[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsdbBk_bYyqX1RDXkF9Kvupkr1JcxUYtibkQCP1r4QJY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3548,"Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"3548-pekkola-sulo-weikko-pekkola-hyvasti-porvoo-morjens-kalkutta","3548__Pekkola_Sulo-Weikko_Pekkola__Hyvästi_Porvoo_—_morjens_Kalkutta",null,"tietokirja",[14],"huumori",[],"fi",1928,29365,199100,false,76519,[23],"Voyages and travels",[25,26],"Humour","Travel Writing","\"Hyvästi Porvoo -- morjens Kalkutta!\" by Sulo-Weikko Pekkola is a humorous travelogue written in the early 20th century. It follows a Finnish narrator who, with his wife and occasional companions, leaves Porvoo for an open-ended journey toward the East, observing Europe with a sharp, playful eye. The focus is on everyday scenes, bureaucracy, transport, city life, and popular entertainments, delivered with satirical warmth and curiosity. Readers can expect brisk vignettes from capitals and ports, irreverent commentary, and a lively sense of modern travel’s pleasures and absurdities.  The opening of the travelogue shows the narrator seizing a sudden chance to leave Porvoo, rushing through passport and visa chores (and regretting reliance on a travel agency), then plunging into Paris. He skewers the stock exchange, admires the courteous police and fearless traffic, notes cheap taxis and noisy street manners, and discovers that Parisian chic is less demanding than myths suggest (after a comically fraught barber visit and musings on makeup). Sightseeing ranges from Easter services and Invalides to the Unknown Soldier and the Eiffel Tower, plus a dawn immersion in Les Halles, with snapshots of cafés, street displays, and strict midday closures. A foray into nightlife veers from an awkward “Ladies Club” visit to Folies Bergère’s spectacle and Grand Guignol’s gruesome theatrics. A chapter on “modern conveniences” compares public toilets from France to Turkey, capped by a comic train scene during Muslim prayer. In Marseilles he paints a rougher, Mediterranean city with striking street tableaux and funeral customs, then moves on to Monte Carlo’s hushed casino rooms, profiling gambler types, system play, and even alleged dealer tricks. The section closes with plans for a budget-friendly day excursion by car into the Alps from the Riviera. (This is an automatically generated summary.)",[],154,"Humoristinen matkakuvaus vie lukijan Porvoon kaduilta kauas maailmalle, aina Kalkuttaan saakka. Teos kuvaa matkantekoa, passimuodollisuuksia ja kohtaamisia eri maissa 1920-luvun lopun tunnelmissa.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3548. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA!\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1928.\n\n\n\n\nPOIS PORVOOSTA.\n\n\nOlikin tullut asutuksi yhdessä kohti pitkään — kohta viisi vuotta ja\nalkoi jo tunnustaa siltä kuin olisin ollut siellä liikaa. Ilma tuntui\nahdistavalta, ihmiset kiukkuisilta, pois piti päästä, mutta keinoja\npuuttui.\n\nKun sitten lauantai-iltana saunasta tultuani puhelin soi, ja tuttu ääni\nkaukaa kysyi: \"Lähdetkö?\" vastasin vitkastelematta myöntävästi. Hän\nkehoitti miettimään asiaa, mutta sanoin, että se on jo mietitty.\n\nEikä yleensäkään ole hyvä viivytellä matkallelähtöä. Koskaan ei voi\ntietää, minkälaisia esteitä seuraava päivä saattaa keksiä, taikka\nsitten tulee katumus, joka on niin monta lupaavalta näyttävää matkaa\nkatkaissut jo ennen alkuaan.\n\nTätä peljäten minäkin heti seuraavana päivänä läksin poliisimestarin\npuheille hakemaan luottotietoja itsestäni, jotta voisin saada\nulkomaanpassin.\n\nPäivä oli kuitenkin sapatti, eikä poliisimestarin velvollisuus vaatinut\nhäntä muuta kuin levolle, mutta kuultuaan asiani oli hän kipeästä\njalastaan huolimatta heti valmis tulemaan virastoonsa, jossa kirjoitti\nminulle asianomaisen paperin ja toivotti hauskaa matkaa. Pyysi lopuksi\nmuistamaan häntäkin matkan varrelta, ja olenkin hänelle silloin tällöin\nlähettänyt matkaani valaisevia kuvia, joten odotan hänen kohtapuoleen\nsaapuvan jäljessäni.\n\nPassinsaanti on nykyisin leikkiä siihen verrattuna, mitä se oli\nkymmenisen vuotta sitten. Silloinhan vaadittiin kaikenlaisia\ntakauksia ja muun muassa siitä, että vasta määrättävät verot vielä\nansaitsemattomista tuloista tulevat maksetuiksi. Nyt ei niitä enää\nvaadita, ei kysytä entisiäkään veronmaksuja, nyt toimii maaherran\nvirasto ripeästi, ja kahdessa tunnissa saat sieltä passin kouraasi.\nMutta olisikohan kohtuuton pyyntö, jos esittäisin, että johonkin\nkohti passissa oikein latinalaisilla kirjaimilla präntättäisiin oma\nnimi, isän nimi, ikä, sukupuoli, passinantopaikka ja -päivä. Sillä\nvaikka ne olisivat kuinka hyvällä kaunokirjoituksella ja vaikka kuinka\nmonella eri kielellä kirjoitetut, niin ei tarvitse luullakaan, että\npassintarkastajat — Keski-Euroopan maita lukuunottamatta — viitsivät\nvaivautua ottamaan selvän niistä. Itse saa olla aina vieressä kymmeneen\nkertaan tavaamassa heille passin sisältöä; ja jospa ne hyväkkäät sitten\nuskoisivat, mitä niille puhuu, mutta kun väittävät vielä vastaan ja\ntahallaan vääristelevät nimiä ja asioita, joita eivät tunne. — Niinkuin\nsanottu, koskee tämä ehdotus ainoastaan Etelä-Euroopan sekä Aasian\nmaihin annettavia passeja, — vaikka samanlaisiahan ne ovat nykyisin\nkaikki.\n\nPassi siis oli, mutta viisumit piti vielä hankkia eri maihin. Minua\nneuvottiin antamaan passini matkatoimistolle, joka nopeasti toimittaa\ntällaisia asioita, ja niin teinkin, mutta tein sen myös viimeisen\nkerran.\n\nMatkatoimiston pyynnöstä annoin heille luettelon, missä eri maissa\naioin käydä, jotta niihin hankittaisiin viisumit, mutta kun päivää\nennen matkallelähtöäni sain passini takaisin, havaitsin, ettei siinä\nollut puoliakaan luettelemistani viseerauksista. Tämä aiheutti minulle\nmelkoista harmia ja ajanhukkaa ynnä lisäkuluja matkani varrella, ja\nkuten sanottu, kierrän tästälähin kaukaa matkatoimistot.\n\nMatkatoimiston syy ei ollut, etten saanut viisumia Chileen, en edes\nläpikulkua varten. Chilen Suomessa oleva konsuli näet vaati uutta\ntodistusta poliisimestarilta, etten tekisi chileläisille mitään pahaa\nläpikulkiessani. Konsuli ei nähtävästi tiennyt, että jo passinsaantia\nvarten vaaditaan poliisimestarin suositus, ja kun hän kerran oli\nsuositellut minua kaikkiin maihin, niin ei siinä Chileäkään oltu\nunohdettu. — Jätin koko Chilen viisumin sikseen, sillä tiesin matkani\nvarrella tapaavani toisiakin Chilen edustajia.\n\nPiletti oli ostettu, lähtöhetki päätetty, ei siis muuta kuin heilauttaa\nhattua ja kiivetä laivankannelle.\n\n\n\n\nPARIISI.\n\n\nJokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa\nluonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti\narkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet\nkuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella\ntätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa\nsikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut\nmuita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas\nennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut\narvopapereiden kursseihin.\n\nKolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut\nkatsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä\nseurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto\noli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja\nmustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi\nheti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi,\njonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti,\nettä ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty,\nvarsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui\ntodennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä\nJackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien\nmuuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen\nsormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille\nkaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista\nhuutajista.\n\nTämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui\nasioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia\nihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen\nvirkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä\nhän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista\nyleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä\nsininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin,\nmutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin\nranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla,\neikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä\nmuuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän\nkulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas\ntäyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.\n\nMinäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa\nojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty,\nettä vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa\nottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti\nannettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella,\nsillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa\nja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei\nyhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä\nmeillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä\nsaa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet\nvahinkoja, on edesvastuu ankara.\n\nPariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos\nkertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä\nautovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua\ntukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki\nainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja\nkaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa\nvauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle\nmiltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas\nmuutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken\nnielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa\nvalokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi\nsulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti\nainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa\nkiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.\n\nHuolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat\nautotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin\nverrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä\nmuistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin\nmatkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi\nHelsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni\nepämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi\nantaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen\nlaiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa.\nMutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit\nmaksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa\ntotutuista taksoista.\n\nPariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta\nse on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään.\nSitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven\nloppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin\nopetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi\noppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen\nulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna\nerikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä —\ntai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa\nesiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys,\nsillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet.\nYksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään\nmassaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä\nvähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka\nPariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta\nteettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun,\nshaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä\nkademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on\nsitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten\nnaisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa\nlukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat\npuettuina varsin kirjavasti.\n\nMinä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen\nkravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä\nlaivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini\nja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin\npariisilaisten makuun.\n\nHairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole\nvahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että\nPariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa\nminkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka\nSuomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien\njälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä\nmuidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin,\nmutta se on heistä hauskaa.)\n\nTämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta,\nja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on\nparranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole\ntullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, —\nmutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja\njos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta,\non se pikimiten järjestettävä.\n\nMinä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta\neräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään\noikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta\nsanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni\nkertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana\njoutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä\nsormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: \"oui.\"\nKarvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla\nkielellään. \"Oui\", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä\nkäsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin\nistunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa\nkunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan\nrahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä,\nPariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava,\nsyötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä,\nsillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän\nei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin\naikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin\nitsekohtaisesti olla varovainen.\n\nArastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä\nkatunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä\nuhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla\nkädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä\npitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain\nkorvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään,\nmutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa\ntuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani\nja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi\nhirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin\nolen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran\nkatsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on,\nja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän\nsaapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti,\nettä kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään\nollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla\nsiksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan\nkannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy\najattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen\nparturiin, joka myös saattaa olla suljettu.\n\nVaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja\ntahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä\naina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa\npuuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin\non huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja\nmuilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei\nsatu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku\nhuonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan,\njos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta\nolla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten\nrappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle\nsuotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan\nhuulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei\nriitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja\nja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin\nmuistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä,\n— sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä\nvarten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen\nhomma — — —?\n\nKahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan\nvilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä\nhanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan\nharvinainen.\n\nKun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota\njo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant \"Djiguite\",\nBoulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että\nkaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä\nruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla\nkielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin\nskandinaavien suosioon.\n\nNähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle.\nRavintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu,\nja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan\nvenäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin\nepäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella\nmyös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti.\nYlitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa,\nkysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni.\nSitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta\nei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä,\nsalaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille\ntuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta\nkivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.\n\nEn tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi,\nkoska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen\nSuomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen \"ei nyt pidä\nottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin.\" Panin lipun\ntaskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.\n\nToinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä\nDome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva\nja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime\nvuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt\nse on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä\nkäytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen\nkeittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta\nruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa\nravintoloissa.\n\nVastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin\ntätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun\nmuassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka\nkuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella\nvarustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin\nsuljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja\nkolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin\nsen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska\nemme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta.\nMutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.\n\n\n\n\nPARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.\n\n\nJokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit\nja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta\nottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä\ntästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan\ntaikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.\n\nTarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä,\nsillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin\nse oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme\nlöytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka\nseitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin\nkaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta\nmyös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että\nkäsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat\nselkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota,\nsillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme\nasua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta\nMontparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli\nsekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin\nkolmekymmentä frangia.\n\nKun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui\nolemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet,\nsillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy\nhänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta,\njonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi\nsananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään\nmilloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia\neleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa\nodottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua\nkäsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.\n\nToinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet,\nnäkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle\njaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä\nyleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja\nsamallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen,\nettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan\ntietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta\nyleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.\n\nJokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti\ninvaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa\nränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko\nja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä\nsyvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu\nmahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa\nsäilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa\nyksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta\npakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli\nsiellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse\nottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki,\nmitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven\nsisällä.\n\nInvaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa\nsotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä\nveteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin\nsotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä\nkerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa\nBerliinin katunurkkauksessa.\n\nKirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja\nsellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja\nselostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin,\nkun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta\n\"tuntemattoman sotilaan hautaa\" riemuportin alla la Place de\nl'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka\nhenkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin\nalle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli\nnähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen\nomaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen\nvoisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta\npeittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen\ntuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja\noli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut\nkauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle\nmuistouhrikseen.\n\nEiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa,\nei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää\nkuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja\nromurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai\nvarmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista\ntervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa\nmuuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin\nsatakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin\nmatkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan\npunnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien\npainon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle\nhuipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.\n\nMutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko\nteki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli\nvielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme.\nEn luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen,\nriittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.\n\nOlimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin\nei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli\nilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi\nenemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen\nauton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko\nPorvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten\nkäytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla\nhalvempaa kuin Porvoossa.\n\nMonenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat\nvarsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä\nja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala\nkatukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien\nympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa.\nOnhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen\nistuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa\nmuuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei\nsada koko päivää yhteen menoon.\n\nKahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä\ntuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan\nlattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat\npeilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä\nkuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta\ntupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.\n\nErikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja\naina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella\nnäytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla\nikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin\nkäytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että\nviisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin\nhoukutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri\nsiihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat\njoskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia\njaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin\nesimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä,\nei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että\nmyyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei\nsiellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella\nmeilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän,\nkuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella\nStockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät\nnäytetavaroineen katukäytävälle.\n\nPariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki\nkonttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki,\njoka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta\nnäiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään\nkauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä\nja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia,\nkatetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa\nmyöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku\npöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.\n\nKun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa\nrakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden,\ntulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon?\nsillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset:\n\"Panem et circenses.\" Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä\nmuonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa\nmääräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla\neli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain\nsekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja\ntilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen\nkaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle\ntavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu\nkäytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä\nautoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo,\njoita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan\neläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan.\nSitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m.,\njoita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha-\nja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän\nruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja.\nMutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja\ntuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta.\nKaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli\nturskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei\nluulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja\npikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.\n\nHuuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa,\nse oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan\nsilloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman\ntunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa\nolevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin\ntyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme\nhoukutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne\nsöimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan\npörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen\npirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.\n\n\n\n\nPARIISILAISET HUVITTELEVAT.\n\n\nEri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy\nsamanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se\nmikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja\nvajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä\neri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.\n\nNiinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle,\nei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla\njotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa\nmahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan\nkyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.\n\nOn luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten\npariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku\npaikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään\nsaamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet\nkäynneissämme.\n\nEräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies\nClub-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne\nvoi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä\ntuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne\nnaistemme seurassa.\n\nSisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta,\nmutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat.\nPunertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa.\nPitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu,\nlihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja\nohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan\nseinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.\n\nIstuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen\nautomaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli\nnähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään\nole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain\nkuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen\nnaiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti\nvilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään\nminuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään\nparittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea,\nsillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko\nesityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.\n\nTanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata\ntytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani\nvaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet\nsaavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä,\nmutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet\nvalmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa,\nvaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista\npettymystä esiintyjissä.\n\nKadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän\nedesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä.\nJa lopulta; hekin sentään sanoivat, että \"olihan se hauska nähdä\ntuollainenkin paikka.\"\n\nLuulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan\nkävijöitä, koskapa heillä oli \"syöttejä ulkona\". Seinen sillalla\ntuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi\nmissä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja\nkäskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua\nkysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota,\nja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä\nsweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko\nPariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden\ntuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin\nhauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla\nmies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä\nLuxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä\nolevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen\npaikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa\nkiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja\nlihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja\narvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin\njohdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle.\nSweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin\nkulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä\nsveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.\n\nMutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita\nei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta\nkatsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on\ncabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta\nsellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi,\noli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että\nsiitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties\nkuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti\npuettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota,\nmuussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi\nsiihen tottuu.\n\nLuettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se\non teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas\njonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä\ntunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin\neläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.\n\nGrand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen\npuitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta\nvarten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli\ntullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa\ntoinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi\nvastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan,\nja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi\nsaadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.\n\nOstimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä\nnäytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset\nselittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan,\nvaan loppukohtaus.\n\nJuoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni\nmorsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha\nisä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä\ntappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan\ntällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja\nmiineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät\nosansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt\ntulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän\npäättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta\nkuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako\nhän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä\nja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän\netsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle.\nSitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen\nkohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat,\njotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla\nesirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat\nodottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää\nodottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan\nsuosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja,\nsairaan mielikuvituksen keksintöä.\n\n\n\n\nNYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.\n\n\nMuistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan\nkautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle\nrakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan\neikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos\nkerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon.\nMutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta\nja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja\nuloskäynti.\n\nTämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia\npaikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi\nerikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa\ntoimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia\njotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja\njoissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui\nmaasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta\nsaattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan\nmitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä\nkatukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään\nmieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien\nrinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä\nsenkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman\nkomean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten\npäivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan\ntarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.\n\nSaavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin\nyksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien\nilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi\nensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta\nkysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan\njälkeen.\n\nAhaa, jopas läksi järki luistamaan! \"Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin\nvain!\" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken\nkuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole\nnenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin\nkäytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa.\nKun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin\nnyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon\nnäet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista\njalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua\nastumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka\nolet ja elät.\n\nTurkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja\nturhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin\ntaskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani\ntätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin\nkorttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani\ntoimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi\nvirheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet\nkädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli\npesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös\nlektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan\nkäyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin \"oikea\"\nturkkilainen sen minulle vakuutti.\n\nHän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi,\nolenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat\npolviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme\nhenkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät\nne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen\ntakalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon\nvetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä\ntyöaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi\nhelposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset,\nmutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin\ntarpeellinen.\n\nKreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä\npaikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä\ntoisten eurooppalaisten tapoja.\n\nYllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten\nkummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden\nkappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa\nrypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä\npaperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi\nainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se\nrypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.\n\nKoko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut\nturkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja\nkuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut.\nNe ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman\nvedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto.\nRautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen\narabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun.\nHätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti\non jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen\nmuhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun\nyksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän\npoistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan\npäin.\n\nRavintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä\nöljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle\nasemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta,\nääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan\nrukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun\nmatkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen\noikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta\nvarten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun\nedustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen\nviereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia\nturisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä\nkaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi\nmeiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi\nviheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva\nmuhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi\nmattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä\nhuomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi\nkannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt\njärjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua\npukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko\nijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin\nlopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut\ntoisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi\nnaurussaan.\n\n\n\n\nMARSEILLESSA.\n\n\nTavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään\nkaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet\ntehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin\nvanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä,\nettä sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika\nhukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon\nkatselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen,\nmaan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään\nvasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia\nerikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä\neikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän\nsiellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman\nosan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun\nensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin\nnummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä\nEtelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän\njossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien\nrinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei\nole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis\nkyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet\novat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana,\nvuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä\nisokasvuiset katajat.\n\nEnnenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin\njoutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole\nläheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä\nmiltei yhtä avomielisiä kuin minä.\n\nSamassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa\nja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva\nrakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan\nrouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että\nhe olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan\npäättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki\nmaailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli\nupseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja\nulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain.\nKysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä\noli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet\n\"pienelle\" matkalle.\n\nMarseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa\ntutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet\novat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät\nvain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta\nläksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin\nkaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta\nkun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.\n\nMinun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni,\nse vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin\nharmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka\nhäiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat\nyhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi\npiipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi,\nettä ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson\nmuistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.\n\nKun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä\noppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan\nMarseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan\nperusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin\njonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin\nPortugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys\nvälimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö\nmonin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin\nmonta kertaa suurempi.\n\nPari katukuvaa:\n\nMatkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha\nnaisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin\nkaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme\nvielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä\npalasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa\npeitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut,\nellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana\naamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään\nollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta\ntuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin\nkuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut\nsen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi\nkiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä\nravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle\nkatsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään\nliike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin\nkaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten,\noliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän\ntodennäköisempänä.\n\nKananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän\noli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat\nseinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin\npaljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei\nollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin\npientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman\ntien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli,\nkatsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat\npois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina\ntiesi saavansa tuoretta tavaraa.\n\nTapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön,\nvaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että\nhautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään\nhautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa\npää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat\nsivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti\npäänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran\nsivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi\nvauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.\n\n\n\n\nMONTE CARLO.\n\n\nKun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin\nmaankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii\nja raha vaihtaa omistajaa.\n\nSinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin\nbiljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko.\nPassi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin\nja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan\npelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.\n\nOn paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä\nvähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä.\nTalvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.\n\nOmituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä\nja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon\nliikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat\nlausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään\naikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei\nsekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.\n\nKeskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja,\njonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan.\nItse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää.\nHe maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä\npyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja.\nHän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse\nhirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä,\njos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä\nnäkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.\n\nEntä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja\nesiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman\nkaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään\nminne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja\nvärejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu\nkäyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen\nvoitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan\njyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat\njo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän\nasettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta\npöydästä, huutaa \"nolla\" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy —\nnollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä\nonnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.\n\nSitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä\non opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen,\nettä siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen\nviettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita,\nharmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon\nliikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat,\nsiirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään,\nmitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä\nyksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.\n\nOikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen\nheiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni\non systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu\nolevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.\n\nIstuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa.\nEdessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin\nlogaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa,\nmutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä\nollenkaan.\n\nSitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti\nsamanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti\nuudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat\neteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä\neikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas \"tuuri\" ja hän\nvoitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin\nkuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän\nhävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.\n\nOn olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla\npelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat\nja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa,\ntarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi.\nJos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten\nparia tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä\nsumman kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli\npienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa.\nTiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta\nlähteneet melko paksulla lompakolla.\n\nMutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon\npuolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme\nkertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa\nolisi vedetty puukko pöytään.\n\nMinua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi\nsarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani\nrahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä\nhävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi\nhänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat\ntakaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle,\njoka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne\nolivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan,\nja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme\npelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä\nollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.\n\nHetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän\nkeskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan.\nTämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan.\nJoku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan\npelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me\nnostimme äläkän, ja mies sai rahansa.\n\nEräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla\nmustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän\noli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin\nhuomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän\nsaanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia\nvoittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että\non liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän\nhän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on\npelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku \"räjäyttää\" pankin\ns.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on\nedeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä\nsuljetaan.\n\nTällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin\neivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan\nrehellisiksi.\n\nJos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa\nvalmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja\nsiellä on monta ottajaa.\n\n\n\n\nTEEMME ALPPIMATKAN.\n\n\nHyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka\nsivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin\nsininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän\nlaajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi\nmieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera\non houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää\naikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.\n\nNiin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden\nalimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien,\nolisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme,\nettä nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina.\n\"Eipä ollenkaan\", sanoivat he, \"jos haluatte, pääsette sinne autolla\n(en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää\npäivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä.\"\n\nHeti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla\nmäärätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin,\nmutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä\nsaa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä\nsaa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja\nläksimme nousemaan.\n\nVaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä\npienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten\nlaitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja\nnäköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa\nrinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.\n\nSaavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun\ntaipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta\njaloittelemaan.\n\nSiellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli\nsaatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku\nmuistoesineitä.\n\nVirvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin\nmaisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas\nnousemaan.\n\nOlin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se\nkun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan\njonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset\nsyrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä\nvarmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie\nkohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa\nnäyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt,\nkuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla\nrupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen\nolevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin\ntämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon\npintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan\nsuomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä\nvarten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti\npalasen syrjästään luovuttaa.\n\nMutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta,\njoka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä\netelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on,\nkoska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös\nantiikkista.\n\nSaavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle\nei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä\npäivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua\nlähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin\nkasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin,\nmutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi\nkaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen\nnäytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon\narvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.\n\nMatkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle\nrakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton\nitalialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten\nkeräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli\nkerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää\nminua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia\n\"alppiesineitten\" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan\n\"sattumalta erittäin halvalla\" ja \"ainutlaatuisina tilaisuuksina\" j.n.e.\n\nKun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika\nlähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi\nItalian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin\ntervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut\nvielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan\nihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.\n\nViimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja\niltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin,\nkun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.\n\n\n\n\nVENEZIA.\n\n\nMatka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa\ntehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut.\nPenikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä\nhedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta\nsilmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset\nviljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu\nniinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua\nhedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä\nvuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.\n\nEnnen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen\ntasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia,\nmutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja\naukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä\nvehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli\nistutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.\n\nMatkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen\npariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki\nkuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta\nääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, —\nvaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän\ntullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa\nraolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja\nnosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan\nolleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi\naselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa\nvisusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen\nomaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja\npörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota\nkaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja\ntytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja,\nsillä kummallakin oli heleä ääni.\n\nEnsimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli\nja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme\ntarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää\nvaransa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa.\nTaksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin\nvaromaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä\ntapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.\n\nIstuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella\nsuunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme\n12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla,\nja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet\nvieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken\naikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea\nleveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille\nsiten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella.\nAsia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja\nkäskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta\nhän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: \"Vihainen mies,\nvihainen mies.\"\n\nSoutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas\npuheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin\nvieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan\npaikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei\nse kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja\ntotta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme\nnostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen.\nAnnoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.\n\nVielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista.\nHänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri,\nhänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta\nvanha ja sen ajan asunut gondoolissa.\n\nSaavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme\nneljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän\nkuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja\nvartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista\nvaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin\npysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin\ntyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon\npikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä.\nPistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri\nseurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei\nkelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni\njutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin,\njolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut,\nja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat\ngondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista\nvastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan,\nmutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni\nkiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin\nkaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti,\njolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.\n\nHotelli, jossa asuimme, \"Doge Venier\", on muuten kiintoisa siitä,\nettä se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita\nkäytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka\nsuuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta,\nmenköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet\novat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat\nperäti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä\nasemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko\npalveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä\ntaitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme\nsiellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen,\nkoskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen\nkyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut\nrauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä\nominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe.\nYhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.\n\nVenezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella\nraunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta\nse on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain\nsorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea\nlaitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän\nviepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian\nsuuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi\non erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki\non siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit\nistuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.\n\nMaalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset,\nettä tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään.\nSali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan\nihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli\nnaismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin\ntaulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen\ntaiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan,\nkoska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.\n\nDoge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä\nkäsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan.\nJa onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö\non täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia.\nMaailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset\nkohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin.\nKaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin\nkuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin\nvahingoittumattomina.\n\nMarkustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä,\nettä tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme\nPyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi.\nSattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli\ntoimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi.\nKymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa\nvuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset\nvaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen\nkulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota\nse suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin\nesiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja\nja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.\n\n\n\n\nOIKEUTTA JAKAMASSA.\n\n\nVaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä\nsiihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia,\njolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.\n\nNiin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini\nbulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet\npankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka\nhän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa\nvasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin\nmarkkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin\nasuntoamme kohti.\n\nPankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä,\njotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. —\nKäytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan\njälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen\ntohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä\nolisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H.\nO.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin\nmies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on\ntapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin\ntaskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti\nosaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen\nrosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta\nkäsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.\n\nMutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka\niso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle\nja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä\nverrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet,\nja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina\ntiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin\nrosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin,\njonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli\npainava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle,\nmutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies\non päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan.\nEn minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että\nrosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin\nja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka\njohdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.\n\nLieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut\nsuomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö\njonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden\nmenoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri,\njoka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä\ntohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon\nniskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi\nhän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja\nhoki: \"no mister, no mister\". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä,\nja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat,\nmutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja\niskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani\nsanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja\nketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.\n\nSeuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri\nhävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin\nsitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan\nalle, jonka jälkeen juttu oli selvä.\n\nSeuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: \"Eilen\niltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta\nkäsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö\nottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka\njälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt\nsanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta.\"\n\nOlimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä\nja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat\nkuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani\nja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin\nkonsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli\npoliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan\nolisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä.\nKun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin\noikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea\nminua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja\nlähti tiehensä.\n\nViiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun\nläsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki\njohtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti\nmoittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia\nennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun\nbulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle\nsaakka, en minäkään ilennyt jänistää.\n\nOikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella\nsiivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja\nmonilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin\nkulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka\nesitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin\nsaaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että\nen ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia,\nniin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin\nkutsuttiin minut hetipaikalla sinne.\n\nHuoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme\nheikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen\nkatsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain\nKola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja\ntarjosi tuolin istuakseni.\n\nSenjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi\neräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen.\nHän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin\nviittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs\nenglanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.\n\nTuomari kysyi ensimmäiseksi:\n\n\"Tiedättekö kuka minä olen?\"\n\n— \"Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne\npäättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi\", vastasin hänelle.\n\nEn tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack\nLondonin romaanista kait muistui mieleeni \"justice of peace\".\n\nTulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska\ntänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä,\neikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä\nkäsittänyt.\n\nSitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas\notettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.\n\nMinä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties\ntapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain\nvaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi\ntämäkin kysymys huomioonottamatta.\n\nNyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko\nlapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja\nnäytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi\nkeskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista\ninnostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan\nhaltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.\n\nPalasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa\nkaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin\nenglanniksi \"by God\", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se\n\"God\" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi\nnyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni —\nvannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.\n\nKun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin\nrosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, —\njos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin\nrauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki\nettä minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin\npeukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin\nkatkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja\nantanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa\nhäntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin.\nKovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.\n\nKaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle,\nhuuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se\noli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee\nitsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota\nkutsumusta mekin noudatimme.\n\n\n\n\nKONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.\n\n\nVieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut\nyllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin\nkartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne.\nMutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien\n— ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule,\nettä kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan\nniitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää,\nellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö\nhaluamansa.\n\nTehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren\nliikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani,\npoikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa\nkeskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa\njonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista\nei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä\ntienneet.\n\nKun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin\nsinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat\ntarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se\noli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli\nEnglannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte\ntäytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin\nmeikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.\n\nNäytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa\ntuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi,\nettä olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin\nosoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta\ntukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli\nluullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin\nkellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan\neksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani\ntiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein\nolleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin\nverrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään,\nvaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja\nkuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.\n\nLopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että\nhän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen\nsitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua.\n— Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia\nja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni\nosviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja\nmitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä,\njosta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja\nselvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät\ntienneet siitä mitään.\n\nVoisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista\nkohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen\nhotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut,\nja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät\nkonstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan\non ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava\nhalu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata\nmetriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin,\nkadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin,\nkunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä\nmainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo,\njota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy\nvarsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena.\nKeskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin\nkuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu,\nkoska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat\nturkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan\ntöykeitä.\n\nOlen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita\nvuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee\nturkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.\n\nEipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin\nihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää\nkuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti\ntutustumaan.\n\nNiitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin\nmukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla\nliikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka\nkaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin,\nkun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin.\nOlihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai\nLotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne\nsiihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin\nneuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita\nnaisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä\nlienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit\nsitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret\nensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät\nsuotuisammille maille.\n\nJa kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää\nviihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle\npois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen\ntulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan\nkotimaahansa.\n\nOlin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa\non paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli\nStambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan\nkuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää\nkohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa\nniitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja\nleikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.\n\nKysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin\nsikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia\nvastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä\nnimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.\n\nTohtori kertoi:\n\nKun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin\npitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha,\nettä kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat\netupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin\npuhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla?\nUskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne\nsitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin\nei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden\nsaarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari\nkoiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria\nkuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.\n\nMinulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani\npashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei\nsallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja\nantamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä\nrautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä\npaikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on\nkuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään\nhöyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä\nkatselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.\n\n\n\n\nITALIALAISTEN VIERAANA.\n\n\nMatkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa\nolisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin\nyhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen\n— päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne\nkaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä\nsaatoin päästä Piraiokseen.\n\nMatkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen\nlaivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista\nitaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta,\njonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen\ngenovalaiseen laivaan.\n\nTeutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi \"Turkische Post'in\"\npääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti\nostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä\nsaisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin\ntoisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina\nolen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja\nostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin\npuheille saadakseni! varmuuden asiasta.\n\nEsitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko\ntällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä\npilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin\nystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin\nhuoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä\nKonstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan\nkorkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.\n\nMenin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin\ntänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista\nKreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon,\nkatseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että\nse on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen\nhän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan\npääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle\nsyntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja\nkäski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin\nvapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa\ntoimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi\nhän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun\nuudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50\npiasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi\ntuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin,\nennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä\nsiellä liikoja enää viivytellytkään.\n\nMatkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös\nsamalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme\nhotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen\ntavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei\nsiinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille,\nettä itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen,\nettä kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui\nlikaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää\nkapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan,\njolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen,\nmutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä\nollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.\n\nEn käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa\nmatkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä\nläpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi,\nvaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä)\nynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.\n\nLaivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille\ntuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt\nlastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet\nirroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita\njälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin\nkuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa\nminkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa,\nkutsuttiin ruualle.\n\nMinäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että\nkolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä\nmuuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin\nottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä,\njotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta\nmeninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä\nnäyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä\nluokassa tarjoillaan à la carte.\n\nMenin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta\nkello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa\neikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia\neväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani,\nkiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta\nsilloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta\ntulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että\nhän on jo mennyt nukkumaan.\n\nSitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko\njossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni\nystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en\nhäntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.\n\nNäissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen\nhyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta.\nHytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin\njonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka\nkolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani\npoistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan\noli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.\n\nUseimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni\npitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä\npienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä\nollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin\njättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä\nmuutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen\nhuoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni\nuutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli\nluvannut minulle sellaisen toimittaa.\n\nLaivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli\narvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä\npunainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja\npurkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.\n\nKello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan\nsalonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija\nja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni\nkasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin\nkuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua,\nmutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani,\nja tässä minun on hyvä olla.\n\nLuettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan\ndelfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui\nsinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana\nja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan\nmatkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin,\nmutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin\nluonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni\non perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:\n\n\"Oui maccaroni.\"\n\nLuulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi\naluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa\nääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:\n\n\"Posetivo.\"\n\nSamalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti\npuhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle\nsaakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani\npyysin heti saada tavata kapteenia.\n\nAamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle.\nSitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja\nhuomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata\nkapteenia, mutta turhaan.\n\nIstuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää\nja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää.\nSitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä,\nsillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja.\nHän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja\nniin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan\nmuonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa.\nSavustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon\nwermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia\neikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori\naskaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa,\npyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi\npuolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja\nne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani\nkatsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei\nsiinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö\nmitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään\nitsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.\n\nSitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia.\nKuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen,\nettä heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on\ntarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme\nkuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut\npuhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan\nasukkaita.\n\nJuomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä\njäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme\nankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua\nkutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä\njärjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua\nkannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.\n\nLukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän\nyksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa\npyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai\nettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan.\nIltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata\nensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin,\nettä panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden\nkappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään\nvalokuvattavan.\n\nSeuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen,\neikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä,\nettä tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka\nKonstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri\nPiraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin\nhyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.\n\nMutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä\nAmundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.\n\n\n\n\nELÄMYKSIÄ KREIKANMAALLA.\n\n\nValokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa\nsiitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta,\nmutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan\nikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista\nkertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä\npitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten\npääsi livahtamaan pakoon.\n\nMinä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani\n— tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki \"kuvat\", mitä olen\nnäpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani\nolisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että \"otti\"\nheistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa\notus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi\nKonstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja\nkiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa\nsöin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin\nyksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat\nelokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.\n\nAina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta\nkuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko\nrulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.\n\nKun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei\nyleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä,\nja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle.\nAluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia,\nmutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi\nöljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla\npysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni\nhalunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan\nryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain\nnuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina\nheiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään\nnelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita,\nmutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen\najoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.\n\nOmituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin\nsamoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka\nkadunnurkassa suuret vankkurilliset.\n\nNäistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos.\nEi siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja\nteurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan\noven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi\nkatuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin\nsiinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.\n\nKreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse\nkysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet\nsijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja\npaistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä\nvalita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi\nruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien\ntai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän\nmuratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä\naterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin\nainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.\n\nJotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta\ntarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään\novesta kadulle.\n\nPian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa\nkäväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan\nja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi\ntervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan,\nsillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni\nesimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia,\njätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan,\nkunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa,\nkunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä\nneljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan\ntarjoamaani rahaa vaivoistaan.\n\nMutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä\nkeinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin\nlasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän\nkuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka\nkauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää,\nriippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti\nkuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut,\nvaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli\ntyytyminen.\n\nKun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle\nkäsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri\njuomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen\nerän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja\nkirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan,\nmutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti\nantanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti\nriitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa\nitse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita\nkenellekään.\n\nEn oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat\nyönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja\nkeskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin\ntavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin\nsöivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista,\njona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta\nkuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin\nhalusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä\nei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään\nkadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi\nkäteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään\nerääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt\nhenkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin\nravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin\nomituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret\ntupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä\npelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka\nviimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt\nsuuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi\ntarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta\nmiehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä\nkuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.\n\nSensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin.\nMuistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin\nnähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään\npiraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa,\nkunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme\njonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka\njoka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja\nkaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä\novesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten\nolutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran\ntyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle\nseinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui\nvieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin\nsanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa —\nkaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän\ntanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut\nkultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä.\nEhtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi\nhyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja\näänekkäästi keskustellen.\n\nEmme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä\nolevaan \"salonkiin\" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan\nsama meno ja samanlainen \"henkilökunta\". Kolmannessa oli jo täysi\nmarkkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu\nrihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen\naikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties\neivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta —\nonhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä\nmukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi\nruokottomalta.\n\nLäksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme\njuttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat\nviedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne\nsaisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden\npolveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi,\nettä kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta\nminä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä\ntuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.\n\n\n\n\nCYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.\n\n\nKun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta\nAngoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa\nei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli\nCyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu\nmatkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.\n\nSuomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin\nkreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani\njälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten\nkuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti\nostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät\nmatkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.\n\nTiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni\nlaivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni,\nminkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin\nkovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka\nlukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot\nolivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin,\nyhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä.\nVielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa,\nja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden\nmukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari\nnaishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.\n\nMutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut.\nHeille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään\nlisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan\npakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt\nlasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä\nlaivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti\npaikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.\n\nJa arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä\nhymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten\npöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti\nymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen\ntulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta\nostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta,\ntulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole\nuskomista.\n\nEnsimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan\npäällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan\nmusiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme\nmusikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä,\nmeri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu\nkurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten\ntunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja\npauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.\n\nCyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on\nnoussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin\nvielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin\ntällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa.\nHeidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten\nmalleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee\nkreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.\n\nTänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron\nKreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä\nCyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka,\nenkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista\nsanoi, että \"onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän\nkuin holhoojaansa.\" Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman\nosoituksen.\n\nPäästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön\nlaivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä\nlaivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että\nkirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan\npäivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.\n\nAsia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti\nmeidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui\ntoisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi\najan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa.\nUseampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta\nhinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän\nolutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32\ndrakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa\nmaksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään,\nkehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin,\njota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten\npahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi\nväki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.\n\nMenihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää\nhirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi\ntaas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen\nkainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse\nkatsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle,\nkeskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen\nsingahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena\niltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon\nsaakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi\njo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut\nvettä.\n\nPuoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla.\nSamalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme\nLimassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun\nmusiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty\nmonimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti\nparikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki\n\"virallisia\" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja\njokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.\n\nEnsimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin,\ntoisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin\nyksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri\ntulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan\nvastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui\nsiitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen\n\"kapteeni\" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon\ntavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.\n\nOnnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja\nporhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme\nlastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen\nkommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville,\nmistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että\nse voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain\nensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta,\njotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.\n\nKysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia,\nja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset\netsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden\nvuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on\nsäädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos\npitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta\njoka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi,\nminulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.\n\nAjoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun\npitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan\nyrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että\nnaismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja,\njoka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli\nsuuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten\nsisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin\nkuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni\nhuusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen\nkiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista\nveneistä.\n\nKaranteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin\n50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti\nsinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.\n\nTällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka\njälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä\nmiltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja\ntehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia\nja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia.\nSublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta\nlääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului\nmyös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten\nkysyttiin, onko aseita. \"Minkälaisia aseita?\" kysyin puolestani. —\n\"Ampuma-aseita.\" — Ei ollut. \"Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan.\"\n\nKiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut\npysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat\non jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen\nasianomaisen poissaollessa tarkastetaan, \"jos sattuisimme löytämään\njotakin\", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla\nnoutamaan. \"Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee\nkaksi.\"\n\nSaatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin\nuudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut\nkopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä\nhäläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä.\nTupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes\nitselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.\n\nKun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut\nhankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian\nolimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin,\nmutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt\nkeskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen\nnykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas\nkeskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen\nkäsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.\n\nAikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun\nkahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät\ntaas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni\njäivät sinne vielä minun jälkeeni.\n\nPortilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin\navaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt\nportin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme\nportinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen.\nVasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme\nlaskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he\nvaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan\nkulkuani.\n\n\n\n\nHERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.\n\n\nHeti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia\nkulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun\nei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista\ntuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie\nAlepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen\nkuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt.\nHe väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä\naloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun\nsaapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle\ntehty mitään.\n\nNäin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä\nhuomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan\nsaakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla\nAleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja\nsiitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.\n\nPyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin\ntaipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei\ntäällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä\nkuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla\npääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista\npäivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään\ntoveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat,\nettä tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja\nruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi\ntietysti mahdottomasta maksusta.\n\nKuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja\ntarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin\nlähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä\ntoiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla\ntolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen\narvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti,\nettä pääsisin matkan kymmenellä punnalla.\n\nTarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti,\nettä viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän\nselitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta\nsovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin\njätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan\nsiitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä\nsuoritetuksi.\n\nSeuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa\nkanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla\niltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme\nkertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit\nhuoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse\nkaupungille.\n\nKello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna\nja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti\nnimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin,\nmistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle\npaikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia.\n\"Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella,\nkun se on hienompaa\", lisäsi hän.\n\n\"Minä istun mieluummin takaistuimella\", vastasin hänelle, \"ja maksan\nvain viisi puntaa.\"\n\n\"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt\nsellaisten kanssa istu.\"\n\n\"Minkälaisia miehiä ne ovat.\"\n\n\"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim.\"\n\n\"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta\nBeirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain.\"\n\nKun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani\nsuostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen\nviidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen\npoliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.\n\nPuoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi\nsuostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten\nminun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei\npoliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla\nosoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on\nsuljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.\n\nMinua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi\npäivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne\nyli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto\nviereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.\n\nAamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja\nhuoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua,\nettä toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee\npoliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata\nyrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän\nväitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies\nmukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja\nhe tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.\n\nHetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini\nasianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani\nmuuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne\nalakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi\nolevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa\nnyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan\nBagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli,\nettä auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti\nhoukutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi\ntulla viikon kuluttua.\n\nHän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö\nnyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin\ntarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani\nsiihen, maksan punnan etukäteen.\n\nMenimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se\nkulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen\nrupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi\npuntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa\nmaksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä\nhänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan\nkuittia.\n\nKonttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon\nholvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi\nminulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän\npoistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi,\nojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin\nsanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän\nminullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat\npöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä\nkirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat\nlähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.\n\nNyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta\nkatseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound\nsterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian\nPuntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä\nhävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki\noppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta,\nkunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.\n\nMutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään\ntavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka\ntapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin,\nkun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee\nhirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.\n\nOlin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin\nkonttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa.\nOhjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii\nmoitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan\ntavaroitaan kaupungilta.\n\nKello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi.\nTiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon,\nsillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella.\nKatselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi\ntyössään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi\nja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo\npuoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi\nhehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita\noli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä\npantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta\nkuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun\nmolempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua\noloihin ja tyydyin kohtalooni.\n\n\n\n\nBENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.\n\n\nAleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata\nkannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti\neteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat\nnähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa\nkuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.\n\nPääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli\ntullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi\ntullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella\nsidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin\nperinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei\nkoskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli\nvarsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi\nisosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin\non lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi\nkoko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään\nhokien: \"Ollah, Allah, lalla\", kaivoi sitten viittansa laskoksista\nsinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan\nkäteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi\ntorjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he\nlautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.\n\nHetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka\ntupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet\nminulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta\nrahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja\nohjasimme edelleen.\n\nKysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä\npaljon kuin Katma.\n\nTienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme\npiti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja\nnäkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen\npensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle\nkentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton\nsärkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka\naiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville,\nkenenkä silmänlumeeksi.\n\nEdessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä\nlaskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti\ntaivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi\nnäkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla\nolimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine\nsavimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian\nnekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat\nlammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa\ntällä äärettömällä hieta-aavikolla.\n\nSepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan,\nsillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi\nhietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi,\nja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan\nsuunnan osoittajana.\n\nOhjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat\nhän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75\nkm:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen\njärjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä\nsuunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä.\nAjattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.\n\nKaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa\njoimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton\njäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme\nomituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät,\ntosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi\nikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta\nne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä\nollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa\njälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa\nkysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki\nkapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja\nottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta\nsaavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen,\nsiltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.\n\nPäästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään\nlaskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin\nvuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin\nkuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt\nolevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin\nvain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne\nviimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä,\nvärisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja\nne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa\npyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja\nhelteessä verrattomia.\n\nTäällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt\ntullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen.\nTiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he\npuhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta,\njoka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut\nsitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin\nluulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne\nyöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla\nvihainen.\n\nAuringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme\nhäämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla\npäättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota\nseuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat,\nvaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei\nainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli\nkuitenkin melkoisen leveä.\n\nTübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa\nyksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle\nlinnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten\nkaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa\nsavitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo\nvanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän\nasettama tarkastaja.\n\nSavitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi\nneljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä.\nSiinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien\nkymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa\nFara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei\ntäällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin\ntällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.\n\nPoliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja\nkaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi\npitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille\npyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi\nmielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi\nsanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki\nasettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei\nkuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko\nilmapiiri aivan punaisena.\n\nMe kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä,\nja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.\n\nMääränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin\nyöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui\nkivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme\nsileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen.\nTunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon\nlyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten\nulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti\nlastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa\npoliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset\ntiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.\n\nLepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo\nsellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta\nitselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei\nmuunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman\nmuuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman\nluonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi\neuropalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia,\nen ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone\nhalvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.\n\n\n\n\nARABIALAISIA.\n\n\nArabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen\njokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea\nkäsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä\npyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä\nkuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se\nsisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin\nvirkaa ja alettiin:\n\n\"Nimi, mikä on sukunimi?\" kysyi isäntä.\n\n\"Pekkola.\"\n\n\"Pakkola?\"\n\n\"Pekkola.\"\n\n\"Pakkola.\"\n\n\"PEkkola.\"\n\n\"Ollah, Pekkola\", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia\nharakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:\n\n\"Pakkola.\"\n\n\"PEkkola, PEkkola, PEkkola\", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.\n\n\"Pekkola, Pekkola, Pekkola\", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen\nkirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja\nkirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:\n\n\"Mikä se olikaan sukunimi?\"\n\nEn vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla\nkirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista\ntekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi\nkuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten\ntaas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja\nkirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta\nja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois\nkelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.\n\nSieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan\nilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella\narabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki\ntarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille,\nmuuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin\nhaluaa.\n\nIsäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun\nolin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:\n\n\"Mikä se olikaan sukunimi?\"\n\nPari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa\nkanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti\ntäyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:\n\n\"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?\"\n\n\"Mitä sinne on kirjoitettu?\"\n\n\"Sulo — — Weikko — — Pekkola.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää\nkaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa,\nantaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin,\nettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä\nkyllä visusti harkitaan.\n\nAutoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui\nhuoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos.\nCook & Son Matkatoimiston konttori.\n\n\"Oh, yes\", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa\ntulla näyttämään.\n\n\"Onko sinne pitkältäkin?\" kysyin.\n\n\"Ei, se on aivan lähellä?\"\n\nLäksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä\nkuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen\nleveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme\nkapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja\npainuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa\nsentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille\nkulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin\noppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti\ntulemme sinne.\n\nKuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme\nerään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja\npoikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos.\nCook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria\ntai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut\nminua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun\ntietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi\nlöytänytkin siinä tapauksessa.\n\nHän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa\nhänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja\njärjestää asiat itselleen edullisesti.\n\nDersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa\nhuoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä\nperusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni\nvarsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin\nIbraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin\nsuorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani\nseuraavalla kerralla.\n\nMosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon\nhuoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa\nensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi\nkuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin\nrahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä.\nHotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen\narabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä\nsyytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa\nsen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa\nmahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä\nlieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.\n\nIbraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut\nhänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni.\nAutoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja\nkun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat\nsamanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa\narvelin saavani olla rauhassa.\n\nOnnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan\nhotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen\nhintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä\nvieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella.\nKysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa\ntuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista\nhotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.\n\nOsoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut\nHotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja\ntodennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä\nmitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen\narabialaisena on helpompi saada huone.\n\nHetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan\nvarattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä\nmoniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin\nhän muljautti minuun kulmiensa alta.\n\nKävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia\ntai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa\ntosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos\nensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä\nvain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle\ntippumaan allakulkijain niskaan.\n\nLäksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli\nhaltioissaan:\n\n\"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin\", hän toimitti.\n\"Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa\npuolellatoista.\"\n\nPyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla,\ntäällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien\nkäyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren,\nmutta hoki kuitenkin itsekseen: \"Kolme rupieta, kolme rupieta.\"\n\nPalasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin\noli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja\ntuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim\ntaas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin\nhalvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.\n\nMinä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti\nosaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi\nmitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun\naikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä\nryhdyin töihin.\n\nKului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki,\nsisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja\nheti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut\nhuoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani.\nSanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa,\nniin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin\nyhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim\nselitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä\npuolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee\nsiis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim\nsanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.\n\nNyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut\ntakaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne\nasumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta\nhuoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois\nhuoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.\n\nIbraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella\nrupiella.\n\n\n\n\nAAVIKKOMATKAN HEKUMAA.\n\n\nEl Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin\nhallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa\non väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä\nihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita\nkieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös\nranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos,\nranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita\nsensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on\nsotilashenkilö.\n\nEmme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas\nnousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla\nherättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä\nseitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.\n\n\"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?\"\n\n\"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne.\"\n\nMenimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.\n\n\"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen,\nsilloin on virallinen passintarkastus.\"\n\nMe nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri\nnyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra\npöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta,\nkun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä\nolevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan\nainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa\nmeidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä\noven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että\npassintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä\nsanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei\nAleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän\nväitti, että niin on määrätty.\n\nMenimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli\najoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin\npuolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että\nsaamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin\nkaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa\nhänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville,\nettä minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa\nRheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa\ntänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin\nhäneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.\n\nTavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin\nvaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten\nseisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen\npassintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas\nkysytään? tiukkasimme ohjaajalta.\n\n\"Tulliin\", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme\npoliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me\nolemme tullista selvät.\n\nKaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi\ntulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat\nkannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.\n\nEufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka\njuoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka\nrajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti\nolevan tekeillä.\n\nKapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja\nnähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden\nvuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei\nkuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan\nsanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.\n\nEufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä —\nkatsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen\nmeitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät\nkeskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle\npuolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky,\nhietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi\nmaisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.\n\nKolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi\nseuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä.\nPassejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin\nniitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi\npoliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät.\nRantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen\nkerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle\nautot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti\nhutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja\nlauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä\npitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja\nlaineet sitä kiskoivat omille teilleen.\n\nVirran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia\nlaumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme\nuudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja\nsilläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin\nnähneet.\n\nAavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja\ntienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut\nsivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti\nmaasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten\nkasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta\npeitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta\npuolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän\nkanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä\npilvinä ilmaan.\n\nMitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin\nkuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika\najoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko\nollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi\npainunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä\nkävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako\npuolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä\njalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon\nensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet\nsuunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt\ntäydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle\npoliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi.\nSiitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen\nlisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja\ntulliasemalle.\n\nKaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit,\nminulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa\nne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli\nkoko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä\nsain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin\ntuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka\nviiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin\nkattilassa tupruttaen joka puolelta.\n\nPuolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun\nkolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi.\nSeuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka\nyli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne.\nJäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä\njoka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet\nvain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.\n\nJo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran\nleilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti\nminkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli\nvähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen,\nmutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua\ntaas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto\neteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat\npitkälle.\n\nOlimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi\närjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän\nlystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan:\njäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä\nollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä\nkuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten\njäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun\nsivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme\nesille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi,\nmutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa\nolin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi,\nja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän\njanoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme\nnyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko\nkorillinen.\n\nNiin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi\nhiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti.\nMutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman\nmetrin.\n\nPuolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että\nvesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni.\nSitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme\narabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.\n\nMiehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on\netsimämme tulliasema. \"Tässähän se on aivan vieressä\", ilmoitettiin\nmeille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä\nerottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.\n\nTaas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. —\nTullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua\nvaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin\nkameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut\nmuuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan\nasuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä\nhelle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään\npihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen\nhuoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota\ntavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat\nsilmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin.\nMuita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta\nmuurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta\nkatonrajassa olevasta pienestä luukusta.\n\nIstuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä\ntavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu,\nkun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä\nnukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita\nkatolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat.\nMetrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin\nlinnoituksessa.\n\nMutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin\ntulliaseman muistojen joukkoon.\n\nMyrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä\njo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli\naavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin\nmahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen,\nylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen\nmetrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi\nolemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi\nmennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet\nmukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka\nnäin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti\nvai himmeältä veripunaiselta pallolta.\n\nTähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin\nkahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema\nChasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi\naavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään.\nÄkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle.\nLuulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme\nnoin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa\ntäyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen\nvasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa.\nHarppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi\nvalkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat\nilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin\nmelko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle.\nSilloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan.\nOhjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.\n\nOn merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä\nnäkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat\nkadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut\npienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet\npiiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen\nkirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle\nerottamattomaksi.\n\nSitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se\noli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen\nnimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet\nsen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia\nvihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti\neläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa\nkäännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas\nsaavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten\ntulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia\nkuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas\npääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt\nnäkyvistä.\n\nPuolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta\nkilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle,\nhipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata\nmetriä pitkä.\n\nLuulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin,\nmutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä.\nTullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä\njoko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa\nolimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä,\nkoska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö\nkysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi,\nettä kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle\nsaanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä\nolla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei\ntehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs\ntullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi,\nettä vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli\ntyhjennettävä leileihin.\n\nSitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille,\nhän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle\nkaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein\nmerkityiksi, mutta sitten tuli kysymys \"nationality\", minkä maan\nkansalainen ja alamainen minä olen.\n\n\"Suomen\", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.\n\n\"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta\nnationality, kansalaisuus, mikä se on?\"\n\nVastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei\nsellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin\nhänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea,\nei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni\ntiedonannolla, että \"ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen\nja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?\"\n\n\"Kirjoita nyt sitten allemagne\", sanoin hänelle, sillä asia rupesi\nminua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi\ntyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan\nmerkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella\npassilla, mutta nationality on saksalainen.\n\nSeuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea\nesikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja\nkylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään\nautioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo\ntoisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen\ntuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli\nhaamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako\nkukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko\nhävisi taas kuin varjo portin pimentoon.\n\nKohta \"sängyt\" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta\nsentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen\nheinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut\ntyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin,\nsillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla\nvarsin viileä.\n\nVesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon\ntäyttämään ne.\n\n\"Ei ole vettä, vesi on loppunut\", vastasi hän.\n\n\"Koko kylästäkö?\"\n\n\"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne\nkukaan pimeässä lähde.\"\n\nSe oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano,\nja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään\nvähintäin litrallisen vettä joka yö.\n\nKävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren\nkauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon\nhyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.\n\nUkko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin\nsaatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia\nhuoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun\noven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon,\njonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros\npeitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju,\npistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä\njostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu\navoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole\nsen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse\nsiihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.\n\nPoistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla,\njonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.\n\nHeittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien\ntalilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen.\nSiinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden\nvakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä\nliikkui.\n\nYö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma\nmitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien\nälinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä,\nsillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se\nollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa\nulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin\ntottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.\n\nHeräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon,\nja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä\nlampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta\nvettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä\nmekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä\nnukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä,\nvain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä\ntarkastettu.\n\nPuolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien\nmuurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten\npoliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset\nenglanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin\nlähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä\nsilti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle\naamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt,\nmillä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana\narvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu\nkatsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta\nlöytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä\nkertaa arvoitukseksi.\n\nSiinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia\npassintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet\nmatkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu\nneljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta\nvarten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet\nkuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on\nerämaassakin vahtimista. —\n\nMuuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle\nperin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten\ntuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin\npaikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet\npassintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.\n\nMosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa.\nKasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia\non laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin\nmuuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa\nyksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin\ntämän erämaan kaupungit.\n\nMutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän\nsaakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä\nPariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8\nkertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin\nAleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.\n\nIltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen\nja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua.\nKuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan.\nSiellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.\n\nKomendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei\nhänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen\nvieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa\nkeskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua\npoliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli\nIracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän\nkuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä\nerosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia\nsanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista\npainettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.\n\nOli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen\nkorvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo\nherätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli\nkaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin\nkiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin\njo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli.\nOhjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia\nmyös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen\ntungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi\nvaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat\nkumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa\nnenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan\nhe eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien\npäitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät\nja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta\ntappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat,\nettä ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti\nkiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.\n\nMosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa,\nja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa\nenglantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä\n— tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen\nhyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma\ntee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko\npäivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina\ntarkastusasemien väliselle taipaleelle.\n\nAavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti\nsuuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi\ntäydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan\nojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että\ntapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain\nhirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni.\nOlimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me\ntakanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta\nvasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun\nkohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta\npahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai\nhiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu\npoikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli\nkonkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme\njääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava\ntarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni,\njoka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä\nruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.\n\nPian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin\nsavimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan,\nja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen\npääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei\nmillään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän\npainellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan.\nKoetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin\nkaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja\ntoisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin\nhaavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella,\njonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä,\nmutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä\nkurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi\nhän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme\nhänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin\nmatkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon.\nLoppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti\nensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen\nenää tavannut.\n\n\n\n\nBAGDAD.\n\n\nGramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee\naamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen\nmetrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle\nkuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen.\nKauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa\nkahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma\ngramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se\nhyvin kuuluu kadulle.\n\nKuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin\naikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella\nsellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä\nenää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.\n\nHotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni.\nHeillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa\nkappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten\nsaapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa,\nkeskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla\nrauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä\npakotti.\n\nJa jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni\nkantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä\ntiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä\nsekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä\nkappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen\npitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.\n\nMutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan\norkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia\nmusikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja\nrumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin\neri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin\nnopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin\nkuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo\nloppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja\nsilmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä\njuovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he\nvuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin\nne ulkoa.\n\nSäästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa\nkaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia\nhintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä\nettä kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja\nsain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin\nläheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin\nedellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä\nateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde\non huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden\nhengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa\nmaksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta\nhuone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.\n\nKun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä,\nolivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui\npuolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes\nmyöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen\naikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat\npysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan.\nKello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa\nenimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa\nasuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä\noli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.\n\nKatuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan\npienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on\nliuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka\nirroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta.\nSiksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä\nsiellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.\n\nKahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo,\npuolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä\nsiihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan\nmyöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä,\njoka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja\nhuuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä\nkasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien\nkanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas\njoku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä\nsatoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät\nhakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka\nsiellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän\nsieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.\n\nBagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin\nsiellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin\njostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin\nlabyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän\nmatkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella\nkaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme\nmetriä.\n\nBasaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä\naukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen\nhämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka\nsieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä,\nkuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta\nkenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä\nkauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.\n\nBasaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne\novat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja\nholvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne\nmillään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on\nrakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana\novat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka\npaikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä\non löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.\n\nEivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan\nhe tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin\nhalusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta\nsaapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme\nlähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä,\nmutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä\nBabylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön\nseuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.\n\nOli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään\nminua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella\nsisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi\nmuulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka,\njoka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla\nsain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni\nalle, etteivät anturat maata laahanneet.\n\nAjoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi\nsillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja\nniin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin\nja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä\nkolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea,\nkuten sen myös itsekin huomasimme.\n\nMuuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei\nkäytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun\nnapautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella.\nViides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen\njäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman,\nsuuremman kuin muuli itse.\n\nMuuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin\nkerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni\npitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta\nomenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä\nsaanut siirretyksi paikaltaan.\n\nAurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista.\nMeillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit\nistuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten\nhyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen\nyhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa\nasiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät\nyhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin.\nMuulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.\n\nSivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli\nkahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle\nja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan\nkun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen\nhiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme\nniidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa\nvielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta,\njoko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti\ntaivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.\n\nAskel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja,\nja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella.\nSiitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan\nraunioitten keskellä.\n\nBabylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä,\nsillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden\nvälissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen\ntäytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on\ntuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden\ntarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.\n\nViisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan\nvaltakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat\nkykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen\naavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan\nSuuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä\nerämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika,\nkiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei\nvihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä\nsuihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki\nhehkuu kuumuutta.\n\nOlimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme\npaikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä\nvielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan,\nkenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja\nhetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen\nseurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä\nkanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan\nja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini\namerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten\nennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen\nkanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.\n\nEikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme\nottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain\nsiihen tapaan, että \"ei pyyssä kahen jakoa\".\n\nEi ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään,\nsillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen\nihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja\nettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat\nmoskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne\nolivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja\nkoristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.\n\nOli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten\nluona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko\naamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia\noli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien\nherrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa\ntekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen\nkahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin,\nniin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa.\nSitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen\njälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua\nse palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas\nsinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia\nkysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti.\nNämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman\nherran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle\nilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin\nkoko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi\ntällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin\nmistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen\nlähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta\nannoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä\nhuoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän\nasian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat\nsiihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka\njälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman\nherran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että\nmaksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen\npuheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi\nkeskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta\nkahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.\n\nKaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen\nkorkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa,\njotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa\nminä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi\nnimi ja viiden rupien leimamerkki.\n\nJohduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa\ntämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia\nmatkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden\nhallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä\nlähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta,\nsanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus\neduskunnalle.\n\nOlisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja\nsiellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin\nvielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen\nkotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki\non Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja\noviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia,\nsilkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa\nvalmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja,\nainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa\nsaavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä.\n— Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita\nolisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat\nnämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn\nraaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle.\nHelteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka\nmaksoi yhden markan.\n\n\n\n\nKOLMANNESSA LUOKASSA.\n\n\n\"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia\", sanottiin Cookin\nmatkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. \"Saammeko varata\npaikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?\"\n\n\"Kolmannessa, olkaa hyvä.\"\n\n\"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä\nmatkustamasta siinä luokassa.\"\n\n\"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun.\"\n\n\"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJunan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin\nhotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa.\nKuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän\npuolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle\npuolen.\n\nAsemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen\nrahaksi muutettuna 60 markkaa.\n\nMinä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan\ntaskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi\njäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä\nrahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun\nenglanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että\npuolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin\nja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä\nrupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne,\nsiltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä\nvaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie.\nTarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.\n\nSitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan\nasemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja\nhän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo\nkohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin\nkunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain\npyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen,\nenkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen\nja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi\npaluumatkalleen.\n\nKolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni\npaikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä\nsotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä\nmakuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme\nheti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme\ntoimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko\nMoskovaa. \"Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen\", vastasin.\nKysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja\nnyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien\ngarnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla\nBasraan.\n\nVaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän\nsivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet\ntavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita,\nja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä\nbarrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme\nhousupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui\nmyös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa.\nVaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa\nhunnutettuna.\n\nKaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet.\nToisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien,\ntoisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet\npuristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.\n\nArabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa.\nMutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet\nvarpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa\ntekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan\npäätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.\n\nBagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla\nrakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja\nTigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole\ntarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin,\nvaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin\non matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.\n\nJunan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut\novat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni\ntoisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä\nkiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä\npanee koko vaunun tärähtämään.\n\nPäivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat\nvaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat\nauki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan\nkohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he\nriisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.\n\nErinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli,\nsillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja.\nTeetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se\noli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa,\netten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat\nvarasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta\nlaittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle\nasemalle.\n\nMuuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka\ntarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen\ntaateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin\njaksoin syödä.\n\nOikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi\nmahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan.\nMutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti\nsen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin.\nKun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan,\nsaattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan\nkyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin\nradan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin\nriipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota\nkulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin\novea.\n\nJunista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö\nasemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa\nveturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin\nniinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa\nkaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo\nselvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa,\nettä nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua\njunailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi\nhätiköimällä päätettyä.\n\nKun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran\njuoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei\nalituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu\npalmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman\nhehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin\nhauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan.\nVanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta\nkaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon\nverrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja\nkymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos\nvain olisi halua.\n\nAurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin\najattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat\nkoskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina\nsiitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan\nkuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat\njärjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja\nkun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta\nkaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat\nlattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.\n\nTaikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme\nalavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun\navonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja,\nsuuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä\ntoiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja\ntaas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet,\nvaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma\nmoskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin\nsakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui,\nkuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä\nkuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään\nja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille\nvaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle,\njossa kohta hikosin kuin saunassa.\n\nPuolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle\naavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne\ntulleetkin.\n\nMutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta\npaikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt\ntiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.\n\nMatkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on\nlähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen\nvaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta\ntuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän\njunan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja.\n\"Mistähän nuokin lankut lienevät?\" arvelin itsekseni ja kurkottausin\nvaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella\npräntättynä: HALLA. \"No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on\nkiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole\nyksin enää.\" Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle\ntuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina\nheikommassakin yksilössä herättää.\n\n\n\n\nINTIAN SATAMIA.\n\n\nLähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta\ntäynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan\nsiellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta\nvai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia\najatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta\nkerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista.\nJokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman\nja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.\n\nSuuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin\nraitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa —\nrakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin\nkaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin\nperäti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa\nkaupungissa.\n\nKarachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät\nkaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se\nonkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan,\nei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä\nensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana,\nja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään\nmiltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin\njoka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni\nsupistuivatkin.\n\nPääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen\npuutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se\nmainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian\n— myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan\nedustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä\nvain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä\nsaanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt\nyhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä\neläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei\nlähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.\n\nOli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he\nkun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja.\nToinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla,\nja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni\ntyönsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani,\nsillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta\nsitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa\nhuomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät\nenää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet\nhavainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat\ntuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas\nedellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut\nheille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas\nkoki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen\njonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin\njoutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa\nrahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun\ntavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään\nmitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin\ntavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä\njälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja\nhelläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.\n\nPääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen,\nkun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi\nrupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen\njohtuvan siitä, että \"hän oli hankkinut minulle tämän hotellin.\"\nEnempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme,\njonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani\nyksinäisyydessä.\n\nIltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi\nnäin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat\nlaskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen\nkäytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu,\nmutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan\nmennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä\ntoisia kulkureittejä.\n\nVaris näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli\nsiellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla\nkulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta\npudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti\nnokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli\ntoinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli\njo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta\nsilloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan\nja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä\nkanoja hätistetään.\n\nBombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus\non suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja\nmielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun\nkatselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä\nhaittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita,\njoiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa\nhelteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.\n\nKeskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa\nhockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu\nkäynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat\nhiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka\nei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin\nsaada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle\npaksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti\nkirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä,\netten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei\nnähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja\nmistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt,\nmissä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut\nantamaan minkäänlaisia tietoja.\n\nSyvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin\netsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden\ntoimituksen edustalle, siinä luki \"The Indian Daily Mail.\" Päätin\npoiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä\nsanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut\ntavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan,\njoka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin\nmuuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin\nhänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä\nkannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet\n\"All Indian Olympic\"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä,\n6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä\nluonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.\n\nIlta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan\nminut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain\nBombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja\nminua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla\nBombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta\npaikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa\ntilaisuutta.\n\nKun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten\nkanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini,\njossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa.\nSellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen\nhalvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut\ntavannut.\n\nMuistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että\njalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa\nmainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän\nkuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten\nkadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo\npuolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja\nensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.\n\nTutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn\nsuurimman sanomalehden, \"The Times of Indian\"-toimituksessa oli\nmyös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain\npäätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä,\nolisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän\nei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään.\nSelitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti\nhankkia tietoja ensi tilassa.\n\nBombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä\npuuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä\noli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä\nvika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin\nkiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman\ngramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia\nmusiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä\nkahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia\nollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.\n\nTämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne\nsaavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron\ntoisella kertaa.\n\n\n\n\nCALCUTTALAINEN TÄYSIHOITOLA.\n\n\nKyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja\nhyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja\nhuokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa\nasian ja kohottaa hintoja.\n\nNiin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina\nmiehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun\nniitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä\nhintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen\npamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen\nluonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja\nalkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi,\nsillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla\nEuroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.\n\nIlmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta\nrupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä\nkuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei\nvoinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään,\nmutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen\nilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt\noli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin,\netten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat\nmukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei\ntietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.\n\nAjoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta\npysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta\noikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä\nmitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä\nkiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko\nhotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he\novat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola,\njossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa\nollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja\nsuostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän\nnähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.\n\nMoitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen\npaikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin.\nMuistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en\nminä heidän pyyntöään kuullut.\n\nIsännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja\nhän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta,\nmutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se\nkaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä\nkolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä\neihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta\nmaltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli\nsekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.\n\nMinut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä\nsellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää\nporraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään\nkerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä;\nyhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta\njohti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen\nkerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka\npiti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu\ntynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu\nosa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen\nsivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis\nkolme eri osastoa oli käytettävissäni.\n\nTarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi\nakkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty\nsäkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei\ntarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki,\njoten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa,\njosta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka\njalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja\npianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.\n\nNiin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi —\naikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä\nlakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan\ntäysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään\nannetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta\nja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet\nsitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä\nvain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani\npäänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa\nkäytetä eikä tarvita.\n\nSitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys.\nHän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin\nhänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä\nylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi,\nsiksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä\npäivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta\ntäytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä\nsuorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin\nkyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan\ntapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun\nhänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän\npäivän osuuden etukäteen.\n\nTämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi\nsitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä\nja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies,\nnimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä,\njonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen\nliittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä.\nSiellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa\nsekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en\npäässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa,\njohon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen\nruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät\nmahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi\nlattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat\nkahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty\nneljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä\nsuuhun, vaan viikon etukäteen.\n\nKysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: \"he pitävät\ntäysihoitolaa.\" Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun\neivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä\nsen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään\ntuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.\n\nKului puolisen tuntia vuokranmaksustani, kun se vanhempi isäntä toi\naterian huoneeseeni. Siinä hän sitten noin kuin ohimennen pyytää,\nettä lainaisin hänelle neljä rupeeta, kun hänelle on postissa tullut\nlunastettava lähetys eikä tänään saa enää pankista rahaa; huomenna\nhän maksaisi takaisin. En luvannut lainata. Hän alensi pyyntönsä\nkolmeen, kahteen ja lopulta yhteen, mutta sanoin, että on vallan turha\npyytääkään. Vasta sitten hän poistui. Kymmenen minuutin kuluttua saapui\nvanharouva sanoen että hän välttämättä tarvitsisi kaksi rupeeta, enkö\nminä voisi lainata. Kiellostani huolimatta pyysi hän noin kaksikymmentä\nkertaa, kunnes panin hatun päähäni ja läksin ulos. Eteisessä tuli\nNjellin sisarpuoli vastaani, ja hän pyysi, että lainaisin hänelle yhden\nrupeen. Kun kieltäysin, suuttui hän ja sanoi, että hän tahtoo, mutta\nminä livahdin kadulle ja jätin hänet tahtomaan.\n\nMitä teki Njell, kun sai vuokramaksun kouraansa? Juu, hän lähti\nrouvineen huvimatkalle merenrantaan kolmeksi päiväksi tuttavia\ntapaamaan. Senverran jätti rahaa kotiin, ettei pysähdystä tullut\ntäysihoidossa. Sillävälin kotiväki koetti tehdä rahaa muulla tavoin.\nToisena päivänä koettivat he lainausmenetelmää, mutta kun se ei\nonnistunut, — minä kehoitin näet menemään pankista nostamaan, sillä ne\nolivat auki nyt — täytyi keksiä muita keinoja. Minähän olin matkustaja,\nja tarvitsin luonnollisesti karttaa matkoillani. He toivat nähtäväkseni\nsuuren, pölyisen karttaopuksen, jonka nimi oli \"Maailmansodan atlas\" ja\ntarjosivat sitä ostettavakseni. Siinä oli loistavin värein merkitty,\nkuinka Saksa oli saarrettuna, eri rintamat ja Englannin vallan suuruus,\nja opetusvälineenä — jota tarkoitusta varten se alkulauseen mukaan oli\naiottukin — se täytti erinomaisesti tehtävänsä Intiassa, mutta minä\nsanoin, ettei se soveltunut minun matkasuunnitelmiini, eikä kauppaa\nsyntynyt.\n\nMutta minulla oli kirjoituskone ja tarvitsin luonnollisesti paperia.\nNyt tuotiin nähtäväkseni ruskeakantinen kirja, johon ei ollut vielä\nkirjoitettu mitään. Ruskeahkot siinä oli lehdetkin, mutta päätin\ntehdä laupeudentyön ja ostin kirjan maksaen siitä olosuhteisiin\nkatsoen ruhtinaallisesti, muistaakseni kahdeksan markkaa. Mutta se\noli tyhmä teko, sillä sen jälkeen en saanut enää rauhaa ollenkaan.\nTarjolle tuotiin mitä moninaisimpia esineitä: kirjoitusneuvoja,\nvanhoja kapsäkkejä, keittiötarpeita, hattuja, tyhjiä hajuvesipulloja,\nruokaporttöörejä, sanakirjoja, Intian lakikirja, lasinen kissankuva\ny.m. y.m., joita kaikkia on mahdoton enää muistaakaan. En päässyt\nheistä muuten eroon kuin salavihkaa tyhjentämällä rahakukkaroni\nsisällön housuntaskuuni ja näyttämällä sitten tyhjää kukkaroa. Kaksi ja\npuoli annaa oli jäänyt rahakukkaron nurkkaan, ja kun vanharouva näki\nne, sanoi hän: \"Antakaa edes nuo.\" — Hän sai ne, ja sitten he veivät\ntavaransa pois.\n\nNjell saapui huvimatkaltaan ja oli rahattomana. Tuli pyytämään minulta\nsavukkeita, mutta minulla ei ollut kuin piipputupakkaa ja sikaareja,\njotka olivat hänelle liian väkeviä. Hän pyysi nyt lainaksi 195 yhden\nrupeen tupakanostoa varten, mutta minä en antanut, käskin polttaa\nsätkää. Sitten hän keksi, että lapset ovat ilman, maitoa, ja siihen\npitäisi saada yksi rupee. En antanut. Hän alkoi nyt systemaattisen\nkerjäämisen ja haki äitinsä vielä avukseen. Olen kyllä nähnyt\nkaikenlaisia kerjäläisiä, mutta tällätavoin en ole vielä koskaan\nkuullut tai nähnyt kerjättävän enää luullut, että ihminen luonnoltaan\nsaattaisikaan. Olin kirjoittavinani kaiken aikaa, ja joka kerta kun\njompikumpi pyysi, vedin viivan paperille Kun he lopulta poistuivat, oli\npaperilla 46 viivaa, mutta ennenkuin aloitin viivojen vedon, olivat\nhe jo pyytäneet ainakin 10 minuuttia. Eivätkä he luullakseni olisi\nvieläkään lopettaneet, elleivät lapset tulleet ovelle kirkumaan ja\npudottaneet portailta huoneeseen tiiliskiveä, jota lukon puutteessa\nkäytin ovensalpana.\n\nSilloin ajoin heidät kaikki ulos ja seuraavana päivänä jätin koko\nNjeliin täysihoitolan.\n\n\n\n\nMOHURRUM.\n\n\nOlin junavaunussa tutkinut sanomalehtiä ja nähnyt suuria ilmoituksia,\njoissa sanottiin, että Mohurrumille matkustajille myönnetään niin\nja niin paljon alennusta rautatielipun hinnasta, ja lippu kestää\nviisi päivää. Rautatieyhtiöt ne näin koettivat houkutella ihmisiä\nmatkustamaan kaupunkipaikkoihin ja lyödä mynttejä kokoon. Jotain\nsuurempia juhlallisuuksia oli siis tulossa, mutta Mohurrum-sanasta en\nsaanut tolkkua, ja kun istuin yksinäni vaunussa, en voinut sitä keltään\nkysyäkään. Näin unohtui koko juttu mielestäni, sillä oli niin paljon\nmuuta katseltavaa.\n\nOlin kutsuttu viettämään iltaani erään vuosikymmeniä Calcutassa\noleskelleen ruotsalaisen liikemiehen luona. Hän oli jo täysin\naklimatisoitunut paikallisiin oloihin, vuokrannut huvilakaupungista\nitselleen ihanan puutarhan ympäröimän rakennuksen, jonka suojat ja\näänettömät, valkopukuiset hindupalvelijat toivat mieleen ennen luetut\nkuvaukset Intiasta.\n\nPäivä oli ollut polttavan kuuma ja tyven ilta oli nyt helteinen.\nIstuimme etuaulan pehmeillä, mataloilla nojatuoleilla nauttien hyvästä\nsikaarista, jonka tuoksu sekoittui omituiseksi mirhamiksi pöydän alla\npalavan moskiittosavun kanssa. Leveät ovet puutarhaan olivat avoinna\nsamoinkuin akkunat; tungettelijoita ei tarvinnut peljätä, sillä\nkatuporttia vartioi kaksi hindupalvelijaa, ja jalkojemme juuressa\nlojui neljä valtaista susikoiraa, joista jokainen yksinään olisi\npitänyt puolisen tusinaa rosvoa loitolla. Viereisessä huoneessa odotti\nnäkymättömissä mustapartainen, juhlallisen näköinen hindu, joka isännän\nkutsusta \"boy\" saapui äänettömin askelin, täytti lasimme ja poistui\ntaas arvokkaasti odottamaan uutta kutsua.\n\nKatselimme vilkkaita, kameleontin näköisiä pikkuelukoita, jotka\nkiertelivät pitkin liukkaita seiniä ruokailuhommissa. Ne toimittivat\ntäällä kärpäspaperin virkaa ja senvuoksi niitä suositaan eikä vähimmän\njuuri makuusuojissa, sillä onneton on se kärpänen, joka tällaisen\nelukan näköpiiriin joutuu, niin salaman nopeat ovat sen liikkeet.\n\nSilloin alkoi kaupungiltapäin kuulua omituista huminaa, jonka hetken\nkuluttua saattoi havaita ihmiskurkuista lähteneeksi. Siihen sekoittui\nkohta rumpujen pärinää, ja se kasvoi ja hiljeni vuoron perään. Kysyin\ntalon isännältä, mitä se merkitsi ja hän vastasi: \"Mohurrum.\" No\nnythän sain tähänkin asiaan selvityksen: Mohurrum on muhamettilaisten\nsuuri uskonnollinen juhla, jota vietetään neljänä yönä kesäkuun 28\nja heinäkuun 1 päivän välillä soihtukulkuein, soitoin, tanssein ja\nbanaalisin menoin. Intiassa on nimittäin varsin huomattava määrä\nmuhamettilaisia, ja he pitävät tiukasti kiinni uskonnostaan.\n\nSanoin mielelläni meneväni katsomaan tällaista juhlaa, mutta siitä\nisäntäni minua vakavasti varoitti, sillä harvoin nämä juhlat päättyvät\nrettelöittä. Kehoitti hankkimaan katselupaikan jossakin yläkerroksessa\njuhlakulkueen käyttämien katujen varsilla ja sieltä seuraamaan menoja.\nNiin päätinkin tehdä, ja nyt kuuntelimme vain etäältä kolme metriä\nkorkean puutarhamuurin suojassa tätä shakaalien ulvontaa muistuttavaa\näänten kohinaa.\n\nPuoliyön korvissa läksin astelemaan asuntoani kohti kaupunkiin, jonne\ntuli matkaa puolen neljättä kilometriä autioita, suurien lehtipuiden\nvarjostamia katuja. Tulin siitä eräälle kauppakadulle, useita\nkilometrejä pitkälle, jonka varrella miltei joka toinen kauppa on\nmuhamettilaisen käsissä, ja siinä näin omituisen näyn: Koko katu niin\npitkälle kuin silmä kantoi oli kuin tulimerenä, kaameanpunaisessa\nloimottavassa valossa nousivat sankat savupilvet taivaalle, ja ilman\ntäytti sanoin kuvaamaton meteli.\n\nKulkue lähestyi sitä katunurkkaa, jossa seisoin, ja pian olin\nväkijoukon keskellä, josta ei enää ollut yrittämistä pois, vaan sai\nseurata mukana, minne se vei. Itse \"ohjelma\" tapahtui keskikadulla.\nEnsin kulki muutamia pareja kantaen kukin pari aina kahden seipään\nväliin pingoitettua suurta vaatetta, johon oli maalattu mitä hirveimmän\nnäköisiä ihmisten ja eläinten kuvia. Heidän jäljessään seurasi\nmusiikki: vanhoja miehiä ja nuoria poikasia soittaen säkkipilliä,\nflageolettia, n.s. euphoniumia ja jonkunlaista bassoviulun tapaista.\nÄäni näissä instrumenteissa oli räikeän kirkuva, nuotti niinkuin\nmeikäläisen paimenpojan pajupillirallatuksissa ja kaikkea tätä\nsäesti kymmenkunnan eri suurta ja eri äänistä rumpua, jotka eivät\nkoettaneetkaan pysyä minkäänlaisessa tahdissa.\n\nMutta pääosaa kulkueessa näyttelivät musiikin jälessä seuraavat\nmiltei alastomat tanssijat ja soihdunkantajat. Soihtuina oli pitkien\ntankojen kärkiin kiinnitetyt petroolissa kastetut vaaterisat, joiden\nliekki nousi monien metrien korkeuteen. Näitä he heiluttelivat\nsuuressa kaaressa nostaen ja laskien niin että loimotus vyöryi kuin\naallokko eteenpäin. Soihdunkantajien välissä riehuivat tanssijat.\nHurjasti kirkuen ja ruumistaan väännellen pyörittelivät he\n\"lathejaan\", kahden metrin pituisia seipäitä, joiden toiseen päähän\noli kiinnitettynä suuren nyrkin kokoinen puupallo. Näillä latheillaan\ntekivät he taitavia liikkeitä, joiden piti kuvata lathin käyttöä\ntaisteluaseena ja innoissaan tulivat niin lähelle katukäytäviäkin, että\nkatselijoilla oli täysi työ varoessaan päätään puunuijalta. Kerran sain\nminäkin olkapäähäni kolauksen sellaisesta, mutta se oli nähtävästi\nvahingossa annettu, ja lyöjä hävisi heti toisten joukkoon.\n\nTällaisessa kulkueessa saattoi olla ehkä 50 soihtua ja tanssijaa,\nsitten seurasi taas musiikki ja erilaiset maalaukset sekä kadun\ntäyttävä väkijoukko, joka kirkui kurkun täydeltä niin ettei lähimmän\nnaapurinsa kovempiäänistäkään puhetta olisi saattanut kuulla.\n\nMuutamia kymmeniä metrejä ensimmäisen kulkueen jäljessä seurasi toinen,\nkokoonpanoltaan samanlainen, sitten kolmas ja niin edespäin aivan\nloputtomiin. Onnistuin pysähtymään erääseen katunurkkaukseen, ettei\nväkijoukko saanut minua mukaansa, ja kaksi tuntia marssi siitä ohitseni\nkulkueita yhtenäisenä virtana. Toiset näyttivät olevan vallan kuin\nraivoissaan enkä luule, että ihmissyöjäneekerien juhlatanssit ovat\nirvistyksiin, huutoon ja ruumiinliikkeihin nähden yhtään kummempia kuin\nnämä Calcutan kaduilla esitetyt.\n\nVahvat poliisivartiot seurasivat joka kulkuetta, eikä suurempia\nhäiriöitä näyttänyt syntyvänkään, kuten kuluneina vuosina kerrotaan\ntapahtuneen. Katseltuani kyllikseni, läksin etsimään asuntoani\ntäysihoitolaa, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Olin\nvasta toista päivää Calcutassa, huolimattomuudessani en ollut\nottanut selville asuntoni nimeä enkä katunumeroa, sillä luotin\npaikallisvaistooni, ja nyt olin kulkeutunut sellaisille kaduille, joita\nen vielä tähän asti ollut nähnyt enkä tiennyt edes ilmansuuntaa, mihin\npäin asuntoni antaisi. Vaikka koetin terästää muistiani, en saanut\nyhdenkään tutun nimeä kielelleni, jotta olisin voinut kysellä. Ainoa\nmerkittävämpi paikka, josta löytäisin suunnan, oli esplanaadilla korkea\nmuistomerkki, joka ulottui kaikkien rakennusten yläpuolelle. Pimeässä\nse ei kuitenkaan näkynyt pitkälle, ja vasta kello neljän aikaan aamulla\nsen keksin, sivuutettuani sitä ennen vielä pari mohurrumkulkuetta.\n\nPerin väsyneenä kolusin asuntoni pimeitä portaita kolmanteen kerrokseen\nja vielä tuokion katselin ruuduttomasta akkunastani veripunaisia\nvälähdyksiä tasakattoisten rakennusten yläpuolella ja kuuntelin tämän\npariinsataantuhanteen nousevan muhamettilaislauman jumalanpalvelusta,\njota ensinäkemältä luulisi mielipuolten melskeeksi.\n\nEtteivät juhlamenot f kaikkialla sujuneet yhtä rauhallisesti,\nsain lukea pari päivää myöhemmin sanomalehdistä. Hindut ovat näet\nuskonnossaan yhtä fanaattisia kuin muhamettilaiset, ja he tahtovat\npitää temppelinsä puhtaina tällaiselta riettaudelta. Niinpä he\nKhargpurin kaupungissa, noin 90 mailia Calcutasta, pyysivät\npoliisipäälliköltä, ettei hän sallisi muhamettilaisten kulkea sikhien\neli hindujen temppelin ohi tällaisin menoin, koska se loukkasi sikhien\nuskontoa. Poliisipäällikkö salli muhamettilaisten kulkea, mutta kielsi\nmusiikin.\n\nSiitä huolimatta soittivat muhamettilaiset sikhien temppelin\nkohdalla ja antaakseen muka enemmän pontta toiminnalleen, kantoivat\nkuolleen lapsen ruumista kulkueen etunenässä. Tuli tappelu, jossa\npoliisipäällikköä heitettiin tiilikivellä, niin että sonni nyrjähti,\nmutta sotaväen avulla räyhääjät saatiin telkien taakse. Tästä\nkimpaantuneina muhamettilaiset myöhemmin yöllä nuijivat latheillaan\nkuoliaaksi erään yksikseen joutuneen hindun, ja nyt ei muuta tarvittu.\nHindut myös kokoontuivat, syntyi täysi sota ja aamulla kerättiin\nkaduilta 10 kuollutta, ja parikymmentä vaivaista vietiin sairaalaan.\n\nPoliisi- ja sotilasvartioista huolimatta jatkui tappelua seuraavanakin\nyönä ja taas korjattiin 6 kuollutta. Vasta kun kaupunki oli julistettu\nsotatilaan eikä viittä ihmistä enempää sallittu kerääntyä yhteen\nkaduilla, ja kun Calcutan hindu- ja muhamettilaisjohtomiehet olivat\nmatkustaneet paikalle, asettuivat mielet.\n\nKhargpur lieneekin tänä vuonna ainoa paikka, jossa välit kiristyivät\nnäin tiukalle, vaikka muuallakin on kahnauksia sattunut. Caicutassa\nolivat poliisit visusti varuillaan, sillä tuoreessa muistissa on vielä\nkaksi vuotta sitten siellä sattunut yhteenotto, jossa kuolleitten luku\nnousi pariinsataan.\n\nNiin fanaattisia ihmiset tosiaan ovat ja niin saastaisina pitävät eri\nuskontojen tunnustajat toisiaan, etteivät he sovi samalle vesipaikalle.\nNiinpä kaupungeissa on tarkkaan rajoitettu, missä kahviloissa\nja ruokapaikoissa muhamettilaiset saavat käydä, ja mitkä ovat\nyksinomaan hinduille. Delhissä, jossa muhamettilaisia on runsaasti,\non rautatieasemalla niinikään ja mahdollisimman kaukana toisistaan:\n\"Virvokkeita hinduille\", ja \"virvokkeita muhamettilaisille\". Sen vielä\nkäsittää meikäläinenkin, mutta kun näkee tämän lisäksi \"pesuvettä\nhinduille\" ja \"pesuvettä muhamettilaisille\", tulee mieleen tarina\nsudesta ja lampaasta, jotka joivat samasta purosta.\n\n\n\n"]