana ei sopisi tilanteeseen huonommin. Te ette taida tietää mitään rakkaudesta, mr Hilton.

— Ehkä en, Rauta myönsi lauhkeasti. — Merimiehen sydämestä kuitenkin hiukkasen.

Naurahtaen hän jätti nuoren miehen. Otsa kurtussa tämä tuijotti poistujan jälkeen. Sitten hän kohautti hartioitaan. Pelkkää kateutta, tietysti.

Laiva oli saatu laituriin, ja tullimiehet saapuivat suorittamaan tarkastustaan. Mr Elliot itse oli ottamassa vastaan tullivartiotarkastajaa ja tullipäällysmiestä sekä heidän seuraansa liittynyttä touhukasta meklaria.

Rauta seurasi sivusta tervehdysten vaihtoa. Herrat näyttivät olevan keskenään vanhoja tuttuja. Vilkkaasti keskustellen he nousivat ylimmällä kannella olevaan kapteenin työhuoneeseen tutkimaan laivan papereita.

Työn touhu muilla laivoilla oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta nyt kun tulokas oli kiinnitetty paikalleen laivajonoon, satamatyöläisten ja vieraiden merimiesten kiinnostus sammui. Kukin palasi omaan työhönsä. »James Brownin» kohdalla oli laiturilla autiota ja hiljaista.

Rauta tunsi eräänlaisen pettymyksen hiipivän mieleensä. Hän karkoitti sen kuitenkin heti. Odotinko kenties, hän mietti, että minua oltaisiin vastassa? Ylietsivä Tahvola oli toki kyllin viisas ja varovainen välttääkseen sellaista erehdystä.

Stuertti oli äänettömin askelin ilmestynyt hänen viereensä.

— Mr Hilton, kapteeni pyytää teitä luokseen.

— Kiitos, Sun-Li. Ovatko tulliherrat siellä?

Kiinalainen pudisti päätään.

— He olivat juuri lähdössä, mr Hilton. Kuulin mr tullivartiotarkastajan sanovan, että paperit ovat kunnossa, kuten aina tällä laivalla. »James Brown» on hieno alus, mr Hilton.

— Tietysti, Sun-Li. Ja meillä on hieno miehistö.

Vinot silmät välähtivät.

— Kuka tietää? Siitä tullimiehet eivät vielä ole lausuneet arvosteluaan.

Kun Rauta tuli kapteenin työhuoneeseen, mr Elliot oli järjestämässä papereitaan kassakaappiin. Toisia oli vielä levällään kirjoituspöydällä.

Kapteeni vilkaisi olkansa yli tulijaan.

— Haluan puhua kanssanne, Bob, hän sanoi. — Istukaa ja pankaa tupakaksi. Lähetin ensimmäisen perämiehen opastamaan vieraitamme. Voimme siis tarinoida rauhassa.

Rauta istahti nojatuoliin ja sytytti savukkeen.

Tämä huone oli matkalla käynyt hänelle tutuksi. Parina iltana hän oli muiden perämiesten kanssa vieraillut siellä. Heidän omat hyttinsä olivat tähän verrattuina perin ahtaat. Sitä paitsi kapteenin radio oli laivan paras. Erikoisena suosionsa osoituksena mr Elliot oli ensimmäisenä päivänä asettanut hänen käytettäväkseen kylpyhuoneensa, joka oli kapteenin makuusuojan vieressä.

Pyylevä merikarhu oli saanut työnsä suoritetuksi. Hän istahti pöytänsä ääreen.

— Otatteko kanssani lasillisen, Bob?

— Kiitoksia, mielelläni.

He maistelivat pienin kulauksin konjakkia.

— Lähdettekö jo tänä iltana maihin? mr Elliot kysyi viimein.

Rauta nyökkäsi.

— Palaatte kai yöksi laivalle?

— Sellainen aikomus minulla on.

Kapteeni mietti tuokion. Sitten hän virkahti:

— Tarkoitatteko, että elleivät roistot nitistä teitä heti alkuun, niin kuin Cornplowin kävi?

— Jotakin siihen suuntaan, Rauta myönsi.

Mr Elliot ryhtyi sytyttelemään sikaria. Saatuaan siihen tulen hän sanoi:

— On vahinko, että annatte oikeiden perämiespaperienne pölyttyä, Bob. Sun-Li yllätti minut eilisiltana pahoittelemalla, että neljäs perämiehemme sairastui eikä ensimmäinen.

— En ymmärrä...

Kapteenin sinisissä silmissä oli humoristinen väike.

— Minä ymmärsin heti. Ensimmäisellä perämiehellä on aluksessa paljon enemmän sanan valtaa kuin neljännellä. Ja te olette voittanut puolellenne poikien mielet — sekä kannella että kannen alla. Sun-Li vakuutti niin. Siksi minä valitan sitä, ettette ole enää mukana, kun lähdemme täältä.

— Kiitoksia noista sanoista, mr Elliot.

Rauta aikoi nousta, mutta merikarhu pidätti häntä.

— Älkää kiirehtikö, Bob. Minulla on vielä jotakin sydämelläni. Ehkä huolehdin suotta. Kenties syynä on se, että on kauan siitä, kun itse olin nuori. Mutta minusta nuoruus on peloittavaa laskemattomuudessaan ja traagillisuudessaan. Ei milloinkaan tiedä, mitä nuoret ihmiset pettymysten tullen saattavat tehdä.

Rauta tarkkasi kiinnostuneena kapteenia. Tämä syvästi huolestunut mr Elliot oli hänelle uusi tuttavuus.

— Mitä arvelette Nicolas Smithistä?

— Miellyttävä, reipas nuorukainen. Eikä lainkaan traagillinen. Ei ainakaan tätä nykyä.

Kapteeni pöllähdytti paksun savupilven sikaristaan.

— Eikö?

— Ei ole vielä tuntia siitä, Rauta kertoi, kun Nic silmät loistaen ilmoitti morsiamen odottavan häntä täällä. Kuuluu olevan hieno ja hyvä tyttö, ja he aikovat mennä naimisiin. Poika tuntui olevan ihan tosissaan.

Mr Elliot huokasi.

— Sen vuoksi minä olenkin huolissani... Ensimmäinen sähköttäjä kävi täällä, kun herrat olivat lopettelemassa paperien tarkastusta. Nic on saanut vastauksen sähkeeseensä. Siinä tuo »hieno ja hyvä tyttö» ilmoitti olevansa jo naimisissa ja pitäneensä kaikkea viimekertaista vain leikkinä. Ensimmäinen sähköttäjä oli säikähtänyt Nicin väkivaltaista reaktiota. Kun tämä oli sulkeutunut hyttiinsä päästämättä sinne ketään, hänen toverinsa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa asiasta minulle.

Vai niin, Rauta mietti, lyhyeksipä sähköttäjänuorukaisen lemmensatu jäi. Kapteeni näytti pitävän juttua vakavana.

— Minä en tiedä, mitä tehdä, mr Elliot murehti. — Siitä on kauan, kun nainen viimeksi sai minut lämpenemään. En edes muista, miltä tuntui havaita joutuneensa petetyksi. Niinpä minusta ei olisi Nicin rauhoittajaksi. Sun-Li sanoi, että te olette mestari käsittelemään jokaista ihmistä oikealla tavalla. Siksi pyydän teitä, Bob...

Rauta hymähti. No, mr Elliot oli jo Gööteporissa huomauttanut hänelle, että »James Brownin» neljännen perämiehen työ olisi pelkkää toisten avustamista ja sekalaisia puuhia.

— Hyvä on, kapteeni, hän virkkoi nousten. — Menen katsomaan, miten poika voi. Teidän sijassanne heittäisin tuon huolen mielestäni.

Mr Elliot puristi lujasti hänen kättään.

— Niin teenkin. Nyt, kun te valvotte tuota romanttista nuortamiestä.

Rauta suuntasi askelensa toisen sähköttäjän hytin ovelle. Hän koputti lujasti. Sisältä ei kuulunut luiskahdustakaan. Ovi oli ja pysyi lukittuna.

Ehkäpä ei haittaa, hän tuumi, vaikka nuorukainen hetkisen nuoleskelee yksinäisyydessä haavaansa.

Ollessaan lähellä omaa hyttiään hän tapasi stuertin.

— He ovat jo tulleet, mr Hilton, kiinalainen kuiskasi irvistäen ivallisesti.

— Ketkä he?

— Pikku hyenat.

-— Keitä tarkoitatte, Sun-Li?

— Tyttöjä ja poikia, jotka haluavat kauppasuhteita ja muitakin... Välitättekö te tytöistä, mr Hilton?

Rauta naurahti.

— Riippuu tytöstä.

Stuertti hymyili leveästi.

— Jos tulee joku oikein sievä, opastan hänet teidän luoksenne. Teille kuuluu paras, mr Hilton.

— Kiitos, Sun-Li.

Rauta astui hyttiinsä ja istahti makuulavitsalle.

Suuri ei tämä elintila ollut. Kaksi kertaa kaksi ja puoli metriä. Sen mukainen oli niukka kalustokin. Seinälle oli sairastuneen mr Steelin perintönä jäänyt nuoren naisen kuva. Tummissa kasvoissa katse kiintyi kovailmeisiin silmiin ja huulille jähmettyneeseen teennäiseen hymyyn. Rauta oli jättänyt kuvan paikoilleen. Joku mielitiettyhän merimiehellä piti olla, ja tässä tapauksessa tuollainen etelämaalainen tyyppi sopi hyvin, kun Buenos Airesista kerran oltiin tulossa.

Rauta mietti Sun-Lin tarjousta. Voisiko onni potkaista niin, että kiinalainen opastaisi hänen luokseen sen vaaleaverikön, jolla oli kuuden vihreän kiven koristama sormus?

Sitä oli kai turha toivoa. Tavallinen asioiminen laivoilla kuului tuskin tuon sormusnaisen tehtäviin. Tosin kapteeni Simpson oli kertonut samaisen vaalean kaunottaren käyneen »Ambrosella» Cornplowin murhan jälkeen. Mutta silloin oli kysymys suurkaappauksesta: salaisten asiapaperien löytämisestä murhatun hytistä. Sellaista tehtävää Ristilukki ei ollut uskonut kelle tahansa, vaan oli lähettänyt sitä suorittamaan uskotuimman naisavustajansa.

Siitä vähästä, mitä Irja Laantila oli kertonut Linnunpääpojalta saamistaan tiedoista, saattoi päätellä, että Ristilukin keili oli tarkoin nivelletty. Se vahvisti Raudan aikaisempaa käsitystä, että jos saavutettaisiin sormusnainen, oltaisiin jo melko lähellä Ristilukkia itseään. Tuo vaaleaverikkö oli ilmeisesti keilin houkutuslinnuista korkein, jonka luo tärkeimmiksi katsotut saaliit opastettiin ja joka ilmestyi kohtalokkaan kaksionsa ulkopuolelle vain kireimmissä tilanteissa.

Hänellä, Raudalla, ei ollut siis mitään syytä toivoa sormusnaisen tulevan heti ensimmäisenä iltana »James Brownille». Jos hän saapuisi, se voisi merkitä vain sitä, että Ristilukki olisi saanut ennakkovaroituksen hänen paluustaan kotimaahan.

Keneltä hän olisi voinut sen saada? Irja Laantilaltako? Kirottua, mies mietti, että minun on pakko epäillä jokaista! Tuo epäilys tuntui sitä paitsi aiheettomalta.

Kun Rauta oli Tukholmassa jättänyt hyvästit runoilijattarelle, tämä oli näyttänyt ajattelevan vain uusinta valloitustaan. Säteilevin silmin hän oli kertonut johtaja Gustafssonin lykänneen paluunsa Lundiin epämääräiseksi ajaksi. Nuori skoonelainen oli jo aamuvarhaisella lähettänyt tytön huoneeseen kimpun ruusuja. Illaksi hän oli varannut heille liput Dramateniin ja näytännön jälkeen pöydän Belmansro-ravintolaan. Irja Laantila oli kehunut laatineensa monipäiväisen ohjelman, jolla hän sitoisi »Rinaldo Rinaldininsa» tälle tarkoitettuun osaan.

Lisäksi Rauta oli perusteellisesti varmistanut selustansa. Ruotsalaisten ystäviensä avulla hän oli järjestänyt niin, että jos joku ottaisi vaivakseen tutkia hänen kiertokäyntiään Etelä-Ruotsin kaupungeissa »perintöjutun» takia, niin tämä saisi vesiperän. Kahden viikon ajaksi hotellihuoneet oli varattu hänen nimiinsä, ja jos joku tiedustelisi häntä, tälle vastattaisiin tuomari Raudan valitettavasti olevan sillä hetkellä ulkona.

Ei, ei ollut pelkoa siitä, että Ristilukki ensi hätään pääsisi selville hänen tulostaan mukaan leikkiin. Mutta hänen ei liioin kannattanut odottaa, että nainen, jolla oli kuuden vihreän kiven koristama sormus, saapuisi hänen hyttiinsä. Hänen oli itsensä löydettävä tie vaaleaverikön luo.

Rauta kuunteli ääniä kannelta. Joku tyttö nauroi. Askeleita kiiruhti ohitse. Mutta ainoatkaan niistä eivät pysähtyneet neljännen perämiehen hytin ovelle.

Lyhyt talvipäivä oli hämärtymässä. Ennen pitkää olisi aika pyrkiä yhteyteen Inkerin ja ylietsivä Tahvolan kanssa. Sitä ennen oli kuitenkin täytettävä mr Elliotille annettu lupaus.

Rauta painoi vastikään sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja nousi.

Sähköttäjänuorukaisen hytti oli edelleen sisäpuolelta lukossa. Häiritsijä ei hellittänyt, vaan takoi nyrkillään ovea. Lopulta kuului, miten avainta väännettiin.

Nicolas Smith ilmestyi kynnykselle sukkasillaan ja takitta. Hänen tukkansa oli pörröinen, ja silmät kipinöivät kiukusta. Nähdessään Raudan hän nielaisi huulilla jo pyörivän kirouksen.

— Ah te, mr Hilton!

Rauta naurahti.

— Hei, Nic! Tehän muistutatte kuolematonta Romeoa »Romeon ja Julian» viimeisessä näytöksessä. Muistattehan?

Hän ryhtyi pateettisesti lausumaan:

    »Mene! Jumalauta,
    Sa mulle rakkaamp' olet itseäni,
    Sill' aseiss' olen itseäni vastaan.
    Pois! Pois! — Jää eloon!
    Kiitä houkkaa mua,
    Jok' annoin säälistä sun pelastua.».

— Juuri nuo sanat olivat luettavissa äsken teidän huuliltanne ja silmistänne, Nic.

Sähköttäjä tuijotti häneen hämmentyneenä.

— Osaattepa te Shakespearenne, mr Hilton, hän mutisi.

— Osaan vähän muutakin, Nic, Rauta hymähti. — Mutta siitä haastelemme teidän hytissänne. Antakaahan tietä.

Kymmenes luku.

»PIKKU HYENA».

Hytissään Nicolas Smith kysäisi:

— Saako olla ryyppy, mr Hilton?

Rauta nyökkäsi. Kun sähköttäjä meni kaapilleen, vieraan katse kiersi tutkivana pikku hyttiä. Verhot oli vedetty vuodekomeron eteen. Tuolin selustalle oli heitetty nuorukaisen takki, ja hänen kenkänsä olivat vieressä. Mutta sitten Rauta näki vielä jotakin muuta, joka sai hänet vetämään suunsa hymyyn. Suotta hän oli miettinyt, miten asettaisi sanansa saadakseen nuorukaisen käsittämään, ettei elämän pikku yllätyksiä kannattanut ottaa liian raskaasti. Täällä ei tarvittu mitään lohdutusta.

Sähköttäjä kääntyi vieraaseensa kummassakin kädessään täysinäinen lasi.

— Terveydeksenne, mr Hilton.

Rauta puolestaan esitti:

— Ottakaamme malja merimiehen sydämelle, joka ei ole vähällä murskattavissa.

Nuorukainen nosti lasin huulilleen hieman epäröiden.

— Mitä...?

Hän keskeytti äkisti. Hänkin oli huomannut saman kuin Rauta hiukkasta aikaisemmin. Vain osittain vuodekomeron verhon peittämänä oli lattialla kenkä, pieni, siro naisen kenkä, kaikessa kiireessä siihen unohtuneena.

Puna lehahti sähköttäjän kasvoille.

— Mennään teidän hyttiinne, mr Hilton, hän ehdotti.

Kun he tulivat sinne, Smith tyhjensi käteensä unohtuneen lasin yhdellä kulauksella.

— Mr Hilton, te ette tiedä... hän aloitti.

— Tiedän, että häistänne ei tule mitään, Nic.

Sähköttäjä tuijotti tuokion Rautaan. Sitten hän naurahti.

— Tietysti tuon minua narrinaan pitäneen naisen sähke ensi hetkessä vihlaisi, hän myönsi. — Se oli aikamoinen isku miehiselle turhamaisuudelleni. Mutta sitten ajattelin, ettei Helena ole ainoa tyttölapsi tässäkään maailman kolkassa. Ja siksi...

Raudasta tuntui, että merimieheksikin Smith otti asian ylen kevyesti. Mr Elliot olisi siitä havainnosta varmaan järkyttynyt, hän kun otaksui nykyisen nuorison olevan laskematonta aivan toiseen suuntaan. Oikea selitys tuntui olevan se, että hänen, Raudan, onnittelulleen esittämä varaus: »mikäli teitä ei jo kaduta», oli ollut sangen aiheellinen. Edellisen Helsingin käynnin aikainen huumaus oli jo haihtunut pojalta, mutta hän oli katsonut olevansa sidottu lupaukseensa. Päästyään nyt mukavasti siitä irti hän oli heti riehaantunut uusiin seikkailuihin.

Hieman happamesti Rauta kysäisi:

— Miltä korvike maistui?

Nuorukainen irvisti.

— Minulla on tänään huono onni. Hyttiini houkuttelemani Loretta ei kyllä ole lainkaan hullumman näköinen... Muuten, kummallista, miten samanlaisia tytöt maapallon eri puolilla ovat, nimiltäänkin. Kapkaupungissa tapasin kerran Lorettan. Buenos Airesissa oli myös Loretta. Ja nyt Helsingissä jälleen Loretta!

— Elokuvan yleismaailmallisia siunauksia, Rauta hymähti. — Liekö heistä ainoakaan kasteessa saanut tuota nimeä? Silti en käsitä, mitä huonoa onnea teille tytön nimen toistuminen merkitsee.

— Ei se merkitsekään! sähköttäjä huudahti. — Mutta muun puheen puutteessa tulin tälle Lorettalle kertoneeksi teistä, mr. Hilton.

— Minusta! Miksi?

Nicolas Smithiä kiusasi perämiehen äkisti kiristynyt sävy.

— Juttelin minä muistakin päällystöön kuuluvista, hän puolustautui. — Mutta vasta kun kerroin teistä, hän kiinnostui. Tyttö innostui paljon enemmän kuin olisi suotavaa ollut.

Rautaa suututti. Tämä oli juuri sitä santaa, mitä hän oli uumoillut komisario Tahvolan kohdalla. Hän oli ylipoliisipäällikölle ja poliisikomentajalle huomauttanut, että merimiehet voivat muun puheen lomassa jaaritella helsinkiläistytöille kaikista laivalla havaitsemistaan erikoisuuksista. Epäilys oli komisario Tahvolan kohdalla toteutunut verisesti.

— Kerroitteko tytölle, hän tiukkasi, minun jääneen »Ambroselta» maihin ja siirtyneen sitten »James Brownille»?

— En, nuorukainen torjui. — Sanoin vain, että te olette kokenut merimies ja purjehtinut melkein kaikilla merillä. Lisäksi kehuin, että olette komein mies, joka on »James Brownin» kantta polkenut.

— Entä muuta?

— Ei muuta.

Rauta nauroi vapautuneesti.

— Ja siitä tyttöhupakko innostui?

— Niin! sähköttäjä murahti. — Sain kyllä houkutelluksi hänet vuoteelle. Mutta siinä hän rupesi heti anelemaan, että esittäisin hänet teille. Mikä naurettava, raivostuttava tilanne miehelle! Ellette te olisi äsken tullut ovelleni, jonka olitte, muuten, murskata nyrkeillänne, olisin kymmenen minuuttia myöhemmin kiidättänyt hänet tänne. Aion lähteä kaupungille. Kai sieltä tyttö löytyy. Mutta hänelle en sitten hiiskukaan herroista perämiehistämme. No, otatteko Lorettan vastaan, mr Hilton?

Rauta pudisti päätään.

— Ei huvita, Nic.

Nuorukainen hymähti.

— Sen pitäisi kai ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Viedä hylkäystuomio sille, joka hylkäsi minut! Mutta minua säälittää tuo suloinen pikku raukka. Teidän ohellanne häntä tuntui kiinnostavan se, että me tulemme Buenos Airesista.

Rauta säpsähti. Olisiko tässä sittenkin tarjolla jokin yhteys Ristilukin joukkioon? Ketä muuta saattoi kiinnostaa, tuliko jokin laiva Buenos Airesista tai mistä muusta ulkomaan satamasta tahansa?

— Teidän puoltolauseenne, Nic, saa minut muuttamaan mieltä, hän sanoi kevyesti. — Tuokaa tyttö tänne.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Loretta näytti jo kotiutuneen neljännen perämiehen hyttiin. Hän oli istahtanut vuoteelle ja vetänyt jalat alleen.

Rauta tarkkasi vierastaan. Tämä oli sangen siro ja vaalea. Kahdeksaatoista vanhempi hän ei saattanut olla. Platinanväristen hiuksien vastakohtana olivat mustiksi vedetyt kulmakarvat ja kirkkaanpunaiset huulet. Posket olivat melkein lapsellisen pyöreät ja hymykuoppaiset. Vihertävissä silmissä ei ollut mitään laskelmoivaa, ne säteilivät ihastuksesta. Hänen yhtämittaa puhuessaan otsanahka oli koko ajan hupaisesti liikkeessä.

— Nic-poika kertoi, että te olette matkustellut paljon. Täytyy olla jännittävää, kun saa aina kokea uutta ja uutta. Minä en ole milloinkaan nähnyt muuta kaupunkia kuin Helsingin. Oletteko te ollut täällä ennen?

— En.

— Sitten tarvitsette välttämättä pienen ystävättären, joka opettaa teille, että täälläkin voi pitää hauskaa. Teidän nimenne on Robert, niinhän? Minä saan kai sanoa teitä Bobiksi? Minä olen Loretta.

Rauta ei voinut olla ihailematta sitä vaivattomuutta, millä pikku tyttö puhui englantia. Ja pukeutua hän myös osasi. Takaraivolla oleva mustana puolikuuna päätä ympäröivä hattu oli yhtä uusi kuin oravannahkainen turkkikin. Punainen, kudottu villapusero korosti rintojen nuorta pyöreyttä. Nylonsukkien verhoamat sääret, jotka hän juuri ojensi näkyviin lyhyen, harmaan hameen alta, olivat hoikat ja sironilkkaiset.

Ja kuitenkin mies rypisti paheksuen kulmiaan. Hän oli tarjonnut tytölle viiniä, mutta tämä oli halunnut konjakkia. Sitä hän joi pienin ahnain kulauksin välittämättä koskea soodalasiin, jonka Rauta oli asettanut hänen kätensä ulottuville. Suklaakaramellit näyttivät maistuvan hänelle konjakin kera. Välillä hän veti syviä rintasauhuja »Philip Morrisista», jota hän pyöritteli veripunaisiksi lakatuin kynsin. »Pikku hyena», niinpä niin.

— Mistä päin te olette kotoisin, Bob?

— Philadelphiasta.

Tyttö viittasi suklaarasiaan, savukepakkaukseen ja konjakkipulloon.

— Onko teillä paljon tällaisia aarteita?

— Jonkin verran.

— Myyttekö?

— Täytyyhän jollakin saada Suomen rahaa.

— Minä hankin teille huomiseksi hyvän ostajan. Mutta Bob, saako Loretta välityspalkkioksi parin nylonsukkia?

Rauta hymähti.

— Saatte kaksikin paria. Nimittäin, jos kauppa on kunnollinen.

Tyttö heitti hänelle lentosuukon.

— Olette kultainen, Bob! Lähdettekö tänä iltana tanssimaan kanssani? Täällä on hienojakin paikkoja.

— Enpä tiedä.

Tyttö nyrpisti nenäänsä.

— Te ette ole juuri rohkaiseva, Bob. Vai onko minussa jotakin vikaa?

Hän sipaisi hatun päästään ja pudisteli kauniita, vaaleita kiharoitaan.

— Tiedätte itsekin, Loretta, ettei teissä ole mitään vikaa.

Vastaus tuntui vain puolittain tyydyttävän pikku kaunotarta.

— Te olette kummallinen mies, hän moitti. — Teitä ei saisi kai ärsyttämälläkään suutelemaan minua. Tavallisesti täytyy laivoilla pitää varansa, vaikka minä asioinkin vain päällystöön kuuluvien kanssa. He pyrkivät asettamaan omia ehtojaan, ennen kuin suostuvat tupakka- tai kahvikaupoista keskustelemaan.

— Tekikö myös Nic niin? Rauta kiusoitteli.

— Ei.

— Miksi sitten olitte niin kovasydäminen häntä kohtaan?

— Hän on sellainen pentu! tyttö huudahti.

— Monta vuotta teitä vanhempi.

Loretta mietti hetken. Sitten hän sanoi:

— Ensin hän oli minusta hauskan näköinen. Mutta kun hän sitten riisui merimiestakkinsa, oli kuin olisin saanut lapsen viereeni. Te olette mies, Bob. Teidän kanssanne lähtisin mielelläni tanssimaan. Vahinko, että te ette tahdo.

Hän osoitti sormellaan seinällä olevaa kuvaa.

— Onko syynä hän? Vaimonneko?

— Ei. Tuo on muuan tyttö vain.

— Minä en pidä hänestä. Pidittekö te hyvin paljon, Bob?

— Aika lailla. Tapasin hänet Buenos Airesissa.

Rauta odotti, että kaupungin nimen mainitseminen vaikuttaisi tyttöön voimakkaasti. Hän pettyi kuitenkin. Tytön kasvot eivät ilmaisseet mitään. Jotakin sentään näytti muistuvan hänen mieleensä.

— Niin, tehän tulette nyt Buenos Airesista.

— Kiinnostaako se teitä? mies kysyi.

Loretta hymähti.

— Ei erityisemmin. Kuulin vain eräiden poikien hälisevän Argentiinasta tulevista laivoista. Tuntui kuin heillä olisi ollut jotakin suurta tekeillä. Muuta en tiedä, koska kuulun toiseen keiliin kuin he.

Rauta katsoi tyttöä tutkivasti. Ilmeisesti tämä puhui totta. Mutta voisiko yrittää hänen kauttaan...?

Loretta hypähti jaloilleen.

— Nyt näen harmaissa silmissänne ensimmäisen inhimillisen välähdyksen, Bob. Siitä kiitokseksi saatte suukon!

Hän suuteli miestä. Ojentautuessaan hän oli hyvin pettynyt. Hän osoitti sanansa seinälle riippuvalle kuvalle:

— Enpä kadehdi sinua, ken lienetkin! Miehessä ei tosin ole muuta vikaa kuin se, että hän on jäätä. Mutta se onkin paha vika.

Rauta oli tehnyt päätöksensä. Erä uhkapeliä ei tässä vaiheessa olisi haitaksi.

— Helsinki kiinnostaa minua. Haluatteko kuulla, miksi?

Tyttö silmäsi häneen odottavana. Sitten hän huokasi.

— Haluaisin, että minä kiinnostaisin teitä. Hetkisen luulinkin jo. Mutta ei. Te olette auttamattomasti jäätä. No, voinhan minä kuunnella.

Hän istahti äskeiselle paikalleen lisäten:

— Silloin saatte kuitenkin kaataa minulle vielä lasillisen konjakkia ja tarjota minulle uuden savukkeen.

Mies täytti hymyillen hänen vaatimuksensa.

— Te sanoitte, Loretta huomautti, ettette ole ennen käynyt Helsingissä. Mitä sitten välitätte kaupungistamme?

— Se laiva, Rauta sanoi, jonka toinen perämies oikeastaan olen, »Ambrose» nimeltään, oli täällä vähän aikaa sitten. Silloin murhattiin laivan neljäs perämies, mr Cornplow, jossakin kaupungilla.

Tieto ei tuntunut tekevän mitään vaikutusta tyttöön. Hän pisti suklaapalan suuhunsa ja kysäisi:

— Oliko hän ystävänne, tuo perämies?

— Kaikkea muuta! Rauta torjui. — Lurjus hän oli. Kun minä jäin »Ambroselta» Gööteporiin laivan jatkaessa matkaansa tänne, niin syy ei ollut minun, vaan nuoren Cornplowin. Hän järjesti sen päästäkseen varastamaan jotakin, minkä hän luuli olevan kätkettynä hyttiini.

Hän jäi odottamaan, että tyttö ryhtyisi utelemaan yksityiskohtia. Loretta näytti kuitenkin kuuntelevan vain kohteliaisuudesta. Hän haukottelikin hiukkasen.

— Tuo varkaus ei sentään onnistunut, mies jatkoi. — Cornplow ei tiennyt, että minä kannoin noita hänen ahnehtimiaan papereita mukanani. Nyt olen sijoittanut ne varmempaan talteen.

— Onko teillä joitakin suunnitelmia Helsingin varalle? tyttö kysäisi.

Rauta vastasi salamyhkäisesti:

— Lähi päivinä se selviää.

Loretta uteli:

— Mutta kun maanmiehenne ei ollut ystävänne, ette aikone kostaa hänen kuolemaansa?

— En toki! Jos tietäisin, ketkä vapauttivat maailman tuosta mätämunasta, maksaisin heille tapporahan.

— Kas vain, tyttö hymähti, teidän jäänne alla on sittenkin eräänlaista tulta.

— Hyvä teidän on nauraa, mies sanoi. — Jos olisitte tuntenut tuon nuoren riiviön, olisitte kanssani samaa mieltä. Yksistään Buenos Airesissa jouduin kaksi kertaa pelastamaan hänen henkensä, kun hän oli juovuspäissään antautunut rähinöihin. Täällä hän on tietysti taas mellastellut joidenkin hämärien tyyppien kanssa ja sai sen nyt maksaa hengellään, koska minä en ollut häntä suojaamassa. Uskokaa pois, elämä on voittanut siitä, että tuo kauneusvirhe — Guy Cornplow — on poistettu maailman kasvoista.

Loretta oli äkisti jäykistynyt. Hänen äänensä oli kiihtymyksestä käheä, kun hän kysyi:

— Hyvä luoja, kenestä te puhutte?

Rauta jännittyi. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä vastatessaan:

— Petollisesta toveristani, »Ambrosen» neljännestä perämiehestä Guy Cornplowista. Luullakseni olen jo useaan otteeseen maininnut hänen nimensä.

— Niin kai olettekin, tyttö myönsi. — Mutta vasta nyt se tunkeutui tajuntaani.

— Tapasitteko te hänet täällä Helsingissä?

Loretta pudisti päätään.

— En. Muuan Lasse vain puhui hänestä. Hän lupasi meille tytöille paljon, jos löytäisimme jonkun, joka on tuntenut tuon Cornplowin.

Joukko kysymyksiä tulvahti Raudan mieleen. Irja Laantila oli kertonut Lassesta. Oliko Lorettan mainitsema Lasse sama hullunkurisen näköinen Linnunpääpoika? Oliko tämä Lasse niitä toiseen keiliin kuuluvia poikia, joiden Loretta oli maininnut puuhailevan jotakin suurta Argentiinasta tulevien laivojen ympärillä? Rauta tajusi kuitenkin, että tämän tapaisten kysymysten esittäminen olisi epäviisasta. Hänen oli pakko näytellä välinpitämätöntä.

— Bob, olkaa kiltti, tyttö pyysi, ja kertokaa minulle vielä kerran, mitä tuo Cornplow teki teille Gööteporissa. Pelkään sen menneen minulta korvien ohitse.

Rauta toisti kertomansa.

Loretta kuunteli häntä tarkkaavasti. Maalattu suu puoliavoimena ja vihreissä silmissä ahne väike hän näytti painavan jokaisen sanan mieleensä. »Pikku hyena», mies totesi toistamiseen.

Kun Rauta oli lopettanut, tyttö nousi järjestämään hiuksiaan ja napittamaan turkkiaan. Äkisti hänelle oli tullut kiire lähteä.

— Palaan huomenna samaan aikaan tänne, hän virkkoi. — Lupaattehan, ettette siihen mennessä puhu tuosta Cornplowista kenellekään toiselle?

— Olkoon menneeksi, mies suostui.

Tytön pieni olemus oli omituisen jäykkä, kun hän ojensi kätensä hyvästiksi. Oli kuin hän olisi alkuvierailunsa innostuksen sijasta nyt kammonnut miehen läheisyyttä.

Rauta ei malttanut olla kiusoittelematta:

— Ettekö aio toistamiseen kokeilla, ovatko huuleni jäätä?

Loretta pudisti päätään ja vetäytyi ovelle.

— En. En tiedä, miksi, mutta äkisti minua peloittaa, hän kuiskasi. — Tuntuu kuin täällä olisi joku kolmas kuuntelemassa, mitä puhumme.

— Kolmas?

Tyttö tavoitti vapisevin sormin oven kädensijaa.

— Niin, hän sanoi käheästi. — Kuolema... Näkemiin, perämies Robert Hilton!

Seuraavassa hetkessä hän oli livahtanut ovesta ulos.

Yhdestoista luku.

SÄHKE BUENOS AIRESISTA.

Rauta oli vetänyt ruskean nahkatakin ylleen ja pistänyt lippalakin päähänsä. Hän oli valmis lähtemään maihin.

Laskusillan luona stuertti ilmestyi hänen viereensä.

— Lähdettekö yksin, mr Hilton?

Pimeässä Rauta ei erottanut kiinalaisen kasvoja. Mutta ääni kuulosti huolestuneelta.

— Ei auta, Sun-Li, Rauta hymähti. — Tehän ette hankkinut minulle pientä tyttöopasta.

— Voi, stuertti valitti, ei tullut ketään sellaista, joka olisi ollut kyllin hyvä teille, mr Hilton. Ehkä huomenna on parempi onni.

— Tai ehkä minä itse jo tänä iltana löydän ystävättären.

— Toivokaamme, mr Hilton. Mutta olkaa varuillanne. Suomalaiset — vaarallista, väkivaltaista kansaa.

— Ei huolta, Sun-Li. Minä olen tottunut selviämään.

Satamalaituri vaikutti tyhjältä. Niistä kolmesta neljästä tullivartijasta, joiden tuomari Puro oli ilmoittanut öisin vartioivan ulkosalla olevia lasteja, ei näkynyt jälkeäkään. Mutta siitä huolimatta Raudalla oli tunne, että joku seurasi häntä. Kun hän pysähtyi, toinenkin seisahtui.

Hetkisen hän kuunteli erään laivan uumenista kuuluvaa hanurin soittoa, joka säesti miesten möräköiden ja naisten kimeiden äänien yhteislauluyrityksiä. Siellä juhlittiin.

Satamalaiturin päästä hän kääntyi oikealle kohti kaupunkia. Samassa joku varjomainen olento pujahti hänen viereensä.

— Tyttöjä? käheä ääni kuiskasi.

Rauta jatkoi tyynesti matkaansa.

— Flickor?

Nuhruisesti puettu laiha mies yritti pitää yllä samaa askelten tahtia.

— Girls? hän esitti.

Rauta pysähtyi katulyhdyn alle ja silmäsi mieheen. Ei, tämä ei ollut se pieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen änkyttäjä, joka oli opastanut komisario Tahvolan kohtalokkaan vaaleaverikön luo. Hän ei liioin vastannut Irja Laantilan kuvausta Linnunpääpojasta.

— Djevotski? äijä yritti vielä kerran irvistäen ystävällisesti.

Harteikas ja tuikeailmeinen mies ilmestyi takaa kelmeään valopiiriin. Suomeksi hän ärähti:

— Kuules, ukko! Etkö tiedä, ettei ulkolaisia merimiehiä saa ahdistella?

— Minäkö tuota jättiläistä pystyisin ahdistelemaan? laihimus kivahti. — Hän voisi puhaltaa minut vaikka nurin. Mutta kun minulla on hänelle jotakin ehdotettavana, niin se ei kuulu teihin!

— Kuuluupa hyvinkin, viimeksi tullut julisti. — Minä olen poliisi.

Rauta jätti heidät selvittelemään välejään. Vai poliisi? Ylietsivä Tahvola oli ilmeisesti katsonut parhaaksi järjestää hänelle henkivartijan. Kaikesta päättäen poliisi oli sama mies, jonka askelet hän oli satamalaiturilla kuullut takaansa.

Bulevardille ehdittyään Rauta totesi henkivartijansa olevan juoksujalkaa jälleen tavoittamassa häntä. Tässä vaiheessa vartija oli kuitenkin tarpeeton, pikemmin haitaksi kuin hyödyksi. Niinpä Rauta poikkesi äkisti erääseen tuttuun porraskäytävään. Sieltä päästiin myös sivukadulle. Sinne tultuaan hän havaitsi onnistuneensa häivyttämään varjon kintereiltään.

Tukholman ja Gööteporin valomeriin verrattuina Helsingin kadut vaikuttivat ahdistavan pimeiltä. Sivukaupungin pikku myymälöiden näyteikkunat verhosivat köyhyytensä pimeyteen. Harvassa palavien katulamppujen avuton valo ylti tuskin maahan asti, jokunen auto kiiti kohti Töölöä repien rikki pimeyden tuokioksi ja saaden kadulla kulkijain kasvot loistamaan luonnottoman kalpeina. Ainoaakaan ihmisääntä ei kuulunut, ei keskustelun katkelmaa eikä naurahdusta. Iltatunnelma oli painajaismainen.

Rauta pistäytyi puhelinkioskiin ja soitti kotiinsa.

— Onko rouva tavattavissa?

Sisäkön ääni vastasi:

— Hetkinen.

Pian mies kuuli tutun, heleän äänen:

— Rouva Rauta puhelimessa.

— Hei, Pienokainen!

— Kaarlo, sinä!

Niissä kahdessa sanassa helisi helpotusta, riemua ja nyyhkytystä. Sitten vuorosana jatkui toisessa sävyssä:

— Sinä sydämetön mies! On kokonainen iäisyys, kun viimeksi kuulin sinusta. Kymmeneen päivään ei pienintäkään tietoa!

— Sinulla on aika omalaatuinen iäisyysmitta, Inkeri. Mutta kuuntele nyt. Lähetä palvelustytöt täksi illaksi pois kotoa. Mari voinee keittää kahvit meille ja ylietsivä Tahvolalle, jonka tavoitat puhelimella...

— Tiedän. On jo monta päivää siitä, kun ensimmäisen kerran turvauduin häneen. Minun täytyi toki joltakin taholta kuulla, minkä verran toiveita on siitä, että lapsillani on vielä isä elossa.

— Kylläpä sinä lavertelet, Inkeri. Huomasitko edes, että minä pyysin sinua ryhtymään eräisiin toimenpiteisiin?

— Kyllä vain. Tervetuloa kotiin, »Sinbad Merenkulkija»!

Rientäessään puolta tuntia myöhemmin miestään vastaan kotieteisessä Inkeri pysähtyi äkisti.

— Kaarlo, oletko se sinä? Mitä ihmettä olet tehnyt päällesi?

— Pää on entisellään, mies nauroi. — Olen vain hieman korjauttanut ulkokuorta. Tule nyt toki kiltisti tervehtimään.

Vaimo huoahti onnellisena tuntiessaan tutut, voimakkaat käsivarret ympärillään. Mutta sitten hän henkäisi hätäytyneenä:

— Päästä irti, Kaarlo. Ajattele, jos Mari yllättää meidät.

Rauta hymähti:

— Entä sitten? Minä syleilen vaimoani juuri niin kauan kuin itse tahdon.

Hänkin sentään hätkähti, kun vanhan palvelijattaren kiukkuinen ääni kajahti ruokahuoneen kynnykseltä:

— No, sen minä vain sanon, että jo nyt häpeä kävelee kahdella jalalla! Tuomari itse on tulossa, ja rouva antaa jonkun mustan lurjuksen halailla ja pussata! Ettäs minun pitikin vielä tämä surkeuden päivä elää!

Rauta irroitti otteensa ja astui vanhuksen luo.

— Hyi, mitä Mari kuvittelee rouvasta! Minä itsehän tässä olen.

— Herran pieksut, tuomari! vanha palvelijatar ähkäisi.

Hän tointui kuitenkin nopeasti ällistyksestään. Suuttumus sai toisen suunnan. Lihavat kädet puuskassa lanteilla hän ärisi:

— Vai maskisasussa sitä tullaan vanhoja ihmisiä säikyttelemään! Naama on kuin mulatilla!

— Eikös niin kuin monet tuulet kokeneella merimiehellä? Rauta yritti lieventää.

Mari silmäsi häneen kahta julmistuneempana.

— Vai merillä? Kun on leveän leivän maassa lekoteltu, sillä aikaa kuin täällä sydän on toisilta ollut surusta ja huolesta haljeta! Eikös tuomari niille Ruotsin korskeille naisille vähemmällä kelvannut kuin muuttamalla luojan luomat hiukset neekerin kikkarapääksi? Sen minä vain sanon, että häpeä se on.

Iäkäs palvelijatar rauhoittui vasta, kun Inkeri talutti hänet keittiöön ja kertoi hänelle, mistä on kysymys.

— Luoja varjelkoon! Vai murhamiesten vuoksi tuomarin on pitänyt itsensä naamioida. No, ne eivät häntä nyt tunne, kun en minäkään.

Hän nyyhkäisi katuvaisena:

— Mitä minä mahdoin äsken sanoa tuomarille? Luuleeko rouva, että tuomari antaa milloinkaan anteeksi?

— Älä ole huolissasi, Mari-rukka, emäntä lohdutti. — Tuomari ei välitä vähääkään siitä, mitä sinä sanot.

Vanha palvelijatar pyyhkäisi kämmenselällä kyynelet karhealta poskipäältään. Vai ei välitä vähääkään? Tuohtuneena hän käänsi selkänsä lohduttajalleen ja ryhtyi leikkaamaan leipää muristen itsekseen.

Tullessaan miehensä työhuoneeseen Inkeri virkahti kujeillen;

— Tavallaan Mari ei ollut niinkään väärässä. Jos silloin, vuosia sitten, olisit ollut tuon näköinen, en ikinä olisi rakastunut sinuun. Mutta nyt, kun olen saanut sinut taas hoteisiini...

Rauta hymähti.

— Sinun ei kannata vielä suunnitella mitään restauroimistöitä. Olen vain lyhyellä iltavierailulla täällä. Päätaistelu on vielä edessä.

Ilo sammui Inkerin silmistä. Hän tarrautui miehensä käsivarteen.

— Minä pelkään, Kaarlo. Vuosi vuodelta pelko tarttuu minuun yhä lujemmin. En ole enää lainkaan se nainen, josta sinä kerran saatoit sanoa: hyvin uljas ja rohkea.

— Sinä olet sitä vieläkin, jos niikseen tulee, Rauta sanoi. — Älä yritä halveksia minun parasta apulaistani. Odota, kun kuulet, mitä minulla on kerrottavana. Silloin käsität, miten huomattavasti olet taas auttanut minua.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa selostustaan, mitä oli tapahtunut hänen Helsingistä lähtönsä jälkeen. Ylietsivä Tahvola saapui.

Hän katsoi kummastellen isäntää, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia tämän muuttuneesta ulkomuodosta.

Kun he kolmisin olivat istuutuneet kahvipöytään, ylietsivä virkahti:

— Te aiheutitte heti alkajaisiksi aikamoisen säikähdyksen, tuomari. Etsivä, joka oli vartiossa »James Brownin» luona, soitti minulle onnettomana ilmoittaen kadottaneensa jäljet jo Bulevardilla.

— Tietääkö hän, kuka hänen seurattavansa oli? Rauta kysäisi hieman kireästi.

Tahvola hymyili leveästi vastatessaan:

— Robert Hilton, »James Brownin» neljäs perämies. Etsivällä oli määrä lyöttäytyä puheisiin laivan stuertin kanssa ja sopia, että tämä antaisi merkin, kun te lähdette maihin.

Rauta nyökkäsi. Sisimmässään hän tunsi kuitenkin eräänlaista pettymystä. Sun-Lin kiintymys häneen ei ollut siis sen syvempi. Pikku kiinalainen oli valmis häntä koskeviin salakähmäisyyksiin kenen vieraan kanssa tahansa.

— En tarvinnut tänään mitään henkivartijaa, hän sanoi.

— Siksi karistin etsivän kannoiltani. Huomisiltana saattaa olla toisin. Otaksun, että tapahtumat alkavat silloin vyöryä. Pankaa liikkeelle pari sellaista miestä, jotka eivät häivy jäljiltä.

Ylietsivä innostui.

— Saanko itsekin laittautua lähettyville?

— Ette, Rauta torjui. — Saitte kai varoitussähkeeni Tukholmasta?

Tahvola kohautti kärsimättömästi harteitaan.

— Ei näytä siltä kuin Ristilukki perustaisi suuriakaan minusta. Kukaan ei ole pyrkinyt taittamaan edes suortuvaa tukastani!

— Olkaa iloinen siitä. Niin paljon tiedämme jo vastustajastamme, ettei hän tyydy suortuvaan eikä hiustupsuunkaan. Kun hän iskee, henki on kysymyksessä. Joka tapauksessa Ristilukki tietää, että te olette hänen rikoksiaan tutkimassa. Siksi teitä ja minua ei toistaiseksi saa näkyä samoilla mailla. Samasta syystä on teidän paras välttää tätä taloa tästedes.

Inkeri närkästyi.

— Kaarlo, herra Tahvola on joka kerran tullut minun nimenomaisesta pyynnöstäni, hän huomautti.

Rauta hymähti.

— Aivan, ja siitä minä olen hänelle kiitollinen? Mutta nyt lähestytään karhun kierroksemme jännittävintä vaihetta. Ylietsivä Tahvola tajuaa yhtä hyvin kuin minä, miten sokea raivossaan peto voi olla havaittuaan, että sen pesä on keksitty. Kumpikaan meistä ei tahdo, että »karhullamme» olisi silloin aihetta puskea vihansa tähän taloon.

— Ei, ei tietenkään! nuori poliisimies huudahti. — Tuomari on aivan oikeassa. Olen täysin samaa mieltä.

— No, kertokaahan, miten pitkälle olette täällä päässeet, Rauta kehoitti häntä ystävällisesti.

Ylietsivä irvisti happamesti.

— Meidän saavutuksissamme ei ole paljon kehumista, hän aloitti. — Niistä Ristilukin miehistä, jotka esiintyivät veljeni murhan yhteydessä Helenankadulla, ei ole tavattu jälkeäkään. Olemme tehneet parhaamme, mutta sekä maalaisäijä että molemmat lumenluojat ovat pysyneet teillä tietymättömillä.

— Sen saattoi arvata, Rauta virkahti. — Heidän tuntomerkkinsähän olivat melkein olemattomat. Entä veljenne mainitsema änkyttäjä? Hänestä tiedämme toki aika paljon: pieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen.

Tahvola ryiskeli vaivautuneesti.

— Hän pysytteli monta päivää näkymättömissä, hän sanoi. — Viimein minä pääsin ravintola Bulevardiassa kosketuksiin hänen kanssaan. Mies vastasi täsmällisesti veljeni kuvausta.

— Milloin saitte hänet näkyviinne? Rauta kysyi.

— Kolme päivää sitten. Jätin erään etsivän varjostamaan häntä ja kiiruhdin ilmoittamaan löydöstäni tuomari Purolle.

Rauta rypisti kulmiaan.

— Oliko se tarpeellista?

— Hän on minun esimieheni, ylietsivä vastasi. — Sitä paitsi hän oli nimenomaan käskenyt, että teidän poissa ollessanne minun oli neuvoteltava hänen kanssaan, mikäli jotakin tärkeää ilmeni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että mieluiten olisin jatkanut kyömynenäisen veitikan varjostusta ja pyrkinyt hänen kauttaan lähemmäksi Ristilukkia itseään. Mutta tuomari Puro oli jyrkästi toista mieltä, ja hänellä oli käskyvalta.

— Mitä hän sitten käski?

— Pidättää heti miehen. Niin sitten tehtiinkin jo samana iltana.

Rauta ähkäisi vihaisesti.

— Millainen tyhmyys! hän huudahti. — Puro tietysti kuvitteli saavansa miehestä irti mitä tahansa. No, saitteko?

Tahvola vastasi synkeänä:

— Olemme kuulustelleet häntä monta kertaa päivässä. Saimme selville, että hänen nimensä on Harald Winberg. Siinä kaikki! Nimittäin hänen osaltaan.

— Entä koko pelin kannalta? Rauta tiedusti.

— Siinäpä se! ylietsivä murahti. — Winbergin pidätys näyttää hälyttäneen joukkion. Monta tyyppiä, sekä miehiä että naisia, joiden uumoilin kuuluvan samaan porukkaan, on kadonnut maan alle. Olemme auttamattomasti umpikujassa, tuomari.

Inkeri kaatoi herroille lisää kahvia. Hetken kaikki vaikenivat. Sitten Rauta kysäisi:

— Onko täällä tapahtunut jotakin muuta tämän jutun ympärillä?

Inkeri huokasi helpotuksesta. Hän oli pelännyt miehensä lausuvan julki, mitä ajatteli poliisikomentajan asioihin puuttumisesta. Iva ja katkeruus kuvastuivat hänen jyrkkäpiirteisiltä kasvoiltaan. Oli toki onni edes se, ettei hän purkanut niitä sanoiksi ylietsivän kuullen.

— Eräs pikku juttu sattui viikko sitten, Tahvola sanoi. — Sillä ei kai ole mitään tekemistä Ristilukin kanssa. Mainitsen sen ainoastaan siksi, että se tapahtui ravintola Grinzingin edustalla, jossa ulkolaista merimiehiä ja heidän ympärillään liehuvaa nuorta väkeä käy yhtä paljon kuin Pik-nikissäkin. Muuan Valpon etsivä oli ohi mennessään pistäytynyt Grinzingiin ostamaan savukkeita. Ulos tullessaan hän oli joutunut ravintolan edessä hälisevän nuorisojoukon keskelle puristuksiin. Joku nainen oli silloin partakoneen terällä vetäissyt hänen poskeensa ison V:n. Se tapahtui pimeässä, ja joukko hajaantui heti. Ketään ei ole saatu pidätetyksi, vaikka asianomainen tovereineen on tehnyt voitavansa.

Rauta hymähti.

— Partakoneen terällä urheillut nainen oli jokseenkin varmasti Ristilukin väkeä, hän huomautti.

— Niin minäkin uskoisin, jos ilkityö olisi kohdistettu minuun tai johonkin miehistäni, ylietsivä selitti. — Mutta valpolaiseen...!

Rauta virkahti:

— Satun tietämään, että Ristilukkia on eräältä taholta varoitettu nimenomaan Koltasta ja hänen miehistään.

Tahvola päästi hiljaisen vihellyksen.

— Te taidatte tietää murhaajajoukkiosta paljon enemmän kuin me, hän sanoi ihaillen. — Ettekö suostuisi kertomaan, tuomari?

Rauta nyökkäsi.

— Minä kerron. On näet kaiken varalta hyvä teidän olla selvillä, millainen tilanne on. Mutta te ette saa hiiskahtaa näistä tiedoista tuomari Purolle tai kenellekään muulle. Sitä paitsi teidän on luvattava, ettette ryhdy kuulemanne perusteella mihinkään toimenpiteisiin, niin kauan kuin minä olen leikissä mukana.

— Selvä on, tuomari.

Seuraavan puolituntisen Rauta puhui yhtä mittaa. Hän aloitti siitä, millaiseksi Guy Cornplowin salaisuus oli paljastunut, ja päätti kuvauksensa Lorettan käyntiin »James Brownilla».

Hänellä oli kaksi hyvin kiitollista kuuntelijaa. Tahvola seurasi hänen kertomustaan välkkyvin silmin. Väliin hän naurahteli, väliin murisi. Inkeri sen sijaan kuunteli hievahtamatta koko olemuksen ilmaistessa jännittynyttä mielenkiintoa. Kun Buenos Airesin nimi mainittiin ensimmäisen kerran, hän säpsähti.

— Mikä on? Rauta kysäisi.

— Kerron myöhemmin, vaimo vastasi.

Mies nyökkäsi hänelle ja jatkoi kuvaustaan tyynesti.

— Siinä asti nyt siis ollaan, hän lopetti viimein. — On vahinko, että änkyttäjään sisältynyt mahdollisuutemme tuli tärvellyksi. Saamme luvan laskea toivomme siihen, että Loretta onnistuu rakentamaan uuden sillan Ristilukin väkeen Puron polttaman tilalle.

Ylietsivä katsoi häneen silmissään harrasta kunnioitusta.

— Tuomari, teidän kertomuksenne oli kuin jännittävin satu, hän ylisti.

Rauta hymyili.

— Valitettavasti juttu ei missään tapauksessa pääty niin kuin sadut päättyvät, että sankari saa prinsessan ja puolet valtakuntaa.

Inkerin sydäntä ahdisti. Hän tunsi entistä selvemmin sen taistelun vaarallisuuden, joka hänen miehellään oli edessä. Hän koetti kuitenkin laskea leikkiä:

— Ehkäpä nainen, jolla on kuuden vihreän kiven koristama sormus, on prinsessa.

Raudan kasvoilla oli kova ilme, kun hän virkahti:

— Häntä odottaa sama »valtakunta» kuin muutakin Ristilukin joukkioita. Vankila!

Neljännestuntia myöhemmin Tahvola nousi hyvästelemään. Isäntä saattoi hänet halliin.

— Sanokaa huomisille henkivartijoilleni, että he ottavat heti yhteyden teihin, jos juttu rupeaa kehittymään isommaksi. Silloin tarvitaan lisävoimia. Ellei mitään kummempia tapahdu, minä soitan teille ylihuomenna.

— Ymmärrän, tuomari.

Palatessaan vaimonsa luo Rauta virkahti:

— Tule. Haluaisin vilkaista lapsia.

Kun he olivat nousemassa yläkertaan, Inkeri kysäisi:

— Sinä et voi siis jäädä kotiin?

— En. Niin kauan kuin juttu kestää, minun on viisainta pysytellä poissa täältä.

Vaimo huokasi.

Himmeä yölamppu valaisi lasten huonetta. Martti kertasi ilmeisesti jotakin päivätappelua ikätoveriensa kanssa. Unissaan hän suoritti varjonyrkkeilyä, ja kasvoilla oli tiukka ilme. Parikuukautinen pikku sisko nukkui korissaan rauhallisesti.

— He ovat suloisia, Rauta kuiskasi. — Molemmat. Kuten äitinsäkin.

Palatessaan työhuoneen nojatuoleihin he havaitsivat, että Mari oli käynyt tuomassa uutta, kuumaa kahvia ja saman tien häipynyt. Harmikseen Inkeri havaitsi käsiensä vapisevan, kun hän kaatoi kuppeihin. Minun täytyy piristyä, hän torui itseään, en saa antautua tyhmien ennakkoaavistelujen valtaan. Mutta hän ei uskaltanut katsoa miestään silmiin peläten paljastavansa, miten huolestunut hän oli.

— No, mitä arvelet? Rauta kysyi.

Vaimo lehahti punaiseksi.

— Minäkö? Mistä?

Mies vaistosi, mitä hänen mielessään liikkui, ja tahtoi auttaa häntä pääsemään tasapainoon. Hän oli närkästyvinään:

— Jutun nykyvaiheesta, tietysti. Odotin, että viisaalla »tohtori Watsonillani» olisi joitakin huomautuksia tai ehdotuksia tehtävänä sen johdosta, mitä kerroin.

Hänen pikku juonensa onnistuikin. Inkeri kohentautui, ja alakuloisuus väistyi hänen kasvoiltaan.

— Minusta sinä olet päässyt viime tapaamisemme jälkeen aika pitkälle, hän sanoi mietteliäästi. — Ristilukin arvoituksen ulkonaiset puitteet ovat hahmottuneet näkyviin. Tiedämme nyt, mistä on kysymys. Tahtoisin mielelläni auttaa sinua, Kaarlo. Jos sallit, voisin yrittää tutkia erään henkilön näyttelemän osan aitoutta.

— Kenen?

— Irja Laantilan. Minusta se peli, jota hän itse sanoi sekavaksi, vaikuttaa epäilyttävältä.

Rauta naurahti.

— Pitkäkiharainen runoilijatar kehui, että minulla on hieno ja viisas vaimo. Mutta sinä et taidakaan olla kyllin viisas ollaksesi tuntematta mustasukkaisuutta tuota hakkailunhaluista tyttölasta kohtaan.

Sinisilmät kuvastivat syvää harmistumista.

— Minä en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jos sinulla on niin huono maku...

— No, no, pysytäänpä asiassa, Inkeri.

Vaimo oli heti valmis perääntymään.

— Suo anteeksi. Olin typerä. Mutta minusta tuossa tytössä on jotakin valheellista. Hän on nuori, kaunis ja sukkelasanainen. Ja se saa helposti niinkin viisaan miehen kuin sinut ummistamaan silmät siltä mahdollisuudelta, että hän voi olla muutakin. En tiedä, millainen runoilija hän on. Aavistukseni vain sanoo, että seikkailijatar hän on. Mutta jos sinun mielestäsi hänet on jätettävä syrjään...

Rauta virkkoi tyynesti:

— On sitä parempi, mitä tarkemmin syynätään jokaisen saumat, joka tämän jutun vaiheilla esiintyy. Irja Laantila ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Sen vuoksi olen kiitollinen, jos saat hänestä jotakin selville. Minä vain kuvittelen tuon tytön omasta halustaan pysyvän nyt syrjässä kaikesta muusta paitsi skoonelaisesta johtajastaan. Mitä aiot tehdä hänen suhteensa?

— En tiedä vielä, Inkeri hymähti. — Ollakseni täysin rehellinen tunnustan, että havaittuani, miten kylmäkiskoisesti sinä suhtaudut nuoreen ihailijattareesi, minun haluni päästä kiinni hänen tukkaansa on huomattavasti viilentynyt.

He nauroivat molemmat. Sitten Rauta muisti jotakin.

— Mainitessani äsken Buenos Airesin minusta näytti kuin mieleesi olisi johtunut jotakin. Mitä se oli?

Inkeri hypähti seisomaan.

— Hyvänen aika, olin unohtaa sen! Sinulle on tullut sähke Buenos Airesista. Se saapui ulkoasiainministeriön kautta. Hetkinen, haen sen heti.

Palatessaan hän virkahti:

— Suo anteeksi, että olen avannut tämän. Osoitteena oli vain Rauta. Minä säikähdin, että olet joutunut matkustamaan valtameren taa. Siksi avasin. Mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt sisällöstä mitään.

Ottaessaan sähkeen vastaan Rauta oli jännittyneempi kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Vain señor Ricardo saattoi sähköttää hänelle Buenos Airesista. Sellaisen toiveen hän oli kuitenkin joutunut hautaamaan jo Tukholmassa. Olisiko sittenkin mahdollista, että argentiinalaiset halusivat maksaa kiitollisuuden velkansa?

Sähkeen sisältämä sanoma oli seuraava:

 »MR RAUTA PISTE KORKEIMMALTA TAHOLTA SAAMANI MÄÄRÄYKSEN MUKAISESTI
 ILMOITAN ETTÄ GC SAI SAALIINSA MIEHELTÄ JONKA NIMI OLI MANUEL CABOT
 PISTE SIKÄLÄISESTÄ VASTAANOTTAJASTA EI OLE TIETOA PISTE TUNNUSSANAN
 PITI OLLA DON CARLOS PISTE TEILLE SYVÄSTI KIITOLLINEN RICARDO»

Huoneessa oli kauan hiljaista. Sitten Rauta huoahti:

— Poliitikot eivät eräissä tapauksissa ole sittenkään niin kehnoja ja kiittämättömiä kuin kapteeni Simpson luuli. Ja kuin, totta puhuen, minäkin olen luullut.

Inkeri virkahti:

— Tiedoitus oli tärkeä. Niinhän?

— Hyvin tärkeä, Rauta vahvisti. — Jos huomisilta muodostuu siksi, mitä toivon, asemani olisi paljon heikompi ilman tätä sähkettä. Siunatut argentiinalaiset!

Kahdestoista luku.

LINNUNPÄÄPOIKA TULEE ESIIN.

Seuraavana iltana Raudan odotus venyi pitkäksi. Päivän työt olivat »James Brownilla» jo ajat sitten päättyneet. Suuret määrät vehnäsäkkejä oli nostokurkien avulla siirretty laivan uumenista suoraan satamalaiturilla odottaviin suuriin kuorma-autoihin. Ensimmäinen perämies, jonka tehtäviin kuului johtaa lastin purkamista, oli ollut sangen tyytyväinen päivän työtulokseen. Lämpimästi hän oli kiittänyt »mr Hiltonia» tältä saamastaan avusta. Hän olisi halunnut tarjota lasillisen hyvän yhteistoiminnan kunniaksi. Rauta oli kuitenkin syyttänyt väsymystään ja vetäytynyt omaan hyttiinsä.

Loikoillessaan vuoteella hän koetti lyhentää aikaa miettimällä suhdettaan ensimmäiseen perämieheen. Mr Stanton osasi hyvin ammattinsa, eikä Raudalla ollut aihetta moittia, että tämä olisi suhtautunut häneen epäoikeudenmukaisesti. Sittenkään hän ei pitänyt miehestä. Mr Stantonin ylimielinen, miltei raaka käytös miehistöä kohtaan oli kuohuttanut häntä näinä päivinä monesti. Ei ollut kumma, että sekä kannella että kannen alla toivottiin Sun-Lin tavoin »James Brownin» vapautuvan ensimmäisestä perämiehestään. Tänäänkin hän oli mielettömällä riuhtomisellaan aiheuttanut työssä pysähdyksiä, jotka Rauta oli joutunut selvittämään.

Raudan ajatukset palasivat jälleen edessä olevan illan mahdollisuuksiin. Ne olivat usein päivän mittaan, keskellä työtä ja touhua, askarruttaneet häntä. Toisiko tämä ilta ratkaisun Ristilukin arvoitukseen? Tai veisikö se häntä edes lähemmäksi selvyyttä?

Hän vilkaisi rannekelloonsa. Jo 19.10 eikä Lorettaa näkynyt eikä kuulunut! Entä, jos pelko, joka oli kuvastunut tytön koko olemuksessa eilisen keskustelun loppuvaiheessa, oli saanut ylivallan? Siinä tapauksessa Loretta ei tulisi lainkaan.

Silloin ei auttaisi muu kuin yrittää tavoittaa Irja Laantilan kuvaama Linnunpääpoika. Se veisi kuitenkin päiviä ja luonteva juttusille pääsy hänen kanssaan taas aikansa.

Rauta vääntäytyi murahtaen istumaan. Oli ennenaikaista surra. Loretta malttaisi tuskin olla tulematta. Hän oli ennen kaikkea »pikku hyena». Ahneus oli loistanut hänen vihertävissä silmissään, kun hän oli kertonut Lassen luvanneen paljon tytöille, jos nämä löytäisivät jonkun, joka on tuntenut Cornplowin. Ja kiihkeästi hän oli pyytänyt, ettei »Bob» puhuisi kenellekään muulle Cornplowin tuntemisestaan. Monet seikat saattoivat viivästyttää tyttöä, mutta saaliin toivo pakottaisi hänet tulemaan »James Brownille».

Hytin ovelle koputettiin. Stuertti pujahti sisään.

Pettymys sai Raudan kivahtamaan:

— Te! Onko tarkoituksenne vakoilla minua?

Pikku kiinalainen nosti kätensä kuin torjuakseen iskua.

— Vakoilla? Teitä, mr Hilton!

Vinot silmät kuvastivat syvää mielipahaa.

Rautaa harmitti oma kiivautensa. Kylläpä tytön odotus, hän totesi itsekseen, on vetänyt hermoni kireälle. Tavallisissa oloissa hän ei olisi päästänyt sitä katkeruutta purkautumaan esiin, jonka ylietsivä Tahvolan maininta Sun-Lin häntä koskevasta tiedoitustoiminnasta oli herättänyt.

— Mitä sitten haluatte?

Stuertti seisoi onnettomana oven suussa. Hän ei voinut käsittää, että mr Hilton saattoi puhutella häntä tuolla äänellä. Melkein... melkein kuin mr Stanton. Neuvottomana hän pudisteli päätään. Sitten hän rohkaisi mielensä ja rupesi puhumaan:

— Minä tulin vain kysymään, menettekö jälleen yksin maihin, mr Hilton...

— Entä jos menenkin?

— Se on vaarallista, mr Hilton. Hyvin vaarallista. Suomalainen poliisi kertoi eilen, että he ovat saaneet käskyn varjostaa yksin kaupungille lähteviä ulkomaalaisten laivojen upseereja, jottei näille tapahtuisi mitään vahinkoja. Hän pyysi minua antamaan merkin, jos joku lähtisi »James Brownilta» yksin. Piru on irti tässä kaupungissa, hän sanoi. Siksi minä uskaltauduin varoittamaan eilen teitä, mr Hilton, kun lähditte. Helpotuksekseni sitten kuitenkin näin, että poliisi kiirehti seuraamaan teitä. Ajattelin, että teidän, mr Hilton, pitää saada tietää tämä. Siksi tulin nyt.

Kiinalainen vaikutti täysin vilpittömältä. Sanat, jotka valuivat vuolaina hänen huuliltaan, antoivat riittävän selityksen hänen menettelyynsä. Raudan mieli herahti hyväksi. Hän nousi ja ojensi kätensä stuertille.

— Kiitoksia, Sun-Li, hän virkahti ystävällisesti. — Olette kelpo poika huolehtiessanne minun turvallisuudestani. Voitte kuitenkin olla tänä iltana huoleti. Lähden kyllä kaupungille, mutta en yksin. Odottelen erästä tyttöä tulevaksi.

Keltanaama hymyili leveästi. Hän tunsi saaneensa täyden hyvityksen äskeisestä. Silmää vilkuttaen hän kysäisi:

— Onko hän kaunis?

Rauta hymähti hänen uteliaisuudelleen.

— Pieni, vaalea tyttö. Melko sieväkin. Hän tuntuu tietävän, missä täällä voi pitää hiukan hauskaa.

Kiinalainen nyökkäili tyytyväisenä.

— Se on hyvä, oikein hyvä. Toivotan iloista iltaa teille, mr Hilton.

Rauta naurahti.

— Eikö meille molemmille?

Stuertti kohautti kapeita harteitaan.

— Ah, mr Hilton, kukapa tyttö ei olisi onnellinen päästessään huvittelemaan teidän kaltaisenne herrasmiehen kanssa! Onnellinen siksikin, että näkee kateuden loistavan kanssasisarensa silmissä. Tiedän...

Koputus keskeytti hänen mietelmänsä. Hän avasi oven ja päästäessään Lorettan sisään häipyi itse saman tien.

Tyttö silmäsi sulkeutuvaan oveen.

— Hyi, oliko se kiinalainen?

— Oli, Rauta vastasi. — Mutta ei mikään »hyi». Hän oli ystäväni Sun-Li, stuerttimme, joka oli huolissaan siitä, pitääkö minun tänäänkin lähteä yksin kaupungille.

Loretta ojensi hansikoidun kätensä miehelle. Hän pakotti esiin hymyn, mutta jotakin pingotettua siinä oli.

— Minä tulin autolla, hän selitti. — Niin kiirettä olen pitänyt. Ehdittekö jo pitkästyä odottamaan minua, Bob?

Rauta näytteli välinpitämätöntä.

— En ottanut kovin vakavalta kannalta eilistä ilmoitustanne, että palaisitte.

Tyttö nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä.

— Voisitte pyytää minua istumaan, Bob, ja tarjota lasillisen.

Mies teki kädellään liikkeen, että hänen sopi valita istuinpaikka mielensä mukaan, ja kysäisi:

— Viiniä?

— Konjakkia, kuten eilenkin. Sitä paitsi suklaata ja savukkeita.

Rauta täytti hänen pyyntönsä.

Loretta oli istahtanut vuoteelle. Hänellä ei näyttänyt enää olevan kiirettä. Hitaasti hän riisui hansikkaat käsistään ja avasi turkkinsa. Hän oli pukeutunut syvälle uurrettuun siniseen iltapukuun.

— Aiotteko juhliin? mies kysyi.

— Kyllä, tyttö myönsi. — Teidän kanssanne, Bob. Pistäydymme vain välillä keskustelemassa tuokion eräiden tuttavieni kanssa Cornplowista. Sitten menemme kahden ravintola Adloniin. Siellä on tänään hienot hyväntekeväisyystanssiaiset. Minä kutsun teidät vieraakseni.

Ilmeisesti, Rauta päätteli, tyttö on saanut tai hänellä on ainakin luvassa kelpo rahat niistä tiedoista, jotka hän on antanut Lasselle. Hyvä sydän hänellä sentään on: hän ei tahdo yksin nauttia niistä.

Loretta pyysi kiihkeästi:

— Suostuttehan, voi, suostuttehan, Bob?

— Ettekö tänään enää pelkää »kolmatta», joka kuuntelee keskusteluamme?

Tyttö vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.

— Ketä kolmatta?

— Sitä, josta eilen tässä samassa hytissä väristen puhuitte. Kuolemaa.

Loretta hätkähti taaskin. Sitten hän naurahti.

— Eilen minä säikähdin, jostakin syystä, hän sanoi.

— Nyt en enää pelkää olemattomia. Ainoa huoleni on se, ettette te vain kieltäydy lähtemästä tanssimaan kanssani.

Hän hypähti lattialle antaen turkin valua alas.

— Katsokaa, ei teidän tarvitse hävetä minua.

Silkkinen iltapuku jätti paljaiksi olkapäät, jotka eivät olleet saavuttaneet vielä täyttä naisellista pyöreyttä. Mutta suloinen ilmestys hän oli vaaleassa, hennossa kauneudessaan.

— Hyväksytään korkeimmin arvosanoin, mies virkahti lämpimästi.

Tyytyväinen hymy kirkasti tytön kasvot. Hän veti turkin jälleen hartioilleen ja istahti äskeiselle paikalleen.

— Te tulette siis myös Adloniin minun kanssani, Bob?

— Minne vain haluatte, Loretta.

— Ja minä saan toimia teidän emäntänänne?

Rauta nyökkäsi.

— Pidän sitä kohtuullisena hyvityksenä siitä kolkosta tunnelmasta, minkä eilisillä tyhmillä kuvitteluillanne tähän hyttiin loitte, hän virkkoi. — Minun täytyi pistäytyä ensimmäiseen löytämääni ravintolaan huuhtomaan sen kurkustani alas.

Loretta oli nostanut lasin huulilleen. Hän laski sen kuitenkin äkisti takaisin pöydälle.

— Tapasitteko siellä naisia? hän kysäisi kulmat kurtussa.

Mies hymähti hänen avoimelle mustasukkaisuudelleen.

— Vain erään tummatukkaisen Pauletten. Ainakin hän väitti sitä nimekseen.

Vihertävät silmät kipinöivät.

— Se musta noita houkutteli teidät tietysti myymään hänelle nylonsukkia ja konjakkia ja ties mitä!

— Tietysti.

— Voi, Bob...

— Sehän on meille merimiehille ainoa keino saada tämän maan rahaa. Mutta tein hänen kanssaan kauppaa vain sen verran kuin arvelin eilisiltana ja tänään markkoja tarvitsevani.

Loretta rauhoittui hiukkasen.

— Te ette siis kokonaan unohtanut meidän kauppasopimustamme, Bob?

— En. Minä pidän sanani.

Tyttö säteili.

— Niin minäkin. Minun välitykselläni saatte tavaroista parhaat hinnat. Niistä asioista puhumme kuitenkin vasta huomenna.

Jotakin epäilyksen tapaista välähti hänen silmissään.

— Olitteko kauankin tuon... tuon Pauletten seurassa? hän tiukkasi.

— Ehkä tunnin, mies vastasi. — Sitten kyllästyin ja palasin laivalle. Ei hän itse eikä hänen englantinsa ollut verrattavissa teihin, Loretta.

Tyttö oli ihastuksissaan.

— Maljanne, Bob! Olette hurmaava. Tänä iltana te ette ole lainkaan jäätävä. Se on ihanaa!

Hän tyhjensi lasinsa ja ryhtyi napittamaan turkkiaan.

— Lähdetään!

Kun he tulivat satamalaiturille, Rauta huomasi auton olevan odottamassa. Se oli tavallinen vuokra-auto, sotaa edeltäneiden vuosien mallia. Kuljettaja oli vanha, hänkin. Laiha, näivettynyt ukkeli murisi tulijoille:

— Neiti sano viipyväns viis minuuttia. Kas, kun ei mun tarttenut täyttä tuntia varttua! Jos ei mulle olis luvattu kyytiä Katajanokalle, olisin jo ajat sitte häipyny. Jottas neiti sen vastasen varalle tietää!

Kiukkuisesti puhisten hän käynnisti auton.

Vai Katajanokalle ajetaan, Rauta tuumi. Siellä siis hän tapaisi ne Lorettan tuttavat, jotka halusivat »tietoja Cornplowista». Autossa ja sen kuljettajassa ei tuntunut olevan mitään salamyhkäistä. Ei liioin siinä tapaamispaikassa, jota kohden oltiin menossa. Niillä ei ollut kai mitään pysyvää kosketusta Ristilukkiin. Tietysti oli jäljellä se mahdollisuus, että Katajanokalla olisi vain jokin etappi, josta matkaa jatkettaisiin peitetymmin muodoin.

Auto mennä rämisi hyvää vauhtia Bulevardia ylös ja suhahti Erottajantorin laitaa Esplanadille. Jalankulkijoita oli liikkeellä runsaasti, mutta muu liikenne oli vähäistä.

— Pimeää on, Rauta virkahti äänettömyyteen vajonneelle seuralaiselleen.

— Meillä on pula kaikesta, sähköstäkin, Loretta puolusteli. — Ennen sotia sen sijaan meillä oli kaikkea, sen saatte uskoa, Bob.

— Kantaako teidän muistinne niin kauas taakse päin? mies pilaili.

Hermostuneisuus kuulsi lävitse tytön äänestä, vaikka hän yritti vaikuttaa ylimielisen huolettomalta sanaillessaan vastaan:

— Luuletteko minua yhdeksänvuotiaaksi?

Kun Kauppatori oli sivuutettu, jalkakäytävätkin tyhjenivät ihmisistä. Vain Presidentin linnan ikkunoista loisti valoa. Muuten elämä tuntui paenneen.

Ulkolaiseen, Rauta mietti, Helsinki talvisessa jähmettyneisyydessään ja pimeydessään tekisi varmaan masentavan vaikutuksen. Hänestä alkoi tuntua uskomattomalta, että tämän hiljaisuuden keskellä taistelu häikäilemätöntä rikollisjoukkiota vastaan odotti häntä.

Katajanokan sillalla raitiovaunu tulla kolisteli vastaan. Pian sen jälkeen auto pysähtyi erään vanhan kivimuurin edustalle Satamakadulla.

— Olemme perillä, Bob, Loretta kuiskasi jännityksestä kähein äänin. — Minä maksan vain auton.

Varmuuden vuoksi Rauta tarkkasi, että hän tosiaan suoritti maksun. Ei mikään viitannut siihen, että tytöllä ja kuljettajalla olisi keskenään ollut erikoissopimuksia.

Talo, johon he astuivat, oli korkeasta, seinä- ja kattomaalauksin somistetusta porraskäytävästä päätellen rakennettu joskus vuosisadan vaihteessa. Hitaasti kulkevassa hississä Rauta pani merkille Lorettan kalpeuden. Hermostuneena tämä aukoili ja sulki toisen hansikkaansa nappia.

— Ketä oikeastaan menemme tapaamaan? mies kysyi.

— Kohta saatte nähdä, tyttö vastasi. — Toivottavasti selviämme pian täältä.

Hissi pysähtyi viimeiseen kerrokseen.

Ovi aukeni miltei samassa. Ilmeisesti heitä oli odotettu. Eteinen, johon he tulivat, oli pimeä. Jostakin etäämpänä olevasta huoneesta virtasi taustalle valoa. Omituinen asumattoman huoneiston tunnelma lehahti Rautaa vastaan.

Loretta tarttui hänen käteensä. Tytön sormet vapisivat. Miksi ihmeessä hän pelkää, Rauta tuumi, hänenhän täytyy tuntea äänetön mies, joka avasi meille oven?

Kirkkaasti valaistuun huoneeseen tullessaan Rauta säpsähti. Hän oli kyllä toivonut tavoittavansa Linnunpääpojan. Mutta kun heidän edellään harpponut mies käännähti häneen, äkillinen tapaaminen yllätti hänet. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hontelo nuorukainen oli Irja Laantilan kuvailema Lasse. Pitkä, laiha keho oli kuin tuulessa taipunut rantapaju. Kalteva otsa, pitkä nenä ja naurettavan pieni alaleuka saivat kasvot tosiaan muistuttamaan linnun nokkaa. Mutta mustissa silmissä oli valpas ja vaaniva katse. Poika oli ulkonäöltään kyllä kuin pilalehdestä leikattu, tyhmä hän sen sijaan tuskin oli.

Nopein, tottunein katsein Rauta tarkasti avaraa, vanhanaikaisen korkeaa huonetta. Se oli kalustettu kallisarvoisilla Ludvig XVI:n tyylisillä huonekaluilla saliksi. Keskilattiaa peittävä räikeävärinen matto rikkoi kuitenkin tyyliä, ja raskaat, tummat ikkunaverhot tuntuivat kiireessä väärään huoneeseen ripustetuilta. Paitsi sitä ovea, josta he olivat tulleet, kaksi muuta johti ilmeisesti naapurihuoneisiin. Ikkunoita oli huoneessa kolme, mutta niistä ei tällä korkeudella olisi hädän tullen mitään apua.

Loretta puhui ensimmäisenä:

— Lasse, tässä on perämies Robert Hilton, jonka halusit tavata.

Linnunpääpoika oli koko ajan tuijottanut tutkivasti vieraaseen. Nyt hän kömpelöllä käden liikkeellä kehoitti heitä istuutumaan. Hän itse hakeutui pienen pöydän ääreen, jolla oli joitakin papereita.

— Kiitän teitä, mr Hilton, että vaivauduitte tulemaan.

Hänen äänensä oli omituisen kimeä, ja hän puhui surkean huonoa englantia.

Kun hän näytti epäröivän, miten jatkaa, Rauta kiirehti häntä huomauttamalla kylmästi:

— Pikku ystäväni ja minä aiomme lähteä juhlimaan. Jos teillä on minulta kysyttävää, on paras, että aloitatte pian.

Nuorukainen loi vihaisen katseen Lorettaan ja sähähti hänelle suomeksi:

— Olisit saanut jättää juhlimiset huomiseen. Ei tästä niin nopeasti selvitä.

Tyttö oli päässyt irti pelostaan. Hän nykäisi ylpeästi niskaansa ja vastasi:

— Sinuun ei kuulu, mitä hän ja minä teemme. Jos heittäydyt hävyttömäksi minua kohtaan, lähdemme saman tien.

Rauta virkahti:

— Minusta ette käyttäydy kovinkaan hienosti vierasta kohtaan puhumalla kieltä, jota en ymmärrä.

Linnunpääpoika hätääntyi. Vaivalloisesti sanoja etsien hän yritti parantaa:

— Pyydän anteeksi, mr Hilton. Tein vain pikku huomautuksen miss Lorettalle hänen puvustaan. Se on ihastuttava. Eikö olekin?

Rauta ei vaivautunut vastaamaan. Syrjästä hän pani merkille, että tyttö näytti vahingoniloisesti kieltään Lasselle.

— Pikku ystäväni on kai kertonut teille, että minä tunsin mr Cornplowin, ja senkin, miten hän petti minua Gööteporissa. Jos haluatte kuulla hänestä vielä jotakin, niin antakaa kuulua. Minä en aio viipyä teidän seurassanne kauan.

Tämä Raudan jyrkkä ilmoitus näytti lisäävän nuorukaisen hätääntymistä. Hän liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Pitkän kaulan varassa pää heilahteli edes takaisin kuin hän olisi valmistunut nokkimaan jotakin pöydältä.

— Eräs suuresti kunnioittamani henkilö on hyvin kiinnostunut teidän merimiestoveristanne, mr Hilton, hän sai viimein sanotuksi.

— Ette siis te itse? Rauta kysyi tuikeasti.

— En. Minun tehtäväni on vain esittää teille, mr Hilton, eräitä kysymyksiä. Ne saattavat teistä tuntua turhanaikaisilta. Mutta vasta niihin antamienne vastausten perusteella kysymyksessä oleva henkilö päättää, haluaako hän itse keskustella kanssanne.

Rauta nousi harmistuneena.

— Teillä on tässä maassa omalaatuinen käsitys sopivaisuuden rajoista! hän puuskahti. — Minä en ole tätä keskustelua pyytänyt. Minulle ei siitä ole myöskään mitään etua. Siksi en aio vastata ainoaankaan turhanaikaiseen kysymykseen. Tulkaa, Loretta. Meillä ei ole aihetta tuhlata aikaamme täällä.

— Ette voi lähteä! Linnunpääpoika hätäili.

Rauta näytteli johdonmukaisesti osaa, jonka hän oli omaksunut. Hän otti muutaman askelen honteloa nuorukaista kohden ja silmäsi häneen halveksivasti.

— Kuka estäisi meitä poistumasta? Tekö!

Lasse turvautui tytön apuun. Rukoillen hän virkahti tälle suomeksi:

— Rauhoita tuo jättiläisesi. Sinun täytyy saada hänet vastaamaan kysymyksiin.

Loretta naurahti ilkikurisesti.

— Pyydä kauniimmin, niin ehkä sitten...

— Rakas Loretta, ole nyt järkevä. Onhan sinulla isot rahat pelissä.

— Olkoon sitten, tyttö taipui.

Hän tuli Raudan luo ja hieroi poskeaan tämän olkapäähän.

— Lasse on tyhmä ja tapoja vailla. Mutta voisittehan vastata hänen kysymyksiinsä. Minun tähteni, Bob.

Hän talutti miehen entiselle paikalleen ja istahti itse tuolin käsinojalle valvoakseen, ettei tämä pääsisi uudelleen pillastumaan.

Rauta oli tyytyväinen äskeisen kohtauksen kulkuun. Se oli sujunut aivan hänen laskelmiensa mukaisesti. Linnunpääpojan oli nyt pakko uskoa, ettei hän välittänyt vähääkään, jatkuiko keskustelu vai eikö.

— Esittäkää kysymyksenne, hän ärähti, mutta nopeasti!

Nuorukainen kumartui paperiensa puoleen ja virkahti sitten epäröiden:

— Te sanotte olevanne kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?

— Sanon! kuulusteltava tuimeni. — Kun minä jotakin sanon, niin se on myös niin! Painakaa se mieleenne tai...

Loretta suuteli hänen poskeaan.

— Koettakaa sietää hänen mahdottomuutensa, Bob, hän suostutteli hellästi. — Vastatkaa vain lyhyesti.

— Kysyköön hän säädyllisesti!

Lasse oli jälleen pelästynyt. Arkaillen hän esitti kysymyksen toisessa muodossa:

— Oletteko kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?

— Olen.

— Mikä on Schuylkill?

Rauta naurahti kuivasti.

— Minulla olisi täysi oikeus vastata, että ei mikään. Niin idioottimaisesti te äänsitte tuon nimen. Koska minä kuitenkin olen merillä tottunut ottamaan selvää kiinalaistenkin hullunkurisista ääntämisyrityksistä, tajuan, mihin tähtäätte. Schuylkill on joki, joka virtaa kotikaupunkini lävitse. Onko teillä vielä jotakin kysyttävää?

Linnunpääpoika oli lennähtänyt punaiseksi. Mustissa silmissä välähteli ilkeästi.

— On.

Rauta hymyili kylmästi. Mutta sisimmässään hän oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Ristilukki tuntui epäilevän hänen henkilöllisyyttään. Epäluulon ei kuitenkaan tarvinnut suuntautua nimenomaan häneen. Komisario Tahvolan esiintyminen ulkolaisena merimiehenä oli saattanut hälyttää rikollisjoukkion entistä varovaisemmaksi.

— Antakaa kuulua! hän tiuskasi. — Mutta etukäteen sanon, että vastaan enää vain yhteen kysymykseenne. Vuosia sitten meillä oli upseerimessissä tapana tappaa aikaa tietokilpailuilla. Ilmeisesti teitä himottaisi mitellä sellaisessa voimianne minun kanssani perusteellisesti. Minulla sattuu kuitenkin olemaan tänä iltana miellyttävämpää tekemistä kuin teidän kasvattamisenne.

Nuorukainen puri huultaan. Toisen ivallinen ylimielisyys haavoitti häntä. Sähähtäen hän kysäisi:

— Mikä on La Recoleta?

— Oletteko ollut Argentiinassa, nuori mies? Rauta tiedusti purevasti. — Tuskinpa. Minä sen sijaan olen ollut. Viimeksi petollisen toverini Guy Cornplowin kanssa. Pari tummapintaista ammattilurjusta olisi halunnut varata tuolle rikkaan perheen mätämunalle silloin pysyvän asuinpaikan La Recoletalla. Minä estin sen. Sitä tekoani olen myöhemmin katunut. Olisin säästynyt eräiltä ikävyyksiltä, jos mr Cornplow olisi ajoissa sijoitettu Buenos Airesin pohjoisen hautausmaan poveen. Se näet La Recoleta on. Riittääkö?

Lasse nyökkäsi. Hän huoahti helpotuksesta ja jäi tylsänä tuijottamaan papereihinsa.

Kolmastoista luku.

NAINEN, JOLLA OLI SMARAGDISORMUS.

Hiljaisuus, joka oli laskeutunut huoneeseen, oli jollakin lailla luonnoton.

Rauta rykäisi.

Tuo äännähdys ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta Linnunpääpoikaan. Hän ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan pöydällä olevista papereista.

Lasse vaikuttaa siltä, Rauta mietti, kuin olisi suorittanut urakkansa jo loppuun. Eikö hän aio selittää, missä hänen »suuresti kunnioittamansa henkilö» on tavattavissa? Mitä kummaa hän odottaa?

Rauta silmäsi Lorettaan kysyvästi.

Tyttö istui yhä tuolin sivunojalla, ja hänen kätensä oli jäänyt miehen olkapäälle. Sievillä kasvoilla oli pingottunut ilme. Oli kuin hän olisi jännittyneenä kuulostanut jotakin tapahtuvaksi.

Äkkiä Rauta totesi, että huoneistossa oli muitakin kuin he kolme.

Viereisestä huoneesta kuului askeleita. Joku kulki kopisevin kannoin parkettilattian ylitse. Seuraavassa hetkessä ovi aukeni. Linnunpääpoika hypähti pystyyn ja kumarsi tulijalle, jonka hän ensimmäisenä näki.

Huoneeseen lehahti hienon hajuveden tuoksua. »Chypreä» Ranta totesi. Samassa nainen tuli näkyviin.

Loretta soluttautui alas tuolin käsinojalta. Hän tarkoitti pään nyökkäyksensä uhittelevan välinpitämättömäksi, mutta harmikseen hän havaitsi, ettei kukaan sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota häneen.

Rautakin oli noussut.

Hän oli valmis myöntämään, että harvoin hän oli nähnyt kauniimpaa naista. Tämä ei ollut keskimittaa pitempi, mutta ryhti ja pään ylväs asento loivat hänen olemukseensa jotakin valtiatarmaista. Nertsiturkin alta, joka hänellä oli vapaasti olkapäillään, näkyi hienokuosinen musta leninki. Se korosti vyötärön harvinaista hoikkuutta ja ihon vaaleaa kuultoa. Kasvojen virheettömästi muovautuneessa soikiossa huomio kiintyi ennen kaikkea pitkien silmäripsien varjostamiin suuriin, tummanruskeisiin silmiin ja kauniisti kaartuvien huulien raosta valkeana hohtavaan hammasriviin. Pienen, ruskean turkislakin alta tukka pursui esiin kullanhohtoisena kiharapaljoutena.

Nainen tarkkasi hymyillen Rautaa, mutta silmissä oli kylmän arvioiva katse.

Kun hän nosti pitkään helmiäisimukkeeseen pistetyn savukkeen huulilleen, Rauta pani merkille vasemmassa nimettömässä kultasormuksen, johon oli upotettu kuusi kaunista smaragdia. Hän seisoi nyt siis vastakkain sen naisen kanssa, joka oli näytellyt kohtalokasta osaa sekä Cornplowin että komisario Tahvolan kuolemassa.

Raudan mieleen vilahti muisto keskustelustaan »Ambrosen» kapteenin kanssa Tukholmassa. Mies sai olla aika parkkiintunut tyytyäkseen sanomaan tästä naisesta ainoastaan: »nuori ja sievä vaaleaverikkö». Sitä paitsi mr Simpson oli häikäilemättä liioitellut väittäessään, että »on kai kymmeniätuhansia samanlaisia». Rauta oli oleskellut monissa maissa ja nähnyt paljon, ja juuri siksi hän katsoi voivansa oikein arvostaa edessään olevaa kaunotarta. Naisen ikä lähenteli kai jo kolmeakymmentä, mutta niin sievä ja nuori kuin Loretta olikin, hän jäi auttamattomasti varjoon.

Hänestä tuntui ilkeältä tietää, että nertsiturkin ihastuttava kantaja oli antautunut murhaajajoukkion apuriksi. Tai kenties sormusnainen oli Ristilukki itse. Ensi silmäyksellä näytti hänessä olevan ainesta sellaiseenkin osaan.

Linnunpääpoika kiirehti esittelemään:

— Mr Hilton — miss Kere.

Nainen nyökkäsi kevyesti antamatta kättä. Hän istuutui lähimpään tuoliin ja viittasi Rautaa asettumaan vastapäiseen.

— Lasse, tahdon keskustella rauhassa mr Hiltonin kanssa. Mene eteiseen ja lähetä tuo tyttö pois.

Hänellä oli matala, pehmeäsointinen ääni. Englantia hän äänsi kuin olisi saanut kasvatuksensa Brittein saarilla.

Linnunpääpoika kumarsi syvään ja tarttui Lorettaa ranteesta. Leimuavin silmin tyttö kiskaisi kätensä vapaaksi. Hän kivahti suomeksi:

— Hitto soikoon, siitä ei tule mitään! Ensinnäkin minä tulin tänne tuon amerikkalaisen kanssa ja hänen kanssaan myös lähden. Toisekseen haluan saada ja vikkelästi ne rahat, jotka minulle luvattiin.

Sormusnainen kohautti paheksuvasti kulmakarvojaan, mutta pidättäytyi sanomasta, mitä ajatteli.

Lasse tajusi, että hänen oli selvitettävä välikohtaus nopeasti. Puoliääneen hän supatti tytölle:

— Tule eteiseen. Siellä saat setelit ja voit sitten minun seurassani odotella merimiestä.

— Sinun seurassasi! Loretta sähähti. Sitten hän äkisti malttoi mielensä ja virkkoi tyynesti Raudalle: — Suokaa anteeksi, Bob, että jälleen puhuimme kieltä, jota te ette ymmärrä. Syntyi vain pieni väärinkäsitys, joka nyt on selvitetty. Minä otan lähimmästä nurkasta auton ja ajan sillä talon eteen. Odotan siinä teitä. Älkää viipykö kauan. Ettehän, Bob?

Hän säesti sanojaan hurmaavalla hymyllä ja poistui Linnunpääpojan seuraamana. Eteisestä alkoi heti sen jälkeen kuulua kiisteleviä ääniä.

Rauta nousi paikoiltaan.

— Hetkinen, miss Kere. Käyn katsomassa, että tyttöni pääsee kunnolla lähtemään.

Nainen tyytyi hymähtämään ivallisesti.

Astuessaan huoneesta virtaavassa valokeilassa eteiseen Rauta kuuli Linnunpääpojan kiroavan ja sitten kuiskaavan jotakin vihaisesti Lorettalle. Hän asteli tyynesti heidän luokseen.

— Kiitoksia siitä, että tulitte, Bob, tyttö virkahti. — Tämä on oikea rosvoluola. Varokaa Ireneä. Hän, tuo miss Kere, on yhtä mätä kuin Lassekin. Mokomakin sekaverinen lunttu!

Loretta oli kuohuksissaan. Rauta kysyi:

— Tulenko saattamaan teidät autoon saakka?

— Ei ole tarpeen, tyttö vastasi. — Pitäkää vain silmällä, ettei Lasse ryntää niskaani, kun avaan oven. Näkemiin, Bob!

Naurahtaen hän poistui ja paukautti huoneiston pääoven perässään kiinni.

Linnunpääpoika oli painautunut istumaan eteisen penkille. Hän ei näyttänyt enää välittävän siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Palatessaan hitain askelin äskeiseen huoneeseen Rauta pohti tilannetta. Nuorukaisen esittämien kysymysten tarkoitus oli selvä. Niillä tahdottiin tarkistaa, tunsiko hän kotikaupungikseen ilmoittamaansa Philadelphiaa sekä Buenos Airesia, josta hän oli sanonut tulevansa. Kun hän oli selviytynyt kokeesta, sormusnainen oli saapunut kenenkään kutsumatta. Ovet olivat olleet kiinni, joten huoneistossa oli kaikesta päättäen kuuntelulaitteet. Nainen oli seurannut keskustelua jostakin kauempaa. Mahdollista oli sekin, ettei hän ollut ainoa aluksi näkymättömissä pysytellyt. Kenties huoneistossa oli enemmänkin Ristilukin väkeä.

Jos niin oli, illan seikkailu saattoi saada odottamattomia käänteitä. Rauta oli vakuuttunut siitä, että ylietsivä Tahvolan miehet eivät olleet toimettomia. Kysymyksen alaista sen sijaan oli, olivatko nämä tulleet seuranneeksi hänen liikkeitään. Matkalla Jätkäsaaren satamasta Katajanokalle hän ei ollut havainnut heidän autonsa perässä toista. Täytyi kuitenkin toivoa, että jos rikollisjoukkio kävisi väkivaltaiseksi, poliisit ehättäisivät paikalle. Ellei näitä olisi mailla halmeilla, hänen olisi koetettava joten kuten selviytyä vastustajista omin voimin. Joka tapauksessa oli hyvä, että hän oli saanut toimitetuksi Lorettan vaaravyöhykkeen ulkopuolelle.

Nainen istui entisellä paikallaan. Hän oli sytyttänyt uuden savukkeen ja poltteli sitä tyynesti. Hän tervehti tulijaa samalla pilkallisella hymyllä, joka oli leikkinyt huulilla, kun Rauta poistui eteiseen.

Hän näyttelee, mies päätteli. Hän ei ole lainkaan niin rauhallinen kuin miltä yrittää vaikuttaa.

Suuret, ruskeat silmät kuvastivat jännitystä.

— Käymmekö nyt asioihin, mr Hilton?

— Mielihyvin, miss Kere.

— Suoraanko?

— Suoraan ja mahdollisimman lyhyesti.

Raudan vastaus näytti harmittavan naista. Tummat kulmakarvat värähtivät aavistuksen verran.

— Teillä tuntuu olevan kiire pienen hanhenne seuraan, hän ivasi.

Mies kohautti hartioitaan.

Irene Kere hymähti:

— Olette oikeassa, mr Hilton, se on teidän yksityisasianne eikä kuulu minuun. Sitä paitsi tyttö on suloinen — omalla mitättömällä tavallaan.

Kun toinen edelleen vaikeni, hän muutti puheen aihetta:

— Tekin siis tiedätte, että mr Cornplow oli petturi?

— Tiedän, että hän petti minun luottamukseni.

— Hän varasti teiltä eräitä papereita Gööteporissa?

— Hän yritti varastaa.

— Eikö hän siis onnistunut?

— Ei.

Lyhyet kysymykset ja vastaukset olivat äkisti tihentäneet tunnelman jännitystäyteiseksi. He olivat kuin kaksi miekkailijaa, jotka alkajaisiksi tunnustelevat toistensa taitoa.

Nainen pyöritteli oikean kätensä peukalolla ja etusormella smaragdisormustaan pohtien, miten jatkaisi keskustelua.

— Teillä on kaunis ja kallisarvoinen sormus, miss Kere, Rauta virkahti. — Kantajansa veroinen.

Huvittunut pilkahdus ilmestyi suuriin, tummiin silmiin.

— Puhelustamme ei tule niin lyhyt kuin äsken lausuitte toivovanne, mr Hilton, jos eksymme keskinäisten kohteliaisuuksien vaihtoon. On kai paras, että pysyttelemme asiassa.

Rauta kumarsi.

— Nuo paperit ovat siis yhä teillä, mr Hilton? nainen kysyi.

— Ovat, mies myönsi. — Eivät kuitenkaan taskussani.

— Mutta te toitte ne mukananne Helsinkiin?

— Niin.

Irene Kere huoahti syvään. Sitten hän virkahti mietteliäästi;

— Cornplow väitti aluksi samaa. Myöhemmin hän selitti tallettaneensa paperit Gööteporiin. Hän oli muka saanut ennakkovaroituksen, että ne aiottiin ryöstää häneltä laivassa ennen Helsinkiin tuloa. Hän ilmoitti jättäneensä ne sen vuoksi Gööteporiin. Meiltä hän vaati suunnatonta summaa, ennen kuin lentäisi hakemaan ne. Silloin käsitimme, että hän oli petturi.

Rauta totesi, että nuori Cornplow oli pelannut samanlaista uhkapeliä kuin hän nyt, vain hiukan toisenlaisin kortein.

— Hänen sadussaan oli totta se, että paperit olivat silloin Gööteporissa, hän huomautti kylmäverisesti. — Mutta ne eivät olleet hänen tavoitettavissaan.

Nainen sanoi:

— Ehkä hän uskoi tasaamalla saaliin teidän kanssanne saavansa paperit haltuunsa.

— Ehkä.

Äänettömyys laskeutui huoneeseen. Tämä on tauko, Rauta tuumi, ennen ratkaisua.

— Keneltä te saitte paperit Buenos Airesissa? Irene Kere kysyi matalasti.

— Manuel Cabotilta.

Nainen hengähti kiivaasti. Tuokion kuluttua hän tiedusti:

— Entä tunnussana, mr Hilton?

Rauta jännittyi. Tämä oli se kriitillinen vaihe, jonka hän oli ennakkoon tiennyt tulevaksi. Señor Ricardon sähkeessä oli mainittu ainoastaan yksi tunnussana. Siinä ei ollut ilmoitettu, oliko paperien tuojan tai vastaan ottajan ilmoitettava tunnussana. Johdonmukaisesti ajatellen oli kuitenkin toisen näistä mainittava lähettäjä ja toisen tunnussana. Sormusnaisen kasvoilla äsken kuvastunut helpotus tuntui osoittavan, että Rauta oli osunut oikeaan tiedoittaessaan, keneltä paperit olivat peräisin. Siispä...

Hän hymähti:

— Se on teidän sanottava.

Tummat silmät tarkkasivat häntä hellittämättä. Iskinkö sittenkin harhaan? mies mietti kuumeisesti.

Vihdoin, hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, nainen nyökkäsi.

— Nyt tiedän, että te olette oikea mies, mr Hilton.

Rauta ei vastannut hänen sydämelliseen hymyynsä.

— Mutta minä en vielä tiedä, oletteko te oikea, hän huomautti jäykästi.

Irene Kere vaikutti kuin raskaan taakan alta päässeeltä. Iloisesti naurahtaen hän virkkoi:

— Oli toki hyvä, ettette sanonut epäilevänne, olenko minä oikea nainen. Se olisi tuntunut minusta huikkaavalta.

Hän lisäsi vakavammin:

— Te vaaditte siis minulta tunnussanaa?

Mies nyökkäsi.

— No hyvä, sormusnainen huoahti. — Tunnus...

Samassa ovikello pärähti kimeästi soimaan.

Eteisestä kuului Linnunpääpojan huuto:

— Poliiseja! Poliiseja!

Sen jälkeen tapahtumat seurasivat toisiaan huimaavalla vauhdilla. Sähkövalo sammui äkisti. Joku tuli juosten huoneeseen. Irene Kere oli hypähtänyt säikähtyneenä pystyyn heti, kun varoitushuuto oli kajahtanut. Pimeässä hän kumartui kuiskaamaan hätäisesti Raudalle:

— Varokaa puhumasta nuuskijoille. Silloin selviätte helposti. Tulkaa huomenna tai ylihuomenna ravintola Grinzingiin. Lähetän sinne jonkun opastamaan teidät luokseni. Näkemiin, mr Hilton.

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa. Rauta tavoitti turhaan häntä kädellään. Nainen oli ilmeisesti siepannut kengät jaloistaan, sillä korkojen kopinaa ei kuulunut. Ovi pamahti kiinni, sen jälkeen toinen kauempana.

Joku juoksi huoneen poikki. Rauta ojensi jalkansa askelia kohden. Pakenija kompastui siihen ja kaatui lattialle jääden liikkumatta makaamaan.

Tuokiota myöhemmin poliisien sähkölamput valaisivat huonetta. Ylietsivä Tahvolan tuttu ääni jyrisi eteisessä:

— Sähkö on sammutettu pääkatkaisijasta! Etsikää se käsiinne!

Joku mörisi:

— Talonmiehenä minä tiedän, missä pääkatkaisija on.

Pian sähkövalot syttyivät jälleen. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen, jossa Rauta poliisien ympäröimänä tutki tajuttomana makaavaa Linnunpääpoikaa.

Tahvola ymmärsi Raudan varoittavan silmäyksen. Hän antoi parille miehelleen määräyksen kantaa pyörtynyt kadulla odottavaan »Mustaan Maijaan». Eräs poliisi sai käskyn jäädä vartioimaan »ulkolaista merimiestä» sillä aikaa, kun ylietsivä itse tarkastaisi muiden kera huoneiston.

Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi.

— Heinonen, hän sanoi toverilleen, sinä saat mennä eteiseen. Minä juttelen alustavasti tämän veitikan kanssa. Ilmoita pojille, että odottavat minua.

Kun he olivat jääneet kahden, Rauta kuiskasi Tahvolan korvaan:

— Luullakseni täällä jossakin on mikrofoni. Menkäämme toiseen huoneeseen.

Ylietsivä nyökkäsi ja saattoi hänet eteisen poikki tyhjyyttään kumisevaan saliin. He eivät sytyttäneet sähköä, vaan tyytyivät siihen himmeään valoon, mitä lähellä olevasta katulampusta heijastui ikkunasyvennykseen.

— Tuomari ei taida olla ihastunut meidän pikku yllätykseemme, Tahvola virkkoi. — Ennen kuin lausutte tuomionne, sallinette minun sentään kertoa, miksi tulimme.

Rauta nyökkäsi.

— Sillä aikaa kun tyttö oli teidän hytissänne »James Brownilla», ylietsivä aloitti, muuan miehistäni vaihtoi paikkaa auton kuljettajan kanssa. Siten tiesimme, mihin taloon tulitte. Kolme etsivää oli pian sen jälkeen porraskäytävässä. Mutta vasta kun tyttö lähti täältä, he saivat selville huoneiston. He veivät pikku vaaleaverikön autoomme ja hälyttivät minut paikalle. Pidätetty oli hyvin valmis keventämään minulle sydäntään. Hän kertoi olevansa huolestunut siitä, mitä hänen kavaljeerilleen oli täällä sisällä tapahtumassa. Huoneistossa oli näet hänen tietämänsä mukaan teidän lisäksenne ainakin neljä henkilöä, kolme miestä ja yksi nainen, eikä heidän aikeittensa rehellisyyteen ollut luottamista. Sen kuultuani minä komensin talonmiehen mukaamme ja ryhdyimme rynnäkköön. Lopun tiedätte.

Rauta mietti kuulemaansa. Sitten hän sanoi:

— Minä en moiti teitä. Olette toiminut ripeästi. Saitteko käsiinne muita kuin sen hontelon pojan, jonka pakotien minä katkaisin?

Ylietsivä pudisti pahoitellen päätään.

— Emme. Jos tytön ilmoitus täällä olleista on oikea, niin muut ovat jollakin kirotulla tavalla onnistuneet häipymään. Kadulla olevat miehemme eivät ole nähneet kenenkään poistuvan. Talo tutkitaan tietysti läpikotaisin. Mutta tällaiset isot, vanhanaikaiset rakennukset ovat mutkikkaita. Pakenijat ovat voineet päästä ulos toiselle kadulle tai piiloutua johonkin naapuritaloon. Suokaa anteeksi, tuomari, uteliaisuuteni, mutta en malta olla kysymättä, oliko Ristilukki itse täällä.

— Luultavasti.

Tahvola ähkäisi harmissaan.

Rauta ei ryhtynyt selittämään tarkemmin, vaan tiedusti:

— Kenen asunto tämä on?

— Tämä on suuri loistohuoneisto, josta kauppaneuvos Ranttila muutti viime viikolla Kulosaaressa valmistuneeseen omaan taloonsa. Huoneisto on nyt erään Field-nimisen englantilaisen liikemiehen vuokraama. Hänen ensimmäiset huonekalunsa — ne, jotka ovat nyt vastapäisessä huoneessa — kannettiin sisään eilen ja sijoitettiin väliaikaisesti eteiseen. Parkettilattioita on näet vielä hieman korjattava. Kaikki seitsemän huonetta olivat, kun talonmies viimeksi tänä aamuna kävi täällä, tyhjät. Toistaiseksi on täydellinen arvoitus, miten joku ulkopuolinen on päässyt sisälle siirtelemään kalustoa, ja, kuten te arvelette, asentamaan kuuntelulaitteet.

Rauta sanoi kuivasti:

— Se selviää kenties kuulustelemalla vuokralaisia. Sekä vanhaa että uutta.

Ylietsivä nyökkäsi.

— Mitä muuta nyt lähinnä teemme, tuomari? hän kysäisi.

— Te pistätte minutkin »Mustaan Maijaan». Laihan nuorukaisen voitte sulkea koppiin tai aloittaa heti hänen kuulustelunsa. Kummassakin tapauksessa tulos on luultavasti sama: hän vaikenee. Minä haluan keskustella tytön kanssa jossakin poliisilaitoksen syrjäisessä sopessa. Sen jälkeen hän saa jäädä poliisin suojelukseen. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa eikä kuulu rikollisjoukkioon, ja sen mukaisesti häntä on kohdeltava. Hänen oma turvallisuutensa vaatii, ettei hän lähipäivinä ole Ristilukin tavoitettavissa.

Kun he kääntyivät lähteäkseen, Rauta lisäsi:

— Tytön ja minun piti tänä iltana mennä hyväntekeväisyystanssiaisiin. Hän iloitsi niistä etukäteen. Se tanssiaismatka päättyi kuitenkin tähän loistohuoneistoon. Loretta parka, hän olisi ansainnut, että hänen pikku unelmansa olisi täyttynyt.

Neljästoista luku.

LORETTA.

Kun Rauta etsivien saattamana nousi »Mustaan Maijaan», Linnunpääpoika oli jo palannut tajuihinsa. Hän kurkotti pitkää, laihaa kaulaansa nähdäkseen, lisääntyisikö pidätettyjen luku vielä. Kun iso poliisiauto samassa lähti liikkeelle, hän huoahti keventyneenä.

Loretta painoi nyyhkyttäen päänsä Raudan olkapäätä vasten.

— Voi, Bob, hän valitti, meidän iltamme meni aivan pilalle. Minä en päässyt edes ulos asti. Jo porraskäytävässä minut siepattiin. Mutta emmehän me kaksi ole tehneet mitään pahaa. Emmehän?

Muuan poliisi ärähti:

— Käytä suomea, tyttö, jos sinun välttämättä pitää puhua!

— Vai suomea! Loretta tiuskasi. — Se olisi samaa kuin solkata sinulle kiinan kieltä. Kavaljeerini on amerikkalainen, jottas sen tiedät.

Poliisi pysyi kuitenkin kannallaan:

— Pidätetyt eivät saa puhua keskenään kieltä, jota vartijat eivät ymmärrä!

Lasse hymähti omasta nurkkauksestaan:

— Jeparit ovat haiduja aina!

— Hiljaa, sinä ruohon korsi! poliisi komensi. — Laitoksella saat aukoa suutasi kyllin.

Linnunpääpoika nauroi:

— Oletkos kekannut sen kikan, millä mykän saat puhumaan?

Samassa auto jo pysähtyi. He olivat perillä.

Pian sen jälkeen Rauta istui eräässä pääpoliisiaseman toimistohuoneessa. Loretta seisoi pienen seinäpeilin edessä kammaten hiuksiaan.

— Voitteko te käsittää tätä, Bob? tyttö kysäisi kesken puuhansa. — Miksi meidät jätettiin tänne kahden?

Pikku epäilijä, Rauta tuumi, elämä on kai opettanut hänet uumoilemaan salattuja aikeita kaikessa tavallisuudesta poikkeavassa.

— Siksi kai, hän virkahti, että ikkuna on korkealla ja oven takana vartija. Pakotietä ei meille ole jätetty.

— Mutta autossa meitä kiellettiin puhumasta toisillemme, Loretta sanoi. — Täällä sen sijaan ei ole ketään valvomassa, millaisia satuja sepitämme yhdessä.

— Ehkä poliisitkin tietävät sen, mitä te sanoitte autossa. Sen, ettemme me kaksi ole tehneet mitään pahaa.

— Pyh, poliisit! tyttö tuhahti vaihtaen kamman huulipuikkoon. — He eivät koskaan usko pidätetyistä mitään hyvää.

Hän paranteli huuliensa punaa, kunnes sai sen mieleisekseen. Parin kiharan sijainti kiinnitti sitten hänen huomiotaan, ja hän ryhtyi sormeilemaan niitä.

— Lasse on nyt tietysti kuulustelussa, hän puheli edelleen, ja se on hyvä. Teillä, Bob, ei ulkomaalaisena ole mitään pelättävissä. Ne tekevät muutamia kysymyksiä ja päästävät teidät menemään. Minulle tämä sen sijaan ei ole yhtä helppo juttu. Minä, nähkääs, olen jo kerran ennen ollut täällä.

Rauta hämmästyi.

— Te!

Loretta nyökkäsi tyytyväisenä peilikuvalleen ja pyörsi häneen.

— Älkää silti kuvitelko minua ammattirikolliseksi. Tosin minua sillä kertaa epäiltiin varkaaksi. Muuan ilkeä, keski-ikäinen herra, joka päissään tuppautui seuraani kadulla ja puoliväkisin vei minut asuntoonsa, syytti minua heti sinne tultua, että olin muka pihistänyt hänen lompakkonsa. Minä kielsin jyrkästi, ja poliisikamarimatka siitä tuli. Rahoja ei minulta kuitenkaan tavattu. Sen sijaan herra johtaja löysi kesken kuulustelun lompakkonsa omasta takataskustaan! Minua ei liioin voitu leimata irtolaiseksi, koska silloin, juuri Helsinkiin tulleena, olin vielä työpaikassa. Mutta tässä talossa ei hevin unohdeta tyttöä, jota on vaikkapa aiheettakin syytetty varkaudesta. Olin silloin 16-vuotias.

Raudan tuli surku tyttöä. Hänen pääkaupunkilaiselämänsä alku oli ollut murheellinen. Mutta hän ei ollut lannistunut siitä eikä ollut painunut kadun pohjamutiin. Terveestä elinvoimasta todisti sekin, että hän kykeni nyt puhumaan tuosta epämiellyttävästä elämyksestä humoristinen väike vihertävissä silmissään.

— Huh, kylmä täällä on, Loretta jatkoi hytisten. Hän kietoi oravannahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja puhalsi sinertäviin kouriinsa. — Minä pukeuduin tanssiaisiin enkä suinkaan poliisikamarivierailua varten. Onko teillä savukkeita, Bob?

Rauta nousi tarjoamaan hänelle. Tyttö istahti pöydän kulmalle ja heilutteli sääriään vetäessään syviä rintahaikuja.

— Tällä kertaa minun voi täällä käydä huonommin kuin silloin, ensimmäisellä kerralla, hän huoahti.

— Miten niin? mies ihmetteli.

— Silloin minulta ei löydetty rahoja. Mutta nyt löytyy.

Loretta veti käsilaukustaan neljä viidentuhannen markan seteliä ja muodosti niistä viuhkan, jolla hän leyhytteli kasvojaan.

— Tämä on iso summa. Aivan liian iso löydettäväksi tällaiselta tytöltä. Poliisit eivät tietysti usko, että Lasse antoi nämä setelit vapaaehtoisesti minulle. Vielä pari tuntia sitten minusta tuntui hirmuisen tärkeältä saada paljon rahaa. Nyt en enää välitä niistä. Voitteko käsittää sitä, Bob?

Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta kysymykseensä. Eteensä tuijottaen hän jatkoi:

— En tiedä, mikä minun oikein on. Kuukausimääriin en ole uhrannut pienintäkään ajatusta isoäitini mökille, josta kerran lähdin. Äiti kuoli, kun olin pieni. Isästäni taas ei ole mitään tietoa. Isoäidin mökki oli ahdas ja likainen, ja siksi minä lähdin. Mummo-parka itki ja ennusti, että huonosti minun käy. Minä nauroin ja lupasin lähettää hänelle rahaa. Nyt vasta muistan, että se lupaus on täyttämättä. Unohtaminen oli minulta rumasti tehty. Voi, Bob...

Surumielisyys oli äkisti kadonnut nuorilta, sieviltä kasvoilta. Innostus hehkui niiltä.

— Mitä? mies kysäisi.

— Teitä ei voi haitata, vaikka teiltä löytyisi enemmänkin rahaa, tyttö selitti säihkyvin silmin. — Ottakaa te nämä setelit ja postittakaa ne vapaaksi päästyänne isoäidilleni. Lupaatteko?

Rauta tunsi omituista liikutusta. Hän näki nyt pikku tytön elämän aivan uudessa valaistuksessa. Orpo-raukka, millainen lapsuus hänellä olikaan takanaan. Hänen hienossa, huolitellussa olemuksessaan saattoi terävin silmin havaita jotakin puolivillaista. Mutta ottaen huomioon taustan, miltä hän oli noussut, ja hänen nuoruutensa häntä täytyi ihailla. Sisua ja lahjakkuutta tytöllä oli, sitä todisti hänen englantinsa. Kenties hänen jalomielinen päätöksensä oli vain päähänpisto, mutta hyvästä sydämestä se lähti.

— Lupaan, mies sanoi. — Te pääsette täältä kuitenkin pian. Ehkä silloin kadutte rahojen luovuttamista.

— En! Loretta huudahti. — Minä en kadu koskaan mitään. Ajatella, miten isoäiti hämmästyy! Hänellä ei varmasti ole milloinkaan ollut näin suurta summaa kädessään.

Hän kumartui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille ja ojensi sen setelien kanssa Raudalle.

— Tässä on isoäitini osoite. Lähettäjäksi voitte merkitä yksinkertaisesti vain Liisa. Se... se on minun oikea nimeni.

Hän seurasi tarkkaavasti miehen liikkeitä, kun tämä pisti rahat ja paperilapun lompakkoonsa. Sitten hän naurahti keventyneestä.

— Nyt minun on oikein hyvä olla. Tiedän, että te ette unohda rahalähetystä. Te olette niin luotettava ja turvallinen, Bob... Oikeastaan on hyvä sekin, että minä jouduin tänne. Tietysti olisi ollut ihanaa päästä Adloniin ja saada tanssia teidän kanssanne. Mutta sen jälkeen olisi tullut huominen päivä ja sen mukana kauhu...

Rauta jännittyi äkisti.

Tyttö ei puhunut tyhjiä. Pelko kuvastui koko hänen olemuksestaan.

— Tehän aivan vapisette, mies virkahti huolestuneena.

Loretta yritti hymyillä.

— Se johtunee kylmästä.

Rauta otti sivupöydältä lasin ja kaatoi siihen taskumatistaan konjakkia. Ojentaessaan sen tytölle hän sanoi:

— Hytissäni tämä tuntui minusta liian väkevältä juomalta teille. Mutta nyt se on paikallaan.

Lorettan mielialat vaihtelivat nopeasti. Otettuaan pienen kulauksen hän purskahti iloiseen nauruun.

— Te olette kuin sadun haltia, Bob! Mitä ikinä olen pyytänyt teiltä, sen olen saanut. Ja nyt arvasitte salaisen toiveenikin, jonka jätin lausumatta julki, koska arvelin sen täyttymistä mahdottomaksi. Ah, miten ihanasti tämä lämmittää!

Hän siemaisi jälleen ahneesti juomaa. Sitten hän soluttautui istumaan ja nojasi päänsä raskaasti käteen.

Rauta tuli aivan hänen viereensä.

— Te sanoitte äsken, että on oikeastaan hyvä, kun jouduitte tänne. Mikä on se ulkopuolinen, jota te pelkäätte?

Tyttö silmäsi häneen hätäytyneenä.

— Ette te voi käsittää sitä, Bob.

— Kertokaa kuitenkin. Ehkä se helpottaa. Sanoiko Lasse teille jotakin, mikä säikytti teidät?

Loretta nyökkäsi.

— Hän ehdotti... Ei, hän vaati, että minä liittyisin heidän keiliinsä. Se on suurin kaikista. Monet aikaisemmin toisiin kuuluneet tytöt ja pojat ovat siirtyneet sen jäseniksi.

— Miksi ette sitten myös te? mies tiedusti.

— Meitä on viisi tyttöä, jotka käymme pikku kauppaamme ulkolaisten merimiesten kanssa. Se on kuin leikkiä, ja me ansaitsemme hyvin savukkeilla, nylonsukilla, ulkolaisella konjakilla ja makeisilla, joilla on Helsingissä mainiot markkinat. Tuossa suuressa keilissä on sen sijaan jotakin kammottavaa. Kukaan ei tunnu tietävän, kuka sitä johtaa. Kaikki hänen alaisensa pelkäävät näkymätöntä johtajaansa.

Rauta peitti kiinnostuksensa hymähdykseen:

— Todellako?

Tyttö vilkaisi häneen harmistuneena.

— Te ette usko, Bob. Mutta minä olen pari kertaa ollut läsnä, kun keilin jäsenet ovat saaneet määräyksiä johtajaltaan. Hän näyttää käyttävän puhelinta tiedoitusvälineenä. Puhelimesta kuuluu ensin erään sävellyksen, »Ristilukin», alkusointuja. Se on johtajan signaali, sanottiin minulle. Ensimmäisellä kerralla muuan isokokoinen mies sai sanoman. Hän meni valkoiseksi kuin palttina ja poistui heti seurasta. Toisella kerralla eräs nuori tyttö kutsuttiin puhelimeen. Laskettuaan kuulotorven paikoilleen hän purskahti hillittömään itkuun. Ei, tuohon joukkoon minä en halua ikinä liittyä! Mutta Lasse sanoi, että minun täytyy...

— Täytyy?

— Niin, Loretta vahvisti. — Hän sanoi, että niinä tiedän ulkopuoliseksi nyt liian paljon heidän asioistaan. Kun minä nauroin hänelle vasten kasvoja, hän tiukkasi, muistanko, miten Angelan kävi kuukausi sitten!

— Oliko hän teidän ystävättäriänne?

— Ei. Hän oli aivan toisista piireistä. Jokin vain oli saanut hänet kyllästymään hienon perhetytön elämään ja ajanut hänet tanssipaikkojen pyörteisiin. Eräs Helsingin tyylikkäimpiä tyttöjä hän oli. Häntä houkuteltiin liittymään tuohon isoon keiliin. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi. Seuraavana yönä eräs auto ajoi hänen ylitseen Mannerheimintiellä ja häipyi sen tien. Hän ei kuollut. Mutta kuolemakin olisi ollut parempi. Angela ruhjoutui melkein tuntemattomaksi.

Rauta laski rauhoittavasti kätensä tytön päälaelle ja silitti vaaleaa tukkaa.

— Teidän ei tarvitse pelätä, hän tyynnytti.

— Ei nyt, kun te olette turvanani, Bob, Loretta kuiskasi. — Eikä täällä. Sitä paitsi minä en näyttänyt pelkoani Lasselle. Huomattuaan sen hän rupesi houkuttelemaan minua lupaamalla, että minä voisin ehkä piankin saada Irenen paikan ja hänen smaragdisormuksensa. Silloin minulla ei olisi enää mitään toimeentulohuolia. Saisin kauniin asunnon, upeita vaatteita ja yllin kyllin rahaa. Yläpuolellani olisi vain johtaja itse eikä hän vaivaisi minua muuta kuin kaikkein suurimmilla tehtävillä. Toisin sanoen minut koroitettaisiin keilin »valtiattareksi», jonka käskyvallan merkkinä tuo smaragdisormus on. Mutta minä en halunnut! Sanoin Lasselle suoraan, että kaikkein viimeksi tahdoin heidän ylimmäksi houkutuslinnukseen... En tiedä, miksi kerron tästä teille, Bob. Se ei liikuta teitä vähääkään. Mutta minun täytyy nyt saada puhua jollekin!

Rauta oli kuunnellut hänen kiihkeää purkaustaan jännittyneenä. Tytön antamat tiedot täydensivät sitä kuvaa Ristilukin joukkiosta, minkä hän oli itselleen muodostanut Irja Laantilan kertoman perusteella.

— Tietysti tuo kaikki kiinnostaa minua, koska se koskee teitä, hän virkkoi. — Kai kerrotte tietonne myös poliiseille? Minusta se olisi viisainta.

Loretta naurahti katkerasti.

— Se oli huonoin neuvo, minkä olette minulle antanut, Bob. Viisainta, mitä voin tehdä, on olla hiiskumatta tästä kaikesta sanaakaan kuulustelijoilleni. Tiedän näet, että tuolla isolla keilillä on edustajansa ja tiedottajansa tässäkin laitoksessa. Jos tulisi ilmi, että minä olen ollut avosuinen, niin tuskin nämäkään muurit pystyisivät suojaamaan minua.

Hän otti pitkän siemauksen lasista ja pyysi tulta uuteen savukkeeseen.

— Oikeastaan, Bob, hän virkahti sitten pehmeästi, minua kaduttaa jo se, mitä aikaisemmin sanoin teille Irenestä. Nimitin häntä sekaveriseksi luntuksi. Sekaverinen hän onkin. Mutta ehkä juuri siitä johtuu, että hän on niin kaunis. Niin kaunis, että kateeksi käy. Sitä paitsi hän katsoi teitä niin ahnain silmin, että mieleni kuohahti.

— Mitä tiedätte miss Kerestä? Rauta kysyi.

— Vain sen, mitä hänestä toiset tytöt ovat kertoneet. Juorutaan, että hänellä on ehtinyt olla kolme laillista aviomiestä. Ensimmäisen, joka oli upporikas, hän menetti eräässä viipurilaisessa hotellissa, kun hänet löydettiin vieraan miehen vuoteesta. Toinen oli niin mustasukkainen, ettei kestänyt kenen rinnalla, vaan ampui itsensä. Kolmas taas oli raaka lurjus, joka ruoskalla yritti taltuttaa vaimonsa levotonta luonnetta, kunnes sivulliset sekaantuivat siihen menoon ja auttoivat Irenen eroon. Silloin hän oli 25-vuotias.

— Sääli kaunista naista.

— Niin, Loretta myönsi. — Vielä enemmän on sääli häntä nyt. Hänen uransa smaragdisormuksen kantajana alkaa olla lopussa.

— Lopussa?

Tyttö nyökkäsi.

— Lasse kertoi minulle, että heidän johtajansa on tyyten kyllästynyt Ireneen. Hänen hermonsa ovat jo pariin kertaan pettäneet tiukan tullen, ja hänen epäillään jossakin vaiheessa olleen pettämäisillään keilin.

Rauta arvasi, mitä sillä vaiheella tarkoitettiin. Sormusnainen oli yrittänyt pelastaa komisario Tahvolan Ristilukin kynsistä. Komisario oli kuolinvuoteellaan sanonut pelkäävänsä, että naisen osa oli sen vuoksi lopussa. Siinä asti nyt siis oltiin.

— Lasse mainitsi Irenen itsensä luottavan siihen, että jos hän saa Cornplowin asian hoidetuksi, hän pelastaa sillä asemansa. Se on kuitenkin kuulemma erehdys. Keilin johtaja on määrännyt Irenen matkustamaan kolmen päivän kuluttua Tampereelle päiväpikajunalla, ja sillä matkalla hänet heitetään junasta erääseen louhikkoon. Minä teeskentelin epäuskoista. Kysyin, oliko Lassen käsketty kertoa minulle muitakin satuja. Tuo kuikanpoikanen vastasi, että minun on hyvä ennakkoon tietää, miten turhaan minä pyristelen vastaan, kun heidän johtajansa on kerran päättänyt saada minut keiliin, ja miten luja kuri heidän keskuudessaan vallitsee.

Pelko näytti jälleen saavan vallan hänessä. Vapisevin huulin hän kuiskasi:

— Voi, Bob, milloin teidän laivanne lähtee täältä? Ettekö voisi ottaa minua mukaanne?

Rautaa liikutti hänen vetoomuksensa. Hän kietoi kätensä hentojen, värisevien olkapäiden ympäri ja lausui tyynnyttävästi:

— Kas niin, älkää säikkykö pelkkiä varjoja. Asiat selkenevät varmasti. Eikä mikään vaara uhkaa teitä täällä. Tiedättekö muuten, missä miss Kere asuu.

Loretta pudisti päätään.

— On parempi, ettette tekään saa sitä tietää, Bob.

Oveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola astui huoneeseen.

— Mr Hilton? hän virkahti kysyvästi.

Rauta nyökkäsi hänelle. Hänellä ei tähän erään ollut enää mitään kysyttävää Lorettalta. Hän seurasi ylietsivää ovelle.

Kääntyessään sieltä kumartamaan hyvästiksi tytölle hän näki tämän nousseen seisomaan. Nuorilla, sievillä kasvoilla oli järkyttävän alakuloinen ilme, ja vihertävät silmät kiilsivät kosteina. Käsi oli ojentunut kuin puristusta odottaen. Nyt hän teki sillä avuttoman liikkeen tyhjää lasia kohden.

Rauta palasi hänen luokseen. Hän tyhjensi taskumattinsa lasiin ja latoi tytön eteen neljä pakkausta »Camelia». Sitten hän suuteli kunnioittavasti kapeaa kättä.

— Voi, Bob, te olette kultainen! Loretta huudahti säteillen. Hän käännähti tiukkana Tahvolaan: — Näittekö te? Hän itse antoi minulle savukkeet. Älkää yrittäkö myöhemmin syyttää, että minä olen varastanut ne!

Kun miehet olivat tulleet käytävän päässä olevaan huoneeseen, Rauta sanoi:

— Tuosta tytöstä on pidettävä hyvä huoli. Antakaa määräys, että häntä kuulustellaan vain muodollisesti. Tuottiko Satamakadun talon tarkastus tuloksia?

— Valitettavasti ei.

— Onko vuokralaiset jo tavoitettu?

— Minä ajoin autolla heti Kulosaareen keskustelemaan kauppaneuvos Ranttilan kanssa, ylietsivä ilmoitti. — Hän oli täysin ymmällä siitä, miten huoneistoon oli päästy tunkeutumaan. Hän oli itse jättänyt jo viime viikolla kaikki perheensä hallussa olleet avaimet takaisin. Palasin Kulosaaresta Satamakadulle haastelemaan talonmiehen kanssa, joka vahvisti kauppaneuvoksen antaman tiedon. Häneltä sain myös kuulla, että herra Field, uusi vuokralainen, asuu väliaikaisesti samassa talossa, ahtaassa kahden huoneen huoneistossa. Minulla oli onnea, tapasin herra Fieldin kotosalla. Hän puhuu sujuvasti ruotsia ja solkkaa hiukan myös suomea, joten tulimme toimeen keskenämme.

Rauta virkahti:

— Kauppaneuvos Ranttilan tunnen. Mutta millainen mies tuo englantilainen on?

— Ehkä nelissäkymmenissä. Pitkä ja hoikka herrasmies. Ylpeänlaiselta hän tuntui. Hän ei pitänyt lainkaan minun kysymyksistäni. Töykeästi hän huomautti, että Suomen viranomaisten asia on suojata ulkomaalaisen omaisuutta varkailta.

— Ette saanut siis mitään irti hänestä?

— En, Tahvola myönsi. — Hän oli pillastua, kun rohkenin viitata siihen mahdollisuuteen, että hän olisi kadottanut avaimensa.

— Entä Ristilukin poikanen, jota äsken kuulusteltiin? Taipuiko hän puhumaan?

Ylietsivä hymähti.

— En ole vielä ehtinyt kysyä sitä. En pitänyt sillä kiirettä, koska otin ilman muuta täydestä teidän vakuutuksenne, tuomari, että hän vaikenee. Kaipa hän osaa sen taidon yhtä hyvin kuin se kyömynenäinen änkyttäjä, Harald Winberg, jota minä taannoin yritin houkutella keventämään sydäntään.

Rauta ojensi hänelle kätensä.

— Näkemiin, Tahvola. Aion nyt palata »James Brownille». Huomenna illan pimetessä tulen taas tänne jatkamaan keskusteluani Lorettan kanssa.

— Hän vaikuttaa turmeltumattomalta tytöltä, kaikesta huolimatta, ylietsivä virkahti. — Onko hän pystynyt auttamaan tutkimuksianne, tuomari?

— Enemmän kuin kukaan muu.

Viidestoista luku.

RISTILUKKI SAALISTAA TAAS.

Seuraavana aamuna kannelle tullessaan Rauta totesi, että pakkanen oli kiristynyt. Sun-Li, joka vilahti hänen ohitseen, hytisi kylmästä.

Taivas oli kirkas. Vain kaakkoisella taivaanrannalla oli paksu pilvenlonka. Aurinko oli viluisen näköisenä juuri kiipeämässä sen ylitse.

Kun Rauta ehti laskusillalle, mr Stantonin tyytymätön ääni pysähdytti hänet:

— Mr Hilton, missä te olette vitkastellut ja minne nyt matka?

Rauta vastasi yksikantaan:

— Postikonttoriin. Huomenta muuten, mr Stanton.

Hän oli päättänyt ensi töikseen käydä täyttämässä eilisen lupauksensa Lorettalle.

Palatessaan »James Brownille» hän sai heti vastaansa ensimmäisen perämiehen myrkyllisen tiedustelun:

— Suvaitsetteko nyt käydä käsiksi työhön, mr Hilton? Keulapuolella jotkut konnat rettelöivät. Vai pidättekö parempana mennä ryypylle kapteenin hyttiin?

Rauta ei viitsinyt vastata. Hän asteli keulapuolelle. Riita oli syntynyt eräästä repeytyneestä säkistä. Sopu palasi pian.

Iltapäivällä stuertti tuli juosten Raudan luo.

— Mr Hilton, poliisi kysyy teitä! hän huohotti järkyttyneenä. — Anteeksi, että rohkenen tiedustaa teiltä. Jouduitteko eilisiltana joihinkin ikävyyksiin kaupungilla?

Rauta rauhoitti häntä:

— Aivan vaarattomaan pikku seikkailuun vain. Älkää olko huolissanne, Sun-Li.

Hän itse ei kuitenkaan ollut levollinen. Jotakin odottamatonta oli varmaan tapahtunut. Muuten häntä ei olisi lähetetty hakemaan.

Virkapukuinen konstaapeli seisoi laskusillan luona. Kun Rauta tuli sinne kiinalaisen seuraamana, hän ilmoitti kunniaa tehden:

— Mr Hilton, minulla on määräys viedä teidät ylietsivä Tahvolan luo. Toivottavasti voitte lähteä heti. Auto odottaa.

Rauta virkahti stuertille:

— Tuokaa minun takkini ja lakkini, Sun-Li. Ilmoittakaa sitten mr Stantonille, mihin ja miksi olen häipynyt. Hän tulee kiroamaan hirveästi, mutta sitä ei voi auttaa.

Neljännestuntia myöhemmin hän astui Tahvolan virkahuoneeseen rikospoliisiosastolla. Nuori ylietsivä ravasi nurkasta nurkkaan haroen hermostuneena mustaa tukkaansa.

— Jotakin hullusti? Rauta kysäisi ovelta.

Tahvola pysähtyi äkisti.

— Luojan kiitos, että tulitte niin nopeasti, tuomari. Syvänsinisissä silmissä oli hyvin huolestunut katse.

— Minä tulin tänne puolisen tuntia sitten, hän kertoi. — Yöllä minua rupesi harmittamaan sen englantilaisen herra Fieldin ylimielisyys. Päätin syynätä miekkosta vähän tarkemmin. Aamulla lähdin sitten liikkeelle. Tuntikausia olen juossut hänen perässään tavoittamatta herraa. Tulin tänne yrittääkseni päästä jotakin tietä eteen päin. Minä soitin, että toisivat sen pitkäkaulaisen Lassen kuulusteltavakseni. Ah, tuomari... Eikös korkeimmalta taholta saatu lupaus, että tuomari Koltta miehineen ei millään tavalla sekaantuisi Cornplowin jutun tutkimuksiin?

— Saatiin kyllä! Tarkoitatteko, että hän on rikkonut määräykset?

Raudan ääni oli synkkä, ja silmäkulmien välissä oli syvä ryppy. Ylietsivä pani huolestuneena merkille nämä myrskyn enteet. Hän oli kuullut, että Rauta oli vihassaan hirmuinen.

— Tarkoitan juuri sitä, tuomari, hän vahvisti. — Sitä paitsi teillä oli täysi syy olla raivoissanne minullekin. Tehän käskitte, että tuosta tytöstä oli pidettävä hyvä huoli.

Raudan sydäntä kouristi. Jotakin oli päässyt tapahtumaan Lorettalle! Hän oli vakuuttanut pelästyneelle pikku tytölle, ettei häntä mikään vaara uhkaisi poliisilaitoksella. Ja nyt...

— Mitä on tapahtunut? hän tiukkasi karskisti. — Puhukaa suunne puhtaaksi!

Tahvola kiiruhti vastaamaan:

— Minulle ilmoitettiin puhelimessa, etteivät he voineet tuoda poikaa kuulusteltavakseni. Aamulla aikaisin kaksi Valpon miestä oli ilmestynyt pääpoliisiasemalle. Heillä oli ollut tuomari Koltan allekirjoittama ja leimoin varustettu valtakirja, jonka perusteella molemmat eilisiltana pidätetyt luovutettiin heille vietäviksi Valpoon kuulusteltaviksi.

— Olivatko luovuttajat edes varmoja siitä, että valtakirjan esittäjät olivat Koltan miehiä?

— Kyllä, ylietsivä vakuutti. — Toinen heistä oli esittelijä Lahti, joka täällä tunnetaan hyvin.

Rauta huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt, että Ristilukki olisi ollut liikkeellä. Jos Loretta oli Ratakadulla, hän olisi kai turvassa. Sitä paitsi hänen oleskelunsa siellä ei muodostuisi pitkäaikaiseksi. Tätä teppostaan Koltta saisi katua!

Tahvolankin mieli oli keventynyt. Hänen pelkäämänsä myrsky ei ollut puhjennut. Rauta näytti ottavan asian levollisemmin kuin hän oli otaksunut. Suupielissä vain oli kireä juonne, kun hän tarttui puhelimeen.

— Saanko ylipoliisipäällikölle?

— Tuomari Matikainen. Kuka puhuu?

— Rauta.

— Olette siis vihdoin palannut kotimaahan! Tervetuloa! Miten juttu luistaa?

— Olen päässyt jo aika pitkälle. Mutta nyt ilmoitan luopuvani tutkimuksista.

Ylipoliisipäällikkö hengähti kiivaasti.

— Luopuvanne? No, nythän piru on merrassa! Sanotte päässeenne tutkimuksissa pitkälle ja sitten...! Kaikkien pyhien nimessä, mitään niin idioottimaista en ole koskaan kuullut! Näinkö helposti te rikotte lupauksenne, Rauta?

— Minä taivuin ottamaan jutun hoitooni ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, että Koltta pitää näppinsä erillään. Kun niin ei ole tapahtunut, katson olevani vapaa lupauksestani.

— Onko se pieni, inisevä ukkeli uskaltautunut rikkomaan saamansa selvät määräykset?

Matikainen eksyi vihassaan käyttämään sanoja, joita hän muulloin tarkoin vältti.

— Sanokaa, mitä Koltta on tehnyt, hän pyysi kiihkeästi. — Minä huolehdin sitten hänen korviensa kuumentamisesta. Pääasia on, että te jatkatte jutun selvittämistä. Jospa tietäisitte, millaisessa puristuksessa minä olen viime tapaamisemme jälkeen ollut Cornplowin murhan vuoksi! USA:n lähetystö ahdistelee ulkoasiainministeriötä ja se puolestaan minua. Älkää jättäkö minua pulaan, Rauta! Lupaan teille millaisen hyvityksen vain haluatte. Kertokaa toki, mitä on tapahtunut!

Rauta selosti, mitä oli Tahvolalta juuri kuullut. Ylipoliisipäällikkö ähki ja kiroili. Kun kuvaus oli päättynyt, hän sanoi:

— Te olette nyt siis ylietsivä Tahvolan virkahuoneessa. Pysykää siellä vielä tuokio. Soitan teille pehmitettyäni Koltan. Kuulemiin!

Muutaman minuutin kuluttua ylipoliisipäällikkö oli jälleen puhelimessa. Hänen äänensä oli omituisen käheä, kun hän alkajaisiksi kysyi:

— Rauta?

— Puhelimessa.

— Koltta on polvillaan.

— Yrittikö hän puolustaa menettelyään?

Tuomari Matikainen naurahti ilottomasti. Sitten hän vastasi:

— Tietysti. Hän oli muka vain halunnut saada vauhtia Cornplowin jutun tutkimuksiin, joiden hän kuvitteli joutuneen umpikujaan. Hänellä oli aluksi otsaa kerskua keksineensä oman ratkaisunsa arvoitukseen. Kun hän oli kuullut rikospoliisin pidättäneen eräitä henkilöitä, joiden otaksuttiin kuuluvan murhaajajoukkioon, hän oli tahtonut kuulustella näitä saadakseen teoriansa vahvistetuksi.

— Saiko hän?

— Ei, mutta hän oli toivonut tämän päivän mittaan onnistuvansa paremmin. Minä lausuin hänelle eräitä painavia sanoja. Nyt hänen korkein haaveensa on päästä joten kuten irti koko jutusta. Asia olisi siis sitä myöten selvä. Mutta Ratakadulla on tapahtunut jotakin kirottua. Toinen pidätetyistä on äkisti sairastunut.

Synkkä aavistus valtasi Raudan.

— Kumpi? hän tiukkasi.

— En tiedä. On paras, että ajatte sinne heti autolla. Mutta muistakaa, että minä olen syytön tähän käänteeseen. Teillä ei ole oikeutta jättää minua pulaan luopumalla tutkimuksista.

Laskettuaan kuulotorven paikoilleen Rauta jäi tuijottamaan eteensä. Kumpi? hän oli kysynyt. Se oli ollut turhaa. Hän aavisti, että Ristilukki oli tavalla tai toisella tavoittanut Lorettan.

Hän ravistautui irti lamaannuksestaan ja nousi.

— Hankkikaa minulle sadetakki ja hattu, Tahvola. On tarpeetonta, että Koltta näkee merimiesvarusteeni ja mustan tukkani. Joku teidän miehistänne saa viedä minut Ratakadulle.

Ylietsivä pudisteli huolestuneena päätään.

— Onko se viisasta? Entä, jos joku murhaajakoplan jäsenistä näkee teidät?

— Ei haittaa! He tietävät jo, että Loretta ja Linnunpääpoika on siirretty sinne. On vain luonnollista, että kolmaskin eilisillan pidätetyistä viedään Valpoon.

Tahvolan teki mieli kysyä, mitä oli tapahtunut. Mutta hän tajusi, ettei Rautaa ollut nyt hyvä häiritä uteluilla. Hän riensi suorittamaan saamaansa tehtävää.

Kun Rauta työntyi hattu päässä tuomari Koltan työhuoneeseen, siellä käynnissä ollut kiivas keskustelu katkesi.

Pieni, likinäköinen mies seisoi ikkunan ääressä pyyhkien silmälasejaan. Hänen kimeä äänensä leikkasi hiljaisuutta:

— Kuka piru törmää tänne koputtamatta?

Rauta harppoi hänen eteensä.

— Minä!

Koltta oli saanut silmälasit nenälleen ja huudahti:

— Rauta! Ettekö olekaan Tukholmassa?

— Luuletteko, että vain minun haamuni seisoo edessänne? Se olisi teille varmasti mieluisampaa.

Väritön pikku mies yritti saada olemukseensa jonkinlaista arvokkuutta.

— Ottakaa... hm... hattu päästänne, hän kähisi.

— Kohteliaisuudet joutavat nyt hiiteen! Rauta vastasi karskisti. — Antakaa kuulua, mitä mielettömyyksiä olette saanut aikaan. Vai onko tänne hälytettävä ylipoliisipäällikkö ja sisäasiainministeri, jotta selviää, mitä täällä on tapahtunut?

Koltta horjahti kuin olisi saanut iskun. Hän aukoili suutaan saamatta sanaakaan suustaan.

Rauta käännähti huoneessa oleviin muihin miehiin. Toisen heistä, tukevan ja paksuposkisen keski-ikäisen herran, hän tunsi Valpon lääkäriksi. Toinen taas oli aivan nuori, kaiketi joku toimistovirkailija.

— Puhukaa te, koska päällikkönne näyttää kadottaneen puhekykynsä!

Lääkäri virkahti varovaisesti:

— Tyttö, joka tuotiin tänne aamulla, on ottanut ilmeisesti myrkkyä.

— Ottanut!

— Niin. Tai saanut. Sitä minä en osaa sanoa. Tutkintovankilan vartija soitti minulle pari tuntia sitten. Minä tulin niin pian kuin ehdin. Silloin kuulin, että tyttö oli valittanut vatsankipuja ja päänsärkyä ja oksentanut yhtä mittaa. Kun minä menin selliin, hän heittelehti vuoteella ja nyyhki, että hän kuolee janoon ja sydänalaa polttaa hirveästi. Minä en ole spesialisti. Siksi pyysin, että tohtori Forsbäck, joka on sisätautien erikoistuntija, kutsuttaisiin kiireesti paikalle. Hän on nyt tytön luona.

Rauta oli synkkänä kuunnellut selostusta. Tapaus tuntui liiankin selvältä. Jyrkästi hän kysäisi:

— Onko tytölle tuotu ulkoa jotakin ruokaa tai juomaa?

— Ei, nuori mies vastasi. — Vain pieni paketti. Sen toi vanha nainen, joka sanoi olevansa pidätetyn Liisa Mäntysen äidin sisar. Minä tarkastin paketin. Siinä oli vain suklaarasia ja laatikko tavallisia savukkeita. Avasin ne, kuten määräys on, ja lähetin ne sitten alas tutkintovankilaan.

Rauta tukahdutti huulilleen pyrkivän kirouksen.

— Tulkaa mukaan, Koltta! hän komensi. — Ja te myös, tohtori. Menemme katsomaan tyttöä, jonka laahasitte tänne murhattavaksi!

Molemmat herrat valmistautuivat esittämään kiivaan vastalauseen, mutta Raudan julmistunut katse vaiensi heidät. Koltta lähti edellä opastamaan pientä joukkoa pitkin sokkeloisia käytäviä. Sitten alettiin laskeutua sivuportaita, jotka johtivat tutkintovankilaan.

Kun he olivat saapumassa jykevälle rautaovelle, muuan pitkä, muodikkaasti puettu tumma herra tuli siitä ulos.

Rauta puhutteli häntä siekailematta:

— Tohtori Forsbäck, miten potilas voi?

Välinpitämätön hartiain kohautus oli ainoa vastaus.

— Onko hän kuollut?

— Ei, puhuteltu vastasi, ei vielä.

— Miksi sitten poistutte hänen luotaan?

Lääkäri hymähti halveksivasti:

— Minulla on parempaakin tekemistä kuin istua tuntikaupalla tuollaisen naisen vuoteen ääressä.

Raudan harmaat silmät leimahtivat vaarallisesti.

— Niin, te olette muotilääkäri, jonka aika on kallista. Tällä kertaa potilas ei ole kukaan puoluepampuistanne. Ei liioin mikään miljonäärin rouva. Mutta siitä huolimatta saatte luvan jäädä!

Tohtori Forsbackin kasvot olivat punehtuneet vihasta. Hän käännähti kuin apua etsien tuomari Kolttaan. Tämä kohautti kuitenkin hartioitaan voimattomuutensa merkiksi.

Rauta virkahti Valpon vakinaiselle lääkärille:

— Menkää te edeltä tytön luo katsomaan, voitteko tehdä jotakin hänen hyväkseen. Minä keskustelen sillä aikaa vielä hetken tämän korkean sisätautispesialistin kanssa.

Tukeva mies nyökkäsi ja livahti sisään ovesta, jota hämmästelevä, jättiläismäinen vartija piti yhä avoinna.

— Mitään ei ole enää tehtävissä, tohtori Forsbäck sanoi kylmästi. — Jo ennen minun tuloani kollegani oli antanut tytölle mahahuuhtelun. Se on ainoa, mitä tällaisessa tapauksessa voidaan yrittää. Potilaalla on ollut jo hallusinaatioita.

— Saatetaan myös antaa morfiiniruiskeita tuskien lievittämiseksi, Rauta huomautti.

Lääkäri kohautti hartioitaan.

— Näittekö te, tohtori, sen lähetyksen, johon kätketyllä myrkyllä murha on suoritettu?

— Huomasin pöydällä suklaarasian, joka oli puolillaan. Savukelaatikko sen sijaan oli koskemattomana vieressä. Varmuuden vuoksi toimitin makeiset oikeuskemistin tutkittaviksi. Jos taas tytöllä itsellään on ollut myrkky mukanaan, vasta ruumiinavaus osoittaa, mitä myrkkyä on käytetty.

— Te ette siis tiedä sitä, tohtori?

— No jaa, taudinkuvasta voi tietysti tehdä eräitä päätelmiä. Mutta varmuutta...

Rauta keskeytti hänet kärsimättömästä:

— Tiedän. Mutta oireista voin maallikkonakin sanoa, että signore Tofanan joku myöhäsyntyinen oppilas on ollut liikkeellä.

Lääkäri nosti kulmakarvojaan kysyvästi.

— Tofanan?

— Eikö teidän oppikirjoissanne mainittu maailman kuuluisinta myrkynsekoittajaa? Rauta kysyi kirpeästi. — Luulin jokaisen lääketieteen ylioppilaankin tuntevan hänen nimensä. Hän eli puolikolmatta vuosisataa sitten Napolissa ja tuli maailmankuuluksi ottamalla hengiltä yli puolituhatta kanssaihmistään arsenikilla.

Tukeva lääkäri ilmestyi hätääntyneenä oviaukkoon.

— Olen antanut tytölle morfiiniruiskeen. Hän kutsuu itkien jotakin Bobia. Luulen... luulen, että loppu on lähellä.

Rauta viittasi toisia seuraamaan ja harppoi juoksujalkaa rientävän vartijan perässä pikku vankilaan. Askelet kopisivat kolkosti rautalattiaa vastaan. Ahtaita kierreportaita laskeuduttiin alempaan kerrokseen. Siellä vartija viittasi viimeistä selliä kohden, jonka rautaovi oli selkosen selällään.

Rauta totesi, että tohtori Forsbäck oli nöyrtyneenä seurannut mukana.

— Odottakaa täällä käytävässä, te kaikki! hän komensi tylysti. — Teitä ehkä tarvitaan.

Hän astui yksin alastomaan, kiviseinäiseen selliin ja veti oven perässään kiinni. Ilma oli tukahduttavaa oksennuksen hajusta, mutta hän ei piitannut siitä. Hän otti hatun päästään ja istahti seinään kiinnitetyn rautalavitsan laidalle.

Loretta oli surkea näky heittelehtiessään tuskaisana likaisen olkipatjan peitoksi levitetyllä karhealla huovalla. Platinanvaaleat hiukset olivat sotkuksissa ja märät hiestä. Kivut olivat piirtäneet syviä vakoja nuoriin kasvoihin. Niissä ja paljaissa olkapäissä näkyi jo sinertäviä läiskiä.

Rauta oikoi varovaisesti pitkää, sinistä silkkileninkiä, joka oli rypistynyt pahoin. Hän nosti lattialle valahtaneen oravannahkatakin ja asetti sen tytön peitoksi. Syvä sääli sumensi hänen silmänsä.

Äkkiä rauhaton vääntely lakkasi. Vihertävät silmät avautuivat ja suuntautuivat mieheen. Ilo välähti niissä, mutta seuraavassa hetkessä outo pelko peitti varjona sen.

— Ah, Bob, te...

Vaivalloisesti sanat kumpusivat sinisiksi käyneiltä huulilta.

Rauta tarttui hentoon, tuskan hiestä kosteaan käteen ja silitti sitä hellävaroen.

— Ettehän te, Bob, lähettänyt minulle... niitä makeisia...? Sanokaa, ettehän?

— En, Loretta. Varmasti se en ollut minä.

Ääretön huojennus kuvastui tytön silmissä.

— Minä tiesin sen, hän kuiskasi. — Minä tiesin. Ja kuitenkin epävarmuus oli hirveä. Annattehan anteeksi, Bob. Nyt kaikki on hyvin.

Hän koetti hymyillä, mutta se jäi vain surkeaksi yritykseksi.

— Minä postitin aamulla teidän rahanne, Loretta, mies sanoi paksuin äänin. — Ymmärrättekö? Teidän rahanne. Isoäidillenne.

Tyttö nyökkäsi hieman. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

— Kiitos, Bob... Ettehän päästä irti minun kättäni...

— En, Loretta. Minä istun tässä.

Tuskat alkoivat jälleen. Nuori keho vääntelehti kivuissa. Kun ne hiukan helpottivat, tyttö kuiskasi:

— Minun osani on sittenkin... parempi.. kuin Angelan.

Neljännestuntia myöhemmin kaikki oli ohitse. Rauta painoi hatun päähänsä ja meni käytävään, jossa tuomari Koltta ja molemmat lääkärit odottivat häntä äänettöminä. Hän ei vilkaissutkaan heihin, vaan lähti nousemaan rautaportaita.

Koltta juoksi lyhyin, hätäisin askelin hänen perässään. Kun he seisoivat vastakkain toimistohuoneessa, pikku mies ryhtyi rukoilemaan:

— Älkää nostako tästä melua, Rauta. Minä lupaan, etten enää sekaannu teidän tutkimuksiinne. Lupaan, mitä tahdotte! Kunhan ette vain nosta melua tästä!

Halveksivasti Rauta vilkaisi vapisevaan mieheen.

— Yritättekö käydä kauppaa ruumiin ylitse?

Koltta hätääntyi entistä pahemmin. Hänen haaleat silmänsä pyörivät kauhistuneina lasien takana.

— Eihän tyttö herää sillä henkiin, vaikka minut erotettaisiinkin, hän valitti. — Minulla on suuri perhe. Ajatelkaa sitä. Yksityisenä lakimiehenäkään en voisi enää hankkia toimeentuloani. Sellaisen leiman tämä talo mieheensä painaa. Enkä minä ole tehnyt muuta kuin yrittänyt parhaani!

Rauta käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Häntä inhotti.

Päästyään synkälle pihamaalle, jossa poliisilaitoksen auto oli odottamassa häntä, hän hengitti syvään raikasta pakkasilmaa.

Kun vaunu lähti liikkeelle, hän pyyhkäisi kämmenselällä silmiään. Hän oli yhä näkevinään edessään kuoleman jäykistämät, sinertävät kasvot, jotka vielä eilisiltana olivat säteilleet elämän halua. Yksinäinen, orpo tyttö oli sanonut hänelle: »Te olette kuin sadun haltia, Bob. Mitä ikinä olen pyytänyt teiltä, sen olen saanut.» Loretta oli turvautunut häneen. Mutta hän ei ollut kyennyt suojaamaan häntä salamurhaajalta.

Rauta puristi kätensä nyrkkiin. Hänellä oli jälleen uusi, kammottava lasku esitettävänä Ristilukille. Ja hän maksattaisi sen rikollisjoukkueella kalliisti. Loretta oli kyllä ollut ulkopuolisesti arvioiden vähäisin niistä, joiden murhat olivat Ristilukin tilillä. Mutta hän oli ehtinyt vain 18-vuotiaaksi. Oli kova osa joutua niin nuorena julman, tarkoituksettoman rikoksen uhriksi.

Kuudestoista luku.

VAARALLISELLE OVELLE.

Rauta loikoili illan suussa hytissään, kun Sun-Li livahti sisään.

Kiinalainen tarkkasi myötätuntoisena makaajan synkkiä kasvoja.

— Jotakin hullusti, mr Hilton?

Rauta kohottautui kyynärpäänsä varaan.

— Muistatteko pienen, vaalean tytön, joka eilisiltana tuli luokseni, kun te olitte täällä, Sun-Li?

Stuertti nyökkäsi.

— Hänellä oli yllään harmaa turkki ja päässä musta hattu. Muistan hänet, mr Hilton. Kiltti tyttö, luulisin.

— Hän oli hyvä tyttö.

Kiinalainen toisti kysyvästi:

— Oli?

Sitten hän lisäsi huolestuneena:

— Pelkään, etten ymmärrä.

— Kyllä te ymmärrätte, Sun-Li. Hän on kuollut. Murhattu.

Vinot silmät kuvastivat hämmästystä ja surua.

— Miten murheellista, mr Hilton. Siksikö poliisi haki teitä iltapäivällä?

— Siksi.

Stuertti huokasi raskaasti.

— Teidän ei tarvitse sanoa, mr Hilton, ettei teillä ole osaa kauniin pikku kukan taittamisessa. Minä tiedän sen muutenkin.

Syvä kiintymys loisti rumilla, keltaisilla kasvoilla. Rauta virkahti lämpimästi:

— Kiitos, Sun-Li. Oliko teillä jotakin asiaa minulle? Kiinalainen huitaisi kädellään kuin osoittaakseen, ettei se merkinnyt nyt mitään.

— Kapteeni käski minun tiedustaa, sopisiko teidän pistäytyä hänen luonaan, mr Hilton. Minä menen ilmoittamaan, että te ette jaksa.

Rauta vääntäytyi seisomaan.

— Ei, Sun-Li. Minä lähden heti mr Elliotin luo. Minun täytyy jaksaa tänä iltana vielä paljon kummempaakin.

Stuertti tahtoi välttämättä auttaa takin hänen päälleen.

— Mutta lupaattehan, mr Hilton, kaupungilla muistaa, miten harmaaturkkisen pikku tytön kävi? hän kuiskasi. — Minä sanoin jo toissailtana teille, että suomalaiset ovat vaarallista, väkivaltaista kansaa.

Rauta hymähti ja taputti häntä rauhoittavasti olalle.

Tullessaan kapteenin hyttiin hän tapasi mr Elliotin pukeutumispuuhissa.

— Painakaa puuta, Bob, ja kaatakaa itsellenne pullosta lasillinen, pyylevä merikarhu kehoitti. — Saan kohta ajetuksi partani ja sitten jouduttaudun samaan tahtiin teidän kanssanne.

Rauta otti mielihyvin tarjouksen vastaan. Nauttien ensiluokkaisen konjakin hienosta tuoksusta hän piti lasia koholla, ennen kuin otti pitkän siemauksen. Tulinen juoma teki hyvää. Hän tunsi pääsevänsä irti lamaannuksestaan.

Kapteeni kävi kysymässä kylpyhuoneen ovelta:

— Miten juttunne luistaa, Bob?

— Ei hullummin.

Mr Elliot naurahti:

— Älkää vain laittako niin, että pääsette loppuun, ennen kuin lastimme purkaminen on selvä. Silloin minä joudun helisemään mr Stantonin kanssa. Totuttuaan teidän tapaanne johtaa töitä miehet kiroavat ensimmäistä perämiestä entistä synkemmin.

Hän katosi jälleen kylpyhuoneeseen. Palattuaan sieltä kiiltävin poskin hän virkkoi:

— On minulla muutakin asiaa teille, Bob. Ottaisin teidät mielelläni tänä iltana mukaani naamiaisiin.

Rauta yllättyi.

— Naamiaisiin!

Kapteeni ryhtyi puolustautumaan:

— Minä en erityisemmin välitä huvituksista. Enkä ole milloinkaan ollut innostunut naisseuraan. Eilen eksyin kuitenkin Adlon-ravintolaan, jossa joskus aikaisemmilla käynneilläni olen pistäytynyt illastamassa. Tällä kertaa jouduin keskelle tanssiaisia.

— Minullakin oli aikomus tulla sinne, Rauta sanoi. — Mutta sitten sain muuta ajattelemista.

— Vahinko, ettette tullut, mr Elliot huokasi. — Silloin minä olisin säästynyt paljolta. Olette kai kuullut teitä suomalaisia mainittavan jäykäksi ja umpimieliseksi kansaksi?

Rauta nyökkäsi.

— Se seurue, joka minut piiritti, oli valitettavan kaukana jäykkyydestä, kapteeni murehti. — Enkä minä tiedä, mikä minuun meni. Olen toki ihan liian vanha ja ujo ja paksu minkäänlaiseksi Don Juaniksi. Mutta surullinen tosiasia on, että minä tanssin kuin nuorukainen. Sillä erolla vain, ettei nuorukainen olisi hikoillut niin valtavasti. Minun ison, kostean merimieskourani täytyi tuntua aika ilkeältä hienon, komean tanssitoverini paljaassa selässä. Mutta kuin ei olisi mitään huomannut hän nauravin, ruskein silmin vain laverteli saksaansa.

— Saksaa?

Mr Elliot murahti.

— Ikään kuin te, Bob, ette tietäisi sivistyneistön tässä maassa puhuvan paljon paremmin saksaa kuin englantia. Eikä tuo hieno nainen muodostanut poikkeusta säännöstä. Minulle se oli samantekevää. Kolme vuotta sotavankeudessa oli aikoinaan kyllin saksan kielen oppimiseen.

Hän kaatoi itselleen lasillisen konjakkia ja imaisi sen kerralla.

— Mielettömintä koko jutussa on, että kun seurue päätti jatkaa ilonpitoa tänä iltana ravintola Fenniassa, jonne on järjestetty naamiaiset, minä antauduin virran vietäväksi. Lailla pitäisi kieltää nuoria, punatukkaisia naisia panemasta vanhojen herrojen päätä pyörälle. Minä vannoin nauravasilmäiselle ukko Poseidonin ja Tähtilipun nimeen, että tulisin sinne, minne hänkin menee.

Rauta purskahti nauruun.

Kapteeni haroi harjasmaista, vaaleaa tukkaansa ja tuijotti totisena häneen.

— Hohottakaa te vain, Bob. Tiedän itsekin olleeni naurettava. Enkä kuitenkaan pääse irti valastani. Tunnen tarvitsevani moraalista selkärankaa. Siispä: tulkaa mukaani!

Rauta meni vakavaksi.

— Olen pahoillani, mr Elliot...

Hän tarkoitti myös, mitä sanoi. Kapteeni tunsi sen.

Jäyhästi naurahtaen hän keskeytti:

— Antakaa olla, Bob. Teillä on tietysti tärkeämpää tekemistä kuin pestautua vanhan merikarhun lapsenpiiaksi. Niinpä saan koettaa tulla toimeen omin voimin. Että minulle pitikin tapahtua tällaista ja vielä teidän pikku Helsingissänne! Otetaan sentään ennen lähtöänne vielä ryyppy.

Hän kaatoi laseihin ja kilisti.

— Järkiintymiseni malja! hän hymähti. — Pitäkää tänä iltana peukaloa minulle, Bob, jotta selviäisin kunnialla kauniista, nuoresta noidasta.

Harppoessaan kohti keskikaupunkia Rauta totesi kahden miehen seuraavan varjoina häntä. Vastaan tulijoita oli vähän. Viiltävä tuuli oli pyyhkinyt kadut miltei tyhjiksi. Kehno valaistus tuntui vielä lisäävän illan koleutta.

Hän muisteli hymyillen kapteenin kuvausta tanssiaisseikkailusta, jonka jatkoon asianomainen oli suhtautunut pahoin aavistuksin. Kaikesta päättäen mr Elliot ei ollut lainkaan niin parkittu naisellista viehätysvoimaa vastaan kuin oli uskotellut. Lisäksi hän osasi kuvata naista paljon paremmin kuin maanmiehensä »Ambrosen» kapteeni. Mr Elliotin kertoman perusteella saattoi luoda kuvan tytöstä, joka oli pannut eilisiltana hänen päänsä pyörälle.

Rauta pysähtyi kesken kävelynsä. Eräs ajatus oli äkisti iskeytynyt hänen mieleensä. Hän ei edes huomannut seisahtuneensa keskelle raitiotien raiteita. Erottajan mäkeä alas tulevan vaunun vimmattu kellojen kilinä ja jarrujen kitinä havahduttivat hänet. Hän hypähti katukorokkeelle ja hymyili kuljettajalle, joka pui hänelle nyrkkiä.

Jatkaessaan matkaansa hän päätti olla ajattelematta »James Brownin» kapteenia ja hänen ruskeasilmäistä tanssitoveriaan. Ilmeisesti hän oli erehtynyt. Oli jokseenkin varma, että mr Elliotia liehitellyt nainen oli aivan toinen kuin se, jonka kapteenin muutamat sanat olivat loihtineet Raudan mieleen. Ja vaikka hän olisikin sama, niin entä sitten? Se olisi odottamatonta, mutta ei myöskään enempää. Sitä paitsi hänellä, Raudalla, oli nyt tähdellisempää miettimistä kuin jonkun tytön seikkailut. Hän oli matkalla sille vaaralliselle ovelle, joka oli johtanut kaksi miestä kuolemaan.

Syvissä mietteissä hän sivuutti Runebergin patsaan ja Kappeli-ravintolan, joka lumisena ja hylättynä nukkui talviuntaan. Unioninkadun kulmasta hän kääntyi oikealle. Grinzingin eteisvahtimestarin kohtelias kumarrus katkesi kesken, kun Rauta hänestä piittaamatta pisti lakin kainaloonsa ja työntyi ravintolasaliin.

Iloinen, välitön tunnelma tervehti tulijaa. Kaikki lähipöydät olivat täynnä. Rauta pani merkille useita ulkolaisia merimiehiä tyttöineen. Muuan »James Brownin» neekerilämmittäjä, joka istui ikkunanaluspöydän ääressä kahden parhaat päivänsä jo sivuuttaneen naisen seurassa, tervehti häntä leveällä hymyllä. Yleisön pääosa vaikutti pikkuporvaristoon kuuluvalta, ja kaikki ikäluokat olivat siinä edustettuina. Taustalla olevalle parvekkeelle vievien portaiden luona muuan nuori mies lauloi pianon ja hanurin säestämänä tuttua merimieslaulua, jonka kertosäkeeseen yleisö äänekkäästi yhtyi.

Rauta löysi tyhjän pöydän parvekkeen takaosasta. Seuraten ympärillä istuvien esimerkkiä hän tilasi lasin viiniä. Otettuaan pienen kulauksen maistiaisiksi hän irvisti. Se oli kehnoa juomaa. Ilmeisesti, hän päätteli, yhteislaululla on suurempi osuus tunnelmaan kuin alkoholilla.

Parvekkeen kaiteen ääressä istuva nuhruinen, valkopartainen ukkeli tarkkasi viimeksi tullutta. Rauta tavoitti hänen pienten, mustien silmiensä katseen. Surkea olento, hän tuumi. Miehen pää oli oudon suippo ja aivan kalju, kasvot pöhöttyneet ja riippuvaposkiset.

Ukko nosti lasiaan Rautaa kohden kuin juodakseen tervetulomaljan. Hän havaitsi kuitenkin viinin olevan lopussa. Raskaasti hän vääntäytyi seisomaan ja tuli kumarana ja säälittävän vinona istahtaen lupaa kysymättä vastapäätä Rautaa.

— Merimies, niinhän? Amerikkalainen?

Hän puhui englantia kehnosti ja leveästi. Alkoholin ja halvan tupakan vastenmielinen löyhkä lehahti puhutellun kasvoille. Rauta silmäsi häneen torjuvasti eikä vastannut.

— Minäkin olen ollut merillä, äijä jatkoi häiriintymättä.

— Siksi arvasin. Olen kyntänyt monia meriä. Siellä minusta tällainen ihmisraunio tuli. Putosin mastosta. Piti palata kotimaahan. Nyt olen vaivainen romukauppias.

Hän hihitti tympeästi lisäten:

— Se sopii. Itsekin olen pelkkää romua. Tilatkaa minulle lasi viiniä.

Kun tarjoilijatar toi viinin, ukkeli kohotti lasinsa:

— Malja merelle!

Sitten hän vajosi jälleen kuvailemaan omaa kurjuuttaan:

— Vähän iloja on jäänyt minun kaltaiselle. Täällä käyn kerran viikossa. Tyhjentämässä lasillisen. Ja lepuuttamassa kaikesta romusta verestäviksi käyneitä silmiäni nuorissa tytöissä. Te ette voi sitä ymmärtää. Ette vielä. Te olette nuori ja voimakas, ilonnekin ovat nuoret ja voimakkaat.

Kun toinen ei vieläkään puhunut, hän nappasi paksunivelisin sormin pöydällä olevasta »Philip Morris»-pakkauksesta savukkeen.

— Teillä on näitä kai paljon? hän virkahti vedettyään ensimmäisen haiun. — Myyttekö minulle?

Rauta pudisti päätään.

Äijä naurahti.

— Olette viisas. Sillä tavaralla saa täällä parempaakin kuin romukauppiaan likaisia seteleitä. Muuan merimies jutteli, että yhdellä ainoalla savukkeella saa Pohjois-Saksan satamissa nyt hemaisevan tytön koko yöksi. Täällä elämä ei ole niin halpaa, mutta kuitenkin...

Tympeentyneenä Rauta viittasi tarjoilijattaren luokseen ja maksoi. Ukkeli seurasi ivallisin katsein hänen puuhiaan. Kun Rauta aikoi nousta, hän kysäisi irvistäen:

— Mihin kiire, mr Hilton?

Rauta oli aikonut vaihtaa pöytää päästäkseen irti vastenmielisestä puhetoveristaan. Nyt hän kuitenkin muutti mieltään. Tuntui tosin uskomattomalta, että Ristilukin upein houkutuslintu käyttäisi sanansaattajana tuollaista ihmisrauniota. Mutta joka tapauksessa äijä oli selvillä hänen nimestään. Maksoi vaivan tutkia, mistä hän sen tiesi.

Tarjoilijatar oli pysähtynyt muutaman askelen päähän. Hän tarkkasi epäluuloisesti tuota huonosti yhteen sopivaa paria. Sitten hän teki päätöksensä ja tuli pöydän luo.

— Melakoski ei saa häiritä vierasta. Melakosken ei pitäisi ylimalkaan tulla tänne.

Ukkeli vetosi Rautaan:

— Tyttö väittää minun häiritsevän teitä. Mutta enhän häiritse. Tilatkaa meille molemmille vielä lasi viiniä. Muuten ette näe enää miss Ireneä.

Siis sittenkin! Rujo romukauppias oli se opas, jonka sormusnainen oli luvannut lähettää hänen luokseen. Luultavasti on, Rauta korjasi mielessään. No, kuuluihan keiliin Linnunpääpoikakin!

Hän viittasi pöydällä oleviin laseihin ja näytti sormin, että vielä kaksi. Tarjoilijatar kohautti olkapäitään ja toi viinin.

Juodessaan lyhyin hörppäyksin äijä vilkuili punareunaisten luomiensa lomitse luihusti vastapäätä istujaa. Äkisti hän kumartui pöydän ylitse kuiskaamaan:

— Miksi ette antaisi papereita minulle? Saman summan minulta saatte.

Kun Rauta pudisti päätään, hän purskahti mäkättävään nauruun.

— Se nuoruus, se nuoruus... Ihastunut Ireneen, vai? Pisara romanttisuutta veressä myös? Silloin asiaa ei voi auttaa. Kaunis nainenhan Irene on. Tosin hän ei ole enää nuori. Ja impeytensä menetti heti koltusta päästyään. Mutta miehet surisevat yhä ympärillä kuin kärpäsparvi hunajakulhon yllä. Hunajaa tosiaan!

Hän hörähteli riemastuneena keksinnölleen.

— Ah, sillä naisella on piru nahoissaan, hän lisäsi. — Irenen malja! Ettekö juo, mr Hilton? Niinpä minä tyhjennän teidänkin lasinne. Väljähtynyttäkään nektaria ei kannata hyljeksiä.

Hän sai viiniä vääräänkurkkuun ja alkoi hirvittävästi yskiä. Rumat kasvot ja paljas päälaki punehtuivat, ja hän painoi molemmin käsin luhistunutta rintaansa. Kun tuskallinen kohtaus oli vihdoin ohi, hän sanoi huohottaen:

— Te olette varovainen veitikka. Ette vieläkään usko, että minut on lähetetty opastamaan teidät haluamanne naisen luo.

Hän kaivoi jotakin taskustaan ja ojensi sen nyrkissä Raudan nähtäväksi.

Se oli sormus, jossa oli kuusi vihreää kiveä!

— Uskotteko nyt? Eilisiltana kuulemma tuijotitte tätä. Niinpä tietänette, kenen se on.

Rauta nyökkäsi. Kun ukkeli nousi, hän heitti pöydälle pari seteliä ja seurasi esimerkkiä.

Kauppatorilla he nousivat vuokra-autoon.

— Urheilukadulle, romukauppias ilmoitti kuljettajalle.

Kun vaunu kääntyi Pohjois-Esplanadille, hän vilkaisi taakseen. Hihittäen hän huomautti:

— Meitä seurataan. Ne ovat kai poliiseja. En ole tiennytkään olevani niin tärkeä henkilö. Tai ehkä he tuntevat teidät, mr Hilton?

Rauta ei vastannut. Hän ihmetteli oppaansa välinpitämättömyyttä. Jo sekin oli ollut hänelle yllätys, että matkaan oli lähdetty tavallisella vuokra-autolla.

Mannerheimintiellä romukauppias kääntyi kahteen kertaan katsomaan taakse.

— He pysyttelevät meistä viidenkymmenen metrin päässä, hän totesi. Toisella kerralla hän lisäsi: — Onko varma, ettette ole syyllistynyt täällä johonkin pikku kepposeen? Miss Irene toruisi minua, jos hänen odottamansa vuodetoveri napattaisiin kiinni hänen asuntonsa edustalla. Mutta selvä on, etten minä lainkuuliaisena kansalaisena voisi vastustaa virkavaltaa.

Kun toinen ei virkkanut mitään, hän huokasi:

— Teitä ei voi moittia liiasta puheliaisuudesta, rakas ystävä. Koko tuttavuutemme aikana ette ole lausunut halaistua sanaa. Alan ymmärtää, miksi juuri teidät lähetettiin Buenos Airesista tänne. Te ette ainakaan puhu itseänne pussiin.

Äijä tietää aika paljon käynnissä olevasta pelistä, Rauta tuumi. Ajateltavissa oli sekin, että tämä alkoholille löyhkäävä olento oli Ristilukki itse. Se julmuus ja verenhimoisuus, joka oli ominaista rikollisjoukkion toiminnalle, viittasi sairaalloiseen johtajaan, joko henkisesti tai ruumiillisesti rujoon. Guy Cornplowin murhan saattoi vielä ymmärtää sen säälimättömyyden valossa, jolla rikolliset tuomitsivat keskuudessaan paljastuneet petturit. Mutta sadismiin kuului se tapa, millä henkihieveriin ruhjottu komisario Tahvola oli heitetty viranomaisten jalkoihin. Entä Angela, joka oli murskattu miltei tuntemattomaksi? Ja Loretta, joka oli syösty arsenikkimyrkytyksen kauhuihin vain koska hän, kuten Linnunpääpoika oli sanonut, tiesi liian paljon?

Mies, jota tarjoilijatar oli nimittänyt Melakoskeksi, tuntui vaistoavan, mitä teitä vieressä istuvan ajatukset kulkivat. Hän huomautti ivallisesti:

— Te kai ihmettelette, miten niin hienolla naisella kuin miss Irenellä ja hänen yhtä hienoilla kumppaneillaan saattaa olla minun kaltaiseni apulainen. Tai ystävä, miten vain haluatte. Katsokaas, selitys on yksinkertainen. Paljon yksinkertaisempi kuin osaatte kuvitella. Tällaisissa puuhissa tarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat sontaiset työt.

Onhan se selitys, tuokin, Rauta mietti, mutta ei suinkaan ainoa mahdollinen.

Auto pysähtyi. Ukkeli työnsi nipun pikku seteleitä kuljettajan kouraan ja hypähti oudon ketterästi lähimmälle ovelle. Nopeasti hän sai sen avaimellaan auki ja viittasi Rautaa kiirehtimään.

Astuessaan porraskäytävään Rauta kuuli takana tulleen auton lähestyvän lujaa vauhtia. Kovasti jarrutettuna se pysähtyi toisen perään. Joku kiskaisi seuraavassa hetkessä talon ulko-ovea, mutta se oli ja pysyi kiinni.

Manööveri oli huono, Rauta arvioi. Tahvolan miehet olisivat saaneet tyytyä tässä vaiheessa toteamaan vain, minne hänet oli opastettu. Nyt he olivat selvästi paljastaneet olevansa varjostamassa.

Äijä ei ollut sytyttänyt porrasvaloja, vaan turvautui taskulamppuunsa. Hiljaa hörähdellen hän ohjasi kumppaninsa hissin ohitse. He laskeutuivat muutamia porrasaskelmia ja tulivat pilkkopimeälle pihamaalle.

— Teillä ei ole kai mitään sitä vastaan, että pääsimme irti noista nuuskijoista?

Rauta seurasi ääneti häntä. Jostakin portin tapaisesta tultiin toiselle pihamaalle. Siellä seisoi auto, jonka oven romukauppias avasi istahtaen kuljettajan paikalle.

— Asettukaa viereeni, mr Hilton. Kymmenessä minuutissa olemme perillä.

Rauta noudatti kehoitusta. Hänen ei auttanut muu kuin niellä harminsa. Temppu, jolla etsivät oli häivytetty jäljiltä, oli vanha, mutta tepsivä. Häntä lohdutti kuitenkin se, että häneltä ei ilmeisesti koetettu salata matkan määrää. Siitä päätellen Ristilukki uskoi hänen olevan pesun kestävä mr Hilton.

Tasaisesti hyrräten auto liukui avoimesta portista suoraan Mannerheimintielle. Kumpikaan ei puhunut. Ohjauspyörän takana kyyhöttävä partasuu ajoi rauhallisesti samaa tietä, jota oli tultu. Eduskuntatalon muhkeat ääriviivat piirtyivät hämärinä taivasta vastaan. Keskikaupungille saavuttaessa käännyttiin Kaivokadulle ja Rautatientorin laitaa Kaisaniemenkadulle. Rauta ihmetteli jo, miten pitkälle ajettaisiin, kun auto samassa pysähtyi Unioninkadun 39:n edustalle.

Oppaalla oli senkin talon ulko-oven avain. Äänettöminä he astuivat hissiin. Siellä Melakoski kysäisi irvistäen:

— Himoitsetteko jo kovin kaunottarenne syleilyjä?

Hän avasi erään oven ja astui edellä pieneen eteiseen, jossa valot paloivat.

— Toiveittenne määränpää on tässä, hän ivaili.

Mies ei tiedä, Rauta ajatteli, osuneensa noilla sanoillaan aika oikeaan. Ensiksi hänen huomionsa oli kiintynyt peilipöydällä olevaan valkoiseen puhelimeen. Synkin mielin hän muisti, että sen kuulotorvi oli ollut komisario Tahvolan kädessä silloin, kun murhaajat olivat tunkeutuneet tähän eteiseen ja kolkanneet hänet. Rauta vilkaisi vaatenaulakkoon. Siinä riippui vain nertsiturkki, jonka hän muisti hyvin eilisillasta.

Kaksi vierekkäistä ovea toi sisähuoneista eteiseen. Vasemman puoleinen niistä avautui, Irene Kere seisoi kynnyksellä.

Hänellä oli yllään tummanpunainen leninki. Hän on todellinen pukutaituri, Rauta tuumi, tai sitten hänellä on suurenmoinen ompelija. Pitkähihaisena ja vain niukasti uurrettuna puku vaikutti peräti säädylliseltä. Mutta sittenkin se oli hämäännyttävä, ikään kuin sitä ei olisi lainkaan ollut. Tiukasti kehon mukaisena se houkutteli katseen tyttömäiseltä näyttävään poveen, hoikkaan vyötäröön ja kauniiseen lantioviivaan. Huulilla oli säteilevä hymy.

Melakoski vilkaisi merkitsevästi Rautaan ja kuiskasi:

— Hemaiseva, vai?

— Tervetuloa, mr Hilton! nainen lausui lämpimästi. Sitten hän kääntyi irvistelevään ukkeliin: — Sormukseni?

Äijä kaivoi sen esiin taskustaan.

— Ilman tätä en olisi saanut tuota epäluuloista herraa lainkaan liikkeelle, hän mutisi.

— Ja avaimeni? Irene virkahti lyhyesti.

Mutisten Melakoski luovutti nekin.

— Nyt en enää tarvitse teitä, John. Hyvää yötä.

— Parempaa teille kahdelle, ukko virnisteli. Hän poistui ja paiskasi oven perässään kiinni..

Nainen huoahti helpotuksesta.

— Hyvä, että pääsimme hänestä. Saatte suoda anteeksi, mr Hilton, että lähetin tuollaisen kurjan raukan oppaaksenne. En saanut sillä hetkellä käsiini ketään muuta kuin hänet, tämän talon pihamiehen.

Rauta vastasi huolettomasti:

— Pääasia, että hän toi minut teidän luoksenne, miss Kere.

Itsekseen hän ajatteli, että se oli Ireneltä tämän illan ensimmäinen valhe. Mutta tuskin viimeinen, hän lisäsi mielessään. Melakoski saattoi olla, kuten itse väitti, entinen merimies ja nykyinen romukauppias. Sen sijaan tavalliseksi pihamieheksi hän tiesi aivan liian paljon sen kirjavan joukkion asioista, johon sekä hän että uljasryhtinen sormusnainen kuuluivat.

Irene tarttui luontevasti miehen käsivarteen.

— Astukaa toki peremmälle, mr Hilton, hän sanoi pehmeästi. — Olen kattanut meille kevyen illallisen. Toivon näet, että meillä on keskenämme muutakin puhuttavaa kuin ikävät liikeasiat. Ette voi kuvitella, miten iloinen olen siitä, että sain teidät vieraakseni — rakas ystäväni!

Seitsemästoista luku.

IRENE.

Kun Rauta katseli ympärilleen pienessä arkihuoneessa, Irene kiirehti selittämään:

— Teistä, mr Hilton, joka tulette Buenos Airesista. Suomen talven täytyy tuntua hirveältä. Siksi minä olen tehnyt voitavani saadakseni teidät hetkiseksi unohtamaan lumen ja pakkasen.

Mies kumarsi. Ilmeisesti, hän tuumi, tarkoitus on, että unohtaisin yhtä ja toista muutakin.

Huoneen sisustus oli naisellisen sirosteleva, pääväreinään vaalean vihreä ja vaalean punainen. Pitkät, käsin valetut kynttilät lampeteissa ja lattialla seisovassa seitsenhaaraisessa kandelaaberissa loivat pehmeän valaistuksen. Useissa maljakoissa oli kukkia, tulppaaneja ja neilikoita. Voileipäpöytä oli katettu kahdelle muutamin valikoiduin herkuin.

Sivuuttaessaan matalan kirjahyllyn Rauta pani merkille, että siinä oli eräitä maailman kirjallisuuden helmiä. Mikä illan emäntä muuten olikin, niin makua hänellä näytti olevan.

Mies silmäsi epäluuloisesti sirojalkaista tuolia, joka oli pöydän ääressä. Nainen naurahti.

— Asettukaa sohvaan, mr Hilton. Se ainakin kestää teidän painonne.

Rauta noudatti kehoitusta.

Pöydällä olevaan pulloon viitaten Irene virkahti:

— Vaivautuisitteko avaamaan tuon? Minulla on tapana juoda lasi tokaijia ennen ateriaa.

Mies tarkasti, että pullo oli avaamaton. Vasta sitten hän veti korkin ulos ja täytti lasit.

— Ystävyydellemme! nainen virkahti lämpimästi hymyillen.

Laskiessaan lasinsa takaisin pöydälle Rauta kiitti:

— Erinomaista viiniä. Väärentämätöntä unkarilaista, luulisin.

— Varmasti! Odotitteko jotakin muuta, mr Hilton?

Mies jätti kysymyksen vastaamatta. Hänestä oli turha sanoa valmistautuneensa siihen, että kaikki tässä kohtauksessa oli väärennettyä.

— Sikareita ja savukkeita on kätenne ulottuvilla tupakkapöydällä, Irene huomautti pyöritellen sormissaan pitkää helmiäisimukettaan.

Rauta ojensi häntä kohden hopeista koristelipasta, jossa oli monipuolinen valikoima ulkolaisia savukkeita. Tarjotessaan tulta hän tutki naisen kasvoja. Ne olivat aivan läheltäkin katsottuina harvinaisen kauniit. Ainoastaan muutamat silmäkulmissa olevat hienoiset vaot juorusivat, että hehkein nuoruus oli jäänyt taakse.

Kaivaessaan taskustaan »Camelin» ja sytyttäessään sen mies mietti, ketä varten sormusnainen oli mahtanut pyytää komisario Tahvolalta »lunta». Oli ilmeistä, ettei hän itse ollut sortunut kokaiinin orjaksi. Hänen virheettömässä ihossaan ei näkynyt jälkeäkään siitä velttoudesta, mikä on ominainen sen myrkyn käyttäjille.

— Eilinen keskustelumme katkesi alkuunsa, Irene lausui matalasti. — Se oli kiusallista. Miten te selvisitte, mr Hilton?

— Jouduin viettämään muutamia tunteja tämän kaupungin vetoisella pääpoliisiasemalla, siinä kaikki. Mutta minne te katositte, miss Kere? Valot sammuivat, ja pimeys kantoi teidät pois, niinkö?

Irene naurahti.

— Aivan niin runollisesti se ei käynyt. Erään ystäväni jäljessä jouduin sukkasillani juoksemaan toisia portaita alas kolmen kerroksen mitan. Kun vielä mainitsen, että jouduin piileksimään vieraassa huoneistossa aamuun asti, käsittänette, miten vähän kadehdittava minun osani oli.

Rauta pidättäytyi kysymästä, kuka tuo ystävä oli ollut. Ulkolaista merimiestä se seikka ei saattanut kiinnostaa. Olisi ollut vaarallista herättää sormusnaisessa epäluuloja tässä vaiheessa. Sitä paitsi tämä oli jo tullut antaneeksi hänelle erään tärkeän tiedon. He olivat olleet viisikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Irenen kuvauksesta päätellen huoneisto, jossa hän oli yön viettänyt, oli saman talon toisessa kerroksessa.

Nainen maisteli tokaijiaan. Sitten sydämellinen hymy häipyi huulilta. Pitkät silmäripset eivät voineet peittää silmiin noussutta kylmää ilmettä.

— Jatkammeko nyt eilen katkennutta keskusteluamme, mr Hilton?

Mies kumarsi.

— Missä me olimmekaan? Irene kysäisi.

— Teidän piti ilmoittaa minulle tunnussana.

— ... joka todistaa, että minä edustan papereiden oikeaa vastaan ottajaa, nainen täydensi. Hän kumartui niin lähelle vastapäätäistujaa, että tämä tunsi »Chypren» tuoksun kasvoillaan, ja kuiskasi: — Don Carlos. Oletteko nyt tyytyväinen?

Rauta viivytteli vastaustaan. Se ei kuitenkaan näyttänyt tekevän mitään vaikutusta Ireneen. Hän on varma asiastaan, mies päätteli.

— Minun käskettiin jättää paperit johtajalle itselleen, hän virkahti viimein.

Naisen silmät eivät rävähtäneet, kun hän sinkosi vastaan:

— Niinpä minä olen johtaja! Vai kuvitteletteko te, mr Hilton, ettei nainen pystyisi hoitamaan tällaisia asioita paremminkin kuin mies?

— Tekö tapoitte Guy Cornplowin?

Odottamaton kysymys sai Irenen vavahtamaan. Valkoiselle otsalle ilmestyi tuskaisia ryppyjä. Tuon teon muisto piinaa häntä vieläkin, Rauta totesi.

— Miksi sitä kysytte, mr Hilton? Minulle ilmoitettiin, ettei mr Cornplow, petturi, ollut teidän ystävänne, päinvastoin. Olitte sanonut olevanne valmis maksamaan hänestä vaikka tapporahan.

Mies hymähti.

— Miten voin maksaa sen, ellen tiedä, ketä minun on kiittäminen siitä, että maailma vapautui hänestä?

Nainen joi lasinsa tyhjäksi. Sitten hän virkkoi käheästi:

— Hän kuoli tässä huoneistossa.

Rauta puri hampaansa yhteen. Hieno pikku kaksio oli siis ollut kahden katalan murhan näyttämönä. Jo tähän mennessä! hän lisäsi mielessään.

Hän ei ollut vielä päättänyt, miten jatkaisi keskustelua, kun hiljainen risahdus kantautui hänen korviinsa.

— Miss Kere, hän sanoi tuikeasti, joku kuuntelee meitä!

Irene vaikutti vilpittömän hämmästyneeltä. Hän kohottautui puoliksi, mutta istahti sitten paikoilleen.

— Mahdotonta! hän huudahti. — Me olemme täällä kahden.

Rauta oli kuitenkin varma asiastaan. Hän meni viereiseen huoneeseen vievälle ovelle ja avasi sen. Hän löysi seinäkatkaisijan, ja seuraajassa hetkessä huone kylpi kirkkaassa sähkövalossa. Raskaalla silkillä peitetty matala vuode, joka oli yhtä leveä kuin pitkä, vei melkein puolet lattia-alasta. Vastapäisen pukeutumispöydän moniosaisessa peilissä Rauta näki vilaukselta itsensä.

Huone oli tyhjä. Siekailematta hän astui ovelle, jonka arvasi johtavan kylpyhuoneeseen. Riuhtaistuaan sen selälleen hän totesi äskeisen oppaansa kyyristelevän nurkassa.

— Tulkaa ulos!

Surkean kumarana nuhruinen partaniekka luopui piilostaan. Nähdessään koholla olevan ison nyrkin ja harmaiden silmien armottoman ilmeen hän parahti:

— Älkää lyökö! Minä tein vain sen, mitä Ristilukki käski!

Rauta tarttui äijää niskasta ja vei hänet eteiseen.

— Sanokaa terveisiä Ristilukille, että jos hän yrittää vielä jotakin samanlaista, niin minä lennän papereineni Pariisiin. Niille löytyy kyllä ostajia.

Melakoski nyökkäsi innokkaasti ja livahti ovesta porraskäytävään.

Rauta havaitsi, että varmuusketjua ei ovessa ollut. Sen mahdollisuuden hän oli ottanut etukäteen huomioon ja varustautunut sen mukaisesti.

Irene ilmestyi kynnykselle.

— Mitä kummaa te puuhailette, mr Hilton?

Mies jatkoi työtään häiriintymättä.

— Pidän huolen, ettei meitä toistamiseen päästä yllättämään. Teidän avaimianne näyttää olevan väärissä käsissä.

Kun hän palasi arkihuoneeseen, emäntä oli sulkenut oven viereiseen huoneeseen ja istui tyynesti aterioimassa.

— Saatte suoda anteeksi, että minä nälissäni en jaksanut kauempaa odottaa, vaan aloitin. Mitä saan tarjota teille, mr Hilton?

Rauta oli jäänyt seisomaan sivulle ja tarkkasi naisen hienoa profiilia.

— Kiitos, en halua mitään.

Irene silmäsi häneen hymähtäen:

— Ettehän pelänne, että ruoka olisi myrkytetty?

— Kukapa tietää, mitä aikeita teillä on minuun nähden?

Nainen jatkoi syöntiään levollisesti.

— Siksikö te, mr Hilton, äsken tutkitte niin tarkoin tokaijipullon korkkia?

Vai niin, Rauta tuumi, hän huomasi siis senkin. Ääneen hän sanoi:

— Alan ymmärtää, miten Guy Cornplow kuoli.

Irene vilkaisi häneen kysyvästi.

— Te syötitte tai juotitte hänelle jotakin. Sitten tuo äskeinen lurjus ampui tajuttoman miehen. Ilmankos apurinne autossa kehui minulle, että tarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat sontaiset työt.

Nainen nosti torjuen kätensä.

— Miten säädytöntä puhetta! Mutta minä en jaksa ymmärtää, miksi mr Cornplowin kuolema kiinnostaa teitä noin suuresti. Ettehän te ole petturi?

Rauta pakottautui rauhalliseksi ja istahti sohvan nurkkaukseen.

— Teidän saamiinne määräyksiin saattaa silti kuulua tainnuttaa minut, jotta voidaan tutkia, ovatko paperit ehkä taskussani.

— Miksi?

— Päästäksenne maksamasta niistä.

Irene hymyili huvittuneena.

— Ovatko ne nyt taskussanne, mr Hilton?

— Eivät.

— Niin minäkin uskon, nainen virkahti. — Sitä paitsi, mr Hilton, minä en ota vastaan määräyksiä keneltäkään. Minä annan niitä!

— Rujo äijä, jonka äsken yllätin kuuntelemassa keskusteluamme, sanoi noudattaneensa vain Ristilukin käskyä, mies huomautti kylmästi.

Emäntä hermostui. Hän työnsi lautasen luotaan ja mietti tuokion. Sitten hän lausui:

— Todellakin, nyt muistan! Minä käskin hänen palata tänne. Ettekö usko? Minä... minä... halusin hänet turvakseni, jos te osoittautuisitte raakalaiseksi.

Kun vieras hymyili leveästi hänen selitykselleen, hän huudahti kiivaasti:

— Minä olen Ristilukki!

Rauta nauroi. Hän teki laajan kädenliikkeen ja ivaili:

— Hienon seitin olette kutonutkin ympärillenne, miss Kere. Mutta vähempikin lämpö olisi riittänyt kuin tällainen tropiikin helle.

Irenen suuret, ruskeat silmät tähysivät tutkivina häneen. Äkisti niiden katse kävi jälleen pehmeäksi. Huulet kaartuivat sydämelliseen hymyyn paljastaen helminä hohtavan hammasrivin.

— Tosiaan, täällä on kuuma. Riisukaa toki paksu takkinne. Se sopii paremmin pakkaseen kuin tänne.

Mies esteli. Mutta huolehtivaiseksi muuttunut emäntä ei antanut periksi ennen kuin sai autetuksi merimiestakin vieraansa yltä.

Laskiessaan sen sivulla olevan tuolin selustalle hän hymähti:

— Jätän teidät hetkeksi, jotta voitte tarkastaa, ettei taskuihin vain jäänyt jotakin kallisarvoista, jonka minä saattaisin sitten varastaa.

Kevyin askelin hän poistui viereiseen huoneeseen.

Rauta jäi istumaan paikoilleen. Minä tulin auttaneeksi häntä, hän tuumi, siirtymään toiseen näytökseen, joka aikoinaan hämäsi komisario Tahvolan. Mutta kirotun kuuma täällä onkin! hän puolustautui.

Hän ei hämmästynyt lainkaan, kun emäntä palasi. Viileästi hän totesi, että joukkion »valtiatar» oli omaa luokkaansa. Hopealangoin kirjailtu musta aamutakki, joka ulottui pehmeihin tohveleihin asti, sai naisen näyttämään entistä hoikemmalta ja houkuttelevammalta.

Irene pysähtyi kandelaaberin luo. Kauniit, ruskeat silmät katsoivat mieheen hellittämättä, kun hän puhalsi kynttilän toisensa jälkeen sammuksiin. Sitten hän tuli pöydän ohitse ja painautui miehen syliin.

— Rakkaani... hän henkäisi intohimoisesti.

Avarat hihat valahtivat alas, kun hoikat käsivarret kiertyivät miehen kaulan ympärille.

Raudan mieleen nousivat Melakosken sanat: »Sillä naisella on piru nahoissaan.» Tuntui tosiaan siltä, että notkea keho paloi ja poltti väristessään hänen sylissään. Paljas olkapää hohti lampettien valossa häikäisevän valkeana. Puoliavoimet huulet etsivät miehen suuta valmiina hukuttavaan suudelmaan.

Kyllä hän osaa, mies arvioi kylmäverisesti.

Samassa puhelin eteisessä pärähti soimaan.

Irene vavahti, ja suuret, ruskeat silmät avautuivat pelästyneinä.

Uusi soitto sai hänet hypähtämään pystyyn.

— Odottakaa täällä, hän kuiskasi kietaisten aamutakin tiukasti ympärilleen.

Rauta harppoi hänen jäljessään ovelle.

Nainen käännähti kynnyksellä häneen. Äskeinen hellyys oli tyyten karissut hänestä, eikä hän yrittänyt salata harmistumistaan. Leimuavin silmin hän huudahti:

— Mitä kummaa aiotte, mr Hilton? Kuvitteletteko minun sallivan teidän kontrolloida keskustelujani?

Mies nyökkäsi.

— En edes kysy, sallitteko, miss Kere. Tässä huoneistossa on tapahtunut sellaista, mikä pakottaa minut huolehtimaan turvallisuudestani.

Irene nosti kätensä työntääkseen hänet pois. Rauta tarttui siihen ja suuteli nyrkkiin puristunutta kämmentä.

Puhelin soi jälleen.

— Olette hurmaava ollessanne noin raivoissanne, miss Kere.

Seuraavassa hetkessä mies oli eteisessä ja nosti kuulotorven.

Kuten hän oli odottanutkin, »Ristilukin» alkusoinnut kuuluivat puhelimesta. Sitten kiukkuinen miehen ääni puuskahti ruotsiksi:

— Mitä helvettiä ajattelet, Irene, antaessasi minun näin odottaa?

Nainen tempasi kiivaasti kuulotorven Raudalta. Tämä antoi sen tapahtua. Hän oli puolestaan kuullut kyllin. Vastaisen varalle hän tiesi nyt, millainen ääni murhaajajoukkion johtajalla oli.

Irene ponnisteli epätoivoisesti saavuttaakseen tasapainonsa. Vain kaksi kertaa hän puuttui puheeseen. Toisella kerralla hän lyhyesti kielsi, toisella taas virkkoi:

— Pidän siitä huolen, tietysti.

Siihen keskustelu päättyi.

Kun he palasivat arkihuoneeseen, nainen sähähti:

— Olette raakimus, mr Hilton!

Rauta naurahti.

— Suokaa minulle anteeksi, miss Kere. En mitenkään jaksanut vastustaa kiusausta päästä toteamaan ihmeen tapahtuvan.

Kulmat kurtussa Irene kysäisi:

— Ihmeen?

— Niin. Sen, miten te lähetätte puhelinmääräyksiä itsellenne. Tehän sanoitte hetki sitten, ettette ota vastaan käskyjä keneltäkään, vaan itse annatte niitä. Sallinette minun sanoa, että teidän toinen, määräyksiä jakeleva minänne oli minulle pettymys. Sorahtava ääni ja kirouksin höystetty puhetapa.

Nainen kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hän meni ikkunan luo ja veti raskaat verhot sivuun.

— Onko tuo merkki joillekin liittolaisillenne siitä, että olette avun tarpeessa? mies tiedusti ivallisesti.

Irene pyörsi häneen tulistuneena.

— Ei! hän kivahti. — Tahdoin vain nähdä vilauksen tähtitaivaasta. Olen perin juurin kyllästynyt teidän itserakkautenne ja omahyväisyytenne väikkeisiin.

Rauta oli asettunut aikaisemmalle paikalleen sohvan nurkkaukseen ja sytyttänyt savukkeen. Tyynesti hän virkahti:

— Hän on kova isäntä, tuo salamyhkäinen Ristilukki.

Nainen tarttui tuolin selustaan. Ote oli niin tiukka, että rystyset vaalenivat. Mutta se olikin ainoa, mikä ilmaisi noiden hiljaisesti lausuttujen sanojen hänessä herättämää mielen kuohua. Kasvojensa ilmeet hän hallitsi ihailtavasti.

— Mitä te kuvittelette tietävänne Ristilukista, mr Hilton?

— Tiedän aika paljon, mies vastasi huolettomasti. — Niin paljon, että epäilen jo, kannattaako minun auttaa hänen kaltaistaan konnaa toiveittensa perille.

Irene silmäsi säikähtyneenä ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan. Sitten hän tuli pöydän luo, kaatoi viiniä lasiinsa ja tyhjensi sen.

— Tarkoitatteko, hän kysyi matalasti, ettette ehkä luovutakaan saalista Ristilukille?

— Juuri sitä!

Ruskeat silmät välähtivät. Loiste sammui kuitenkin samassa. Hän pudisti väsyneesti päätään.

— Te olette rohkea mies, mr Hilton. Mutta jättäkää tuollaiset ajatukset. Hän on teitä voimakkaampi. Kukaan ei voi voittaa häntä.

Se kaikui kuin valitus.

Tunnelma pikku huoneessa oli täysin muuttunut. Puhelinsoitto oli vaikuttanut Ireneen järkyttävästi. Se oli saanut hänet tyyten unohtamaan osansa. Hän ei yrittänyt enää väittää olevansa itse Ristilukki. Levottomana hän liikehti huoneessa kumartuen järjestämään kukkia maljakoissa.

Rauta tarkkasi häntä. Hetkisen hän oli odottanut naisen ehdottavan hänelle, että he syrjäyttäisivät muun joukkion ja jakaisivat saaliin keskenään. Mutta se oli ilmeisesti väärä epäilys. Kuumeinen katse ei kuvastanut ahneutta, vaan alastonta kauhua.

Mies virkahti tyynesti:

— Te ette rakasta johtajaanne.

— Rakasta? Häntä! Oh...!

Irenen huudahdus ilmaisi vihaa ja inhoa. Sitten hän kohautti avuttomasti olkapäitään ja lisäsi hymähtäen:

— Luuletteko kärpäsen rakastavan hämähäkkiä, jonka verkkoon se on auttamattomasti sotkeutunut?

Rauta päätti uskaltautua etenemään.

— Miss Kere, entä jos yhdessä repisimme tuon verkon?

Nainen värähti.

— Minä en tunne teitä, mr Hilton. Enkä käsitä, mitä syytä teillä on ryhtyä taisteluun Ristilukkia vastaan.

Mies nousi. He seisoivat molemmin puolin pöytää ja mittelivät katsein toisiaan.

— Minä olen vain valmis ottamaan vastaan sen verisen haasteen, jonka hän on heittänyt minulle vasten kasvoja, Rauta sanoi. — Muistatteko sen pikku tytön, joka eilen oli oppaanani?

Irene nyökkäsi vaieten.

— Hän oli ystävällinen tyttönen, joka ei ollut tehnyt kenellekään pahaa. Ei mitään pahaa, ellei siksi lueta sitä, että hän oli minun seurassani. Ja kuitenkin teidän salakavala johtajanne julmasti ja tarkoituksettomasti murhautti hänet tänä aamuna.

— Murhautti?

— Niin, arsenikilla!

Irene vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä.

— Eivätkö nämä kauheudet lopu milloinkaan? hän valitti.

Mies virkahti armottomasti:

— Eivät. Ylihuomenna on teidän vuoronne, miss Kere. Nainen vilkaisi hämmästyneenä ja epäluuloisena häneen.

— Minun vuoroni?

— Niin, vuoro kuolla.

Irene hypähti pystyyn. Kimeästi hän huusi:

— Te... te... julmuri! Yritätte säikyttää minua saadaksenne minut liittymään...

Rauta kysäisi viileästi:

— Liittymään mihin?

— Joihinkin hämäriin puuhiinne! Mistä minä tiedän, kuka te olette ja mihin pyritte! Sen vain tiedän, että umpimähkäisin puhein koetatte paloitella minua.

— Umpimähkäisin puhein, niinkö? Päätelkää itse, miss Kere. Minulle on ilmoitettu, että Ristilukki on lopullisesti kyllästynyt teihin. Te olette kuvitellut voivanne pelastua, jos saatte Buenos Airesista lähetetyt paperit haltuunne. Mutta se on turha toivo. Ristilukki on jo tuominnut teidät. Teille on annettu määräys matkustaa ylihuomenna päiväpikajunalla Tampereelle.

Värittömin kasvoin ja vavisten nainen oli kuunnellut tyynesti lausuttuja sanoja. Hän perääntyi pöydän luota tuijottaen hellittämättä mieheen.

— Te tiedätte siis tuon matkamääräyksenkin, hän kuiskasi käheästi. — Kuka te olette? Kuka!

Rauta jätti kysymyksen vastaamatta. Säälimättömästi hän jyräytti:

— Te ette milloinkaan ole saavuttava Tamperetta. Teidät heitetään junasta. Se on Ristilukin käsky.

Parahtaen Irene heittäytyi seinustalla olevalle matalalle leposohvalle pitkäkseen. Rajut nyyhkytykset vavisuttivat hentoa kehoa.

— Ei, ei! hän vaikeroi. — Minä palaan sinne, mistä tulin. En halua mitään muuta kuin päästä eroon kaikesta tästä hirveästä!

Rauta tuli hänen luokseen ja istahti leposohvan laidalle.

— Te ette voi päästä eroon, miss Kere. Ristilukki ei salli sitä. Te tiedätte hänestä liian paljon.

Nainen kohotti pieluksista päätään. Kyyneleiset kasvot vaikuttivat äkisti vanhentuneilta.

— Liian paljon? hän kuiskasi. — Minä en tiedä juuri mitään. En milloinkaan ole edes nähnyt Ristilukkia. Enkä tiedä, kuka hän on.

— Ette ole milloinkaan nähnyt häntä! mies huudahti epäuskoisena.

— En.

— Antaako hän siis aina määräyksensä puhelimitse teille? Irene nyökkäsi.

— Ensin kuuluvat »Ristilukin» sävelet. Sitten jompi kumpi puhuu.

— Jompi kumpi? Aina ei siis käskyn antaja ole se mies, jonka äänen minä äsken kuulin?

— Ei. Väliin nainen puhuu.

Se oli uutuus Raudalle. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt miettimään, mitä tämä hämmästyttävä tieto saattoi merkitä. Hän käsitti, että Irenen järkytys voi mennä pian ohitse ja saman tien häipyä hänen vastausvalmiutensa. Niinpä hän kiirehti jatkamaan kyselyjään:

— Puhuvatko he molemmat ruotsia?

— Kyllä.

— Kuka saattoi teidät yhteyteen Ristilukin joukkion kanssa?

— Melakoski.

— Kuka oli se ystävänne, joka opasti teidät eilisiltana turvaan?

Irene säpsähti. Hän silmäsi mieheen epäluuloisesti alta kulmien.

— Miksi sitä kysytte? Hän oli vain eräs ystäväni.

— Ehkä hän oli Ristilukki?

Nainen naurahti ilottomasti.

— Yhtä hyvin voisitte uskotella minulle, että Melakoski on Ristilukki!

— Te tunnette varmaan paljon joukkion jäseniä?

Irene terästyi äkisti. Hän työnsi rajusti Raudan luotaan.

— Tietysti! Tietysti minä tunnen! Mutta jos luulette minun antavan heidät ilmi, niin erehdytte. Minä en välitä siitä, mitä itse kukin heistä on kenties tehnyt. He ovat samanlaisia käsistä ja jaloista sidottuja Ristilukin uhreja kuin minäkin. Enkä minä ikinä petä kohtalotovereitani!

Rauta kuunteli tyynesti hänen rajua purkaustaan. Sitten hän virkahti:

— Sanokaa, oletteko aikaisemmin ollut siinä talossa, jossa me eilisiltana tapasimme.

— En milloinkaan ennen.

— Mitä määräyksiä Ristilukki äsken puhelimessa antoi teille?

— Hän kysyi, onko teillä paperit mukananne. Minä ilmoitin, ettei teillä ole. Sitten hän määräsi minut pitämään huolen siitä, että pysytte täällä huomisaamuun asti. Minä lupasin hoitaa sen puolen. Siinä kaikki!

Mies hymähti.

— Tosiaan kaikki! Ilmeisesti loistava johtajanne on päättänyt jalomielisesti suoda minulle vielä muutamia tunteja elonaikaa.

Nainen sähähti:

— Se ei liikuta minua! Älkää kiusatko minua enää uteluillanne! Te ette voi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi. Jos hän on kerran päättänyt, että minun täytyy kuolla, ei mikään voi pelastaa minua!

Nyyhkyttäen hän painoi päänsä pieluksiin.

Rauta seisoi leposohvan luona epävarmana katsoen itkevää naista. Tämä vilkaisi hetken kuluttua hänen ja huusi kimeästi:

— Menkää pois! Inhoan teitä! Siitä alkaen, kun olin 14-vuotias, olen inhonnut miehiä — kaikkia miehiä!

Rauta vetäytyi ovelle. Oli turha yrittää jatkaa keskustelua tässä vaiheessa.

Hän meni eteiseen ja soitti ylietsivä Tahvolalle.

Kymmentä minuuttia myöhemmin yörauha Unioninkadun 39:n tienoilla rikkoutui täydellisesti. Poliiseja saapui useissa autoissa. Talo eristettiin. Porraskäytävät vilisivät virkapukuisia vartijoita. Pikku huoneiston eteiseenkin sijoitettiin kolme vankkarakenteista nuorta miestä.

Astuessaan ylietsivä Tahvolan kera arkihuoneeseen Rauta totesi äskeisen emäntänsä käyttäneen myös väliaikaa hyväkseen. Pöytä oli raivattu tyhjäksi. Kynttilät oli sammutettu ja sähkövalo sytytetty. Irene istui pielusten nojassa sohvan nurkkauksessa tyynesti savuketta poltellen. Kyynelten jäljet oli poistettu kasvoilta, jotka olivat jälleen huolitellun kauniit. Hän tervehti tulijoita ivallisesti hymyillen:

— Alan ymmärtää, mikä te olette, »mr Hilton». Arvaan, että voisin puhua teille yhtä hyvin suomea. Mutta miksi vaihtaisimme kieltä? Odotan teidän nyt ilmoittavan, että olen pidätetty.

— Ette vielä, miss Kere, Rauta vastasi levollisesti. — Teitä suojellaan vain. Kuten sanoin, minä tiedän Ristilukista yhtä ja toista. Myös hänen menettelytavoistaan. Minun vallassani ei ollut estää pikku Lorettan murhaa. Mutta aion pitää huolen siitä, että hänen kuolemansa jää Ristilukin viimeiseksi verityöksi... Niin syvästi kuin ilmoitittekin inhoavanne kaikkia miehiä, toivon teidän suhtautuvan ystävällisesti niihin nuoriin konstaapeleihin, joiden tehtävänä on valvoa, ettei teille pääse tapahtumaan mitään pahaa. Huomisaamuna minä palaan tänne jatkamaan keskustelua kanssanne. Hyvää yötä, miss Kere!

Nainen nyökkäsi hänelle hymyillen viileästi.

Kumartaen herrat poistuivat.

Rauta ei halunnut käyttää hissiä. Hän tahtoi varmistua, että vartiointi oli todella tehokas. Laskeutuessaan portaita hän virkahti ylietsivä Tahvolalle:

— Minulle on kunnia-asia, ettei Ristilukki saa tuota naisparkaa saaliikseen.

Pitkä, vankkarakenteinen ylietsivä hymähti ylimielisesti:

— Tähän taloon se joukkio ei pääse luikertelemalla eikä joukkorynnäköllä liioin.

Äkisti Rauta jäykistyi.

— Kuulitteko? Se oli laukaus!

Tahvola pudisteli päätään ymmällä.

— Ehkä joku konstaapeli käsitteli varomattomasti pistooliaan.

Rauta huitaisi vihaisesti kädellään. Hän kääntyi harppomaan portaita jälleen ylös.

Rajusti hän työnsi ovella tungeksivat poliisit syrjään ja komensi kynnykseltä:

— Vetäkää verhot eteen!

Nuori konstaapeli, joka oli kumartuneena tutkimassa ikkunassa näkyvää pientä pyöreää reikää, kiirehti täyttämään käskyn. Sitten hän ryhtyi änkyttäen selittämään arkihuoneeseen tulleelle ylietsivälle:

— Minä sanoin rouvalle, ettei ole hyvä mennä ikkunan ääreen. Varsinkaan, kun verhot eivät olleet edessä. Mutta hän nauroi vain ja ilmoitti haluavansa nähdä tähtitaivaan. En ymmärrä, mitä hän tarkoitti lisäämällä: »vielä kerran nähdä». Sitten laukaus pamahti. En tiedä, mistä ammuttiin. Rouva lyyhistyi tuohon.

Rauta kumartui Irenen ylitse. Kauniille kasvoille oli jäänyt tyyni, miltei onnellinen hymy. Kuolema oli ollut silmänräpäyksellinen. Luoti oli lävistänyt rinnan.

Tahvola kuului antavan määräyksiä pihan puolella olevien rakennusten ja lähitalojen yläkerrosten tutkimisesta sala-ampujan tavoittamiseksi. Rauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Turhaa vaivaa!

Hän oli kuulevinaan jälleen naisen matalan, kaunissointisen äänen lausuvan: »Te ette voi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi.»

Kahdeksastoista luku.

MR ELLIOT TURVAUTUU POLIISIIN.

Pari tuntia myöhemmin nelihenkinen seurue istui poliisikomentajan virkahuoneessa.

Pienikokoinen tuomari Puro naputteli sormenpäillään hermostuneesti tuolinsa sivunojaa. Vahingoniloinen hymy leikki hänen pyöreinä kasvoillaan.

Hän oli sattunut olemaan paikalla silloin, kun ylietsivä Tahvola oli saanut Raudan puhelinilmoituksen. Innostuneena ajojahtiin, jonka hän oli luullut kohdistuvan Ristilukkiin itseensä, hän oli asettanut Tahvolan käytettäviksi suuret voimat. Nolo lopputulos suututti häntä nyt. Samalla hän kuitenkin iloitsi siitä, ettei juttu ollut hänen käsissään. Kun hän äsken oli puhelimitse ilmoittanut ylipoliisipäällikölle yön tapahtumista, Matikainen oli ollut raivoissaan. Hän oli sanonut tulevansa pääpoliisiasemalle, niin pian kuin saisi vaatteet ylleen. Hän oli käskenyt Puron huolehtia siitä, että Rauta ja Tahvola odottaisivat häntä siellä. Ilmeisesti ylipoliisipäällikkökin alkoi vihdoin käsittää, että oli ollut erehdys jättää taistelu Ristilukkia vastaan harrastelijan hoidettavaksi.

Poliisikomentajan pienten silmien katse pureutui kiukkuisena Rautaan, joka oli asettunut mukavaan asentoon nahkanojatuolissa. Hän poltteli tyynesti savukettaan ja näytti keskittävän kaiken huomionsa siihen, että sai puhalletuksi virheettömiä renkaita kohti kattoa. Kaiken tapahtuneen jälkeen tuollainen kylmäverisyys tuntui Purosta suorastaan säädyttömältä.

Raudasta poliisikomentajan huomio siirtyi tämän vaimoon. Hän oli istahtanut nahkasohvalle, mahdollisimman lähelle miestään. Seelbiisamiturkissaan hän näytti hyvin hienolta ja hennolta. Säteileville sinisilmineen ja raikkaine hymyineen hän ärsytti Puroa, jota harmitti se, että joku saattoi tähän aikaan vuorokautta näyttää niin virkeältä.

Rouva Rauta oli saapunut pääpoliisiasemalle iltayöstä ilmoittaen toivoneensa tapaavansa siellä miehensä. He eivät kuulemma olleet nähneet toisiaan useaan vuorokauteen, ja rouvalla oli nyt jotakin tiedotettavaa Raudalle. Kovin tähdellistä se ei ilmeisesti ollut, koska hän nyt tyytyi vain ahmimaan katseillaan kookasta miestään.

Poliisikomentaja rypisti kulmiaan. Hänen mieleensä oli muistunut oma romuluinen, matalaääninen vaimonsa. Tämän silmistä oli turha etsiä sellaista ihailua ja hellyyttä, joka säteili rouva Raudasta ja herätti sivullisessa kateellisia ajatuksia. Kyllä joiden kuiden kelpasi!

Puro kohautti hartioitaan ja suuntasi katseensa oven suussa seisovaan Tahvolaan. Ylietsivä vaikutti masentuneelta. Hän siirteli hermostuneesti isoja jalkojaan. Poliisikomentaja hymähti. Tahvola tietää, hän ajatteli, että kun Matikainen saapuu, kunnian kukko ei laula hänelle eikä Raudalle. Sitten Puron mieliala jälleen äkisti laski. Hänen mieleensä oli muistunut, että hän itse oli ylipoliisipäälliköltä pyytänyt Cornplowin murhan tutkimusten uskomista nuoremman Tahvolan käsiin. Niinpä hän saisi kai osansa epäonnistumisten aiheuttamista moitteista. Kirotun tympeä ja ikävä tilanne!

Päästäkseen irti apeista mietteistään poliisikomentaja käännähti karskisti ylietsivään:

— No, Tahvola! Sala-ampujaa ei siis löydetty?

Puna lehahti nuoren miehen tummille kasvoille.

— Ei, herra komentaja. Oli mahdotonta päästä selville, mistä ikkunasta oli ammuttu. Murhaaja on ollut hyvä ampuja. Sitä paitsi hänellä on saattanut olla kiikarikivääri.

Tuomari Puro hymyili ivallisesti.

— Ristilukin miehet tuntuvat menestyvän kaikessa, hän sanoi. — Yhtä poikkeuksetta kuin meidän puolellamme epäonnistutaan kerta kerran jälkeen. Nyt tekin, Rauta, voitte pesettää mustan värin tukastanne ja luopua naamiohuveistanne. Teidän on turha jatkaa, sen jälkeen kun murhaajajoukkio tietää teidän hälyttäneen poliisit paikalle.

Rauta kohottautui veltosta asennostaan sen verran, että ulottui painamaan savukkeensa tuhkakupin laitaa vastaan sammuksiin.

— Erehdys, hän virkahti tyynesti. — Sitä roistot eivät tiedä.

Poliisikomentaja suuntasi häneen äkäisen katseen.

— Eivätkö?

— Eivät. Ristilukin apurit ovat saattaneet koko illan tähyillä, mitä miss Keren huoneistossa tapahtui. Kenties he totesivat senkin, että minä menin yksin eteiseen. Mutta suljetun oven lävitse he eivät voineet nähdä minun käyttävän puhelinta. Poliisien tulosta he tiedostivat arvattavasti johtajalleen, ja tämä antoi määräyksen miss Keren vaientamisesta. Siinä koko juttu.

Puro huomautti purevasti:

— Tuon naisen kuolema ei tunnu surettavan teitä. Raudan kulmakarvat vetäytyivät kokoon.

— Päinvastoin. Se sattui minuun sangen kipeästi. Mutta ilmeisesti miss Kere tiesi, mikä häntä odotti, kun hän astui ikkunan ääreen. Hän oli kuullut Ristilukin tuominneen hänet kuolemaan ja piti parempana valita nopeimman ja tuskattomimman tien.

Poliisikomentaja kohautti hermostuneesti hartioitaan ja kysyi Tahvolalta: — Mitä tuosta naisesta tiedetään? Nimi kuulostaa vierasperäiseltä.

— Hänen vanhempansa ovat muuttaneet tänne Suomenlahden takaa, ylietsivä vastasi. — Vuosikymmen sitten hän oli kaunotar, jonka suosiosta huomattavissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat miehet kilpailivat kiihkeästi. Mutta sittemmin hänen elämänsä kaari on laskenut huimaavaa vauhtia. Sanotaan, että hän oli tasapainoton ja liian ahne — kaikelle. Monien myrskyisten ja kirjavien vaiheiden jälkeen hän päätyi rakastajattareksi romukauppias Melakoskelle, joka saattoi hänet sitten yhteyteen Ristilukin joukkion kanssa.

Puro hieroi käsiään kuin olisi halunnut pestä niitä.

— Surkeaa, surkeaa, hän mutisi. Hän näytti syventyvän miettimään tuota surkeutta. Sitten hän äkisti kysäisi: — Yritättekö vielä jatkaa, Rauta?

Puhuteltu kaivoi taskustaan uuden savukkeen ja sytytti sen pitämättä kiirettä vastaamisella. Lopulta hän sentään hymähti:

— Tietysti.

Poliisikomentajan ohuet huulet puristuivat tiukasti yhteen. Hän piti kuitenkin parhaana olla jatkamatta keskustelua ja ryhtyi tarkkaamaan kellonsa sekuntiviisarin kulkua. Ylipoliisipäällikkö opettaa kyllä tuon amatöörin luopumaan ylimielisestä asenteestaan, hän ajatteli kostonhimoisesti.

Inkeri virkahti hiljaisesti:

— Kaarlo, viitsitkö vilkaista tätä?

Hän oli ottanut käsilaukustaan ohuen vihkosen ja ojensi sen miehelleen.

Rauta kohentautui heti.

— Mikä se on?

— Irja Laantilan runokokoelma. Muistathan, että kotona pistäytyessäsi sanoit haluavasi tietää kaiken mahdollisen jokaisesta, joka esiintyy tämän jutun vaiheilla. Joku on viime syksynä ostanut koko painoksen »Korpin lauluja» pois kirjamarkkinoilta. Sen vuoksi minun ei ollut niinkään helppoa saada tätä vihkosta käsiini.

Tuomari Puronkin mielenkiinto oli havahtunut.

— Neiti Laantilastako te puhutte? Hänhän on rouva Matikaisen serkku! Mitä kummaa te hänestä?

Inkeri hymyili hänelle herttaisesti.

— Esteettistä kiinnostusta vain, hän selitti. — Minä en ihmettele sitä, että Irja Laantilan kertoman mukaan hänen äitinsä itki, kun tyttären runokokoelma aikoinaan ilmestyi. Yhdyn rouva Matikaisen arviointiin, että nuoren tytön kirjoittamiksi runot ovat oudon alastomia.

Rauta oli selaillut vihkosta, jossa monet kohdat olivat punakynällä merkittyjä. Loppuun päästyään hän heitti sen pöydälle.

— Kokoelman nimi on osuva, hän virkahti. — Kuin korppi kirjoittaja repii hajalle kaikkinaista raadollisuutta, omaansa ja muiden. Kylmästi ja herkutellen. Aivan toisenlaisia säveleitä hän soitteli, kun me viimeksi vietimme iltaa yhdessä.

Inkeri hymähti:

— Hän ei ole mikään tyhmä tyttö. Vuodet ovat opettaneet hänelle, ettei korpista pidetä. Siksi hän on vaihtanut höyheniä.

Poliisikomentaja hermostui.

— Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte! hän kiukutteli. — Te jaarittelette jostakin runokokoelmasta, jonka neiti Laantila on joskus idioottimaisuuksissaan julkaissut. Missä tuo nuori nainen nyt on?

— Tiettävästi Ruotsissa, Rauta vastasi tyynesti.

Inkeri virkkoi miehelleen:

— Minä sähkötin sinun tukholmalaiselle lehtimiesystävällesi ja pyysin häneltä tietoja Irja Laantilan ja hänen skoonelaisjohtajansa tarinan kehittymisestä. Eilisiltana sain vastauksen. Kolme päivää sitten johtaja Gustavsson on Tukholmassa pidätetty katteettoman šekin vuoksi. Suomalaisnainen, jonka korkeiden vaatimusten tyydyttämiseksi skoonelainen oli lopulta ylittänyt taloudelliset mahdollisuutensa, oli samana päivänä kadonnut hotelli Strandista.

Raudan mieleen palautui, miten hän oli jättäessään noiden kahden seuran varoittanut Irja Laantilaa huomauttaen, että peli voi käydä vaaralliseksi. Tyttö oli silloin hymyillen vastannut: »Ei ainakaan minulle. Tämän pelin minä osaan.» Ilmeisesti hän oli osannutkin. Paremmin kuin hän, Rauta, oli aavistanutkaan. Niin hyvin, että se oli muodostunut johtaja Gustafssonille kohtalokkaaksi.

Inkeri tavoitti miehensä katseen.

— Korpin uhri, hän sanoi hiljaa.

Puro kysäisi kiukkuisesta

— Onko tuolla skoonelaisella — Karlssonilla tai Janssonilla tai mikä hänen nimensä on — jotakin tekemistä Cornplowin murhajutun kanssa?

— Ei vähintäkään, Rauta hymähti.

— Mitä hittoa te sitten höpisette hänestä! poliisikomentaja sähisi. — Kai tässä on tärkeämpää miettimistä kuin jonkun eksentrisen tyttölapsen rakkausseikkaiiut!

Rauta ei piitannut hänen äkäilystään, vaan tiedusteli vaimoltaan:

— Tiedätkö hänen kotimaisista seikkailuistaan?

— Vain vähän. Ystäväpiirissään hän on kehunut piakkoin pudistavansa Suomen lumet jaloistaan ja siirtyvänsä Englantiin.

— Englantiin? Onko hänellä nykyisin englantilainen sulhanen? Osaapa hän lemmenleikeissään huomioida muuttuneet yleismaailmalliset suhdanteet.

Inkeri kohautti olkapäitään.

— En tiedä mitään varmaa. Ilmeisesti hän ei ole kenellekään sukulaiselleen eikä ystävätärelleen esittänyt englantilaista valloitustaan.

Puro hymähti avoimen halveksivasti:

— Että te viitsittekin kuunnella tuollaisia naisten typeriä, merkityksettömiä juoruja, Rauta! Alan ymmärtää, miksi ette pääse jutussanne eteen päin.

Puhuteltu ei vaivautunut vastaamaan. Hän virkahti ylietsivälle, joka oli ihmeissään ja kiusaantuneena seurannut keskustelua:

— Te voitte kai hankkia minulle luettelon Satamakadun talon asukkaista. B-portaan huoneistot kiinnostavat minua erikoisesti.

Tahvola huokasi helpotuksesta.

— Saatte luettelon tuossa tuokiossa, hän selitti innokkaasti. — Menen heti hoitamaan asian.

Kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, poliisikomentaja murahti:

— Poika oli onnellinen päästessään livahtamaan ennen ylipoliisipäällikön tuloa. No, kyllä hän perästä päin saa kuulla kunniansa.

Inkerin silmissä välähti taistelunhaluisesti. Mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, Rauta laski kätensä hänen käsivarrelleen ja pudisti varoittavasti päätään.

Raskas, vihamielinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

Kun tanakka, lyhyenläntä ylipoliisipäällikkö ilmestyi ovelle, Puro hypähti ketterästi pystyyn.

— Huomenta, Matikainen! Olen pahoillani, että jouduin hälyttämään sinut jalkeille tällaiseen tavattomaan aikaan. Varsinkin, kun täällä ei ole muuta tehtävissä kuin todeta suuren salapoliisimme päätyneen umpikujaan.

Esimiehen nelikulmaisten kasvojen ilme toimeni. Hän vastasi kylmästi;

— Huomaan sen ilahduttavan sinua, Puro. Kummallista kyllä. Minun täytyy sanoa...

Lause jäi kesken. Hän oli huomannut Inkerin ja kiirehti kohteliaasti kättelemään häntä.

— Te täällä, rouva Rauta! Sepä oli mieluisa yllätys. Teidän kirkkaat silmänne saavat minut häpeämään sitä vastahakoisuutta, millä minä äsken lämpimän vuoteeni jätin.

Inkeri soi hänelle säteilevän hymyn.

— Minä en ole tänä yönä ehtinyt lainkaan vuoteeseen. Ja siihen olette syypää te, tuomari.

— Minä?

— Niin, te houkuttelitte mieheni mukaan Ristilukin juttuun. Saadakseni nyt edes vilaukselta nähdä hänet minun on ollut pakko tuntikausia odotella häntä täällä. Hänellä ei ole aikaa käydä kotona, koska hänen on seurusteltava toinen toistaan kauniimpien seikkailijattarien kanssa.

Poliisikomentaja hymähti purevasti:

— ... jotka puolestaan saavat maksaa sen ilon hengellään. Toinen toisensa jälkeen!

Ylipoliisipäällikkö kääntyi katsomaan otsa rypyssä häntä. Sitten hän virkahti asiallisesti:

— Kuulin, että Ristilukki on lisännyt tiliään neljännellä murhalla. Kertokaa te, Rauta.

Hän kuunteli selostusta keskeyttämättä kertaakaan. Mitään kysymyksiä hän ei liioin esittänyt. Kun Rauta oli lopettanut, hän sanoi:

— En ymmärrä, miksi sinä, Puro, väitit jutussa päädytyn umpikujaan. Nyt tiedetään, kuka murhasi perämies Cornplowin, ja se on melkoinen edistysaskel. Tuon romukauppias Melakosken tavoittaminen ei voi tuottaa voittamattomia vaikeuksia, vaikka hän yrittäisikin piiloittautua.

— Ei, Rauta myönsi. — Mutta asiain tässä vaiheessa hänen pidättämisensä olisi erehdys.

Poliisikomentaja oli tyytymätön siihen tapaan, millä hänen esimiehensä suhtautui asiaan. Hän oli toivonut Matikaisen vihdoinkin älyävän, että oli aika palauttaa jutun tutkiminen ammattimiehille. Katkerasti hän pisti väliin:

— Aiotteko odottaa, kunnes Ristilukki murhauttaa hänetkin?

Ylipoliisipäällikkö kuohahti. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään.

— Hiljaa, Puro! Ellet jaksa niellä ilkeyksiäsi, sinun on paras poistua.

Nuhdeltu karahti tulipunaiseksi ja nousi. Hän silmäsi Inkeriin, joka hienotunteisesti käänsi katseensa toisaanne. Poliisikomentaja kumarsi jäykästi herroille ja marssi kaikuvin askelin paukauttaen oven perässään kiinni.

Matikainen kohautti hartioitaan.

— Suokaa tämä kiusallinen välikohtaus anteeksi, rouva Rauta, hän pyysi. — Minä en olisi tietenkään saanut kiivastua. Mutta joskus Puro käy liiaksi hermoilleni.

Kääntyen Rautaan hän jatkoi:

— Teidän mielestänne Melakoskea ei olisi siis vielä pidätettävä?

— Ei. Hän on pikku tekijä Ristilukin rinnalla. Jos mielimme saada viimeksi mainitun käsiimme, meidän on annettava joukkiolle se käsitys, etteivät viranomaiset ole lainkaan selvillä käynnissä olevasta pelistä.

Ylipoliisipäällikkö näytti olevan kahden vaiheilla. Otsa rypyssä hän mietti. Viimein hän virkahti:

— Te johdatte tutkimuksia. Niinpä te saatte päättää, mitä on tehtävä ja milloin. Aiotteko vielä palata laivalle?

— Kyllä, Rauta vastasi. — Siellä taitavat jo ihmetellä, minne olen kadonnut.

Oveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen. Hän ojensi paperin Raudalle.

— Tässä on haluamanne luettelo, tuomari. Sitä paitsi tuolla ulkona on kaksi...

Hän epäröi hetken, ennen kuin jatkoi:

— ... kaksi herrasmiestä, jotka hakevat mr Hiltonia. Toinen heistä, »James Brownin» kapteeni, ilmoitti lisäksi tahtovansa puhutella korkeinta mahdollista poliisiupseeria.

Matikainen hymähti.

— Arvasittepa oikein, Rauta. Laivaltanne on lähetetty liikkeelle kokonainen pelastusretkikunta etsimään kadonnutta perämiestä. No, korkein poliisiupseeri olen minä. Niinpä käskekää kapteeni sisään.

Hetkistä myöhemmin mr Elliotin pyylevä olemus ilmestyi kynnykselle. Hänen silmänsä verestivät oudosti. Kun Rauta riensi häntä vastaan, lihavat kasvot kirkastuivat.

— Siinähän te olette, Bob. Lisäksi kaikki jäsenet tallella. Minä pelkäsin jo roistojen päässeen nitistämään teidät.

Rauta esitteli hänet huoneessa olijoille.

Kapteeni tarkasti Inkeriä pitkään. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi. Leikkisän murheellisesti hän virkkoi:

— Tähän hetkeen asti minä olen elättänyt mielessäni toivoa, että kun »James Brown» kääntää keulansa jälleen länttä kohden, minulla olisi edelleen sama neljäs perämies kuin nyt. Mutta nähtyäni teidät, mrs Rauta, ymmärrän, että se haave ei toteudu.

Hän kääntyi ylipoliisipäällikköön.

— Eikä minulla ole mitään iloista asiaa teillekään. Minun on pakko turvautua teidän virka-apuunne. Saatte lähettää pari miestänne laivalleni. Siellä esitettiin viime yönä pirullinen, minulle varsin nolo näytelmä.

— Mitä ihmettä! Rauta huudahti. — Onko »James Brownilla» tapahtunut rikos?

Merikarhu silmäili kiusaantuneena toisesta toiseen. Hän pureskeli paksuja huuliaan miettien, miten sanansa asettaisi.

— Rikos? hän toisti. — No jaa, pysytään vain siinä, että se oli pirullinen näytelmä. Jos mrs Rauta sallisi minun istahtaa ja panna tupakaksi, niin minun olisi helpompi kertoa.

Saatuaan luvan hän sijoitti ison ruhonsa nahkanojatuoliin ja sytytti pitkän, mustan sikarin.

— Minä pyysin teitä, Bob, pitämään minulle peukaloa eilisiltana, hän aloitti. — Te taisitte kuitenkin unohtaa sen. Muuten minulle ei olisi voinut käydä niin hullusti kuin kävi.

Rauta hymähti:

— Te menitte siis Fennian naamiaisiin.

Kapteeni nyökkäsi synkkänä.

— Kerroinhan minä teille, Bob, millaisin valoin minä sitouduin siihen, hän murisi.

— Tapasitteko siellä jälleen punatukkaisen hurmaajattarenne?

— En tiedä. Tukkaansa ei näyttänyt se neito, joka käsipuoleeni kiepsahti. Hänellä oli valkoinen puuteriperuukki päässä, silmillä naamio, poskessa ja leuassa mustat kauneuspilkut ja yllä taivaansininen krinoliini. Yhtä pitkä hän oli kuin Adlonin nauravasilmäinen. Mutta oliko hän sama vai toinen, sitä en osaa sanoa.

— Puhuiko krinoliininainenkin saksaa? Rauta kysyi.

Mr Elliot pudisteli päätään.

— Ei, vaan englantia. Se ei kuitenkaan kovin paljon merkitse, Bob. Vähän sellaisessa naamiaishumussa puhellaan. Pelkään olleeni aikamoinen narri. Että minulle pitikin sellaista tapahtua, tässä iässä! Taisin ihan kuvitella, että kaunokainen oli oikein ihastunut minuun. Voitte huoleti nauraa minulle, mrs Rauta.

Inkeri torjui lämpimästi:

— En näe mitään syytä nauraa teille, mr Elliot.

Kapteeni hymyili leveästi.

— Teillä on hyvä sydän. Aivan liian hyvä. Eilisiltainen ystävättäreni oli toista maata. Kellon lähetessä puoltayötä hän keksi jotakin vallan hullua. Että pistäytyisimme välillä minun laivallani. Hän ei kuulemma ollut milloinkaan käynyt suurella valtamerien kyntäjällä. Kauniisti hän osasi pyytää ja maanitella. Ottaisimme mukaan pari hänen ystäväänsä ja olisimme tunnin kuluttua takaisin.

— Hän sai kaiketi tahtonsa lopulta perille, Rauta virkahti hymyillen.

— Sai, mr Elliot myönsi. — Sai, sen jälkeen kun olimme tyhjentäneet toisen samppanjapullon. Hänen ystävänsä ilmestyivät jostakin seuraamme. Molemmilla heilläkin oli mustat naamiot kasvoillaan. Mies oli pitkä, laihakasvoinen, Aurinkokuninkaan adjutantiksi pukeutunut. Nainen oli kuin minun krinoliinityttöni kaksoissisar, erona vain se, että hänen pukunsa oli vaaleanpunainen. Ravintolan edessä kapusimme adjutantin autoon ja tuokiossa olimme satamassa. Kansivahdille ilmoitin, mistä oli kysymys, ja niin tulimme minun hyttiini. Tietysti minun piti tarjota jotakin vierailleni. Kaivoin esiin neljä lasia ja sitten hulluuksissani hain pullon parasta viskiäni. Iloinen seura se oli, mutta kesken kaiken maailma katosi näkyvistäni. Viimeinen, minkä muistan, oli se, että adjutantti kumartui ylitseni. Viha kuohahti minussa. Olisin mielelläni iskenyt nyrkkini ilkeästi hymyileviin kasvoihin, mutta en jaksanut enää liikauttaa edes pikkusormeani.

— He olivat antaneet teille unilääkettä, Rauta totesi.

— Niin, kapteeni murisi. — Minun omaan kunnon viskiini sekoitettuna! Äh, se moukaroi vieläkin pääparkaani.

— Ihme, että olette nyt jo jalkeilla, ylipoliisipäällikkö sanoi vakavasti.

Mr Elliot tuprutteli vihaisesti sikanaan.

— En olisikaan, hän ähkyi, ellei Sun-Li olisi tullut ravistelemaan minua hereille. Stuertti teki pari tuntia työtä, ennen kuin sai minuun eloa. Havahtuessa näin, että kassakaappiin oli murrettu auki ja pöytälaatikot samoin. Kaikki paperini olivat hujan hajan pitkin hytin lattiaa.

Tuomari Matikainen tiedusti:

— Havaitsitteko jotakin kadonneeksi?

Kapteeni pudisti päätään.

— En. Enkä vieläkään käsitä, mitä tuo kolmikko papereistani etsi. Jotakin arvokasta sen täytyi olla. Sen vuoksi eikä suinkaan minun kauniiden silmieni tähden krinoliinityttö oli naamiaisissa takertunut minuun. Älyttyäni sen minä kirosin hulluuttani kaikilla osaamillani kielillä. Aika pitkä voimasanojen ketju siitä tulikin. Toivottavasti Isä Pietari ei ehtinyt viedä niitä kaikkia isoon kirjaansa minun tililleni. Muuten minulla on kovin pienet mahdollisuudet päästä kerran taivaan portista sisälle.

Hän huokaili raskaasti. Pieni hymyn väre suupielissä paljasti kuitenkin, että se asian puoli ei vielä painanut kovin hänen mieltään. Pikemminkin hän pelkäsi toisten nauravan hänen nolosti päättyneelle lemmenseikkailulleen ja ehättäytyi itseivalla riisumaan aseet toisilta.

Rauta kysyi:

— Miten on selitettävissä, että stuerttimme tuli keskellä yötä teidän hyttiinne, mr Elliot?

— Ah, Bob, se on tarina sinään. Sun-Li on, kuten olette varmaan huomannut, hyvin kiintynyt teihin. Hän kertoi minulle tunteneensa illalla vaaran uhkaavan teitä. Hän halusi heti, kun palaisitte laivalle, varoittaa teitä ja asettui siksi hyttiinne odottamaan tuloanne. Pikku kiinalaisellamme on kultainen sydän, mutta rohkeuden laita on vähän niin ja näin. Kun puolenyön maissa kannelta kuului vieraita ääniä, hän kiersi oven lukkoon ja kyyristyi pelästyneenä etäisimpään nurkkaan.

— Puolenyön maissa, ylipoliisipääliikkö toisti. — Hän kuuli siis teidän ja seurueenne tulon. Oman kapteeninsa äänen kuulemisen ei olisi luullut säikyttävän stuerttia.

Kapteeni vilkaisi häneen alta kulmien.

— Hm, hm, hän äännähteli. — Toiset pitivät silloin juttelusta huolen, en minä. Kansivahdin kummasteleva katse oli toviksi riistänyt puhumishalut minulta. »James Brownilla» ei ole totuttu siihen, että minä kuljetan hameväkeä hyttiini. Kaikkein vähiten yöaikaan. Arvaan, että kanssissa riittää pitkiksi ajoiksi irvistelyä tästä poikkeuksesta.

Tuomari Matikainen hymyili. Sen lisämurheen, hän ajatteli, ukko joutaa kantaa yksin.

— Näkikö stuertti kolmen vieraanne poistuvan? hän tiukkasi.

— Ei, mr Elliot murahti. — Niin urhea kiinalaisemme ei ole, että hän uskaltautuisi vakoilemaan ketään. Mutta hän kuuli seurueen lähdön, joka tapahtui heti kello l:n jälkeen. Hän oli saada sydänhalvauksen nähdessään turvapaikkansa oven kädensijan painuvan alas. Sitten kuului, miten avainta koetettiin ulkopuolelta työntää lukkoon.

Rauta kuunteli jännittyneenä. Jo siitä, mitä kapteeni oli kertonut omista kokemuksistaan, hän oli aavistellut, miksi naamiaisseurue oli tullut »James Brownille». Yritys tunkeutua hänen hyttiinsä todisti, että hänen epäilyksensä olivat olleet oikeat. Kuultuaan miss Kereltä, että himotut paperit eivät olleet »mr Hiltonilla» mukanaan, Ristilukki oli toimituttanut tarkastuksen siellä, minne perämiehen saattoi otaksua lähinnä tallettaneen aarteensa. Sormusnainen oli saanut määräyksen pitää huolen siitä, ettei »mr Hilton» kesken kaiken ilmestyisi laivalle. Hän, Rauta, oli erehtynyt pitämään vaaraa, jossa hän tänä yönä oli ollut, suurempana kuin se olikaan. Kun papereita ei ollut löytynyt kapteenin kätköistä, oli tyhjäksi otaksuttu perämiehen hytti päätetty myös tarkastaa. Mutta sillä kohdalla huolehtivaisen Sun-Lin varotoimenpiteet olivat tuottaneet roistoille ikävän yllätyksen.

Mr Elliot jatkoi selostustaan:

— Stuertti kertoi minulle sammuttaneensa vikkelästi hytin valot ja hiipineensä ovelle. Hän kuuli kahden vieraan äänen, miehen ja naisen, kiistelevän ruotsiksi. Hän keräsi rohkeutensa rippeet ja kiljaisi: »Jos yritätte sisään, minä ammun teidät seulaksi!»

Kertoja nauraa hörähti.

— Minun on vaikea kuvitella Sun-Litä pitelemässä jotakin tuliasetta käsissään. Se voisi muodostua hengenvaaralliseksi hänelle itselleen, mutta ei kenellekään muulle. Sitä nuo vieraat eivät kuitenkaan voineet tietää. He ottivat uhkauksen täydestä ja häipyivät. Kesti kokonaisen tunnin, ennen kuin stuertti uskaltautui ulos hytistä. Hän lähti puhuttelemaan kansivahtia ja sai kuulla vieraiden tulleen minun seurassani. Niin hän riensi minun hyttiini ilmoittaakseen kokemastaan ja joutui keskelle hirvittävää sekasortoa.

Rauta virkahti:

— Sekasorto olisi ollut kahta kamalampi minun hytissäni, ellei Sun-Li olisi tullut sulkeutuneeksi sinne. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän sitä paitsi pelasti ampumisuhkauksellaan henkensä.

Kapteeni rypisti kulmiaan.

— Henkensä? Minullekin juotettiin sentään vain unilääkettä. Pääni on kyllä yhä siitä hyvästä halkeamaisillaan, mutta henki ei siitä lähde.

Rauta hymähti.

— Sellaiseen hellävaraisuuteen roistoilla ei olisi ollut aikaa, jos he olisivat päässeet riehumaan minun hytissäni, hän selitti. — Ja tekin, mr Elliot, saatte kiittää satumaista onnea siitä, että pääsitte niin vähällä.

Kapteeni painoi molemmat nyrkit ohimoilleen.

— Bob, hän mutisi, jos tietäisitte, miltä täällä tuntuu, ette puhuisi onnesta mitään.

— Kyllä vain, Rauta väitti. — Kaikki muut, jotka voisivat kertoa meille jotakin Cornplowin murhaajista, on iäksi vaiennettu.

Mr Elliotin silmät revähtivät suuriksi.

— Tarkoitatteko...?

— Tarkoitan, että te tarjositte tänä yönä hyvää viskiänne Cornplowin murhan pääjärjestäjille, Rauta sanoi rauhallisesti. — Olen siitä varma.

— Tiedättekö myös, miksi he penkoivat minun kassakaappiin ja laatikkoni?

— Kyllä. He etsivät amerikkalaisten valtioiden kesken viime syksynä tehdyn salaisen sopimuksen tekstiä.

Kapteeni oli ymmällä. Hän raapi harjasmaista tukkaansa.

— Kaikki tämä siis teidän takianne, Bob. Jos olisin etukäteen tiennyt saavani teidän vuoksenne niskaani myrkyttäjät, kassakaapin murtajat ja elämäni nöyryyttävimmän tyttöseikkailun, olisin jättänyt teidät kauniisti Gööteporiin... Sitä paitsi, minähän en voi kertoa teille mitään Cornplowin murhaajista. Molemmat krinoliininaiset ja Aurinkokuninkaan adjutantti pitivät hytissänikin naamiot kasvoillaan.

Ylipoliisipäällikkö puuttui puheeseen:

— Ehkä kansivahti tietää heistä jotakin.

— Ei tiedä, mr Elliot valitti. — Ohittaessaan hänet toinen naisista oli sanonut: »Terveisiä kapteenilta!» Muut tyytyivät toivottamaan hyvää yötä.

Matikainen nousi seisomaan.

— Joka tapauksessa minä haluan itse keskustella hänen kanssaan, hän ilmoitti. — Tulen laivallenne kello 14:n maissa. Tähän erään emme voine asiassa päästä eteen päin.

Kapteeni vääntäytyi seisomaan. Hän ei kuitenkaan hyvästelyissään päässyt Inkeriä pitemmälle. He syventyivät vilkkaaseen keskusteluun.

Ylipoliisipäällikkö kääntyi Rautaan:

— Puro väitti puhelimessa teidän jäävän Ristilukista aina hevosen mitan jälkeen. Tällä hetkellä te näytätte kuitenkin varsin tyytyväiseltä.

— Tyytyväinen minä olenkin, puhuteltu vastasi. — Poliisikomentaja voi olla oikeassa siinä, että eroa on hevosen mitta. Mutta nyt se on selvästi meidän eduksemme. Aloin jo pelätä Ristilukin kenties sittenkin päässeen selville pelistäni. Mr Elliotin kertomus osoittaa kuitenkin, että murhaajajoukkio uskoo yhä »mr Hiltonin» aitouteen ja metsästää jatkuvasti täydellä touhulla Manuel Cabotin lähettämiä papereita. On melko turvallista jatkaa, kun Ristilukki hapuilee vielä pimeässä ja tavoittelee olematonta, sen sijaan että me...

Matikainen tarrautui jännittyneenä hänen käsivarteensa.

— Sen sijaan että me...? hän kysyi kiihkeästi. — Taivaan nimessä, Rauta, mitä te tarkoitatte?

— ... tiedämme, kuka hän on.

Näiden hiljaisesti lausuttujen sanojen vaikutus ylipoliisipäällikköön oli valtava. Hänen kasvonsa, jotka olivat kuin kirveellä veistetyt, alkoivat omituisesti vavahdella. Silmät paloivat, ja hän kostutti kielellään äkisti kuiviksi käyneitä huuliaan.

— Pidättäkäämme hänet siis heti! hän kuiskasi käheästi.

— Ei, Rauta torjui tyynesti. — Jos sen tekisimme, ulkoasiainministeriön herrat saisivat aiheen muistella kuin mennyttä hyvää aikaa niitä päiviä, jolloin heillä oli vastuksinaan vain Guy Cornplowin omaisten ahdistelut. Sitä paitsi murhaajajoukkion johtaja luikertelisi kuin ankerias irti verkostamme. Minun on koottava sitovat todistukset häntä vastaan..

Mr Elliot tuli kättelemään ylipoliisipäällikköä.

— Mistä herrat täällä niin innokkaasti keskustelevat?

Matikainen silmäsi häneen tyytymättömänä.

— Virkaveljeni tässä kertoilee minulle vain kauniita satuja, hän murahti.

— Tuletteko mukaani laivalle, Bob? kapteeni kysyi.

Rauta nyökkäsi. Hän tarjosi käsivartensa Inkerille ja seurasi hänen kanssaan herroja eteishuoneeseen.

Sun-Li hypähti seisomaan tuolilta, jolla hän oli kärsivällisesti istunut odottamassa. Hän riensi Raudan luo ja jäi tarkkaamaan häntä. Vinot silmät säteilivät ystävällisesti.

— Ah, mr Hilton! Te olette kunnossa. Minä olen iloinen siitä, hyvin iloinen.

Hänen huomionsa kohdistui Inkeriin. Tämä nyökkäsi hänelle hymyillen. Keltaiset kasvot alkoivat loistaa.

Kiinalainen veti Raudan hiukan syrjään ja kuiskasi:

— Hän on viisas, hyvä ja hieno nainen. Juuri sellainen tyttö, jonka minä olisin halunnut tuoda teidän luoksenne, mr Hilton. Muistattehan? Minä sanoin, että teille kuuluu paras. Tämä miss on parasta lajia. Uskokaa minua, mr Hilton. Minun vaistoni ei petä.

Rauta naurahti.

— Hyvä on, Sun-Li. Luotan teidän vaistoonne. Koetan pitää hänestä kiinni.

Yhdeksästoista luku.

RISTILUKIN VERKOSSA.

»James Brownin» neljännen perämiehen pikku hytissä oli päivän mittaan pidetty useita neuvotteluja. Palatessaan kapteenin luota tuomari Matikainen pistäytyi illan suussa jälleen sinne.

— Hauska herra, tuo Elliot, hän hymähteli. — Vahinko vain, että kesken hänen mehevimmän juttunsa minun täytyi lähteä. Ensin epäilin hänen viimeöisen krinoliinityttönsä myrkyttäneen koko hytin ilman. Sitten kuitenkin tajusin, että vika oli kapteenin tarjoaman mustan, väkevän sikarin, jota minun ei olisi pitänyt ottaa vastaan. Toivottavasti Elliot ei pannut lyhyitä jäähyväisiäni pahaksi. Mutta minulle tuli kiire päästä partaan ääreen ja heittää sikari jäälle... No, oletteko tällä välin saanut valmiiksi kirjalliset ohjeenne ylietsivä Tahvolalle?

Rauta ojensi hänelle vaieten kirjekuoren.

Tanakka ylipoliisipäällikkö punnitsi sitä kädessään.

— Te uskotte siis, että ensi yö muodostuu ratkaisevaksi? hän kysäisi.

— Niin, Rauta vahvisti. — Olen vakuuttunut siitä, että viimeöisten tapahtumien jälkeen Ristilukki haluaa kiireimmiten asiansa »mr Hiltonin» kanssa selväksi. Hän ei luottane enää mihinkään välikäsiin, vaan astuu itse näyttämölle.

Matikaisen otsa vetäytyi huolekkaisiin ryppyihin.

— Sitä vähemmän ymmärrän, miksi miehemme eivät saa varjostaa teitä, kun lähdette tänä iltana laivalta.

— Meillä ei ole varaa enää erehdyksiin, Rauta selitti. — Jos paljastuisi, että minä olen poliisin suojeluksessa, Ristilukki saattaisi ennen aikojaan haistaa palaneen käryn. Älykkäänä miehenä hän tajuaisi silloin pelinsä auttamattomasti menetetyksi ja pakenisi. Se merkitsisi kaikkien ponnistustemme hukkaan menoa.

Ylipoliisipäällikkö murahteli tyytymättömänä.

— Ette siis tahdo meidän ryhtyvän mihinkään turvallisuustoimenpiteisiin?

— Tottahan toki, Rauta vastasi. — Mitä vakavimmin toivon, että kotini suojataan tästä illasta alkaen. Otaksun, että havaitessaan, kuka minä olen, Ristilukki antaa miehilleen käskyn ryhtyä kostotoimiin. Voidakseni suorittaa oman osani minulla täytyy olla varmuus siitä, että perheelleni ei pääse mitään pahaa tapahtumaan.

— Siitä voitte olla huoleti. Minä itse vastaan siitä.

Rauta puristi lämpimästi ammattiveljensä kättä.

— Kiitoksia! Kaikki muut toivomukseni sisältyvät Tahvolalle kirjoittamiini ohjeisiin. Tahtonette huomauttaa hänelle, että niin mielikuvituksellisilta kuin jotkut niistä tuntunevatkin, niitä on orjallisesti noudatettava.

— Entä...?

Matikainen ryiskeli vaivautuneesti.

— Entä, hän toisti, jos teidän kaikesta huolimatta käy huonosti?

— Kääntykää siinä tapauksessa vaimoni puoleen. Hän tietää tällä hetkellä jutusta yhtä paljon kuin minäkin.

Ylipoliisipäällikkö nyökkäsi. Ovelta hän kääntyi vielä sanomaan:

— Teillä on urhea vaimo, Rauta.

— Niin on.

Käsi oven kahvassa Matikainen viivytteli yhä. Hänen näytti olevan vaikea lähteä. Lopulta hän virkahti vain:

— No, onnea yrityksellenne!

— Kiitoksia.

Yksin jäätyään Rauta otti esiin pistoolinsa ja tarkasti, että se oli kaikin puolin kunnossa. Hän veti nahkatakin ylleen ja pisti aseen sivutaskuun.

Oveen koputettiin.

Sähköttäjänuorukainen tuli hyttiin.

- Onko teillä kiire, mr Hilton?

— Ei niin kiire, etten ehtisi vaihtaa muutamia sanoja kanssanne, Nic.

Smith otti vastaan tarjotun savukkeen ja istahti vuoteen jalkopäähän.

— Ukon tyttöseikkailusta nousi aikamoinen poru, hän hymähti. — Koko iltapäivän laiva on vilissyt poliiseja. Ovatko mahtaneet saada selville jotakin?

— Eivät vielä.

— Täällä kävi sellainenkin heppu, joka on kuulemma korkea herra ulkoasiainministeriössä, sähköttäjä jatkoi jutteluaan. — En ymmärrä, miksi hänet oli hälytetty tänne.

Rauta silmäsi tutkivasti häneen.

— Mistä tiedätte, että hän oli ulkoasiainministeriöstä? hän tiukkasi.

— Stuerttimme kertoi.

Rautaa harmitti. Sun-Lin lörpöttelyhalu oli viheliäinen. Hän ei milloinkaan tarkoittanut pahaa, mutta hän ylvästeli mielellään sillä, että tiesi enemmän kuin muut. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Smith liioin tähdännyt puhelullaan mihinkään erikoiseen. Hänellä oli varmaan sydämellään jotakin vallan muuta. Päästäkseen vain kiertymään siihen hän tarinoi päivän suurtapauksesta.

Rauta mietti, että nuorukainen olisi hämmästellyt vielä paljon enemmän, jos olisi tiennyt ulkoasiainministeriön korkean virkamiehen istuneen pitkään juuri tässä samassa hytissä. Rauta oli pitänyt parhaana kutsuttaa vanhan ystävänsä »James Brownille» saadakseen kaikessa rauhassa pumpata hänestä tietoja. Keskustelu ei ollut lainkaan koskenut kapteenin väkivaltaisia öisiä vieraita. He olivat vain se veruke, jolla ulkoasiainministeriön edustajan käynti voitiin selittää.

— Kaipa hän tuli korostaakseen, miten vakavana maan hallitus pitää vieraaseen kapteeniin kohdistettua rikosta.

Sähköttäjä nyökkäsi.

— Niin kai, hän myönsi. — Te olette joutunut olemaan koko päivän liemessä, mr Hilton. Teillä on ainutlaatuinen asema tällä laivalla. Kiperän paikan tullen kaikki turvautuvat teihin.

Ilmeisesti nuorukainen itsekin oli jonkinlaisen avun tarpeessa. Jospa hän lopettaisi jo luovimisensa, Rauta ajatteli, ja kertoisi, mistä kenkä nyt puristaa! Hänen pettymyksekseen Smith kuitenkin jatkoi:

— Mr Stanton on tänään ollut tavallista vihaisemmalla päällä. Purkaustöissä on ollut hankaus toisensa jälkeen. Kuvaavaa kyllä, ensimmäinen perämies on kiroillut ennen kaikkea teitä, mr Hilton. Kuulin hänen moneen kertaan vannovan, että huomenna hän opettaa »sen herrastelevan laiskimuksen» — sillä hän tarkoitti teitä, mr Hilton — tanssimaan.

Rauta hymähti. Huomenna? Tämän illan ja huomisen välissä oli yö, jonka »tansseista» ei ensimmäisellä perämiehellä eikä sähköttäjänuorukaisella ollut aavistustakaan. Hänellä, Raudalla, oli edessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Siitä taistelusta hänen oli selviydyttävä yksin. Kärsimättömästi hän vilkaisi rannekelloonsa.

Smith käsitti, että hänen oli pakko kiirehtiä asiansa esittämistä.

— Mr Hilton, te olette tietysti jo nähnyt minun lävitseni. Olen pulassa. En ole sen kummempi kuin kapteeni ja Stanton: turvaudun teihin.

— Kysymys on kai jostakin tytöstä, Nic?

Sähköttäjä lehahti punaiseksi.

— Oikein arvattu, mr Hilton. Onneksi minun juttuni ei ole sellainen kuin ukko Elliotin. Sen selvittämiseen ei tarvita poliiseja eikä ulkoasiainministeriön korkeita herroja. Mutta en kehtaa kertoa pulaani muille kuin teille, mr Hilton. Te ymmärrätte...

— Antakaa kuulua, niin katsotaan, voinko tehdä jotakin hyväksenne.

Kertominen näytti kuitenkin olevan vaikeaa Nicolas Smithille. Hän heitti juuri sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja otti uuden.

— Niin, katsokaas, hän virkahti etsien sanoja, tutustuin eilen erääseen hienoon ja hyvään tyttöön... Hän on hyvin viehättävä.

— Siis samanlainen kuin Helena, Rauta huomautti.

Nuorukainen silmäsi häneen kummastuneena.

— Helena?

— Niin. Ette kai ole unohtanut tyttöä, jonka kanssa teidät piti vihittämän täällä, Nic?

— Oh, hän! Hänestä ei voi puhuakaan samana päivänä kuin Laurasta! Kunhan tutustutte Lauraan, mr Hilton...!

— Onko teillä aikomus mennä nyt hänen kanssaan naimisiin?

Sähköttäjän koko olemus säteili.

— On, mikäli se minusta riippuu!

Rauta nauroi.

— Silmienne loisteesta päätellen ette ole saanut rukkasia, ainakaan vielä, hän kiusoitteli. — Mikä sitten on hätänä?

— Minut on tänä iltana kutsuttu Lauran kotiin, Smith kertoi ja huokasi. — Tyttöni vihjasi, että voittaisin hänen äitinsä ja sisarensa heti puolellemme, jos antaisin heille kummallekin tuliaisiksi parin nylonsukkia.

— Eivätkä ne varmaan olisi pahitteeksi Lauralle itselleenkään hänen suosionsa varmistamiseksi, Rauta myhäili.

Nuorukainen nyökkäsi ja huokasi taas.

— Niin minäkin ajattelen. Minulla oli matkassani monta paria nyloneita. Mutta... Ennen kuin tiesin Lauran olemassa olosta, tapasin valitettavasti toisia tyttöjä. He eivät olleet mitään Lauraan verrattuina. Enkä saata nyt käsittää, mitä olin heissä näkevinäni. Tyhjänpäiväisiä harakoita he olivat. Kevytmielisesti tulin kuitenkin jaelleeksi heille sukkia. Niin että nyt kun niitä tosiaan tarvitsisin, minulla ei ole jäljellä ainoaakaan paria. Olen hirvittävässä tilanteessa, mr Hilton... Ajattelin, että ehkä te...

Hän oli tosiaan hyvin onnettoman näköinen. Poika arvioi, Rauta tuumi, ettei kukaan koko maailmassa saata olla kiperämmässä tilanteessa kuin hän. Viehättävän Lauran valloitus riippui hiuskarvan varassa. Tarkemmin sanoen nylonsukkien varassa, joita Nic-paralla ei ollut.

Omat, mittasuhteiltaan aivan toisenlaiset pulmat vilahtivat Raudan mielessä. Hän kohautti hartioitaan. Elämän monisärmäisyys oli koomillisuudessaan itse asiassa piristävä.

Hän meni kaapilleen ja kaivoi esiin paketin varastosta, jonka Sun-Li oli Gööteporissa hankkinut hänelle.

— Tässä on puoli tusinaa. Voitte saada ne, Nic.

Sähköttäjä oli innoissaan hypähtänyt seisomaan.

— Te olette suurenmoinen, ainutlaatuinen toveri, mr Hilton! En tiedä, miten kiittäisin teitä.

— Älkää sitten yrittäkökään, Rauta torjui. — Olkaa kuitenkin varovainen, Nic. Riittää, kun lahjoitatte hienolle ja hyvälle Lauralle kaksi paria sekä hänen äidilleen ja sisarelleen parin kummallekin.

— Miksi?

— Siltä varalta, että huomenna tutustuisitte tyttöön, joka on vielä viehättävämpi kuin Laura.

Nuorukainen tulistui.

— Miksi te oikein kuvittelette minua, mr Hilton? Sitä paitsi Lauraa ihanampaa naista ei maailmassa ole!

Rauta jäi hymyillen katsomaan hänen jälkeensä.

Hetkistä myöhemmin hän laskeutui satamalaiturille. Ilta oli pimeä ja äänetön. Ainoastakaan laiturissa olevasta laivasta ei kuulunut laulua eikä hanurin soittoa. Yksinäisyys tuntui painostavalta ja omituisen uhkaavalta.

Mahdoinkohan tehdä virheen, hän aprikoi, määrätessäni varjostavat poliisit poistettaviksi? Hän tiesi antautuneensa uhkapeliin. Guy Cornplowia oli ammuttu suoraan sydämeen. Komisario Tahvola oli isketty henkihieveriin. Jos Ristilukki vastoin hänen otaksumaansa oli jo nähnyt hänen naamionsa lävitse, salamurhaajat voisivat satama-alueen pimeydessä nitistää yksinäisen kulkijan hänen ehtimättä vetää edes esiin pistooliaan.

Rauta puristi kätensä nyrkkiin. Tietysti sellainen loppuratkaisu oli mahdollinen. Mutta oli turha miettiä sitä. Hän oli valinnut tiensä, ja hänen oli kuljettava se loppuun.

Hän jatkoi kävelyään rauhallisin askelin. Hän oli päättänyt mennä Grinzingiin. Sinne sormusnainen oli eilisiltana lähettänyt romukauppias Melakosken tavoittamaan häntä. Ehkä Ristilukki tekisi tänään samoin. Mikäli, hän jatkoi ajatusta, ei jo ennen Grinzingiä tapahdu jotakin.

Hän oli ehtinyt Hietalahdenrantaan. Katu vaikutti aivan tyhjältä. Ei kuulunut muita ääniä kuin lumen narskunta hänen askeltensa alla.

Kun hän tuli ensimmäisen katulyhdyn kelmeään valopiiriin, kimeä vihellys halkoi äkisti hiljaisuutta. Hän pysähtyi. Merkin anto saattoi koskea häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Katu pysyi yhtä autiona kuin se oli äskenkin ollut.

Hän lähti jatkamaan matkaansa. Mutta hän ei päässyt pitkälle. Erään pimeän porttikäytävän kätköstä ilmestyi odottamatta varjo hänen kummallekin puolelleen. Hämärässä hän ei erottanut kasvoja. Sitä selvemmin hän tunsi pistoolin suun painautuvan kiinteästi kylkeensä molemmilta tahoilta.

Kurjalla merimieskielellä toinen miehistä kähisi:

— Iltaa, mr Hilton. Älkää huutako tai yrittäkö muuta konnan koukkua, ellette halua tulla passitetuksi toiseen maailmaan. Kävelkää rauhallisesti pihalle.

Rauta totteli. Vai näin yksinkertaisesti kaikki käy, hän tuumi.

Porttikäytävässä miehet tutkivat nopeasti hänen taskunsa.

Löytäessään hänen aseensa äskeinen puhuja naurahti karheasti:

— Te aavistitte siis tapaavanne meidät. Voitte nyt kuitenkin lausua viimeiset hyvästit tälle leikkikalulle.

Hän sujautti pistoolin omaan taskuunsa. Vanki sai käskyn jatkaa matkaansa.

Rauta arvioi vastustajiaan. Käsikähmässä hän selviytyisi heistä helposti, vaikka he olivatkin melkein hänen mittaisiaan. Mutta miehet olivat varuillaan. He eivät siekailisi täyttää ampumisuhkausta. Sitä paitsi vastarinnassa ei olisi mitään järkeä. Tämä käänne vapautti hänet kävelemästä Grinzingiin asti ja maistamasta kehnoa viiniä. Oppaiksi Ristilukin luo nämä kaksi lurjusta eivät olleet sen vastenmielisempiä kuin Melakoski olisi ollut.

Pihamaalla oli auto. Pistoolien piiput kylkiin painettuina Rauta työntyi peräistuimelle. Molemmat vangitsijat seurasivat häntä. Ohjauspyörän ääressä kyyhöttänyt pikku mies käynnisti auton, ja matka alkoi.

Kiirettä pitämättä ajettiin Bulevardia Erottajalle asti. Roistot eivät välttäneet vilkasliikenteisiä katuja. Päinvastoin he pitivät parhaana näytellä täysin luvallisilla asioilla liikkuvien osaa. Ruotsalaisen teatterin sivuitse kulku suunnattiin Keskuskatua Rautatientorille, josta käännyttiin Kaisaniemenkadulle.

— Olette varsin järkevä, toinen roisto virkahti pilkallisesti. — Rauhalliset jalankulkijat näyttävät olevan lähellä. Mutta teille itsellenne olisi kovin onnetonta, jos yrittäisitte turvautua heidän apuunsa. Meidän mörssäreissämme on äänenvaimentajat.

Rauta ei vastannut. Hän oli aivan tyyni. Toistaiseksi hänen ennakkoarviointinsa siitä, mitä oli tapahtuva, näytti osuvan oikeaan. Hän oli ylietsivä Tahvolalle ilmoittanut kolme taloa poliisien valvottaviksi, koska jossakin niistä Ristilukki kaiken todennäköisyyden mukaan odotti »mr Hiltonia», Satamakadulle matka ei näyttänyt suuntautuvan. Mutta sormusnaisen hallussa ollut kaksio oli täällä päin. Sitä paitsi Melakosken romukauppa sijaitsi Liisankadun varrella.

Kun auto kääntyi Liisankadulle, Rauta hymyili tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin ajettiin erään talon pimeälle pihamaalle. Ohjaaja sammutti valot ja pysäytti koneen. He olivat perillä.

Kellarikerroksen huone, johon Rauta pistoolimiesten vartioimana tuli, teki lohduttoman vaikutuksen. Lattia-alaa oli paljon, mutta se oli niin täynnä kaikenlaista rojua, että siellä oli vaikea liikkua. Katon rajassa olevat pienet ikkunat olivat tarkoin mustien verhojen peittämät.

Huoneen toisessa päässä oli myymäläpöydän tapainen. Sen takaa kumara, vino olento ilmestyi näkyviin. Hihittäen hän tervehti tulijoita:

— Kas vain, pojat, te saitte siis kotkan pyydystetyksi.

Toinen miehistä päästi röhönaurun.

— Tällä kotkalla ei tunnu olevan siipiä lainkaan, hän ivasi.

Toinen taputti taskuaan, jossa Raudan pistooli oli, ja kerskui:

— Sen kynnet minä pistin tänne.

Melakoski raapi suippoa kaljuaan ja tirkisteli pienin, mustin silmin ilkeästi vankia. Hän huomautti englanniksi:

— Te olette käynyt taas vaiteliaaksi sitten viime näkemän, mr Hilton. Minä vein päällikölleni teidän senkertaiset terveisenne. Näyttää siltä, että hän piti parhaana estää teidät lentämästä papereillenne Pariisiin. Niin, niin, kääpiö päättää, jättiläinen säätää. Hengen jättiläinen, tarkoitan. Te päätitte, mr Hilton, mutta se päätös ei pitänyt... Minusta tuli ihmisraunio, kuten kerroin, merillä, kun putosin mastosta. Teistä tulee maissa. Meidän merimiesten kohtalot ovat kirjavat... Hih-hih...

Kun vanki pysytteli äänettömänä, hän sanoi vartijoille:

— Meidän on paras viedä hänet alas odottamaan päällikön tuloa.

Hän kumartui painamaan myymäläpöytään sijoitettua nappia. Osa täyteen romua ahdetusta seinähyllyköstä aukeni kuin ovi. Takaa paljastui näkyviin pieni komero, josta portaat johtivat jyrkästi alas. Hän lähti itse edellä valaisten askelmia taskulampulla.

Raudan mieliala laski. Hän oli kuvitellut tapaavansa Ristilukin myymälässä. Tästä salakäytävästä hänen kertojansa ei ollut tiennyt mitään. Tapahtumat alkoivat mutkistua. Jos hullusti kävisi, poliisit eivät ehkä löytäisikään tietä hänen avukseen, eivät ainakaan ajoissa.

Hänellä ei ollut enää valinnan varaa. Perässä kompuroivien miesten pistoolit kaivautuivat milloin hänen hartioihinsa, milloin niskaansa. Hän laski kaksikymmentäneljä askelmaa. Ilmeisesti he olivat täysin maan alla.

Äkisti kirkas sähkövalo häikäisi hänen silmänsä. He olivat saapuneet melko avaraan neliömäiseen huoneeseen. Sen ainoana kalustona oli matalan pelipöydän ympärillä oleva nojatuoliryhmä.

Rauta aikoi suunnata askelensa lähintä tuolia kohden. Melakoski astui hänen tielleen.

— Seis! Istuimet on varattu herrasväelle. Toisenlaiset mukavuudet odottavat teitä, mr Hilton.

Hän purskahti mäkättävään nauruun. Hän nauroi niin, että pöhöttyneiden kasvojen riippuvat posket heiluivat ja verestävien silmäluomien lomitse alkoi tippua kyyneleitä.

Vartijat eivät yhtyneet hänen iloisuuteensa. Synkän vaiteliaina he pakottivat Raudan seinustalle. Hän huomasi seinässä, suunnilleen päänsä korkeudella kaksi tukevaa rautarengasta, joista kummastakin riippui vahvaan ketjuun kiinnitetty käsirauta. Toinen vartija painoi aseensa hänen vatsaansa vastaan, kun taas toinen kiskaisi hänen kätensä ylös.

Rauta tuijotti edessään seisovan miehen kasvoja. Piirteet olivat raa'at ja katse jäinen. Mies ampuisi varmasti, jos hän yrittäisi vastarintaa. Ainoa mahdollisuus oli alistua ja jäädä odottamaan vähemmän toivotonta tilaisuutta vapautumiseen. Käsiraudat puristuivat ilkeästi hänen ranteisiinsa, kun lukot napsautettiin kiinni.

Pieni, kumaraselkäinen ukkeli haroi tyytyväisenä valkoista partaansa tarkastellessaan kahlehdittua kookasta miestä.

— Kas niin, mr Hilton, nyt te muistutatte kädet harallaan ristin puussa roikkujaa. Vahinko, ettei meitä käsketty lyömään jalkojanne pitkillä nauloilla seinään. Mutta ehkä yön mittaan sekin ilo suodaan meille. No, pojat, nyt jätämme hänet pehmenemään, kunnes päällikkö tulee.

Hän sammutti valon ja poistui vartijoiden kera.

Hirvittävä hiljaisuus ja pimeys painuivat masentavina Raudan ylitse. Tämä oli pahempaa kuin hän oli osannut odottaa. Tarkoitus oli selvä. Ristilukki aikoi puristaa häneltä tiedon, missä Manuel Cabotin lähettämät paperit olivat. Pelkkää ilkeyttään ei Melakoski ollut vihjaissut, että nyt oli hänen vuoronsa muuttua ihmisraunioksi. Ristilukki oli valmis kiskomaan häneltä haluamansa tiedon millaisin kidutuksin tahansa. Mahdollisuudet pelastua siltä kohtalolta näyttivät varsin vähäisiltä.

Ylietsivä Tahvola oli nyt kai ohjeiden mukaan menossa Hyvinkäälle. Mutta jos hän, Rauta, tekisi täällä yhdenkin virheen, ylietsivän matka olisi turha. Tässä maanalaisessa luolassa alkaisi pian ratkaiseva peli, jonka tahdin määrääminen ei olisi helppoa seinään kahlitulle miehelle. Entä ellei hän onnistuisi siinä? Poliisit tunkeutuisivat aamulla vahvoin joukoin tähänkin taloon. Ennen pitkää he löytäisivät kai maanalaiseen peliluolaan tavatakseen siellä sen, mitä hänestä, Raudasta, silloin oli jäljellä. Inkerin hallussa olevien tietojen perusteella Ristilukki saatettaisiin aikanaan vastuuseen rikoksistaan, vaikka hänen onnistuisikin paeta johonkin toiseen maahan. Se kaikki oli niin kuin olla piti, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui Raudasta kaikkea muuta kuin tyydyttävältä.

Aika kului sanomattoman hitaasti, ja epämukava asento kävi hetki hetkeltä yhä tuskallisemmaksi.

Hän ei tiennyt, montako tuntia hän oli ollut yksin, kun vihdoinkin askeleita alkoi kuulua. Seuraavassa hetkessä räikeä valo sokaisi hänet.

Kesti tuokion, ennen kuin hän erotti tulijat. Hänen molempien äskeisten vangitsijainsa välitse muuan pitkä, hoikka, harmaapukuinen herra työntyi esiin. Hänellä oli laihat, sairaalloisen kelmeät kasvot, joita kehysti lyhyeksi leikattu, pysty tukka, väriltään hyvin epämääräinen. Lähekkäin toisiaan olevat vihreät silmät pälyivät syvältä päästä. Nenä oli pitkä ja kapea, huulet taas aivan kapeat ja värittömät. Ulos harottavat korvat ja väkäleuka lisäsivät kasvojen rumuutta. Savuketta pitelevä, sormuksin koristettu käsi oli valkea ja kapea kuin naisen.

Rauta oli varma siitä, että nyt hän ensimmäisen kerran näki Ristilukin.

Tämä viittasi vartijoita poistumaan. Kun nämä olivat menneet, hän hakeutui istumaan vastapäätä Rautaa.

Ohuella, sorahtelevalla äänellä hän aloitti:

— Sattuneesta syystä en, ikävä kyllä, voi puristaa kättänne, mr Hilton!

— Minä en likaisi kättäni tervehtimällä teitä, mr Field, Rauta vastasi kylmästi.

Vihreät silmät välähtivät.

— Vai niin, te olette siis jostakin urkkinut tietoonne minun nimeni.

— Nykyisen nimenne, vanki oikaisi. — Minä tiedän teistä paljon muutakin, mr Field. Ihmettelen vain, miksi olette noihin romuluisiin lurjuksiin vaihtanut viimeöiset krinoliinipukuiset kaunottarenne.

Nojatuolissa istuja rypisti matalaa otsaansa.

— Ihmettelettekö vielä muutakin, mr Hilton?

— Paljonkin, Rauta hymähti. — Esimerkiksi sitä, miksi valitsitte tämän luolan tapaamisemme paikaksi. Satamakadun loistohuoneistonne olisi tarjonnut enemmän mukavuuksia. Vieläpä saman talon B-portaan kaksionnekin, jossa miss Kere vietti viimeisen yönsä.

Ohuet huulet vääntyivät julmaan hymyyn.

— Vai niin, hän laverteli siis teille. Niinpä hän jouti kuolla.

— Teidän veriruskeaa tuntoanne ei tietysti paina se, että murhautitte hänet.

Laiha mies pyyhki takkinsa käänteestä tuhkaa, jota oli varissut savukkeesta.

— Ei, hän myönsi kylmästi. — Miksi se painaisi? Tuo nainen oli pelkkä haaska ja lisäksi jo vanha. Minä en yleensäkään anna suurta arvoa ihmiselämälle.

— Ette, Rauta vahvisti. — Sen olette osoittanut moneen kertaan.

Field alkoi hermostua. Hänen kelmeissä kasvoissaan nyki kummallisesti.

— Miksi tuhlaamme aikaa puhumalla tällaisista mitättömyyksistä? hän kysyi. — Te voitte olla närkästyksissänne siitä, että aiheutimme teille ikävyyksiä laivallanne. Arvaan, että kapteeni antoi vahingon kiertää ja haukkui teidät. Olen myös valmis valittamaan sitä, etten kutsuttanut teitä Satamakadulle, jossa olisin voinut tarjota teille monenlaisia tämän maailman iloja. Mutta siitä kaikesta saatte syyttää itseänne, mr Hilton. Miksi te yritätte kieroilla? Minä olen etukäteen maksanut sovitun summan toveri Cabotille. Teillä ei ole, sen jälkeen kun edustajani ilmoitti teille vastaan ottajan tunnussanan, oikeutta vaatia mitään lisäkorvauksia. Unohtakaamme nyt kuitenkin molemmin puolin sattuneet väärinkäsitykset. Missä paperit ovat? Heti kun ne ovat minun käsissäni, vapautan teidät. Mutta minä varoitan teitä, mr Hilton, yrittämästä mitään metkuja enää. Minä olen odottanut jo liiankin kauan. Jos kärsivällisyyteni katkeaa, seuraukset ovat teille hyvin surulliset.

Rauta vastasi jäykästi:

— Minun ei käsketty luovuttaa papereita teidän kaltaisellenne lurjukselle ja moninkertaiselle murhamiehelle.

Laiha mies menetti malttinsa. Käheästi huudahtaen hän hypähti pystyyn ja sieppasi nurkasta ratsupiiskan.

— Tämä saa aluksi opettaa teidät valitsemaan sananne! hän kiljui.

Hän ryntäsi vangin eteen ja kohotti kätensä iskuun. Samassa kun piiska viuhahti, Rauta suuntasi jalallaan potkun lyöjän käteen. Kengän kärki osui ranteeseen, Fieldiltä pääsi parkaisu, ja piiska lensi kattoon.

Tuskan vääristämin kasvoin hyökkääjä perääntyi. Hädissään hän koetteli, olivatko ranneluut säilyneet eheinä.

— Tätä te kadutte pian! hän ärjyi.

— Kiittäkää onneanne, etten potkaissut rumaa leukaanne hajalle, Rauta sinkautti vastaan. — Kyllä näkyy, mikä te alun perin olette miehiänne. Ratsupiiska saattoi hyvinkin sopia kouraanne muutamia vuosia sitten. Mutta se aika on ollut ja mennyt. Muistakaa se, Obersturmführer von Markenfeld!

Puhuteltu unohti hetkeksi särkevän ranteensa. Hänen vihreät silmänsä näyttivät olevan pullistumaisillaan ulos syvistä kuopistaan.

— Mitä? hän kähisi. — Mitä te uskallatte vihjailla?

— Onko teidän oikean nimenne lausuminen suurikin loukkaus? Rauta pilkkasi. — Myönnän, että kun ensimmäisen kerran välähdysmäisesti tajusin, kuka te oikein olette, se tuntui kerta kaikkiaan uskomattomalta. Nykymaailman sekavissa oloissa on moni mahdoton muuttunut mahdolliseksi. Mutta sittenkin vaikutti liian fantastiselta, että Obersturmführer von Markenfeld, Tallinnan Gestapon pahamaineisin jäsen, eestiläisten patrioottien kiduttaja, olisi välttänyt tuomionsa ja majailisi milloin Skandinaviassa, milloin Suomessa. Minä vaivauduin ottamaan selvää, milloin tämä »mr Field», Englannin alamainen, syntyi. Ja minä pääsin perille siitä arvoituksesta, miksi imperiumin viranomaiset olivat varustaneet teidät koko sodanjälkeisessä maailmassa pätevin suosituksin. Te olitte kaikki ne vuodet, jotka kannoitte oman maanne vihatuinta sotilaspukua ja teitte sen omalla julmuudellanne entistä vihatummaksi, Englannin salaisen tiedustelun palveluksessa — korkeaa palkkaa vastaan. Mutta alhaisen luonteenne mukaisesti te ette tyytynyt yhteen petokseen. Te olette pettänyt myös uuden isänmaanne luottamuksen ryhtymällä tunnottomaksi kansainväliseksi seikkailijaksi päätyen lopulta murhaajajoukkion johtajaksi. Otan vapauden sanoa teille, Obersturmführer von Markenfeld, mr Field, Ristilukki, että kaikissa muunnoksissanne te herätätte minussa vain inhoa!

Laiha mies oli huohottaen kuunnellut pitkää syytöspuhetta, jonka seinään kahlittu vanki esitti jäätävän tyynesti.

— Te... te... amerikkalainen sika! hän sai viimein karjaistuksi. — Kunhan mieheni ovat hehkuvilla pihdeillä puristaneet teistä esiin tiedon, missä Manuel Cabotin paperit ovat, minä itse revin myrkyllisen kielen suustanne! Nyt näytös saa alkaa!

Hän otti muutaman askelen ovea kohden. Se avautui samassa.

Irja Laantila astui huoneeseen. Kriminnahkaturkissaan ja päässä pieni samettihattu, jonka alta kuparinväriset kiharat pursuivat olkapäille, hän oli varsin vaikuttava näky.

— Rakkaani, hän kysyi säteilevin silmin, oletko jo saanut amerikkalaiselta ne tiedot, mitä tarvitsemme? Minä...

Hän keskeytti äkisti. Miehen vääntyneet kasvot mykistivät hänet kesken iloisen puhelun. Hän kääntyi katsomaan vankia. Hän painoi kädet sydämelleen. Ruskeisiin silmiin nousi hämmästystä, epäilystä ja pelkoa.

Epäröivin askelin hän lähestyi.

— Kuka...? Kuka te olette?

Rauta virkahti suomeksi:

— Iltaa, neiti Laantila. Valitan, etten minä ollut toissailtana Adlonissa toteamassa, miten panitte pyörälle kapteeni Elliotin pään. Uskon kuitenkin sen tapahtuneen yhtä nopeasti kuin johtaja Gustavssonin valloituksen Tukholman Strandissa. Hauska, että tulitte tänne. Minä ehdin jo ihmetellä viipymistänne. Haastelu teidän vanhan sulhasenne, Obersturmführer von Markenfeldin, kanssa alkoi jo pitkästyttää minua. Nyt on toisin, kun Ristilukin molemmat puoliskot ovat koossa.

Tyttö oli askel askelelta perääntynyt hänen läheltään. Hän vaipui nojatuoliin istumaan tuijottaen herkeämättä vankiin kauhusta laajennein silmin.

Pitkä, laiha mies oli hämmästyneenä seurannut kohtausta. Nyt hän kivahti:

— Irja, miksi sinä katsot mr Hiltoniin kuin kummitukseen? Ja mitä tuo mies puhuu?

Kun tyttö ei saanut sanaakaan suustaan, hän huusi kiukkuisesti:

— Vastaa!

Irja Laantila suuntasi katseensa häneen. Kuivin huulin hän kuiskasi:

— Mitä sinä hourit mr Hiltonista, Martin? Tuo mies on varatuomari Kaarlo Rauta. Minä varoitin sinua tuomari Raudasta, Martin. Muistat kai?

Kuoleman hiljaisuus seurasi hänen sanojaan.

Kahdeskymmenes luku.

LENTOKONE, JOKA PALASI.

Pitkä, laiha mies oli ähkäisten heittäytynyt nojatuoliin. Vihreät silmät pyörivät hurjasti päässä. Hänelle oli ylivoimaisen vaikeaa tottua ajatukseen, että viikkokausien uurastus ja jännitys olivat menneet hukkaan.

Hän ryntäsi jälleen pystyyn ja suuntasi kiukkunsa seinään kahlehdittuun vankiin. Ohut, särähtelevä ääni kohosi kimeäksi, kun hän huusi:

— Se ei ole totta! Ei voi olla totta! Sanokaa, että hän on erehtynyt! Teidän täytyy olla mr Hilton!

Vastaus oli tyyni:

— Minä olen Rauta.

von Markenfeld perääntyi kuin vasten kasvoja lyötynä.

— Mutta silloinhan... hän kähisi, Manuel Cabotin paperit eivät ole olleetkaan teidän hallussanne...

— Eivät, Rauta myönsi. — Ne jäivät Guy Cornplowin hyttiin »Ambrosella», silloin kun te murhautitte hänet. Tukholmassa minä pidin huolen siitä, että paperit joutuivat takaisin argentiinalaisten käsiin.

Kiroustulva purkautui kapeilta, värittömiltä huulilta.

— Sitä tekoanne saatte katua, senkin suomalaiskoira! Minä annan murskata jokaisen luun, mitä kehossanne on!

Irja Laantila oli ehtinyt toipua kokemastaan yllätyksestä. Hän istui paikoillaan tyynenä.

— Älä tee itseäsi naurettavaksi, Martin, hän sanoi kylmästi. — Olen joskus aikaisemmin pysähtynyt miettimään, osaisitko kantaa arvokkaasti vastoinkäymiset, kun sellaisten aika tulee. Nyt näen, ettet osaa. Niinpä minun on huomautettava sinulle, ettei meillä ole aikaa jäädä uhraamaan sadismisi alttarille. Sinä aliarvioit yhä tuomari Rautaa vastustajana. Kun hän on antanut tuoda itsensä tänne, merkitsee se sitä, että myös poliisit ovat lähettyvillä. Meillä on jäljellä yksi ainoa mahdollisuus: pikainen pako. Tarkoitushan oli, että saatuamme tänä yönä argentiinalaiset paperit haltuumme jätämme tämän maan. Se suunnitelma on nyt viipymättä toteutettava. Voimme kiittää onneamme, jos saamme pelastetuksi oman nahkamme.

Rauta tarkkasi molempia vihollisiaan. Heidän välisensä suhde näytti olevan omituinen. Miehen laihat, rumat kasvot vääntyivät irvistykseen. Oli kuin hän olisi ollut valmis käymään tytön kurkkuun. Mutta hän ei kestänyt ruskeiden silmien kovaa katsetta. Hän painot päänsä alas ja mutisi:

— Mutta tuon nuuskijan otamme mukaan — osaksi matkaa. Menen antamaan miehille käskyn valmistautua lähtöön.

Hieroen vasemmalla kämmenellä oikeaa rannettaan, jota yhä särki, hän riensi pois.

Tyttö ja vanki katsoivat pitkään toisiaan. Viimein Irja Laantila virkahti:

— Olen vilpittömästi pahoillani siitä, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, tuomari Rauta. Miksi ette tyytynyt selvittelemään mutkikasta perintöjuttuanne Ruotsissa?

— Ettehän tekään tyytynyt huvittelemaan ruhtinaallisesti Tukholmassa, kuten lupasitte.

Tyttö huoahti kevyesti.

— Kaikki siellä kertomani ei kuitenkaan ollut valhetta, tuomari Rauta.

— Ei. Kotimaahan palattuani totesin, että Koltta oli tosiaan puristanut teiltä lupauksen ryhtyä vakoilemaan Ristilukin joukkiota. Mainion asiantuntijan hän löysikin... Tarinanne, että hän lähetti teidät seurailemaan minun puuhiani Tukholmassa, oli niin ikään tosi.

Irja Laantila naurahti ilottomasti.

— Muuhunko ette sitten usko, tuomari Rauta? Oh, minä pakenin Pohjanlahden taa, koska olin alkanut pelätä. Minulla on varaa tunnustaa se teille. Argentiinalaisten paperien suurkaappaus oli ensimmäisessä vaiheessaan epäonnistunut. Kaksi miestä oli tapettu — turhaan. Sitä paitsi emme tienneet, miten jatkaa. Silloin minä lähdin. Sittemmin sain ilmoituksen täältä, että kaivatut paperit ovat tulleet maahan ja ovat »James Brownin» perämiehen, mr Hiltonin, hallussa. Minua pyydettiin palaamaan.

Rauta virkahti viileästi:

— Syynä ei ollut siis se, että olitte jo pumpannut tyhjiin johtaja Gustavssonin.

Tyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään.

— Ei. Mieheni...

— Miehenne? Olette siis naimisissa?

— Olen jo kaksi vuotta ollut mrs Field.

Rauta hymähti:

— En näe mitään aihetta onnitella teitä siitä.

Irjan otsalle ilmestyi pieni ryppy.

— Haluan kuitenkin sanoa teille, tuomari, tarkoittaneeni täyttä totta Tukholmassa vakuuttaessa, että olin valmis vaihtamaan rintamaa. Voimme jättää pohtimatta sen seikan, mikä osuus miehelläni oli siihen päätökseen. Joka tapauksessa teillä oli valta muuttaa minun elämäni suunta. Mutta te ette tahtonut.

— Eikö se olisi ollut hiukan myöhäinen muutos? mies tiedusti. — Ennen Tukholmaan tuloanne olitte jo osallistunut perämies Cornplowin ja komisario Tahvolan murhaan.

Tytön kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi. Hän kaivoi käsilaukustaan savukkeen ja sytytti sen. Sitten hän kysäisi:

— Haluatteko te polttaa?

Rauta nyökkäsi.

— Huomioon ottaen ne erikoislaatuiset ilot, joita miehenne lupaili minulle, se ei kenties olisi hullummaksi.

Irja oli tullut hänen luokseen. Hän siirsi palavan savukkeen miehen huulien väliin ja hipaisi kädellään hellästi hänen poskeaan.

— Teille ei ole kai mikään uutuus se, että minä olen rakastunut teihin?

Rauta sylkäisi savukkeen lattialle.

— Älkää panko pahaksenne, mrs Field. Mutta savuke ei maistunut. Ehkä se johtui huulipunanne tuoksusta.

— Tahdotteko uuden?

— En, kiitoksia vain.

Tyttö palasi entiselle paikalleen. Hänen sormensa vapisivat hieman, kun hän sytytti itselleen savukkeen.

Mies sanoi:

— Eräs seikka ihmetyttää minua vielä. Strandissa te kerroitte varsin uskottavasti satunne Linnunpääpojasta, joka muka saattoi teidät yhteyteen Ristilukin kanssa. Minä suhtauduin tarinaanne hieman epäillen, kunnes tänne palattuani jouduin toteamaan tuollaisen hullunkurisen tyypin tosiaan kuuluvan joukkioon. Silloin erehdyin uskomaan, että te olette sivussa. Se kylmäverisyys, jolla annoitte ilmi erään kätyrinne, oli teiltä kieltämättä hyvä veto, vaikka teille ihmisenä se tuskin on kunniaksi.

Nainen poltteli tuokion ääneti. Sitten hän virkkoi:

— Oman itseni turvaaminen oli minulle toki tärkeämpää kuin se, mitä jollekin mitättömälle nuorukaiselle kenties tapahtuisi.

— Aivan niin, Rauta myönsi. — Sellainen te olette. Miehenne ilmaisi minulle, ettei hän anna suurta arvoa ihmiselämälle. Te olette samaa maata kuin hän. Edellyttäen, että on kysymys toisten elämästä, ei teidän.

Irja huokasi.

— Te olette kova minua kohtaan, hän valitti.

— Pehmeys ei pysty rikollisiin.

Tytön silmät välähtivät.

— Voisi luulla, että te istutte tuomarin pöydän takana ja minä olen kahleissa ja tuomittavana, hän sanoi terävästi.

— Ennen pitkää te olettekin tuomiolla, mrs Field. Minä en ehkä ole sitä näkemässä. Mutta se ei muuta pääasiaa.

Irja huiskautti kädellään kuin karkoittaakseen epämieluisan näyn.

— Minua kiinnostaa enemmän eräs toinen näyte ennakoimiskyvystänne, hän huomautti. — Sanoitte minun tullessani, että olitte jo ehtinyt ihmetellä viipymistäni. Oliko se pelkkää bluffia? Vai tiesittekö, että minä tulisin tänne?

— Olin siitä varma.

— Mistä pitäen olette aavistanut minun olevan pelissä mukana?

Rauta hymähti.

— Voinhan sen kertoa teille, mrs Field. Jo varsin varhaisessa vaiheessa tulin vakuuttuneeksi siitä, että Ristilukin arvoituksen takana oli nainen tai myös nainen. Koko järjestön rakenne viittasi siihen. Se nautinnollinen, uhrien kärsimyksistä täysin piittaamaton julmuus, jolla murhat suoritettiin, vahvisti samaa käsitystä. Miss Kere mainitsi sitten, että Ristilukin määräykset antoi hänelle milloin mies, milloin nainen. »James Brownin» kapteenin kuvaus punatukkaisesta, nauravasilmäisestä tytöstä, joka kiilautui hänen seuraansa Adlonin tanssiaisissa, sai minut ajattelemaan teitä. Lisäksi hän ilmoitti hurmaajattaren puhuneen saksaa. Mieleeni muistui, että te osaatte sitä mainiosti, mutta englantia kehnosti.

— Ette kai tarkoita, että te vain tuon perusteella..! tyttö huudahti harmistuneena.

— En, mies myönsi. — Vähän myöhemmin kuulin teistä muuta ja painavampaa. Ottakaa huomioon, että silloin olin jo jokseenkin selvillä sen miehen osuudesta tapahtuneisiin rikoksiin, joka nimitti itseään mr Fieldiksi. Tieto, että te olitte ylpeillyt englantilaisella sulhasellanne, oli minulle niin ollen hyvin tärkeä. Lisäksi sain tietää teidän kadonneen Strandista juuri sopivasti, jotta olitte hyvinkin ehtinyt Adlonin tanssiaisiin. Kaiken kukkuraksi ratkaisevaa oli, että sain käsiini teidän runokokoelmanne »Korpin lauluja». Te viittasitte äsken miehenne sadismiin, mrs Field. Selailtuani teidän kokoelmaanne olin vakuuttunut siitä, että sen nuori kirjoittajatar omistaa kaikki ne sadistiset taipumukset, jotka ovat luonteenomaisia Ristilukin rikolliselle toiminnalle.

Irja nousi ja tuli aivan Raudan eteen. Hän oli tavallista kalpeampi. Mutta se olikin ainoa merkki siitä, että sanat olivat sattuneet häneen kipeästi.

— Kuulen miesten tulevan. Niinpä keskustelumme on lopussa, tuomari Rauta. Tahdon kuitenkin vielä sanoa, että nähdessäni teidät seinään kahlehdittuna mietin kuumeisesti, miten saisin teidät vapautetuksi. Kaiken kuulemani jälkeen olen nyt sitä mieltä, että teidän on paras — kuolla.

Hän naurahti koleasti ja lisäsi:

— Olitte näet oikeassa siinä, että minä annan arvoa omalle elämälleni. En toisten. En edes teidän elämällenne!

Pitkä, laiha mies ilmestyi huoneeseen kahden isokokoisen lurjuksen seuraamana. Miehillä oli mukanaan sairaspaarit.

Rauta irroitettiin seinäkahleista ja sidottiin käsistä ja jaloista tiukasti paareihin. Hänelle työnnettiin suukapula ja pää kiedottiin verisiin riepuihin. Lopuksi heitettiin pari huopaa hänen ylleen.

Tyttö oli seurannut kiinnostuneena näitä puuhia, Kun kaikki oli valmista, hän virkahti miehelleen säteillen:

— Tuon suunnittelit hyvin, Martin.

Von Markenfeld hymyili tyytyväisenä. Ohuita huuliaan lipoen hän kerskui:

— Niinpä luulisin. Vaikka sairasautomme matkalla pysäytettäisiinkin, voimme rauhallisin mielin antaa poliisien kurkistaa sisään. He näkevät vain pahasti haavoittuneen miehen, jota kiidätetään sairaalaan, ja toivottavat meille onnellista matkaa.

Hän päästi pilkallisen naurahduksen ja komensi:

— Nyt liikkeelle!

Ambulanssiauton pimeydessä Raudalla oli hyvää aikaa miettiä tilannetta.

Häntä tuskastutti ennen kaikkea asentonsa epämukavuus. Miehet, jotka olivat köyttäneet hänet paareihin liikkumattomaksi, olivat osanneet tehtävänsä. Ainoakaan solmu ei ottanut höllentyäkseen, ja pian hän katsoi parhaaksi luopua yrittämästä sitä. Nuorat olivat pureutuneet vain entistä pahemmin ranteisiin ja nilkkoihin.

Ristilukki hämmästyisi varmaan, hän tuumi, jos tietäisi, etten minä ajattelekaan pakoa. Se olisi sitä paitsi täysin mahdoton, hän jatkoi mietteitään. Auton takaovi, josta hänet oli työnnetty sisään, oli lukittu ja teljetty ulkoa päin. Liikkeelle lähdettäessä hän oli lisäksi kuullut, että kaikkiaan kolme autoa käynnistettiin melkein samanaikaisesti. Ristilukki oli varannut mukaan kokonaisen suojakaartin itselleen. Kumpi loppujen lopuksi perisi voiton, se oli nyt hiuskarvan varassa. Jos hän, Rauta, oli laskenut hiukankaan väärin, hän joutuisi maksamaan virheen hengellään kenenkään ehtimättä hänen avukseen.

On onni, hän ajatteli, ettei Inkerillä ole aavistusta siitä tukalasta asemasta, jossa minä olen. Hän puolestaan saattoi olla huoleti vaimonsa ja lastensa kohtalosta. Tuomari Matikainen oli luvannut henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, ettei heille päässyt mitään pahaa tapahtumaan, ja hän oli mies, jonka sanaan saattoi luottaa.

Rauta arvioi, että oli ajettu toista tuntia, kun auto nytkähtäen pysähtyi. Ulkoa kuului useita ääniä. Sitten takaovi avattiin ja paarit vedettiin ulos.

Yö oli loppumassa. Talviaamu sarasti.

Rauta silmäili jännittyneenä ympäristöä. Aivan oikein, he olivat saapuneet Hyvinkään lentokentälle, joka nyttemmin oli siviili-ilmailuliikenteen vapaassa käytössä. Hän erotti kauempana lentokonehallin palaneet jäännökset ja tyhjillään olevan, parakkimaisen lennonjohtorakennuksen. Kentällä näkyi vain eräs yksinäinen, kaksimoottorinen kone. Pari miestä oli seisoskellut tupakoiden sen luona. Toinen heistä lähti kävelemään kentän laitaan saapuneita autoja kohden.

Vanki havaitsi arvioineensa oikein: ambulanssivaunun jäljessä oli seurannut kaksi henkilöautoa. Ristilukkipariskunta oli juuri laskeutunut maahan toisesta, von Markenfeld kääntyi puhuttelemaan viittä miestä, jotka seisoivat synkkänä ryhmänä toisen auton edessä. Irja tuli paarien luo. Viluissaan hän kietoi kriminnahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen. Pilkallinen hymy huulilla hän kumartui sanomaan sidotulle miehelle:

— Teillä ei ole tietysti käsitystä siitä, missä olemme, tuomari Rauta. Mutta sillä pikku seikalla ei ole toki mitään merkitystä teille — nyt enää.

Pieni, hentorakenteinen lentäjä, jolla oli tummat, tiukkailmeiset kasvot, oli päässyt jo aivan lähelle, von Markenfeld ehättäytyi samalla paikalle ja astui hänen ja paarien väliin.

— Huomenta, mr Overbrook, hän puhutteli lentäjää, oletteko valmis lähtöön?

— Kyllä, sir. Saimme puhelinilmoituksenne. Mutta jos tarkoitus on, että paarit tulevat mukaan, meidän on irroitettava takaistuimet, saadaksemme tilaa niille.

— Ei ole tarpeen, von Markenfeld torjui. — Lääkärit vakuuttivat, potilaan kestävän matkan hyvin istuvillaan. Lentokoneen tuolithan ovat varsin mukavat.

— Ja kuopat ovat ilmassa pehmeät maantiehen verrattuina, Irja hymähti.

Lentäjä yritti kurkistaa makaajaan.

— Älkää viivytelkö enää, mr Overbrook, von Markenfeld tiuskasi. — Ystäväni sai vaikean raivokohtauksen ja haavoitti itseään yrittäessään hypätä ikkunasta kadulle. Lääkärit katsoivat parhaaksi, että hänet leikataan Tukholmassa. Leikkaussali on tilattu kello 10:ksi. Saamme pitää kiirettä ehtiäksemme ajoissa perille.

— Hyvä on, sir, lentäjä virkahti ja kääntyi lähteäkseen.

— Hetkinen, mr Overbrook, Irja sanoi. — Miksi olette tänä aamuna noin synkän näköinen? Tulitteko eilisiltana juhlineeksi liikaa?

Puhuteltu katsoi muualle vastatessaan lyhyesti:

— En, mrs Field.

Kun hän oli loitonnut kuulomatkan ulkopuolelle, von Markenfeld puuskahti vaimolleen:

— Mitä typeryyksiä sinä jaarittelit kapteenille! On järjetöntä suututtaa hänet.

— En pitänyt hänen ilmeestään, Irja puolustautui. — Hänessä oli jotakin uhkaavaa.

— Loruja! mies ärähti. — Kas niin, pojat, käykää käsiksi paareihin.

Kun pieni saattue ehti lentokoneen luo, molemmat moottorit olivat jo käynnissä. Ohjaaja ja sähköttäjä olivat paikoillaan. von Markenfeld kapusi koneeseen ja meni puhuttelemaan heitä estäen heitä näkemästä, mitä taaempana tapahtui. Irja valvoi vartijoiden puuhaa, kun nämä irrottivat Raudan paareista ja kantoivat hänet perimmäiselle istuimelle ja sitoivat hänet siihen kiinni. Lopuksi he heittivät huovan huolimattomasti hänen ylitseen.

Kun kaikki oli valmista, von Markenfeld tuli heidän luokseen.

— Milloin te palaatte, päällikkö? toinen vartija kysyi.

— Huomenna. Pitäkää huoli siitä, että te hoidatte kunnolla oman osuutenne.

— Tietysti, päällikkö. Nyt, kuten aina. Hauskaa matkaa — teille kolmelle!

Hetkistä myöhemmin lentokone aikoi rullata. Vauhti kiihtyi nopeasti, ja pian irtauduttiin kevyesti maasta.

Von Markenfeld tuli Raudan luo.

— Irja, hän käski, asetu seisomaan ohjaus hytin ovelle, jotta pojat uteliaisuudessaan eivät pääse yllättämään meitä. Minun tekee mieli vielä keskustella hieman kookkaan ystävämme kanssa, ennen kuin eroamme hänestä.

— On sinulla huvisi, vaimo hymähti, mutta noudatti määräystä.

Pitkä, laiha mies työnsi huovan syrjään ja poisti vangilta suukapulan.

— Miellyttävä matka vai? hän kysäisi hymyillen pirullisesti.

Rauta silmäili ympärilleen. Matkustajaosastossa oli seitsemän istuinta, niistä vasemmalla kolme. Hänet oli köytetty oikeanpuoleisen tuolirivin taaimmaiseen istuimeen, vastapäätä lentokoneen ovea. Takana oli luukku matkatavarasäiliöön.

— Pieni, sievä kone, eikö totta? von Markenfeld tiedusti.

— Lujaa englantilaista tekoa. De Havilland tehtaiden laatutyötä. Ostin tämän jo pari vuotta sitten enkä ole havainnut aihetta moitteisiin.

Vanki katsoi ikkunasta lumista aamu maisemaa, jonka ylitse he kiitivät vajaa tuhannen metrin korkeudella.

Laiha mies nojasi kevyesti edessä olevan tuolin selustaan ja leikitteli pitkällä tikarilla. Rumilla kasvoilla oli inhottava irvistys.

— Kaipaatteko jo alas, mr Rauta? Se on typerää. Nauttikaa toki näistä hetkistä. Kun pääsemme meren ylle ja sivuutamme aluevesirajan, lentomatka on teidän osaltanne lopussa. Tahdotteko kuulla, mitä teille silloin tapahtuu?

Hän nauraa kihersi tyytyväisenä ja jatkoi:

— Te saatte uuden »raivokohtauksen» ja syöksytte kenenkään ehtimättä estää ovesta ulos. Te putoatte ja katoatte jäiseen veteen. Se on surullista. Mutta »onnettomuudelle» ei mitään voi. Elämä on sellaista: loppu tulee jokaiselle.

Viheriät silmät kiilsivät nautinnollisesti.

— Voisitte jo sanoa jotakin, mr Rauta. Mutta en kehota teitä yrittämään sellaista hulluutta kuin turvautumista ohjaushytissä istuviin lentäjiin. He eivät kyllä kuulu Ristilukin väkeen. Minä olen heille rikas johtaja Field, joka on palkannut heidät hoitamaan yksityiskonettaan. He ovat hyviä lentäjiä, eikä haittaa, että he ovat älyltään vähän yksinkertaisia. Mutta jos koetatte huutaa heitä apuun, minä mielihyvin upotan tämän välkkyvän teräksen kurkkuunne.

— Uskon sen, Rauta sanoi tyynesti. — Eräät apurinne ovat kylliksi miehiä käsitelläkseen pistoolia. Mutta te olette toista tyyppiä. Te käytte vain sidottujen tai tainnoksiin lyötyjen kimppuun, ja teidän aseenne ovat ruoska ja tikari. Kas, kun kieltäydyitte siitä nautinnosta, että olisitte itse kiduttanut perämies Cornplowin kuoliaaksi, kun kerran houkutuslintunne oli jo tehnyt hänet tajuttomaksi.

von Markenfeld rypisti matalaa otsaansa.

— Se suututtaakin minua, hän kähisi. — Melakoski teki kirotun erehdyksen kiirehtimällä ampumaan hänet. Cornplow-petturi pääsi liian vähällä. Minä en edes ehtinyt pitämään tällaista rattoisaa keskusteluhetkeä hänen kanssaan suolatakseni hieman hänen lähtöään.

— No, te otitte vahingon takaisin, vanki sanoi. — Komisario Tahvolan tapauksessa ette tyytynyt siihen, että kätyrinne olivat iskeneet hänen takaraivonsa hajalle. Teidän piti tikarillanne porata vielä hänen keuhkonsa puhki.

Laiha mies nuoleskeli ohuita huuliaan.

— Ah, niin. Tuo mustasilmäinen nuuskija tuotti minulle iloa.

Rauta silmäsi ohjaajahytin ovella seisovaan tyttöön. Syvän inhon vallassa hän totesi, että tämä näytti nauttivan miehensä puheista.

— Lorettan ja Irenen tyydyitte kuitenkin murhauttamaan taas muilla, hän huomautti.

— Minulla oli silloin tärkeämpää tekemistä, von Markenfeld hymähti. — Mutta minä tiesin tarkoin, mitä tapahtui. Minulla on voimakas mielikuvitus. Ei ole tarpeen olla aina itse paikalla.

— Angelan tapauksessa olitte paikalla, vanki virkahti.

Se oli pelkkää arvailua hänen puoleltaan. Hän yllättyi sanojensa tekemästä vaikutuksesta. Rumat kasvot vääntyivät raivosta.

— Te tiedätte paljon, mr Rauta, laiha mies sähisi. — Olette siis kuullut myös tuon hullun, korskean tytön tarinan. No niin, minä lähetin hänelle sanan, että liittyköön meihin. Hän kieltäytyi. Minä itse vaivauduin hänen luokseen. Mutta välittämättä edes kuunnella, mitä minulla oli ehdotettavana, hän heitätti minut ulos. Minut! Ja minä olisin ollut valmis tekemään hänestä miss Keren seuraajan!

Irja puuttui puheeseen. Katkerasti naurahtaen hän virkkoi:

— Muistele tarkemmin, Martin. Sinä olisit ollut valmis tekemään hänestä muutakin. Olit aivan hulluna häneen ja aioit syrjäyttää minut. Siksi minä tahdoin olla mukana silloin, kun hän sai rangaistuksensa.

von Markenfeld käännähti häneen ja mitteli vaimoaan synkin katsein.

— Angela oli komea tyttö ja hyvin tyylikäs, hän mutisi.

— Kovin vähän jäi siitä komeudesta ja tyylikkyydestä jäljelle, kun me tavoitimme hänet öisellä Mannerheimintiellä, nainen hymähti. — Hän yritti juosta porttikäytävän suojaan. Ja sinä olisit varmaan viime hetkessä ohjannut sivuun, ellet olisi pelännyt minua. Muistatko hänen kauhusta laajentuneet silmänsä, kun hän käännähti päälle syöksyvän auton valoja päin? Sitten hän avasi suunsa huutoon, mutta hän ei ehtinyt saada esiin ääntäkään. Ah...!

Rautaa puistatti.

— Terrorilla te olette hallinneet apureitannekin, hän totesi.

Laiha mies kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan.

— Niiden tyhmien otusten hallitsemiseen ei suurta taitoa tarvittu, hän sanoi. — Ne nuoret hanhet, jotka asioivat tukolaisilla laivoilla, luovuttivat lauhkeasti puolet ansioistaan minulle. Se tuotti hyvin. Mutta sitten sain yhteyden Cabotiin. Kuvittelin, että siitä kehittyisi elämäni suurin kaappaus.

— Minä varoitin sinua, Martin, Irja huomautti, — jos olisit uskonut minua, meidän ei olisi nyt pakko paeta.

von Markenfeld irvisti hänelle.

— Meillä ei ole mitään hätää. Olen siirtänyt rahamme brüsseliläiseen pankkiin. Meillä on yllin kyllin toistaiseksi!

— Niin kai, Rauta virkkoi. — Eikä teillä ole aikomustakaan palata. Tosin äsken vakuutitte miehillenne tulevanne takaisin huomenna. Mutta se oli tietysti valhe. Teitä ei kiinnosta vähääkään, miten apurienne käy.

Tikarilla leikkivä mies nauraa kihersi.

— Ei, se ei kiinnosta minua, hän myönsi. — Näitte kai salkkuni. Siinä minulla on luettelo koko joukosta. Sen viskaan mereen teidän perässänne. Sillä olen selvä noista ihmisistä. Pitäkööt itse huolen itsestään, jos kykenevät. Minä olen holhonnut heitä jo kyllin kauan. Eikä heistä ole enää hyötyä minulle, sen jälkeen kun he ovat täyttäneet sen käskyn, minkä viimeksi annoin heille. Haluatteko tietää, mikä se oli, mr Rauta?

— En.

Von Markenfeld kumartui vankinsa puoleen ilkkuen:

— Mutta se koskee läheltä teitä, mr Rauta. Kun te hetken kuluttua katoatte käsistä ja jaloista sidottuna jäiseen veteen, täytyy teidän viedä mukananne syvyyteen tieto, miten vaimonne ja lastenne on käynyt. Tällä hetkellä mieheni lähestyvät teidän kotianne, ajatelkaa sitä, mr Rauta! Eikä heillä ole mitään estoja naisten ja lasten käsittelyssä... Ahaa, tekään ette siis ole haavoittumaton! Olette kai kuvitellut olevanne voittamaton. Mutta nyt olette tavannut vahvempanne. Teidän olisi pitänyt etukäteen ottaa huomioon, että Ristilukin kosto kohtaa hirveänä sitä, joka nousee häntä vastaan!

Hän kiihtyi omista sanoistaan ja sähisi:

— Teidän katseessanne on yhä uhmaa, mr Rauta. Te unohdatte tikarini, jolla saatan helposti muuttaa kasvojanne. Luulenpa, että teenkin sen!

Irja syöksähti huudahtaen hänen luokseen ja tarrautui hänen kohotettuun käteensä.

— Ei, Martin! Sen jätät tekemättä! Riittää, että hän katoaa!

Laiha mies yritti kiroten vapautua hänen otteestaan. Mutta vaimo ei antanut periksi. Huohottaen he kamppailivat tikarista.

Äkisti he jäykistyivät paikoilleen.

Aivan läheltä oli kajahtanut jyrkkä komennus:

— Kädet ylös!

Ylietsivä Tahvola seisoi matkatavarasäiliön oven edessä pistooli kädessään. Nuori etsivä ilmestyi hänen selkänsä takaa niin ikään aseistettuna.

Von Markenfeld ja hänen vaimonsa tuijottivat heihin ällistyneinä. Sitten hämmästys vaihtui kauhistukseksi. Tikari putosi kilisten lattialle.

Irja sai vaivoin änkytetyksi:

— Keitä... keitä te olette?

Komea ylietsivä ojentautui täyteen pituuteensa vastatessaan jylhästi:

— Poliiseja!

Hän kääntyi toverinsa puoleen ja määräsi:

— Laurikainen, pane heille kummallekin käsiraudat. Minä päästän sillä aikaa tuomari Raudan köysistä.

Irja puri huuliaan ojentaessaan vaieten kätensä. Hänen miehensä ei liioin yrittänyt vastarintaa. Mutta kun käsiraudat napsahtivat hänen ranteisiinsa, hän päästi kimeän huudon:

— Overbrook! Kirottu nahjus! Overbrook!

Lentäjä ilmestyi ohjaushytin ovelle. Hän nyökkäsi rikosetsiville. Sitten hän kääntyi isäntänsä puoleen:

— Kutsuitteko te minua?

Von Markenfeld raivosi:

— Ettekö näe, Overbrook, mitä täällä on tapahtunut?

Pieni, hento mies virkahti kylmästi:

— Kyllä. Teidät on pidätetty. Vaimonne samoin.

— Miten te julkeatte puhutella noin minua, isäntäänne?

— En kehtaa enää sanoa: sir. Katsokaas, toverini ja minä olemme kunnon miehiä. Mutta me emme ole älyltämme niin yksinkertaisia kuin te äsken julistitte. Tähän koneeseen asennettiin viime yönä kuuntelulaitteet. Eivät ainoastaan poliisit kuulleet matkatavarasäiliöön jokaista sanaa, mikä täällä on lausuttu, vaan myös me omalle puolellemme. Vähempikin olisi riittänyt paljastamaan meille, että olemme tietämättämme olleet rikollisten palveluksessa.

Irja kysyi tiukasti:

— Kuka päästi nuo miehet koneeseen?

— Tietysti toverini ja minä, lentäjä vastasi. — Kukapa muu? Heillä oli selvät viranomaisten paperit.

Rauta oli saanut kätensä ja jalkansa vapaiksi. Hän ojenteli varovaisesti jäseniään, jotka olivat pahasti puutuneet.

— Se, mitä heillä oli kerrottavana isäntäväestänne, hän virkahti, tuntui kai uskomattomalta teistä, mr Overbrook.

— Aivan niin, sir, lentäjä vastasi. — Minä kysyin, että jos asiat olivat niin, miksi rikollisia ei pidätetä ilman muuta. Poliisit selittivät, että kysymys on tunnottomista murhaajista, joihin on vaikea päästä käsiksi, ellei heitä saada itse paljastamaan rikoksiaan. Ja he totisesti paljastivatkin!

— Niinpä kääntäkää kone, mr Overbrook, Rauta sanoi. — Pyytäkää toverianne sähköttämään Malmin lentokentälle, että laskeudumme sinne. Minun on laadittava toinen sähke ylipoliisipäällikölle.

Lentäjä teki kunniaa ja poistui omalle puolelleen.

Tahvola puhutteli Rautaa äänessään syvää kunnioitusta:

— Minulta oli pudota silmät päästä, kun sain teidän ohjekirjeenne, tuomari. Mutta kuten käsky oli, olemme sanatarkasti noudattaneet sitä. Mistä kummasta te ennakkoon tiesitte kaiken? Hirmuista uhkapeliä te kuitenkin pelasitte.

Von Markenfeld oli lamaan lyötynä vaipunut etuistuimelle. Kun kone kääntyi jyrkästi palatakseen, hän lysähti kokoon ja purskahti hillittömään itkuun.

Irja oli istunut jäykin kasvoin viereisellä tuolilla. Nyt hän tiuskasi:

-— Tappio! Niin, Martin, täydellinen tappio! Eikö sinussa ole miestä kantamaan sitä edes ulisematta?

Nyyhkytykset vavisuttivat pitkää, laihaa miestä entistä pahemmin.

Vaimo silmäsi häneen halveksivasti. Sitten hän suuntasi katseensa jäykästi eteen päin. Hän mutisi puoliääneen:

— Ah, millainen raukka! Millainen inhottava raukka.

Sen jälkeen hän ei lausunut sanaakaan. Selkä suorana ja pää ylpeästi pystyssä hän istui liikkumatta paikallaan.

Rauta ei liioin puhunut. Huoli perheestä jäyti häntä.

Kun lentokone laskeutui Malmin kentälle ja pysähtyi päärakennuksen lähettyville, poliisiketju ympäröi sen heti.

Rauta laskeutui ensimmäisenä maahan.

Tuomari Matikainen riensi puristamaan hänen kättään.

241

— Te... te olette suurenmoinen! Sallikaa minun onnitella ja kiittää teitä.

Hän puhui lämpimästi. Mutta tummat, nelikulmaiset kasvot kuvastivat ennen kaikkea tyrmistystä.

— Sain sähkeenne puolisen tuntia sitten, hän jatkoi. — Taivaan nimessä, millaisen järkytyksen se tuottikaan minulle henkilökohtaisesti. Että Irja Laantila...! Vaimolleni on oleva hirveä isku, että hänen serkkunsa...

Rauta keskeytti hänen valituksensa:

— Perheeni...?

Ylipoliisipäällikkö rauhoitti häntä:

— Kaikki hyvin, sillä taholla. Kuusimiehinen lurjusjoukko tuli talonne luo kyllä paukuttelemaan. Mutta me yllätimme heidät, ja koko roikka pidätettiin. Olisittepa ollut näkemässä...!

Rauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli nähnyt tutun auton pyyhältävän avoimesta veräjästä vinhaa vauhtia kentälle. Kun se ulvovin jarruin pysähtyi, Martti-poika ryntäsi ensimmäisenä ulos. Inkeri seurasi häntä.

— Isä, isä! poika huusi niin että raikui. — Äiti on ainutlaatuinen ajaja! Sinä et ole varmasti saanut koneesta koskaan irti sellaista vauhtia kuin äiti nyt.

Inkeri ei näyttänyt olevan yhtä haltioissaan. Hän hymyili kyynelten lävitse sanoessaan:

— Pelkään tehneeni tyhmyyksiä, Kaarlo. Ainakin kolme liikennepoliisia merkitsi automme numeron muistiin.

Rauta sulki heidät molemmat syleilyynsä.

Tullessaan vaunun luo hän havaitsi kotoisia vastaanottajia olevan enemmänkin. Takaistuimella Mari pöyhisteli leveänä, ja hänellä oli pienokainen sylissään. Tuikeasti hän tervehti isäntäänsä:

— Vai niin, sitä tultiin sentään takaisin! Sen minä vain sanon tuomarille, että nyt tämä häly ja melske saa taas kerrakseen riittää. Onkos se nyt laitaa, että jumalattomalla menolla pannaan alttiiksi vanhan ihmisen ja Tytti-raukankin henki? Ja minkä vuoksi? Tyhjän tautta!

Nauraen Rauta puristi iäkkään palvelijattaren kättä.

— Siinä Mari on oikeassa. Kerrankin!