[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpSsR_f2dN49FZdBRdcH1e5tSAHPPAQYhg7vCUodJEcA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3545,"Ristilukin arvoitus","Helanen, Vilho",1899,1952,"3545-helanen-vilho-ristilukin-arvoitus","3545__Helanen_Vilho__Ristilukin_arvoitus","Salapoliisiromaani","romaani",[],[],"fi",1949,null,52865,340935,true,[],[],[],"Salapoliisiromaani seuraa tuomari Kaarlo Rautaa, joka päätyy selvittämään hämärää rikostapausta. Tarina alkaa perheidyllistä, mutta pian ylipoliisipäällikön huolet ja salaperäinen Ristilukki johdattavat lukijan jännityksen äärelle.","Vilho Helasen 'Ristilukin arvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3545. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","RISTILUKIN ARVOITUS\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1949.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nYLIPOLIISIPÄÄLLIKKÖ ON HUOLESTUNUT.\n\n\nNuori herra Martti Rauta nojaili oven pieleen tarkaten korkean\nseinäpeilin ääressä pukeutumistaan viimeistelevää hentoa naista.\nPitkä, siniharmaa puku teki täyttä oikeutta kauniille vartalolle.\nKattokruunusta lankeava valo sai vaaleat hiukset sädehtimään kultana.\n\n— Äiti, sinä olet tyylikäs.\n\nInkeri-rouva käännähti hymyillen poikaansa.\n\n— Seisotko sinä arvostelemassa äitiäsi?\n\nTotisina pojan harmaat silmät kohtasivat sinisilmien lämpimän katseen.\nHänestä äidillä ei ollut oikeutta lyödä kaikkea aina leikiksi.\nPuoliääneen hän mutisi:\n\n— Pyydän anteeksi.\n\nInkeri tuli hänen luokseen ja hipaisi hellästi hänen vaaleita\nhiuksiaan. Miten iso hän jo onkaan ja leveäharteinen, ilmetty isänsä!\nvälähti äidin mielessä.\n\n— Kohteliaisuuden lausumista ei tarvitse pyytää anteeksi, poikaseni.\nKukaan nainen ei loukkaannu sellaisesta. Ei, vaikka kohteliaisuus\ntulisi seitsenvuotiaan herrasmiehen huulilta. Juokse nyt kutsumaan\nMari-täti tänne.\n\nPojan kasvot olivat kirkastuneet. Hän lähti vitkastelematta. Äiti jäi\nhieman huolestuneena katsomaan hänen jälkeensä.\n\nTuomari Kaarlo Rauta tuli kylpyhuoneen puolelta. Lujapiirteisten\nkasvojen poskipäät kiilsivät parranajon jäljiltä.\n\n— Mikä hätänä?\n\n— Martti...\n\n— Tuottaako Pikku Jättiläinen sinulle huolta?\n\nInkeri silmäsi pitkään, ryhdikkääseen mieheensä ja huoahti:\n\n— En tiedä, onko hän enää kovinkaan pieni. Hän ilmestyi huomaamattani\ntähän ja säpsähdytti minut sanomalla, että minä olen tyylikäs.\n\nRauta nauroi.\n\n— Ja punastutti sinut. Niinkö? Poika oli aivan oikeassa. Nuoresta\ntytöstä sinä vielä kävisit.\n\n— Enpäs! Juuri äsken, tuossa peilin ääressä, minä huomasin... Tytin\nsyntymän jälkeen minä olen...\n\n— Loruja!\n\nInkeri hymyili.\n\n— Olkoon sitten. Mutta pidä nyt kiirettä. Muuten miesten ikuinen nurku\nnaisten viivyttelystä, kun on jonnekin lähdettävä, joutuu taas häpeään.\nTuleeko ylipoliisipäällikön illallisille kiintoisia vieraita?\n\nMies irvisti.\n\n— Kaikkea muuta!\n\nHän oli saanut solmukkeen sidotuksi ja oli juuri vetämässä smokkia\nylleen, kun Mari purjehti esiin.\n\nVanha palvelijatar hengitti raskaasti. Ilmeisesti hän oli ollut\nalakerrassa. Portaiden nousu ei ollut ikäihmiselle leikintekoa\nyleensäkään, saati sitten niin lihavalle kuin hän. Kiukkuisesti hän\ntuhahti kynnykseltä:\n\n— Vai niin! Tietysti taas ulos. Se on sitten jo kolmas kerta tällä\nviikolla.\n\nRauta piti parhaana jättää naiset keskenään selvittelemään asioitaan.\nOhi mennessään hän taputti Marin paksua poskea ja hymähti:\n\n— Mari kiltti, nyt onkin jo keskiviikko.\n\nIäkäs palvelijatar sinkosi isäntänsä perään:\n\n— Jos tuo oli olevinaan vitsi, niin sen minä tuomarille sanon, että se\noli kehno!\n\nLaskeuduttuaan talonsa alakertaan Rauta totesi, että hänen\ntyöhuoneessaan valot paloivat. Martti istui pöydän ääressä tutkien\ntietosanakirjaa.\n\n— Isä, miksei meillä ole koiraa?\n\n— Onhan meillä. Aivan verraton bulldoggi.\n\nPoika silmäsi kysyvästi isäänsä.\n\n— Et kai tarkoita Mari-tätiä?\n\nMoite soi äänessä.\n\n— Olisiko kovin paha, jos tarkoittaisin juuri häntä?\n\n— Olisi, isä. Mari-täti rakastaa meitä kaikkia. Äitiä hän on hoitanut\nihan pienestä pitäen. Ja nyt...\n\nRauta naurahti.\n\n— Ja nyt hän hemmottelee sinua sen kuin kerkiää.\n\nMartti punastui. Hän sulki kirjan. Huolestuneena hän tarkkasi isäänsä.\n\n— Etkö sinä pidä Mari-tädistä?\n\n— Tietysti pidän, poikaseni. Ehkä juuri siksi, että hän on kuin\nbulldoggi. Sekin irvistää, mutta vain pelkästä rakkaudesta... Nyt minun\non mentävä ajamaan auto tallista esiin. Näkemiin, poikaseni!\n\n— Näkemiin, isä! Toivottavasti äidillä ja sinulla on hauska ilta.\n\nAutossa Inkeri kysyi:\n\n— Keitä tapaamme Matikaisten luona?\n\nHe kääntyivät juuri hiljaiselta Stenbäckinkadulta vilkasliikenteiselle\nTopeliuksenkadulle kohti keskikaupunkia. Rauta joutui väistämään kahta\nkeskenään kilpaa ajavaa vuokra-autoa. Vasta selviydyttyään niistä hän\nvastasi:\n\n— Vain eräitä poliisimiehiä rouvineen.\n\n— Haluavatko he jotakin sinulta?\n\n— Kuka tietää? Esittäessään kutsunsa Matikainen vaikutti puhelimessa\naika huolestuneelta.\n\n— Mitä meillä rouvilla siellä sitten tehdään? Minä ainakaan en osaa\nlievittää ylipoliisipäällikön huolestuneisuutta.\n\n— Luullakseni Matikainen järjesti perhekutsut, koska minua on vaikea\nsaada yksin liikkeelle.\n\nInkeri hymähti:\n\n— Todellako? Minulla puolestani on sellainen käsitys, että kuulun\nlaiminlyötyjen vaimojen murheelliseen laumaan.\n\nRauta vaihtoi puheen aihetta:\n\n— Pikku Jättiläinen hämmästytti minuakin tänä iltana.\n\n— Niinkö? Toivottavasti hän ei sentään sanonut, että olet muhkea ja\nkoristeellinen näky.\n\n— Ei. Hän on kyllin tervevaistoinen säästääkseen kohteliaisuutensa\nyksinomaan naisille. Minulle hän hienovaraisesti yritti opettaa\nvanhojen ihmisten kunnioittamisen ja säädyllisen puhetavan hyveitä.\n\n— Voi, tiedätkö, Kaarlo? Esikoisemme on hurmaava ja niin —\ntarpeellinen! Meille molemmille olisi varmaan ollut parempi jäädä\nkotiin kuin juosta tällaisilla ikävillä kutsuilla.\n\nSinä iltana Inkeri kuitenkin koki yllätyksen. Hänellä ei ollut lainkaan\nikävä.\n\nIsäntä, tanakka, lyhyenläntä tuomari Matikainen, joka saattoi\nInkerin pöytään, osoittautui omalla jäyhällä tavallaan erinomaiseksi\nseuramieheksi. Hänen tummat, ikään kuin kirveellä veistetyt kasvonsa\nsäteilivät hyväntuulisuutta, kun hän tasapuolisesti jakoi huomiotaan\npöytänaapurinsa ja toisella puolellaan istuvan kookkaan, mustatukkaisen\nrouva Puron kesken.\n\nInkeri pani ihaillen merkille, miten vaivattomasti emäntä hoiteli\nkeskustelun lankoja soikeassa pöydässä samalla kuin valvoi tarjoilua.\nRouva Matikaisen pyöreähkössä, vaaleassa olemuksessa oli valloittavaa\nnaisellista viehkeyttä ja tartuttavaa iloisuutta. Poliisikomentaja\nPurokin — pienikokoinen, pyöreäkasvoinen koleerikko — vaikutti\nlämmenneeltä. Tämän tästä hän kumartui säteilevän pöytädaaminsa puoleen\nylen huomaavaisena, piittaamatta vaimonsa nuhtelevista katseista.\nNäiden kahden naisen välissä istuen Rauta tyytyi viileän huomioitsijan\nosaan.\n\nIllan epäsuhtaisin pari oli sijoitettu poliisikomentajan ja Inkerin\nväliin. Runoilijatar Irja Laantila, emännän serkku, oli pitkä,\nhauskan näköinen tyttö, jolla oli kuparinväriset kiharat ja ilkkuvat,\nruskeat silmät. Kiusoitellen hän yritti kerran toisensa jälkeen vetää\nkeskusteluun mukaan umpimielisen, kömpelön kavaljeerinsa. Tuomari\nKoltta oli murheellisen pieni ja väritön ja näytti itsekin olevan\ntuskallisen tietoinen siitä. Kun tyttö puhutteli häntä, hän punastui\nja puraisi huultaan. Haaleat silmät räpyttelivät lasien takana\npelästyneinä ja epäluuloisina hänen yrittäessään muovata jonkinlaista\nvastausta.\n\nKeskustelu hyppelehti huolettoman pinnallisena aiheesta toiseen.\nPuheltiin alkutalven konserteista, ensi-illoista ja taidenäyttelyistä.\nMiehet väittelivät hetken maan taloudellisesta tilanteesta. Mutta pian\nemäntä palautti keskustelun taiteeseen. Joulukirjallisuuden yleistaso\nantoi pitkäksi aikaa aihetta mielipiteiden vaihtoon. Seuraavan kesän\nolympialaisiakin kosketeltiin. Ei mikään ilmaissut, että seurueen\nkaikki herrat olivat poliisimiehiä — paitsi ehkä se, että tarkoin\nvarottiin puuttumasta politiikkaan.\n\nJälkiruoan aikana keskustelu hajaantui pöytänaapurusten väliseksi.\nTuomari Koltta totesi sen hätääntyen. Hän silmäsi avuttomasti neiti\nLaantilaan. Tämä hymyili hänelle kiusoittelevasti. Yrittäköön mies\nkerrankin keksiä jotakin sanottavaa!\n\n— Hm... Olen jossakin yhteydessä nähnyt teidän nimenne... Hm... En vain\nmuista nyt, missä... Hm...\n\nTyttö purskahti nauruun, joka sai muut tarkkaamaan heitä.\n\n— Tuo ei ollut kovinkaan kohteliasta! »Jossakin yhteydessä.» Minähän\nolen runoilija!\n\nKoltta pudisti neuvottomana päätään.\n\n— Minä... hm... en lue runoja. Hm... Mutta nimenne olen nähnyt... hm...\n\nIrja Laantila sutkautti:\n\n— Huh, te saatte minut vallan värisemään, tuomari. En toki liene Valpon\nsuuressa valvottavien kortistossa! Sen talon herrojahan te olette.\nMinun muistini on, nähkääs, parempi kuin teidän. Muistan sellaistakin,\nmillä ei ole mitään tekemistä yleissivistyksen kanssa!\n\nTuomari Koltta sai kakun palan vääräänkurkkuun ja oli tukehtua.\n\nEmäntä antoi merkin nousta pöydästä.\n\n— Luullakseni päästämme herrat jo grogilasiensa ääreen. Ne odottavat\nmieheni työhuoneessa. Meillä naisilla ei kuitenkaan ole mitään\nsitä vastaan, jos joku herroista välillä pistäytyy meidän luonamme\nkahvipöydässä.\n\nSeurue hajaantui.\n\nNaisten puolella rouva Matikainen nuhteli lempeästi serkkuaan:\n\n— Olisit voinut jättää Valpon kortiston mainitsematta.\n\nIrja Laantila kohautti huolettomasti olkapäitään.\n\n— Hän olisi voinut jättää sanomatta, että hm... hän on jossakin\nyhteydessä nähnyt minun nimeni... hm... Ja sinä, rakas ystävä,\nolisit saattanut etukäteen ilmoittaa, että saisin tuon rotan\npöytänaapurikseni. Silloin en olisi lainkaan tullut.\n\n— »Rotan»! emäntä kauhistui. — Millaisia sanoja sinä käytät!\n\n— Oh, serkku hymähti, voisin käyttää vielä voimakkaampia. Minä,\nnäetkös, tunnen Koltan tragedian. Toveriensa narraamasta koulupojasta\ntohvelisankariin asti.\n\n— Sinä olet tänä iltana aivan mahdoton, rouva Matikainen hätäili. —\nPidä toki hiukan kurissa kieltäsi.\n\n— Miksi? runoilijatar kysäisi. — Minä en ole korkean virkamiehen vaimo.\nOlen vapaa kuin taivaan lintu. Vapaa myös sanomaan asioita niiden\noikeilla nimillä.\n\nEmäntä kääntyi rouva Raudan puoleen:\n\n— Onko teidän miehellänne nykyisin suuria juttuja esillä?\n\nInkeri pudisti päätään. Hän ei ehtinyt vastata, kun Irja Laantila jo\nhuudahti välittömästi:\n\n— Siinä onkin sitten tämän illan toinen äärimmäisyys! Voimakas, upea ja\nlahjakas. Ainakin häntä väitetään myös lahjakkaaksi.\n\nRouva Puro puuskahti melkein kiukkuisesti.\n\n— Ja kaiken lisäksi rikas. Se on suorastaan liikaa — yhdelle!\n\n— Sinäkin, Elli, rouva Matikainen valitti. — Olettepa te kaksi nyt\nsotaisella tuulella.\n\n— Minä yhdyn rouva Puroon, Irja Laantila ilmoitti.\n\n— Se _o n_ liikaa hyvää yhdelle. Sellainen täydellisyys ei ole enää\nhauskaakaan. Pikemminkin yksitoikkoista ja ikävää. Tunnustakaa pois,\nrouva Rauta.\n\nInkeri naurahti:\n\n— Minä en ole ehtinyt ikävystyä. Meidän elämässämme on ainakin näihin\nasti ollut yllin kyllin jännittävyyttä.\n\n— Naistenko vuoksi? runoilijatar uteli.\n\n— Ei, vaan rikollisten.\n\n— Huh! Naiset olisivat paljon kiintoisampia vihollisia.\n\n— Ainakin vaarattomampia.\n\n— Älkää sanoko niin, rouva Rauta, Irja Laantila varoitti.\n\n— Jos minulla olisi rakkaan serkkuni kyky loistaa naisellisella\nviehkeydellä, niin tekisin rynnäkön. En hellittäisi, ennen kuin saisin\nryöstetyksi miehenne vuorokaudeksi.\n\n— So, so, rouva Puro paheksui. — Vuorokaudessa on yökin. Taidatte\nunohtaa sen, neiti.\n\n— En toki! tyttö torjui ilkamoiden. — Kuvitteletteko te, että vasta\nvihkisormus antaa naiselle rohkeutta ajatella miestä ja yötä samassa\nyhteydessä?\n\nInkeri tarkkasi häntä sivusta. Tytössä oli jotakin ylipingoittunutta.\nMutta virkistävä hän oli ja tavallaan viehättäväkin.\n\nEmäntä virkahti hieman avuttomasti:\n\n— Niin, sinähän olet runoiiijatar.\n\nIrja Laantila nauroi.\n\n— Vieläpä sangen moderni runoilija! Mikset kerro arvoisille rouville\nsaman tien, että äitini itki, kun kokoelmani ilmestyi? »Että minun\npikku Irjani on kirjoittanut nämä!» hän vaikeroi. Jo runojeni\nvapaamittaisuus kauhisti häntä. Sisällöstä puhumattakaan!\n\n— Nuoren tytön kirjoittamiksi ne olivatkin kummallisia, emäntä\nhuomautti. — Oudon alastomia runoja.\n\nSerkku taputti ihastuneena käsiään.\n\n— Nyt minun runoilijan itserakkauteni on saanut täyden hyvityksen pikku\nKoltan tietämättömyyden antamasta kolhaisusta, hän säteili. — Puhutaan\njo muusta. Olivatko rouvat talven ensimmäisessä muotinäyttelyssä? Minä\nolin. Se oli elämys!\n\nSitä tietä keskustelu siirtyi pukuihin.\n\nHerrojen puolella tunnelma oli aivan toisenlainen.\n\nRauta ja Puro olivat isännän kera asettuneet tupakkapöydän ympärillä\noleviin syviin nojatuoleihin. Koltta oli valinnut itselleen kovan\nistuimen. Kaiketi siksi, Rauta päätteli, ettei vaikuttaisi kovin\npieneltä. Sitä paitsi hän oli vetäytynyt hieman syrjään toisista. Ikään\nkuin valvomaan, mitä tapahtui ja niistä puhuttiin.\n\nJo isännän ensimmäisistä sanoista Rauta oli päässyt selville illan\nsuunnitelmasta. Tarkoituksena oli ilmeisesti kysyä hänen neuvoaan\njohonkin probleemiin nähden. Matikainen vaikutti innokkaalta pääsemään\nasiaan käsiksi. Puro sen sijaan hangotteli vastaan puhuen itsepäisesti\nLontoosta, johon hän toivoi kesällä pääsevänsä.\n\nRauta hymyili. Hän tunsi poliisikomentajan. Varmasti tämä oli\nviimeiseen asti vastustanut Raudan puoleen kääntymistä, nyt niin\nkuin aina ennenkin. Hänen mielestään neuvon pyytäminen sivulta oli\nvakinaiselle poliisille alentavaa ja samalla tarpeetonta. Ihastuttavan\nemännän vieressä istuessaan hän oli unohtanut, että esimies oli\nmäärännyt hänet nielemään tuon karvaan kalkin. Mutta nyt hän muisti sen\nsitä selvemmin ja pyristeli epätoivoisesti vastaan.\n\nYlipoliisipäällikkö rykäisi merkitsevästi.\n\n— Kuulehan, veli Puro. Meitä ei suuresti kiinnosta kysymys, miten\nkesäisen Lontoon matkasi käy. Voimme ottaa maljan sen unelmasi\ntäyttymiseksi, että Elli-rouva päästää sinut matkustamaan\nolympialaisiin yksin. Mutta sitten siirrymme tähdellisempiin asioihin.\n\nHerrat maistoivat laseistaan. Poliisikomentaja murahti, mutta ei\nuskaltanut harata enää vastaan. Hän sytytti sikarin ja vetäytyi\nsavupilvien taa.\n\nMatikainen kääntyi Raudan puoleen.\n\n— Helsinkiin saapuvat ulkomaalaiset laivat antavat aihetta huoleen.\n\nÄänenpaino ilmaisi enemmän kuin sanat. Rauta totesi, että\nylipoliisipäällikkö oli hermostunut.\n\nKun toinen ei sanonut mitään, Matikainen jatkoi:\n\n— Vaarallisia voimia on noiden laivojen ympärillä liikkeellä. Niin\npahoja, että Helsinki on saamaisillaan kansainvälistä mainetta\nuutena »vaarojen satamana». On viittailtu jo siihen, että erinäiset\nteollisuudellemme ja kansanhuollolle välttämättömät lastit saattavat\njäädä vieraisiin satamiin, ellemme pysty paremmin suojaamaan ulkolaisia\nmerimiehiä täällä.\n\nRauta huomautti:\n\n— Tuosta kaikesta ei sanomalehdissä ole mainittu mitään.\n\nPuro puuskahti myrkyllisesti:\n\n— Niin hiton typeriä eivät sentään lehtimiehetkään...\n\nKäskevällä kädenliikkeellä ylipoliisipäällikkö katkaisi alaisensa\npurkauksen.\n\n— Sanomalehdet ovat saaneet ohjeensa, hän selitti. — Syksyllä oli\nkyllä pari pientä uutista ulkolaisiin merimiehiin kohdistuneista\nryöstöistä. Ne tapahtuivat kuitenkin viikkojen väliajoin. Eikä miehille\nsattunut sen kuin kummempaa kuin mikä on mahdollista niissä tahansa\nsatamakaupungissa. Nyt sen sijaan...\n\nKun hän keskeytti, Rauta kysyi:\n\n— Nyt sen sijaan...?\n\n— Toissa viikolla kolkattiin kaksi ja viime viikolla jälleen kaksi,\nMatikainen kertoi. — Heidät löydettiin aamuyön tunneilla eri puolilta\nkaupunkia. Ja heitä oli lyöty lujasti. Kaikki neljä ovat vielä\nsairaalassa. Ainoankaan kertomuksista ei ole saatu mitään johtolankaa\ntihutyön tekijäin jäljille pääsemiseksi. Se oli alku.\n\n— Entä millainen loppu on?\n\n— Lopusta emme tiedä vielä, ylipoliisipääliikkö virkahti raskaasti,\n— Jo nytkin on jouduttu hirvittävän pitkälle. Viime sunnuntai-aamuna\nlöydettiin erään amerikkalaisen laivan neljäs perämies — nuorukainen\nvielä — Sörnäisten rannasta. Häntä oli ammuttu läpi sydämen.\n\nÄänettömyys laskeutui huoneeseen. Rauta rikkoi sen viimein:\n\n— Eikö tässäkään tapauksessa saatu mitään johtolankoja?\n\n— Ei. Emme tiedä edes, missä kaupungin osassa murha on suoritettu.\nSattui näet niin, että vartiokonstaapeli oli kulkenut ruumiin\nlöytöpaikan sivu vain tuntia aikaisemmin eikä siinä silloin ollut\nmitään. Lääkärit taas totesivat nuorukaisen olleen löydettäessä\nkuolleena ainakin kuusi tuntia. Poikaparka oli ammuttu jossakin muualla\nja sitten kuljetettu Sörnäisten rantaan.\n\n— Entä jäljet?\n\n— Niitä ei ollut. Murhaajat olivat olleet viekkaita. Sitä paitsi heillä\noli onnea. Aamuyöstä alkoi sellainen lumentulo, että se olisi lakaissut\nlyhyessä ajassa umpeen kuorma-autonkin jäljet.\n\n— Mitä nuorukaisen lauantai-iltaisista puuhista tiedetään?\n\n— Vähän, kovin vähän, Matikainen huokasi. — Hän oli lähtenyt kello\n15:n maissa Jätkäsaaren laiturissa olevalta laivaltaan. Toinen\nperämies oli kiusoitellen huomauttanut, että matka tytön luo taitaa\nolla edessä, koska poika on laittautunut koreaksi. Hän oli tarjoutunut\ntoverinsa oppaaksi, tämä kun lähti ensimmäistä kertaa täällä maihin\neikä ollut ennen käynyt Helsingissä. Nuorukainen oli kuitenkin\njyrkästi torjunut ja lähtenyt yksin. Hänen senjälkeisistä puuhistaan\nei tiedetä mitään, ennen kuin hänen ruumiinsa löytyi. Murha olisi\njoka tapauksessa herättänyt hälyä. Kaiken onnettomuutemme kukkuraksi\nhän oli erään vaikutusvaltaisen newyorkilaisen perheen nuorin poika.\nUlkoasiainministeri on hermostunut. Ja sisäasiainministeri vaatii, että\njuttu on selvitettävä kiireimmiten.\n\nOli ilmeistä, että herrojen ministerien hermostuneisuus oli tarttunut\nylipoliisipäällikköön. Hän tuhahti:\n\n— »Selvitettävä kiireellisesti.» Helppo sanoa!\n\nSamassa hän muisti valtiollisen poliisin edustajan läsnä olon ja\nvilkaisi Kolttaan. Lievä puna kohosi otsalle, kun hän huomasi tämän\nrypistävän kulmiaan. Hän yritti parantaa:\n\n— Tietysti me teemme parhaamme. Mutta taivaan nimessä — mitä?\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nPOLIISIKOMENTAJA LYÖ PÖYTÄÄN VALTTINSA.\n\n\nYlipoliisipäällikkö Matikainen toisti:\n\n— Mitä? Niinpä niin, mitä teemme?\n\nHän silmäsi vuoronperään kolmea vierastaan. Kun kukaan heistä ei\nvastannut, hän jatkoi tuskastuneena:\n\n— Tässä murhajutussa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, mistä kiinni\ntarttuisi. Rauta, mistä te aloittaisitte?\n\nPuhuteltu havaitsi ivallisen hymyn nousevan poliisikomentajan ohuille\nhuulille. Ilmeisesti Puro kaikesta huolimatta tuntee olevansa\nvahvemmalla puolella, Rauta päätteli.\n\nVarovaisesti hän virkahti:\n\n— Ennen muuta kuuntelisin, mitä tuomari Ahvenistolla on kerrottavana.\nRikospoliisin päällikkönä hän on varmaan päässyt tutkimuksissa jo\njoihinkin tuloksiin.\n\nMatikainen meni hämilleen.\n\n— Ahvenisto ei ole mukana tässä. Hänellä on toinen suuri juttu kesken.\nKansanhuollossa havaittu kavallus...\n\nSelitys ei tyydyttänyt Rautaa.\n\n— Jos kerran nuoren amerikkalaisen murhan selvittämistä pidetään\nkiireellisenä, ei ole mitään järkeä siinä, että poliisilaitoksen\ntaitavin rikostutkija jätetään siitä syrjään.\n\nTuomari Koltan hailakat silmät välähtivät.\n\n— Herra sisäasiainministerillä on... hm... oma käsityksensä tuomari\nAhveniston sopivaisuudesta tutkia juttua, johon voi liittyä... hm...\narkaluontoisia ulkopoliittisia ongelmia. Siksi hänen esimiehensä ovat\nsaaneet... hm, määräyksen ottaa tutkimusten johdon käsiinsä.\n\nYlipoliisipäällikkö pani huolestuneena merkille Raudan kasvojen\nsynkkenemisen. Hän kiirehti suostuttelemaan:\n\n— Tiedän, miten suuren arvon te annatte Ahvenistolle ja hänen\nammattitaidolleen. Mutta olipa hän mukana tai ei, sen ei pitäisi\nvaikuttaa keskustelumme jatkumiseen. Kysymyksessä on salaperäinen\nmurha, toistaiseksi ratkaisemattomalta näyttävä ongelma. Sellainen\nkiinnostanee toki teitä.\n\nRauta hymähti. Matikainen osasi kieltämättä vetää oikeasta langasta.\n\n— No hyvä, mutta silloin herrojen pitäisi selittää hieman satamissamme\nvallitsevaa tilannetta, josta en tiedä mitään.\n\nMatikainen huoahti helpotuksesta.\n\n— Sehän on selvää. Puro tuntee ne asiat.\n\nPoliisikomentaja murisi tyytymättömänä:\n\n— Minä? Sain äsken sen käsityksen, ettei minulla ole sananvaltaa tässä\nkeskustelussa.\n\n— Tyhmyyksiä! ylipoliisipäällikkö tuimeni. — Tämä on yhteinen\nneuvonpito. Ja juttu koskee sinua lähemmin kuin ketään muuta meistä.\n\n— Miksi et sitten jätä sitä minun hoidettavakseni? Puro kiukutteli. —\nSinä et välittänyt edes kuulla, mitä olemme asiassa tehneet. Niin kiire\nsinulla oli tämän »neuvottelun» järjestämiseen. Minä luulin tapaavani\ntäällä sellaisen ihmemiehen, joka loihtii tyhjästä esiin ratkaisun kuin\ntaikuri kyyhkysiä hatustaan.\n\nMatikainen katsahti huolestuneena Rautaan. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt\nolevan milläänkään häneen kohdistetusta piikistä. Hän hymyili vain\nhuvittuneena.\n\nPoliisikomentaja vaistosi, että tässä vaiheessa ei ollut hyvä mennä\npitemmälle. Siksi hän taipui:\n\n— Mutta jos minun tietojani tarvitaan, niin olkoon menneeksi. Kysykää\nvain.\n\nRauta aloitti:\n\n— Vielä ainakin vuosi sitten satama-alueet olivat sivullisilta\nsuljetut. Nyt ne eivät kai enää ole?\n\n— Eivät, Puro vastasi mielenosoituksellisen lyhyesti.\n\nYlipoliisipäällikkö ryhtyi täydentämään:\n\n— Liikkuvan poliisin miehet valvoivat ennen, ettei asiattomia päässyt\nlaivojen lähettyville. Viime syksynä valvonta kuitenkin lopetettiin\nmäärärahojen puutteessa. Siitä on ollut paljon harmia. Olemmekin\nesittäneet, että järjestyksen palauttamiseksi valvonta uusittaisiin.\nToiveita on siihen pääsemisestä, mutta vasta keväällä. Nyt tilanne\non sellainen, että kun tullitarkastus on satamaan tulleella laivalla\nsuoritettu, tie sieltä ja sinne on vapaa. Eräs osa Helsingin\nvilliintynyttä nuorisoa käyttää hanakasti tuota vapautta.\n\nTuomari Koltta puuttui odottamatta keskusteluun:\n\n— Siksi kaupunkiin virtaa... hm... salakuljetettua kahvia, teetä,\nsuklaata, nylonsukkia...\n\nHän oli juuri pistänyt savukkeen huuliensa väliin. Parastaikaa hän\ntyönsi »Camel»-pakkausta takaisin taskuunsa. Rauta vilkaisi siihen\nmerkitsevästi ja hymähti:\n\n— Ja amerikkalaisia savukkeita...\n\nKoltta lehahti punaiseksi. Ylipoliisipäällikkö riensi hänen avukseen:\n\n— Ei tuon tarvitse olla salakuljetettua tavaraa. Kun tulli sinetöi\nlaivassa muun muassa tupakkavarastot, jätetään kutakin miestä kohden\n200 savuketta satamassa viipymisen ajaksi. Moni heistä myy sitten\nosuutensa saadakseen meidän rahaamme.\n\nRauta naurahti.\n\n— Tuollaisella valtamerien kyntäjällä saattaa olla nelisenkymmentä\nmerimiestä. Heillä on siis laillisia savukkeita 400 pakkausta\nlaivaa kohden. Ja kuitenkin melkein jokaisen helsinkiläisravintolan\neteisvahtimestareilla on amerikkalaisia savukkeita myytävänä. Minä\nostan heiltä säännöllisesti.\n\n— Minä sanoinkin vain, ettei kaikkien savukkeiden tarvitse olla\nsalakuljetustavaraa, Matikainen puolustautui. — Tietysti merimiehillä\non varastonsa. Pannuhuoneen vesitankeissa, jotka näyttävät\navaamattomilta, mutta joiden välipohjilla lepää paljon vettä kalliimpaa\ntavaraa. Konehuoneen kivihiilivarastojen kätköissä. Eräissä kannella\nlojuvissa, näennäisesti viattomissa lepuuttajissa, joita ei milloinkaan\nkäytetä suojaamaan laivan sivua hankautumasta laituriin. Sitä paitsi\nlaivoissa on muitakin mainioita kätköpaikkoja, meikein rajattomiin.\nTullitarkastus on siksi ylimalkainen, ettei niitä kaikkia voida löytää.\n\n— Alan ymmärtää, Rauta huomautti, miksi ulkolaisilla merimiehillä on\nvaraa istua kalleimmissakin ravintoloissamme.\n\n— Ja heidän kanssaan asioivalla villiintyneellä helsinkiläisnuorisolla\nmyös, Matikainen lisäsi.\n\n— Eikö siis mikään estä heitä tuomasta arvokkaita saaliitaan maihin?\nRauta kysyi.\n\nPoliisikomentaja tuhisi:\n\n— Päiväsaikaan on laivan laskusillalla tullivartija. Öisin on\nsatama-alueella kolme tai neljä vartijaa suojaamassa ulkosalla olevaa\nlastia. Heidän velvollisuutenaan on pitää silmällä myös liikehtimistä\nlaivojen ympärillä.\n\n— Sitä kampaa ei voi sanoa kovinkaan tiheäksi, Rauta virkahti.\n\nPuro kohautti olkapäitään ja murahti:\n\n— Poliisilla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.\n\nHetkisen oli huoneessa hiljaista. Ylipoliisipääliikkö katsoi odottavana\nRautaan. Tämä näytti miettivän kuulemaansa. Sitten hän sanoi:\n\n— Ei ollut siis lainkaan kummallista, ettei nuori amerikkalaisenne\ntarvinnut toista perämiestä oppaakseen lähtiessään kaupungille. Hän oli\nvoinut solmia tuttavuuksia helsinkiläisnuorison kanssa jo sitä ennen,\nlaivallaan.\n\n— Epäilemättä, poliisikomentaja myönsi happamesti. — »Ambrose» saapui\nJätkäsaaren rantaan torstaina. Ja jo samana iltana parikymmentä poikaa\nja tyttöä ryntäsi sinne. Seuraavana iltana heitä oli vielä enemmän.\n\n— Eikö kukaan laivalla pannut merkille, kenen kanssa neljäs perämies\nkeskusteli?\n\n— Ei, Puro ilmoitti. — Muutenhan juttu olisikin saatu luistamaan.\nMinä kävin itse kuulustelemassa päällystöä. Tämä nuori Guy Cornplow\ntuntuu olleen umpimielinen ja toisista erillään pysyttelevä. Molemmat\nviimeiset iltansa hän oli oleillut etupäässä omassa hytissään. Eikä\nkenelläkään hänen tovereistaan ollut asiaa sinne. Mitä siellä tapahtui,\nei siis tiedetä.\n\nTuomari Koltta virkahti sivusta:\n\n— Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo Cornplow oli mahdollisesti...\nhm... vakooja?\n\nRauta hymyili. Molemmat toiset olivat kuin eivät olisi kuulleet\nvaltiollisen poliisin edustajan vuorosanaa. Tämä jatkoi itsepäisesti:\n\n— Niin... hm... Eikö hänestä sanottu: »umpimielinen ja toisista\nerillään pysyttelevä»? Sellaiset tyypit me... hm... tunnemme.\n\nEpäilemättä tunnette, Rauta mietti. Määritelmä sopi puhujaan\nitseensäkin.\n\nKun kukaan ei vieläkään puhunut, Koltta lisäsi;\n\n— Joka tapauksessa me ryhdymme... hm... omia teitämme ottamaan selvää\nasiasta.\n\nMatikainen virkahti kuivasti:\n\n— Sopiihan se.\n\nPoliisikomentaja vaikutti kiukustuneelta. Oma-aloitteisesti hän ryhtyi\nselittämään:\n\n— Tietysti on olemassa se mahdollisuus, että Cornplow lähti\npäämäärättä harhailemaan kaupungille. Mutta siinä tapauksessa olisi\nluullut hänen pistäytyneen sisälle siellä täällä. Tiedusteluja on\nsuoritettu kaikissa Hietalahden puolen kahviloissa ja kuppiloissa\nsekä useimmissa keskikaupungin ravintoloissa. Ainoassakaan ei kukaan\npalveluskunnasta muista hänen näköisensä vieraan käyneen. Tuntuu niin\nollen todennäköiseltä, että hän sai joltakin laivalle tulleelta pojalta\ntai tytöltä osoitteen, joka muodostui hänelle kohtalokkaaksi.\n\nRauta nyökkäsi. Päätelmä vaikutti oikeaan osuvalta.\n\n— Mitä aineksia, hän tiedusteli, tuo ulkolaisilla laivoilla asioimassa\nkäyvä nuorukais- ja neitosjoukko oikein on?\n\nYlipoliisipäällikkö huoahti:\n\n— Sellaista liian varhain kypsynyttä ja kodin holhoukselle palttua\nantavaa nuorisoa. Parinkymmenen maissa olevia ja sitäkin nuorempia.\n\n— Pojat ovat yleensä koulun käyntinsä keskeyttäneitä, Puro lisäsi. —\nToiset heistä ovat päivisin työssä. Toiset taas tuntuvat heittäytyneen\nkokonaan ulkolaisbisniksensä varaan. He ansaitsevat hyvin.\nEnglantia heistä solkkaa ukko kuin ukko, mutta ainoastaan ani harva\nkunnollisesti. Kielitaidossa heidän keiliensä tytöt ovat huomattavasti\nparempia.\n\n— Ja ovatko tytöt samaa laatua, Rauta kysyi, puoleksi irtolaisia?\n\n— Osittain. Joukossa on kuitenkin myös koululaisia ja konttorineitosia.\nYleensä he ovat hauskan näköisiä ja hyvin pukeutuvia. Katunaisia ette\nsiitä joukosta tapaa. Silti minä en menisi takuuseen noiden tyttösten\nneitseellisyydestä.\n\n— Niistä piireistä on tietysti etsitty perämies Cornplowin jälkiä tuona\nkohtalokkaana iltana? Rauta tiedusteli.\n\n— Tietysti! poliisikomentaja kivahti. — Mutta ei ole löydetty, vaikka\nolemme kuinka seuloneet tuota »laivaston vastaanottokomiteaa». Jos\nhaluatte, voin antaa teille satakunta nimeä ja osoitetta. Sittenpä\nsaatte välitöiksenne koetella hampaitanne niihin pähkinöihin!\n\nTuomari Koltta innostui:\n\n— Antakaa meille se... hm... luettelo. Meillä on omat keinomme saada\nharvapuheisetkin... hm... avomielisiksi.\n\n— Kernaasti, Puro sanoi hymähtäen. — Olen kuitenkin valmis lyömään\nvetoa, ettette saa heistä mitään irti. Teidän tavalliset asiakkaanne,\nkaikenkarvaiset nallipyssysalaliittoiaiset, ovat pelkkää voita näiden\ngraniittikivien rinnalla.\n\nRauta hämmästeli poliisikomentajan ylimielistä puhetapaa: Ilmeisesti\npikku mies ei tuntenut yhtä pelokasta kunnioitusta kuin esimiehensä\nläsnä olevaa mahtavan laitoksen edustajaa kohtaan. Se nosti hänen\narvoaan Raudan silmissä. Purossa oli, kaikista vioistaan huolimatta,\nsittenkin ryhtiä. Hän ei näyttänyt perustavan mitään, lasien takaa\nleimuavien haaleiden silmien kiukusta.\n\nMatikaiselle tuli jälleen kiire päästä välikohtauksen ylitse. Hän\nhuudahti:\n\n— Mutta hyvät herrat, täten olemme päätyneet taas umpikujaan! Jälkiä ei\nlöydy mistään.\n\n— Minä en sanoisi juuri niin, Rauta virkahti mietteliäästi.\n\n— Vaan mitä? ylipoliisipäällikkö uteli.\n\n— Meidän on ensinnäkin tiedettävä, ketä etsimme, Rauta sanoi. —\nCornplowin murhaajaa, tietysti. Mutta mikä hän on? Siitä seikasta\ntiedämme jo jotakin.\n\n— Mitä? Puhukaa toki!\n\n— Te mainitsitte aikaisemmin, että vielä viime syksynä oli ulkolaisten\nmerimiesten ympärillä suhteellisen rauhallista. Sattui vain\njokunen viattoman puoleinen ryöstö. Salakuljetustavaraa ahnehtivat\nhelsinkiläisnuorison joukot parveilivat silloinkin laivoilla ja niiden\nlähettyvillä. Mutta silloin asiointi tapahtui suurin piirtein sovussa\nja ilmeisesti molempien asiapuolien tyydytykseksi.\n\nMatikainen oli kärsimätön. Kiivaasti hän tiukkasi:\n\n— Entä sitten?\n\n— Tuntuu siltä, että uusi, ahnaampi ja kovempi voima on nyt astunut\nnäyttämölle. Sanoittehan, että kahtena viime viikkona on neljä\nulkolaista merimiestä löydetty tajuttomina eri puolilta kaupunkia. Se\npanee epäilemään, että jonkin joukkion etunenään on astunut johtaja,\njoka ei enää tyydy vanhoihin, enemmän tai vähemmän kunniallisiin\nkauppatapoihin. Ahnehtiessaan kohtuuttomia voittoja hän ei kaihda\nrikoksia, ei murhaakaan. Tämä tyyppi on löydettävä, sillä hän on, kuten\nitse mainitsitte, vasta alussa.\n\n— Mutta miten? ylipoliisipäällikkö tuskaili. — Miten löydämme hänet?\n\n— Ole huoleti, poliisikomentaja puuskahti. — Hänet löydetään. Minä olen\nryhtynyt erikoistoimenpiteisiin!\n\nHän säteili tyytyväisyyttä. Suotta hän oli pelännyt, että Rauta\nesittäisi joitakin aivan uusia näköaloja. Tämän päätelmät tukivat\nvain hänen omiaan ja vahvistivat hänen toimenpiteittensä pohjaa.\nTyytyväisenä hän pani merkille esimiehensä hämmästyksen. Rauta vaikutti\nmyös kiinnostuneelta. Tämä oli hänen suuri hetkensä. Hänen pelkäämänsä\nilta olikin muodostunut hänen tilaisuudekseen lyödä pöytään oma\nvalttinsa.\n\n— Olet ryhtynyt erikoistoimenpiteisiin? Matikainen kysyi äänessään\nihmettelyä, mutta myös terävyyttä. — Puhumatta niistä minulle mitään!\n\n— Yritin pariin kertaan puhua, Puro puolustautui. — Mutta kuten äsken\nhuomautin, sinä et välittänyt kuunnella.\n\nYlipoliisipäällikön nelikulmaiset kasvot kuvastivat närkästystä. Sitten\nhän kuitenkin ponnistautui nielemään harmistumisensa ja tiedusteli\nsopuisasti:\n\n— Millaisia nuo toimenpiteesi ovat?\n\nRauta kysäisi:\n\n— Sallitteko minun arvata?\n\nPoliisikomentaja hymyili hänelle itsetietoisesti.\n\n— Sopiihan teidän yrittää.\n\n— Te lähetitte jonkun miehenne jollekin tänne tulossa olevalle\nlaivalle. Toivossa, että hän, ulkolaiseksi merimieheksi luultuna,\npääsisi tekemisiin saman joukkion kanssa, jonka tunnolla perämies\nCornplowin murha on.\n\nPuron silmät olivat revähtäneet suuriksi. Hetkeen hän ei saanut\nsanaakaan suustaan. Sitten hän huusi:\n\n— Helvetti! Kuka on juorunnut teille? Kuka hitossa...?\n\nHänen vuorosanansa oli niin hillitön, että emäntä ilmestyi\nhuolestuneena kynnykselle.\n\n— Mitä ihmettä...?\n\nNeiti Laantila oli tullut serkkunsa viereen. Hän tarkasti herroja\nironisen kiinnostuneena.\n\nTuomari Matikainen rauhoitti vaimoaan:\n\n— Ei mitään, hyvä ystävä. Ei kerrassaan mitään. Keskustelemme vain\nvirka-asioista.\n\nNauraen tyttö kysäisi:\n\n— Onko Beelsebubin valtakuntakin jo Suomen poliisivoimien\nvirka-aluetta? Kuulin jonkun herroista mainitsevan tuon valtakunnan.\n\nPoliisikomentaja mutisi nolona:\n\n— Pyydän anteeksi. Syy oli minun. Hermoni...\n\nEmäntä soi hänelle lempeän, tyynnyttävän hymyn.\n\n— Ehkäpä kuppi kahvia meidän naisten puolella maistuisi nyt?\n\n— ... ja rauhoittaisi hermoja, neiti Laantila lisäsi.\n\n— Hieman myöhemmin, ylipoliisipäällikkö vastasi. — Neuvottelumme on\nvielä vähän kesken.\n\nKun naiset katosivat kynnykseltä, hän nousi sulkemaan oven heidän\njälkeensä.\n\nPuron hetkellinen nöyryys kaikkosi samassa. Taistelunhaluisena hän\nkäännähti Rautaan:\n\n— No, antakaa kuulua!\n\n— Kiivailette suotta, Rauta hymähti. — Ennen tänne tuloani en ollut\nkuullut hiiskahdustakaan Cornplowin murhasta. Teidän tutkimuksistanne\npuhumattakaan. Tulin vain ajatelleeksi, että kun mitään jälkiä ei\ntoistaiseksi ole löydetty, voisi koettaa tuota keinoa.\n\nPoliisikomentajan äreys haihtui heti. Hän aivan säteili ystävällisyyttä\nja tyytyväisyyttä.\n\n— Minusta se oli ainoa tulokseen vievä. Siksi ryhdyin siihen viipymättä.\n\nMatikainen tunsi ilmeistä helpotusta. Varmuuden vuoksi hän kysyi\nRaudalta:\n\n— Teistä Puron toimenpide on siis hyvä?\n\n— On, periaatteessa. Paljon riippuu tietysti siitä, miten se\ntoteutetaan.\n\nPoliisikomentaja ei perustanut mitään hänen varauksestaan. Pyöreät\nkasvot loistaen hän ryhtyi selittämään esimiehelleen:\n\n— Rikospoliisiosastolla on muuan nuori ja pystyvä komisario. Tahvola on\nhänen nimensä. Lähetin hänet jo toissapäivänä Hankoon. Sain näet kuulla\n»Colhavenin» olevan tulossa tänne kappaletavaralastissa Rotterdamista.\nSovin asiasta varustamon täkäläisen edustajan kanssa. Tahvola nousi\nlaivaan Hangon luona ja jatkoi matkaa konemestarin apulaisena.\n\nYlipoliisipäällikkö nyökkäsi. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Rautakin\noli myöntänyt sen oikeaksi. Tietysti oli harmillista, ettei hän\nollut kuullut siitä jo etukäteen. Mutta ehkäpä Puro oli oikeassa\nväittäessään, että syy siihen oli ollut hänessä itsessään. Ministerien\nluona juoksut olivat vieneet hänen aikansa tyyten. Eikä hän ollut\nosannut odottaa mitään kekseliäisyyttä Puron taholta. Hän oli vain\ntodennut, etteivät tutkimukset olleet tuottaneet toistaiseksi mitään\ntuloksia. Siksi hän oli hermoillut. Kaksi vuorokautta hermoillut —\nsuotta! Nyt se oli kuitenkin, luojan kiitos, ohitse. Oli suunnaton\nhelpotus tietää, että ajo oli käynnissä.\n\nTuomari Koltta tiuskaisi tyytymättömänä:\n\n— Miksi ei näistä... hm... toimenpiteistä ole etukäteen ilmoitettu\nmeille?\n\nPoliisikomentaja vilkaisi häneen ylimielisen huvittuneena.\n\n— Sisäasiainministeri ei tiettävästi määrännyt sentään teitä\ntutkimusten johtajaksi!\n\nMatikainen riensi jälleen sovittamaan:\n\n— Mielestäni voimme kaikki olla tyytyväiset siihen, että Puro on\ntoiminut nopeasti. Toivokaamme vain, että komisario Tahvola pääsee\njäljille.\n\n— Kai komisario puhuu hyvin englantia? Rauta kysäisi.\n\n— Riittävästi käydäkseen merimiehestä! poliisikomentaja äyskäisi. —\nKeksittekö vielä jotakin muistutettavaa?\n\n— Enpä juuri, Rauta vastasi tyynesti. — Onnistumista ajatellen olisi\nehkä ollut parempi, jos komisario olisi päässyt laivaan jo kauempana.\n\n— Kenties jo Rotterdamissa? Puro ivasi.\n\n— Niin, mieluiten Rotterdamissa. Ja siten, että vain kapteeni olisi\nlaivalla tiennyt, mikä hän oikein on miehiään. Nyt merimiehet voivat\njaaritella. Heidän ei tarvitse tehdä sitä pahassa tarkoituksessa.\nOnpahan se vain erikoisuus, josta muun puheen lomassa mainitaan\ntäkäläisille tyttöystäville.\n\nYlipoliisipäällikkö oli kuunnellut tarkkaavasti. Huolestuneena hän\nvirkahti:\n\n— Ja silloin koko suunnitelma voi mennä myttyyn.\n\n— Eikä mene! Puro ärähti. — Rauta vain haluaisi kaikkien muidenkin\ntuhlaavan aikaansa sellaisiin pikkutarkkoihin lavastuksiin, joista hän\non tunnettu. Käytännöllisessä poliisitoiminnassa ne ovat kuitenkin\ntarpeettomat.\n\n— Toivotaan niin, Rauta sanoi sopuisasti. — Toivotaan, etteivät\nvastapelaajat ole tällä kertaa niin varuillaan kuin ne joskus saattavat\nolla.\n\n— Sitä paitsi, poliisikomentaja jatkoi kireästi, muutosten teko on nyt\nmyöhäistä. »Colhaven» tuli tänään iltapäivällä Jätkäsaaren laituriin.\nMuuan satamassa ollut miehemme tiedoitti minulle juuri ennen tänne\ntuloani, että komisario Tahvola on lähtenyt laivalta maihin.\n\n— Milloin hänen on määrä ottaa yhteys sinuun? Matikainen kysyi.\n\n— Hän tulee ylihuomisiltana kello 23 kotiini. Katsoimme parhaaksi, että\nhänelle jää kyllin aikaa tutkimuksiinsa.\n\nHetken miehet vaikenivat. Sitten ylipoliisipäällikkö tiedusteli:\n\n— Lähtikö Tahvola laivalta yksin?\n\n— Lähti.\n\nRauta virkahti:\n\n— Siis niin kuin Guy Cornplow viime lauantaina.\n\nSilloin Puro tuohtui. Että tuon amatöörin pitikin vihjailuillaan\nyrittää himmentää hänen voittoaan! Myrkyllisesti hän tokaisi:\n\n— Kuulkaahan, Rauta! Antakaa meidän ammattimiesten hoitaa juttumme\nrauhassa! Omalla tavallamme.\n\nRauta nousi naurahtaen.\n\n— Hoitakaa vain. Minä siirryn naisten puolelle.\n\nMatikainen kavahti myös pystyyn. Oli paras lopettaa.\n\n— Mennään kaikki, hän virkahti. — Kiitän herroja tästä keskustelusta.\nSe on rauhoittanut minua suuresti. Nyt kahvi maistuu hyvältä.\n\nKotimatkalla Inkeri ohjasi autoa. Hän kertoi vuolaasti, mistä naisten\npuolella oli keskusteltu. Viimein hänen huomionsa kiintyi miehen\nvaiteliaisuuteen.\n\n— Mistä herrat tarinoivat? hän kysyi.\n\n— Rikoksista.\n\n— Uh, tietysti! Voi, Kaarlo, ei kai sinua vaadittu mukaan selvittämään\ntaas jotakin murhaa?\n\n— Ei.\n\n— Ihanaa! vaimo huudahti. — Koko illan minä pelkäsin sitä hirveästi.\n\nSiinä hän kuitenkin liioitteli. Illan mittaan hän oli unohtanut, että\noltiin ylipoliisipäällikön luona ja että tällä oli ollut erikoiset\nsyynsä kutsujen järjestämiseen.\n\n— He hoitavat juttunsa ilman minua, Rauta sanoi.\n\nMutta hänen äänensä oli alakuloinen.\n\nKumpikaan ei aavistanut, että niin toisen ihastus kuin toisen\npettymyskin olivat aivan ennenaikaisia.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nRAUTA SAA VIERAITA.\n\n\nSeuraavana aamuna Rauta istui synkeänä toimistopöytänsä ääressä.\nHän ei saanut mielestään komisario Tahvolaa. Mies oli hänelle\ntuntematon. Mutta hänen oli myönnettävä itselleen kadehtivansa nuorelta\nkomisariolta sitä tehtävää, jota tämä oli suorittamassa. Siinä oli\njännitystä, ja se oli elämää. Miten tyhjä olikaan siihen verrattuna\nhänen päivänsä! Istua tylsänä toimistossaan ja odottaa jotakin\ntapahtuvaksi. Jotakin, josta toiset eivät pääsisi sanomaan, että _me_\nhoidamme tämän!\n\n— Niin, tuomari?\n\nRauta kohotti katseensa pöydän toisella puolella seisovaan tyttöön.\nTämän äänessä oli vaativan kysyvä sävy. Mitä kummaa sihteeri olikaan\nesittänyt hänen ratkaistavakseen?\n\n— Sallinette minun uudistaa ehdotukseni, tyttö virkahti hymyillen. —\nTuomarin pitäisi ottaa itselleen uusi apulainen. Joku nuori, pystyvä\njuristi.\n\n— Soo-o, Rauta äännähti.\n\nHän ei kuitenkaan miettinyt tehtyä ehdotusta. Sen harkitsemisella ei\ntuntunut olevan kiirettä. Ylipäänsä hänellä oli kirotun paljon aikaa.\nHäntä ei tarvittu minnekään. Ei ainakaan sinne, minne hän olisi itse\nhalunnut. Ei esimerkiksi selvittämään sitä arvoitusta, joka kätkeytyi\nperämies Cornplowin kuolemaan.\n\nPäästäkseen irti tuosta ajatuksesta, josta oli tullut hänelle jo\neräänlainen pakkomielle, hän syventyi tarkastamaan edessään seisovaa\nneitosta.\n\nVaaleine kiharoineen ja pirteine, säteilevine sinisilmineen Elina\nJärviö oli hyvin sievä, epäilemättä. Ja pukeutua tuo solakka tyttö\nosasi. Muuten hän ei olisi sihteerin paikkaa tässä toimistossa\nsaanutkaan.\n\n— Tiedättekö, neiti, mikä minua vaivaa?\n\nTyttö naurahti.\n\n— Tottahan toki, tuomari. Te olette kyllästynyt hiljaisuuteen.\n\n— No, tätä hiljaisuuttako kanssani jakamaan te haluaisitte tänne\nminulle vielä kolmannen lakimiestoverin? Vai onko teidän uusin\nihastuksenne joku nuori ja pystyvä juristi, jonka tahtoisitte sijoittaa\nlähellenne, varmuuden vuoksi?\n\nElina Järviö vastasi arvokkaasti:\n\n— Minun nykyinen ihastukseni on Romanian entinen kuningas. Ja vaikka\nMikael onkin nyt virkaheitto, niin häntä tuskin saadaan Suomeen. Minä\nen tällä kertaa ajatellut itseäni, vaan toimistoa.\n\n— Mikä sitä sitten vaivaa?\n\n— Liian vähäinen työvoima. Varatuomari Kaarlo Raudan asianajotoimisto\non hukkua työn paljouteen. Tässä paljoudessa ei kyllä nyt ole mitään,\nmikä jaksaisi todella kiinnostaa teitä, tuomari. Se on teille liian\narkista. Mutta hiljaisuutta ei ole muiden kohdalla.\n\n— Sepä uutta. Tiedättekö, neiti Järviö? Kerran sota-aikana minä tulin\nyllättäen tänne toimistooni, kun minun luultiin olevan turvallisen\nkaukana. Arvatkaapa, niissä puuhissa tapasin silloin toivorikkaat\nlainopilliset avustajani.\n\n— He selvittelivät kai joitakin visaisia pulmia, tyttö ehdotti.\n\nRauta irvisti.\n\n— Todellakin, hyvin visaisia! Tuomari Rajanen oli syventynyt\ntutkimaan suurennuslasilla postimerkkejään. Eikä hän lainkaan\nsalannut närkästystään sen johdosta, että minä häiritsin häntä tuossa\nmielihommassaan. Tuomari Niinistö taas oli silloisen sihteerin\nhuoneessa »luotaamassa naissielun syvyyksiä». Hän luotasikin niitä\nsitten niin suurella innolla, että heillä on nyt kaksi poikaa. Ei kai\nRajanen vain ole ottanut tavaksi maleksia teidän huoneessanne?\n\nElina Järviö pudisti päätään.\n\n— Tuomari Rajanen on periaatteellinen vanhapoika. Sitä paitsi hänellä\nja tuomari Niinistöllä on nyt aivan liian paljon työtä ehtiäkseen\nmaleksia missään. Miten käy uuden juristin hankkimisen?\n\nRauta huokasi.\n\n— Te olette melkein yhtä itsepäinen kuin eräät edeltäjänne. Pankaa\nihmeessä ilmoitus lehtiin. Muutenhan Rajaselle ei tunnu jäävän aikaa\ntodistaa teille, että on muitakin miehiä kuin pakolaiskuningas.\n\nSihteeri oli menossa jo ovella. Sieltä hän kuitenkin kääntyi sanomaan:\n\n— Rouva Rauta soitti. Hän pyysi minua muistuttamaan tuomarille, että\nhuomenna on Martti-pojan syntymäpäivä.\n\n— Kiitoksia, neiti. Muutenkin oli tosin mielessäni, että pojalle on\nostettava lahja. Eihän minulla paljon muuta muistamista nyt olekaan.\n\nRaudan ääni ei kuitenkaan kuulostanut yhtä vakuuttavalta kuin sanat.\nSiksi tyttö esitti:\n\n— Ehkä minä voisin käydä katsomassa, olisiko Stockmannilla jotakin\nsopivaa...?\n\n— Ei tule kysymykseenkään, että minä vaivaisin teitä sellaisilla\nasioilla. Isän velvollisuudet, tiedättehän...\n\nSihteerin sinisilmissä oli humoristinen väike hänen huomauttaessaan:\n\n— Minulla on ystävätär, joka on erään liikkeen toimitusjohtajan\nsihteeri. Eilen hän jonotti asemalla saadakseen johtajan ja hänen\nrouvansa sukset pakaasiin. Herrasväki lähti nimittäin hiihtolomalle.\nTänään hänellä on urakkana hankkia johtajan uudelle talousapulaiselle\nasumislupa Helsinkiin. Huomenna hänen pitäisi jostakin löytää\nvälihousut työnantajalleen ja postittaa ne Kolille. Sitten...\n\n— Riittää jo, neiti, Rauta keskeytti nauraen. — Toivottavasti teistä ei\ntule johtajanne perheorjaa.\n\nHetkistä myöhemmin hän unohti senlaatuiset probleemit. Pöytäpuhelin\npärähti soimaan.\n\n— Matikainen täällä. Anteeksi, että häiritsen.\n\n— Ei haittaa. Kiitoksia miellyttävästä eilisillasta.\n\n— Oh, tuntuu kuin siitä olisi iäisyys! Voitteko heti saapua tänne\nvaltioneuvostoon?\n\nYlipoliisipäällikön ääni ilmaisi, että hän oli järkyttynyt.\n\n— Miksi minun pitäisi lähteä sinne?\n\n— Puro tuli luokseni tuokio sitten. On tapahtunut jotakin hirveää!\n\nOnko poliisikomentajan suunnitelma ajautunut karille? välähti Raudan\nmielessä. Hän pakottautui kuitenkin sanomaan välinpitämättömästi:\n\n— Minun on vaikea nyt poistua toimistostani. Töitä, ymmärrättehän...\n\nMatikainen jyräytti tuimasti:\n\n— Siinä tapauksessa me tulemme teidän luoksenne! Meidän _täytyy_ saada\nkeskustella kanssanne!\n\nHän sulki puhelimen jäämättä odottamaan vastausta.\n\nSeuraavat minuutit matoivat Raudan mielestä sietämättömän hitaasti.\nHän tuijotti tyytymättömänä rannekellonsa viisareita, jotka tuntuivat\njuuttuneen paikoilleen.\n\nEi kannattanut ruveta miettimään, mitä oli ylipoliisipäällikön\ndramaattisen puhelinsoiton takana. Rauta koetti vakuuttaa sitä\nitselleen. Mutta turhaan hän yritti ajatella muuta. Puro oli tullut\nMatikaisen luo, ja se, mitä hänellä oli ollut kerrottavana, oli\nsaattanut tämän kokonaan tasapainosta. Jotakin oli siis tapahtunut.\nJotakin, joka rikkoisi tämän tapauksettoman hiljaisuuden.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin kuului jo eteishuoneesta tuomari\nMatikaisen kiihkeä, möräkkä ääni. Seuraavassa hetkessä ovi avautui ja\nsulkeutui kiireisten tulijain jälkeen.\n\n— Nyt on piru merrassa, Rauta! olivat ylipoliisipäällikön ensimmäiset\nsanat.\n\nHänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat kiihtymyksestä punaiset, ja hän\nhengitti raskaasti.\n\nPieni, pyöreäkasvoinen poliisikomentaja oli sillä hetkellä surkea\nnäky. Hän muistutti selkäänsä saanutta koiraa, joka niska kyyryssä ja\nsilmissä sanaton rukous ryömii esiin.\n\n— Tervetuloa! Rauta virkahti. — Painakaa puuta ja pankaa tupakaksi.\n\nPuro otti kiitollisena tarjouksen vastaan. Hän painautui nojatuoliin\nja nappasi pöydältä savukkeen. Kesti kuitenkin tovin, ennen kuin hän\nvapisevine sormineen sai tulta.\n\nMatikainen sen sijaan ei halunnut istuutua. Järkyttyneenä hän ravasi\nedes takaisin. Viimein hän rauhoittui sen verran, että saattoi ruveta\npurkamaan mieltään:\n\n— Muistanette, että komisario Tahvolan piti saapua Puron luo\nhuomisiltana?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— No, hän on saapunut nyt jo! ylipoliisipäällikkö huudahti. — Tarkemmin\nsanoen, hänet on tuotu ihmisten ilmoille!\n\n— Ei kai hän vain ole...\n\n— Ei, hän ei ole kuollut. Ei vielä. Mutta lääkärit sanovat tapausta\ntoivottomaksi. Hänellä on takaraivossaan valtava ruhjevamma, kuin\nmoukarilla isketty. Sitä paitsi hän on saanut tikarin piston\nkeuhkojensa lävitse. Siihen se satu päättyi!\n\nOlivatpa ne uutisia! Rauta tuli ajatelleeksi, että vain hetki sitten\nhän oli kadehtinut komisario Tahvolan osaa, ja silloin tämä oli jo...\n\n— Milloin ja mistä hänet löydettiin? hän kysyi.\n\nYlipoliisipäällikkö kiskoi kaulustaan kuin se olisi puristanut hänen\npaksua kaulaansa. Hän näytti olevan tukehtumaisillaan raivoon.\n\n— Kolmisen tuntia sitten! hän kähisi. — Ja mistä? Siltavuorenrannan\nkaatopaikalta tai lunta kuljettavasta kuorma-autosta — miten vain\nhaluatte!\n\n— En ymmärrä...\n\n— Kaikkien pyhien nimessä! Matikainen huusi. — Luuletteko minun sitten\nymmärtävän?\n\nHän heittäytyi nahkasohvalle ja murahti äkäisesti poliisikomentajalle:\n\n— Kerro sinä! Sinähän tämän »loistavan» suunnitelman isä olet!\n\nPuro nieleksi tuskaisesti. Hän yritti heikosti puolustautua:\n\n— Suunnitelma näytti niin hyvältä. Eilisiltana Rautakin myönsi, että\ntässä tilanteessa se oli likipitäen ainoa mahdollinen.\n\nYlipoliisipäällikkö oli nyt kuitenkin säälimättömällä tuulella.\nKiivaasti hän puuskahti:\n\n— Vai hänen selkänsä taa sinä yrität nyt vastuutasi paeta! Eilen\nsinä pilkkasit Raudan »pikkutarkkoja lavastuksia». Niitä ei muka\n»käytännöllisessä poliisitoiminnassa» tarvita! Ja kuinkas kävi? Sinun\nkomisariollasi oli onnea — alkuun. Hän pääsi kosketuksiin Cornplowin\nmurhaajien kanssa. Ainakin voidaan niin otaksua. Vai väitätkö sitä\nvastaan?\n\nPoliisikomentaja sanoi nöyrästi:\n\n— En. En väitä mitään... enää.\n\n— Hyvä edes se! Matikainen ivasi. — Mutta murhaajat paljastivat sinun\nkomisariosi. Ehkä juuri siksi, ettei hän osannut kunnolla englantia.\nTai sen vuoksi, että »lavastus» oli muuten kehno. Ja kaiken kukkuraksi\nnuo roistot nauravat maan poliisivoimille. He heittävät jalkoihimme\nhenkitoreissaan olevan miehemme — se on röyhkeän ylimielisyyden huippu!\nTämä kärsimämme nöyryytys on sinun satoasi, Puro!\n\nPoliisikomentaja ei enää puolustautunut. Hän näytti esimiehensä vihan\nedessä käpristyvän entistä pienemmäksi.\n\n— Kerran minulle sattui korttipöydässä käsittämätön erehdys, hän\nvirkahti valittavasti. — Luulin valttiässän olevan kädessäni. Mutta\nkun löin sen pöytään, se olikin pelkkä hakku. Nyt minusta tuntuu\nsamanlaiselta...\n\nRaudan kävi sääliksi häntä. Oli miten oli, mies oli yrittänyt\nparhaansa. Vastustaja oli vain osoittautunut ylivoimaiseksi ja\ntavallistakin häikäilemättömämmäksi.\n\n— Kuinka Tahvola löydettiin? hän kysyi asiallisen tyynesti.\n\nPuro silmäsi häneen kiitollisena.\n\n— Se on kuin painajaisuni, hän huokasi. Sitten hän ryhtyi nopeasti\npuhumaan: — Tiedätte kai Siltavuorenrannan ja Pohjoisrannan kulmauksen.\nSinne ajetaan nyt autoilla lunta keskikaupungin kaduilta.\n\nRauta nyökkäsi. Muutama päivä sitten hän oli sattunut sille Kruununhaan\nkulmalle ja pysähtynyt katsomaan vilskettä tuon lumivuoren ympärillä.\nSen huipulle oli kadulta rakennettu lankuista raidepareja, joita\nmyöten autot ajoivat perä edellä ylös. Ulkoreunalta päästettiin sitten\nlumilastit vyörymään jäälle.\n\n— Tänä aamuna työt alkoivat tavalliseen aikaan hämärissä,\npoliisikomentaja kertoi. — Eräs auto oli juuri saapunut tuomaan\nensimmäistä kuormaansa. Kun koria alettiin vivuta pystyyn, ruumis tuli\nnäkyviin päällimmäisen lumen alta. Paikalle hälytettiin heti poliisi ja\nambulanssi. Kun havaittiin, että mies oli hengissä, hänet kiidätettiin\nPunaisen Ristin sairaalaan. Siellä todettiin hänet komisario\nTahvolaksi. Hän ei ole vielä tullut tajuihinsa.\n\nYlipoliisipäällikkö sanoa töksäytti:\n\n— Eikä tulekaan. Siltä varalta, että sellainen ihme kuitenkin\ntapahtuisi, minä ilmoitin teidän puhelinnumeronne, Rauta. Sairaalasta\nsoitetaan silloin tänne meille.\n\nPuro selitti:\n\n— Jos Tahvola palaa tajuihinsa, saamme tietysti kuulla, mitä hänelle on\ntapahtunut. Mutta lääkärit arvelevat tajuttomuuden jatkuvan — kuolemaan\nasti. Siksi minä määräsin, että siellä on merkittävä tarkoin muistiin\njokainen sana ja tavukin, joka haavoittuneen huulilta lähtee.\n\n— Sepä hyvä, Rauta kiitti. — Entä, mitä automiehillä oli kerrottavana?\n\n— Heidän tarinansa on niin fantastinen, että sen täytyy olla tosi,\npoliisikomentaja vastasi. — Omasta päästään he eivät olisi ikinä\npystyneet keksimään sellaista juttua. He olivat olleet puhdistamassa\nHelenankadun katuvieriä. Muuan maalaisäijä oli ajaa köryyttänyt\nKauppatorilta päin heidän luokseen ja kysynyt lähintä kahvilaa. He\nolivat neuvoneet häntä menemään kulman ympäri Aleksanterinkadulle.\nSinne päin äijä, josta he eivät osanneet muuta sanoa kuin että hänellä\noli naapukka korville vedettynä ja harmaa parta, oli lähtenytkin. Hänen\nkuormansa, säkkiresuilla peitetty maalaisreki, oli jäänyt siihen.\nAutomiehet eivät olleet kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, vaan\njatkaneet lumen lapioimista auton lavalle. Hetken kuluttua pakkanen\noli ruvennut kovasti nipistelemään heitä, ja hekin päättivät pistäytyä\nkahville.\n\nMatikainen oli otsa rypyssä seurannut kuvausta. Nyt hän äyskäisi:\n\n— Tuosta et kertonut minulle.\n\nPuro uskaltautui huomauttamaan:\n\n— En ehtinyt. Tuskin sain pääasian mainituksi, kun sinä soitit jo\nRaudalle.\n\n— No, jatka nyt sitten!\n\n— Automiehet olivat kahvilassa vain neljännestunnin. Tarjoilijatar\nvahvistaa sen. Kun miehet palasivat työhönsä, katu vaikutti edelleen\naamuisen autiolta. Mutta autonsa luo tultuaan he näkivät kahden\ntyömiehen olevan lapioimassa siihen lunta. »Painukaa tiehenne»,\ntoinen oli tiuskaissut, »tämä on meidän automme». Toinen vieraista\noli ärähtänyt toverilleen: »Saatanan jästipää! Sanoinhan mä sulle.\nKatariinankadulle pomo meitä käski!» Niine hyvineen kaverukset olivat\nlähteneet. Automiehet olivat nauraneet heidän erehdykselleen ja\ntodenneet ilokseen, että heidän kahvilla ollessaan kuorma oli tullut\ntäyteen. He nousivat autoonsa ja ajoivat pois. Vasta silloin he olivat\nhuomanneet, että maalaiskuorma oli kadonnut. Eivätkä automiehet\nloppujen lopuksikaan käsittäneet, mikä osuus sillä oli ollut siihen\nkaameaan löytöön, jonka he hetkistä myöhemmin joutuivat tekemään.\n\nRauta oli ääneti kuunnellut selostusta.\n\nAsia oli selvä, liiankin selvä. Maaseudulta tuo kuorma ei ollut\ntullut, vaan sieltä, missä komisario Tahvola oli tavannut kohtalonsa.\nRunneltuna ja verissään hän oli retkottanut säkkiresujen alla.\nIlmeisesti vastustajat — keitä he sitten olivatkin — olivat\netukäteen olleet selvillä siitä, että lumen ajajilla oli tapana\npakkasaamuina pistäytyä läheisessä kahvilassa. Niinpä »työmiehet» oli\nlähetetty paikalle odottamaan sopivaa tilaisuutta siirtääkseen uhrin\nlumikuormaan. Varhaisena aamuhetkenä tuolla pikku kadulla ei ollut\npelkoa näkijöistä. Asetelma viittasi siihen, että murhakopla oli, kuten\nlääkäritkin, vakuuttunut siitä, ettei komisario tulisi enää tajuihinsa\nvoidakseen kertoa, mitä hänelle yön mittaan oli tapahtunut.\n\n— Entä maalaisäijä ja ne kaksi työmiestä? ylipoliisipäällikkö tiukkasi.\n— Minne ne häipyivät? Ilmaanko?\n\nPoliisikomentaja kohautti toivottomana hartioitaan.\n\n— Heitä etsitään parast'aikaa. Mutta kun kunnollisia tuntomerkkejä ei\nole tiedossa, löytämisestä ei ole juuri toiveita.\n\nMatikainen tokaisi purevasti:\n\n— Entä uusi »suunnitelma»? Olet kai keksinyt jo sellaisen?\n\nPuro ryiskeli pitkään. Saatuaan äänensä joten kuten kuntoon hän esitti\narkaillen:\n\n— Rikospoliisissa palvelee myös nuorempi Tahvola, komisarion veli. Hän\non ylietsivä ja...\n\n— Aiotko murhauttaa koko suvun? ylipoliisipääliikkö pilkkasi.\n\n— Ylietsivä Tahvola on nyt veljensä luona, poliisikomentaja jatkoi\nkuin ei olisi huomannut keskeytystä. — Hän pyysi minulta sitä\nsuosionosoitusta, että jutun tutkiminen uskottaisiin hänelle.\n\nMatikainen huitaisi torjuvasti kädellään.\n\n— Tätä pirunmoista šakkitehtävää ei ratkaista talonpojilla! Usko se\nvihdoinkin! Mitä mieltä te olette, Rauta?\n\n— Jos minulla olisi valta määrätä, soisin ylietsivä Tahvolalle hänen\npyytämänsä suosionosoituksen.\n\nYlipoliisipääliikkö jäi tuijottamaan häneen ällistyneenä. Hän oli\nodottanut aivan muuta. Ellei tälläkään taholla ollut parempaa\nehdotettavana, niin suotta hän oli vaivautunut tänne. Väsyneenä hän\nnojautui sohvan selustaan.\n\nRauta arvasi, mitä hänen mielessään liikkui. Tyynnytellen hän virkkoi:\n\n— Ehkäpä tilanne ei ole niin toivoton kuin luulette. Ylimielisyydessään\nmurhaajat ovat nyt saattaneet tehdä paljastavan virheen. Mahdollisesti\nolemme jo ratkaisun kynnyksellä. Jos komisario Tahvola tulee\ntajuihinsa, niin...\n\nMatikainen keskeytti kiivaasti:\n\n— _Jos_! Eikö teillä ole parempia sanoja kuin »ehkäpä», »ovat\nsaattaneet», »mahdollisesti» ja »jos»? Ne ovat sanoja, jotka eivät\njohda mihinkään! Komisario Tahvola kuolee kykenemättä paljastamaan\nmeille mitään. Siitä meidän on lähdettävä. Sanokaa nyt taivaan nimessä,\nmiten sitten _tehdään_!\n\nRauta pysytteli rauhallisena.\n\n— Jos niin käy, niin antakaa nuoremman veljen yrittää. Minä en\nkyllä ole korsikkalaisen vendettan kannattaja. Mutta tässä muodossa\nsuosittelen sitä. Ylietsivä Tahvola on varmasti tekevä kaikkensa\nkostaakseen veljensä kuoleman paljastamalla rikollisjoukkion.\n\nYlipoliisipääliikkö tuhahti:\n\n— Pitäisikö minun siis lähettää tuo nuori mies uudeksi teuraaksi,\nleikkimään merimiestä jollakin ulkolaisella laivalla?\n\n— Ei, Rauta vastasi. — Sen osan minä varaisin itselleni. Tunnelma\nhuoneessa muuttui kuin taikaiskusta.\n\nHetkisen oli aivan hiljaista. Sitten poliisikomentaja hypähti\npaikaltaan ja ryntäsi puristamaan Raudan kättä. Hänellä oli kyynelet\nsilmissä ja samalla hän kuitenkin nauroi toistellessaan:\n\n— Te... te olette suurenmoinen! Kerta kaikkiaan suurenmoinen!\n\nHän tunsi ääretöntä helpotusta. Kuin okaana pisti hänen mieleensä, että\neilisiltana hän oli arvioinut Raudan pelkäksi amatööriksi. No, tarkkaan\nottaen, harrastelija hän poliisiasioissa oli. Mutta hänestä sanottiin,\nettei hän milloinkaan jättänyt kesken aloittamaansa ajojahtia. Ja\nsatumainen onni hänellä oli monesti ollut. Ehkä olisi tälläkin\nkerralla. Sitä paitsi oli erinomaista, että Rauta uudistaisi komisario\nTahvolan yrityksen. Se olisi paras mahdollinen todistus hänen, Puron,\ntoimenpiteiden periaatteellisesta oikeutuksesta.\n\nMyöskin ylipoliisipäällikkö oli lämmennyt. Innoissaan hän huudahti:\n\n— Teidän mukaan tulonne muuttaa koko tilanteen, Rauta! Luulenpa, että\nministeritkin rauhoittuvat kuultuaan teidän ottavan tutkimusten johdon\nhaltuunne.\n\n— Ei, Rauta sanoi. — Ensinnäkin haluan, että te kaksi pidätte asian\nomana tietonanne. Komisario Tahvola voi vielä tulla tajuihinsa.\nSilloin minulle ei jää mitään tehtävää. Jos taas minun osuuteni\nkäy tarpeelliseksi, niin itsesäilytysvaistoni vaatii, ettei tieto\nyrityksestäni pääse leviämään. Ei ministereille eikä — naisille, jotka\nkummatkaan eivät ole erityisen tunnettuja vaiteliaisuudestaan.\n\nMolemmat poliisipäälliköt naurahtivat. He tunsivat niin suurta\nhelpotusta asian saaman käänteen johdosta, että he olivat valmiit\nsuostumaan millaisiin ehtoihin tahansa. Yhteen ääneen he vakuuttivat\npitävänsä asian salassa.\n\n— Se oli siis »ensinnäkin», Rauta, Matikainen hymähti. — Mitä seuraa\n»toiseksi»?\n\n— Sisäasiainministerille voitte ilmoittaa rikospoliisin parhaiden\nvoimien jatkavan tutkimuksia. Jos on tarpeen, saatatte mainita\nnuoremman Tahvolan nimen. Hän tehköön täällä kaiken, mitä tehtävissä\non. Ja sitä on paljon.\n\n— Paljon? ylipoliisipäällikkö epäili.\n\n— Niin, Rauta vahvisti. — Voimme nyt kyllä pitää varmana, ettei\nvastassamme ole pelkkiä helsinkiläispoikia ja -tyttöjä. Siihen\nkategoriaan tämänaamuinen maalaisäijä ja »työmiehet» eivät kuulu.\nOlemme ilmeisesti tekemisissä melko laajan ja monipuolisen\nrikollisliigan kanssa. Mutta ainoa tie, jonka toistaiseksi tiedämme\njohtavan siihen, on tuo ulkolaisten merimiesten kanssa asioiva\nvilliintynyt nuoriso. Tahvolan on varovaisesti pyrittävä saamaan siihen\njonkinlainen ote, mikäli tämänaamuisten miesten jäljille ei päästä.\n\nMatikainen nyökkäsi.\n\n— Annan ylietsivä Tahvolalle määräyksen. Tai oikeastaan se kuuluu sinun\ntehtäviisi, Puro. Pidetään sitä nyt päätettynä. Onko teillä vielä\njotakin esitettävänä, Rauta?\n\n— Mieleeni muistuu tuomari Koltta. Jos hän pääsee toteuttamaan eilisen\nuhkauksensa ja ryhtyy peukaloimaan villiintynyttä nuorisoamme, se\nvoi sotkea koko pelin Tahvolalta. Pitäisi varmistua siitä, ettei hän\ntyperällä asioihin puuttumisellaan hätyytä noita nuoria bisniksen\ntekijöitä katoamaan näkyvistä. Ei kai ole välttämätöntä antaa Koltalle\nhänen eilisiltana vaatimaansa luetteloa?\n\nYlipoliisipäällikkö kiirehti vakuuttamaan:\n\n— Ei. Minä puhuin asiasta tänään ensi töikseni sisäasiainministerille.\nKatsoin parhaaksi ehättäytyä ennen Kolttaa. Huomautin, etteivät tämän\ntapaiset jutut kuulu valtiolliselle poliisille. Siinä suhteessa\nministeri ei kyllä ollut samaa mieltä kanssani. Mutta hän ilmoitti,\nettä koska Koltalla ja hänen miehillään on nyt tärkeämpää tekemistä,\nhän antaa Valpolle määräyksen pysytellä Cornplowin jutusta erillään.\n\nPuro naurahti ivallisesti.\n\n— »Tärkeämpää tekemistä»? Kyllä kai!\n\nSamassa puhelin soi.\n\n— Rauta.\n\nHän kuunteli vaieten. Sitten hän virkahti:\n\n— Kiitoksia, neiti. Tulemme heti.\n\nLaskiessaan kuulokkeen paikoilleen hän ilmoitti vierailleen:\n\n— Sairaalasta soitettiin. Hyvät herrat, olemme hätäilleet suotta.\nKomisario Tahvola on palannut tajuihinsa.\n\nHän iloitsi siitä, tietysti. Ollakseen täysin vilpitön itselleen hänen\ntäytyi kuitenkin myöntää tuntevansa toisaalta pettymystä.\n\nEdessä jo häämöittänyt jännittävä taistelu häikäilemätöntä\nrikollisjoukkiota vastaan jäisi toisten suoritettavaksi.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKOMISARIO TAHVOLA VAIKENEE.\n\n\nRaudan vieraat olivat jo ovella ja kärsimättöminä odottivat hänen\nkiirehtivän. Hän kehoitti heitä menemään edellä. Kadulla hän\ntavoittaisi heidät annettuaan sihteereilleen eräitä ohjeita.\n\nHän meni viereiseen huoneeseen.\n\n— Neiti Järviö...\n\nKerrankin hänen tuntui olevan vaikea löytää sanoja.\n\nTyttö katsoi tarkkaavasti työnantajaansa.\n\n— Te ette näytä enää yhtä kyllästyneeltä, tuomari.\n\n— Minun on pistäydyttävä kaupungilla. Pikku juttu vain, luultavasti.\n\nSihteeri hymyili.\n\n— Voinko minä tehdä jotakin puolestanne?\n\n— Te vihjasitte, neiti, että Stockmannilla saattaisi olla jotakin...\n\n— Martti-pojalle, niin.\n\n— Minun on pakko painua poliisiherrojen mukana Punaisen Ristin\nsairaalaan. Jos sattuisin viipymään...\n\n— Olkaa huoleti, tuomari. Hoidan niin, että syntymäpäivälahja tulee\nlähetetyksi rouva Raudalle.\n\nEsimies oli jo menossa, mutta käännähti vielä kerran sihteeriinsä.\n\n— Minä en aio lähteä vaimoni kanssa hiihtolomalle. Enkä minä käytä\ntoistaiseksi välihousuja. Joten teidän ei tarvitse pelätä...\n\nTyttö nauroi.\n\nPoliisiauto lähti liikkeelle heti, kun Rauta oli päässyt etuistuimelle.\nAamupäivän liikenne oli Aleksanterinkadulla ja Mannerheimintiellä\nvähäistä. Kaivokadun monesti tuskastuttavasta solmukohdastakin\nselvittiin pysähtymättä.\n\n— Toivottavasti ehdimme ajoissa, ylipoliisipäällikkö murahti.\n\nMuuta ei vaunussa puhuttu. Ulvovin jarruin auto pysähtyi hetkistä\nmyöhemmin muhkean sairaalarakennuksen paäsisäänkäytävän edustalle.\n\nVanha, kuivettunut tohtori Listanen, jonka kaljua päälakea harmaat\nhiustupsut kiersivät kuin seppel, oli heitä odottamassa toisen\nkerroksen pitkässä käytävässä.\n\n— Herrat saavat suoda anteeksi, hän sanoi särähtelevällä äänellä. —\nHoitajatar käsitti minut väärin. Hän tuli kiirehtineeksi tapahtumien\nedelle.\n\nYlipoliisipäällikkö synkkeni.\n\n— Tarkoitatteko, ettei komisario olekaan palannut tajuihinsa?\n\nLääkäri nyökkäsi.\n\n— Kärsivällisyyttä, herrat. Tässä talossa ei kiirehtiminen auta.\n\nHän opasti vieraat tyhjään toimistohuoneeseen kehoittaen heitä\nistuutumaan.\n\n— Minä olin vakuuttunut siitä, hän puheli, että mies siirtyy\ntajuttomana suuren rajan taa. Jos hänellä olisi tavallinen kehon\nrakenne, hän olisi ollut kuollut jo tänne tuotaessa. Sinään tapaus\non nytkin toivoton! Ei edes karhu voisi elävänä selvitä sellaisista\nvammoista.\n\nMatikainen mitteli hermostuneena huonetta nurkasta nurkkaan.\n\n— Tuon kaiken tiedämme jo, hän mutisi. — Eikä meillä ole aikaa...\n\nTohtori Listanen jäykistyi.\n\n— Ellei herroilla ole aikaa, niin sille minä en voi mitään. Minulle\nvain ilmoitettiin teidän haluavan välttämättä olla paikalla, jos\nihme sattuu ja potilaamme palaa tajuihinsa. No, se voi tapahtua nyt\nmilloin tahansa. Mutta silloin on kysymys kenties ainoastaan muutamista\nhetkistä. Minun on nyt mentävä.\n\nPoliisikomentaja pidätti häntä pyytäen kohteliaasti:\n\n— Voisiko tohtori hyväntahtoisesti lähettää ylietsivä Tahvolan tänne?\nHänen pitäisi ottaa mukaan muistiinpanot, joita hän on veljensä vuoteen\nääressä tehnyt.\n\nLääkäri nyökkäsi ja poistui.\n\nTanakka ylipoliisipäällikkö tarkasteli alaistaan otsa rypyissä.\n\n— Osaatpa sinä joskus olla nöyrä, hän tokaisi. — Kun muistelen sinun\neilisiltaista ylimielisyyttäsi, niin...\n\nPuro kohautti kapeita hartioitaan. Hän ei ollut nyt väittelytuulella.\nHän oli jäänyt oven suuhun ja kuulosti askeleita käytävästä.\nSairaanhoitajattaria tuntui rientävän puoleen ja toiseen. Viimein\nerottui miehen harppominen muista askelista. Kiirehtien hän avasi\ntulijalle oven.\n\nYlietsivä Tahvola astui sisään.\n\nRauta katsoi hyväksyvästi nuorta miestä. Tämä oli pitkä ja\nvoimakasrakenteinen, ehkä pari vuotta vaille kolmenkymmenen. Mustan\npystytukan kehystämillä tummilla kasvoilla oli tiukka, katkera ilme.\nSyvänsinisissä silmissä välähti, kun hän kuuli vieraan nimen. Hän ei\nkuitenkaan sanonut mitään, tyytyi vain lujasti puristamaan ojennettua\nkättä.\n\n— Miten on veljenne laita? Puro kysyi.\n\n— Huonosti, herra komentaja. Pelkään... Jospa minä saisin nuo roistot\nkouriini!\n\n— Voitte koettaa, poliisikomentaja sanoi. — Tästä päivästä alkaen\nsaatte ottaa haltuunne sen jutun, jota veljenne oli tutkimassa.\nOletteko selvillä siitä?\n\nTyytyväinen hymy oli vilahtanut tummien kasvojen ylitse.\n\n— Kiitän luottamuksesta, herra komentaja. Jutun tunnen. Ennen lähtöään\nveljeni selosti sitä minulle. Minun oli määrä olla varalla, tukemassa\nhäntä. En kuitenkaan ehtinyt mukaan. Tämä onnettomuus katkaisi kaiken\nalkuunsa.\n\nPuro kiirehti ilmoittamaan:\n\n— Tuomari Rauta tulee...\n\n— Hm.\n\nHiljainen keskeytys sävähdytti pyöreät kasvot punaisiksi.\nYlipoliisipäällikkö vielä lisäsi alaisensa hämminkiä hörähtämällä:\n\n— Sinulla on lyhyt muisti, Puro. Mehän lupasimme...\n\nRauta virkahti:\n\n— Tahvola ja minä sovimme kyllä yhteistyöstä, jos minun mukaan tuloni\nkäy tarpeelliseksi.\n\n— Katsotaan nyt ylietsivän muistiinpanoja, Matikainen kiirehti.\n\nTahvola laski pöydälle paperiarkin.\n\n— Liekö näistä paljon apua? hän epäili. — Merkitsin tähän kyllä\njokaisen veljeni huulilta purkautuneen sanan, jopa tavunkin. Ja\nonhan niitä tähän karttunut. Mutta ne ovat aivan irrallisia. Tuskin\nainoaakaan kokonaista lausetta on mukana.\n\nKolme miestä kumartui jännittyneinä tutkimaan paperia.\nYlipoliisipäällikkö ojentautui ensimmäisenä. Hän oli hyvin pettynyt.\n\n— En tule tuosta hullua hurskaammaksi. Sekin toive siis raukesi.\n\n— Älähän sano, poliisikomentaja intti. — On tässä sentään jotakin.\n\nMatikainen hymähti katkerasti.\n\n— Suunnitelmahan oli sinun. Etkä sinä vähällä myönnä täydellistä\nepäonnistumistasi. Mitä sinä olet tuosta paperista lukevinasi?\n\nPuro kääntyi vastahakoisesti esimieheensä. Hän koetti urheasti näytellä\ntoiveikasta.\n\n— Eräitä rasteja sen aarniometsän puissa, jossa harhailemme.\n\nYlipoliisipäällikkö tiedusti ivallisesti:\n\n— Entä, mihin ne rastit sinua opastavat?\n\n— Jaa, vähän vaikea sanoa näin suoralta kädeltä.\n\nRauta oli vetänyt tuolin alleen ja aloittanut merkintöjen kopioimisen\nmuistikirjaansa. Hän vaikutti innostuneelta.\n\nPoliisikomentaja pani sen merkille. Uusi toivo heräsi hänessä.\n\n— Pidättekö te, Rauta, noita muistiinpanoja merkityksettöminä? hän\nkysyi jännittyneenä.\n\n— En. Valitettavasti kaikki nimet, henkilötiedot ja osoitteet\npuuttuvat. Emme siis saa tästä tietää, missä komisario joutui\nrikolliskoplan kanssa vastakkain. Emme liioin sitä, keitä nuo\nroistot ovat. Mutta muuten komisarion tragedia on melko täydellisenä\nluettavissa näistä muistiinpanoista.\n\n— Taivaan nimessä! Matikainen huudahti. — Luuletteko saavanne sen\nselville tuosta sekasotkusta?\n\n— Se ei ole kovinkaan vaikeaa, Rauta vastasi. — Tulkaa katsomaan, niin\nminä luen sen teille.\n\nYlipoliisipääliikkö riensi hänen luokseen. Puro ja ylietsivä työntyivät\nmyös kiihtyneinä Raudan viereen. Kaikki kolme seurasivat tuiskahtamatta\nsormea, joka pysähtyi milloin minkin sanan kohdalle, kunnes kertomus\noli sen osalta selvä.\n\n— Komisario on jo satamassa päässyt kosketuksiin jonkun nuorukaisen\nkanssa, joka on tarjoutunut hankkimaan hänelle naisseuraa. Komisario on\ntiukannut, että tytön pitää olla hieno. »Ä fain gööl» on tähän merkitty\nmoneen kertaan.\n\nRauta silmäsi ylietsivään.\n\n— Te kai kirjoititte kaiken muistiin niin kuin veljenne lausui.\n\nTahvola nyökkäsi.\n\n— Nuorukainen on vienyt hänet sitten jonnekin autolla. Tarkemmin\nsanoen, käyttäen perättäin kahta autoa. Opas on jättänyt hänet hienosti\nkalustettuun pikku huoneistoon. Emäntä on ollut nuori ja kaunis\nvaaleaverikkö. Nainen on keittänyt kahvia vieraansa tuomista jauhoista.\nJuodessaan sitä ja komisarion konjakkia he ovat poltelleet »Lucky\nStrikeja» ja tarinoineet. Emäntä on vaikuttanut ylen hermostuneelta,\nja silmät ovat olleet itkettyneet. Nauraen hän on kuitenkin kieltänyt\nkokeneensa äskettäin jotakin järkyttävää. Hän on muka vain vilustunut.\nJotakin muuta hän on sentään tullut tunnustaneeksi. »Snou», on tähän\nkirjoitettu, lunta. Nainen on siis pyytänyt kokaiinia. Sitä ei hyvin\nvarustetulla komisariolla ole kuitenkaan ollut. Seurustelu on alkuun\nollut kankeahkoa. Tässä sanotaan: »shai». Emäntä on varmaan moittinut\nvierastaan ujoksi.\n\n— Johan nyt jotakin! ylietsivä murahti. — Silloin hän on ensimmäinen\nnainen, joka väittää sellaista. Veljeni on lukioluokilta asti ollut\naikamoinen tyttösankari.\n\n— Tyytymättömyys ei ole tässäkään tapauksessa kestänyt kauan, Rauta\nhuomautti. — Täältä löytyy kokonainen lause: »juu aa tshaaming, veri\ntshaaming». Olipa kumpi tahansa kuiskinut toiselle, että sinä olet\nhurmaava, hyvin hurmaava, niin se todistaa heidän illan mittaan\nlämmenneen. Komisario on luvannut jäädä naisen luo, ja emäntä on\npoistunut viereiseen huoneeseen valmistautumaan yöpuulle.\n\nYlipoliisipäällikkö ryiskeli kiusaantuneena.\n\n— Kuulkaapas, Rauta. Te annatte aika omalaatuisen kuvan palveluksessa\nolevasta poliisimiehestä. Etteköhän selitä noita sanoja hieman liian\nrohkeasti?\n\nPuhuteltu kohautti hartioitaan.\n\n— Tähän on merkitty muun muassa: »strip, jees, jees». Ensimmäinen sana\nmerkitsee kyllä laivan takilaa. Mutta tässä yhteydessä sitä voi tuskin\ntulkita muuksi kuin alasti riisuutumiseksi, jonka toinen innokkaasti on\nhyväksynyt.\n\nYlietsivä riensi hieman nolona puolustamaan:\n\n— Veljeni ei ole naimisissa. Ja tällaisissa jutuissa joutuu joskus...\n\n— ... vaikka mihin, poliisikomentaja täydensi hänen kesken jättämänsä\nlauseen. — Sitä paitsi, jos hurmaava nuori nainen tarjoutui menemään\nkomisariomme kanssa vuoteeseen, niin miksi kadehtisimme häneltä sitä\niloa?\n\n— Hän ei milloinkaan päässyt sinne asti, Rauta huomautti tyynesti. —\nPuhelin on eteisessä soinut. Komisario on mennyt ja nostanut kuulokkeen\nkorvalleen. Hän ei ole kuitenkaan kuullut muuta kuin »Ristilukin»\nalkusävelet. Emäntä on samassa ehättänyt juosten paikalle ja temmannut\npuhelimen häneltä. Kuultuaan sävelet hän on valahtanut kalpeaksi,\ntyöntänyt komisarion huoneeseen ja vääntänyt oven lukkoon. Korva\novea vasten painettuna Tahvola on kuullut naisen sanat: »Nuuskija?\nMahdotonta! Joku jenkkikö kertonut? Hangossa noussut laivaan? Pojatko\ntulevat? Tietysti minä pidätän häntä.»\n\nPuro oli lennähtänyt punaiseksi.\n\n— Teidän tulkintanne noista muutamista tavuista on liian vapaa,\nsuorastaan mielikuvituksellinen, hän vuorostaan moitti.\n\n— Eikä ole! Matikainen ärähti. — Tulkinta on aivan oikea. Se osoittaa,\nettä oli hullua lähettää mies vasta Hangosta laivalle. Aivan niin kuin\nRauta eilen sanoi. Taivaan nimessä, jatkakaa!\n\n— Lopusta en ole varma. Sijoittaisin kuitenkin tähän sen, mistä\nkomisario on houraillut aluksi. Ratkaisevat silmänräpäykset ovat\nsaattaneet syöpyä aivoihin niin, että ne ovat ensin purkautuneet\ntajuttomuuden lävitse.\n\n— Hyväksytään! ylipoliisipäällikkö sanoi. — Antakaa tulla!\n\nRauta ei pitänyt kiirettä. Hän tuijotti erääseen tavuun.\n\n— »Koon»? hän mutisi. — »Koon»? Mitä se...?\n\nSitten hän huudahti:\n\n— Hyvänen aika! Loppukeskustelussa on mainittu Cornplowin nimi!\nKäsitättehän, mitä se merkitsee.\n\nMatikainen tiedusti käheästi:\n\n— Miten te tulkitsette sen?\n\n— Jos nainen on lausunut sen, hän on pelännyt Tahvolaa odottavan saman\nkohtalon kuin Guy Cornplowia. Silloin hänen on täytynyt tavata tuo\namerikkalainenkin. Ehkä myös tämä on kulkenut hänen käsiensä kautta.\nSe selittäisi, miksi nainen komisariosta vaikutti hermostuneelta\nja itkettyneeltä. Cornplowin murha tapahtui niin äsken kuin viime\nsunnuntain vastaisena yönä. Jos taas komisario on maininnut tuon nimen,\nniin hän lienee vakuuttunut naisen osuudesta amerikkalaisen murhaan.\n\nYlipoliisipäällikkö hengitti raskaasti ja kuuluvasti. Puro kostutteli\nkielenpäällä kuivia huuliaan. Vain ylietsivä säilytti tavallisen\ntyyneytensä. Hän oli koko ajan ollut varma siitä, että veli oli ollut\noikeilla jäljillä eikä suinkaan ollut eksynyt huvittelemaan minkä\ntahansa naikkosen kanssa.\n\n— Mitä sitten on tapahtunut? hän uskaltautui kiirehtimään.\n\n— Uskoipa vaaleaverikkö komisariota nuuskijaksi tai ei, hän on halunnut\npelastaa tämän. Hän on kiirehtinyt miestä lähtemään nopeasti. Roistot\novat kuitenkin olleet vinhoja liikkeissään. Kun komisario on rientänyt\neteiseen ja sulkenut naisen huoneeseen hälyttääkseen puhelimitse\napujoukkoja paikalle, miehiä on tunkeutunut omilla avaimillaan sisään.\nEnnen kuin hän ehti saada yhteyden poliisilaitokselle, hänet on lyöty\nlattiaan. Millä häntä liekin isketty takaraivoon, niin se sammutti\nhänen tajuntansa.\n\nKun Rauta lopetti, hiljaisuus laskeutui huoneeseen.\n\n— Olettepa te aika noita, Matikainen huoahti kuivaten kostunutta\notsaansa. — Tuosta sekasotkusta minä en olisi ikinä uskonut kenenkään\nsaavan irti mitään.\n\nRauta tuijotti eteensä. Pitkän tovin jälkeen hän virkahti:\n\n— Ihmettelenpä...\n\nPoliisikomentaja oli tuijottanut häntä pitkään katseessaan\nvastahakoista ihailua. Nyt hän kysäisi uteliaana:\n\n— Mitä niin?\n\n— Ajattelen vain, miten tuon naisen mahtoi käydä. Pääsivätkö miehet\nselville siitä, että hän oli ollut valmis pelastamaan heidän uhrinsa?\nSilloin hän on kenties jo poissa pelistä.\n\nYlipoliisipäällikkö murisi:\n\n— Kaikkea te mietiskelette. Tuollaisen heilakan kohtalosta viis!\n\n— Moraaliselta kannalta saatatte olla oikeassa, Rauta myönsi\nlauhkeasti. — Mutta tutkimustemme kannalta olisi ensiarvoista,\nettä hänen olisi onnistunut säilyttää asemansa. Vihollisleirissä\nnainen, jolla on inhimillisiä tunteita, voi kiperässä paikassa olla\narvaamattomaksi avuksi.\n\nPuro naurahti merkitsevästi.\n\n— Etenkin, kun hän on nuori ja kaunis...\n\nRauta ei viitsinyt vastata hänelle.\n\n— Älä jaarittele typeryyksiä, Puro, Matikainen ojensi alaistaan. —\nEräs yksityiskohta palautui nyt kuulemastani mieleeni. Komisarion\ntarttuessa puhelimeen soitettiin »Ristilukkia». Ja sen kuullessaan\nnainen säikähti. Niistä sävelistä hän siis tiesi, mistä soitettiin.\n»Ristilukki» on kai jonkinlainen tuon murhaajakoplan tunnus.\n\n— Hyvin mahdollista, Rauta yhtyi.\n\nKaikki hätkähtivät, kun ovi samassa avattiin. Vanha lääkäri kuiskasi\nkynnykseltä:\n\n— Tulkaa. Hän on palannut tajuihinsa.\n\nHetkistä myöhemmin he seisoivat tiheänä rykelmänä haavoittuneen vuoteen\nääressä. Potilaan luona istunut valkopukuinen hoitajatar oli lääkärin\nviittauksesta jättänyt huoneen.\n\nKomisario makasi kyljellään. Pää oli paksuissa kääreissä. Miehekkäät\nkasvot olivat melkein yhtä valkoiset kuin pielus, jolla ne lepäsivät.\n\nPoliisikomentaja aloitti:\n\n— Tahvola, kuuletteko minun ääneni?\n\n— Kyllä.\n\n— Missä on se huoneisto, jossa teitä lyötiin?\n\nHaavoittuneen kasvot värähtivät. Hän sulki silmänsä ja mutisi:\n\n— En muista.\n\nMatikainen tarttui puheeseen:\n\n— Komisario Tahvola, minä olen ylipoliisipäällikkö. Koettakaa muistaa!\nOsoite!\n\n— En muista.\n\nPuro kiivastui:\n\n— Teidän täytyy!\n\nTohtori Listanen sekaantui asiaan:\n\n— Minun on vaadittava, ettei potilaalle huudeta.\n\nPoliisikomentaja pakottautui hillitsemään ääntään. Hänen sävynsä oli\nkuitenkin kiihkeä ja vaativa, kun hän toisti:\n\n— Teidän täytyy. Täytyy muistaa. Se on tärkeää. Hyvin tärkeää. Veljenne\njatkaa niitä tutkimuksia, jotka teiltä katkesivat.\n\nMustat silmät avautuivat. Ne suuntautuivat hetkeksi ylietsivä\nTahvolaan. Haavoittunut huokasi.\n\nMatikainen tiukkasi:\n\n— Kuka oli se nainen, jonka tapasitte?\n\n— En muista... ketään naista.\n\nYlipoliisipäällikön kulmikkaat kasvot kuvastivat pettymystä ja\nkatkeruutta. Kiivaasti hän käännähti Rautaan turvautuakseen hänen\napuunsa.\n\nÄskeinen hoitajatar tuli äänettömästi huoneeseen. Hän puhui jotakin\nkuiskaten lääkärille. Tämä ilmoitti:\n\n— Sisäasiainministeriöstä on soitettu. Ministeri käskee\nylipoliisipäällikköä ja poliisikomentajaa heti luokseen.\n\nHelpotus ja hiljainen ironia sävyttivät vanhan miehen ääntä. Ilmeisesti\nhän oli tyytyväinen tähän käänteeseen.\n\nMatikainen murahti vihaisesti.\n\n— Jääkää te tänne, Rauta, hän sanoi. — Koettakaa saada miehestä jotakin\nirti. Kuulemme sen sitten teiltä. Ministeri on sillä tuulella, ettei\nole hyvä vitkastella. Tule, Puro!\n\nLääkäri lähti saattamaan heitä. Hoitajatarkin katosi. Rauta nosti\ntuolin vuoteen ääreen ja istahti odottamaan. Ylietsivä oli jäänyt\nseisomaan veljensä jalkopäähän. Hänkin odotti.\n\nViimein mustat silmät aukenivat jälleen. Aivan kirkkaina ne\nsuuntautuivat ensin vieraaseen ja sitten veljeen.\n\n— Kuka hän on?\n\n— Tuomari Kaarlo Rauta, ylietsivä vastasi. — Minulla on kunnia saada\ntyöskennellä yhdessä hänen kanssaan. Tunnethan hänet maineeltaan, Erkki.\n\n— Kyllä.\n\nSitten haavoittunut alkoi puhua hiljaa ja vaivalloisesti:\n\n— Miehistä en muista mitään. He tulivat niin äkkiarvaamatta. En nähnyt\nheitä, kun kaikki jo pimeni.\n\n— Entä poika? ylietsivä kysyi. — Hän, joka laivalta opasti sinua.\n\n— Poika? komisario kuiskasi. — Pieni, mustatukkainen, kyömynenäinen.\nHän änkyttää.\n\nJokainen sana näytti vaativan häneltä suurta ponnistusta. Jokin tuntui\npainavan häntä, jokin, mikä pakotti hänet puhumaan.\n\n— Tiedättekö, hän sai viimein kysytyksi, miten tytön on käynyt?\n\n— Emme, Rauta vastasi. — Tiedämme ainoastaan sen, että oli joku tyttö.\nEmme muuta.\n\nHauras hymy varastautui komisarion huulille.\n\n— Hän ei ollut mikään paha tyttö. Hän yritti pelastaa minut.\n\n— Ja siksi te ette halua ilmoittaa hänen osoitettaan ja\ntuntomerkkejään, Rauta virkahti. Se oli pikemminkin toteamus kuin\nkysymys.\n\n— Hänen osansa... on lopussa... pelkään.\n\nMustat silmät sulkeutuivat jälleen. Haavoittunut vaikutti loppuun\nkuluneelta.\n\nPieni sairashuone jäi hiljaiseksi. Talvisen keskipäivän aurinko\npilkisti pilvien lomasta esiin. Viluisina sen säteet sukeltautuivat\nsisään ja leikkivät hetken valkealla seinällä kuolevan pääpuolessa.\nSitten oli kuin näkymätön käsi olisi vetänyt ne pois.\n\nRauta nousi äänettömästi. Täällä ei ilmeisesti ollut enää mitään\ntehtävissä.\n\nSilloin komisarion huulilta pääsi muutamia sanoja. Ne muovautuivat\nsanomattoman hitaasti ja tuskaisesti:\n\n— Sormus... kuusi kiveä... vihreää kiveä... Paavo... jos näet sen,\nvaro... Ristilukki...\n\nÄäni katkesi. Rauta odotti kauan, mutta jatkoa ei tullut. Hän poistui\nvarpaisillaan huoneesta.\n\nYlietsivä Tahvola seurasi häntä käytävään.\n\n— Ette saa tuomita veljeni vaikenemista kovin ankarasti, tuomari.\nTavallaan minä ymmärrän hänen kantansa.\n\nRauta ojensi hänelle kätensä.\n\n— Niin minäkin ymmärrän, hän vastasi. — Enkä moiti häntä. Me kaksi\nsaamme yrittää päästä alkuun niiden tietojen varassa, jotka häneltä\nsaimme. Niitä ei ole niinkään vähän. Tulkaa illalla kotiini, jotta\nvoimme sopia yhteistyöstämme.\n\nPari tuntia myöhemmin ylietsivä soitti hänelle.\n\nKomisario Tahvola oli siirtynyt suuren rajan toiselle puolelle.\n\nSalaisuutensa hän oli vienyt mukanaan.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nINKERIN VAISTO.\n\n\nRauta tuli vasta iltamyöhällä kotiin. Hänellä oli ollut työteliäs\niltapäivä. Mutta niinpä kaikki olikin valmista huomista matkaa varten.\n\nInkeri otti hänet vastaan hieman ilkamoiden:\n\n— _Sinun_ pakettisi tuli Stockmannilta.\n\n— Mikä paketti?\n\n— Syntymäpäivälahja Pikku Jättiläiselle.\n\n— Ah se! Oliko siinä jotakin vikaa?\n\n— Päinvastoin. Etukäteen pelkäsin sinun ostavan jotakin, mitä pojalla\njo on, tai muuten mahdotonta. Isäthän ovat sellaisia... Täytyy myöntää,\nettä sinä olet kehittynyt avioliitossa minun kanssani. Lahja oli oikein\nhienolla maulla valittu.\n\n— Hyvä, että olet tyytyväinen. Katsotaanpa sitä vielä yhdessä.\n\nVaimo hymähti.\n\n— Miksi? Sinähän näit sen Stockmannilla. Ja minä täällä. Nyt se on\nkauniisti uudelleen paketoituna Martin vuoteen alla. Odottamassa\nhuomisaamua. Oliko se hyvin kallis?\n\n— E-ei. Söin jo kaupungilla, kuten sinulle puhelimessa ilmoitin. Onko\nsinulla kahvia?\n\n— Hetken kuluttua, sinä taitava lahjojen ostaja. Tuon sen sinun\nhuoneeseesi.\n\nKun Inkeri saapui kahvitarjottimineen, Rauta poltti jo kolmatta\nsavuketta. Hän istui tupakkapöydän ääressä syviin ajatuksiin\nvaipuneena.. Kaataessaan ensimmäistä kupillista vaimo kysäisi:\n\n— Entä ylietsivä Tahvola, josta puhelimessa mainitsit?\n\n— Hän tulee vasta myöhemmin.\n\nInkeri virkahti kevyesti:\n\n— Tuomari Puro soitti kello 15:n maissa. Hän kysyi sinua. Kuultuaan,\nettet ollut kotona, hän uteli, joko minä tiedän...\n\nRauta rypisti otsaansa.\n\n— Tiedät mitä?\n\n— Sen minäkin olisin halunnut kuulla. Mutta poliisikomentaja naurahti\nvain. Hän vaikutti nolostuneelta. Asemaansa hän yritti parantaa\nsanomalla jotakin, mikä sai minut ajattelemaan rumia sinusta.\n\nVaimo hymyili. Mutta mies kuuli hänen äänestään, ettei hän laskenut\npelkästään leikkiä.\n\n— Minusta?\n\n— Niin. Puro selitti unohtaneensa. Unohtaneensa sinun jyrkän\nmielipiteesi naisista. Sinä olet kuulemma tänä aamuna ilmoittanut\nhänelle ja ylipoliisipäällikölle olevasi sitä mieltä, että ministerit\nja naiset eivät osaa säilyttää salaisuuksia. Hänen olisi sen vuoksi\npitänyt arvata, niin hän sanoi, ettet sinä ole kertonut minulle uudesta\ntehtävästäsi.\n\nHän veti välillä henkeä. Sinisilmissä oli närkästynyt katse, kun hän\njatkoi:\n\n— Minulle on herttaisen yhdentekevää, mitä puhut ministereistä. Mutta\nettä sinä voitkin rinnastaa meidät naiset kaikenlaisiin lörppäsuihin!\nSitä paitsi, jos nykyinen sihteerisi on luonteeltaan lavertelevainen...\n\n— Neiti Järviö ei ole. Se sinun pitäisi tietää.\n\nInkeri naurahti.\n\n— Niin, tosiaan. Hänhän tekeytyi aivan tietämättömäksi siitä, mistä\nsilkkisamettinen juhlapukukangas, jonka viime lokakuun 5:ntenä sain,\noli ostettu. Ja sinun taas oli pakko myöntää, kuten ehkä muistat, ettei\nsinulla ollut siitä aavistustakaan... No, sitä vähemmän ymmärrän, mistä\nsinä, Kaarlo, olet saanut surulliset kokemuksesi naisista.\n\n— Ajattelin noiden poliisiherrojen rouvia. Enkä suinkaan sinua. Sinä\nolet aivan toista luokkaa. Joka kerran, kun minulla on ollut jotakin\ntekeillä, olen huoleti voinut uskoa sinulle salaisimmatkin ajatukseni.\n\nInkeri nyökkäsi. Hän oli tyydytetty, mutta vain puoliksi.\n\n— Eikä sinulla ole ollut syytä katua sitä, hän huomautti. — Mutta tällä\nkertaa et ole vielä luiskahtanutkaan. Ja kuitenkin tunnen jotakin\nolevan ilmassa. Vai erehdynkö?\n\n— Et. Juuri siitä haluan puhua kanssasi. Siksi kutsuin ylietsivä\nTahvolan tänne vasta kello 23.\n\nMiehen sävy oli niin totinen, että Inkeri säpsähti. Hän jätti\nkujeilunsa ja kumartui huolestuneena lähemmäksi.\n\n— Onko se sama juttu, jonka vuoksi meidät kutsuttiin eilisillaksi\ntuomari Matikaisen luo?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Mutta sinähän sanoit heidän hoitavan juttunsa ilman sinua, vaimo\nmuistutti.\n\n— He ovat muuttaneet mieltään. Minä matkustan huomenna Ruotsiin. Voi\nkestää viikon tai parikin, ennen kuin seuraavan kerran saan istua näin\nkotoisesti kanssasi.\n\n— Onko kysymys jostakin hyvin vakavasta?\n\nMies myönsi:\n\n— On. Rikollisjoukkiosta, jota me nimitämme Ristilukiksi. Ainakin kaksi\nmurhaa on jo sen tilillä.\n\n— Voi, Kaarlo...!\n\nInkerin ääni värisi. Hänestä tuntui pahalta, että hän oli vain\nnaljaillut, sillä aikaa kun hänen miehensä ajatukset askartelivat\nkuolemanvakavissa asioissa. Ja Kaarlo lähtisi... Sietämättömän\njännityksen ja odotuksen aika alkaisi siis jälleen hänelle. Hän puristi\nhuulensa yhteen. Valittaa hän ei tahtonut. Sitä paitsi hän tiesi, ettei\nse auttaisi mitään. Vasta ollessaan taas varma äänestään hän virkahti:\n\n— Kerro.\n\nRauta ryhtyi selostamaan hänelle, mitä oli tapahtunut siitä pitäen, kun\nperämies Cornplow oli astunut jätkäsaaressa maihin.\n\nVaimo kaatoi pari kertaa kahvia. Muuten hän istui hievahtamatta\nkuunnellen. Hänen hienopiirteiset kasvonsa kuvastivat keskittynyttä\ntarkkaavaisuutta.\n\nViimein lopetettuaan Rauta kysäisi:\n\n— Mitä minun pieni, viisas »tohtori Watsonini» sanoo?\n\nInkeri nyrpisti nenäänsä nimitykselle, josta hän ei pitänyt. Hän tyytyi\nkuitenkin sanomaan vain:\n\n— En mitään, vielä.\n\nSamassa ovikello soi. Sisäkkö tuli ilmoittamaan:\n\n— Ylietsivä Tahvola.\n\nVieras otettiin sydämellisesti vastaan. Hän torjui emännän esitykset\nkahvista tai grogista. Näin iltamyöhällä, ei toki. Oli ilmeistä, että\nhän arasteli nuoren rouvan läsnä oloa ja koko ympäristöä, johon oli\njoutunut.\n\nMiehet syventyivät esillä olevaan juttuun. Inkeri seurasi heidän\nkeskusteluaan vain puolella korvalla. Äkkiä hän kysäisi:\n\n— Missä tuo laiva, »Ambrose», nyt on?\n\nYlietsivä silmäsi häneen kummastuneena.\n\n— Hyvä rouva, emmehän me ole siitä puhuneet.\n\nRauta hymähti hänen sävylleen.\n\n— Vaimoni tuntee koko jutun. Minulla on tapana pitää hänet tapahtumien\ntasalla. Usein hänen vaistonsa on auttanut minua oikeaan.\n\nTahvola kumarsi emännälle.\n\n— Pyydän anteeksi. En suinkaan tarkoittanut, että...\n\nHänen oli vaikea muovata loppuun lausetta. Inkeri tunsi hänen\nkaikesta huolimatta ihmettelevän, että nainen osallistui tällaiseen\nkeskusteluun. Hän soi kuitenkin nuorelle miehelle valoisan,\nystävällisen hymyn.\n\n— »Ambrose»? Rauta virkahti. — Onpa hyvä, että otin selon siitä. Voin\nsiis tyydyttää tiedonhalusi. Laiva lähti tiistaina täältä. Nyt se on\nTukholmassa täydentämässä lastiaan. Sieltä se jatkaa matkaansa New\nYorkiin. Miksi kysyt sitä?\n\n— Mieleeni vain juolahti... Inkeri vastasi hidastellen. — Tutkivatko\nmeikäläiset poliisiviranomaiset perämies Cornplowin hytin?\n\n— Eivät. Laivan kapteeni oli sinetöinyt hytin. Hän oli ilmoittanut\nhaluavansa antaa vainajan tavarat hänen omaisilleen sellaisina kuin\nnuori Cornplow oli ne jättänyt.\n\n— Vahinko...\n\nRauta vilkaisi tutkivasti vaimoonsa.\n\n— Miksi? Luuletko tuossa hytissä olleen jotakin kiintoisaa? Laivan\nkapteeni oli suorittanut siellä tarkastuksen ja vakuuttanut, ettei\nsiellä ollut mitään, mikä voisi valaista perämiehen murhaa.\n\nInkeri sanoi hiljaisesti:\n\n— Siitä huolimatta sieltä olisi voinut löytyä jotakin, jos oikein\ntarkkaan olisi haettu. Ainakin kuvittelen niin. Mutta saattaa olla,\nettä erehdyn.\n\nTahvola tarkkasi kiinnostuneena heitä. Hän oli arvioinut emäntänsä\nihastuttavaksi naiseksi, mutta ei liioin enemmäksi. Tuolla hennolla,\nkauniilla rouvalla ei olisi luullut olevan mitään osaa kuuluisan\nmiehensä työssä. Rauta näytti kuitenkin suhtautuvan vakavasti hänen\nhuomautuksiinsa. Ylietsivästä se tuntui käsittämättömältä. Ikään kuin\npelkällä naisen vaistolla saattaisi olla arvoa rikostutkimuksissa!\n\nIsäntäväki ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota hänen epäuskoiseen\nhymyynsä. Rauta tiedusti vaimoltaan:\n\n— Mitä sinä kuvittelet? Anna kuulua!\n\nInkeri väisti hänen katsettaan. Hän sormeili rannerenkaansa lukkoa\nvastatessaan:\n\n— Sinä ehkä naurat minulle. Kenties molemmat nauratte. Mutta minusta\ntuntuu, että tämän jutun takana on jotakin... jotakin enemmän.\n\n— Enemmän?\n\n— Niin. Enemmän kuin taistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten\ndollareista.\n\nRauta hymähti.\n\n— Silloin olisi pakko todeta taas kerran, että sokeakin kana löytää\njoskus jyvän.\n\nVarjo lennähti vaimon kasvojen ylitse.\n\n— Tarkoitatko minua?\n\n— En suinkaan! Vaan Valpon tuomari Kolttaa, joka eilisiltana uumoili\nCornplowissa vakoilijaa.\n\n— Sitä minä en väitä, Inkeri puolustautui.\n\n— Mitä sitten?\n\n— En tiedä. Siihen kysymykseen voitaisiin saada vastaus »Ambrosen»\nneljännen perämiehen hytistä, kenties. Minusta vain koko juttu\nvaikuttaa siltä, että jokin suuri peli on käynnissä.\n\nTahvola puuttui keskusteluun innokkaasti:\n\n— Tarkoitatteko sitä seikkaa, että roistot eivät kaihtaneet murhaamasta\nveljeäni?\n\nInkeri pudisti päätään.\n\nRauta kiirehti sanomaan:\n\n— Teidän veljenne kuolemaan ei sisälly mitään arvoituksellista. Hän oli\npäässyt sen rikolliskoplan jäljille, jonka tunnolla Cornplowin murha\non. Jos veljenne olisi ehtinyt hälyttää apuvoimia paikalle, Ristilukin\narvoitusta ei enää olisi olemassa. Siksi hänet raivattiin pois. Jos\nminä vuorostani joutuisin saman kohtalon alaiseksi...\n\nVaimon silmät kuvastivat kauhua.\n\n— Voi, Kaarlo!\n\nRauta rauhoitti häntä:\n\n— Älä toki säiky pelkkää mahdollisuutta. Olen joskus ennenkin ollut\ntekemisissä häikäilemättömien vastustajien kanssa ja aina selvinnyt.\n\nInkeri nyökkäsi. Kyllä hän muisti nuo aikaisemmat kerrat, mutta myös\nsen, miten hiuskarvan varassa selviytyminen oli usein ollut. Hän\npakottautui kuitenkin karkoittamaan masentavat ajatukset. Niiden\nvaltaan heittäytymällä hän ei voisi hiukkaakaan auttaa miestään. Hän\nkeskittyi kuuntelemaan tämän tyyntä selvittelyä:\n\n— Tahdoin vain korostaa, että jos minulle kävisi samoin kuin kelpo\nkomisariolle, niin se ei liioin loisi mitään uutta valaistusta\nRistilukin olemukseen. Murhaajakopla, joka on kerran sanonut A, ei\nkaihda jatkamasta B:llä ja C:llä.\n\nVaimo kysäisi äkisti:\n\n— Miksi perämies Cornplow ylipäänsä murhattiin?\n\nMolemmat miehet katsahtivat häneen. Ylietsivä näytti pelkästään\nkummastuneelta, Rauta sen sijaan kiinnostuneelta.\n\nInkeri osoitti sanansa miehelleen:\n\n— Olkoon niin, kuten sanot, että ulkolaisilla laivoilla asioivan\nvilliintyneen nuorison etunenään on astunut uusi, häikäilemätön\njohtaja. Tuo selitys ei kuitenkaan riitä.\n\n— Eikö?\n\n— Ei. Se selittäisi ne tapaukset, joissa merimiehet lyötiin\ntajuttomiksi. Mutta... Miksei perämies Cornplowia kuitattu samalla\ntavoin? Kuolleelta ei voida riistää enempää kuin tajuttomalta.\n\nYlietsivä rypisti otsaansa. Hänestä tällainen teoretisointi oli\nainoastaan ajan hukkaa. Hän tokaisi kuivasti:\n\n— Ehkä murha tapahtui vahingossa. Sellaista sattuu.\n\nEmäntä oli heti valmis perääntymään.\n\n— Tietysti... Tietysti te tiedätte ne asiat paljon paremmin kuin minä.\nSanoinhan jo, että minun aavisteluni voivat olla aivan naurettavia.\n\nRauta oli painunut mietteisiinsä. Kulmat rypyssä hän poltteli savuketta.\n\n— Nuorta amerikkalaista oli ammuttu suoraan sydämeen, hän mutisi.\n— Muita väkivallan merkkejä ei ruumiissa havaittu. Nämä seikat\neivät viittaa vahinkoon... Sitä paitsi, nyt älyän sen, tuo murha ei\ntapahtunut vahingossa.\n\nTahvola ei pystynyt seuraamaan hänen ajatuksen juoksuaan. Epäillen hän\nkysäisi:\n\n— Eikö?\n\n— Ei, Rauta toisti. — Ihmettelen nyt, ettei se seikka heti pistänyt\nsilmiini. Ainoa selitys siihen on se, että tapahtumat ovat vyöryneet\nylitseni jättämättä aikaa ajattelemiseen... Jos Cornplowin murha olisi\nollut harhaisku, Ristilukin joukkio olisi säikähtyneenä hajaantunut\nkaikkiin ilmansuuntiin. Se on kuitenkin pysynyt paikoillaan, kuten\nveljenne kohtalosta tiedämme. Ristilukin edustaja käy edelleen\nulkolaisilla laivoilla. Ja hänen kaunis, vaalea houkutuslintunsa ottaa\nyhä vieraita vastaan hienossa pikku huoneistossaan. Ymmärrättekö, mitä\nse merkitsee, Tahvola?\n\nYlietsivä pudisti päätään.\n\n— Ensinnäkin se paljastaa, että tekeillä ollut kaappaus on suuri. Niin\nsuuri, ettei Ristilukkia arasteluttanut suorittaa murhaa. Toisekseen\ntiedämme nyt, että kaappaus on kesken. Joukkio tavoittelee yhä\nsaalista, jonka suhteen Cornplow muodostui sille pettymykseksi.\n\n— Tosiaankin! Tahvola huudahti.\n\nInkeri aloitti:\n\n— Mutta...\n\n— Hetkinen, Rauta keskeytti hänet. — Myönnän itsekin, ettei tämä vielä\nsisällä vastausta kysymykseen, miksi nuori amerikkalainen murhattiin.\n\nHän heitti savukkeensa tuhkakuppiin ja sytytti heti uuden. Vetäistyään\nmuutamia sauhuja hän jatkoi:\n\n— Sillä kohdalla joudumme arvailujen varaan. Mutta yrittäkäämme.\nTiedämme ainoastaan sen, että Cornplow, joka ei aikaisemmin ollut\nkäynyt Suomessa, tuli Buenos Airesista. Ei ole kenties liian\nmielikuvituksellista otaksua, että Ristilukki tiesi tai luuli hänellä\nolevan meren takaa tuotavana jotakin hyvin arvokasta. Silloin voisimme\npäätellä, että Cornplow murhattiin, koska Ristilukki ei häneltä saanut\ntuota himoitsemaansa jotakin. Joko herrat eivät sopineet hinnoista\ntai nuori amerikkalainen ei yksinkertaisesti voinut luovuttaa tuota\nodotettua saalista.\n\n— Ei voinut? Inkeri kysäisi epäuskoisena. — Mitä sillä tarkoitat?\n\nRauta hymähti.\n\n— Meidän on pakko ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että Ristilukin\nsaama tieto oli väärä. Ehkei Cornplowilla ollutkaan mukanaan mitään,\njolloin joukkio suotta epäili häntä petturuudesta. Siinäkin tapauksessa\nmurha oli loogillinen seuraus.\n\nYlietsivän mielenkiinto oli viimein herännyt. Tällaisella\nteoretisoinnilla oli sittenkin puolensa. Rikosten tausta alkoi\nhahmottua esiin. Syvänsiniset silmät kiiluen hän seurasi isäntäväen\nkeskustelua.\n\n— Suokaa anteeksi kysymykseni, tuomari, hän innostui. — Onko\nvälttämätöntä otaksua, että Ristilukki ei saanut haltuunsa sitä, mitä\nhalusi? Ehkä hän päinvastoin sai ja Cornplow murhattiin, jotta hänen\nkaltaisensa ulkopuolinen ei pääsisi lavertelemaan.\n\n— Ei, Rauta torjui. — Jos Ristilukki olisi onnistunut, hän olisi\njoukkioineen kadonnut näköpiiristä, ainakin toistaiseksi. Niinpä teidän\narvelunne ei voi pitää paikkaansa.\n\nNaurahtaen hän lisäsi:\n\n— Tällä hetkellä näyttää siltä, että naisen vaisto on\nosoittautunut ylivoimaiseksi kilpailijaksi meidän miesten kaikelle\npoliisikokemukselle.\n\nInkeri lehahti punaiseksi.\n\n— Sinä pilailet, Kaarlo.\n\n— En suinkaan, mies torjui. — Olen päinvastoin valmis tähän erään\nhyväksymään sinun otaksumasi, että Cornplov murhattiin, koska häneltä\nei saatu sitä, mitä Ristilukki odotti.\n\n— Sinä itsehän siihen päädyit, vainio huomautti. — Minä olen vain...\n\nRauta hymyili hänelle.\n\n— Älä heittäydy turhan vaatimattomaksi. Se ei pue sinua... Sinä\nhuomautit, että tämän jutun takana täytyy olla jotakin enemmän kuin\ntaistelu salakuljetustavaroista ja merimiesten dollareista. Lisäksi\nvihjasit, että »Ambrosen» neljännen perämiehen hytti saattaisi sisältää\nsalaisuuksia. Sinä olet siis laatinut piirustukset, joiden mukaan\nminä olen rakentanut. Tulevaisuus saa näyttää, kestääkö rakennus vai\nromahtaako se.\n\nYlietsivä yhtyi lämpimästi kiitokseen:\n\n— Minusta te, rouva Rauta, olette aivan ihmeellinen. En olisi ikinä\nuskonut...\n\nUjouttaan hän jätti lauseensa kesken. Hän oli tottumaton pukemaan\najatuksiaan sanoiksi.\n\nInkeri hymyili hänelle sydämellisesti.\n\n— Sallikaa minun lausua julki iloni siitä, että juuri te, herra\nTahvola, työskentelette tässä jutussa mieheni kanssa yhdessä. Te olette\nniin turvallinen.\n\nNuori mies meni pahasti hämilleen.\n\nRauta virkkoi:\n\n— Edellyttäen, että te kaksi olette nyt lopettaneet keskinäisten\nkohteliaisuuksien vaihdon, ylietsivän ja minun olisi vielä sovittava\neräistä yhteistoimintamme yksityiskohdista.\n\nInkeri vilkaisi kelloon.\n\n— Oh, puoliyö on jo ohitse. Minun on aika lähteä järjestämään\nmatkatavaroitasi kuntoon. Hyvää yötä, herrat!\n\nKun hän puoli tuntia myöhemmin palasi miehensä työhuoneeseen, vieras\noli mennyt.\n\nRauta istui tupakoiden vanhalla paikallaan. Vaimo hakeutui hänen\ntuolinsa sivunojalle. Huoli miehen kohtalosta masensi hänen mieltään.\nPakottautuen ajattelemaan muuta hän kysäisi:\n\n— Millainen Tahvolan osa on?\n\nMies kuuli äänestä, että kyynelet eivät olleet kaukana. Hän kietoi\nkäsivartensa suojelevasti hoikalle vyötärölle.\n\n— Hän yrittää päästä sen »maalaisäijän» ja niiden kahden »työmiehen»\njäljille, jotka näyttäytyivät Helenankadulla, hän vastasi. — Se on\nmelko toivoton urakka, kun tuntomerkit ovat miltei olemattomat.\nOnneksi tiedämme enemmän siitä Ristilukin edustajasta, joka opasti\nkomisario Tahvolan hänen matkanpäähänsä. Tuon pienen, mustatukkaisen,\nkyömynenäisen ja änkyttävän nuorukaisen pitäisi olla tavoitettavissa,\nellei hän ole kokonaan kadonnut näyttämöltä. Hänen kauttaan ylietsivä\nkoettaa saada yhteyttä muuhun joukkioon.\n\nInkeri vapisi.\n\n— Te... te molemmat... leikitte kuoleman kanssa...\n\nRauta nousi. Huolestuneena hän katsoi vaimoaan.\n\n— Turha pelko, hän hymähti.\n\nHän huomasi kuitenkin, ettei vaimo ollut niin vain tyynnytettävissä.\nHän nosti hänet syliinsä ja virkahti:\n\n— »Meidän rouva» on väsynyt, ja hänet viedään nukkumaan.\n\nLaskettuaan hänet makuuhuoneen peilipöydän ääressä olevalle jakkaralle\nmies kysäisi:\n\n— Etkö voisi myöntää, että olet tyytyväinen?\n\n— Siihenkö, että sinä lähdet jälleen luotani? Kaarlo, miten voit\nkysyäkään sellaista!\n\n— En tarkoittanut sitä, mies torjui hymyillen.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Sitä, että sinulla olisi täysi syy olla tyytyväinen soitettuasi taas\ntänä iltana ensi viulua.\n\nAlakuloinen hymyn väre ilmaantui Inkerin huulille.\n\n— Soitinko minä sitä?\n\n— Kyllä! Minä yhdyn täydestä sydämestäni ylietsivä Tahvolaan: sinä olet\nihmeellinen.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nGUY CORNPLOWIN SALAISUUS.\n\n\nTaivas kaartui pilvettömänä Tukholman yllä. Lyhyt talvipäivä oli\npäättymässä.\n\nSodan köyhdyttämän Suomen kaupunkien jälkeen katukuva vaikutti\nvärikkäältä. Ensimmäiset valomainokset oli jo sytytetty, vaikka ne\nvielä näyttivät hieman avuttomilta kilpaillessaan laskemassa olevan\nauringon kanssa. Myymälöiden kirkkaasti valaistut näyteikkunat olivat\ntulvillaan rauhan aikaista loistoa. Kiiltävät, uusinta mallia olevat\nhenkilöautot kiitivät puoleen ja toiseen muodostaen tämän tästä\nyhtämittaisia jonoja. Yksinpä töistään kiiruhtavat konttorityttöjenkin\nparvet kirkkaan punaisine, vihreine ja sinisine hattuineen ja\ntakkeineen tuntuivat huokuvan elämän iloa ja huolettomuutta.\n\nTietysti se kaikki oli vain pintaa, mutta kuitenkin...\n\nAuto oli kääntynyt Birger Jarlsgatanille ja suuntautui jättämään\nkeskikaupungin taakseen. Tuomari Rauta kohdisti huomionsa vieressään,\nohjauspyörän ääressä, istuvaan mieheen.\n\nLähetystöneuvos Palokki oli huonolla tuulella. Laihojen, mustanpuhuvien\nkasvojen ilme oli kiukkuinen. Sen saattoi ymmärtää. Ei ollut kai\nhauskaa, kun kotimaasta saavuttiin häiritsemään Västra Trädgårdsgatanin\nlähetystötalon rauhaa.\n\nLähetystöneuvoksen onnettomuudeksi Rauta oli ennestään tiennyt tämän\nasuvan pari peninkulmaa kaupungin ulkopuolella. Kun hän oli esittänyt,\nettä neuvottelu pidettäisiin siellä, Palokki oli taipunut vain\nvastahakoisesti.\n\nNyt hän varmaan harmitteli, ettei ollut alun perin torjunut ajatusta.\n\nSamassa lähetystöneuvos katkaisi pitkäksi venyneen äänettömyyden:\n\n— Oopperakellarissa olisimme saaneet paremman päivällisen. Voitte\nsyyttää itseänne, jos ateria osoittautuu ylen spartalaiseksi.\n\n— Ei haittaa. Teidän kodillanne on toisia puolia, jotka painavat\nvaa'assa enemmän.\n\nOhjauspyörää pitelevä käsi vavahti.\n\n— Tarkoitatteko vaimoani?\n\nRauta hymähti. Hän oli jo kotimaassa kuullut Palokin olevan suorastaan\nnaurettavan mustasukkainen uudesta rouvastaan.\n\n— Ajattelin lähinnä asuntonne syrjäistä asemaa. Siellä ei tarvitse\nottaa lukuun asiattomien silmiä eikä korvia.\n\nLähetystöneuvos mutisi:\n\n— Vihjaatte kai Tukholman maineeseen eräänä maailman vakoilukeskuksia.\nSe aika on kuitenkin ollut ja mennyt. Sodan päätyttyä tästä on tullut\ntaas rauhallinen kaupunki, jossa ei mitään kummia tapahdu.\n\nKeskustelu katkesi siihen. Kummallakaan ei ollut erityistä halua jatkaa\nsitä.\n\nPalokki vihoitteli itsekseen iltasuunnitelmiensa nurin menoa. Vaimo\nei liioin ollut salannut mielipahaansa, kun hän oli puhelimitse\nilmoittanut vieraiden tulosta. Kirottua!\n\nRauta muisteli eilisiltaa. Heti Tukholmaan saavuttuaan hän oli\nsoittanut vanhalle tuttavalleen, jonka tiesi Amerikan asioiden\ntuntijaksi. He olivat sopineet tapaamisesta Gilletissä. Ruoka oli\nsiellä ollut mainio ja ilta muutenkin antoisa.\n\nAuto oli sivuuttanut viimeiset kaupunkitalot ja sukeltautunut lumisten\nmaisemien keskelle.\n\nLähetystöneuvos ei malttanut kauempaa olla purkamatta\ntyytymättömyyttään kutsumattomaan vieraaseensa.\n\n— Oletteko varma siitä, että asianne on niin tärkeä kuin miksi\nsen esititte? Minua arvelutti aika lailla vaivata Argentiinan\nlähetystösihteeriä luokseni. Eikö »Ambrosen» kapteeni yksin olisi\nriittänyt?\n\n— Ei, hän ei olisi riittänyt, Rauta vastasi kuivasti. Pehmentääkseen\ntunnelman kireyttä hän vaihtoi puheen aihetta: — Kuulin teidän aikovan\nkeväällä siirtyä takaisin kotimaahan. Jos otatte mukaan tämän upean\nautonne, se tulee herättämään huomiota Helsingissä.\n\nPalokin mieliala ei siitä parantunut. Jyrkästi hän huomautti:\n\n— Sitä iloa helsinkiläisten on turha odottaa. Jos minun on pakko palata\nUM:ään, jätän ainakin auton tänne. Joku saattaisi muuten saada päähänsä\nväittää minun elävän yli varojeni. Kyllä minä maanmieheni tunnen!\n\nPian sen jälkeen he saapuivat perille.\n\nRauta totesi, että lähetystöneuvoksen koti olisi voinut pikemminkin\nkuin auto herättää monenlaisia mietteitä. Vanhan herraskartanon\nkaksikerroksinen päärakennus laajan puiston keskellä oli jo sinään\nnähtävyys. Sitä paitsi nykyiset asukkaat olivat sisustaneet avarat\nsuojat miltei prameilevasti.\n\nEnsimmäinen huone, jonka lävitse he kulkivat, oli kalustettu\nkustavilaishuonekaluilla. He pysähtyivät toiseen, jossa oli hieno\nrokokookalusto. Ovi oli avoinna hämärään, barokkityyliseen ruokasaliin,\njosta kuului lautasten ja lasien kilinää. Pöytää katettiin siellä.\n\nIsäntä kiirehti sulkemaan oven. Kääntyessään vieraaseensa hän havaitsi\ntämän tarkastelevan hyväksyvin katsein seinillä riippuvia tauluja ja\nsinne tänne sijoitettuja kalliita porsliinimaljakoita.\n\n— Te olette asiantuntija, hän virkahti lauhtuneena.\n\n— Tavallaan. Ja pyydän saada onnitella teitä. Täällä on rahalla ollut\nse välttämätön opas, joksi vain hienostunut maku kelpaa.\n\n— Kiitos.\n\nLähetystöneuvos säteili jo.\n\nRauta oli pysähtynyt katsomaan koristetakan yläpuolella olevaa nuoren,\njuhlapukuisen naisen muotokuvaa. Samat piirteet hän oli nähnyt\nveistoksella, joka hallitsi kustavilaishuonetta.\n\n— Vaimonne, arvaan.\n\nPalokki naurahti. Häntä huvitti vieraansa varovainen sävy. Hän sai\näkisti halun osoittaa tietävänsä, mitä hänestä kotimaassa juoruttiin.\n\n— Niin, vaimoni. Olette tietysti kuullut minun ryöstäneen hänet\neräältä vähemmän onnekkaalta virkatoveriltani. Lisäksi sanotaan kotini\nosoittavan, että on helmiä, jotka vaativat kallisarvoiset kehykset.\nEntä sitten, jos niin onkin?\n\nRauta oli tyytyväinen siihen, että pääsi vastaamasta. Rouva Palokki\nliihoitteli näet huoneeseen. Hän oli tosiaan harvinaisen kaunis nainen.\nSitä tyyppiä, vieras päätteli, josta saattoi uskoa miesten väkevämpien\nintohimojen vuosisatoina taistelleen keskenään henkeen ja vereen.\nViininpunainen, tiukasti muotoja seuraava puku korosti hänen tummaa,\nuhkeaa kauneuttaan. Mutta kun hän sitten seisoi miehensä vieressä\npuolta päätä tätä pitempänä ja mustissa silmissään kylmän itsetietoinen\nkiilto, Rauta mietti, mahtoiko lähetystöneuvoksella sittenkään olla\naihetta iloita »ryöstösaaliistaan». Kun rouva puhui, hänen äänensä soi\nsäpsähdyttävän teennäisenä.\n\n— Eivätkö toiset herrat tulekaan?\n\n— Kyllä, rakkaani. Puolen tunnin kuluttua.\n\nKoristeellinen sisäkkö ilmestyi cocktailtarjottimineen huoneeseen.\nIsäntäkin ojensi vuorollaan kätensä tavoittamaan lasia.\n\n— Ei, Erik, rouva virkahti. — Muista vatsahaavaasi. Tiedäthän, ettei se\nsiedä tippaakaan alkoholia.\n\nHymyssä, joka säesti näitä sanoja, ei ollut sydämellisyyttä. Melko\nalaston iva väritti sitä.\n\n— Saatte suoda anteeksi, tuomari, että tässä talossa vain emäntä lausuu\nmaljoin teidät tervetulleeksi.\n\nIlmeisesti hän kuitenkin oli varma siitä, että tämä seikka ei suinkaan\nvähentänyt, vaan lisäsi maljan arvoa.\n\nPäivällispöydässä kolme vierasta suitsutti kilvan kohteliaisuuksia\ntalon rouvalle, kun taas isäntä jäi auttamattomasti syrjään. Pyöreähkö,\nmustatukkainen ja pikisilmäinen señor Ricardo oli siinä »hevosen mitan»\nedellä muita. Mr Simpson, harmaatukkainen, komearyhtinen merimies,\ntyytyi myhäillen toiseen sijaan. Rauta pysytteli aluksi viileänä.\nMutta havaittuaan, että emäntä piti imarteluja itselleen luonnostaan\nkuuluvana verona ja että lähetystöneuvoskin nautti niistä omalla\nkipeällä tavallaan, hän antautui hymyillen mukaan leikkiin. Mitkään\nmuut puheen aiheet eivät tuntuneetkaan kiinnostavan nuorta rouvaa.\n\nKun ateria päättyi, emäntä ilmoitti vetäytyvänsä yläkertaan. Señor\nRicardon kiihkeät vastalauseet vaikuttivat vain sen, että hän hymyili\ntodella aurinkoisesti ojentaessaan kätensä suudeltavaksi.\n\nKustavilaishuoneessa, johon herrat siirtyivät, tunnelma oli aluksi\nvarsin kankea. Vieraat maistelivat vaiteliaina viskiään. Isäntä\nrummutti hermostuneesti tuolinsa sivua sormenpäillään.\n\nArgentiinalainen katkaisi äänettömyyden:\n\n— Tämä kaikki on ollut hyvin viehättävää. Mutta mistä on varsinaisesti\nkysymys? Minulla on vielä yhtä ja toista tänä iltana toimitettavana.\n\nLähetystöneuvos kiirehti selittämään:\n\n— Mr Rauta on saapunut Helsingistä. Eräs paljon kohua synnyttänyt murha\non matkan syynä. Sellaisten asioiden tutkimisessa hän on parhaita\nvoimia, mitä maallamme on käytettävissä. Mutta minun on myönnettävä,\netten käsitä, mitä meillä muilla on tuon murhan kanssa tekemistä. Mr\nRaudan itsepintaisista pyynnöistä minä taivuin järjestämään tämän\ntilaisuuden. Ehkä hän nyt suvaitsee ilmaista, miksi hän on halunnut\nmeidät koolle.\n\nRauta hymyili hänen peittelemättömälle närkästykselleen.\n\n— Mr Palokille minä olen todellakin anteeksi pyynnön velkaa, hän\nmyönsi. — Hänelle olen »itsepintaisine pyyntöineni» tuottanut paljon\nvaivaa. Lisäksi hänellä ei tässä neuvottelussa ole muuta osaa kuin\ntodistaa minun henkilöllisyyteni. Mutta kohtaloaan ei kukaan voi\nväistää. Ja hänen kohtalonaan on kuulua niihin miehiin, jotka tässä\nmaassa edustavat Suomea. Mitä taas meihin muihin tulee, otaksun itse\nkunkin tuntevan matkan tänne vähäiseksi vaivaksi verrattuna siihen\niloon, että olemme saaneet nauttia häikäisevän kauniin naisen seurasta\nja vieraanvaraisuudesta.\n\nSeñor Ricardo taputti käsiään ihastuksesta.\n\n— Hyvä, hyvä, mr Rauta! Te olette minun miehiäni. Merikapteenikin\nnyökkäili tyytyväisenä.\n\n— Sitä paitsi, Rauta lisäsi, olen vakuuttunut siitä, että ennen illan\nloppua jokainen on valmis myöntämään neuvottelumme sekä tärkeäksi että\nkiireelliseksi.\n\nPiittaamatta isännän happamesta ilmeestä hän ryhtyi johtamaan\nkeskustelua:\n\n— Mr Simpson, tehän olette valtamerilaiva »Ambrosen» kapteeni?\n\n— Kyllä.\n\n— Kun laivanne äsken oli Helsingin satamassa, murhattiin neljäs\nperämiehenne, nuori Cornplow, hämärissä olosuhteissa.\n\n— Aivan niin. Se oli surkea juttu. Joko murhaaja on saatu kiinni?\n\n— Ei. Olemme ilmeisesti tekemisissä häikäilemättömän murhaajajoukkion\nkanssa, johon ei niin vain saada otetta.\n\nSeñor Ricardo naurahti kuivasti.\n\n— Kuulostaa kaikkea muuta kuin mielenkiintoiselta, hän huomautti. —\nJoka päivä murhataan merimiehiä maailman eri kulmilla. Riita tytöistä\non kai tavallisin alkusyy. Toisinaan taas raha tai pelkkä sanaharkka.\nAh, arkipäiväistä!\n\n— Tuskinpa vain, tässä tapauksessa, Rauta väitti rauhallisesti. —\nNuoren Cornplowin murha kytkeytyy isompaan peliin, niin ainakin luulen.\n\nMr Simpson tiedusteli:\n\n— Onko tutkimuksissa päästy pitkällekin?\n\n— Aika pitkälle. Muuan rikospoliisimme komisario, joka naamioitiin\nRotterdamista Helsinkiin saapuvan laivan miehistöön kuuluvaksi, pääsi\nrikolliskoplan jäljille. Seuraavana yönä hän joutui samojen murhaajien\nuhriksi.\n\n— Kas vain, argentiinalainen hymähti, pikku Helsinki kehittyy!\n\nMerikapteeni otti asian vakavammin.\n\n-— Entä te? hän kysyi.\n\n— Minä aion uusia surmansa saaneen komisarion yrityksen, Rauta vastasi.\n— Se näyttää olevan lyhin tie roistojen luo.\n\n— Oletteko kyllästynyt elämäänne? señor Ricardo uteli iloisesti.\n\n— En. Siksi aionkin pitää huolen siitä, ettei minua ensi hätään\npaljasteta. Alkajaisiksi pyydän teiltä, mr Simpson, »Ambrosen» toisen\ntai kolmannen perämiehen papereita. Voitte kirjoittaa ne mille nimelle\ntahansa.\n\nKapteeni tuijotti häneen tuokion ällistyneenä. Sitten hän puuskahti:\n\n— Kautta Juppiterin, sitä en tee!\n\nRauta hymyili.\n\n— Ehkäpä sentään, kun ehdimme vähän pitemmälle tässä jutussa. Milloin\n»Ambrose» lähti Buenos Airesista?\n\nMerikarhu ei pitänyt hänen sävystään. Tuikeana hän silmäili vaalean\nsuomalaisen tyyniä, lujia piirteitä. Vastahakoisesti hän antoi pyydetyn\ntiedon.\n\nArgentiinalainen oli hieman säpsähtänyt, kun Buenos Aires oli mainittu.\nNyt hän laski lasinsa pöydälle ja nousi. Kääntäen selkänsä muille hän\nnäytti syventyvän tutkimaan rouva Palokkia esittävää veistosta.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Mr Ricardo, kuulittehan päivämäärän?\n\nPuhuteltu pyörähti häneen. Vihaisesti hän sähähti:\n\n— Minkä?\n\n— Päivämäärän, jolloin Helsingissä sittemmin murhattu Cornplow jätti\nBuenos Airesin.\n\n— Teidän Cornplowinne ei kiinnosta minua!\n\nSeñor Ricardo huomasi itsekin käyttäytyvänsä tavalla, joka ei sopinut\ndiplomaatille. Hän pakottautui hymyilemään ja kumarsi liioitellun\nkohteliaasti.\n\n— Saatte todella suoda anteeksi minulle, mr Rauta. Mutta niin kiintoisa\nkuin tuo murha teistä liekin, niin minulla on tärkeämpää mietittävää.\nEsimerkiksi se, miten luoja on saanut käsistään jotakin niin\ntäydellisen kaunista, että se on innoittanut kuvanveistäjän loihtimaan\nesiin tämän taideteoksen.\n\nHänen huolettomaksi tarkoitettu juttelunsa hämäsi täydelleen\nlähetystöneuvoksen ja merikapteenin. Keskustelun kiristyminen\noli saanut heidät jo hetkeksi jännittymään. Nyt he huoahtivat\nrauhoittuneina. Mutta Rauta tajusi argentiinalaisen teeskentelevän\nvälinpitämättömyyttä. Mies oli itse asiassa hyvin hermostunut. Oli aika\nantaa pommin räjähtää.\n\n— Ymmärrän ihastuksenne taideteokseen ja sen malliin, mr Ricardo,\nja yhdyn siihen. Mutta se ei estäne meitä keskustelemasta tästä\ntoisestakin kysymyksestä. Ettekö voi kuvitella mitään syytä, miksi\njuuri tuona mainittuna ajankohtana Buenos Airesista lähtenyt nuori mies\nmurhattiin, saman tekevää missä Euroopan kolkassa?\n\n— En!\n\n— Eikö niihin aikoihin teidän isänmaassanne tapahtunut jotakin\nhälyttävää, kadonnut jotakin?\n\nKysymyksen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Señor Ricardon pyöreiltä,\ntummilta kasvoilta hymy kaikkosi. Mustat silmät paloivat vihasta.\n\n— Te ette voi sitä tietää! hän huusi. — Kukaan vieras ei voi!\n\nLähetystöneuvos pelästyi. Hän kohotti hilliten kättään.\n\n— Hyvät herrat! Vaimoni on kai jo levolla. Älkäämme säikähdyttäkö häntä.\n\nMerikapteeni murisi puoliääneen:\n\n— Kautta Juppiterin, tämä on jotakin.\n\nTunnelma oli äkisti latautunut täyteen jännitystä. Kolme silmäparia\ntuijotti hellittämättä Rautaan.\n\nHän myönsi hiljaisesti:\n\n— En, mr Ricardo. Minä en tiedä. En ainakaan tarkalleen. Olen vain\njoutunut päättelemään, että nuorella Cornplowilla oli Buenos Airesista\nlähtiessään mukanaan tuo salaperäinen jokin. Se selittäisi, miksi hänet\nmurhattiin eikä ainoastaan lyöty tainnoksiin.\n\nArgentiinalainen huitaisi kiukkuisesti kättään. Sitten hän ryhtyi\nmittelemään lattiaa lyhyin, hermostunein askelin. Viimein hän istahti\näskeiselle paikalleen ja otti pitkän kulauksen lasistaan.\n\n— Minä en vastaa teille, mr Rauta, hän kähisi.\n\nPuhuteltu kohautti hartioitaan. Hän kääntyi kapteeniin.\n\n— Millainen hän oli miehiään, tuo Cornplow?\n\nMerikarhu ei tuntunut pitävän kysymyksestä.\n\n— Eikö teillä täällä vanhassa maailmassa ole tapana sanoa, ettei\nkuolleista puhuta mitään, ellei hyvää? Mutta kun kerran sitä utelette,\nniin amerikkalaisena minä vastaan suoraan. Hän oli nuori lurjus.\n\n— Entä tarkemmin kuvattuna?\n\n— Tunnetun perheen poika New Yorkista hän oli. No, kun vanhemmat ovat\nvarsin kunnioitettavaa väkeä, niin omena on tässä tapauksessa pudonnut\nkauas puusta. Kukaan laivan upseereista ei halunnut seurustella\nCornplowin kanssa. Hän oli meidänkin mittapuumme mukaan liian kovaksi\nkeitettyä lajia. Satamissa ei ollut sitä konnankoukkua, mihin hän ei\nolisi ollut valmis, jos siitä saattoi odottaa hyötyä.\n\nRauta nyökkäsi. Luonnekuva sopi yksiin hänen otaksumiensa kanssa.\n\n— Edellyttäkäämme, että Argentiinassa olisi kadonnut jotakin arvokasta,\nhän aloitti.\n\nPikisilmät leimahtivat vaarallisesti.\n\n— Älkää toki kiivastuko, mr Ricardo, Rauta tyynnytti.\n\n— Minä sanoin vain: edellyttäkäämme. Ette halunne kieltää pelkkää\nteoretisointia.\n\nArgentiinalainen murahti, mutta tyytyi maistelemaan viskiään.\n\n— Jos siis Cornplowille olisi tarjottu tuo jokin vietäväksi esimerkiksi\nhyvää palkkiota vastaan jonnekin, niin uskotteko te, mr Simpson, että\nhän olisi ottanut tehtävän vastaan?\n\nMerikapteeni naurahti.\n\n— Varmasti. Mutta yhtä varmasti tuo nuori lurjus olisi matkalla\nruvennut miettimään, eikö hän voisi hyötyä siitä enemmänkin kuin\njo saamansa hyvän ennakkopalkkion. Sellainen mies hän oli. Ja\nodottakaas... Nyt kun rupesitte puhumaan tästä, jotakin muistuu\nmieleeni. Cornplow oli kerskaillut ensimmäiselle perämiehelle, että\nHelsingissä hänestä tulee rikas. Niin rikas, että voi vaikka kylpeä\nkullassa. Kun mr Brand kertoi siitä minulle, molemmat nauroimme. Nuori\nmies oli ensikertalainen näillä vesillä eikä tiennyt, millainen pieni,\nköyhä kolo Helsinki on.\n\nSeñor Ricardo oli vetänyt taskusta nenäliinan ja kuivasi sillä otsaansa.\n\n— Te olette sietämättömiä, hän mutisi.\n\nRauta antoi hänen olla oloissaan. Hän jatkoi levollisesti keskustelua\nkapteenin kanssa:\n\n— Tehän lukitsitte ja sinetöitte Cornplow-vainajan hytin?\n\n— Niin tein. Ajattelin sen olevan varminta ottaen huomioon hänen\nNew Yorkissa olevat omaisensa. Lisäksi asetin Helsingissä olomme\nviimeisiksi vuorokausiksi vielä erikoisvartion hytin ovelle.\n\n— Olittepa te varovainen. Siihen oli kai jokin syy?\n\nMerikarhu hymähti.\n\n— Turhaa kai se oli. Mutta erään nuoren naisen itsepäinen halu päästä\ntuohon hyttiin kävi hermoilleni.\n\nRauta jännittyi.\n\n— Perämiehen murhan jälkeenkö?\n\nMr Simpson nyökkäsi.\n\n— Hän oli käynyt ensin stuertin puheilla. Tämä oli sanonut, että\nainoastaan kapteeni saattoi antaa luvan. Niin tyttö tuli minun luokseni.\n\n— Minkä näköinen hän oli?\n\nKapteeni kohautti leveitä hartioitaan.\n\n— Kuinka osaisin kuvata? On kai kymmeniätuhansia samanlaisia. No jaa,\nnuori ja sievä vaaleaverikkö.\n\nSäpsähtäen Rauta muisti, että komisario Tahvola oli käyttänyt\nsamanlaisia sanoja naisesta, jonka luona hän oli ollut. Se saattoi olla\npelkkä sattuma. Ja kuitenkin...\n\n— Pahasti hermostunut hän oli, mr Simpson jatkoi. — Hänen täytyi\nmuka päästä tuohon hyttiin. Hän kertoi unohtaneensa ensimmäisellä\nkäynnillään sinne vihkimäsormuksensa. Nyt hänen miehensä oli palannut\nkotiin, eikä nuori rouva uskaltanut mennä sinne ilman sormustaan.\nMinä tarjouduin hakemaan tuon kalleuden, mutta yksin. En löytänyt\nmitään. Siihen tyttö ei kuitenkaan tyytynyt. Hän nyyhki, että hänen\ntäytyi löytää sormuksensa. Lopulta minun oli pakko lähettää muuan mies\nviemään hänet maihin. Sen vierailun jälkeen sinetöin hytin ja asiaa yön\nmietittyäni asetin ovelle vartijan.\n\n— Ettekö muista tytöstä mitään tarkempaa? Rauta kysyi innokkaasti. —\nJotakin yksityiskohtaa edes?\n\n— Olettepa te kiinnostunut hänestä, merikarhu totesi myhäillen. —\nEnemmän kuin Cornplowista itsestään.\n\nHän mietti tovin. Sitten hän lisäsi:\n\n— Eräs pikku seikka tulee mieleeni. Tyttö puhui niin paljon\nsormuksestaan, että huomioni kiintyi hänen vasemman käden\nnimettömäänsä. Siinä oli hieno koru. Ihmettelin, että se oli jäänyt\npaikoilleen, jos vihkimäsormus oli pudonnut.\n\n— Millainen se oli?\n\n— Siihen oli upotettu kuusi vihreää kiveä.\n\nRauta henkäisi syvään. Kuusi vihreää kiveä! Niistä komisario Tahvola\noli viimeisiksi sanoikseen puhunut. Hän oli ilmeisesti nähnyt tuon\nsormuksen sen naisen sormessa, jonka nimeä ja asuntoa hän oli\nkieltäytynyt paljastamasta. Nyt ei enää ollut epäilystäkään siitä,\nettä nainen palveli Ristilukkia. Cornplowin murhan jälkeen hän oli\nyrittänyt päästä perämiehen hyttiin. Etsimäänkö vihkimäsormustaan? Ei,\njotakin paljon arvokkaampaa hän oli ollut tavoittamassa. Mutta kapteeni\nSimpsonin varovaisuus oli katkaissut Ristilukin kätyrin tien. Niinpä...\n\nHuoneessa oli hetken ollut hiljaista. Argentiinalainen oli sytyttänyt\npitkän, mustan sikarin ja syventynyt nauttimaan siitä välittämättä\nseurata enää keskustelua. Lähetystöneuvoksen kiinnostus sen sijaan oli\nkasvamistaan kasvanut. Hieman etukumaraan painuneena hän oli tarkannut\nkeskustelijoita, jottei mikään käänne eikä sävyn muutos jäisi häneltä\nhuomaamatta. Kun molemmat vaikenivat, hän huoahti ja nojautui tuolinsa\nselustaan. Lopulta odotus kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\n— Miksi ette jatka, mr Rauta? Teillä on vielä jotakin sanottavaa.\nTunnen sen!\n\nRauta hymyili.\n\n— Olette oikeassa. Minulla olisi. Mutta mr Ricardo, jota se asia\nlähinnä koskee, ei välitä kuunnella.\n\nArgentiinalainen havahtui sanomaan:\n\n— Tietysti minä kuuntelen. Mielihyvin. Mikäli sanoissanne olisi jotakin\njärkeä.\n\n— No, kiinnostaisiko teitä tieto, että ne paperit, jotka viime\nmarraskuussa katosivat Buenos Airesissa, ovat nyt melkein kätenne\nulottuvilla? Tarkemmin sanoen Cornplow-vainajan hytissä mr Simpsonin\nlaivalla.\n\nSeñor Ricardo oli rynnännyt pystyyn. Omituinen kalpeus oli levinnyt\nhänen kasvoilleen, ja hän hengitti lyhyin huohotuksin.\n\n— Te... te...!\n\nKapteenikin oli noussut hämmästyneenä.\n\n— Etteköhän erehtyne, mr Rauta? hän epäili. — Minä itse tarkastin\nhytin. Mitään ei löytynyt. Ei mitään sellaista.\n\n— Te etsitte pudotetuksi väitettyä sormusta ja näitte ainoastaan sen,\nmikä oli esille jätetty. Cornplow oli varmasti ollut kyllin viisas\nsijoittaakseen paperit visusti piiloon.\n\n— Se on totta, mr Simpson mutisi.\n\nArgentiinalainen oli selvinnyt yllätyksestä, joka oli tukahduttanut\nhänen äänensä.\n\n— Mistä te, mr Rauta, tiedätte paperien olevan siellä? hän tiukkasi\nkiihkeästi. — Oletteko nähnyt ne?\n\n— En. En ole nähnyt vilahdustakaan koko »Ambrosesta». Myönnän senkin,\nettä olen päätelmissäni saattanut erehtyä. Mutta pettymyksen uhallakin\nminä teidän sijassanne, mr Ricardo, lähtisin mr Simpsonin kanssa\nnyt heti tutkimaan läpikotaisin tuon hytin. Sadat teidän maanne\nviranomaiset ovat olleet liikkeellä tavoittamassa takaisin noita\npapereita — kouraisten tyhjää. Eikö teidän siis kannattaisi...?\n\nSeñor Ricardon asenne oli äkisti muuttunut. Kiihkeä jännitys vapisutti\nhäntä.\n\n— Neitsyt Maria! Olisiko se mahdollista...? Se... se... sehän olisi\nsuunnaton onni!\n\nHän käännähti kapteeniin.\n\n— Tulkaa, mr Simpson! Meidän on hajoitettava tuo hytti vaikkapa\nalkutekijöihinsä! Suokaa anteeksi, herrat!\n\nHän oli jo ovella ja viittoi sieltä kiivaasti merikarhulle.\n\nTämäkin oli jännittynyt ja valmis lähtemään. Mutta hän katsoi sentään\nolevansa velvollinen heittämään kädestä pitäen hyvästit.\n\n— Palaamme tänne pian, hän vakuutti.\n\nHetkisen kuluttua kuului ulkoa, miten auto käynnistettiin.\n\nLähetystöneuvos Palokki huoahti:\n\n— Olipas tämä ilta! Teillä tuntuu olevan onnea, tuomari. Ja ehkä\nhiukkasen minullakin, jos arvelunne osoittautuu oikeaksi. Tämän\nhermojännityksen vastapainoksi ehdottaisin šakkierää.\n\nRauta hyväksyi esityksen mielihyvin. Isäntä otti esiin hienot,\nnorsunluiset nappulat.\n\nLähetystöneuvos sai arvonnassa valkoiset. Hän ei kuitenkaan avannut\nvielä peliä.\n\n— Sanokaahan, tuomari, hän virkahti. — Olen tietenkin utelias kuulemaan\nnoista kadonneista papereista. Ricardo menetti kokonaan malttinsa, kun\nmainitsitte niistä. Paljonko oikeastaan niistä tiedätte?\n\n— Hyvin vähän. Amerikkalaisten valtioiden kesken on viime keväästä\nalkaen käyty joitakin ankarasti salassa pidettyjä neuvotteluja.\nNiissä lienee syksyllä päästy sopimukseen. Kaikki eurooppalaiset\nsuurvallat ovat olleet kiinnostuneita noista neuvotteluista ja\netenkin sopimuksesta, josta tiedetään vain, että se merkitsee suurta\nmurrosta maailman politiikassa. Ulkopuolisten mielenkiintoa kuvastavat\ntavallaan ne lukuisat yritykset, mitä on Washingtonissa ja muissa\namerikkalaisissa pääkaupungeissa kaikenlaisten salaisten asiamiesten\ntaholta tehty sopimuksen sananmuodon tai edes sisällön selville\nsaamiseksi. Marraskuussa tapahtui sitten Buenos Airesissa jymy-yllätys,\njota kaikin keinoin on maan viranomaisten toimesta koetettu peittää\nja salata. Ilmeisesti jotkut, toistaiseksi tuntemattomat voimat\nonnistuivat silloin saamaan siellä käsiinsä tuon sopimuksen.\n\nPalokki oli kuunnellut selostusta henkeä pidätellen.\n\n— Mitä tuo sopimus sisältää? Käsitättehän, mikä merkitys sillä on\nEuroopalle ja koko maailmalle.\n\nRauta kohautti hartioitaan.\n\n— Suurpolitiikka kiinnostaa minua perin vähän, hän vastasi. — Minä\ntutkin vain rikosjuttuja. Tällä kertaa Guy Cornplowin murhaa. Hän oli\ntulossa Buenos Airesista, jossa tuo jättiläiskaappaus oli suoritettu.\nLaskin yhteen kaksi ja kaksi. Tuloksen kuulitte. Muuta en tiedä enkä\nmuusta suurin välitäkään.\n\nLähetystöneuvos huokasi.\n\n— Olihan sekin jotakin, hän myönsi vastahakoisesti.\n\nRauta naurahti.\n\n— Pelaammeko?\n\nHe syventyivät peliin.\n\nRauta oli pitänyt itseään melkoisena šakin taitajana. Mutta nyt hänen\ntäytyi todeta tavanneensa parempansa. Lähetystöneuvos Palokki pelasi\nharkiten ja samalla oudon rohkein ottein.\n\nKumpikaan ei huomannut ajan kulumista. He olivat aloittamassa\nkolmatta peliä, jonka isäntä oli tarjonnut vieraalleen uudeksi\nrevanšimahdollisuudeksi, kun auto kuului pysähtyvän pääoven edustalle.\n\n— Vahinko! Rauta virkahti. — Toivoin, että olisimme ehtineet vielä\nkerran yrittää, ennen kuin he palaavat.\n\nMr Simpson tuli kuitenkin yksin. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli\njärkkynyt. Hänen leveät kasvonsa loistivat.\n\n— Onnittelen, mr Rauta! Ne kirotut paperit löytyivät. Mr Ricardo on\nhulluna ilosta. Saatte varmaan huomenissa kuulla hänestä enemmän. Nyt\nminä tulin vain sanomaan, että saatte ne »Ambrosen» toisen perämiehen\npaperit, joita pyysitte. Vaikkapa ensimmäisenkin!\n\n— Kiitos, Rauta virkkoi hymyillen. — Toisen riittävät.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nVASTUSTAJA, JOKA HALUSI VAIHTAA RINTAMAA.\n\n\nSeuraavana päivänä lähetystöneuvos Palokki saapui sovittuun aikaan\nStrand-hotelliin. Tavatessaan hänet Rauta havaitsi, ettei eilisiltaisen\nisännän säteilevä tuuli ollut kestänyt vuorokauttakaan. Lähetystöneuvos\nvaikutti peräti hermostuneelta.\n\n— Lounastammeko Oopperakellarissa? Rauta kysyi.\n\n— Emme. Ajamme autollani Djurgårdeniin. Silloin kukaan ei pääse\nkuulemaan, mitä puhumme.\n\nRauta hymyili.\n\n— Muistaakseni sanoitte eilen, että Tukholma on rauhallinen kaupunki,\njossa ei mitään kummia tapahdu.\n\nPalokin tummanpuhuvat kasvot värähtivät.\n\n— Se oli eilen, hän mutisi. — Tulkaa.\n\nSää oli edelleen kirkas. Kokonainen parvi nuorisoa oli sijoittunut\nDramatenin portaille nauttimaan keskipäivän auringosta. Sen säteet\nkisailivat myös auton kiiltävällä kannella ja heijastuivat siitä\nkuin kujeillen tuulilasin lävitse. Tuo leikki ei kuitenkaan kyennyt\nkirkastamaan vaunun omistajan huolestunutta mieltä.\n\nKun käännyttiin Strandvägeniltä Djurgårdeniin vievälle sillalle, Rauta\nhymähti:\n\n— Eilinen ennustuksenne ei näy käyneen toteen. Sanoitte jotakin siihen\nsuuntaan, että meitä molempia voi onnitella, jos arveluni Cornplowin\nkätköön nähden osoittautuu oikeaksi. Se oli oikea. Mutta te ette tunnu\nkovinkaan onnelliselta.\n\nKesti tovin, ennen kuin lähetystöneuvos puhui. Katse tiukasti tiessä\nhän puuskahti:\n\n— Argentiinan chargé d'affaires kävi tänä aamuna meidän ministerimme\npuheilla. Hyvin pahalla päällä hän oli ollut. Hän oli kertonut kahden\nsuomalaisen, joista toinen korkea lähetystön virkamies, huvitelleen\neilisiltana rakentelemalla hulluja teorioja hänen hallituksensa maineen\nkustannuksella. Joistakin papereista, jotka olisi muka varastettu\nBuenos Airesissa ja kulkeutuneet jollakin laivalla Eurooppaan. Juttu\non alusta loppuun tietysti pelkkää kuvittelua, herra asiainhoitaja oli\nkorostanut. Lisäksi hän oli ilmoittanut katsovansa, että asianomaisia\nsuomalaisia oli vakavasti varoitettava tällaisista kevytmielisistä\najatusleikeistä, joissa ei ole pontta eikä perää.\n\nRauta otti asian rauhallisesti.\n\n— Hotelliin palattuani ja mietittyäni asiaa hiukan olin jo melko\nvakuuttunut siitä, että juttu saisi tällaisen käänteen.\n\nPalokki irvisti happamesti.\n\n— Ministerimme antoi vahingon kiertää. Argentiinalaisen käynnin jälkeen\nhän kutsui minut nuhdeltavakseen. Ylevästi hän huomautti, ettei\nryyppyseurassakaan pitäisi päästää mielikuvitustaan vauhkoutumaan.\nJa teille hän lähetti sellaiset terveiset, että nimenomaan teiltä\nhän olisi odottanut järkevämpää käyttäytymistä. Se oli tarkoitettu\nlisäpiikiksi minulle!\n\n— Entä te?\n\n— Katsoin parhaaksi olla puolustautumatta. Lähettiläs ei kuitenkaan\nolisi uskonut tarinaamme. Itsekin jo hetkittäin epäilen nähneeni\neilisiltana vain unta.\n\nRauta nauroi.\n\n— Tuo epäilys saattaa olla hyvin terveellinen.\n\nKun hänen hilpeytensä näytti vain lisäävän toisen mielen karvautta, hän\nmuutti sävyä ja kysyi vakavasti:\n\n— Mitä kuuluu ystävästämme señor Ricardosta?\n\n— Hän on matkustanut.\n\n— Kaiketi papereineen?\n\nLähetystöneuvos vilkaisi häneen epävarmasti alta kulmien.\n\n— En tiedä. Kuulin vain hänen lähteneen aamun ensimmäisellä\nlentokoneella.\n\n— Yksinkö?\n\n— Ei. Hänellä oli ollut seuranaan kaksi vankkarakenteista maanmiestään.\nLienevätkö olleet henkivartijoita vai vanginkuljettajia? Kaikki on\npirun hämärää!\n\nHe vaikenivat molemmat. Auto kierteli ja kaarteli lumisia, autioita\npuistoteitä. Viimein Palokki pysähdytti kohtaan, josta oli hyvä näköala\npitkälti sekä eteen että taakse päin.\n\nHän ojensi Raudalle paksun kirjekuoren.\n\n— Tämä on teille. Se tuotiin lähetystöön. Otaksun sen olevan mr\nSimpsonilta.\n\nNiin olikin. Raudan mieli herahti hyväksi, kun hän tutki sisältöä.\n\n— »Ambrosen» toisen perämiehen paperit! Pelkäsin jo, etten saisi\nniitäkään. Mutta mr Simpson on jenkki. Katsotaanpa, kuka minä tästedes\nolen. Robert Hilton, kotoisin Philadelphiasta. Sopii. Olen kerran\noleillut siellä. Ja tässä on kirje ystävältämme.\n\nMolemmat miehet kumartuivat lukemaan.\n\n »Mr Rauta!\n\n Valitan, etten saa tilaisuutta enää puristaa kättänne. Laivalleni\n on varustamolta saapunut käsky lähteä Tukholmasta viipymättä. Eräät\n voimat näyttävät toimivan perusteellisesti ja kunnioitusta herättävän\n nopeasti.\n\n Olen aina ollut tietoinen siitä, että politiikka on mätää peliä.\n Suurpolitiikka, jonka kanssa nyt olen joutunut ensimmäisen kerran\n kosketuksiin, näyttää olevan sitä kaksin verroin. On hengelle käyvän\n vaarallista tehdä siinä suuria palveluksia.\n\n Toivottavasti eilinen kuumaverinen tuttavamme on oman nahkansa vuoksi\n vaiennut siitä, että hän paperien löytöhetkellä tuli vihjanneeksi\n minulle, miten suuresta salaisuudesta on kysymys. Minä en käsittänyt\n siitä juuri mitään, mutta varmuuden vuoksi olen päättänyt siirtyä\n laivaan, joka ei milloinkaan suuntaa kulkuaan Argentiinan vesille.\n Kehoitan Teitäkin lähimpien vuosien aikana välttämään Buenos Airesia.\n Poliitikkojen kiitollisuus niitä kohtaan, joiden epäillään tekemiensä\n palvelusten yhteydessä päässeen tietämään liikaa, voi saada omituisia\n muotoja.\n\n Toivon Teidän jatkuvasti menestyvän ja löytävän oikeudenmukaisempia\n asiakkaita.\n\n                                         Teidän uskollinen\n                                         Samuel T. Simpson.»\n\nLähetystöneuvos totesi vakavana:\n\n— Siinä miehessä saitte itsellenne rehdin ystävän. Vahinko, ettei häntä\ntaida ensi hätään näkyä enää näillä main.\n\nRauta pisti kirjeen palamaan ja sirotti tuhkan tuuleen.\n\n— Luulenpa, että otan varteen mr Simpsonin varoituksen, hän mutisi.\n\nPalokki käynnisti auton. Hän oli edelleen hyvin huolestunut, mutta\nyritti hymyillä kysäistessään:\n\n— Entä nyt, »mr Hilton»?\n\n— Minun täytyy löytää laiva. Kaikesta huolimatta sellainen, joka on\nmatkalla Buenos Airesista Helsinkiin.\n\nKesti kuitenkin useita päiviä, ennen kuin siinä suhteessa vaikeni.\nMutta sitten hän sai tiedon Yhdysvaltain lipun alla purjehtivasta\n»James Brownista», joka lastinaan 8.000 tonnia argentiinalaista vehnää\noli matkalla Helsinkiin. Sen oli määrä kahden vuorokauden kuluttua\nsaapua Gööteporiin.\n\nTämä tieto virkisti Rautaa. Toimettomuudessa vietetyt päivät olivat\nkäyneet jo hänen hermoilleen. Helsingistä ei liioin ollut saapunut\nmitään tietoja Ristilukin jutun kehittymisestä. Hän oli niin ollen\nsaattanut vain arvailla, miten pitkälle ylietsivä Tahvola oli päässyt,\nja tuskitella omaa pakollista passiivisuuttaan. Nyt se onneksi\nloppuisi. Huomenissa hän matkustaisi Gööteporiin.\n\nAstellessaan kohti hotellia hänen mielensä oli niin hyvä, että hän\ntuli hymyilleeksi kahdelle vastaan tulevalle neitoselle. Nämä nostivat\nylpeästi nenäänsä ja ohi kiirehtiessään loivat häneen musertavan\nkatseen.\n\nRauta hymähti. Tänä iltana ei mikään, hän tuumi, voi järkyttää hyvää\ntuultani.\n\nSiinä hän kuitenkin erehtyi.\n\nKun hän pyysi Strandin portieerilta huoneensa avainta, tämä vastasi\nmaireasti hymyillen:\n\n— Minä annoin sen tunti sitten teidän rouvallenne.\n\n— Minun vaimolleni!\n\n— Niin. Hän tuli matkalaukkuineen suoraan lentokentältä ja kysyi,\nasutteko täällä. Minä tietysti myönsin, mutta valitin, että satuitte\nolemaan ulkosalla. Hän ilmoitti olevansa rouva Rauta ja odottavansa\nteitä huoneessanne. Lähetin pojan...\n\nRauta ei jäänyt odottamaan miehen pitkäpiimäisen selostuksen\npäättymistä. Harmikseen hän havaitsi hissien olevan ylhäällä. Hän ei\nmalttanut jäädä odottamaan niitä, vaan lähti harppomaan kolmanteen\nkerrokseen.\n\nInkeri saapunut Tukholmaan! Vieläpä sähköttämättä tulostaan! Oliko\nkotona tapahtunut jotakin?\n\nTemmattuaan oven auki huoneeseensa hän jäi yllättyneenä seisomaan\nkynnykselle.\n\n— Mitä hittoa...?\n\nPunatukkainen nainen laski syliinsä kirjan, jota oli ollut lukemassa,\nja hymyili tulijalle.\n\n— Terveisiä kotimaasta, tuomari. Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi. Olisi\nkiusallista, jos joku siivoojatar kuulisi ne sanat, jotka nyt pyörivät\nkielellänne.\n\nRauta veti oven kiinni, mutta ei astunut lähemmäksi vierasta. Hän\noli hämmästynyt, mutta tunsi samalla suurta helpotusta. Kysymys oli\nilmeisesti jostakin vallan muusta kuin kotoisista onnettomuuksista.\n\nRuskeat silmät tähysivät häntä teennäisen huolettomina. Tyttö pelkää!\nvälähti miehen mielessä.\n\n— Ettekö aio antaa edes kättä, tuomari? Olen kuvitellut teitä\ntäydelliseksi gentlemanniksi!\n\nRaudan katse kiersi tutkivana huonetta.\n\n— Voi ei, tuomari, en minä ole penkonut teidän tavaroitanne.\n\n— Teillä on ollut tunti aikaa, neiti Laantila.\n\n— Ihastuttavaa, että muistatte nimeni, nainen hymyili. — Pelkäsin,\nettette muistaisi. Mehän olemme tavanneet ainoastaan kerran. Serkkuni\nmiehen, ylipoliisipäällikön, illallisilla... Tunti aikaa, sanoitte.\nNiin, mutta minä jätin sen käyttämättä. Tosin työnantajani, joka\nsuunnitelman laati, kehoitti minua olemaan vikkelä liikkeissäni\npäästyäni teidän huoneeseenne. Minä itse tajusin kuitenkin heti tänne\ntultuani, ettei kannattanut etsiä. Niin taitava mies kuin te ei jätä\nhotellihuoneeseen mitään paljastavaa. Sitä paitsi, minulla on ollut\ntäällä hyvää aikaa ajatella... Antaisitteko minulle savukkeen, tuomari?\nOmani ovat lopussa.\n\nRauta täytti hänen pyyntönsä ja istahti vastapäiseen tuoliin. He\npolttelivat hetken ääneti.\n\nMies katkaisi äänettömyyden:\n\n— Noo-o, neiti. Luullakseni te olette velkaa selityksen, ellette halua,\nettä minä...\n\n— ... hälytän hotellin henkilökunnan, tyttö täydensi. — En usko,\nettä tekisitte sen. »Suomen ylipoliisipäällikön sukulainen,\ntunnettu runoilijatar, pidätetty hotellirottana Tukholmassa», se ei\nsanomalehtien palstoilla näyttäisi kauniilta.\n\n— Eipä kai, Rauta myönsi. — Olisiko teillä jokin parempi ehdotus?\n\nVieras nauroi.\n\n— On toki! Minä sain odottaa ulkosalla kauan, ennen kuin näin teidän\npoistuvan hotellista. Sitten minun oli pakko viivytellä vielä, kunnes\naika sopi yhteen Helsingin iltapäiväkoneen tulon kanssa. Lopuksi vielä\ntunti täällä teidän huoneessanne. Olen aivan nälkiintynyt. Vaihdoin jo\npukua ollakseni puolestani valmis, kun nyt tarjoatte minulle illallisen\njossakin hienossa ravintolassa.\n\nMies hymähti.\n\n— Te olette varsin omaperäinen nainen, neiti Laantila. Ensin myönnätte\ntunkeutuneenne nuuskimaan huonettani. Sitten ilmoitatte tyynesti\nedottavanne, että minä siitä ilosta tarjoan teille juhla-aterian.\n\n— Enkö ole kyllin hieno seuraanne?\n\nRauta rypisti kulmiaan. Tyttö tuntui ottavan asian sangen kevyesti.\nItsekseen hän kuitenkin myönsi, ettei tämän ulkomuodossa ollut vikaa.\nMusta iltapuku korosti vartalon sopusuhtaisuutta. Kasvot olivat\nälykkäät; nauravat ruskeat silmät ja aavistuksen verran pysty nenä\nsaivat ne näyttämään pirteiltä ja viehättäviltä. Oikeastaan vain\npunaisenruskeat hiukset, jotka valtoimina kiharoina valuivat paljaita\nolkapäitä peittävälle hopeakettuviitalle, ärsyttivät Rautaa.\n\n— Arveletteko olevanne viisaampi kuin työnantajanne? hän kysäisi. — Hän\nkehoitti teitä hakemaan jotakin — mitä sitten liekin — huoneestani.\nMutta te piditte parempana kohdistaa hyökkäyksen minuun.\n\n— Hyökkäyksen?\n\n— Niin. Kaikin kauniin naisen käytettävissä olevin asein.\n\nIrja Laantila taputti ihastuneena käsiään.\n\n— Mielikuvitukseni ei villeimmässäkään lennossaan ole uskotellut\nminulle, että saisin kuulla tuollaisen kohteliaisuuden teiltä, tuomari.\n»Kauniin naisen asein» — oi, tämä matka ei tosiaan ole ollut turha.\nVastapalvelukseksi ilmoitan, etten halua urkkia teiltä mitään. Aion\npäinvastoin kertoa teille jotakin, mikä varmasti kiinnostaa teitä.\nVastustajalle, joka oikusta tai mistä tahansa on päättänyt vaihtaa\nrintamaa, kannattaa aina uhrata aikaa.\n\nRauta katsoi hänen nauraviin silmiinsä. Sitten hän nyökkäsi.\n\n— Hyvä on, neiti. Illastakaamme siis yhdessä. Mutta minun on\nsijoitettava teidät jonnekin siksi aikaa, kun vaihdan pukua.\n\nTyttö huoahti helpotuksesta ja nousi.\n\n— Menen keskustelemaan ystäväni portieerin kanssa. Hän saa luvan\njärjestää minulle huoneen.\n\nKun he saapuivat Strandin ravintolaan, siellä oli vielä hyvää tilaa.\nHovimestari riensi kumarrellen järjestämään heille pöytää.\n\n— Oi, tuomari, Irja Laantila kuiskasi, käsitättekö, että hän on noin\npalvelevainen, koska me olemme tässäkin ympäristössä harvinaisen komea\npari?\n\nRauta hymähti. Kun he olivat suorittaneet tilauksensa, hän kysäisi:\n\n— Miten selvititte portieerille passissanne olevan nimen?\n\n— Se oli yksinkertaista. Ilmoitin jo tullessani sanoneeni, että olen\nrouva Raudan sisar. Portieeri pyysi tuhannesti anteeksi, että hän oli\nollut muissa ajatuksissa ja käsittänyt minut väärin.\n\nJousiorkesteri soitti salin toisessa osassa. Tyttö kuunteli sitä\nhetken. Sitten hän ryhtyi tarkastamaan yleisöä. Kahden tarjoilijan\npöytään kantamat herkut vetivät lopulta kokonaan hänen huomionsa\npuoleensa.\n\n— Musiikkia. Juhlapukuisia ihmisiä. Ruokaa, jollaisesta meillä on\nvuosikausiin voitu ainoastaan haaveksia. Tästä minä uneksin eilisiltana\nsyödessäni yksinkertaista ateriaani Vasagatanin Normassa. Oi, tuomari,\nelämä on joskus ihanaa!\n\nRauta pysytteli viileänä. Hän pani kuitenkin mielihyvin merkille,\nettä lähi pöydässä istuvat herrat, jotka kovaäänisesti keskustelivat\nskoonelaismurteella liikeasioista, tämän tästä silmäilivät ihaillen\nhänen pöytätoveriaan. Irja Laantila esiintyikin edukseen. Miellyttävä\nympäristö ja kaiketi myös tilanteeseen sisältyvä jännitys olivat\nnostattaneet punaa hänen muuten kalpeille kasvoilleen ja saaneet\nsilmät loistamaan. Tietoisena omasta viehättävästä nuoruudestaan ja\nherättämästään mairittelevasta huomiosta hän hymyili iloisesti.\n\nMutta mikä on hänen tarkoituksensa? mies mietti. Mitä kätkeytyi\ntähän yllättävään vierailuun? Tarkoittiko tyttö totta puhuessaan\nvastustajasta, joka oli päättänyt vaihtaa rintamaa? Kuka oli lähettänyt\nhänet penkomaan Raudan hotellihuonetta? Ne olivat kysymyksiä, joihin\noli saatava selvä vastaus.\n\nTyttö oli katsonut miestä tarkasti.\n\n— Teillä on umpimieliset kasvot, tuomari. Niistä ei ole helppo lukea,\nmitä ajattelette. Silti minä arvaan sen.\n\n— Todellako?\n\n— Kyllä vain. Te ette luota minuun lainkaan. Epäilette minua ties\nmiksi. Ja olette päättänyt olla varuillanne minun suhteeni.\n\n— Ottaen huomioon tavan, jolla lavastitte tämän tapaamisemme,\nepäilyksiin saattaisi olla aihettakin.\n\nIrja Laantila nauroi.\n\n— Ennen vanhaan kirjoitettiin kahmalokaupalla romaaneja nuoren miehen\ntiestä neidon luo. Maailma on kuitenkin muuttunut niistä päivin. Nyt\non nuoren naisen tie miehen luo yhtä tavallinen. Tarvitaanko muuta\nselitystä siihen, että minä tunkeuduin huoneeseenne?\n\n— Tarvitaan.\n\n— Ja kuitenkin, tyttö ilvehti, minä tuona iltana Matikaisten luona\nkerroin vaimollenne, että halusta riistäisin teidät vuorokaudeksi\nitselleni.\n\nRauta rypisti harmistuneena kulmiaan.\n\n— Teidän ei tarvitse hermostua, tuomari. Teillä on hieno ja\nviisas vaimo. Hän ei ollut kuulevinaan uhkaustani. Toiset naiset\nkauhistelivat, mutta hän hymyili vain.\n\n— Se oli aivan oikein teille, mies lausui. — Niin kuin sekin,\netten minä ottanut todesta äskeistä mainintaanne hämärästä\ntoimeksiantajastanne.\n\nTytön silmät välähtivät.\n\n— Ettekö siis usko kumpaankaan selitykseeni siitä, miksi tunkeuduin\nnäin seuraanne?\n\nRauta kohautti harteitaan. Hän pidättäytyi vastaamasta.\n\n— Minä olen kuitenkin ryöstänyt teiltä jo illan. Ja se, että\ntoimeksiantajani on olemassa, yksin on himmentämässä minulta tämän\nillan loistoa. On vahinko, ettemme voi sanoa: ikävät asiat huomiseksi!\n\nMies virkahti kevyesti:\n\n— Sanokaamme kuitenkin: ikävät asiat aterian jälkeen.\n\nHymy kirkasti nuoren naisen kasvot.\n\n— Kiitos, tuomari. Kiitos illuusion pitkittämisestä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nSEKAVA PELI.\n\n\nKun kahvi ja likööri tuotiin pöytään, Irja Laantila nojautui tuolinsa\nselustaan ja virkkoi:\n\n— Huoneessanne sanoin teille, tuomari, että olen kuvitellut teitä\ntäydelliseksi gentlemanniksi. Nyt tiedän teidän olevan sitä. Lähellä\nistuvista ei kukaan voi kuvitella, että toinen meistä on miltei teossa\ntavattu hotellirotta ja toinen salapoliisi.\n\nRauta kysäisi:\n\n— Myönnättekö te siis olevanne hotellirotta?\n\n— En! Mutta siinä tilanteessa saatoitte luulla minua sellaiseksi.\n\n— Vastoin teidän luuloanne minä en liioin ole salapoliisi.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Asianajaja.\n\nTytön huulet kaartuivat epäuskoiseen hymyyn.\n\nHarmistuneena Rauta huomautti:\n\n— Luullakseni minun piti saada kuulla, mikä johti teidät tunkeutumaan\nhotellihuoneeseeni. Sen sijaan niinä tuskin olen tilivelvollinen siitä,\nmiksi olen Tukholmassa. Mutta koska mainitsemanne hämärä toimeksiantaja\non ilmeisesti johtanut teidät harhaan, lienee teidän hyvä tietää, että\nolen täällä selvittelemässä erästä laajaa ja mutkallista perintöjuttua.\n\nIrja Laantila otti läksytyksen vastaan liioitellun nöyrästi. Hän myönsi\nauliisti:\n\n— Kuulin siitä Helsingissä. Kysymys on miljoonista kruunuista. Osa\nperillisiä asuu Suomessa, ja te yritätte valvoa heidän etujaan.\n\nRauta katsoi tutkivasti tyttöä. Oli vaikea päästä selville, mitä osaa\ntämä näytteli.\n\n— Ne tiedot sain asianajotoimistostanne, Irja Laantila kiirehti\nselittämään. — Neiti Järviössä teillä on mainio sihteeri. Hän kertoo\npuuhistanne juuri sen, mikä kulloinkin sopii teidän suunnitelmiinne.\nUskoinpa häntä tai en, niin toiselle toimeksiantajalleni kerroin teidän\nmatkustaneen Tukholmaan, koska jäljet johtavat tänne — Cornplowin\njutussa.\n\nIlmekään ei muuttunut Raudan kasvoissa. Hymyillen hän tarjosi tytölle\nsavukkeen ja sytytti sen.\n\n— Kun sovimme illallisesta, te lupasitte kertoa minulle jotakin, joka\nvarmasti kiinnostaa minua. Teidän fantisointinne, miksi olen täällä, ei\nole sitä vähimmässäkään määrässä. Milloin aiotte aloittaa kertomuksenne?\n\nIrja Laantila huokasi.\n\n— Ei ole helppoa päästä alkuun. Varsinkaan, kun te ette ota minua\nlainkaan vakavalta kannalta. Toivottavasti kuitenkin muutatte\nmieltänne, tuomari, kun olen laskenut pöydälle korttini.\n\nHän poltteli hetken ääneti savukettaan kuin miettien, miten jatkaisi.\nSitten hän virkahti hiljaisesti:\n\n— Näytettävinäni olevat kortit ovat melko likaiset. Pelkään, että\nolen joutunut mukaan sangen sekavaan peliin. Tarvitsisin kipeästi\nneuvojanne. Sitä paitsi...\n\nKun hän jätti lauseen kesken, mies kysäisi:\n\n— Milloin tuo peli alkoi?\n\n— Matikaisten luona vietetyn illan jälkeisenä päivänä. Silloin tuomari\nKoltta haetutti minut puheilleen.\n\nRauta hämmästyi. Tällaista ilmoitusta hän ei ollut osannut odottaa.\n\n— Valpoonko?\n\n— Niin, tyttö vahvisti. — Koltta oli alkuun niin mairea ja mateleva,\nettä minua iljetti. Minä olin varoillani. Hänen vetiset silmänsä\nvälähtelivät näet ilkeästi. Ennen pitkää hän muutti sävyään. Hän\ninisi, että niin kiusallista kuin se hänelle olikin, niin heidän\nolisi ilmeisesti pakko pidättää minut kuulusteluja varten. Muutamiksi\npäiviksi!\n\n— Pidättää teidät!\n\nTyttö naurahti katkerasti.\n\n— Ensi hetkessä arvioin sen tuon pikku miehen kostoksi siitä, että\nedellisenä iltana olin suhtautunut häneen yliolkaisesti. Moinen\nalhaisuus olisi sopinut hänestä muodostamaani kuvaan. Nauroin hänelle\nvasten kasvoja. Kysyin, mitä hän luuli ylipoliisipäällikön arvelevan\nminun pidätyksestäni. Koltta vikisi, ettei Matikainen eikä kukaan\nmuukaan saisi sitä toistaiseksi tietoonsa. Kun niin pitkälle tultaisiin\n— hän kerskui — hän olisi jo ehtinyt paisuttaa jutusta suuren\nsensaation.\n\n— Mistä hän kuvitteli voivansa syyttää teitä?\n\n— Siitä, että kuusi vuotta sitten olin kihloissa erään saksalaisen\nupseerin kanssa.\n\nRauta hymyili.\n\n— Suomen lain mukaan se ei ole rikos.\n\n— Niin minäkin sanoin, Irja Laantila kertoi. — Kaiken kukkuraksi olin\nsilloin vain yhdeksäntoistavuotias. Eikä koko hassutus kestänyt puolta\nvuotta kauempaa. Kiusanhenkeni kuitenkin väitti, ettei tarina ollut\nniin viaton.\n\n— Kuka sulhasenne sitten oli?\n\nVarjo lennähti tytön kasvojen ylitse. Muisto on hänelle syystä tai\ntoisesta kiusallinen, Rauta päätteli.\n\n— Teidän ei tarvitse vastata, ellette tahdo, hän lisäsi. —\nPurkautuneesta kihlauksestanne ette ole tilivelvollinen minulle.\n\n— Enkö? Irja Laantila hymähti. — Muistaakseni sanoin laskevani korttini\npöydälle. Ellette tunne niitä, ette voi ymmärtää asemaani ettekä auttaa\nminua neuvoillanne. Sulhaseni oli Martin von Markenfeld.\n\n— Nimi on minulle jostakin yhteydestä tuttu, mies mutisi. — En vain\ntällä hetkellä saa päähäni, mistä.\n\n— Tietysti! tyttö huudahti. — Pitihän minun arvata teidänkin\nkuulleen hänestä. Paha kello kantaa kauas. Hän oli sotilasarvoltaan\nObersturmführer. Muistatteko nyt?\n\n— Obersturmführer von Markenfeld, Rauta toisti. — Eikö hän toiminut\nsaksalaismiehityksen aikana Tallinnan Gestapossa?\n\nIrja Laantila hengitti kiivaasti. Ruskeisiin silmiin oli noussut\njotakin epävarmaa, melkein pelokasta.\n\n— Kyllä, hän vastasi. — Ja hän tuli tunnetuksi eestiläisten\npatrioottien pahimpana kiusaajana!\n\nHän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi puolustellen:\n\n— Hän matkusti sinne vasta sen jälkeen, kun meidän väliltämme kaikki\noli jo katkennut. Tutustuessani häneen pidin häntä hienompana miehenä,\nminkä olin milloinkaan nähnyt. Kesti kuukausia, ennen kuin sain aiheen\nmuuttaa tuota käsitystä.\n\n— Tekipä hän sittemmin Eestissä mitä tahansa, niin te ette ole siitä\nvastuussa, Rauta lausui. — Tiedättekö, minne hän romahduksen jälkeen\njoutui?\n\n— En. Ehkä hänet on tuomittu sotarikollisena. Sanotaan, että hän\nolisi ansainnut sen kohtalon. En tiedä. Enkä välitäkään. Mutta kun\nKoltta ironisesti heitti vasten kasvojani von Markenfeldin nimen,\npimeni silmissäni. En kyennyt enää ajattelemaan tyynesti. Kaikki, mitä\nolin kuullut Ratakadun vankiselleistä, nousi kauhukuvina mieleeni.\nPelkään... pelkään, että itkin...\n\nRauta nyökkäsi myötätuntoisesti. Hän saattoi kuvitella, miltä nuoresta\nnaisesta oli tuntunut. Huolettomana ja itsetietoisena tämä oli vain\nhetkistä aikaisemmin astunut sisään Ratakatu 12:n ulko-ovesta.\nHäikäilemätön mielivalta oli sitten äkisti tarrautunut häneen. Hän\noli tuntenut itsensä puolustuskyvyttömäksi, normaalista elämästä\nväkivaltaisesti irti temmatuksi ja hirvittävän yksinäiseksi. Ei ollut\nkumma, että hän oli kauhistunut sydänjuuriaan myöten ja — ollut helppo\nsaalis Koltalle.\n\nHän murahti:\n\n— Sen jälkeen teille luvattiin »armahdus» saksalaisseikkailustanne, jos\nsitoutuisitte tekemään palveluksia Valpolle, eikö niin?\n\nRuskeat silmät välähtivät.\n\n— Te näytte tuntevan tuon laitoksen, tuomari. Ilman kiertelyjä ja\nkaarteluja se ei kuitenkaan tapahtunut. Minun oli välillä annettava\nkunniasana siitä, etten milloinkaan kertoisi keskustelustamme\nserkulleni tai hänen miehelleen. Koltta valitteli monisanaisesti\nvaikeaa asemaansa. Toiset viranomaiset kuulemma pelkästä\nkateudesta jarruttavat ja ystävät hänen ja hänen miestensä\ntyötä. Luotetaan enemmän kuin häneen erääseen ylimainostettuun\npoliisiasiainharrastelijaankin.\n\n— Sillä hän tarkoitti minua, Rauta totesi kuivasti. — Silti en vielä\nkäsitä, miksi hän usutti teidät minun jäljilleni.\n\nIrja Laantila pudisti päätään.\n\n— Ei hän usuttanut. Juttu ei ole niin yksinkertainen. Koltta selitti,\nettä ministerinsä nimenomaisen kiellon vuoksi hän ei voi suoraan tutkia\nCornplowin murhaa, vaikka hän tietää sen jutun luonteesta enemmän\nkuin muut. Loppujen lopuksi hän päätyi tekemään minulle ehdotuksensa.\nHän koettaisi painaa villaisella minun »nuoruuden hairahdukseni»\n— kuten hän sitä nimitti —jos minä ottaisin hankkiakseni hänelle\ntietoja ulkolaisten merimiesten ympärillä häärivistä, hämäräperäisistä\naineksista.\n\n— Ette kai suostunut moiseen kiristykseen!\n\nTyttö hymähti.\n\n— Olisin luvannut mitä tahansa päästäkseni tuosta talosta takaisin\nraikkaaseen pakkasilmaan. Sitä paitsi tunnutte unohtavan, että minä\nolen kirjailija. Minulle tyrkytetty tehtävä oli tavallaan houkutteleva.\nSe lupasi uusia elämyksiä, sukeltautumista jännittävään miljööhön.\n\n— Siinä ympäristössä on lyhyen ajan kuluessa tapahtunut kaksi murhaa,\nRauta huomautti synkästi. — Oli edesvastuutonta Koltalta pakottaa\nteidät suostumaan hengenvaaralliseen seikkailuun.\n\nIrja Laantila kohautti olkapäitään.\n\n— Tietysti se oli edesvastuutonta. Mutta kuvitteletteko hänen\nkaltaisensa miehen kavahtavan sellaista? Jos minulle tunkeutuessani\nhänen osoittamiinsa paikkoihin olisi käynyt huonosti, niin koko juttu\nolisi viety erään boheemin eksentristen päähänpistojen tilille. Pikku\nKoltta ei ole niin tyhmä kuin miltä näyttää.\n\nMonia kysymyksiä pyöri Raudan mielessä. Hän pidättäytyi kuitenkin\nesittämästä niitä. Ne olisivat voineet paljastaa, miten kiinnostunut\nhän oli kuulemaan, mitä Koltta oli ollut tietävinään Cornplowin\nmurhasta. Tyttö vaikutti kyllä vilpittömältä, ja yllättävät käänteet\nhänen esiintymisessään saattoivat selittyä siitä, että hän oli nuori\nrunoilijatar. Mutta sittenkin...\n\n— Erään kiintoisan tiedon Koltalta sain, Irja Laantila jatkoi\nkiinnittämättä huomiota toisen vaiteliaisuuteen. — Hihittäen hän\nkertoi rikospoliisin kuvittelevan, ettei Cornplow laivalta lähdettyään\npoikennut missään. Siksi sillä taholla ei tiedetä, mistä tutkimukset\naloitettaisiin. Hänen miehensä sen sijaan ovat todenneet Cornplowin\npistäytyneen ravintola Pik-nikissä ja poistuneen sieltä jonkun tytön\nseurassa. Siitä vanhassa pasaasissa sijaitsevasta paikasta minun oli\nsiis aloitettava.\n\n— Ja te menitte sinne?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Tietysti. Jo samana iltana. Tuo pikku ravintola oli minulle\naikamoinen pettymys. En tiedä, mitä lienen odottanut siitä. Missään\ntapauksessa en kuitenkaan sellaista poroporvarillista siisteyttä ja\nrauhallisuutta, joka noista parista kolmesta huoneesta huokui vastaani.\nLisäksi yleisö, jota istui pöytien ääressä maistelemassa halpaa viiniä,\noli kaikkea muuta kuin jännittävän näköistä. Ainoaakaan ulkolaista\nmerimiestä ei siellä ollut. Minusta nuo pojat ja tytöt olivat kovin\näskettäin lastenkamarista karanneita.\n\nRauta hymyili.\n\n— Varjelkoon! Miltä he minun silmissäni olisivatkaan näyttäneet?\n\nIrja Laantila nyrpisti nenäänsä.\n\n— Te ja minä kuulumme likipitäen samaan ikäpolveen. Ainakin\nkokemuksiltamme.\n\nMiehen hymy leveni. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittelemään, vaan\nvirkahti:\n\n— Se ilta meni siis teiltä hukkaan.\n\n— Ei! Aikani kuluksi ryhdyin silmäpeliin vastapäisellä seinämällä\nistuvan pojan kanssa. Ah, hän oli hullunkurinen tyyppi. Mielessäni\nristin hänet Linnunpääpojaksi. Hän oli pitkä, hontelo ja huonoryhtinen.\nLaihan kaulan varassa heiluva pää muistutti linnun nokkaa.\nMulkoillessaan minuun mustilla silmillään hän jauhoi leukaperissään\npurukumia ja sormeili tulipunaista solmiotaan, johon hän näytti olevan\nylen ihastunut.\n\n— Te kuvaatte elävästi, Rauta kehui. — Linnunpääpoikanne olisi helppo\ntuntea.\n\nTyttö otti pienen kulauksen likööriä ja jäi tuokioksi katsomaan\ntutkivasti pöytätoveriaan lasin ylitse.\n\n— Se on hyvä, hän virkasti lisäten nopeasti: — Nimittäin, jos\nperintöjutun selvitettyänne innostutte tutkimaan Cornplowin murhaa. Tuo\npoika on tämän selostukseni yllätyksellisin persoona. Hän muodostui\nnäet yhdyssiteeksi minun ja sen keilin välille, johon murhaajat\nilmeisesti kuuluvat... Eikö tämä ilmoitukseni kiinnosta teitä, tuomari?\n\nRauta sytytti tyynesti savukkeen. Hetkisen hän tunsi houkutusta\nmyöntää ja pyytää tyttöä kertomaan mahdollisimman tarkkaan onnen\nkaupalla solmiutuneesta yhteydestään rikolliskoplaan. Mitä pitemmälle\nselostuksessaan Irja Laantila oli ehtinyt, sitä selvemmäksi oli käynyt,\nettä häneen saattoi luottaa. Mutta luontainen varovaisuus pidätti\nRautaa. Sitä paitsi runoilijatar tuntui ilman muuta olevan halukas\nselostamaan kokemaansa.\n\n— Ei, tyttö sanoi tyytymättömänä, näen, ettei ilmoitukseni kiinnosta\nteitä.\n\n— Jos olisitte kertonut tämän tuomari Matikaiselle tai tuomari Purolle,\nhe olisivat varmasti innostuneet, Rauta hymähti. — He kehuivat\nminulle tuona iltana serkkunne luona, että ammattimiehinä he hoitavat\nCornplowin jutun kaipaamatta minun apuani. Ja minäkin uskon heidän\nratkaisevan probleemin, ennen kuin minä ehdin palata täältä.\n\nIrja Laantila tuhahti halveksivasti:\n\n— Pyh, he! No, niinpä minun ei kannata jatkaa selostustani, koska se\nvain ikävystyttää teitä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Kertomuksenne on siksi jännittävä, että vaikka valitsisitte\nkuuntelijaksenne viereisessä pöydässä istuvan nuoren skoonelaisherran,\njoka ahmii teitä katseillaan, hän seuraisi selostustanne hievahtamatta.\nSitä paitsi minulle teidän piti kertoa, miksi tunkeuduitte\nhotellihuoneeseeni. Sitä selitystä ette ole vielä antanut. Ja ellei\nmuistini petä, ilmoititte tarvitsevanne minun neuvojani.\n\nTytön kasvot loistivat.\n\n— Olette varustanut minut kolminkertaisella syyllä, miksi minun on\njatkettava. Niinkin vaateliaalle naiselle kuin minulle se riittää.\nVarsinkin, kun palan halusta saada kertoa juuri teille. Miksi juuri\nteille, se jääköön minun salaisuudekseni... No, lähtiessäni Pik-nikistä\nen vielä tiennyt Linnunpääpojan merkitystä. En ehtinyt Esplanadille,\nkun hän jo tavoitti minut. Kohteliaasti hän tiedusteli, suvaitsisinko\njuoda lasin viiniä hänen kanssaan Alcazarissa. Minulla ei ollut\nmuutakaan tekemistä, joten pilan päiten suostuin. Siellä meidän\nystävyytemme alkoi. Huomasin näet pian, että sattuma oli ohjannut minut\noikeille jäljille. Seuraavina päivinä olin melkein pääsemättömissä\nhänestä. Lasse osoittautui itsepäisimmäksi ihailijaksi, mitä minulla on\nollut.\n\nHän keskeytti odottaen miehen kysyvän jotakin. Mutta tämä poltteli\nääneti savukettaan. Harmaissa silmissä oli kuitenkin tarkkaavainen\nkatse. Tyttö jatkoi:\n\n— Kun Lasse tutustumisemme jälkeisenä aamuna ilmestyi kaksiooni kuin\nkotiinsa, oli häntä varoitettu minusta. Hän tiukkasi, olenko sukua\nylipoliisipäällikölle. Minä vastasin niin kuin asia on. Samalla\njulistin kuitenkin, että tuomari Matikainen ja hänen ystävänsä ovat\nmielestäni maailman yksitoikkoisimpia ja ikävimpiä ihmisiä. Minä itse\nen kuulu, niin vakuutin nauraen, yhteiskuntaa säilyttäviin aineksiin,\nvaan ahnehdin jotakin enempää ja jännittävämpää.\n\nRauta virkahti väliin:\n\n— Siinä vakuutuksessa olikin totta toinen puoli.\n\n— Ehkä enemmänkin, Irja Laantila myönsi. — Joka tapauksessa se\nhaihdutti Linnunpääpojasta kaikki epäilykset. Hän ehdotti suoraan,\nettä liittyisin hänen keiliinsä, joka on suuri ja mahtava. Silloin\nsaisin vauhtia ja jännitystä elämääni ja myös rahaa riittämiin.\nSanoin olevani halukas tulemaan mukaan, kun ensin saan kuulla, kuka\nkeiliä johtaa. Lasse vannoi ja vakuutti, ettei hänkään sitä tiedä.\nJos liittyisin heihin, hän välittäisi minulle ohjeet ja määräykset.\nKysyin, millaista jännitystä oli luvassa. Hän kertoi keilillä olevan\ntekeillä ison timanttikaappauksen. Jutun olisi oikeastaan pitänyt olla\njo selvä. Mutta joku juippi oli vetänyt heitä huulesta. Ja nyt olivat\nrikospoliisit ylietsivä Tahvolan johdolla nuuskimassa heidän jälkiään.\n\nRauta tilasi lisää kahvia ja likööriä peittääkseen, miten yllättynyt\nhän oli tytön antamasta tiedosta. Hän oli kuvitellut ylietsivä Tahvolan\npysyvän paremmin piilossa. Miestä oli kiireimmiten varoitettava. Kun\nRistilukki oli jo alkuvaiheessa päässyt selville uudesta tutkijasta, se\nmerkitsi Tahvolalle kuoleman vaaraa.\n\n— Minun ensimmäiseksi puuhakseni keilin jäsenenä tuli onkia serkkuni\nmieheltä selville, oliko tuon ylietsivän lisäksi muita »jepareita»\nliikkeellä, tyttö kertoi edelleen. — Otin tehtävän vastaan. Mutta\nsitten minua rupesi arveluttamaan ja peloittamaan. Linnunpääpoika\nei ollut maininnut minulle Cornplowin nimeä eikä hänen ja komisario\nTahvolan murhaa. Olin kuitenkin kuullut niistä serkultani ja nyt tiesin\nniiden olevan sen keilin tilillä, johon itse olin kevytmielisesti\nliittynyt. Jos paljastuisin petturiksi, minut raivattaisiin tieltä yhtä\nkylmästi kuin Cornplow. Minut valtasi pakokauhu. Epätoivoisesti koetin\nkeksiä pääsytietä siitä sokkelosta, johon olin joutunut.\n\nRauta nyökkäsi. Tytön asema oli tosiaan ollut vaarallinen.\n\n— Alan vähitellen ymmärtää, miksi olette täällä, hän virkahti.\n\nIrja Laantila naurahti ilottomasti.\n\n— Ennen kuin Lasse seuraavan kerran tuli luokseni, pakosuunnitelmani\noli valmis. Se oli varsin fantastinen, mutta parempaa en ollut\nkeksinyt. Minä yksinkertaisesti petin ne molemmat vastakkaiset\nrintamat, joiden palvelukseen minut oli kiinnitetty, ilmoitin\nLinnunpääpojalle, että tuomari Koltta miehineen on se vastustaja,\njota keilin sieti varoa. Lisäksi ehdotin, että minut lähetettäisiin\nTukholmaan. Lasse hämmästyi ja tiukkasi, mitä minulla olisi täällä\ntekemistä. Silloin kerroin hänelle teistä, tuomari. Sanoin saaneeni\nselville teidän matkustaneen Ruotsiin ties missä asioissa. Mutta\nolivatpa ne mitä tahansa, sanoin, maksaisi vaivan tarkata, pysyttekö\nmyös täällä, koska te olette ainoa mies, jota heidän kannattaa\nvakavissaan pelätä. Linnunpääpoika kerskui, etteivät he pelkää\npiruakaan. Ehkä se onkin totta. Mutta minä pelkäsin. Tahdoin päästä\npois, pois keilin ulottuvilta. Siksi pidin hyvänä kauppana, kun parilla\nsuudelmalla sain Lassen lupaamaan, että hän välittäisi ehdotukseni\npäällikön harkittavaksi. Samana iltana hän palasi tuoden minulle nipun\ndollarin seteleitä ja määräyksen valvoa, että te pysytte toistaiseksi\npoissa Suomesta. Lisäksi hänellä oli yksityiskohtaiset ohjeet, miten\nminun on tarkastettava huoneenne todetakseni, mitä täällä puuhaatte.\n\n— Entä Koltta? Rauta kysyi.\n\nViha leimahti ruskeissa silmissä.\n\n— Toivottavasti ette tarkoita, että minun olisi pitänyt etsiä turvaa\ntuon rotan luota! tyttö huudahti kiivaasti.\n\nRauta hymyili.\n\n— En. Niitä miehiä vastaan, jotka ovat murhanneet Cornplowin ja\nkomisario Tahvolan, hän tuskin olisi kyennyt suojaamaan teitä, vaikka\nolisi tahtonutkin. Mutta ette kai unohtanut Kolttaa?\n\n— En. Pari päivää myöhemmin menin hänen luokseen kertomaan uuden\nvariation tarinastani... Ah, miten kauniisti orkesteri soittaa!\n\n— Tosiaan, mies yhtyi. — Kuunnellaan sitä hetkinen.\n\nOrkesteri soitti parastaikaa säveleitä Puccinin »Madame Butterflysta».\nÄänten sorina täpötäydessä ravintolassa häiritsi musiikkia. Mutta tyttö\nnäytti nauttivan molemmista.\n\nSkoonelaisseurue, joka oli istunut viereisessä pöydässä, oli hajonnut.\nVain nuorin oli jäänyt paikoilleen. Tämä oli pitkä, hauskan näköinen\nherra. Hitaasti hän maisteli grogiaan luoden silloin tällöin haikean,\nihailevan katseen Raudan seuralaiseen. Irja Laantila nosti äkisti\nlasinsa hymyillen nuorelle miehelle. Skoonelainen vastasi maljaan perin\nihastuneena.\n\n— Ette kai pane pahaksi, tuomari, tyttö sanoi, vaikka hiukkasen\nkurtiseeraan aivan teidän silmäinne alla?\n\n— En toki. Huvitelkaa vain mielenne mukaan.\n\nIrja Laantila huokasi.\n\n— Vahinko, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Koko manööveri menetti\nmakunsa... Oletteko huomannut, tuomari, miten lohdullista on tarkata\ntukholmalaisyleisöä? Täkäläiset näyteikkunat ovat omiaan herättämään\nmeikäläisessä köyhän serkun tunnelman. Mutta miehet eivät ole täällä\nainakaan muhkeampia kuin meillä kotona eivätkä naiset kauniimpia.\n\nHän naurahti.\n\n— Kylläpä minä jaarittelen! Pelkään, että hermoni eivät ole oikein\nkunnossa. Vai liekö niin, että olen riehakkaan iloinen päästyäni\nlivistämään tänne sen synkän, sekavan pelin keskeltä, johon jouduin\nmukaan? Mutta minunhan piti kertoa teille, tuomari, käynnistäni Koltan\nluona. Luuletteko minulla olleen estoja, kun syötin hänelle satuni?\n\n— En, Rauta vastasi. — En luule.\n\n— Hieman omaantuntooni sentään pisti, tyttö kertoi. — Minä paadutin\nkuitenkin mieleni muistelemalla vankilaselliä, johon Koltta oli\naikonut sulkea minut. Dramaattisesti ja liioitellen kerroin\npuuhistani Pik-nikin kantayleisön parissa. Ilmoitin todenneeni, että\nCornplowin murhaajat ovat toistaiseksi siirtyneet Tukholmaan. Koltan\nhaaleat silmät pälyivät minuun hyvin epäluuloisina. Huomautin, että\ntekin olette matkustanut Ruotsiin, koska olette päätynyt samoille\njäljille kuin minä. Pikku mies mutisi tietävänsä teidän matkanne\nja ihmetelleensä sitä. Minä sanoin, ettei siinä ollut mitään\nkummastelemista, Cornplowin jutussa kun ei Suomessa ole tähän erään\nmitään tutkimista.\n\n— Ottiko Koltta väitteenne täydestä?\n\nIrja Laantila nauroi.\n\n— Näytti ottavan! hän riemuitsi. — Hän tepasteli edes takaisin\nhuoneessaan otsa hullunkurisissa rypyissä, jotka olivat markeeraavinaan\nsyvämietteisyyttä. »Luuletteko», hän tiukkasi sitten minulta, »että\nteillä olisi Tukholmassa... hm... mahdollisuuksia päästä Raudan\nedelle?» Näyttelin kylmäkiskoista, vaikka sydämeni jubileerasi. Koltta\nkivahti: »Olettehan te nainen... hm... nuori ja kaunis... juuri sitä\nlajia, jota Raudan kaltaiset miestyypit eivät voi vastustaa. Teidän\non urkittava häneltä, miten pitkälle hän on päässyt tutkimuksissaan,\nja... hm... työskenneltävä siitä eteenpäin!» Hän käski minun seuraavana\naamuna lentää tänne. Kun erosimme, hän sinkosi minulle varoituksen.\n»Älkää yrittäkö... hm... huvitella Tukholmassa meidän varoillamme\npäivääkään kauemmin kuin tehtävä vaatii», hän inisi, »minulla on...\nhm... silmä ja korva sielläkin!» Tuo Koltan mainitsema seuraava aamu\noli eilen, tuomari, ja kertomukseni on lopussa.\n\nRauta nosti lasinsa.\n\n— Maljanne, neiti! Selostuksenne oli todella kiintoisa.\n\nTyttö säteili.\n\n— Minä olen onnellinen, jos olen voinut vähänkin auttaa teitä\nturvaamalla — työskentelyrauhanne.\n\nMies hymähti.\n\n— Tarinallanne annoitte minulle täysin tyydyttävän selityksen siihen,\nmiksi tunkeuduitte hotellihuoneeseeni, hän virkahti kevyesti. — Sikäli\nolette auttanut minua. Minun rauhaani, tutkiessani perintöjuttua,\nkukaan ei sen sijaan vaivautune uhkaamaan.\n\nNähdessään, miten hymy kuoli tytön kasvoilta ja avuton neuvottomuus\nilmestyi tilalle, hän yritti pehmentää sanojaan:\n\n— Sepitettyänne satunne ensin Linnunpääpojalle ja sitten Koltalle\nolette ilmeisesti itsekin ruvennut uskoinaan, että minulla on jokin osa\nCornplowin murhan tutkimuksissa. Siinä kaikki!\n\nIrja Laantila kohautti olkapäitään.\n\n— Minä tarkoitin täyttä totta esittäytyessäni vastustajaksi, joka on\nvalmis vaihtamaan rintamaa. Mutta te ette näy huolivan minua. Vahinko!\n\nHänen pettymyksensä vaikutti aidolta. Raudan oli sitä paitsi\nmyönnettävä itselleen, että hänen tytöltä saamansa tiedot olivat\narvokkaita, eräät hyvinkin arvokkaita. Mutta vaikka hänen\nkylmäkiskoinen asenteensa saattoi tuntua Irja Laantilasta loukkaavalta,\nniin hänen oli viisainta pitää siitä kiinni. Niin hyvää tarkoittava\nkuin tyttö ilmeisesti olikin, niin hänestä ei voinut olla apua\njatkuvissa tutkimuksissa.\n\n— Näkyy, että te olette runoilijatar, Rauta naurahti. — Arkinen\ntodellisuus ei riitä teille. Minä matkustan huomenna. Aluksi Upsalaan.\nSitten Lundiin ja Malmöhön, ehkä vielä muuallekin. Perintöjuttu on\nmonihaarainen. Haluatteko matkustaa sihteerinäni joka taholle? Tai ehkä\nteillä on suorastaan käsky seurata varjona perässäni?\n\nIrja Laantila pudisti harmistuneena päätään.\n\n— Minä en matkusta minnekään, hän puuskahti. — Aion jäädä Tukholmaan ja\nhuvitella täällä ruhtinaallisesti. Ainakin niin kauan kuin molempien\ntyönantajieni minulle suomat käyttövarat riittävät. Vai mitä te,\ntuomari, neuvoisitte minua tekemään? Asemani ei ole vaaroja vailla.\n\n— Teidän asemanne oli Helsingissä vaarallinen, Rauta sanoi vakavasti. —\nSe seikkailu, mihin Koltta pakotti teidät, oli hirvittävän uskallettu.\nMutta te pujahditte silmukasta ihailtavan taitavasti. Nähdäkseni\nteillä ei ole täällä mitään pelättävää. Vakaa neuvoni on, että pysytte\ntäällä, kunnes Cornplowin murha on selvitetty ja rikollisjoukkio\nLinnunpääpoikineen tehty vaarattomaksi.\n\n— Entä Koltan »silmä ja korva»? tyttö kysyi.\n\nRauta hymähti.\n\n— Se otus sukeltautuu varmaan pian näköpiiriinne. Siitä selviytyminen\nei tuottane vaikeuksia nuorelle naiselle, joka kuin leikiten onnistui\nvetämään huulesta Kolttaa ja rikollisjoukkion päällikköä.\n\nIrja Laantila soi hänelle lämpimän hymyn kiitokseksi kohteliaisuudesta.\nRuskeat silmät loistivat, ja hän näytti olevan jälleen parhaalla\ntuulellaan.\n\nHovimestari ilmestyi heidän pöytänsä ääreen.\n\n— Suokaa anteeksi, että häiritsen herrasväkeä. Muuan maanmiehenne pyysi\nminua tiedustelemaan, suvaitsisiko neiti hetkiseksi pistäytyä halliin.\n\nTyttö oli aavistuksen verran kalvennut. Hän nousi kuitenkin heti.\n\n— Mielelläni, hän vastasi hovimestarille. Seuralaiselleen hän kuiskasi:\n— Aavistukseni sanoo, että ennustitte äsken oikein. Koltan »silmä ja\nkorva» kutsunee minua.\n\n— Ehkä on paras, että minä tulen mukaan, Rauta esitti.\n\n— Ei, Irja Laantila torjui. — Minä osaan pitää varani. Kevyin askelin\nhän seurasi hovimestaria.\n\nTuskin hän oli poistunut, kun nuori skoonelainen nousi ja tuli\npuhuttelemaan Rautaa.\n\n— Anteeksi. Saanko esittäytyä? Johtaja Gustavsson.\n\n— Rauta.\n\n— Voitte huoleti käskeä minun painua helvettiin, vieras virkahti. —\nMutta seurueeni jätti minut, ja minulla on ikävä. Sitä paitsi olen koko\nillan koettanut arvailla, mistä kaukaa te ja kaunis rouvanne olette.\n\n— Melko läheltä. Suomesta. Ellei tämä tieto ole teille kovin suuri\npettymys, niin istuutukaa seuraamme.\n\nSkoonelainen kursaili muodon vuoksi aikansa. Sitten hän otti kutsun\nmonisanaisesti kiitellen vastaan.\n\n— Sallinette minun tilata pullon samppanjaa? hän pyysi. — Siitä ilosta,\nettä saan istua suomalaisten pöydässä. Teidän talvisodastanne lähtien\nolen toivonut pääseväni joskus tutustumaan sankarillisen veljeskansan\nedustajiin. Ja nyt — mikä yllätys, kaikin puolin miellyttävä yllätys!\n\nRauta arveli tietävänsä, mitä vieras sanoilla »kaikin puolin»\ntarkoitti. Vaikka Irja Laantila olisi ollut Portugalista eikä olisi\nosannut sanaakaan ruotsia, nuori skoonelainen olisi halunnut päästä\nlähelle häntä.\n\nHerrat vaihtoivat keskenään tavanmukaisia kohteliaisuuksia. Kumpikin\nsilmäili silloin tällöin odottavana siihen suuntaan, mihin tyttö oli\nkadonnut.\n\nKun neljännestunti oli kulunut, Rauta aikoi käydä rauhattomaksi.\n\n— Lupaattehan, ettette hylkää pöytäämme, hän esitti.\n\n— Minun lie viisainta käydä katsomassa, mihin seuralaiseni jäi.\n\nSkoonelainen oli hyvin tyytyväinen tähän ratkaisuun.\n\nRauta ehti hallin ovelle. Siinä Irja Laantila tuli häntä vastaan.\n\n— Joko pelkäsitte, että minut oli ryöstetty? hän kujeili.\n\n— Melkein. Enhän tiedä, millaisia tyyppejä täällä on Koltan\npalveluksessa.\n\n— Millainen isäntä, sellainen renki, tyttö hymähti.\n\n— Aika hämäräperäinen otus tämä oli. Joku entinen liikemies, jonka\nei ole hyvä palata kotimaahan. Hän selitti, että niin vastenmielistä\nkuin hänelle onkin juosta Valpon asioilla, niin valinnan varaa ei ole.\nRuotsi luovuttaisi hänet heti, jos Suomen puolelta sitä pyydettäisiin.\nSe on se peukaloruuvi, jota Koltta on häneen nähden käyttänyt. Eikä\nmaanpakolaisen, niin hän sanoi minulle, kannata suurin haistella niitä\nrahoja, joilla jokapäiväisen leipänsä saa. Hänellä on nyt määräys käydä\njoka toinen päivä tarkistamassa, miten työni täällä sujuu.\n\nIlmeisesti Irja Laantila oli huolestuneempi kuin miltä halusi näyttää.\nMutta kun Rauta kertoi vieraasta, joka oli tullut heidän pöytäänsä,\nhänen kasvonsa kirkastuivat.\n\n— Sehän on satumainen onnen potkaus, tyttö huudahti.\n\n— Mietin juuri, kenet voisin kalastaa yksityismaskeradeihini\n»Rinaldo Rinaldiniksi». Ja nyt! Skoonelaisnuorukainen on riittävän\nmaalauksellinen käydäkseen millaisen rikolliskeilin jäsenestä tahansa.\nJos hän on aikonut matkustaa lähi päivinä pois, minun on häivytettävä\nsellaiset mietteet hänen päästään. Ettehän pahastu, tuomari, vaikka\njouduttekin esittämään kärryjen kolmannen pyörän osaa?\n\n— Koetan kestää sen.\n\nIlmeni pian, ettei tyttö ollut liioitellut puhuessaan aikeistaan\nnuoreen skoonelaiseen nähden. Ehkä samppanjalla oli siinä osansa, mutta\njoka tapauksessa hän oli puolessa tunnissa pannut johtaja Gustavssonin\npään kokonaan pyörälle.\n\nRauta jättäytyi syrjään keskustelusta. Hänestä oli hupaisaa sivusta\nhuomioida tytön valloitustaktiikan hienouksia.\n\nVieras muisti äkisti, että heitä oli kolme pöydässä. Hän käännähti\nhieman vaivautuneena Rautaan.\n\n— Teidän rouvanne kumoaa aivan häikäisevällä tavalla kaikki\nväitteet suomalaisten jäykkyydestä. Häntä ei luulisi lainkaan\npohjoismaalaiseksi. Pikemminkin vilkasveriseksi ranskattareksi.\n\nIrja Laantila nauroi.\n\n— Eikös espanjattareksi! Sitä paitsi teidän, johtaja, ei kannata\nvälittää harvapuheisesta seuralaisestani. Hän ei ole minun mieheni,\nvaan ainoastaan sisareni mies. Kuule, rakas lanko, sinullahan on vielä\njoitakin kirjeitä kirjoitettavana huomisaamuksi.\n\nRauta otti vihjauksen varteen.\n\n— Aivan oikein, rakas käly. Olipa hyvä, että muistutit minua niistä.\nNyt kun voin jättää seuran pidon sinulle johtaja Gustavssonin\nharteille, saatan hyvällä omallatunnolla palata työni ääreen.\n\nHän selvitti laskunsa ja nousi hyvästelemään. Viileästi skoonelainen\nvalitteli hänen lähtöään. Hänen pahoittelunsa ei kuitenkaan pystynyt\npeittämään hänen iloaan siitä, että pääsi häiritsijästä irti.\n\nLähtiessään Rauta kuiskasi tytölle suomeksi:\n\n— Olkaa varuillanne. Peli voi käydä vaaralliseksi.\n\nIrja Laantila vastasi hymyyn hymyllä.\n\n— Ei ainakaan minulle. Tämän pelin minä osaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nTAKAISIN KOTIMAAHAN.\n\n\nValkea valtamerien kyntäjä »James Brown» oli höyrynnyt Jätkäsaaren\nsatamaan. Parastaikaa suoritettiin jäälauttojen ja sohjun keskellä\nmanöövereja laituriin pääsemiseksi.\n\nRauta nojasi laivan kaiteeseen.\n\nOli sumuinen helmikuun suojapäivä. Helsinki on siltä kulmalta\nkatsottuna paremmillakin säillä melko lohduton näky. Työn aherrusta\nuhkuva Hietalahden laivatelakka oikealla oli yhtä ruma kuin telakat\nkaikkialla maailmassa. Sieltä kuuluva niittauskoneiden rätinä hukutti\nmiltei kuulumattomiin nosturien kitinän, jotka uurastivat laiturissa\nolevien laivojen lastin purkamiseksi. Bulevardilla lumi oli likaista.\nHietalahden torille pinottujen halkomassojen takaa teknillisen\nkorkeakoulun päärakennus erottui tuskin lainkaan osin matalien, osin\nsynkkien asuinrakennusten keskeltä. Harmaata ja alakuloista, Rauta\nhymähti.\n\nKotikaupunki ei tuntunut lupailevan liikoja. No, tähän asti hänellä\noli ollutkin onni matkassa — melkein peloittavan hyvä onni. Kaikki oli\njärjestynyt aivan hänen toivomustensa mukaisesti.\n\nMr Elliot, »James Brownin» kapteeni, jonka hän oli tavannut Gööteporin\nGrand-hotellissa, oli osoittautunut ymmärtäväiseksi ja avuliaaksi\nherraksi. Rauta oli katsonut parhaaksi pelata hänen kanssaan\navoimin kortein ja kertonut suoraan pääpiirteet siitä, mistä oli\nkysymys. Pyylevä merikarhu, jolla oli harjasmainen, vaalea tukka ja\nkirkkaansiniset silmät, oli kuunnellut hänen selostustaan ääneti,\nosoittamatta ilmeelläkään hämmästystä. Toisen lopetettua hän oli\nkysäissyt:\n\n»Onko teillä hajuakaan navigaatiosta?»\n\n»Minulla on oikeatkin perämiehen paperit,» Rauta oli vastannut. »Ne\novat kuitenkin kotona Helsingissä. Eikä niistä muutenkaan olisi tähän\ntarkoitukseen, kuten hyvin käsitätte.»\n\nMr Elliot oli nyökännyt. Sitten hän puolestaan oli ruvennut kertomaan.\nYhteensattuma oli kummallinen. Pari päivää ennen Ruotsiin tuloa laivan\nneljäs perämies oli sairastunut. Gööteporiin saavuttuaan kapteenin oli\nollut toimitettava nuori mies sairaalaan. Parhaassa tapauksessa poika\npääsisi jalkeille siksi, kun »James Brown» palaisi Suomesta. Se paikka\noli nyt siis tyhjä.\n\n»Mutta, huomatkaa.» paksu kapteeni oli naurahtanut, »kysymyksessä on\n_neljäs_ perämies. Tiedossa ei siis ole mitään omin päin suoritettavia\nmestarinäytteitä. Pelkkää toisten avustamista ja sekalaisia puuhia.\nEipä silti. 'Ambrosen' toinen perämies, joka on maissa hommaillut, niin\nettä laivansa on päässyt lähtemään ilman häntä, saa kiittää onneaan,\njos hänet ylipäänsä otetaan mukaan.»\n\nRauta oli kiittänyt häntä lämpimästi. Kapteeni oli virkkanut:\n\n»Tulkaa huomenna varhain laivalle. Minä kerron jo tänään pojille, että\nolen löytänyt mr Steelille sijaisen. Te olette erotuksetta kaikille\nsiellä Robert Hilton.»\n\nEnnen lähtöään hän oli vielä lausunut:\n\n»Kuulkaahan, Bob. Se on tietysti teidän oma asianne. Mutta kun kerran\nolette vetänyt minut tavallaan mukaan, niin onnistumismahdollisuutenne\naskarruttavat minuakin. Eikö ole pelättävissä, että takaa ajamanne\nroistot tuntevat teidät?»\n\n»Ei,» Rauta oli rauhoittanut häntä. »Luullakseni oman vaimonikin on\nhieman vaikea tuntea minua. On merkillistä, miten paljon mies muuttuu,\nkun värjäyttää tukkansa mustaksi ja käherryttää sen. Sitä paitsi\nihoni pitäisi vaikuttaa niin tuulten puremalta kuin aito merimiehellä\nainakin.»\n\nRaudan sijoittuminen »James Browniin» oli sujunut kaikin puolin hyvin.\nHänen kolme perämiestoveriaan olivat alusta pitäen suhtautuneet häneen\ntoverillisesti. Muidenkin kanssa hän oli tullut erinomaisesti toimeen.\n\nLaivan nelikymmenpäinen miehistö oli kokoonpanoltaan kirjava. Matruusit\nolivat valkoihoisia, eri puolilta Yhdysvaltoja. Lämmittäjät olivat\nneekereitä ja keittiöhenkilökunta filippiiniläisiä. Stuertti taas oli\näänettömin askelin tassutteleva kiinalainen. Ystävällisesti hymyilevä\nSun-Li oli ensimmäisestä päivästä alkaen osoittanut liikuttavaa\nkiintymystä uuteen perämieheen pyrkien palvelemaan tätä kaikin tavoin.\n\nMitähän tuon innon takana on? Rauta mietti tuijottaessaan\nhajamielisesti neloslinjan raitiovaunun hidasta kulkua Bulevardia ylös.\nSeuraavassa hetkessä hän häpesi tätä epäilystään. Pikku vinosilmä oli\ntosiaan ollut avulias. Jo Gööteporissa hän oli ottanut hankkiakseen\nRaudalle konjakkia, suklaata, amerikkalaisia savukkeita ja nylonsukkia.\n»Ilman niitä ette selviä Helsingissä, mr Hilton,» hän oli selittänyt.\nKaiken kaikkiaan mies vaikutti täysin vilpittömältä. Mutta oliko hän\nsitä myös?\n\nLaiha, tummatukkainen sähköttäjänuorukainen, Nicolas Smith, pysähtyi\nRaudan viereen.\n\n— Miltä näyttää? hän kysäisi.\n\n— Ei juuri houkuttelevalta.\n\nSähköttäjä vakuutti lämpimästi:\n\n— Helsinki on viehättävä kaupunki.\n\n— Te olette ollut tässä pesässä ennenkin, Nic?\n\n— Pari kertaa. Viime matkalla suorastaan rakastuin Helsinkiin!\n\nRauta hymähti.\n\n— Kaupunkiinko vain?\n\nNuorukainen hämmentyi.\n\n— En tiennyt, että äänestäni kuuluu, miten onnellinen olen. Tutustuin\ntäällä elämäni naiseen.\n\n— Tietysti, Rauta virkkoi kevyesti. — Täällä niin kuin Gööteporissa ja\nmuissakin satamakaupungeissa. Kussakin vuorollaan.\n\n— Tämä on ihan toista, Smith puolustautui. — Helena ei ole ainoastaan\nviehättävä, vaan myös hieno ja hyvä tyttö. Viimeisenä päivänä täällä\nollessani päätimme, että palattuani meidät vihitään. Olen sähköttänyt\nhänelle... Kunpa tämä kirottu purkki pääsisi viimeinkin laituriin!\n\n— Älkää olko kärsimätön, Nic.\n\n— Teidän on helppo olla rauhallinen, mr Hilton. Kukaan ei odota teitä.\nToista on minun!\n\n— Tosiaan. Teillä on odottamassa morsian. Ja häät. Onnittelen teitä,\nNic. Nimittäin, mikäli teitä ei jo kaduta.\n\nSähköttäjä närkästyi.\n\n— Kaduta! Mikään sana ei sopisi tilanteeseen huonommin. Te ette taida\ntietää mitään rakkaudesta, mr Hilton.\n\n— Ehkä en, Rauta myönsi lauhkeasti. — Merimiehen sydämestä kuitenkin\nhiukkasen.\n\nNaurahtaen hän jätti nuoren miehen. Otsa kurtussa tämä tuijotti\npoistujan jälkeen. Sitten hän kohautti hartioitaan. Pelkkää kateutta,\ntietysti.\n\nLaiva oli saatu laituriin, ja tullimiehet saapuivat suorittamaan\ntarkastustaan. Mr Elliot itse oli ottamassa vastaan\ntullivartiotarkastajaa ja tullipäällysmiestä sekä heidän seuraansa\nliittynyttä touhukasta meklaria.\n\nRauta seurasi sivusta tervehdysten vaihtoa. Herrat näyttivät olevan\nkeskenään vanhoja tuttuja. Vilkkaasti keskustellen he nousivat\nylimmällä kannella olevaan kapteenin työhuoneeseen tutkimaan laivan\npapereita.\n\nTyön touhu muilla laivoilla oli hetkiseksi pysähtynyt. Mutta nyt kun\ntulokas oli kiinnitetty paikalleen laivajonoon, satamatyöläisten ja\nvieraiden merimiesten kiinnostus sammui. Kukin palasi omaan työhönsä.\n»James Brownin» kohdalla oli laiturilla autiota ja hiljaista.\n\nRauta tunsi eräänlaisen pettymyksen hiipivän mieleensä. Hän karkoitti\nsen kuitenkin heti. Odotinko kenties, hän mietti, että minua oltaisiin\nvastassa? Ylietsivä Tahvola oli toki kyllin viisas ja varovainen\nvälttääkseen sellaista erehdystä.\n\nStuertti oli äänettömin askelin ilmestynyt hänen viereensä.\n\n— Mr Hilton, kapteeni pyytää teitä luokseen.\n\n— Kiitos, Sun-Li. Ovatko tulliherrat siellä?\n\nKiinalainen pudisti päätään.\n\n— He olivat juuri lähdössä, mr Hilton. Kuulin mr tullivartiotarkastajan\nsanovan, että paperit ovat kunnossa, kuten aina tällä laivalla. »James\nBrown» on hieno alus, mr Hilton.\n\n— Tietysti, Sun-Li. Ja meillä on hieno miehistö.\n\nVinot silmät välähtivät.\n\n— Kuka tietää? Siitä tullimiehet eivät vielä ole lausuneet arvosteluaan.\n\nKun Rauta tuli kapteenin työhuoneeseen, mr Elliot oli järjestämässä\npapereitaan kassakaappiin. Toisia oli vielä levällään kirjoituspöydällä.\n\nKapteeni vilkaisi olkansa yli tulijaan.\n\n— Haluan puhua kanssanne, Bob, hän sanoi. — Istukaa ja pankaa\ntupakaksi. Lähetin ensimmäisen perämiehen opastamaan vieraitamme.\nVoimme siis tarinoida rauhassa.\n\nRauta istahti nojatuoliin ja sytytti savukkeen.\n\nTämä huone oli matkalla käynyt hänelle tutuksi. Parina iltana hän oli\nmuiden perämiesten kanssa vieraillut siellä. Heidän omat hyttinsä\nolivat tähän verrattuina perin ahtaat. Sitä paitsi kapteenin radio\noli laivan paras. Erikoisena suosionsa osoituksena mr Elliot oli\nensimmäisenä päivänä asettanut hänen käytettäväkseen kylpyhuoneensa,\njoka oli kapteenin makuusuojan vieressä.\n\nPyylevä merikarhu oli saanut työnsä suoritetuksi. Hän istahti pöytänsä\nääreen.\n\n— Otatteko kanssani lasillisen, Bob?\n\n— Kiitoksia, mielelläni.\n\nHe maistelivat pienin kulauksin konjakkia.\n\n— Lähdettekö jo tänä iltana maihin? mr Elliot kysyi viimein.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Palaatte kai yöksi laivalle?\n\n— Sellainen aikomus minulla on.\n\nKapteeni mietti tuokion. Sitten hän virkahti:\n\n— Tarkoitatteko, että elleivät roistot nitistä teitä heti alkuun, niin\nkuin Cornplowin kävi?\n\n— Jotakin siihen suuntaan, Rauta myönsi.\n\nMr Elliot ryhtyi sytyttelemään sikaria. Saatuaan siihen tulen hän sanoi:\n\n— On vahinko, että annatte oikeiden perämiespaperienne pölyttyä,\nBob. Sun-Li yllätti minut eilisiltana pahoittelemalla, että neljäs\nperämiehemme sairastui eikä ensimmäinen.\n\n— En ymmärrä...\n\nKapteenin sinisissä silmissä oli humoristinen väike.\n\n— Minä ymmärsin heti. Ensimmäisellä perämiehellä on aluksessa paljon\nenemmän sanan valtaa kuin neljännellä. Ja te olette voittanut\npuolellenne poikien mielet — sekä kannella että kannen alla. Sun-Li\nvakuutti niin. Siksi minä valitan sitä, ettette ole enää mukana, kun\nlähdemme täältä.\n\n— Kiitoksia noista sanoista, mr Elliot.\n\nRauta aikoi nousta, mutta merikarhu pidätti häntä.\n\n— Älkää kiirehtikö, Bob. Minulla on vielä jotakin sydämelläni. Ehkä\nhuolehdin suotta. Kenties syynä on se, että on kauan siitä, kun itse\nolin nuori. Mutta minusta nuoruus on peloittavaa laskemattomuudessaan\nja traagillisuudessaan. Ei milloinkaan tiedä, mitä nuoret ihmiset\npettymysten tullen saattavat tehdä.\n\nRauta tarkkasi kiinnostuneena kapteenia. Tämä syvästi huolestunut mr\nElliot oli hänelle uusi tuttavuus.\n\n— Mitä arvelette Nicolas Smithistä?\n\n— Miellyttävä, reipas nuorukainen. Eikä lainkaan traagillinen. Ei\nainakaan tätä nykyä.\n\nKapteeni pöllähdytti paksun savupilven sikaristaan.\n\n— Eikö?\n\n— Ei ole vielä tuntia siitä, Rauta kertoi, kun Nic silmät loistaen\nilmoitti morsiamen odottavan häntä täällä. Kuuluu olevan hieno ja\nhyvä tyttö, ja he aikovat mennä naimisiin. Poika tuntui olevan ihan\ntosissaan.\n\nMr Elliot huokasi.\n\n— Sen vuoksi minä olenkin huolissani... Ensimmäinen sähköttäjä kävi\ntäällä, kun herrat olivat lopettelemassa paperien tarkastusta. Nic\non saanut vastauksen sähkeeseensä. Siinä tuo »hieno ja hyvä tyttö»\nilmoitti olevansa jo naimisissa ja pitäneensä kaikkea viimekertaista\nvain leikkinä. Ensimmäinen sähköttäjä oli säikähtänyt Nicin\nväkivaltaista reaktiota. Kun tämä oli sulkeutunut hyttiinsä päästämättä\nsinne ketään, hänen toverinsa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa\nasiasta minulle.\n\nVai niin, Rauta mietti, lyhyeksipä sähköttäjänuorukaisen lemmensatu\njäi. Kapteeni näytti pitävän juttua vakavana.\n\n— Minä en tiedä, mitä tehdä, mr Elliot murehti. — Siitä on kauan,\nkun nainen viimeksi sai minut lämpenemään. En edes muista, miltä\ntuntui havaita joutuneensa petetyksi. Niinpä minusta ei olisi Nicin\nrauhoittajaksi. Sun-Li sanoi, että te olette mestari käsittelemään\njokaista ihmistä oikealla tavalla. Siksi pyydän teitä, Bob...\n\nRauta hymähti. No, mr Elliot oli jo Gööteporissa huomauttanut hänelle,\nettä »James Brownin» neljännen perämiehen työ olisi pelkkää toisten\navustamista ja sekalaisia puuhia.\n\n— Hyvä on, kapteeni, hän virkkoi nousten. — Menen katsomaan, miten\npoika voi. Teidän sijassanne heittäisin tuon huolen mielestäni.\n\nMr Elliot puristi lujasti hänen kättään.\n\n— Niin teenkin. Nyt, kun te valvotte tuota romanttista nuortamiestä.\n\nRauta suuntasi askelensa toisen sähköttäjän hytin ovelle. Hän koputti\nlujasti. Sisältä ei kuulunut luiskahdustakaan. Ovi oli ja pysyi\nlukittuna.\n\nEhkäpä ei haittaa, hän tuumi, vaikka nuorukainen hetkisen nuoleskelee\nyksinäisyydessä haavaansa.\n\nOllessaan lähellä omaa hyttiään hän tapasi stuertin.\n\n— He ovat jo tulleet, mr Hilton, kiinalainen kuiskasi irvistäen\nivallisesti.\n\n— Ketkä he?\n\n— Pikku hyenat.\n\n-— Keitä tarkoitatte, Sun-Li?\n\n— Tyttöjä ja poikia, jotka haluavat kauppasuhteita ja muitakin...\nVälitättekö te tytöistä, mr Hilton?\n\nRauta naurahti.\n\n— Riippuu tytöstä.\n\nStuertti hymyili leveästi.\n\n— Jos tulee joku oikein sievä, opastan hänet teidän luoksenne. Teille\nkuuluu paras, mr Hilton.\n\n— Kiitos, Sun-Li.\n\nRauta astui hyttiinsä ja istahti makuulavitsalle.\n\nSuuri ei tämä elintila ollut. Kaksi kertaa kaksi ja puoli metriä. Sen\nmukainen oli niukka kalustokin. Seinälle oli sairastuneen mr Steelin\nperintönä jäänyt nuoren naisen kuva. Tummissa kasvoissa katse kiintyi\nkovailmeisiin silmiin ja huulille jähmettyneeseen teennäiseen hymyyn.\nRauta oli jättänyt kuvan paikoilleen. Joku mielitiettyhän merimiehellä\npiti olla, ja tässä tapauksessa tuollainen etelämaalainen tyyppi sopi\nhyvin, kun Buenos Airesista kerran oltiin tulossa.\n\nRauta mietti Sun-Lin tarjousta. Voisiko onni potkaista niin, että\nkiinalainen opastaisi hänen luokseen sen vaaleaverikön, jolla oli\nkuuden vihreän kiven koristama sormus?\n\nSitä oli kai turha toivoa. Tavallinen asioiminen laivoilla kuului\ntuskin tuon sormusnaisen tehtäviin. Tosin kapteeni Simpson oli kertonut\nsamaisen vaalean kaunottaren käyneen »Ambrosella» Cornplowin murhan\njälkeen. Mutta silloin oli kysymys suurkaappauksesta: salaisten\nasiapaperien löytämisestä murhatun hytistä. Sellaista tehtävää\nRistilukki ei ollut uskonut kelle tahansa, vaan oli lähettänyt sitä\nsuorittamaan uskotuimman naisavustajansa.\n\nSiitä vähästä, mitä Irja Laantila oli kertonut Linnunpääpojalta\nsaamistaan tiedoista, saattoi päätellä, että Ristilukin keili oli\ntarkoin nivelletty. Se vahvisti Raudan aikaisempaa käsitystä, että jos\nsaavutettaisiin sormusnainen, oltaisiin jo melko lähellä Ristilukkia\nitseään. Tuo vaaleaverikkö oli ilmeisesti keilin houkutuslinnuista\nkorkein, jonka luo tärkeimmiksi katsotut saaliit opastettiin ja\njoka ilmestyi kohtalokkaan kaksionsa ulkopuolelle vain kireimmissä\ntilanteissa.\n\nHänellä, Raudalla, ei ollut siis mitään syytä toivoa sormusnaisen\ntulevan heti ensimmäisenä iltana »James Brownille». Jos hän\nsaapuisi, se voisi merkitä vain sitä, että Ristilukki olisi saanut\nennakkovaroituksen hänen paluustaan kotimaahan.\n\nKeneltä hän olisi voinut sen saada? Irja Laantilaltako? Kirottua, mies\nmietti, että minun on pakko epäillä jokaista! Tuo epäilys tuntui sitä\npaitsi aiheettomalta.\n\nKun Rauta oli Tukholmassa jättänyt hyvästit runoilijattarelle,\ntämä oli näyttänyt ajattelevan vain uusinta valloitustaan.\nSäteilevin silmin hän oli kertonut johtaja Gustafssonin lykänneen\npaluunsa Lundiin epämääräiseksi ajaksi. Nuori skoonelainen oli jo\naamuvarhaisella lähettänyt tytön huoneeseen kimpun ruusuja. Illaksi\nhän oli varannut heille liput Dramateniin ja näytännön jälkeen\npöydän Belmansro-ravintolaan. Irja Laantila oli kehunut laatineensa\nmonipäiväisen ohjelman, jolla hän sitoisi »Rinaldo Rinaldininsa» tälle\ntarkoitettuun osaan.\n\nLisäksi Rauta oli perusteellisesti varmistanut selustansa.\nRuotsalaisten ystäviensä avulla hän oli järjestänyt niin, että jos\njoku ottaisi vaivakseen tutkia hänen kiertokäyntiään Etelä-Ruotsin\nkaupungeissa »perintöjutun» takia, niin tämä saisi vesiperän. Kahden\nviikon ajaksi hotellihuoneet oli varattu hänen nimiinsä, ja jos joku\ntiedustelisi häntä, tälle vastattaisiin tuomari Raudan valitettavasti\nolevan sillä hetkellä ulkona.\n\nEi, ei ollut pelkoa siitä, että Ristilukki ensi hätään pääsisi selville\nhänen tulostaan mukaan leikkiin. Mutta hänen ei liioin kannattanut\nodottaa, että nainen, jolla oli kuuden vihreän kiven koristama\nsormus, saapuisi hänen hyttiinsä. Hänen oli itsensä löydettävä tie\nvaaleaverikön luo.\n\nRauta kuunteli ääniä kannelta. Joku tyttö nauroi. Askeleita kiiruhti\nohitse. Mutta ainoatkaan niistä eivät pysähtyneet neljännen perämiehen\nhytin ovelle.\n\nLyhyt talvipäivä oli hämärtymässä. Ennen pitkää olisi aika pyrkiä\nyhteyteen Inkerin ja ylietsivä Tahvolan kanssa. Sitä ennen oli\nkuitenkin täytettävä mr Elliotille annettu lupaus.\n\nRauta painoi vastikään sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja nousi.\n\nSähköttäjänuorukaisen hytti oli edelleen sisäpuolelta lukossa.\nHäiritsijä ei hellittänyt, vaan takoi nyrkillään ovea. Lopulta kuului,\nmiten avainta väännettiin.\n\nNicolas Smith ilmestyi kynnykselle sukkasillaan ja takitta. Hänen\ntukkansa oli pörröinen, ja silmät kipinöivät kiukusta. Nähdessään\nRaudan hän nielaisi huulilla jo pyörivän kirouksen.\n\n— Ah te, mr Hilton!\n\nRauta naurahti.\n\n— Hei, Nic! Tehän muistutatte kuolematonta Romeoa »Romeon ja Julian»\nviimeisessä näytöksessä. Muistattehan?\n\nHän ryhtyi pateettisesti lausumaan:\n\n    »Mene! Jumalauta,\n    Sa mulle rakkaamp' olet itseäni,\n    Sill' aseiss' olen itseäni vastaan.\n    Pois! Pois! — Jää eloon!\n    Kiitä houkkaa mua,\n    Jok' annoin säälistä sun pelastua.».\n\n— Juuri nuo sanat olivat luettavissa äsken teidän huuliltanne ja\nsilmistänne, Nic.\n\nSähköttäjä tuijotti häneen hämmentyneenä.\n\n— Osaattepa te Shakespearenne, mr Hilton, hän mutisi.\n\n— Osaan vähän muutakin, Nic, Rauta hymähti. — Mutta siitä haastelemme\nteidän hytissänne. Antakaahan tietä.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n»PIKKU HYENA».\n\n\nHytissään Nicolas Smith kysäisi:\n\n— Saako olla ryyppy, mr Hilton?\n\nRauta nyökkäsi. Kun sähköttäjä meni kaapilleen, vieraan katse kiersi\ntutkivana pikku hyttiä. Verhot oli vedetty vuodekomeron eteen. Tuolin\nselustalle oli heitetty nuorukaisen takki, ja hänen kenkänsä olivat\nvieressä. Mutta sitten Rauta näki vielä jotakin muuta, joka sai hänet\nvetämään suunsa hymyyn. Suotta hän oli miettinyt, miten asettaisi\nsanansa saadakseen nuorukaisen käsittämään, ettei elämän pikku\nyllätyksiä kannattanut ottaa liian raskaasti. Täällä ei tarvittu mitään\nlohdutusta.\n\nSähköttäjä kääntyi vieraaseensa kummassakin kädessään täysinäinen lasi.\n\n— Terveydeksenne, mr Hilton.\n\nRauta puolestaan esitti:\n\n— Ottakaamme malja merimiehen sydämelle, joka ei ole vähällä\nmurskattavissa.\n\nNuorukainen nosti lasin huulilleen hieman epäröiden.\n\n— Mitä...?\n\nHän keskeytti äkisti. Hänkin oli huomannut saman kuin Rauta hiukkasta\naikaisemmin. Vain osittain vuodekomeron verhon peittämänä oli lattialla\nkenkä, pieni, siro naisen kenkä, kaikessa kiireessä siihen unohtuneena.\n\nPuna lehahti sähköttäjän kasvoille.\n\n— Mennään teidän hyttiinne, mr Hilton, hän ehdotti.\n\nKun he tulivat sinne, Smith tyhjensi käteensä unohtuneen lasin yhdellä\nkulauksella.\n\n— Mr Hilton, te ette tiedä... hän aloitti.\n\n— Tiedän, että häistänne ei tule mitään, Nic.\n\nSähköttäjä tuijotti tuokion Rautaan. Sitten hän naurahti.\n\n— Tietysti tuon minua narrinaan pitäneen naisen sähke ensi\nhetkessä vihlaisi, hän myönsi. — Se oli aikamoinen isku miehiselle\nturhamaisuudelleni. Mutta sitten ajattelin, ettei Helena ole ainoa\ntyttölapsi tässäkään maailman kolkassa. Ja siksi...\n\nRaudasta tuntui, että merimieheksikin Smith otti asian ylen kevyesti.\nMr Elliot olisi siitä havainnosta varmaan järkyttynyt, hän kun otaksui\nnykyisen nuorison olevan laskematonta aivan toiseen suuntaan. Oikea\nselitys tuntui olevan se, että hänen, Raudan, onnittelulleen esittämä\nvaraus: »mikäli teitä ei jo kaduta», oli ollut sangen aiheellinen.\nEdellisen Helsingin käynnin aikainen huumaus oli jo haihtunut pojalta,\nmutta hän oli katsonut olevansa sidottu lupaukseensa. Päästyään nyt\nmukavasti siitä irti hän oli heti riehaantunut uusiin seikkailuihin.\n\nHieman happamesti Rauta kysäisi:\n\n— Miltä korvike maistui?\n\nNuorukainen irvisti.\n\n— Minulla on tänään huono onni. Hyttiini houkuttelemani Loretta\nei kyllä ole lainkaan hullumman näköinen... Muuten, kummallista,\nmiten samanlaisia tytöt maapallon eri puolilla ovat, nimiltäänkin.\nKapkaupungissa tapasin kerran Lorettan. Buenos Airesissa oli myös\nLoretta. Ja nyt Helsingissä jälleen Loretta!\n\n— Elokuvan yleismaailmallisia siunauksia, Rauta hymähti. — Liekö heistä\nainoakaan kasteessa saanut tuota nimeä? Silti en käsitä, mitä huonoa\nonnea teille tytön nimen toistuminen merkitsee.\n\n— Ei se merkitsekään! sähköttäjä huudahti. — Mutta muun puheen\npuutteessa tulin tälle Lorettalle kertoneeksi teistä, mr. Hilton.\n\n— Minusta! Miksi?\n\nNicolas Smithiä kiusasi perämiehen äkisti kiristynyt sävy.\n\n— Juttelin minä muistakin päällystöön kuuluvista, hän puolustautui. —\nMutta vasta kun kerroin teistä, hän kiinnostui. Tyttö innostui paljon\nenemmän kuin olisi suotavaa ollut.\n\nRautaa suututti. Tämä oli juuri sitä santaa, mitä hän oli uumoillut\nkomisario Tahvolan kohdalla. Hän oli ylipoliisipäällikölle ja\npoliisikomentajalle huomauttanut, että merimiehet voivat muun\npuheen lomassa jaaritella helsinkiläistytöille kaikista laivalla\nhavaitsemistaan erikoisuuksista. Epäilys oli komisario Tahvolan\nkohdalla toteutunut verisesti.\n\n— Kerroitteko tytölle, hän tiukkasi, minun jääneen »Ambroselta» maihin\nja siirtyneen sitten »James Brownille»?\n\n— En, nuorukainen torjui. — Sanoin vain, että te olette kokenut\nmerimies ja purjehtinut melkein kaikilla merillä. Lisäksi kehuin, että\nolette komein mies, joka on »James Brownin» kantta polkenut.\n\n— Entä muuta?\n\n— Ei muuta.\n\nRauta nauroi vapautuneesti.\n\n— Ja siitä tyttöhupakko innostui?\n\n— Niin! sähköttäjä murahti. — Sain kyllä houkutelluksi hänet vuoteelle.\nMutta siinä hän rupesi heti anelemaan, että esittäisin hänet teille.\nMikä naurettava, raivostuttava tilanne miehelle! Ellette te olisi\näsken tullut ovelleni, jonka olitte, muuten, murskata nyrkeillänne,\nolisin kymmenen minuuttia myöhemmin kiidättänyt hänet tänne. Aion\nlähteä kaupungille. Kai sieltä tyttö löytyy. Mutta hänelle en sitten\nhiiskukaan herroista perämiehistämme. No, otatteko Lorettan vastaan, mr\nHilton?\n\nRauta pudisti päätään.\n\n— Ei huvita, Nic.\n\nNuorukainen hymähti.\n\n— Sen pitäisi kai ilahduttaa minua, hän virkkoi. — Viedä hylkäystuomio\nsille, joka hylkäsi minut! Mutta minua säälittää tuo suloinen pikku\nraukka. Teidän ohellanne häntä tuntui kiinnostavan se, että me tulemme\nBuenos Airesista.\n\nRauta säpsähti. Olisiko tässä sittenkin tarjolla jokin yhteys\nRistilukin joukkioon? Ketä muuta saattoi kiinnostaa, tuliko jokin laiva\nBuenos Airesista tai mistä muusta ulkomaan satamasta tahansa?\n\n— Teidän puoltolauseenne, Nic, saa minut muuttamaan mieltä, hän sanoi\nkevyesti. — Tuokaa tyttö tänne.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin Loretta näytti jo kotiutuneen neljännen\nperämiehen hyttiin. Hän oli istahtanut vuoteelle ja vetänyt jalat\nalleen.\n\nRauta tarkkasi vierastaan. Tämä oli sangen siro ja vaalea.\nKahdeksaatoista vanhempi hän ei saattanut olla. Platinanväristen\nhiuksien vastakohtana olivat mustiksi vedetyt kulmakarvat ja\nkirkkaanpunaiset huulet. Posket olivat melkein lapsellisen pyöreät ja\nhymykuoppaiset. Vihertävissä silmissä ei ollut mitään laskelmoivaa, ne\nsäteilivät ihastuksesta. Hänen yhtämittaa puhuessaan otsanahka oli koko\najan hupaisesti liikkeessä.\n\n— Nic-poika kertoi, että te olette matkustellut paljon. Täytyy olla\njännittävää, kun saa aina kokea uutta ja uutta. Minä en ole milloinkaan\nnähnyt muuta kaupunkia kuin Helsingin. Oletteko te ollut täällä ennen?\n\n— En.\n\n— Sitten tarvitsette välttämättä pienen ystävättären, joka opettaa\nteille, että täälläkin voi pitää hauskaa. Teidän nimenne on Robert,\nniinhän? Minä saan kai sanoa teitä Bobiksi? Minä olen Loretta.\n\nRauta ei voinut olla ihailematta sitä vaivattomuutta, millä pikku tyttö\npuhui englantia. Ja pukeutua hän myös osasi. Takaraivolla oleva mustana\npuolikuuna päätä ympäröivä hattu oli yhtä uusi kuin oravannahkainen\nturkkikin. Punainen, kudottu villapusero korosti rintojen nuorta\npyöreyttä. Nylonsukkien verhoamat sääret, jotka hän juuri ojensi\nnäkyviin lyhyen, harmaan hameen alta, olivat hoikat ja sironilkkaiset.\n\nJa kuitenkin mies rypisti paheksuen kulmiaan. Hän oli tarjonnut tytölle\nviiniä, mutta tämä oli halunnut konjakkia. Sitä hän joi pienin ahnain\nkulauksin välittämättä koskea soodalasiin, jonka Rauta oli asettanut\nhänen kätensä ulottuville. Suklaakaramellit näyttivät maistuvan hänelle\nkonjakin kera. Välillä hän veti syviä rintasauhuja »Philip Morrisista»,\njota hän pyöritteli veripunaisiksi lakatuin kynsin. »Pikku hyena»,\nniinpä niin.\n\n— Mistä päin te olette kotoisin, Bob?\n\n— Philadelphiasta.\n\nTyttö viittasi suklaarasiaan, savukepakkaukseen ja konjakkipulloon.\n\n— Onko teillä paljon tällaisia aarteita?\n\n— Jonkin verran.\n\n— Myyttekö?\n\n— Täytyyhän jollakin saada Suomen rahaa.\n\n— Minä hankin teille huomiseksi hyvän ostajan. Mutta Bob, saako Loretta\nvälityspalkkioksi parin nylonsukkia?\n\nRauta hymähti.\n\n— Saatte kaksikin paria. Nimittäin, jos kauppa on kunnollinen.\n\nTyttö heitti hänelle lentosuukon.\n\n— Olette kultainen, Bob! Lähdettekö tänä iltana tanssimaan kanssani?\nTäällä on hienojakin paikkoja.\n\n— Enpä tiedä.\n\nTyttö nyrpisti nenäänsä.\n\n— Te ette ole juuri rohkaiseva, Bob. Vai onko minussa jotakin vikaa?\n\nHän sipaisi hatun päästään ja pudisteli kauniita, vaaleita kiharoitaan.\n\n— Tiedätte itsekin, Loretta, ettei teissä ole mitään vikaa.\n\nVastaus tuntui vain puolittain tyydyttävän pikku kaunotarta.\n\n— Te olette kummallinen mies, hän moitti. — Teitä ei saisi kai\närsyttämälläkään suutelemaan minua. Tavallisesti täytyy laivoilla pitää\nvaransa, vaikka minä asioinkin vain päällystöön kuuluvien kanssa. He\npyrkivät asettamaan omia ehtojaan, ennen kuin suostuvat tupakka- tai\nkahvikaupoista keskustelemaan.\n\n— Tekikö myös Nic niin? Rauta kiusoitteli.\n\n— Ei.\n\n— Miksi sitten olitte niin kovasydäminen häntä kohtaan?\n\n— Hän on sellainen pentu! tyttö huudahti.\n\n— Monta vuotta teitä vanhempi.\n\nLoretta mietti hetken. Sitten hän sanoi:\n\n— Ensin hän oli minusta hauskan näköinen. Mutta kun hän sitten riisui\nmerimiestakkinsa, oli kuin olisin saanut lapsen viereeni. Te olette\nmies, Bob. Teidän kanssanne lähtisin mielelläni tanssimaan. Vahinko,\nettä te ette tahdo.\n\nHän osoitti sormellaan seinällä olevaa kuvaa.\n\n— Onko syynä hän? Vaimonneko?\n\n— Ei. Tuo on muuan tyttö vain.\n\n— Minä en pidä hänestä. Pidittekö te hyvin paljon, Bob?\n\n— Aika lailla. Tapasin hänet Buenos Airesissa.\n\nRauta odotti, että kaupungin nimen mainitseminen vaikuttaisi tyttöön\nvoimakkaasti. Hän pettyi kuitenkin. Tytön kasvot eivät ilmaisseet\nmitään. Jotakin sentään näytti muistuvan hänen mieleensä.\n\n— Niin, tehän tulette nyt Buenos Airesista.\n\n— Kiinnostaako se teitä? mies kysyi.\n\nLoretta hymähti.\n\n— Ei erityisemmin. Kuulin vain eräiden poikien hälisevän Argentiinasta\ntulevista laivoista. Tuntui kuin heillä olisi ollut jotakin suurta\ntekeillä. Muuta en tiedä, koska kuulun toiseen keiliin kuin he.\n\nRauta katsoi tyttöä tutkivasti. Ilmeisesti tämä puhui totta. Mutta\nvoisiko yrittää hänen kauttaan...?\n\nLoretta hypähti jaloilleen.\n\n— Nyt näen harmaissa silmissänne ensimmäisen inhimillisen välähdyksen,\nBob. Siitä kiitokseksi saatte suukon!\n\nHän suuteli miestä. Ojentautuessaan hän oli hyvin pettynyt. Hän osoitti\nsanansa seinälle riippuvalle kuvalle:\n\n— Enpä kadehdi sinua, ken lienetkin! Miehessä ei tosin ole muuta vikaa\nkuin se, että hän on jäätä. Mutta se onkin paha vika.\n\nRauta oli tehnyt päätöksensä. Erä uhkapeliä ei tässä vaiheessa olisi\nhaitaksi.\n\n— Helsinki kiinnostaa minua. Haluatteko kuulla, miksi?\n\nTyttö silmäsi häneen odottavana. Sitten hän huokasi.\n\n— Haluaisin, että minä kiinnostaisin teitä. Hetkisen luulinkin jo.\nMutta ei. Te olette auttamattomasti jäätä. No, voinhan minä kuunnella.\n\nHän istahti äskeiselle paikalleen lisäten:\n\n— Silloin saatte kuitenkin kaataa minulle vielä lasillisen konjakkia ja\ntarjota minulle uuden savukkeen.\n\nMies täytti hymyillen hänen vaatimuksensa.\n\n— Te sanoitte, Loretta huomautti, ettette ole ennen käynyt Helsingissä.\nMitä sitten välitätte kaupungistamme?\n\n— Se laiva, Rauta sanoi, jonka toinen perämies oikeastaan olen,\n»Ambrose» nimeltään, oli täällä vähän aikaa sitten. Silloin murhattiin\nlaivan neljäs perämies, mr Cornplow, jossakin kaupungilla.\n\nTieto ei tuntunut tekevän mitään vaikutusta tyttöön. Hän pisti\nsuklaapalan suuhunsa ja kysäisi:\n\n— Oliko hän ystävänne, tuo perämies?\n\n— Kaikkea muuta! Rauta torjui. — Lurjus hän oli. Kun minä jäin\n»Ambroselta» Gööteporiin laivan jatkaessa matkaansa tänne, niin syy\nei ollut minun, vaan nuoren Cornplowin. Hän järjesti sen päästäkseen\nvarastamaan jotakin, minkä hän luuli olevan kätkettynä hyttiini.\n\nHän jäi odottamaan, että tyttö ryhtyisi utelemaan yksityiskohtia.\nLoretta näytti kuitenkin kuuntelevan vain kohteliaisuudesta. Hän\nhaukottelikin hiukkasen.\n\n— Tuo varkaus ei sentään onnistunut, mies jatkoi. — Cornplow ei\ntiennyt, että minä kannoin noita hänen ahnehtimiaan papereita mukanani.\nNyt olen sijoittanut ne varmempaan talteen.\n\n— Onko teillä joitakin suunnitelmia Helsingin varalle? tyttö kysäisi.\n\nRauta vastasi salamyhkäisesti:\n\n— Lähi päivinä se selviää.\n\nLoretta uteli:\n\n— Mutta kun maanmiehenne ei ollut ystävänne, ette aikone kostaa hänen\nkuolemaansa?\n\n— En toki! Jos tietäisin, ketkä vapauttivat maailman tuosta\nmätämunasta, maksaisin heille tapporahan.\n\n— Kas vain, tyttö hymähti, teidän jäänne alla on sittenkin eräänlaista\ntulta.\n\n— Hyvä teidän on nauraa, mies sanoi. — Jos olisitte tuntenut tuon\nnuoren riiviön, olisitte kanssani samaa mieltä. Yksistään Buenos\nAiresissa jouduin kaksi kertaa pelastamaan hänen henkensä, kun hän\noli juovuspäissään antautunut rähinöihin. Täällä hän on tietysti taas\nmellastellut joidenkin hämärien tyyppien kanssa ja sai sen nyt maksaa\nhengellään, koska minä en ollut häntä suojaamassa. Uskokaa pois, elämä\non voittanut siitä, että tuo kauneusvirhe — Guy Cornplow — on poistettu\nmaailman kasvoista.\n\nLoretta oli äkisti jäykistynyt. Hänen äänensä oli kiihtymyksestä käheä,\nkun hän kysyi:\n\n— Hyvä luoja, kenestä te puhutte?\n\nRauta jännittyi. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä vastatessaan:\n\n— Petollisesta toveristani, »Ambrosen» neljännestä perämiehestä Guy\nCornplowista. Luullakseni olen jo useaan otteeseen maininnut hänen\nnimensä.\n\n— Niin kai olettekin, tyttö myönsi. — Mutta vasta nyt se tunkeutui\ntajuntaani.\n\n— Tapasitteko te hänet täällä Helsingissä?\n\nLoretta pudisti päätään.\n\n— En. Muuan Lasse vain puhui hänestä. Hän lupasi meille tytöille\npaljon, jos löytäisimme jonkun, joka on tuntenut tuon Cornplowin.\n\nJoukko kysymyksiä tulvahti Raudan mieleen. Irja Laantila oli kertonut\nLassesta. Oliko Lorettan mainitsema Lasse sama hullunkurisen näköinen\nLinnunpääpoika? Oliko tämä Lasse niitä toiseen keiliin kuuluvia poikia,\njoiden Loretta oli maininnut puuhailevan jotakin suurta Argentiinasta\ntulevien laivojen ympärillä? Rauta tajusi kuitenkin, että tämän\ntapaisten kysymysten esittäminen olisi epäviisasta. Hänen oli pakko\nnäytellä välinpitämätöntä.\n\n— Bob, olkaa kiltti, tyttö pyysi, ja kertokaa minulle vielä kerran,\nmitä tuo Cornplow teki teille Gööteporissa. Pelkään sen menneen minulta\nkorvien ohitse.\n\nRauta toisti kertomansa.\n\nLoretta kuunteli häntä tarkkaavasti. Maalattu suu puoliavoimena ja\nvihreissä silmissä ahne väike hän näytti painavan jokaisen sanan\nmieleensä. »Pikku hyena», mies totesi toistamiseen.\n\nKun Rauta oli lopettanut, tyttö nousi järjestämään hiuksiaan ja\nnapittamaan turkkiaan. Äkisti hänelle oli tullut kiire lähteä.\n\n— Palaan huomenna samaan aikaan tänne, hän virkkoi. — Lupaattehan,\nettette siihen mennessä puhu tuosta Cornplowista kenellekään toiselle?\n\n— Olkoon menneeksi, mies suostui.\n\nTytön pieni olemus oli omituisen jäykkä, kun hän ojensi kätensä\nhyvästiksi. Oli kuin hän olisi alkuvierailunsa innostuksen sijasta nyt\nkammonnut miehen läheisyyttä.\n\nRauta ei malttanut olla kiusoittelematta:\n\n— Ettekö aio toistamiseen kokeilla, ovatko huuleni jäätä?\n\nLoretta pudisti päätään ja vetäytyi ovelle.\n\n— En. En tiedä, miksi, mutta äkisti minua peloittaa, hän kuiskasi. —\nTuntuu kuin täällä olisi joku kolmas kuuntelemassa, mitä puhumme.\n\n— Kolmas?\n\nTyttö tavoitti vapisevin sormin oven kädensijaa.\n\n— Niin, hän sanoi käheästi. — Kuolema... Näkemiin, perämies Robert\nHilton!\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli livahtanut ovesta ulos.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nSÄHKE BUENOS AIRESISTA.\n\n\nRauta oli vetänyt ruskean nahkatakin ylleen ja pistänyt lippalakin\npäähänsä. Hän oli valmis lähtemään maihin.\n\nLaskusillan luona stuertti ilmestyi hänen viereensä.\n\n— Lähdettekö yksin, mr Hilton?\n\nPimeässä Rauta ei erottanut kiinalaisen kasvoja. Mutta ääni kuulosti\nhuolestuneelta.\n\n— Ei auta, Sun-Li, Rauta hymähti. — Tehän ette hankkinut minulle pientä\ntyttöopasta.\n\n— Voi, stuertti valitti, ei tullut ketään sellaista, joka olisi ollut\nkyllin hyvä teille, mr Hilton. Ehkä huomenna on parempi onni.\n\n— Tai ehkä minä itse jo tänä iltana löydän ystävättären.\n\n— Toivokaamme, mr Hilton. Mutta olkaa varuillanne. Suomalaiset —\nvaarallista, väkivaltaista kansaa.\n\n— Ei huolta, Sun-Li. Minä olen tottunut selviämään.\n\nSatamalaituri vaikutti tyhjältä. Niistä kolmesta neljästä\ntullivartijasta, joiden tuomari Puro oli ilmoittanut öisin vartioivan\nulkosalla olevia lasteja, ei näkynyt jälkeäkään. Mutta siitä huolimatta\nRaudalla oli tunne, että joku seurasi häntä. Kun hän pysähtyi,\ntoinenkin seisahtui.\n\nHetkisen hän kuunteli erään laivan uumenista kuuluvaa hanurin\nsoittoa, joka säesti miesten möräköiden ja naisten kimeiden äänien\nyhteislauluyrityksiä. Siellä juhlittiin.\n\nSatamalaiturin päästä hän kääntyi oikealle kohti kaupunkia. Samassa\njoku varjomainen olento pujahti hänen viereensä.\n\n— Tyttöjä? käheä ääni kuiskasi.\n\nRauta jatkoi tyynesti matkaansa.\n\n— Flickor?\n\nNuhruisesti puettu laiha mies yritti pitää yllä samaa askelten tahtia.\n\n— Girls? hän esitti.\n\nRauta pysähtyi katulyhdyn alle ja silmäsi mieheen. Ei, tämä ei ollut se\npieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen änkyttäjä, joka oli opastanut\nkomisario Tahvolan kohtalokkaan vaaleaverikön luo. Hän ei liioin\nvastannut Irja Laantilan kuvausta Linnunpääpojasta.\n\n— Djevotski? äijä yritti vielä kerran irvistäen ystävällisesti.\n\nHarteikas ja tuikeailmeinen mies ilmestyi takaa kelmeään valopiiriin.\nSuomeksi hän ärähti:\n\n— Kuules, ukko! Etkö tiedä, ettei ulkolaisia merimiehiä saa ahdistella?\n\n— Minäkö tuota jättiläistä pystyisin ahdistelemaan? laihimus kivahti.\n— Hän voisi puhaltaa minut vaikka nurin. Mutta kun minulla on hänelle\njotakin ehdotettavana, niin se ei kuulu teihin!\n\n— Kuuluupa hyvinkin, viimeksi tullut julisti. — Minä olen poliisi.\n\nRauta jätti heidät selvittelemään välejään. Vai poliisi? Ylietsivä\nTahvola oli ilmeisesti katsonut parhaaksi järjestää hänelle\nhenkivartijan. Kaikesta päättäen poliisi oli sama mies, jonka askelet\nhän oli satamalaiturilla kuullut takaansa.\n\nBulevardille ehdittyään Rauta totesi henkivartijansa olevan\njuoksujalkaa jälleen tavoittamassa häntä. Tässä vaiheessa vartija oli\nkuitenkin tarpeeton, pikemmin haitaksi kuin hyödyksi. Niinpä Rauta\npoikkesi äkisti erääseen tuttuun porraskäytävään. Sieltä päästiin myös\nsivukadulle. Sinne tultuaan hän havaitsi onnistuneensa häivyttämään\nvarjon kintereiltään.\n\nTukholman ja Gööteporin valomeriin verrattuina Helsingin kadut\nvaikuttivat ahdistavan pimeiltä. Sivukaupungin pikku myymälöiden\nnäyteikkunat verhosivat köyhyytensä pimeyteen. Harvassa palavien\nkatulamppujen avuton valo ylti tuskin maahan asti, jokunen auto\nkiiti kohti Töölöä repien rikki pimeyden tuokioksi ja saaden kadulla\nkulkijain kasvot loistamaan luonnottoman kalpeina. Ainoaakaan\nihmisääntä ei kuulunut, ei keskustelun katkelmaa eikä naurahdusta.\nIltatunnelma oli painajaismainen.\n\nRauta pistäytyi puhelinkioskiin ja soitti kotiinsa.\n\n— Onko rouva tavattavissa?\n\nSisäkön ääni vastasi:\n\n— Hetkinen.\n\nPian mies kuuli tutun, heleän äänen:\n\n— Rouva Rauta puhelimessa.\n\n— Hei, Pienokainen!\n\n— Kaarlo, sinä!\n\nNiissä kahdessa sanassa helisi helpotusta, riemua ja nyyhkytystä.\nSitten vuorosana jatkui toisessa sävyssä:\n\n— Sinä sydämetön mies! On kokonainen iäisyys, kun viimeksi kuulin\nsinusta. Kymmeneen päivään ei pienintäkään tietoa!\n\n— Sinulla on aika omalaatuinen iäisyysmitta, Inkeri. Mutta kuuntele\nnyt. Lähetä palvelustytöt täksi illaksi pois kotoa. Mari voinee keittää\nkahvit meille ja ylietsivä Tahvolalle, jonka tavoitat puhelimella...\n\n— Tiedän. On jo monta päivää siitä, kun ensimmäisen kerran turvauduin\nhäneen. Minun täytyi toki joltakin taholta kuulla, minkä verran\ntoiveita on siitä, että lapsillani on vielä isä elossa.\n\n— Kylläpä sinä lavertelet, Inkeri. Huomasitko edes, että minä pyysin\nsinua ryhtymään eräisiin toimenpiteisiin?\n\n— Kyllä vain. Tervetuloa kotiin, »Sinbad Merenkulkija»!\n\nRientäessään puolta tuntia myöhemmin miestään vastaan kotieteisessä\nInkeri pysähtyi äkisti.\n\n— Kaarlo, oletko se sinä? Mitä ihmettä olet tehnyt päällesi?\n\n— Pää on entisellään, mies nauroi. — Olen vain hieman korjauttanut\nulkokuorta. Tule nyt toki kiltisti tervehtimään.\n\nVaimo huoahti onnellisena tuntiessaan tutut, voimakkaat käsivarret\nympärillään. Mutta sitten hän henkäisi hätäytyneenä:\n\n— Päästä irti, Kaarlo. Ajattele, jos Mari yllättää meidät.\n\nRauta hymähti:\n\n— Entä sitten? Minä syleilen vaimoani juuri niin kauan kuin itse tahdon.\n\nHänkin sentään hätkähti, kun vanhan palvelijattaren kiukkuinen ääni\nkajahti ruokahuoneen kynnykseltä:\n\n— No, sen minä vain sanon, että jo nyt häpeä kävelee kahdella jalalla!\nTuomari itse on tulossa, ja rouva antaa jonkun mustan lurjuksen\nhalailla ja pussata! Ettäs minun pitikin vielä tämä surkeuden päivä\nelää!\n\nRauta irroitti otteensa ja astui vanhuksen luo.\n\n— Hyi, mitä Mari kuvittelee rouvasta! Minä itsehän tässä olen.\n\n— Herran pieksut, tuomari! vanha palvelijatar ähkäisi.\n\nHän tointui kuitenkin nopeasti ällistyksestään. Suuttumus sai toisen\nsuunnan. Lihavat kädet puuskassa lanteilla hän ärisi:\n\n— Vai maskisasussa sitä tullaan vanhoja ihmisiä säikyttelemään! Naama\non kuin mulatilla!\n\n— Eikös niin kuin monet tuulet kokeneella merimiehellä? Rauta yritti\nlieventää.\n\nMari silmäsi häneen kahta julmistuneempana.\n\n— Vai merillä? Kun on leveän leivän maassa lekoteltu, sillä aikaa kuin\ntäällä sydän on toisilta ollut surusta ja huolesta haljeta! Eikös\ntuomari niille Ruotsin korskeille naisille vähemmällä kelvannut kuin\nmuuttamalla luojan luomat hiukset neekerin kikkarapääksi? Sen minä vain\nsanon, että häpeä se on.\n\nIäkäs palvelijatar rauhoittui vasta, kun Inkeri talutti hänet keittiöön\nja kertoi hänelle, mistä on kysymys.\n\n— Luoja varjelkoon! Vai murhamiesten vuoksi tuomarin on pitänyt itsensä\nnaamioida. No, ne eivät häntä nyt tunne, kun en minäkään.\n\nHän nyyhkäisi katuvaisena:\n\n— Mitä minä mahdoin äsken sanoa tuomarille? Luuleeko rouva, että\ntuomari antaa milloinkaan anteeksi?\n\n— Älä ole huolissasi, Mari-rukka, emäntä lohdutti. — Tuomari ei välitä\nvähääkään siitä, mitä sinä sanot.\n\nVanha palvelijatar pyyhkäisi kämmenselällä kyynelet karhealta\nposkipäältään. Vai ei välitä vähääkään? Tuohtuneena hän käänsi selkänsä\nlohduttajalleen ja ryhtyi leikkaamaan leipää muristen itsekseen.\n\nTullessaan miehensä työhuoneeseen Inkeri virkahti kujeillen;\n\n— Tavallaan Mari ei ollut niinkään väärässä. Jos silloin, vuosia\nsitten, olisit ollut tuon näköinen, en ikinä olisi rakastunut sinuun.\nMutta nyt, kun olen saanut sinut taas hoteisiini...\n\nRauta hymähti.\n\n— Sinun ei kannata vielä suunnitella mitään restauroimistöitä. Olen\nvain lyhyellä iltavierailulla täällä. Päätaistelu on vielä edessä.\n\nIlo sammui Inkerin silmistä. Hän tarrautui miehensä käsivarteen.\n\n— Minä pelkään, Kaarlo. Vuosi vuodelta pelko tarttuu minuun yhä\nlujemmin. En ole enää lainkaan se nainen, josta sinä kerran saatoit\nsanoa: hyvin uljas ja rohkea.\n\n— Sinä olet sitä vieläkin, jos niikseen tulee, Rauta sanoi. — Älä yritä\nhalveksia minun parasta apulaistani. Odota, kun kuulet, mitä minulla on\nkerrottavana. Silloin käsität, miten huomattavasti olet taas auttanut\nminua.\n\nHän ei kuitenkaan ehtinyt aloittaa selostustaan, mitä oli tapahtunut\nhänen Helsingistä lähtönsä jälkeen. Ylietsivä Tahvola saapui.\n\nHän katsoi kummastellen isäntää, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia\ntämän muuttuneesta ulkomuodosta.\n\nKun he kolmisin olivat istuutuneet kahvipöytään, ylietsivä virkahti:\n\n— Te aiheutitte heti alkajaisiksi aikamoisen säikähdyksen, tuomari.\nEtsivä, joka oli vartiossa »James Brownin» luona, soitti minulle\nonnettomana ilmoittaen kadottaneensa jäljet jo Bulevardilla.\n\n— Tietääkö hän, kuka hänen seurattavansa oli? Rauta kysäisi hieman\nkireästi.\n\nTahvola hymyili leveästi vastatessaan:\n\n— Robert Hilton, »James Brownin» neljäs perämies. Etsivällä oli määrä\nlyöttäytyä puheisiin laivan stuertin kanssa ja sopia, että tämä antaisi\nmerkin, kun te lähdette maihin.\n\nRauta nyökkäsi. Sisimmässään hän tunsi kuitenkin eräänlaista\npettymystä. Sun-Lin kiintymys häneen ei ollut siis sen syvempi. Pikku\nkiinalainen oli valmis häntä koskeviin salakähmäisyyksiin kenen vieraan\nkanssa tahansa.\n\n— En tarvinnut tänään mitään henkivartijaa, hän sanoi.\n\n— Siksi karistin etsivän kannoiltani. Huomisiltana saattaa olla toisin.\nOtaksun, että tapahtumat alkavat silloin vyöryä. Pankaa liikkeelle pari\nsellaista miestä, jotka eivät häivy jäljiltä.\n\nYlietsivä innostui.\n\n— Saanko itsekin laittautua lähettyville?\n\n— Ette, Rauta torjui. — Saitte kai varoitussähkeeni Tukholmasta?\n\nTahvola kohautti kärsimättömästi harteitaan.\n\n— Ei näytä siltä kuin Ristilukki perustaisi suuriakaan minusta. Kukaan\nei ole pyrkinyt taittamaan edes suortuvaa tukastani!\n\n— Olkaa iloinen siitä. Niin paljon tiedämme jo vastustajastamme, ettei\nhän tyydy suortuvaan eikä hiustupsuunkaan. Kun hän iskee, henki on\nkysymyksessä. Joka tapauksessa Ristilukki tietää, että te olette hänen\nrikoksiaan tutkimassa. Siksi teitä ja minua ei toistaiseksi saa näkyä\nsamoilla mailla. Samasta syystä on teidän paras välttää tätä taloa\ntästedes.\n\nInkeri närkästyi.\n\n— Kaarlo, herra Tahvola on joka kerran tullut minun nimenomaisesta\npyynnöstäni, hän huomautti.\n\nRauta hymähti.\n\n— Aivan, ja siitä minä olen hänelle kiitollinen? Mutta nyt lähestytään\nkarhun kierroksemme jännittävintä vaihetta. Ylietsivä Tahvola\ntajuaa yhtä hyvin kuin minä, miten sokea raivossaan peto voi olla\nhavaittuaan, että sen pesä on keksitty. Kumpikaan meistä ei tahdo, että\n»karhullamme» olisi silloin aihetta puskea vihansa tähän taloon.\n\n— Ei, ei tietenkään! nuori poliisimies huudahti. — Tuomari on aivan\noikeassa. Olen täysin samaa mieltä.\n\n— No, kertokaahan, miten pitkälle olette täällä päässeet, Rauta\nkehoitti häntä ystävällisesti.\n\nYlietsivä irvisti happamesti.\n\n— Meidän saavutuksissamme ei ole paljon kehumista, hän aloitti. —\nNiistä Ristilukin miehistä, jotka esiintyivät veljeni murhan yhteydessä\nHelenankadulla, ei ole tavattu jälkeäkään. Olemme tehneet parhaamme,\nmutta sekä maalaisäijä että molemmat lumenluojat ovat pysyneet teillä\ntietymättömillä.\n\n— Sen saattoi arvata, Rauta virkahti. — Heidän tuntomerkkinsähän olivat\nmelkein olemattomat. Entä veljenne mainitsema änkyttäjä? Hänestä\ntiedämme toki aika paljon: pieni, mustatukkainen ja kyömynenäinen.\n\nTahvola ryiskeli vaivautuneesti.\n\n— Hän pysytteli monta päivää näkymättömissä, hän sanoi. — Viimein\nminä pääsin ravintola Bulevardiassa kosketuksiin hänen kanssaan. Mies\nvastasi täsmällisesti veljeni kuvausta.\n\n— Milloin saitte hänet näkyviinne? Rauta kysyi.\n\n— Kolme päivää sitten. Jätin erään etsivän varjostamaan häntä ja\nkiiruhdin ilmoittamaan löydöstäni tuomari Purolle.\n\nRauta rypisti kulmiaan.\n\n— Oliko se tarpeellista?\n\n— Hän on minun esimieheni, ylietsivä vastasi. — Sitä paitsi hän\noli nimenomaan käskenyt, että teidän poissa ollessanne minun oli\nneuvoteltava hänen kanssaan, mikäli jotakin tärkeää ilmeni. Minun\ntäytyy kuitenkin sanoa, että mieluiten olisin jatkanut kyömynenäisen\nveitikan varjostusta ja pyrkinyt hänen kauttaan lähemmäksi Ristilukkia\nitseään. Mutta tuomari Puro oli jyrkästi toista mieltä, ja hänellä oli\nkäskyvalta.\n\n— Mitä hän sitten käski?\n\n— Pidättää heti miehen. Niin sitten tehtiinkin jo samana iltana.\n\nRauta ähkäisi vihaisesti.\n\n— Millainen tyhmyys! hän huudahti. — Puro tietysti kuvitteli saavansa\nmiehestä irti mitä tahansa. No, saitteko?\n\nTahvola vastasi synkeänä:\n\n— Olemme kuulustelleet häntä monta kertaa päivässä. Saimme selville,\nettä hänen nimensä on Harald Winberg. Siinä kaikki! Nimittäin hänen\nosaltaan.\n\n— Entä koko pelin kannalta? Rauta tiedusti.\n\n— Siinäpä se! ylietsivä murahti. — Winbergin pidätys näyttää\nhälyttäneen joukkion. Monta tyyppiä, sekä miehiä että naisia, joiden\nuumoilin kuuluvan samaan porukkaan, on kadonnut maan alle. Olemme\nauttamattomasti umpikujassa, tuomari.\n\nInkeri kaatoi herroille lisää kahvia. Hetken kaikki vaikenivat. Sitten\nRauta kysäisi:\n\n— Onko täällä tapahtunut jotakin muuta tämän jutun ympärillä?\n\nInkeri huokasi helpotuksesta. Hän oli pelännyt miehensä lausuvan\njulki, mitä ajatteli poliisikomentajan asioihin puuttumisesta. Iva ja\nkatkeruus kuvastuivat hänen jyrkkäpiirteisiltä kasvoiltaan. Oli toki\nonni edes se, ettei hän purkanut niitä sanoiksi ylietsivän kuullen.\n\n— Eräs pikku juttu sattui viikko sitten, Tahvola sanoi. — Sillä ei kai\nole mitään tekemistä Ristilukin kanssa. Mainitsen sen ainoastaan siksi,\nettä se tapahtui ravintola Grinzingin edustalla, jossa ulkolaista\nmerimiehiä ja heidän ympärillään liehuvaa nuorta väkeä käy yhtä paljon\nkuin Pik-nikissäkin. Muuan Valpon etsivä oli ohi mennessään pistäytynyt\nGrinzingiin ostamaan savukkeita. Ulos tullessaan hän oli joutunut\nravintolan edessä hälisevän nuorisojoukon keskelle puristuksiin. Joku\nnainen oli silloin partakoneen terällä vetäissyt hänen poskeensa ison\nV:n. Se tapahtui pimeässä, ja joukko hajaantui heti. Ketään ei ole\nsaatu pidätetyksi, vaikka asianomainen tovereineen on tehnyt voitavansa.\n\nRauta hymähti.\n\n— Partakoneen terällä urheillut nainen oli jokseenkin varmasti\nRistilukin väkeä, hän huomautti.\n\n— Niin minäkin uskoisin, jos ilkityö olisi kohdistettu minuun tai\njohonkin miehistäni, ylietsivä selitti. — Mutta valpolaiseen...!\n\nRauta virkahti:\n\n— Satun tietämään, että Ristilukkia on eräältä taholta varoitettu\nnimenomaan Koltasta ja hänen miehistään.\n\nTahvola päästi hiljaisen vihellyksen.\n\n— Te taidatte tietää murhaajajoukkiosta paljon enemmän kuin me, hän\nsanoi ihaillen. — Ettekö suostuisi kertomaan, tuomari?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Minä kerron. On näet kaiken varalta hyvä teidän olla selvillä,\nmillainen tilanne on. Mutta te ette saa hiiskahtaa näistä tiedoista\ntuomari Purolle tai kenellekään muulle. Sitä paitsi teidän\non luvattava, ettette ryhdy kuulemanne perusteella mihinkään\ntoimenpiteisiin, niin kauan kuin minä olen leikissä mukana.\n\n— Selvä on, tuomari.\n\nSeuraavan puolituntisen Rauta puhui yhtä mittaa. Hän aloitti siitä,\nmillaiseksi Guy Cornplowin salaisuus oli paljastunut, ja päätti\nkuvauksensa Lorettan käyntiin »James Brownilla».\n\nHänellä oli kaksi hyvin kiitollista kuuntelijaa. Tahvola seurasi hänen\nkertomustaan välkkyvin silmin. Väliin hän naurahteli, väliin murisi.\nInkeri sen sijaan kuunteli hievahtamatta koko olemuksen ilmaistessa\njännittynyttä mielenkiintoa. Kun Buenos Airesin nimi mainittiin\nensimmäisen kerran, hän säpsähti.\n\n— Mikä on? Rauta kysäisi.\n\n— Kerron myöhemmin, vaimo vastasi.\n\nMies nyökkäsi hänelle ja jatkoi kuvaustaan tyynesti.\n\n— Siinä asti nyt siis ollaan, hän lopetti viimein. — On vahinko, että\nänkyttäjään sisältynyt mahdollisuutemme tuli tärvellyksi. Saamme luvan\nlaskea toivomme siihen, että Loretta onnistuu rakentamaan uuden sillan\nRistilukin väkeen Puron polttaman tilalle.\n\nYlietsivä katsoi häneen silmissään harrasta kunnioitusta.\n\n— Tuomari, teidän kertomuksenne oli kuin jännittävin satu, hän ylisti.\n\nRauta hymyili.\n\n— Valitettavasti juttu ei missään tapauksessa pääty niin kuin sadut\npäättyvät, että sankari saa prinsessan ja puolet valtakuntaa.\n\nInkerin sydäntä ahdisti. Hän tunsi entistä selvemmin sen taistelun\nvaarallisuuden, joka hänen miehellään oli edessä. Hän koetti kuitenkin\nlaskea leikkiä:\n\n— Ehkäpä nainen, jolla on kuuden vihreän kiven koristama sormus, on\nprinsessa.\n\nRaudan kasvoilla oli kova ilme, kun hän virkahti:\n\n— Häntä odottaa sama »valtakunta» kuin muutakin Ristilukin joukkioita.\nVankila!\n\nNeljännestuntia myöhemmin Tahvola nousi hyvästelemään. Isäntä saattoi\nhänet halliin.\n\n— Sanokaa huomisille henkivartijoilleni, että he ottavat heti yhteyden\nteihin, jos juttu rupeaa kehittymään isommaksi. Silloin tarvitaan\nlisävoimia. Ellei mitään kummempia tapahdu, minä soitan teille\nylihuomenna.\n\n— Ymmärrän, tuomari.\n\nPalatessaan vaimonsa luo Rauta virkahti:\n\n— Tule. Haluaisin vilkaista lapsia.\n\nKun he olivat nousemassa yläkertaan, Inkeri kysäisi:\n\n— Sinä et voi siis jäädä kotiin?\n\n— En. Niin kauan kuin juttu kestää, minun on viisainta pysytellä poissa\ntäältä.\n\nVaimo huokasi.\n\nHimmeä yölamppu valaisi lasten huonetta. Martti kertasi ilmeisesti\njotakin päivätappelua ikätoveriensa kanssa. Unissaan hän suoritti\nvarjonyrkkeilyä, ja kasvoilla oli tiukka ilme. Parikuukautinen pikku\nsisko nukkui korissaan rauhallisesti.\n\n— He ovat suloisia, Rauta kuiskasi. — Molemmat. Kuten äitinsäkin.\n\nPalatessaan työhuoneen nojatuoleihin he havaitsivat, että Mari oli\nkäynyt tuomassa uutta, kuumaa kahvia ja saman tien häipynyt. Harmikseen\nInkeri havaitsi käsiensä vapisevan, kun hän kaatoi kuppeihin.\nMinun täytyy piristyä, hän torui itseään, en saa antautua tyhmien\nennakkoaavistelujen valtaan. Mutta hän ei uskaltanut katsoa miestään\nsilmiin peläten paljastavansa, miten huolestunut hän oli.\n\n— No, mitä arvelet? Rauta kysyi.\n\nVaimo lehahti punaiseksi.\n\n— Minäkö? Mistä?\n\nMies vaistosi, mitä hänen mielessään liikkui, ja tahtoi auttaa häntä\npääsemään tasapainoon. Hän oli närkästyvinään:\n\n— Jutun nykyvaiheesta, tietysti. Odotin, että viisaalla »tohtori\nWatsonillani» olisi joitakin huomautuksia tai ehdotuksia tehtävänä sen\njohdosta, mitä kerroin.\n\nHänen pikku juonensa onnistuikin. Inkeri kohentautui, ja alakuloisuus\nväistyi hänen kasvoiltaan.\n\n— Minusta sinä olet päässyt viime tapaamisemme jälkeen aika pitkälle,\nhän sanoi mietteliäästi. — Ristilukin arvoituksen ulkonaiset puitteet\novat hahmottuneet näkyviin. Tiedämme nyt, mistä on kysymys. Tahtoisin\nmielelläni auttaa sinua, Kaarlo. Jos sallit, voisin yrittää tutkia\nerään henkilön näyttelemän osan aitoutta.\n\n— Kenen?\n\n— Irja Laantilan. Minusta se peli, jota hän itse sanoi sekavaksi,\nvaikuttaa epäilyttävältä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Pitkäkiharainen runoilijatar kehui, että minulla on hieno ja viisas\nvaimo. Mutta sinä et taidakaan olla kyllin viisas ollaksesi tuntematta\nmustasukkaisuutta tuota hakkailunhaluista tyttölasta kohtaan.\n\nSinisilmät kuvastivat syvää harmistumista.\n\n— Minä en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jos sinulla on niin huono\nmaku...\n\n— No, no, pysytäänpä asiassa, Inkeri.\n\nVaimo oli heti valmis perääntymään.\n\n— Suo anteeksi. Olin typerä. Mutta minusta tuossa tytössä on jotakin\nvalheellista. Hän on nuori, kaunis ja sukkelasanainen. Ja se saa\nhelposti niinkin viisaan miehen kuin sinut ummistamaan silmät siltä\nmahdollisuudelta, että hän voi olla muutakin. En tiedä, millainen\nrunoilija hän on. Aavistukseni vain sanoo, että seikkailijatar hän on.\nMutta jos sinun mielestäsi hänet on jätettävä syrjään...\n\nRauta virkkoi tyynesti:\n\n— On sitä parempi, mitä tarkemmin syynätään jokaisen saumat, joka\ntämän jutun vaiheilla esiintyy. Irja Laantila ei tee siinä suhteessa\npoikkeusta. Sen vuoksi olen kiitollinen, jos saat hänestä jotakin\nselville. Minä vain kuvittelen tuon tytön omasta halustaan pysyvän nyt\nsyrjässä kaikesta muusta paitsi skoonelaisesta johtajastaan. Mitä aiot\ntehdä hänen suhteensa?\n\n— En tiedä vielä, Inkeri hymähti. — Ollakseni täysin rehellinen\ntunnustan, että havaittuani, miten kylmäkiskoisesti sinä suhtaudut\nnuoreen ihailijattareesi, minun haluni päästä kiinni hänen tukkaansa on\nhuomattavasti viilentynyt.\n\nHe nauroivat molemmat. Sitten Rauta muisti jotakin.\n\n— Mainitessani äsken Buenos Airesin minusta näytti kuin mieleesi olisi\njohtunut jotakin. Mitä se oli?\n\nInkeri hypähti seisomaan.\n\n— Hyvänen aika, olin unohtaa sen! Sinulle on tullut sähke Buenos\nAiresista. Se saapui ulkoasiainministeriön kautta. Hetkinen, haen sen\nheti.\n\nPalatessaan hän virkahti:\n\n— Suo anteeksi, että olen avannut tämän. Osoitteena oli vain Rauta.\nMinä säikähdin, että olet joutunut matkustamaan valtameren taa. Siksi\navasin. Mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt sisällöstä mitään.\n\nOttaessaan sähkeen vastaan Rauta oli jännittyneempi kuin tahtoi\nitselleenkään myöntää. Vain señor Ricardo saattoi sähköttää hänelle\nBuenos Airesista. Sellaisen toiveen hän oli kuitenkin joutunut\nhautaamaan jo Tukholmassa. Olisiko sittenkin mahdollista, että\nargentiinalaiset halusivat maksaa kiitollisuuden velkansa?\n\nSähkeen sisältämä sanoma oli seuraava:\n\n »MR RAUTA PISTE KORKEIMMALTA TAHOLTA SAAMANI MÄÄRÄYKSEN MUKAISESTI\n ILMOITAN ETTÄ GC SAI SAALIINSA MIEHELTÄ JONKA NIMI OLI MANUEL CABOT\n PISTE SIKÄLÄISESTÄ VASTAANOTTAJASTA EI OLE TIETOA PISTE TUNNUSSANAN\n PITI OLLA DON CARLOS PISTE TEILLE SYVÄSTI KIITOLLINEN RICARDO»\n\nHuoneessa oli kauan hiljaista. Sitten Rauta huoahti:\n\n— Poliitikot eivät eräissä tapauksissa ole sittenkään niin kehnoja ja\nkiittämättömiä kuin kapteeni Simpson luuli. Ja kuin, totta puhuen,\nminäkin olen luullut.\n\nInkeri virkahti:\n\n— Tiedoitus oli tärkeä. Niinhän?\n\n— Hyvin tärkeä, Rauta vahvisti. — Jos huomisilta muodostuu siksi, mitä\ntoivon, asemani olisi paljon heikompi ilman tätä sähkettä. Siunatut\nargentiinalaiset!\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nLINNUNPÄÄPOIKA TULEE ESIIN.\n\n\nSeuraavana iltana Raudan odotus venyi pitkäksi. Päivän työt\nolivat »James Brownilla» jo ajat sitten päättyneet. Suuret määrät\nvehnäsäkkejä oli nostokurkien avulla siirretty laivan uumenista suoraan\nsatamalaiturilla odottaviin suuriin kuorma-autoihin. Ensimmäinen\nperämies, jonka tehtäviin kuului johtaa lastin purkamista, oli ollut\nsangen tyytyväinen päivän työtulokseen. Lämpimästi hän oli kiittänyt\n»mr Hiltonia» tältä saamastaan avusta. Hän olisi halunnut tarjota\nlasillisen hyvän yhteistoiminnan kunniaksi. Rauta oli kuitenkin\nsyyttänyt väsymystään ja vetäytynyt omaan hyttiinsä.\n\nLoikoillessaan vuoteella hän koetti lyhentää aikaa miettimällä\nsuhdettaan ensimmäiseen perämieheen. Mr Stanton osasi hyvin ammattinsa,\neikä Raudalla ollut aihetta moittia, että tämä olisi suhtautunut häneen\nepäoikeudenmukaisesti. Sittenkään hän ei pitänyt miehestä. Mr Stantonin\nylimielinen, miltei raaka käytös miehistöä kohtaan oli kuohuttanut\nhäntä näinä päivinä monesti. Ei ollut kumma, että sekä kannella että\nkannen alla toivottiin Sun-Lin tavoin »James Brownin» vapautuvan\nensimmäisestä perämiehestään. Tänäänkin hän oli mielettömällä\nriuhtomisellaan aiheuttanut työssä pysähdyksiä, jotka Rauta oli\njoutunut selvittämään.\n\nRaudan ajatukset palasivat jälleen edessä olevan illan\nmahdollisuuksiin. Ne olivat usein päivän mittaan, keskellä työtä ja\ntouhua, askarruttaneet häntä. Toisiko tämä ilta ratkaisun Ristilukin\narvoitukseen? Tai veisikö se häntä edes lähemmäksi selvyyttä?\n\nHän vilkaisi rannekelloonsa. Jo 19.10 eikä Lorettaa näkynyt eikä\nkuulunut! Entä, jos pelko, joka oli kuvastunut tytön koko olemuksessa\neilisen keskustelun loppuvaiheessa, oli saanut ylivallan? Siinä\ntapauksessa Loretta ei tulisi lainkaan.\n\nSilloin ei auttaisi muu kuin yrittää tavoittaa Irja Laantilan kuvaama\nLinnunpääpoika. Se veisi kuitenkin päiviä ja luonteva juttusille pääsy\nhänen kanssaan taas aikansa.\n\nRauta vääntäytyi murahtaen istumaan. Oli ennenaikaista surra. Loretta\nmalttaisi tuskin olla tulematta. Hän oli ennen kaikkea »pikku hyena».\nAhneus oli loistanut hänen vihertävissä silmissään, kun hän oli\nkertonut Lassen luvanneen paljon tytöille, jos nämä löytäisivät jonkun,\njoka on tuntenut Cornplowin. Ja kiihkeästi hän oli pyytänyt, ettei\n»Bob» puhuisi kenellekään muulle Cornplowin tuntemisestaan. Monet\nseikat saattoivat viivästyttää tyttöä, mutta saaliin toivo pakottaisi\nhänet tulemaan »James Brownille».\n\nHytin ovelle koputettiin. Stuertti pujahti sisään.\n\nPettymys sai Raudan kivahtamaan:\n\n— Te! Onko tarkoituksenne vakoilla minua?\n\nPikku kiinalainen nosti kätensä kuin torjuakseen iskua.\n\n— Vakoilla? Teitä, mr Hilton!\n\nVinot silmät kuvastivat syvää mielipahaa.\n\nRautaa harmitti oma kiivautensa. Kylläpä tytön odotus, hän totesi\nitsekseen, on vetänyt hermoni kireälle. Tavallisissa oloissa hän ei\nolisi päästänyt sitä katkeruutta purkautumaan esiin, jonka ylietsivä\nTahvolan maininta Sun-Lin häntä koskevasta tiedoitustoiminnasta oli\nherättänyt.\n\n— Mitä sitten haluatte?\n\nStuertti seisoi onnettomana oven suussa. Hän ei voinut käsittää, että\nmr Hilton saattoi puhutella häntä tuolla äänellä. Melkein... melkein\nkuin mr Stanton. Neuvottomana hän pudisteli päätään. Sitten hän\nrohkaisi mielensä ja rupesi puhumaan:\n\n— Minä tulin vain kysymään, menettekö jälleen yksin maihin, mr Hilton...\n\n— Entä jos menenkin?\n\n— Se on vaarallista, mr Hilton. Hyvin vaarallista. Suomalainen poliisi\nkertoi eilen, että he ovat saaneet käskyn varjostaa yksin kaupungille\nlähteviä ulkomaalaisten laivojen upseereja, jottei näille tapahtuisi\nmitään vahinkoja. Hän pyysi minua antamaan merkin, jos joku lähtisi\n»James Brownilta» yksin. Piru on irti tässä kaupungissa, hän sanoi.\nSiksi minä uskaltauduin varoittamaan eilen teitä, mr Hilton, kun\nlähditte. Helpotuksekseni sitten kuitenkin näin, että poliisi kiirehti\nseuraamaan teitä. Ajattelin, että teidän, mr Hilton, pitää saada tietää\ntämä. Siksi tulin nyt.\n\nKiinalainen vaikutti täysin vilpittömältä. Sanat, jotka valuivat\nvuolaina hänen huuliltaan, antoivat riittävän selityksen hänen\nmenettelyynsä. Raudan mieli herahti hyväksi. Hän nousi ja ojensi\nkätensä stuertille.\n\n— Kiitoksia, Sun-Li, hän virkahti ystävällisesti. — Olette kelpo poika\nhuolehtiessanne minun turvallisuudestani. Voitte kuitenkin olla tänä\niltana huoleti. Lähden kyllä kaupungille, mutta en yksin. Odottelen\nerästä tyttöä tulevaksi.\n\nKeltanaama hymyili leveästi. Hän tunsi saaneensa täyden hyvityksen\näskeisestä. Silmää vilkuttaen hän kysäisi:\n\n— Onko hän kaunis?\n\nRauta hymähti hänen uteliaisuudelleen.\n\n— Pieni, vaalea tyttö. Melko sieväkin. Hän tuntuu tietävän, missä\ntäällä voi pitää hiukan hauskaa.\n\nKiinalainen nyökkäili tyytyväisenä.\n\n— Se on hyvä, oikein hyvä. Toivotan iloista iltaa teille, mr Hilton.\n\nRauta naurahti.\n\n— Eikö meille molemmille?\n\nStuertti kohautti kapeita harteitaan.\n\n— Ah, mr Hilton, kukapa tyttö ei olisi onnellinen päästessään\nhuvittelemaan teidän kaltaisenne herrasmiehen kanssa! Onnellinen\nsiksikin, että näkee kateuden loistavan kanssasisarensa silmissä.\nTiedän...\n\nKoputus keskeytti hänen mietelmänsä. Hän avasi oven ja päästäessään\nLorettan sisään häipyi itse saman tien.\n\nTyttö silmäsi sulkeutuvaan oveen.\n\n— Hyi, oliko se kiinalainen?\n\n— Oli, Rauta vastasi. — Mutta ei mikään »hyi». Hän oli ystäväni Sun-Li,\nstuerttimme, joka oli huolissaan siitä, pitääkö minun tänäänkin lähteä\nyksin kaupungille.\n\nLoretta ojensi hansikoidun kätensä miehelle. Hän pakotti esiin hymyn,\nmutta jotakin pingotettua siinä oli.\n\n— Minä tulin autolla, hän selitti. — Niin kiirettä olen pitänyt.\nEhdittekö jo pitkästyä odottamaan minua, Bob?\n\nRauta näytteli välinpitämätöntä.\n\n— En ottanut kovin vakavalta kannalta eilistä ilmoitustanne, että\npalaisitte.\n\nTyttö nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä.\n\n— Voisitte pyytää minua istumaan, Bob, ja tarjota lasillisen.\n\nMies teki kädellään liikkeen, että hänen sopi valita istuinpaikka\nmielensä mukaan, ja kysäisi:\n\n— Viiniä?\n\n— Konjakkia, kuten eilenkin. Sitä paitsi suklaata ja savukkeita.\n\nRauta täytti hänen pyyntönsä.\n\nLoretta oli istahtanut vuoteelle. Hänellä ei näyttänyt enää olevan\nkiirettä. Hitaasti hän riisui hansikkaat käsistään ja avasi turkkinsa.\nHän oli pukeutunut syvälle uurrettuun siniseen iltapukuun.\n\n— Aiotteko juhliin? mies kysyi.\n\n— Kyllä, tyttö myönsi. — Teidän kanssanne, Bob. Pistäydymme vain\nvälillä keskustelemassa tuokion eräiden tuttavieni kanssa Cornplowista.\nSitten menemme kahden ravintola Adloniin. Siellä on tänään hienot\nhyväntekeväisyystanssiaiset. Minä kutsun teidät vieraakseni.\n\nIlmeisesti, Rauta päätteli, tyttö on saanut tai hänellä on ainakin\nluvassa kelpo rahat niistä tiedoista, jotka hän on antanut Lasselle.\nHyvä sydän hänellä sentään on: hän ei tahdo yksin nauttia niistä.\n\nLoretta pyysi kiihkeästi:\n\n— Suostuttehan, voi, suostuttehan, Bob?\n\n— Ettekö tänään enää pelkää »kolmatta», joka kuuntelee keskusteluamme?\n\nTyttö vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.\n\n— Ketä kolmatta?\n\n— Sitä, josta eilen tässä samassa hytissä väristen puhuitte. Kuolemaa.\n\nLoretta hätkähti taaskin. Sitten hän naurahti.\n\n— Eilen minä säikähdin, jostakin syystä, hän sanoi.\n\n— Nyt en enää pelkää olemattomia. Ainoa huoleni on se, ettette te vain\nkieltäydy lähtemästä tanssimaan kanssani.\n\nHän hypähti lattialle antaen turkin valua alas.\n\n— Katsokaa, ei teidän tarvitse hävetä minua.\n\nSilkkinen iltapuku jätti paljaiksi olkapäät, jotka eivät olleet\nsaavuttaneet vielä täyttä naisellista pyöreyttä. Mutta suloinen\nilmestys hän oli vaaleassa, hennossa kauneudessaan.\n\n— Hyväksytään korkeimmin arvosanoin, mies virkahti lämpimästi.\n\nTyytyväinen hymy kirkasti tytön kasvot. Hän veti turkin jälleen\nhartioilleen ja istahti äskeiselle paikalleen.\n\n— Te tulette siis myös Adloniin minun kanssani, Bob?\n\n— Minne vain haluatte, Loretta.\n\n— Ja minä saan toimia teidän emäntänänne?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Pidän sitä kohtuullisena hyvityksenä siitä kolkosta tunnelmasta,\nminkä eilisillä tyhmillä kuvitteluillanne tähän hyttiin loitte, hän\nvirkkoi. — Minun täytyi pistäytyä ensimmäiseen löytämääni ravintolaan\nhuuhtomaan sen kurkustani alas.\n\nLoretta oli nostanut lasin huulilleen. Hän laski sen kuitenkin äkisti\ntakaisin pöydälle.\n\n— Tapasitteko siellä naisia? hän kysäisi kulmat kurtussa.\n\nMies hymähti hänen avoimelle mustasukkaisuudelleen.\n\n— Vain erään tummatukkaisen Pauletten. Ainakin hän väitti sitä\nnimekseen.\n\nVihertävät silmät kipinöivät.\n\n— Se musta noita houkutteli teidät tietysti myymään hänelle nylonsukkia\nja konjakkia ja ties mitä!\n\n— Tietysti.\n\n— Voi, Bob...\n\n— Sehän on meille merimiehille ainoa keino saada tämän maan rahaa.\nMutta tein hänen kanssaan kauppaa vain sen verran kuin arvelin\neilisiltana ja tänään markkoja tarvitsevani.\n\nLoretta rauhoittui hiukkasen.\n\n— Te ette siis kokonaan unohtanut meidän kauppasopimustamme, Bob?\n\n— En. Minä pidän sanani.\n\nTyttö säteili.\n\n— Niin minäkin. Minun välitykselläni saatte tavaroista parhaat hinnat.\nNiistä asioista puhumme kuitenkin vasta huomenna.\n\nJotakin epäilyksen tapaista välähti hänen silmissään.\n\n— Olitteko kauankin tuon... tuon Pauletten seurassa? hän tiukkasi.\n\n— Ehkä tunnin, mies vastasi. — Sitten kyllästyin ja palasin laivalle.\nEi hän itse eikä hänen englantinsa ollut verrattavissa teihin, Loretta.\n\nTyttö oli ihastuksissaan.\n\n— Maljanne, Bob! Olette hurmaava. Tänä iltana te ette ole lainkaan\njäätävä. Se on ihanaa!\n\nHän tyhjensi lasinsa ja ryhtyi napittamaan turkkiaan.\n\n— Lähdetään!\n\nKun he tulivat satamalaiturille, Rauta huomasi auton olevan\nodottamassa. Se oli tavallinen vuokra-auto, sotaa edeltäneiden vuosien\nmallia. Kuljettaja oli vanha, hänkin. Laiha, näivettynyt ukkeli murisi\ntulijoille:\n\n— Neiti sano viipyväns viis minuuttia. Kas, kun ei mun tarttenut täyttä\ntuntia varttua! Jos ei mulle olis luvattu kyytiä Katajanokalle, olisin\njo ajat sitte häipyny. Jottas neiti sen vastasen varalle tietää!\n\nKiukkuisesti puhisten hän käynnisti auton.\n\nVai Katajanokalle ajetaan, Rauta tuumi. Siellä siis hän tapaisi ne\nLorettan tuttavat, jotka halusivat »tietoja Cornplowista». Autossa ja\nsen kuljettajassa ei tuntunut olevan mitään salamyhkäistä. Ei liioin\nsiinä tapaamispaikassa, jota kohden oltiin menossa. Niillä ei ollut\nkai mitään pysyvää kosketusta Ristilukkiin. Tietysti oli jäljellä se\nmahdollisuus, että Katajanokalla olisi vain jokin etappi, josta matkaa\njatkettaisiin peitetymmin muodoin.\n\nAuto mennä rämisi hyvää vauhtia Bulevardia ylös ja suhahti\nErottajantorin laitaa Esplanadille. Jalankulkijoita oli liikkeellä\nrunsaasti, mutta muu liikenne oli vähäistä.\n\n— Pimeää on, Rauta virkahti äänettömyyteen vajonneelle seuralaiselleen.\n\n— Meillä on pula kaikesta, sähköstäkin, Loretta puolusteli. — Ennen\nsotia sen sijaan meillä oli kaikkea, sen saatte uskoa, Bob.\n\n— Kantaako teidän muistinne niin kauas taakse päin? mies pilaili.\n\nHermostuneisuus kuulsi lävitse tytön äänestä, vaikka hän yritti\nvaikuttaa ylimielisen huolettomalta sanaillessaan vastaan:\n\n— Luuletteko minua yhdeksänvuotiaaksi?\n\nKun Kauppatori oli sivuutettu, jalkakäytävätkin tyhjenivät ihmisistä.\nVain Presidentin linnan ikkunoista loisti valoa. Muuten elämä tuntui\npaenneen.\n\nUlkolaiseen, Rauta mietti, Helsinki talvisessa jähmettyneisyydessään\nja pimeydessään tekisi varmaan masentavan vaikutuksen. Hänestä alkoi\ntuntua uskomattomalta, että tämän hiljaisuuden keskellä taistelu\nhäikäilemätöntä rikollisjoukkiota vastaan odotti häntä.\n\nKatajanokan sillalla raitiovaunu tulla kolisteli vastaan. Pian sen\njälkeen auto pysähtyi erään vanhan kivimuurin edustalle Satamakadulla.\n\n— Olemme perillä, Bob, Loretta kuiskasi jännityksestä kähein äänin. —\nMinä maksan vain auton.\n\nVarmuuden vuoksi Rauta tarkkasi, että hän tosiaan suoritti maksun. Ei\nmikään viitannut siihen, että tytöllä ja kuljettajalla olisi keskenään\nollut erikoissopimuksia.\n\nTalo, johon he astuivat, oli korkeasta, seinä- ja kattomaalauksin\nsomistetusta porraskäytävästä päätellen rakennettu joskus vuosisadan\nvaihteessa. Hitaasti kulkevassa hississä Rauta pani merkille Lorettan\nkalpeuden. Hermostuneena tämä aukoili ja sulki toisen hansikkaansa\nnappia.\n\n— Ketä oikeastaan menemme tapaamaan? mies kysyi.\n\n— Kohta saatte nähdä, tyttö vastasi. — Toivottavasti selviämme pian\ntäältä.\n\nHissi pysähtyi viimeiseen kerrokseen.\n\nOvi aukeni miltei samassa. Ilmeisesti heitä oli odotettu. Eteinen,\njohon he tulivat, oli pimeä. Jostakin etäämpänä olevasta huoneesta\nvirtasi taustalle valoa. Omituinen asumattoman huoneiston tunnelma\nlehahti Rautaa vastaan.\n\nLoretta tarttui hänen käteensä. Tytön sormet vapisivat. Miksi ihmeessä\nhän pelkää, Rauta tuumi, hänenhän täytyy tuntea äänetön mies, joka\navasi meille oven?\n\nKirkkaasti valaistuun huoneeseen tullessaan Rauta säpsähti. Hän oli\nkyllä toivonut tavoittavansa Linnunpääpojan. Mutta kun heidän edellään\nharpponut mies käännähti häneen, äkillinen tapaaminen yllätti hänet.\nEi ollut epäilystäkään siitä, että hontelo nuorukainen oli Irja\nLaantilan kuvailema Lasse. Pitkä, laiha keho oli kuin tuulessa taipunut\nrantapaju. Kalteva otsa, pitkä nenä ja naurettavan pieni alaleuka\nsaivat kasvot tosiaan muistuttamaan linnun nokkaa. Mutta mustissa\nsilmissä oli valpas ja vaaniva katse. Poika oli ulkonäöltään kyllä kuin\npilalehdestä leikattu, tyhmä hän sen sijaan tuskin oli.\n\nNopein, tottunein katsein Rauta tarkasti avaraa, vanhanaikaisen korkeaa\nhuonetta. Se oli kalustettu kallisarvoisilla Ludvig XVI:n tyylisillä\nhuonekaluilla saliksi. Keskilattiaa peittävä räikeävärinen matto rikkoi\nkuitenkin tyyliä, ja raskaat, tummat ikkunaverhot tuntuivat kiireessä\nväärään huoneeseen ripustetuilta. Paitsi sitä ovea, josta he olivat\ntulleet, kaksi muuta johti ilmeisesti naapurihuoneisiin. Ikkunoita oli\nhuoneessa kolme, mutta niistä ei tällä korkeudella olisi hädän tullen\nmitään apua.\n\nLoretta puhui ensimmäisenä:\n\n— Lasse, tässä on perämies Robert Hilton, jonka halusit tavata.\n\nLinnunpääpoika oli koko ajan tuijottanut tutkivasti vieraaseen. Nyt\nhän kömpelöllä käden liikkeellä kehoitti heitä istuutumaan. Hän itse\nhakeutui pienen pöydän ääreen, jolla oli joitakin papereita.\n\n— Kiitän teitä, mr Hilton, että vaivauduitte tulemaan.\n\nHänen äänensä oli omituisen kimeä, ja hän puhui surkean huonoa\nenglantia.\n\nKun hän näytti epäröivän, miten jatkaa, Rauta kiirehti häntä\nhuomauttamalla kylmästi:\n\n— Pikku ystäväni ja minä aiomme lähteä juhlimaan. Jos teillä on minulta\nkysyttävää, on paras, että aloitatte pian.\n\nNuorukainen loi vihaisen katseen Lorettaan ja sähähti hänelle suomeksi:\n\n— Olisit saanut jättää juhlimiset huomiseen. Ei tästä niin nopeasti\nselvitä.\n\nTyttö oli päässyt irti pelostaan. Hän nykäisi ylpeästi niskaansa ja\nvastasi:\n\n— Sinuun ei kuulu, mitä hän ja minä teemme. Jos heittäydyt hävyttömäksi\nminua kohtaan, lähdemme saman tien.\n\nRauta virkahti:\n\n— Minusta ette käyttäydy kovinkaan hienosti vierasta kohtaan puhumalla\nkieltä, jota en ymmärrä.\n\nLinnunpääpoika hätääntyi. Vaivalloisesti sanoja etsien hän yritti\nparantaa:\n\n— Pyydän anteeksi, mr Hilton. Tein vain pikku huomautuksen miss\nLorettalle hänen puvustaan. Se on ihastuttava. Eikö olekin?\n\nRauta ei vaivautunut vastaamaan. Syrjästä hän pani merkille, että tyttö\nnäytti vahingoniloisesti kieltään Lasselle.\n\n— Pikku ystäväni on kai kertonut teille, että minä tunsin mr\nCornplowin, ja senkin, miten hän petti minua Gööteporissa. Jos haluatte\nkuulla hänestä vielä jotakin, niin antakaa kuulua. Minä en aio viipyä\nteidän seurassanne kauan.\n\nTämä Raudan jyrkkä ilmoitus näytti lisäävän nuorukaisen hätääntymistä.\nHän liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Pitkän kaulan varassa pää\nheilahteli edes takaisin kuin hän olisi valmistunut nokkimaan jotakin\npöydältä.\n\n— Eräs suuresti kunnioittamani henkilö on hyvin kiinnostunut teidän\nmerimiestoveristanne, mr Hilton, hän sai viimein sanotuksi.\n\n— Ette siis te itse? Rauta kysyi tuikeasti.\n\n— En. Minun tehtäväni on vain esittää teille, mr Hilton, eräitä\nkysymyksiä. Ne saattavat teistä tuntua turhanaikaisilta. Mutta vasta\nniihin antamienne vastausten perusteella kysymyksessä oleva henkilö\npäättää, haluaako hän itse keskustella kanssanne.\n\nRauta nousi harmistuneena.\n\n— Teillä on tässä maassa omalaatuinen käsitys sopivaisuuden rajoista!\nhän puuskahti. — Minä en ole tätä keskustelua pyytänyt. Minulle ei\nsiitä ole myöskään mitään etua. Siksi en aio vastata ainoaankaan\nturhanaikaiseen kysymykseen. Tulkaa, Loretta. Meillä ei ole aihetta\ntuhlata aikaamme täällä.\n\n— Ette voi lähteä! Linnunpääpoika hätäili.\n\nRauta näytteli johdonmukaisesti osaa, jonka hän oli omaksunut. Hän\notti muutaman askelen honteloa nuorukaista kohden ja silmäsi häneen\nhalveksivasti.\n\n— Kuka estäisi meitä poistumasta? Tekö!\n\nLasse turvautui tytön apuun. Rukoillen hän virkahti tälle suomeksi:\n\n— Rauhoita tuo jättiläisesi. Sinun täytyy saada hänet vastaamaan\nkysymyksiin.\n\nLoretta naurahti ilkikurisesti.\n\n— Pyydä kauniimmin, niin ehkä sitten...\n\n— Rakas Loretta, ole nyt järkevä. Onhan sinulla isot rahat pelissä.\n\n— Olkoon sitten, tyttö taipui.\n\nHän tuli Raudan luo ja hieroi poskeaan tämän olkapäähän.\n\n— Lasse on tyhmä ja tapoja vailla. Mutta voisittehan vastata hänen\nkysymyksiinsä. Minun tähteni, Bob.\n\nHän talutti miehen entiselle paikalleen ja istahti itse tuolin\nkäsinojalle valvoakseen, ettei tämä pääsisi uudelleen pillastumaan.\n\nRauta oli tyytyväinen äskeisen kohtauksen kulkuun. Se oli sujunut aivan\nhänen laskelmiensa mukaisesti. Linnunpääpojan oli nyt pakko uskoa,\nettei hän välittänyt vähääkään, jatkuiko keskustelu vai eikö.\n\n— Esittäkää kysymyksenne, hän ärähti, mutta nopeasti!\n\nNuorukainen kumartui paperiensa puoleen ja virkahti sitten epäröiden:\n\n— Te sanotte olevanne kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?\n\n— Sanon! kuulusteltava tuimeni. — Kun minä jotakin sanon, niin se on\nmyös niin! Painakaa se mieleenne tai...\n\nLoretta suuteli hänen poskeaan.\n\n— Koettakaa sietää hänen mahdottomuutensa, Bob, hän suostutteli\nhellästi. — Vastatkaa vain lyhyesti.\n\n— Kysyköön hän säädyllisesti!\n\nLasse oli jälleen pelästynyt. Arkaillen hän esitti kysymyksen toisessa\nmuodossa:\n\n— Oletteko kotoisin Philadelphiasta, mr Hilton?\n\n— Olen.\n\n— Mikä on Schuylkill?\n\nRauta naurahti kuivasti.\n\n— Minulla olisi täysi oikeus vastata, että ei mikään. Niin\nidioottimaisesti te äänsitte tuon nimen. Koska minä kuitenkin olen\nmerillä tottunut ottamaan selvää kiinalaistenkin hullunkurisista\nääntämisyrityksistä, tajuan, mihin tähtäätte. Schuylkill on joki, joka\nvirtaa kotikaupunkini lävitse. Onko teillä vielä jotakin kysyttävää?\n\nLinnunpääpoika oli lennähtänyt punaiseksi. Mustissa silmissä välähteli\nilkeästi.\n\n— On.\n\nRauta hymyili kylmästi. Mutta sisimmässään hän oli kaikkea muuta kuin\nrauhallinen. Ristilukki tuntui epäilevän hänen henkilöllisyyttään.\nEpäluulon ei kuitenkaan tarvinnut suuntautua nimenomaan häneen.\nKomisario Tahvolan esiintyminen ulkolaisena merimiehenä oli saattanut\nhälyttää rikollisjoukkion entistä varovaisemmaksi.\n\n— Antakaa kuulua! hän tiuskasi. — Mutta etukäteen sanon, että\nvastaan enää vain yhteen kysymykseenne. Vuosia sitten meillä oli\nupseerimessissä tapana tappaa aikaa tietokilpailuilla. Ilmeisesti\nteitä himottaisi mitellä sellaisessa voimianne minun kanssani\nperusteellisesti. Minulla sattuu kuitenkin olemaan tänä iltana\nmiellyttävämpää tekemistä kuin teidän kasvattamisenne.\n\nNuorukainen puri huultaan. Toisen ivallinen ylimielisyys haavoitti\nhäntä. Sähähtäen hän kysäisi:\n\n— Mikä on La Recoleta?\n\n— Oletteko ollut Argentiinassa, nuori mies? Rauta tiedusti purevasti. —\nTuskinpa. Minä sen sijaan olen ollut. Viimeksi petollisen toverini Guy\nCornplowin kanssa. Pari tummapintaista ammattilurjusta olisi halunnut\nvarata tuolle rikkaan perheen mätämunalle silloin pysyvän asuinpaikan\nLa Recoletalla. Minä estin sen. Sitä tekoani olen myöhemmin katunut.\nOlisin säästynyt eräiltä ikävyyksiltä, jos mr Cornplow olisi ajoissa\nsijoitettu Buenos Airesin pohjoisen hautausmaan poveen. Se näet La\nRecoleta on. Riittääkö?\n\nLasse nyökkäsi. Hän huoahti helpotuksesta ja jäi tylsänä tuijottamaan\npapereihinsa.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nNAINEN, JOLLA OLI SMARAGDISORMUS.\n\n\nHiljaisuus, joka oli laskeutunut huoneeseen, oli jollakin lailla\nluonnoton.\n\nRauta rykäisi.\n\nTuo äännähdys ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta Linnunpääpoikaan. Hän\nei vaivautunut edes nostamaan katsettaan pöydällä olevista papereista.\n\nLasse vaikuttaa siltä, Rauta mietti, kuin olisi suorittanut\nurakkansa jo loppuun. Eikö hän aio selittää, missä hänen »suuresti\nkunnioittamansa henkilö» on tavattavissa? Mitä kummaa hän odottaa?\n\nRauta silmäsi Lorettaan kysyvästi.\n\nTyttö istui yhä tuolin sivunojalla, ja hänen kätensä oli jäänyt miehen\nolkapäälle. Sievillä kasvoilla oli pingottunut ilme. Oli kuin hän olisi\njännittyneenä kuulostanut jotakin tapahtuvaksi.\n\nÄkkiä Rauta totesi, että huoneistossa oli muitakin kuin he kolme.\n\nViereisestä huoneesta kuului askeleita. Joku kulki kopisevin kannoin\nparkettilattian ylitse. Seuraavassa hetkessä ovi aukeni. Linnunpääpoika\nhypähti pystyyn ja kumarsi tulijalle, jonka hän ensimmäisenä näki.\n\nHuoneeseen lehahti hienon hajuveden tuoksua. »Chypreä» Ranta totesi.\nSamassa nainen tuli näkyviin.\n\nLoretta soluttautui alas tuolin käsinojalta. Hän tarkoitti pään\nnyökkäyksensä uhittelevan välinpitämättömäksi, mutta harmikseen hän\nhavaitsi, ettei kukaan sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota häneen.\n\nRautakin oli noussut.\n\nHän oli valmis myöntämään, että harvoin hän oli nähnyt kauniimpaa\nnaista. Tämä ei ollut keskimittaa pitempi, mutta ryhti ja pään ylväs\nasento loivat hänen olemukseensa jotakin valtiatarmaista. Nertsiturkin\nalta, joka hänellä oli vapaasti olkapäillään, näkyi hienokuosinen\nmusta leninki. Se korosti vyötärön harvinaista hoikkuutta ja ihon\nvaaleaa kuultoa. Kasvojen virheettömästi muovautuneessa soikiossa\nhuomio kiintyi ennen kaikkea pitkien silmäripsien varjostamiin suuriin,\ntummanruskeisiin silmiin ja kauniisti kaartuvien huulien raosta\nvalkeana hohtavaan hammasriviin. Pienen, ruskean turkislakin alta tukka\npursui esiin kullanhohtoisena kiharapaljoutena.\n\nNainen tarkkasi hymyillen Rautaa, mutta silmissä oli kylmän arvioiva\nkatse.\n\nKun hän nosti pitkään helmiäisimukkeeseen pistetyn savukkeen\nhuulilleen, Rauta pani merkille vasemmassa nimettömässä kultasormuksen,\njohon oli upotettu kuusi kaunista smaragdia. Hän seisoi nyt siis\nvastakkain sen naisen kanssa, joka oli näytellyt kohtalokasta osaa sekä\nCornplowin että komisario Tahvolan kuolemassa.\n\nRaudan mieleen vilahti muisto keskustelustaan »Ambrosen» kapteenin\nkanssa Tukholmassa. Mies sai olla aika parkkiintunut tyytyäkseen\nsanomaan tästä naisesta ainoastaan: »nuori ja sievä vaaleaverikkö».\nSitä paitsi mr Simpson oli häikäilemättä liioitellut väittäessään, että\n»on kai kymmeniätuhansia samanlaisia». Rauta oli oleskellut monissa\nmaissa ja nähnyt paljon, ja juuri siksi hän katsoi voivansa oikein\narvostaa edessään olevaa kaunotarta. Naisen ikä lähenteli kai jo\nkolmeakymmentä, mutta niin sievä ja nuori kuin Loretta olikin, hän jäi\nauttamattomasti varjoon.\n\nHänestä tuntui ilkeältä tietää, että nertsiturkin ihastuttava kantaja\noli antautunut murhaajajoukkion apuriksi. Tai kenties sormusnainen\noli Ristilukki itse. Ensi silmäyksellä näytti hänessä olevan ainesta\nsellaiseenkin osaan.\n\nLinnunpääpoika kiirehti esittelemään:\n\n— Mr Hilton — miss Kere.\n\nNainen nyökkäsi kevyesti antamatta kättä. Hän istuutui lähimpään\ntuoliin ja viittasi Rautaa asettumaan vastapäiseen.\n\n— Lasse, tahdon keskustella rauhassa mr Hiltonin kanssa. Mene eteiseen\nja lähetä tuo tyttö pois.\n\nHänellä oli matala, pehmeäsointinen ääni. Englantia hän äänsi kuin\nolisi saanut kasvatuksensa Brittein saarilla.\n\nLinnunpääpoika kumarsi syvään ja tarttui Lorettaa ranteesta. Leimuavin\nsilmin tyttö kiskaisi kätensä vapaaksi. Hän kivahti suomeksi:\n\n— Hitto soikoon, siitä ei tule mitään! Ensinnäkin minä tulin tänne tuon\namerikkalaisen kanssa ja hänen kanssaan myös lähden. Toisekseen haluan\nsaada ja vikkelästi ne rahat, jotka minulle luvattiin.\n\nSormusnainen kohautti paheksuvasti kulmakarvojaan, mutta pidättäytyi\nsanomasta, mitä ajatteli.\n\nLasse tajusi, että hänen oli selvitettävä välikohtaus nopeasti.\nPuoliääneen hän supatti tytölle:\n\n— Tule eteiseen. Siellä saat setelit ja voit sitten minun seurassani\nodotella merimiestä.\n\n— Sinun seurassasi! Loretta sähähti. Sitten hän äkisti malttoi mielensä\nja virkkoi tyynesti Raudalle: — Suokaa anteeksi, Bob, että jälleen\npuhuimme kieltä, jota te ette ymmärrä. Syntyi vain pieni väärinkäsitys,\njoka nyt on selvitetty. Minä otan lähimmästä nurkasta auton ja ajan\nsillä talon eteen. Odotan siinä teitä. Älkää viipykö kauan. Ettehän,\nBob?\n\nHän säesti sanojaan hurmaavalla hymyllä ja poistui Linnunpääpojan\nseuraamana. Eteisestä alkoi heti sen jälkeen kuulua kiisteleviä ääniä.\n\nRauta nousi paikoiltaan.\n\n— Hetkinen, miss Kere. Käyn katsomassa, että tyttöni pääsee kunnolla\nlähtemään.\n\nNainen tyytyi hymähtämään ivallisesti.\n\nAstuessaan huoneesta virtaavassa valokeilassa eteiseen Rauta kuuli\nLinnunpääpojan kiroavan ja sitten kuiskaavan jotakin vihaisesti\nLorettalle. Hän asteli tyynesti heidän luokseen.\n\n— Kiitoksia siitä, että tulitte, Bob, tyttö virkahti. — Tämä on oikea\nrosvoluola. Varokaa Ireneä. Hän, tuo miss Kere, on yhtä mätä kuin\nLassekin. Mokomakin sekaverinen lunttu!\n\nLoretta oli kuohuksissaan. Rauta kysyi:\n\n— Tulenko saattamaan teidät autoon saakka?\n\n— Ei ole tarpeen, tyttö vastasi. — Pitäkää vain silmällä, ettei Lasse\nryntää niskaani, kun avaan oven. Näkemiin, Bob!\n\nNaurahtaen hän poistui ja paukautti huoneiston pääoven perässään kiinni.\n\nLinnunpääpoika oli painautunut istumaan eteisen penkille. Hän ei\nnäyttänyt enää välittävän siitä, mitä ympärillä tapahtui.\n\nPalatessaan hitain askelin äskeiseen huoneeseen Rauta pohti tilannetta.\nNuorukaisen esittämien kysymysten tarkoitus oli selvä. Niillä\ntahdottiin tarkistaa, tunsiko hän kotikaupungikseen ilmoittamaansa\nPhiladelphiaa sekä Buenos Airesia, josta hän oli sanonut tulevansa.\nKun hän oli selviytynyt kokeesta, sormusnainen oli saapunut kenenkään\nkutsumatta. Ovet olivat olleet kiinni, joten huoneistossa oli\nkaikesta päättäen kuuntelulaitteet. Nainen oli seurannut keskustelua\njostakin kauempaa. Mahdollista oli sekin, ettei hän ollut ainoa\naluksi näkymättömissä pysytellyt. Kenties huoneistossa oli enemmänkin\nRistilukin väkeä.\n\nJos niin oli, illan seikkailu saattoi saada odottamattomia käänteitä.\nRauta oli vakuuttunut siitä, että ylietsivä Tahvolan miehet eivät\nolleet toimettomia. Kysymyksen alaista sen sijaan oli, olivatko\nnämä tulleet seuranneeksi hänen liikkeitään. Matkalla Jätkäsaaren\nsatamasta Katajanokalle hän ei ollut havainnut heidän autonsa perässä\ntoista. Täytyi kuitenkin toivoa, että jos rikollisjoukkio kävisi\nväkivaltaiseksi, poliisit ehättäisivät paikalle. Ellei näitä olisi\nmailla halmeilla, hänen olisi koetettava joten kuten selviytyä\nvastustajista omin voimin. Joka tapauksessa oli hyvä, että hän oli\nsaanut toimitetuksi Lorettan vaaravyöhykkeen ulkopuolelle.\n\nNainen istui entisellä paikallaan. Hän oli sytyttänyt uuden savukkeen\nja poltteli sitä tyynesti. Hän tervehti tulijaa samalla pilkallisella\nhymyllä, joka oli leikkinyt huulilla, kun Rauta poistui eteiseen.\n\nHän näyttelee, mies päätteli. Hän ei ole lainkaan niin rauhallinen kuin\nmiltä yrittää vaikuttaa.\n\nSuuret, ruskeat silmät kuvastivat jännitystä.\n\n— Käymmekö nyt asioihin, mr Hilton?\n\n— Mielihyvin, miss Kere.\n\n— Suoraanko?\n\n— Suoraan ja mahdollisimman lyhyesti.\n\nRaudan vastaus näytti harmittavan naista. Tummat kulmakarvat värähtivät\naavistuksen verran.\n\n— Teillä tuntuu olevan kiire pienen hanhenne seuraan, hän ivasi.\n\nMies kohautti hartioitaan.\n\nIrene Kere hymähti:\n\n— Olette oikeassa, mr Hilton, se on teidän yksityisasianne eikä kuulu\nminuun. Sitä paitsi tyttö on suloinen — omalla mitättömällä tavallaan.\n\nKun toinen edelleen vaikeni, hän muutti puheen aihetta:\n\n— Tekin siis tiedätte, että mr Cornplow oli petturi?\n\n— Tiedän, että hän petti minun luottamukseni.\n\n— Hän varasti teiltä eräitä papereita Gööteporissa?\n\n— Hän yritti varastaa.\n\n— Eikö hän siis onnistunut?\n\n— Ei.\n\nLyhyet kysymykset ja vastaukset olivat äkisti tihentäneet tunnelman\njännitystäyteiseksi. He olivat kuin kaksi miekkailijaa, jotka\nalkajaisiksi tunnustelevat toistensa taitoa.\n\nNainen pyöritteli oikean kätensä peukalolla ja etusormella\nsmaragdisormustaan pohtien, miten jatkaisi keskustelua.\n\n— Teillä on kaunis ja kallisarvoinen sormus, miss Kere, Rauta virkahti.\n— Kantajansa veroinen.\n\nHuvittunut pilkahdus ilmestyi suuriin, tummiin silmiin.\n\n— Puhelustamme ei tule niin lyhyt kuin äsken lausuitte toivovanne, mr\nHilton, jos eksymme keskinäisten kohteliaisuuksien vaihtoon. On kai\nparas, että pysyttelemme asiassa.\n\nRauta kumarsi.\n\n— Nuo paperit ovat siis yhä teillä, mr Hilton? nainen kysyi.\n\n— Ovat, mies myönsi. — Eivät kuitenkaan taskussani.\n\n— Mutta te toitte ne mukananne Helsinkiin?\n\n— Niin.\n\nIrene Kere huoahti syvään. Sitten hän virkahti mietteliäästi;\n\n— Cornplow väitti aluksi samaa. Myöhemmin hän selitti tallettaneensa\npaperit Gööteporiin. Hän oli muka saanut ennakkovaroituksen, että ne\naiottiin ryöstää häneltä laivassa ennen Helsinkiin tuloa. Hän ilmoitti\njättäneensä ne sen vuoksi Gööteporiin. Meiltä hän vaati suunnatonta\nsummaa, ennen kuin lentäisi hakemaan ne. Silloin käsitimme, että hän\noli petturi.\n\nRauta totesi, että nuori Cornplow oli pelannut samanlaista uhkapeliä\nkuin hän nyt, vain hiukan toisenlaisin kortein.\n\n— Hänen sadussaan oli totta se, että paperit olivat silloin\nGööteporissa, hän huomautti kylmäverisesti. — Mutta ne eivät olleet\nhänen tavoitettavissaan.\n\nNainen sanoi:\n\n— Ehkä hän uskoi tasaamalla saaliin teidän kanssanne saavansa paperit\nhaltuunsa.\n\n— Ehkä.\n\nÄänettömyys laskeutui huoneeseen. Tämä on tauko, Rauta tuumi, ennen\nratkaisua.\n\n— Keneltä te saitte paperit Buenos Airesissa? Irene Kere kysyi\nmatalasti.\n\n— Manuel Cabotilta.\n\nNainen hengähti kiivaasti. Tuokion kuluttua hän tiedusti:\n\n— Entä tunnussana, mr Hilton?\n\nRauta jännittyi. Tämä oli se kriitillinen vaihe, jonka hän oli\nennakkoon tiennyt tulevaksi. Señor Ricardon sähkeessä oli mainittu\nainoastaan yksi tunnussana. Siinä ei ollut ilmoitettu, oliko paperien\ntuojan tai vastaan ottajan ilmoitettava tunnussana. Johdonmukaisesti\najatellen oli kuitenkin toisen näistä mainittava lähettäjä ja toisen\ntunnussana. Sormusnaisen kasvoilla äsken kuvastunut helpotus tuntui\nosoittavan, että Rauta oli osunut oikeaan tiedoittaessaan, keneltä\npaperit olivat peräisin. Siispä...\n\nHän hymähti:\n\n— Se on teidän sanottava.\n\nTummat silmät tarkkasivat häntä hellittämättä. Iskinkö sittenkin\nharhaan? mies mietti kuumeisesti.\n\nVihdoin, hyvin pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, nainen nyökkäsi.\n\n— Nyt tiedän, että te olette oikea mies, mr Hilton.\n\nRauta ei vastannut hänen sydämelliseen hymyynsä.\n\n— Mutta minä en vielä tiedä, oletteko te oikea, hän huomautti jäykästi.\n\nIrene Kere vaikutti kuin raskaan taakan alta päässeeltä. Iloisesti\nnaurahtaen hän virkkoi:\n\n— Oli toki hyvä, ettette sanonut epäilevänne, olenko minä oikea nainen.\nSe olisi tuntunut minusta huikkaavalta.\n\nHän lisäsi vakavammin:\n\n— Te vaaditte siis minulta tunnussanaa?\n\nMies nyökkäsi.\n\n— No hyvä, sormusnainen huoahti. — Tunnus...\n\nSamassa ovikello pärähti kimeästi soimaan.\n\nEteisestä kuului Linnunpääpojan huuto:\n\n— Poliiseja! Poliiseja!\n\nSen jälkeen tapahtumat seurasivat toisiaan huimaavalla vauhdilla.\nSähkövalo sammui äkisti. Joku tuli juosten huoneeseen. Irene Kere\noli hypähtänyt säikähtyneenä pystyyn heti, kun varoitushuuto oli\nkajahtanut. Pimeässä hän kumartui kuiskaamaan hätäisesti Raudalle:\n\n— Varokaa puhumasta nuuskijoille. Silloin selviätte helposti. Tulkaa\nhuomenna tai ylihuomenna ravintola Grinzingiin. Lähetän sinne jonkun\nopastamaan teidät luokseni. Näkemiin, mr Hilton.\n\nSeuraavassa hetkessä hän oli poissa. Rauta tavoitti turhaan häntä\nkädellään. Nainen oli ilmeisesti siepannut kengät jaloistaan, sillä\nkorkojen kopinaa ei kuulunut. Ovi pamahti kiinni, sen jälkeen toinen\nkauempana.\n\nJoku juoksi huoneen poikki. Rauta ojensi jalkansa askelia kohden.\nPakenija kompastui siihen ja kaatui lattialle jääden liikkumatta\nmakaamaan.\n\nTuokiota myöhemmin poliisien sähkölamput valaisivat huonetta. Ylietsivä\nTahvolan tuttu ääni jyrisi eteisessä:\n\n— Sähkö on sammutettu pääkatkaisijasta! Etsikää se käsiinne!\n\nJoku mörisi:\n\n— Talonmiehenä minä tiedän, missä pääkatkaisija on.\n\nPian sähkövalot syttyivät jälleen. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen,\njossa Rauta poliisien ympäröimänä tutki tajuttomana makaavaa\nLinnunpääpoikaa.\n\nTahvola ymmärsi Raudan varoittavan silmäyksen. Hän antoi parille\nmiehelleen määräyksen kantaa pyörtynyt kadulla odottavaan »Mustaan\nMaijaan». Eräs poliisi sai käskyn jäädä vartioimaan »ulkolaista\nmerimiestä» sillä aikaa, kun ylietsivä itse tarkastaisi muiden kera\nhuoneiston.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi.\n\n— Heinonen, hän sanoi toverilleen, sinä saat mennä eteiseen. Minä\njuttelen alustavasti tämän veitikan kanssa. Ilmoita pojille, että\nodottavat minua.\n\nKun he olivat jääneet kahden, Rauta kuiskasi Tahvolan korvaan:\n\n— Luullakseni täällä jossakin on mikrofoni. Menkäämme toiseen\nhuoneeseen.\n\nYlietsivä nyökkäsi ja saattoi hänet eteisen poikki tyhjyyttään\nkumisevaan saliin. He eivät sytyttäneet sähköä, vaan tyytyivät\nsiihen himmeään valoon, mitä lähellä olevasta katulampusta heijastui\nikkunasyvennykseen.\n\n— Tuomari ei taida olla ihastunut meidän pikku yllätykseemme, Tahvola\nvirkkoi. — Ennen kuin lausutte tuomionne, sallinette minun sentään\nkertoa, miksi tulimme.\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Sillä aikaa kun tyttö oli teidän hytissänne »James Brownilla»,\nylietsivä aloitti, muuan miehistäni vaihtoi paikkaa auton kuljettajan\nkanssa. Siten tiesimme, mihin taloon tulitte. Kolme etsivää oli pian\nsen jälkeen porraskäytävässä. Mutta vasta kun tyttö lähti täältä, he\nsaivat selville huoneiston. He veivät pikku vaaleaverikön autoomme\nja hälyttivät minut paikalle. Pidätetty oli hyvin valmis keventämään\nminulle sydäntään. Hän kertoi olevansa huolestunut siitä, mitä hänen\nkavaljeerilleen oli täällä sisällä tapahtumassa. Huoneistossa oli näet\nhänen tietämänsä mukaan teidän lisäksenne ainakin neljä henkilöä,\nkolme miestä ja yksi nainen, eikä heidän aikeittensa rehellisyyteen\nollut luottamista. Sen kuultuani minä komensin talonmiehen mukaamme ja\nryhdyimme rynnäkköön. Lopun tiedätte.\n\nRauta mietti kuulemaansa. Sitten hän sanoi:\n\n— Minä en moiti teitä. Olette toiminut ripeästi. Saitteko käsiinne\nmuita kuin sen hontelon pojan, jonka pakotien minä katkaisin?\n\nYlietsivä pudisti pahoitellen päätään.\n\n— Emme. Jos tytön ilmoitus täällä olleista on oikea, niin muut ovat\njollakin kirotulla tavalla onnistuneet häipymään. Kadulla olevat\nmiehemme eivät ole nähneet kenenkään poistuvan. Talo tutkitaan tietysti\nläpikotaisin. Mutta tällaiset isot, vanhanaikaiset rakennukset ovat\nmutkikkaita. Pakenijat ovat voineet päästä ulos toiselle kadulle\ntai piiloutua johonkin naapuritaloon. Suokaa anteeksi, tuomari,\nuteliaisuuteni, mutta en malta olla kysymättä, oliko Ristilukki itse\ntäällä.\n\n— Luultavasti.\n\nTahvola ähkäisi harmissaan.\n\nRauta ei ryhtynyt selittämään tarkemmin, vaan tiedusti:\n\n— Kenen asunto tämä on?\n\n— Tämä on suuri loistohuoneisto, josta kauppaneuvos Ranttila muutti\nviime viikolla Kulosaaressa valmistuneeseen omaan taloonsa. Huoneisto\non nyt erään Field-nimisen englantilaisen liikemiehen vuokraama. Hänen\nensimmäiset huonekalunsa — ne, jotka ovat nyt vastapäisessä huoneessa\n— kannettiin sisään eilen ja sijoitettiin väliaikaisesti eteiseen.\nParkettilattioita on näet vielä hieman korjattava. Kaikki seitsemän\nhuonetta olivat, kun talonmies viimeksi tänä aamuna kävi täällä,\ntyhjät. Toistaiseksi on täydellinen arvoitus, miten joku ulkopuolinen\non päässyt sisälle siirtelemään kalustoa, ja, kuten te arvelette,\nasentamaan kuuntelulaitteet.\n\nRauta sanoi kuivasti:\n\n— Se selviää kenties kuulustelemalla vuokralaisia. Sekä vanhaa että\nuutta.\n\nYlietsivä nyökkäsi.\n\n— Mitä muuta nyt lähinnä teemme, tuomari? hän kysäisi.\n\n— Te pistätte minutkin »Mustaan Maijaan». Laihan nuorukaisen voitte\nsulkea koppiin tai aloittaa heti hänen kuulustelunsa. Kummassakin\ntapauksessa tulos on luultavasti sama: hän vaikenee. Minä haluan\nkeskustella tytön kanssa jossakin poliisilaitoksen syrjäisessä sopessa.\nSen jälkeen hän saa jäädä poliisin suojelukseen. Hän ei ole tehnyt\nmitään pahaa eikä kuulu rikollisjoukkioon, ja sen mukaisesti häntä on\nkohdeltava. Hänen oma turvallisuutensa vaatii, ettei hän lähipäivinä\nole Ristilukin tavoitettavissa.\n\nKun he kääntyivät lähteäkseen, Rauta lisäsi:\n\n— Tytön ja minun piti tänä iltana mennä hyväntekeväisyystanssiaisiin.\nHän iloitsi niistä etukäteen. Se tanssiaismatka päättyi kuitenkin tähän\nloistohuoneistoon. Loretta parka, hän olisi ansainnut, että hänen pikku\nunelmansa olisi täyttynyt.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nLORETTA.\n\n\nKun Rauta etsivien saattamana nousi »Mustaan Maijaan», Linnunpääpoika\noli jo palannut tajuihinsa. Hän kurkotti pitkää, laihaa kaulaansa\nnähdäkseen, lisääntyisikö pidätettyjen luku vielä. Kun iso poliisiauto\nsamassa lähti liikkeelle, hän huoahti keventyneenä.\n\nLoretta painoi nyyhkyttäen päänsä Raudan olkapäätä vasten.\n\n— Voi, Bob, hän valitti, meidän iltamme meni aivan pilalle. Minä en\npäässyt edes ulos asti. Jo porraskäytävässä minut siepattiin. Mutta\nemmehän me kaksi ole tehneet mitään pahaa. Emmehän?\n\nMuuan poliisi ärähti:\n\n— Käytä suomea, tyttö, jos sinun välttämättä pitää puhua!\n\n— Vai suomea! Loretta tiuskasi. — Se olisi samaa kuin solkata sinulle\nkiinan kieltä. Kavaljeerini on amerikkalainen, jottas sen tiedät.\n\nPoliisi pysyi kuitenkin kannallaan:\n\n— Pidätetyt eivät saa puhua keskenään kieltä, jota vartijat eivät\nymmärrä!\n\nLasse hymähti omasta nurkkauksestaan:\n\n— Jeparit ovat haiduja aina!\n\n— Hiljaa, sinä ruohon korsi! poliisi komensi. — Laitoksella saat aukoa\nsuutasi kyllin.\n\nLinnunpääpoika nauroi:\n\n— Oletkos kekannut sen kikan, millä mykän saat puhumaan?\n\nSamassa auto jo pysähtyi. He olivat perillä.\n\nPian sen jälkeen Rauta istui eräässä pääpoliisiaseman\ntoimistohuoneessa. Loretta seisoi pienen seinäpeilin edessä kammaten\nhiuksiaan.\n\n— Voitteko te käsittää tätä, Bob? tyttö kysäisi kesken puuhansa. —\nMiksi meidät jätettiin tänne kahden?\n\nPikku epäilijä, Rauta tuumi, elämä on kai opettanut hänet uumoilemaan\nsalattuja aikeita kaikessa tavallisuudesta poikkeavassa.\n\n— Siksi kai, hän virkahti, että ikkuna on korkealla ja oven takana\nvartija. Pakotietä ei meille ole jätetty.\n\n— Mutta autossa meitä kiellettiin puhumasta toisillemme, Loretta\nsanoi. — Täällä sen sijaan ei ole ketään valvomassa, millaisia satuja\nsepitämme yhdessä.\n\n— Ehkä poliisitkin tietävät sen, mitä te sanoitte autossa. Sen, ettemme\nme kaksi ole tehneet mitään pahaa.\n\n— Pyh, poliisit! tyttö tuhahti vaihtaen kamman huulipuikkoon. — He\neivät koskaan usko pidätetyistä mitään hyvää.\n\nHän paranteli huuliensa punaa, kunnes sai sen mieleisekseen. Parin\nkiharan sijainti kiinnitti sitten hänen huomiotaan, ja hän ryhtyi\nsormeilemaan niitä.\n\n— Lasse on nyt tietysti kuulustelussa, hän puheli edelleen, ja se\non hyvä. Teillä, Bob, ei ulkomaalaisena ole mitään pelättävissä. Ne\ntekevät muutamia kysymyksiä ja päästävät teidät menemään. Minulle tämä\nsen sijaan ei ole yhtä helppo juttu. Minä, nähkääs, olen jo kerran\nennen ollut täällä.\n\nRauta hämmästyi.\n\n— Te!\n\nLoretta nyökkäsi tyytyväisenä peilikuvalleen ja pyörsi häneen.\n\n— Älkää silti kuvitelko minua ammattirikolliseksi. Tosin minua\nsillä kertaa epäiltiin varkaaksi. Muuan ilkeä, keski-ikäinen herra,\njoka päissään tuppautui seuraani kadulla ja puoliväkisin vei minut\nasuntoonsa, syytti minua heti sinne tultua, että olin muka pihistänyt\nhänen lompakkonsa. Minä kielsin jyrkästi, ja poliisikamarimatka siitä\ntuli. Rahoja ei minulta kuitenkaan tavattu. Sen sijaan herra johtaja\nlöysi kesken kuulustelun lompakkonsa omasta takataskustaan! Minua ei\nliioin voitu leimata irtolaiseksi, koska silloin, juuri Helsinkiin\ntulleena, olin vielä työpaikassa. Mutta tässä talossa ei hevin unohdeta\ntyttöä, jota on vaikkapa aiheettakin syytetty varkaudesta. Olin silloin\n16-vuotias.\n\nRaudan tuli surku tyttöä. Hänen pääkaupunkilaiselämänsä alku oli ollut\nmurheellinen. Mutta hän ei ollut lannistunut siitä eikä ollut painunut\nkadun pohjamutiin. Terveestä elinvoimasta todisti sekin, että hän\nkykeni nyt puhumaan tuosta epämiellyttävästä elämyksestä humoristinen\nväike vihertävissä silmissään.\n\n— Huh, kylmä täällä on, Loretta jatkoi hytisten. Hän kietoi\noravannahkaturkkinsa kiinteämmin ympärilleen ja puhalsi\nsinertäviin kouriinsa. — Minä pukeuduin tanssiaisiin enkä suinkaan\npoliisikamarivierailua varten. Onko teillä savukkeita, Bob?\n\nRauta nousi tarjoamaan hänelle. Tyttö istahti pöydän kulmalle ja\nheilutteli sääriään vetäessään syviä rintahaikuja.\n\n— Tällä kertaa minun voi täällä käydä huonommin kuin silloin,\nensimmäisellä kerralla, hän huoahti.\n\n— Miten niin? mies ihmetteli.\n\n— Silloin minulta ei löydetty rahoja. Mutta nyt löytyy.\n\nLoretta veti käsilaukustaan neljä viidentuhannen markan seteliä ja\nmuodosti niistä viuhkan, jolla hän leyhytteli kasvojaan.\n\n— Tämä on iso summa. Aivan liian iso löydettäväksi tällaiselta\ntytöltä. Poliisit eivät tietysti usko, että Lasse antoi nämä setelit\nvapaaehtoisesti minulle. Vielä pari tuntia sitten minusta tuntui\nhirmuisen tärkeältä saada paljon rahaa. Nyt en enää välitä niistä.\nVoitteko käsittää sitä, Bob?\n\nHän ei kuitenkaan odottanut vastausta kysymykseensä. Eteensä tuijottaen\nhän jatkoi:\n\n— En tiedä, mikä minun oikein on. Kuukausimääriin en ole uhrannut\npienintäkään ajatusta isoäitini mökille, josta kerran lähdin. Äiti\nkuoli, kun olin pieni. Isästäni taas ei ole mitään tietoa. Isoäidin\nmökki oli ahdas ja likainen, ja siksi minä lähdin. Mummo-parka itki\nja ennusti, että huonosti minun käy. Minä nauroin ja lupasin lähettää\nhänelle rahaa. Nyt vasta muistan, että se lupaus on täyttämättä.\nUnohtaminen oli minulta rumasti tehty. Voi, Bob...\n\nSurumielisyys oli äkisti kadonnut nuorilta, sieviltä kasvoilta.\nInnostus hehkui niiltä.\n\n— Mitä? mies kysäisi.\n\n— Teitä ei voi haitata, vaikka teiltä löytyisi enemmänkin rahaa, tyttö\nselitti säihkyvin silmin. — Ottakaa te nämä setelit ja postittakaa ne\nvapaaksi päästyänne isoäidilleni. Lupaatteko?\n\nRauta tunsi omituista liikutusta. Hän näki nyt pikku tytön elämän aivan\nuudessa valaistuksessa. Orpo-raukka, millainen lapsuus hänellä olikaan\ntakanaan. Hänen hienossa, huolitellussa olemuksessaan saattoi terävin\nsilmin havaita jotakin puolivillaista. Mutta ottaen huomioon taustan,\nmiltä hän oli noussut, ja hänen nuoruutensa häntä täytyi ihailla. Sisua\nja lahjakkuutta tytöllä oli, sitä todisti hänen englantinsa. Kenties\nhänen jalomielinen päätöksensä oli vain päähänpisto, mutta hyvästä\nsydämestä se lähti.\n\n— Lupaan, mies sanoi. — Te pääsette täältä kuitenkin pian. Ehkä silloin\nkadutte rahojen luovuttamista.\n\n— En! Loretta huudahti. — Minä en kadu koskaan mitään. Ajatella, miten\nisoäiti hämmästyy! Hänellä ei varmasti ole milloinkaan ollut näin\nsuurta summaa kädessään.\n\nHän kumartui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille ja ojensi sen\nsetelien kanssa Raudalle.\n\n— Tässä on isoäitini osoite. Lähettäjäksi voitte merkitä\nyksinkertaisesti vain Liisa. Se... se on minun oikea nimeni.\n\nHän seurasi tarkkaavasti miehen liikkeitä, kun tämä pisti rahat ja\npaperilapun lompakkoonsa. Sitten hän naurahti keventyneestä.\n\n— Nyt minun on oikein hyvä olla. Tiedän, että te ette unohda\nrahalähetystä. Te olette niin luotettava ja turvallinen, Bob...\nOikeastaan on hyvä sekin, että minä jouduin tänne. Tietysti olisi ollut\nihanaa päästä Adloniin ja saada tanssia teidän kanssanne. Mutta sen\njälkeen olisi tullut huominen päivä ja sen mukana kauhu...\n\nRauta jännittyi äkisti.\n\nTyttö ei puhunut tyhjiä. Pelko kuvastui koko hänen olemuksestaan.\n\n— Tehän aivan vapisette, mies virkahti huolestuneena.\n\nLoretta yritti hymyillä.\n\n— Se johtunee kylmästä.\n\nRauta otti sivupöydältä lasin ja kaatoi siihen taskumatistaan\nkonjakkia. Ojentaessaan sen tytölle hän sanoi:\n\n— Hytissäni tämä tuntui minusta liian väkevältä juomalta teille. Mutta\nnyt se on paikallaan.\n\nLorettan mielialat vaihtelivat nopeasti. Otettuaan pienen kulauksen hän\npurskahti iloiseen nauruun.\n\n— Te olette kuin sadun haltia, Bob! Mitä ikinä olen pyytänyt teiltä,\nsen olen saanut. Ja nyt arvasitte salaisen toiveenikin, jonka jätin\nlausumatta julki, koska arvelin sen täyttymistä mahdottomaksi. Ah,\nmiten ihanasti tämä lämmittää!\n\nHän siemaisi jälleen ahneesti juomaa. Sitten hän soluttautui istumaan\nja nojasi päänsä raskaasti käteen.\n\nRauta tuli aivan hänen viereensä.\n\n— Te sanoitte äsken, että on oikeastaan hyvä, kun jouduitte tänne. Mikä\non se ulkopuolinen, jota te pelkäätte?\n\nTyttö silmäsi häneen hätäytyneenä.\n\n— Ette te voi käsittää sitä, Bob.\n\n— Kertokaa kuitenkin. Ehkä se helpottaa. Sanoiko Lasse teille jotakin,\nmikä säikytti teidät?\n\nLoretta nyökkäsi.\n\n— Hän ehdotti... Ei, hän vaati, että minä liittyisin heidän keiliinsä.\nSe on suurin kaikista. Monet aikaisemmin toisiin kuuluneet tytöt ja\npojat ovat siirtyneet sen jäseniksi.\n\n— Miksi ette sitten myös te? mies tiedusti.\n\n— Meitä on viisi tyttöä, jotka käymme pikku kauppaamme ulkolaisten\nmerimiesten kanssa. Se on kuin leikkiä, ja me ansaitsemme hyvin\nsavukkeilla, nylonsukilla, ulkolaisella konjakilla ja makeisilla,\njoilla on Helsingissä mainiot markkinat. Tuossa suuressa keilissä on\nsen sijaan jotakin kammottavaa. Kukaan ei tunnu tietävän, kuka sitä\njohtaa. Kaikki hänen alaisensa pelkäävät näkymätöntä johtajaansa.\n\nRauta peitti kiinnostuksensa hymähdykseen:\n\n— Todellako?\n\nTyttö vilkaisi häneen harmistuneena.\n\n— Te ette usko, Bob. Mutta minä olen pari kertaa ollut läsnä, kun\nkeilin jäsenet ovat saaneet määräyksiä johtajaltaan. Hän näyttää\nkäyttävän puhelinta tiedoitusvälineenä. Puhelimesta kuuluu ensin erään\nsävellyksen, »Ristilukin», alkusointuja. Se on johtajan signaali,\nsanottiin minulle. Ensimmäisellä kerralla muuan isokokoinen mies sai\nsanoman. Hän meni valkoiseksi kuin palttina ja poistui heti seurasta.\nToisella kerralla eräs nuori tyttö kutsuttiin puhelimeen. Laskettuaan\nkuulotorven paikoilleen hän purskahti hillittömään itkuun. Ei, tuohon\njoukkoon minä en halua ikinä liittyä! Mutta Lasse sanoi, että minun\ntäytyy...\n\n— Täytyy?\n\n— Niin, Loretta vahvisti. — Hän sanoi, että niinä tiedän\n_ulkopuoliseksi_ nyt liian paljon heidän asioistaan. Kun minä nauroin\nhänelle vasten kasvoja, hän tiukkasi, muistanko, miten Angelan kävi\nkuukausi sitten!\n\n— Oliko hän teidän ystävättäriänne?\n\n— Ei. Hän oli aivan toisista piireistä. Jokin vain oli saanut hänet\nkyllästymään hienon perhetytön elämään ja ajanut hänet tanssipaikkojen\npyörteisiin. Eräs Helsingin tyylikkäimpiä tyttöjä hän oli. Häntä\nhoukuteltiin liittymään tuohon isoon keiliin. Syystä tai toisesta\nhän kieltäytyi. Seuraavana yönä eräs auto ajoi hänen ylitseen\nMannerheimintiellä ja häipyi sen tien. Hän ei kuollut. Mutta kuolemakin\nolisi ollut parempi. Angela ruhjoutui melkein tuntemattomaksi.\n\nRauta laski rauhoittavasti kätensä tytön päälaelle ja silitti vaaleaa\ntukkaa.\n\n— Teidän ei tarvitse pelätä, hän tyynnytti.\n\n— Ei nyt, kun te olette turvanani, Bob, Loretta kuiskasi. — Eikä\ntäällä. Sitä paitsi minä en näyttänyt pelkoani Lasselle. Huomattuaan\nsen hän rupesi houkuttelemaan minua lupaamalla, että minä voisin ehkä\npiankin saada Irenen paikan ja hänen smaragdisormuksensa. Silloin\nminulla ei olisi enää mitään toimeentulohuolia. Saisin kauniin\nasunnon, upeita vaatteita ja yllin kyllin rahaa. Yläpuolellani\nolisi vain johtaja itse eikä hän vaivaisi minua muuta kuin kaikkein\nsuurimmilla tehtävillä. Toisin sanoen minut koroitettaisiin keilin\n»valtiattareksi», jonka käskyvallan merkkinä tuo smaragdisormus on.\nMutta minä en halunnut! Sanoin Lasselle suoraan, että kaikkein viimeksi\ntahdoin heidän ylimmäksi houkutuslinnukseen... En tiedä, miksi kerron\ntästä teille, Bob. Se ei liikuta teitä vähääkään. Mutta minun täytyy\nnyt saada puhua jollekin!\n\nRauta oli kuunnellut hänen kiihkeää purkaustaan jännittyneenä. Tytön\nantamat tiedot täydensivät sitä kuvaa Ristilukin joukkiosta, minkä hän\noli itselleen muodostanut Irja Laantilan kertoman perusteella.\n\n— Tietysti tuo kaikki kiinnostaa minua, koska se koskee teitä, hän\nvirkkoi. — Kai kerrotte tietonne myös poliiseille? Minusta se olisi\nviisainta.\n\nLoretta naurahti katkerasti.\n\n— Se oli huonoin neuvo, minkä olette minulle antanut, Bob. Viisainta,\nmitä voin tehdä, on olla hiiskumatta tästä kaikesta sanaakaan\nkuulustelijoilleni. Tiedän näet, että tuolla isolla keilillä on\nedustajansa ja tiedottajansa tässäkin laitoksessa. Jos tulisi ilmi,\nettä minä olen ollut avosuinen, niin tuskin nämäkään muurit pystyisivät\nsuojaamaan minua.\n\nHän otti pitkän siemauksen lasista ja pyysi tulta uuteen savukkeeseen.\n\n— Oikeastaan, Bob, hän virkahti sitten pehmeästi, minua kaduttaa jo se,\nmitä aikaisemmin sanoin teille Irenestä. Nimitin häntä sekaveriseksi\nluntuksi. Sekaverinen hän onkin. Mutta ehkä juuri siitä johtuu, että\nhän on niin kaunis. Niin kaunis, että kateeksi käy. Sitä paitsi hän\nkatsoi teitä niin ahnain silmin, että mieleni kuohahti.\n\n— Mitä tiedätte miss Kerestä? Rauta kysyi.\n\n— Vain sen, mitä hänestä toiset tytöt ovat kertoneet. Juorutaan, että\nhänellä on ehtinyt olla kolme laillista aviomiestä. Ensimmäisen,\njoka oli upporikas, hän menetti eräässä viipurilaisessa hotellissa,\nkun hänet löydettiin vieraan miehen vuoteesta. Toinen oli niin\nmustasukkainen, ettei kestänyt kenen rinnalla, vaan ampui itsensä.\nKolmas taas oli raaka lurjus, joka ruoskalla yritti taltuttaa vaimonsa\nlevotonta luonnetta, kunnes sivulliset sekaantuivat siihen menoon ja\nauttoivat Irenen eroon. Silloin hän oli 25-vuotias.\n\n— Sääli kaunista naista.\n\n— Niin, Loretta myönsi. — Vielä enemmän on sääli häntä nyt. Hänen\nuransa smaragdisormuksen kantajana alkaa olla lopussa.\n\n— Lopussa?\n\nTyttö nyökkäsi.\n\n— Lasse kertoi minulle, että heidän johtajansa on tyyten kyllästynyt\nIreneen. Hänen hermonsa ovat jo pariin kertaan pettäneet tiukan tullen,\nja hänen epäillään jossakin vaiheessa olleen pettämäisillään keilin.\n\nRauta arvasi, mitä sillä vaiheella tarkoitettiin. Sormusnainen oli\nyrittänyt pelastaa komisario Tahvolan Ristilukin kynsistä. Komisario\noli kuolinvuoteellaan sanonut pelkäävänsä, että naisen osa oli sen\nvuoksi lopussa. Siinä asti nyt siis oltiin.\n\n— Lasse mainitsi Irenen itsensä luottavan siihen, että jos hän\nsaa Cornplowin asian hoidetuksi, hän pelastaa sillä asemansa. Se\non kuitenkin kuulemma erehdys. Keilin johtaja on määrännyt Irenen\nmatkustamaan kolmen päivän kuluttua Tampereelle päiväpikajunalla,\nja sillä matkalla hänet heitetään junasta erääseen louhikkoon. Minä\nteeskentelin epäuskoista. Kysyin, oliko Lassen käsketty kertoa minulle\nmuitakin satuja. Tuo kuikanpoikanen vastasi, että minun on hyvä\nennakkoon tietää, miten turhaan minä pyristelen vastaan, kun heidän\njohtajansa on kerran päättänyt saada minut keiliin, ja miten luja kuri\nheidän keskuudessaan vallitsee.\n\nPelko näytti jälleen saavan vallan hänessä. Vapisevin huulin hän\nkuiskasi:\n\n— Voi, Bob, milloin teidän laivanne lähtee täältä? Ettekö voisi ottaa\nminua mukaanne?\n\nRautaa liikutti hänen vetoomuksensa. Hän kietoi kätensä hentojen,\nvärisevien olkapäiden ympäri ja lausui tyynnyttävästi:\n\n— Kas niin, älkää säikkykö pelkkiä varjoja. Asiat selkenevät varmasti.\nEikä mikään vaara uhkaa teitä täällä. Tiedättekö muuten, missä miss\nKere asuu.\n\nLoretta pudisti päätään.\n\n— On parempi, ettette tekään saa sitä tietää, Bob.\n\nOveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola astui huoneeseen.\n\n— Mr Hilton? hän virkahti kysyvästi.\n\nRauta nyökkäsi hänelle. Hänellä ei tähän erään ollut enää mitään\nkysyttävää Lorettalta. Hän seurasi ylietsivää ovelle.\n\nKääntyessään sieltä kumartamaan hyvästiksi tytölle hän näki tämän\nnousseen seisomaan. Nuorilla, sievillä kasvoilla oli järkyttävän\nalakuloinen ilme, ja vihertävät silmät kiilsivät kosteina. Käsi oli\nojentunut kuin puristusta odottaen. Nyt hän teki sillä avuttoman\nliikkeen tyhjää lasia kohden.\n\nRauta palasi hänen luokseen. Hän tyhjensi taskumattinsa lasiin ja\nlatoi tytön eteen neljä pakkausta »Camelia». Sitten hän suuteli\nkunnioittavasti kapeaa kättä.\n\n— Voi, Bob, te olette kultainen! Loretta huudahti säteillen. Hän\nkäännähti tiukkana Tahvolaan: — Näittekö te? Hän itse antoi minulle\nsavukkeet. Älkää yrittäkö myöhemmin syyttää, että minä olen varastanut\nne!\n\nKun miehet olivat tulleet käytävän päässä olevaan huoneeseen, Rauta\nsanoi:\n\n— Tuosta tytöstä on pidettävä hyvä huoli. Antakaa määräys, että häntä\nkuulustellaan vain muodollisesti. Tuottiko Satamakadun talon tarkastus\ntuloksia?\n\n— Valitettavasti ei.\n\n— Onko vuokralaiset jo tavoitettu?\n\n— Minä ajoin autolla heti Kulosaareen keskustelemaan kauppaneuvos\nRanttilan kanssa, ylietsivä ilmoitti. — Hän oli täysin ymmällä siitä,\nmiten huoneistoon oli päästy tunkeutumaan. Hän oli itse jättänyt jo\nviime viikolla kaikki perheensä hallussa olleet avaimet takaisin.\nPalasin Kulosaaresta Satamakadulle haastelemaan talonmiehen kanssa,\njoka vahvisti kauppaneuvoksen antaman tiedon. Häneltä sain myös kuulla,\nettä herra Field, uusi vuokralainen, asuu väliaikaisesti samassa\ntalossa, ahtaassa kahden huoneen huoneistossa. Minulla oli onnea,\ntapasin herra Fieldin kotosalla. Hän puhuu sujuvasti ruotsia ja solkkaa\nhiukan myös suomea, joten tulimme toimeen keskenämme.\n\nRauta virkahti:\n\n— Kauppaneuvos Ranttilan tunnen. Mutta millainen mies tuo\nenglantilainen on?\n\n— Ehkä nelissäkymmenissä. Pitkä ja hoikka herrasmies. Ylpeänlaiselta\nhän tuntui. Hän ei pitänyt lainkaan minun kysymyksistäni. Töykeästi\nhän huomautti, että Suomen viranomaisten asia on suojata ulkomaalaisen\nomaisuutta varkailta.\n\n— Ette saanut siis mitään irti hänestä?\n\n— En, Tahvola myönsi. — Hän oli pillastua, kun rohkenin viitata siihen\nmahdollisuuteen, että hän olisi kadottanut avaimensa.\n\n— Entä Ristilukin poikanen, jota äsken kuulusteltiin? Taipuiko hän\npuhumaan?\n\nYlietsivä hymähti.\n\n— En ole vielä ehtinyt kysyä sitä. En pitänyt sillä kiirettä, koska\notin ilman muuta täydestä teidän vakuutuksenne, tuomari, että hän\nvaikenee. Kaipa hän osaa sen taidon yhtä hyvin kuin se kyömynenäinen\nänkyttäjä, Harald Winberg, jota minä taannoin yritin houkutella\nkeventämään sydäntään.\n\nRauta ojensi hänelle kätensä.\n\n— Näkemiin, Tahvola. Aion nyt palata »James Brownille». Huomenna illan\npimetessä tulen taas tänne jatkamaan keskusteluani Lorettan kanssa.\n\n— Hän vaikuttaa turmeltumattomalta tytöltä, kaikesta huolimatta,\nylietsivä virkahti. — Onko hän pystynyt auttamaan tutkimuksianne,\ntuomari?\n\n— Enemmän kuin kukaan muu.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nRISTILUKKI SAALISTAA TAAS.\n\n\nSeuraavana aamuna kannelle tullessaan Rauta totesi, että pakkanen oli\nkiristynyt. Sun-Li, joka vilahti hänen ohitseen, hytisi kylmästä.\n\nTaivas oli kirkas. Vain kaakkoisella taivaanrannalla oli paksu\npilvenlonka. Aurinko oli viluisen näköisenä juuri kiipeämässä sen\nylitse.\n\nKun Rauta ehti laskusillalle, mr Stantonin tyytymätön ääni pysähdytti\nhänet:\n\n— Mr Hilton, missä te olette vitkastellut ja minne nyt matka?\n\nRauta vastasi yksikantaan:\n\n— Postikonttoriin. Huomenta muuten, mr Stanton.\n\nHän oli päättänyt ensi töikseen käydä täyttämässä eilisen lupauksensa\nLorettalle.\n\nPalatessaan »James Brownille» hän sai heti vastaansa ensimmäisen\nperämiehen myrkyllisen tiedustelun:\n\n— Suvaitsetteko nyt käydä käsiksi työhön, mr Hilton? Keulapuolella\njotkut konnat rettelöivät. Vai pidättekö parempana mennä ryypylle\nkapteenin hyttiin?\n\nRauta ei viitsinyt vastata. Hän asteli keulapuolelle. Riita oli\nsyntynyt eräästä repeytyneestä säkistä. Sopu palasi pian.\n\nIltapäivällä stuertti tuli juosten Raudan luo.\n\n— Mr Hilton, poliisi kysyy teitä! hän huohotti järkyttyneenä. —\nAnteeksi, että rohkenen tiedustaa teiltä. Jouduitteko eilisiltana\njoihinkin ikävyyksiin kaupungilla?\n\nRauta rauhoitti häntä:\n\n— Aivan vaarattomaan pikku seikkailuun vain. Älkää olko huolissanne,\nSun-Li.\n\nHän itse ei kuitenkaan ollut levollinen. Jotakin odottamatonta oli\nvarmaan tapahtunut. Muuten häntä ei olisi lähetetty hakemaan.\n\nVirkapukuinen konstaapeli seisoi laskusillan luona. Kun Rauta tuli\nsinne kiinalaisen seuraamana, hän ilmoitti kunniaa tehden:\n\n— Mr Hilton, minulla on määräys viedä teidät ylietsivä Tahvolan luo.\nToivottavasti voitte lähteä heti. Auto odottaa.\n\nRauta virkahti stuertille:\n\n— Tuokaa minun takkini ja lakkini, Sun-Li. Ilmoittakaa sitten mr\nStantonille, mihin ja miksi olen häipynyt. Hän tulee kiroamaan\nhirveästi, mutta sitä ei voi auttaa.\n\nNeljännestuntia myöhemmin hän astui Tahvolan virkahuoneeseen\nrikospoliisiosastolla. Nuori ylietsivä ravasi nurkasta nurkkaan haroen\nhermostuneena mustaa tukkaansa.\n\n— Jotakin hullusti? Rauta kysäisi ovelta.\n\nTahvola pysähtyi äkisti.\n\n— Luojan kiitos, että tulitte niin nopeasti, tuomari. Syvänsinisissä\nsilmissä oli hyvin huolestunut katse.\n\n— Minä tulin tänne puolisen tuntia sitten, hän kertoi. — Yöllä minua\nrupesi harmittamaan sen englantilaisen herra Fieldin ylimielisyys.\nPäätin syynätä miekkosta vähän tarkemmin. Aamulla lähdin sitten\nliikkeelle. Tuntikausia olen juossut hänen perässään tavoittamatta\nherraa. Tulin tänne yrittääkseni päästä jotakin tietä eteen päin. Minä\nsoitin, että toisivat sen pitkäkaulaisen Lassen kuulusteltavakseni. Ah,\ntuomari... Eikös korkeimmalta taholta saatu lupaus, että tuomari Koltta\nmiehineen ei millään tavalla sekaantuisi Cornplowin jutun tutkimuksiin?\n\n— Saatiin kyllä! Tarkoitatteko, että hän on rikkonut määräykset?\n\nRaudan ääni oli synkkä, ja silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.\nYlietsivä pani huolestuneena merkille nämä myrskyn enteet. Hän oli\nkuullut, että Rauta oli vihassaan hirmuinen.\n\n— Tarkoitan juuri sitä, tuomari, hän vahvisti. — Sitä paitsi teillä oli\ntäysi syy olla raivoissanne minullekin. Tehän käskitte, että tuosta\ntytöstä oli pidettävä hyvä huoli.\n\nRaudan sydäntä kouristi. Jotakin oli päässyt tapahtumaan Lorettalle!\nHän oli vakuuttanut pelästyneelle pikku tytölle, ettei häntä mikään\nvaara uhkaisi poliisilaitoksella. Ja nyt...\n\n— Mitä on tapahtunut? hän tiukkasi karskisti. — Puhukaa suunne\npuhtaaksi!\n\nTahvola kiiruhti vastaamaan:\n\n— Minulle ilmoitettiin puhelimessa, etteivät he voineet tuoda poikaa\nkuulusteltavakseni. Aamulla aikaisin kaksi Valpon miestä oli ilmestynyt\npääpoliisiasemalle. Heillä oli ollut tuomari Koltan allekirjoittama ja\nleimoin varustettu valtakirja, jonka perusteella molemmat eilisiltana\npidätetyt luovutettiin heille vietäviksi Valpoon kuulusteltaviksi.\n\n— Olivatko luovuttajat edes varmoja siitä, että valtakirjan esittäjät\nolivat Koltan miehiä?\n\n— Kyllä, ylietsivä vakuutti. — Toinen heistä oli esittelijä Lahti, joka\ntäällä tunnetaan hyvin.\n\nRauta huoahti helpotuksesta. Hän oli jo pelännyt, että Ristilukki olisi\nollut liikkeellä. Jos Loretta oli Ratakadulla, hän olisi kai turvassa.\nSitä paitsi hänen oleskelunsa siellä ei muodostuisi pitkäaikaiseksi.\nTätä teppostaan Koltta saisi katua!\n\nTahvolankin mieli oli keventynyt. Hänen pelkäämänsä myrsky ei\nollut puhjennut. Rauta näytti ottavan asian levollisemmin kuin hän\noli otaksunut. Suupielissä vain oli kireä juonne, kun hän tarttui\npuhelimeen.\n\n— Saanko ylipoliisipäällikölle?\n\n— Tuomari Matikainen. Kuka puhuu?\n\n— Rauta.\n\n— Olette siis vihdoin palannut kotimaahan! Tervetuloa! Miten juttu\nluistaa?\n\n— Olen päässyt jo aika pitkälle. Mutta nyt ilmoitan luopuvani\ntutkimuksista.\n\nYlipoliisipäällikkö hengähti kiivaasti.\n\n— Luopuvanne? No, nythän piru on merrassa! Sanotte päässeenne\ntutkimuksissa pitkälle ja sitten...! Kaikkien pyhien nimessä, mitään\nniin idioottimaista en ole koskaan kuullut! Näinkö helposti te rikotte\nlupauksenne, Rauta?\n\n— Minä taivuin ottamaan jutun hoitooni ainoastaan sillä nimenomaisella\nehdolla, että Koltta pitää näppinsä erillään. Kun niin ei ole\ntapahtunut, katson olevani vapaa lupauksestani.\n\n— Onko se pieni, inisevä ukkeli uskaltautunut rikkomaan saamansa selvät\nmääräykset?\n\nMatikainen eksyi vihassaan käyttämään sanoja, joita hän muulloin\ntarkoin vältti.\n\n— Sanokaa, mitä Koltta on tehnyt, hän pyysi kiihkeästi. — Minä\nhuolehdin sitten hänen korviensa kuumentamisesta. Pääasia on, että\nte jatkatte jutun selvittämistä. Jospa tietäisitte, millaisessa\npuristuksessa minä olen viime tapaamisemme jälkeen ollut Cornplowin\nmurhan vuoksi! USA:n lähetystö ahdistelee ulkoasiainministeriötä ja\nse puolestaan minua. Älkää jättäkö minua pulaan, Rauta! Lupaan teille\nmillaisen hyvityksen vain haluatte. Kertokaa toki, mitä on tapahtunut!\n\nRauta selosti, mitä oli Tahvolalta juuri kuullut. Ylipoliisipäällikkö\nähki ja kiroili. Kun kuvaus oli päättynyt, hän sanoi:\n\n— Te olette nyt siis ylietsivä Tahvolan virkahuoneessa. Pysykää siellä\nvielä tuokio. Soitan teille pehmitettyäni Koltan. Kuulemiin!\n\nMuutaman minuutin kuluttua ylipoliisipäällikkö oli jälleen puhelimessa.\nHänen äänensä oli omituisen käheä, kun hän alkajaisiksi kysyi:\n\n— Rauta?\n\n— Puhelimessa.\n\n— Koltta on polvillaan.\n\n— Yrittikö hän puolustaa menettelyään?\n\nTuomari Matikainen naurahti ilottomasti. Sitten hän vastasi:\n\n— Tietysti. Hän oli muka vain halunnut saada vauhtia Cornplowin jutun\ntutkimuksiin, joiden hän kuvitteli joutuneen umpikujaan. Hänellä oli\naluksi otsaa kerskua keksineensä oman ratkaisunsa arvoitukseen. Kun\nhän oli kuullut rikospoliisin pidättäneen eräitä henkilöitä, joiden\notaksuttiin kuuluvan murhaajajoukkioon, hän oli tahtonut kuulustella\nnäitä saadakseen teoriansa vahvistetuksi.\n\n— Saiko hän?\n\n— Ei, mutta hän oli toivonut tämän päivän mittaan onnistuvansa\nparemmin. Minä lausuin hänelle eräitä painavia sanoja. Nyt hänen\nkorkein haaveensa on päästä joten kuten irti koko jutusta. Asia olisi\nsiis sitä myöten selvä. Mutta Ratakadulla on tapahtunut jotakin\nkirottua. Toinen pidätetyistä on äkisti sairastunut.\n\nSynkkä aavistus valtasi Raudan.\n\n— Kumpi? hän tiukkasi.\n\n— En tiedä. On paras, että ajatte sinne heti autolla. Mutta muistakaa,\nettä minä olen syytön tähän käänteeseen. Teillä ei ole oikeutta jättää\nminua pulaan luopumalla tutkimuksista.\n\nLaskettuaan kuulotorven paikoilleen Rauta jäi tuijottamaan eteensä.\nKumpi? hän oli kysynyt. Se oli ollut turhaa. Hän aavisti, että\nRistilukki oli tavalla tai toisella tavoittanut Lorettan.\n\nHän ravistautui irti lamaannuksestaan ja nousi.\n\n— Hankkikaa minulle sadetakki ja hattu, Tahvola. On tarpeetonta,\nettä Koltta näkee merimiesvarusteeni ja mustan tukkani. Joku teidän\nmiehistänne saa viedä minut Ratakadulle.\n\nYlietsivä pudisteli huolestuneena päätään.\n\n— Onko se viisasta? Entä, jos joku murhaajakoplan jäsenistä näkee\nteidät?\n\n— Ei haittaa! He tietävät jo, että Loretta ja Linnunpääpoika on\nsiirretty sinne. On vain luonnollista, että kolmaskin eilisillan\npidätetyistä viedään Valpoon.\n\nTahvolan teki mieli kysyä, mitä oli tapahtunut. Mutta hän tajusi,\nettei Rautaa ollut nyt hyvä häiritä uteluilla. Hän riensi suorittamaan\nsaamaansa tehtävää.\n\nKun Rauta työntyi hattu päässä tuomari Koltan työhuoneeseen, siellä\nkäynnissä ollut kiivas keskustelu katkesi.\n\nPieni, likinäköinen mies seisoi ikkunan ääressä pyyhkien silmälasejaan.\nHänen kimeä äänensä leikkasi hiljaisuutta:\n\n— Kuka piru törmää tänne koputtamatta?\n\nRauta harppoi hänen eteensä.\n\n— Minä!\n\nKoltta oli saanut silmälasit nenälleen ja huudahti:\n\n— Rauta! Ettekö olekaan Tukholmassa?\n\n— Luuletteko, että vain minun haamuni seisoo edessänne? Se olisi teille\nvarmasti mieluisampaa.\n\nVäritön pikku mies yritti saada olemukseensa jonkinlaista arvokkuutta.\n\n— Ottakaa... hm... hattu päästänne, hän kähisi.\n\n— Kohteliaisuudet joutavat nyt hiiteen! Rauta vastasi karskisti. —\nAntakaa kuulua, mitä mielettömyyksiä olette saanut aikaan. Vai onko\ntänne hälytettävä ylipoliisipäällikkö ja sisäasiainministeri, jotta\nselviää, mitä täällä on tapahtunut?\n\nKoltta horjahti kuin olisi saanut iskun. Hän aukoili suutaan saamatta\nsanaakaan suustaan.\n\nRauta käännähti huoneessa oleviin muihin miehiin. Toisen heistä,\ntukevan ja paksuposkisen keski-ikäisen herran, hän tunsi\nValpon lääkäriksi. Toinen taas oli aivan nuori, kaiketi joku\ntoimistovirkailija.\n\n— Puhukaa te, koska päällikkönne näyttää kadottaneen puhekykynsä!\n\nLääkäri virkahti varovaisesti:\n\n— Tyttö, joka tuotiin tänne aamulla, on ottanut ilmeisesti myrkkyä.\n\n— Ottanut!\n\n— Niin. Tai saanut. Sitä minä en osaa sanoa. Tutkintovankilan vartija\nsoitti minulle pari tuntia sitten. Minä tulin niin pian kuin ehdin.\nSilloin kuulin, että tyttö oli valittanut vatsankipuja ja päänsärkyä\nja oksentanut yhtä mittaa. Kun minä menin selliin, hän heittelehti\nvuoteella ja nyyhki, että hän kuolee janoon ja sydänalaa polttaa\nhirveästi. Minä en ole spesialisti. Siksi pyysin, että tohtori\nForsbäck, joka on sisätautien erikoistuntija, kutsuttaisiin kiireesti\npaikalle. Hän on nyt tytön luona.\n\nRauta oli synkkänä kuunnellut selostusta. Tapaus tuntui liiankin\nselvältä. Jyrkästi hän kysäisi:\n\n— Onko tytölle tuotu ulkoa jotakin ruokaa tai juomaa?\n\n— Ei, nuori mies vastasi. — Vain pieni paketti. Sen toi vanha nainen,\njoka sanoi olevansa pidätetyn Liisa Mäntysen äidin sisar. Minä\ntarkastin paketin. Siinä oli vain suklaarasia ja laatikko tavallisia\nsavukkeita. Avasin ne, kuten määräys on, ja lähetin ne sitten alas\ntutkintovankilaan.\n\nRauta tukahdutti huulilleen pyrkivän kirouksen.\n\n— Tulkaa mukaan, Koltta! hän komensi. — Ja te myös, tohtori. Menemme\nkatsomaan tyttöä, jonka laahasitte tänne murhattavaksi!\n\nMolemmat herrat valmistautuivat esittämään kiivaan vastalauseen, mutta\nRaudan julmistunut katse vaiensi heidät. Koltta lähti edellä opastamaan\npientä joukkoa pitkin sokkeloisia käytäviä. Sitten alettiin laskeutua\nsivuportaita, jotka johtivat tutkintovankilaan.\n\nKun he olivat saapumassa jykevälle rautaovelle, muuan pitkä,\nmuodikkaasti puettu tumma herra tuli siitä ulos.\n\nRauta puhutteli häntä siekailematta:\n\n— Tohtori Forsbäck, miten potilas voi?\n\nVälinpitämätön hartiain kohautus oli ainoa vastaus.\n\n— Onko hän kuollut?\n\n— Ei, puhuteltu vastasi, ei vielä.\n\n— Miksi sitten poistutte hänen luotaan?\n\nLääkäri hymähti halveksivasti:\n\n— Minulla on parempaakin tekemistä kuin istua tuntikaupalla tuollaisen\nnaisen vuoteen ääressä.\n\nRaudan harmaat silmät leimahtivat vaarallisesti.\n\n— Niin, te olette muotilääkäri, jonka aika on kallista. Tällä kertaa\npotilas ei ole kukaan puoluepampuistanne. Ei liioin mikään miljonäärin\nrouva. Mutta siitä huolimatta saatte luvan jäädä!\n\nTohtori Forsbackin kasvot olivat punehtuneet vihasta. Hän käännähti\nkuin apua etsien tuomari Kolttaan. Tämä kohautti kuitenkin hartioitaan\nvoimattomuutensa merkiksi.\n\nRauta virkahti Valpon vakinaiselle lääkärille:\n\n— Menkää te edeltä tytön luo katsomaan, voitteko tehdä jotakin hänen\nhyväkseen. Minä keskustelen sillä aikaa vielä hetken tämän korkean\nsisätautispesialistin kanssa.\n\nTukeva mies nyökkäsi ja livahti sisään ovesta, jota hämmästelevä,\njättiläismäinen vartija piti yhä avoinna.\n\n— Mitään ei ole enää tehtävissä, tohtori Forsbäck sanoi kylmästi. — Jo\nennen minun tuloani kollegani oli antanut tytölle mahahuuhtelun. Se\non ainoa, mitä tällaisessa tapauksessa voidaan yrittää. Potilaalla on\nollut jo hallusinaatioita.\n\n— Saatetaan myös antaa morfiiniruiskeita tuskien lievittämiseksi, Rauta\nhuomautti.\n\nLääkäri kohautti hartioitaan.\n\n— Näittekö te, tohtori, sen lähetyksen, johon kätketyllä myrkyllä murha\non suoritettu?\n\n— Huomasin pöydällä suklaarasian, joka oli puolillaan. Savukelaatikko\nsen sijaan oli koskemattomana vieressä. Varmuuden vuoksi toimitin\nmakeiset oikeuskemistin tutkittaviksi. Jos taas tytöllä itsellään on\nollut myrkky mukanaan, vasta ruumiinavaus osoittaa, mitä myrkkyä on\nkäytetty.\n\n— Te ette siis tiedä sitä, tohtori?\n\n— No jaa, taudinkuvasta voi tietysti tehdä eräitä päätelmiä. Mutta\nvarmuutta...\n\nRauta keskeytti hänet kärsimättömästä:\n\n— Tiedän. Mutta oireista voin maallikkonakin sanoa, että signore\nTofanan joku myöhäsyntyinen oppilas on ollut liikkeellä.\n\nLääkäri nosti kulmakarvojaan kysyvästi.\n\n— Tofanan?\n\n— Eikö teidän oppikirjoissanne mainittu maailman kuuluisinta\nmyrkynsekoittajaa? Rauta kysyi kirpeästi. — Luulin jokaisen\nlääketieteen ylioppilaankin tuntevan hänen nimensä. Hän eli\npuolikolmatta vuosisataa sitten Napolissa ja tuli maailmankuuluksi\nottamalla hengiltä yli puolituhatta kanssaihmistään arsenikilla.\n\nTukeva lääkäri ilmestyi hätääntyneenä oviaukkoon.\n\n— Olen antanut tytölle morfiiniruiskeen. Hän kutsuu itkien jotakin\nBobia. Luulen... luulen, että loppu on lähellä.\n\nRauta viittasi toisia seuraamaan ja harppoi juoksujalkaa rientävän\nvartijan perässä pikku vankilaan. Askelet kopisivat kolkosti\nrautalattiaa vastaan. Ahtaita kierreportaita laskeuduttiin alempaan\nkerrokseen. Siellä vartija viittasi viimeistä selliä kohden, jonka\nrautaovi oli selkosen selällään.\n\nRauta totesi, että tohtori Forsbäck oli nöyrtyneenä seurannut mukana.\n\n— Odottakaa täällä käytävässä, te kaikki! hän komensi tylysti. — Teitä\nehkä tarvitaan.\n\nHän astui yksin alastomaan, kiviseinäiseen selliin ja veti oven\nperässään kiinni. Ilma oli tukahduttavaa oksennuksen hajusta, mutta\nhän ei piitannut siitä. Hän otti hatun päästään ja istahti seinään\nkiinnitetyn rautalavitsan laidalle.\n\nLoretta oli surkea näky heittelehtiessään tuskaisana likaisen\nolkipatjan peitoksi levitetyllä karhealla huovalla. Platinanvaaleat\nhiukset olivat sotkuksissa ja märät hiestä. Kivut olivat piirtäneet\nsyviä vakoja nuoriin kasvoihin. Niissä ja paljaissa olkapäissä näkyi jo\nsinertäviä läiskiä.\n\nRauta oikoi varovaisesti pitkää, sinistä silkkileninkiä, joka oli\nrypistynyt pahoin. Hän nosti lattialle valahtaneen oravannahkatakin ja\nasetti sen tytön peitoksi. Syvä sääli sumensi hänen silmänsä.\n\nÄkkiä rauhaton vääntely lakkasi. Vihertävät silmät avautuivat ja\nsuuntautuivat mieheen. Ilo välähti niissä, mutta seuraavassa hetkessä\nouto pelko peitti varjona sen.\n\n— Ah, Bob, te...\n\nVaivalloisesti sanat kumpusivat sinisiksi käyneiltä huulilta.\n\nRauta tarttui hentoon, tuskan hiestä kosteaan käteen ja silitti sitä\nhellävaroen.\n\n— Ettehän te, Bob, lähettänyt minulle... niitä makeisia...? Sanokaa,\nettehän?\n\n— En, Loretta. Varmasti se en ollut minä.\n\nÄäretön huojennus kuvastui tytön silmissä.\n\n— Minä tiesin sen, hän kuiskasi. — Minä tiesin. Ja kuitenkin epävarmuus\noli hirveä. Annattehan anteeksi, Bob. Nyt kaikki on hyvin.\n\nHän koetti hymyillä, mutta se jäi vain surkeaksi yritykseksi.\n\n— Minä postitin aamulla teidän rahanne, Loretta, mies sanoi paksuin\näänin. — Ymmärrättekö? Teidän rahanne. Isoäidillenne.\n\nTyttö nyökkäsi hieman. Hänen silmänsä sulkeutuivat.\n\n— Kiitos, Bob... Ettehän päästä irti minun kättäni...\n\n— En, Loretta. Minä istun tässä.\n\nTuskat alkoivat jälleen. Nuori keho vääntelehti kivuissa. Kun ne hiukan\nhelpottivat, tyttö kuiskasi:\n\n— Minun osani on sittenkin... parempi.. kuin Angelan.\n\nNeljännestuntia myöhemmin kaikki oli ohitse. Rauta painoi hatun\npäähänsä ja meni käytävään, jossa tuomari Koltta ja molemmat lääkärit\nodottivat häntä äänettöminä. Hän ei vilkaissutkaan heihin, vaan lähti\nnousemaan rautaportaita.\n\nKoltta juoksi lyhyin, hätäisin askelin hänen perässään. Kun he\nseisoivat vastakkain toimistohuoneessa, pikku mies ryhtyi rukoilemaan:\n\n— Älkää nostako tästä melua, Rauta. Minä lupaan, etten enää sekaannu\nteidän tutkimuksiinne. Lupaan, mitä tahdotte! Kunhan ette vain nosta\nmelua tästä!\n\nHalveksivasti Rauta vilkaisi vapisevaan mieheen.\n\n— Yritättekö käydä kauppaa ruumiin ylitse?\n\nKoltta hätääntyi entistä pahemmin. Hänen haaleat silmänsä pyörivät\nkauhistuneina lasien takana.\n\n— Eihän tyttö herää sillä henkiin, vaikka minut erotettaisiinkin,\nhän valitti. — Minulla on suuri perhe. Ajatelkaa sitä. Yksityisenä\nlakimiehenäkään en voisi enää hankkia toimeentuloani. Sellaisen leiman\ntämä talo mieheensä painaa. Enkä minä ole tehnyt muuta kuin yrittänyt\nparhaani!\n\nRauta käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Häntä inhotti.\n\nPäästyään synkälle pihamaalle, jossa poliisilaitoksen auto oli\nodottamassa häntä, hän hengitti syvään raikasta pakkasilmaa.\n\nKun vaunu lähti liikkeelle, hän pyyhkäisi kämmenselällä silmiään. Hän\noli yhä näkevinään edessään kuoleman jäykistämät, sinertävät kasvot,\njotka vielä eilisiltana olivat säteilleet elämän halua. Yksinäinen,\norpo tyttö oli sanonut hänelle: »Te olette kuin sadun haltia, Bob. Mitä\nikinä olen pyytänyt teiltä, sen olen saanut.» Loretta oli turvautunut\nhäneen. Mutta hän ei ollut kyennyt suojaamaan häntä salamurhaajalta.\n\nRauta puristi kätensä nyrkkiin. Hänellä oli jälleen uusi,\nkammottava lasku esitettävänä Ristilukille. Ja hän maksattaisi sen\nrikollisjoukkueella kalliisti. Loretta oli kyllä ollut ulkopuolisesti\narvioiden vähäisin niistä, joiden murhat olivat Ristilukin tilillä.\nMutta hän oli ehtinyt vain 18-vuotiaaksi. Oli kova osa joutua niin\nnuorena julman, tarkoituksettoman rikoksen uhriksi.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nVAARALLISELLE OVELLE.\n\n\nRauta loikoili illan suussa hytissään, kun Sun-Li livahti sisään.\n\nKiinalainen tarkkasi myötätuntoisena makaajan synkkiä kasvoja.\n\n— Jotakin hullusti, mr Hilton?\n\nRauta kohottautui kyynärpäänsä varaan.\n\n— Muistatteko pienen, vaalean tytön, joka eilisiltana tuli luokseni,\nkun te olitte täällä, Sun-Li?\n\nStuertti nyökkäsi.\n\n— Hänellä oli yllään harmaa turkki ja päässä musta hattu. Muistan\nhänet, mr Hilton. Kiltti tyttö, luulisin.\n\n— Hän _oli_ hyvä tyttö.\n\nKiinalainen toisti kysyvästi:\n\n— Oli?\n\nSitten hän lisäsi huolestuneena:\n\n— Pelkään, etten ymmärrä.\n\n— Kyllä te ymmärrätte, Sun-Li. Hän on kuollut. Murhattu.\n\nVinot silmät kuvastivat hämmästystä ja surua.\n\n— Miten murheellista, mr Hilton. Siksikö poliisi haki teitä\niltapäivällä?\n\n— Siksi.\n\nStuertti huokasi raskaasti.\n\n— Teidän ei tarvitse sanoa, mr Hilton, ettei teillä ole osaa kauniin\npikku kukan taittamisessa. Minä tiedän sen muutenkin.\n\nSyvä kiintymys loisti rumilla, keltaisilla kasvoilla. Rauta virkahti\nlämpimästi:\n\n— Kiitos, Sun-Li. Oliko teillä jotakin asiaa minulle? Kiinalainen\nhuitaisi kädellään kuin osoittaakseen, ettei se merkinnyt nyt mitään.\n\n— Kapteeni käski minun tiedustaa, sopisiko teidän pistäytyä hänen\nluonaan, mr Hilton. Minä menen ilmoittamaan, että te ette jaksa.\n\nRauta vääntäytyi seisomaan.\n\n— Ei, Sun-Li. Minä lähden heti mr Elliotin luo. Minun täytyy jaksaa\ntänä iltana vielä paljon kummempaakin.\n\nStuertti tahtoi välttämättä auttaa takin hänen päälleen.\n\n— Mutta lupaattehan, mr Hilton, kaupungilla muistaa, miten\nharmaaturkkisen pikku tytön kävi? hän kuiskasi. — Minä sanoin jo\ntoissailtana teille, että suomalaiset ovat vaarallista, väkivaltaista\nkansaa.\n\nRauta hymähti ja taputti häntä rauhoittavasti olalle.\n\nTullessaan kapteenin hyttiin hän tapasi mr Elliotin pukeutumispuuhissa.\n\n— Painakaa puuta, Bob, ja kaatakaa itsellenne pullosta lasillinen,\npyylevä merikarhu kehoitti. — Saan kohta ajetuksi partani ja sitten\njouduttaudun samaan tahtiin teidän kanssanne.\n\nRauta otti mielihyvin tarjouksen vastaan. Nauttien ensiluokkaisen\nkonjakin hienosta tuoksusta hän piti lasia koholla, ennen kuin otti\npitkän siemauksen. Tulinen juoma teki hyvää. Hän tunsi pääsevänsä irti\nlamaannuksestaan.\n\nKapteeni kävi kysymässä kylpyhuoneen ovelta:\n\n— Miten juttunne luistaa, Bob?\n\n— Ei hullummin.\n\nMr Elliot naurahti:\n\n— Älkää vain laittako niin, että pääsette loppuun, ennen kuin lastimme\npurkaminen on selvä. Silloin minä joudun helisemään mr Stantonin\nkanssa. Totuttuaan teidän tapaanne johtaa töitä miehet kiroavat\nensimmäistä perämiestä entistä synkemmin.\n\nHän katosi jälleen kylpyhuoneeseen. Palattuaan sieltä kiiltävin poskin\nhän virkkoi:\n\n— On minulla muutakin asiaa teille, Bob. Ottaisin teidät mielelläni\ntänä iltana mukaani naamiaisiin.\n\nRauta yllättyi.\n\n— Naamiaisiin!\n\nKapteeni ryhtyi puolustautumaan:\n\n— Minä en erityisemmin välitä huvituksista. Enkä ole milloinkaan ollut\ninnostunut naisseuraan. Eilen eksyin kuitenkin Adlon-ravintolaan, jossa\njoskus aikaisemmilla käynneilläni olen pistäytynyt illastamassa. Tällä\nkertaa jouduin keskelle tanssiaisia.\n\n— Minullakin oli aikomus tulla sinne, Rauta sanoi. — Mutta sitten sain\nmuuta ajattelemista.\n\n— Vahinko, ettette tullut, mr Elliot huokasi. — Silloin minä olisin\nsäästynyt paljolta. Olette kai kuullut teitä suomalaisia mainittavan\njäykäksi ja umpimieliseksi kansaksi?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Se seurue, joka minut piiritti, oli valitettavan kaukana\njäykkyydestä, kapteeni murehti. — Enkä minä tiedä, mikä minuun\nmeni. Olen toki ihan liian vanha ja ujo ja paksu minkäänlaiseksi\nDon Juaniksi. Mutta surullinen tosiasia on, että minä tanssin kuin\nnuorukainen. Sillä erolla vain, ettei nuorukainen olisi hikoillut niin\nvaltavasti. Minun ison, kostean merimieskourani täytyi tuntua aika\nilkeältä hienon, komean tanssitoverini paljaassa selässä. Mutta kuin\nei olisi mitään huomannut hän nauravin, ruskein silmin vain laverteli\nsaksaansa.\n\n— Saksaa?\n\nMr Elliot murahti.\n\n— Ikään kuin te, Bob, ette tietäisi sivistyneistön tässä maassa\npuhuvan paljon paremmin saksaa kuin englantia. Eikä tuo hieno nainen\nmuodostanut poikkeusta säännöstä. Minulle se oli samantekevää. Kolme\nvuotta sotavankeudessa oli aikoinaan kyllin saksan kielen oppimiseen.\n\nHän kaatoi itselleen lasillisen konjakkia ja imaisi sen kerralla.\n\n— Mielettömintä koko jutussa on, että kun seurue päätti jatkaa\nilonpitoa tänä iltana ravintola Fenniassa, jonne on järjestetty\nnaamiaiset, minä antauduin virran vietäväksi. Lailla pitäisi kieltää\nnuoria, punatukkaisia naisia panemasta vanhojen herrojen päätä\npyörälle. Minä vannoin nauravasilmäiselle ukko Poseidonin ja Tähtilipun\nnimeen, että tulisin sinne, minne hänkin menee.\n\nRauta purskahti nauruun.\n\nKapteeni haroi harjasmaista, vaaleaa tukkaansa ja tuijotti totisena\nhäneen.\n\n— Hohottakaa te vain, Bob. Tiedän itsekin olleeni naurettava. Enkä\nkuitenkaan pääse irti valastani. Tunnen tarvitsevani moraalista\nselkärankaa. Siispä: tulkaa mukaani!\n\nRauta meni vakavaksi.\n\n— Olen pahoillani, mr Elliot...\n\nHän tarkoitti myös, mitä sanoi. Kapteeni tunsi sen.\n\nJäyhästi naurahtaen hän keskeytti:\n\n— Antakaa olla, Bob. Teillä on tietysti tärkeämpää tekemistä kuin\npestautua vanhan merikarhun lapsenpiiaksi. Niinpä saan koettaa tulla\ntoimeen omin voimin. Että minulle pitikin tapahtua tällaista ja vielä\nteidän pikku Helsingissänne! Otetaan sentään ennen lähtöänne vielä\nryyppy.\n\nHän kaatoi laseihin ja kilisti.\n\n— Järkiintymiseni malja! hän hymähti. — Pitäkää tänä iltana peukaloa\nminulle, Bob, jotta selviäisin kunnialla kauniista, nuoresta noidasta.\n\nHarppoessaan kohti keskikaupunkia Rauta totesi kahden miehen seuraavan\nvarjoina häntä. Vastaan tulijoita oli vähän. Viiltävä tuuli oli\npyyhkinyt kadut miltei tyhjiksi. Kehno valaistus tuntui vielä lisäävän\nillan koleutta.\n\nHän muisteli hymyillen kapteenin kuvausta tanssiaisseikkailusta, jonka\njatkoon asianomainen oli suhtautunut pahoin aavistuksin. Kaikesta\npäättäen mr Elliot ei ollut lainkaan niin parkittu naisellista\nviehätysvoimaa vastaan kuin oli uskotellut. Lisäksi hän osasi kuvata\nnaista paljon paremmin kuin maanmiehensä »Ambrosen» kapteeni. Mr\nElliotin kertoman perusteella saattoi luoda kuvan tytöstä, joka oli\npannut eilisiltana hänen päänsä pyörälle.\n\nRauta pysähtyi kesken kävelynsä. Eräs ajatus oli äkisti iskeytynyt\nhänen mieleensä. Hän ei edes huomannut seisahtuneensa keskelle\nraitiotien raiteita. Erottajan mäkeä alas tulevan vaunun vimmattu\nkellojen kilinä ja jarrujen kitinä havahduttivat hänet. Hän hypähti\nkatukorokkeelle ja hymyili kuljettajalle, joka pui hänelle nyrkkiä.\n\nJatkaessaan matkaansa hän päätti olla ajattelematta »James Brownin»\nkapteenia ja hänen ruskeasilmäistä tanssitoveriaan. Ilmeisesti hän\noli erehtynyt. Oli jokseenkin varma, että mr Elliotia liehitellyt\nnainen oli aivan toinen kuin se, jonka kapteenin muutamat sanat olivat\nloihtineet Raudan mieleen. Ja vaikka hän olisikin sama, niin entä\nsitten? Se olisi odottamatonta, mutta ei myöskään enempää. Sitä paitsi\nhänellä, Raudalla, oli nyt tähdellisempää miettimistä kuin jonkun tytön\nseikkailut. Hän oli matkalla sille vaaralliselle ovelle, joka oli\njohtanut kaksi miestä kuolemaan.\n\nSyvissä mietteissä hän sivuutti Runebergin patsaan ja\nKappeli-ravintolan, joka lumisena ja hylättynä nukkui talviuntaan.\nUnioninkadun kulmasta hän kääntyi oikealle. Grinzingin\neteisvahtimestarin kohtelias kumarrus katkesi kesken, kun Rauta hänestä\npiittaamatta pisti lakin kainaloonsa ja työntyi ravintolasaliin.\n\nIloinen, välitön tunnelma tervehti tulijaa. Kaikki lähipöydät\nolivat täynnä. Rauta pani merkille useita ulkolaisia merimiehiä\ntyttöineen. Muuan »James Brownin» neekerilämmittäjä, joka istui\nikkunanaluspöydän ääressä kahden parhaat päivänsä jo sivuuttaneen\nnaisen seurassa, tervehti häntä leveällä hymyllä. Yleisön pääosa\nvaikutti pikkuporvaristoon kuuluvalta, ja kaikki ikäluokat olivat\nsiinä edustettuina. Taustalla olevalle parvekkeelle vievien portaiden\nluona muuan nuori mies lauloi pianon ja hanurin säestämänä tuttua\nmerimieslaulua, jonka kertosäkeeseen yleisö äänekkäästi yhtyi.\n\nRauta löysi tyhjän pöydän parvekkeen takaosasta. Seuraten ympärillä\nistuvien esimerkkiä hän tilasi lasin viiniä. Otettuaan pienen kulauksen\nmaistiaisiksi hän irvisti. Se oli kehnoa juomaa. Ilmeisesti, hän\npäätteli, yhteislaululla on suurempi osuus tunnelmaan kuin alkoholilla.\n\nParvekkeen kaiteen ääressä istuva nuhruinen, valkopartainen ukkeli\ntarkkasi viimeksi tullutta. Rauta tavoitti hänen pienten, mustien\nsilmiensä katseen. Surkea olento, hän tuumi. Miehen pää oli oudon\nsuippo ja aivan kalju, kasvot pöhöttyneet ja riippuvaposkiset.\n\nUkko nosti lasiaan Rautaa kohden kuin juodakseen tervetulomaljan. Hän\nhavaitsi kuitenkin viinin olevan lopussa. Raskaasti hän vääntäytyi\nseisomaan ja tuli kumarana ja säälittävän vinona istahtaen lupaa\nkysymättä vastapäätä Rautaa.\n\n— Merimies, niinhän? Amerikkalainen?\n\nHän puhui englantia kehnosti ja leveästi. Alkoholin ja halvan tupakan\nvastenmielinen löyhkä lehahti puhutellun kasvoille. Rauta silmäsi\nhäneen torjuvasti eikä vastannut.\n\n— Minäkin olen ollut merillä, äijä jatkoi häiriintymättä.\n\n— Siksi arvasin. Olen kyntänyt monia meriä. Siellä minusta tällainen\nihmisraunio tuli. Putosin mastosta. Piti palata kotimaahan. Nyt olen\nvaivainen romukauppias.\n\nHän hihitti tympeästi lisäten:\n\n— Se sopii. Itsekin olen pelkkää romua. Tilatkaa minulle lasi viiniä.\n\nKun tarjoilijatar toi viinin, ukkeli kohotti lasinsa:\n\n— Malja merelle!\n\nSitten hän vajosi jälleen kuvailemaan omaa kurjuuttaan:\n\n— Vähän iloja on jäänyt minun kaltaiselle. Täällä käyn kerran\nviikossa. Tyhjentämässä lasillisen. Ja lepuuttamassa kaikesta romusta\nverestäviksi käyneitä silmiäni nuorissa tytöissä. Te ette voi sitä\nymmärtää. Ette vielä. Te olette nuori ja voimakas, ilonnekin ovat\nnuoret ja voimakkaat.\n\nKun toinen ei vieläkään puhunut, hän nappasi paksunivelisin sormin\npöydällä olevasta »Philip Morris»-pakkauksesta savukkeen.\n\n— Teillä on näitä kai paljon? hän virkahti vedettyään ensimmäisen\nhaiun. — Myyttekö minulle?\n\nRauta pudisti päätään.\n\nÄijä naurahti.\n\n— Olette viisas. Sillä tavaralla saa täällä parempaakin kuin\nromukauppiaan likaisia seteleitä. Muuan merimies jutteli, että yhdellä\nainoalla savukkeella saa Pohjois-Saksan satamissa nyt hemaisevan tytön\nkoko yöksi. Täällä elämä ei ole niin halpaa, mutta kuitenkin...\n\nTympeentyneenä Rauta viittasi tarjoilijattaren luokseen ja maksoi.\nUkkeli seurasi ivallisin katsein hänen puuhiaan. Kun Rauta aikoi\nnousta, hän kysäisi irvistäen:\n\n— Mihin kiire, mr Hilton?\n\nRauta oli aikonut vaihtaa pöytää päästäkseen irti vastenmielisestä\npuhetoveristaan. Nyt hän kuitenkin muutti mieltään. Tuntui tosin\nuskomattomalta, että Ristilukin upein houkutuslintu käyttäisi\nsanansaattajana tuollaista ihmisrauniota. Mutta joka tapauksessa äijä\noli selvillä hänen nimestään. Maksoi vaivan tutkia, mistä hän sen tiesi.\n\nTarjoilijatar oli pysähtynyt muutaman askelen päähän. Hän tarkkasi\nepäluuloisesti tuota huonosti yhteen sopivaa paria. Sitten hän teki\npäätöksensä ja tuli pöydän luo.\n\n— Melakoski ei saa häiritä vierasta. Melakosken ei pitäisi ylimalkaan\ntulla tänne.\n\nUkkeli vetosi Rautaan:\n\n— Tyttö väittää minun häiritsevän teitä. Mutta enhän häiritse. Tilatkaa\nmeille molemmille vielä lasi viiniä. Muuten ette näe enää miss Ireneä.\n\nSiis sittenkin! Rujo romukauppias oli se opas, jonka sormusnainen\noli luvannut lähettää hänen luokseen. Luultavasti on, Rauta korjasi\nmielessään. No, kuuluihan keiliin Linnunpääpoikakin!\n\nHän viittasi pöydällä oleviin laseihin ja näytti sormin, että vielä\nkaksi. Tarjoilijatar kohautti olkapäitään ja toi viinin.\n\nJuodessaan lyhyin hörppäyksin äijä vilkuili punareunaisten luomiensa\nlomitse luihusti vastapäätä istujaa. Äkisti hän kumartui pöydän ylitse\nkuiskaamaan:\n\n— Miksi ette antaisi papereita minulle? Saman summan minulta saatte.\n\nKun Rauta pudisti päätään, hän purskahti mäkättävään nauruun.\n\n— Se nuoruus, se nuoruus... Ihastunut Ireneen, vai? Pisara\nromanttisuutta veressä myös? Silloin asiaa ei voi auttaa. Kaunis\nnainenhan Irene on. Tosin hän ei ole enää nuori. Ja impeytensä menetti\nheti koltusta päästyään. Mutta miehet surisevat yhä ympärillä kuin\nkärpäsparvi hunajakulhon yllä. Hunajaa tosiaan!\n\nHän hörähteli riemastuneena keksinnölleen.\n\n— Ah, sillä naisella on piru nahoissaan, hän lisäsi. — Irenen malja!\nEttekö juo, mr Hilton? Niinpä minä tyhjennän teidänkin lasinne.\nVäljähtynyttäkään nektaria ei kannata hyljeksiä.\n\nHän sai viiniä vääräänkurkkuun ja alkoi hirvittävästi yskiä. Rumat\nkasvot ja paljas päälaki punehtuivat, ja hän painoi molemmin käsin\nluhistunutta rintaansa. Kun tuskallinen kohtaus oli vihdoin ohi, hän\nsanoi huohottaen:\n\n— Te olette varovainen veitikka. Ette vieläkään usko, että minut on\nlähetetty opastamaan teidät haluamanne naisen luo.\n\nHän kaivoi jotakin taskustaan ja ojensi sen nyrkissä Raudan nähtäväksi.\n\nSe oli sormus, jossa oli kuusi vihreää kiveä!\n\n— Uskotteko nyt? Eilisiltana kuulemma tuijotitte tätä. Niinpä\ntietänette, kenen se on.\n\nRauta nyökkäsi. Kun ukkeli nousi, hän heitti pöydälle pari seteliä ja\nseurasi esimerkkiä.\n\nKauppatorilla he nousivat vuokra-autoon.\n\n— Urheilukadulle, romukauppias ilmoitti kuljettajalle.\n\nKun vaunu kääntyi Pohjois-Esplanadille, hän vilkaisi taakseen.\nHihittäen hän huomautti:\n\n— Meitä seurataan. Ne ovat kai poliiseja. En ole tiennytkään olevani\nniin tärkeä henkilö. Tai ehkä he tuntevat teidät, mr Hilton?\n\nRauta ei vastannut. Hän ihmetteli oppaansa välinpitämättömyyttä. Jo\nsekin oli ollut hänelle yllätys, että matkaan oli lähdetty tavallisella\nvuokra-autolla.\n\nMannerheimintiellä romukauppias kääntyi kahteen kertaan katsomaan\ntaakse.\n\n— He pysyttelevät meistä viidenkymmenen metrin päässä, hän totesi.\nToisella kerralla hän lisäsi: — Onko varma, ettette ole syyllistynyt\ntäällä johonkin pikku kepposeen? Miss Irene toruisi minua, jos hänen\nodottamansa vuodetoveri napattaisiin kiinni hänen asuntonsa edustalla.\nMutta selvä on, etten minä lainkuuliaisena kansalaisena voisi vastustaa\nvirkavaltaa.\n\nKun toinen ei virkkanut mitään, hän huokasi:\n\n— Teitä ei voi moittia liiasta puheliaisuudesta, rakas ystävä. Koko\ntuttavuutemme aikana ette ole lausunut halaistua sanaa. Alan ymmärtää,\nmiksi juuri teidät lähetettiin Buenos Airesista tänne. Te ette ainakaan\npuhu itseänne pussiin.\n\nÄijä tietää aika paljon käynnissä olevasta pelistä, Rauta tuumi.\nAjateltavissa oli sekin, että tämä alkoholille löyhkäävä olento oli\nRistilukki itse. Se julmuus ja verenhimoisuus, joka oli ominaista\nrikollisjoukkion toiminnalle, viittasi sairaalloiseen johtajaan,\njoko henkisesti tai ruumiillisesti rujoon. Guy Cornplowin murhan\nsaattoi vielä ymmärtää sen säälimättömyyden valossa, jolla rikolliset\ntuomitsivat keskuudessaan paljastuneet petturit. Mutta sadismiin kuului\nse tapa, millä henkihieveriin ruhjottu komisario Tahvola oli heitetty\nviranomaisten jalkoihin. Entä Angela, joka oli murskattu miltei\ntuntemattomaksi? Ja Loretta, joka oli syösty arsenikkimyrkytyksen\nkauhuihin vain koska hän, kuten Linnunpääpoika oli sanonut, tiesi liian\npaljon?\n\nMies, jota tarjoilijatar oli nimittänyt Melakoskeksi, tuntui\nvaistoavan, mitä teitä vieressä istuvan ajatukset kulkivat. Hän\nhuomautti ivallisesti:\n\n— Te kai ihmettelette, miten niin hienolla naisella kuin miss Irenellä\nja hänen yhtä hienoilla kumppaneillaan saattaa olla minun kaltaiseni\napulainen. Tai ystävä, miten vain haluatte. Katsokaas, selitys on\nyksinkertainen. Paljon yksinkertaisempi kuin osaatte kuvitella.\nTällaisissa puuhissa tarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat\nsontaiset työt.\n\nOnhan se selitys, tuokin, Rauta mietti, mutta ei suinkaan ainoa\nmahdollinen.\n\nAuto pysähtyi. Ukkeli työnsi nipun pikku seteleitä kuljettajan kouraan\nja hypähti oudon ketterästi lähimmälle ovelle. Nopeasti hän sai sen\navaimellaan auki ja viittasi Rautaa kiirehtimään.\n\nAstuessaan porraskäytävään Rauta kuuli takana tulleen auton lähestyvän\nlujaa vauhtia. Kovasti jarrutettuna se pysähtyi toisen perään. Joku\nkiskaisi seuraavassa hetkessä talon ulko-ovea, mutta se oli ja pysyi\nkiinni.\n\nManööveri oli huono, Rauta arvioi. Tahvolan miehet olisivat saaneet\ntyytyä tässä vaiheessa toteamaan vain, minne hänet oli opastettu. Nyt\nhe olivat selvästi paljastaneet olevansa varjostamassa.\n\nÄijä ei ollut sytyttänyt porrasvaloja, vaan turvautui\ntaskulamppuunsa. Hiljaa hörähdellen hän ohjasi kumppaninsa hissin\nohitse. He laskeutuivat muutamia porrasaskelmia ja tulivat\npilkkopimeälle pihamaalle.\n\n— Teillä ei ole kai mitään sitä vastaan, että pääsimme irti noista\nnuuskijoista?\n\nRauta seurasi ääneti häntä. Jostakin portin tapaisesta tultiin toiselle\npihamaalle. Siellä seisoi auto, jonka oven romukauppias avasi istahtaen\nkuljettajan paikalle.\n\n— Asettukaa viereeni, mr Hilton. Kymmenessä minuutissa olemme perillä.\n\nRauta noudatti kehoitusta. Hänen ei auttanut muu kuin niellä harminsa.\nTemppu, jolla etsivät oli häivytetty jäljiltä, oli vanha, mutta\ntepsivä. Häntä lohdutti kuitenkin se, että häneltä ei ilmeisesti\nkoetettu salata matkan määrää. Siitä päätellen Ristilukki uskoi hänen\nolevan pesun kestävä mr Hilton.\n\nTasaisesti hyrräten auto liukui avoimesta portista suoraan\nMannerheimintielle. Kumpikaan ei puhunut. Ohjauspyörän takana\nkyyhöttävä partasuu ajoi rauhallisesti samaa tietä, jota oli tultu.\nEduskuntatalon muhkeat ääriviivat piirtyivät hämärinä taivasta\nvastaan. Keskikaupungille saavuttaessa käännyttiin Kaivokadulle ja\nRautatientorin laitaa Kaisaniemenkadulle. Rauta ihmetteli jo, miten\npitkälle ajettaisiin, kun auto samassa pysähtyi Unioninkadun 39:n\nedustalle.\n\nOppaalla oli senkin talon ulko-oven avain. Äänettöminä he astuivat\nhissiin. Siellä Melakoski kysäisi irvistäen:\n\n— Himoitsetteko jo kovin kaunottarenne syleilyjä?\n\nHän avasi erään oven ja astui edellä pieneen eteiseen, jossa valot\npaloivat.\n\n— Toiveittenne määränpää on tässä, hän ivaili.\n\nMies ei tiedä, Rauta ajatteli, osuneensa noilla sanoillaan aika\noikeaan. Ensiksi hänen huomionsa oli kiintynyt peilipöydällä olevaan\nvalkoiseen puhelimeen. Synkin mielin hän muisti, että sen kuulotorvi\noli ollut komisario Tahvolan kädessä silloin, kun murhaajat olivat\ntunkeutuneet tähän eteiseen ja kolkanneet hänet. Rauta vilkaisi\nvaatenaulakkoon. Siinä riippui vain nertsiturkki, jonka hän muisti\nhyvin eilisillasta.\n\nKaksi vierekkäistä ovea toi sisähuoneista eteiseen. Vasemman puoleinen\nniistä avautui, Irene Kere seisoi kynnyksellä.\n\nHänellä oli yllään tummanpunainen leninki. Hän on todellinen\npukutaituri, Rauta tuumi, tai sitten hänellä on suurenmoinen ompelija.\nPitkähihaisena ja vain niukasti uurrettuna puku vaikutti peräti\nsäädylliseltä. Mutta sittenkin se oli hämäännyttävä, ikään kuin sitä ei\nolisi lainkaan ollut. Tiukasti kehon mukaisena se houkutteli katseen\ntyttömäiseltä näyttävään poveen, hoikkaan vyötäröön ja kauniiseen\nlantioviivaan. Huulilla oli säteilevä hymy.\n\nMelakoski vilkaisi merkitsevästi Rautaan ja kuiskasi:\n\n— Hemaiseva, vai?\n\n— Tervetuloa, mr Hilton! nainen lausui lämpimästi. Sitten hän kääntyi\nirvistelevään ukkeliin: — Sormukseni?\n\nÄijä kaivoi sen esiin taskustaan.\n\n— Ilman tätä en olisi saanut tuota epäluuloista herraa lainkaan\nliikkeelle, hän mutisi.\n\n— Ja avaimeni? Irene virkahti lyhyesti.\n\nMutisten Melakoski luovutti nekin.\n\n— Nyt en enää tarvitse teitä, John. Hyvää yötä.\n\n— Parempaa teille kahdelle, ukko virnisteli. Hän poistui ja paiskasi\noven perässään kiinni..\n\nNainen huoahti helpotuksesta.\n\n— Hyvä, että pääsimme hänestä. Saatte suoda anteeksi, mr Hilton, että\nlähetin tuollaisen kurjan raukan oppaaksenne. En saanut sillä hetkellä\nkäsiini ketään muuta kuin hänet, tämän talon pihamiehen.\n\nRauta vastasi huolettomasti:\n\n— Pääasia, että hän toi minut teidän luoksenne, miss Kere.\n\nItsekseen hän ajatteli, että se oli Ireneltä tämän illan ensimmäinen\nvalhe. Mutta tuskin viimeinen, hän lisäsi mielessään. Melakoski saattoi\nolla, kuten itse väitti, entinen merimies ja nykyinen romukauppias.\nSen sijaan tavalliseksi pihamieheksi hän tiesi aivan liian paljon\nsen kirjavan joukkion asioista, johon sekä hän että uljasryhtinen\nsormusnainen kuuluivat.\n\nIrene tarttui luontevasti miehen käsivarteen.\n\n— Astukaa toki peremmälle, mr Hilton, hän sanoi pehmeästi. — Olen\nkattanut meille kevyen illallisen. Toivon näet, että meillä on\nkeskenämme muutakin puhuttavaa kuin ikävät liikeasiat. Ette voi\nkuvitella, miten iloinen olen siitä, että sain teidät vieraakseni —\nrakas ystäväni!\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nIRENE.\n\n\nKun Rauta katseli ympärilleen pienessä arkihuoneessa, Irene kiirehti\nselittämään:\n\n— Teistä, mr Hilton, joka tulette Buenos Airesista. Suomen talven\ntäytyy tuntua hirveältä. Siksi minä olen tehnyt voitavani saadakseni\nteidät hetkiseksi unohtamaan lumen ja pakkasen.\n\nMies kumarsi. Ilmeisesti, hän tuumi, tarkoitus on, että unohtaisin yhtä\nja toista muutakin.\n\nHuoneen sisustus oli naisellisen sirosteleva, pääväreinään vaalean\nvihreä ja vaalean punainen. Pitkät, käsin valetut kynttilät lampeteissa\nja lattialla seisovassa seitsenhaaraisessa kandelaaberissa loivat\npehmeän valaistuksen. Useissa maljakoissa oli kukkia, tulppaaneja ja\nneilikoita. Voileipäpöytä oli katettu kahdelle muutamin valikoiduin\nherkuin.\n\nSivuuttaessaan matalan kirjahyllyn Rauta pani merkille, että siinä oli\neräitä maailman kirjallisuuden helmiä. Mikä illan emäntä muuten olikin,\nniin makua hänellä näytti olevan.\n\nMies silmäsi epäluuloisesti sirojalkaista tuolia, joka oli pöydän\nääressä. Nainen naurahti.\n\n— Asettukaa sohvaan, mr Hilton. Se ainakin kestää teidän painonne.\n\nRauta noudatti kehoitusta.\n\nPöydällä olevaan pulloon viitaten Irene virkahti:\n\n— Vaivautuisitteko avaamaan tuon? Minulla on tapana juoda lasi tokaijia\nennen ateriaa.\n\nMies tarkasti, että pullo oli avaamaton. Vasta sitten hän veti korkin\nulos ja täytti lasit.\n\n— Ystävyydellemme! nainen virkahti lämpimästi hymyillen.\n\nLaskiessaan lasinsa takaisin pöydälle Rauta kiitti:\n\n— Erinomaista viiniä. Väärentämätöntä unkarilaista, luulisin.\n\n— Varmasti! Odotitteko jotakin muuta, mr Hilton?\n\nMies jätti kysymyksen vastaamatta. Hänestä oli turha sanoa\nvalmistautuneensa siihen, että kaikki tässä kohtauksessa oli\nväärennettyä.\n\n— Sikareita ja savukkeita on kätenne ulottuvilla tupakkapöydällä, Irene\nhuomautti pyöritellen sormissaan pitkää helmiäisimukettaan.\n\nRauta ojensi häntä kohden hopeista koristelipasta, jossa oli\nmonipuolinen valikoima ulkolaisia savukkeita. Tarjotessaan tulta\nhän tutki naisen kasvoja. Ne olivat aivan läheltäkin katsottuina\nharvinaisen kauniit. Ainoastaan muutamat silmäkulmissa olevat hienoiset\nvaot juorusivat, että hehkein nuoruus oli jäänyt taakse.\n\nKaivaessaan taskustaan »Camelin» ja sytyttäessään sen mies mietti, ketä\nvarten sormusnainen oli mahtanut pyytää komisario Tahvolalta »lunta».\nOli ilmeistä, ettei hän itse ollut sortunut kokaiinin orjaksi. Hänen\nvirheettömässä ihossaan ei näkynyt jälkeäkään siitä velttoudesta, mikä\non ominainen sen myrkyn käyttäjille.\n\n— Eilinen keskustelumme katkesi alkuunsa, Irene lausui matalasti. — Se\noli kiusallista. Miten te selvisitte, mr Hilton?\n\n— Jouduin viettämään muutamia tunteja tämän kaupungin vetoisella\npääpoliisiasemalla, siinä kaikki. Mutta minne te katositte, miss Kere?\nValot sammuivat, ja pimeys kantoi teidät pois, niinkö?\n\nIrene naurahti.\n\n— Aivan niin runollisesti se ei käynyt. Erään ystäväni jäljessä jouduin\nsukkasillani juoksemaan toisia portaita alas kolmen kerroksen mitan.\nKun vielä mainitsen, että jouduin piileksimään vieraassa huoneistossa\naamuun asti, käsittänette, miten vähän kadehdittava minun osani oli.\n\nRauta pidättäytyi kysymästä, kuka tuo ystävä oli ollut. Ulkolaista\nmerimiestä se seikka ei saattanut kiinnostaa. Olisi ollut vaarallista\nherättää sormusnaisessa epäluuloja tässä vaiheessa. Sitä paitsi tämä\noli jo tullut antaneeksi hänelle erään tärkeän tiedon. He olivat olleet\nviisikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Irenen kuvauksesta\npäätellen huoneisto, jossa hän oli yön viettänyt, oli saman talon\ntoisessa kerroksessa.\n\nNainen maisteli tokaijiaan. Sitten sydämellinen hymy häipyi huulilta.\nPitkät silmäripset eivät voineet peittää silmiin noussutta kylmää\nilmettä.\n\n— Jatkammeko nyt eilen katkennutta keskusteluamme, mr Hilton?\n\nMies kumarsi.\n\n— Missä me olimmekaan? Irene kysäisi.\n\n— Teidän piti ilmoittaa minulle tunnussana.\n\n— ... joka todistaa, että minä edustan papereiden oikeaa vastaan\nottajaa, nainen täydensi. Hän kumartui niin lähelle vastapäätäistujaa,\nettä tämä tunsi »Chypren» tuoksun kasvoillaan, ja kuiskasi: — Don\nCarlos. Oletteko nyt tyytyväinen?\n\nRauta viivytteli vastaustaan. Se ei kuitenkaan näyttänyt tekevän mitään\nvaikutusta Ireneen. Hän on varma asiastaan, mies päätteli.\n\n— Minun käskettiin jättää paperit johtajalle itselleen, hän virkahti\nviimein.\n\nNaisen silmät eivät rävähtäneet, kun hän sinkosi vastaan:\n\n— Niinpä minä olen johtaja! Vai kuvitteletteko te, mr Hilton, ettei\nnainen pystyisi hoitamaan tällaisia asioita paremminkin kuin mies?\n\n— Tekö tapoitte Guy Cornplowin?\n\nOdottamaton kysymys sai Irenen vavahtamaan. Valkoiselle otsalle\nilmestyi tuskaisia ryppyjä. Tuon teon muisto piinaa häntä vieläkin,\nRauta totesi.\n\n— Miksi sitä kysytte, mr Hilton? Minulle ilmoitettiin, ettei mr\nCornplow, petturi, ollut teidän ystävänne, päinvastoin. Olitte sanonut\nolevanne valmis maksamaan hänestä vaikka tapporahan.\n\nMies hymähti.\n\n— Miten voin maksaa sen, ellen tiedä, ketä minun on kiittäminen siitä,\nettä maailma vapautui hänestä?\n\nNainen joi lasinsa tyhjäksi. Sitten hän virkkoi käheästi:\n\n— Hän kuoli tässä huoneistossa.\n\nRauta puri hampaansa yhteen. Hieno pikku kaksio oli siis ollut kahden\nkatalan murhan näyttämönä. Jo tähän mennessä! hän lisäsi mielessään.\n\nHän ei ollut vielä päättänyt, miten jatkaisi keskustelua, kun hiljainen\nrisahdus kantautui hänen korviinsa.\n\n— Miss Kere, hän sanoi tuikeasti, joku kuuntelee meitä!\n\nIrene vaikutti vilpittömän hämmästyneeltä. Hän kohottautui puoliksi,\nmutta istahti sitten paikoilleen.\n\n— Mahdotonta! hän huudahti. — Me olemme täällä kahden.\n\nRauta oli kuitenkin varma asiastaan. Hän meni viereiseen huoneeseen\nvievälle ovelle ja avasi sen. Hän löysi seinäkatkaisijan, ja\nseuraajassa hetkessä huone kylpi kirkkaassa sähkövalossa. Raskaalla\nsilkillä peitetty matala vuode, joka oli yhtä leveä kuin pitkä,\nvei melkein puolet lattia-alasta. Vastapäisen pukeutumispöydän\nmoniosaisessa peilissä Rauta näki vilaukselta itsensä.\n\nHuone oli tyhjä. Siekailematta hän astui ovelle, jonka arvasi johtavan\nkylpyhuoneeseen. Riuhtaistuaan sen selälleen hän totesi äskeisen\noppaansa kyyristelevän nurkassa.\n\n— Tulkaa ulos!\n\nSurkean kumarana nuhruinen partaniekka luopui piilostaan. Nähdessään\nkoholla olevan ison nyrkin ja harmaiden silmien armottoman ilmeen hän\nparahti:\n\n— Älkää lyökö! Minä tein vain sen, mitä Ristilukki käski!\n\nRauta tarttui äijää niskasta ja vei hänet eteiseen.\n\n— Sanokaa terveisiä Ristilukille, että jos hän yrittää vielä jotakin\nsamanlaista, niin minä lennän papereineni Pariisiin. Niille löytyy\nkyllä ostajia.\n\nMelakoski nyökkäsi innokkaasti ja livahti ovesta porraskäytävään.\n\nRauta havaitsi, että varmuusketjua ei ovessa ollut. Sen mahdollisuuden\nhän oli ottanut etukäteen huomioon ja varustautunut sen mukaisesti.\n\nIrene ilmestyi kynnykselle.\n\n— Mitä kummaa te puuhailette, mr Hilton?\n\nMies jatkoi työtään häiriintymättä.\n\n— Pidän huolen, ettei meitä toistamiseen päästä yllättämään. Teidän\navaimianne näyttää olevan väärissä käsissä.\n\nKun hän palasi arkihuoneeseen, emäntä oli sulkenut oven viereiseen\nhuoneeseen ja istui tyynesti aterioimassa.\n\n— Saatte suoda anteeksi, että minä nälissäni en jaksanut kauempaa\nodottaa, vaan aloitin. Mitä saan tarjota teille, mr Hilton?\n\nRauta oli jäänyt seisomaan sivulle ja tarkkasi naisen hienoa profiilia.\n\n— Kiitos, en halua mitään.\n\nIrene silmäsi häneen hymähtäen:\n\n— Ettehän pelänne, että ruoka olisi myrkytetty?\n\n— Kukapa tietää, mitä aikeita teillä on minuun nähden?\n\nNainen jatkoi syöntiään levollisesti.\n\n— Siksikö te, mr Hilton, äsken tutkitte niin tarkoin tokaijipullon\nkorkkia?\n\nVai niin, Rauta tuumi, hän huomasi siis senkin. Ääneen hän sanoi:\n\n— Alan ymmärtää, miten Guy Cornplow kuoli.\n\nIrene vilkaisi häneen kysyvästi.\n\n— Te syötitte tai juotitte hänelle jotakin. Sitten tuo äskeinen lurjus\nampui tajuttoman miehen. Ilmankos apurinne autossa kehui minulle, että\ntarvitaan myös likaisia käsiä, jotka suorittavat sontaiset työt.\n\nNainen nosti torjuen kätensä.\n\n— Miten säädytöntä puhetta! Mutta minä en jaksa ymmärtää, miksi mr\nCornplowin kuolema kiinnostaa teitä noin suuresti. Ettehän te ole\npetturi?\n\nRauta pakottautui rauhalliseksi ja istahti sohvan nurkkaukseen.\n\n— Teidän saamiinne määräyksiin saattaa silti kuulua tainnuttaa minut,\njotta voidaan tutkia, ovatko paperit ehkä taskussani.\n\n— Miksi?\n\n— Päästäksenne maksamasta niistä.\n\nIrene hymyili huvittuneena.\n\n— Ovatko ne nyt taskussanne, mr Hilton?\n\n— Eivät.\n\n— Niin minäkin uskon, nainen virkahti. — Sitä paitsi, mr Hilton, minä\nen ota vastaan määräyksiä keneltäkään. Minä annan niitä!\n\n— Rujo äijä, jonka äsken yllätin kuuntelemassa keskusteluamme, sanoi\nnoudattaneensa vain Ristilukin käskyä, mies huomautti kylmästi.\n\nEmäntä hermostui. Hän työnsi lautasen luotaan ja mietti tuokion. Sitten\nhän lausui:\n\n— Todellakin, nyt muistan! Minä käskin hänen palata tänne. Ettekö usko?\nMinä... minä... halusin hänet turvakseni, jos te osoittautuisitte\nraakalaiseksi.\n\nKun vieras hymyili leveästi hänen selitykselleen, hän huudahti\nkiivaasti:\n\n— Minä olen Ristilukki!\n\nRauta nauroi. Hän teki laajan kädenliikkeen ja ivaili:\n\n— Hienon seitin olette kutonutkin ympärillenne, miss Kere. Mutta\nvähempikin lämpö olisi riittänyt kuin tällainen tropiikin helle.\n\nIrenen suuret, ruskeat silmät tähysivät tutkivina häneen. Äkisti niiden\nkatse kävi jälleen pehmeäksi. Huulet kaartuivat sydämelliseen hymyyn\npaljastaen helminä hohtavan hammasrivin.\n\n— Tosiaan, täällä on kuuma. Riisukaa toki paksu takkinne. Se sopii\nparemmin pakkaseen kuin tänne.\n\nMies esteli. Mutta huolehtivaiseksi muuttunut emäntä ei antanut periksi\nennen kuin sai autetuksi merimiestakin vieraansa yltä.\n\nLaskiessaan sen sivulla olevan tuolin selustalle hän hymähti:\n\n— Jätän teidät hetkeksi, jotta voitte tarkastaa, ettei taskuihin vain\njäänyt jotakin kallisarvoista, jonka minä saattaisin sitten varastaa.\n\nKevyin askelin hän poistui viereiseen huoneeseen.\n\nRauta jäi istumaan paikoilleen. Minä tulin auttaneeksi häntä, hän\ntuumi, siirtymään toiseen näytökseen, joka aikoinaan hämäsi komisario\nTahvolan. Mutta kirotun kuuma täällä onkin! hän puolustautui.\n\nHän ei hämmästynyt lainkaan, kun emäntä palasi. Viileästi hän totesi,\nettä joukkion »valtiatar» oli omaa luokkaansa. Hopealangoin kirjailtu\nmusta aamutakki, joka ulottui pehmeihin tohveleihin asti, sai naisen\nnäyttämään entistä hoikemmalta ja houkuttelevammalta.\n\nIrene pysähtyi kandelaaberin luo. Kauniit, ruskeat silmät katsoivat\nmieheen hellittämättä, kun hän puhalsi kynttilän toisensa jälkeen\nsammuksiin. Sitten hän tuli pöydän ohitse ja painautui miehen syliin.\n\n— Rakkaani... hän henkäisi intohimoisesti.\n\nAvarat hihat valahtivat alas, kun hoikat käsivarret kiertyivät miehen\nkaulan ympärille.\n\nRaudan mieleen nousivat Melakosken sanat: »Sillä naisella on piru\nnahoissaan.» Tuntui tosiaan siltä, että notkea keho paloi ja poltti\nväristessään hänen sylissään. Paljas olkapää hohti lampettien valossa\nhäikäisevän valkeana. Puoliavoimet huulet etsivät miehen suuta valmiina\nhukuttavaan suudelmaan.\n\nKyllä hän osaa, mies arvioi kylmäverisesti.\n\nSamassa puhelin eteisessä pärähti soimaan.\n\nIrene vavahti, ja suuret, ruskeat silmät avautuivat pelästyneinä.\n\nUusi soitto sai hänet hypähtämään pystyyn.\n\n— Odottakaa täällä, hän kuiskasi kietaisten aamutakin tiukasti\nympärilleen.\n\nRauta harppoi hänen jäljessään ovelle.\n\nNainen käännähti kynnyksellä häneen. Äskeinen hellyys oli tyyten\nkarissut hänestä, eikä hän yrittänyt salata harmistumistaan. Leimuavin\nsilmin hän huudahti:\n\n— Mitä kummaa aiotte, mr Hilton? Kuvitteletteko minun sallivan teidän\nkontrolloida keskustelujani?\n\nMies nyökkäsi.\n\n— En edes kysy, sallitteko, miss Kere. Tässä huoneistossa on tapahtunut\nsellaista, mikä pakottaa minut huolehtimaan turvallisuudestani.\n\nIrene nosti kätensä työntääkseen hänet pois. Rauta tarttui siihen ja\nsuuteli nyrkkiin puristunutta kämmentä.\n\nPuhelin soi jälleen.\n\n— Olette hurmaava ollessanne noin raivoissanne, miss Kere.\n\nSeuraavassa hetkessä mies oli eteisessä ja nosti kuulotorven.\n\nKuten hän oli odottanutkin, »Ristilukin» alkusoinnut kuuluivat\npuhelimesta. Sitten kiukkuinen miehen ääni puuskahti ruotsiksi:\n\n— Mitä helvettiä ajattelet, Irene, antaessasi minun näin odottaa?\n\nNainen tempasi kiivaasti kuulotorven Raudalta. Tämä antoi sen tapahtua.\nHän oli puolestaan kuullut kyllin. Vastaisen varalle hän tiesi nyt,\nmillainen ääni murhaajajoukkion johtajalla oli.\n\nIrene ponnisteli epätoivoisesti saavuttaakseen tasapainonsa. Vain kaksi\nkertaa hän puuttui puheeseen. Toisella kerralla hän lyhyesti kielsi,\ntoisella taas virkkoi:\n\n— Pidän siitä huolen, tietysti.\n\nSiihen keskustelu päättyi.\n\nKun he palasivat arkihuoneeseen, nainen sähähti:\n\n— Olette raakimus, mr Hilton!\n\nRauta naurahti.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, miss Kere. En mitenkään jaksanut vastustaa\nkiusausta päästä toteamaan ihmeen tapahtuvan.\n\nKulmat kurtussa Irene kysäisi:\n\n— Ihmeen?\n\n— Niin. Sen, miten te lähetätte puhelinmääräyksiä itsellenne. Tehän\nsanoitte hetki sitten, ettette ota vastaan käskyjä keneltäkään, vaan\nitse annatte niitä. Sallinette minun sanoa, että teidän toinen,\nmääräyksiä jakeleva minänne oli minulle pettymys. Sorahtava ääni ja\nkirouksin höystetty puhetapa.\n\nNainen kohautti hermostuneesti olkapäitään. Hän meni ikkunan luo ja\nveti raskaat verhot sivuun.\n\n— Onko tuo merkki joillekin liittolaisillenne siitä, että olette avun\ntarpeessa? mies tiedusti ivallisesti.\n\nIrene pyörsi häneen tulistuneena.\n\n— Ei! hän kivahti. — Tahdoin vain nähdä vilauksen tähtitaivaasta. Olen\nperin juurin kyllästynyt teidän itserakkautenne ja omahyväisyytenne\nväikkeisiin.\n\nRauta oli asettunut aikaisemmalle paikalleen sohvan nurkkaukseen ja\nsytyttänyt savukkeen. Tyynesti hän virkahti:\n\n— Hän on kova isäntä, tuo salamyhkäinen Ristilukki.\n\nNainen tarttui tuolin selustaan. Ote oli niin tiukka, että rystyset\nvaalenivat. Mutta se olikin ainoa, mikä ilmaisi noiden hiljaisesti\nlausuttujen sanojen hänessä herättämää mielen kuohua. Kasvojensa ilmeet\nhän hallitsi ihailtavasti.\n\n— Mitä te kuvittelette tietävänne Ristilukista, mr Hilton?\n\n— Tiedän aika paljon, mies vastasi huolettomasti. — Niin paljon,\nettä epäilen jo, kannattaako minun auttaa hänen kaltaistaan konnaa\ntoiveittensa perille.\n\nIrene silmäsi säikähtyneenä ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan.\nSitten hän tuli pöydän luo, kaatoi viiniä lasiinsa ja tyhjensi sen.\n\n— Tarkoitatteko, hän kysyi matalasti, ettette ehkä luovutakaan saalista\nRistilukille?\n\n— Juuri sitä!\n\nRuskeat silmät välähtivät. Loiste sammui kuitenkin samassa. Hän pudisti\nväsyneesti päätään.\n\n— Te olette rohkea mies, mr Hilton. Mutta jättäkää tuollaiset\najatukset. Hän on teitä voimakkaampi. Kukaan ei voi voittaa häntä.\n\nSe kaikui kuin valitus.\n\nTunnelma pikku huoneessa oli täysin muuttunut. Puhelinsoitto oli\nvaikuttanut Ireneen järkyttävästi. Se oli saanut hänet tyyten\nunohtamaan osansa. Hän ei yrittänyt enää väittää olevansa itse\nRistilukki. Levottomana hän liikehti huoneessa kumartuen järjestämään\nkukkia maljakoissa.\n\nRauta tarkkasi häntä. Hetkisen hän oli odottanut naisen ehdottavan\nhänelle, että he syrjäyttäisivät muun joukkion ja jakaisivat saaliin\nkeskenään. Mutta se oli ilmeisesti väärä epäilys. Kuumeinen katse ei\nkuvastanut ahneutta, vaan alastonta kauhua.\n\nMies virkahti tyynesti:\n\n— Te ette rakasta johtajaanne.\n\n— Rakasta? Häntä! Oh...!\n\nIrenen huudahdus ilmaisi vihaa ja inhoa. Sitten hän kohautti\navuttomasti olkapäitään ja lisäsi hymähtäen:\n\n— Luuletteko kärpäsen rakastavan hämähäkkiä, jonka verkkoon se on\nauttamattomasti sotkeutunut?\n\nRauta päätti uskaltautua etenemään.\n\n— Miss Kere, entä jos yhdessä repisimme tuon verkon?\n\nNainen värähti.\n\n— Minä en tunne teitä, mr Hilton. Enkä käsitä, mitä syytä teillä on\nryhtyä taisteluun Ristilukkia vastaan.\n\nMies nousi. He seisoivat molemmin puolin pöytää ja mittelivät katsein\ntoisiaan.\n\n— Minä olen vain valmis ottamaan vastaan sen verisen haasteen, jonka\nhän on heittänyt minulle vasten kasvoja, Rauta sanoi. — Muistatteko sen\npikku tytön, joka eilen oli oppaanani?\n\nIrene nyökkäsi vaieten.\n\n— Hän oli ystävällinen tyttönen, joka ei ollut tehnyt kenellekään\npahaa. Ei mitään pahaa, ellei siksi lueta sitä, että hän oli minun\nseurassani. Ja kuitenkin teidän salakavala johtajanne julmasti ja\ntarkoituksettomasti murhautti hänet tänä aamuna.\n\n— Murhautti?\n\n— Niin, arsenikilla!\n\nIrene vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä.\n\n— Eivätkö nämä kauheudet lopu milloinkaan? hän valitti.\n\nMies virkahti armottomasti:\n\n— Eivät. Ylihuomenna on teidän vuoronne, miss Kere. Nainen vilkaisi\nhämmästyneenä ja epäluuloisena häneen.\n\n— Minun vuoroni?\n\n— Niin, vuoro kuolla.\n\nIrene hypähti pystyyn. Kimeästi hän huusi:\n\n— Te... te... julmuri! Yritätte säikyttää minua saadaksenne minut\nliittymään...\n\nRauta kysäisi viileästi:\n\n— Liittymään mihin?\n\n— Joihinkin hämäriin puuhiinne! Mistä minä tiedän, kuka te olette ja\nmihin pyritte! Sen vain tiedän, että umpimähkäisin puhein koetatte\npaloitella minua.\n\n— Umpimähkäisin puhein, niinkö? Päätelkää itse, miss Kere. Minulle\non ilmoitettu, että Ristilukki on lopullisesti kyllästynyt teihin.\nTe olette kuvitellut voivanne pelastua, jos saatte Buenos Airesista\nlähetetyt paperit haltuunne. Mutta se on turha toivo. Ristilukki on\njo tuominnut teidät. Teille on annettu määräys matkustaa ylihuomenna\npäiväpikajunalla Tampereelle.\n\nVärittömin kasvoin ja vavisten nainen oli kuunnellut tyynesti\nlausuttuja sanoja. Hän perääntyi pöydän luota tuijottaen hellittämättä\nmieheen.\n\n— Te tiedätte siis tuon matkamääräyksenkin, hän kuiskasi käheästi. —\nKuka te olette? Kuka!\n\nRauta jätti kysymyksen vastaamatta. Säälimättömästi hän jyräytti:\n\n— Te ette milloinkaan ole saavuttava Tamperetta. Teidät heitetään\njunasta. Se on Ristilukin käsky.\n\nParahtaen Irene heittäytyi seinustalla olevalle matalalle leposohvalle\npitkäkseen. Rajut nyyhkytykset vavisuttivat hentoa kehoa.\n\n— Ei, ei! hän vaikeroi. — Minä palaan sinne, mistä tulin. En halua\nmitään muuta kuin päästä eroon kaikesta tästä hirveästä!\n\nRauta tuli hänen luokseen ja istahti leposohvan laidalle.\n\n— Te ette voi päästä eroon, miss Kere. Ristilukki ei salli sitä. Te\ntiedätte hänestä liian paljon.\n\nNainen kohotti pieluksista päätään. Kyyneleiset kasvot vaikuttivat\näkisti vanhentuneilta.\n\n— Liian paljon? hän kuiskasi. — Minä en tiedä juuri mitään. En\nmilloinkaan ole edes nähnyt Ristilukkia. Enkä tiedä, kuka hän on.\n\n— Ette ole milloinkaan nähnyt häntä! mies huudahti epäuskoisena.\n\n— En.\n\n— Antaako hän siis aina määräyksensä puhelimitse teille? Irene nyökkäsi.\n\n— Ensin kuuluvat »Ristilukin» sävelet. Sitten jompi kumpi puhuu.\n\n— Jompi kumpi? Aina ei siis käskyn antaja ole se mies, jonka äänen minä\näsken kuulin?\n\n— Ei. Väliin nainen puhuu.\n\nSe oli uutuus Raudalle. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt miettimään,\nmitä tämä hämmästyttävä tieto saattoi merkitä. Hän käsitti, että\nIrenen järkytys voi mennä pian ohitse ja saman tien häipyä hänen\nvastausvalmiutensa. Niinpä hän kiirehti jatkamaan kyselyjään:\n\n— Puhuvatko he molemmat ruotsia?\n\n— Kyllä.\n\n— Kuka saattoi teidät yhteyteen Ristilukin joukkion kanssa?\n\n— Melakoski.\n\n— Kuka oli se ystävänne, joka opasti teidät eilisiltana turvaan?\n\nIrene säpsähti. Hän silmäsi mieheen epäluuloisesti alta kulmien.\n\n— Miksi sitä kysytte? Hän oli vain eräs ystäväni.\n\n— Ehkä hän oli Ristilukki?\n\nNainen naurahti ilottomasti.\n\n— Yhtä hyvin voisitte uskotella minulle, että Melakoski on Ristilukki!\n\n— Te tunnette varmaan paljon joukkion jäseniä?\n\nIrene terästyi äkisti. Hän työnsi rajusti Raudan luotaan.\n\n— Tietysti! Tietysti minä tunnen! Mutta jos luulette minun antavan\nheidät ilmi, niin erehdytte. Minä en välitä siitä, mitä itse kukin\nheistä on kenties tehnyt. He ovat samanlaisia käsistä ja jaloista\nsidottuja Ristilukin uhreja kuin minäkin. Enkä minä ikinä petä\nkohtalotovereitani!\n\nRauta kuunteli tyynesti hänen rajua purkaustaan. Sitten hän virkahti:\n\n— Sanokaa, oletteko aikaisemmin ollut siinä talossa, jossa me\neilisiltana tapasimme.\n\n— En milloinkaan ennen.\n\n— Mitä määräyksiä Ristilukki äsken puhelimessa antoi teille?\n\n— Hän kysyi, onko teillä paperit mukananne. Minä ilmoitin, ettei teillä\nole. Sitten hän määräsi minut pitämään huolen siitä, että pysytte\ntäällä huomisaamuun asti. Minä lupasin hoitaa sen puolen. Siinä kaikki!\n\nMies hymähti.\n\n— Tosiaan kaikki! Ilmeisesti loistava johtajanne on päättänyt\njalomielisesti suoda minulle vielä muutamia tunteja elonaikaa.\n\nNainen sähähti:\n\n— Se ei liikuta minua! Älkää kiusatko minua enää uteluillanne! Te ette\nvoi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi. Jos hän on kerran\npäättänyt, että minun täytyy kuolla, ei mikään voi pelastaa minua!\n\nNyyhkyttäen hän painoi päänsä pieluksiin.\n\nRauta seisoi leposohvan luona epävarmana katsoen itkevää naista. Tämä\nvilkaisi hetken kuluttua hänen ja huusi kimeästi:\n\n— Menkää pois! Inhoan teitä! Siitä alkaen, kun olin 14-vuotias, olen\ninhonnut miehiä — kaikkia miehiä!\n\nRauta vetäytyi ovelle. Oli turha yrittää jatkaa keskustelua tässä\nvaiheessa.\n\nHän meni eteiseen ja soitti ylietsivä Tahvolalle.\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin yörauha Unioninkadun 39:n tienoilla\nrikkoutui täydellisesti. Poliiseja saapui useissa autoissa. Talo\neristettiin. Porraskäytävät vilisivät virkapukuisia vartijoita. Pikku\nhuoneiston eteiseenkin sijoitettiin kolme vankkarakenteista nuorta\nmiestä.\n\nAstuessaan ylietsivä Tahvolan kera arkihuoneeseen Rauta totesi äskeisen\nemäntänsä käyttäneen myös väliaikaa hyväkseen. Pöytä oli raivattu\ntyhjäksi. Kynttilät oli sammutettu ja sähkövalo sytytetty. Irene istui\npielusten nojassa sohvan nurkkauksessa tyynesti savuketta poltellen.\nKyynelten jäljet oli poistettu kasvoilta, jotka olivat jälleen\nhuolitellun kauniit. Hän tervehti tulijoita ivallisesti hymyillen:\n\n— Alan ymmärtää, _mikä_ te olette, »mr Hilton». Arvaan, että voisin\npuhua teille yhtä hyvin suomea. Mutta miksi vaihtaisimme kieltä? Odotan\nteidän nyt ilmoittavan, että olen pidätetty.\n\n— Ette vielä, miss Kere, Rauta vastasi levollisesti. — Teitä suojellaan\nvain. Kuten sanoin, minä tiedän Ristilukista yhtä ja toista. Myös hänen\nmenettelytavoistaan. Minun vallassani ei ollut estää pikku Lorettan\nmurhaa. Mutta aion pitää huolen siitä, että hänen kuolemansa jää\nRistilukin viimeiseksi verityöksi... Niin syvästi kuin ilmoitittekin\ninhoavanne kaikkia miehiä, toivon teidän suhtautuvan ystävällisesti\nniihin nuoriin konstaapeleihin, joiden tehtävänä on valvoa, ettei\nteille pääse tapahtumaan mitään pahaa. Huomisaamuna minä palaan tänne\njatkamaan keskustelua kanssanne. Hyvää yötä, miss Kere!\n\nNainen nyökkäsi hänelle hymyillen viileästi.\n\nKumartaen herrat poistuivat.\n\nRauta ei halunnut käyttää hissiä. Hän tahtoi varmistua, että vartiointi\noli todella tehokas. Laskeutuessaan portaita hän virkahti ylietsivä\nTahvolalle:\n\n— Minulle on kunnia-asia, ettei Ristilukki saa tuota naisparkaa\nsaaliikseen.\n\nPitkä, vankkarakenteinen ylietsivä hymähti ylimielisesti:\n\n— Tähän taloon se joukkio ei pääse luikertelemalla eikä\njoukkorynnäköllä liioin.\n\nÄkisti Rauta jäykistyi.\n\n— Kuulitteko? Se oli laukaus!\n\nTahvola pudisteli päätään ymmällä.\n\n— Ehkä joku konstaapeli käsitteli varomattomasti pistooliaan.\n\nRauta huitaisi vihaisesti kädellään. Hän kääntyi harppomaan portaita\njälleen ylös.\n\nRajusti hän työnsi ovella tungeksivat poliisit syrjään ja komensi\nkynnykseltä:\n\n— Vetäkää verhot eteen!\n\nNuori konstaapeli, joka oli kumartuneena tutkimassa ikkunassa näkyvää\npientä pyöreää reikää, kiirehti täyttämään käskyn. Sitten hän ryhtyi\nänkyttäen selittämään arkihuoneeseen tulleelle ylietsivälle:\n\n— Minä sanoin rouvalle, ettei ole hyvä mennä ikkunan ääreen.\nVarsinkaan, kun verhot eivät olleet edessä. Mutta hän nauroi vain ja\nilmoitti haluavansa nähdä tähtitaivaan. En ymmärrä, mitä hän tarkoitti\nlisäämällä: »vielä kerran nähdä». Sitten laukaus pamahti. En tiedä,\nmistä ammuttiin. Rouva lyyhistyi tuohon.\n\nRauta kumartui Irenen ylitse. Kauniille kasvoille oli jäänyt tyyni,\nmiltei onnellinen hymy. Kuolema oli ollut silmänräpäyksellinen. Luoti\noli lävistänyt rinnan.\n\nTahvola kuului antavan määräyksiä pihan puolella olevien rakennusten\nja lähitalojen yläkerrosten tutkimisesta sala-ampujan tavoittamiseksi.\nRauta kohautti kärsimättömästi hartioitaan. Turhaa vaivaa!\n\nHän oli kuulevinaan jälleen naisen matalan, kaunissointisen äänen\nlausuvan: »Te ette voi suojella minua Ristilukilta. Kukaan ei voi.»\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nMR ELLIOT TURVAUTUU POLIISIIN.\n\n\nPari tuntia myöhemmin nelihenkinen seurue istui poliisikomentajan\nvirkahuoneessa.\n\nPienikokoinen tuomari Puro naputteli sormenpäillään hermostuneesti\ntuolinsa sivunojaa. Vahingoniloinen hymy leikki hänen pyöreinä\nkasvoillaan.\n\nHän oli sattunut olemaan paikalla silloin, kun ylietsivä Tahvola\noli saanut Raudan puhelinilmoituksen. Innostuneena ajojahtiin,\njonka hän oli luullut kohdistuvan Ristilukkiin itseensä, hän oli\nasettanut Tahvolan käytettäviksi suuret voimat. Nolo lopputulos\nsuututti häntä nyt. Samalla hän kuitenkin iloitsi siitä, ettei juttu\nollut hänen käsissään. Kun hän äsken oli puhelimitse ilmoittanut\nylipoliisipäällikölle yön tapahtumista, Matikainen oli ollut\nraivoissaan. Hän oli sanonut tulevansa pääpoliisiasemalle, niin\npian kuin saisi vaatteet ylleen. Hän oli käskenyt Puron huolehtia\nsiitä, että Rauta ja Tahvola odottaisivat häntä siellä. Ilmeisesti\nylipoliisipäällikkökin alkoi vihdoin käsittää, että oli ollut erehdys\njättää taistelu Ristilukkia vastaan harrastelijan hoidettavaksi.\n\nPoliisikomentajan pienten silmien katse pureutui kiukkuisena Rautaan,\njoka oli asettunut mukavaan asentoon nahkanojatuolissa. Hän poltteli\ntyynesti savukettaan ja näytti keskittävän kaiken huomionsa siihen,\nettä sai puhalletuksi virheettömiä renkaita kohti kattoa. Kaiken\ntapahtuneen jälkeen tuollainen kylmäverisyys tuntui Purosta suorastaan\nsäädyttömältä.\n\nRaudasta poliisikomentajan huomio siirtyi tämän vaimoon. Hän\noli istahtanut nahkasohvalle, mahdollisimman lähelle miestään.\nSeelbiisamiturkissaan hän näytti hyvin hienolta ja hennolta.\nSäteileville sinisilmineen ja raikkaine hymyineen hän ärsytti Puroa,\njota harmitti se, että joku saattoi tähän aikaan vuorokautta näyttää\nniin virkeältä.\n\nRouva Rauta oli saapunut pääpoliisiasemalle iltayöstä ilmoittaen\ntoivoneensa tapaavansa siellä miehensä. He eivät kuulemma olleet\nnähneet toisiaan useaan vuorokauteen, ja rouvalla oli nyt jotakin\ntiedotettavaa Raudalle. Kovin tähdellistä se ei ilmeisesti ollut, koska\nhän nyt tyytyi vain ahmimaan katseillaan kookasta miestään.\n\nPoliisikomentaja rypisti kulmiaan. Hänen mieleensä oli muistunut oma\nromuluinen, matalaääninen vaimonsa. Tämän silmistä oli turha etsiä\nsellaista ihailua ja hellyyttä, joka säteili rouva Raudasta ja herätti\nsivullisessa kateellisia ajatuksia. Kyllä joiden kuiden kelpasi!\n\nPuro kohautti hartioitaan ja suuntasi katseensa oven suussa\nseisovaan Tahvolaan. Ylietsivä vaikutti masentuneelta. Hän siirteli\nhermostuneesti isoja jalkojaan. Poliisikomentaja hymähti. Tahvola\ntietää, hän ajatteli, että kun Matikainen saapuu, kunnian kukko\nei laula hänelle eikä Raudalle. Sitten Puron mieliala jälleen\näkisti laski. Hänen mieleensä oli muistunut, että hän itse oli\nylipoliisipäälliköltä pyytänyt Cornplowin murhan tutkimusten uskomista\nnuoremman Tahvolan käsiin. Niinpä hän saisi kai osansa epäonnistumisten\naiheuttamista moitteista. Kirotun tympeä ja ikävä tilanne!\n\nPäästäkseen irti apeista mietteistään poliisikomentaja käännähti\nkarskisti ylietsivään:\n\n— No, Tahvola! Sala-ampujaa ei siis löydetty?\n\nPuna lehahti nuoren miehen tummille kasvoille.\n\n— Ei, herra komentaja. Oli mahdotonta päästä selville, mistä ikkunasta\noli ammuttu. Murhaaja on ollut hyvä ampuja. Sitä paitsi hänellä on\nsaattanut olla kiikarikivääri.\n\nTuomari Puro hymyili ivallisesti.\n\n— Ristilukin miehet tuntuvat menestyvän kaikessa, hän sanoi. — Yhtä\npoikkeuksetta kuin meidän puolellamme epäonnistutaan kerta kerran\njälkeen. Nyt tekin, Rauta, voitte pesettää mustan värin tukastanne\nja luopua naamiohuveistanne. Teidän on turha jatkaa, sen jälkeen kun\nmurhaajajoukkio tietää teidän hälyttäneen poliisit paikalle.\n\nRauta kohottautui veltosta asennostaan sen verran, että ulottui\npainamaan savukkeensa tuhkakupin laitaa vastaan sammuksiin.\n\n— Erehdys, hän virkahti tyynesti. — Sitä roistot eivät tiedä.\n\nPoliisikomentaja suuntasi häneen äkäisen katseen.\n\n— Eivätkö?\n\n— Eivät. Ristilukin apurit ovat saattaneet koko illan tähyillä, mitä\nmiss Keren huoneistossa tapahtui. Kenties he totesivat senkin, että\nminä menin yksin eteiseen. Mutta suljetun oven lävitse he eivät voineet\nnähdä minun käyttävän puhelinta. Poliisien tulosta he tiedostivat\narvattavasti johtajalleen, ja tämä antoi määräyksen miss Keren\nvaientamisesta. Siinä koko juttu.\n\nPuro huomautti purevasti:\n\n— Tuon naisen kuolema ei tunnu surettavan teitä. Raudan kulmakarvat\nvetäytyivät kokoon.\n\n— Päinvastoin. Se sattui minuun sangen kipeästi. Mutta ilmeisesti miss\nKere tiesi, mikä häntä odotti, kun hän astui ikkunan ääreen. Hän oli\nkuullut Ristilukin tuominneen hänet kuolemaan ja piti parempana valita\nnopeimman ja tuskattomimman tien.\n\nPoliisikomentaja kohautti hermostuneesti hartioitaan ja kysyi\nTahvolalta: — Mitä tuosta naisesta tiedetään? Nimi kuulostaa\nvierasperäiseltä.\n\n— Hänen vanhempansa ovat muuttaneet tänne Suomenlahden takaa, ylietsivä\nvastasi. — Vuosikymmen sitten hän oli kaunotar, jonka suosiosta\nhuomattavissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat miehet kilpailivat\nkiihkeästi. Mutta sittemmin hänen elämänsä kaari on laskenut huimaavaa\nvauhtia. Sanotaan, että hän oli tasapainoton ja liian ahne — kaikelle.\nMonien myrskyisten ja kirjavien vaiheiden jälkeen hän päätyi\nrakastajattareksi romukauppias Melakoskelle, joka saattoi hänet sitten\nyhteyteen Ristilukin joukkion kanssa.\n\nPuro hieroi käsiään kuin olisi halunnut pestä niitä.\n\n— Surkeaa, surkeaa, hän mutisi. Hän näytti syventyvän miettimään tuota\nsurkeutta. Sitten hän äkisti kysäisi: — Yritättekö vielä jatkaa, Rauta?\n\nPuhuteltu kaivoi taskustaan uuden savukkeen ja sytytti sen pitämättä\nkiirettä vastaamisella. Lopulta hän sentään hymähti:\n\n— Tietysti.\n\nPoliisikomentajan ohuet huulet puristuivat tiukasti yhteen. Hän piti\nkuitenkin parhaana olla jatkamatta keskustelua ja ryhtyi tarkkaamaan\nkellonsa sekuntiviisarin kulkua. Ylipoliisipäällikkö opettaa kyllä\ntuon amatöörin luopumaan ylimielisestä asenteestaan, hän ajatteli\nkostonhimoisesti.\n\nInkeri virkahti hiljaisesti:\n\n— Kaarlo, viitsitkö vilkaista tätä?\n\nHän oli ottanut käsilaukustaan ohuen vihkosen ja ojensi sen miehelleen.\n\nRauta kohentautui heti.\n\n— Mikä se on?\n\n— Irja Laantilan runokokoelma. Muistathan, että kotona pistäytyessäsi\nsanoit haluavasi tietää kaiken mahdollisen jokaisesta, joka esiintyy\ntämän jutun vaiheilla. Joku on viime syksynä ostanut koko painoksen\n»Korpin lauluja» pois kirjamarkkinoilta. Sen vuoksi minun ei ollut\nniinkään helppoa saada tätä vihkosta käsiini.\n\nTuomari Puronkin mielenkiinto oli havahtunut.\n\n— Neiti Laantilastako te puhutte? Hänhän on rouva Matikaisen serkku!\nMitä kummaa te hänestä?\n\nInkeri hymyili hänelle herttaisesti.\n\n— Esteettistä kiinnostusta vain, hän selitti. — Minä en ihmettele sitä,\nettä Irja Laantilan kertoman mukaan hänen äitinsä itki, kun tyttären\nrunokokoelma aikoinaan ilmestyi. Yhdyn rouva Matikaisen arviointiin,\nettä nuoren tytön kirjoittamiksi runot ovat oudon alastomia.\n\nRauta oli selaillut vihkosta, jossa monet kohdat olivat punakynällä\nmerkittyjä. Loppuun päästyään hän heitti sen pöydälle.\n\n— Kokoelman nimi on osuva, hän virkahti. — Kuin korppi kirjoittaja\nrepii hajalle kaikkinaista raadollisuutta, omaansa ja muiden. Kylmästi\nja herkutellen. Aivan toisenlaisia säveleitä hän soitteli, kun me\nviimeksi vietimme iltaa yhdessä.\n\nInkeri hymähti:\n\n— Hän ei ole mikään tyhmä tyttö. Vuodet ovat opettaneet hänelle, ettei\nkorpista pidetä. Siksi hän on vaihtanut höyheniä.\n\nPoliisikomentaja hermostui.\n\n— Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte! hän kiukutteli. — Te\njaarittelette jostakin runokokoelmasta, jonka neiti Laantila on joskus\nidioottimaisuuksissaan julkaissut. Missä tuo nuori nainen nyt on?\n\n— Tiettävästi Ruotsissa, Rauta vastasi tyynesti.\n\nInkeri virkkoi miehelleen:\n\n— Minä sähkötin sinun tukholmalaiselle lehtimiesystävällesi ja\npyysin häneltä tietoja Irja Laantilan ja hänen skoonelaisjohtajansa\ntarinan kehittymisestä. Eilisiltana sain vastauksen. Kolme päivää\nsitten johtaja Gustavsson on Tukholmassa pidätetty katteettoman šekin\nvuoksi. Suomalaisnainen, jonka korkeiden vaatimusten tyydyttämiseksi\nskoonelainen oli lopulta ylittänyt taloudelliset mahdollisuutensa, oli\nsamana päivänä kadonnut hotelli Strandista.\n\nRaudan mieleen palautui, miten hän oli jättäessään noiden kahden\nseuran varoittanut Irja Laantilaa huomauttaen, että peli voi käydä\nvaaralliseksi. Tyttö oli silloin hymyillen vastannut: »Ei ainakaan\nminulle. Tämän pelin minä osaan.» Ilmeisesti hän oli osannutkin.\nParemmin kuin hän, Rauta, oli aavistanutkaan. Niin hyvin, että se oli\nmuodostunut johtaja Gustafssonille kohtalokkaaksi.\n\nInkeri tavoitti miehensä katseen.\n\n— Korpin uhri, hän sanoi hiljaa.\n\nPuro kysäisi kiukkuisesta\n\n— Onko tuolla skoonelaisella — Karlssonilla tai Janssonilla tai mikä\nhänen nimensä on — jotakin tekemistä Cornplowin murhajutun kanssa?\n\n— Ei vähintäkään, Rauta hymähti.\n\n— Mitä hittoa te sitten höpisette hänestä! poliisikomentaja sähisi. —\nKai tässä on tärkeämpää miettimistä kuin jonkun eksentrisen tyttölapsen\nrakkausseikkaiiut!\n\nRauta ei piitannut hänen äkäilystään, vaan tiedusteli vaimoltaan:\n\n— Tiedätkö hänen kotimaisista seikkailuistaan?\n\n— Vain vähän. Ystäväpiirissään hän on kehunut piakkoin pudistavansa\nSuomen lumet jaloistaan ja siirtyvänsä Englantiin.\n\n— Englantiin? Onko hänellä nykyisin englantilainen sulhanen? Osaapa hän\nlemmenleikeissään huomioida muuttuneet yleismaailmalliset suhdanteet.\n\nInkeri kohautti olkapäitään.\n\n— En tiedä mitään varmaa. Ilmeisesti hän ei ole kenellekään\nsukulaiselleen eikä ystävätärelleen esittänyt englantilaista\nvalloitustaan.\n\nPuro hymähti avoimen halveksivasti:\n\n— Että te viitsittekin kuunnella tuollaisia naisten typeriä,\nmerkityksettömiä juoruja, Rauta! Alan ymmärtää, miksi ette pääse\njutussanne eteen päin.\n\nPuhuteltu ei vaivautunut vastaamaan. Hän virkahti ylietsivälle, joka\noli ihmeissään ja kiusaantuneena seurannut keskustelua:\n\n— Te voitte kai hankkia minulle luettelon Satamakadun talon asukkaista.\nB-portaan huoneistot kiinnostavat minua erikoisesti.\n\nTahvola huokasi helpotuksesta.\n\n— Saatte luettelon tuossa tuokiossa, hän selitti innokkaasti. — Menen\nheti hoitamaan asian.\n\nKun hän oli sulkenut oven jälkeensä, poliisikomentaja murahti:\n\n— Poika oli onnellinen päästessään livahtamaan ennen\nylipoliisipäällikön tuloa. No, kyllä hän perästä päin saa kuulla\nkunniansa.\n\nInkerin silmissä välähti taistelunhaluisesti. Mutta ennen kuin hän\nehti mitään sanoa, Rauta laski kätensä hänen käsivarrelleen ja pudisti\nvaroittavasti päätään.\n\nRaskas, vihamielinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen.\n\nKun tanakka, lyhyenläntä ylipoliisipäällikkö ilmestyi ovelle, Puro\nhypähti ketterästi pystyyn.\n\n— Huomenta, Matikainen! Olen pahoillani, että jouduin hälyttämään sinut\njalkeille tällaiseen tavattomaan aikaan. Varsinkin, kun täällä ei ole\nmuuta tehtävissä kuin todeta suuren salapoliisimme päätyneen umpikujaan.\n\nEsimiehen nelikulmaisten kasvojen ilme toimeni. Hän vastasi kylmästi;\n\n— Huomaan sen ilahduttavan sinua, Puro. Kummallista kyllä. Minun täytyy\nsanoa...\n\nLause jäi kesken. Hän oli huomannut Inkerin ja kiirehti kohteliaasti\nkättelemään häntä.\n\n— Te täällä, rouva Rauta! Sepä oli mieluisa yllätys. Teidän kirkkaat\nsilmänne saavat minut häpeämään sitä vastahakoisuutta, millä minä äsken\nlämpimän vuoteeni jätin.\n\nInkeri soi hänelle säteilevän hymyn.\n\n— Minä en ole tänä yönä ehtinyt lainkaan vuoteeseen. Ja siihen olette\nsyypää te, tuomari.\n\n— Minä?\n\n— Niin, te houkuttelitte mieheni mukaan Ristilukin juttuun. Saadakseni\nnyt edes vilaukselta nähdä hänet minun on ollut pakko tuntikausia\nodotella häntä täällä. Hänellä ei ole aikaa käydä kotona, koska hänen\non seurusteltava toinen toistaan kauniimpien seikkailijattarien kanssa.\n\nPoliisikomentaja hymähti purevasti:\n\n— ... jotka puolestaan saavat maksaa sen ilon hengellään. Toinen\ntoisensa jälkeen!\n\nYlipoliisipäällikkö kääntyi katsomaan otsa rypyssä häntä. Sitten hän\nvirkahti asiallisesti:\n\n— Kuulin, että Ristilukki on lisännyt tiliään neljännellä murhalla.\nKertokaa te, Rauta.\n\nHän kuunteli selostusta keskeyttämättä kertaakaan. Mitään kysymyksiä\nhän ei liioin esittänyt. Kun Rauta oli lopettanut, hän sanoi:\n\n— En ymmärrä, miksi sinä, Puro, väitit jutussa päädytyn umpikujaan.\nNyt tiedetään, kuka murhasi perämies Cornplowin, ja se on melkoinen\nedistysaskel. Tuon romukauppias Melakosken tavoittaminen ei voi tuottaa\nvoittamattomia vaikeuksia, vaikka hän yrittäisikin piiloittautua.\n\n— Ei, Rauta myönsi. — Mutta asiain tässä vaiheessa hänen pidättämisensä\nolisi erehdys.\n\nPoliisikomentaja oli tyytymätön siihen tapaan, millä hänen esimiehensä\nsuhtautui asiaan. Hän oli toivonut Matikaisen vihdoinkin älyävän, että\noli aika palauttaa jutun tutkiminen ammattimiehille. Katkerasti hän\npisti väliin:\n\n— Aiotteko odottaa, kunnes Ristilukki murhauttaa hänetkin?\n\nYlipoliisipäällikkö kuohahti. Hänen nyrkkinsä pamahti pöytään.\n\n— Hiljaa, Puro! Ellet jaksa niellä ilkeyksiäsi, sinun on paras poistua.\n\nNuhdeltu karahti tulipunaiseksi ja nousi. Hän silmäsi Inkeriin,\njoka hienotunteisesti käänsi katseensa toisaanne. Poliisikomentaja\nkumarsi jäykästi herroille ja marssi kaikuvin askelin paukauttaen oven\nperässään kiinni.\n\nMatikainen kohautti hartioitaan.\n\n— Suokaa tämä kiusallinen välikohtaus anteeksi, rouva Rauta, hän pyysi.\n— Minä en olisi tietenkään saanut kiivastua. Mutta joskus Puro käy\nliiaksi hermoilleni.\n\nKääntyen Rautaan hän jatkoi:\n\n— Teidän mielestänne Melakoskea ei olisi siis vielä pidätettävä?\n\n— Ei. Hän on pikku tekijä Ristilukin rinnalla. Jos mielimme saada\nviimeksi mainitun käsiimme, meidän on annettava joukkiolle se käsitys,\netteivät viranomaiset ole lainkaan selvillä käynnissä olevasta pelistä.\n\nYlipoliisipäällikkö näytti olevan kahden vaiheilla. Otsa rypyssä hän\nmietti. Viimein hän virkahti:\n\n— Te johdatte tutkimuksia. Niinpä te saatte päättää, mitä on tehtävä ja\nmilloin. Aiotteko vielä palata laivalle?\n\n— Kyllä, Rauta vastasi. — Siellä taitavat jo ihmetellä, minne olen\nkadonnut.\n\nOveen koputettiin. Ylietsivä Tahvola tuli huoneeseen. Hän ojensi\npaperin Raudalle.\n\n— Tässä on haluamanne luettelo, tuomari. Sitä paitsi tuolla ulkona on\nkaksi...\n\nHän epäröi hetken, ennen kuin jatkoi:\n\n— ... kaksi herrasmiestä, jotka hakevat mr Hiltonia. Toinen heistä,\n»James Brownin» kapteeni, ilmoitti lisäksi tahtovansa puhutella\nkorkeinta mahdollista poliisiupseeria.\n\nMatikainen hymähti.\n\n— Arvasittepa oikein, Rauta. Laivaltanne on lähetetty liikkeelle\nkokonainen pelastusretkikunta etsimään kadonnutta perämiestä. No,\nkorkein poliisiupseeri olen minä. Niinpä käskekää kapteeni sisään.\n\nHetkistä myöhemmin mr Elliotin pyylevä olemus ilmestyi kynnykselle.\nHänen silmänsä verestivät oudosti. Kun Rauta riensi häntä vastaan,\nlihavat kasvot kirkastuivat.\n\n— Siinähän te olette, Bob. Lisäksi kaikki jäsenet tallella. Minä\npelkäsin jo roistojen päässeen nitistämään teidät.\n\nRauta esitteli hänet huoneessa olijoille.\n\nKapteeni tarkasti Inkeriä pitkään. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi.\nLeikkisän murheellisesti hän virkkoi:\n\n— Tähän hetkeen asti minä olen elättänyt mielessäni toivoa, että kun\n»James Brown» kääntää keulansa jälleen länttä kohden, minulla olisi\nedelleen sama neljäs perämies kuin nyt. Mutta nähtyäni teidät, mrs\nRauta, ymmärrän, että se haave ei toteudu.\n\nHän kääntyi ylipoliisipäällikköön.\n\n— Eikä minulla ole mitään iloista asiaa teillekään. Minun on pakko\nturvautua teidän virka-apuunne. Saatte lähettää pari miestänne\nlaivalleni. Siellä esitettiin viime yönä pirullinen, minulle varsin\nnolo näytelmä.\n\n— Mitä ihmettä! Rauta huudahti. — Onko »James Brownilla» tapahtunut\nrikos?\n\nMerikarhu silmäili kiusaantuneena toisesta toiseen. Hän pureskeli\npaksuja huuliaan miettien, miten sanansa asettaisi.\n\n— Rikos? hän toisti. — No jaa, pysytään vain siinä, että se oli\npirullinen näytelmä. Jos mrs Rauta sallisi minun istahtaa ja panna\ntupakaksi, niin minun olisi helpompi kertoa.\n\nSaatuaan luvan hän sijoitti ison ruhonsa nahkanojatuoliin ja sytytti\npitkän, mustan sikarin.\n\n— Minä pyysin teitä, Bob, pitämään minulle peukaloa eilisiltana, hän\naloitti. — Te taisitte kuitenkin unohtaa sen. Muuten minulle ei olisi\nvoinut käydä niin hullusti kuin kävi.\n\nRauta hymähti:\n\n— Te menitte siis Fennian naamiaisiin.\n\nKapteeni nyökkäsi synkkänä.\n\n— Kerroinhan minä teille, Bob, millaisin valoin minä sitouduin siihen,\nhän murisi.\n\n— Tapasitteko siellä jälleen punatukkaisen hurmaajattarenne?\n\n— En tiedä. Tukkaansa ei näyttänyt se neito, joka käsipuoleeni\nkiepsahti. Hänellä oli valkoinen puuteriperuukki päässä, silmillä\nnaamio, poskessa ja leuassa mustat kauneuspilkut ja yllä taivaansininen\nkrinoliini. Yhtä pitkä hän oli kuin Adlonin nauravasilmäinen. Mutta\noliko hän sama vai toinen, sitä en osaa sanoa.\n\n— Puhuiko krinoliininainenkin saksaa? Rauta kysyi.\n\nMr Elliot pudisteli päätään.\n\n— Ei, vaan englantia. Se ei kuitenkaan kovin paljon merkitse, Bob.\nVähän sellaisessa naamiaishumussa puhellaan. Pelkään olleeni aikamoinen\nnarri. Että minulle pitikin sellaista tapahtua, tässä iässä! Taisin\nihan kuvitella, että kaunokainen oli oikein ihastunut minuun. Voitte\nhuoleti nauraa minulle, mrs Rauta.\n\nInkeri torjui lämpimästi:\n\n— En näe mitään syytä nauraa teille, mr Elliot.\n\nKapteeni hymyili leveästi.\n\n— Teillä on hyvä sydän. Aivan liian hyvä. Eilisiltainen ystävättäreni\noli toista maata. Kellon lähetessä puoltayötä hän keksi jotakin vallan\nhullua. Että pistäytyisimme välillä minun laivallani. Hän ei kuulemma\nollut milloinkaan käynyt suurella valtamerien kyntäjällä. Kauniisti hän\nosasi pyytää ja maanitella. Ottaisimme mukaan pari hänen ystäväänsä ja\nolisimme tunnin kuluttua takaisin.\n\n— Hän sai kaiketi tahtonsa lopulta perille, Rauta virkahti hymyillen.\n\n— Sai, mr Elliot myönsi. — Sai, sen jälkeen kun olimme tyhjentäneet\ntoisen samppanjapullon. Hänen ystävänsä ilmestyivät jostakin seuraamme.\nMolemmilla heilläkin oli mustat naamiot kasvoillaan. Mies oli pitkä,\nlaihakasvoinen, Aurinkokuninkaan adjutantiksi pukeutunut. Nainen oli\nkuin minun krinoliinityttöni kaksoissisar, erona vain se, että hänen\npukunsa oli vaaleanpunainen. Ravintolan edessä kapusimme adjutantin\nautoon ja tuokiossa olimme satamassa. Kansivahdille ilmoitin, mistä oli\nkysymys, ja niin tulimme minun hyttiini. Tietysti minun piti tarjota\njotakin vierailleni. Kaivoin esiin neljä lasia ja sitten hulluuksissani\nhain pullon parasta viskiäni. Iloinen seura se oli, mutta kesken kaiken\nmaailma katosi näkyvistäni. Viimeinen, minkä muistan, oli se, että\nadjutantti kumartui ylitseni. Viha kuohahti minussa. Olisin mielelläni\niskenyt nyrkkini ilkeästi hymyileviin kasvoihin, mutta en jaksanut enää\nliikauttaa edes pikkusormeani.\n\n— He olivat antaneet teille unilääkettä, Rauta totesi.\n\n— Niin, kapteeni murisi. — Minun omaan kunnon viskiini sekoitettuna!\nÄh, se moukaroi vieläkin pääparkaani.\n\n— Ihme, että olette nyt jo jalkeilla, ylipoliisipäällikkö sanoi\nvakavasti.\n\nMr Elliot tuprutteli vihaisesti sikanaan.\n\n— En olisikaan, hän ähkyi, ellei Sun-Li olisi tullut ravistelemaan\nminua hereille. Stuertti teki pari tuntia työtä, ennen kuin sai minuun\neloa. Havahtuessa näin, että kassakaappiin oli murrettu auki ja\npöytälaatikot samoin. Kaikki paperini olivat hujan hajan pitkin hytin\nlattiaa.\n\nTuomari Matikainen tiedusti:\n\n— Havaitsitteko jotakin kadonneeksi?\n\nKapteeni pudisti päätään.\n\n— En. Enkä vieläkään käsitä, mitä tuo kolmikko papereistani etsi.\nJotakin arvokasta sen täytyi olla. Sen vuoksi eikä suinkaan minun\nkauniiden silmieni tähden krinoliinityttö oli naamiaisissa takertunut\nminuun. Älyttyäni sen minä kirosin hulluuttani kaikilla osaamillani\nkielillä. Aika pitkä voimasanojen ketju siitä tulikin. Toivottavasti\nIsä Pietari ei ehtinyt viedä niitä kaikkia isoon kirjaansa minun\ntililleni. Muuten minulla on kovin pienet mahdollisuudet päästä kerran\ntaivaan portista sisälle.\n\nHän huokaili raskaasti. Pieni hymyn väre suupielissä paljasti\nkuitenkin, että se asian puoli ei vielä painanut kovin hänen mieltään.\nPikemminkin hän pelkäsi toisten nauravan hänen nolosti päättyneelle\nlemmenseikkailulleen ja ehättäytyi itseivalla riisumaan aseet toisilta.\n\nRauta kysyi:\n\n— Miten on selitettävissä, että stuerttimme tuli keskellä yötä teidän\nhyttiinne, mr Elliot?\n\n— Ah, Bob, se on tarina sinään. Sun-Li on, kuten olette varmaan\nhuomannut, hyvin kiintynyt teihin. Hän kertoi minulle tunteneensa\nillalla vaaran uhkaavan teitä. Hän halusi heti, kun palaisitte\nlaivalle, varoittaa teitä ja asettui siksi hyttiinne odottamaan\ntuloanne. Pikku kiinalaisellamme on kultainen sydän, mutta rohkeuden\nlaita on vähän niin ja näin. Kun puolenyön maissa kannelta kuului\nvieraita ääniä, hän kiersi oven lukkoon ja kyyristyi pelästyneenä\netäisimpään nurkkaan.\n\n— Puolenyön maissa, ylipoliisipääliikkö toisti. — Hän kuuli siis teidän\nja seurueenne tulon. Oman kapteeninsa äänen kuulemisen ei olisi luullut\nsäikyttävän stuerttia.\n\nKapteeni vilkaisi häneen alta kulmien.\n\n— Hm, hm, hän äännähteli. — Toiset pitivät silloin juttelusta huolen,\nen minä. Kansivahdin kummasteleva katse oli toviksi riistänyt\npuhumishalut minulta. »James Brownilla» ei ole totuttu siihen, että\nminä kuljetan hameväkeä hyttiini. Kaikkein vähiten yöaikaan. Arvaan,\nettä kanssissa riittää pitkiksi ajoiksi irvistelyä tästä poikkeuksesta.\n\nTuomari Matikainen hymyili. Sen lisämurheen, hän ajatteli, ukko joutaa\nkantaa yksin.\n\n— Näkikö stuertti kolmen vieraanne poistuvan? hän tiukkasi.\n\n— Ei, mr Elliot murahti. — Niin urhea kiinalaisemme ei ole, että hän\nuskaltautuisi vakoilemaan ketään. Mutta hän kuuli seurueen lähdön,\njoka tapahtui heti kello l:n jälkeen. Hän oli saada sydänhalvauksen\nnähdessään turvapaikkansa oven kädensijan painuvan alas. Sitten kuului,\nmiten avainta koetettiin ulkopuolelta työntää lukkoon.\n\nRauta kuunteli jännittyneenä. Jo siitä, mitä kapteeni oli kertonut\nomista kokemuksistaan, hän oli aavistellut, miksi naamiaisseurue oli\ntullut »James Brownille». Yritys tunkeutua hänen hyttiinsä todisti,\nettä hänen epäilyksensä olivat olleet oikeat. Kuultuaan miss Kereltä,\nettä himotut paperit eivät olleet »mr Hiltonilla» mukanaan, Ristilukki\noli toimituttanut tarkastuksen siellä, minne perämiehen saattoi otaksua\nlähinnä tallettaneen aarteensa. Sormusnainen oli saanut määräyksen\npitää huolen siitä, ettei »mr Hilton» kesken kaiken ilmestyisi\nlaivalle. Hän, Rauta, oli erehtynyt pitämään vaaraa, jossa hän tänä\nyönä oli ollut, suurempana kuin se olikaan. Kun papereita ei ollut\nlöytynyt kapteenin kätköistä, oli tyhjäksi otaksuttu perämiehen hytti\npäätetty myös tarkastaa. Mutta sillä kohdalla huolehtivaisen Sun-Lin\nvarotoimenpiteet olivat tuottaneet roistoille ikävän yllätyksen.\n\nMr Elliot jatkoi selostustaan:\n\n— Stuertti kertoi minulle sammuttaneensa vikkelästi hytin valot ja\nhiipineensä ovelle. Hän kuuli kahden vieraan äänen, miehen ja naisen,\nkiistelevän ruotsiksi. Hän keräsi rohkeutensa rippeet ja kiljaisi: »Jos\nyritätte sisään, minä ammun teidät seulaksi!»\n\nKertoja nauraa hörähti.\n\n— Minun on vaikea kuvitella Sun-Litä pitelemässä jotakin tuliasetta\nkäsissään. Se voisi muodostua hengenvaaralliseksi hänelle itselleen,\nmutta ei kenellekään muulle. Sitä nuo vieraat eivät kuitenkaan\nvoineet tietää. He ottivat uhkauksen täydestä ja häipyivät. Kesti\nkokonaisen tunnin, ennen kuin stuertti uskaltautui ulos hytistä. Hän\nlähti puhuttelemaan kansivahtia ja sai kuulla vieraiden tulleen minun\nseurassani. Niin hän riensi minun hyttiini ilmoittaakseen kokemastaan\nja joutui keskelle hirvittävää sekasortoa.\n\nRauta virkahti:\n\n— Sekasorto olisi ollut kahta kamalampi minun hytissäni, ellei Sun-Li\nolisi tullut sulkeutuneeksi sinne. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän\nsitä paitsi pelasti ampumisuhkauksellaan henkensä.\n\nKapteeni rypisti kulmiaan.\n\n— Henkensä? Minullekin juotettiin sentään vain unilääkettä. Pääni on\nkyllä yhä siitä hyvästä halkeamaisillaan, mutta henki ei siitä lähde.\n\nRauta hymähti.\n\n— Sellaiseen hellävaraisuuteen roistoilla ei olisi ollut aikaa, jos he\nolisivat päässeet riehumaan minun hytissäni, hän selitti. — Ja tekin,\nmr Elliot, saatte kiittää satumaista onnea siitä, että pääsitte niin\nvähällä.\n\nKapteeni painoi molemmat nyrkit ohimoilleen.\n\n— Bob, hän mutisi, jos tietäisitte, miltä täällä tuntuu, ette puhuisi\nonnesta mitään.\n\n— Kyllä vain, Rauta väitti. — Kaikki muut, jotka voisivat kertoa meille\njotakin Cornplowin murhaajista, on iäksi vaiennettu.\n\nMr Elliotin silmät revähtivät suuriksi.\n\n— Tarkoitatteko...?\n\n— Tarkoitan, että te tarjositte tänä yönä hyvää viskiänne Cornplowin\nmurhan pääjärjestäjille, Rauta sanoi rauhallisesti. — Olen siitä varma.\n\n— Tiedättekö myös, miksi he penkoivat minun kassakaappiin ja laatikkoni?\n\n— Kyllä. He etsivät amerikkalaisten valtioiden kesken viime syksynä\ntehdyn salaisen sopimuksen tekstiä.\n\nKapteeni oli ymmällä. Hän raapi harjasmaista tukkaansa.\n\n— Kaikki tämä siis teidän takianne, Bob. Jos olisin etukäteen\ntiennyt saavani teidän vuoksenne niskaani myrkyttäjät, kassakaapin\nmurtajat ja elämäni nöyryyttävimmän tyttöseikkailun, olisin jättänyt\nteidät kauniisti Gööteporiin... Sitä paitsi, minähän en voi kertoa\nteille mitään Cornplowin murhaajista. Molemmat krinoliininaiset ja\nAurinkokuninkaan adjutantti pitivät hytissänikin naamiot kasvoillaan.\n\nYlipoliisipäällikkö puuttui puheeseen:\n\n— Ehkä kansivahti tietää heistä jotakin.\n\n— Ei tiedä, mr Elliot valitti. — Ohittaessaan hänet toinen naisista oli\nsanonut: »Terveisiä kapteenilta!» Muut tyytyivät toivottamaan hyvää\nyötä.\n\nMatikainen nousi seisomaan.\n\n— Joka tapauksessa minä haluan itse keskustella hänen kanssaan, hän\nilmoitti. — Tulen laivallenne kello 14:n maissa. Tähän erään emme voine\nasiassa päästä eteen päin.\n\nKapteeni vääntäytyi seisomaan. Hän ei kuitenkaan hyvästelyissään\npäässyt Inkeriä pitemmälle. He syventyivät vilkkaaseen keskusteluun.\n\nYlipoliisipäällikkö kääntyi Rautaan:\n\n— Puro väitti puhelimessa teidän jäävän Ristilukista aina hevosen mitan\njälkeen. Tällä hetkellä te näytätte kuitenkin varsin tyytyväiseltä.\n\n— Tyytyväinen minä olenkin, puhuteltu vastasi. — Poliisikomentaja\nvoi olla oikeassa siinä, että eroa on hevosen mitta. Mutta nyt se on\nselvästi meidän eduksemme. Aloin jo pelätä Ristilukin kenties sittenkin\npäässeen selville pelistäni. Mr Elliotin kertomus osoittaa kuitenkin,\nettä murhaajajoukkio uskoo yhä »mr Hiltonin» aitouteen ja metsästää\njatkuvasti täydellä touhulla Manuel Cabotin lähettämiä papereita. On\nmelko turvallista jatkaa, kun Ristilukki hapuilee vielä pimeässä ja\ntavoittelee olematonta, sen sijaan että me...\n\nMatikainen tarrautui jännittyneenä hänen käsivarteensa.\n\n— Sen sijaan että me...? hän kysyi kiihkeästi. — Taivaan nimessä,\nRauta, mitä te tarkoitatte?\n\n— ... tiedämme, kuka hän on.\n\nNäiden hiljaisesti lausuttujen sanojen vaikutus ylipoliisipäällikköön\noli valtava. Hänen kasvonsa, jotka olivat kuin kirveellä veistetyt,\nalkoivat omituisesti vavahdella. Silmät paloivat, ja hän kostutti\nkielellään äkisti kuiviksi käyneitä huuliaan.\n\n— Pidättäkäämme hänet siis heti! hän kuiskasi käheästi.\n\n— Ei, Rauta torjui tyynesti. — Jos sen tekisimme, ulkoasiainministeriön\nherrat saisivat aiheen muistella kuin mennyttä hyvää aikaa niitä\npäiviä, jolloin heillä oli vastuksinaan vain Guy Cornplowin omaisten\nahdistelut. Sitä paitsi murhaajajoukkion johtaja luikertelisi kuin\nankerias irti verkostamme. Minun on koottava sitovat todistukset häntä\nvastaan..\n\nMr Elliot tuli kättelemään ylipoliisipäällikköä.\n\n— Mistä herrat täällä niin innokkaasti keskustelevat?\n\nMatikainen silmäsi häneen tyytymättömänä.\n\n— Virkaveljeni tässä kertoilee minulle vain kauniita satuja, hän\nmurahti.\n\n— Tuletteko mukaani laivalle, Bob? kapteeni kysyi.\n\nRauta nyökkäsi. Hän tarjosi käsivartensa Inkerille ja seurasi hänen\nkanssaan herroja eteishuoneeseen.\n\nSun-Li hypähti seisomaan tuolilta, jolla hän oli kärsivällisesti\nistunut odottamassa. Hän riensi Raudan luo ja jäi tarkkaamaan häntä.\nVinot silmät säteilivät ystävällisesti.\n\n— Ah, mr Hilton! Te olette kunnossa. Minä olen iloinen siitä, hyvin\niloinen.\n\nHänen huomionsa kohdistui Inkeriin. Tämä nyökkäsi hänelle hymyillen.\nKeltaiset kasvot alkoivat loistaa.\n\nKiinalainen veti Raudan hiukan syrjään ja kuiskasi:\n\n— Hän on viisas, hyvä ja hieno nainen. Juuri sellainen tyttö, jonka\nminä olisin halunnut tuoda teidän luoksenne, mr Hilton. Muistattehan?\nMinä sanoin, että teille kuuluu paras. Tämä miss on parasta lajia.\nUskokaa minua, mr Hilton. Minun vaistoni ei petä.\n\nRauta naurahti.\n\n— Hyvä on, Sun-Li. Luotan teidän vaistoonne. Koetan pitää hänestä\nkiinni.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nRISTILUKIN VERKOSSA.\n\n\n»James Brownin» neljännen perämiehen pikku hytissä oli päivän mittaan\npidetty useita neuvotteluja. Palatessaan kapteenin luota tuomari\nMatikainen pistäytyi illan suussa jälleen sinne.\n\n— Hauska herra, tuo Elliot, hän hymähteli. — Vahinko vain, että kesken\nhänen mehevimmän juttunsa minun täytyi lähteä. Ensin epäilin hänen\nviimeöisen krinoliinityttönsä myrkyttäneen koko hytin ilman. Sitten\nkuitenkin tajusin, että vika oli kapteenin tarjoaman mustan, väkevän\nsikarin, jota minun ei olisi pitänyt ottaa vastaan. Toivottavasti\nElliot ei pannut lyhyitä jäähyväisiäni pahaksi. Mutta minulle tuli\nkiire päästä partaan ääreen ja heittää sikari jäälle... No, oletteko\ntällä välin saanut valmiiksi kirjalliset ohjeenne ylietsivä Tahvolalle?\n\nRauta ojensi hänelle vaieten kirjekuoren.\n\nTanakka ylipoliisipäällikkö punnitsi sitä kädessään.\n\n— Te uskotte siis, että ensi yö muodostuu ratkaisevaksi? hän kysäisi.\n\n— Niin, Rauta vahvisti. — Olen vakuuttunut siitä, että viimeöisten\ntapahtumien jälkeen Ristilukki haluaa kiireimmiten asiansa »mr\nHiltonin» kanssa selväksi. Hän ei luottane enää mihinkään välikäsiin,\nvaan astuu itse näyttämölle.\n\nMatikaisen otsa vetäytyi huolekkaisiin ryppyihin.\n\n— Sitä vähemmän ymmärrän, miksi miehemme eivät saa varjostaa teitä, kun\nlähdette tänä iltana laivalta.\n\n— Meillä ei ole varaa enää erehdyksiin, Rauta selitti. — Jos\npaljastuisi, että minä olen poliisin suojeluksessa, Ristilukki\nsaattaisi ennen aikojaan haistaa palaneen käryn. Älykkäänä miehenä hän\ntajuaisi silloin pelinsä auttamattomasti menetetyksi ja pakenisi. Se\nmerkitsisi kaikkien ponnistustemme hukkaan menoa.\n\nYlipoliisipäällikkö murahteli tyytymättömänä.\n\n— Ette siis tahdo meidän ryhtyvän mihinkään turvallisuustoimenpiteisiin?\n\n— Tottahan toki, Rauta vastasi. — Mitä vakavimmin toivon, että kotini\nsuojataan tästä illasta alkaen. Otaksun, että havaitessaan, kuka\nminä olen, Ristilukki antaa miehilleen käskyn ryhtyä kostotoimiin.\nVoidakseni suorittaa oman osani minulla täytyy olla varmuus siitä, että\nperheelleni ei pääse mitään pahaa tapahtumaan.\n\n— Siitä voitte olla huoleti. Minä itse vastaan siitä.\n\nRauta puristi lämpimästi ammattiveljensä kättä.\n\n— Kiitoksia! Kaikki muut toivomukseni sisältyvät Tahvolalle\nkirjoittamiini ohjeisiin. Tahtonette huomauttaa hänelle, että niin\nmielikuvituksellisilta kuin jotkut niistä tuntunevatkin, niitä on\norjallisesti noudatettava.\n\n— Entä...?\n\nMatikainen ryiskeli vaivautuneesti.\n\n— Entä, hän toisti, jos teidän kaikesta huolimatta käy huonosti?\n\n— Kääntykää siinä tapauksessa vaimoni puoleen. Hän tietää tällä\nhetkellä jutusta yhtä paljon kuin minäkin.\n\nYlipoliisipäällikkö nyökkäsi. Ovelta hän kääntyi vielä sanomaan:\n\n— Teillä on urhea vaimo, Rauta.\n\n— Niin on.\n\nKäsi oven kahvassa Matikainen viivytteli yhä. Hänen näytti olevan\nvaikea lähteä. Lopulta hän virkahti vain:\n\n— No, onnea yrityksellenne!\n\n— Kiitoksia.\n\nYksin jäätyään Rauta otti esiin pistoolinsa ja tarkasti, että se oli\nkaikin puolin kunnossa. Hän veti nahkatakin ylleen ja pisti aseen\nsivutaskuun.\n\nOveen koputettiin.\n\nSähköttäjänuorukainen tuli hyttiin.\n\n- Onko teillä kiire, mr Hilton?\n\n— Ei niin kiire, etten ehtisi vaihtaa muutamia sanoja kanssanne, Nic.\n\nSmith otti vastaan tarjotun savukkeen ja istahti vuoteen jalkopäähän.\n\n— Ukon tyttöseikkailusta nousi aikamoinen poru, hän hymähti. — Koko\niltapäivän laiva on vilissyt poliiseja. Ovatko mahtaneet saada selville\njotakin?\n\n— Eivät vielä.\n\n— Täällä kävi sellainenkin heppu, joka on kuulemma korkea herra\nulkoasiainministeriössä, sähköttäjä jatkoi jutteluaan. — En ymmärrä,\nmiksi hänet oli hälytetty tänne.\n\nRauta silmäsi tutkivasti häneen.\n\n— Mistä tiedätte, että hän oli ulkoasiainministeriöstä? hän tiukkasi.\n\n— Stuerttimme kertoi.\n\nRautaa harmitti. Sun-Lin lörpöttelyhalu oli viheliäinen. Hän ei\nmilloinkaan tarkoittanut pahaa, mutta hän ylvästeli mielellään sillä,\nettä tiesi enemmän kuin muut. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Smith\nliioin tähdännyt puhelullaan mihinkään erikoiseen. Hänellä oli varmaan\nsydämellään jotakin vallan muuta. Päästäkseen vain kiertymään siihen\nhän tarinoi päivän suurtapauksesta.\n\nRauta mietti, että nuorukainen olisi hämmästellyt vielä paljon enemmän,\njos olisi tiennyt ulkoasiainministeriön korkean virkamiehen istuneen\npitkään juuri tässä samassa hytissä. Rauta oli pitänyt parhaana\nkutsuttaa vanhan ystävänsä »James Brownille» saadakseen kaikessa\nrauhassa pumpata hänestä tietoja. Keskustelu ei ollut lainkaan koskenut\nkapteenin väkivaltaisia öisiä vieraita. He olivat vain se veruke, jolla\nulkoasiainministeriön edustajan käynti voitiin selittää.\n\n— Kaipa hän tuli korostaakseen, miten vakavana maan hallitus pitää\nvieraaseen kapteeniin kohdistettua rikosta.\n\nSähköttäjä nyökkäsi.\n\n— Niin kai, hän myönsi. — Te olette joutunut olemaan koko päivän\nliemessä, mr Hilton. Teillä on ainutlaatuinen asema tällä laivalla.\nKiperän paikan tullen kaikki turvautuvat teihin.\n\nIlmeisesti nuorukainen itsekin oli jonkinlaisen avun tarpeessa. Jospa\nhän lopettaisi jo luovimisensa, Rauta ajatteli, ja kertoisi, mistä\nkenkä nyt puristaa! Hänen pettymyksekseen Smith kuitenkin jatkoi:\n\n— Mr Stanton on tänään ollut tavallista vihaisemmalla päällä.\nPurkaustöissä on ollut hankaus toisensa jälkeen. Kuvaavaa kyllä,\nensimmäinen perämies on kiroillut ennen kaikkea teitä, mr Hilton.\nKuulin hänen moneen kertaan vannovan, että huomenna hän opettaa »sen\nherrastelevan laiskimuksen» — sillä hän tarkoitti teitä, mr Hilton —\ntanssimaan.\n\nRauta hymähti. Huomenna? Tämän illan ja huomisen välissä oli yö, jonka\n»tansseista» ei ensimmäisellä perämiehellä eikä sähköttäjänuorukaisella\nollut aavistustakaan. Hänellä, Raudalla, oli edessä taistelu elämästä\nja kuolemasta. Siitä taistelusta hänen oli selviydyttävä yksin.\nKärsimättömästi hän vilkaisi rannekelloonsa.\n\nSmith käsitti, että hänen oli pakko kiirehtiä asiansa esittämistä.\n\n— Mr Hilton, te olette tietysti jo nähnyt minun lävitseni. Olen\npulassa. En ole sen kummempi kuin kapteeni ja Stanton: turvaudun teihin.\n\n— Kysymys on kai jostakin tytöstä, Nic?\n\nSähköttäjä lehahti punaiseksi.\n\n— Oikein arvattu, mr Hilton. Onneksi minun juttuni ei ole sellainen\nkuin ukko Elliotin. Sen selvittämiseen ei tarvita poliiseja eikä\nulkoasiainministeriön korkeita herroja. Mutta en kehtaa kertoa pulaani\nmuille kuin teille, mr Hilton. Te ymmärrätte...\n\n— Antakaa kuulua, niin katsotaan, voinko tehdä jotakin hyväksenne.\n\nKertominen näytti kuitenkin olevan vaikeaa Nicolas Smithille. Hän\nheitti juuri sytyttämänsä savukkeen tuhkakuppiin ja otti uuden.\n\n— Niin, katsokaas, hän virkahti etsien sanoja, tutustuin eilen erääseen\nhienoon ja hyvään tyttöön... Hän on hyvin viehättävä.\n\n— Siis samanlainen kuin Helena, Rauta huomautti.\n\nNuorukainen silmäsi häneen kummastuneena.\n\n— Helena?\n\n— Niin. Ette kai ole unohtanut tyttöä, jonka kanssa teidät piti\nvihittämän täällä, Nic?\n\n— Oh, hän! Hänestä ei voi puhuakaan samana päivänä kuin Laurasta!\nKunhan tutustutte Lauraan, mr Hilton...!\n\n— Onko teillä aikomus mennä nyt hänen kanssaan naimisiin?\n\nSähköttäjän koko olemus säteili.\n\n— On, mikäli se minusta riippuu!\n\nRauta nauroi.\n\n— Silmienne loisteesta päätellen ette ole saanut rukkasia, ainakaan\nvielä, hän kiusoitteli. — Mikä sitten on hätänä?\n\n— Minut on tänä iltana kutsuttu Lauran kotiin, Smith kertoi ja\nhuokasi. — Tyttöni vihjasi, että voittaisin hänen äitinsä ja sisarensa\nheti puolellemme, jos antaisin heille kummallekin tuliaisiksi parin\nnylonsukkia.\n\n— Eivätkä ne varmaan olisi pahitteeksi Lauralle itselleenkään hänen\nsuosionsa varmistamiseksi, Rauta myhäili.\n\nNuorukainen nyökkäsi ja huokasi taas.\n\n— Niin minäkin ajattelen. Minulla oli matkassani monta paria\nnyloneita. Mutta... Ennen kuin tiesin Lauran olemassa olosta, tapasin\nvalitettavasti toisia tyttöjä. He eivät olleet mitään Lauraan\nverrattuina. Enkä saata nyt käsittää, mitä olin heissä näkevinäni.\nTyhjänpäiväisiä harakoita he olivat. Kevytmielisesti tulin kuitenkin\njaelleeksi heille sukkia. Niin että nyt kun niitä tosiaan tarvitsisin,\nminulla ei ole jäljellä ainoaakaan paria. Olen hirvittävässä\ntilanteessa, mr Hilton... Ajattelin, että ehkä te...\n\nHän oli tosiaan hyvin onnettoman näköinen. Poika arvioi, Rauta tuumi,\nettei kukaan koko maailmassa saata olla kiperämmässä tilanteessa kuin\nhän. Viehättävän Lauran valloitus riippui hiuskarvan varassa. Tarkemmin\nsanoen nylonsukkien varassa, joita Nic-paralla ei ollut.\n\nOmat, mittasuhteiltaan aivan toisenlaiset pulmat vilahtivat Raudan\nmielessä. Hän kohautti hartioitaan. Elämän monisärmäisyys oli\nkoomillisuudessaan itse asiassa piristävä.\n\nHän meni kaapilleen ja kaivoi esiin paketin varastosta, jonka Sun-Li\noli Gööteporissa hankkinut hänelle.\n\n— Tässä on puoli tusinaa. Voitte saada ne, Nic.\n\nSähköttäjä oli innoissaan hypähtänyt seisomaan.\n\n— Te olette suurenmoinen, ainutlaatuinen toveri, mr Hilton! En tiedä,\nmiten kiittäisin teitä.\n\n— Älkää sitten yrittäkökään, Rauta torjui. — Olkaa kuitenkin\nvarovainen, Nic. Riittää, kun lahjoitatte hienolle ja hyvälle Lauralle\nkaksi paria sekä hänen äidilleen ja sisarelleen parin kummallekin.\n\n— Miksi?\n\n— Siltä varalta, että huomenna tutustuisitte tyttöön, joka on vielä\nviehättävämpi kuin Laura.\n\nNuorukainen tulistui.\n\n— Miksi te oikein kuvittelette minua, mr Hilton? Sitä paitsi Lauraa\nihanampaa naista ei maailmassa ole!\n\nRauta jäi hymyillen katsomaan hänen jälkeensä.\n\nHetkistä myöhemmin hän laskeutui satamalaiturille. Ilta oli pimeä ja\näänetön. Ainoastakaan laiturissa olevasta laivasta ei kuulunut laulua\neikä hanurin soittoa. Yksinäisyys tuntui painostavalta ja omituisen\nuhkaavalta.\n\nMahdoinkohan tehdä virheen, hän aprikoi, määrätessäni varjostavat\npoliisit poistettaviksi? Hän tiesi antautuneensa uhkapeliin. Guy\nCornplowia oli ammuttu suoraan sydämeen. Komisario Tahvola oli isketty\nhenkihieveriin. Jos Ristilukki vastoin hänen otaksumaansa oli jo\nnähnyt hänen naamionsa lävitse, salamurhaajat voisivat satama-alueen\npimeydessä nitistää yksinäisen kulkijan hänen ehtimättä vetää edes\nesiin pistooliaan.\n\nRauta puristi kätensä nyrkkiin. Tietysti sellainen loppuratkaisu oli\nmahdollinen. Mutta oli turha miettiä sitä. Hän oli valinnut tiensä, ja\nhänen oli kuljettava se loppuun.\n\nHän jatkoi kävelyään rauhallisin askelin. Hän oli päättänyt mennä\nGrinzingiin. Sinne sormusnainen oli eilisiltana lähettänyt romukauppias\nMelakosken tavoittamaan häntä. Ehkä Ristilukki tekisi tänään samoin.\nMikäli, hän jatkoi ajatusta, ei jo ennen Grinzingiä tapahdu jotakin.\n\nHän oli ehtinyt Hietalahdenrantaan. Katu vaikutti aivan tyhjältä. Ei\nkuulunut muita ääniä kuin lumen narskunta hänen askeltensa alla.\n\nKun hän tuli ensimmäisen katulyhdyn kelmeään valopiiriin, kimeä\nvihellys halkoi äkisti hiljaisuutta. Hän pysähtyi. Merkin anto saattoi\nkoskea häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Katu pysyi yhtä autiona\nkuin se oli äskenkin ollut.\n\nHän lähti jatkamaan matkaansa. Mutta hän ei päässyt pitkälle. Erään\npimeän porttikäytävän kätköstä ilmestyi odottamatta varjo hänen\nkummallekin puolelleen. Hämärässä hän ei erottanut kasvoja. Sitä\nselvemmin hän tunsi pistoolin suun painautuvan kiinteästi kylkeensä\nmolemmilta tahoilta.\n\nKurjalla merimieskielellä toinen miehistä kähisi:\n\n— Iltaa, mr Hilton. Älkää huutako tai yrittäkö muuta konnan koukkua,\nellette halua tulla passitetuksi toiseen maailmaan. Kävelkää\nrauhallisesti pihalle.\n\nRauta totteli. Vai näin yksinkertaisesti kaikki käy, hän tuumi.\n\nPorttikäytävässä miehet tutkivat nopeasti hänen taskunsa.\n\nLöytäessään hänen aseensa äskeinen puhuja naurahti karheasti:\n\n— Te aavistitte siis tapaavanne meidät. Voitte nyt kuitenkin lausua\nviimeiset hyvästit tälle leikkikalulle.\n\nHän sujautti pistoolin omaan taskuunsa. Vanki sai käskyn jatkaa\nmatkaansa.\n\nRauta arvioi vastustajiaan. Käsikähmässä hän selviytyisi heistä\nhelposti, vaikka he olivatkin melkein hänen mittaisiaan. Mutta miehet\nolivat varuillaan. He eivät siekailisi täyttää ampumisuhkausta. Sitä\npaitsi vastarinnassa ei olisi mitään järkeä. Tämä käänne vapautti hänet\nkävelemästä Grinzingiin asti ja maistamasta kehnoa viiniä. Oppaiksi\nRistilukin luo nämä kaksi lurjusta eivät olleet sen vastenmielisempiä\nkuin Melakoski olisi ollut.\n\nPihamaalla oli auto. Pistoolien piiput kylkiin painettuina Rauta\ntyöntyi peräistuimelle. Molemmat vangitsijat seurasivat häntä.\nOhjauspyörän ääressä kyyhöttänyt pikku mies käynnisti auton, ja matka\nalkoi.\n\nKiirettä pitämättä ajettiin Bulevardia Erottajalle asti. Roistot eivät\nvälttäneet vilkasliikenteisiä katuja. Päinvastoin he pitivät parhaana\nnäytellä täysin luvallisilla asioilla liikkuvien osaa. Ruotsalaisen\nteatterin sivuitse kulku suunnattiin Keskuskatua Rautatientorille,\njosta käännyttiin Kaisaniemenkadulle.\n\n— Olette varsin järkevä, toinen roisto virkahti pilkallisesti. —\nRauhalliset jalankulkijat näyttävät olevan lähellä. Mutta teille\nitsellenne olisi kovin onnetonta, jos yrittäisitte turvautua heidän\napuunsa. Meidän mörssäreissämme on äänenvaimentajat.\n\nRauta ei vastannut. Hän oli aivan tyyni. Toistaiseksi hänen\nennakkoarviointinsa siitä, mitä oli tapahtuva, näytti osuvan oikeaan.\nHän oli ylietsivä Tahvolalle ilmoittanut kolme taloa poliisien\nvalvottaviksi, koska jossakin niistä Ristilukki kaiken todennäköisyyden\nmukaan odotti »mr Hiltonia», Satamakadulle matka ei näyttänyt\nsuuntautuvan. Mutta sormusnaisen hallussa ollut kaksio oli täällä päin.\nSitä paitsi Melakosken romukauppa sijaitsi Liisankadun varrella.\n\nKun auto kääntyi Liisankadulle, Rauta hymyili tyytyväisenä. Hetkistä\nmyöhemmin ajettiin erään talon pimeälle pihamaalle. Ohjaaja sammutti\nvalot ja pysäytti koneen. He olivat perillä.\n\nKellarikerroksen huone, johon Rauta pistoolimiesten vartioimana tuli,\nteki lohduttoman vaikutuksen. Lattia-alaa oli paljon, mutta se oli\nniin täynnä kaikenlaista rojua, että siellä oli vaikea liikkua. Katon\nrajassa olevat pienet ikkunat olivat tarkoin mustien verhojen peittämät.\n\nHuoneen toisessa päässä oli myymäläpöydän tapainen. Sen takaa kumara,\nvino olento ilmestyi näkyviin. Hihittäen hän tervehti tulijoita:\n\n— Kas vain, pojat, te saitte siis kotkan pyydystetyksi.\n\nToinen miehistä päästi röhönaurun.\n\n— Tällä kotkalla ei tunnu olevan siipiä lainkaan, hän ivasi.\n\nToinen taputti taskuaan, jossa Raudan pistooli oli, ja kerskui:\n\n— Sen kynnet minä pistin tänne.\n\nMelakoski raapi suippoa kaljuaan ja tirkisteli pienin, mustin silmin\nilkeästi vankia. Hän huomautti englanniksi:\n\n— Te olette käynyt taas vaiteliaaksi sitten viime näkemän, mr Hilton.\nMinä vein päällikölleni teidän senkertaiset terveisenne. Näyttää siltä,\nettä hän piti parhaana estää teidät lentämästä papereillenne Pariisiin.\nNiin, niin, kääpiö päättää, jättiläinen säätää. Hengen jättiläinen,\ntarkoitan. Te päätitte, mr Hilton, mutta se päätös ei pitänyt...\nMinusta tuli ihmisraunio, kuten kerroin, merillä, kun putosin mastosta.\nTeistä tulee maissa. Meidän merimiesten kohtalot ovat kirjavat...\nHih-hih...\n\nKun vanki pysytteli äänettömänä, hän sanoi vartijoille:\n\n— Meidän on paras viedä hänet alas odottamaan päällikön tuloa.\n\nHän kumartui painamaan myymäläpöytään sijoitettua nappia. Osa täyteen\nromua ahdetusta seinähyllyköstä aukeni kuin ovi. Takaa paljastui\nnäkyviin pieni komero, josta portaat johtivat jyrkästi alas. Hän lähti\nitse edellä valaisten askelmia taskulampulla.\n\nRaudan mieliala laski. Hän oli kuvitellut tapaavansa Ristilukin\nmyymälässä. Tästä salakäytävästä hänen kertojansa ei ollut tiennyt\nmitään. Tapahtumat alkoivat mutkistua. Jos hullusti kävisi, poliisit\neivät ehkä löytäisikään tietä hänen avukseen, eivät ainakaan ajoissa.\n\nHänellä ei ollut enää valinnan varaa. Perässä kompuroivien miesten\npistoolit kaivautuivat milloin hänen hartioihinsa, milloin niskaansa.\nHän laski kaksikymmentäneljä askelmaa. Ilmeisesti he olivat täysin maan\nalla.\n\nÄkisti kirkas sähkövalo häikäisi hänen silmänsä. He olivat saapuneet\nmelko avaraan neliömäiseen huoneeseen. Sen ainoana kalustona oli\nmatalan pelipöydän ympärillä oleva nojatuoliryhmä.\n\nRauta aikoi suunnata askelensa lähintä tuolia kohden. Melakoski astui\nhänen tielleen.\n\n— Seis! Istuimet on varattu herrasväelle. Toisenlaiset mukavuudet\nodottavat teitä, mr Hilton.\n\nHän purskahti mäkättävään nauruun. Hän nauroi niin, että pöhöttyneiden\nkasvojen riippuvat posket heiluivat ja verestävien silmäluomien lomitse\nalkoi tippua kyyneleitä.\n\nVartijat eivät yhtyneet hänen iloisuuteensa. Synkän vaiteliaina he\npakottivat Raudan seinustalle. Hän huomasi seinässä, suunnilleen päänsä\nkorkeudella kaksi tukevaa rautarengasta, joista kummastakin riippui\nvahvaan ketjuun kiinnitetty käsirauta. Toinen vartija painoi aseensa\nhänen vatsaansa vastaan, kun taas toinen kiskaisi hänen kätensä ylös.\n\nRauta tuijotti edessään seisovan miehen kasvoja. Piirteet olivat raa'at\nja katse jäinen. Mies ampuisi varmasti, jos hän yrittäisi vastarintaa.\nAinoa mahdollisuus oli alistua ja jäädä odottamaan vähemmän toivotonta\ntilaisuutta vapautumiseen. Käsiraudat puristuivat ilkeästi hänen\nranteisiinsa, kun lukot napsautettiin kiinni.\n\nPieni, kumaraselkäinen ukkeli haroi tyytyväisenä valkoista partaansa\ntarkastellessaan kahlehdittua kookasta miestä.\n\n— Kas niin, mr Hilton, nyt te muistutatte kädet harallaan ristin puussa\nroikkujaa. Vahinko, ettei meitä käsketty lyömään jalkojanne pitkillä\nnauloilla seinään. Mutta ehkä yön mittaan sekin ilo suodaan meille. No,\npojat, nyt jätämme hänet pehmenemään, kunnes päällikkö tulee.\n\nHän sammutti valon ja poistui vartijoiden kera.\n\nHirvittävä hiljaisuus ja pimeys painuivat masentavina Raudan ylitse.\nTämä oli pahempaa kuin hän oli osannut odottaa. Tarkoitus oli selvä.\nRistilukki aikoi puristaa häneltä tiedon, missä Manuel Cabotin\nlähettämät paperit olivat. Pelkkää ilkeyttään ei Melakoski ollut\nvihjaissut, että nyt oli hänen vuoronsa muuttua ihmisraunioksi.\nRistilukki oli valmis kiskomaan häneltä haluamansa tiedon millaisin\nkidutuksin tahansa. Mahdollisuudet pelastua siltä kohtalolta näyttivät\nvarsin vähäisiltä.\n\nYlietsivä Tahvola oli nyt kai ohjeiden mukaan menossa Hyvinkäälle.\nMutta jos hän, Rauta, tekisi täällä yhdenkin virheen, ylietsivän matka\nolisi turha. Tässä maanalaisessa luolassa alkaisi pian ratkaiseva\npeli, jonka tahdin määrääminen ei olisi helppoa seinään kahlitulle\nmiehelle. Entä ellei hän onnistuisi siinä? Poliisit tunkeutuisivat\naamulla vahvoin joukoin tähänkin taloon. Ennen pitkää he löytäisivät\nkai maanalaiseen peliluolaan tavatakseen siellä sen, mitä hänestä,\nRaudasta, silloin oli jäljellä. Inkerin hallussa olevien tietojen\nperusteella Ristilukki saatettaisiin aikanaan vastuuseen rikoksistaan,\nvaikka hänen onnistuisikin paeta johonkin toiseen maahan. Se kaikki\noli niin kuin olla piti, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui Raudasta\nkaikkea muuta kuin tyydyttävältä.\n\nAika kului sanomattoman hitaasti, ja epämukava asento kävi hetki\nhetkeltä yhä tuskallisemmaksi.\n\nHän ei tiennyt, montako tuntia hän oli ollut yksin, kun vihdoinkin\naskeleita alkoi kuulua. Seuraavassa hetkessä räikeä valo sokaisi hänet.\n\nKesti tuokion, ennen kuin hän erotti tulijat. Hänen molempien äskeisten\nvangitsijainsa välitse muuan pitkä, hoikka, harmaapukuinen herra\ntyöntyi esiin. Hänellä oli laihat, sairaalloisen kelmeät kasvot, joita\nkehysti lyhyeksi leikattu, pysty tukka, väriltään hyvin epämääräinen.\nLähekkäin toisiaan olevat vihreät silmät pälyivät syvältä päästä.\nNenä oli pitkä ja kapea, huulet taas aivan kapeat ja värittömät. Ulos\nharottavat korvat ja väkäleuka lisäsivät kasvojen rumuutta. Savuketta\npitelevä, sormuksin koristettu käsi oli valkea ja kapea kuin naisen.\n\nRauta oli varma siitä, että nyt hän ensimmäisen kerran näki Ristilukin.\n\nTämä viittasi vartijoita poistumaan. Kun nämä olivat menneet, hän\nhakeutui istumaan vastapäätä Rautaa.\n\nOhuella, sorahtelevalla äänellä hän aloitti:\n\n— Sattuneesta syystä en, ikävä kyllä, voi puristaa kättänne, mr Hilton!\n\n— Minä en likaisi kättäni tervehtimällä teitä, mr Field, Rauta vastasi\nkylmästi.\n\nVihreät silmät välähtivät.\n\n— Vai niin, te olette siis jostakin urkkinut tietoonne minun nimeni.\n\n— Nykyisen nimenne, vanki oikaisi. — Minä tiedän teistä paljon\nmuutakin, mr Field. Ihmettelen vain, miksi olette noihin romuluisiin\nlurjuksiin vaihtanut viimeöiset krinoliinipukuiset kaunottarenne.\n\nNojatuolissa istuja rypisti matalaa otsaansa.\n\n— Ihmettelettekö vielä muutakin, mr Hilton?\n\n— Paljonkin, Rauta hymähti. — Esimerkiksi sitä, miksi valitsitte\ntämän luolan tapaamisemme paikaksi. Satamakadun loistohuoneistonne\nolisi tarjonnut enemmän mukavuuksia. Vieläpä saman talon B-portaan\nkaksionnekin, jossa miss Kere vietti viimeisen yönsä.\n\nOhuet huulet vääntyivät julmaan hymyyn.\n\n— Vai niin, hän laverteli siis teille. Niinpä hän jouti kuolla.\n\n— Teidän veriruskeaa tuntoanne ei tietysti paina se, että murhautitte\nhänet.\n\nLaiha mies pyyhki takkinsa käänteestä tuhkaa, jota oli varissut\nsavukkeesta.\n\n— Ei, hän myönsi kylmästi. — Miksi se painaisi? Tuo nainen oli pelkkä\nhaaska ja lisäksi jo vanha. Minä en yleensäkään anna suurta arvoa\nihmiselämälle.\n\n— Ette, Rauta vahvisti. — Sen olette osoittanut moneen kertaan.\n\nField alkoi hermostua. Hänen kelmeissä kasvoissaan nyki kummallisesti.\n\n— Miksi tuhlaamme aikaa puhumalla tällaisista mitättömyyksistä? hän\nkysyi. — Te voitte olla närkästyksissänne siitä, että aiheutimme\nteille ikävyyksiä laivallanne. Arvaan, että kapteeni antoi vahingon\nkiertää ja haukkui teidät. Olen myös valmis valittamaan sitä, etten\nkutsuttanut teitä Satamakadulle, jossa olisin voinut tarjota teille\nmonenlaisia tämän maailman iloja. Mutta siitä kaikesta saatte syyttää\nitseänne, mr Hilton. Miksi te yritätte kieroilla? Minä olen etukäteen\nmaksanut sovitun summan toveri Cabotille. Teillä ei ole, sen jälkeen\nkun edustajani ilmoitti teille vastaan ottajan tunnussanan, oikeutta\nvaatia mitään lisäkorvauksia. Unohtakaamme nyt kuitenkin molemmin\npuolin sattuneet väärinkäsitykset. Missä paperit ovat? Heti kun ne ovat\nminun käsissäni, vapautan teidät. Mutta minä varoitan teitä, mr Hilton,\nyrittämästä mitään metkuja enää. Minä olen odottanut jo liiankin kauan.\nJos kärsivällisyyteni katkeaa, seuraukset ovat teille hyvin surulliset.\n\nRauta vastasi jäykästi:\n\n— Minun ei käsketty luovuttaa papereita teidän kaltaisellenne\nlurjukselle ja moninkertaiselle murhamiehelle.\n\nLaiha mies menetti malttinsa. Käheästi huudahtaen hän hypähti pystyyn\nja sieppasi nurkasta ratsupiiskan.\n\n— Tämä saa aluksi opettaa teidät valitsemaan sananne! hän kiljui.\n\nHän ryntäsi vangin eteen ja kohotti kätensä iskuun. Samassa kun piiska\nviuhahti, Rauta suuntasi jalallaan potkun lyöjän käteen. Kengän kärki\nosui ranteeseen, Fieldiltä pääsi parkaisu, ja piiska lensi kattoon.\n\nTuskan vääristämin kasvoin hyökkääjä perääntyi. Hädissään hän koetteli,\nolivatko ranneluut säilyneet eheinä.\n\n— Tätä te kadutte pian! hän ärjyi.\n\n— Kiittäkää onneanne, etten potkaissut rumaa leukaanne hajalle, Rauta\nsinkautti vastaan. — Kyllä näkyy, mikä te alun perin olette miehiänne.\nRatsupiiska saattoi hyvinkin sopia kouraanne muutamia vuosia sitten.\nMutta se aika on ollut ja mennyt. Muistakaa se, Obersturmführer von\nMarkenfeld!\n\nPuhuteltu unohti hetkeksi särkevän ranteensa. Hänen vihreät silmänsä\nnäyttivät olevan pullistumaisillaan ulos syvistä kuopistaan.\n\n— Mitä? hän kähisi. — Mitä te uskallatte vihjailla?\n\n— Onko teidän oikean nimenne lausuminen suurikin loukkaus? Rauta\npilkkasi. — Myönnän, että kun ensimmäisen kerran välähdysmäisesti\ntajusin, kuka te oikein olette, se tuntui kerta kaikkiaan\nuskomattomalta. Nykymaailman sekavissa oloissa on moni mahdoton\nmuuttunut mahdolliseksi. Mutta sittenkin vaikutti liian fantastiselta,\nettä Obersturmführer von Markenfeld, Tallinnan Gestapon pahamaineisin\njäsen, eestiläisten patrioottien kiduttaja, olisi välttänyt tuomionsa\nja majailisi milloin Skandinaviassa, milloin Suomessa. Minä vaivauduin\nottamaan selvää, milloin tämä »mr Field», Englannin alamainen,\nsyntyi. Ja minä pääsin perille siitä arvoituksesta, miksi imperiumin\nviranomaiset olivat varustaneet teidät koko sodanjälkeisessä maailmassa\npätevin suosituksin. Te olitte kaikki ne vuodet, jotka kannoitte oman\nmaanne vihatuinta sotilaspukua ja teitte sen omalla julmuudellanne\nentistä vihatummaksi, Englannin salaisen tiedustelun palveluksessa —\nkorkeaa palkkaa vastaan. Mutta alhaisen luonteenne mukaisesti te ette\ntyytynyt yhteen petokseen. Te olette pettänyt myös uuden isänmaanne\nluottamuksen ryhtymällä tunnottomaksi kansainväliseksi seikkailijaksi\npäätyen lopulta murhaajajoukkion johtajaksi. Otan vapauden sanoa\nteille, Obersturmführer von Markenfeld, mr Field, Ristilukki, että\nkaikissa muunnoksissanne te herätätte minussa vain inhoa!\n\nLaiha mies oli huohottaen kuunnellut pitkää syytöspuhetta, jonka\nseinään kahlittu vanki esitti jäätävän tyynesti.\n\n— Te... te... amerikkalainen sika! hän sai viimein karjaistuksi. —\nKunhan mieheni ovat hehkuvilla pihdeillä puristaneet teistä esiin\ntiedon, missä Manuel Cabotin paperit ovat, minä itse revin myrkyllisen\nkielen suustanne! Nyt näytös saa alkaa!\n\nHän otti muutaman askelen ovea kohden. Se avautui samassa.\n\nIrja Laantila astui huoneeseen. Kriminnahkaturkissaan ja päässä pieni\nsamettihattu, jonka alta kuparinväriset kiharat pursuivat olkapäille,\nhän oli varsin vaikuttava näky.\n\n— Rakkaani, hän kysyi säteilevin silmin, oletko jo saanut\namerikkalaiselta ne tiedot, mitä tarvitsemme? Minä...\n\nHän keskeytti äkisti. Miehen vääntyneet kasvot mykistivät hänet kesken\niloisen puhelun. Hän kääntyi katsomaan vankia. Hän painoi kädet\nsydämelleen. Ruskeisiin silmiin nousi hämmästystä, epäilystä ja pelkoa.\n\nEpäröivin askelin hän lähestyi.\n\n— Kuka...? Kuka te olette?\n\nRauta virkahti suomeksi:\n\n— Iltaa, neiti Laantila. Valitan, etten minä ollut toissailtana\nAdlonissa toteamassa, miten panitte pyörälle kapteeni Elliotin pään.\nUskon kuitenkin sen tapahtuneen yhtä nopeasti kuin johtaja Gustavssonin\nvalloituksen Tukholman Strandissa. Hauska, että tulitte tänne. Minä\nehdin jo ihmetellä viipymistänne. Haastelu teidän vanhan sulhasenne,\nObersturmführer von Markenfeldin, kanssa alkoi jo pitkästyttää minua.\nNyt on toisin, kun Ristilukin molemmat puoliskot ovat koossa.\n\nTyttö oli askel askelelta perääntynyt hänen läheltään. Hän vaipui\nnojatuoliin istumaan tuijottaen herkeämättä vankiin kauhusta laajennein\nsilmin.\n\nPitkä, laiha mies oli hämmästyneenä seurannut kohtausta. Nyt hän\nkivahti:\n\n— Irja, miksi sinä katsot mr Hiltoniin kuin kummitukseen? Ja mitä tuo\nmies puhuu?\n\nKun tyttö ei saanut sanaakaan suustaan, hän huusi kiukkuisesti:\n\n— Vastaa!\n\nIrja Laantila suuntasi katseensa häneen. Kuivin huulin hän kuiskasi:\n\n— Mitä sinä hourit mr Hiltonista, Martin? Tuo mies on varatuomari\nKaarlo Rauta. Minä varoitin sinua tuomari Raudasta, Martin. Muistat kai?\n\nKuoleman hiljaisuus seurasi hänen sanojaan.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nLENTOKONE, JOKA PALASI.\n\n\nPitkä, laiha mies oli ähkäisten heittäytynyt nojatuoliin. Vihreät\nsilmät pyörivät hurjasti päässä. Hänelle oli ylivoimaisen vaikeaa\ntottua ajatukseen, että viikkokausien uurastus ja jännitys olivat\nmenneet hukkaan.\n\nHän ryntäsi jälleen pystyyn ja suuntasi kiukkunsa seinään kahlehdittuun\nvankiin. Ohut, särähtelevä ääni kohosi kimeäksi, kun hän huusi:\n\n— Se ei ole totta! Ei voi olla totta! Sanokaa, että hän on erehtynyt!\nTeidän täytyy olla mr Hilton!\n\nVastaus oli tyyni:\n\n— Minä olen Rauta.\n\nvon Markenfeld perääntyi kuin vasten kasvoja lyötynä.\n\n— Mutta silloinhan... hän kähisi, Manuel Cabotin paperit eivät ole\nolleetkaan teidän hallussanne...\n\n— Eivät, Rauta myönsi. — Ne jäivät Guy Cornplowin hyttiin »Ambrosella»,\nsilloin kun te murhautitte hänet. Tukholmassa minä pidin huolen siitä,\nettä paperit joutuivat takaisin argentiinalaisten käsiin.\n\nKiroustulva purkautui kapeilta, värittömiltä huulilta.\n\n— Sitä tekoanne saatte katua, senkin suomalaiskoira! Minä annan\nmurskata jokaisen luun, mitä kehossanne on!\n\nIrja Laantila oli ehtinyt toipua kokemastaan yllätyksestä. Hän istui\npaikoillaan tyynenä.\n\n— Älä tee itseäsi naurettavaksi, Martin, hän sanoi kylmästi. — Olen\njoskus aikaisemmin pysähtynyt miettimään, osaisitko kantaa arvokkaasti\nvastoinkäymiset, kun sellaisten aika tulee. Nyt näen, ettet osaa.\nNiinpä minun on huomautettava sinulle, ettei meillä ole aikaa jäädä\nuhraamaan sadismisi alttarille. Sinä aliarvioit yhä tuomari Rautaa\nvastustajana. Kun hän on antanut tuoda itsensä tänne, merkitsee se\nsitä, että myös poliisit ovat lähettyvillä. Meillä on jäljellä yksi\nainoa mahdollisuus: pikainen pako. Tarkoitushan oli, että saatuamme\ntänä yönä argentiinalaiset paperit haltuumme jätämme tämän maan. Se\nsuunnitelma on nyt viipymättä toteutettava. Voimme kiittää onneamme,\njos saamme pelastetuksi oman nahkamme.\n\nRauta tarkkasi molempia vihollisiaan. Heidän välisensä suhde näytti\nolevan omituinen. Miehen laihat, rumat kasvot vääntyivät irvistykseen.\nOli kuin hän olisi ollut valmis käymään tytön kurkkuun. Mutta hän ei\nkestänyt ruskeiden silmien kovaa katsetta. Hän painot päänsä alas ja\nmutisi:\n\n— Mutta tuon nuuskijan otamme mukaan — osaksi matkaa. Menen antamaan\nmiehille käskyn valmistautua lähtöön.\n\nHieroen vasemmalla kämmenellä oikeaa rannettaan, jota yhä särki, hän\nriensi pois.\n\nTyttö ja vanki katsoivat pitkään toisiaan. Viimein Irja Laantila\nvirkahti:\n\n— Olen vilpittömästi pahoillani siitä, etten voi tehdä mitään teidän\nhyväksenne, tuomari Rauta. Miksi ette tyytynyt selvittelemään\nmutkikasta perintöjuttuanne Ruotsissa?\n\n— Ettehän tekään tyytynyt huvittelemaan ruhtinaallisesti Tukholmassa,\nkuten lupasitte.\n\nTyttö huoahti kevyesti.\n\n— Kaikki siellä kertomani ei kuitenkaan ollut valhetta, tuomari Rauta.\n\n— Ei. Kotimaahan palattuani totesin, että Koltta oli tosiaan puristanut\nteiltä lupauksen ryhtyä vakoilemaan Ristilukin joukkiota. Mainion\nasiantuntijan hän löysikin... Tarinanne, että hän lähetti teidät\nseurailemaan minun puuhiani Tukholmassa, oli niin ikään tosi.\n\nIrja Laantila naurahti ilottomasti.\n\n— Muuhunko ette sitten usko, tuomari Rauta? Oh, minä pakenin\nPohjanlahden taa, koska olin alkanut pelätä. Minulla on varaa tunnustaa\nse teille. Argentiinalaisten paperien suurkaappaus oli ensimmäisessä\nvaiheessaan epäonnistunut. Kaksi miestä oli tapettu — turhaan. Sitä\npaitsi emme tienneet, miten jatkaa. Silloin minä lähdin. Sittemmin sain\nilmoituksen täältä, että kaivatut paperit ovat tulleet maahan ja ovat\n»James Brownin» perämiehen, mr Hiltonin, hallussa. Minua pyydettiin\npalaamaan.\n\nRauta virkahti viileästi:\n\n— Syynä ei ollut siis se, että olitte jo pumpannut tyhjiin johtaja\nGustavssonin.\n\nTyttö kohautti hermostuneesti olkapäitään.\n\n— Ei. Mieheni...\n\n— Miehenne? Olette siis naimisissa?\n\n— Olen jo kaksi vuotta ollut mrs Field.\n\nRauta hymähti:\n\n— En näe mitään aihetta onnitella teitä siitä.\n\nIrjan otsalle ilmestyi pieni ryppy.\n\n— Haluan kuitenkin sanoa teille, tuomari, tarkoittaneeni täyttä totta\nTukholmassa vakuuttaessa, että olin valmis vaihtamaan rintamaa.\nVoimme jättää pohtimatta sen seikan, mikä osuus miehelläni oli siihen\npäätökseen. Joka tapauksessa teillä oli valta muuttaa minun elämäni\nsuunta. Mutta te ette tahtonut.\n\n— Eikö se olisi ollut hiukan myöhäinen muutos? mies tiedusti. — Ennen\nTukholmaan tuloanne olitte jo osallistunut perämies Cornplowin ja\nkomisario Tahvolan murhaan.\n\nTytön kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi. Hän kaivoi käsilaukustaan\nsavukkeen ja sytytti sen. Sitten hän kysäisi:\n\n— Haluatteko te polttaa?\n\nRauta nyökkäsi.\n\n— Huomioon ottaen ne erikoislaatuiset ilot, joita miehenne lupaili\nminulle, se ei kenties olisi hullummaksi.\n\nIrja oli tullut hänen luokseen. Hän siirsi palavan savukkeen miehen\nhuulien väliin ja hipaisi kädellään hellästi hänen poskeaan.\n\n— Teille ei ole kai mikään uutuus se, että minä olen rakastunut teihin?\n\nRauta sylkäisi savukkeen lattialle.\n\n— Älkää panko pahaksenne, mrs Field. Mutta savuke ei maistunut. Ehkä se\njohtui huulipunanne tuoksusta.\n\n— Tahdotteko uuden?\n\n— En, kiitoksia vain.\n\nTyttö palasi entiselle paikalleen. Hänen sormensa vapisivat hieman, kun\nhän sytytti itselleen savukkeen.\n\nMies sanoi:\n\n— Eräs seikka ihmetyttää minua vielä. Strandissa te kerroitte varsin\nuskottavasti satunne Linnunpääpojasta, joka muka saattoi teidät\nyhteyteen Ristilukin kanssa. Minä suhtauduin tarinaanne hieman\nepäillen, kunnes tänne palattuani jouduin toteamaan tuollaisen\nhullunkurisen tyypin tosiaan kuuluvan joukkioon. Silloin erehdyin\nuskomaan, että te olette sivussa. Se kylmäverisyys, jolla annoitte\nilmi erään kätyrinne, oli teiltä kieltämättä hyvä veto, vaikka teille\nihmisenä se tuskin on kunniaksi.\n\nNainen poltteli tuokion ääneti. Sitten hän virkkoi:\n\n— Oman itseni turvaaminen oli minulle toki tärkeämpää kuin se, mitä\njollekin mitättömälle nuorukaiselle kenties tapahtuisi.\n\n— Aivan niin, Rauta myönsi. — Sellainen te olette. Miehenne ilmaisi\nminulle, ettei hän anna suurta arvoa ihmiselämälle. Te olette samaa\nmaata kuin hän. Edellyttäen, että on kysymys toisten elämästä, ei\nteidän.\n\nIrja huokasi.\n\n— Te olette kova minua kohtaan, hän valitti.\n\n— Pehmeys ei pysty rikollisiin.\n\nTytön silmät välähtivät.\n\n— Voisi luulla, että te istutte tuomarin pöydän takana ja minä olen\nkahleissa ja tuomittavana, hän sanoi terävästi.\n\n— Ennen pitkää te olettekin tuomiolla, mrs Field. Minä en ehkä ole sitä\nnäkemässä. Mutta se ei muuta pääasiaa.\n\nIrja huiskautti kädellään kuin karkoittaakseen epämieluisan näyn.\n\n— Minua kiinnostaa enemmän eräs toinen näyte ennakoimiskyvystänne,\nhän huomautti. — Sanoitte minun tullessani, että olitte jo ehtinyt\nihmetellä viipymistäni. Oliko se pelkkää bluffia? Vai tiesittekö, että\nminä tulisin tänne?\n\n— Olin siitä varma.\n\n— Mistä pitäen olette aavistanut minun olevan pelissä mukana?\n\nRauta hymähti.\n\n— Voinhan sen kertoa teille, mrs Field. Jo varsin varhaisessa vaiheessa\ntulin vakuuttuneeksi siitä, että Ristilukin arvoituksen takana oli\nnainen tai myös nainen. Koko järjestön rakenne viittasi siihen. Se\nnautinnollinen, uhrien kärsimyksistä täysin piittaamaton julmuus, jolla\nmurhat suoritettiin, vahvisti samaa käsitystä. Miss Kere mainitsi\nsitten, että Ristilukin määräykset antoi hänelle milloin mies,\nmilloin nainen. »James Brownin» kapteenin kuvaus punatukkaisesta,\nnauravasilmäisestä tytöstä, joka kiilautui hänen seuraansa Adlonin\ntanssiaisissa, sai minut ajattelemaan teitä. Lisäksi hän ilmoitti\nhurmaajattaren puhuneen saksaa. Mieleeni muistui, että te osaatte sitä\nmainiosti, mutta englantia kehnosti.\n\n— Ette kai tarkoita, että te vain tuon perusteella..! tyttö huudahti\nharmistuneena.\n\n— En, mies myönsi. — Vähän myöhemmin kuulin teistä muuta ja\npainavampaa. Ottakaa huomioon, että silloin olin jo jokseenkin\nselvillä sen miehen osuudesta tapahtuneisiin rikoksiin, joka nimitti\nitseään mr Fieldiksi. Tieto, että te olitte ylpeillyt englantilaisella\nsulhasellanne, oli minulle niin ollen hyvin tärkeä. Lisäksi sain tietää\nteidän kadonneen Strandista juuri sopivasti, jotta olitte hyvinkin\nehtinyt Adlonin tanssiaisiin. Kaiken kukkuraksi ratkaisevaa oli, että\nsain käsiini teidän runokokoelmanne »Korpin lauluja». Te viittasitte\näsken miehenne sadismiin, mrs Field. Selailtuani teidän kokoelmaanne\nolin vakuuttunut siitä, että sen nuori kirjoittajatar omistaa kaikki\nne sadistiset taipumukset, jotka ovat luonteenomaisia Ristilukin\nrikolliselle toiminnalle.\n\nIrja nousi ja tuli aivan Raudan eteen. Hän oli tavallista kalpeampi.\nMutta se olikin ainoa merkki siitä, että sanat olivat sattuneet häneen\nkipeästi.\n\n— Kuulen miesten tulevan. Niinpä keskustelumme on lopussa, tuomari\nRauta. Tahdon kuitenkin vielä sanoa, että nähdessäni teidät seinään\nkahlehdittuna mietin kuumeisesti, miten saisin teidät vapautetuksi.\nKaiken kuulemani jälkeen olen nyt sitä mieltä, että teidän on paras —\nkuolla.\n\nHän naurahti koleasti ja lisäsi:\n\n— Olitte näet oikeassa siinä, että minä annan arvoa omalle elämälleni.\nEn toisten. En edes teidän elämällenne!\n\nPitkä, laiha mies ilmestyi huoneeseen kahden isokokoisen lurjuksen\nseuraamana. Miehillä oli mukanaan sairaspaarit.\n\nRauta irroitettiin seinäkahleista ja sidottiin käsistä ja jaloista\ntiukasti paareihin. Hänelle työnnettiin suukapula ja pää kiedottiin\nverisiin riepuihin. Lopuksi heitettiin pari huopaa hänen ylleen.\n\nTyttö oli seurannut kiinnostuneena näitä puuhia, Kun kaikki oli\nvalmista, hän virkahti miehelleen säteillen:\n\n— Tuon suunnittelit hyvin, Martin.\n\nVon Markenfeld hymyili tyytyväisenä. Ohuita huuliaan lipoen hän kerskui:\n\n— Niinpä luulisin. Vaikka sairasautomme matkalla pysäytettäisiinkin,\nvoimme rauhallisin mielin antaa poliisien kurkistaa sisään. He näkevät\nvain pahasti haavoittuneen miehen, jota kiidätetään sairaalaan, ja\ntoivottavat meille onnellista matkaa.\n\nHän päästi pilkallisen naurahduksen ja komensi:\n\n— Nyt liikkeelle!\n\nAmbulanssiauton pimeydessä Raudalla oli hyvää aikaa miettiä tilannetta.\n\nHäntä tuskastutti ennen kaikkea asentonsa epämukavuus. Miehet, jotka\nolivat köyttäneet hänet paareihin liikkumattomaksi, olivat osanneet\ntehtävänsä. Ainoakaan solmu ei ottanut höllentyäkseen, ja pian hän\nkatsoi parhaaksi luopua yrittämästä sitä. Nuorat olivat pureutuneet\nvain entistä pahemmin ranteisiin ja nilkkoihin.\n\nRistilukki hämmästyisi varmaan, hän tuumi, jos tietäisi, etten minä\najattelekaan pakoa. Se olisi sitä paitsi täysin mahdoton, hän jatkoi\nmietteitään. Auton takaovi, josta hänet oli työnnetty sisään, oli\nlukittu ja teljetty ulkoa päin. Liikkeelle lähdettäessä hän oli\nlisäksi kuullut, että kaikkiaan kolme autoa käynnistettiin melkein\nsamanaikaisesti. Ristilukki oli varannut mukaan kokonaisen suojakaartin\nitselleen. Kumpi loppujen lopuksi perisi voiton, se oli nyt hiuskarvan\nvarassa. Jos hän, Rauta, oli laskenut hiukankaan väärin, hän joutuisi\nmaksamaan virheen hengellään kenenkään ehtimättä hänen avukseen.\n\nOn onni, hän ajatteli, ettei Inkerillä ole aavistusta siitä tukalasta\nasemasta, jossa minä olen. Hän puolestaan saattoi olla huoleti\nvaimonsa ja lastensa kohtalosta. Tuomari Matikainen oli luvannut\nhenkilökohtaisesti pitää huolen siitä, ettei heille päässyt mitään\npahaa tapahtumaan, ja hän oli mies, jonka sanaan saattoi luottaa.\n\nRauta arvioi, että oli ajettu toista tuntia, kun auto nytkähtäen\npysähtyi. Ulkoa kuului useita ääniä. Sitten takaovi avattiin ja paarit\nvedettiin ulos.\n\nYö oli loppumassa. Talviaamu sarasti.\n\nRauta silmäili jännittyneenä ympäristöä. Aivan oikein, he\nolivat saapuneet Hyvinkään lentokentälle, joka nyttemmin oli\nsiviili-ilmailuliikenteen vapaassa käytössä. Hän erotti kauempana\nlentokonehallin palaneet jäännökset ja tyhjillään olevan, parakkimaisen\nlennonjohtorakennuksen. Kentällä näkyi vain eräs yksinäinen,\nkaksimoottorinen kone. Pari miestä oli seisoskellut tupakoiden sen\nluona. Toinen heistä lähti kävelemään kentän laitaan saapuneita autoja\nkohden.\n\nVanki havaitsi arvioineensa oikein: ambulanssivaunun jäljessä\noli seurannut kaksi henkilöautoa. Ristilukkipariskunta oli juuri\nlaskeutunut maahan toisesta, von Markenfeld kääntyi puhuttelemaan\nviittä miestä, jotka seisoivat synkkänä ryhmänä toisen auton edessä.\nIrja tuli paarien luo. Viluissaan hän kietoi kriminnahkaturkkinsa\nkiinteämmin ympärilleen. Pilkallinen hymy huulilla hän kumartui\nsanomaan sidotulle miehelle:\n\n— Teillä ei ole tietysti käsitystä siitä, missä olemme, tuomari Rauta.\nMutta sillä pikku seikalla ei ole toki mitään merkitystä teille — nyt\nenää.\n\nPieni, hentorakenteinen lentäjä, jolla oli tummat, tiukkailmeiset\nkasvot, oli päässyt jo aivan lähelle, von Markenfeld ehättäytyi samalla\npaikalle ja astui hänen ja paarien väliin.\n\n— Huomenta, mr Overbrook, hän puhutteli lentäjää, oletteko valmis\nlähtöön?\n\n— Kyllä, sir. Saimme puhelinilmoituksenne. Mutta jos tarkoitus on, että\npaarit tulevat mukaan, meidän on irroitettava takaistuimet, saadaksemme\ntilaa niille.\n\n— Ei ole tarpeen, von Markenfeld torjui. — Lääkärit vakuuttivat,\npotilaan kestävän matkan hyvin istuvillaan. Lentokoneen tuolithan ovat\nvarsin mukavat.\n\n— Ja kuopat ovat ilmassa pehmeät maantiehen verrattuina, Irja hymähti.\n\nLentäjä yritti kurkistaa makaajaan.\n\n— Älkää viivytelkö enää, mr Overbrook, von Markenfeld tiuskasi. —\nYstäväni sai vaikean raivokohtauksen ja haavoitti itseään yrittäessään\nhypätä ikkunasta kadulle. Lääkärit katsoivat parhaaksi, että hänet\nleikataan Tukholmassa. Leikkaussali on tilattu kello 10:ksi. Saamme\npitää kiirettä ehtiäksemme ajoissa perille.\n\n— Hyvä on, sir, lentäjä virkahti ja kääntyi lähteäkseen.\n\n— Hetkinen, mr Overbrook, Irja sanoi. — Miksi olette tänä aamuna noin\nsynkän näköinen? Tulitteko eilisiltana juhlineeksi liikaa?\n\nPuhuteltu katsoi muualle vastatessaan lyhyesti:\n\n— En, mrs Field.\n\nKun hän oli loitonnut kuulomatkan ulkopuolelle, von Markenfeld\npuuskahti vaimolleen:\n\n— Mitä typeryyksiä sinä jaarittelit kapteenille! On järjetöntä\nsuututtaa hänet.\n\n— En pitänyt hänen ilmeestään, Irja puolustautui. — Hänessä oli jotakin\nuhkaavaa.\n\n— Loruja! mies ärähti. — Kas niin, pojat, käykää käsiksi paareihin.\n\nKun pieni saattue ehti lentokoneen luo, molemmat moottorit olivat jo\nkäynnissä. Ohjaaja ja sähköttäjä olivat paikoillaan. von Markenfeld\nkapusi koneeseen ja meni puhuttelemaan heitä estäen heitä näkemästä,\nmitä taaempana tapahtui. Irja valvoi vartijoiden puuhaa, kun nämä\nirrottivat Raudan paareista ja kantoivat hänet perimmäiselle istuimelle\nja sitoivat hänet siihen kiinni. Lopuksi he heittivät huovan\nhuolimattomasti hänen ylitseen.\n\nKun kaikki oli valmista, von Markenfeld tuli heidän luokseen.\n\n— Milloin te palaatte, päällikkö? toinen vartija kysyi.\n\n— Huomenna. Pitäkää huoli siitä, että te hoidatte kunnolla oman\nosuutenne.\n\n— Tietysti, päällikkö. Nyt, kuten aina. Hauskaa matkaa — teille\nkolmelle!\n\nHetkistä myöhemmin lentokone aikoi rullata. Vauhti kiihtyi nopeasti, ja\npian irtauduttiin kevyesti maasta.\n\nVon Markenfeld tuli Raudan luo.\n\n— Irja, hän käski, asetu seisomaan ohjaus hytin ovelle, jotta pojat\nuteliaisuudessaan eivät pääse yllättämään meitä. Minun tekee mieli\nvielä keskustella hieman kookkaan ystävämme kanssa, ennen kuin eroamme\nhänestä.\n\n— On sinulla huvisi, vaimo hymähti, mutta noudatti määräystä.\n\nPitkä, laiha mies työnsi huovan syrjään ja poisti vangilta suukapulan.\n\n— Miellyttävä matka vai? hän kysäisi hymyillen pirullisesti.\n\nRauta silmäili ympärilleen. Matkustajaosastossa oli seitsemän istuinta,\nniistä vasemmalla kolme. Hänet oli köytetty oikeanpuoleisen tuolirivin\ntaaimmaiseen istuimeen, vastapäätä lentokoneen ovea. Takana oli luukku\nmatkatavarasäiliöön.\n\n— Pieni, sievä kone, eikö totta? von Markenfeld tiedusti.\n\n— Lujaa englantilaista tekoa. De Havilland tehtaiden laatutyötä. Ostin\ntämän jo pari vuotta sitten enkä ole havainnut aihetta moitteisiin.\n\nVanki katsoi ikkunasta lumista aamu maisemaa, jonka ylitse he kiitivät\nvajaa tuhannen metrin korkeudella.\n\nLaiha mies nojasi kevyesti edessä olevan tuolin selustaan ja leikitteli\npitkällä tikarilla. Rumilla kasvoilla oli inhottava irvistys.\n\n— Kaipaatteko jo alas, mr Rauta? Se on typerää. Nauttikaa toki näistä\nhetkistä. Kun pääsemme meren ylle ja sivuutamme aluevesirajan,\nlentomatka on teidän osaltanne lopussa. Tahdotteko kuulla, mitä teille\nsilloin tapahtuu?\n\nHän nauraa kihersi tyytyväisenä ja jatkoi:\n\n— Te saatte uuden »raivokohtauksen» ja syöksytte kenenkään ehtimättä\nestää ovesta ulos. Te putoatte ja katoatte jäiseen veteen. Se on\nsurullista. Mutta »onnettomuudelle» ei mitään voi. Elämä on sellaista:\nloppu tulee jokaiselle.\n\nViheriät silmät kiilsivät nautinnollisesti.\n\n— Voisitte jo sanoa jotakin, mr Rauta. Mutta en kehota teitä\nyrittämään sellaista hulluutta kuin turvautumista ohjaushytissä\nistuviin lentäjiin. He eivät kyllä kuulu Ristilukin väkeen. Minä\nolen heille rikas johtaja Field, joka on palkannut heidät hoitamaan\nyksityiskonettaan. He ovat hyviä lentäjiä, eikä haittaa, että he ovat\nälyltään vähän yksinkertaisia. Mutta jos koetatte huutaa heitä apuun,\nminä mielihyvin upotan tämän välkkyvän teräksen kurkkuunne.\n\n— Uskon sen, Rauta sanoi tyynesti. — Eräät apurinne ovat kylliksi\nmiehiä käsitelläkseen pistoolia. Mutta te olette toista tyyppiä.\nTe käytte vain sidottujen tai tainnoksiin lyötyjen kimppuun, ja\nteidän aseenne ovat ruoska ja tikari. Kas, kun kieltäydyitte siitä\nnautinnosta, että olisitte itse kiduttanut perämies Cornplowin\nkuoliaaksi, kun kerran houkutuslintunne oli jo tehnyt hänet\ntajuttomaksi.\n\nvon Markenfeld rypisti matalaa otsaansa.\n\n— Se suututtaakin minua, hän kähisi. — Melakoski teki kirotun\nerehdyksen kiirehtimällä ampumaan hänet. Cornplow-petturi pääsi\nliian vähällä. Minä en edes ehtinyt pitämään tällaista rattoisaa\nkeskusteluhetkeä hänen kanssaan suolatakseni hieman hänen lähtöään.\n\n— No, te otitte vahingon takaisin, vanki sanoi. — Komisario Tahvolan\ntapauksessa ette tyytynyt siihen, että kätyrinne olivat iskeneet hänen\ntakaraivonsa hajalle. Teidän piti tikarillanne porata vielä hänen\nkeuhkonsa puhki.\n\nLaiha mies nuoleskeli ohuita huuliaan.\n\n— Ah, niin. Tuo mustasilmäinen nuuskija tuotti minulle iloa.\n\nRauta silmäsi ohjaajahytin ovella seisovaan tyttöön. Syvän inhon\nvallassa hän totesi, että tämä näytti nauttivan miehensä puheista.\n\n— Lorettan ja Irenen tyydyitte kuitenkin murhauttamaan taas muilla, hän\nhuomautti.\n\n— Minulla oli silloin tärkeämpää tekemistä, von Markenfeld hymähti.\n— Mutta minä tiesin tarkoin, mitä tapahtui. Minulla on voimakas\nmielikuvitus. Ei ole tarpeen olla aina itse paikalla.\n\n— Angelan tapauksessa olitte paikalla, vanki virkahti.\n\nSe oli pelkkää arvailua hänen puoleltaan. Hän yllättyi sanojensa\ntekemästä vaikutuksesta. Rumat kasvot vääntyivät raivosta.\n\n— Te tiedätte paljon, mr Rauta, laiha mies sähisi. — Olette siis\nkuullut myös tuon hullun, korskean tytön tarinan. No niin, minä lähetin\nhänelle sanan, että liittyköön meihin. Hän kieltäytyi. Minä itse\nvaivauduin hänen luokseen. Mutta välittämättä edes kuunnella, mitä\nminulla oli ehdotettavana, hän heitätti minut ulos. Minut! Ja minä\nolisin ollut valmis tekemään hänestä miss Keren seuraajan!\n\nIrja puuttui puheeseen. Katkerasti naurahtaen hän virkkoi:\n\n— Muistele tarkemmin, Martin. Sinä olisit ollut valmis tekemään hänestä\nmuutakin. Olit aivan hulluna häneen ja aioit syrjäyttää minut. Siksi\nminä tahdoin olla mukana silloin, kun hän sai rangaistuksensa.\n\nvon Markenfeld käännähti häneen ja mitteli vaimoaan synkin katsein.\n\n— Angela oli komea tyttö ja hyvin tyylikäs, hän mutisi.\n\n— Kovin vähän jäi siitä komeudesta ja tyylikkyydestä jäljelle, kun me\ntavoitimme hänet öisellä Mannerheimintiellä, nainen hymähti. — Hän\nyritti juosta porttikäytävän suojaan. Ja sinä olisit varmaan viime\nhetkessä ohjannut sivuun, ellet olisi pelännyt minua. Muistatko hänen\nkauhusta laajentuneet silmänsä, kun hän käännähti päälle syöksyvän\nauton valoja päin? Sitten hän avasi suunsa huutoon, mutta hän ei\nehtinyt saada esiin ääntäkään. Ah...!\n\nRautaa puistatti.\n\n— Terrorilla te olette hallinneet apureitannekin, hän totesi.\n\nLaiha mies kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan.\n\n— Niiden tyhmien otusten hallitsemiseen ei suurta taitoa tarvittu,\nhän sanoi. — Ne nuoret hanhet, jotka asioivat tukolaisilla laivoilla,\nluovuttivat lauhkeasti puolet ansioistaan minulle. Se tuotti hyvin.\nMutta sitten sain yhteyden Cabotiin. Kuvittelin, että siitä kehittyisi\nelämäni suurin kaappaus.\n\n— Minä varoitin sinua, Martin, Irja huomautti, — jos olisit uskonut\nminua, meidän ei olisi nyt pakko paeta.\n\nvon Markenfeld irvisti hänelle.\n\n— Meillä ei ole mitään hätää. Olen siirtänyt rahamme brüsseliläiseen\npankkiin. Meillä on yllin kyllin toistaiseksi!\n\n— Niin kai, Rauta virkkoi. — Eikä teillä ole aikomustakaan palata.\nTosin äsken vakuutitte miehillenne tulevanne takaisin huomenna. Mutta\nse oli tietysti valhe. Teitä ei kiinnosta vähääkään, miten apurienne\nkäy.\n\nTikarilla leikkivä mies nauraa kihersi.\n\n— Ei, se ei kiinnosta minua, hän myönsi. — Näitte kai salkkuni.\nSiinä minulla on luettelo koko joukosta. Sen viskaan mereen teidän\nperässänne. Sillä olen selvä noista ihmisistä. Pitäkööt itse huolen\nitsestään, jos kykenevät. Minä olen holhonnut heitä jo kyllin kauan.\nEikä heistä ole enää hyötyä minulle, sen jälkeen kun he ovat täyttäneet\nsen käskyn, minkä viimeksi annoin heille. Haluatteko tietää, mikä se\noli, mr Rauta?\n\n— En.\n\nVon Markenfeld kumartui vankinsa puoleen ilkkuen:\n\n— Mutta se koskee läheltä teitä, mr Rauta. Kun te hetken kuluttua\nkatoatte käsistä ja jaloista sidottuna jäiseen veteen, täytyy teidän\nviedä mukananne syvyyteen tieto, miten vaimonne ja lastenne on käynyt.\nTällä hetkellä mieheni lähestyvät teidän kotianne, ajatelkaa sitä, mr\nRauta! Eikä heillä ole mitään estoja naisten ja lasten käsittelyssä...\nAhaa, tekään ette siis ole haavoittumaton! Olette kai kuvitellut\nolevanne voittamaton. Mutta nyt olette tavannut vahvempanne. Teidän\nolisi pitänyt etukäteen ottaa huomioon, että Ristilukin kosto kohtaa\nhirveänä sitä, joka nousee häntä vastaan!\n\nHän kiihtyi omista sanoistaan ja sähisi:\n\n— Teidän katseessanne on yhä uhmaa, mr Rauta. Te unohdatte tikarini,\njolla saatan helposti muuttaa kasvojanne. Luulenpa, että teenkin sen!\n\nIrja syöksähti huudahtaen hänen luokseen ja tarrautui hänen kohotettuun\nkäteensä.\n\n— Ei, Martin! Sen jätät tekemättä! Riittää, että hän katoaa!\n\nLaiha mies yritti kiroten vapautua hänen otteestaan. Mutta vaimo ei\nantanut periksi. Huohottaen he kamppailivat tikarista.\n\nÄkisti he jäykistyivät paikoilleen.\n\nAivan läheltä oli kajahtanut jyrkkä komennus:\n\n— Kädet ylös!\n\nYlietsivä Tahvola seisoi matkatavarasäiliön oven edessä pistooli\nkädessään. Nuori etsivä ilmestyi hänen selkänsä takaa niin ikään\naseistettuna.\n\nVon Markenfeld ja hänen vaimonsa tuijottivat heihin ällistyneinä.\nSitten hämmästys vaihtui kauhistukseksi. Tikari putosi kilisten\nlattialle.\n\nIrja sai vaivoin änkytetyksi:\n\n— Keitä... keitä te olette?\n\nKomea ylietsivä ojentautui täyteen pituuteensa vastatessaan jylhästi:\n\n— Poliiseja!\n\nHän kääntyi toverinsa puoleen ja määräsi:\n\n— Laurikainen, pane heille kummallekin käsiraudat. Minä päästän sillä\naikaa tuomari Raudan köysistä.\n\nIrja puri huuliaan ojentaessaan vaieten kätensä. Hänen miehensä ei\nliioin yrittänyt vastarintaa. Mutta kun käsiraudat napsahtivat hänen\nranteisiinsa, hän päästi kimeän huudon:\n\n— Overbrook! Kirottu nahjus! Overbrook!\n\nLentäjä ilmestyi ohjaushytin ovelle. Hän nyökkäsi rikosetsiville.\nSitten hän kääntyi isäntänsä puoleen:\n\n— Kutsuitteko te minua?\n\nVon Markenfeld raivosi:\n\n— Ettekö näe, Overbrook, mitä täällä on tapahtunut?\n\nPieni, hento mies virkahti kylmästi:\n\n— Kyllä. Teidät on pidätetty. Vaimonne samoin.\n\n— Miten te julkeatte puhutella noin minua, isäntäänne?\n\n— En kehtaa enää sanoa: sir. Katsokaas, toverini ja minä olemme kunnon\nmiehiä. Mutta me emme ole älyltämme niin yksinkertaisia kuin te äsken\njulistitte. Tähän koneeseen asennettiin viime yönä kuuntelulaitteet.\nEivät ainoastaan poliisit kuulleet matkatavarasäiliöön jokaista sanaa,\nmikä täällä on lausuttu, vaan myös me omalle puolellemme. Vähempikin\nolisi riittänyt paljastamaan meille, että olemme tietämättämme olleet\nrikollisten palveluksessa.\n\nIrja kysyi tiukasti:\n\n— Kuka päästi nuo miehet koneeseen?\n\n— Tietysti toverini ja minä, lentäjä vastasi. — Kukapa muu? Heillä oli\nselvät viranomaisten paperit.\n\nRauta oli saanut kätensä ja jalkansa vapaiksi. Hän ojenteli\nvarovaisesti jäseniään, jotka olivat pahasti puutuneet.\n\n— Se, mitä heillä oli kerrottavana isäntäväestänne, hän virkahti,\ntuntui kai uskomattomalta teistä, mr Overbrook.\n\n— Aivan niin, sir, lentäjä vastasi. — Minä kysyin, että jos asiat\nolivat niin, miksi rikollisia ei pidätetä ilman muuta. Poliisit\nselittivät, että kysymys on tunnottomista murhaajista, joihin on vaikea\npäästä käsiksi, ellei heitä saada itse paljastamaan rikoksiaan. Ja he\ntotisesti paljastivatkin!\n\n— Niinpä kääntäkää kone, mr Overbrook, Rauta sanoi. — Pyytäkää\ntoverianne sähköttämään Malmin lentokentälle, että laskeudumme sinne.\nMinun on laadittava toinen sähke ylipoliisipäällikölle.\n\nLentäjä teki kunniaa ja poistui omalle puolelleen.\n\nTahvola puhutteli Rautaa äänessään syvää kunnioitusta:\n\n— Minulta oli pudota silmät päästä, kun sain teidän ohjekirjeenne,\ntuomari. Mutta kuten käsky oli, olemme sanatarkasti noudattaneet sitä.\nMistä kummasta te ennakkoon tiesitte kaiken? Hirmuista uhkapeliä te\nkuitenkin pelasitte.\n\nVon Markenfeld oli lamaan lyötynä vaipunut etuistuimelle. Kun kone\nkääntyi jyrkästi palatakseen, hän lysähti kokoon ja purskahti\nhillittömään itkuun.\n\nIrja oli istunut jäykin kasvoin viereisellä tuolilla. Nyt hän tiuskasi:\n\n-— Tappio! Niin, Martin, täydellinen tappio! Eikö sinussa ole miestä\nkantamaan sitä edes ulisematta?\n\nNyyhkytykset vavisuttivat pitkää, laihaa miestä entistä pahemmin.\n\nVaimo silmäsi häneen halveksivasti. Sitten hän suuntasi katseensa\njäykästi eteen päin. Hän mutisi puoliääneen:\n\n— Ah, millainen raukka! Millainen inhottava raukka.\n\nSen jälkeen hän ei lausunut sanaakaan. Selkä suorana ja pää ylpeästi\npystyssä hän istui liikkumatta paikallaan.\n\nRauta ei liioin puhunut. Huoli perheestä jäyti häntä.\n\nKun lentokone laskeutui Malmin kentälle ja pysähtyi päärakennuksen\nlähettyville, poliisiketju ympäröi sen heti.\n\nRauta laskeutui ensimmäisenä maahan.\n\nTuomari Matikainen riensi puristamaan hänen kättään.\n\n241\n\n— Te... te olette suurenmoinen! Sallikaa minun onnitella ja kiittää\nteitä.\n\nHän puhui lämpimästi. Mutta tummat, nelikulmaiset kasvot kuvastivat\nennen kaikkea tyrmistystä.\n\n— Sain sähkeenne puolisen tuntia sitten, hän jatkoi. — Taivaan nimessä,\nmillaisen järkytyksen se tuottikaan minulle henkilökohtaisesti.\nEttä Irja Laantila...! Vaimolleni on oleva hirveä isku, että hänen\nserkkunsa...\n\nRauta keskeytti hänen valituksensa:\n\n— Perheeni...?\n\nYlipoliisipäällikkö rauhoitti häntä:\n\n— Kaikki hyvin, sillä taholla. Kuusimiehinen lurjusjoukko tuli talonne\nluo kyllä paukuttelemaan. Mutta me yllätimme heidät, ja koko roikka\npidätettiin. Olisittepa ollut näkemässä...!\n\nRauta ei kuunnellut häntä enää. Hän oli nähnyt tutun auton pyyhältävän\navoimesta veräjästä vinhaa vauhtia kentälle. Kun se ulvovin jarruin\npysähtyi, Martti-poika ryntäsi ensimmäisenä ulos. Inkeri seurasi häntä.\n\n— Isä, isä! poika huusi niin että raikui. — Äiti on ainutlaatuinen\najaja! Sinä et ole varmasti saanut koneesta koskaan irti sellaista\nvauhtia kuin äiti nyt.\n\nInkeri ei näyttänyt olevan yhtä haltioissaan. Hän hymyili kyynelten\nlävitse sanoessaan:\n\n— Pelkään tehneeni tyhmyyksiä, Kaarlo. Ainakin kolme liikennepoliisia\nmerkitsi automme numeron muistiin.\n\nRauta sulki heidät molemmat syleilyynsä.\n\nTullessaan vaunun luo hän havaitsi kotoisia vastaanottajia olevan\nenemmänkin. Takaistuimella Mari pöyhisteli leveänä, ja hänellä oli\npienokainen sylissään. Tuikeasti hän tervehti isäntäänsä:\n\n— Vai niin, sitä tultiin sentään takaisin! Sen minä vain sanon\ntuomarille, että nyt tämä häly ja melske saa taas kerrakseen riittää.\nOnkos se nyt laitaa, että jumalattomalla menolla pannaan alttiiksi\nvanhan ihmisen ja Tytti-raukankin henki? Ja minkä vuoksi? Tyhjän tautta!\n\nNauraen Rauta puristi iäkkään palvelijattaren kättä.\n\n— Siinä Mari on oikeassa. Kerrankin!\n\n\n\n"]