[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwR_95oI6N4zXrEDjp_ucC0HsyqAT49LK_4af6XnbeD4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3547,"Onhan pappa sen sallinut","Moser, Gustav von",1825,1903,"3547-moser-gustav-von-onhan-pappa-sen-sallinut","3547__Moser_Gustav_von__Onhan_pappa_sen_sallinut","Ilveily yhdessä näytöksessä","naytelma",[14],"huumori",[16],"saksalainen","fi",1872,1897,6662,38644,false,76564,[25,26,27],"Comedy plays","German drama (Comedy) -- Translations into Finnish","One-act plays",[29,30,31],"German Literature","Humour","Plays/Films/Dramas","\"Onhan pappa sen sallinut\" :  Ilveily yhdessä näytöksessä by Moser and L'Arronge is a comedic one-act stage play (a farce) written in the late 19th century. It playfully examines literary vanity, youthful infatuation, and parental permission, as a zeal for poetry and drama sparks a chain of misunderstandings in a respectable household.  Set in Dr. Teitti’s home, the farce follows the flustered writer as he’s besieged by a would‑be dramatist (Aurora), a domineering butcher father (Raninen), and Raninen’s dreamy daughter Aina. When Aina arrives to meet the renowned author, she mistakes Teitti’s nephew Kaarlo for him; the pair exchange flirtatious “lessons” in poetry, emboldened by her refrain that “father has allowed it.” Martta, Teitti’s practical wife, adds to the comic friction, while Raninen storms in to accuse the aging author of leading his daughter astray. Names are mixed up, tempers flare, and Teitti tries to shoo away Aurora and her sprawling “family drama.” In the end, the confusions resolve: Raninen blesses Aina’s match with Kaarlo, grievances are buried, and the curtain falls on a cheerful reconciliation grounded—humorously—on what papa has permitted. (This is an automatically generated summary.)",[],115,"Saksalaiseen porvariskotiin sijoittuva yksinäytöksinen ilveily seuraa tohtori Teitin talouden arkea. Mari-piika ihailee isäntänsä runollista mieltä, kun taas perheen nuori polvi etsii tietä onneen ja avioliittoon isän suostumuksen avulla.","Gustav v. Moserin 'Onhan pappa sen sallinut' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3547. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.",".\nONHAN PAPPA SEN SALLINUT\n\nIlveily yhdessä näytöksessä\n\n\nSuomennos G. Moserin ja A. Arrong'en kirjoittamasta\n\"Papa hat's erlaubt.\"\n\n\n\n\n\nKuopiossa,\nU. W. Telén Co,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n_Teitti_, Tohtori ja kirjailija.\n_Martta_, Hänen vaimonsa.\n_Kaarlo_, Teitin veljenpoika.\n_Raninen_, Teurastaja.\n_Aina_, Ranisen tytär.\n_Aurora Rosenvinge_.\n_Mari_, Tohtorin piika.\n\nTapaus Teitin asunnossa.\n\n\n\nNäyttämö: Tohtori Teitin asuinhuone, varustettu yksinkertaisilla,\nmutta sievillä huonekaluilla: keskellä ja sivuilla ovet: oikealla\nikkuna ja sen vieressä Teitin kirjoituspöytä, jonka päällä on paljon\nkirjoituksia, paperia ja kirjoja; sen vieressä paperikori; vasemmalla\npöytä ja tuoleja. Viime mainitulla pöydällä seisoo rintakuva (valokuva\npuitteissa.)\n\n\n1:nen kohtaus\n\n    Mari, sittemmin Martta.\n\n_Mari_ (tulee keskiovesta ja seisattuu huoneen keskelle). Kummallinen\ntunne valtaa minut joka kerta, kun tulen tähän huoneesen.\nKunnioituksesta paisuu rintani muistaessani, että tähän majaan ovat\nrunottaret ottaneet asuntonsa. Kuinka onnellinen mahtaneekaan olla\nrouvani, ollessansa runoilijan vaimo. Joka kerta kuin tohtori häntä\nsuutelee, tunnen kateuden sydämmessäni. Jos minua kohtaisi senlainen\nonni, niin varmaan juoksisin katuja ja kujia pitkin ja kaikille\nhuutaisin: mieheni on tohtori ja vieläpä runoilijakin. (Siivoo\nhuonetta.) Onhan minulle edes sallittu olla runoilijan läheisyydessä,\njos kohta vaan hänen palveluspiikanansa. Tuntuapa sekin jo joltain\nmieltä-ylentävältä.\n\n_Martta_ (tulee vasemmalta, puettuna hattuun ja päällysvaatteisiin,\npieni koppa käsivarrella). Mari, nyt minä lähden torille!\n\n_Mari_. Hyvä rouva, saan toivottaa teille onnellista matkaa! Vai\npitääkö minun tulla mukananne?\n\n_Martta_. Ei tarvitse, minulla on vaan vähän ostamista ja ne mahtuvat\ntähän koppaan.\n\n_Mari_. Hyvä!\n\n_Martta_. Älä suinkaan unhota mainita miehelleni kirjeestä, se on\nkirjoituspöydällä.\n\n_Mari_. Kyllä, rouva!\n\n_Martta_. Kiiruhda toki, että kaikki olisi järjestyksessä palatessani.\n(Menee keskiovesta.)\n\n_Mari_. Kyllä, rouva! (Katsoo taakseen.) Joko se meni matkaansa? Jo\nviimeinkin. (Istuu tuolille.) Kuinka tuo rouva on proosallinen! Kuinka\näreä! Minä en saata ymmärtää, miten tohtori on voinut ottaa hänet\nvaimoksensa, hän joka on niin runollinen, niin oppinut ja samalla niin\nlempeä kuin lammas. Hänen huuliltansa ei lähde pahaa sanaa, vaikka pöly\nviikon paikallansa pysyisi; entäs vaimonsa? Huh! Sepä vasta on aivan\njokapäiväinen luonne. Riita tai ruoka; tosiaan en tiedä, kumpaisenko\nhän parempana tai välttämättömämpänä pitää. (Nousee ylös.) Mitä hän\nnyt taas on runoillut? (Menee kirjoituspöydän luo.) Joka paikassa\nvaan puhdasta paperia! (Menee paperikorin luo — laskeutuu polvillensa\nja haparoipi korissa.) Mutta täällä! Paperikorista olen minä usein\nennenkin ihmeellisiä ja ihanoita aarteita löytänyt. (Ottaa esiin yhden\npaperilapun ja lukee.) \"Ryöstön uhalla kahdeksan päivän kuluessa.\"\n(Ulkona soitetaan.) Se on ote jostakin novellista. (Hakee uudestaan\npaperikorista.)\n\n\n2:nen kohtaus.\n\n    Mari. Raninen.\n\n(Raninen tulee ripeästi keskiovesta. Hän on sangen harteva mies, puettu\npitkään vanhanaikuiseen päällysnuttuun: paidan kaulus leukapieliin\nulottuva. Kädessä on kultanuppuinen putkikeppi, vahvassa kultaketjussa\nriippuu useita renkaita ja kiviä.)\n\n_Raninen_ (kiivaasti). Mitä tämä on? Täällä ei näy olevan tapana\navata kun soitetaan. (Katsottuaan ympärillensä.) Niin kai; se on\nluonnollista! Varkaita ei heidän suinkaan tarvitse pelätä, sillä ne\neivät täällä juuri lihoisi. (Huomaa Marin.) Tuossahan on naisihminen!\n\n_Mari_ (nousee ylös). Kah vieras!\n\n_Raninen_. Ettekö te ole piika?\n\n_Mari_ (loukattuna). Kyllä kai minä olen piika, — vaan minä en tiedä,\nenkä ymmärrä mitä piikaa te haette!\n\n_Raninen_. Tyhjiä loruja! Asuuhan tässä tohtori Teitti?\n\n_Mari_. Kyllä kai!\n\n_Raninen_. Hyvä vaan. (Ottaa hatun päästään ja pyyhkii otsaansa.)\nKäskekää hänet minun eteeni, mutta sukkelaan: minulla ei oo aikaa, mie\noon toimen mies. (Istuu.)\n\n_Mari_. Tehkää hyvin!\n\n_Raninen_. Mitä sitten?\n\n_Mari_ (nenäkkäästi). Tahdoinpa vaan tarjota teille tuolia.\n\n_Raninen_. Sen työ voitte vieläkin tehdä; tuommoisia leluja mie\ntarvitsen vallan hyvin kaksikin. Älkää nyt enää pitäkö tässä puheita,\nkutsukaa läkkisorkka tänne. (Ottaa sanomalehden taskustansa.)\n\n_Mari_ (itsekseen). Tuohan on hävytön mies! Melkeinpä luulen hänen\naikovan ottaa tähän asuntonsa.\n\n_Raninen_. Taas uusi osakeyritys! \"Kymmenen rosenttia maksetaan oitis\nsisään, muu summa suoritetaan ensi —\" (Nousee ylös.) Tuhat tulimaista!\nEttekö jo ole mennyt? Älkää suututtako minua — tässä voi käy'ä pahoin!\nMie en voi oottaa kauemmin, mi'ulla ei oo aikaa.\n\n_Mari_. Hyvä ihminen, eihän meilläkään ole aikaa — erittäin kun emme\ntiedä mikä hänen nimensä on, ja mikä mies hän itse!\n\n_Raninen_. Vai niin! Tahotte siis ilmoittaa minut? Sehän on\nnälkäruikuilla tavallista.\n\n_Mari_. Herra!\n\n_Raninen_. Olkoon menneeksi! Mie oon teurastaja ja nimeni on Raninen.\n\n_Mari_. Vai niin!\n\n_Raninen_. Miks; niin »vai niin!»\n\n_Mari_. Varmaankin ai'otte pyytää herra tohtoria valmistamaan jonkun\nsonetin? Ehkäpä teurastus-runon johonkin hiljaiseen perhejuhlaan.\nVarmaan se alkaa sanoilla: »on härkä elukoista kaunihin.\n\n_Raninen_. A niin se onkin, kun se vaan on lihava.\n\n_Mari_. Te ette ainakaan enää tarvitse lihoa; nyt jo saatattte vaikka\nmissä näyttäytä!\n\n_Raninen_. Niin saatankin, sillä mie oon pulska kauppamies, enkä mikään\npaperia haaskava nälkäkurki, jonka kylkiluita ei liha peitä, eikä\nnahasta rasva hikoile. Komeita poikia! Mutta tuokaa se nyt tänne.\n\n_Mari_. Herra Raninen — sehän oli nimenne — saatanko toivoa että\nosaatte lukea? —\n\n_Raninen_. Ai'otteko teh'ä pilkkaa minusta? (Uhkaa kepillänsä. )\n\n_Mari_. Malttakaa, hyvä herra! Minä en tahdo teitä turhaan viivyttää.\nOvella on kirjoitettuna: vastaanottoaika 12—2. Siis olkaa hyvä ja\ntulkaa silloin, niin — —\n\n_Raninen_. Kyllä mie oon niin vanha kuin viisaskin — ei — päinvastoin\ntarkoitin. Runoilijat eivät koskaan ole kotona vastaanottoajallansa.\nPaitsi sitä täytyy minun olla 12—2 välillä teurastushuoneessa. Siis\nmars!!\n\n_Mari_ (itsekseen). Tuo mies on niin röyhkeä ja raaka, ikäänkuin\nolisimme hänelle velkaa.\n\n_Raninen_. Tahonpa kerrankin käy'ä tilille tohtorinne kanssa, se asia\non minua jo kauan kutkuttanut.\n\n_Mari_. Oikeinpa arvasinkin. (Ääneen hieman kohteliaammasti.) Vaan\ntohtori on nyt juuri työssänsä.\n\n_Raninen_. Mitä vielä! Tuommoista työtä! Kun mie tien makkaroita tai\nteurastan härän, niin se on työtä; mutta sitä ei voi sanoa työksi, kun\nläkillä paperia tahrataan, eikä se sitte kelpaa muuksi kuin makkarojen\nkääreeksi. (Rupeaa kävelemään ja seisattuu sen pöydän luo, jolla kuva\non.) Ken tuo tuossa?\n\n_Mari_. Se on tohtori itse.\n\n_Raninen_ (ottaa kuvan käsiinsä). Tämäkö kuva?\n\n_Mari_. Niin, se on tehty pari viikkoa takaperin ja on aivan tohtorin\nnäköinen.\n\n_Raninen_. Tämäkö siis on tohtori Teitti?\n\n_Mari_. Hän omassa persoonassansa.\n\n_Raninen_ (nauraen). Hahaha! Mie kuolen naurusta, saakeli soi! Tuoko\npaljas nuppu; harmaita hiuksia vähän reunoilla — naama kuin lahonnut\nlanttu! Äijä hoi, tahdonpa suu'ella sinua! (Suutelee kuvaa.)\n\n_Mari_. Te särette kuvan.\n\n_Raninen_. Ei sillä väliä! Vaikkapa kerran antaisi »topokrafeerata»\nitsensä; kyllä mie maksan — vaikkapa öljyssä. (Katselee kuvaa.) Niin,\ntuo ei varmaankaan kykene kilpailemaan saippuankeittäjän kanssa.\n(Asettaa kuvan paikoillensa.) Tämäpä tapaus vasta on oivallinen!\nMaksaisinpa siitä markan. Tuossa tyttö markka siulle. (Antaa Marille\nmarkan.)\n\n_Mari_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Minä haen oitis tohtorin\ntänne. (Aikoo mennä oikealle.)\n\n_Raninen_ (pidättäen). Älä huoli, kyyhkyseni, jätetään hänet nyt, en\nmie enään hänestä välitä; mutta tyttäreni Ainan lähetän mie hänen\nluoksensa.\n\n_Mari_. Tyttärennekö?\n\n_Raninen_. Niin tyttäreni, sievän tytön.\n\n_Mari_. Jos hän vaan on teidän kaltaisenne —\n\n_Raninen_. Mikä kujeilija! Tyttöni on ylen kiihtynyt; hän lukee, pelaa\nja laulaa »portefianolla»; se ei ole mieleeni.\n\n_Mari_. Pitäisikö hänen auttaa teitä teurastuksissanne?\n\n_Raninen_. Ei niin, vaan hänen pitäis mennä miehelään, kunnolliselle\ntoimimiehelle. Minä olenkin jo valinnut hänelle sopivan miehen, erään\nsievän saippuankeittäjän.\n\n_Mari_. Vaan tyttärenne ei huoli hänestä, hän tahtoo toista.\n\n_Raninen_ (kummastuen). Mistä sen tiedätte?\n\n_Mari_. Kaikki tohtorin kertomukset ovat sitä laatua.\n\n_Raninen_. Niin sanoinhan mie sen; se on syy kaikkeen. Aina on lukenut\nkaikkia tohtorinne loruja: romaaneja, runoja ynnä muita hullutuksia.\nNe ovat panneet nuoren tytön pe'än pyörälle, ja kuka saattaisikaan\nsemmoista kannattaa? Se ei käy laatuun; asian pitää muuttumaan.\n\n_Mari_ (vihastuneena). Herra Raninen, minäkin luen niitä!\n\n_Raninen_. Työ ehkä ne paremmin saatte sulamaan. Mutta minun Ainani\nalkoi haaveksia tuosta nälkäkuresta, tohtori Teitistä. »Kuinka ihanasti\nsanoo Teitti, kuinka taivaallisesti runoelee Teitti —» Tommoista kesti\nkaiken päivää. Viimein rupesi hän itse runoja rakentamaan ja nyt tahtoo\nhän tutustua tohtorin kanssa.\n\n_Mari_. Eihän tässä vielä ole mitään vaarallista?\n\n_Raninen_. Ei ookkaan! Mutta jos tohtori olisi ollut nuori mies —\n(Sysää Maria hieman kylkeen.) Ymmärrättekö?\n\n_Mari_. Voi sinua saippuankeittäjä parka!\n\n_Raninen_. Paikalle arvattu! Tulkoon itse hakemaan virvotusta ja\ntotellisuutta — nähköön omilla silmillänsä tuon lumoavan runoilijan.\nPuolestani sallin, vaikka tunkis hänen kuvansa metaljonkiin taikka\nhiuskääryn muistikirjaansa.\n\n_Teitti_ (huutaa ulkona oikealta). Mari!\n\n_Mari_. Tohtori huutaa! (Aikoo mennä.)\n\n_Raninen_ (pidättäen häntä). Kun Ainani tulee, pi'ästätte te häntä\nihailemaan tohtoria.\n\n_Mari_. Se on selvä kuin päivä. (Menee oikealle.)\n\n_Raninen_ (tyytyväisenä hieroo käsiänsä). Tämäpä oli erinomaista!\nVakuutinhan miehille tuhannesti, että runoilijat ovat laihoja kuin\nluurangot, vaarallisia olentoja, jotka eivät voi ketään onnelliseksi\nteh'ä; mutta tyttäreni ei luopunut runollisesta kuvittelemisestansa\neikä vaan huolinut valitsemastani saippuankeittäjästä. Mistä hän\non saanutkin tuon haaveksimisluontonsa? Varmaankin on sen perinyt\näitiltänsä, sillä hänellä on vieläkin samanlaisia oireita. (Menee.)\n\n\n3:s kohtaus.\n\n    _Mari_. Teitti.\n\n_Mari_ (oikealta). Joko se meni?\n\n_Teitti_ (Yönutussa ja myssyssä, pitkä piippu suussa; tulee sisään\nrallattaen iloista laulua). Tralalala! Mari, missä on vaimoni?\n\n_Mari_. Rouva meni torille.\n\n_Teitti_. Sepä oivaa, — oikein hauskaa! Siis saan puoli tuntia olla\nrauhassa! Hei tralalala!\n\n_Mari_ (tuopi kirjeen kirjoituspöydältä). Tohtorille olisi tässä kirje.\n\n_Teitti_ (ottaa kujeen). Nonono! Se on kustantajaltani kyllä tiedän.\n(Raapii korvantaustaansa. Lukee.) »Minä toivon varmaan tänä iltana\nsaavani ensimmäiset arkit lupaamaanne novellia! —» Oikein! Nyt olen\nkuin naulattu.\n\n_Mari_. Eihän se vaan ollut huono kirje?\n\n_Teitti_. Ei lapseni — ei se ollut huono, vaan minun pitäisi ruveta\noitis työhön.\n\n_Mari_. Sitt' en minä tahdo häiritä. (Mennessänsä.) Nyt rupeaa hän\ntaas seurustelemaan runotarten kanssa. Kuinka runollista! (Menee\nkeskiovesta.)\n\n_Teitti_. Kyllähän osanotto on hyvä, vaan ei se auta yhtään. En tiedä\nkuinka lieneekään asiat. »Jo pari päivää ollut on, mun pääni aivan\naivoton. Kun vaan muistelen, mitä kaikkia olen entisinä aikoina\nleiponut! Kuinka monta ihmistä naittanut, kuinka monta tappanut,\n— kaikki kävi kuin leikki vaan! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä\nhelpoimminhan se pitäisi käydä päinsä, — mutta tänään ei auta mikään —\nei mitään ainetta — ei yhtään ideeaa — ei yhtään keksintöä — vanhuus\nei näy auttavan — siis pitää olla nuori — kevytmielinen houkkio ja\nhauska ja antaa mennä niin paljon kuin vaan kynästä pääsee! (Istuu\nkirjoituspöydän luo.) Eteenpäin! (Kirjoittaessansa.) »Laskeutuvan\nauringon viimeiset säteet kultasivat vuorien huiput ja metsien latvat —»\n\n\n4:s kohtaus.\n\n    _Mari_. Teitti.\n\n_Mari_. Herra tohtori!\n\n_Teitti_. Mitä nyt?\n\n_Mari_. Täällä ulkona on rouva.\n\n_Teitti_. Ah, sano ettei vaimoni ole kotona!\n\n_Mari_. Ei hän rouvaa kysykään, — hän tahdo tavata teitä. Tässä on\nhänen korttinsa. (Ojentaa kortin.)\n\n_Teitti_ (lukee kortin),\n\n_Aurora_ Rosenvinge — en tunne.\n\n_Mari_. Hän pyysi kaikin mokomin.\n\n_Teitti_ (äkäisesti). No päästä hänet sitten!\n\n_Mari_. Kyllä tohtori. (Pois.)\n\n_Teitti_. Tämä on kuin kirottua! Juuri kuin on kiirein aika, tulee\nkaikenlaisia esteitä. (Nousee ylös, panee piipun ja myssyn pois.)\n\n\n5:s kohtaus.\n\n\n    Aurora. Teitti.\n\n_Aurora_. Ah, tämä on siis se huone, jossa runottaret siipiänsä\nlevittävät! Mikä lumous, mikä runollinen ilman henki!\n\n_Teitti_. Millä voin teitä hyödyttää, neitoseni?\n\n_Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Tohtori, antakaa kätenne tänne, »se\nettä me tahdomme ja tunnemme samaa, on yhdistävä meidän sielumme toinen\ntoisiinsa.»\n\n_Teitti_. Sangen miellyttävää — vaan tosiaan — minä en ymmärrä —\n\n_Aurora_. Ennen kaikkia toivon, etten teitä mitenkään häiritse.\n\n_Teitti_. Minulla on tässä erittäin kiireellinen työ tekeillä —\n\n_Aurora_. Se on hyvä, silloinpa henkenne onkin oikeassa elementissään.\n(Ottaa tuolin ja istuu.) Olkaa hyvä, istukaa!\n\n_Teitti_ (väkinäisesti). Kiitän suuresti. (Istuu.)\n\n_Aurora_. Jo aikaisin lapsuudessani kytivät minussa runon kipinät,\nvaan vasta ripillä käytyäni leimahtivat ne ilmivalkeaan ja minä aloin\nrunoella!\n\n_Teitti_ (vääntäen peukaloitansa). Taivaan taatto!\n\n_Aurora_. Ensin tein värssyjä, vaan Herran tiet ovat ihmeelliset, minä\nrupesin harjoittamaan draamaa. Lyhykäisesti tahdon kertoa kuinka se\ntapahtui. Kahdennessakymmenessä ikävuodessani — — —\n\n_Teitti_. Suokaa anteeksi, teidän elämänne kertomus on varmaankin\nsangen viehättävä, mutta minulla ei ole aikaa —\n\n_Aurora_. Ei minullakaan!\n\n_Teitti_. Jos suvaitsette, niin sanokaa syy tänne tuloonne.\n\n_Aurora_ (ottaa esiin sangen paksun ja suuren kirjan ) Tämä! Juuri sain\ntämän teokseni valmiiksi — ja jätän sen nyt teidän, teidän runollisen\nneronne arvosteltavaksi.\n\n_Teitti_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Jos olette hyvä ja jätätte\nteoksenne tänne, niin on asia päätetty. (Nousee ylös ja aikoo ottaa\nkirjan.)\n\n_Aurora_ (kiireesti, pidättäen kirjaansa). Malttakaa vähän — istukaa\nvaan paikallanne. — Ensin tahdon tehdä muutamia valaisevia selityksiä.\n\n_Teitti_ (istuutuu, malttaen mielensä). Noh, selvittäkää sitten, —\ntehkää hyvin!\n\n_Aurora_. Teokseni on osaksi tavallinen näytelmä, osaksi draamallinen\nepos — osaksi murhenäytelmä.\n\n_Teitti_. Vai niin — vai niin!\n\n_Aurora_. Sen vuoksi olen sen nimittänyt: romantillinen porvari- ja\nperhedraama.\n\n_Teitti_ (itseksensä). Herranen aika! (Ääneen.) Jos tahdotte jättää\nminulle kirjanne — (kurottaa kätensä sitä ottamaan).\n\n_Aurora_ (pidättäen). Malttakaa — sittemmin kyllä! Näytelmässäni\ntulevat seuraavat henkilöt esiin: Herra Forsberg vaimonsa kanssa;\nnäillä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Ensimmäisessä näytöksessä\nviettää tämä perhe jumalista elämää kauniissa seudussa.\n\n_Teitti_. Kaunista elämää!\n\n_Aurora_. Mutta kuinka olikaan —- kuolee isä tuntemattomalla tavalla.\n(Katselee Teittiä.)\n\n_Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan!\n\n_Aurora_. Nyt menee äiti uuteen naimiseen erään leskimiehen kanssa,\njolla oli taas neljä poikaa ja kaksi tytärtä. (Katselee Teittiä.)\n\n_Teitti_. Enemmän, antakaa vaan tulla!\n\n_Aurora_. Nyt kuolee äiti. (Katselee Teittiä.)\n\n_Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan; onhan yksi taas vähempi.\n\n_Aurora_. Vuoden kuluttua ottaa mies taas vaimon, jolla on kaksi\ntäysikasvuista poikaa.\n\n_Teitti_ (itseksensä). Ne kuolevat kuin kärpäset ja kasvavat kuin\nsienet sateella.\n\n_Aurora_. Oletteko nyt tarkasti seuranneet mukana, herra tohtori?\n\n_Teitti_. Kyllä, nyt meillä on jo yksitoista lasta.\n\n_Aurora_ (painavasti). Suokaa anteeksi, kolmetoista, nimittäin\nensimmäisestä aviosta —\n\n_Teitti_. Kolmetoista — aivan oikein — niin onkin — kolmetoista! Mutta\nkuinka monta näytöstä on teoksessanne?\n\n_Aurora_. Yhdeksän.\n\n_Teitti_. Monennessako nyt olemme? (Katsoo kelloansa.)\n\n_Aurora_. Kolmannessa.\n\n_Teitti_. Tosiaan, minä surkuttelen suuresti, ett'en saata nauttia koko\nteidän teostanne — vaan jättäkää kirjanne tänne. (Nousee ylös.)\n\n_Aurora_. Vaan itse idea — — — (Nousee ylös.)\n\n_Teitti_. Sen kirjasta käsitän, — olkaa hyvä —\n\n_Aurora_ (antaa kirjan hänelle). Ottakaa siis, — mutta miettikää mikä\npaljous tapauksia ja henkilöitä, mitkä mullistukset ja muutokset — ja\nviimein rauhallinen loppu ja sovinto kaikkien sisarten kesken.\n\n_Teitti_. Se mahtaa olla ihmeellistä!\n\n_Aurora_. Milloin saan kuulla arvostelunne teoksestani?\n\n_Teitti_. Eihän täällä ole kiirettä — sitä pitää nauttia vitkaan ja\nmaltillisesti.\n\n_Aurora_. Niin kai; minä tulen tänäpäivänä vielä kerran.\n\n_Teitti_. Tänäpäivänäkö?\n\n_Aurora_. Kunhan vaan saatte lukeneeksi muutaman kohtauksen —\nrunoelmani täyttää teidät kummastuksella — vaikutus —\n\n_Teitti_. Kummastus täyttää jo nyt sieluni.\n\n_Aurora_. Siis herra tohtori, näkemään saakka!\n\n_Teitti_. Voikaa hyvin, neitoseni!\n\n_Aurora_. Jääkää hyvästi kolleegani! (Menee keskiovesta.)\n\n_Teitti_. Korkea Apollo! Mitä kumman pyhimyksiä sinä laitteletkaan!\nMinulleko tapahtuu tällaista, ja vielä semmoisella hetkellä,\njolloin joka minuutti maksaa rahaa. (Panee kirjan pöydälle.) Tuossa\nrequiescat in pace. Mutta nyt piippuun käsiksi. (Sytyttää piipun.) Ja\nennen kaikkia työhön. (Istuu kirjoituspöydän ääreen.) Laskeutuvasta\nauringosta jo mainitsin — musiikkia tarvittaisiin vielä. (Kirjoittaa.)\nEhtookellojen viimeiset säveleet soivat kaikuen kaukana lehdoissa ja\nlaaksoissa.\n\n\n6:s kohtaus.\n\n    Martta. Teitti.\n\n_Martta_ (tulee keskiovesta kori käsivarrella). Ohhoh! Viimeinkin\npääsin kotiani. Katsos Teitti tätä vasikanreittä — siitä tulee pulska\npyhäpaisti — mitäs sanot? (Näyttää koristansa vasikanreittä.)\n\n_Teitti_ (kirjoittaen katsomatta). Oikein pulska, hyvä Marttani!\n\n_Martta_. Sinä sanot pulska, etkä siihen katsahtanutkaan.\n\n_Teitti_ (kääntyy ja vilkaisee). Tosiaan sangen komea! (Kirjoittaa).\n\n_Martta_. Mutta kaikki on kallista — arvaappas, mitä se maksaa?\n\n_Teitti_ (vähän närkästyen). Sitä en suinkaan saata arvata.\n\n_Martta_. Viime viikolla sain kilon vasikanlihaa markalla, nyt eivät\ntahdo antaa markasta ja kolmestakymmenestäkään. (Panee korin pois.)\n\n_Teitti_ (kirjoittaen). Onko se mahdollista!\n\n_Martta_. Ja päälle päätteeksi ne eivät ainoastaan kallista\ntavaroitansa, vaan itsekin muuttuvat päivä päivältä röyhkeämmiksi.\nEsimerkiksi tahdoin ostaa omenia sinulle —\n\n_Teitti_. Hm!\n\n_Martta_. Sinulle — kuuletko?\n\n_Teitti_. Kyllä, sinä olet aina niin hyvä.\n\n_Martta_. Pieniä mukuloita, huononpäiväistä lajia — kolmekymmentä\npenniä puolesta tusinasta. »Tuommoisista raakiaisista viitsitte\nvaatia niin paljon», sanoin minä. Vaan olisitpa kuullut mitä minulle\nsanottiin: »jos ei kelpaa, niin hakekaa muualta, kyllä me saamme\nomenamme kaupaksi ilman teittäkin» — ynnä paljon muuta.\n\n_Teitti_. Niin kai, semmoista se on.\n\n_Martta_. Eikö se pistä vihaksi? Mutta sen sanon sinulle, että ne\nrahat, jotka tähän asti olet antanut talon tarpeisiin, eivät enää\nriitä, senhän pitäisit itsekin jo huomata. (Laskee kätensä Teitin\nolkapäälle.) Huomaatko sen?\n\n_Teitti_. Mutta, hyvä Marttani, minun pitäisi välttämättömästi\nkirjoittaa.\n\n_Martta_. Ahaa — se on vanhaa virttä. Sinulla on aina kiiru, kun\nminulla on talon tarpeista puheltavaa.\n\n_Teitti_. Puhellaan huomenna vaikka koko päivä, kunhan nyt jätät minut\nrauhaan.\n\n_Martta_. Niin, tuo ei ole minulle mitään uutta. Oletko puhunut talon\nisännälle uunien korjaamisesta, mitä?\n\n_Teitti_ (panee kynän pois). Olen kyllä?\n\n_Martta_. Mitä hän sanoo? Maksaako hän puolet?\n\n_Teitti_. Hänen mielestänsä ne ovat vielä hyvät.\n\n_Martta_. Hyvätkö? Kyllä kai! Sitte kärvettyköön hän itse savussa ensi\ntalven — itse tai joku muu — minä en sitä ai'o kärsiä.\n\n_Teitti_. Vaan, hyvä Martta —\n\n_Martta_. Ei, Teitti, sen sanon sinulle viimeisen kerran, jollei uunia\nlaiteta, menemme me matkaamme.\n\n_Teitti_ (tuskastuneena). Jos tahdot, niin mene matkaasi.\n\n_Martta_. Kyllä sinulla aina minua kohtaan löytyy tylsiä sukkeluuksia;\nmutta kun isännälle pitäisi sanoa pari kolme kovaa sanaa, silloin sinä\nolet kuin lammas, voi toki kuinka lempeä!\n\n_Teitti_. Jo piisaa; jollei tässä kärsimyksen köysi katkea, niin ei\nmissään! Minä kalistan ehtookelloja minkä ennätän, ja sinä kerrot\nkuinka uunit ovat hävyttömät ja omenakauppiaat savuiset. Päälle\npäätteeksi kulutti eräs puolihullu vanhapiika puolet ajastani. Mieti\ntoki Martta, ettei tää käy laatuun!\n\n_Martta_ (hyväntahtoisesti). No, no, ukkoseni, enhän sitä sanonut\nmillään pahalla tarkoituksella.\n\n_Teitti_. Enhän minäkään ole pahastunut, salli minun vaan kirjoittaa.\n\n\n7:s kohtaus.\n\n    Kaarlo. Teitti. Martta.\n\n_Kaarlo_ (keskiovesta). Hyvää huomenta setäni, hyvää huomenta hyvä täti\n— enhän vaan häirinne aviopariskuntaa?\n\n_Martta_. Lörpötä siinä! Mitä vielä.\n\n_Kaarlo_. Minä tuon teille hauskan uutisen.\n\n_Teitti_. Uutisenko? (Menee ylös.) Ehkäpä minä saan siitä aihetta\njohonkin.\n\n_Kaarlo_. Arvatkaapa, tänä päivänä kutsui esimieheni minut luoksensa ja\ntarjosi minulle ensimmäisen kirjanpitäjän paikan ja korkean palkan —\npaitsi sitä vakuutti sen viideksi vuodeksi. Mitä sanotte siihen?\n\n_Martta_ (ojentaa kätensä Kaarlolle). Erittäin hauska kuulla.\n\n_Teitti_. Niin minustakin — toivotan onnea — vaan tuosta ei tule vielä\nnovellia. Etkö tiedä mitään uutta? Minun pitäisi heti kirjoittaa\nuutelo, eikä minulla vielä ole mitään aihetta.\n\n_Kaarlo_. Kyllä siihen keino keksitään.\n\n_Martta_. Minä en suinkaan tahdo sinua kauemmin pidättää. Sinä, Kalle,\njää päivälliseksi luoksemme. Mutta älä häiritse setääsi; hän ei ole\noikein hyvällä tuulella. (Menee vasemmalle.)\n\n_Teitti_. Hyvällä tuulella! Niin kai! Tämä päivä näkyy siihen olevan\nerittäin sopiva. Niin Kalle, (ottaa Auroran kirjan ja antaa sen\nhänelle), minulla on kiire — tässä, lue niin kauan.\n\n_Kaarlo_. Mitä tämä on?\n\n_Teitti_. Se on eräs romantillinen porvari- ja perhe-osakeyhtiö yritys!\n— Aivan uusi — nauti sitä hartaudella. (Istuu kirjoittamaan.) Suo\nanteeksi! (Kirjoittaa.) »Ehtookellojen viimeiset säveleet» —\n\n_Kaarlo_ (istuu vasemmalle). Katsotaan — tämä näyttää olevan\nkummallinen opus.\n\n\n8:s kohtaus.\n\n    Mari. Teitti. Kaarlo.\n\n_Mari_ (keskiovesta). Herra tohtori!\n\n_Teitti_ (äkäisesti). Mitä nyt taas?\n\n_Mari_. Eräs nuori neiti tahtoo teitä puhutella.\n\n_Teitti_. Tämä on varmaan kirottua — sano etten ole kotona!\n\n_Mari_. Minä jo sanoin että olette kotona — hän tahtoisi vaan pari\nsanaa sanoa teille — yhden minuutin puhella kanssanne.\n\n_Teitti_ (nousee ylös äkäisesti). Laske hänet sitten sisään.\n\n_Mari_. Kyllä, herra tohtori! (Menee keskiovesta.)\n\n_Kaarlo_. Nuoriko neito? Se ei ole hulluimpaa. Mutta mitäs te nyt\nteette?\n\n_Teitti_. Laitanpa vaan täältä luuni pois. (Tempaa kiireesti paperit,\nmusteastian, kynän y.m.) Ole hyvä ja ota hänet puolestani vastaan —\nminä tunnen sen laatuiset kolleegat — elämänvaiheet — perhedramat ynnä\nmonet muut — koeta nyt tehdä parastasi. (Menee hätäisesti oikealle.)\n\n_Kaarlo_. Mutta setä! — Tästä sievä soppa syntyy!\n\n\n9:s kohtaus.\n\n    Kaarlo. Aina.\n\n_Aina_ (tulee kainosti keskiovesta). Hyvä herra, suokaa anteeksi, jos\ntulen sopimattomalla ajalla.\n\n_Kaarlo_. Ette ollenkaan neitoseni. (Itseksensä.) Jumalattoman kauniit\nkasvot! (Ääneen.) Tehkää hyvin ja käykää lähemmäksi. Millä saatan olla\nteille hyödyksi?\n\n_Aina_ (tulee kainosti lähemmäksi). Niin, tosiaan — varsinaisesti minä\nen tahdo mitään — minä tahdon — —\n\n_Kaarlo_. Sanokaa vaan neitoseni — vaatikaa, tahtokaa mitä tahansa —\nminä annan mielelläni kaikki edestänne.\n\n_Aina_. Ei minulla ole mitään vaatimista. Jo aikoja sitten oli hartain\ntoivoni tutustua tohtori Teitin kanssa.\n\n_Kaarlo_. Tosin nimeni on Teitti. (Itsekseen.) Hyvä vaan, setäni hakee\nsekaannuksia, vaan minulle ne ilmestyvät itsestänsä. (Ääneen.) Se on\nsangen hauskaa kuulla. Olkaa hyvä ja istukaa.\n\n_Aina_. Te olette liian hyvä. (Itsekseen.) Onhan pappa sen sallinut.\n\n_Kaarlo_ (tuopi tuolin). Pyydän nöyrimmästi. — (Istuu.) Siis te\ntahdoitte tutustua kanssani?\n\n_Aina_. Ehkä te pidätte tämän lapsellisena.\n\n_Kaarlo_. En — en suinkaan, minusta se on viehättävää.\n\n_Aina_. Minä olen nimittäin lukenut kaikki teidän kirjoituksenne ja\nolen innostunut teihin.\n\n_Kaarlo_. Minuun — oh —\n\n_Aina_. Se tahtoo sanoa teidän kirjoituksiinne.\n\n_Kaarlo_. Niin kai — sehän on luonnollista. Vaan jos rohkenen kysyä\nneiti — saanko luvan tietää nimenne.\n\n_Aina_. Nimeni on Aina.\n\n_Kaarlo_. Neiti Aina, miksi ette tulleet ennemmin?\n\n_Aina_. Se on helppo selittää -— kun vaan siitä puhuin, oli isäni aina\nsitä vastaan, vieläpä suuttuikin, kun vaan mainitsin teidän nimeänne —\nja se tapahtui hyvin usein.\n\n_Kaarlo_. Hauskaa kuulla.\n\n_Aina_. Vaan tänä päivänä tulee isä kotia, alkaa itse puhella tästä —\nantaa minulle luvan tulla tänne. Kun ai'oin kiittää häntä, sanoi hän:\nmene hänen luoksensa, puhu hänen kanssansa, runoele hänen kanssansa,\nminä annan edeltäpäin luvan kaikkeen.\n\n_Kaarlo_. Isänne on sangen hyväsydäminen.\n\n_Aina_. Ehkä hän on tullut tuntemaan teitä ja te olette miellyttäneet\nhäntä.\n\n_Kaarlo_. Se on mahdollista! Vaan nyt täytyy minun tunnustaa, että te\nmiellytätte minua erittäin suuresti.\n\n_Aina_. Sangen hauskaa kuulla. Myös tekin — se tahtoo sanoa —\n\n_Kaarlo_. Minun kirjoitukseni miellyttävät teitä — minä ymmärrän — vaan\nsiitäkin sanon teille sulimmat kiitokset. (Tarttuu Ainan käteen.)\n\n_Aina_. Herra —\n\n_Kaarlo_. Älkää vetäkö kättänne pois — täyttäkää pyyntöni —\n\n_Aina_. Olkoon niin — eihän siinä ole mitään pahaa — onhan pappa sen\nsallinut.\n\n_Kaarlo_ (suutelee Ainan kättä). Tuo hyvä pappa!\n\n_Aina_. Tiedättekö tohtori että runoelmanne ovat minua miellyttäneet\nenemmän kuin uutelonne.\n\n_Kaarlo_. Niin kai, minä runoelenkin sangen sievästi.\n\n_Aina_. Lukiessani uuteloita mietin usein itsekseni: oi se on\nvarmaankin joku vanha äijä, tuo suuri kokemus sen osoittaa! Minä\nkuvittelin teidät sangen kunnianarvoiseksi ukoksi — piippu suussa ja\nyömyssy päässä. Vaan lukiessa runoelmianne näin minä teidät hengessä\n— kummallista, melkein sellaisena jommoinen te olettekin — mustat,\nkiharat hiukset, siniset silmät, solakka vartalo. — Oi nuo lumoavat\nlaulut ja runot! Melkein kaikki osaan minä ulkoa.\n\n_Kaarlo_. Ja kuitenkin ovat kaikki tähän asti tekemäni heikkoja\nhengettömiä, — minä sen tunnen nyt — vasta teidät nähtyäni saattaisin\nminä todellisesti runoilla — (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.)\n\n_Aina_ (aikoo ensin peräytyä tuolillansa, vaan sittemmin pysähtyy ja\nsanoo itseksensä). Hm! Onhan pappa sen sallinut!\n\n_Kaarlo_. Vast'edes omistan kaikki runoni teille!\n\n_Aina_. Ihanaa mahtaa runoeleminen olla. Voi,jos voisin oppia sitä!\n\n_Kaarlo_. Sen kyllä voitte. Rohkenenko tarjoutua opettajaksenne\nrunotaiteessa.\n\n_Aina_. Kyllä, mielelläni!\n\n_Kaarlo_ (siirtyen aivan lähelle Ainaa), Näettekö, hyvä Ainaseni,\nrunoelemiseen tarvitaan välttämättömästi tuota pyhää liekkiä.\n\n_Aina_. Pyhää liekkiäkö?\n\n_Kaarlo_. Pitää olla innostunut johonkin, pitää jotakin kaikkea muuta\nkauniimpana ja ihanampana; silloin syntyy runonhenki itsestänsä.\nEsimerkiksi nytkin katsellessani teidän sinisiä silmiänne tunnen\nrunonhengen rinnassani.\n\n_Aina_. Kuminallista — minussakin on samallainen tunne.\n\n_Kaarlo_. Olkoon menneeksi; koettakaamme. Alkakaa te.\n\n_Aina_. Malttakaa! (Lausumalla.) »Miss' on se lemmen voima suuri?»\n\n_Kaarlo_. \"Se silmissäis on impi juuri. Kun sinuhun ma katsahdan —\"\n\n_Aina_. »Maan ynnä taivaan unhotan!»\n\n_Kaarlo_. Bravo! Oivaa! Te ette ole ainoastaan hyvin oppivainen oppilas\n— te olette enkeli! (Syleilee häntä.)\n\n_Aina_. Mutta —\n\n_Kaarlo_. »Mutta »onhan pappa sen sallinut!»\n\n_Aina_ (rauhoittuen). Niinpä niinkin.\n\n_Kaarlo_. Huomaatteko nyt? Jos tahdotte oppia runoilemaan, pitää teidän\noppia ensin rakastamaan.\n\n_Aina_. Onko se tarpeellista?\n\n_Kaarlo_. Se on aivan välttämätöntä.\n\n_Aina_. Melkeinpä luulen olevani hyvässä alussa.\n\n_Kaarlo_. Armas Aina!\n\n_Aina_. Varmaankin tähän asti laittamani runot ovat aivan huonoja.\n\n_Kaarlo_. Oletteko jo runoillut?\n\n_Aina_. Olen — se tahtoo sanoa ilman innostusta — ilman — ilman —\n\n_Kaarlo_. Rakkauttako?\n\n_Aina_. Niin aivan ilman rakkautta. Minä en rohjennut tuoda niitä\nkerallani, mutta nyt jos tahdotte, tuon ne mukanani. (Aikoo lähteä.)\n\n_Kaarlo_. Aijotteko jo lähteä?\n\n_Aina_. Minä tulen oitis takaisin, me asumme tässä aivan lähellä.\n\n_Kaarlo_. Hyvä sitten, — jos niin on. Sitten runoilemme taas yhdessä, —\neikö niin Ainani?\n\n_Aina_. Jos vaan tahdotte; minusta se on sangen mieluista työtä.\n\n_Kaarlo_ (pidättäen Ainaa kädestä kiini). »Miss' on se lemmen voima\nsuuri? Se silmissäis on impi juuri.»\n\n_Aina_. »Kun sinuhun ma katsahdan.»\n\n_Kaarlo_. »Maan ynnä taivaan unhoitan.» (Suutelee äkkiä Ainaa.)\n\n_Aina_. Mitä te teette?\n\n_Kaarlo_. »Onhan pappa sen sallinut!»\n\n_Aina_ (rauhoittuu). Niinpä niinkin, pappa on sen sallinut!\n\n_Kaarlo_. Aivan varmaan. Sanokaa hänelle vaan minun teitä ihailevan ja\njumaloivan.\n\n_Aina_ (avosydämmellisesti), Jollei hän pitäisi tätä oikeana, ei hän\nvarmaankaan olisi sitä sallinut. Voikaa hyvin, pian tulen takaisin.\n(Menee keskiovesta.)\n\n_Kaarlo_. Päätäni pyörryttää —; se oli tosiaankin enkeli! Ja kuinka,\nkuinka pian kaikki tapahtui. Hän sanoi palajavansa — mitä nyt tehdä?\nParasta lienee toimittaa setä pois tieltä. (Menee oikeanpuoleiselle\novelle ja aukaisee sen.) Setä hoi!\n\n\n10:s kohtaus.\n\n    Teitti. Kaarlo.\n\n_Teitti_. Mitä nyt? Joko tie on auki?\n\n_Kaarlo_. Hän jo meni matkaansa. Sepä vasta oli ideea! Arvaappas, hän\ntahtoi tuntiopetusta runoilemisessa.\n\n_Teitti_. Sitä vielä puuttui. Minkä näköinen hän oli?\n\n_Kaarlo_ (pikaisesti). Oikein ihana. (Malttaen mielensä.) Se tahtoo\nsanoa —\n\n_Teitti_. Tiedän sanomattakin noin neljän ja viidenkymmenen vaiheilla.\n\n_Kaarlo_. Niillä paikoin. Mutta kuules setä! Minä teen sinulle hyvän\ntyön, ja sen vuoksi pitää sinun palkita minua.\n\n_Teitti_. Millä niin?\n\n_Kaarlo_ Sinun pitää lähteä kanssani aamiaiselle.\n\n_Teitti_. Eikö sen enempää? Mutta se ei käy kumminkaan päinsä —\nuuteloni —\n\n_Kaarlo_. Kyllä sen vielä ennätät; tule vaan, mennään kiireesti\nravintolaan ja pistetään pullo viiniä poskeemme.\n\n_Teitti_ (maistellen kieltänsä). Viiniäkö? Sepä varmaankin virkistäisi\nentiset hengen voimat ja tuottaisi hieman intoa työhöni.\n\n_Kaarlo_. Siis setä, ei muuta kun lähdetään.\n\n_Teitti_. Niinpä kyllä — kyllä tulen, mutta mene sinä poikani\nedeltäpäin, minä tulen oitis jälestäsi taka-ovesta, — ymmärrätkö?\n\n_Kaarlo_. Ahaa, te ette ai'o tädille puhua mitään matkastanne.\n\n_Teitti_. Ei hänen tarvitse kaikkea tietää.\n\n_Kaarlo_. Aivan oikein, mutta älkää antako minun odottaa turhaan!\n\n_Teitti_. En suinkaan, aivan varmaan tulen. (Kaarlo menee keskiovesta.)\n\n\n11:ta kohtaus.\n\n_Teitti_ (yksin. Seuraavia sanoja lausuessaan panee piippunsa pois,\nriisuu yönutun; pukeutuu toisiin vaatteisiin, jotka ottaa peräseinällä\nolevasta vaatekaapista. Yömyssyn asemesta panee korkean hatun\npäähänsä ja varustautuu lähtöön.) Miksi hylkäisin harvoin heruvia\nhauskuuden hetkiä? Nautintoni on viaton huvitus, ja viini suloinen\nnautinto! Kuinka usein nuoruuteni päivinä tai oikeimmin iltoina\nviinilasin ääressä kuvailin elämäni ruusuväreillä! Lauluni ilmaisivat\nsilloin tunteeni innostuksella — toiveeni — entäs nyt? Niin meidän\nrunoilijaraukkojen ei pitäisi ollenkaan vanheta, taikka pitäisi edes\nsilloin lakata kirjoittamasta, kun elämämme huononpäiväiset huolet\npakoittavat käyttämään runotaitoa rahakeinona. (Menee.)\n\n\n12:ta kohtaus.\n\n    Mari. Aina. (Keskiovesta.)\n\n_Mari_. Käykää vaan sisään, minä käyn ilmoittamassa tohtorille.\n(Aukasee oven.) Kas niin, tohtori ei olekaan kotona.\n\n_Aina_. Eikö ole kotona?\n\n_Mari_. Ei ole. Tässä on yönuttunsa ja hän itse on varmaan mennyt ulos.\n\n_Aina_. Sitte minä tulen toiste tänne.\n\n_Mari_. Odottakaa vähän. (Osoittaa vasemmalle.) Ehkä on hän tuossa\nhuoneessa — minä käyn katsomassa. (Menee vasemmalle.)\n\n\n13:ta kohtaus.\n\n_Aina_ (yksin. Katselee kainosti ja hätäisesti ympärillensä). Tuntuapa\naivan kuin pelkäisin jotakin. Sydämmestäni olen hänelle kiitollinen,\nvaan välistä tuntuu se ikäänkuin sopimattomalta. Jospa jo tulisi! Hänen\nluonansa en tunne itseäni niin ujoksi. Hän sanoi rakastavansa minua —\nse tapahtui tosin liian nopeasti, vaan minä olen kumminkin uskonut,\nsillä »onhan pappa sen sallinut!»\n\n\n14:ta kohtaus.\n\n    Aina, Martta ja Mari (tulevat vasemmalta),\n\n_Martta_. Sanoitko siis, Mari, tohtorin menneen ulos?\n\n_Mari_. Niin, rouva. (Osoittaa Ainaa.) Tässä on neiti! (Menee\nkeskiovesta.)\n\n\n15:ta kohtaus.\n\n    Aina. Martta.\n\n_Aina_ (kummastuen). Suokaa anteeksi, vaan tohtori pyysi minua tulemaan\ntänne.\n\n_Martta_. Olkaa hyvä ja istukaa; hän tulee pian takaisin. (Istuu\nvasemmalle ja neuloo sukkaa: Aina istuu oikealle.)\n\n_Aina_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen äitinsä! Pitää koettaa olla\nhänellekin mieliksi.\n\n_Martta_. Te tahdotte myös olla runoilija, vai kuinka?\n\n_Aina_. Runoilija minä en ole, vaan minä suosin runoutta.\n\n_Martta_ (neuloen sukkaa). Runoutta, niin kai; mutta minun käsitykseni\nmukaan se ei oikein sovi vaimoväelle. Runoella ja hoitaa taloutta,\nse ei käy päinsä. Kahta herraa ei käy palveleminen; toinen jääpi\ntakapajulle ja talouden hoito kumminkin on pääasia.\n\n_Aina_. Siitä ei ole pelkoa. Minä olen tottunut hoitamaan taloutta,\ntunnen kaikki kotiaskareet, osaanpa keittääkin.\n\n_Martta_. Se on oikein. Meidänkin taloutemme antaa siitä elävän kuvan.\nMinnehän tästä olisi jouduttukaan, joll'en minä kaikkea olisi niin\nhuolellisesti hoitanut.\n\n_Aina_. Te hoidatte siis tohtorin taloutta?\n\n_Martta_. Luonnollisesti! Kukas muu?\n\n_Aina_. Hän itse ei siitä taida paljon pitää väliä.\n\n_Martta_. Miehenikö? Ei rahtuakaan, ei edes tuon verran.\n\n_Aina_ (hämmästyen). Miehennekö? — Oletteko sitte r naimisissa?\n\n_Martta_. Kyllä kai, lapseni! Tohtori Teitti on minun mieheni!\n\n_Aina_ (itseksensä). Tämä on liikaa — voi taivas!\n\n_Martta_ (kummastellen). Mikä teitä nyt vaivaa?\n\n_Aina_ (säpsähtäen). Ei mikään — (Pakoittaen itseänsä.) Minä en tiennyt\ntohtorin olevan naineen miehen. (Itseksensä.) Niin nuori mies ja noin\nvanha vaimo.\n\n_Martta_. Aviomme on erittäin onnellinen; (neuloen) vaikk'ei minulla\nole mitään halua runollisuuteen.\n\n_Aina_ (itseksensä). Mies parka!\n\n_Martta_. Siihen aikaan kun tulimme toisiamme tuntemaan, eivät hänen\nasiansa olleet erittäin hyvällä kannalla — minulla oli vähän omaisuutta\nja asiasta sovittiin — ja niinpä on sitte sovittu koko avioaikamme.\n\n_Aina_ (itsekseen). Minä en saata enää kärsiä tätä! — kuinka hän\nsaattoi minut pettää niin ilkeästi! (Itkee.)\n\n_Martta_ (panee neuleensa pois). Mutta mikä teillä on — itkettekö te?\n\n_Aina_. Niin — olkaa hyvä — kertomuksenne liikuttaa minua.\n\n_Martta_. Teillä on hyvä, säälivä sydän. Se siitä tulee kun naisetkin\nalkavat runoella. Älkää kiihoittako enempää hermojanne, te olette jo\nhyvällä alulla; mieheni puheli minulle siitä.\n\n_Aina_. Onko hän puhunut minusta teille?\n\n_Martta_. Kyllä — ja suoraan sanoen — hän arveli teidän olevan vähän\nkiihtyneen.\n\n_Aina_. Kiihtynytkö? (Nousee ylös — itseksensä.) Tämä on hävytöntä —\nensin pettää minut ja sitten noin hävyttömästi!\n\n_Martta_ (nousee ylös — katselee häntä ja sanoo itsekseen). Hän tulee\naina rauhattomammaksi.\n\n_Aina_ (itsekseen). Miksi en uskonut mitä isäni sanoi: runoilijat eivät\nkelpaa mihinkään; ne ovat rakastuneita, pyöräpäisiä olentoja. Ja kun\nminä tyttöparka sain hänelle jo kertoneeksi edellisen käyntini, — mitä\nhän nyt sanoneekaan? — Tämä on kauheata! (Ottaa päivänvarjonsa.) Minun\ntäytyy tavata hänet.\n\n_Martta_. Ettekö ai'o odottaa miestäni?\n\n_Aina_. En — en, voikaa hyvin!\n\n_Martta_. Olisiko teillä jotakin teetettävää?\n\n_Aina_ (antaa paperikäärön). Tässä — olkaa hyvä — antakaa se hänelle\n— siinä ovat runoelmani — minua ei hän ole koskaan näkevä. (Menee\nkeskiovesta).\n\n_Martta_. Enkö ole oikeassa? Jos tuokin nuori tyttö olisi oppinut hyvin\npaistamaan vasikanpaistia, sen sijaan kun nyt tekee huonoja runoja,\nolisi tilansa nyt ja aina paljon parempi.\n\n\n16:ta kohtaus.\n\n    Martta. Teitti.\n\n_Teitti_ (tulee sisään hieman toisella kymmenellä ja hyräillen), »Mun\nviinilässä ollessain, maailma unhottuupi. Mä elän onnellisna vaan, Kun\npullo kallistuupi» — (Panee hattunsa ja keppinsä pois.)\n\n_Martta_. Näytätpä olevan hyvällä tuulella?\n\n_Teitti_. »Ah mun armas lintuinen, Sydämein on iloinen.» (Syleilee\nMarttaa.) »Sinun tähtes kultasein, Join mä pienen pullosen.»\n\n_Martta_. Eipä se tainnut olla niinkään pieni.\n\n_Teitti_. Niinpä kyllä, armas Marttani, tule hyvä siippanani, sinä\nvanha tuttuni, muiskaappa nyt suuta! (Suutelee häntä.) Kaarlo pyysi\nminua maistamaan lasin viiniä, jolla vihki uuden virkansa.\n\n_Martta_. Vai niin!\n\n_Teitti_. Mitä sanot Marttaseni, eikö viini ole oikea Luojan lahja?\n\n_Martta_. Mielestäni ei hyvä vaimokaan ole sen hullumpi.\n\n_Teitti_. Ei suinkaan — toista pitää vaan nauttia nuorena, toista\nvanhana.\n\n_Martta_. Mies hoi! — Sinä olet liian syvään tirkistellyt lasin pohjaan.\n\n_Teitti_. Enpä olekkaan, Martta kultani! (Syleilee Marttaa.)\n\n_Martta_. Hellyytesi sen selvästi osoittaa. Mutta missä Kaarlo on?\n\n_Teitti_. Tosiaan — missä hän on — niin hän katosi äkkiä juuri\nporttimme edessä — varmaankin tapasi hän jonkun tuttavan.\n\n_Martta_. Se neiti, josta aamulla puhuit, kävi täällä.\n\n_Teitti_. Kävikö hän kiirehtimässä?\n\n_Martta_. Ei, vaan hän toi tänne runonsa.\n\n_Teitti_. Tänä aamuna kokonaisen suuren murhenäytelmän — ja nyt jo\nrunonsa. Se on vaarallinen nainen!\n\n_Martta_. Niinkuin sanoitkin; hän on varsin kiihtynyt.\n\n_Teitti_. Senhän näkee jo ensi katsannolta — jotakin peloittavan villiä.\n\n_Martta_. Eipä niin — päinvastoin; hän oli varsin sievä!\n\n_Teitti_. Kyllä kai! (Itseksensä.) Tässä suhteessa ei naisia ollenkaan voi\nuskoa. Ne puhuvat toisistansa päinvastoin.\n\n_Martta_ (Ulkona soitetaan.) Mitä tämä on? Kaikki kellot ja\nkellon-nauhat! Tuollainen soittaminen särkee korvat.\n\n_Teitti_. Se on varmaankin Kaarlo. Hän on nyt liiaksi rohkealla päällä.\n(Vielä kovemmin soitetaan.)\n\n_Martta_. Tätä en siedä — eikö ketään ole avaamassa. (Menee ulos.)\n\n_Teitti_ (nauraen). Mummoni on taas äkäinen, lallalla!\n\n\n17:ta kohtaus.\n\n    Raninen. Martta. Teitti.\n\n_Raninen_ (työpuvussansa, valkoisessa esiliinassa ja lyhyessä nutussa,\ntappoveitsi vyöllä),\n\n_Martta_ (astuu Ranisen jälestä). Mutta kuinka te saatatte —\n\n_Raninen_ (Menee kiivaasti Martan ohitse Teittiä kohden). Ahaa! Tuossa\nhänet viimeinkin saan käsiini! Voisiko kukaan uskoa sitä? Tuommoinen\nvanha äijä ja kuitenkin niin kevytmielinen!\n\n_Teitti_. Mitä teillä olisi asiaa.\n\n_Raninen_. Tahonpa mie haastaa kanssanne selvillä suomen sanoilla.\n\n_Teitti_. Sitten tehkää hyvin ja puhukaa selvemmin.\n\n_Raninen_. Malttakaa vaan; kyllä tässä vielä kaikki selvitän!\n\n_Martta_. Vaan ettehän te tunne minua, ettekä liioin miestänikään.\n\n_Raninen_. Mitä? Miestännekö? Onko tuo halliparta nainut mies? Ohoo\n— tässäpä kiehuu vielä kumma soppa; virallisessa allmänningissä,\nhuustaplaatissa julkaisen tään asian.\n\n_Teitti_. Mutta kuulkaa toki — hillitkää itsenne —, eihän —\n\n_Raninen_. En, mie en kuule, enkä mie hillitse! Ette työkään ole\nvoineet hillitä itseänne, te vanha naisten naurattaja!\n\n_Martta_. Mutta Teitti —\n\n_Raninen_. Perhana vie! Mie oon kunniallinen teurastaja, enkä salli\nkanssani piettävän tommoista leikkiä.\n\n_Martta_. En minäkään, sillä tämä on minun asuntoni. Koska olette\nslahtari, niin pitäkää huolta lihoistanne ja tietäkää, että pysyköön\nsuutari lestissänsä - — tuossa —! (Osoittaa ovea.)\n\n_Raninen_. Vai niin! Lihoistaniko? Eikö se mielestänne ole kylliksi\nhyvää? Ehkä se on hampaillenne liika sitkeää? Niin kai, sillä\nluultavasti teillä on paljon tekemistä hammaslääkärin kanssa.\n\n_Martta_. Ja tuota sinä Teitti sallit!\n\n_Teitti_. Oles vaiti vähän! (Raniselle.) Sanokaa toki mitä te täältä\nhaette ja miksi tulitte?\n\n_Raninen_. Miksi tulin? Tyttäreni tähden. Hänen päänsä on puoli\npyörällä —\n\n_Teitti_. Ainoastaanko tyttärenne?\n\n_Raninen_. Kaikki päivät aamusta iltaan nuohoo hän kaikki kirjastot\nläpi. Nyt alkoi hän itsekin kirjoittamaan, eikä huoli tarjoamastani\nmiehestä, eräästä saippuankeittäjästä, joka kuitenkin kaikin puolin on\nkelpo ja kunnon mies. Parantaakseni hänet noista hullutuksista lähetin\nhänet tänne —\n\n_Teitti_ (itseksensä). Jo ymmärrän, se on isäukko Rosenvinge.\n\n_Raninen_. Arvelinpa että tuommoinen paljasnuppinen ja harmaahapsinen\näijä helposti saattaisi tytön oikealle tielle — kyllä kai! —\nPäinvastoin ajaa hän kaikenlaisia hullutuksia pään täyteen.\n\n_Martta_. Ah!\n\n_Teitti_. Mutta, herra Rosenvinge —\n\n_Raninen_ (kovasti). Raninen!!\n\n_Teitti_ (kummastuen). Teitti on nimeni!\n\n_Raninen_. Kyllä tiedän! — Taidatteko kieltää, että tyttäreni oli\ntäällä, että hän puhui kanssanne?\n\n_Teitti_. En!\n\n_Raninen_. Siinäpä se.\n\n_Teitti_. Mutta miksikä lähetätte sellaista puolihassua ihmistä\nluokseni? Miksikä kasvatatte lapsenne niin huonosti?\n\n_Raninen_. Minäkö? Työ ja teijän töherröksenne ovat syypäät kaikkeen.\n(Ottaa Teitin hatun ja lyöpi sen pöytään.) Vaan mie oonkin ansainnut\ntämän, sillä oon ollut liika hellä ja hyvä. Kyllä mie vasta paremmin\npiän varani ja katson eteeni.\n\n_Teitti_. Nyt ette ainakaan pidä varaanne, ettekä katso eteenne, ettekä\ntaaksenne, sillä tämä on minun hattuni. (Tempaa Raniselta hatun pois.)\n\n_Raninen_. Sama se! Ettekö myös luvanneet lukea hänen runojansa?\n\n_Teitti_. Lupasin kyllä, päästäkseni erilleen hänestä.\n\n_Raninen_. Semmoinen nuori, kokematon tyttö pitää sen totena.\n\n_Teitti_. Malttakaapa, mitä tytön nuoruuteen tulee —\n\n_Raninen_. Hän on liika nuori käsittämään tuommoista vanhaa\nsyntisäkkiä, joka alkaa liverrellä rakkauden lörpötyksiä.\n\n_Martta_. Voi, kaikkea pitääkin kuulla!\n\n_Teitti_. Mutta hyvä herra Rosenvinge —\n\n_Raninen_ (huutaen). Raninen!!\n\n_Teitti_. Teitti on nimeni!\n\n_Raninen_. Kyllä tiedän! (Martalle.) Perhana vie! Ettekö häpiä\nvähääkään, kun ette voi tommoista kärrin kuokkaa kurissa pitää.\n\n_Martta_, (pakenee hätäisesti Teitin luo), Teitti, hän aikoo lyödä\nminua!\n\n_Teitti_ (puolipeloissansa uhkaavaisesti Raniselle). Mitä, ai'otteko\nlyödä vaimoani?\n\n_Raninen_. Vieläpä mitä! Mitä mie sitä löisin, enhän mie lyö omaanikaan.\n\n_Teitti_ (rauhoittaen Marttaa). Kuulitko?\n\n_Martta_. Aja tuo ihminen ulos!\n\n_Teitti_. Sen mielelläni tekisin, jos jaksaisin.\n\n_Raninen_ (kävelee vihaisesti edes takaisin). Tuhat tulimaista! Mie oon\nrauhan mies ja maksan veroni —\n\n_Teitti_. Niin minäkin teen, siihen ei suuria temppuja tarvita.\n\n_Raninen_. Vaan jos joku häiritsee kotirauhaani, niin mie kyllä kyyvin\nnäytän ja saippuankeittäjä kuuluu kotirauhaani.\n\n_Teitti_. Saippuankeittäjäkö? Minä en saata ymmärtää, mitä tyttärenne\non mahtanutkaan lörpöttää teille.\n\n_Raninen_. Olkaa huoleti, hyvä herra, tyttäreni ei valehtele.\n\n_Teitti_. Sitten hän on varmaan väärin käsittänyt sanani, sillä minä\nvakuutan teille —\n\n_Raninen_. Olkoon niin! Mie tuon hänet tänne ja sanokoon hän sen teille\nsuoraan silmiin. Mutta muistakaa se, että tämä leikki ei tähän lopu.\n\n_Teitti_. Mutta herra Rosenvinge —\n\n_Raninen_ (huutaa), Raninen!\n\n_Teitti_. Teitti on nimeni.\n\n_Raninen_ (huutaa kovemmin). Kyllä tiedän! (Menee keskiovesta,)\n\n_Teitti_. Rosenvingen perhe alkaa peloittaa minua. (Istuu.)\n\n_Martta_. Teitti — tuollaisia puheita — vanhoilla päivilläsi.\n\n_Teitti_. Älä nyt sinäkin!\n\n_Martta_. Älä nyt väittelekkään; enhän minä tämänpäiväinen lapsi ole;\neihän tuo mies sitä tuulesta ole ottanut.\n\n_Teitti_. Vaan kaikki oli tyhjää hullutusta.\n\n_Mari_ta. Se on helppo sanoa. Varmaankin olisit toisin käyttäynyt, jos\nolisit oikeassa ollut.\n\n_Teitti_. Ei tässä suinkaan turhasta kärsimys lopu!\n\n_Martta_. Mutta minä tiedän, mitä teen — mikä on velvollisuuteni, ei\nkukaan saata siitä paheksua minulle. Väliämme on rikottu, — siis mitä\npikemmin pääsemme eroon toisistamme, sitä parempi — minä teen sen minkä\nhyväksi näen. (Menee vasemmalle.)\n\n_Teitti_. En tiedä valvonko vai uneksinko? Varmaankin olen liian hyvä\nolemaan tässä maailmassa, sillä tahtoessani kaikille tehdä mieliksi,\npiinaavat ja vaivaavat ne minua kahta kauheemmin. Ei, nyt en enää sovi\nnahkoihini!\n\n\n18:ta kohtaus.\n\n    Aurora. Mari. Teitti.\n\n_Mari_ (avaa oven). Tohtori on kotona. (Päästää Auroran sisään ja menee\nitse pois.)\n\n_Aurora_. Sepä onkin oivaa, odotus tuntui minusta ijankaikkiselta.\n\n_Teitti_. Neitoni, mitä olette te matkaansaattaneet, mitkä hirmuiset\nhetket minulle tuottanut!\n\n_Aurora_. Vai niin, te olette siis lukenut? Jopa arvelinkin sen teissä\ntekevän syvän vaikutuksen. Mikä kohtaus miellyttää teitä enimmän? Ehkä\nse, jossa koko perhe yhdessä poimii sieniä? Tarkastakaamme sitä oikein\nniinkuin virkaveljet. (Istuu.) Tehkää hyvin, istukaa!\n\n_Teitti_ (puoli ääneen). Semmoista ei vielä ole tapahtunut.\n\n_Aurora_. Ei olekaan — ei tähän asti ainakaan — tämä varmaan muodostaa\nuuden aikakauden draamassa! Vaan istukaa toki — tehkää hyvin — olkaa\nniin hyvä!\n\n_Teitti_. Mutta neiti — (Istuu.)\n\n_Aurora_. Tehkää mielikseni ja nimittäkää minua vaan Auroraksi.\n\n_Teitti_. En — tuhannen kiitosta — sitä en minä tee!\n\n_Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Ovathan sielumme sukua toisilleen —\n\n_Teitti_ (siirtyen tuolinensa kauemmaksi). Taivas minua siitä\nsuojelkoon!\n\n_Aurora_ (siirtyy tuolinensa lähemmäksi). Ette saata uskoa, kuinka\nharvoin minun laiseni neidot kohtaavat myötätuntoisuutta. Ette voi\naavistaakaan, kuinka se tuntuu suloiselta!\n\n_Teitti_ (siirtyen kauemmaksi). Olkaa niin hyvä ja pysykää paikoillanne!\n\n_Aurora_. Mikä teitä vaivaa?\n\n_Teitti_. Te pidätte, hyvä neitini, kaikki niin traagillisena!\n\n_Aurora_. Traagillisenako? Niin se on minussa jo synnynnäinen\nluonnontaipumus. (Siirtyy tuolinensa lähemmäksi Teittiä.)\n\n_Teitti_ (nouse ylös ja pitää kiini tuolin karmista, niin että tuoli\non hänen ja Auroran välillä). Paljon mahdollista. Mutta nyt vasta minä\nalan käsittää, kuinka tämä koko sekaannus on syntynyt.\n\n_Aurora_. Kaikessa tapauksessa se on jotain uutta ja hämmästyttävää,\nerittäinkin viides näytös.\n\n_Teitti_. Joko taas — jättäkää nyt näyttämiset — minä tarkoitan niitä\nmielipahoja, jotka te olette minulle saattaneet.\n\n_Aurora_. Minäkö?\n\n_Teitti_. Juuri te. — Varmaankin olette isällenne kertoneet yhtä ja\ntoista, josta sieluparkani ei ole koskaan uneksinutkaan.\n\n_Aurora_. Isälleni sanoin vaan käyneeni täällä, sehän oli luonnollista\n— sehän oli lapsen velvollisuus isäänsä kohtaan.\n\n_Teitti_ (itseksensä). Sievä laps!\n\n_Aurora_. Muutoin tahdon huomauttaa, ettei hän ole oikein tyytyväinen\nminun kirjallisiin toimiini.\n\n_Teitti_. Sen hän kyllä osoitti — hän luulee minun olevan siihen\nsyypään.\n\n_Aurora_. Siis hän oli itse täällä.\n\n_Teitti_. Noin neljännes takaperin.\n\n_Aurora_. Niin, isäni ei tunne vähääkään minun runollista kutsumustani.\n\n_Teitti_. Se on varma, mutta tietäkää, neitiseni, että minä olen jo\nvanha mies ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon — mitä tuohon\nsaippuankeittäjään tulee.\n\n_Aurora_ (kummastuen). Saippuankeittäjäänkö?\n\n_Teitti_. Niinpä kyllä. Ottakaa saippuankeittäjä mieheksenne. Minulla\nei tosin ole kunnia tuntea häntä, vaan hänen pitäisi olemaan kunnon\nmies!\n\n_Aurora_. Saippuankeittäjäkö? Ottaa mieheksi — ja minun vielä?\n\n_Teitti_. Niin, niin! Isänne sanoi minulle varustaneensa teitä varten\nerään saippuakauppiaan.\n\n_Aurora_. Minulleko miehen? (Menee kiireesti vasemmalle, pukee\nkohtauksen alussa riisutun hatun ja huivin kiireesti päällensä), Siitä\nei hän ole virkkanut minulle sanaakaan — minun täytyy nyt oitis —\n\n_Teitti_. Täyttäkää isänne tahto!\n\n_Aurora_. Luonnollisesti! — En silmänräpäystäkään ai'o viipyä — Aurora\n— aamurusko — viimeinkin koitat!\n\n_Teitti_. Ettekö ota kirjaanne mukananne?\n\n_Aurora_. Voikaa hyvin herra tohtori! (Menee ulos keskiovesta.)\n\n\n19:ta kohtaus.\n\n    Martta. Teitti.\n\n_Martta_ (on tullut sisään edellisen kohtauksen lopulla ja seisattunut\noven luo). Joko taas on vaimoväkeä luonasi?\n\n_Teitti_. Niin Martta rouvaseni! — Katsahda minuun ja vastaa,\ntarvitseeko vaimoni olla mustasukkainen?\n\n_Martta_. Puhu vielä — te miehet olette kaikki samanlaisia ketun poikia.\n\n_Teitti_. Tuon toimitin tiehensä, eikä hän enää tänne päätänsä pistä —\ntästä lähin en ota yhtään naisihmistä vastaan.\n\n\n20:s kohtaus.\n\n    Edelliset ja Raninen.\n\n_Raninen_. Suokaa anteeksi, jos häiritsen.\n\n_Teitti_. Joko taas! Vaan sama se. Te tulette parhaaseen aikaan.\nKaikki on selvillä ja te olette oleva tyytyväinen kanssani. Tyttärenne\nnimittäin suostuu rupeamaan saippuankeittäjän vaimoksi.\n\n_Raninen_. Hahaha!\n\n_Martta_. Niin juuri, omilla korvillani sen kuulin.\n\n_Raninen_. Kyllä pian olette näkevä omituisen saippuankeittäjän,\nhahaha! (Nauraa aina kovemmin.)\n\n_Teitti_. Vaan mitä te, herra Rosenvinge, nauratte?\n\n_Raninen_. Rosenvinge! Sanokaapa miksi työ nimitätte minua\nRosenvingeksi? — Raninen!\n\n_Teitti_ (äkäisesti). Miksikäs te sanotte minua aina Raniseksi?\n\n_Raninen_. Mie itse olen Raninen — teurastaja Raninen.\n\n_Martta_. Aivan oikein — teurastaja Raninen.\n\n_Teitti_. Vai niin! Miksi ette sitä oitis sanonut? Muutoin on se sama\nminusta, Raninen eli Rosenvinge yhdentekevä — se vaan on varma, että\ntyttärenne naipi saippuankeittäjän — ja siis jättäkää minut tästä lähin\nrauhaan.\n\n_Raninen_. Hyvä ihminen, se on minun asiani kenen tyttäreni ottaa ja\nnyt hän ottaa mieheksensä veljenne pojan, »sen mie olen sallinut.\n\n_Teitti_. Ei nyt kummempaa! Sitten ei veljeni poika ole täysijärkinen.\n\n_Raninen_. Päinvastoin! Hän on kelpo kauppamies ja se on mieleeni; en\nmie niin välttämättömästi tahdo saippuankeittäjää, kunhan ei oo mikään\nkynien kaluuja, se ei oo mieleeni.\n\n\n21:ta kohtaus.\n\n    Edelliset. Kaarlo ja Aina (keskiovesta).\n\n_Kaarlo_. Hyvä setä ja täti. Minä olen onnellisin olento auringon alla.\n(Syleilee Teittiä ja Marttaa.)\n\n_Aina_ (Teitille). Saanko Kaarlon morsiamena syleillä teitä?\n\n_Teitti_. (kummastuen). Syleillä kyllä saatte, vaan Kaarlon morsiamena\n—!\n\n_Aina_. Niin juuri. (Katsoen Raniseen.) Sillä onhan pappa sen sallinut!\n\n_Martta_. Mutta kuinka tämä kaikki on tapahtunut?\n\n_Kaarlo_. Se on sukkela seikka! — Setä saattaa kirjoittaa siitä\nnovellin.\n\n_Raninen_. Niin se nyt on: asia on päätetty. (Kättelee Teittiä ja\nMarttaa.) Unhottakaamme vanhat vihat ja suokaa anteeksi, jos tulin\nolleeksi hieman röyhkeä teille. Virkani luonne on siihen syypää. Kyllä\nmie hienostun ja pulieraan itseni, jahka joudun hovislahtariksi.\n(Ainolle ja Kaarlolle.) Työ, lapsukaiset, ottakaa toisenne ja alkakaa\nonnellista elämää, sillä mie oon sen sallinut.\n\n    Esirippu laskee.\n\n\n\n"]