[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUC-bNN0m70JHNiEDoSXHz847Xcfj31T0k_Jgr5UXbK4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},355,"Skandinaviasta","Usea tekijä",null,"355-usea-tekija-skandinaviasta-novelli-kirja","355__Usea_tekijä__Skandinaviasta._Novelli-kirja","Novelli-kirja","novelli",[],[],"fi",1885,87810,553508,false,23890,[21],"Short stories",[23],"Short Stories","\"Skandinaviasta: Novelli-kirja\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. This anthology features works from several notable Scandinavian authors, including Bjørnstjerne Bjørnson, Jonas Lie, and A. Strindberg, capturing themes of family, loyalty, and the challenges of rural life. The stories present intricate character dynamics and moral lessons set against the backdrop of Scandinavian landscapes and societal norms, appealing to readers interested in regional literature and human experiences.  The opening of the collection introduces the readers to several stories, beginning with Bjørnstjerne Bjørnson's tale about Tord Harjula, a powerful landowner troubled by the loss of his son, showcasing themes of grief and redemption. As Tord navigates his sorrow, he grapples with familial responsibilities, ultimately leading to a transformation in his character. Following this narrative, other stories delve into different aspects of life in Scandinavia, such as love, ambition, and the connection to nature, promising a rich exploration of human emotion and moral dilemmas across its varied narratives. (This is an automatically generated summary.)",[26],"Suppanen, Aatto",349,"Aatto Suppasen toimittama ja suomentama novellikokoelma sisältää kertomuksia 1800-luvun merkittävimmiltä skandinaavisilta kirjailijoilta. Kokoelma esittelee muun muassa Bjørnstjerne Bjørnsonin, August Strindbergin ja J. P. Jacobsenin lyhytproosaa, jossa tarkastellaan inhimillisiä luonteita ja moraalisia kysymyksiä.","Aatto S:n suomentama novellikokoelma 'Skandinaviasta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 355. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SKANDINAVIASTA\n\nNovelli-kirja\n\n\nSuomenteli Aatto S. [Aatto Suppanen]\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1885.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nBjörnstjerne Björnson.\n\n  Isä\n  Kotkanpesä\n  Uskollisuus\n\nJonas Lie.\n\n  Nordfjordin hevonen\n\nA. L. Kielland.\n\n  Rakkaus ja viattomuus\n\nL. Dilling.\n\n  Kesäksi maalle\n  Kildenbauerin leski\n  Puhdas lippu\n  Kumpikin puolellansa väliaitaa\n\nHolger Drachmann.\n\n  Kirkon laiva\n\nJ. P. Jakobsen.\n\n  Mogens\n\nHenrik Pontoppidan\n\n  Rakkausjuttu\n  Kalastuskylä\n\nA. Strindberg.\n\n  Paavo ja Petter\n  Herra Pentin vaimo\n\nC. J. L. Almqvist.\n\n  Grimstahamin uutistalo\n\nRouva A. Ch. Edgren.\n\n  Lääkärin vaimo\n\nMatilda Roos.\n\n  Katsaus pohjemmalle\n  Hulluinhuone\n  Burströmiläisten juttu\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nKieltämättä esimerkki paljon vaikuttaa, olkoonpa se hyvä tai paha ja\ntulkoonpa se ihmisen huomioon millä tavalla hyvänsä. Esimerkki, s.o.\nkaikki ulkoapäin tulevat vaikutukset, ne ne oikeastaan ovat tehneet ja\ntekevät jokaisen ihmisen siksi, kuin hän on. Sillä vaikkapa lienee\nomaakin taipumusta jonnekin päin, niin esimerkki se sitäkin vahvistaa\ntai heikontaa; ja mitä useammin joku, varsinkin paha, esimerkki tulee\nhuomioon sitä jokapäiväisemmäksi, tavallisemmaksi se käy, s.o. imeytyy\nhuomaajaan itseensäkin, sulaa hänen olemukseensa, tulee tottumukseksi.\n\nNiinpä novellitkin ovat lukijalle tuommoisia ulkoapäin tulevia\nvaikutuksia, vieläpä hyvin voimakkaita. Jos novellinkirjoittaja panee\nkertomukseensa minkälaatuisia huonoja esimerkkejä hyvänsä, on hän\npahantekijä, sillä hän yhdessä samanlaisten virkaveljiensä kanssa tekee\nlukijalle sen huonouden tottumukseksi, tylsyttää hänessä senvastaista\nhyvää. Kirjailijan edesvastaus on siis hyvin suuri.\n\nTältä kannalta olen näitä novelleja valitessani arvostellut ja\nsuomennellessani vähin karsinut. Karsimista minulle älköön viaksi\nluettako, koska sillä olen hyvää tarkoittanut. Kirjallishistorialliseksi\nkokoelmaksi tämä Novelli-kirja ei muutenkaan sovellu vaillinaisuutensa\ntähden, eikä myöskään tähän otettujen eri kirjailijain\nluonteenkuvaukseksi, sillä sitä en ole lainkaan tarkoittanut, vaan\nyksinomaan viatonta, ehkäpä samalla hiukan hyödyttävääkin lukemista.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\n\n\nBJÖRNSTJERNE BJÖRNSON.\n\nIsä. -- Kotkanpesä. -- Uskollisuus.\n\n\n\n\nISÄ.\n\n\nSe mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin\nisotilallinen: Tord Harjula. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan\nvirkahuoneessa suorana ja vakavana.\n\n\"Minulle syntyi poika\", sanoi hän, \"ja tahtoisin saada sen kastetuksi.\"\n\n\"Mikä pannaan nimeksi?\"\n\n\"Finni, isäni mukaan.\"\n\n\"Ja kummit?\"\n\nNe lueteltiin, ja olivat ne seudun etevimpiä miehiä ja vaimoja isän\nsuvusta.\n\n\"Onko mitään muuta?\" kysyi pastori ylös katsahtaen.\n\nHarjula seisoi hetkisen vaiti; \"minä tahtoisin mielelläni saada hänet\nkastetuksi yksiksensä\", sanoi hän.\n\n\"Eli siis jonakin arkipäivänä?\"\n\n\"Tulevana lauantaina kello kaksitoista.\"\n\n\"Onko vielä mitään muuta?\" kysyi pastori.\n\n\"Ei ole mitään muuta.\" Harjula pyöritteli lakkiansa, ikäänkuin aikoisi\njo lähteä. Pastori nousi ylös.\n\n\"Vielä kuitenkin yksi asia\", sanoi hän mennen Tordin luo, ottaen häntä\nkiinni kädestä ja katsoen silmiin, \"suokoon Jumala, että lapsi tulee\nsinulle siunaukseksi!\"\n\nKuusitoista vuotta kului. Harjula seisoi taaskin pappilan kammarissa.\n\n\"Sinä pysyt hyvin voimissasi, Tord\", sanoi pastori, kun ei huomannut\nhänessä mitään muutosta.\n\n\"Eipä minulla olekaan mitään huolia\", vastasi Tord.\n\nPastori ei siihen sanonut mitään, mutta kysyi hetkisen kuluttua: \"No,\nmitäs sinulla tänään on asiana?\"\n\n\"Minä nyt tulin puhumaan pojastani, joka huomenna pääsee ensi kerran\nHerran ehtoolliselle.\"\n\n\"Hän on reipas poika.\"\n\n\"Minä en huolinut maksaa teille, herra pastori, ennenkuin kuulen,\nmihinkä sijaan hän tulee kirkossa.\"\n\n\"Hän tulee ensimäiseksi.\"\n\n\"Niin olen kuullut, ja tässä on kymmenen taaleria pastorille.\"\n\n\"Onko mitään muuta asiaa?\" kysyi pastori, Tordiin katsahtaen.\n\n\"Ei ole muuta.\"\n\nHarjula läksi.\n\nKului taaskin kahdeksan vuotta. Silloin kuului eräänä päivänä kopinaa\npastorin virkahuoneen porstuasta, sillä monta miestä tuli ja Harjula\nensimäisenä.\n\nPastori katsahti ylös ja tunsi Tordin. \"Tuletpa sinä tänään oikein\nmiehissä\", sanoi hän.\n\n\"Panisin poikani kuulutuksiin; hän ottaisi vaimokseen Gudmundin\ntyttären Kaarinin, joka on tässä.\"\n\n\"Onhan hän seudun rikkain tyttö.\"\n\n\"Niinhän ne sanovat\", vastasi Harjula, työntäen toisella kädellään\ntukkaansa pois otsalta.\n\nPastori istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissansa; hän ei sanonut mitään,\nkirjoitti vain nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.\n\nHarjula pani kolme taaleria pöydälle.\n\n\"Yksihän minulle vain tulee\", sanoi pastori.\n\n\"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa poikani, tahdon mielelläni hänen\ntähtensä maksaa runsaammin.\"\n\nPastori otti rahat vastaan. \"Johan nyt olet kolmatta kertaa poikasi\npuolesta täällä, Tord.\"\n\n\"Mutta nytpä olenkin saanut hänet mieheksi\", sanoi Harjula, pani kiinni\nkukkaronsa, heitti jäähyväiset ja läksi, miehet hitaasti jäljestä.\n\nNeljäntoista päivän perästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä\nlahden yli morsiamen kotiin puhumaan häistä.\n\n\"Teljo niin pyörii allani\", sanoi poika ja nousi samassa sitä\nkorjaamaan. Silloin lauta, jolla hän seisoi, luiskahti alta, poika\nlevitti kätensä, kiljahti ja suistui veteen.\n\n\"Tartu airoon!\" huusi isä, nousi ja ojensi airon.\n\nMutta poika, ojennettuaan pari kertaa käsiänsä, jäykistyi.\n\n\"Odota vähän!\" huusi isä ja souti hänen luoksensa.\n\nVaan poika kääntyi seljälleen, katsoi isäänsä hyvin pitkään ja upposi.\n\nHarjula ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän piti venhettä\npaikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, josta poika oli vaipunut\nvedenpinnan alle, ikäänkuin pojan olisi ehdottomasti täytynyt vielä\nkohota. Mutta pinnalle nousi vain ilmarakkoja, sitte vielä muutamia ja\nvihdoin yksi suuri, ja se särkyi. Kirkkaana kuin peili oli jälleen\nvesi.\n\nKolme päivää ja yötä nähtiin isän soutelevan samassa paikassa,\nnukahtamatta ja muruakaan maistamatta. Hän etsi poikaansa. Kolmannen\npäivän aamuna hän hänet vihdoin löysi ja kantoi mäkien ylitse kotiinsa.\n\nNoin vuosikausi lienee siitä päivästä kulunut. Silloin kuuli pastori\nmyöhään eräänä syysiltana jonkun liikkuvan porstuan oven takana ja\nvarovaisesti etsivän lukkoa. Hän avasi oven ja sisään astui pitkä, vaan\nkyyryinen, laiha ja harmaapäinen mies. Kauan katsoi pastori, ennenkuin\ntunsi hänet. Se oli Tord Harjula.\n\n\"Tuletko näin myöhään?\" sanoi pastori ja seisoi hiljaa hänen edessänsä.\n\n\"Myöhäänhän tulen\", vastasi Tord ja istuutui.\n\nPastorikin istuutui, ikäänkuin odotellen puheen alkua; kauan olivat he\nmolemmat vaiti. Viimein sanoi Tord:\n\n\"Minulla on vähä mukanani, mitä antaisin köyhille; se pitäisi tehtämän\npysyväiseksi rahastoksi ja poikani nimelle se olisi pantava.\"\n\nHän nousi ylös, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.\n\nPastori luki rahat.\n\n\"Onpa niitä paljo\", sanoi hän.\n\n\"Puolet taloni hinnasta; eilen möin sen.\"\n\nPastori istui vaiti pitkän ajan; vihdoin kysyi hän, mutta lempeästi:\n\n\"Mitäkä nyt sitte aiot, Tord?\"\n\n\"Jotakin parempaa.\"\n\nVielä he istuivat kotvasen, Tord katsellen lattiaa, pastori Tordia.\nSitte sanoi pastori hiljaa ja hitaasti:\n\n\"Nyt, luulen mä, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi.\"\n\n\"Niin, nyt minäkin niin arvelen\", sanoi Tord, katsahtaen ylös. Kaksi\nkyyneltä vieri raskaina karpaloina alas hänen poskiansa pitkin.\n\n\n\n\nKOTKANPESÄ.\n\n\nAutintaloiksi sanottiin erästä pientä yksinäistä kylää, jonka ympärillä\njoka taholla oli korkeat tunturit. Syvällä laakson pohjassa oli maa\nviljelty ja hedelmällinen ja läpi juoksi leveä joki, tuntureilta\ntullen. Se laski järveen, joka oli vähän matkan päässä ja näkyi kylään\nhyvin pitkänä kaistaleena.\n\nPitkin Antinjärveä oli se mies soutaen tullut, joka ensinnä oli\nruvennut laaksoa muokkaamaan. Hänen nimensä oli Antti, ja hänen\njälkeläisiänsä ne olivat tämän kylän asujamet.\n\nJotkut sanoivat hänen tänne paenneen erään murhan tähden, ja sentähden\nmuka oli hänen sukunsa niin mustaverinen; toiset taas sanoivat\nmustaverisyyden syyksi tuntureja, jotka asujamilta peittivät auringon\njo kello viisi iltapäivällä keskikesälläkin.\n\nTämän kylän yllä riippui kotkanpesä. Se oli kallion raossa ylhäällä\ntunturin kyljessä. Kaikki voivat nähdä, miten naaraskotka aina lensi\npesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros lenteli kylän\npäällä ja sieppasi välistä karitsan tai kilin, jopa kerran pienen\nlapsenkin, vieden kaikki ylös pesään; sen tähden oli seudussa elämä\nhyvin rauhaton, niin kauan kun kotkat saivat rauhassa pesiä tuolla\nylhäällä.\n\nTarina kertoi ennen muinoin olleen kaksi veljestä, jotka olivat\nkiivenneet sinne ylös ja repineet pesän rikki; mutta nykyään ei kukaan\nkyennyt sinne pääsemään.\n\nAina kun kaksi sattui yhteen Antin kylässä, puhelivat he kotkanpesästä\nja katsoivat sinne ylös. He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet\ntänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka\nviimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan\nlapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta\nvoimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne\nmuinaiset veljekset.\n\nSiihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Antinkylän paras poika Leif,\nvaikk'ei hän ollut kylän omasta suvusta. Hänellä oli kähärä tukka ja\npienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä oli hän sukkela eikä ujostellut\nnaistenkaan seurassa. Hän aikaisin uhkaeli kerran vielä nousevansa\nkotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, ett'ei hänen sitä\ntarvitsisi niin julki kuuluttaa.\n\nSe vain yhä yllytti häntä, niin että hän läksi koettamaan, ennenkuin\nvielä oli ehtinyt parhaasen ikäänkään. Oli kirkas päivä sunnuntaina\niltapuolella alkukesällä. Silloin arvattiin kotkanpoikasien juuri\nolevan munasta päässeinä. Väkeä oli kokoutunut suuret joukot tunturin\njuurelle katsomaan; vanhat varoittivat, nuoret kehoittivat. Mutta Leif\ntotteli vain omaa haluansa, odotteli, kunnes emä läksi pesästänsä, ja\nhypähti sitte kiinni puunoksaan monta jalkaa korkealle maasta. Se puu\nkasvoi kallion raossa, jota myöten Leif alkoi pyrkiä ylöspäin.\n\nPikku kiviä vieriskeli hänen jalkainsa alla, soraa Ja multaa vieri\nalas, muuten oli aivan hiljaista; joki vain taempana kohisi\nvirtapaikoissa, vaikka sekin ääni kuului hiljaa ja lakkaamattomuutensa\ntähden pysyi huomaamatta.\n\nTunturi kävi kohta jyrkemmäksi; kauan riippui Leif ainoastaan toisen\nkätensä varassa, etsien tukea jalalleen, mutta ei voinut löytää. Moni,\nvarsinkin naisista, kääntyi poispäin, sanoen, ett'ei hän tuota olisi\ntehnyt, jos hänellä vielä olisi vanhemmat elossa. Kuitenkin löysi hän\nvielä tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina\nluiskahtaen ja lipuen alaspäin, mutta yhä myöskin saaden jälleen\njostakin särmästä kiinni. Alhaalla seisovaiset voivat kuulla toistensa\nhengityksen.\n\nSilloin nousi pitkäkasvuinen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli yksin\nistunut. Hänen sanottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka Leif\nei ollutkaan omasta suvusta. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:\n\"Leif, Leif, miksi näin teet?\" Kaikki kääntyivät tyttöön päin; isä\nseisoi vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä\nhuomannut. \"Tule alas, Leif!\" huusi hän, \"minä pidän sinusta eikä\nsinulla siellä ylhäällä ole mitään haettavaa!\"\n\nLeifin nähtiin miettivän vähän aikaa, pari silmänräpäystä vain, mutta\nsitte hän läksi yhä ylemmäksi. Hän oli vakava sekä kädeltä että\njalalta, sentähden kävikin kauan kaikki hyvin. Mutta kohta hän sentään\nalkoi väsyä, sillä hän näkyi yhä useammin lepäävän. Pienoinen kivi\nläksi ikäänkuin enteenä vierimään, ja kaikki, jotka alhaalla seisoivat,\nseurasivat sitä silmillänsä alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää\ntuota näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö yksin seisoi vielä kivellä\nkäsiänsä väännellen ja ylös katsoen.\n\nLeif tarttui taaskin kädellään ylemmäksi kiven särmään, mutta se petti,\ntyttö näki sen selvään; Leif tapasi toisella kädellään, sekin petti.\n\n\"Leif!\" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin\nyhtyivät huutoon. \"Hän putoaa!\" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös,\nsekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa\nja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät\npois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä\nvihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.\n\nKun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä\nmusertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä\nkantoi hänet pois.\n\nNuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt\nrohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat\neivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi.\nVanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:\n\n\"Hullusti tämä kävi; mutta\", lisäsi hän ylöspäin katsoen, \"onpa\nkuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse\nsiihen käsiksi.\"\n\n\n\n\nUSKOLLISUUS.\n\n\nKaukana tasangolla kotiseudussani asui aviopari, jolla oli kuusi\npoikaa. He tekivät uskollisesti työtä hyvin suurella, vaan\nrappeutuneella tilalla, kunnes kirves tapaturmassa lopetti isännän\nelämän. Vaimo jäi yksin hoitamaan hankalaa maanviljelystä ja kuutta\nlastansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti kaksi\nvanhinta poikaa isänsä ruumisarkun luo ja otti heiltä siinä lupauksen,\nettä pitäisivät huolta pienistä veljistänsä ja auttaisivat äitiänsä,\nmikäli Jumala heille soi voimia. Pojat tekivät lupauksen ja pitivätkin\nsen, kunnes nuorin heistä kävi rippikoulunsa. Silloin katsoivat he\ntäyttäneensä, mitä luvanneet olivat. Vanhin nai varakkaan talollisen\nlesken ja häntä nuorempi kohta sen jälkeen lesken sisaren, joka myöskin\noli varakkaanlainen.\n\nNeljän jäljellejääneen veljeksen tuli nyt hallita kaikkea, vaikka tähän\nasti olivat olleet itse käskettävinä. Heillä ei tuntunut olevan\nkylliksi rohkeutta hallitukseen. He olivat lapsuudestaan asti aina\nolleet yksissä, joko kaksittain taikka kaikki neljä, ja nyt he vielä\nenemmin olivat, kun näet tarvitsivat toistensa neuvoa ja apua. Ei\nkukaan lausunut mitään ajatusta, ennenkuin tarkkaan tiesi toisienkin\nsiihen yhtyvän, taikka oikeastaan ei kukaan tuntenut omaa mielipidettä,\nennenkuin oli lukenut sen toisten kasvoista.\n\nVarsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän mielessään yhteinen, salainen\npäätös, ett'ei heidän pitänyt eroaman äitinsä eläessä. Mutta äiti itse\ntahtoi järjestellä toisin ja sai pojat taipumaan tuumaan. Talolle oli\nmuokattu paljo uusia viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi\ntyöntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat\nirtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi\nkummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä;\ntoinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta\nniistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä\npitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä\ntytön hän tahtoi miniäksensä.\n\nKaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli\nmuuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika\nsanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin\nkaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.\n\nVihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian\nratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä\niltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä\ntytöllä ollut mitään sitä vastaan.\n\n\"No, minkä pojan sitte tahdot, sillä saatpa itse valita?\"\n\nMutta sitä ei tyttö ollut ajatellut. Nyt hänen kuitenkin oli\najatteleminen, koska asia hänen valintaansa jäi.\n\n\"Saattaisihan se olla vanhinkin\", arveli tyttö.\n\nVaan vanhinta tyttö ei voinut saada, kun se poika ei tahtonut naida.\n\nTyttö mainitsi sitte nuorimman; mutta se taas oli äitistä vähän\nhullunkurista, koska hän \"juuri nuorin oli\".\n\n\"No, sitte nuorimman edellinen.\"\n\n\"Miks'ei vanhimman jälkeinen?\"\n\n\"Niin, miksikä ei vanhimman jälkeinen\", vastasi tyttö, sillä häntähän\nhän juuri koko ajan oli arvellut ja sentähden jättänyt hänet\nmainitsematta. Mutta äiti aavisti, että koska vanhin ei suostunut\nnaimaan, niin tottahan vanhimman jälkeinen ja tyttö pitivät\ntoisistansa.\n\nVanhimman jälkeinen poika siis nai tytön ja vanhin veli muutti hänen\nluoksensa. Miten talo jaettiin, ei kukaan taloon kuulumaton saanut\ntietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuin ennenkin ja kokosivat vain\nmilloin toiseen, milloin toiseen latoon.\n\nJonkun ajan kuluttua alkoi äiti tulla heikoksi. Hän tarvitsi lepoa eli\ntoisin sanoen apua. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin oli\nheillä työssä.\n\nNuorimman piti kysymän tytöltä lehtiä riipiessä, sillä hän hänet\nparaiten tunsi.\n\nMutta poikapa lienee jo kauan itseksensä rakastanut tyttöä, sillä kun\nhänen piti kysymän häntä piiaksi, sattuivat hänen sanansa niin\nomituisesti, että tyttö luuli pojan kosivan ja vastasi heti\nmyöntyvästi.\n\nPoika peljästyi, meni heti veljiensä luo ja kertoi, miten hullusti nyt\noli käynyt. Kaikki neljä tulivat vakaviksi, ei kukaan tohtinut sanoa\nensi sanaa.\n\nMutta nuorimman edellinen näki nuorimman kasvoista, että hän todellakin\nrakasti tyttöä, ja siitä juuri hän puolestaan oli peljästynyt. Hän näet\nsamalla aavisti oman kohtalonsa, joka oli vanhaksi pojaksi jääminen;\nsillä jos nuorin nai, niin ei hän voinut naida.\n\nSe oli vähän kovaa, sillä hänelläkin oli mielessä joku, josta hän\npaljon piti; mutta eihän sitä nyt käynyt muuttaa.\n\nHän siis ensinnä lausui, että varmintahan tuo tytölle oli päästä taloon\nvaimoksi.\n\nHeti olivat toiset veljet samaa mieltä ja menivät kotiin puhumaan\näitille. Mutta äiti olikin tullut hyvin kipeäksi, niin että heidän oli\nodottaminen, kunnes äiti paranisi; vaan hän ei parannutkaan.\n\nSentähden he uudestaan neuvottelivat. Nuorin silloin sai aikaan\npäätöksen, että niin kauan kun äiti oli tilan omana, ei pitänyt mitään\nmuutosta tapahtuman. Siihen tyydyttiin.\n\nKuusitoista vuotta makasi äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva\nminiä ääneti ja kärsivällisesti. Kuutenatoista vuotena yhtyivät pojat\njoka ilta hänen vuoteensa vieressä pitämään rukouksia ja pyhinä myöskin\nmolemmat vanhimmat veljet.\n\nÄiti noina hiljaisina hetkinä monesti pyysi heitä muistamaan sitä, joka\nlakkaamatta oli hoidellut häntä. Pojat käsittivät hänen tarkoituksensa\nja lupasivat, mitä hän pyysi. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan\ntautiansa, koska se antoi hänen nauttia äitin iloa ihan viimeiseen\nhetkeen asti; hän kiitti lapsiansa joka kerran, ja viimein se tapahtui\nviimeisen kerran.\n\nKun äiti kuoli, kokoutuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä\nhautaan. Paikkakunnassa oli tapana, että naisiakin tuli haudalle, ja\ntällä kertaa seurasi koko pitäjä, miehet ja naiset, jotka vain\nliikkeelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensin astui lukkari laulaen,\nsitte kuusi poikaa kantaen arkkua ja heidän jäljestänsä koko\nsaattojoukko, kaikki laulaen, niin että se veisuu kuului neljänneksen\npäähän.\n\nKun ruumis oli haudattu ja pojat olivat luoneet haudan täyteen, läksi\nkoko ihmisjoukko kirkkoon, sillä siellä oli nuorin poika samalla\nvihittävä. He olivat sen tahtoneet tapahtumaan näin, koskahan ne\nmolemmat, hautaus ja häät, oikeastaan riippuvatkin toisistansa, jos\nsyvemmälle katsotaan. Kirkossa puhui pappi, minun isävainaani,\nuskollisuudesta, puhui niin liikuttavasti, että minä, sattumalta\noltuani kirkossa ja sieltä ulos päästyäni, olin näkevinäni tunturienkin\nolevan liikutettuina ja Jumalan koko suuren luonnon.\n\n\n\n\n\n\nJONAS LIE.\n\n\n\n\nNORDFJORDIN HEVONEN.\n\n\nJohdatus.\n\nNordfjordin vehreät, vuoriset karjamaat ja tunturilaitumet ovat n.s.\nNordfjordin hevosrodun kotiseudut. Aina erinomaisen hyväksi tunnettuna\nkulkee \"fjordinhevonen\" hevoskauppiaan kautta markkinoilta markkinoille\nsekä rannikoilla etelässä ja pohjassa että myöskin sisämaassa kauas\nRuotsiin asti. Viime vuosina, kun ulkomaalaisetkin ovat huomanneet,\nmiten hyviä nuo pienet, vilkkaat hevoset ovat ja miten notkeat niiden\njalat kuin teräsjouset, on niitä myöty sekä keisari Napoleonille että\nenglantilaisille. Onpa sitä myöskin koetettu seoittaa Arabian\nvuorihevosen kanssa, jonka kaltaiseksi sitä sanotaan monessa suhteessa.\nKuten muutkin kuuluisat Norjan mahtiolennot on se vihdoin murtanut\nkotiseutunsa ahtaat rajat ja saavuttanut laveammalti koko Europassa\nmainetta. Ja sen se on hankkinut maanteillä, josta se itsekin on\nlöydetty kuin helmi liasta.\n\nTuntureihin tottuneita fjordinhevoset ovat ja niin norjia, ett'eivät\nkoskaan lipeä; jalat alla kuin rumpukapulat voivat ne juosta täyttä\nravia kärrin edessä peninkulmia, ylä- ja alamäet milloinkaan\nhengästymättä. Nämä hevoset ne ovat saaneet englantilaiset\nharjoittelemaan kilpa-ajoa kärreillä Norjassa, jota sporttia he nyt\nkoettavat kotiuttaa omassakin maassansa; heidän omat pitkäjalkaiset\ntäysirotuiset hevosensa eivät kelpaisikaan alamäissä kilpailemaan. Nämä\nhevoset ne myöskin ovat saaneet kestää suurimman osan raskaasta\nkyyditsemisestä laajojen itäisten alojen kulkuteillä. Huokeat, helposti\nruokitut ja nöyrät kun ovat sekä niin kestäväiset, ett'ei parempaa voi\ntoivoakaan, ovat ne ihan kuin luodut kyytikärrien eteen.\n\nMutta jos se vanha sananparsi on tosi, että ihmisen tulee tuomiopäivänä\nseisoa kaikkien niiden elukkain edessä, joille hän on tehnyt pahaa ja\njoiden silloin sanotaan puhuvan ja syyttävän, niin todella moni\nkestikievarin isäntä ja hänen hevostensa ajaja saa pitkän\nsyntiluettelon fjordinhevoselta, jonka nöyryyttä ja ripeyttä on niin\nsäälimättä ja lakkaamatta väärin käytetty.\n\nJa niinhän tapahtuu osaksi vielä tänäkin päivänä, vaikka Norjan kansa\nmuuten on niin hyvä kotieläimilleen; niin tapahtuu yleensä maanteillä,\njospa siellä täällä jo onkin se epäkohta hiukan korjautunut. Tuskin on\nhevoseni palannut kuuden tai seitsemän neljänneksen pituisesta\nkyydistä, joka tie sen siis on täytynyt juosta edestakaisin, niin käy\nvain uudestaan aisoihin, sillä matkustavainen maltittomana odottelee\nhevosta ja uhraa kirjoittaa valituksenpäiväkirjaan. Melkein kaikki\nhevoset ovat kyydissä; paraimpia ja kalleimpia kun täytyy säästää\nhuonolla kelillä, niin täytyy fjordilaisen lähteä uudestaan, vaikka\nonkin vielä ihan märkä. Ilta on myöhäinen ja kylmä, taikka on\nmatkustaja suurella vaivalla vain päässyt kestikievarista toiseen\npiiskaamalla melkein liikkumatonta hevosta toisensa perästä, ja nyt\nhuomaa hän ilokseen saaneensa oikein erinomaisen juoksijan ja sentähden\nkäyttää hyväkseen tilaisuutta, päästäksensä niin pian kuin mahdollista\nnuo seitsemän neljännestä. Laiha pikku hiirakko ei osaa puhua\npuolestansa, hänen jalo rotunsa ei siedä piiskaa, levottomasti\nhypähdellen joka kerran, kun piiska vain vilahtaakin hänen pelkäävään\nsilmäänsä tai vingahtaa ilmassa, juoksee hevosparka matkan ehkä vielä\nnopeammin kuin aamukyydissä samana päivänä. Kelin aikaan kun joku\npuolihumalainen markkinoille menijä tai sieltä tulija istuu reessä tai\njoku rautatielle pyrkijä, joka on vähän myöhästynyt, ja semmoisiahan\nniitä sattuu joka päivä, niin silloin pidetään noita seitsemää\nneljännestä vain kilparatana, jolla ripeää pikku elukkaa on oikein\nkoeteltava. Jos se kaatuu, niin harvoin se nyt enää niin vanhana, kuin\nse nyt on, maksaa enempää kuin kymmenen tai kaksitoista taaleria, jos\nmuuten arvataankaan matkustajaa syypääksi hevosen kaatumiseen.\n\nKerran sitte hevonen pakahtuu ja alkaa vähitellen kompastella, vaan\nkestää vielä muutamia vuosia, kunnes se vihdoin syksyllä ammutaan,\nkoska liian moni matkustaja alkaa valittaa sen kaatavan kärrit, ell'ei\nohjia pidetä oikein kireellä. Aikaa kuitenkin vielä viivytetään kerta\ntoisensa perästä; syysloassa täytyy sen vielä lähteä liikkeelle\nauttamaan vähän muita hevosia. Huonojen, nuoriteltujen kyytikärryjen\nedessä kaalaa se piiskan soidessa vettyneellä, melkein pohjattomalla\nsavikkotiellä, katoaa välistä kokonaan sepälaudan takaa näkymättömiin,\nniin että ohjakset riippuvat niin kuin ongensiimat, ja siitä se vielä\nautetaan ylös. Vihdoin sitte koittaa aamu, jolloin pyssy pamahtaa,\npikku hiirakon onnellisin päivä siitä asti, kun hän irrallisena varsana\njuoksenteli Nordfjordin hevoshaassa ja lapset sitä pihoissa hyväilivät.\n\nToivottavasti on Jumala luonut ylösnousemuksen tällekin pienelle ja\nnöyrälle elukalle, joka on vain saanut kärsiä, jota vain on rääkätty\nvuosikaudet, kunnes kuolema sitä vihdoin armahti; toivottavasti on\ntoisessakin maailmassa tuoreita, vehreitä laitumia ja paljon kauniimpia\ntunturilaitumia kuin sen kotona Nordfjordissa.\n\n\nI.\n\nNordfjordissa on tunturi Bjerkenaaven ja sen rinteellä melkein kuin\nkuvataulu seinällä talo Strömshagen pikku huoneineen. Joki juoksee\nhyvin virtaisena vähän alempana ja kuohuu kapeassa koskessa, jonka yli\non asetettu muutamia hirsiä porraspuiksi hevoselle ja miehelle.\n\nToisella puolella vähän viistoon joen poikki katsoen ihan sen rannalla\non talo Evjen, nimensä saanut siitä, että joki tässä levähtää pienessä\nlahdelmassa, jonka rannalla kasvaa kaunis koivikko.\n\nKappaleen matkan päässä koskisillasta oli hevoshaan takana suuri\nvesakko, sovelias peltomaaksi. Siitä oli jo monta vuotta kestänyt\nkiivasta keräjöimistä molempien talojen välillä. Jon Evjen oli\nkaksikymmentä vuotta pitänyt tuohon vesakkometsään vievää tietä\nsuljettuna kolmella seipäällä, jotka näyttivät hyvin viattomilta ja\nohuilta: mutta oikeus katsoi niiden merkinneen aitaa, ja asia loppui\nniin, että Strömshagen tuomittiin siitä maasta osattomaksi.\n\nSen keräjöimisen tähden köyhtyi Strömshagenin isäntä. Hänen kuoltuaan,\njäi leskelle vain velkainen talo ja poika Gjermund, joka silloin\noli kahdenkolmatta vuoden vanha. Hän oli lyhyehkö ja harteva,\nmustatukkainen poika, tiheät kulmakarvat tummain silmien yllä, muoto\nvähän leveähkö, vaan viisaan ja vilkkaan näköinen. Hänen virhepuolensa\noli jommoinenkin kiivaus ja halu käyttää oman käden oikeutta siinäkin,\nmissä hyvä sana vielä olisi kaikki sovittanut. Ylpeyttä hänessä oli\nenempikin, kuin ihmisille tahtoi näyttää; jos milloin syttyi riita,\nlausui hän useimmiten, että sitä tai sitä tuskin olisikaan uskallettu\ntehdä kellekään isotilalliselle.\n\nEvjenin asujamet olivat varakasta väkeä. Vanhin tytär Sigrid oli\nvalkoverinen, pitkävartaloinen ja erinomaisen kaunis. Sitä paitsi hän\nmyöskin oli ripeä kaikissa taloustoimissa, luonteeltaan hiljainen ja\nryhdiltään arvoisa; kaikki, mitä hän puhui, kuului hyvin viisaalta ja\nälykkäältä, hänelläpä kotona sentähden olikin melkein kaikki valta.\nKaikki sanoivat hänen näyttävän oikealta isotilallisen tyttäreltä, ja\npaljopa niitä olikin, jotka tarjoilivat hänelle tiloja ja taloja, mutta\nkaikille kosijoillensa hän tähän asti oli antanut rukkaset. Vanhemmat\ntyytymättöminä arvelivat hänen joko tahtovan pysyä ikänsä tyttönä tai\nolevan sulhasen valinnassa tyhmemmän kuin muissa asioissa. Mutta\nSigridin he kuitenkin antoivat tässäkin vallita. Eräänä sunnuntaina,\nkun seudun kolme rikkainta poikaa osoitti hänelle kirkolla tavatonta\nylpeyttä -- he olivat kaikki saaneet rukkaset -- ei vanha Jon Evjen\nsaattanut olla sanomatta, ett'ei hän muuta ymmärtänyt kuin että Sigrid\nhylkäsi kerrassaan kaikki, niin ett'ei kohta ollut jäljellä muita kuin\nGjermund Strömshagen, joka aina riiteli kaikkien kanssa ja tuskin enää\nvoi pysyä talonsa isäntänä. Niistä sanoista punastui Sigrid ja meni\npois tuvasta, ja kun hän sittemmin jälleen palasi, näkyi silmistä\nselvään, että hän oli itkenyt. Jon kyllä älysi tyttärensä itkeneen tuon\ntorunnan tähden, mutta ei kuitenkaan peruuttanut sanojansa.\n\nSigrid oli kasvaessaan ollut usein yhdessä Gjermundin kanssa; he olivat\nyhdessä leikkineet alhaalla joen rannalla ja ylhäällä koskisillalla;\nmutta heidän vanhempansa eivät niin tutut olleet, koska he eivät olleet\nsukua eivätkä talot samalla puolen jokea. Evjen ja Strömshagen eivät\nolleetkaan niin likellä toisiansa, kuin ensi silmäyksellä olisi\nluullut; sillä varsinainen ylikulku-paikka oli melkoista alempana,\njossa Evjenin puolelta tuleva tie meni joen poikki ja edelleen vuonoa\nkohti. Strömshagenista oli ainoastaan polku tai ratsutie sinne alas.\n\nMutta lapset, kuten jo sanottiin, leikkivät usein yhdessä. Kun Sigrid,\nkolmea vuotta nuorempi heistä, saapui joen rannalle koivikkoon, oli\nGjermund tavallisesti toisella rannalla onkimassa. Kallion\nkielekkeeltä, joka oli puristanut joen kapeammaksi, saattoi hän vapansa\nvarassa helposti hypätä Sigridin luo alemmalle rannalle. Kun sitte\nkylliksensä oli rakennellut sulkuja ja taloja Sigridille, palasi hän\nkotiin koskisillan kautta. Sinne saattoi tyttönen Gjermundia, mutta yli\nsillan oli häntä kielletty menemästä. Se oli vaarallista, oli hänen\nisänsä sanonut, eikä hänellä ollutkaan siellä toisella puolella mitään\ntekemistä.\n\nJutun aljettua kuitenkin kaikki muuttui toisin, vaan Sigrid ja Gjermund\npysyivät vielä täysikasvuisinakin hyvinä ystävinä. Bjerkenaaven oli\nniin paljon korkeammalla, että Gjermund sieltä kesällä saattoi nähdä\nalas Evjeniin; hän itse silloin näytti vaan pienoiselta pilkulta\ntunturin laelta, mutta Sigrid hänet sentään aina huomasi. Gjermund kävi\nusein metsästämässä, ja monesti sattui hänen palatessaan sitä tietä,\nettä he tapasivat toisensa metsässä, ja silloin he paljon puhelivat\nkeskenänsä. Kirkolla heidän sitä vastoin oli ikäänkuin vähän vaikea\nkatsoa toisiaan silmiin, vaikka he useimmiten seisoivat hyvin\nlikekkäin.\n\nStrömshagenissa oli hiirakko hevonen, josta Gjermund suuresti ylpeili.\nSe oli hyvin kaunisvartaloinen, leveärintainen, hienojalkainen ja\nsieväpäinen, jossa suuret silmät pyörivät ja pienet, vilkkaat korvat\nelivät. Muukalainen olisi sitä kyllä saattanut moittia notkoseljäksi,\nmutta sitä ei näillä seuduin minään vikana pidetty, kun tiedettiin\nsemmoisten hevosten useimmiten olevan paraita ja tuon ominaisuuden\ntulevan vain siitä, että elukat ovat kasvaneet tuntureilla. Hiirakko\noli kasvanut Strömshagenissa pienestä varsasta asti, ja nyt oli se\nkahdeksvuotias.\n\nAina se oli yhtä uutta, kun hiirakko palasi ylhäältä laitumilta ja\nhirnui talon veräjällä; se poikkesi vain katsomaan, mitenkä kotona\njaksettiin, ja saamaan ehkä vähän suoloja tai muuta mieliruokaa.\nMielellään se silloin, koira haukkuen ympärillänsä, juoksi tallin\novelle ja pisti päänsä tuohon tuttuun pimeään huoneesen, mutta kääntyi\näkisti takaisin ja heilautti päätänsä, niin että tumma harja poistui\nsilmiltä, ja käveli ympäri pihan, nuuhkien joka paikan, kunnes vihdoin\nseisattui tuvan ovelle. Siinä se rauhassa odotteli, mitä tapahtuva oli,\nja jos odotus joskus sattui kestämään liian kauan, katosi hiirakon pää\nja ruumis vähitellen pieneen porstuaan, niin että ulos näkyivät vaan\ntakajalat ja heiluva häntä ja tuvassa olijain täytyi ensin ajaa\nhiirakko pois, ennenkuin voivat saada oven auki.\n\nOlipa muu karja mimmoinen hyvänsä -- ja kevätpuolella se monesti\nsaattoi olla hyvinkin huonossa tilassa, kun täällä niinkuin muuallakin\nkarjamaiden seuduilla ollaan halukkaammat pitämään liian paljon\nelukoita kuin liian vähän -- niin aina oli hiirakko lihava ja hyvässä\nkarvassa. Kaikki tiesivät, vaikk'eivät siitä koskaan kovasti puhuneet,\nettä tallinhaltija oli ottanut hiirakon erityiseksi suosikikseen.\nSenpätähden hiirakkokin aina, milloin irrallisena juoksi kartanolle,\nsuorastaan meni ensinnä pilkistämään talliin, ja harjassa sillä oli\ntaikapalmikko, joka juuri tuota haltijan nimikkoa merkitsee. Sitä ei\nkukaan saa purkaa, sillä silloin tulee hevonen yhtä laihaksi, kuin se\nennen oli lihava ja kaunis.\n\nHiirakko oli myöskin osannut hankkia itselleen ystäviä Evjenissä.\nSiihen aikaan, kun se vielä oli vain pieni varsa ja käyskenteli\njyrkässä hevoshaassa Strömshagenin puolella, oli Sigrid ruvennut\nviskelemään sille leivänpaloja joen yli. Joka kerran kun hiirakko vain\nnäki hänet, alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja hiirakko juoksi\nalamäkeen, pää suorana odottamassa, mitä tuleva oli, ja pudottaen\nsuustansa viimeisen tuoreen heinätukun kulki se Sigridin mukaan pitkin\nrantaa toisella puolella.\n\nEräänä päivänä oli se varovaisesti koetellen astunut koskisillan yli\nja tullut Evjenin pihaan, jossa Sigrid sisarinensa sille antoivat\nleipää ja suolaa suuret joukot. Vaikka Strömshagenin väki koettivat\ntuota vierailua estää, oli kestitys hiirakosta kuitenkin niin\nhoukuttelevainen, että se aidoista ja sulkupuista huolimatta kohta\npistäytyi sinne uudelleen. Muutaman kesäpäivän iltapuolella, kun\nhiirakko seisoi Evjenin pihalla, oli nuorin lapsi ryöminyt kaivolle,\njossa ei ollut kantta eikä aitaa ympärillä. Jo oli lapsella kädet\nkaivon aukossa. Silloin hiirakko astui luo ja nosti vaatteista lapsen\npois hyvän matkan päähän. Sen tapauksen jälkeen oli hiirakolla talossa\njonkinlainen oleskeluoikeus. Jon Evjen ei muuten pitänyt hänen\nkäynnistänsä, vaan ei nyt enää koskaan ajanut häntä poiskaan, ennenkin\nitse läksi, ja niin tapahtuikin heti, kun vain jotakin oli annettu\nsuuhun. Hiirakko astui aina niin siivosti hiekkakäytävää myöten,\nkoskaan polkematta nurmikolle tai muutenkaan niihin koskematta.\n\nKun Gjermund ratsasti kirkolle tai häihin tai alas keräjiin, sujui\nmatka hiljaa, vaan tasaisesti; Gjermund kyllä tiesi ihmisten katselevan\nhäntä ja sanovan hänen ylpeilevän hevosestaan. Hän ei myöskään ollut\nnäkevinään, että niin paljo väkeä seisoi aina sen paikan ympärillä,\njohon hän sitoi hiirakkonsa. Jonkun kerran hän kuitenkin oli näyttänyt,\nmihin hepo kelpasi; hän oli ajanut maakauppiaasta vuonon rannalta ylös\nkotiinsa vähemmässä ajassa, tunnittain lukien, kuin peninkulmia oli\nmatkaa; ja kapteeni lainasi sen aina sotaväen katselmukseen, joka\npidettiin alhaalla tasangolla.\n\n\nII.\n\nSiitä asti, kun Evjenissä oli ruvennut käymään kosijoita, oli Gjermund\nalkanut ajaa kovemmin ja tullut yhä levottomammaksi. Pidoissa oli hän\nsuurisuisempi, kuin nuoren miehen oikein olisi soveltunut; hän joi ja\npelasi ylpeydessään mieluimmin niiden kanssa, joilla oli varaa menettää\npaljon enempi kuin hänellä. Gjermund oli väkevä ja kyllin rohkea, että\nvoi pitää kaukana itsestään taistelupukarit, joita aina on paikassansa\nkussakin. Enimmäkseen hän aina joutui sekä sanasotaan että\nkäsikahakkaan seudun rikkaimpien poikien kanssa, varsinkin niiden,\njoilla hän arvasi saattavan olla asiaa Evjeniin. Siten joutui hän\npahaan maineesen, eikä kukaan hänestä juuri pitänyt, vähimmän kaikista\nJon Evjen.\n\nKerran särkyi lahonnut koskisilta. Vanhastaan oli talojen välillä\nsopimus, että se oli yhteisesti ylläpidettävä. Mutta kun Gjermund meni\nEvjeniin puhumaan asiasta, vastasi Jon välinpitämättömästi, ett'ei hän\ntarvinnut siltaa eikä myöskään tiennyt, mitä Gjermund sillä teki. Jos\ntietä tarvittiin talojen välillä, niin olihan suuri maantie; koskisilta\noli tehty ennen aikaan, jolloin maantietä vielä ei ollut.\n\nJon vastasi näin sentähden, että hän äskettäin oli saanut kuulla\nihmisten sanovan, että on melkein vaarallista kulkea Evjeniin Gjermund\nStrösmhagenin tähden ja että Sigrid kyllä hänestä pitää, kun hylkää\nkaikki muut kosijat. Jon oli myöskin kuullut Gjermundin käyvän metsällä\nEvjenin mailla, ja oli sentähden suutuksissaan sekä Gjermundiin että\ntyttäreensä.\n\nSigrid seisoi ulkona kaivon luona jotakin työskennellen, kun Gjermund\ntuli. Hän tervehti, mutta ei mennyt mukana tupaan. Kun Gjermund palasi,\noli Sigrid alempana mäen rinteessä yksinänsä; Gjermund katsahti\nvakavasti häneen.\n\n\"Nyt ei hiirakko enää pääse kosken yli, Sigrid;\" sanoi hän. \"Isäsi ei\nhuoli muusta kuin maantiestä.\"\n\n\"Sehän se kaikissa tapauksissa sitte lieneekin lyhin, Gjermund!\"\nvastasi hän hiljaa.\n\n\"Paljopa niitä on, jotka nyt päivillä sitä kulkevat,\" sanoi Gjermund\nkatkerasti, \"eikä minulla ole niinkuin heillä isotaloja perittävänä.\"\n\n\"Minä odotan, senhän sinä kyllä tiedät\", sanoi tyttö vielä hiljemmin ja\nmaahan katsoen.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon niistä sanoista, Sigrid; kyllä ne välistä\novatkin hyvin tarpeen.\" Niin sanoen kääntyi Gjermund ja meni pois.\n\nMolemmat he olivat kalpeat, ja keskustelun eli yhtymyksen, jolta se\nheistä tuntui, täytyi pihassa olijoiden tähden tapahtua vain\nsivumennen; mutta Gjermund otti muistoksi kukkivan kukkaroheinän, joka\nSigridillä oli kädessä.\n\nGjermund oli aina ollut katkeramielinen, kun ihmiset sanoivat, että\nhänen, kun ei sen rikkaampi ollut, pitäisi myödä hevosensa, josta voisi\nehkä saada neljäkymmentä taaleria. Nyt hän ei enää huolinut, mitä\nkenkin puhui, vaan oli kaikkein ihmeeksi ystävällinen ja taipuisa\nkaikissa asioissa. Hän aikoikin myödä hiirakkonsa jollekin hyvälle\nisännälle, joka sitä hyvin hoitaisi. Ehkäpä sitte voisi sen joskus\njollakin keinolla saada takaisin. Sillä nyt hän päätti lähteä\nkuljeksimaan hevoskauppiaana.\n\nTämän seudun talonpoikien ja tunturien tuolla puolella asuvain välillä\noli aina ollut riitaa ja vihaa tunturilaitumista ja metsistä. He\ntappelivat, missä vain markkinoilla tapasivat toisensa, ja ylhäällä\ntuntureilla tapahtui paljo, joka ei soveltunut virastojen kuuluville\ntulla. Oli siis se aivan erinomainen näky, kun rikas Östen Storset\nsieltä ratsasti Evjeniin; hänen asiansa kyllä kaikki ymmärsivät ja\nsaivat myöskin tietää hänen saaneen rukkaset. Siitä iloitsivat kaikki,\nmutta kaukaa Östenistä kuului hänen uhanneen kostaa Gjermund\nStrömshagenille, jonka hän tiesi syyksi onnettomuuteensa, silloin kun\nhän sitä kaikkein vähimmin oli sietävä. Hänellä oli rahaa lainassa\nmonella taholla, mutta näillä seuduin hänellä tiettävästi ei ollut\nsaamista keltään äyriäkään, niin että naurettiin vain hänen\nuhkauksilleen ja ihmeteltiin, mitenkä sen koston piti tapahtuman; sillä\nvoimiltansa hän toki ei uskaltanut Gjermundiin käsiksi käydä.\n\nEnnen juhannusta piti nimismies verorästien tähden huutokauppoja\nkirkolla. Tiedettiin yleensä, ett'ei niillä totta tarkoitettu, koska\nnimismies aina odotti veroa, kunnes kukin velallinen jaksoi maksaa,\nmutta järjestyksen tähden hänen kuitenkin täytyi niin toimia, ja\nnimismies se itse saikin kaikki huudot, kun muut eivät mitään\ntarjonneet. Tänä vuonna kuitenkin tuli joukko väkeä ratsastaen pihaan,\nkun huutokauppa juuri oli alkava; Östen Storset ynnä muutamia muita. He\ntervehtivät, istuutuivat ja kuuntelivat tarjouksia. Kun tuli hiirakon\nvuoro, joka oli myötavä viime vuoden veroista, tarjosi Östen\nkaksitoista taaleria. Nimismies katsoi vakavasti sinne päin ja selitti,\nett'ei niin ollut seudun tapa ja että tarjous muutenkin oli hävyttömän\nalhainen.\n\n\"Huonopa se esivallan sijainen on, joka ei lakia tunne\", vastasi Östen\npilkallisesti, otti taskustaan lompakon ja näytti paperiraha-tukkua;\n\"minä luulin vasaran täällä niinkuin muuallakin paukahtavan\nkorkeimmalle lailliselle huudolle.\"\n\nNimismies punastui, mutta huutokaupan täytyi hänen antaa mennä\nlaillista menoansa.\n\nKun Gjermund kuuli, että hiirakko oli noin myötynä verosta ja että sitä\nnimismiehen renki oli tuleva noutamaan, harmistui hän ensin kovin ja\nmietti kostaa, mutta tuli sitte niin murheelliseksi, että istui\ntuntikausia paikaltaan liikahtamatta.\n\nSamana päivänä, kun hiirakko oli pois vietävä, meni hän äkisti sitä\ntaputtelemaan. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pitkät ajat,\nkyynäspäät hevosen seljällä, eikä ollenkaan huomannut, miten äitinsä\nmonta kertaa tuli tuvan ovelle ja katseli huolestuneen näköisenä\npoikaansa, eikä hän myöskään nähnyt, miten äiti pyhäpuvussa meni alas\nEvjeniin päin.\n\nSiellä hän tervehti tuvassa olijoita sanoen, että jos pikku Sigrid\nvielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti\nhänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli\ntapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä\nkalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista\nhänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut\nystävällinen ja hyvä lapsille.\n\nVähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia\nvehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan\npyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin\npeitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän\naurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin\nStrömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta,\ntoinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen\nhoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta\nkumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt\nmielessä pyöri.\n\nHeidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen\nrenki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo\nratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään\nSigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski\nmiehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen\nkyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana,\nja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.\n\nNiin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään\nolallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja\nleipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut\nSigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa.\nGjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin\nsanoi hän hiljaa:\n\n\"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä\nmuitakin lisäksi, Sigrid!\"\n\nSilloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi\nitkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he\nolivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot\npunakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.\n\n\"Minä koetan parastani, Sigrid;\" sanoi Gjermund, ikäänkuin jatkaen\nhänen ajatuksiansa, \"mutta vähä sitä nyt on millä alkaa.\"\n\n\"Sinun pitää ruveta kauppiaaksi, Gjermund, ja olla varovainen ja\nviisas; niinhän on moni muukin kunnon mies näillä seuduin alkanut ennen\nsinua.\"\n\n\"Mitenkä tiesit minun sitä ajatelleenkaan?\"\n\n\"Minä sen arvasin ja äitisi sen minulle myöskin sanoi.\"\n\nKun renki samassa tuli tuvasta, päästivät he toistensa kädet ja Sigrid\nkuiskasi vielä:\n\n\"Jumala kyllä auttaa, Gjermund, ja minä odotan.\"\n\nRenki otti ohjat Gjermundin kädestä, joka vielä viimeisen kerran\nkeveästi taputteli hevostansa jäähyväisiksi, ja vei vitkastelevan\nhiirakon pois. Kaikki kolme, jotka jäivät pihalle, astuivat sitte alas\nveräjälle ja erosivat.\n\nSeuraavana aamuna ajoi Gjermund edellänsä lehmää ja hiehoa tietä myöten\nalas vuonolle päin. Ne hän möi maakauppiaalle, täytti laukkunsa\nrihkamoilla ja läksi kuljeskelemaan kauppiaana.\n\n\nIII.\n\nKului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien\nvarrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli\ntullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut\ntässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla\noli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen\nedessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias,\nhopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään\npöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa,\njota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan\nkoskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos\nikkunasta.\n\nTämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi\nnyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin\nhänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja\nkiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain\nkultastansa muistellen.\n\nKaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että\nhän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte\nluotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi\nkäymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli\nhän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa\nmäärässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime\nvuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.\n\nJo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli\npäässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi\nhulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi\nniittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja\nkun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton,\njohtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän\nteettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen\najatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla\nsemmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä\noli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa;\nmutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon\nBjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja\njoka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi\nhän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo\nmetsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.\n\nKun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli\nhän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä\najatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti,\noli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä.\nMutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että\nkaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo\nkeräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus\nkotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.\n\nHän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä\nmyöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin\nasti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.\n\nSiinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo\nBjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea\nhevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen\nkyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti\nsyrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän\nsille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman\nlaiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen\nkoko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä\nkuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja\nselkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa\noli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä,\nniinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin\nse niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi\nleikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.\n\nGjermund, tietämättänsä miten, -- ehkäpä sentähden, että hän\narvattavasti oli niin omituisella tuulella -- johtui ajattelemaan\nhiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista.\nBjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana,\npunainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään ihan\nselvästi, kuin olisivat ne todellisina olleet hänen edessänsä.\nKotimaillakin alkoi jo varmaankin lehti puhjeta puihin, ja äiti istui\nneulomus kädessä, ja väki puuhaili talon ympärillä kukin omassa\ntoimessansa; alhaalla Evjenin pihalla istui vanha Jon ja kalpea, hoikka\ntyttö käveli mitään sanomatta, vaan silloin tällöin pistäysi\npyhähihasillaan Strömhagenin emäntää tervehtimään ja viivähti aina\nhetkisen pihalla niinkuin sinäkin päivänä, jona hiirakko meni rengin\nkanssa ja Gjermund itse kohta jäljestä. Eipä Gjermund ollutkaan pitkään\naikaan muistanut hiirakkoa; hänellä oli ollut niin monta hevosta sen\njälkeen ja hän itse nähnyt monta ja jotain.\n\nHänen siinä niin istuessaan ajatuksissansa päivänpaisteessa ikkunan\nluona ja antaessaan hevoselle leipäpalan toisensa perästä, muuttui\nhänestä kaikki kummallisen todelliseksi. Hän oli tuntevinaan hevosen\npään, sen pienet korvat ja kirkkaat silmät, se kun tuontuostakin ojensi\nturpansa ikkunaan ja vähän hirnahteli; ja vieressä hän oli selvästi\nnäkevinään solakan, valkoverisen tytön, joka itkien ojensi hänelle\nseljän ylitse kätensä ja pyysi häntä vain koettamaan onnea, luvaten\nitse puolestansa kyllä odottaa.\n\nMutta sitte taas hän luki hänen silmistänsä jotakin muuta ja hänen teki\nmieli vastustaa sitä näkyä kukkaronsa rahallisilla perusteilla; mutta\ntytön kasvot kuitenkin ylevästi sanoivat, mikäli hän niiden näköä\nmuisti, että hän oli odottanut sulhoaan juuri hänen itsensä eikä hänen\nkukkkaronsa tähden. Gjermund näytti yhä tuskallisemmalta, ja viimein\nhän todellakin lienee nähnyt jotakin elävää, joka hänen unelmansa\nvahvisti; sillä hän, ääneensä huudahtaen: \"hiirakkohan se on!\" hypähti\nseisoalleen ja riensi ovesta ulos hevosen luo.\n\nGjermund seisoi ensin hetkisen hiljaa ja katseli hevosta, nosti sitte\nhiljaa länkiä ja muita hevoskaluja, joiden alla näkyi olevan haavoja,\ntutki jalat ja suitsilla revityn suun eikä väsynyt astumasta sen ympäri\nja sitä joka puolelta tarkastelemasta.\n\n\"Niin, hiirakko se on, ja miten ne ovat sinua kohdelleet!\" sanoi hän\ntuontuostakin.\n\nMutta taempana piili toinen ajatus, joka ei heti sanoiksi pukeutunut.\nHän inholla työntäsi seljästä pois hevoskalut, jotka olivat\nnuoranpäistä ja nahkanpalasista huonosti kokoon solmiellut, ja talutti\nhyvin liikutettuna hevosen rappujen eteen, jossa kestikievari Antti\nBrunsbergen seisoi hyvin ihmeissään siitä, mitä näki. Mutta astuessaan\nmuuttui Gjermund taas hevoskauppiaaksi ja kysyi:\n\n\"Otatteko kahdeksan taaleria tästä hevoskonista, Brunsbergen. Ei se\nenää näy kauankaan kelpaavan kyytihevoseksi, vaan minulla siitä aina\nvoi olla kotona hyötyä kynnön aikaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin ajoit sillä viime yönä täyttä kyytiä markkinoilta\ntullessasi, Gjermund, jos poika totta puhui.\"\n\nSe pahastutti Gjermundia. Hän muisti olleensa markkina-iloissaan ja\najaneensa yöllä hirveän kovaan sekä käyttäneensä piiskaakin koko\nlujasti, kun kärrit tahtoivat uppoella. Hän siis vain sanoi:\n\n\"No, mitä tahdot siitä?\"\n\nBrunsbergen alkoi nyt laveasti ylistellä kaikkia hevosen hyviä\nominaisuuksia. Hän oli ostanut sen erään prokuraattorin huutokaupasta,\njoka aina oli pitänyt vain hyviä hevosia, ja vasta se nyt oli ollut\nkolme vuotta kyytihevosena eikä vielä kaikkiaan vanhempi kuin\nyksitoista vuotta. Ijän Gjermund itse paraiten tiesi; hiirakko oli\nainakin viidentoista vuoden vanha. Mutta hän ei virkkanut hevosesta\nmitään halventavaa. Kun Brunsbergen vihdoin sanoi ei myövänsä hevosta\nkahtakymmentä taaleria vähemmästä, luki Gjermund hänen ihmeekseen heti\nrahat penkille, tinkimättä yhtään.\n\nJa sitte Gjermund hiirakkoa pesi ja puhdisteli monta tuntia, kunnes\nvihdoin läksi ajamaan, hiirakko tyhjillänsä perästä juosten.\n\nMutta Brunsbergen kertoeli sitte monessakin iloisessa seurassa, miten\nhän kerran oli pettänyt hevoskaupassa itse Gjermund Strömshageninkin ja\nollut niin perin viekas. \"Paha vaan\", sanoi hän kerran, ikäänkuin\ntodellakin olisi ollut pahoittelemisen syytä, \"ett'ei se vanha\nkyytikoni vielä ollut edes pakahtunutkaan.\"\n\n\nIV.\n\nJon Evjen oli muutamia vuosia jo mietiskellyt Strömshagenia enemmän,\nkuin tunnustaa tahtoikaan. Hän kävi välistä tervehtimässä leskeä, ja\nkirkolla hän ja hänen vaimonsa useinkin puhelivat lesken kanssa.\nSigridin vanhemmat tiesivät tyttärensä odottelevan Gjermundia; eikä\nheillä nyt viime vuosina enää ollutkaan mitään sanomista naimista\nvastaan; sillä olipa jo kotiseuduillekin levinnyt maine, että\nGjermundista oli tullut varakas mies. He vain ihmettelivät, miksi hän\nei tullut kotiin. Nuoremman tyttärensä he jo olivat ammoin naittaneet.\n\nMutta viime aikoina oli talojen väli taas käynyt huonommaksi; lesken\npari viimeistä tervehdyksillä-oloa oli jäänyt Evjeniläisten puolelta\nrästiksi. Ja siihen oli syynä Sigrid, vaikka hän itse kävi useinkin\nylätalossa, niinkuin ennen. Hän oli nyt kuudennellakolmatta vuodella,\nkalpeampi ja pitemmän näköinen kuin ennen, mutta yhtä kaunis kuitenkin.\nViime aikoina oli vain hänen hiljaiseen ryhtiinsä tullut enempi\nmahtavuutta, niin että hän se johti ja hallitsi talon asiat. \"Hänpähän\nsen sitte saakin\", sanoi vanha Jon. Kun hänelle eräänä päivänä johtui\nmieleen, että hän oli silloin tehnyt Gjermundille väärin, kun ei ollut\nsuostunut puoleltansa koskisillan tekoon, ja sitte kuuden vuoden\nkuluttua tahtoi korjata tylyytensä vedättämällä kaikki kahdeksan\nhirttä, jotka siltaan tarvittiin niin Sigrid sanoi, ett'eipä sitä\ntaittu tarvitakaan, Jon katsahti silloin tyttäreensä hyvin pitkään,\nvaan jätti kuitenkin työn sikseen.\n\nEräänä iltana huomattiin tavatonta liikettä Strömshagenissa, niin että\nsiellä arvattiin jotakin tapahtuneen. Jon puheli siitä vaimonsa kanssa,\nmutta Sigridille he eivät mitään virkkaneet; eikä hän itse näyttänyt\nvielä mitään huomanneen.\n\nSeuraavana aamuna oli Sigrid yksin joen rannassa sarkatukkua\nkastelemassa. Aurinko valasi koko voimallaan Bjerkenaavenia; muutamien\npäivien kuluttua oli lähteminen ylös karjataloille. Sigridin siinä\nparaillaan puuhatessa kuului toiselta puolelta koivikkomäeltä\nhirnuntaa, ja esiin astui hiirakko ihan elävänä. Se ojensi päätään\nniinkuin ennen muinoin ja seisoi paikallansa. Sigrid katsoi häntä hyvän\naikaa ja silmät heruivat vähitellen täyteen kyyneliä.\n\n\"Minä jo luulin\", virkkoi hän viimein, \"hänen unhottaneen sinutkin,\nhiirakko!\" Vaan heti hän kuitenkin lisäsi äänellä, josta väristen\nkaikui koko hänen loukattu ylpeytensä: \"Mutta eipä sinulla ole hyvä\nollut, sen näen, vähä sinusta on huolta pidetty koko tänä aikana!\"\n\nNiin sanoen hän äkisti kääntyi ja meni pois. Saran hän jätti siihen\nrannalle, sillä hän tunsi sydämmessään, ett'ei Gjermundkaan nyt kaukana\nollut. Tytön harmaihin silmiin, jotka muuten olivat niin kauniit ja\nlempeät, ilmestyi tuo ankaruus, jota Gjermund pelkäsi. Pihaan päästyään\nmeni Sigrid töillensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nGjermund oli tullut kotiin edellisenä iltana; mutta häntä oli vielä\nenemmin ruvennut pelottamaan Sigridin tapaaminen, kun äitinsä kertoi\nhänelle, mitenkä asiat olivat joen toisella puolella. Aamusilla oli hän\nistunut koivikon takana ja nähnyt, miten Sigrid tunsi hiirakon.\nKuultuaan Sigridin sanat ja nähtyään hänen poislähtevän ei hän\nuskaltanutkaan huutaa hänelle, niinkuin ensin oli aikonut. Hänestä\ntuntui ihan, kuin jo olisi menettänyt Sigridin.\n\nMuuten oli hän aina oma sanansaattajansa, mutta nyt hän, astuessaan\npahoillaan kotiinsa, mietiskeli, ett'eiköhän ollut parasta laittaa\nensin äitinsä alas puhelemaan tytön kanssa; ja äitin piti nousta\nhiirakolle selkään. Eihän tuo tie niin pitkä ollut, että sitä varten\nolisi ratsua tarvinnut, mutta Gjermund ajatteli Sigridin ehkä siten\nparemmin tajuavan tarkoituksen.\n\nNiin päätettiinkin, vaikka äiti kyllä alussa vastusteli sanoen\nGjermundin kyllä itsensäkin kelpaavan puhemieheksensä. Rahoista ja\nmuista semmoisista äitin ei pitänyt mitään puhuman, vaan ainoastaan\nsanoman Gjermundin kovasti katuvan niin pitkällistä poissaoloansa,\nett'ei nyt rohjennut tulla tervehtimään Sigridiä. Kun äiti ratsasti\nmäkeä myöten alas hiirakolla, joka nyt, kuukauden hyvällä hoidolla\noltuaan, näytti aivan toiselta kuin kyytikärrien edestä lunastettaissa,\njäi poika kotitupaan sykkivin sydämmin odottelemaan. Se ratsastus oli\naivan toisenlainen kuin ylvästelymatka, jota hän niin usein oli\nmielessään kuvitellut, miten muka Jon Evjen oli seisova portilla ja\nnöyrästi kumartava hänen tullessaan Sigridiä kosimaan.\n\nKun Strömshagenin leski saapui niin nöyrästi ajaen Evjeniin, arvattiin\nsiellä heti jotakin olevan tulossa. Vanha Jon meni sisään ja puki mekon\nyllensä. Pihalle leski seisattui ja käyttäytyi ihan toisin, kuin tuon\nrikkaan ylvästelijän äitiltä oli odotettu. Tupaan astuttuaan hän niiasi\nsyvään eikä tahtonut ruveta istumaankaan, vaan kaikin tavoin koki tehdä\nitseään ja mitä hänellä oli niin vähäiseksi ja arvottomaksi kuin\nsuinkin. Semmoinen hän ei ollut koskaan köyhyytensä aikana ollut. Kun\nsitte mainittiin pojan tuloa, vastasi hän huoaten sen ilon hyvin\nvähäisen olevan, jos hänen aina piti istuskeleman kotona niin\nraskasmielisenä kuin nyt. Jon vaimoinensa niitä sanoja hyvin\nkummastelivat, mutta Sigrid katsahti tutkivaisesti leskeen ja punastui.\nVihdoin vanhus sai sanotuksi oikean asiansa, että hän olikin nyt tullut\nvähän puhelemaan Sigridin kanssa.\n\nJa he molemmat läksivät toiseen tupaan. Sigridin astuessa pois tuvasta\nolivat hänen kasvonsa jotenkin kalpeat, muoto kylmä ja ylpeä. Jon\npudisti päätänsä, katsoessaan hänen jälkeensä ja ajatteli taaskin\ntulevan tavalliset rukkaset. Vaan kun he vähän ajan perästä palasivat,\noli tyttö punakka ja silmät vesissä mutta helposti nyt voi huomata,\nett'ei se ollut surun itkua, ja kädet vapisivat, kuin olisi hän ollut\naivan kiihkoissansa, ja itse hän välttämättömästi tahtoi auttaa\nGjermundin äitin hevosen selkään.\n\nKun äiti ehti kotiin, sai Gjermund kuulla, mitä jo oli aavistanutkin,\nettä todellakin oli ollut rukkaset jotenkin lähellä, mutta nyt olivat\nasiat sen verran alulla, että Gjermund kyllä saattoi itse lähteä niitä\njatkamaan. Äiti sanoi nuo viimeiset sanat äänellä ja tavalla, joka\nsaattoi Gjermundin hyvin ilostumaan, eikä hän sitte antanut äitillensä\nrauhaa, ennenkuin hän kertoi kaikki tarkoilleen.\n\nSigrid oli ensin sanonut hyvin kylmästi, uskovansa Gjermundin enemmin\nrakastavan rahojansa kuin häntä, sillä eihän hän muuten olisi niin\nkauan pysynyt poissa antamatta mitään tietoa; sentähden oli hänen\nmielestään parasta olla niinkuin ennenkin ja jättää kaikki enemmät\npuhelemiset, koska ne vain olivat ikävät kummallekin. Niin sanoessaan\noli hän tarttunut ovenhakaan, pois lähteäksensä ja lopettaaksensa\npuhelun. Eikä hän sittekään tullut lähemmäksi, kun äiti pyyhkien\nsilmiänsä sanoi, että ikäväpä loppu sitte olikin tuleva kaikille heidän\nnuoruutensa kärsimyksille. Siihen Sigrid vain vastasi, että tässä\nmaailmassa kyllä saattaa taistella ja kärsiä niin monenlaista hyvää\nvarten ja että hän itse tosin aina oli tarkoittanut vain yhtä, vaan\nGjermund saanut mieleensä muutakin. Sitte oli vanhus selittänyt\nGjermundin lopettavan kauppansa ja rupeavan talonpojaksi, jos vain\nSigrid tahtoi tulla taloon emännäksi, vaan muuten tuskin hiirakko\njaksaisi kantaa kotiin hänen terveisiänsä. Vasta silloin oli Sigrid\näkisti painanut päänsä hänen syliinsä ja kiertänyt käsivartensa hänelle\nkaulaan ja itkenyt niin, ett'ei siitä ollut loppua tullakaan, mutta\nonnelliselta hän kuitenkin oli näyttänyt, kun vihdoin avasi silmänsä.\n\nSamana iltana jo Gjermund kävi äitinensä Evjenissä pyytämässä\nvanhemmilta Sigridiä. Molemmat nuoret istuivat tuvan penkillä\npuolihämärässä eivätkä raaskineet päästää irti toistensa käsiä. Mutta\nSigridin kuitenkin täytyi viimein lähteä eropuuron keittoon. Sinnepä\nGjermundkin meni, ja kun puuro tuotiin pöydälle, oli se pohjaan\npalanutta, joka kumma nyt ensi kerran tapahtui Sigridille. Vanha Jon\narveli sen tulleen vain siitä, että siellä keittiössä kaiketi oli liian\nkuuma. Pari kertaa jo leski yritti lähtemään, ennenkuin sen viimein\nmyöhään illalla sai aikaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua, kun juuri valmistauduttiin lähtemään ylös\nkarjataloille, tulivat häät puheiksi. Nyt Gjermund koetti kiiruhtaa,\nmutta Sigrid puolestaan vaati aikaa.\n\nEräänä sunnuntai-aamuna syksyllä puettiin Sigrid morsiameksi. Kruunu\nhänellä oli päässä ja morsiushevonen odotteli rappujen edessä. Se oli\nentinen vanha hiirakko, ja täysissä voimissaan se nyt olikin, sekä\nkeveä jalalta.\n\nTavattoman paljo oli sinä päivänä ihmisiä kokoutunut kirkkoon; kaikki\ntahtoivat nähdä kaunista, muhkeaa morsiusparia. Kun Sigridillä oli\nkruunu päässä, olivat he molemmat yhdenkorkuiset, mutta leveistä\nhartioista huomasi kuitenkin Gjermundin jo ensi katsahduksella\nmieheksi.\n\nHäät olivat ihan semmoiset, kuin kaikki olivat arvanneet niiden\nolevankin, kun kerran Sigrid Evjen oli morsiamena. Tavan mukaan kulki\nlahjusmalja ympäri tuvan. Vanha Jon silloin pani siihen Evjenin\nlahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot\ntoivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden\nmukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat\nedespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin\ntehty.\n\nNyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten\nolutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo\nkoskisiltakin.\n\n\"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen,\"\nvastasi Gjermundin äiti, \"mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat\nhaeskella hirsiä ympäri maailmaa.\"\n\n\"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan.\" Niin\narveli ainakin Jon.\n\n\n\n\n\n\nA. L. KJELLAND.\n\n\n\n\nRAKKAUS JA VIATTOMUUS.\n\n\n\"Laittakaa vain niin, että joudutte yhteen!\" sanoi rouva Olsen.\n\n\"Niin, en minäkään ymmärrä, miksi ette toimita häitänne nyt syksyksi\",\nlausui vanhempi neiti Ludvigsen, joka ihaili todellista rakkautta.\n\n\"Niin teidän pitää!\" virkkoi neiti Loviisa, varmaan tietäen pääsevänsä\nmorsiusneitsyeksi.\n\n\"Mutta Sören sanoo, ett'ei hänellä ole varaa\", vastasi kaikkiin näihin\nkehoituksiin morsian vähän surumielisesti.\n\n\"Eikö varaa!\" ihmetteli neiti Ludvigsen. \"Kuinka voikaan nuori tyttö\npäästää suustansa tuommoista sanaa! Jos jo nyt annat nuoren rakkautesi\nympärille kasvaa noiden käytöllisten arvelemisten rikkaruohoa, mitä\nsitte jää jäljelle ihanteellisesta loistosta, jota vain rakkaus voi\nlevittää elämään? Että mies saattaa ottaa lukuun semmoisetkin puolet ja\nkohdat, sen voi jotenkuten käsittää; mutta sivistynyt naissielu ihan\nrakkauden kukoistuksessa! Ei, ei, Maria, älä nyt Herran tähden anna\nnoiden halpamaisten raha-asiain himmentää onneasi!\"\n\n\"Älä mitenkään!\" kehoitti neiti Loviisakin.\n\n\"Ja toisekseen\", neuvoi rouva Olsen, \"eihän sinun sulhasesi olekaan\nniin ihan ilman tuloja. Minun mieheni ja minä alotimme paljoa\nvähemmällä. Kyllä tiedän, mitä tahdot sanoa, että muka silloin ajat\nolivat toiset. Tottahan minä sen tiedän, ja ihmettelen vain, että sitä\njaksatte yhä muistuttaa meille. Ettekö sitte usko, että juuri meillä\nvanhoilla, jotka olemme eläneet tuon käänneajan yli, on paras käsitys\nkaikesta, mitä silloin tarvittiin ja mitä nyt? Kun siis minä, kokenut\nemäntä, sanon, että sinun sulhasesi palkka, jonka hän saa minun\nmieheltäni, ja mitä hän muuten voi ansaita sivutuloja, riittää kylliksi\ntalouden perustukseen, niin voittehan kyllä käsittää, että minä siinä\notan lukuun myöskin olojen muutoksen.\"\n\nRouva Olsen oli ihan innostunut, vaikk'ei kukaan aikonutkaan\nvastustella häntä. Mutta häntä oli aina tämänlaatuisissa keskusteluissa\nsuututtanut varsinkin nuorten rouvain ihmettely, miten naurettavan\nhuokeata kaikki oli ollut kolmekymmentä vuotta sitte. Sehän ikäänkuin\nvähensi hänen esikuvallisen emännyytensä arvoa.\n\nKeskustelu vaikutti suuresti morsiameen, sillä hän luotti hyvin lujasti\nviisaasen ja kokeneesen rouva Olseniin. Ja rouva oli aina siitä asti,\nkun Maria joutui kihloihin tuomarin apulaiselle, pitänyt hänestä\nerinomaista huolta. Rouva Olsen oli toimiva vaimo, ja kun kaikki hänen\nomat lapsensa jo olivat täysikasvuiset ja naimisissa kukin tahollansa,\ntarvitsi hänen toimihalunsa jotakin vaikutusalaa, ja siksi soveltuivat\nerittäin hyvin nuoret kihlatut ja heidän asiansa.\n\nMarian äiti sitä vastoin oli hyvin hiljainen. Hänen miehensä, jolla oli\nollut jokin pieni virka, oli kuollut niin aikaisin, että eläke jäi\nhyvin pieneksi. Hän oli syntyisin ylhäisestä perheestä, jossa oli\noppinut vain soittamaan pianota. Sitäkin taitoansa harjoittamasta oli\nhän jo ammoin lakannut, ja vähitellen oli hän tullut hyvin\nuskonnolliseksi ja haaveilevaksi.\n\n\"Kuulkaapas, hyvä Sören! Ettekö te aio pitää häitänne?\" kysyi tuomari\nOlsen hyväntahtoisella ja lempeällä tavallaan.\n\n\"Kyllä,\" vastasi Sören hitaasti, \"kun vain saan varoja.\"\n\n\"Varoja!\" toisti tuomari, \"ettepä, totta ollen, niin ihan varaton\nolekaan. Tiedänhän minä, että olette säästäneet --\"\n\n\"Mitättömän vähän\", virkkoi Sören.\n\n\"No jaa, vaikkapa vähänkin, mutta sehän osoittaa teillä olevan\ntaipumusta säästämään, ja se taipumus on rahan arvoinen. Kun on niin\nhyvät paperit kuin teillä ja semmoisia tuttavia pääkaupungissa, niin\nvoittehan milloin hyvänsä ruveta hakemaan pienempiä virkoja ja kun\nkerran on virkamies-uralla, niin menee -- senhän tiedätte -- ihan\nitsestään eteenpäin.\"\n\nSören purasi kynäänsä ja näytti kahden vaiheella horjuvalta.\n\n\"Olettakaamme nyt\", sanoi tuomari, \"että jo entisen säästäväisyytenne\ntuloksilla voitte perustaa kodin suuritta veloitta, niin onhan teillä\nsitte palkkanne, puhumattakaan sivutuloista, joita tietysti aina voi\nsattua. Ja olisipa ihme, ell'ei teidän kelpoisenne mies saisi jotakin\nsivutyötä joutohetkiksi näin eteenpäin pyrkivässä kaupungissa, kuin\nmeidän on.\"\n\nSören ajatteli koko aamupäivän tuomarin sanoja; yhä selvemmin hän\nhuomasi liioittelevansa taloudellista pulaa, jonka oli tähän asti\nolettanut naimisesta seuraavan; olihan todellakin totta, että hänelle\njäi konttoritöiltä hyvä joukko aikaa sivuansion varalle.\n\nHänen oli jääminen päivälliselle tuomarin luo, jossa morsiankin oli.\nYleensä tapasivat he toisiansa yhtä usein tuomarin talossa kuin Marian\nkotona. Sillä rouva Möller, Marian äiti, oli vähitellen hankkinut\nerinomaisen taidon kääntää kaikki keskustelut uskonnollisiksi, eikä se\ntietysti ajan pitkään kovinkaan viehättänyt nuoria.\n\nPäivällispöydässä puhuttiin pienestä, sievästä asunnosta, jonka rouva\nOlsen oli löytänyt; \"oikea linnunpesä äskennaineille\", kuten rouva\nsanoi. Sören sivumennen tiedusti, minkä verran se vuosittain maksoi, ja\ntodellakin oli hyyry hänestä erittäin huokea asunnon sievyyteen\nverraten, mikäli rouva sitä kuvaili.\n\nKun rouva Olsen niin mielellään tahtoi jouduttaa tämän avioliiton\ntoteutumista, tuli se ensinnäkin -- kuten jo viitattiin -- siitä, että\nhän tarvitsi jotakin toimimista, ja toisekseen eli hänessä epäselvä\nhalu nähdä tapahtuvan jotakin, mitä hyvänsä -- nähdä jokin\nsielutieteellinen ilmiö, joka ei olekaan tavatonta pontevissa\nluonteissa, kun joutuvat pieniin, yksitoikkoisiin oloihin.\n\nTuomari työskenteli samaan suuntaan ensinnäkin rouvansa käskystä, ja\ntoisekseen toivoi hän Sörenin, jouduttuaan naimisiin Marian kanssa,\njoka oli ollut melkein lapsen sijassa tuomarin talossa, kytkeytyvän\nvielä kiinteämmin konttoriin, eikä tuomari tiennyt parempaa apulaista\nmistään saavansa.\n\nPäivällisen jälkeen kävelivät nuoret puutarhassa. He puhelivat\nkummallisella, ikäänkuin hengästyneen tavalla, kunnes Sören vihdoin\nkeveällä äänellä kysäsi:\n\n\"Jos pitäisimme häämme tänä syksynä, mitäs siitä sanoisit?\"\n\nMaria ei muistanut kummastua; hän oli itse samaa ajatellut. Sentähden\nhän maahan katsellen vastasi:\n\n\"Niin, jos vain luulet meillä varaa olevan, niin ei minulla ole mitään\nsitä vastaan.\"\n\n\"Laskekaamme vähän lukua\", sanoi Sören, vetäen morsiamensa mukanaan\nhuvihuoneesen.\n\nPuolen tunnin kuluttua palasivat he sieltä käsitysten päiväpaisteesen,\nja heistä itsestäänkin loisti jonkinlainen päiväpaiste, kuten ainakin\nrohkean päätöksen perästä, joka on tehty tarkalla punnitsemisella ja\nmiettimisellä.\n\nJoku ehkä arvelee, ett'ei pidä ehdottomasti luottaa mihinkään\nluvunlaskun tulokseen yksistään sentähden, että kaksi rakastavaista on\nsaanut kokoon samat numerot, varsinkaan silloin jos tuo lasku on\nkoskenut toisaalla suurimman onnen ja toisaalla vielä pitkän odotuksen\nvalitsemiseen.\n\nSöreniä olikin noita numeroita poimiessa vähin epäilyttänyt. Hän muisti\nylioppilas-aikanansa hyvin innokkaasti puhuneensa velvollisuuksista\njälkeentulevia kohtaan ja filosofiallisilla perusteilla näyttäneensä\nrakkauden aina olevan itsekkään sekä asettaneensa ratkaistavaksi\nnaurettavan kysymyksen, onko kellään ihan kieltämätöntä ja ehdotonta\noikeutta hankkia lapsia maailmaan.\n\nAika ja käytöllinen elämä olivat onneksi saaneet hänet hylkäämään nuo\ntyhjät ja vahingolliset ajattelunkoelmat. Ja sitä paitsi hän oli liian\nsiveä ja liian hyvin kasvatettu, voidakseen loukata mitään\naavistamatonta morsiantansa ottamalla lukuun tuota rumaa aatetta, että\nheille ehkä voisi syntyä monta lasta. Onhan niin kaunista, että nuoret\njättävät semmoiset asiat Herran ja haikaran huoleksi.\n\nSuuri ilo syntyi tuomarin talossa ja melkein koko kaupunki joutui kun\nkuumeesen, kun levisi sanoma, että Sören aikoi pitää häänsä nyt\nsyksyllä. Sillä kaikki, jotka saattoivat odottaa kutsuja niihin,\niloitsivat jo kauan edeltäkäsin, ja jotka taas eivät voineet toivoa\nniihin pääsevänsä, olivat pahoillaan ja puhuivat pahaa sulhasesta ja\nmorsiamesta; vaan ne, jotka tiesivät olevansa odottelevien luvussa,\ns.o. joista ei varmaan tiedetty, kutsuttuihinko vai kutsumattomiinko\nheidät oli luettava, ne olivat puolipyörryksissä levottomuudesta. Ja\nkaikki mielenliikutus on suuriarvoinen hiljaisissa pikkukaupungeissa.\n\nRouva Olsen oli rohkea nainen, vaan kuitenkin sykki hänen sydämmensä\nlevottomasti, kun hän oli menossa leskirouva Möllerin luo. Onkin tuo\nvähän pulmallista pyytää äitiltä lupaa tyttären häiden pitämiseen.\nMutta rouva olisi voinut hyvin jättää kaikki epäilykset sikseen.\n\nSillä rouva Möller kammosi kaikenlaista ponnistusta ja puuhaa yhtä\npaljon kuin mitä hyvänsä syntiäkin, niin että hän tunsi mielessään\noikeaa huojennusta, kun rouva Olsen lausui ehdotuksensa, joka tietysti\ntapahtui hyvin hellävaraisesti, niinkuin vain hän yksin oikein osasi.\nRouva Möllerillä ei kuitenkaan ollut tapana milloinkaan osoittaa\nkeveätä tai tyytyväistä mieltä. Hänestä kun kaikki todella oli vain\n\"ristiä\" tavalla tai toisella, niin hän nytkin antoi sanoistansa\nhuomata, että hänen kärsiväisyytensä kyllä jaksoi kantaa minkä\nkoetuksen hyvänsä.\n\nRouva Olsen palasi ilosta säteilevänä tuolta vierailultaan. Häneltä\nolisi puoli iloa mennyt hukkaan, ell'ei hän olisi saanut pitää häitä,\nsillä häiden pito oli hänen yksinomainen toimialansa. Silloin hän jätti\nsäästäväisyyden sikseen ja tuli tyytyväisyydestä oikein miellyttäväksi,\nkun näet tunsi saavansa nyt käyttää koko työkykyänsä. Ja sitä paitsi\noli tuo virka tuotteliaskin; Olseneilla oli aina ollut vähänen varoja\nsäästössä, vaikk'ei siitä koskaan puhuttu.\n\nNiin siis pidettiin häät, ja komeat ne olivatkin. Neiti Ludvigsen\noli kirjoittanut totisesta rakkaudesta loppusoinnuttoman runoelman,\njoka laulettiin pöydässä, ja Loviisa oli kaunein kaikista\nmorsiusneitsyeistä.\n\nNuori pari muutti rouva Olsenin löytämään linnunpesään, alkaakseen\ntuota puoleksi tajuttua juhlallisen autuuden aikaa, jota englantilaiset\nsanovat \"hunajakuuksi\", koska se on liian suloinen, saksalaiset\n\"koruviikoksi\", koska sen loisto niin pian katoaa, ja norjalaiset\n\"vehnäleivän päiviksi\", koska niiden jäljestä tulee tavallisen\narkiruoan aika.\n\nMutta Sörenin talossa kesti vehnäleivän päiviä kauan, ja kun Herra\nantoi heille pienen kultakutrisen enkelin, oli heidän onnensa niin\nsuuri, kuin yleensä suinkin saattaa toivoa tässä suruisessa maailmassa.\n\nTulotkin nuo riittivät jotakuinkin, vaikk'ei Sören paha kyllä\nsaanutkaan kotia perustetuksi ihan velkautumatta; mutta aikaa myöten\nhän kyllä toivoi niiden asiain selviävän.\n\nNiin, aikaa myöten! Vuosi kului toisensa perästä, ja joka vuosi\nlahjoitti Herra Sörenille pienen kultakutrisen enkelin. Kuuden vuoden\nkuluttua heillä siis oli ummelleen viisi lasta. Pieni, toimeliaasti\neteenpäin pyrkivä kaupunki oli entisellään, Sörenillä oli yhä sama\ntoimi ja tuomarin perhe ihan kuin ennenkin. Mutta Söreniä itseään ei\nkukaan enää tuntenut samaksi mieheksi.\n\nOn huolia ja raskaita kohtalon iskuja, joiden sanotaan voivan yhdessä\nyössä tehdä miehen tukan harmaaksi. Semmoisia ei ollut tullut Sörenin\nosaksi. Vaan hänen tukkansa oli harmaantunut, selkänsä kyyristynyt ja\nkoko mies vanhennut ennen aikojansa pitkällisestä, halpamaisesta\nhuolesta -- elatuksenhuolista.\n\nElatuksenhuolilla on sama sija huolien luvussa kuin hammastaudilla\nmuiden tautien joukossa. Sitä kipua ei voi kukistaa julkitaistelulla;\nse ei, niinkuin hermokuume tai muu \"oikea\" tauti, kehity nopeanlaisesti\nja sitte kuoleta tai kostuta. Niinkuin hammastauti on pitkä ja\nyksitoikkoinen kuin lettimato, niin elatuksenhuoletkin kietoutuvat\nuhrinsa ympäri harmaaksi sumuksi; ne pukeutuvat joka aamu miehen ylle\nkuluneiden vaatteiden mukana, ja harvoin makaa uhri niin sikeästi, että\nne kokonaan olisivat unhotuksissa.\n\nJuuri tuossa pitkässä taistelussa yhä likemmäksi tunkeutuvaa köyhyyttä\nvastaan oli Sören itse kulunut. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin\ntarkka.\n\nMutta tarkkuus on kahdenlainen: toimiva ja kärsivä. Kärsivä tarkkuus\neli säästäväisyys mietiskelee yöt ja päivät, kuinka vain saisi\näyrinkään säästymään; toimiva tarkkuus eli huolellisuus miettii yhtä\nkiihkeästi, kuinka ansaitsisi taalerinkaan edes. Säästäväisyys on\nomituista pohjoismaissa, huolellisuus suurissa yhteiskunnissa,\nvarsinkin Amerikassa.\n\nSören koetti voimiaan säästäväisyyden alalla. Hän kaiket joutoaikansa\nja vähin työaikanaankin mietiskeli vaan kaikenlaista säästöä ja menojen\nvähennystä. Mutta joko hänellä nyt ei ollut oikeaa onnea taikka -- ja\nsepä se luonnollisemmalta näyttääkin -- hänen tulonsa todellakin\nolivat liian pienet vaimon ja viiden lapsen elää, samapa se; hänen\nraha-asiansa rappeutuivat rappeutumistaan.\n\nKaikki paikat näyttävät maailmassa olevan niin täynnä, ja kuitenkin on\naina joitakuita ihmisiä, jotka hapuilevat joka taholla. Sören ei ollut\nsemmoinen, hän vain turhaan etsiskeli tuota sivutyötä, joka niin\nhänelle itselleen kuin hänen morsiamelleenkin oli kajastanut\nepäselvänä, vaan rikkaana ansionlähteenä. Ainahan niitä on ihmisiä,\njotka tahtovat auttaa toiverikkaita nuoria miehiä, he kun itsekin\nkykenevät auttamaan itseänsä; vaan puutteenalaisista perheenisistä ei\njuuri kukaan huoli.\n\nSörenillä oli ollut paljo ystäviä. Ei kyllä voi sanoa heidän luopuneen\nhänestä, mutta hän itse ikäänkuin hävisi heidän näkyvistänsä. Jos he\nsattuivat yhteen, olivat he molemmin puolin ikäänkuin vähän hämillänsä.\nSöreniä nyt ei enää miellyttänyt se, mikä muita, ja toisia ei lainkaan\nhaluttanut kuulla hänen selittelyjään, miten ankarasti hän työskenteli\nja miten kalliiksi elämä kuitenkin tulee.\n\nJa jos hänet joskus kutsuttiin herrain kemuihin jonkun\nnuoruuden-ystävän luo, kävi hänelle niinkuin tavallisesti muillekin,\njotka jokapäiväisessä elämässään elää kituuttavat hyvin niukalla; hän\nsöi ja joi liiaksi. Iloisesta, siististä ja varovaisesta Sörenistä tuli\njonkinlainen narri, joka piti epäselviä puheita ja jonka ympärille\nseuran nuoret pilkkakirveet atrian jälkeen kokoontuivat ilvehtimään.\nMutta pahimmin vaikutti hänen ystäviinsä se, että hän oli ruvennut\nhuolimattomaksi ja välinpitämättömäksi vaatteuksessaan.\n\nSören näet ennen oli ollut siinä suhteessa erittäin tarkka;\nylioppilasaikanaan sanottiin häntä \"siistiksi Söreniksi\". Ja vielä\nperheenisänäkin oli hän kauan osannut hyvästi siistiä huonoja\nvaatteitansa. Mutta kun ankara pakko oli hänet saanut pitämään kutakin\nvaatekappaletta luonnottoman pitkän ajan, oli hänen turhamaisuutensa\nvähitellen poistunut. Ja kun mies kerran menettää siisteyden aistin,\nmenettää hän sen ihan kokonaan. Vaimon täytyi ruveta muistuttamaan,\nmilloin aina uuden nutun hankkiminen oli ehdottoman tarpeen, ja kun\nhänen irtanaiset kauluksensa tulivat liian repaleisiksi laidoista,\nleikkeli hän ne saksilla tasaisiksi.\n\nItsellään Sörenillä oli niin paljo muuta ajattelemista, raukalla. Mutta\njos tuli vieraita konttoriin tai Sörenin oli astuminen sisään jostakin\novesta, oli hänellä ihan omituinen tapansa syläistä nuttunsa kauluksen\nneniin ja hieraltaa niitä kädellään. Se oli ainoa jäännös ennen muinoin\n\"siistin Sörenin\" siisteydentunnosta, niinkuin eläintieteen tutkijat\nsaattavat löytää eläimistä joidenkuiden elimien jäännöksiä, jotka\nniiksi vähäisiksi merkeiksi ovat kuihtuneet vain käyttämättömyyden\ntähden.\n\nPahin vihollinen Sörenillä kuitenkin oli omassa itsessään. Hän oli\nnuoruudessaan harjoitellut filosofiallista mietiskelyä, ja nyt sattui\nvälistä tuo onneton ajattelemisen halu elpymään ja kumosi kaikki\nvastaväitteet ja käänsi hänen päätelmänsä ihan mullin mallin.\n\nJa niin hänelle aina kävi ajatellessaan lapsiansa.\n\nKun hän katseli noita pikku olentoja, joiden hoito -- se hänen täytyi\nitsekseen myöntää -- ajan pitkään jäi yhä enemmin takapajulle, oli\nhänen ihan mahdoton pitää niitä enää kultakutrisina enkeleinä,\njommoisina Herra ne oli hänelle antanut. Hänen täytyi tunnustaa, ett'ei\nHerra semmoisia lahjoja lähettele ihan ilman ihmisen tahdotta, ja\nsilloin kysyi Sören itseltänsä: Onko minulla ollut oikeus niitä\nhankkia? Hän muisteli omaa elämäänsä, joka oli alkanut onnellisissa\noloissa. Hän oli kasvanut mukavassa ja varakkaassa kodissa; hänen\nisänsä -- jokin virkamies -- oli hankkinut hänelle paraimman\nkasvatuksen, mitä koko maassa oli tarjona; hän oli varsin hyvin\nvarustettu elämän taisteluun, vaan kuinka hän oli taistelunsa\nsuorittanut?\n\nJa mitä oli hänellä antaa lapsillensa varuksiksi taisteluun, johon hän\nheidät lähetti? He saivat alottaa elämänsä köyhyydessä ja puutteessa,\njoka oli kätkettävä heidän silmiltänsä; he oppivat aikaisin tuntemaan,\nmikä suuri erotus oli odotusten ja elämän vaatimusten sekä toisella\npuolen ulkonaisen toimeentulon välillä; ja huonosta kodista he ehkä\nsaivat perinnöksi raskaimman perinnön, kuin ihmiselle koskaan voi tulla\nkannettavaksi elämän läpi: köyhyyden ja vaatelijaan mielen.\n\nSören koetti vakuuttaa itselleen, että Herra heitä kyllä auttaa. Mutta\nhän kohta häpesi, sillä hän tunsi tuon vain olevan aran omantuntonsa\nnukuttelemista.\n\nNe ajatukset olivat hänen pahin kiusauksensa, mutta totta puhuen ne\nharvoin kuitenkin häntä vaivasivat; sillä Sören oli tullut\ntarmottomaksi ja välinpitämättömäksi. Niinpä ajatteli tuomarikin. \"Hän\noli aikoinaan\", oli hänellä tapana sanoa, \"oikein kelpo mies, tuo minun\napulaiseni. Mutta näettehän, ajattelematon naiminen ja monta lasta\nj.n.e. -- sanalla sanoen, hänestä ei ole enää juuri mihinkään.\"\n\nHuonossa puvussa ja huonolla ruoalla, velkoja ja huolia silmät korvat\ntäynnä, oli hän väsynyt ja kuihtunut saamatta tehdyksi mitään. Elämä\nkulki tavallista kulkuaan ja vaivaloisesti rehmi Sören mukana. Hänet\nnäyttivät kaikki muut unhottaneen paitsi Herra, joka, kuten jo\nsanottiin, melkein joka vuosi lahjoitti hänelle pienen kultakutrisen\nenkelin.\n\nMaria oli ollut miehellänsä mukana uskollisena vaimona nämä kuusi\nvuotta ja päässyt myöskin samaan päätökseen.\n\nEnsi vuosi avioliitosta oli kulunut hurmaavana, autuaana unena. Kun hän\nnosti pienen, kultakutrisen enkelin ihmettelevien ystäviensä\nihailtavaksi, oli hän kaunis, täydellinen kuva äitinilosta, ja neiti\nLudvigsen sanoi: \"Kas tuossa totinen, oikea, kelvollinen rakkaus!\"\n\nMutta kohta tuli rouva Olsenin \"linnunpesä\" liian ahtaaksi; perhe\nlisäytyi, vaan tulot pysyivät entisellään. Päivästä päivään kasvoi\nhänelle uusia huolia ja velvollisuuksia. Ja Maria ryhtyi voimakkaasti\ntoimeen, sillä hän oli rohkea ja ymmärtäväinen vaimo.\n\nEi ole mitään mieltä ylentävää tuo talon hoito, jossa on paljo pieniä\nlapsia, vaan ei varoja, millä tyydyttää pienimmätkään mukavuuden ja\nmiellyttävyyden vaatimukset. Sitä paitsi hän ei ollut juuri koskaan\noikein terve, vaan aina milloin lapsivuoteesen tulemassa tai siitä\npääsemässä. Aamusta iltaan puuhatessaan menetti hän tavallisen\niloisuutensa, mieli muuttui katkeraksi, ja välistä kysyi hän\nitseltänsä, mitenkä oikeastaan olikaan asiat.\n\nHän näki ajatuksissaan, miten halukkaasti nuoret tytöt menevät\nnaimisiin ja miten itsetyytyväisellä mielellä nuoret miehet heitä\nkosivat. Hän muisteli omia kokemuksiaan ja tunsi vähin, että häntä oli\npetetty.\n\nMutta Marialla ei ollut oikeutta niin ajatella, sen hän tunsi, sillä\nhänkin oli saanut hyvän kasvatuksen.\n\nSe elämänkäsitys, johon häntä aikaisin oli totutettu, oli ainoa, joka\nvoi säilyttää hänelle elämässä ihanteellisen puolen. Ei mikään\nhalpamainen, jokapäiväinen elämän tarkastelu ollut koskaan pimittänyt\nhänen kehitystänsä. Hän tiesi rakkauden olevan kaikista maallisista\nasioista kauneimman, olevan ylempänä järkeäkin ja esiytyvän\navioliitossa. Mitä lapsiin tulee, oli hän oppinut punastumaan, kun\nniitä vain mainittiinkaan.\n\nMaria oli aina tarkasti valinnut luettavansa. Paljon oli hän tutkinut\nvakavia kirjoja naisen velvollisuuksista; hän tiesi naisen onnen olevan\ntulla miehen rakastetuksi ja naisen tarkoituksena piti hän vaimoksi\njoutumista. Hän tunsi ihmisten pahuuden, miten he monesti toimittelevat\nvastuksia kahden rakastavaisen tielle, vaan tiesi myöskin että totinen\nrakkaus aina voittaa kaikki esteet ja pääse tarkoituksensa perille. Ja\nkun muutamia ihmisiä kukistui elämän taistelussa, niin tiesi hän sen\nriippuvan vain siitä että he eivät pysyneet uskollisina ihanteillensa,\nja ihanteesen hän lujasti luotti, vaikk'ei tiennyt, mitä se olikaan:\n\nHän tunsi runoilijat, joita sai lukea, ja rakasti niitä. Paljo oli\nlempirunoja, joita hän ymmärsi vain puoleksi, mutta niistä hän juuri\npiti erittäin paljon. Hän tiesi avioliiton olevan jotakin vakavaa,\nhyvin vakavaa, johon tarvitaan avuksi pappiakin, ja tiesi avioliitot\npäätettävän taivaassa, niinkuin kihlaukset useimmiten päätetään\ntanssisalissa. Mutta kun hän noina nuoruutensa päivinä ajatteli sitä\nvakavaa suhdetta, oli se hänestä kuin taikametsä, jossa lemmen enkelit\ntekevät seppeleitä ja haikarat tuovat pieniä kultakutrisia enkeleitä,\nja pienen majan edessä, joka kuitenkin on siksi kyllin suuri, että\nsiihen mahtuu kaiken maailman onnellisuus, istuu aatteellinen aviopari\nihastuneena katsellen vaan toinen toistansa silmiin.\n\nEikä kellään koskaan ollut niin huonoa aistia, että olisi sanonut\nhänelle: \"Antakaa anteeksi, hyvä neiti! ettekö tahtoisi tulla toiselle\npuolelle ja katsahtaa hetkisen asiaa, sieltäkin päin.\" Ajatelkaas, jos\ntuo kaikki ei olisikaan muuta kuin paperista tehtyjä koristuksia?\n\nNyt oli Sörenin nuorella vaimolla kylliksi aikaa tutkia korukuvan\nnureaa puolta.\n\nRouva Olsen oli alussa käynyt vähä väliä häntä tervehtimässä ja sylin\ntäydeltä jakelemassa hänelle neuvoja ja nuhteita. Sekä Sören että Maria\nolivat monesti jo ihan kyllästyneet häneen, mutta he olivat niin\nsuuressa kiitollisuuden velassa samaselle rouva Olsenille.\n\nMutta vähitellen laimeni vanhan rouvan into. Kun nuoren parin asunto ei\naina ollut niin puhdas, niin hyvin järjestetty ja malliksi kelpaava,\nettä hän olisi voinut ylpeillä sen aikaansaamis-toimestansa, niin hän\nvähitellen hävisi sieltä kokonaan; ja jos rouva Sören joissakin\nyksityisissä tapauksissa meni häneltä pyytämään neuvoa, oli rouva Olsen\nniin kopea, ett'ei nuoren rouvan mieli tehnyt monesti häntä vaivata.\nMutta jos joissakin pidoissa satuttiin puhumaan tuomarin apulaisesta ja\njoku lausui säälivänsä vaimoparkaa, jolla oli niin monta lasta ja vähä\nvaroja, silloin rouva Olsen hyvin voimakkaasti lausui: \"Minä vakuutan\nteille, että vaikka Marialla olisi monta vertaa enempikin tuhlataksensa\neikä ainoatakaan lasta, niin ei sittekään riittäisi, Näettekös, hän\non --\" ja rouva Olsen näytti käsillään, kuinka Maria muka levitteli\nrahaa vain kouran täydeltä.\n\nMaria ei usein käynyt pidoissa; vaan jos hän joskus sinne menikin jo\nkyllä kymmenestikin käännetyssä ja korjatussa morsiuspuvussaan, sai hän\ntavallisesti istua jossakin nurkassa tai pitää ikävää keskustelua\njonkun samanlaisessa pulassa elävän perheenäitin kanssa kalliista\najasta ja vaatelijaista piioista.\n\nNuoret naiset, joiden ympärille herrat kokoutuivat keskelle laattiaa\ntai johonkin sivuhuoneesen, mistä vain löysivät paraat tuolit\nvenyäksensä, kuiskailivat toisilleen: \"Miten kurjan ikävää on, kun\nnuoret rouvat eivät koskaan osaa puhua muusta kuin taloudesta ja\nlapsenvaatteista.\"\n\nEnsi aikoina oli Marian luona useinkin käynyt hänen entisiä ystäviänsä.\nHe olivat ihastuksissaan sievään asuntoon, ja pientä kultakutrista\nenkeliä oli oikein suojeltava heidän hyväilyiltänsä. Mutta jos joku\nheistä nyt sattui eksymään hänen luoksensa, oli kaikki ihan toisin.\nMitään kultakutrista enkeliä puhtaissa, koruommelluissa ja\nsilkkinauhoilla kukitelluissa leningeissä ei enää ollut näyteltävänä.\nLapset, joita ei koskaan ilman valmistusta käynyt näyttää kellekään,\najettiin äkkipikaa ulos, niin että kaikki leikkikalut jäivät ympäri\nlattiaa, puoleksi pureskellut voileivät tuoleille ja koko huoneesen\nomituinen haju, jota korkeintaan voi sietää omilla lapsillaan.\n\nPäivästä päivään kului hänen elämänsä lakkaamattomassa puuhassa.\nMonesti, kun hänen täytyi kuulla miehensä valittelevan, mitenkä\nankarasti hän aina työskenteli, ajatteli hän jonkinlaisella\nuhkamielisyydellä: \"Kumpaisellakohan meistä on raskaampi työ\nsuoritettavana?\"\n\nYhdessä suhteessa hän oli onnellisempi kuin miehensä. Hänellä ei ollut\naavistustakaan filosofiasta; milloin hän ikäänkuin varkain sai\nsäästetyksi hetkisen hiljaista rauhaa, kulkivat hänen ajatuksensa ihan\ntoista tietä kuin filosoofi-raukan.\n\nHänellä ei ollut mitään hopeakaluja puhdistellaksensa eikä kultakoruja\nitseään kaunistellaksensa. Mutta sydämmen syvimmässä nurkassa oli\nhänellä tallella kaikki muistot ensimäisestä avioliiton vuodesta,\ntuosta tarumaisesta riemuvuodesta. Ja hän puhdisteli niitä muistojansa,\npiti ne niin kiiltävinä, että ne vuosi vuodelta tulivat yhä\nkirkkaammiksi.\n\nMutta eipä silloinkaan, kun väsynyt ja mielipahasta uupunut perheenäiti\nihan salaa koristelihe tuolla ihanuudella, voinut siitä levitä loistoa\nhänen nykyiseen elämäänsä. Hän tuskin tiesi mitään yhteyttä olevan tuon\nentisen kultakutrisen ja punaisilla silkkinauhoilla koristellun enkelin\nja nykyisen viisivuotiaan pojan välillä, joka pitkällänsä kaiveli\nhiekkaa pimeässä pihassa. Ne silmänräpäykset eksyttivät hänet kaikesta\nyhdenjaksoisuudesta; se oli kuin unijuoman humalaa.\n\nKun häntä sitte huudettiin johonkin taloudenpuuhaan tai joku lapsista\ntuotiin kadulta sisään, suuri raamu otsassa, kätki hän heti aarteensa\npiiloon ja tavallisella, toivottoman väsymyksen tunteella antautui\nlukemattomiin velvollisuuksiinsa ja huoliinsa.\n\nNiin oli käynyt tälle avioliitolle, ja niin pyrki tämä aviopari\neteenpäin. Molemmat he vetivät samaa raskasta kuormaa; mutta vetivätkö\nhe yhdessä? Surullista on, mutta totta: kun soimi on tyhjä, pureksivat\nhevoset toisiansa.\n\nOli suuret kahvikutsut neiti Ludvigsenien luona -- pelkkiä naimattomia.\n\n\"Sillä naimisissa olevat naiset ovat niin jokapäiväisiä\", sanoi\nvanhempi neiti Ludvigsen.\n\n\"Ovatpa tottakin!\" myönsi Loviisa.\n\nIloisia kaikki olivat ja vilkkaita, kuten tavallista semmoisissa\nseuroissa ja tilaisuuksissa. Keskustelu kiertäessään kaupunkia\npistäytyi myöskin Sörenin kotiin. Kaikki olivat siitä yksimieliset,\nettä se avioliitto oli hyvin onneton ja talo surkuteltava; muutamat\nsäälivät, toiset moittivat.\n\nSilloin ryhtyi vanhempi neiti Ludvigsen juhlallisesti lausumaan: \"Minä\nteille sanon, missä kohden avioliitossa vika on, sillä minä tunnen\nasian perinpohjin. Jo ennenkuin Maria joutui naimisiin, oli hänellä\njotakin luvunlaskun tapaista, halpaa jokapäiväisyyttä, jota ei lainkaan\nsaa olla totisessa, oikeassa ja puhtaassa rakkaudessa. Se sitte on\nkehittynyt ja kostanut julmasti molemmille. Tosinhan heillä ei ole\npaljoa millä elää; mutta mitäpä se vaikuttaisi kahteen, jotka todella\nrakastavat toisiansa? Eihän onni lainkaan riipu rikkaudesta. Pikemmin\nrakkaus juuri köyhimmissä kodeissa kauneimmin osoittaa kaikkivaltaansa.\nJa kuka heitä muuten voikaan sanoa köyhiksi? Eikö Herra ole heille\nrunsaasti antanut terveitä ja pulskia lapsia? Kas, se juuri on heidän\nrikkautensa! Ja jos heidän sydämmensä vain olisivat olleet täynnä\ntotista, oikeaa ja puhdasta rakkautta, niin -- niin --\"\n\nNeiti Ludvigsen vähän hämmentyi.\n\n\"Niin mitä?\" kysyi muuan rohkea nuori nainen.\n\n\"Niin\", jatkoi neiti Ludvigsen arvokkaasti, \"olisimme kyllin saaneet\nnähdä heidän elämänsä tien kääntyneen ihan toiselle suunnalle.\"\n\nRohkea nuori nainen seisoi häpeissään.\n\nSyntyi äänettömyys, jonka kestäessä neiti Ludvigsenin sanat painuivat\nsyvälle kaikkien sydämmiin. He kaikki tunsivat tuon olevan totta;\nkaikki levottomuus ja epäily, mikä muutamien mielessä kyti, katosi\nkerrassaan. Kaikki vahvistuivat kauniissa ja horjumattomassa uskossaan\noikeaan, totiseen ja puhtaasen rakkauteen; sillä he näet kaikki olivat\nnuoria naisia.\n\n\n\n\n\n\nL. DILLING.\n\nKesäksi maalle. -- Kildenbauerin leski. -- Puhdas lippu. -- Kumpikin\npuolellansa väliaitaa.\n\n\n\n\nKESÄKSI MAALLE.\n\n\nI.\n\nHerman Terning on jonakin toimitusmiehenä eräässä konttorissa, ja hänen\nvaimonsa on ylhäinen, joka asia on hyvin kiusallinen näinä kalleina\naikoina, jos miehellä on vain kolmekymmentä taaleria kuukaudessa\ntuloja.\n\nRouva Terning on vanhan, eläkettä nauttivan upseerin tytär ja hänellä\non monta ylhäistä tuttua. Ne kaikki tietysti muuttavat kesäkuukausiksi\nmaalle asumaan ja kysyvät, mihinkä Terningin perhe lähtee.\n\n\"Me emme vielä ole ihan tarkoin päättäneet\", sanoo rouva. \"Mieheni ei\nvielä oikein tiedä, minkä paikan hän valitsee.\"\n\nSen verran siinä onkin totta, ett'ei Terning lainkaan tiedä muuta kuin\nvaimoineen ja lapsineen \"syödä leipänsä otsansa hiessä\" pääkaupungissa\nkuumina kesäkuukausina, kunnes hänet vihdoin herätetään onnellisesta\ntietämättömyydestään.\n\nKun hän muutamana päivänä kesäkuussa tavallisuuden mukaan tuli kotiin\npäivälliselle, seisoi rouva ja jakoi keittoa synkännäköisenä. Niin\njuhlalliselta hän ei ollut näyttänyt siitä asti, kun viimeksi sai uuden\nsilkkileningin.\n\n\"Terning,\" sanoi hän, \"katsopas lapsiasi.\"\n\nTerning katsahti molempiin poikiinsa hämmästyen.\n\n\"Etkö näe, miten kalpeat heidän kasvonsa ovat?\"\n\nSe tutkiminen oli isälle melkein mahdotonta, koska nuorempi oli\nkirjannut kasvonsa mustikkahillo-lusikalla, jota hän kuljetteli\nkaikissa muissa paikoissa kasvoillansa, vaan ei suussansa, ja vanhempi\npoika taasen oli pistänyt koko yläpuolen ruumistansa piirongin\nlaatikkoon.\n\n\"Ne ihan kuihtuvat tässä tukalassa kaupungin ilmassa, ell'ei ajoissa\nvielä tapahdu muutosta.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Meidän pitää muuttaa kesäksi maalle.\"\n\n\"Tahdotko ehkä, että minun pitäisi ostaa komea huvila?\"\n\n\"Terning,\" sanoi rouva arvokkaasti, \"ennen muinoin kerran saatoin\ntoivoakin pääseväni asumaan huviloihin. Se aika on nyt jo ollut ja\nmennyt, enkä minä ole koskaan valittanut; mutta yhtä minä nyt sinulta\npyydän: älä loukkaa minua tuommoisilla muistutuksilla.\"\n\n\"Mutta, hyvä Teodora --\"\n\n\"Minun tarkoitukseni oli vain,\" jatkoi rouva, \"että vuokraisimme pari\nyksinkertaista huonetta jostakin talonpoikais-talosta.\"\n\n\"Jospa vain nyt voisi löytää semmoisen paikan\", sanoi Terning, alkaen\njo vähän horjua.\n\n\"Se paikka, joka Pedersenillä oli viime kesänä, on nyt tyhjänä. Siinä\non kaksi huonetta ja yhteinen kyökki talonväen kanssa, puutarha ja\nmuita mukavuuksia, eikä se maksa kuin 10 taaleria kuukaudessa, ja se on\nhuokea, kun talo on kuitenkin niin lähellä kaupunkia, neljänneksen\npäässä rautatien-asemalta. Sinä saisit tulla joka ilta viimeisellä\njunalla maalle ja aamusilla palata kaupunkiin. Sinullekin se tekisi\nniin hyvää, tuo maa-ilma.\"\n\n\"Niin, sillähän lailla minä todellakin tulisin vain makaamaan maalla,\nsillä päivillähän en saisi siellä olla.\"\n\n\"Entä pyhäpäivät sitte?\"\n\n\"Niin, pyhinä, niin. Siinä sinä olet oikeassa. Saatammehan arvella\nasiaa.\"\n\n\"Ensi sunnuntaina lähdemme katsomaan huoneita.\"\n\n\"Eihän tuo katsominen vahingoita\", sanoi hän, vaan itsekseen hän\nmielessänsä vähensi kuukauspalkastansa 10 taaleria ja mietiskeli,\nmitenkä noilla jäävillä 20:llä hän itse eläisi kaupungissa ja vaimo\nmaalla, puhumattakaan, mitä oli menevä lakkaamattomiin matkalippuihin,\nrahtiin ynnä muuhun.\n\nRouvan kasvot olivat kuin kirkas päiväpaiste ia hän suuteli miestänsä\nruoalta päästyä.\n\nTerning katseli suruisesti kattoon, ja kasvot venyivät tavallista\npitemmiksi. Ehkäpä sen vaikutti vain se, että hän paraillaan kaiveli\nhampaitansa.\n\nHuoneita käytiin katsomassa ja ne vuokrattiinkin. Terningin perhe\nvalmistelihe maalle lähtöön, niinkuin kaikki muutkin sievistyneet\nihmiset jo olivat tehneet.\n\n\nII.\n\nPari viimeistä päivää ennen muuttoa oli rouva Terningillä hirveän kiire\njärjestellessään. Hän maalautti ikkunat liidulla, repi alas peilit ja\nkartiinit ja asetteli kaikkia mahdollisia tavaroita mahdottomimpiin\npaikkoihin, kuten näytti, ihan ilman mitään muuta syytä kuin\nosoittaakseen vain Terningille, miten huonoa on asua talossa, josta\nemäntä on poissa.\n\nRouva Terning teki pienen pilkistyskolon ikkunan liitumaaliin ja katsoi\nkadun yli.\n\n\"Konkordia on kotona, mutta eipähän tule tänne. Muuten hän kyllä\njuoksee, kun vain näkee tänne vieraita tulevan, varsinkin miesvieraita.\nNyt hän on varmaankin arvannut, että minä olen poislähdössä, ja\nsentähden se kateudessaan tietysti ei tahdo suoda minulle sitä iloa,\nettä saisin kertoa maalle muutosta hänelle. Liisa!\" sanoi hän kääntyen\npalvelustytön puoleen, \"menepä neiti Riegelin luo ja pyydä häntä\nolemaan hyvä ja tulemaan tänne silmänräpäyksen ajaksi. Minä tahtoisin\nniin mielelläni tavata häntä.\"\n\nKonkordia Riegel tietysti oli rouvan paras ystävä. Hän oli orpo ja eli\nkoruompelulla ja vierailulla, ijältään \"vähän\" yli kaksikymmentä, mutta\nhyvin suorapuheinen ikäiseksensä. Hän puhui lakkaamatta inholla\n\"kelvottomista miehistä, jotka aina koettavat kietoa ja petellä\ntyttöraukkoja\", vaikk'ei vielä kukaan kelvoton, mikäli tiedettiin,\ntähän päivään asti ollut edes yrittänytkään pettää häntä, ja ystävänsä\nrouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä\nsuhteessa olla ihan rauhassa.\n\n\"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia\", sanoi rouva,\nneiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. \"Minulla on niin tulinen\nkiire. Me muutamme huomenna maalle.\"\n\n\"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!\"\n\n\"Mihinkä sinä kesäksi menet?\"\n\n\"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina\ntähän asti olemme olleet.\"\n\n\"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla\ntoimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja\noikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi.\"\n\n\"Tuhat kiitosta, se oli oikein liian ystävällistä.\"\n\n\"Kas niin, nytpä luulen jo kaikki olevan järjestyksessä\", sanoi rouva,\ntäytettyään pari nojatuolia pikku kapineilla ja asetettuaan\nompelupöydän alassuin sohvapöydälle.\n\n\"Milloinka sinä lähdet?\"\n\n\"Huomenna kello yhdeksän junalla.\"\n\n\"Minä tulen silloin vielä asemalle\", sanoi neiti pois mennessään.\n\nSeuraavana päivänä kello 9 läksi juna puhkaen matkaan ja vei rouva\nTerningin sekä lapset pois kaupungin kuumuudesta maaelämän iloihin.\n\nNeiti Riegel seisoi hymyillen asemasillalla ja nyykytti päätään niin,\nettä olisi luullut hänen kaulanikamiensa nyrjähtävän; rouva Terning\npuolestaan huiskutti nenäliinaansa niin kauan, kun suinkin voi häntä\nerottaa. Olisi melkein luullut hänen lähtevän käymään ainakin\nAustraaliassa.\n\nTerning itse ei konttoritöiltään voinut tulla tähän juhlalliseen\nerokohtaukseen.\n\nHän söi sitte aikanansa kahdeksan äyrin päivällisen höyrykeittiössä ja\nläksi kotiinsa levähtämään. Mutta sohva oli täpösen täynnä valokuvia ja\nmuuta rojua, sängyt olivat maalla ja tuolit muissa viroissa, eikä\nmissään ollut tyhjää paikkaa.\n\nMies parka istuutui sentähden kokoon käärityille lattiamatoille ja\naikoi hiukan nukahtaa, vaan torkahtaessaan kieri lattialle ja löi\npäänsä seinään.\n\nHarmistuneena nousi hän ylös ja muisti, ett'ei vielä ollut saanut\ntavallista kahviansakaan.\n\n\"Hyvänen aika toki,\" mutisi hän, \"miksikä en voisi suoda itselleni sen\nverran iloa, että joisin kahvini luonnon helmassa niinkuin ennen\npoikamiehenä, kun vaimonikin on maalla raitista ilmaa nauttimassa?\"\n\nOttaen hattunsa läksi hän Tivolin puistoon.\n\nMuutaman pöydän luona tapasi hän kolme vanhaa ystävää; kaksi oli\nvaltion virkamiestä ja kolmas kauppamatkustaja.\n\nSuuri ilo nousi tietysti yhtymisestä, ja monta kuppia kahvia lisinensä\ntoi ilo mukanaan.\n\nKello neljän aikaan nousi Terning, aikoen lähteä.\n\n\"Joutavia!\" sanoi kauppamatkustaja. \"Pidetäänpä nyt toki pientä iloa.\nHoi! tuokaapa neljä pulloa seltteriä ja jäätä ja kaksi pulloa punssia!\"\n\n\"Minun täytyy joutua konttoriin.\"\n\n\"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa\nollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa\", sanoi toinen\nnotaarius.\n\nVähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi\njuotiin iloiten ja riemuiten.\n\nSitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin\nisäntä ja seisattui pöydän luo.\n\n\"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?\" kysyi hän.\n\n\"En, minulla -- minun -- päätäni pakottaa niin kovin\", tavoitteli\nTerning punastuen.\n\n\"Hyvin luonnollista\", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. \"Mutta\nkun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää\nkivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän\nkuun lopussa.\" Ja niin sanoen hän meni.\n\nKun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen\nolemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä\näänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.\n\nUlkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että\npieniä purosia kasvoi lattialle.\n\nRouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät,\nkun mammakin itki.\n\nSemmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.\n\n\nIII.\n\nErittäin mukavan asunnon Terningit olivat saaneetkin. Koko talossa oli\nkolme huonetta. Niistä oli Terningeillä kaksi. Makuuhuone tosin oli\nmelkoisen pieni ja umpinainen, mutta olihan lisäksi tilava sali,\nyksinkertaisesti, vaan sievästi koristeltu värikkäillä ruhtinaallisten\nhenkilöiden kuvilla ja vanhoihin teekannuihin istutetuilla\npaperikukilla.\n\nTosinhan katto oli hyvin matalalla ja ikkunat laitetut niin, ett'ei\nniitä huolinut avata eikä niistä katsella uloskaan; mutta toden totta,\neihän maalla niin tarkkaa lukua tarvitse kaikista pitää. Kun ilma on\nkaunis, niin saahan sitä olla ulkona.\n\nOlihan talossa pieni kaunis puutarha ja siinä kasvoi kaalia ja piooneja\nsekä kolme näivettynyttä omenapuuta, joiden välille oli pingoitettu\nnuoria vaatteiden kuivausta varten. Sitä paitsi oli suuri piha, jossa\nlapset saivat kieriskellä hiekassa sekä leikkiä hanhien ja porsaiden\nkanssa; ja keskellä pihaa oli lätäkkö, josta lehmät eivät huolineet\njuoda, mutta erinomaisen mukava se oli pikku lasten hukuttautua. Tämä\nkaikki nyt oli niin maalaista ja kaunista.\n\nEnsi päivät rouva Terning nautti nauttimallakin maaelämän iloja; mutta\najan pitkään hänestä kuitenkin alkoi tuntua liian yksitoikkoiselta tuo\nyksin istuminen ompeluksinensa ja siirtyminen toiselta seinältä\ntoiselle, että edes vähänkin varjon löytäisi, varsinkin kun ainoina\nhuvituksina oli vain estellä poikia juoksemasta lätäkköön ja hanhia\ntarttumasta heidän sääriinsä.\n\nPalvelustyttö käveli omin päinsä, kuin olisi ollut siitä vähän\nnyreissänsä, että oli lainkaan tullut tähän maa-ilmaan, talon emäntä\noli ihan kuuro ja hänen miehensä heränneiden lahkolainen. Hän oli pari\nkertaa koettanut kääntää rouvaakin, mutta kun huomasi saarnaavansa yhtä\nkuuroille korville kuin vaimonsakin, kohteli hän sitte häntä\näänettömällä ylenkatseella.\n\nRouva Terningin suurinna ilona oli siis miehensä tulo illoin\nkaupungista; mutta ei sekään ilo pysynyt eheänä, sillä Terningin kasvot\nsynkistyivät päivä päivältä.\n\n\"Oletko sinä sairas, ukkoseni?\" kysyi rouva eräänä iltana.\n\n\"En, mutta toivoton.\"\n\n\"Luuletko sitte todellakin menettäväsi paikkasi, sen tähden että vain\nsen yhden ainoan kerran olit -- hm -- vähän -- hm.\"\n\nTerning pusersi huulensa yhteen ja leikki kiivaasti kynäveitsellään.\n\n\"Ei se vaan paikka yksin ole,\" sanoi hän, \"mutta minä en yleensä\nymmärrä, kuinka tästä oikein selviämmekään. Ei ole vielä kulunut\npuoltakaan kuukautta, vaan koko kuun palkka jo on mennyt ja enempikin.\"\n\n\"Sinun pitää sitte kaiketi ottaa laina.\"\n\n\"Ei minulle kukaan anna lainaksi äyriäkään.\"\n\n\"Entä Pietari-setä sitte?\"\n\n\"Hän on meitä auttanut jo niin monta kertaa.\"\n\n\"Kyllä hän vieläkin auttaa. Kuulepas, arvaapas mitä? Minulle johtui\njuuri mieleen hyvä ajatus. Se miesparka on kaiketi ihan kuolemaisillaan\nsiellä kaupungin hirveässä kuumuudessa, hän kun on niin lihava. Me\nkutsumme hänet tänne sunnuntaina yhdessä Konkordia Riegelin kanssa.\"\n\n\"Mitä siitä apua olisi?\"\n\n\"Sekin nyt oli kysymys. Me laitamme tietysti hänelle kaikki niin\nhauskaksi kuin mahdollista, ja kun ukko sitte on oikein hyvällä\ntuulella, niin istuudun minä hänen viereensä ja katson häntä oikein\nystävällisesti silmiin -- näin!\"\n\n\"No, ja sitte?\"\n\n\"Ja otan kiinni poskiparrasta -- näin!\"\n\n\"Eipä hänellä olekaan poskipartaa.\"\n\n\"No, korvista sitte, sinä hiuksenhalkasija, ja annan hänelle aika\nsuutelon -- näin. Luuletko hänen silloin pääsevän vähemmällä irti kuin\nparikymmenisen paperilla?\"\n\n\"Sä pikku veitikka; kyllä pitäisikin olla sydän kivestä, jos sinulta\nvoisi mitään kieltää, kun tuolla tavalla puhelet\", sanoi Terning ja\nsyleili hellästi vaimoansa.\n\n\nIV.\n\nLauantaina iltapuoleen oli rouva ahkerassa puuhassa, hän pyyhkieli\npölyä ja siisti kaikin tavoin huonetta, katsoen vähäväliä kelloa.\n\n\"Liisa, sinun pitää mennä asemalle, ottamaan vastaan Terningiä.\"\n\nLiisa istui kyökin penkillä, yksityiseen kirjeenvaihtoonsa kiintyneenä,\nja maalaili vaan rauhassa suunnattoman suuria variksenvarpaita\nruusunpunaiselle paperille eikä ollut tietävinäänkään rouvasta.\n\n\"Liisa, sinun pitää mennä asemalle tuomaan pari ruokakoria, jotka\nmieheni tuo mukanaan.\"\n\n\"Harvoin!\"\n\n\"Mitä siinä mollikoit?\"\n\n\"Minä olen pestautunut palvelemaan teillä kaupungissa enkä täällä\nmaalla makaamaan ja raatamaan ja vetämään suuria koreja puolen\npeninkulman matkoja ja joutumaan humalaisten tai härkien tai muiden\npetojen käsiin.\"\n\n\"Laittaudu nyt heti matkaan taikka minä --!\"\n\n\"Jos ajatte minut asemalle, niin menenkin minä junalla.\"\n\n\"Ole hyvä, mene, mihinkä haluat\", tiuskasi rouva, kääntyen pois.\n\n\"Hyvä oli, että te olitte kuulemassa. Rouva antoi minulle luvan lähteä\npois\", sanoi Liisa kuurolle talonemännälle, joka hymyili tyhmän tavalla\neikä tietysti ollut kuullut sanaakaan.\n\nHetkisen kuluttua palasi Liisa matkapuvussa ja hattulipas kädessä.\n\n\"Hyvästi sitte, rouva! Voikaa hyvin.\"\n\n\"Aiotko siis todellakin lähteä pois?\"\n\n\"Aion, aion kyllä, ja ihan totta se on.\"\n\n\"Mihinkä sitte arvelet mennä?\"\n\n\"Oh, kyllä minulla on pari sulhasta kaupungissa, ja useampia saan, jos\ntarvitsen, niin että kyllä minä toimeen tulen.\"\n\nJa niin sanoen hän ystävällisesti nyykäytti rouvalle päätään\njäähyväisiksi ja läksi iloisesti astumaan.\n\nTunnin kuluttua saapui Terning kotiin, koreja vaivalla kantaen.\n\n\"Minä tuon terveisiä Liisalta\", sanoi hän. \"Minä puhelin hänen\nkanssansa asemalla.\"\n\n\"Hyväpä oli, että hän meni matkoihinsa; hän olisi muuten kiusannut\nminut kuoliaaksi, jos olisi kauemmin viipynyt.\"\n\nTerning laski korit maahan. Rouva rupesi tarkastelemaan.\n\n\"Hyvänen aika, Terning, kun olet särkenyt lamppuöljypullon tiellä, niin\nettä öljyä on juossut paistiin ja ruskosokuriin, jota aioin panna\njäljisteesen. Mitä nyt pitää tehdä?\"\n\n\"Paisti pestään ja sokuri kaadetaan toiseen pussiin. Paperiinhan se\nöljy vain on käynyt.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Niinpä niin. Ja muuten eihän täältä voi mitään saada sijaan, niin että\nsitä nyt täytyy käyttää.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, ukkoseni; kun ollaan maalla, niin eihän käy\nkaikkea valikoiminen.\" Ja rouva tyyntyi.\n\nSunnuntai alkoi lämpimänä ja kirkkaana. Rouvan täytyi pysyä kotona\nlapsia katsomassa ja taloa siistimässä, vaan Terning läksi ottamaan\nvastaan vieraita.\n\nSetä Pietari oli vanha poikamies, ja Terning hänen ainoa perillisensä.\nHänellä oli sianlihan kauppa, niin että hänellä arkipäivinä oli kädet\nja vaatteet rasvassa ja hän yleensä näytti \"hyvin roskamaiselta\", kuten\nrouva Terning sanoi, vaan muuten oli siisti ja kunnon mies. Hyvin\nlihava hän myöskin oli, surumielinen ja hyvin pikainen.\n\nJuuri kun Terning saapui aseman sillalle, tunkeutui setä Pietari ulos\nvaunujen ovesta, puhkaen kuin veturi. Hänen jäljestänsä hyppäsi neiti\nRiegel ulos. Hänellä oli yllä valkoinen leninki ja takana tulipunainen\nnauhasolmeke, päässä japanilainen hattu, lemmenkukka-seppeleellä ja\nruusunnupuilla koristeltu, ja kädessä kitara.\n\n\"Miten hyvin teitte, kun otitte mukaanne kitaran, niin saamme vähän\nkuulla soittoa ja laulua\", sanoi nuorempi Terning.\n\n\"Vaan ette usko, miten paljon vastusta se meille tuotti tiellä\", sanoi\nneiti. \"Ajatelkaahan vain, eräs puukauppias Drammenista luuli setäänne\nja minua kuljeksiviksi saksalaisiksi musikanteiksi ja tarjosi minulle\nrahaa, jos laulaisin hänelle vähäsen.\"\n\n\"Ja sitte kysyi hän, enkö minä ollut torvensoittaja, koska näytin niin\npaisuneelta\", sanoi setä Pietari. \"Ja kun minä hänelle vastasin\nolevani silavan kauppias, sanoi hän minun luultavasti matkustelevan,\npäästäkseni vähän vähemmälle omasta silavastani. Niin, olipa meillä\ntodellakin oikein hauskoja matkakumppaneja.\"\n\n\"Ilma kuitenkin teidän onneksenne on ollut erittäin kaunis\", sanoi\nTerning maantiellä. \"On oikein suloista matkustaa näin ihanassa\npäiväpaisteessa.\"\n\n\"Niin, erittäin hupaista on istua, kahdeksan henkeä sullottuna\npörhövaatteella päällystettyihin ja topattuihin vaunuihin. Jos on\nsattunut vilustumaan, niin voi siinä saada oikein hikoilulääkettä. Minä\nen käsitä, kuinka te, neiti, jaksatte kantaa kaikki nuo monet\nhameenne.\"\n\nNeiti Riegel käänsi punastuen alas katseensa ja katkasi tien varrelta\nvoikukan käteensä.\n\n\"Eikö tämä tie aio koskaan loppuakaan?\" kysyi setä Pietari, pyyhkien\nlakkaamatta otsaansa ja viuhtoen nenäliinallaan pois kärpäsiä.\n\n\"Puolen tunnin päästä me kyllä olemme perillä\", sanoi Terning\npuolustuksekseen.\n\n\"Puolen tunnin päästä\", ähki setä Pietari. \"Jospa nyt istuisin kotonani\nviileässä huoneessani! En minä käsitä, miten järjelliset ihmiset voivat\nollenkaan lähteä maalle.\"\n\n\nV.\n\nRouva Terning seisoi pihalla, pitäen vanhempaa poikaansa kiinni\nkädestä, ottamassa vastaan vieraitansa.\n\n\"Hyvää päivää, hyvää päivää, setä, tervetuloa maalle! Hyvää päivää,\nhyvä Konkordia! Ah, et usko, miten minä olen sinua ikävöinyt.\"\n\nJa sitte alkoivat suutelemiset ja syleilemiset.\n\n\"Nyt pitää pikku Pietarin kauniisti tervehtiä setää.\"\n\n\"Ei, minä en tahdo.\"\n\n\"Miksi et sitte tahdo tervehtiä minua, poikaseni?\"\n\n\"Kun mamma sanoo sinua niin roskamaiseksi.\"\n\n\"Eiväthän kaikki ihmiset voi olla niin sievät ja siistit kuin mamma\",\nsanoi setä Pietari, ihan tulipunaisena kiukusta.\n\n\"Milloinka minä niin olen sanonut, kelvoton poika!\" huudahti rouva ja\nnäpisti häntä kovasti korvasta.\n\n\"Varovampi sinun pitäisi olla eikä antaa lasten kuulla semmoisia\nsanoja\", virkkoi neiti Riegel lempeästi.\n\n\"Ne sanat lienee varmaankin Liisa opettanut pojalle. Jo kaiketi Terning\non teille kertonut, että se itsepäinen vetelys läksi tiehensä juuri\nnyt, kun olisin enimmin tarvinnut häntä.\"\n\n\"En minä ole kauan vastuksinasi\", sanoi setä Pietari. \"Minä palaan heti\nkaupunkiin iltapäivän ensi junalla.\"\n\nTerning vei vieraansa sisään.\n\n\"Tässä näette, miten sievä asunto meillä on.\"\n\n\"Minusta teillä on paljoa sievempi asunto siellä kaupungissa.\"\n\n\"No, entä maa-ilma sitte, hyvä setä?\"\n\n\"Kyllä minusta täällä aika hyvä ilma on\", sanoi setä.\n\n\"Tuskinhan täällä voi hengittää paistinhajulta ja kyökinhä'ältä.\"\n\n\"Mutta puutarha meillä on. Se sinun pitää nähdä, rakas Konkordia.\"\n\nRouva ja neiti läksivät kävelemään kaalimaahan.\n\n\"Eikö täällä ole kaunista ja raitista?\" sanoi rouva juuri, kun joku\nmärkä lapsenvaate löi häntä kasvoihin.\n\n\"Kyllä, erinomaisen hauskaa\", sanoi neiti ja kumartui nuoran alatse.\n\"Jos vaan ei noista vaatteista niin tippuisi vettä.\"\n\n\"Meidän täytyy kuivata niitä täällä, sillä pihan puolelta ne porsaat\nrepisivät ja söisivät.\"\n\n\"Tietysti, tietysti.\"\n\n\"Mutta nyt sinun pitää antaa anteeksi, minun täytyy mennä sisään\nvähäksi ajaksi. Minä pelkään, että vasikanpaisti palaa.\"\n\n\"Älä minusta ollenkaan huoli. Minä kävelen vähän katselemassa seutua.\"\n\nTerning oli tällä välin saanut setän asetetuksi kiikkutuoliin ulos\nseinänviereen.\n\nHe istuivat varjossa ja puhelivat. Setä poltteli piippuansa ja oli jo\nsangen hyvällä tuulella. Mutta äkisti he molemmat hypähtivät\nhirmuisesta hätähuudosta ja näkivät neiti Riegelin tulevan juosten\npitkin pihaa, koko hanhijoukko perästä ja jäljempänä juoksi emäsika\nmonen porsaansa kanssa, olematta oikeastaan osallisena huvittelussa,\nvaan iloisina katsellen näytelmää, kuin muutkin ihastuneet katsojat.\n\nNeiti oli nostanut hameensa niin ylös, että hanhi hyvin mukavasti\nsaattoi hakata hänen pohkeitansa, ja paetessaan oli hän juuri\npudottanut hattunsa.\n\nEmäsika tietysti katsoi sitä oikein verrattomaksi saaliiksi, riensi\nheti siihen hampain kiinni, ja muutamassa minutissa oli se japanilainen\ntaideteos revittynä ja jaettuna perheelle. Emällä itsellään oli suuri\nkappale kupua suussa ja porsaat riemuiten juoksennellessaan mielihyvin\npureksivat ruusunnuppuja ja lemmenkukkia.\n\nNeiti seisattui kauhistuneena ja katsahti ylöspäin, ikäänkuin\nhuutaakseen taivaasta apua hatullensa.\n\nTerning ja setä Pietari riensivät apuun. Pietari löi paksulla kepillään\nhanhea päähän, niin että se tupertui maahan. Sitte poikasi hän\nkantapäällään kaulalle, kunnes lintu tukehtui. Koko ajan seisoi hän ja\nkatseli voittoisasti ympärilleen kuin Apollo Pyton-käärmettä\ntallatessaan.\n\nEipä hänen riemunsa kauan kestänyt, sillä kuuro talonemäntä juoksi\nraivoissaan ulos.\n\n\"Kylläpä tänne nyt olemme saaneet kelpo väkeä! Hyökätä tuolla lailla\nköyhäin ihmisten kotieläinten kimppuun ja tappaa niitä pyhänä keskellä\npäivää, kun vielä ukkoni on Jumalan huoneessa!\"\n\n\"Minä maksan linnun\", sanoi setä majesteetillisesti.\n\n\"Ettekö ole tappaneet? Voitteko vielä kieltää? Enkö nähnyt ihan omilla\nsilmilläni ehkä?\"\n\n\"No, minä maksan sen, sanon minä!\"\n\n\"Valehtelenko minä, vai mitä höpisette? En minä valehtele, minä, mutta\nte olette valehtelija ja petturi, kun voitte seisoa tuossa ja sanoa,\nett'ette tappaneet hanheani.\"\n\n\"Onko tuo akka ihan hullu?\"\n\n\"Ei, mutta ihan kuuro hän on\", sanoi Terning. \"Antakaa hänelle taaleri,\nniin hän ymmärtää paremmin.\"\n\nSetä Pietari ojensi hänelle taalerin.\n\n\"Kas, se oli viisain sana, kuin teiltä olen tänään kuullut\", sanoi\nemäntä paljoa leppeämmin. \"Mutta liian vähä tässä on. Hanhi maksaa\npuolitoista taaleria ja höyhenet sitä paitsi.\"\n\nSetä antoi hänelle vielä yhden taalerin. \"Kas tässä, ja mene nyt jo sen\nkanssa vaikka minne!\"\n\n\"Niin, paljon kiitoksia, nyt minä jo olen ihan tyytyväinen. Olisitte\nsanoneet sen heti alussa, niin ei meillä olisi mitään riitaa syntynyt.\"\nHymyillen ja niiaillen peräytyi hän pois.\n\n\"Tuosta saat, nyt voit miehellesi laittaa hanhenpaistia\", sanoi setä,\nantaen hanhen rouva Terningille.\n\n\"Paljon kiitoksia. Olettehan te, setä, oikein jalo metsästäjä. Mutta\nlähtekäämme nyt saamaan vähän päivällistä.\"\n\nPaisti tuli pöydälle. Setän mielestä oli siinä vähän omituinen maku,\nmutta ei hän kumminkaan mitään sanonut. Kun jäljistettä maisteltiin,\noli se vieläkin katkerampaa.\n\n\"Onpa tässä herkussa varsin omituinen maku.\"\n\nRouva Terning punastui ja katsahti mieheensä.\n\n\"Minusta se maistuu arsenikilta\", sanoi neiti ja katsoi terävästi\nrouvaan.\n\n\"Mahdollista kyllä\", vastasi rouva. \"Minä en koskaan ole syönyt\narsenikkia, enkä siis tunne sen makua.\"\n\n\"Hyvältä tämä ainakaan ei maistu\", sanoi setä Pietari ja pani pois\nlusikan.\n\nTerning söi hyytelöä suunnattomat joukot eikä virkkanut sanaakaan.\n\nPöydästä noustua jäivät neiti ja setä Pietari vähäksi ajaksi kahden\nkesken.\n\n\"Herra Terning,\" sanoi hän, \"minä mielelläni kysyisin teiltä jotakin.\nTe ehkä pidätte sitä kummallisena ja luonnottomanakin, mutta omatuntoni\npakottaa minua.\"\n\nSetä katsoi häneen kummastuneena.\n\n\"Sanokaa, eikö teillä tunnu vatsanpakotusta?\"\n\n\"Vatsanpakotustako?\"\n\n\"Niin juuri. Minun vatsaani pakottaa, ja minulle johtuu mieleen --\nniin, ehkä se on hyvin väärin --.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Johtui mieleen, että -- että jäljiste oli -- oli --.\"\n\n\"Myrkytettykö!\" huudahti setä.\n\n\"Niin juuri. Mutta hyvänen aika, miten kalpea te olette!\"\n\n\"Niin, en minäkään voi hyvin.\"\n\n\"Näettekös, jäljistehän tuotiin valmiiksi talrikeille pantuna, ja\nhelpostihan voi sokurin sijasta ottaa vähän arsenikkia. Minä näin\nTerningin ja rouvan katsahtavan pöydässä toisiinsa.\"\n\n\"Ettehän toki luulle omien sukulaisteni rupeavan minua myrkyttämään?\nVaikka -- eipähän tuo ehkä liene niin ihan mahdotontakaan.\nMyrkytyksethän ovat niin uusimuotiset nykyään.\"\n\n\"Te olette rikas, Terning on ainoa perillisenne ja --\"\n\n\"Minä lähden kotiin!\" huusi setä ihan harmaana kasvoiltansa. \"Minun\ntäytyy päästä lääkärin puheille!\"\n\n\"Oletko kipeä, setä?\" kysyi Terning, astuen juuri sisään.\n\n\"Pitää sinun toki ensin juoda kahvia\", sanoi rouva, tullen\nkahvitarjottimen kanssa.\n\n\"En huoli, kiitoksia hyvin paljon. Jo sain kylliksi --\njälkiruoastasikin!\"\n\n\"Sinä tiedät siis --.\"\n\n\"Niin, minä tiedän kaikki!\"\n\n\"Tietysti on taas tämä hyvä Konkordia ollut lavertelemassa\nmyrkyllisellä kielellään. Sehän se vanhojen mamselien ainoa ilo onkin,\nettä saavat toimeen eripuraisuutta ihmisten ja sukulaisten välillä.\"\n\n\"Oh, ei sinun pitäisi puhua myrkyllisistä asioista, Teodora\", vastasi\nneiti.\n\n\"Hyvät lapset, mitenkä olikaan teillä sydäntä surmata minut vanha\nmies!\"\n\n\"Mutta, herranen aika, setä, eihän tuosta nyt vähästä lamppuöljyn\nhajusta kuole.\"\n\n\"Lamppuöljyä!\" huusi setä ihan tulipunaisena kiukusta. \"Senkötähden\nminun siis piti olla hikoilemassa kuin saunassa rautatiellä, sitäkö\nvarten astua puoli peninkulmaa pölyssä ja kuumuudessa, riidellä\npahanilkisten akkojen kanssa ja maksaa 2 taaleria laihasta\nhanhenruojasta -- kaikki vaan sitä huvia varten, että täällä saisin\nlamppuöljyssä keitettyä jäljisteen roskaa!\"\n\n\"No, hyvä setä!\"\n\n\"Missä minun hattuni on? Minä lähden heti paikalla.\"\n\n\"Tuossa paikassa tulee sadetta, setä. Kyllä sinun pitää ainakin\nodottaa, kunnes se ohitse menee\", sanoi Terning.\n\n\"Satakoon vaikka korvosta kaataen, sama se. Minä lähden kotiin heti\npaikalla. Missä minun hattuni on?\" sanon minä.\n\n\"Se on porsailla\", sanoi pikku Pietari riemuiten.\n\n\"Porsaillako?\"\n\n\"Niin, ne pitivät niin paljon täti Konkordian hatusta, sentähden annoin\nminä niille setänkin hatun.\"\n\n\"Voi hattuani, oikeaa panama-hattuani! Se maksoi 8 taaleria.\"\n\nÄänetön kauhistus seurasi tätä tietoa. Setä Pietari ensinnä keskeytti\nvait'olon.\n\n\"Minä lähden hatutta.\"\n\n\"Ota nyt ainakin tämä päähäsi\", sanoi Terning, antaen hänelle vanhan\nhattunsa. Se oli liian pieni ja kieri lakkaamatta alas niskaan.\n\nNeiti Riegel sitoi nenäliinan päähänsä.\n\n\"Hyvästi, rouva Terning. Minä lupaan, että kauan kyllä kuluu, ennenkuin\nminun myrkyllinen kieleni toiste loukkaa teidän korvianne.\"\n\n\"Kiitoksia siitä, neiti Riegel. Siinä todellakin teette hyvin\nystävällisesti.\"\n\n\"Hyvästi, rouva Terning!\"\n\n\"Hyvästi, neiti Riegel!\"\n\n\"Hyvästi\", murisi setä Pietari lähtien astumaan, neiti Riegeliä\nkainalosta taluttaen.\n\nNiinkuin Terning oli sanonut, rupesi satamaan, ennenkuin vieraat vielä\nkovinkaan pitkälle ehtivät, ja läpimärkinä pääsivät he lähimpään\ntaloon, josta hyvillä sanoilla ja runsaalla maksulla saivat hevosen ja\nvanhat kärrit kyytiin asemalle.\n\nSinikirjainen sateenvarjo, jonka lainasivat talosta, suojeli heitä\nhyvin vähän sateelta.\n\n\"Oiva huvimatka tämä!\" sanoi neiti.\n\n\"Sen turhamaisen Teodoran syytä se kaikki tyyni on. Miksikä pitää\nköyhäin ihmisten, joilla on vaan nimeksi tuloja, ruveta matkimaan\nylhäisiä ja vetelehtää maalla?\"\n\n\"Ei, heidän pitäisi odottaa, kunnes saavat periä teidät, niin sittehän\nvoivat ostaa oman maatilan.\"\n\n\"Heidän ei pidä saamaan äyriäkään minulta. Minä teen heidät\nperinnöttömiksi.\"\n\n\"Minä olenkin jo kauan ihmetellyt, miksi ette jo ennemmin ole naineet,\nherra Terning.\"\n\n\"Mitä? Niin -- niin, te olette oikeassa. Sehän se olisi helpoin keino\nsaada heidät syrjään. Ettekö luule, että se todellakin oikein\nsuututtaisi Teodoraa?\"\n\n\"Se nyt on tietty. Puhumattakaan siitä, miten suloista se olisi teille\nitsellenne, jos olisi luonanne nainen, joka hoitelisi ja huvittelisi\nteitä. Ette savistakaan, miten rauhallista ja hauskaa naineella\nmiehellä on.\"\n\n\"Entä naidulla naisella sitte?\"\n\n\"Kyllä, tietysti naisella myöskin.\"\n\n\"Mutta eipä ole ketään, joka huolisi niin 'roskamaisesta' miehestä,\nkuin minä olen.\"\n\n\"Oi, herra Terning, kuinka voitte niin puhua?\" sanoi neiti ja käänsi\npunastuen katseensa alaspäin. \"Tahtoisitteko -- huolisitteko te\nminusta?\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia vain, tahdon niin mielelläni.\"\n\n\"Onko se teillä ihan täyttä totta?\"\n\n\"Ettekö sitte ole huomanneet ystävällisistä silmäyksistäni, että minä\njo kauan olen rakastanut teitä?\"\n\n\"En, en todellakaan ole huomannut.\"\n\n\"Voi niitä miehiä, miten ne kuitenkin ovat sokeat!\"\n\nTerning katseli ympärilleen ja näytti olevan jossakin pulassa.\n\n\"Mitä nyt, ystäväiseni?\" kysyi neiti.\n\n\"Minä tahtoisin niin mielelläni syleillä sinua, mutta en saata\nsateenvarjolta.\"\n\n\"Tule vain, niin minä pidän sitä sen aikaa\", sanoi neiti.\n\nPietari Terning kiersi kätensä hänelle kaulaan ja suudella läjäytti\nhäntä miehen tavalla.\n\n\"Olkaapa hiljaa kärryissä, muuten saattavat ne kaatua, sillä toinen\nvieteri on rikkinäinen\", sanoi kyytipoika.\n\nNeiti vetäytyi kainosti pois rakastettunsa sylistä, ja kohta he jo\npääsivätkin asemalle, tullen ihan paraiksi ennen junan lähtöä. Ilman\nmuita onnettomuuksia saapuivat he sitte pääkaupunkiin.\n\nParin päivän kuluttua saivat Terningit kauniin kihlakortin, johon oli\nlatinalaisilla kirjaimilla painettu:\n\n     Pietari Terning\n     Konkordia Riegel.\n\nSinä päivänä ajoi rouva Terning pois uuden palvelustyttönsä ja antoi\npikku Pietarille kahdesti vitsaa.\n\n\nVI.\n\nTerningin perhe on jälleen kaupungissa, huonekalut entisessä\njärjestyksessä, rouvan kultakello ja silkkileninki panttilaitoksessa.\n\nKaikki on talossa vanhalla paikallaan paitsi Terning, sillä hän on\nmenettänyt paikkansa; mutta syksyllä hän ottaa setä Pietarin\nsianlihakaupan, hän kun itse aikoo luopua siitä.\n\nRouva Terningiä tosin vähän kammottaa, että hänen miehensä nyt pitää\ntuleman rasvakouraksi ja vaatteiltaan roskamaiseksi; mutta hän\nlohduttelee mieltänsä, että ehkäpä siitä talouskin tulee vähän\nrasvaisemmaksi kuin tähän asti.\n\nSetä Pietari tuntee olevansa perin onnellinen, kun häät ovat jo niin\nlähellä; ei hän enää voi elää riidassa lähimpien sukulaistensa kanssa.\nHän on toimittanut sovinnon, ja Konkordian ja Teodoran ystävyys on yhtä\nharras kuin ennen.\n\nNeiti Riegel varustelee pukineitansa ja juoksee lakkaamatta rouva\nTerningin luona kysymässä neuvoa, kuinka monta kyynärää silkkiharsoa\nmenee morsiushuntuun, pitääkö hänen ottaa paksua vai tavallista\nsilkkikangasta leningiksi, punaistako vai viheriäistä kangasta hän\nvalitsee salin huonekalujen päällykseksi, ja kaikkea muuta semmoista.\n\n\"Minä sinua varmaankin väsytän, hyvä Teodora; mutta eihän minulla ole\nketään muutakaan, jolta voisin kysellä, ja tiedäthän, että minä olen\ntuommoinen pieni, ymmärtämätön tytönriepu, ett'en itsestäni tiedä\nmitään.\"\n\n\"Sua, viatonta pikku olentoa\", sanoo rouva Terning ja hymyilee, kuin\naikoisi purra häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn synkkä syysilta. Terningin piika istuu kyökissään savuavan lampun\nääressä ja odottelee isäntäväkeänsä.\n\nPietari Terning ja neiti Riegel näet viettävät nyt häitänsä Suuressa\nravintolassa.\n\nVaunut seisattuvat portaiden eteen, piika juoksee avaamaan, ja kohta\nastuu Herman Terning rouvinensa sisään.\n\nTeodora päästelee yltään koko joukon saaleja ja sadevaippoja ja vaipuu\nnojatuoliin.\n\n\"Ah, miten väsyksissä minä olen! Hyvä toki, että se kaikki nyt on\nohitse.\"\n\n\"Miten ihastunut setä oli vaimoonsa\", sanoo Terning.\n\n\"Morsian oli paljoa enemmin ihastunut uuteen silkkileninkiinsä kuin\nmieheensä. Minulla oli niin hyvä halu kaataa pullo punaista viiniä\nhänen päällensä.\"\n\n\"Ruoka oli hyvä.\"\n\n\"Entä puheet,\" sanoi rouva, \"oivallisethan nekin olivat. Muistatko\njumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa\nvehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita\nkuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei\ntullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin\njoutuivat.\"\n\n\"Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi\nvähän kalliiksi.\"\n\n\"Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia,\"\nsanoi rouva, nousten ylös. \"Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta\ntottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että\nhän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle.\"\n\n\n\n\nKILDENBAUERIN LESKI.\n\n\nNiin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.\n\nKildenbauer oli nyt enkeli.\n\nNiin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava;\nsillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.\n\nKildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva\nsanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä\nuskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa,\nvarsinkin jos vielä ovat sukua.\n\nKildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain\nkauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä\nrahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.\n\nKildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä:\nKildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä\nhänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.\n\nHän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella,\nsanoivat ihmiset.\n\nTosin kyllä toiset sanoivat Kildenbauerin viime aikoinaan menettäneen\nkoko omaisuutensa eräässä hurjanrohkeassa yrityksessä, mutta se\ntietysti vain oli loruja.\n\nKuinka Kildenbauerin leski joutui tähän kaupunkiin?\n\nNiin, se on kokonainen eri historia, joka alkaa kuin tuommoinen\nsanomalehti-novelli:\n\nOli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja\nkaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin\nrakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.\n\nPitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan\nkääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.\n\nPääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski\npaennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa\nasianajaja Bisbyllä.\n\nMerkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi\nsaattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.\n\nAinakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen,\njotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.\n\nAsianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän\nansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.\n\nRouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä\nvararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.\n\nSe voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein\nravintoloissa.\n\nNiinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa\npilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja\nhänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi\n\"makeaa laatikkoa\".\n\nMuuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää\nravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä,\nkymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.\n\nOli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.\n\nOvikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja\nhätäillen kyökkiin vaimonsa luo.\n\n\"Kildenbauerin leski tuli.\"\n\nRouva pyyhki toivottomana käsiään.\n\n\"Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua\nja vastuksia.\"\n\nKeskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli\nheittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa\nvartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja\nsyvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon\npitsimyssyn alta.\n\n\"No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?\"\n\n\"Olipa tuokin tapa tervehtiä sisartansa. Etkö ole iloinenkaan, kun näet\nminut?\"\n\n\"Kyllä, tietysti, mutta tämä oli niin odottamatonta.\"\n\n\"Minua alkoi väsyttää pääkaupungissa eläminen. Ja nyt olen päättänyt\nelää lopun ikäni rauhassa teidän luonanne.\"\n\nRouva Bisby ihan peljästyi.\n\n\"Meillä -- meillä on niin vähä tilaa --.\"\n\n\"Oh, ei minulla ole suuria vaatimuksia. Voithan muuttaa vain sängyn\ntähän saliin, niin kyllä minä tähän yhteen huoneesen tyydyn.\"\n\n\"Mutta mitenkä, jos vieraita tulee?\"\n\n\"Vieraitako? Teidän asemassanne ei toki koskaan pidettäne syönti- eikä\njuontikemuja? _Minulla_ kyllä on varaa käyttää luonani vieraita, mutta\n_minä_ en sitä koskaan tee.\"\n\n\"Lapset, tulkaapa nyt sisään ja tervehtikää kauniisti täti Teaa.\"\n\nAsianajaja Bisbyn jälkeläiset, kymmenen luvultaan, tottelivat\nkehoitusta.\n\n\"Ovatko nämä lapset kaikki sinun omiasi?\"\n\nRouva Bisbyn se täytyi myöntää.\n\n\"Eipä sitte olekaan kumma, että täällä on vähän tiukkaa elämä.\n_Minulla_ on varaa siksi, että voisi lapsiakin olla, mutta _minulla_\nei ole niitä koskaan ollut.\"\n\n\"Tässä on vanhin tyttäreni Andrea. Hän on kelpo tyttö, joka ei ole\noppinut kieliä, ei musiikkia eikä muuta semmoista roskaa, vaan hänet on\nkasvatettu tulemaan kelvolliseksi emännäksi.\"\n\n\"Hauskaa kuulla\", sanoi Kildenbauerin leski. \"Pidähän vain käytöksesi\nhyvänä, niin että voin olla sinuun tyytyväinen. Minulla kyllä on\nmuutamia ropoja, eikä kukaan ole lähempi perimään niitä kuin omat\nsukulaiseni.\"\n\nRouva Bisbyn muoto vähän kirkastui.\n\n\"Koska meille nyt on tullut niin harvinainen vieras, niin luulenpa,\nettä minun on parasta mennä tekemään jäljisteeksi vähän 'makeaa\nlaatikkoa'\", sanoi hän.\n\nNiin tuli Kildenbauerin leski taloon.\n\nTämäpä leski ei ollut mikään hauska talossa pidettävä.\n\nHänellä oli aina sanomaton, muille kiusallinen halu tarkastella\nasianajajan asiapapereita ja samalla hän käyttihen talossa jonkilaisena\npoliisina, niin että kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, pakenivat\nmihin vain pääsivät ja söivät voileipiänsä pimeimmissä nurkissa, kun\nvilahdukseltakaan näkivät tätin hoikan olennon.\n\nAndrea-raukkaa, joka oli valittu hänen onnelliseksi perillisekseen,\npiti hän ihan orjanansa, eikä rouva Bisby saanut, niinkuin ennen,\nrauhassa lukea lakia piioilleen. Kildenbauerin leski epäili kaikkia\nihmisiä yleensä ja sisartansa erittäin.\n\nEi päivää kulunut, jona hän ei olisi onnettoman rouva Bisbyn syyttänyt\nnäpistäneen hansikat, steariinikynttilän, lankakerän tai muuta\nsemmoista, jotka aarteet Kildenbauerin leski sitte tavallisesti aina\nlöysi omista laatikoistansa tai kätköistänsä.\n\nHän ei koskaan käynyt missään ja harvoin hänellä oli vieraita luonansa;\nasianajajan siistin salin, jossa oli ompeluksilla koristellut matot ja\nsohvatyynyt, muutti hän yht'äkkiä rojuhuoneeksi, johon kokosi vanhoja\narkkuja, koreja ynnä muuta semmoista.\n\nOli oikein merkillistä, että kaikki pikkukaupungin ihmiset tulivat\nerittäin kohteliaiksi Bisbyille siitä asti, kun Kildenbauerin leski\nmuutti heille asumaan.\n\nSekä leipuri että teurastaja heille nyt mielellään antoivat\ntavaroitansa tuota tuonemmaksi rahatta, ja kauppias pyysi heitä kiven\nkovaan ottamaan rihkamia vain häneltä kirjalla, ja kaikki asianajajan\nystävät tarjosivat hänelle hyvin kohteliaasti pikkulainoja\nmäärättömäksi ajaksi.\n\nJa Andrea sitte, \"rikas neiti Bisby, joka pääsee Kildenbauerin lesken\nperilliseksi!\" Tuli ihan muotiasiaksi kaupungin nuorilla herroilla\nmielistellä ja ihailla häntä; mitä enemmän hyviä ominaisuuksia herrat\nhänessä huomasivat, sitä useampia vikoja löysivät rouvat, varsinkin ne,\njoilla jo oli naimakelpoisia tyttäriä.\n\nJos herrat puhuivat hänen ystävällisistä sinisilmistään, sanoivat\nrouvat niitä kieroiksi; jos herrat ylistelivät hänen vartaloansa, oli\nhän rouvien mielestä vääräselkäinen, ja jos herroja miellytti hänen\nsuloinen, naisellinen käytöksensä, moittivat kaikki naiset häntä\nsydämmettömäksi keikailijaksi.\n\n\"Rikas neiti Bisby\" itse istui vain tätinsä huoneessa ja kuunteli\nkärsivällisesti toruja, joita Kildenbauerin lesken suusta hänelle\nsateli, eikä vähääkään aavistanut olevansa niin suuren ja vilkkaan\nhuomion esineenä.\n\nHän vain ahkerasti istui työnsä yli kumartuneena ja lohdutteli\nmieltänsä suloisilla rakkauden-unelmilla.\n\nJokaisellahan nuorella tytöllä on ihanteensa, ja niin oli Andrea\nBisbylläkin. Hän rakasti, mutta toivottomasti.\n\nHänen rakkautensa esine asui toisella puolen katua ja oli asioitsija\nOskar Rurik.\n\nKun ei ken tässä maailmassa pääse miksikään muuksi, niin rupeaa\nasioitsijaksi. Sentähden niitä asioitsijoita tässä maailmassa onkin\nniin paljo.\n\nAsioitsija Rurikilla oli musta kähärätukka, eikä koko kaupungissa\nkellään muulla mustaa kähärätukkaa ollut; ja sitte oli hän niin\nmurhenäytelmän-omainen, eikä koko kaupungissa ollut ketään muuta, joka\nolisi niin murhenäytelmän-omainen ollut; sentähden kaikki nuoret neidet\nhäntä oikein jumaloitsivat.\n\nSillä viime jouluna oli näytetty \"Aksel ja Valborg\" tuomarin salissa,\njoka oli koristettu puhtailla lakanoilla ja vehreillä seppeleillä, niin\nettä sen muka piti olla Trondhjemin tuomiokirkko, ja silloin näytteli\ntuomarin tytär Valborgina Telemarkin kansallispuvussa ja asioitsija\nRurik esitti Akselia porvarinpuvussa, valkoiset hansikat käsissä, ja\noli niin hirveän suloinen ja murhenäytelmän-omainen; ja siitä asti\nkerrottiin hänen olevan salaa kihloissa tuomarin tyttären kanssa.\n\nIhmekö siis, että Andrea Bisby piti rakkauttansa toivottomana. Kuinka\nhän, niin mitätön tyttönen, voi yrittääkään kilpailla tuomarin ylpeän\nja kauniin tyttären kanssa.\n\nRurik varmaankin tuskin oli häntä edes huomannutkaan. Hän ei ainakaan\naavistanut, että pari ystävällistä tytönsilmää tarkasteli häntä,\nkartiinien takaa sill'aikaa, kun hän istui huoneessansa jouten, ja kun\nhe toisilleen sattuivat tulemaan vastaan kadulla, ei ollenkaan Rurikkia\nkummastuttanut, että hänen välinpitämätön tervehdyksensä kohotti\npurpurapilvet tytön kasvoille. Andrea tietysti on rakastunut,\nlapsiparka, ajatteli hän ehkä. Sehän oli niin tavallista, että\nsemmoista aina sai nähdä.\n\nMutta nyt näytti siltä, kuin olisi Kildenbauerin leski koskenut\nasioitsija Rurikkiinkin taikasauvallaan.\n\nHänen tervehdyksensä rupesivat viime aikoina muuttumaan yhä\nystävällisemmiksi, kaksi kertaa hän jo oli kävellyt Andrean kanssa\nkadulla ja ollut oikein miellyttävä, ja viime sunnuntaina hän lähetti\nAndrealle kauniin kukkavihkon.\n\nOlipa sitte tulossa suuret tanssiaiset, ja hyvin voi kuvitella\nmielessään Andrean ihastuksen, kun asioitsija Rurik eräänä päivänä kävi\nvieraisilla asianajajan talossa pyytämässä kunniaa saada olla neiti\nAndrean huvikumppani.\n\nMyöhemmin samana päivänä tuli vielä viisi nuorta herraa pyytämään samaa\nkunniaa, ja sillä välin tuli asianajaja itse kotiin iloissansa kertoen\nsaaneensa kolme uutta asiaa ajettavaksensa ja yhden konkurssipesän\nselvittääksensä.\n\nRouva Bisby tuli melkein hulluksi kaikesta tuosta onnesta. Hän meni\nliikutettuna kyökkiin ja laittoi jäljisteeksi vähän makeaa laatikkoa,\nhuolimatta ollenkaan Kildenbauerin leskestä, joka hyvin ankarasti\nsyytteli häntä hävinneen 25-äyrisen tähden.\n\nNiin tuli tanssiaisilta.\n\nMiten Andrea oli kaunis uudessa valkoisessa leningissään, sinisilmät\nsäteilevinä viattomuudesta ja ilosta!\n\nJa miten ihmeen hyviä kaikki ihmiset olivat!\n\nRouvat ja neidet näyttivät hammasta, ihan kuin olisivat tahtoneet syödä\nhänet elävältä vanilji-hyytelön kanssa, ja herrat melkein tappelemalla\nriitelivät, ken heistä kulloinkin oli saava kunnian tanssia hänen\nkanssansa.\n\nEntä Andrea itse?\n\nHän tanssi ja nautti huvia, niinkuin ainoastaan nuori, kaunis tyttö voi\nhuvitella ensimäisissä tansseissa.\n\nHän ei huomannut lainkaan ihmettelyä, jolla kaikki katselivat häntä.\nHän näki vain yhdet kauniit tummat silmät, jotka ystävällisesti\nkatsoivat häneen, kertaakaan kääntymättä tuomarin tyttäreen päin, joka\noli ihan keltainen kiukusta keltaisessa silkkileningissään, joka oli\nkoristeltu tulipunaisilla ruusuköynnös-kuvilla.\n\nSeuraavana päivänä tiesi koko kaupunki, että asioitsija Rurik ja neiti\nBisby olivat kihloissa, ja kuukauden kuluttua jaettiin kihlakortit.\n\nKildenbauerin leskellä ei ollut mitään sitä vastaan.\n\n\"Mitä useampia lapsia vain saat toimitetuksi talosta, sitä parempi\",\nsanoi hän. \"Vielä sinulle niitä kylliksi jääkin. Tosinhan tulen\nsuuresti kaipaamaan Andreaa, mutta onneksi on jo Henriette niin suuri,\nettä hän kykenee minua auttelemaan ja pitämään huolta vaatteistani.\"\n\nHäät olivat hyvin oivalliset, ja kaikki vieraat antoivat kalleita\nmorsiuslahjoja.\n\nKildenbauerin leski antoi kaksi vanhaa hopealusikkaa.\n\n\"Narrimaista se on vain, tuo kallisten morsiuslahjojen toimittaminen\",\nsanoi hän. \"Minulla on varaa antaa kalleita lahjoja, mutta minä niitä\nen anna.\"\n\nJa se oli kaikkien mielestä hyvin älykkäästi ja ymmärtäväisesti tehty.\n\nKildenbauerin leski ei tahtonut näytellä rikkauttansa.\n\nTiesiväthän sitä paitsi kaikki Andrean saaneen myötäjäisiksi 50,000\nkruunua.\n\nSen kertoi yliopettajan rouva, ja silloin se oli varmaa; sillä hän oli\njäsenenä sekä pakanain lähetys- että sunnuntain oikein käyttämisen\nseuroissa, joissa ei koskaan puhuttu muusta kuin kanssaihmisistänsä.\n\nAsioitsija Rurik sitä ei myöskään suoraan kieltänyt. Hän hymyili vain\nja sanoi itse paraiten tietävänsä, miten paljon oli saanut; mutta\nvarmaankaan summa ei liene varsin pieni ollut, sillä hänen liikkeensä\nvaurastui lyhyessä ajassa hyvin kukoistavaksi.\n\nKaikki sekä tukku- että pikku-kauppiaat rupesivat yht'äkkiä kilvan\npyrkimään asioihin hänen kanssansa, ja kohta oli Rurikin\nasioimistoimisto kuuluisin koko kaupungissa, jopa ympäristölläkin.\n\nAndrea oli rakastettava vaimo ja toimellinen emäntä.\n\nKildenbauerin leski oli jo kantanut kaksi pientä asioitsija Rurikkia\nkasteelle, ja ihmiset kuiskailivat oikein satumaisen suurista\nkumminlahjoista.\n\nMutta Kildenbauerin leski alkoi jo vähitellen tulla hyvin vanhaksi, ja\nijän mukana kasvoi hänessä yhä pahanilkisyyskin.\n\nHän juoksenteli kadun poikki edestakaisin, vaivaten molempia perheitä\nparhaan kykynsä mukaan ja koettaen kylvää eripuraisuutta ja riitaa\näitin ja tyttären, vävyn ja apen välille.\n\nEi mikään ollut hänelle mieleen. Häntä muka kaikin tavoin vain\nrääkättiin ja loukattiin, pidettiin näljällä ja hyljeksittiin.\n\nAsianajajaa hän sanoi petturiksi, sisartansa syytteli rumimmista\nrikoksista, pikku Rurikkeja näpisteli, leikkiessään muka, mustelmille,\nja Bisby-perheen kasvavat jäsenet, kymmenen luvultansa, elivät kauniin\nnuoruutensa ajan alinomaisessa tuskassa ja pelossa, ett'ei vain korilot\ntai tohvelit sattuisi päähän lentämään.\n\nVihdoin tuli Kildenbauerin leski kipeäksi, ja luonnollisesti haettiin\npappi hänen luoksensa.\n\nNiinkuin monet muutkin ihmiset piti myöskin Kildenbauerin leski pappia\njonakin sielunlääkärinä, joka on haettava vasta ihan viimeisessä\ntiukassa.\n\nEletään koko ikä ilkeänä ja töissä, jotka kaikki ovat enemmin tai\nvähemmin pahoja, ja kun tunnetaan kuoleman olevan tulossa, silloin\npappi tulkoon.\n\nSe on mieluista ja turvallista perheelle. Sielunpaimen silloin\nkirjoittaa reseptin, jonka mukaan voi uskontoa nauttia sopivin\nannoksin, ja siten luullaan olevansa ihan parattu kaikista synneistä ja\njälkeenjääneet voivat huoletta ilmoittaa sanomissa sen tai sen nyt\nsaaneen edullisen viran paremmassa maailmassa.\n\nKildenbauerin leski makasi siinä, lähimmät sukulaiset ympärillänsä.\nKuivettuneella, vapisevalla kädellä osoitti hän ympäri huonetta.\n\n\"Tuolla ylimmässä piironginlaatikossa on raha-arkkunen ja siinä puhtaat\nrahani. Minä en ole koskaan huolinut panna mitään pankkeihin. Ei siinä\npaljoa olekaan, mutta aina toki vähä. Se jaettakoon kahteen yhtä\nsuureen osaan sisarelleni ja Andrealle. Mutta arkku avattakoon vasta\nhautajaisten seuraavana päivänä.\"\n\n\"Älä puhukaan kuolemasta\", sanoi rouva Bisby, \"vielähän sinä saatat\nelää kauankin.\"\n\n\"Kyllä kaiketihan sinä muka pahoillasi olet, että minut aika jättää\",\nsanoi Kildenbauerin leski katkerasti \"Etpä tuota ole ollut, niinkuin\nsisaren tulee olla, Helena, ja paljon pahaa minä myöskin olen kärsinyt\nsekä mieheltäsi että lapsiltasi. Ell'en olisi ollut niin kärsivällinen\nja tyytyväinen, niin en koskaan olisi näin kauan saanut olleeksi sinun\ntalossasi; mutta olkoon se kaikki nyt anteeksi annettu ja unhotettu.\nVaikka kyllähän sinun pitää myöntää, että mitä niihin vanhoihin mustiin\nhansikkaihin tulee, jotka hävisivät viime viikolla, niin niistä tosin\njo olivat sormenpäät rikki, vaan kyllä niitä vielä olisi sopinut\nkäyttää, ja se ei lainkaan ollut sisarellisesti tehty -- mutta älkäämme\nnyt enää siitä puhuko.\"\n\nRouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä\nsyytöstä vastaan.\n\n\"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille,\nmutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi,\nmuuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain\nkäsiinsä saavat.\"\n\nHän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.\n\n\"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan\nyksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta\nminä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota\nviiniä ja torttua -- 1:50:n portviini kelpaa kyllin -- ja lähimmät\nsukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään\nylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse.\"\n\n\"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?\"\nsanoi rouva Bisby nyyhkien.\n\n\"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena.\nMinä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita\npalttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun\ntapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet,\nsillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän\nitsekäs.\"\n\nHänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.\n\n\"Ja itsekkäisyys -- se -- on -- suuri -- suuri pahe.\"\n\nHänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut\nelävien luvussa.\n\nHautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli\ntehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat\nkasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa,\nseppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.\n\nSekä tuomari että kaikki kaupungin ylhäisö olivat mukana saatossa;\nmuuan virastaan erotettu tullimies, jossa piili epäilemätön\nrunoilijakyky, oli kirjoittanut kauniin ruumisvirren, joka oli painettu\nmustalaitaiselle paperille, ja kun pappi lopetti puheensa, astui\nporvarikoulun yliopettaja esiin lausumaan vainajalle jäähyväiset\nkaupungin porvareilta.\n\n\"Tosin hän ei varsin monta vuotta elänyt keskellämme, mutta kuitenkin\nsiksi kauan, että me kaikki olemme oppineet kunnioittamaan häntä\nvaatimattomasta ja kerskailemattomasta toimeliaisuudestaan, ja paljon\nhyvää hän on hiljaisuudessa tehnyt\", lopetti hän, lempeästi ja\nnuhtelevaisesti katsahtaen asioitsija Rurikkiin, joka seisoi hartaana,\nalla päin ja koneentapaisesti lukien hattunsa sisusta.\n\nSeuraavana päivänä avattiin raha-arkkunen. Siinä oli 400 kruunua hopeaa\nja vanhoja, arvottomia papereja.\n\n\"400 kruunua vain!\" huudahti rouva Bisby. \"Siinä siis palkinto\nkaikesta, mitä meillä hänestä näinä vuosina on ollut vastusta ja\nkiusaa! Ilman meitä olisi hän nähnyt nälkää, ja kuitenkin kohteli hän\nmeitä, kuin me oli olisimme hänen armoleipäänsä syöneet.\"\n\n\"Onneksi olemme nyt niin jaloillamme, ett'emme perintöä tarvitsekaan\",\nsanoi asianajaja. \"Vaikka hyvähän tuo sittekin olisi ollut.\"\n\nAndrea meni sivuhuoneesen ja Rurik jäljestä. Siellä kiersi Andrea\nitkien hänelle kätensä kaulaan.\n\n\"Anna anteeksi, Oskar, älä suutu minuun, enhän minä sille mitä voi!\"\n\n\"Mitä minun pitäisi antaa anteeksi?\"\n\n\"Ett'et saanutkaan perintöä Kildenbauerin leskeltä. Ah, Oskar, kyllähän\ntiedän, ett'et koskaan olisi huolinut minusta, mitättömästä pikku\ntytöstä, jos perintöä ei olisi ollut toivossa.\"\n\nRurik otti häntä ystävällisesti kädestä.\n\n\"Myönnän kyllä, että se toivo se alussa vähän vaikutti, mutta kohtapa\nopin sinua rakastamaan oman itsesi tähden, ja olen nyt iloinen, että\nvast'edes saat nähdä, ett'ei minun rakkauteni perustu mihinkään\nrahallisiin toivoihin.\"\n\n\"Mutta petyithän kuitenkin tätin perinnössä.\"\n\n\"En pettynyt. Häntähän minun on kiittäminen, että nyt olen varakas\nmies, johon kaikki rajattomasti luottavat, ja ennen kaikkea olenhan\nsaanut kunnollisen ja uskollisen pikku vaimon, ja se olikin paras\nperintö, mitä Kildenbauerin leskeltä olisin voinut saada. Yliopettaja\noli oikeassa. Vainaja teki paljon hyvää salassa.\"\n\nNiin, lohduttakaamme sillä mieltämme, että joka ihminen tekee edes\njotakin hyvää tässä maailmassa, vaikka olkoonkin muuten paha niinkuin\nKildenbauerin leski.\n\n\n\n\nPUHDAS LIPPU.\n\n\nTiedättehän varmaankin, minkä näköinen Norjan lippu on?\n\nSiinä on punainen pohja, sininen ja valkoinen risti, ja yhdessä\nnurkassa unionin-merkki, jossa on Ruotsin värit, keltainen ja sininen.\n\nMutta se lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat. Me emme tahdo\nmitään tuommoista merkkiä, että muka olemme yhtä Ruotsin kanssa, sillä\nme olemme itsenäiset, me norjalaiset, hirveän itsenäiset. Unioni-merkki\non saatava pois lipusta, sitte se vasta on puhdas.\n\nNämä nyt olivat vain pari valasevaa huomautusta, ja ne saattavat olla\nhyödylliset, vaikka yleensä kaikki tuommoiset muistutukset ovat hyvin\nikävät, kuten moni muukin hyödyllinen tässä maailmassa.\n\nNyt alkaa itse kertomus, ja se on lyhyt ja yksinkertainen.\n\nEräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine\nseuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia\nhuoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen\noli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja\nrautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset\nkäsipuut mädänneet.\n\nHupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo\nsiltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista\nja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit\nsilmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni\nsemmoinen mies hyvinkin ylpeä.\n\nKöyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko\npistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin\nolisi sanonut:\n\nNiin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään\nsäätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on\nvapauden päivä!\n\nJa niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen\npääsiäispäivä.\n\nSuuressa talossa oli hyvin iloista.\n\nToisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut\ntäys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka\nhänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat\nsampanjakemut.\n\nAlakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua --\nkaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia -- ja hän lauloi\nkurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin\ntoisessa kerrassa oli vieraita.\n\nKolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä\nkulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.\n\nViereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.\n\nKaikki olivat lähteneet katsomaan lippuretkeä ja juhlakulkua, niin\npanttikauppiaan leski ja ranskalaiset silitystytöt, jotka talossa\nolivat ylhäisönä, kuin myöskin nuohojakisälli ja hevosrautatien\npuhdistaja perheinensä.\n\nPiha, tavallisesti ihan täynnä kuivavia vaatteita ja rähiseviä lapsia,\noli nyt tyhjä. Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi\nlakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla\nlapsilla liput kädessä.\n\nKöyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä\nollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja\npuute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien\nruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.\n\nVaimo istui kumarruksissa pienen sängyn luona, joka oli nostettu\nikkunan eteen auringon paisteesen. Siinä lepäsi alusillansa kukoistava\nlapsen pää; mutta silmässä paloi kuumeen tuli ja poskien ruusut olivat\nniitä, joilla kuolema koristelee uhrejansa, ennenkuin lähtee heitä\nkuljettamaan pimeää tietä.\n\nRiemuitsevain lasten ääniä kuului ulkoa. Joukko pikkupoikia, liput\nkädessä, kulki ohitse iloisesti hurraten.\n\n\"Mamma!\"\n\n\"Mitä, lapseni?\"\n\n\"Nosta minut ikkunalle; minä tahtoisin katsella ulos.\"\n\nÄiti nosti hänet.\n\n\"Mamma, mintähden ovat kaikki pojat niin iloiset?\"\n\n\"Sentähden että nyt on toukokuun 17 päivä, Norjan vapaudenpäivä. Tänä\npäivänä kulkevat aina kaikki siivot pikkupojat, liput kädessä, pitkissä\nriveissä pitkin katuja.\"\n\n\"Enkö minä sitte ole siivo poika?\"\n\n\"Olet kyllä.\"\n\n\"Minä tahdon myöskin saada lipun ja lähteä joukkoon.\"\n\n\"Niin pääsetkin, kunhan tulet terveeksi.\"\n\n\"Milloinkas minä tulen terveeksi?\"\n\n\"Milloin Jumala tahtoo\"\n\nÄiti kääri peitteen pojan ympärille, otti hänet käsivarrelleen ja\nistuutui avonaisen ikkunan eteen.\n\nTäys'ikäisen nuorukaisen vieraat olivat menneet ulos palkongille,\njokaisella sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä viskellen\nleivoksia ja appelsiineja pojille, jotka niistä keskenään riitelivät.\nIsännällä oli kädessä suuri lapsenlippu.\n\nHän oli pitkävartaloinen nuori mies, puettu ihan viimeisimmän muodin\nmukaan, kasvot kauniit ja kalpeat, ja silmien ympärillä tuo väsymyksen\nmerkki, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimpana loistona.\n\n\"Hurraa päivän kunniaksi, pojat!\" Yleinen riemu.\n\nSairas lapsi kumartui ulos ikkunasta.\n\n\"Mamma, minä tahtoisin myöskin lipun, niin antaisi tuo siisti herra\nminullekin leivoksia ja appelsiineja.\"\n\n\"Minulla ei ole lippua.\"\n\n\"Pyydä sitte Jumalalta.\"\n\n\"Ei Jumala meille aina anna, mitä me pyydämme.\"\n\n\"Jumala on paha!\" sanoi lapsi itkien.\n\n\"Vaiti, pikku Kalle, niin et saa sanoa.\"\n\n\"Minä tahdon lipun, minä tahdon lipun\", riiteli Kalle itsepäisesti ja\nitkien.\n\nÄiti laski hänet hiljaa vuoteelle. Poika peitti kasvonsa tyynyjen\nväliin, hänen pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän\nyhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.\n\nLapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui\nnaapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja;\nkapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.\n\n\"Anna lippu, anna lippu!\"\n\n\"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos\nkatsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua.\"\n\n\"Älä viivy kauan, mamma!\"\n\nÄiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa\npukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan\nkaunoaistiansa. Sitte läksi hän.\n\nLapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.\n\nSampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on\npaljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä.\nSillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti\nvalaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien,\nkukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset\nkohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen\ntalossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina\nsemmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai\nviinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja\njuustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja\nsammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla -- semmoiselta näytti\ntäys'ikäisen isännän juhlahuone.\n\nHän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat\nhänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.\n\nKoputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja\nhämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.\n\n\"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!\"\n\nLeski peräytyi askeleen.\n\n\"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi.\"\n\n\"Niin, ammoin sitte,\" sanoi hän hymyillen väsyneesti.\n\n\"Mitä te tahdotte?\"\n\n\"Minä -- minä tahtoisin -- minä -- antakaa tuo lippu minulle!\" sanoi\nhän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi\npöydällä.\n\n\"Oletteko hullu?\"\n\n\"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada\ntoukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä,\nminä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä.\nHänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!\"\n\nIsäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.\n\nMuut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin\nisännän ja lesken ympärille.\n\n\"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on\nylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Minä olin hänen vihitty vaimonsa,\" sanoi leski, vähänen ylevyyden\nloistoa väsyneissä silmissä. \"Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme.\nHänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon\nsampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme\nnaimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä\nhukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas,\npienokainen odottaa.\"\n\n\"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?\"\n\n\"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Ettehän ole pahastuneet minuun.\"\n\n\"En suinkaan. Minä tulen paikalla.\"\n\n\"Kiitoksia paljon.\" Ja leski läksi.\n\nIsäntä pyysi hiljaisuutta.\n\n\"Fredrik aikoo puhua!\" huusivat vieraat ja vaikenivat.\n\n\"Hyvät ystävät -- niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan,\nkun voin tarjota teille sampanjaa?\"\n\n\"Rupeatko katkeramieliseksi?\"\n\n\"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme\ntuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?\"\n\n\"Tuhlaamme rahaa!\"\n\n\"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme\nja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista.\nTässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\"\n\n\"Tässä on viisi kruunua.\"\n\n\"Minä annan kymmenen.\"\n\n\"Minulla on vain kaksi.\"\n\n\"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki,\nmitä jää.\"\n\n\"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti,\nFredrik.\"\n\n\"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä\nkuitenkaan takaisin.\"\n\nJa isäntä pani paperirahan hattuun.\n\n\"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä\ntämä onkin viimeinen kerta,\" mutisi hän itsekseen ja otti vähän\njälkiruokaa tuomisiksi.\n\nSairas lapsi makasi, silmät oveen käännettynä. Iloinen hymyily valasi\nhänen kasvonsa, kun Fredrik astui sisään, lippu kädessä.\n\n\"Oletko sinä Jumala?\"\n\n\"En, poikaseni, minä olen vain ihminen ja hyvin huono ihminen. Mutta\nkatsos, hyvä Jumala lähetti minut tänne ja sanoi: tuossa viereisessä\ntalossa on pieni sairas poika. Hänelle sinun pitää antaa tämä lippu\nminulta ja sanoa, että jos hän on hyvin kiltti, niin saa hän kerran\ntulla minun luokseni taivaasen.\"\n\n\"Onko siellä hauskaa taivaassa?\"\n\n\"Hyvin hauskaa. Siellä kaikki pienet enkelipoikaset astuskelevat koko\npäivän juhlasaatossa, punaiset silkkiliput kultakeppien päissä, ja\nsyövät manteleja ja rusinoita, eivät juo muuta kuin samp...\"\n\nHän vaikeni äkisti hämillänsä, mutta jatkoi heti rohkeasti:\n\n\"Ja juovat vain seltterivettä vaapukanmehun kanssa.\"\n\nSen miedompaa juomaa hän ei tuntenut.\n\n\"Onko se hyvää?\"\n\n\"En minä siitä pidä, mutta maku on monenlainen, ja enkelit siihen ovat\nhyvin ihastuneet.\"\n\nHän istuutui sängyn laidalle.\n\n\"Nyt panemme lipun pystyyn tuohon päänpohjiin ja rupeamme leikkimään,\nniin että tulee oikein hauskaa; mutta emme voi, ennenkuin mamma ottaa\nminun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne,\" sanoi hän\nhiljemmin.\n\n\"Ovatko nämä rahat kaikki minulle aiotut?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Mutta tässä lienee jokin erehdys; onhan tässä joukossa sadan kruunun\npaperikin.\"\n\n\"Ei, kyllä se ihan oikein on. Parilla ystävälläni ei ollut pientä\nrahaa, ja muuan pani sitte heidän puolestansa. Se on kaikki lahjaksi\nherroilta, jotka olivat siellä ylhäällä. Minulta se ei ole.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon! Te olette hyvä ihminen.\"\n\nLahjan tuoja oli liiaksi kiintynyt leikkiinsä pienoisen kanssa,\nvoidakseen kuulla lesken sanoja.\n\n\"Tässä on suuri appelsiini, minä panen sen tähän peitteelle ja luen\nkolmeen asti, ja kumpi sen ensin ehtii saada kiinni, saa sen pitääkin.\nYks', kaks', kolme -- sinä sait sen!\"\n\nPienoinen oikein riemuitsi.\n\n\"Tässä on manteleja. Sinä sait enimmät, mutta minä sain suuren, ja\nsiinä on kaksi sydäntä. Nyt leikimme filippiniä. Kumpi meistä huomenna,\nkun tapaamme toisemme, ensiksi sanoo: hyvää huomenta, filippiini!\nhän saa uuden hopeakruunun, jossa on reikä laidassa, pitääkseen\nkaulassa punaisessa silkkinauhassa, ja se on sama kuin metalji\nyhteiskunnallisista ansioista. No niin, sinä et sitä vielä ymmärrä,\nmutta samapa se.\"\n\nPojan silmät katsoivat niin tarkkaan häneen.\n\n\"Mutta tässä se paras kaikista on, ja sen saat sinä ihan yksin.\"\n\n\"Tämä on sokurikakun latva. Nainen tuossa ylinnä, jolla on punainen\nhame, on vapaudenjumalatar, sanoi leipuri. Hän on hyvin makea, sillä se\non tehty paljaasta sokurista. Pään saat huoletta puraista, se ei\nvahingoita; mutta punaista hametta et saa syödä, siinä on arsenikkia,\njoka on hyvin vaarallista. Monta ihmistä on jo tullut myrkytetyksi, kun\novat koskeneet vapaudenjumalattaren punaiseen hameesen.\"\n\nLapsi kuunteli ihastuksissaan hänen puhettansa, vaikk'ei ymmärtänyt\npuoliakaan sanoja.\n\n\"Mamma, mamma, näin hauskasti en koskaan ole leikkinyt!\"\n\n\"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt pitää sinun levätä vähän!\" sanoi äiti,\npannen lipunvarren hänen käteensä, niin että lippu peitti hänen\nrintansa.\n\n\"Mamma!\"\n\n\"Mitä nyt, lapseni?\"\n\n\"Minä pyydän Jumalalta anteeksi, että sanoin häntä pahaksi. Hän on\nhyvin hyvä, kun lähetti tänne niin hyvän herran.\"\n\nHän makasi vähän aikaa, silmät ummessa; sitte avasi hän ne vielä\nkerran, hymyili ystävällisesti ja sulki ne jälleen.\n\nKalpeilta huulilta läksi vienoinen puhallus, niinkuin kynttilää\nsammuttaessa, ja kuolema oli ainiaaksi sammuttanut hänen elämänsä\nvalon.\n\nÄiti istui kalpeana ja ääneti sängyn vieressä. Raskain suru on useinkin\nkyynelitön.\n\nFredrik nousi, lähteäksensä.\n\n\"Jääkää hyvästi, huomenna tapaamme toisemme.\"\n\n\"Kiitoksia kaikesta!\" Muuta ei leski saanut sanotuksi.\n\nFredrikin asunnossa oli ilo korkeimmillaan.\n\n\"Tuossahan isäntä jo tulee, eläköön hän!\"\n\n\"Mutta näytäthän ihan siltä, kuin tulisit hautajaisista.\"\n\n\"Niinhän tulenkin,\" sanoi hän istuutuen ääneti.\n\nHetkisen kuluttua nousi hän ja otti lasin.\n\n\"Isäntä tahtoo puhua!\"\n\n\"Hyvät ystävät. Syy, jonka tähden teidät olen kutsunut tänne, ei ole\nainoastaan päivän yleinen merkitys, vaan myöskin sen merkitys minun\nomassa elämässäni. Aamupäivällä minä kosin nuorta tyttöä ja sain\nmyöntyvän vastauksen. Nimen kyllä saatte perästäpäin kuulla. Hänen\nmaljansa! Sen juomme sampanjassa.\"\n\nHän pani lasin niin kovasti pois, että se särkyi.\n\n\"Ja tämä oli viimeinen lasi sampanjaa, jonka join, ennenkuin saan\ntutkintoni suoritetuksi yliopistossa. Huomenesta alkaen rupean tekemään\ntyötä enkä tuhlaamaan terveyttäni ja omaisuuttani hurjalla elämällä. En\ntahdo, että vaimon, jonka tänään kihlasin, kerran tarvitsisi sanoa kuin\nleski äsken: hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo\nystäviä.\"\n\n\"Oletpa tullut surumieliseksi naapuritalossa.\"\n\n\"En surumieliseksi, vaan vakavaksi. Ensi kerran elämässäni seisoin nyt\nkuoleman kanssa vastakkain.\"\n\n\"Pienoinen siis on kuollut?\"\n\n\"Hän kuoli, enkä koskaan olisi uskonut kuolemaa niin kauniiksi.\nPoikanen erosi hymy huulilla ja vapauden päivän aurinko levitti\nsäteensä seppeleeksi hänen päänsä ympärille, ja Norjan lippu oli hänen\npeitteenänsä\".\n\n\"Oikeinhan sinä rupeat runoilemaan!\"\n\n\"Oliko lipussa unioni-merkki?\" sanoi muuan puolihumalainen veitikka,\nkoettaen olla oikein sukkela.\n\n\"Sitä en katsonut; mutta sen tiedän, että lippu, joka verhosi viattoman\nlapsen ruumista, kun sielu liiteli ijankaikkista valoa kohti, se lippu\noli puhdas.\"\n\n\n\n\nKUMPIKIN PUOLELLANSA VÄLIAITAA.\n\n\nI.\n\nKuuma on pääkaupungissa, hirveän kuuma. Huoneet oikein hikoilevat ja\nkatukivillä voisi paistinkin kypseksi saada. Ihmiset kävelevät\nkeltaisten pummulisten päivänvarjojensa suojassa ja jättävät viimeiset\npikku rahansa virvoittavaan vesipuotiin.\n\nSemmoisen kuumuuden aikana pakenevat pääkaupungista kaikki, jotka vain\nsuinkin irti pääsevät, niin tukkukauppias, joka virvoittelekse jossakin\nsuositussa kylpypaikassa tai omassa mukavassa huvilassaan, kuin\nnotaariuskin, joka perheineen asettuu johonkin helteiseen huoneesen\naivan kaupungin portin ulkopuolelle, voidakseen elää iloisessa\ntiedossa, että hekin ovat maalla.\n\nMerenrannoilla kylpypaikoissa on tähän aikaan paljo vieraita, sehän nyt\ntietty on. Kellä ei ole varaa oleskella suurissa, kalleissa\nkylpylaitoksissa, he menevät pieniin lastaus- ja kalastuspaikkoihin,\njoissa saa vähemmästäkin rahasta kylliksensä nauttia puhdasta ilmaa ja\nharjoittaa virkistävää uintia.\n\nSemmoinen pikku paikka on Laurkullen, Mossin ja Fredriksstadin välillä.\nKesällä on siellä vakinaisista asujamista melkein ainoastaan vaimot\nja lapset jäljellä, kun näet kaikki miehet ovat merillä, paitsi\nlaivuri-vanhuksia ja muutamia kalastajia. Mutta sen sijaan on\nsiellä viime vuosina ollut koko joukko kylpyvieraita, kaikkialla\nlaivuri-matamien pienissä, sievissä huoneissa.\n\nMatami Bomb on laivurin vaimo. Mies on meriä kyntämässä, ja matamilla\nkotona on huolina neljän lapsen ja kahden lehmän hoito, joista\nviimeinmainitut selvästi näkyvät saavan enimmän hellyyden osaksensa.\nNo, eipä sentään lapsiakaan laiminlyödä, mutta hyvin ankarasti niitä\nkasvatetaan. Matamilla näet on tapana rangaista kaikkia, jos yksikin\nheistä tekee pahojansa, ja kun hyvin usein niin käy, että joku heistä\nkaikkia opetuksia ei muistaa jaksa, niin nuoret Bombit hyvin usein\nkuria saavat.\n\nTalossa on myöskin laivurin veljentytär Julia Bomb, nuori orpotyttö\nyhdeksännellätoista vuodella, jonka toimena on ainiaan kannella\nmatamin nuorinta, vuoden vanhaa silmäterää ja muuten pitää kunnossa\nlasten vaatteet. Matami Bomb on suuri, vahvavartaloinen nainen,\nkirjavakasvoinen ja punatukkainen. Yllä hänellä aina on punainen\nyöröijy, hihat ylös käärittyinä, lyhyt musta hame ja jalassa rumiksi\nlevinneet kengät. Julia on kaunis tyttö, jonka suurista silmistä\npilkistää aina veitikkamaisuutta vaikka hänen asemansa muuten onkin\nhyvin tukala.\n\nMatami Bombin lähin naapuri ja pahin vihamies on laivurivanhus Olsen,\njoka asuu ihan viereisessä talossa. Molempien talojen ja puutarhain\nerottajana on väliaita, ja se ehkä estääkin riitaisuuden kehittymästä\nkäsikahakaksi, vaikka se muuten kyllä kiivaana pysyy. Milloin se\nilmautuu halveksivana äänettömyytenä, milloin äkäisenä sanasotana ja\nmilloin pieninä ystäväntöinä molemmin puolin, niinkuin esimerkiksi että\nmatami aina kaataa astiain pesuvedet juoksemaan Olsenin portille, ja\nOlsenin suurimpana huvituksena on pyydellä eläviä rottia ja laskea ne\nväliaidan raoista matamin pihan puolelle.\n\nOlsen ei enää merille mene, mutta muuten on hän vielä vahva, ketterä\nukko, joka enimmän aikansa kuluttelee kalastamisella. Kalanpyydöillä\nkäydessään pauhaa hän aina kaloille ja kotona aina vaimollensa, vaikka\nhän kyllä pitää sekä kaloista että vaimostansa.\n\nKaikki Olsenin lapset ovat naimisissa eri tahoilla. Ainoastaan nuorin\npoika Juhana on tätä nykyä kotona. Hän on perimies ja taittoi viime\nmatkalla jalkansa, niin että hänen piti jäädä kotiin kokoomaan voimia\nseuraavaksi kevääksi. Silloin saa hän itse laivan kuljettaaksensa.\nKaunisvartaloinen mies hän on, neljännelläkolmatta vuodella,\nkähärätukkainen, valkoverinen ja ystävällisen näköinen kasvoiltaan.\n\nMontagu- ja Kapulet-sukujen historia uudistuu. Julia on Juhana\nOlsenista löytänyt Romeonsa, ja perhevihasta huolimatta kasvaa rakkaus\nheidän nuorissa sydämmissään rehevämmin kuin matami Bombin\nsokuriherneet.\n\n\nII.\n\nPaljo on vieraita Laurkullenissa. Sekä Olsen että matami Bomb ovat\nsaaneet huoneensa hyyrätyksi kylpyvieraille. Olsenin talossa asuu nuori\nlääkäri, lääketieteen kandidaatti Ravn, ja neidet Konstanse ja Alvilda\nKnegt, kaksi sisarusta, joista vanhempi Konstanse toimittaa äitillisen\nystävän virkaa ja nuorempi, Alvilda, koettaa olla \"suloinen\" ja\n\"vallaton\". Hän on pieni, nykeränenäinen tyttö, jolla on päässä paksu\ntukku vaaleankellertävää tukkaa, käherrettynä niin, että näyttää\nvillakoiran karvalta. Molemmat ovat opettajattarina jossakin\ntyttökoulussa ja erittäin valmiit menemään naimisiin. Konstanse on\nkuitenkin tehnyt viisaan päätöksen laittaa niin, että sisar ensin tulee\ntoimitetuksi aviosäätyyn, niin kauan kun vielä on jommoinenkin paikka\nsaatavissa hänelle. Itse hän jo on niin lakastusijällä, että kaikissa\ntapauksissa on antautuminen polkuhinnasta.\n\nLuonnollisesti sisarukset katselevat kandidaatti Ravnia oikeaksi\nlöytötavaraksi ja määräävät hänet jo neiti Alvildan onnelliseksi\npuolisoksi.\n\nMatami Bombin luona asuu rouva Velker, nuori leski vähän\nkolmannellakymmenellä, tyttärensä Fannin kanssa. Hänen miehensä oli\nasianajaja ja kuoli pari vuotta sitte, elettyään muutamia vuosia\nonnellisessa avioliitossa.\n\nNäyttää melkein siltä, kuin olisi sattumus toimittanut naapuruksille\nväärät hyyryläiset; sillä matami Bomb ei voi kärsiä rouva Velkeriä,\nvaan sen sijaan matamin ja neiti Knegtien välille on kasvanut melkein\nliikuttavan sydämmellinen ystävyys, jota vastoin Olsen hyvin usein käy\nsanasotaa neiti Knegtien kanssa.\n\nEräänä iltana istuivat neidet Knegt asuntonsa rapuilla matamin tullessa\nnavetasta, maitokiulu kädessä.\n\n\"Ah, tekö se olette, hyvä rouva Bomb, ja aina ahkerana ja toimeliaana\",\nsanoi neiti Konstanse; molemmilta puolilta lähestyttiin väliaitaa\npuhellaksensa hetkinen.\n\n\"Niinpä niin, täytyyhän sitä.\"\n\n\"Mutta se nuori nainen, joka teillä on talossanne, eikö hän voisi\nkyllin kyllä hoitaa lehmiä?\"\n\n\"Juliako!\" sanoi matami halveksivasti. \"Kylläpä siitäkin riittää, jos\nhän saisi edes lapsetkaan katsotuksi. En minä koskaan uskoisi lehmiäni\nsen hutikon käsiin.\"\n\n\"Hän näyttää hyvin vastenmieliseltä\", sanoi neiti Alvilda.\n\n\"Jospa tietäisitte, miten paljon huolta se tyttö on tuottanut minulle\nkevytmielisyydellään!\"\n\n\"Voi teitä onnetonta, rouva!\"\n\n\"Eihän hän toki liene siveetön?\" kysyi Alvilda.\n\n\"Vaiti, lapsi, semmoista sinä et saa kysellä\", torui Konstanse.\n\n\"Voitteko uskoakaan! eräänä iltana, kun luulin hänen jo olevan\nnukkumassa, tapaankin hänet seisomasta puutarhassa\", sanoi matami.\n\n\"Seisoiko hän todellakin alhaalla puutarhassa?\" kysyi Konstanse\nharmistuneena.\n\n\"Kyllä, ja mikä vielä pahempi, hän seisoi tyhjän sillitynnyrin päällä,\njoka oli asetettu väliaitaa vasten pystyyn, ja toisella puolella oli\nJuhana Olsen noussut portaille.\"\n\n\"Jos minä täst'edes enää häntä tervehdin, hyvä rouva, niin teen sen\nvain kunnioituksesta teitä kohtaan.\"\n\n\"Ja tiedättekö, mitä he tekivät?\" jatkoi matami.\n\nKonstanse pudisti päätänsä.\n\n\"He seisoivat ja suutelivat toisiansa. Mitäs siitä sanotte?\"\n\n\"Alvilda, hyvä lapsi, mene pois etemmäksi\", sanoi Konstanse lempeästi.\n\"Tämmöiset jutut eivät sovi nuorelle viattomalle olennolle, niinkuin\nsinä olet.\"\n\n\"Voi sinua, Konstanse, miten hirveän ankara sinä aina olet.\"\n\n\"Tuolla tulee armollinen rouva\", sanoi matami, kun rouva Velker samassa\nastui Fannin kanssa pihaan.\n\n\"Minua hävettäisi sekä Jumalan että ihmisten edessä pitää sinistä\nnauharuusua rinnassani, jos mieheni oli vasta kaksi vuotta sitte\nkuollut, niinkuin rouva Velkerin\", sanoi Alvilda.\n\nMatami Bombin huomio kääntyi nyt pikku Antoniin.\n\n\"No, onhan se tuo pikku porsas taas vesitynnyriä sotkemassa!\" -- pari\nkorvapuustia -- \"ja siinä sinä, Amalia, istut ihan rauhassa ja katsoa\ntöllötät vain!\" -- enempi korvapuusteja -- \"Adolfiina, missä sinä\nolet?\"\n\nLapsi, jota huudettiin, tuli ulos.\n\n\"Minä olen istunut sisällä ja lukenut katkismusta.\"\n\n\"Kyllä minä sinulle opetan katkismuksen, sinä pentu!\" kuului\ntukkapöllyn ja korvapuustien säestykseksi, \"miksi et katso pienempiä\nsisaruksiasi?\"\n\n\"Mutta, hyvä matami Bomb, eihän teidän siitä pidä lyödä lapsianne, että\nhe lukevat läksyjänsä\", sanoi rouva Velker.\n\n\"Olkaa hyvä, rouva, pyydän minä, ja jättäkää lasteni kasvatus ihan\nomaksi huolekseni\", sanoi matami. \"Minä en annakaan niiden tottua\nsyömään muiden puutarhoista marjanraakaleita enkä kaivelemaan koloja\nmuiden hyviin, kiillotettuihin sohvapöytiin.\"\n\n\"Minun tietääkseni ei minun tyttäreni ole syönyt teidän raakaleitanne\neikä turmellut sohvapöytiänne; mutta jos kuitenkin niin on tapahtunut,\nniin kyllä minä vahinkonne korvaan\", sanoi rouva Velker ja astui\nsisään.\n\nNeidet Knegt siirtyivät myöskin pois, ja matami läksi omille\naskareillensa.\n\nIltasilla istui rouva Velker lukien. Pikku Fanni oli jo nukkunut.\nOvelta kuului koputusta ja Julia astui sisään sukkasillaan.\n\n\"Antakaa anteeksi, rouva Velker, että tulen näin myöhään; mutta minulla\nolisi niin tärkeätä puhuttavaa teille.\"\n\n\"Mitähän sitte, Julia?\"\n\n\"En oikein tiedä, tohdinko sitä sanoakaan.\"\n\n\"No hyvänen, olenko minä sitte niin pelottava?\"\n\n\"Ette, vaan päinvastoin, ja sentähden minä kaikkein ensiksi pyydän\nteitä olemaan niin hyvä, ett'ette kohtele minua niin hyvästi, milloin\ntäti näkee.\"\n\n\"Siinäkö kaikki on?\"\n\n\"Ei, vielä minä pyytäisin teiltä suurta apua.\"\n\n\"Saadaan nähdä, sanohan se ensin.\"\n\n\"Se on pitkä juttu.\"\n\n\"No, käy sitte tähän istumaan ja kerro se kaikkinensa. Tätisi on\nkaiketi jo nukkumassa, niin ett'ei meitä kukaan häiritse.\"\n\n\"Tunnettehan perimies Olsenin?\" kysyi Julia vähän punastuen.\n\n\"Tunnen toki; mitä hänestä?\"\n\n\"Näettekös, hän istui puutarhassansa, ja minä istuin ommellen\nhuvihuoneessamme, ja niin jouduimme, en tiedä miten, puhelemaan\nkeskenämme, ja niin tapasimme, en tiedä miten, toisiamme melkein joka\npäivä -- ja niin -- niin rupesimme pitämään paljon toisistamme --.\"\n\n\"Etkä tiedä miten?\"\n\n\"En, se tapahtui niin salaa, ja eräänä iltana sitte -- sitte --.\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Kysyi hän minulta, enkö rupeaisi hänen morsiameksensa, ja niin me\nlupasimme, kumpikin omalla puolellansa väliaitaa, olla toisillemme\nainiaan uskolliset.\n\n\"Tämähän on ihan kuin Pyramuksen ja Tisben historia.\"\n\n\"Sitä minä en tunne. Asuvatko he Kristianiassa?\"\n\n\"Ei, he asuivat Babylonissa. Mutta kerrohan edelleen.\"\n\n\"Katsokaas, hän tahtoi viimein saada kihlasuutelon; mutta aidan raot\nolivat liian pienet.\"\n\n\"Ihan kuin Pyramuksella ja Tisbelläkin.\"\n\n\"Hän nousi sentähden portaille ja minä tyhjän tynnyrin päälle; mutta\nkun me juuri syleilimme ja suutelimme toisiamme aidan yli, tuli täti.\"\n\n\"Ja jutun loppu?\"\n\n\"Niin, loppu oli se, että täti on siitä asti pitänyt minua sisällä ja\nvartioinut kuin vankia. Jo on neljättä viikkoa kulunut siitä, kun tulin\nkihloihin, enkä ole saanut sanaakaan puhutuksi sulhaseni kanssa.\"\n\n\"Mutta en minä oikein tajua, mitenkä voisin auttaa teitä.\"\n\n\"Kyllä se helppo on\", sanoi Julia, ottaen taskustaan kokoon käännetyn\npaperin, \"minä olen tähän kirjoittanut muutamia ystävällisiä sanoja, ja\nnyt pyytäisin teitä -- älkää vain pahastuko -- pyytäisin teitä olemaan\nhyvä ja viemään hänelle kirjeen. Voittehan te helposti keksiä asiaa,\nkäydäksenne Olseneja tervehtimässä.\"\n\n\"Vai niin, pitääkö minun ruveta teidän lempikirjeidenne kuljettajaksi,\nsä, pikku veitikka? No, kyllä koetan parastani. Mutta eihän kirje ole\nsuljettukaan.\"\n\n\"Ei, minulla ei ollut yhtään kuorta.\"\n\n\"Niitä kyllä minulta saat.\"\n\n\"Etteköhän olisi hyvä ja kirjoittaisi päällekirjoitustakin. Minä\ntuhraan niin huonosti.\"\n\n\"Kyllä minä sen teen\", sanoi rouva Velker, pani kirjeen kuoreen ja\nkirjoitti Julian sanojen mukaan: Herra Perimies Juhana Olsenille\nLaurkulleniin. \"Osoitehan muuten onkin tarpeeton, kun kirjettä ei\npostiin panna.\"\n\nJulia nousi, lähteäksensä pois.\n\n\"Kiitoksia paljo hyvyydestänne, rouva. Olkaa nyt hyvä ja muistakaa\nmoittia minua tätille oikein, niin ett'ei hän rupea epäilemään.\nSanokaa, ett'en minä pidä huonetta puhtaana ja että olen tullut\nitsepäiseksi ja nenäkkääksi viime aikoina. Sillä, kyllähän todella\nolenkin. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" vastasi rouva Velker, ottaen lamppunsa ja mennen\nmakuuhuoneesen.\n\n\"Hirmuinen se on tuo rakkaus\", mutisi hän. \"Se osaa tehdä pikkuisen\nmaalaistytön vilpistelijäksi, kuin olisi hän vanha hovineitsyt.\"\n\nRouva Velker nukkui ja uneksi suudelleensa tohtori Ravnia aidanraosta\nja sentähden matami Bomb nyt häntä piti vankina karjotassa, jossa\nhänellä ei ollut kovinkaan hauska elämä, ruokana vain nauriita ja äsken\nsiivilöityä maitoa.\n\n\nIII.\n\nSeuraavana päivänä olivat Olsenin salissa koossa sekä isäntäväki että\nvieraat kahvipöydän ympärillä, kun rouva Velker astui sisään, taluttaen\nFannia kädestä.\n\n\"Älkää ollenkaan häiriytykö\", sanoi hän.\n\n\"Hyvinpä todellakin teitte, kun tulitte tervehtimään naapurejanne\",\nsanoi Olsen. \"Olettehan asuneet tässä vieressä jo kolme viikkoa. Olkaa\nhyvä, käykää sohvaan istumaan.\"\n\n\"Kiitoksia, minä käyn tänne poikanne luo.\"\n\n\"Minä istun tohtorin luona\", sanoi pikku Fanni ja kiipesi hänen\npolvellensa.\n\n\"He ovat varmaankin vanhat tutut\", sanoi Olsen.\n\n\"Ovat\", vastasi rouva Velker; \"kun Fanni kolme kuukautta sitte oli\nsairaana, oli herra Ravn lääkärinämme, ja suureksi osaksi on minun\nkiittäminen häntä siitä, että Fanni vielä on elossa.\"\n\n\"Te arvaatte minun vähäisen apuni liian suureksi, hyvä rouva\", sanoi\ntohtori.\n\n\"Kas niin, muija, vanha nuhjus, älä nyt istu siinä kuin pilvistä\npudonnut, vaan kaada rouvalle kahvia.\"\n\n\"Johan minä juuri kaadan\", vastasi vaimo. \"Älkää vain peljästykö\",\njatkoi hän kääntyen rouva Velkeriin päin. \"Ei hän sentään niin paha\nole, kuin sanoista kuuluu.\"\n\n\"Mitenkä viihdytte täällä kotona?\" kysyi rouva perimieheltä istuessaan\nja miettiessään, mitenkä saisi paraiten kirjeensä annetuksi.\n\n\"Ikävänlaista täällä vähän on.\"\n\n\"Mutta sentähden koetetaan huvitukseksi keksiä pieniä rakkausseikkoja,\nhi hi hi\", nauroi Alvilda.\n\n\"Vaiti sä, paha, vallaton lapsi\", nuhteli Konstanse. \"Ihanhan sinä saat\nperimiehen punastumaan.\"\n\nRouva Velker tunsi myöskin veren nousevan kasvoihinsa.\n\n\"Ai, miten punainen te olette, rouva Velker!\" sanoi Konstanse.\n\"Kivistääkö teiltä päätä.\"\n\n\"Täällä on niin kuuma\", sanoi hän ja meni ikkunan luo, joka oli auki.\n\nAlvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli\nkiivaasti viiksiänsä.\n\n\"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy\ntuolta kaukaa?\" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.\n\nJuhana nousi ja meni rouvan luo: \"Priki se on.\"\n\n\"Minulla on teille kirje Julialta\", kuiskasi rouva.\n\nJuhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.\n\n\"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne\", kuiskasi\nrouva ja lisäsi kovaan: \"Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!\"\n\n\"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia\npuhuttavana perimiehelle\", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti,\nettä Ravn sen saattoi kuulla.\n\n\"Älä katsele heitä, lapsi\", supisi Konstanse. \"On oikein hirveätä\nnähdä, miten rouva häntä mielistelee.\"\n\nTohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.\n\nSamassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana\nliikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.\n\n\"Teiltä putosi kirje, rouva Velker\", sanoi Konstanse.\n\n\"Minun se ei ole\", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan\nvälinpitämättömän näköinen.\n\n\"Ei, se -- se -- on minun\", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen\nkiireesti taskuunsa.\n\nRouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.\n\n\"Joko nyt jäähdyitte?\" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.\n\nPerimies oli kuin tulisilla hiilillä.\n\n\"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti\nsidottu kiinni\", sanoi hän kumartaen ja läksi.\n\nKeskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.\n\nTohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti\nja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.\n\nRouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.\n\nPorstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen\nviimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.\n\nTohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda\nkuoren taskustansa.\n\n\"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren\nlöysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet\nM. V... Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan\ntätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!\"\n\nTohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan.\nFannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen\näitiltänsä.\n\n\"Tunnetteko ehkä käsialan?\"\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin\ntirkistellä toisten ihmisten kirjeihin\", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja\nläksi pois puutarhasta.\n\nKonstanse katsoi hänen jälkeensä.\n\n\"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään\", sanoi hän, \"tohtori\ntodellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle\ntullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset\nvoivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua\nrakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja\nmissä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan\naavistamatonta.\"\n\n\"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä\", sanoi\nAlvilda. \"Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouva\nVelkerin rakkausjuttu.\"\n\n\"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita\nteelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen\nnainen hän on, tuo itserakas olento.\"\n\n\"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan.\"\n\nHetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan\nkykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä\nkääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat\nkauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.\n\n\nIV.\n\nSeuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa\nnavetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja\nsanoi:\n\n\"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa\npuhdistamaan huoneet paremmin.\"\n\n\"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?\"\n\n\"Hirveän. hätikkö.\"\n\n\"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin.\"\n\n\"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein\npahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!\"\n\n\"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin\nminä sen jo itse tiedän\", sanoi matami ihastuen.\n\n\"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen\npuuhiansa.\"\n\n\"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker.\"\n\nSanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.\n\n\"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain\nvähän tutustuu häneen ensin\", mietiskeli matami.\n\nTuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä\nkerkesi matamin luo.\n\n\"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?\"\n\n\"Minkä uutisen sitte?\"\n\n\"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa.\"\n\n\"Lorua se on, sanon minä.\"\n\n\"Se on ihan totinen tosi.\"\n\nJa kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin\nkaunistettuna.\n\n\"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä\nvihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen -- ha ha ha!\"\n\n\"Luonnollisesti. Hi hi hi!\"\n\n\"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen\nminiän! Ho ho ho!\" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään\nAlvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.\n\nKylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa.\nJuhana tuli juosten hänen jäljestänsä.\n\n\"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne,\" sanoi hän. \"Ette usko, miten\ntulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä\nvartioitsee häntä kuin lohikäärme.\"\n\n\"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?\"\n\n\"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin\nhuonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me\npääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi.\"\n\n\"Sepä ei ole niinkään helppoa.\"\n\n\"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikku\nFanni ja Julia voisi tulla mukaan?\"\n\n\"Kyllä koetan parastani.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!\"\n\nSamassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi\nmennä ohitse.\n\n\"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?\"\n\n\"Kotiin.\"\n\n\"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?\"\n\n\"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin.\"\n\n\"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin\nkelpo mies.\"\n\n\"Hyvin kelpo mies.\"\n\n\"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?\" kysyi rouva.\n\n\"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä.\"\n\n\"Joko nyt?\"\n\n\"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan\nparantunut,\" sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja\nläksi pois.\n\n\"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!\" ajatteli rouva, \"Minä lienen\nvarmaankin loukannut häntä.\"\n\nEtempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat\nkylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.\n\n\"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se\nluultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä\nmielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää\ntoisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti\npetän matami Bombia.\"\n\nKun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen\nnäköisenä. Matami Olsen istui itkien.\n\n\"Mitä täällä on merrassa?\"\n\n\"Ei mitään muuta,\" sanoi laivuri, \"kuin että järjellinen ihminen voi\nmenettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja\ntuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen\nlesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko\nLaurkullenissa ole muusta puhettakaan.\"\n\n\"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä,\"\nnyyhkytti matami.\n\n\"En minäkään,\" sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.\n\n\"Etkö?\"\n\n\"E-en,\" sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta,\n\"minulla -- minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia\ntarvitse.\"\n\n\"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?\"\n\n\"Julia Bomb.\"\n\n\"Matami Bombin sukulainen,\" huudahti äiti. \"Minä en ikänäni anna siihen\nsuostumustani.\"\n\n\"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?\" sanoi isä Olsen. \"Julia on sievä\nja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan\nluona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?\"\n\nJuhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.\n\n\"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen!\nSaatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja\ntoimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!\"\n\nAlhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.\n\n\"Te olette niin synkkämielinen, tohtori,\" sanoi Alvilda. \"Nyt minä\nnäytän teille jotakin hauskaa.\"\n\nSamalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.\n\n\"Saanko luvan?\" huusi hän mennessään läävän ohitse.\n\n\"Olkaa niin hyvä.\"\n\nAlvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin se\nJulialta oli jäänyt.\n\n\"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta ja\nTisbestä uutena painoksena.\"\n\n\"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se\nhauskakin?\"\n\n\"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä\nsitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja\nhe rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta\nkun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa\nkatseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus,\nkiivetä tämän tynnyrin päälle -- näin --.\"\n\n\"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?\"\n\n\"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa,\"\njatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli.\n\"Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten\nnäkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa.\"\n\n\"Kiitoksia, ei haluta,\" sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. \"Entä historian\nloppu? Saavatko rakastuneet toisensa?\"\n\n\"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt.\"\n\n\"Mutta mitä sanovat vanhemmat?\"\n\n\"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet.\"\n\n\"Ehkäpä hän onkin leski?\" sanoi Konstanse kavalasti.\n\n\"Siitä ei historia mitään kerro.\"\n\nTohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta.\n\"Hävytöntä,\" supisi hän.\n\n\"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene\nennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille.\"\n\nAlvilda riensi hyppien sisään.\n\n\"Eikö hän ole sievä tyttö?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta.\nOnnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!\"\n\nTohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.\n\nAlvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.\n\n\"Taasko lahja tohtorille?\" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.\n\n\"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja\nmatkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne,\nneiti.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö\npois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni.\"\n\nAlvilda pahastui ja meni tiehensä.\n\nKun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:\n\n\"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti.\"\n\n\"Se on vain pieni muisti.\"\n\n\"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin.\"\n\n\"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin\nmuistelisitte minua ystävyydellä.\"\n\n\"En minä teitä koskaan unhota.\"\n\nKonstanse nousi ja meni sisään.\n\n\"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että\nkun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa\",\nsanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä\nhän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,\n\n\"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte\", sanoi Ravn, kumartuen hänen\nylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.\n\n\"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään\nmeidät!\"\n\n\"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?\"\n\n\"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta -- mutta -- minun -- minun\ntäytyy nyt mennä sisään,\" sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa\nkätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.\n\nMutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.\n\n\"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta,\" ajatteli tohtori.\n\"Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker,\nenkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja\nniin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan,\njolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse\nolisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan\nolisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!\"\n\nJa tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan\njoukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.\n\n\nV.\n\nPikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen\njohdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.\n\nMatami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa\nkahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.\n\n\"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia\ntulee jo ihan sietämättömäksi.\"\n\n\"No, mitä se nyt taas?\"\n\n\"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa\nkanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan\neväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen\nvähän huvittavan sitä kiittämätöntä.\"\n\n\"No, ja mitä hän niskoittelee?\"\n\n\"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä,\nminä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden\nkelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta\nOlsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta\nsattunut.\"\n\n\"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!\" nauroi matami.\n\n\"Uuh -- huu -- huu --\" ulvoivat lapset.\n\n\"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin\nhauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa.\"\n\n\"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker,\" sanoi matami ja\nystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. \"Kyllä Julian täytyy mukaan\nlähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja\nveneesen. Ha ha ha!\"\n\n\"Uuh -- huu -- huu!\"\n\n\"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne.\n-- Julia!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt\nminun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat\najamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, sinä juuri!\"\n\n\"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan,\" sanoi\nrouva.\n\n\"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?\"\n\n\"Minä -- minä luulin, että -- että --\" tavoitteli Julia, purren\nhuultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.\n\n\"Mitä sinä luulit?\"\n\n\"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita.\"\n\n\"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan\nkinastelematta!\"\n\nJulia riensi pois kyökistä.\n\n\"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette,\nmiten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri\nsentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota\nnöyryytystä. Ho ho ho!\"\n\n\"Uuh -- huu -- huu --\" valittivat pikku Bombit.\n\n\"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan,\" sanoi äiti\niloisimmalla äänellään.\n\n\"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa,\" ajatteli rouva Velker pois\nmennessään. \"Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän\njuovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa.\"\n\nMeri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva ja\nFanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.\n\nPaljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä\nkohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he\nolivat kuin ruusut.\n\nNoustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia\nkeitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin\nonnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä.\nOlsen ja rouva Velker katselivat valmista.\n\nSyötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja\nkävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin\nmeren selkää.\n\nRouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri\nOlsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti\npiippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen\nraakun kuoria ja kirjavia kiviä.\n\n\"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?\"\n\n\"On. Ja miten onnelliset he ovat!\"\n\n\"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen.\"\n\n\"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä\nsanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti\nhänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne.\"\n\n\"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa\niloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä.\"\n\n\"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi.\"\n\n\"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän ja\nJuhanan kihlauksesta.\"\n\n\"Minunko ja teidän poikanne?\"\n\n\"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan.\"\n\n\"No mutta, enhän minä ole koskaan --.\" Rouva keskeytti äkisti lauseensa\nja nousi peljästyneenä.\n\n\"Fanni!\" huusi hän. \"Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota\nmereen! Tule tänne, lapseni!\"\n\nTyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui\ntakaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.\n\n\"Auttakaa, auttakaa!\" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.\n\nJuhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi\nhetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.\n\n\"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada\nlasta henkiin,\" käski laivuri, ja Juhana sousi pois.\n\nFanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun.\nKotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän\nmerkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä\nja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä.\nHeidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.\n\n\"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?\" kysyi hän, kun Ravn\nkumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.\n\n\"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve,\"\nsanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja\nistuutuen hänen viereensä.\n\nLapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä\npohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen\nmakasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei\nhäiritsisi nuoria.\n\nTohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun\nheinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.\n\n\"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä,\" sanoi hän. \"Tuntuu\nihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En\ntiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen\naina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä.\"\n\n\"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä,\"\nsanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.\n\n\"Toinenko, mikä toinen?\"\n\n\"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä\nvaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat,\"\njatkoi Ravn katkerasti.\n\n\"En minä käsitä tarkoitustanne.\"\n\n\"Ettekö? Vai ette!\"\n\n\"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte\nystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja\npilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?\"\n\n\"Mitäkö olette tehnyt?\" vastasi Ravn kiivaasti. \"Te olette kukistaneet\nonneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani.\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään\nnaista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te\nnäytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että\nitsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te\nläksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt\nolenkin tullut vain näkemään --\"\n\nRavn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.\n\n\"Kuinka, mitä näkemään?\"\n\n\"Vieläkö minun pitää jatkaa?\"\n\n\"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne.\"\n\n\"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja\nteette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi\ntehdä.\"\n\n\"Ravn,\" sanoi rouva nousten seisomaan. \"Te sanoitte rakastavanne minua.\nMinä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi\nkeltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan.\nMutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun,\nettä minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen\nminulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni.\"\n\n\"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla\nsilmilläni --\"\n\n\"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on\naina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu.\nKatsokaahan,\" lisäsi hän hymyillen, \"ei se näy kovinkaan uskollinen\nolevan, tuo minun rakastajani.\"\n\nTohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.\n\nJuhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt\nkäsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä\ntukassa.\n\nTohtori oli kuin pilvistä pudonnut.\n\n\"Mitä tämä kaikki merkitsee?\"\n\n\"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin\ntuommoisena postiljoonina.\"\n\n\"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?\"\n\n\"Sanottiinko minun siinäkin olleen.\"\n\n\"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta.\"\n\n\"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte\nniin hyvää minusta.\"\n\n\"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan,\"\nsanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. \"Te olette nyt myöskin\nkuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä,\ntahdotteko tulla vaimokseni.\"\n\n\"Ravn,\" vastasi rouva lempeästi, \"minä olen jo kauan luullut, ett'en\nollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat\nsamanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät\nonnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi\nvaimoksi.\"\n\n\"Mamma, mamma,\" huusi pikku Fanni heräten. \"Missä on tohtori.\"\n\n\"Tässä minä olen, Fanni.\"\n\n\"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori.\"\n\n\"Ei, lapseni,\" sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. \"Nyt hän aina\npysyy meidän luonamme.\"\n\nPäivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän\nparin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.\n\nSinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami\nsanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi\npuristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.\n\n\nVI.\n\nMatami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.\n\n\"Astukaa sisään!\"\n\nJa sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin\nkivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä\nseisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat,\njoka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven\nviereiseen huoneesen.\n\nOlsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri\nBombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui\ntuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen\nsilmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine\ntoppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei\nistuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen\nmukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua\nuskaliaisuuttansa.\n\n\"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb,\" sanoi Olsen,\nsaadakseen edes jotakin sanotuksi.\n\n\"Te olette ensi kertaa täällä,\" sanoi matami.\n\n\"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä.\"\n\n\"Emme oikein.\"\n\n\"Mutta oikeastaan on tyhmää naapurien elää riidassa.\"\n\n\"En minä ole kuljettanut eläviä rottia muiden ihmisten pihoihin.\"\n\n\"Ette, mutta te olette kaataneet pesuvesiänne juoksemaan toisten\nihmisten portille. Mutta jättäkäämme ne nyt sikseen. Minä tulinkin\ntekemään sovintoa.\"\n\n\"Se minullekin hyvin mieleen olisi.\"\n\n\"Näettekös, minun poikani pitää Juliasta.\"\n\n\"Hän kyllä pitää monestakin, hän. Onpa mainittu hänen pitävän myöskin\nrouva Velkeristä.\"\n\n\"Se on vain joutavaa, neiti Knegtien keksimää lorua, rouva kun\nkuljetteli kirjeitä rakastuneiden välillä. Rouvahan se myöskin niin\nlaittoi, että he tapasivat toisensa eilen.\"\n\n\"Minua on siis kavalasti petetty ja narrinansa pidetty! Minua on\nhirveästi peijattu. Minä en koskaan suostu tähän tuumaan enkä\nnaimiseen.\"\n\n\"Siinä teette tyhmästi, matami Bomb, sillä jos ette suostu, menevät he\nnaimisiin ilman teidän suostumustanne.\"\n\n\"Minä ajan sen kelvottoman tytön pois talostani.\"\n\n\"Niin, ajaa teidän juuri pitääkin hänet, sillä sitte minä otan hänet\ntalooni.\"\n\nMatami kallisti päänsä käsiinsä ja alkoi ulvoa kuin marraskuun myrsky.\n\n\"Kylläpä minulla on hyvät naapurit! Hyökätä noin turvattoman\nvaimo-paran kimppuun, jonka ainoa turva on maalla Lontoossa ja kuinka\nkauan siellä viipyneekään!\"\n\n\"Älkää nyt vain jättäytykö noin kiukkunne valtaan, matami, vaan\nkoettakaa olla vähän vähemmin paha kuin tavallisesti. Minä teidän\nsijassanne suostuisin mielelläni, ja sitte voisimme jonakin iltana\nvähän iloita minun luonani, pitää pienet kihlajaiskemut. Muuten nuoret\npitävät kihlajaisensa ja häänsä ilman teitä ja teiltä kysymättä, ja\nsilloin sanottaisiin vain teitä samaksi noidaksi, kuin aina olette\nolleetkin, joka ei osaa elää sovinnossa sukulaistensa eikä naapuriensa\nkanssa.\"\n\nMatami yhä makasi, pää ja kädet pöydällä, ja itki kiukusta.\n\n\"Toivoakseni pidätte koossa järkenne, jääkää hyvästi!\"\n\nLaivuri läksi ja matami jäi liikahtamatta paikalleen.\n\nTohtori Ravn käveli tietä myöten, rouva Velkerin käsi kainalossansa, ja\ntoisella kädellään taluttaen pikku Fannia.\n\nAlvilda seisoi ikkunan luona, joka oli auki, ja kaatoi pari\nkukkaruukkua kiireessään, kun näki heistä vilahduksen ja syöksähti\ntarkemmin katsomaan.\n\nPortilla he erosivat kätellen, ja tohtori astui sisään.\n\n\"Olitteko kävelemässä?\" kysyi neiti.\n\n\"Olin, minä kävelin vähän aikaa morsiameni kanssa\", sanoi Ravn. \"Rouva\nVelker ja minä olemme kihloissa eilisestä asti.\"\n\n\"Vai niin, te -- olette -- ki-kihloissa. Toivotan onnea!\"\n\nAlvilda oli hyvin kalpea ja nieleksi itkua sekä läksi hyvin äkisti\nkammariinsa.\n\nKahdeksan päivän kuluttua oli tulinen kiire Olsenin talossa. Hänen\nkylpyvieraansa aikoivat lähteä seuraavana päivänä, ja siitä syystä oli\nnyt tekeillä suuret kemut, joissa myöskin Julian ja Juhanan kihlaus oli\njulaistava.\n\nMatami Bomb oli näet huomannut viisaimmaksi suostua tuumaan. Oli\nmyöskin sovittu, että Julia oli saava viettää seuraavan talven tohtori\nRavnin kotona.\n\nHän ja rouva Velker aikoivat kohta viettää häänsä, jota vastoin Juhanan\nja Julian piti odottaman kevääsen asti, kunnes perimies pääsisi\nlaivuriksi.\n\nKemut olivat loistavat, vieraat oikein loistivat ilosta ja huvista ja\nmatami Bomb oli loistavin kaikista.\n\nHänen muotonsa oli punaisempi ja kirjavampi kuin tavallisesti, tukka\nsileämpi ja hänen pulleaa vartaloansa verhosi suurikirjainen\nsilkkileninki, josta välkkyi kaikkia taivaankaaren värejä. Se kumminkin\noli ommeltu jo ennen muinoin, jolloin matami arvattavasti oli ollut\npaljoa solakampi; sentähden moni nainen pelkäsi joko matamin saavan\nhalvauksen taikka hänen vartalonsa puristavan halki tuon ohuen verhon\nja paisuvan luonnolliseen kokoonsa. Onneksi ei toki kumpikaan pelko\ntoteutunut.\n\nJulia oli sievä onnessansa ja uudessa sinisessä hameessansa, ja kun\nrouva Velker kuljeksi vierasten seassa, solakka vartalo vaaleanharmaan,\nröyhyisen silkkileningin peitossa, näytti hän kuningattarelta\nalamaistensa keskellä.\n\nAlvilda oli koko illan hirveän vallaton ja sievä ja niin levottoman\niloinen, että se oikein häiritsi muiden iloa.\n\nIlta kului hyvin hauskasti, vieraat vihdoin poistuivat ja neidit Knegt\nsiirtyivät huoneihinsa.\n\nAlvilda laitteli kapsäkkiä kuntoon. Konstanse selaili tilikirjaa.\n\n\"Helmiä piipunnauhaan, villalankaa henkseleihin, silkkiä kukkaroon --\ntarpeettomia menoja,\" mutisi hän.\n\n\"Minä suostun Pedersenin tarjoukseen,\" sanoi Alvilda. \"Kaunis hän ei\nole, eikä kansakoulun-opettaja muutenkaan ole niin ikävöitävä,\nmutta --\"\n\n\"Mies on kuitenkin aina mies,\" jatkoi sisar. \"Ota vain hänet, lapsi,\nniin pääset siitä huolesta, ett'et tulisi naimisiin. Montahan huolta\ntässä maailmassa on, mutta se se on pahin kaikista.\"\n\nMolemmat sulhaset olivat tällä välin saattaneet morsiamensa heidän\novellensa asti. Kuu paistoi suurena ja kauniina ja väliaita teki pitkän\nvarjon matami Bombin pihalle.\n\nJuhana suuteli jäähyväisiksi morsiantansa.\n\n\"Nyt ei minun enää tarvitse kiivetä väliaidan päälle sinua\nsuudellakseni,\" sanoi hän.\n\n\"Ei,\" sanoi Ravn, \"pikku rakkauden-jumala se veitikka, on repinyt aidan\nrikki. Hän kyllä auttaa rakastavia, kun oikein hätä tulee, vaikka hän\nalussa laitteleekin monia mutkia.\"\n\n\"Ja oikein se siinä tekeekin,\" sanoi rouva Velker. \"Rakkaus aina\nvahvistuu vastuksista, ja kaksi lemmen taimea menestyy aina paraiten,\njos ne istutetaan kumpikin omalle puolellensa väliaitaa.\"\n\n\n\n\n\n\nHOLGER DRACHMANN.\n\n\n\n\nKIRKON LAIVA.\n\n\nI.\n\nTuvassa istui kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi\npoikaansa Kaarle ja Kristian, hiljaa puhellen. Vähäväliä katsahtivat he\nSöreniin, kolmanteen veljekseen, joka suurilla sormillaan sovitteli\nhyvin pieniä esineitä paikoilleen pikku laivaan.\n\nHe ylpeilivät tuosta laivasta, ylpeilivät niin, että puhekin kävi vain\nkuiskaamalla. Mutta jos kuka hyvänsä olisi heiltä mitään kysynyt siitä,\nolisivat he ihan varmaan vastanneet niin välinpitämättömästi, kuin\nlaiva olisi ollut aivan mitättömin asia, kuin ajatella saattaa.\n\nSören istui, puujalkansa suorakulmaisesti ulos ojennettuna toisesta\njalasta. Asento oli jotenkin mukavan näköinen mutta toisinhan se ei\nvoinut olla. Sill'aikaa kun hänen \"varamastonsa\" itsepäisesti ojentui\nsivulle ja laiha, partainen ja tuskien uurtelema muotonsa varovaisesti\nkumartui raakapuiden ja muiden kapulain väliin, poimiskelivat suuret,\nköhmyiset kädet keveästi kuin nukenompelijatytön sormet laivan kannelta\nja nuorista pois ruuhkia; suurien, levollisten silmäin pohjalla eli\nsydämmellinen ilo, jota ne eivät kuitenkaan huolineet ilmaista\nainoallakaan räpäytyksellä.\n\n\"Kohtahan se nyt kaiketi jo on kunnossa?\" kysyi vanhus Ole Bertelsen\nvarovasti ja kunnioittavasti.\n\nSören ei, syystä kyllä, saanut vastatuksi. Hänellä näet oli suussa\nkahden nuoran päät ja sormien välissä pienen pieni kolmikulmainen\nväkipyörä; joulukuun illan hämärässä haparoi hän silmukoita, joiden\nläpi nuoran piti juosta.\n\nHän päästi nuorat hampaistaan ja vastasi toiseen kysymykseen, joka jo\noli lausuttu viisi minuuttia ennemmin.\n\n\"En ole löytänyt muuta kuin yhden kolon pohjasta. Sitäpä täytyy sanoa\nhyväksi purjehdukseksi, kun matka oli jo kestänyt kaksikymmentä\nvuotta.\"\n\n\"Hyvin suoritettu matka se on ollut,\" virkkoi Kaarle.\n\n\"Niin Sören,\" huomautti Kristian, \"mutta silloin kaadoitkin siihen\nkorttelin pullon öljyä ja tärpättiä pohjaan.\"\n\n\"Ja nyt pannaan toinen pullollinen lisäksi,\" sanoi Sören, \"ja kun laiva\ntaas kahdenkymmenen vuoden kuluttua vedetään teloille ja me silloin\nehkä itse olemme madonsyömät ja muut ihmiset saavat sen käsiinsä, niin\nhe toki nähkööt, että me olemme tehneet kunnon työtä.\"\n\n\"Oh,\" sanoi vanha Ole, \"me kyllä silloin vielä hyvin saatamme elää.\nMeidän sukumme on pitkäikäistä väkeä.\"\n\nOle oli nyt kahdeksannella- ja pojat viidennelläkymmenellä.\n\n\nII.\n\nHe olivat kaksikymmentä vuotta sitte päättäneet tuon laivan teon\nyhdessä muiden sen kyläkunnan asujanten kanssa. Kaikillahan muillakin\nrantalaisilla oli laivat riippumassa kirkoissansa; miksi piti sitte\nVangon olla muita huonompi?\n\nJuuri siihen aikaan oli Sören palannut kotiin pitkältä merimatkalta,\npuujalka vain sen \"liha- ja luujalan\" sijassa, joka hänellä oli ollut\nlähtiessänsä. Tuskat olivat olleet hirveät kaukana vieraan maan\nsairashuoneessa ja vakava merimies oli jo lakannut toivomasta.\nLahkolaisuus kukoisti siihen aikaan sairashuoneissa vuoteiden\nympärillä, erilaiset kääntäjät riitelivät sairaista, ja Sören joutui\nerään ahneen miehen uhriksi, jolla oli lyhyt tukka ja yhteen puserretut\nhuulet.\n\nTulta, tulikiveä, pihkaa ja kaikkea muuta palavaa ainetta oli satamalla\nsatanut heikon vaivaisen korville, ja Sören oli palannut kotiin sekä\ntoisjalkaisena että mieleltään ilottomana.\n\nHän, ollen jo ihan nuoruudestansa asti hyvin puhdas tavoiltaan,\nkuljeksi nyt nuristen lakkaamatta valittaen maailman syntisyyttä.\nJalantynkän pakotuksiin ja koviin tuskiin, että hänen nyt paraassa\nijässään täytyi jäädä muille ristiksi, liittyivät sairashuoneessa\nherätetyt oman tunnon epäilyt ja arvelut. Hän tietysti oli syntinen ja\nsentähden hän innolla ryhtyi työhön, kun tilaisuus tarjoutui maksaa\n\"laivan\" teolla edes osan suuresta syntivelastansa sinne, jossa kaikki\nmitättömätkin asiat kirjoitetaan kirjaan.\n\nMuut kokosivat rahaa raaka-aineiksi, vaan Sören otti suurimman\nuhrauksen niskoillensa: puolivuotisen ahkeran ja väsymättömän työn,\njoka meni tuon fregatti-rungon sisustamiseen ja laittamiseen\ntäydelliseksi. Fregatti ristittiin \"Merimiehen muistoksi\", ja oli se\nainakin seitsemän jalkaa pitkä perästä kokkapuun nenään mitaten.\n\nKun se valmistui, kannettiin se hyvin juhlallisesti kirkkoon ja\nripustettiin kumuun. Vanha pastori vihki sen puheella, jolla ainakin\noli pituutta kylliksi. Sören niisti lakkaamatta nenäänsä pummulisella\nliinallaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin kukistus.\n\nKumppanien poikettua juhlallisuuden jälkeen olutmyymälään läksi Sören\npuujalkansa ja keppinsä avulla käydä nilkuttamaan kotiin päin,\ntaistellen koko sen puolen peninkulman matkan sydämmessänsä vanhaa\nvihollista vastaan, s.o. ajatuksia, jotka toisiaan milloin puolustivat,\nmilloin syyttivät. Olihan hän ehkä liian usein katsellut kaunista\nlaivaansa, peljäten sen ehkä rupeavan pyörimään vitjoissa ympäri. Ja\nsen turhamaisen pelkonsa tähden ei hän ollut niin tarkkaan kuunnellut\npapin sanoja, kuin Sanan julistajaa kuunneltava olisi, vaikkapa hänen\npuheensa tarkoittikin vain tuommoista laivaa.\n\nSitte levisi ruma huhu vanhasta pastorista, eivätkä Sörenin ajatukset\nsiitä lainkaan valistuneet. Huono esimerkki se on, jos jokin virkamies\nhukkaa hänen haltuunsa uskottuja varoja; mutta vielä pahempi on, jos\npappi on pahennukseksi seurakunnallensa.\n\nSillä tosinhan on suurin osa seurakuntalaisia paatuneita, mutta aina\nkuitenkin on tunteellisiakin sieluja, niinkuin Sörenin, jotka kärsivät\nsiitä, ett'ei heillä ole kykyä inhimillisistä himoista johtaa ainiaan\npysyvää siveysohjetta.\n\nSörenin muoto synkistyi päivä päivältä, sillä eihän hän voinut toisten\nveljien tavalla haudata verkkojen mukana kysymyksen onkeansa järven\npohjaan eikä sitte vetää niitä jälleen ylös välkkyvinä kaloina.\n\nMuutamat sattumalta lausutut isän sanat hänet vihdoin saivat jälleen\ntyöhön ryhtymään.\n\n\"Niin kauan,\" sanoi näet isä kerran, \"kun on vielä yksi kelvollinen\njalka ja kaksi nyrkkiä käsivarsien päissä, niin ei tuolla lailla\nkuljeksita haavehtien eikä olla muille vaivaksi.\"\n\nSöreniä vähän hävetti ja hän ryhtyi toimeen. Alkuun oli hän päässyt\n\"kirkon laivan\" teolla. Hän teki uuden laivan, joka joutui näyttelyyn,\nja siellä sen itse amiraali osti mallivarastoon. Toisia valmistui\nvähitellen; muutamat joutuivat kirkkoihin, toiset leikkikalu-puoteihin.\nMuutamat purjehtivat mielenylennyksen, toiset huvin ja ilon vesiä. Ja\nSörenin ajatukset purjehtivat mukana, eivätkä enää olleet kotona\nkalvamassa hänen voimiansa.\n\nNe laivat näyttivät hänelle maailman kaikenlaiset, ristiriitaiset\nmuodot, joiden kaikkien takaa alkoi hänelle kajastaa suuri, yhteinen,\ninhimillinen laki, elämän ja siveyden laki. Heränneestä miehestä\nmuuttui Sören ajattelijaksi, ja kun sen havaitsemisesta syntynyt ensi\nsuru ja ahdistus oli ohitse, oli hän vaihtoon tyytyväinen.\n\n\nIII.\n\nNiin kuluivat nuo kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin\nlöytäneet itselleen vaimon. Sören oli tehnyt itselleen uuden jalan\nvanhan englantilaisen sijaan, joka oli maksanut seitsemän puntaa. Hän\nharjoitteli ajattelua ja teki laivoja, sai vähin kokoon rahaakin ja\nauttoi veljiänsä. Hän melkein oli kaikista arvokkain mies sillä\nkulmalla, ja se on hyvä kiitos miehestä, joka ei harjoitellut\nkalastusta.\n\nVanhan pastorin ajoista oli pikku kirkossa, jonka piiriin tämä kylä\nkuului, ollut koko joukko pappeja. Pitäjä näet oli papeille vain\ntuommoinen väliaikainen odotuspaikka, kunnes paremman sattui saamaan.\n\nNykyinen nuori pastori oli lapsi sekä uskoltaan että töiltään. Hän,\noppineen miehen kivuloinen poika, oli kouluajaltaan säilyttänyt\nrakkauden, joka hänellä aina pysyi kumppanina. Hän näet rakasti merta\nja aikomus olikin ollut laskea hänet merelle. Huono terveys kuitenkin\nteki sen mahdottomaksi, ja niin tuli hänestä pappi.\n\nHän oli rehellinen ihannemaailman lapsi, hajamielinen, kaino ja\nnäöltäänkin kuin tyttö. Hengellisessä virassaan hänellä ei ollut mitään\nristiriitaisuuksia; tosi elämää hän ei tuntenut eikä tahtonut oppiakaan\ntuntemaan; jos elämä semmoisenaan, kuin se inhimillisessä maailmassa\nesiytyy, olisi tullut hänelle silmäin eteen, olisi hän väistynyt\nsyrjään sen tieltä ja paennut lukuhuoneensa turviin. Siellä oli hänellä\nkirjahyllyllä seisomassa pienoinen leikkilaiva, joka jo kouluaikana oli\nollut hänellä hyvänä kumppanina. Lisäksi oli hänellä myöskin vaimo ja\nhiljainen, pieni poika.\n\nPellolla pappilan takana oli turvesuon haudassa kirkasta vettä. Siellä\npastori vietti monta hetkeä pikku poikansa ja pikku laivansa kanssa;\nvaikea on arvata, kumpikohan enemmin iloitsi laivan purjehduksesta,\nisäkö vai poika; sattuipa välistä niinkin, että isä otti pojan mukaansa\nvain sentähden, ett'ei häntä tavattaisi yksin niin lapsellisessa\npuuhassa.\n\nJoka päivä hän astuskeli puolen peninkulman matkan alas kalastajain\nkylään. Hän seisoi pitkät ajat uneksien meren rannalla ja katsella\ntuijottaen kalastajia ynnä heidän venheitänsä.\n\nKerran hän oli jo ihan ottamaisillaan omaa laivaansa kainaloonsa,\nnähdäkseen sen purjehtivan \"oikeassa\" vedessä. Viimeisessä\nsilmänräpäyksessä hän kuitenkin malttoi mielensä, mutta sitte sitä\nsydämmessään katui. Tieteellisesti tunsi hän perinpohjin koko\nlaivaliikkeen ynnä laivanteko- ja -varustustaidon. Hän oli tutkinut\npaljon semmoisia teoksia ja hänellä oli ollut vanha merimies-setä, joka\nhuviksensa oli istuttanut hänen muistiinsa kaikki siihen kuuluvat\noppisanat. Mutta jos hän yritti puhumaan kalastajien kanssa, joutui hän\naina hämilleen ja hajamieliseksi. Hän oli tähän asti paennut elämää;\nnyt pakeni elämä häntä.\n\nEipä monta kalastajaa näkynyt pyhinä pikku kirkossa. Vangossa kyllä ei\nollut ihan puute jumalanpelosta, mutta vähitellen oli tullut tavaksi\nmennä sinne vain kaikkein juhlallisimmissa ja ihan välttämättömissä\ntiloissa. Ja nekin jotkut kalastajat, jotka siellä alussa kävivät,\nlakkasivat vähitellen. He eivät ymmärtäneet pappiansa. Muuten heillä ei\nollut mitään moitetta pappia vastaan; päin vastoin levisi kohta huhu,\nettä hän vähilläkin varoillaan hyvin mielellään autteli tarvitsevaisia\nja että häntä varsinkin oli hyvin helppo pettää kaikenlaisilla\nloruilla. Huonotapaiset kalastajat häntä todella ahkeraan tuolla lailla\nverottivatkin, mutta kirkkoon he eivät tulleet.\n\nPappi ei sitä jaksanut käsittää. Hän valmisteli saarnansa suurimmalla\nhuolella ja tarkkuudella; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi ja\ntarkkuuteen tottunut. Välistä olivat varsinkin alussa hänen silmänsä,\nturhaan haeskeltuaan kalastajia maasta, kohonneet ylös laivaan, joka\nriippui vitjoissaan katosta hänen edessänsä. Ja hän oli sitä katsellut\nlapsen ilolla, mutta samalla tullut hajamieliseksi keskellä saarnaansa,\nniin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ett'ei kadottaisi\nhienosti ja taitavasti punottua selityksen lankaa. Laiva oli liian\nkaunis.\n\nMutta viime aikoina oli hän huomannut laivan raakojen, nuorien ynnä\nmuiden pikku kohtien vähän olevan rappiolla. Hän mainitsi sen\nkoulumestarille ja suntiolle sekä muille kirkonkyläläisille. He eivät\nosanneet antaa hänelle mitään neuvoa, tuskinpa tiesivät koko laivaa\nolevankaan, vaikka se seitsemän jalan pituisena riippui siinä kaikkien\nnähtävänä, pölyiset miehet nuorissa, lippu perässä ja toinen suurempi\nmaston latvassa.\n\n\nIV.\n\nSitte syksyllä saapui pastorin luo lähetystö Vangosta.\n\nSören, puheenjohtaja, kömpi keppineen ja puujalkoineen ovesta pastorin\nlukuhuoneesen. Veli Kaarle ja eräs toinen kalastaja tulivat jäljestä.\n\nPastori oli hyvin hämillänsä ja punastui sekä kysyi tavoitellen syytä\nvierasten tuloon, ja kun pastori oli hämillään, hämmentyi Sörenkin. Hän\nänkytti ja tavoitteli ja Kaarle tahtoi ryhtyä puhumaan, mutta se aie\nestettiin.\n\nVihdoin saatiin selville, että joulun edellisenä sunnuntaina nyt tuli\ntäyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva ripustettiin ylös\nkirkkoon, ja nyt tahtoivat kalastajat mielellään ottaa sen alas ja\nnäinä kahtena viime kuukautena tutkia ja tarkastaa kaikkea, mitä siinä\noli, ja sitte se taas joulun edellisenä sunnuntaina ripustettaisiin\nylös. Ja nyt pyydettiin pastoria sitte jumalanpalveluksen päätyttyä\npitämään pieni puhe ja siunaamaan uudistettu laiva.\n\n\"Näettekös, herra pastori\", lopetti puheenjohtaja selityksensä,\n\"alustenhan laita on ihan sama kuin ihmistenkin; ne nuoriltaan\nlöyhtyvät, raaoiltaan köyristyvät ja tulevat pölyisiksi joka nurkasta,\nkun ovat olleet toimessa vuosikausia, mitäpä sitte kaksikymmentä\nvuotta. Ihmisen puhdistusta sisältä ja ulkoa, sitä taitoa me kalastajat\nemme osaa; mutta toisin on laivan laita, johon me kaikki yhteisesti\nolemme koonneet tarpeet ja jonka minä Sören Olsen, ilman kaikkea\nkehumista puhuen, itse olen tehnyt ja kuntoon laittanut.\"\n\nNuori pastori punastui uudestaan, katsahti Söreniin ja sanoi:\n\n\"Minä -- minä olen todellakin itsekin huomannut laivan tarvitsevan\nkorjausta. Vasemmalta puolelta on eturaa'an nokka katkennut ja ...\nniin, paljo muutakin on rikki.\"\n\nSören katsahti kummastuen hoikkaan pastoriin ja kääntyi sitte\nkumppaneihinsa päin, ikäänkuin sanoen: \"kuulitteko, hän ymmärtää\nlaiva-asioitakin!\"\n\nJa todellakin kaikuivat pastorin sanat yhtä kummallisilta näiden kunnon\nihmisten korvissa, kuin olisivat kalastajat äkisti ruvenneet puhumaan\nhänelle hebreankieltä. Sören kuitenkin malttoi mielensä ja sanoi: \"no\nsiis, herra pastori, jos sallitte...\"\n\nPastori nyykäytti päätänsä. \"Tehkää te vain osanne, minä kyllä osani\nsuoritan.\"\n\nJa sitte kolmesti ojennettiin suuri, karkea käsi, ja pastorin pikku\nkäsi katosi niihin kolmesti, ja kaikki kalastajat sanoivat: \"me\nkiitämme paljon, herra pastori.\"\n\nLähetystö läksi. Mutta ovessa vielä kääntyi Sören, osoitti pastorin\nleikkilaivaa ja sanoi:\n\n\"Antakaa anteeksi uskaliaisuuteni, mutta tuon minä tässä heti huomasin.\nLuulenpa, että sekin olisi vedettävä teloille, ja ell'ei teillä, herra\npastori, ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni tekisin sen\njouluviikolla!\"\n\n\"Tahtoisitteko todellakin?\" kysyi pastori iloisesti, \"te olette oikein\nhyvä ihminen.\"\n\n\"Oh en\", vastasi Sören tyynesti. \"Minussa on vasta kolme neljättäosaa\noikeasta ihmisestä. Ja yksi vain on ollut oikein hyvä.\"\n\n\"Se oli kristillisesti puhuttu\", sanoi pastori.\n\n\"Se oli inhimillisesti puhuttu\", virkkoi Sören, mutta ihan hiljaa.\n\n\nV.\n\nOli joulun edellinen sunnuntai. Päivä valkesi vasta noin kello yhdeksän\nseudussa aamupuolella. Mutta himmeässä hämärässä katseli Sören käsiensä\ntyötä. Siinä seisoi fregattilaiva suurella jakkarallansa ja alle\nsaattoi pistää kantokanget. Purjeet olivat kunnossa, kannella loisti\nkaksitoista malmikanuunaa, pikku miehet sinisissä paidoissaan\nkiipeilivät nuorissa ja oikein sievä kapteeni, kultareunus hatussa,\nseisoi peräkannella; perässä häilyi lippu ja suuren maston nenässä\ntoinen, valkoinen, josta selvästi näkyivät sanat: \"Merimiehen muisto.\"\n\nUlkona seisoi koko seudun nuoriso, tirkistäen ikkunoista sisään, niin\nettä nenät olivat litteinä ruutuja vasten, mutta eivät kuitenkaan\nnähneet mitään.\n\nKello yksitoista kantoivat miehet laivan varovasti, kuin olisi se\nlasista ollut, ulos tuvasta sekä edelleen tietä myöten kirkolle päin.\nKoko kyläkunta oli liikkeellä. Edellä astui torvensoittaja, kaksi\nhuilunpuhaltajaa ja käsiharmonikka. Viimeisinä kulkivat vaimot ja\ntytöt, mutta nuoret juoksivat hyvän matkaa edeltä hurraten ja\nkääntyivät välistä taakseen katselemaan komeata laivaa.\n\nVarsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta ihmiset yhä pysyivät\npaikoillansa, tulipa vielä lisääkin. Saarnatuolin ympäristö oli\nkoristettu kuusilla ja muulla vehreällä, mitä talvella tapaa. Oikea\njouluhenki vallitsi kirkossa.\n\nJa kalastajat astuivat tahdissa laivaa kantaen keskelle kirkkoa. Vitjat\nvedettiin katosta alas; Sören ja hänen isänsä kiinnittivät ne keskelle\nkantta koukkuun, joka oli lujasti kiinni kierretty.\n\n\"Oikeastaan olisikin tässä pitänyt olla rautakanki\", kuiskasi Sören\nvanhukselle.\n\n\"Onko vitjoissa pidätintä?\" kysyi Ole.\n\n\"Ei, en luule\", vastasi Sören, \"mutta jos se rupeaakin pyörimään.\"\n\n\"Tottapahan joskus asettuu\", sanoi Ole.\n\nJo riippui laiva katossa, ja jokainen voi huomata pohjavarukset,\nkullatun peräkuvan ja kanuunat, jotka ojensivat suitansa ulos\nluukuista. Se kaikki ei keltäkään jäänyt näkemättä.\n\nPastori seisoi saarnatuolissa hyvin kalpeana. Hän oli puolen yötäkin\nkuluttanut puheensa valmistukseen, mutta nyt hänestä siinä seisoessaan\ntuntui niin vieraalta kaikki se, mitä hän oli oppineen tarkkuudella\nyöllä kokoon suunninnut. Tuossa riippui kaunis laiva; hän tuskin\nuskalsi katsoa siihen, ett'ei näkisi liiaksi. Ja tuossa katsoa\ntuijottivat häneen kaikki nuo ihan uudet muodot, kaikki kalastajat\nvaimoineen ja lapsineen. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin\ntäynnä; pastori joutui ihan hämillensä, kun ajatteli, että hänen nyt\noli puhuminen näille ihmisille, jotka eivät ennen olleet käyneet tässä\nhuoneessa ja ehkä eivät myöskään aikoneet toiste tulla.\n\nKuusien tuoksu levisi hänelle vastaan; se oli joulutuoksua ja siitähän\npappi aina kotiutuu.\n\nHän pani kätensä ristiin, katsahti alas ja sitte ylös sekä alkoi.\n\nHän puhui armosta, joka tulee ylhäältä, kirkon armokeinoista, meidän\nomasta syntisyydestämme, varmasta esivallasta, kuninkaasta, joka\nohjaa valtion kulkua, ja suurimmasta kuninkaasta, joka pitää perää\nmaailma-laivassa. Ja kun hän nyt tahtoi tästä peränpidosta johtua\ntavallisen laivan ohjaamiseen, eksyi hän ajatellusta suunnasta ja alkoi\nuudestaan puhua armosta.\n\nSyntyi vähäsen levottomuutta kirkon penkissä. Pastori katsahti alas ja\nsitte ylös laivaan: se hiljakseen pyöri, seisattui ja alkoi pyöriä\ntoisaalle. Pastori vaikeni ja käytti nenäliinaansa.\n\nNiin sai hän kiinni toisen langan.\n\nHän selitti, mitä rakennustaiteessa tarkoitettiin kirkkolaivalla. Ja\nsiitä olivat oppineet erimieliset. Luultavasti oli väärin käsitetty\nkreikkalainen sana _naos_ ja luultu sitä samaksi kuin _naus_. Ja\npastori rupesi tulemaan hyvin laajapuheiseksi. Silloin taas laiva alkoi\npyöriä.\n\nPastori joutui ihan hämillensä ja levottomuus kirkon penkissä kasvoi\nkasvamistaan.\n\nHän katsoa tirkisti laivaa, joka taaskin oli pysähtynyt, ja luki maston\nlipusta sanat: \"Merimiehen muisto.\"\n\nÄkisti silloin kirkastui hänen muotonsa, hänelle oli ilmestynyt oikea\njoulun valo.\n\nKas tuossa istuivat kaikki nuo ihmiset, kysyväisesti katsellen häneen.\nHehän eivät lainkaan olleet tänne tulleet kuulemaan kirkon\narmokeinoista tai omasta syntisyydestänsä tai kreikkalaisista sanoista\nja puheenparsista. He olivat köyhiä ihmisraukkoja, jotka saivat kokea\nkovaa sekä maalla että merellä. Niin vanhat kuin nuoretkin olivat kuin\nsuuria lapsia. He olivat tuoneet lapsellisen lahjansa ja heidän\nmielensä riippui kiinni tuossa laivassa, sillä kuvasihan se heidän omaa\nelämäänsä, omia purjehduksiansa sotalaivoissa ja kalastusveneissä\nmilloin minnekin, myrskyssä ja tyynellä säällä, tuulisina öinä ja\nkirkkaina päivinä.\n\nHehän olivat tuoneet sydämmestä annetun lahjan kirkolle. Kuinkapa\nkirkko olisi muuten voinut lausua heille kiitoksensa kuin puhumalla\nheille kirkon paraat sanat, neuvomalla heitä pysymään keskinäisessä\nrakkaudessa ja veljellisessä sovussa elämän kovan taistelun ja Luojan\ntutkimattomain lakien mukaan.\n\nSemmoisia sanoja muodostui itsestänsä papin huulille. Koko tuo oppinut\nselitys, koko tuo ulkoa opittu puhe unhottui kerrassaan. Ensi kertaa\nhän nyt puhui suoraan, ilman valmistelua, käyttipä myöskin omituisia\nkalastajan sanoja ja lopetti melkein näin: \"Kun suuri kapteeni huutaa:\njoka mies kannelle.\" Ja siihen lausui Amen.\n\nKun pastori katsahti alas maahan, kiilsi melkein joka silmässä kyynel,\nja ylhäällä riippui laiva paikoillansa muhkeana, niinkuin ei koskaan\nolisi tarvittukaan pyörimisen estimiä.\n\nSören odotteli ulkona pastoria.\n\n\"Kiitoksia, herra pastori, kiitoksia!\" sanoi filosofi.\n\n\"Oletteko tyytyväinen?\" kysyi pastori ihan hiljaa.\n\n\"Kyllä -- siitä asti, kun viimein saitte myötätuulen. Alussa oli vähän\nniin ja näin; mutta niinhän se meille muillekin useimmiten käy alussa.\nNyt me teitä täällä jo ymmärrämme!\"\n\nJoulupäivänä oli taaskin koko kalastajain kylä kirkossa. Tosinhan he\nsanoivat tulleensa vain katsomaan laivaa, vaan ... niin vaan...\nKalastajat ne nyt kerran ovat semmoista väkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena joulupäivänä noudatti Sören pastorin leikkilaivan\nkorjattavaksi.\n\n\n\n\n\n\nJ. P. JAKOBSEN.\n\n\n\n\nMOGENS.\n\n\nI.\n\nKesä oli ja keskipäivä. Aidan nurkassa seisoi vanha tammi, jonka rungon\nsaattoi sanoa ihan väänteleivän toivottomuudesta, kun ei ollut\nvähääkään sopusointuisuutta sen äsken juuri puhjenneiden, kellertävien\nlehtien ja mustain, paksujen, polvikasten oksain välillä. Tammen takana\noli hyvin rehevä pähkinäpensasto, niin tuuhea, ett'ei näkynyt runkoja\neikä oksia. Pensastoa korkeammalle kohosi kaksi hoikkaa, iloista\nvaahteraa ja niiden takana metsä, vehreä, tasaisesti kalteva rinne,\njosta lintuja lenteli ulos ilmaan ja taas siihen takaisin, kuin\nkeijukaiset vehreästä jättiläiskummusta.\n\nKaiken sen näki, jos astui aidan viertä polkua myöten. Jos sitä vastoin\nmakasi tammen varjossa, seljin puunrunkoon nojaten, ja katseli\ntoisaalle, niinkuin siinä nyt juuri joku katseli, niin näki ensinnäkin\nomat jalkansa, sitte pienoisen tilkun lyhyttä, voimakasta ruohoa ja\ntaempana suuren kihermän tummia nokkosia, orjantappura-pensaston ynnä\njoukon valkoisia kierrekellokkeja, porraspuut aidan yli, palasen\nruispeltoa, etempänä kukkulalla oikeusneuvoksen tuuliviirin ja taivaan.\n\nOli rasittavan kuuma. Ilma värisi lämmöstä ja oli ihan tyyni. Lehdet\nriippuivat kuin nukkuen puissa. Ei mitään muuta liikettä kuulunut kuin\nleppäkerttujen rapina nokkosissa ja kuivain lehtien edelleen\nkäpertyminen heinikossa, ikäänkuin päivänsäteet olisivat niitä\nkuluttaneet yhä pienemmiksi.\n\nJa nuorukainen sitte siinä tammen alla; hän makasi ja avuttomasti\nkatsellen taivasta kohti. Vähän yritti hyräilemään, vaan lakkasi kohta;\nsamoin kävi vihellyksellekin. Hän kääntyi hiukan toiselle kyljelleen ja\nkiinnitti huomionsa vanhaan myyränpolkuun, joka oli kuivanut ihan\nvaaleanharmaaksi. Äkisti tipahti pieni, pyöreä, tumma pilkku harmaalle\nmullalle, sitte toinen ja kolmaskin ja paljo muita, niin että koko\nmultamätäs muuttui tummanharmaaksi. Ilma oli kuin pitkiä tummia\nviiruja, lehdet kumartelivat ja häilyivät, ja tuolta tulla pauhasi\nsuhinata, joka kulki etelään päin. Satoi oikein rankasti.\n\nKaikki välkkyi, ripisi ja rapisi. Lehdet, oksat, rungot, kaikesta\nkiilsi vesi. Jokainen pikku pisara, pudoten maahan, ruoholle,\naidanportaalle tai mihin tahansa, särkyi ja roiskui pois tuhansina\nhelminä. Pisaraisia riippui siellä täällä, kasvaen suuriksi pisaroiksi,\nkunnes tipahtivat alas, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pikku\nkoskiksi, jotka hävisivät pieniin koloihin tai suurempiin aukkoihin ja\ntulivat jälleen näkyviin monesta pikku aukosta, veivät mukanaan tomua,\ntikkuja ja lehdenpalasia, saattoivat ne karille, auttoivat jälleen\nirti, pyörittivät ympäri hyvää vauhtia ja veivät jälleen karille.\nLehdet, jotka eivät silmikosta päästyään olleet toisiinsa koskeneet,\nliittyivät nyt kosteudesta yhteen; sammal, joka kuivuudesta oli\nhuvennut ihan mitättömäksi, paisui ja pehmeni, pörhistyi, tuli vehreäki\nja meheväksi, ja jäkälä, joka oli melkein nuuskaksi muuttunut, levitti\nkauneita poimujansa, kankeita kuin kultakangas ja kiiltäviä kuin\nsilkki. Kierrekellokit antoivat valkeat kellonsa täyttyä reunaa myöten,\nkilistivät niitä sitte vastakkain ja kaatoivat veden nokkosten\nkorville. Paksut! mustat metsäetanat matoivat tyytyväisinä esiin ja\nkatsahtivat kiitollisesti taivasta kohti.\n\nJa mies tammen alla. Hän seisoi paljainpäin sateessa, antaen\nvesipisarain putoella suorastaan tukkaan ja kulmakarvoihin, silmille,\nnenälle ja huulille, näpsäytteli sormillansa, nosti silloin tällöin\nvähän jalkaansa, kuin oli aikonut ruveta tanssimaan, pudisti välistä\npäätänsä, kun liiaksi kokoutui vettä tukkaan, ja lauloi täyttä kurkkua,\nkuitenkin itse ihan huomaamatta mitä lauloi, niin hän oli vaipunut\nsateen ihailemiseen.\n\nSiinä hän seisoi ja lauloi, mutta etempää pähkinäpensastosta pilkisti\nnäkyviin pieni tytönpää. Pitkä nurkka punaisesta silkkihuivista oli\nkääriytynyt oksaan, joka ulottui vähän pitemmälle muuta pensastoa, ja\nvähäväliä ojentui pienoinen käsi vetämään huivin nurkkaa, saamatta\naikaan muuta kuin vahvan sateen varisemaan oksasta ja sen kumppaneista.\nMuu huivi oli kiinteällä tytön pään ympärillä, peittäen puolen otsaa,\nvarjoten silmät, tehden äkkijyrkän mutkan, kadoten lehtien väliin ja\nilmestyen jälleen monina poimuina näkyviin kaulan alla.\n\nPieni tytönmuoto näytti hyvin kummastuneelta, mutta oli samalla valmis\nnauramaan; nauru jo pilkisteli silmistä.\n\nYht'äkkiä hän, joka seisoi ja lauloi sateessa, astui pari askelta\nsyrjään, näki punaisen tytönpään, suuret, tummat silmät, pienen,\nhämmästyksestä auenneen suun; heti hänen asentonsa tuli neuvottomaksi,\nhän katsahti pukuansa, ja samassa kuului vähäinen huudahdus, oksa,\njohon huivi oli kietoutunut, heilahti kovasti, punainen huivi katosi\nsilmänräpäyksessä, tytönpääkin katosi, ja ratinaa kuului yhä etempää\npähkinäpensastosta.\n\nPuun alla olija juoksemaan. Sade-ilman iloisuus valtasi, hän ei tiennyt\nmiksi, hänen mielensä, ja hän juoksi sen pienen tytönpään jäljestä.\nHänelle ei johtunut mieleenkään, että hän oli juoksemassa kokonaisen\nihmisen, vaan sen pienen pään jäljestä. Hän juoksi, niin että ritisi ja\nratisi joka puolella, ja kaikki se rapina ja itse juokseminenkin\nsaattoi hänet leikin intoon, niin että hän ikäänkuin \"piilosilla\"\nhoilaeli: \"uu, uu!\" Mutta kukaan ei vastannut. Omasta huudostansa hän\nikäänkuin vähän hämmästyi, mutta juoksi kuitenkin edelleen. Jopa sitte\nheräsi muuan ajatus, yksi vain, ja hän supisi juostessansa: \"mitähän\nsanon hänelle? mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle?\" Hän\nriensi suurta pensasta kohti; tuohon hän ihan meni piiloon, siinähän\nhänen huivinsa vilahti. \"Mitähän sanon hänelle?\" supisi hän yhä\njuostessaan. Jo oli hän pensaan luona, kiersi nopeasti ympäri, Juoksi\nedelleen, samaa supisten, pääsi leveälle polulle, Juoksi hetkisen sitä\nmyöten, seisattui äkisti ja purskahti nauramaan, astui hiljaa edelleen\nvähän matkaa, nauroi koko suun täydeltä ja kulki sillä lailla koko tien\npitkin aitausta.\n\n\nII.\n\nOli kaunis päivä syyskesällä, lehti karisi puista paraillaan, meren\nrantaan vievä tie oli täynnä jalavan ja vaahteran lehtiä, keltaisia\nkuin sitruuna, siellä täällä seassa tummempia. Oli niin suloista, niin\npuhdasta astua tuolla tiikerintaljalla ja katsella, miten lehti\ntoisensa perästä tipahti alas lisäksi; koivu näytti vieläkin\nhienommalta ja keveämmältä, kun oli niin vähä painoa oksilla, ja\npihlaja oli oikein komea raskaine, punaisine marjaterttuineen, ja\ntaivas oli niin sininen, niin puhdas, ja metsä ikäänkuin oli\nmelkoisesti laajennut, kun voi nähdä syvälle puiden väliin. Ja sekin\nvielä lisäksi, että tuo kaikki oli kohta loppuva, metsät, kentät,\ntaivaat, raitis ilma, kaikki tyyni kohta väistyvä lamppujen,\nlattiamattojen ja hyasinttien tieltä.\n\nSentähden oikeusneuvos olikin tyttärinensä lähtenyt Kap Trafalgarista,\nmaatalostansa, merelle päin, ensin astuen maantielle ja sitte ajaen\npitäjänvoudin pihaan, josta ei pitkältä enää ollut rantaan.\n\nOikeusneuvos oli luonnon ihailija, luonto oli jotakin erinomaista,\nolemuksen kaunein koristus. Hän suojeli luontoa ja puolusti sitä\nkaikkea taiteellisuutta vastaan. Puutarhat eivät hänestä olleet muuta\nkuin turmeltua luontoa, mutta oikein taiteellisesti järjestetyt\npuutarhat tyhmyyttä, sillä Luoja oli luonnon tehnyt luonnolliseksi,\nihan luonnolliseksi eikä miksikään muuksi. Luonto oli koristelematon,\nturmeltumaton; mutta syntiinlankeemus oli tuonut ihmiskunnan niskoille\nsievistelyn; ja nyt oli sievistely tullut elämänehdoksi, mutta parempi\nolisi, jos ei siksi olisi kaikki muuttunut. Oikeusneuvos olisi hyvin\nmielellään tyytynyt kävelemään lammasnahkaturkissa ja pyytelemään\nruoaksensa jäniksiä ja vikloja, pikkulintuja ja metsäkanoja, peuroja ja\nmetsäsikoja. Luonto ja luonnollisuus nyt kerran hänestä olivat oikea\nonnellisuus.\n\nOikeusneuvos ja hänen tyttärensä astuivat rantaan. Se oli jo kauan\nvälkkynyt oksien väliltä, mutta nyt, kun he kääntyivät nurkan ympäri,\njossa suuri saksanhaapa kasvoi, levisi meri äkkiä kokonaan heidän\nsilmäinsä eteen. Siinä se oli levällään, suuret alat peilikirkkaina ja\nvälillä pitkät kaistaleet vähän värehtivinä, kirkkaita vöitä ja tummia\nvöitä, ja päivänpaiste lepäsi tasaisena kirkkaissa, vaan värisi\ntummissa vöissä. Meri veti katseen pinnallensa, pitkin reunojansa,\nhiukan kaarevia piirteitä ja jyrkkäpolvisia viivoja myöten, vei sen\nulommaksi vehreän niemen ympäri, päästi sitte katseen ja katosi suureen\nlahteen, mutta otti ajatuksen pauloihinsa.\n\nPurjehtia! Oliko täällä sitte veneitä vuokrata?\n\nEi, niitä ei ollut, sanoi pienoinen pojanviileke, kotoisin valkoisesta\ntalosta; hän huviksensa viskeli kivillä voileipiä rannasta. Eikö täällä\nsitte ollenkaan ollut veneitä? Oli, oli kyllä; tuossahan oli myllärin\nvene, mutta sitä ei voinut saada, mylläri sitä ei antanut; myllärin\nNiilo oli vähällä saada selkäänsä kun sen viimeksi lainasi, niin ett'ei\nsitä maksanut ajatellakaan. Mutta herralla, joka asui ylhäällä Nikolai\nMetsänvahdin luona, oli erinomainen vene, musta ylt'ympäri ja punainen\npohjasta, ja sitä hän kyllä lainasi kelle hyvänsä.\n\nOikeusneuvos läksi tyttärinensä Nikolai Metsänvahdin talolle päin.\nVähän matkan päässä oli Nikolain pieni tyttö, ja hänen he pyysivät\njuoksemaan ylös ja kysymään, saisivatko he tavata herraa. Ja tyttö\njuoksikin, juoksi käsin ja jaloin, kunnes pääsi ovelle; siinä nosti hän\njalkansa korkealle kynnykselle, sitoi kiinni sukkanauhansa ja hypähti\nsisään. Heti hän palasikin, jättäen kaksi ovea auki jälkeensä, ja huusi\njo, ennenkuin kynnyksellekään ehti, että herra kohta tulee; istuutui\nsitte oven viereen seinää vasten ja kurkisteli toisen kätensä alitse\nvieraita.\n\nHerra tuli näkyviin, ja oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen mies,\nnäköjänsä vähän kolmannellakymmenellä.\n\nOikeusneuvoksen tytär peljästyi, kun tunsi hänet siksi, joka oli\nlaulanut sateessa. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja\nhajamieliseltä; selvästi huomasi hänen tulleen juuri kirjain äärestä,\nsen näki hänen silmistään, tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan\ntienneet, missä olivat.\n\nOikeusneuvoksen tytär niiasi vallattomasti hänelle, huudahti \"säi säi\"\nja nauroi.\n\n\"Säi säi?\" kysyi oikeusneuvos.\n\nMutta siinähän nyt oli se pieni tytönpää. Nuorukainen punastui ihan\ntukanrajaan asti ja koetti sanoa jotakin; mutta oikeusneuvos silloin\njuuri kysyi venettä. Sen kyllä voi saada. Mutta kukahan tulisi\nsoutamaan? Nuorukainen juuri, arveli neiti, huolimatta isän estelyistä,\nettä muka vaivaisivat herraa, sillä, tiesi neitonen, herrakin muka\nvälistä vaivasi muita ihmisiä.\n\nNiin läksivät he rantaan ja selittivät mennessään tuon sateen aikaisen\nkohtauksen oikeusneuvokselle. Jopa he olivat veneessäkin ja hyvän palan\npäässä rannasta, ennenkuin neiti oikein pääsi paikoilleen ja ehti\nruveta puhelemaan.\n\n\"No\", sanoi hän, \"oliko se hyvinkin syvällinen kirja, jota lukemassa\nolitte, kun tulin ja houkuttelin teidät purjehtimaan.\"\n\n\"Soutamaan, tarkoitatte kai. Syvällinenkö! Ei, ne olivat pelkkiä\nsatuja.\"\n\n\"Kenen kirjoittamia?\"\n\n\"Ei kenenkään; semmoisia kirjoja ei kukaan sepitse, kuin Ritari Pietari\nhopea-avaimineen ja Kaunis Magelone, Vigoleis ja kultapyörä, Metsästäjä\nBryde tai muut.\"\n\n\"En minä niitä nimiä ennen ole kuullut.\"\n\n\"Oh -- siirtykää vähän enemmin tälle puolelle, muuten ei vene pysy\ntasallaan. -- Ettekö? No, sehän onkin luonnollista, ne eivät ole mitään\noikeita kirjoja, vaan semmoisia, joita ostetaan viisuinmyojältä\nmarkkinoilla.\"\n\n\"Kummallista; luetteko te aina semmoisia kirjoja?\"\n\n\"Ainako? Minä en lue monta kirjaa vuodessa, ja enimmin pidän minä\nniistä, joissa puhutaan indiaaneista.\"\n\n\"Entä runoista? Oelenschlägerin, Schillerin ja muiden?\"\n\n\"Kyllä, tunnenhan minä niitäkin; olihan niitä meillä ennen kotona koko\nkaapin täysi ja äitini seuranainen, neiti Holm, luki niistä kovaan\naamiaisen jälkeen ja illoin; mutta enpä juuri voi sanoa niistä\npitäneeni, minä kun en voi kärsiä runoutta.\"\n\n\"Ettekö kärsiä runoutta! -- Te sanoitte: oli; eikö sitte teidän äitinne\nole enää elossa?\"\n\n\"Ei, eikä isänikään.\"\n\nTämä sanottiin vähän kiukkuisella, jyrkällä äänellä; Keskustelu\npysähtyi hetkiseksi, niin että selvästi kuuluivat monet äänet, joita\nveneen liike synnytti.\n\nNeiti keskeytti viimein vaitiolon.\n\n\"Pidättekö te tauluista?\" kysyi hän.\n\n\"Alttaritauluistako? Oh, enpä tiedä.\"\n\n\"Niin tai muista tauluista, esimerkiksi maisemain kuvista?\"\n\n\"Maalataanko niitäkin? Jahaa, todellakin, tiedänhän minä sen.\"\n\n\"Te varmaankin pilkkaatte minua?\"\n\n\"Minäkö? Niin, jompikumpihan se meistä lienee, joka pilkkailee.\"\n\n\"Mutta ettekö te sitte ole ylioppilas?\"\n\n\"Ylioppilasko! Kuinka minä siksi olisin tullut? En, en minä ole\nmikään.\"\n\n\"Kyllä, jokinhan teidän täytyy olla. Tottahan teillä on jotakin\ntekemistä\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Niin siksi -- että kaikilla ihmisillä on jotakin.\"\n\n\"Onko teillä jotakin tekemistä?\"\n\n\"Onhan sitä! Mutta ettehän te olekaan nainen.\"\n\n\"En toki, Luojalle kiitos!\"\n\n\"Kiitoksia kohteliaisuudesta!\"\n\nNuorukainen lakkasi soutamasta, nosti airot ylös, katsoi neitoa silmiin\nja sanoi:\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? Ei, ei teidän pidä pahastuman minuun. Minä\nsanon teille jotakin, minä olen hyvin omituinen. Te ette voi sitä\nkäsittääkään. Te nyt luulette minun sentähden olevan hienon miehen,\nettä minulla on hienot vaatteet. Isäni oli hieno mies ja minulle on\nkerrottu hänen osanneen äärettömän paljon, ja tottapa hän osasikin,\nkoska oli maaherra. Minä en osaa mitään, sillä äitini ja minä teimme\naina toisillemme mieliksi, enkä minä huolinut oppia, mitä kouluissa\nopitaan, enkä huoli nytkään. Ah, teidän olisi pitänyt nähdä äitini; hän\noli niin pienen pieni rouva, että minä jo kolmentoista vanhana jaksoin\nkantaa hänet alas puutarhaan. Hän oli niin keveä; viime vuosina istui\nhän usein minun käsivarrellani, kun kävelin ympäri koko puiston ja\npuutarhan. Ihan olen näkevinäni hänet tuossa mustissa vaatteissaan ja\npaljoissa keveissä pitseissään...\"\n\nHän tarttui jälleen airoihin ja alkoi soutaa kovasti. Kun oikeusneuvos\nnäki veden kuohuvan niin korkealle veneen perässä, tuli hän vähän\nlevottomaksi ja arveli, että oli ehkä parasta soutaa maalle päin; ja\nvene kääntyi.\n\n\"Sanokaas\", kysyi neiti, kun soutu jälleen vähän hiljeni, \"käyttekö\nusein kaupungissa?\"\n\n\"En siellä ole koskaan käynyt.\"\n\n\"Ettekö koskaan! Ja täältä ei ole sinne kuin kolme peninkulmaa.\"\n\n\"En minä aina täällä oleskele. Äitini kuoleman jälkeen olen minä asunut\nmilloin missäkin; mutta ensi talvena menen kaupunkiin luvunlaskun\noppiin.\"\n\n\"Matematiikinko?\"\n\n\"En, vaan oppiakseni lukemaan laivan lasteja\", sanoi hän nauraen.\n\"Niin, sitä te ette ymmärrä; niin, mutta minä sanon teille, että kun\nvain tulen täysikäiseksi, niin ostan veneen ja purjehtelen Norjan\npuolella, ja silloin täytyy minun osata laskea lukua tullin ja muiden\nselkkausten tähden.\"\n\n\"Miellyttääkö se teitä todellakin?\"\n\n\"Ah, merellä on hauskaa, purjehtiminen on niin raitista elämää, että --\ntässä on laituri.\"\n\nHän laski laiturin viereen. Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat\nmaalle, pyydettyänsä häntä käymään heitä tervehtimässä Kap\nTrafalgarissa. Sitte astuivat he pitäjänvoudin taloon, vaan hän sousi\nulos järvelle. Ylhäällä saksanhaavankin luona he vielä kuulivat airojen\nloisketta.\n\n\nIII.\n\n\"Kuulepas, Kamilla!\" sanoi oikeusneuvos, palattuaan sulkemasta\nulko-ovea, \"sanopas\", sanoi hän sammuttaessaan avaimen lehdellä\nkäsilamppunsa, \"oliko sen Karlsenin salissa kukkivan ruusun nimi\nPompadour vai Maintenon?\n\n\"Ei, Cendrillon se oli\", vastasi tytär.\n\n\"Niin oikein, sehän se oli nimi. No, nytpä saamme jo laittautua\nlevolle. Hyvää yötä, tyttöseni, nuku hyvin!\"\n\nKamilla meni huoneesensa ja veti ylös kartiinin, nojasi otsansa kylmää\nruutua vasten ja hyräili erästä laulua. Auringon laskiessa oli alkanut\nvähän tuulla ja yksinäisiä, valkoisia pilvenhattaroita purjehteli kuun\nvalossa Kamillaa kohti. Hän seisoi kauan niitä katsellen, seurasi niitä\nsilmillään kaukaa asti ja hyräili sitä kovemmin, mitä lähemmäksi ne\nehtivät, vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, kun ne peittyivät katon\npäälle, etsi sitte uusia ja seurasi taas niiden kulkua. Hiljaa\nhuoahtaen laski hän vihdoin kartiinin alas, astui peilipöydän luo,\nnojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä ristiin kiertyneitä käsiä vasten\nja katseli peilistä kuvaansa, kumminkaan sitä oikein huomaamatta.\n\nHän ajatteli pitkää nuorta miestä, joka käveli, pieni, kivuloinen,\nmustapukuinen nainen käsivarsillansa, ja ajatteli saman miehen\nankarassa myrskyssä ohjaavan pientä alustansa kallioiden ja luotojen\nvälitse. Hän oli kuulevinaan taaskin kokonaisen keskustelun.\n\nNeiti punastui: Eugen Karlsen olisi luullut sinun ihan tahallasi\nkokevan saada häntä pauloihisi. Ja vähän itserakkaasti jatkoi hän\naatettansa: Eipä kukaan olisi sateessa juossut metsän läpi Klaran\njäljestä, eikä Klara olisi käskenyt vierasta miestä, niin ihan käskenyt\npurjehtimaan kanssansa. \"Neitonen ja nainen ihan sormenneniin asti\", on\nEugen Karlsen sanonut Klarasta; se oli pieni pisto sinulle, pikku\nKamilla.\n\nHän riisuutui tahallansa hyvin hitaasti, hiipi sänkyyn, otti pienen\nkomeannäköisen kirjan hyllyltä sängyn vierestä, avasi ensimäisen sivun\nja luki väsyneellä ja katkeralla mielellä pienen runoelman, pudotti\nkirjan lattiaan ja purskahti itkuun. Otti sitte kirjan rohkeasti ylös,\nasetti sen takaisin hyllylle ja sammutti tulen; makasi niin hetkisen ja\nkatseli toivottoman silmillä kuun valasemaa kartiinia ja vihdoin\nnukkui.\n\nMuutamien päivien kuluttua läksi \"sade-ilman mies\" Kap Trafalgariin\npäin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi\nkumppaniksi lyhteiden päälle.\n\nHän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta.\nEnsimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä,\nmiten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat\nliittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin\nihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi\nriittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja\nvärivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja\näänen vaihtelevasta soinnusta.\n\nMutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä\nmaantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen\nasunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa\ntuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan\nahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä\nole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että\nsiellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka\nkoetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli\nlaitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.\n\nVihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea\ntie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi\npuhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.\n\nAskel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen\nhuivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi\npalkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen\ntulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia,\nkuuli oikeusneuvoksen sanovan \"hyvää päivää!\" käänsi päänsä ääntä kohti\nja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä\nkukkaruukkuja.\n\nHe puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui\nselittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on\nymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle\noli hyvin vastenmielinen.\n\nKamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen\nheidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän\ntervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä\n\"tervetuloa\"-sanalla.\n\nOikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen\ntaaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.\n\nSeurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime\nnäkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko\nhän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin\npaljoa.\n\nNeiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin,\nkallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy\nhuulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei\ntajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.\n\nNiin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin\nastui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli,\nistuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia,\nsillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.\n\nMogens kävi istumaan tuolille.\n\nNeiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä,\nmutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena,\nettä Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi\njo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja\nnauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.\n\n\"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?\" kysyi hän levottomasti.\n\n\"Ei hiukkaakaan.\"\n\n\"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?\"\n\n\"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä\npuhutte.\"\n\n\"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu.\"\n\n\"Oli, kyllä se oli\", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan\nneiden näyttävän hyvin pahastuneelta.\n\nKamilla purskahti nauruun, hypähti ylös ja juoksi vastaan isällensä,\npisti kätensä hänelle kainaloon ja vei hänet Mogensin luo, joka oli\nihan hämmästynyt.\n\nKun päivällinen oli syöty ja kahvi juotu ylhäällä palkongilla, ehdotti\noikeusneuvos, että lähdettäisiin kävelemään. Kaikki kolme astuivat he\nkapeaa tietä myöten ja maantien yli sekä edelleen polkua myöten, jonka\nmolemmilla puolin oli rukiinsänkeä, sitte porraspuitse aituukseen.\nSiellä seisoi tammi kaikkine muine kumppaleineen, olipa vielä\nkierrekellokkejakin orjantappura-pensastossa. Kamilla pyysi Mogensia\npoimimaan niitä. Hän ne raastoi kaikki tyyni ja toi kohta aivan\nkourallisen.\n\n\"Kiitoksia, en minä niin monta tahdo\", sanoi hän, ottaen muutamia ja\npudottaen muut maahan.\n\n\"Olisipa minun sitte pitänyt jättää ne kasvamaan\", sanoi Mogens\nvakavasti.\n\nKamilla kumartui niitä poimimaan jälleen. Hän odotteli Mogensin tulevan\nauttamaan ja katsahti häneen kummastuneena. Mutta Mogens seisoi ihan\nlevollisena katselen Kamillan työtä; kun hän kerran muka oli alkanut\npoimia, niin sai hän jatkaakin työtään, ja poimituksi ne kaikki\ntulivat. Vaan Kamilla ei sitte pitkään aikaan virkkanutkaan mitään\nMogensille, tuskinpa edes katsoikaan häneen päin.\n\nMutta arvattavasti he kuitenkin leppyivät, sillä kun paluumatkalla\ntultiin tammen kohdalle, meni Kamilla sen alle ja katseli ylös\npuunlatvaan, astuskeli puolelta toiselle, levitteli käsiään ja lauloi;\nja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensastoon katsomaan, miltä hän oli\nnäyttänyt. Äkisti juoksi Kamilla sitte häneen päin, mutta Mogens ei\nmuistanutkaan tehtäväänsä, ei juosta eikä huutaa. Kamilla selitti\nnauraen, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä luullut, että\nhänellä olisi ollut rohkeutta pysyä paikoillaan, jos \"näin hirmuinen\nihminen -- hän osoitti itseään -- olisi juossut minua vastaan.\" Mogens\nsitä vastoin sanoi olevansa itseensä hyvin tyytyväinen.\n\nKun Mogens päivän laskun edellä läksi kotiinsa päin, saattoivat\noikeusneuvos ja Kamilla hänet tielle. Ja kotiin palatessa sanoi Kamilla\nisällensä, että heidän pitäisi hyvin usein kutsua tuota erakko raukkaa\nheille sinä kuukautena, joka vielä saatettiin oleskella maalla, sillä\neihän hänellä ollut ketään muita tuttuja. Oikeusneuvos myöntyi: ja\nhymyili itseksensä, että häntä tyttärensä luuli niin herkkäuskoiseksi;\nmutta Kamilla astuskeli perin lempeän ja vakavan näköisenä, ett'ei muka\nollenkaan epäiltäisi hänen niin sanoneen vain puhtaasta säälistä.\n\nTodellakin tuli niin kaunis syyskesä, että oikeusneuvos vielä voi\noleskella kokonaisen kuukauden Kap Trafalgarissa, ja sääli toi Mogensin\nkahtena ensi viikkona kahdesti ja kolmantena viikkona melkein joka\npäivä oikeusneuvoksen maakartanoon.\n\nOli kauniin sään viimeiset päivät. Aikaisin aamusilla oli satanut ja\nollut pilvistä kappaleen päivääkin, mutta nyt oli aurinko hajoittanut\nvesiverhon ja paistoi niin lämpimästi ja suloisesti, että märjät\npuutarhan käytävät, nurmikot ja puidenoksat oikein höyrysivät.\nOikeusneuvos leikkeli astereja. Mogens ja Kamilla poimivat muutamassa\ntarhan nurkassa myöhäisiä talviomenia.\n\nMogens seisoi pöydällä, käsivarrellansa suuri kori, ja Kamilla\ntuolilla, pitäen kiinni suuren, valkoisen esiliinansa nurkista.\n\n\"No, mitenkä käy!\" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli\nkeskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä\nylhäällä riippuvaa omenaa.\n\n\"Niin,\" jatkoi hän, \"sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman\nitsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi\npääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko;\nhe lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja\nvuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri\nlopettaen atriaansa, kun he tulivat.\n\n\"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi\ntalonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'\n\n\"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.\n\n\"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika... Ei, en\nminä enää huoli kertoa\", sanoi Mogens maltittomasti.\n\n\"Voittehan sitte olla kertomatta,\" sanoi Kamilla ja katsahti ylös\nkummastuneena.\n\n\"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa,\" virkkoi Mogens. \"Minä\nkysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle.\"\n\n\"Sanokaas! -- Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on\naita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini\nkanssa enkä palaa enää. Yksi!\"\n\nKamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.\n\n\"Kaksi!\"\n\nMogens oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.\n\n\"Sinun!\" kuiskasi Kamilla, päästi irti esiliinansa nurkat, niin että\nomenat pyöriskelivät joka haaralle, ja juoksi pois.\n\n\"Kolme!\" sanoi hän, kun Mogens sai hänet kiinni, mutta Mogens häntä\nkuitenkin suuteli.\n\nOikeusneuvosta häirittiin asterikukkain poiminnassa; mutta maaherran\npoika oli niin verraton seoitus luontoa ja sivistystä, ett'ei\noikeusneuvos ruvennut mitään selkkauksia laittelemaan.\n\n\n\n\n\n\nHENRIK PONTOPPIDAN.\n\n\n\n\nRAKKAUSJUTTU.\n\n\nI.\n\nAivan puolipäivän polttavassa paahteessa, ilman vähintäkään varjoa tai\npilvenhattaraa niin pitkälle, kuin silmä kantoi, lensi suurien,\ntasaisten, valmistuneiden peltojen yli suuri lintu verkkaan liikutellen\nleveitä siipiään.\n\nPäästyään kylän kohdalle pysähtyi se, lepuutti siipiänsä ja katsoi\nalas; mutta vain hetkisen. Sitte se jälleen kohosi ylöspäin,\nomituisesti liikuttaen ruumistaan, ikäänkuin halveksivasti olisi\nolkapäitä nyäissyt, ja liihoitteli levollisesti edelleen kirkkaan\ntaivaan alla, ruskeiden soiden yli itäänpäin suuria kukkuloita kohti,\njotka sinertivät tuolla kaukana.\n\nKylässä se ei ollut huomannut mitään nähtävää; ei pienintäkään\nliikettä, jonka tähden olisi ansainnut pysähtyä. Kaikki oli hiljaista,\nkuin kuollutta; sillä kaikki nukkui.\n\nAivan aterian jälkeen makasivat taloissa ja pihoissa ja hikoilivat\nmaatessaan miehet, vaimot ja lapset vuoteilla tuvissa tai oljilla\nladoissa. Ja pienen, rakennuksilla ihan umpeen ympäröidyn lammikon\nrannoilta kohosi tasainen, yksitoikkoinen kuorsaus, sekautuen talleissa\nlepäilevien elukkain ääniin.\n\nViileissä paikoissa makasi siipikarja, höyheniään pöyristellen; kissa\nvenyi kivipaadella, ja ilmakin makasi raskaana, liikahtamatta kaiken\nmuun päällä.\n\nYksin metsäkin uinahti, lehteäkään väräyttämättä; ja raikastähkäiset\nkorret valmistuneilla pelloilla olivat väsyneinä kallistuneet toinen\ntoistansa vastaan, ikäänkuin levätäksensä nekin. Ainoastaan aurinko\nistui korkealla taivaanrannalla kirkassilmäisenä ja nauraen maailmaa,\njossa nukutaan ja uneksitaan.\n\nNukkunut oli myöskin pastori Rude suureen nojatuoliinsa pohjoisen\npuolella, silmälasit otsalla ja pää vähän sivulle kallistuneena.\nLempeä, rauhallinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, suuri\nsanomalehti oli vaipunut polvelle; avonaisesta ikkunasta lenteli\nedestakaisin surisevat, iloiset kärpäset, arkailematta istahtaen hänen\npaljaalle päälaellensa ja kutittaen häntä nenän alta.\n\nMutta alhaalla suuressa, varjoisessa puutarhassa, kauniin, tuoksuvan\nlehmukeen alla, istui hänen nuori, kaunis tyttärensä, miettivän\nnäköisesti lukien kirjaa.\n\nSilloin tällöin, kun lehdet vienosti suhahtivat hänen päänsä\npäällä, katsahti hän ylös ja ajatteli. -- Hän oli valkoverinen ja\nhieno-ihoinen, musta, pehmoinen tikka sidottuna nauhalla\nkaksinkertaiseen solmeen.\n\nMutta hänen ajatellessaan kohosi vieno puna hänen poskillensa, silmät\nkostuivat vähän ja suun seuduilta loisti uneksiva hymy, kehittyen\nlujaksi uskoksi vähän surumielisissä kasvoissa.\n\nSitte kumarsi hän jälleen hitaasti päänsä kättä vasten ja luki edelleen\n-- rakkausrunoelmia.\n\nÄkisti aukesi kylässä, hyvin varovasti sisästäpäin avattuna, tallinoven\nyläpuoli lammikkoa kohti. Kummallisen suuri pää pistäytyi näkyviin,\nirvistäen valkoisia hampaitaan aurinkoon päin, ja katseli varovasti\njoka taholle. Liian lyhyt, pyöreä käsi ojentui ulos ja päästi oven\nalapuoliskon säpistä; ja nyt näkyi pieni, naurettava henkilö, joka,\njalassa valkoiset sukat ja puukengät kainalossa, läksi hiipimään pitkin\nseinää, kunnes pääsi tielle, johon kivitys loppui. Siellä pisti hän\nvarovasti puukengät jalkaansa ja katseli taas ympärilleen.\n\nEi hän ollut edes kärpäistäkään häirinnyt. Silloin nauroi hän taas,\nkatsoi tyytyväisesti itseensä, näpäytti pois jotakin toiselta\nnutunliepeeltä ja läksi varovasti astumaan tietä myöten.\n\nMutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin\nkohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului\nkylästä päin.\n\nPari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta\naivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin\nja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään,\ntakaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka\nläksivät puista tienvarrelta lentoon.\n\nPari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä\navonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella.\nKolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla,\nkurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes\npikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.\n\nMutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän\nkumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen\nvilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä\npyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.\n\nVaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti\nlevottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen\nsaalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt\npäivän paistamasta.\n\nIhan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui\nlaajalle yli soiden ja mäkien.\n\nKylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä,\nympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.\n\nHiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen\npäivään ulkona.\n\nTuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita\nkahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa;\nja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea\nmetsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi\nsumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.\n\nMutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki\npuhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina\npienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin\nseiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli\nkyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla.\nHänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla,\njonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi\nhänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.\n\nMies makasi vuoteella, kädet pään alla; hänen tohvelinsa seisoivat\nsängyn edessä odotellen. Ja erään ikkunan luona istui nuori, keltatukka\ntyttö, ommellen ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nMutta ei kukaan heistä puhunut.\n\nSilloin tällöin liikahti lehti ulkona; huone tuli vähän valoisemmaksi\nja hiljainen, tasainen humina kulki metsän läpi.\n\nSilloin nosti nuori tyttökin suuret, lapselliset silmänsä ja katsoi\nräpäyttämättä hetkisen ilmaa, kunnes humina katosi kaukaisuuteen. Hän\noli valkoverinen, päivettymätön; sileä, vaaleankeltainen tukka nauhalla\nsidottu, vähän punertava edestäpäin ja korvallisilta paljosta\nkampaamisesta vedellä.\n\nHänen olennossansa oli jotakin äitin siloisesta, pehmeästä muodosta. Ja\nkuitenkin oli hänessä jotakin vähän vierasta hienoutta ja hentoutta,\njoka ikäänkuin ei kuulunut tähän tupaan.\n\nMutta se soveltui hyvin siihen syrjäiseen nurkkaan, jossa hän istui\nikäänkuin itseksensä; ja se suli arkaan katseesen, kun hän välistä\näitin ryäistessä katsahti häneen ja heti jälleen työhönsä.\n\nOlipa koko siinä nurkassakin jotain vieraan maailman omaista, se kun\noli täynnä pieniä koristuskapineita ja kukkakehyksiin sovitettuja\nkuvia, joita oli leikelty mikä mistäkin. Ja seinällä hänen takanaan\noli pienellä hyllyllä kauniisti sidottuja kirjoja: Ingemannin\nsankariromaaneja, raamattu ja monta nidosta rakkausrunoelmia.\n\nÄkisti alkoivat varikset pauhata tiellä, lentää räpyttelivät rähisten\ntuvan yli ja kulkivat kirkuen metsään päin. Kahlekoira yritti haukkuen\nlähteä ja vanha, lahonut metsäportti narisi saranoissaan.\n\nNuori tyttö oli äkisti katsahtanut ylös; ja kun koira heti vaikeni,\nkohotti mieskin vuoteelta päätänsä ja katsoi kysyväisesti huoneesen,\nsillä joku tuttuhan sieltä siis oli tulossa,\n\nMutta tyttären silmät kääntyivät äitiin, joka liikahtamatta pysyi\nlietensä edessä ja juuri nyt sai niin kummallisen kiireen puhaltaa\ntulta, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ensin ei tyttö sitä\nymmärtänyt, mutta kun askeleet lähestyivät, niin että saattoi kuulla\nniiden tahdin, välähti äkillinen, arki tuska hänen kasvoissansa, hänen\nsilmänsä pimenivät ja hän kokosi ompelukapineet syliinsä, ikäänkuin\npaetakseen.\n\nSamassa kuuluivat askeleet jo porstuasta, puukengät asetettiin syrjään,\nsäppi avattiin varovasti ja sisään astui pieni, vääräsääri mies, pyöreä\nhattu päässä ja yllä pitkä nuttu.\n\n\"Hyvää päivää taloon!\" sanoi hän, ottaen hatun päästänsä.\n\nNyt vasta nousi vaimo, astui poikki lattian ja ojensi lyhyen kätensä\ntulijalle, sanoen voimakkaasti: \"Hyvää päivää ja terve tuloa, Martti\nPetterinpoika!\" Hän piti päänsä pystyssä ja puristi melkoisesti tulijan\nkättä, mutta ei edes katsahtanutkaan toisiin tuvassa olijoihin.\n\nMies oli jo päässyt sängyn laidalle, jossa hän istui vanhana ja\nväsyneenä, harmaa, harva tukka hikisenä otsalla ja katsoi tulijaa,\nikäänkuin ei uskoen omia silmiään tai ei saaden selville vanhoja\najatuksiansa.\n\nViimein sai hän tohvelit jalkaansa, pyyhkäsi otsaansa toisella\nnahkahihallaan, tuli vieraan luo ja antoi kättä. Mutta hän ei jaksanut\nsitä liikutukselta ojentaa; hänen pienet, värittömät silmänsä\nkatselivat levottomasti milloin vierasta, milloin nurkassa istuvaa\ntytärtä, joka pysyi liikkumatonna kumarruksissa eteenpäin ja kasvot\npeitossa.\n\n\"Tottahan näet Martin, Reetta!\" sanoi äiti lempeästi; ja Reetta nousi\nja ojensi kätensä; mutta hän ei katsonut ylös, vaan istuutui jälleen\nraskaasti, niinkuin olisi häntä pyörryttänyt.\n\nOli hetkinen raskasta äänettömyyttä. Martti Petterinpoika, ollen\nsemmoiseen tottunut, veti leveän suunsa hymyntapaiseen irvistykseen,\nmutta ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa; ja kun hän samassa\nkatsahti isään, käänsi isä äkisti silmänsä lattiaan.\n\nMutta äiti ei ollut tietävinään mistään, sitoi esiliinan ryhdikkäästi\npyöreän vartalonsa ympäri ja sanoi luonnottoman kovasti, alkaen\ntoimeliaasti kävellä edestakaisin huoneessa:\n\n\"Ole hyvä, Martti, ja käy istumaan!\" Mutta äänessä oli omituista\nvärinää ja kiiltävä hiki kihosi hänen otsallensa. \"Ole hyvä, käy\nistumaan!\" sanoi hän toistamiseen.\n\nMartti oli seisonut keskellä lattiaa ja pyöritellyt hattua kädessään;\nnyt hän ripusti sen varovasti oven luo naulaan ja istuutui pitkälle\npenkille toiselle ikkunaseinälle seljin siihen päin, niin että voi\nnähdä lattian yli Reetan, joka istui tuvan toisella puolella.\nIsä-vanhus huomasi vaipuneensa ajatuksiin, heräsi, katsahti ylös ja\nsiirtyi pöydän päähän istumaan penkille. Äiti sitä vastoin astuskeli ja\npuuhaili, pitäen huolta kattilasta, joka oli ruvennut kiehumaan, ja\npannen kahvipannun tulelle.\n\nVäkevä, hapahko höyry levisi tupaan. Mutta ei kukaan tahtonut oikein\nsaada auki suutansa, niin että pitkä hetki kului raskaassa\näänettömyydessä.\n\nÄiti pyhkäsi kätensä selkämällä otsaansa ja keksi sanoa, että oli\nlämmin; Martti vastasi, että lämminhän tuo oli, ja isä toisteli samat\nsanat, mutta hänen silmänsä alinomaa ikäänkuin salaa pyrkivät katsomaan\ntyttären nurkkaan.\n\nSitte sanoi äiti, että eihän siellä kylässä liene mitään uutta\nkuulunut; ja vähän ajan kuluttua sai Martti kiskaistuksi katseensa pois\nReetasta ja vastanneeksi, että eihän siellä kuulunut.\n\nMutta sitte kääntyi äiti äkisti lieden luona, korotti äänensä ja kysyi\nelonkorjuuta; ja siihen Martti heti arvelematta vastasi, että jos tätä\nilmaa kestää neljätoista päivää, niin kyllä saadaan elo korjatuksi\nainakin keveämmiltä mailta.\n\nSiihen vastattiin, että jos tuli sadetta, niin voi ehkä käydä pahoin\nrukiille; tuskinhan se jaksoi pysyä pystyssä, kun oli niin täyteläinen.\nMutta nyt kertoi Martti lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että\ntuommoinen pieni sade ennen leikkuuta oli juuri omansa vahvistamaan\njyvää, ja siinä oli hänen mielestänsä jotakin ajattelemista.\n\nPuheltiin siitä sitte hetkinen sinne tänne.\n\nVihdoin sanoi emäntä, että kun Herra oli antanut hyvän sadon, niin\nkyllä hän myöskin piti huolen, että se saatiin hyvänä korjuusen; ja\nsiitä kehittyi puhelu vähitellen niin vilkkaaksi molemmin puolin, että\nisä-vanhuskin antoi heikon äänensä kuulla.\n\nHänelle näet johtui mieleen joku vuosi lapsuutensa ajasta, jolloin ruis\nei kasvanut pitemmäksi, kuin että hyvästi täytti puukenkien yli, sanoi\nhän, ja monilla tarpeettomilla sanoilla kertoi hän äitistään, joka\nseisoi itkien ovessa nähdessään piikojen haravoivan sitä rehuna kokoon,\npanematta edes kuhilaillekaan. Martti oli kuullut saman asian ennenkin,\nja kun he nyt johtuivat juttelemaan, kuinka paljon maailma kuitenkin\noli edistynyt viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena, kääntyi keskustelu\nlannoitukseen; silloin siirtyi emäntä takaisin lieden luo sevittämään\nkahvia, vaan miehet siirtyivät likemmäksi toistansa ja tulivat ihan\ninnokkaiksi.\n\nReetta oli tällä välin toisten huomaamatta hiipinyt kyökkiin; ja kun\näiti vähän ajan perästä tuli sinne ottamaan kuppeja, hypähti hän\nturvelaatikon päälle, jolla oli istunut ja itkenyt.\n\nMutta sivulle katsomatta kääri äiti levollisesti ahtaat hihansa ylös\nvalkoisille, pyöreille käsivarsilleen, käänsi auki pesupöydän kannen ja\nkaatoi vettä vatiin, joka siellä oli.\n\n\"Äiti!\" rukoili taaskin tyttö, \"No, äiti! Minä en tahdon, kuuletko,\nminä en tahdo.\"\n\nSeinällä oli talrikkeja rivissä. Äiti katsoi sinne, otti neljä, pani\nvatiin ja tempasi pyyherievun koukusta ikkunan vierestä.\n\n\"Hyvä äiti! Et sinä saa tehdä sitä, sillä minä en tahdo, en, vaikka\nmikä olisi, kuuletko? Äiti, no, äiti! Minä -- minä puhun sen papille!\nMinä -- minä hukuttaudun,\" nyhkytti hän toivottomuudessaan ja peitti\nkäsillään kasvonsa.\n\nKammarissa olijat kuuluivat nyt puhelevan jo ihan kovasti. Mutta äiti\nkuivasi kätensä, kävi istumaan kyökkituolille, veti hellästi Reetan\nluoksensa, sulki hänet pieneen syliinsä ja kumartui hänen ylitsensä.\n\n\"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Ihanhan sinä olet mieletön.\nPuhuthan sinä aivan kuin hullu, lapsi kulta. Mitä sanotkaan?\nHukkumaanko menet?\"\n\nJa hän otti pois kädet kasvoilta; mutta Reetta piilotti ne äitinsä\nsyliin ja tarttui hädässään lujasti häneen kiinni.\n\n\"Sanopas minulle yksi asia, Reetta. Olenko minä milloinkaan tehnyt\nsinulle mitään pahaa, olenko? No hyvä. Luuletko sitte, että minä,\näitisi, tekisin sinulle mitään onnettomuutta? Entä Martti sitte? Nyt\nminä sanon sinulle jotakin, Reetta. Martti on rehellinen, kunnon mies,\njoka tekee työnsä ja pitää, mitä hänellä on, niin että isäsi ja äitisi\nsaavat olla varmat, ett'ei hän tee sinulle mitään kepposia, niin että\nviimein joudut sinne, jossa ei naurata...\"\n\n\"Niin, mutta hyvä äiti,\" nyyhki Reetta lapsellisesti ja katsoi nyt ylös\nkauneilla, itkuisilla silmillään. \"Minähän en pidä hänestä ollenkaan;\nminä ... minähän en rakasta häntä.\"\n\n\"Loruja, Reetta! Etkö rakasta? Hullutuksia vain, mitä ovat ajaneet\npäähäsi tuolla pappilassa; ei ne meille sovellu. Martti on mies, joka\nei juo eikä pelaa, vaan tulee hyväksi vaimolleen ja lapsilleen, ja\nsiinä on jotakin, johon voi luottaa. Kuivaa nyt silmäsi, Reetta, ja\nkiitä Herraa. Martti Petterinpoika kyllä voi tehdä semmoisen köyhän\ntytön kuin sinut onnelliseksi, usko sinä vain äitiäsi!\"\n\nKammarista kuului isän kimakka ääni änkyttävän, niinkuin aina, milloin\nhän oli hyvin liikutettu, ja samalla löi hän hiljaa rystyillään\npöytään.\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa siinä, mitä sanot, Martti!\" sanoi hän:\n\"Tämähän se lannoitus ja tuota -- niin ennen maailmassa -- niin vain;\nsiihen ne menisi sinulta sekä sillit että leivät -- silloin saisivat\ntalonpojat hapuilla äyrejänsä, tokko niitä löytäisivätkään. Niin, niin,\ntotta sen me tietänemme, me vanhat, jotka olemme sen itse kokeneet.\"\n\n\nII.\n\nJo samana iltana tiedettiin yli koko kylän, että Martti Petterinpoika\noli kihloissa aidanpanijan Reetaa kanssa.\n\nOlihan ehkä siellä täällä muutamia nuoria poikia, jotka nauraa\nkuhertelivat salaa; mutta yleensä arveltiin, että he varsin hyvin\nsopivatkin yhteen. Marttihan oli ostanut räätälin asunnon, niin että\nvaimo hänen piti saada taloon.\n\nSitä paitsi tiedettiin Martin pitkänä palvelusaikanaan säästäneen\nmelkoisen verran, niin että hänellä oli sekä liina- että muita\nvaatteita runsaasti arkussaan, ja olihan siis Reetta, köyhä tyttö, kun\nkaikki otettiin lukuun, tehnyt ainoastaan, mikä oli hänelle\nedullisinta.\n\nPappilaan saapui sanoma, kun iloinen joukko herroja ja naisia oli juuri\nasettunut juhlallisen teepöydän ympärille, joka oli laitettu puutarhaan\nkahden suuren kastanjan alle. Mutta siellä se teki heti syvän ja\ntuskallisen vaikutuksen.\n\nPastori Rude pani pois veitsen ja kahvelin; hän tunsi silmänräpäyksen\najan oikeaa pahoinvointia; ja ensi katkeruuden houkutuksesta tuli hän\nlausuneeksi sanoja, joita ei muuten kuulunut hänen suustansa.\n\nOlihan metsän pikku Reetalla ollut kuin toinen koti täällä pappilassa.\nJa aina siitä asti, kun hän seitsenvuotiaana tyttösenä juoksenteli\nsänkipelloilla hanhien kanssa, oli lempeä, ystävällinen pappi ottanut\nhuomioonsa tämän tavattoman kauniin lapsen, hänen terveet uljaat\nkasvonsa, suuret, siniset silmänsä ja keltaisen tukkansa; ja kun hän\nnoina surun päivinä yksinäisillä kävelyillään peltoja myöten näki hänen\nseisovan auringon paisteessa paljain jaloin sängikössä, kädet\nhanhenpiiskoineen seljän takana, täytyi hänen ehdottomasti mennä\nsilittelemään tytön pehmeää leukaa.\n\nReetta ei silloin vastannut mitään, pyhkäsi vain pienen, paksun,\nruskean kätensä selkämällä mustaa pystynenäänsä, käänsi nauraen päänsä\ntoisaalle ja katsoi ilmaan.\n\nMutta kerran otti Rude häntä kädestä ja vei hänet kotiin oman pienen\näitittömän Ellen-Lisbettinsä luo, joka istui nukkiensa keskellä. Ja\nsiitä päivin kasvoivat he molemmat yhdessä, leikeissä ja suruissa yhtä\neroamattomina ja yhä sydämmellisemmässä ja rehellisemmässä\nystävyydessä, joka ei ollut koskaan rikkautunut.\n\nJa kun nyt pastori Rude vanhoilla päivillänsä suuresta nojatuolista\npohjoisen puolella näki molempain ystävyksien uskollisina, kädet\ntoistensa vyötäisillä, rientävän metsään tai istuvan penkillä\npuutarhassa samaa kirjaa tutkien, niin nyykäytti hän välistä itsekseen\npäätänsä, iloiten tästä kauniista lapsesta, joka hänen oli suotu\nkorottaa hengen kuolemasta rikkaasen, jaloon tunne-elämään tajuamaan\nsekä elämän suuria voimia että hiljaisia viheriöiviä teitä, \"joissa\npalmut itävät\".\n\nJa kaikki ne toiveet ja unelmat olivat nyt niinkuin yhdellä iskulla\ntylysti hävitetyt, toivottomasti sorretut tuota peruuttamatonta\nitsepäisyyttä vastaan, jonka hän tunsi sadoista tapauksista jo ennen.\nHän tiesi sen: tässä oli kaikki vetoaminen turhaan; muuta ei voinut\ntehdä kuin rukoilla Jumalaa, että hän kerran sulattaisi nuo kylmät\nkivisydämmet näkemään rikkaita armolahjoja, jotka ovat meille annetut\nihmiselämän jalostuttamiseksi ja kaunistamiseksi.\n\nKun ensi suuttumus oli ohitse, otti pastori Rude kuitenkin jälleen\nveitsen ja kahvelin, ja mikäli ateria edistyi, puhui hän tyynemmin.\n\nMutta muihinkin ennen niin iloisen seuran jäseniin oli katkera\nsurumielisyys levinnyt; sillä kaikkihan tunsivat Reetan ja kaikissa oli\nkasvanut ystävyyttä häntä kohtaan.\n\nKaksi vanhanpuolista naista seudun herrastaloista puhui tuosta\nhirveästä teosta arvokkaalla, pidätetyllä suuttumuksella; ja toinen,\njolla oli vähän taipumusta tieteellisyyteen, katsoi tätä ja muita\nsamanlaisia tapauksia viimeisiksi eläimellisiksi jäännöksiksi vanhasta\norjuuden hengestä, joka muissa suhteissa onneksi oli jo melkein perin\nhävitetty.\n\nYksin vähän vanhettunut meijerinvuokraajakin yhtyi muiden mukaan\nsurumielisesti valittamaan talonpoikain kurjan alhaista kantaa niissä\nasioissa.\n\nMutta nuori innokas kansan-ylikoulun opettaja naapuripitäjästä, tukka\nvaaleanpunaisena kukonhelttuna otsalla ja kaksi pientä untuvatöyhtöä\nleuan nenässä, tarttui heti tähän korkeamman tunne-elämän asiaan ja\nselitteli pienessä esitelmässä toivonsa, että kansallinen herätys oli\ntälläkin alalla jalostuttavasti vaikuttava Tanskan talonpoikaan.\n\nSiitä nyt puhuttiin teetä tarjotessa vähitellen yhä äänekkäämmin; ja\nkun teekannu oli kiertänyt ympäri, vilkastuivat mielet jotakuinkin\nentiselleen.\n\nMutta Ellen-Lisbetin nuorissa, kalpeissa kasvoissa oli todellista,\nsyvää liikutusta, joka yhä enemmin riisti häneltä voimia. Koko hänen\nruumiinsa vapisi; kyynel toisensa perästä vierähti alas poskea pitkin,\nvaikka hän kyllä koetti taistella vastaan.\n\nViimein hän ei enää jaksanut suruansa kantaa, vaan painui tuolin\nselkänojaa vastaan ja alkoi nyyhkiä.\n\nSe ei ollut surua. Hän oli liikutettu, loukattu kainoimman sielunsa\nsyvimpään pohjukkaan asti; eikä siitä ollut vähääkään apua, että isä ja\nmolemmat vanhemmat naiset koettivat lohduttaa häntä. Hän itki vain sitä\nkovemmin, suonenvedon-tapaista, hurjaa itkua, joka ikäänkuin repi hänen\nruumistansa ja tuntui kaikista kummalliselta, kamalalta.\n\nIsä nousi ja puhui hänelle ankarasti; mutta ei siitäkään mitään apua\nollut; näytti aivan kuin olisi kauan pidätetty kiihko äkisti päässyt\npurkautumaan.\n\nSilloin alkoi pappi ymmärtää, että siinä täytyi olla jotakin tavatonta;\nsillä luonnollista se ei ollut. Ja kun hän neuvottomuudessaan kumartui\ntyttärensä ylitse, johtui hänelle myöskin äkisti mieleen, kuinka\nkummallisen hajamielinen tytär oli ollut viime aikoina, miten sairaalta\nja kärsiväiseltä hän oli näyttänyt, isän voimatta sitä selittää\nitsellensä.\n\nMutta pöydän toisella puolella istui äänetön mies, katse lämmin ja\nleuassa kellertävä, tuuhea kähäräparta. Salaa olivat hänen silmänsä\nkoko ajan katselleet nuorta tyttöä, ja nyt kun hänen voimansa\nraukenivat, ei hän jaksanut kauemmin salata liikutustansa.\n\nPappi katsahti häneen pöydän ylitse, ja samassa syntyi kummallinen,\njuhlallinen hiljaisuus pöydässä. Sitä kesti pitkä hetki, ei\nkukaan saanut mitään puhutuksi. Mutta ei edes vähän vanhahkon\nmeijerinvuokraajankaan silmä ollut ilman hienoa sumua.\n\nPappi antoi ääneti pöydästä nousemisen merkin ja vieraat hajosivat\nnopeasti kaksittain puutarhan eri kulmille. Mutta pastori, tultuaan\nsaliin, avasi sylinsä tyttärelle, joka punastuen heittäytyi hänen\nrintaansa vastaan, ja samalla ojensi pappi kätensä nuorelle miehelle,\njoka nopeasti lähestyi.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" sanoi hän liikutetulla äänellä ja sulki\nheidät molemmat syliinsä.\n\nAinoastaan nuori, naapuripitäjän kansan-ylikoulun opettaja seisoi vielä\nkuin pilvistä pudonnut atriapaikalla, voimatta käsittää, mitä olikaan\ntapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta aidanpanijan pimeässä tuvassa istui Reetta raukeana ja väsyneenä\npenkillä, pitäen tyhjää päätä käsissänsä. Hiukkanen punertavaa illan\nvaloa tuli kuin varkain metsän puiden välitse tupaan, ja lehdissä tuvan\npäällä kuului raitista huminaa.\n\nOvi aukesi ja isä hiipi sisään. Nähtyään tyttärensä olevan yksin\nistuutui hän hänen viereensä ikkunan luo ja alkoi ikäänkuin\najatuksissaan silitellä kädellään hänen tukkaansa, katsoen itse ulos\nikkunan ruudusta.\n\nReetta tarttui käteen ja itku kuohui taas, kun hän painoi isänsä kättä\nposkeansa vasten.\n\nMutta kuullen äitin tulevan kyökkiin päästi hän; ja isä riensi pois\nnurkkakaapin luo, jossa hänellä muka oli puuhaamista lankaläjän kanssa.\n\n\nIII.\n\nMartti Petterinpoika oli ostanut räätälin asunnon kylän laidassa.\n\nSe oli pieni, sievä talo, vieressä pieni, aidattu kaalimaa, pumppukaivo\nja ankkalammikko. Mutta räätäli oli ollut vanha juoppo ja antanut\nkaikki rappeutua, niin että tuskin ehti elonaika ohitse, kun Martin jo\ntäytyi tarttua muurarinlusikkaan ja maalarinsutiin.\n\nPaljo siinä oli tekemistä. Ja Martti tahtoi saada kaikki siistiksi ja\nhyvään kuntoon. Muurit oli kalkittava, ikkunat korjattava ja maalattava\nsiniseksi, hiirensyömä katto pantava ihan uudestaan hyvistä oljista,\npuhumattakaan uusista harjahirsistä.\n\nSisällä pienissä, mataloissa huoneissa oli kaikki niin rappeutunutta,\nettä olisi saattanut joutua toivottomaksi. Kaikkea tätä puuhaili Martti\nuutterasti kuntoon lyhyinä, pimeinä päivinä, niinkuin nyt oli; eikä\nkoskaan oltu nähty hänen hikistä täyskuun-muotoansa niin loistavana\nilosta ja tyytyväisyydestä kuin tänä aikana, hän kun aivan tarmon takaa\ntyöskenteli.\n\nTosin ei voi kieltää, että Martti Petterinpoika oli jo käynyt\nmuuallakin kysymässä kuin juuri aidanpanijan tyttöä, vaikka vähemmällä\nmenestyksellä. Mutta nyt hän nauttikin sydämmellistä iloa, tietäessään,\nettä monikin kylän nuori ja kaunis mies salaa kadehti häneltä Reettaa;\nja iloissaan ja hyvillään siitä lupasi hän itsekseen olla säästämättä\nmitään, kun vain kaikki tulisi niin hyväksi, ett'ei Reetan tarvinnut\nkatua vaaliansa.\n\nJa niin suuri oli hänen ilonsa ja onnensa, sitä myöten kun hänen\ntupansa valmistui uuteen loistoon, ett'ei hän lainkaan huomannut\nepäedullista mielialaa, jota siellä täällä kylässä alkoi kasvaa häntä\nvastaan, eikä sen alkulähde ollut mikään vähempi paikka kuin itse\npappila.\n\nHuhuttiin pastori Ruden ottaneen suuttuen vastaan sanoman tästä\naiotusta liitosta ja hänen nuoren tyttärensä kiivaimmilla sanoilla\nmoittineen Reetan äitiä, jopa kyynelsilmin pyytäneen isäänsä ryhtymään\ntoimiin niin raakaa väkivaltaa vastaan, kuin oli käytetty hänen\nystäväänsä kohtaan.\n\nMutta siitä ei liene tullut mitään; ainakin ne jutut ihan huomaamatta\nkulkivat iloisen Martti Petterinpojan ylitse, hänellä kun ei aamusta\niltaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin maalailemiseen, siistimiseen\nja laittamiseen kaikkea niin sieväksi pikku Reetallensa, että hän olisi\nhymyilevä sinä juhlallisena hetkenä, kun tuli hänen tupaansa, sieltä ei\nenää koskaan pois lähteäksensä. Yksin yöllämatkustajatkin olivat ohi\nkulkiessaan nähneet hänen kynttilän valossa puuhailevan kauan ohi\npuolen yön.\n\nMutta pappilan nuorelle tyttärelle oli tapahtunut jotakin, joka\nvarmaankin oli vaikuttanut tuon epäedullisen mielialan leviämiseen\nympäri kylää.\n\nNeiti Ellen-Lisbet oli joutunut kihloihin. Ja nyt näkivät häpeästä\npunastuen monet nuoret tytöt ja vaimot, että totinen, ylentävä rakkaus,\njosta niin paljo puhuttiin ja laulettiin -- että heillä ei sitä ollut\nkoskaan tuntunut sillä tavalla.\n\nMutta neiti Ellen-Lisbet olikin ihan kuin kokonaan muuttunut. Hän oli\nsaanut terveyden punaa kasvoihin, riemuitsevaa loistoa suuriin,\nhehkuviin silmiin, jopa ääneenkin hurmaavaa, hyväilevää kaikua, niin\nettä moni sitä kaukaakin kuullen seisattui tarkemmin kuulemaan.\n\nJoka päivä iltapuolella kolmen ja neljän välillä, kauan, kauan ennen\nkuin postia saattoi odottaakaan, nähtiin hänen kärsimättömästi\nkävelevän edestakaisin puutarhan portilla, joka hetki tähystellen\npitkin tietä levottomana, maltittomana, valmiina juoksemaan heti ensi\nvilahduksen näkyessä pölyisestä nutusta tien polvekkeessa. Ja\nyölläkuljeksijat saattoivat pappilan ohi astuessaan nähdä kauan sivu\npuolenyön tulta jonkun vinnihuoneen kartiinien takaa sekä varjon\nihmisestä, joka istui ja kirjoitti.\n\nMutta lauantaisin, kun isä nukkui päivällisuntansa tai kirjoitti\nsaarnaansa, liihoitteli Ellen-Lisbet ulos puutarhanportista ja hiipi\npolkua myöten kylän ympäri itään päin suorinta tietä mäkien yli, yhä\nnopeammin jyrkkiäkin ylämäkiä, katsoa tirkistellen eteenpäin, kunnes\nhän äkisti erään mäen päällä alkoi huiskuttaa nenäliinaansa ja\npäivänvarjoansa pientä, harmaata pistettä kohti, joka liikkui suon\ntoisella puolella, ja hän huiskutti, kasvot hehkuvan punaisina ja sydän\nnähtävästi tykyttävänä.\n\nMutta se pieni harmaa piste lähestyi nopeasti, kasvaen pitkäksi,\nharmaaksi mieheksi, joka avoimin sylin kiiruhti häntä kohti. Varjoisen\npuun alla sulkeutui syli neitisen ympärille; alkoi suutelut,\nsisällyksettömät sanat, vastauksettomat kysymykset, syleilyt ja\npunastumiset loppumattomiin.\n\nNuorukainen otti neitoa kiinni käsistä, silitteli hänen tukkaansa ja\nkatsoi häntä suuriin, hehkuviin silmiin. Neitinen otti hänen hattunsa,\npyyhki häneltä hien otsasta ja hiipi lähemmäksi häntä. Sitte nauroivat\nhe taas ja suutelivat, eivätkä tienneet muusta kun onnestansa.\n\nVihdoin tointuen läksivät he kotiin suuria, viljelemättömiä ketoja\nmyöten, neitinen nuorukaiseen nojautuneena, nuorukainen kumartuneena\nhänen ylitsensä, käsi kierrettynä ympäri vyötäisistä, lumoavassa\nyksinäisyydessä, poissa kaikesta maailman pauhusta, täällä, jossa\nainoastaan aurinko ja linnut riemuiten julistivat heidän rakkautensa\nonnea koko maailmalle.\n\nMutta kun he viimeiseltä mäen rinteeltä näkivät vähän matkan päässä\npienen mökin ankkalammikkoineen ja pumppukaivoineen ja pienen ruman\nmiehen, joka siellä hikoili suurella maalarinsudilla sivellessään\nrumaa, likaisenkeltaista muuria, silloin synkkenivät äkisti\nEllen-Lisbetin kauniit kasvot, ja oman suuren onnensa tunnossa nojautui\nhän nuorukaista vasten ja kätki nyyhkien päänsä kellertävän\nkähäräparran alle:\n\n\"Reetta, Reetta-raukka!\"\n\nNo niin, totta kyllä; Reetalle oli kyllä kihlaus kääntynyt suruksi.\n\nVälinpitämättömänä ja raskasmielisenä, ilman kipinääkään toivoa\nistui hän kotona pimeässä tuvassa ja ompeli koneentapaisesti suuria\nlakana- ja liinavaate-pakkoja ja raskaita pulsterinpäällyksiä, joita\näiti toi hänelle käsiin.\n\nJoka ilta tuli Martti ja istuutui hänen viereensä, ääneti ja\nonnellisena seuraten silmillään jokaista neulanpistosta, ja nauraen\nhänelle, milloin hän sattui pistämään sormeensa.\n\nSuurista varustuksistaan ja osteluistaan uuteen kotiinsa ei hän koskaan\npuhunut. Se oli hänen suuri, kallis salaisuutensa, joka oli vasta sitte\ntuleva ilmi Reetan hämmästykseksi, kun hän kerran muutti uuteen\nkotiinsa. Sen sijaan kuvaili hän morsiamelleen, miten hauskaksi oli\nheidän pikku tupansa muuttuva -- olkoonpa sitte kuinka kurja ja huono\ntahansa, lisäsi hän aina viekkaan näköisesti -- sitte kun Reetta oikein\ntuli hänen omaksensa; miten he pitkinä talvi-iltoina olivat lukevat\npapin kirjoista, ennenkuin kävivät levolle ja kuinka he kyllä tulivat\ntoimeen säästäväisyydellä ja rehellisellä elämällä.\n\nAluksi heidän tietysti piti hankkia porsas, se oli selvää. Mutta sitä\npaitsi oli hän ajatellut hankkia parikymmentä kanaa, sillä nehän olivat\nedulliset niiden pitää, jotka, niinkuin hän, puhdistivat hyvästi\nviljansa myötäväksi; ja saattoihan Reetta viedä munat kaupunkiin hänen\nollessaan kotona työssä. Mutta varsinkin kuvaili hän hyvin laveasti,\nmitä voi tehdä kaalimaasta ja siitä peltotilkusta, joka kuului taloon,\nkun ne oikein muokattiin ja puhdistettiin juolaheinistä, joiden vanha\nräätäli, se porsas, oli antanut versoa maassa.\n\nReetta kuuli tuskin sanaakaan kaikesta, mitä hän kertoi. Ja hän oli\nniin tottunut jo Marttiin, siten kun pääsi helpolla kaikesta, että kun\nhän viimein eräänä päivänä tuli ja kiersi käsivartensa hänelle kaulaan,\nkertoakseen, että nyt oli jo puhuttu kuuliaisista ja häistä papille,\nniin Reetta ainoastaan hitaasti irtautui ja vastasi raukeasti:\n\n\"Joko nyt?\"\n\nMutta häät oli asetettu joksikin päiväksi ennen joulua, ja ne oli\nvietettävä juhlallisesti monien vierasten kanssa.\n\nVierasten kutsuminen oli äitin tahto. Ja mitä enemmin tyytymättömyys ja\nlorut levisivät kylässä, sitä suurempia valmistuksia teki hän salaa.\nReetta hyväksyi kaikki vastaan sanomatta, ja isä oli viime aikoina niin\nheikonnut ja tullut niin kummalliseksi, ett'ei häneltä edes mitään\nkysyttykään.\n\nKolme päivää ennen joulua kirkkaassa päiväpaisteessa kulki pilvettömän\npakkastaivaan alla aidanpanijan juhlallinen hääväki kolmissa kärryissä\nmetsästä aukealle.\n\nVarikset, morsiamen ensimäiset lapsuuden kumppanit, kohosivat puista\ntienvarrelta lentoon ja tervehtivät heitä kuin ennustuslinnut\nraakkumisellaan, mikäli he ajoivat tietä myöten.\n\nEnsimäisissä kärryissä istui morsiuspari, Reetta tyynenä ja ihan\ntäydessä tajussansa, mutta sikäli vähän kalpeampana, kuin lähestyttiin\nkirkkoa.\n\nPäässä oli hänellä valkoinen harso, joka aaltoili takana tuulessa, ja\ntuore myrttiseppele, jonka Ellen-Lisbet oli vanhan lupauksen mukaan\nsalaa lähettänyt, monta kyyneltä vuodattaen. Kädet olivat hänellä\nkovasti puristettuna kauniin virsikirjan ympäri, jonka äiti oli antanut\naamusilla ynnä suutelon kanssa.\n\nHänen vieressänsä komeili Martti, päässä suunnattoman korkea\nsilinterihattu. Kärryjen kääntyessä kylään vilahti hänen silmäänsä\naukean takaa pumpunvarsi ja keltainen talo; salaperäinen hymyily levisi\nhänen kasvoilleen, kun hän katsahti sinne päin. Mutta Reetta ei nähnyt\nhäntä; silmiään räpäyttämättä ja luonnottoman virkeästi katsoa tuijotti\nhän eteenpäin höyryäväin hevosten yli.\n\nKylässä oli ihmisiä ovissa ja ikkunoissa hääväen ohi ajaessa.\nToisissa kärryissä herätti kaikkien huomiota äiti, joka istui yksin\ntaka-istuimella, kankeana ja koruissaan, sivullensa katsomatta ja niin\nryhdikkäänä, että kaikki terävät katseet kimmahtivat hänestä takaisin.\nMyssy kiilsi uhkaavaisesti päivänpaisteessa ja kirjavat niskanauhat\nhäilyivät takana, ikäänkuin pilkallisesti vähän napsahdellen tuulessa.\n\nKirkkoportin molemmilla puolilla odotteli joukko naisia ja lapsia kauas\nhaudoille asti. Vähän matkan päässä kylään päin seisoivat rengit,\npitkät piiput suussa; isännät itse tallin ovissa kyynyspäillään nojaten\noven alapuoliskoon.\n\nKun kärryt pysähtyivät, oli ihmisjoukko vaiti, ja kaikki tunkeutuivat\nkatsomaan. Joku hyväntahtoinen kylän renki laukasi pyssyn vähän\nulompana, mutta ylt'ympäri vallitsevassa, raskaassa hiljaisuudessa\ntuntui se enemmin pilkalta kuin tervehdykseltä. Muutamat rengit\nalkoivatkin nauraa, ja häävieraat laskeutuivat ääneti alas kärryistä\nsekä läksivät toimittamaan vaatteitansa, katsahtamatta kehenkään.\n\nMutta kun he nostivat morsiamen pois ensimäisistä kärryistä, niin että\nkaikki näkivät hänen kasvonsa, kuului suuttumuksen nurinaa\nihmisjoukosta. Nuoret tytöt seisoivat kalpeina, kyynelsilmin\nmielipahasta, ja joku ruotimummo huusi kiviaidalta muutamia pahoja\nsanoja \"aidanpanijan Elsasta\", niin että ihmisten täytyi kääntyä\nhillitsemään häntä.\n\nKylän läpi ajaessa oli Reetalla ollut töin tuskin tuntoa huomata,\nett'ei yhdessäkään talossa näkynyt häälippuja, ja se oli surettanut\nhäntä. Mutta kun hän nyt kuuli äitinsä nimeä mainittavan tässä\nihmisjoukossa, tunsi hän äkisti virsikirjan polttavan kädessänsä, ja\nhän tarttui Martin käsivarteen ja katsahti nopeasti ylös, kasvot\npunottavina.\n\nSamassa alkoi kello soida tornissa; hääjoukko järjestyi, ja pieni\nvalkoinen lukkari avasi kirkon oven.\n\nKirkkoon oli jo sivuovesta kokoutunut suuri joukko sekä miesten että\nnaisten puolelle, ja kaikki nousivat seisomaan hääväen astuessa\nkäytävää pitkin alttarin luo, jossa pastori Rude otti heidät vastaan.\nSiellä jakautui sekin pikku lukkarin osoituksen mukaan miehiin ja\nnaisiin; mutta Martti, kerran saatuaan kiinni Reetan kädestä, ei\ntahtonutkaan päästää sitä, vaan kävi istumaan hänen viereensä.\n\nKirkossa vallitsi nähtävästi suuri mielenjännitys. Huhu näet oli\nkertonut, että pastori Rude, joka juuri oli valittu toisen pitäjän\npapiksi ja jonka piti näinä päivinä muuttaman, oli tässä viimeisessä\nkirkollisessa toimituksessa, kuin hän luultavasti tässä sijassa enää\ntoimitti, puhuva entiselle seurakunnalleen jonkun vakavan sanan, joka\nhänellä oli kauan ollut mielessä. Ja kun hän nyt virren päätyttyä\nkääntyi alttarista kirkkoon päin, katsoi hänkin niin ankarasti\nhääjoukkoa ja niisti nenäänsä niin tavattoman monta kertaa ja niin\nkovasti, että kaikki alempana kirkossa ehdottomasti katsoivat toinen\ntoistansa silmiin ja ymmärsivät huhun puhuneen totta.\n\nReetta, tuntien kaikkien silmäin tarkastelevan häntä, antoi kätensä\npysyä Martin kädessä, ja istui itse, vaikka sisällisesti taistellen,\nniin suorana, kuin saattoi. Ja kun sittekin melkein hänen itsensä\ntietämättä kyynel toisensa perästä vieri alas hänen polvellensa, niin\neivät sitä vaikuttaneet papin sanat, jotka jyristen kuin ukkonen\nsinkoilivat hänen päänsä yli, vaan se, että hän tiesi jossakin\nsyrjäpenkissä Ellen-Lisbetin istuvan ja itkevän hänen kanssansa.\n\nMartti oli ylen onnellinen, hymyili hiljaa ja salaperäisesti itsekseen.\nEi hänkään kuullut sanaakaan papin pitkästä puheesta; hän oli kaukana\nsieltä, kotona pienissä, viehättävissä huoneissa, jossa nyt kaikki oli\nvalmisna ottamaan vastaan nuorta morsianta.\n\nAjatuksissaan luetteli hän kaikki monet uudet huonekalut, jotka oli\nniin salaa sinne hankkinut, ja mietiskeli, minkä hämmästyttävän\nvaikutuksen kukin niistä oli tekevä Reettaan, kun hän tänä iltana\nviimein sai ne nähdä: vehreä pöytä, vaatekaappi ja varsinkin\nsilmivadin-jalat, joita hän tiesi Reetan aina halunneen.\n\nHän katseli mielessään tarkasti kaikki paikat, mutta ei voinut huomata\nsieltä puuttuvan mitään, mitä onnellisessa kodissa pitää olla. Kyökkiin\noli hän toimittanut vettäkin korvoon, niin ett'ei Reetan heti tarvinnut\nnähdä vaivaa pumpussa; ja uunin viereen seinää vasten oli hän latonut\nsievän pinon kuivia pilkkeitä, niin että Reetalla oli heti niistä tehdä\ntulta aamusilla.\n\nMutta paitsi tätä kaikkea oli hän myöskin koristanut kaikki, sekä tuvan\nettä kammarin, hienoksi hakatuilla kuusenhavuilla, jotka oli käynyt\nmetsästä. Koko eilinen ilta oli mennyt siihen koristelemiseen\njuhlallisimmalla tavalla, ja siihen työhön oli hän niin mieltynyt,\nett'ei tahtonut tulla unta silmiin koko yössä; mutta kun hän heräsi\naamusilla jo kello kolmen aikaan, kävi hän heti paitasillaan kynttilä\nkädessä ylt'ympäri katsomassa, oliko kaikki vielä samassa\njärjestyksessä.\n\nJa nyt istui hän tässä papin jyrisevän ukkosen alla, nauttien\najatuksissaan, miten Reetta oli ihastuva, kun iltasilla astui kynnyksen\nyli, ja Martti itse sytytti kynttilän. Pastori Rude puhui rakkaudesta,\nelämän kauneimmasta kukasta, paraimmasta armolahjasta, kuin meille on\nannettu, josta kaikki hyvyys ja jalous johtuu ja joka, jos tarkoin\nkatsotaan, on ainoana elämän kannattajana.\n\nSen johdatuksen jälkeen siirtyi hän luonnollisesti ja levollisesti\navioliittoon, jonka perustus rakkaus on.\n\nMutta kun ajatteli tätä liittoa, ei hän voinut olla vakavasti\nsurkuttelematta kurjaa, melkeinpä voisi sanoa, raakuutta, jota paha\nkyllä niin usein, eikä suinkaan harvimmin maalla, täytyy nähdä, kun\nnuoret miehet ja naiset häpeämättä antavat itsensä yhdistää pyhään\navioliittoon, edes tietämättäkään, mitä totinen ja syvä rakkaus\nmerkitsee. Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua\njoka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän\ntoimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus\nhengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen\ntunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä.\n\nHän lämpeni yhä enemmin ja lopetti innoissansa puheen.\n\nSe oli hänen mielestänsä sielun kauneimman ja jaloimman tunteen\nloukkaaminen, rikos hyvettä vastaan ja syvemmälle katsoen siveettömyys,\njoka on kauhistus Herran ja hänen seurakuntansa edessä. Sentähden\ntahtoi hän tässä, niinkuin kaikissa muissakin tilaisuuksissa, hartaasti\npyytää jokaista erittäin ensin vakavasti tutkimaan sydäntänsä. Ja vielä\nkolme kertaa niistettyään nenäänsä hyvin kovasti rukoili hän koko\nsydämmestänsä Herraa varjelemaan seurakuntaa, jonka hän nyt oli\njättävä, ja korottamaan heidän sielunsa vanhasta orjuuden ikeestä ylös\nvaloon ja elämään, viheriöiville teille, \"jossa palmut itävät.\"\n\nLopettaessaan oli hän ihan hiessä ja kalpeana liikutuksesta. Vaan\ntoimituksen jälkeen astui Martti suoravaisesti pastorin luo ja kiitti\nhäntä kauneista sanoista.\n\nMutta muu kirkkoväki istui ihan hiljaa, mieli ahdistettuna. Ja kun\nhääväki kulki pois käytävää pitkin, kiintyivät katseet pelottomasti\nElsaan. Hän astui kahta vertaa suurempana ja ryhdikkäämpänä tyttärensä\njäljessä silmiäänkään räpäyttämättä.\n\n\nIV.\n\nIltapäivällä nähtiin monta juhlapukuista vierasta menevän kylästä\nhäätaloon. Ja illempana oli jo melkein täysi aidanpanijan ahdas tupa,\njosta sänky ja suuri tammikaappi oli pois nostettu tilan tähden; seinät\nolivat koristetut kuusiköynnöksillä ja pienillä Tanskan lipuilla.\n\nPitkin toista ikkunaseinää oli katettuna pitkä juhlapöytä, jolla paloi\nkolme steariini-kynttilää, ja muuten oli siinä runsaasti hyvää\nrasvaista ruokaa: kinkkua, sylttyä; savustettua lampaanlihaa ja\nlämmintä, paistettua silliä, joka tuoksullansa täytti koko huoneen.\nAidanpanija itse seisoi pöydän toisessa päässä ja kehoitti vieraita\nistumaan, mutta Elsa puuhaili kyökissä, kannellen sieltä kahvia\nvieraille, joita lakkaamatta tuli, niin että tuskin enää sopi tuvassa\nliikkumaan.\n\nJa kuitenkin oli monta pysynyt kotona kutsutuistakin. Varsinkin olivat\ntalollisten perheet jääneet tulematta, niin että täällä oli enimmäkseen\nloisia ja mäkitupalaisia vaimoineen ja lapsineen, jotka eivät tahtoneet\npäästää käsistään hyvän aterian tilaisuutta. Myöhemmin iltasilla\ntulivat myöskin rengit ja kylän iloisimmat tytöt, joilla oli tanssin\nhalua. Mutta silloin täytyi avata ovet ja ikkunat, saadakseen kylliksi\nilmaa.\n\nJa kun sitte kaikki olivat syöneet, vietiin pöytä, tuolit ja kaikki\ntarpeettomat huonekalut ulos; kaksi soittajaa asetettiin tynnyrin\npäälle Reetan nurkkaan; vanhat siirtyivät vinnille lyhdyn valossa\npakinoimaan; sillä nyt piti ilon oikein alkaman ja morsian\ntanssitettaman pois tyttöjen joukosta. Mutta ensin raivasi Elsa tietä\njoukon läpi, höyryävä punssimalja pään päällä; ja sill'aikaa kun\nsoittajat soinnuttivat viulujansa nurkassa, huusi joku punakka renki\nkaikuvasti: \"Eläköön morsiuspari!\" johon vastattiin pauhuisella\nhurraa-huudolla; se ikäänkuin tunkeutui ulos ahtaista ikkunoista ja\nkaikui kauas hiljaiseen, tähtikirkkaasen talviyöhön.\n\nKylässä olivat jo kaikki menneet levolle; tuletkin oli jo sammutettu.\nHienoinen kuulakka auer verhosi seutua. Suolta ja härmäiseltä kedolta\nkajasti vähän valoa. Metsä, joka verkalleen kohosi mäen rinnettä\nmyöten, oli kuin verhottuna hopeaharsolla, joka siellä täällä leveinä\nvöinä loisti kuutamassa kuin juokseva vesi. Taivas oli pilvetön, mutta\ntähdet suuret ja raukeat, melkein kun puoli sammuneet kylän kohdalla,\njossa usma sakeni valkoisesta höyrystä, jota kylmään yöhön levittivät\nlautakasat karjottain luona.\n\nPappilassa istui puoliavoimen ikkunan takana Ellen-Lisbet kääriytyneenä\npaksuun vaippaan ja kuunnellen kaukaista pauhua metsän kulmalta.\n\nVäsyneenä itkusta ja toivottomuudesta ei hän voinut käsittää, että se\ntodellakin oli tapahtunut. Ja joka kerta, kun näky kirkosta ja Reetan\nhirmuinen, kuolonkaltainen tyyneys elävästi kuvautui hänen eteensä,\ntäytyi hänen, pää käsiin vaipuneena, tukeuttaa ulos pyrkiviä\nnyyhkytyksiä, ett'eivät ne herättäisi isää alhaalla.\n\nMyöhempään yöllä paisui ulkona kuuluva hälinä ja ilo, mikäli kuu\npurjehti edelleen metsän päällitse, jonka peljästyneet eläimet ja\nlinnut peittäytyivät parempiin tiheikköihin.\n\nAinoastaan vanha, utelias kettu, tuntien paistin hajun, hiiviskeli\nedestakaisin pitkin kivimuuria ja seisattui välistä katsomaan punaista,\npölynsekaista loistoa, joka levisi metsän runkojen väliin, sekä\nvarjoja, jotka lakkaamatta liikkuivat edestakaisin.\n\nTuvassa oli pölyä ja kuumuutta; hiki oikein valui alas pitkin seiniä.\nPuoli palaneet kynttilät häilyivät vedossa, niin että välistä oli\nmelkein pimeä. Lakkaamatta tanssittiin, vaikka lattialla tuskin oli\ntilaa liikahtaakaan. Tytöt nauroivat ja rengit tunkeilivat,\npäästäksensä esiin, ja ikkunoilla istuivat ukot, tultuaan alas\nvinniltä, poltellen piippua ja nauraen. Mutta kyökissä istuivat vaimot\nkahvipannun ympärillä. Reetta kyyristyi tuvan nurkkaan, jossa pysyi\nkenenkään huomaamatta. Siihen asti oli hän uhoitellen ja kaikki\nvoimansa ponnistaen pysynyt niin suorana, kuin taisi; mutta nyt, kun\nilo oli ehtinyt niin pitkälle, ett'ei häntä enää kaivattu, raukesi hän\nihan voimattomaksi.\n\nHän koetteli tointua ja ajatteli Ellen-Lisbetiä, mutta kaikki oli\nsekaisin hänen ajatuksissaan. Hän tunsi olevansa ihan kuin vieras ja\noli niin väsyksissä viimeisistä unettomista öistä, että tuskin jaksoi\npitää päätänsä pystyssä.\n\nMartti istuutui hänen luoksensa ja otti häntä ainakin kaksikymmenennen\nkerran kädestä. Hän oli nyt viimeksi liikkunut hänen lähellänsä niin\nkummallisen ääneti ja ahdistettuna, ja rupesi nyt niin pehmeästi\nsilittelemään hänen kättänsä.\n\nReetta ei vetänyt sitä pois; mutta Martti oli huomaavinaan sen\nvapisevan, ja pitkän ajan istuivat he sillä lailla ääneti melun\nkasvaessa heidän ympärillänsä.\n\nVihdoin kumartui Martti hänen ylitsensä ja kysyi hiljaa, eikö jo\nlähdettäisi kotiin.\n\nEnsin ei Reetta vastannut. Mutta kun Martti toisti kysymyksensä, nousi\nhän ja läksi mukaan.\n\nTakaovessa heitti hän lyhyet jäähyväiset äitille, joka suuteli häntä\notsalle. Mutta kuullessaan isän tulevan kyökkiin riensi hän nopeasti\npois ulos metsään ja tietä myöten, niin että Martin oli vaikea pysyä\nsivulla, Reetan vaatenyytit kainalossa, niinkuin hänellä oli.\n\nKuu oli juuri laskeutunut metsän taa.\n\nTaivas oli siitä ikäänkuin kohonnut, kirkkaat kultatähdet paistoivat\ntummansiniseltä pohjalta; oli pureva pakkanen. Mustalta suolta, joka\noli maiden varjossa, paistoi jää suoralaitaisista turvehaudoista, kuin\nhikinen hopea ja suuret kedot säteilivät molemmin puolin tietä, jota he\nkahden kesken rinnakkain ääneti astuivat.\n\nMartti oli ikäänkuin vähän hämillänsä. Nyt kun toivottu hetki jo oli\nniin lähellä, tuntui hänestä ihan kummalliselta, että nuori, kaunis\ntyttö oli seuraava häntä kotiin hänen huoneihinsa, eikä koskaan enää\nsieltä lähtevä. Hän joutui äkisti aivan neuvottomaksi eikä uskaltanut\nkatsoakaan häneen; ja kun vähän matkan päästä rupesi näkymään keltainen\nsavupiippu ynnä pumpuntanko, alkoi hänen sydämmensä tykkiä kovasti.\n\nMutta päästyään viimein hänen kanssansa pieneen, pimeään porstuaan ja\nsuljettuaan oven, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja sanoi\nsydämmensä pohjasta:\n\n\"Kiitos nyt ja terve tuloa, Reetta!\"\n\nReetta tunsi melkein päätänsä huumaavan, kun kuuli oven sulkeutuvan,\nniin että hänen täytyi nojautua seinää vasten. Mutta Martin sanat\nkaikuivat niin sydämmellisiltä ja rehellisiltä, ja hänen\nkädenpuserruksensa oli niin suoravainen ja uskollinen, että hänen\nsydäntänsä vihlasi, eikä hän kuitenkaan voinut vastata. Vasta sitte,\nkun hän päästi kädet, kuului hiljainen värisevä: \"Kiitos!\" mutta\nsilloin oli Martti jo huoneessa etsimässä rikkitikkuja.\n\nSisästä tuli vastaan suloista lämmintä liedessä iloisesti räiskyvästä\ntulesta, jota naapurin vaimo oli hoidellut Martin käskyn mukaan, että\nkaikki olisi valmisna. Kartiinit olivat lasketut alas ikkunain eteen;\npöydällä oli tuoreita kukkia vesiastiassa. Kaikki oli oikealla\npaikallaan, kiiltävää ja uutta, ikäänkuin lausuen terve tuloa! Ja\nsiellä tuoksusi niin puhtaalta ja miellyttävältä.\n\nMartti kääntyi ympäri, näyttäen tulta joka taholle, että Reetta olisi\nsaanut oikein katsella. Hän itse oli kokonaan ihastunut vaikutukseen,\njonka se teki, ja katseli autuaassa huumauksessa ylt'ympäri, niinkuin\nolisi ollut mökistänsä erotettuna hyvinkin pitkän ajan. Piironki,\ntuolit, sinertävä peili penkin päällä, vanha kello nurkassa, -- hän\njuoksi toisen luota toisen luo, näyttäen Reetalle kaikkea.\n\nReetta pysyi oven luona; hän tunsi kaikki käyvän ympäri silmissään,\nmutta suuressa ilossaan veti Martti hänet kanssansa makuuhuoneesenkin\nja nosti kynttilän ylös ilmaan, katsellen voitollisena ylt'ympäri.\n\nSiellä oli suuri sänky täynnä vaatteita ja tyynyjä lähes kattoon asti.\nIhan uusi vaatekaappi ja silmivadin-jalat tinavatinensa, joita Reetta\naina oli halunnut. Äsken kalkitussa kyökissä loistivat vaskiastiat\nkirkkaina seinillä, vesiämpäri pienellä uudella puupallilla ja kauha sen\npäällä naulassa, luuta, rautahella ja pieni, kaunis pino kuivia\npilkkeitä, kaikki oli valmiina odottamassa vain häntä. Suola-astia,\npyyhinriepu ja pitkä rivi valkoisia talrikkeja pesupöydän kohdalla\nkiilsivät hyllyllänsä niin ystävällisesti, kuin olisivat sanoneet:\ntule, ota minut!\n\n\"No?\" hymyili Martti ihastuksissaan ja katsoi Reettaan.\n\nMutta samassa kääntyi Reetta äkisti pois hänestä, kätki kasvonsa,\nvaipui istumaan tuolille ja alkoi itkeä katkerasti.\n\nMartti katsoi kauan häneen ja laski hitaasti kynttilän pöydälle. Hän\nsitä ei ollenkaan ymmärtänyt, mutta hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan.\n\n\"Etkö, etkö sinä pidä näistä, Reetta?\" kysyi hän viimein hitaasti ja\nepävarmasti.\n\nReetta ei vastannut, nyykytti vain vielä kovemmin ja kätki kasvonsa.\nMutta kun Martti nyt ihan onnettomana kumartui hänen ylitsensä,\nkatsahti hän äkisti kyynelsilmin ylös, kiersi käsivartensa hänelle\nkaulaan ja sanoi hänelle kiivaasti ja tuskaisesti, teeskentelemättä:\n\n\"Tulethan sinä hyväksi minulle, Martti? Minä kyllä tulen hyväksi\nsinulle, sen minä lupaan; sillä tahdothan sinäkin olla hyvä minulle,\nvai miten? Tahdothan?\"\n\n\"Kyllä, tarvitseeko sitä kysyäkään, Reetta...! Mutta...?\"\n\n\"Niin, niin, niin, minä kyllä tiedän, ett'en ole semmoinen kuin minun\npitäisi olla: mutta kyllähän muutun... Ah, hyvä Jumala! Jospa vain\ntahtoisit odottaa ja olla hyvä minulle, ja kyllähän sinä tahdot,\ntahdothan?\" toisteli hän tuskaisesti ja hiipi lähemmäksi sulhoaan.\n\nMartti ei vieläkään ymmärtänyt; mutta hänellä oli itselläänkin silmät\nmelkein kyynelissä. Hän oli kiertänyt kätensä kauniin vapisevan Reetan\nympäri, joka nojasi häneen, ja tuntenut hänen sydämmensä sykkivän\nkovasti.\n\n\"Mutta Reetta, pikku Reetta!\" sanoi hän, saamatta muuta puhutuksi.\n\nVähän ajan kuluttua näki Ellen-Lisbet ikkunastansa, jossa hän oli\nistunut katsomassa, tulen sammuvan nuoren pariskunnan kodista. Hän\nnousi, sulki ikkunan ja astui horjuen vuoteellensa, painoi päänsä\ntyynyyn ja makasi sillä lailla kauan, kädet puserrettuna kasvoja\nvasten.\n\nSeuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää\nkoskaan palannut.\n\n\nV.\n\nKului viisi vuotta.\n\nTapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien\nihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea:\nkirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.\n\nVarsinkin viipyi hän kauan ulkona metsän puolella jyrkänlaisella\npolulla, joka vei mäkien yli suon ympäri; siellä näkyi hän\najatuksissaan kävelevän edestakaisin, kunnes viimein kävi istumaan\nvarjoisen puun alle ja pää käteen nojattuna ikäänkuin kuunteli lintujen\nlaulua, joka riemuisesti soi kaikkialla.\n\nVihdoin huomattiin, että nainen varmaankin oli entisen pastori Ruden\ntytär, joka, kuten tiedettiin, oli pari vuotta sitte joutunut\nnaimisiin. Olipa kuulunut huhuja suurista, komeista näistäkin, joista\nne molemmat vanhanpuoleiset herrasneidet olivat palanneet aivan\ninnostuneina ja liikutettuina.\n\nJa niin olikin. Seutua katseleva nainen oli Ellen-Lisbet, nyt rouva\nLunding.\n\nHän oli muuttunut näinä kahtena vuotena, tullut lihavammaksi, mutta\nmyöskin kalpeammaksi. Hänen astuntansa oli raskas; loistavain silmien\nhehku oli sammunut ja kirkas hymy, joka ennen loisti kuin vahva usko jo\nsilloinkin vähän aroista kasvoista, sitä ei enää ollut.\n\nMutta yhtä kaunis hän kuitenkin oli. Leuka oli pyöreämpi ja samalla\nvoimakkaamman näköinen, katse syvempi, ja kun hän silloin tällöin\npysähtyi varjoon hengittämään siimeksessä huumaavaa kesäilmaa, saattoi\nveri äkisti syöksähtää niin polttavan lämpöisenä kasvoihin ja hänen\nolentonsa paisua niin täyteläiseksi, kuin olisi se tahtonut reväistä\nrikki keveän, vaalean kesäpuvun.\n\nKäytyään katsomassa kaikki tutut paikat palasi hän kylään. Sillä hän\ntahtoi käydä tervehtimässä Reettaakin.\n\nTalon löysi hän helposti; entisellä paikallaan se vielä oli\npumppuinensa ja ankkalammikkoineen, ja ihan entisellänsä oli se pysynyt\nkaikki nämä vuodet, yksin keltainen värikin, joka häikäsi\npäiväpaisteessa. Aidatussa puutarhassa oli kaalia ja perunoita\nsäännöllisissä riveissä, ja pienessä niityssä lammikon takana kaaleli\nkirjava lehmä polviaan myöten niin punertavassa ja tuoksuavassa\napilasheinikossa, kuin suinkin saattoi toivoa kasvavan kolme kertaa\nkäännetystä maasta.\n\nKun Ellen-Lisbet vähän matkan päästä näki talon, alkoi hänen sydämmensä\nsykkiä kovasti, niin että hänen täytyi hetkiseksi seisahtua, käsi\notsalla.\n\nMitenkähän olikaan käynyt hänelle?\n\nEnsi aikoina eron jälkeen olivat Reetta ja Ellen-Lisbet kirjoitelleet\ntoisillensa. Mutta he eivät enää saattaneet puhua suutansa ihan\npuhtaaksi; se mitä nyt oli tullut heidän välillensä, ikäänkuin pidätti\nsanomasta kaikkea, niin että he tuntuivat toinen toisestansa vierailta.\nKirjeet tulivat yhä lyhemmiksi ja hämärämmiksi ja viimein lakkasi koko\nkirjevaihto. Sitte ei ollut rouva Lunding kuullut mitään hänestä,\nvaikka kyllä oli usein muistellut onnellisia, uneksivia lapsuuden\nvuosia ja kyynelsilmin kysynyt, miten olikaan käynyt hänen entiselle\npikku ystävällensä.\n\nMutta saapuessaan lähelle taloa hämmästyi hän, kun kuuli sisältä naurua\nja iloisia lasten ääniä ja kun hän vähän arveltuaan avasi oven, tuli\nsieltä vastaan suloinen kahvin tuoksu, ja hän näki hauskan perheen\npöydän ympärillä, jonka paksulle liinalle päivä paistoi.\n\nHe eivät olleet kuulleet hänen kolkutustansa.\n\nMartti istui leveänä ja perin tyytyväisenä pöydän päässä, vahva\nlapsi-palleroinen kummallakin polvella. Isoäiti istui vähän keskempänä\nlattiaa, laulaa rallatellen pienokaiselle, jonka ristiäiset juuri\ntänään olivat. Ja ikkunan luona puuhaili iso-isä kumarassa, mutta hymy\nhuulilla, pannen tupakkaa piippuun.\n\nOli juuri päästy syömästä. Pöydällä oli vielä aterian tähteet: munia,\nkeitettyä silliä, paistettua pikku kalaa ja kivivadissa perunoita,\nvielä lämpiminä, sekä kannussa olutta.\n\nIkkunoilla oli kirjavia kukkia ruukuissa; niiden välillä istui musta\nkissa käpäläänsä nuollen. Kaikki näytti niin puhtaalta ja\nmiellyttävältä. Makuukammarin ovi oli auki, niin että suuri sänky\nnäkyi, vaatteita ja tyynyjä täynnä melkein kattoon asti. Sinertävä\npeili riippui vanhalla paikallaan penkin päällä ja kello raksutteli\nnurkassansa.\n\nMutta miten Reetta oli tullut muhkeaksi! Harteva ja vahva kuin äitinsä,\nleuka lihava ja pää pystyssä, silmät loistavat ja nauru heleä, niin\nettä kaikui vinnille asti joka kerran, kun Martti pöydän päässä koetti\nlaulaa lapsille. Reetta näet seisoi lieden luona selvittämässä kahvia.\n\nHänen keltatukkansa oli ehkä tullut edestäpäin vielä punertavammaksi\npaljosta kampaamisesta vedellä, mutta samalla oli se myöskin tullut\npaksummaksi ja muuten muhkeammaksi; paksut suortuvat riippuivat\nhikisellä otsalla. Kirjavakukkainen villahuivi, joka hänellä oli\npäässä, oli luistanut alas niskaan.\n\nRouva Lunding sai seisoa hetkisen kenenkään huomaamatta; mutta kun\nhänet vihdoin huomattiin, tuli ihan hiljaista tuvassa.\n\nReetta sekä kummastui että ihastui hänen tulostansa ja tervehti häntä\nsydämmellisesti; muutkin nousivat, tervehtivät ja kysyivät kuulumisia.\nHänen täytyi käydä istumaan ja nauttia, mitä oli tarjottavana.\n\nRouva Lunding istuutui ja joi kupin kahvia, jonka Reetta hänelle\nkaatoi. Mutta hän oli ihan huumauksissa, ja hänen täytyi väkisin\ntointua sen verran, että voi vastata, mitä häneltä kyseltiin, ja itse\nkysellä, mitä oikeastaan jo tiesikin.\n\nReettakin tunsi vähitellen jotakin hämmennystä ja istuutui ääneti\npenkille Martin viereen. Oli selvää, ett'ei enää oikein tahtonut sujua\npuhuminen; oli liian monta vuotta välillä. Marttipa siis kohta jäi\nyksin kyselemään ja vastailemaan, sillä Elsa, iso-äiti, jolla muuten ei\nollut kankea kieli, kuten iso-isä sanoi, ei ollut kokonaan unhottanut\nnoita juttuja viisi vuotta sitte, ja sentähden hän pysyi vähän\nerillänsä.\n\nSitte, kun miehet ja lapset läksivät katsomaan porsasta ja iso-äiti\nmeni kyökkiin, siirtyi rouva Lunding istumaan Reetan sivulle.\n\nMutta silloinkin puhuivat he vain hiljaa ja kului pitkältä aikaa\njokaisen kysymyksen ja vastauksen välillä. Rouva katsoi harvoin ylös;\nhän istui ja piirusteli päivänvarjollaan lattiaa.\n\n\"Ja oletko nyt oikein onnellinen, Reetta?\"\n\n\"Olen\", sanoi Reetta suoraan ja hymyili.\n\n\"Mutta entä miehesi?\"\n\n\"Marttiko?\"\n\n\"Niin, minä tarkoitan, rakastatko sinä häntä nyt?\"\n\nNyt oli Reetan vuoro kumartua eteenpäin ja katsoa lattiaan. Mutta kun\nhän huomasi, että toisen silmät tarkastelivat häntä, vastasi hän hiljaa\nja syvällä äänellä:\n\n\"Luulenpa, että me pidimme liian suurta melua siitä ennen aikaan, siitä\nrakkaudesta ja siitä, se on, siitä, mitä luimme, minä tarkoitan.\"\n\nHän punastui ja vaikeni. Rouva Lunding alkoi taas piirustella lattiaa\nja katsoa alaspäin.\n\nMutta nyt kysyi Reetta:\n\n\"Ja sinä, oletko sinä naimisissa?\"\n\nRouva nyykäytti myöntyvästi.\n\n\"Ja sinähän olet kaiketi hirveän onnellinen?\"\n\nKun ei siihen tullut vastausta, alkoi Reetta ymmärtää eikä enää\nkysynyt.\n\nMutta rouva Lunding tunsi käden olkapäällänsä. Se oli äiti, joka oli\ntullut kyökistä ja kuullut kaikki.\n\n\"Näettekös, hyvä rouva\", sanoi hän hitaasti ja vähän voitollisesti\nhymyillen. \"Olittehan te kerran suutuksissanne minuun, kyllä minä sen\ntiedän, mutta silloin olitte niin nuori, ettekä tunteneet mitään. Mutta\nolettehan nyt jo nähneet vähän maailmaa ja myöskin osaltanne kokeneet,\narvaan minä: vaan me vanhan-aikaiset talonpoikaisihmiset, meillä on\nkaikki niin toisella tavalla; kun toinen on mies, toinen tyttö, ja kun\nhe muuten ovat hyvänluontoiset ja kunnon ihmiset molemmat ja tahtovat\nolla hyvät toisillensa, niin siinä on kaikki, mitä tarvitaan; ja sitte\ntulee yhteiset työt ja toimet; uskokaa te, hyvä rouva, se on jotakin\ntoista kuin se loru, jota te sanotte rakkaudeksi!\"\n\n\n\n\nKALASTUSKYLÄ.\n\n\nOli pieni, köyhä kalastuskylä, kymmeninen pientä, tervattua\npuuhökkeliä, suuren, avaan meren rannalla.\n\nPitkänä ja kapeana, pääty päädyssä kiinni, koukerteli se kuin pieni\nkäärme suuren, paljaan hiekkaharjun takana, jonka päällitse meri\nturhaan koetteli viskellä kuohuansa.\n\nHiljaisina, valoisina kesäpäivinä, milloin aurinko sulatti tervaa\nseinistä ja paahtoi hiekan, niin että se poltteli jalan alla, saattoi\npikku kylä kuitenkin ikäänkuin levittäytyä yksinäisyydessään, kohota\nhiekkaharjulle asti verkoillansa ja vapeillansa, lähetellä\npuolialastomia, rähiseviä lapsijoukkoja rannalle saakka, ja voimakkaat,\npäivettyneet naiset istuivat kyyrysillään hiekkaan tehdyn rovion\nympärillä, keittäen pikeä. -- Mutta pimeinä öinä rajujen talvimyrskyjen\naikana, jolloin taivas laski alas harmaansiniset, lentelevät pilvensä\nlähelle autiota hiekkapintaa, jolloin suuret, valkoiset merilokit\ntuskaisesti kokoutuivat yhteen joukkoon möyryävälle rannalle, jolloin\nrannan hiekkasärkät savusivat kuin tuiskuava lumi, silloin vetäytyi\npikku kylä vielä pienemmäksi harjunsa taa, ikkunanluukut ja ovet\nsuljettiin, eikä edes savukaan tahtonut osata ylös mustaan kattoon\ntehdyistä lakeisistaan, vaan jäi painamaan kattoja, alhaalla\ntuskaisesti ladellen. Päivän toisensa perästä makasi kalastajain kylä\nkuin kuolleena, suljettuna omaan itseensä; hiekkaa ja suuria\nvaahtopalloja lenteli lakkaamatta sen yli.\n\nMutta silloin saattoi äkisti pimeinä, sumuisina öinä hiljaisuutta\nkeskeyttää nariseva ovi, joka varovasti avattiin.\n\nMies kiipesi hiekkaharjulle, laskeutui vatsallensa ja kuunteli merelle\npäin, joka jyrisi hiekkaseinää vasten.\n\nToinen mies tuli hiipien naapuritalosta ja laskeutui hauen viereensä.\nHiljainen keskustelu alkoi, usein keskeytetty pitkillä vait'oloilla.\nVihdoin hypähti ensin tullut seisalleen ja juoksi alas kolmannelle\ntalolle, koputti luukkua, joka heti avattiin.\n\nJa ikäänkuin sovitusta merkistä narisivat nyt toinen toisensa perästä\nkaikki kylän kuivat ovet. Pieniä, hartevia, kasvoiltaan parrakkaita\nmiehiä alkoi näkyä sumussa. Paksuja, ruskeita mekkoja ja nuttuja\nliikkui edestakaisin puhumatta keskenään; korkeintaan kuiskaten jonkun\nsanan siellä täällä kokoilivat he nuoria, portaita ja puoshakoja,\nkunnes viimein kaikki kokoutuivat pienen sarvilyhdyn ympärille ja\nnopeasti, äänettömästi kulkivat itään päin meren hiekkasärkkien\nkohdalle.\n\nPuolialaston nainen, paksu kampaamaton tukka olkapäillä riippuvana,\noli tullut muutamalle ovelle ja katsonut heidän jälkeensä. Mutta kun\nheitä ei enää näkynyt, vetäytyi hän takaisin pitkään, äänekkäästi\nhaukotellen. Eikä taaskaan kuulunut muuta kuin meren kumea, lakkaamaton\npauhu.\n\nMutta idässä päin hiekkaharjulla leimusi vähän ajan perästä liekki\nmustaa taivasta kohden: pikisoitsu, joka hitaasti liikkui kuin\naalloilla ylös alas ja samalla poistui nopeasti.\n\nMilloin toisella, milloin toisella puolen harjua juoksi se edestakaisin\npitkin rantaa.\n\nVälistä katosi se kokonaan ja oli poissa hetkisen, kunnes äkisti\nilmestyi kaukana idässä pienenä hiljaisena tähtenä, joka taas alkoi\nlähestyä. Taikka leimahti se ihan kylän luona kuin pieni rovio,\nlähteäkseen heti taas itään päin.\n\nJa niin jatkaa se lentelemistänsä lakkaamatta yksitoikkoisesti, vuoron\nsinne, toisen tänne, väsymättä, kunnes äkisti yötä myöten kuuluu kumeaa\nräiskettä ja huutoa mereltä. Silloin sammuu soitsu eikä näy mitään.\n\nMutta kuohujen takana näyttää myrsky kasvaneen hurjimpaan raivoonsa. Se\nvinkuu ja lyö siivillänsä kuin suuri lintu hengen hädässä. Nuorat\nkatkeilevat, laivan kannella juoksennellaan, vahva komentoääni hukkuu\nmonesta suusta kuuluvaan, sekavaan huutoon, seinien halkeilemiseen ja\nräiskeesen sekä yksinäisen naisen kovaan, kimakkaan tuskan\nparahdukseen.\n\nHetkisen kuluttua vaikenee kaikki, kuin olisivat meri ja myrsky\nnielleet äänet, ainoastaan räiske kaikuu vielä vahvemmin kuin kumeat\ntykinlaukaukset.\n\nMutta vähitellen kohoavat huudot uudelleen, huudot kokoutuvat yhä\nvahvempina, yhä lujempina, kunnes ne viimein yht'aikaa purkautuvat\nhurjana parahtamisena, joka tuntuu leikkelevän maita ja meriä, naisen\nääni ylinnä kaikista vaikeroivasti, avuttomasti, lakkaamatta, miesten\nkoetellessa käsin hampain pysyä kiinni haaksirikkoisessa laivassa, joka\nkuuluu vatkautuvan edestakaisin kuohuissa.\n\nHiekkaharjun juuressa meren puolella istuvat pienet, hartevat miehet\npiirissä lyhdyn ympärillä, joka levittää punaista valoa hiekalle ja\nparrakkaille kasvoille. Levollisesti odotellen istuvat he kyyrysillään,\nkädet polvien ympärillä, pitäen silmänsä raollaan. Ei kukaan heistä\npuhu. Muutamat ovat vetäneet päähineensä ylös korvilleen ja istuvat\npuolinukuksissa. Toiset lyövät silloin tällöin kohmettuneilla käsillään\nympäri vartalonsa tai puhelevat sormiinsa.\n\nMutta kun käheät hätähuudot ja miesten yksitoikkoiset, pitkät\nulvahdukset tuolla merellä kaikuvat liian hurjasti ja vihlovasti vettä\nmyöten, kääntyy joku vanhus, istuen äärimmäisenä rivissä, vähän\npoispäin muista ja supisee jotakin helminauhallensa, jonka on ottanut\nmekkonsa taskusta.\n\nSilloin tuntuu äkisti meri vavisten nousevan koko voimaansa. Yksi ainoa\nruhtova ääni kuuluu mereltä, lähempää maata. Sitte on kaikki hiljaa; ei\nyhtään huutoa. Mutta yht'äkkiä tulee hiekkasärkkien ja rantakuohun\nvälillä kiehuva vesi täpötäyteen särkynyttä laivatavaraa: hirsiä,\nlaudanpalasia, purjeita, arkkuja, nuoria ja koko joukko suuria\ntynnyrejä, joka kaikki hieroutuu vastakkain kuin kiehuvassa kattilassa.\nJoku osa ajautuu rannalle, toinen huuhtoutuu takaisin aallon mukaan tai\nmusertuu paikoilleen. Suuri mastonpalanen köysinensä viskautuu\nhiekkaharjun juurelle asti, ja lyhyt, iloinen huuto pääsee mieheltä,\njoka on pysytellyt siinä kiinni. Hän on pelastunut.\n\nMutta veitsi syöstään heti hänelle sivuun, niin että hän kaatuu\ntakaperin. Miehet ympäröivät hänet ja lyhdyllä valaistaan hänen\nkasvojansa, juuri kun ne painuvat takaisin hiekkaa vasten, viimeisen\nkerran väsyneesti, kummastuneesti katsahtaen.\n\n\"Viiniä\", mutisee lyhtymies, kääntäen haaksirikkoisen mustasta tukasta\nja tummasta ihosta katseensa muihin päin, jotka nyykäyttävät\nmyöntyvästi päätänsä.\n\nPari heistä kumartuu alas kopeloimaan haaksirikkoisen vaatteita ja\ntarkastelemaan sormuksia, jotka säteilevät hänen sormissaan ja\nkorvissaan. Mutta nuori kalastaja pistää varmuuden vuoksi häneen vielä\npitkällä veitsellä syvän, ammottavan haavan kylkeen, ennenkuin he\njättävät hänet ja palaavat rannalle.\n\nSiellä jo pari muuta on täydessä puuhassa puosha'oilla ja\nnuoransilmukoilla pelastamassa tavaroita kuohusta. Viinitynnyrejä,\nhirsiä ja lankunpalasia vedetään maalle, mikäli laineet niitä\nhuuhtelevat lähemmäksi. Ihmisruumiit vedetään myöskin ja ryöstetään\npaljaaksi; arkut ja laatikot murretaan auki ja tutkitaan. Ja mikäli\naamu hämärtyy ulkona kylmänharmaassa sumussa meren päällä, täyttyy\nranta särkyneistä puutavaroista, vaskikattiloista, nahkavuoteista,\nsuurista ammeista ja alastomista ruumeista, jotka kootaan riviin\nhiekkarannalle.\n\nTällä välin tuovat naiset kylästä lämmintä olutta suurissa\npuuhaarikoissa, jotka kiertävät miehillä kädestä käteen. Väristen\naamukylmässä, ahne kiilto unisissa silmissä, seisovat naiset joukossa\nharjun reunalla, katsellen läjiin koottuja hyvyyksiä:\n\nLoistavia, kirjavia silkkikankaita, jotka paisuvat ylös arkuista;\ntäysiä hedelmälaatikoita; hajuvettä valkoisissa saviastioissa;\nkoristuksia, helmiä, hienoja, tahkottuja laseja, jotka säteilevät\nhimmeässä kullankarvaisessa ensi koitossa. Päivemmällä, kun ei enää\nmitään ole korjattavaa ja kun ruumiit on huolellisesti haudattu harjun\njuureen sekä kaksi miestä lähetetty etelään päin viemään piispan osaa,\nvieritetään tynnyrit soittaen ja remuten tupiin, suuret puuhaarikat\npannaan pöydille, miehet ja koristautuneet naiset istuutuvat penkeille,\nluukut ja ovet suljetaan ja päivät pääksytysten makaa pieni kalastajain\nkylä hurjassa, tajuttomassa pauhussa, laulaen ja meluten valoisat\npäivät ja pimeät yöt, hiekan ja valkoisten vaahtopallojen lennellessä\nkattojen yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaikki tämä tapahtui monta, monta vuotta sitte, unhottunut oli\nkaiketi jo tämä mitätön tarinakin, ainakin puoleksi, tässä suuressa,\nköyhässä erämaassa, jossa meri ja hiekka vuosi vuodelta olivat\ntasoitelleet, silitelleet ja haudanneet kaikki muistot kylmään,\nkuolleesen syliinsä.\n\nRehevinä, hiljaisina kesä-iltoina, jolloin aurinko hitaasti vaipui\nsuuriin, veripunaisiin pilviin ja kuumenneesen mereen, silloin saattoi\njoskus tapahtua, että tunnollinen perheenisä, ollen huvimatkalla tässä\nluonnonihanassa seudussa, pysähtyi, näkyalaan ihastuneena, rannan\nhiekkaan puoleksi hautautuneen laivanhylyn luo ja kuunteleville\nlapsilleen kertoili noiden aikain verisiä tapauksia ja yöllisiä\nkauhuja.\n\nMutta samalla hän ei koskaan unohtanut muistuttamatta, miten pitkälle\nihmiskunta sen jälkeen oli ehtinyt; mitenkä sivistys tälläkin alalla\noli tehnyt syvällistä, ihmisystävällistä työtänsä.\n\nJa sitä tunnollisesti kertoessaan osoitti hän ylpeästi pelastusveneen\nlujasti muurattua huonetta, joka näkyi hiekkasärkkien takaa. Taikka\nnäytti hän itään päin kapeaa, matalaa niemeä, joka ulottui kauas mereen\nja jossa korkea, kapea majakka kohosi taivasta kohti maan viimeisenä,\nmahtavana virstapatsaana.\n\nHiekkasärkätkin ylt'ympäri oli aikojen kuluessa vedetty sivistyksen\nhuolelliseen johtoon ja taiten istuteltu täyteen pitkissä, suorissa\nriveissä, kaisloja ja ruokoja suojaksi lentohietaa vastaan. Ja\nmolempien näiden korkeain, elävien aitojen välillä, jotka kumpikin\nrannallansa lähestyivät toinen toistansa niemen kärkeen päin, oli nyt\nlaajat, tummat kanervikkokankaat ja pienet, rauhalliset suot, jotka\nhöyrysivät hiljaisina kesäöinä.\n\nPieni kalastajain kylä oli tällä välin jotakuinkin säilyttänyt\nomituisen käärmeenmuotonsa. Mutta se oli kasvanut paljon, paljon\nsuuremmaksi, pieneksi kalastajakauppalaksi, jossa oli kirkko ja\npappila, kauppiaita ja kestikievari ja monta pientä taloa, joiden\ntiilikatot loistivat kahta punaisemmilta liituvalkeata hiekkapohjaa\nvasten.\n\nJa hiljaisina, valoisina kesäpäivinä, jolloin aurinko sulatti tervaa\nvanhoista puumajoista, joita vielä siellä täällä oli jäljellä, ja\npaahtoi hiekan niin, että se poltti jalan alla, silloin saattoi pikku\nkauppala yksinäisyydessänsä niinkuin ennen muinoin oikein levittää\nhiekkasärkille mustat verkkovapeensa ja kalankuivaus-telineensä,\nrähisevät, paljasjalkaiset lapsilaumansa ja naishenkilönsä, jotka\nlyhytvartaloisina ja leveähartioisina istuivat kyyrysillään hiekassa,\nperunoita kuoriskellen.\n\nEtempänä rannalla istui maalareja rinteellä, ikäänkuin toinen toisensa\nniskassa, suurten, keltaisten päivänvarjojen alla kuin sammakot\nkärpösienien. Nuori kirjailijan-pilkkakirves, päässä panama-hattu ja\nsangattomat lasit nenällä, tirkisteli kaikkea ylt'ympäri, muistikirja\nkädessä. Ja kaikkialla kauppalassa näkyi joukottain vieraita\nmatkustajia, jotka ahkerasti tarkastelivat tätä merkillistä\nkalastuskylää ja sen miellyttäviä luonnonasukkaita, jotka niin\nyksikseen elivät täällä niin suurenmoisessa seudussa. Joukko\nherrasväkeä, miehiä ja naisia, seisoi rannalla maalle vedettyjen\nveneiden välillä, katsellen hyvin uteliaasti kahta kalastajaa, jotka\nseisoivat hiekassa verkkojansa selvitellen.\n\nJoku vieras, päässä takaraivalla korkea, harmaa hattu, pölynuttu\nkäsivarrella ja kiikari vatsalla, tuli ulos kestikievaritalon portaille\nja hengitti tunnollisesti \"hyvin miellyttävää\" meriveden ilmaa. Ja\netäällä idänpuolisilla hiekkasärkillä, ihan auringon polttavassa\npaahteessa, tallusteli kokonainen perhe ulos valkoiselle häikäsevälle\nniemelle, jossa joukko kalastajia veti nuottaa muutamalle maalarille.\nPuolenpäivän rinnassa tuli kuumuus yhä rasittavammaksi. Kohta asettui\nmerelle ja kauppalan päälle raskaan lämmön välkkyvä ume, joka ikäänkuin\nkukisti kaikki maahan.\n\nEi pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Mihin hyvänsä katsoi, ilmaan tai\nhiekkaan, kaikkialta pisti silmiin kuin hienoilla neuloilla. Ja\nmiellyttävä ranta-ilma tuli yhä vastenmielisemmäksi, tukehuttavammaksi\nmeren, auringon ja puolimädänneen kalanhaisun seokseksi.\n\nHarmaahattuinen mies ja rannalla ollut herrasjoukko olivat jo ammoin\npalanneet aamiaiselle kestikievaritaloon. Raskas, veltostuttava\nhorrostila laskeutui yhä tiheämmäksi vaipaksi koko kauppalan yli.\n\nKaikkialla talojen luona makasivat ankat, porsaat ja lapset kuorsaten,\nkasvot hehkuvan kuumalla hiekalla. Raskaina ja unisina, paljain jaloin,\nleningit auki, astuskelivat naiset ovissa, ainoastaan silloin tällöin\nvihaisesti katsahtaen jonkun pienen huoneen pieneen oveen, jossa vielä\njoku huvi-matkustelija, itikkaharso hatun ympärillä, seisoi leikkiä\nlaskien kalastajatyttöjen kanssa.\n\nMutta sepä se kohta olikin enää ainoa rähinä koko kauppalassa.\n\nYksin iloiset, paljasjalkaiset pikku tytötkin, jotka, hameet ylös\nnostettuina juoksentelivat ja pulikoivat rannassa, istuutuivat\nväsyneinä maalle vedettyjen veneiden varjoon ja miettivästi katselivat\npieniä, piipitteleviä rantatiiroja, jotka uiskentelivat vedenpinnalla\nja sukeltelivat kaloja tavoitellen.\n\nYlhäällä hiekkaharjun rinteellä istuivat kalastajat. Muutamat olivat jo\npäästäneet verkonlangat putoamaan käsistänsä ja kumartaneet päänsä\nuneen. Toiset vielä pitelivät urhollisesti vastaan ja katsahtivat\nsilloin tällöin väsyneesti merelle, suurelle, aavalle, sinertävälle\nmerelle, joka siinä levisi niin kirkkaana, niin toivottoman autiona,\nettä olisi luullut sitä kuolleeksi, ell'ei olisi kuulunut sen unista,\nraukeata huountaa rantaa vasten.\n\nUlompana merellä luoteen puolella kulki yksinäinen, suuri höyrylaiva,\njättäen paksua mustaa savua suoraksi viivaksi jäljellensä.\n\nSe oli \"Two brothers\" eli Veljekset, englantilainen rahtilaiva, jonka\npiti päästä niemen itäpäitse etelään päin Kattegattiin ja edelleen\njohonkin Itämeren satamaan.\n\nLaivalla oli hiljaista. Oli juuri mitattu syvyyttä ja tunnettiin\nolevansa varmat rannasta.\n\nYlt'ympäri etukojussa, jossa oli enin varjoa, makasivat merimiehet,\nsekalainen joukko irlantilaisia, saksalaisia ja ruotsalaisia, yllä\npunaruutuiset villapaidat, selki-seljällään, nenät kohti taivasta,\nsuuren raskaan laivan tyynesti kulkea jonottaessa kirkasta vedenpintaa\nja jättäessä jälkeensä kaksi pitkää, kapeaa karetta, jotka levisivät\nkuin lumireki laivan kokasta.\n\nKapteenilla itsellään oli vahtivuoro.\n\nHän istui pienessä, sievässä kojussa komentosillalla, josta saattoi\nmukavasti huomata kulun suunnan.\n\nHän oli pieni, paksu englantilainen, pelkkää pihvipaistia ja portteria,\naivan kaulaton, muoto leveä ja punakka, suuri, punainen parta ylös\nposkille asti kasvavana. Mutta pieni, paksu, melkein muodoton käsi oli\nkuin luotu kaatamaan yhdellä iskulla maahan niskoittelevia merimiehiä\nja puristumaan nyrkiksi suurisuisten jungmannien silmien edessä.\n\nKatse hänen tuijottavissa silmissään oli muuttumattoman levollinen.\nEikä pienintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoissaan, kun hän siinä\nistui aamiaisen jälkeen mukavasti taapäin nojautuneena ja polttaa\ntuprutti makeaa shag-tupakkaa lyhyestä puupiipusta, silloin tällöin\nvälinpitämättömästi katsellen ikkunasta valkoista, päivänpaisteista\nrantaa, joka siinä jäi jäljelle.\n\nMutta hän ei ollut yksin.\n\nHänen edessään, puoleksi hänen polvellansakin ja kasvot häneen päin,\nistui pieni, hento olento, leikitellen valkoisilla, sukkelilla\nsormillaan hänen paksussa parrassansa.\n\nSuuri kesähattu riippui takana seljässä mustasta samettinauhasta.\nPunainen, auki levitetty päivänvarjo oli lattialla hänen allansa, varsi\nylöspäin ja pari hansikkaita sisässä.\n\nPieni, ahdas leninki oli kuin valettu nuoren, notkean ruumiin ympäri ja\npäättyi ylhäällä melkein liian suureen poimukaulukseen hoikan, hienon,\nsinisuonisen kaulan ympärille.\n\nVälistä katsahti hän ylös ja hymyili, kun sattui tempasemaan henkeensä\nväkevää savua, jota kapteeni arkailematta tuprutti häneen päin. Melkein\nliian suuret, tummansiniset silmät ja melkein liian pitkät kaarevat\nripset tekivät hänet melkein lapsellisen näköiseksi. Taikka hän myöskin\nikäänkuin varkain näpisti kapteenin punaisesta, karvaisesta korvasta\ntai kutitti häntä hiljaa kyljestä.\n\nMutta pienimmästäkin maltittomasta nykäyksestä tai suuttuneesta\närähdyksestä lakkasi hän heti, kiersi molemmat nuoret käsivartensa\nkapteenille kaulaan ja hiipi hänen rintaansa vasten, hyväilyjä\nkuiskaellen.\n\nSe oli \"little Mary\", pikku Maria.\n\nNiin sanoi hän itseään ainakin itse täällä sisällä kaikessa\ntuttavuudessa. Sillä kapteeni Charles, jos hän muuten häntä\npuhuttelikaan, sanoi häntä vain Maryksi.\n\nMutta viime kuukausien vienot kesätuulet, runsaat rahdit ja onnelliset\nmatkat olivat pehmittäneet kapteenin mielen. Ja ensi kerran elämässään\ntunsi hän mielessään alinomaista pelkoa, että oli tekemässä jonkin\nsuuren ja hirveän tyhmyyden.\n\nJa tuossa makasi nyt Mary ihan hiljaa, kädet kierrettynä hänen\nkaulaansa, suuret silmät uneksien katselevina läheistä päivänpaisteista\nrantaa.\n\nHänen kähäräinen päänsä lepäsi kapteenin rinnalla, kohoten ja\nlaskeutuen hitaasti hänen raskaan hengityksensä mukaan.\n\nMutta kun kapteeni Charlesin raskas käsi nyt laskeutui hänen tukallensa\nja alkoi sitä hiljaa silitellä, sulki hän silmänsä eikä\nliikahtanutkaan.\n\n\"Little Mary\", supisi kapteeni hiljaa. Se tapahtui nyt ensi kerran.\n\nMutta heidän siinä niin istuessaan kuului äkisti kannelta outoa melua,\nkone pysähtyi käymästä ja toinen perimies tuli hengästyksissään juosten\nrappuja ylös ja änkytti Englannin kieltä murtaen:\n\n\"Herra kapteeni ... me ... me olemme kiinni!\"\n\nKapteeni Charlesin raskas ruumis oli jo yht'äkkiä työntänyt päältänsä\nMaryn ja kiroten juossut ulos ovesta kurkistamaan laidan yli.\n\nNiin ihan oikein! Laiva oli kiinni, kirkkaasta, lasivehreästä vedestä\nkiilsivät piikivet ja raakunkuoret uurteiselta pohjalta, johon he ihan\nhiljaa ja varovasti olivat ajaneet kiinni.\n\nKapteeni Charles seisoi kauan veteen katsoen, hänen muotonsa oli tullut\nveripunaiseksi. Mutta katsottuaan alas pitkin laivansivuja ja\nhuomattuaan, ett'ei sille ollut tullut mitään vahinkoa, kääntyi hän\näkisti poispäin, helpotuksesta nauraa hohottaen, johon Mary paraan\ntaitonsa mukaan yhtyi, vaikka hän vielä oli ihan kalpea säikähdyksestä\nja silmät täynnä kyyneliä.\n\n\"Puolella voimalla! -- takaperin! -- puolella voimalla!\" komensi\nkapteeni Charles levollisesti alas konehuoneesen ja samalla iloisesti\nlausui: \"all right\", kaikki hyvin, kannelle päin, jossa merimiehet joka\nhaaralta kokoutuen kurkistelivat laidan yli.\n\nMutta kun nyt kone jälleen rupesi käymään, astui hän kiivaasti pari\nkertaa edestakaisin komentosillalla ja polttaa tuprutti miehen lailla\npiippua, ikäänkuin oikein tointuakseen peljästyksestä. Hän tunsi vielä\nsydämmensä sykkivän kovasti ja kasvojansa polttavan.\n\nMutta laiva ei liikahtanut.\n\n\"Koko voimalla -- takaperin -- koko voimalla!\"\n\nMutta se ei liikahtanut.\n\nJa vaikka kone kuinka ponnisti ja puhki ja savu mustana ja sakeana\ntuprusi piipusta, niin pysyi laiva kuitenkin horjumattoman lujasti\nkiinni, kumisten vain omista ponnistuksistaan helähtelevällä raudan\näänellä.\n\nKauppalassa oli kuitenkin äkisti huomattu, mitä oli tapahtunut, ja\nnopeasti herätetty ihmiset puolipäivä-unestaan.\n\nYksitellen astua tallustelivat jo kalastajat hietikkoa pitkin, vatsa\nhyppivänä naurusta. Yhä useampia tuli joukottain perästä, ja jo pitkän\nmatkan perästä voi nähdä leveää naurua heidän päivettyneissä\nkasvoissansa.\n\nLähimmät hiekkasärkät kylän ympärillä karttuivat yht'äkkiä täyteen\nnaisia ja lapsia, jotka käsillään varjostaen silmiänsä katsoa\ntirkistelivät pohjoiseen päin. Muutamia juoksi alas, toisia päin\nvastoin ylös harjulle.\n\nJoka taholta, aina niemeltä saakka näkyi ihmisiä kiireesti rientävän\nkankaan yli, huutaen ja osoitellen toinen toisellensa jo hyvän matkan\npäästä. Yksin vieraat matkustajatkin, sekä naiset että miehet, olivat\nyht'äkkiä jättäneet kestikievarin aamiaispöydän, rientääkseen\nonnettomuus-paikalle, harmaahattuinen kaikkein edellä, ruokaliina\nkiireessä pistettynä puoleksi takataskuun, kunnes koko väkijoukon\nhuomio kääntyi pelastuksen-välittäjään, joka ihan levollisena tuli\nvaunuilla ajaen.\n\nKaikki olivat nyt yht'äkkiä päässeet jaloillensa. Pienimmistä\npuutölleistä, kauppiasten suurista taloista, joka majasta lähdettiin\nulos hiljaisessa, levottomassa mielenliikutuksessa, joka yhä enemmin\nvaltasi kaikki. Kokouduttiin porstuan oville kysellen ja selitellen.\nKauppias seisoo ovellansa hieroen kuin viluissaan käsiänsä, niinkuin\njolla on huono ruoansulatus; yksin nuori, kalpea pappikin näkyi kovassa\nmielenjännityksessä astuskelevan ylös hiekkaharjulle pappilan taa ja\nkatsahtavan pohjoiseen päin.\n\nMutta kun viimein ulompaa tullut sanoma peruuttamattomasti vahvisti,\nettä laiva oli kiinni, ihan avuttomasti kiinni, silloin purkautui\nmielenjännitys yksiääniseksi, vapahtavaksi nauruksi ovelta ovelle yli\nkoko kauppalan.\n\nKauppias hypähti keveästi kuin höyhen ylös kierretuolistaan, työnsi\nrasvaisen, liputtoman lakin taapäin niskaan ja käski jo edeltäpäin\nhinata suuren viina-ankkurin ylös kellarista. Iloisia kasvoja\njuoksenteli kaduilla käyden tervehtimässä naapureja ja tuttavia; nuori,\nkalpea pappi astui hiljaa kammariinsa ja avasi almukirjansa; ja muuan\nvaimo, joka ei ollut neljääntoista päivään nähnyt sianlihaa\npöydällänsä, alkoi hämmästyksissään kurittaa ainoata lastansa, niin\nettä se piti melkein väkisin pelastaa häneltä käsistä.\n\nYksin vanhat ja vaivaisetkin, jotka tuskin jaksoivat astua, hiipivät\nylös hiekkaharjuille näkemään suurta savuavaa hirviötä, joka siellä\nulompana puhkaen ja kolisten koetti päästä irti.\n\nOnnettomuus-paikalla oli merenranta täpötäynnä ihmisjoukkoja. Ja ulkona\nlaivan luona, joka oli kiinni kolmannella karilla hyvän matkan päässä\nmaasta, uiskenteli meluava joukko suuria ja pieniä veneitä, laitoja\nmyöten täynnä nuoria ja vanhoja kalastajia, jotka nauroivat ja huusivat\njoka kerran kapteenille, kun hän vain näyttäytyi komentosillalla.\n\nPerimiehensä kautta oli näet kapteeni kieltänyt ketään tulemasta\nlaivaan ja oikealla englantilaisen itsepäisyydellä hyljännyt kaikki\navuntarjoukset.\n\nSitä vastoin oli kaikki laivamiehet kutsuttu kannelle ja suuri vene\nlaskettu alas, kaksi ankkuria viety kauas taapäin ja niiden vahvat\nvitjat kierretty vintturin ympäri ja koneen käsketty panemaan\nliikkeelle kaiken voimansa, sillä irti heidän piti päästä.\n\nItse käveli kapteeni vähän kalpeana, vähän värähdellen kuin kuumeesta,\nmutta muuten tyynenä edestakaisin komentosillalla kojuunsa ja jälleen\nulos, viskoen käskyjä lyhyesti ja jyrkästi pitkin laivan kantta, mutta\nedes katsahtamattakaan veneihin. Mary seurasi häntä suurilla,\nkyyneleisillä silmillään sohvaltansa kojusta; hän oli kerran koettanut\nlähestyä häntä, mutta kapteeni oli tylysti työntänyt hänet pois,\nvirkkamatta sanaakaan.\n\nMutta vaikka kone olisi kuinka puhkanut ja ponnistanut voimiansa\nviimeiseen piirtoon asti, yhtä vähä siitä oli apua; laiva oli lujasti\nkiinni, se ei siirtynyt tuumaakaan, vaan vaipui hitaasti yhä syvemmälle\nhiekkaan ja vapisi kuin sisällisestä mielipahasta helähdellen raudan\näänellä.\n\nJokaisesta uudesta, turhasta yrityksestä kaikui naurunpuuska alhaalta\nveneistä, johon ikäänkuin kaiku kuului vastaan rannalta.\n\nTällä välin tuli yhä useampia veneitä lisäksi. Aina niemeltä ja\npienestä kylästä etempää etelästä päin tuli niitä hiljakseen pitkin\nrantaa, niin että viimein kasvoi pieni, tiheään sullottu laivasto pikku\naluksia, jotka hankasivat ja sysäsivät toinen toistansa ja tunkeutuivat\ntoistensa väliin kuin iloisessa kansanjuhlassa.\n\nJa mikäli jokaisesta laivan turhasta ponnistuksesta varmuus kasvoi,\nettä se pysyi lujasti kiinni, ja mikäli samalla malttamattomuus kasvoi,\nsikäli pauhattiin yhä kovemmin joka kerran, kun yksikään pää näkyi\nlaivan laidalta.\n\nNythän siitä kohta piti jotakin tuleman! Mutta saattaisivathan yhtä\nhyvin antautua hetipaikalla! Sillä tämähän jo alkoi tuntua vähän\nyksitoikkoiselta, varsinkin niistä, jotka olivat jättäneet\nkärsivällisyys-pussinsa kotiin eukkojen ja lasten luo!\n\nVarsinkin, tietysti koeteltiin arvaella, mitä siinä saattoi olla\nlastina. Muutamat veneet nuuskivat lakkaamatta laivan ympärillä, eikä\nkukaan enää epäillyt, että lasti oli semmoinen, joka voi korottaa\npelastuspalkan hyvinkin suureksi. Muutamat sanoivat pummulia\nluotettavammaksi tavaraksi. Toiset olivat kyllin vaatimattomat ja\ntyytyivät rautaan ja hiilin. Mutta kun joku nuuskijoista oli\ntuntevinaan kahvin hajua, saavutti se heti melkein yksimielisen\nsuostumuksen. Ja kun samassa punapaitainen merimies, katsellen asiaa\nnaurettavalta puolelta, pisti päätänsä jostakin aukosta ja alkoi\nirvistellä veneille, huusivat he heti hänelle kuin yhdestä suusta, eikö\njo kohta kahvi ruvennut valmistumaan, ja käskivät häntä sanomaan\nmatamille, ett'ei hänen pitänyt säästämän papuja, vaan keittämän oikein\nväkevää, koska he nyt olivat tässä jo olleet kaksi tuntia ja alkoivat\nkyllästyä odottelemiseen.\n\nMutta kapteenin silloin näyttäytyessä komentosillalla ja laivan\nalkaessa taas vähäisellä toivon vilahduksella ponnistella voimiansa,\nlähettivät he kuitenkin uuden naurumyrskyn vierimään pitkin meren\npintaa. Kaiku vastasi rannalta, ja yksin aurinkokin alemma vaipuessaan\npaistoi niin valoisasti tuon näyttämön yli, kuin olisi se tahtonut\nseoittaa tyynen, leveän hymynsä yleiseen iloon.\n\nPelastuksen-välittäjä seisoi laivan takapuolella suurenlaisessa,\nkuusiairoisessa veneessä, pysyen vähän etempänä muista.\n\nHän oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen, parraton ja suurikäsinen mies\nja koetti tyynellä, vakavalla silmäyksellä mahtavasti katsella tuota\nkaikkea.\n\nMutta hänen suunsa ympärillä värähteli heikkohermoisia nykäyksiä, joita\noli mahdoton hillitä. Ja kun hän kuuli \"kahvi\"-sanaa mainittavan\njossakin nuuskivassa veneessä, värähti koko hänen suuri ruumiinsa, jota\npaitsi hänen täytyi koko voimallaan tukeuttaa hymyä.\n\nTullinhoitaja, lihava herra, kultasankaiset lasit silmillä ja\nkultareunuksinen lakki päässä, lähestyi toisessa veneessä ja tervehti.\n\n\"Mitä sanotte tuosta, herra välittäjä?\" sanoi hän, nauraen pehmeässä,\ntulipunaisessa parrassaan, joka oikein liekitsi päiväpaisteessa.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Minusta tuo on oikea jöröjukka, vai mitä?\"\n\nPelastuksen-välittäjä nykäytti olkapäitään, jota voi selittää, miten\nken tahtoi. Mutta tullinhoitaja nauroi taaskin ja sanoi:\n\n\"Siinä on varmaankin kahvia, vai mitä?\"\n\n\"Oh, kenpä sen tietää\", vastasi toinen levollisesti, melkein papillisen\narvokkaasti ja yhä katsoen suoraan eteensä. \"Varmaankin on siinä vain\nrautaa tai ehkä hiiliä. Englantilainenhan se on.\"\n\n\"Englantilainen, niin, hi hi! Oikea englantilainen kyllä! Sitkeä ja\nkestävä kuin englantilainen pihvipaisti, vai mitä? Hän tahtoo kaiketi\nitse päästä pois, hi hi! Oletteko kuulleet moista, herra välittäjä?\"\n\n\"Ehkäpä hän pääseekin\", virkkoi välittäjä, kun toinen viimeinkin\nlakkasi nauramasta. Mutta jo paljas ajatuskin sinnepäin sai värähdykset\nsuun ympärillä näkymään selvemmin.\n\n\"Antakaa anteeksi, hyvät herrat! Onko totta, mitä minulle kerrottiin,\nettä on sähköteitse kutsuttu pelastushöyryä?\"\n\n\"Mitä?\" virkahti tullinhoitaja ja kääntyi nopeasti ääntä kohti.\n\nSe oli harmaahattuinen herra; hän oli hyyrännyt veneen ja soutajiksi\nneljä vanhaa kunnon kalastajaa. Hän seisoi, kiikari kainalossa, ja\nnäytti olevan aika puuhassa.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni tietää\", kertoi hän laveammin, \"onko totta,\nmitä minulle on toiselta taholta kerrottu, että on sähkösanomalla\nkutsuttu pelastushöyryä ja että sitä odotellaan, niinkuin varmasti\nkerrotaan?\"\n\n\"Niin, kyllä se on täällä hetkisen perästä\", vastasi\npelastuksen-välittäjä ja käänsi nyt ensi kerran päätänsä katsomaan\nkoillista kohti.\n\nSiellä näkyi myöskin kohta pieni höyry, joka, kääntyen niemen ympäri\netelästä päin, heti saapui alas heidän luoksensa.\n\nPelastuksen-välittäjä viittasi samassa miehilleen ja töintuskin päästen\ntiheän venejoukon läpi laski laivan viereen, tervehti kohteliaasti ja\nkysyi puhtaalla Englannin kielellä, tarvittiinko apua. Kapteeni Charles\noli tullut ulos komentosillalle, nähnyt pikku höyryn pysähtyvän ja\nlevollisesti asettuvan ankkuriin parin köydenmatkan päähän heistä.\nHänen muotonsa oli ihan kuin muuttunut; se oli tuhkanharmaa ja\nikäänkuin kokoonpusertunut. Hänen kätensä vapisivat eikä hän ollenkaan\nkatsonut alas.\n\nMutta kun pelastuksen-välittäjä kolmannen kerran lausui kysymyksensä,\nkuului laivasta lyhyt äreä \"ei\", jolloin hän taaskin tervehti\nkohteliaasti ja peräytyi pois nurisevien veneiden välitse.\n\nMutta tuskin ehti hän entiselle paikalleen, kun merenpinta värähti\naivan hiljaa.\n\nEi ollut pilvenhattaraakaan taivaalla eikä sanottavasti tuultakaan,\nniin että tuosta ei sen enempää huolittu.\n\nVähitellen alkoivat kuitenkin veneet sysiä ja raapia toinen toistansa\nvastaan. Kylmä, kostea tuulenhenkäys tuli lännestä maata kohti, ja\nkaukana merellä kohosi lukemattomia valkoisia pilkkuja, jotka nopeasti\nlähestyivät, vieriskellen syvyyksiä pitkin.\n\nAurinkokin muuttui äkisti niin kummallisen raukeaksi ja paistoi viimein\nkuin sumun läpi. Tainvaanrannalle kohosi pitkiä, keveitä harsopilviä,\nhienon hienoja vain, jotka nopeasti tulivat lännestä ja hävisivät\nitään, niin nopeasti, että silmä tuskin ehti niitä huomata, kun ne jo\nhaihtuivat sinitaivaaksi. Mutta läntiseltä taivaanrannalta kohosi nyt\nhitaasti tummansininen verho, joka teki meren ihan harmaaksi, ilman\npaksuksi ja puolipimeäksi ja rannalla liitelivät pikku tiirat\nedestakaisin, kimakasti piipitellen ja tunkeutuen likemmäksi rantaa\nyhteen joukkoon.\n\nKohtapa jo rupesi meri lainehtimaan niin kovin, että veneiden täytyi\nsoutaa maalle. Yksin voimin saatiin ne vedetyiksi ylös kuivalle asti,\njonka jälkeen ääneti asetuttiin niiden välille, missä oli paras suoja.\n\nSillä nyt tuntui, että kohta piti jotakin laivasta tuleman tavalla tai\ntoisella. Jo aljettiin melkein peljätä, että se mies ehkä oli kyllin\nitsepäinen ja aikoi jättää laivan särkymään palasiksi, ennenkuin\nantautua.\n\nAinakin näytti jotenkin arveluttavalta. Laiva oli keskellä kuohua,\npitkä sivu merelle päin, joka jo pauhasi kovasti sen kylkeä vasten.\nSilloin tällöin oli jo joku kuohu viskautunut kannelle asti ja laiva\noli monta kertaa ruskahdellut rungossaan.\n\nÄkisti alkoi kuulua niin tavattoman kiireistä hälinää laivan kannelta.\nMiehet juoksentelivat edestakaisin lyhyiden komentosanain mukaan,\nramistelivat ketjuja ja huusivat vastauksia myrskyssä.\n\nNähtävästi he aikoivat tehdä vielä viimeisen yrityksen. Ja sinä hetkenä\noli niin hiljaista rannalla, että olisi voinut kuulla lämmittäjäin\nlapionliikken alhaalla konehuoneessa, propellin alkaessa kiertyä\ntakaperin.\n\nVintturi liikahti, ankkuriketjut juoksivat ja laiva notkui kaikista\nliitoksistaan liiallisissa ponnistuksissa. Kone työskenteli raskaasti\nja puhki kumean epätoivon äänellä; savu tuprusi läjäpäissä lennättäen\nkanssansa joukoittain suuria kipunoita tummansinistä taivasta kohti. Se\nnäytti oikein kamalalta.\n\nJotkut rannalla olevista naisista alkoivat vaikeroida; muutamat miehet\nnousivat seisomaan. Ja tällä välin laskeutui aurinko veripunaisena\nsuuriin pilvikukkuloihin, jotka noustessaan äkisti alkoivat hehkua ja\nlevittivät kullan hohtoansa pitkin levotonta merenpintaa.\n\nVihdoin pysähtyi kone. Ja vielä pitkän, äärettömän pitkältä tuntuvan\nodotuksen jälkeen, joll'aikaa yhä useampia miehiä oli noussut\nseisomaan, näkyi vihdoin yhä sakenevassa pimeässä hätälippu hitaasti\nnousevan. Yht'aikaa kuului käheä, hiljainen ja pitkä vihellys\nhöyrypillistä.\n\n\"Nyt se itkee\", sanoivat muutamat.\n\nMutta ei siinä ollut aikaa sukkeluuksia ladella. Kahdeks'airoinen vene\nläksi nopeasti soutamaan pelastuksenvälittäjän ja tuomarin apulaista,\njoiden tuli asianmukaisesti järjestää ja lain sinetillä vahvistaa\npelastusehdot.\n\nTuuli oli kasvanut yhä kovemmaksi; mutta suuri vene sukelsi kuitenkin\nverrattain keveästi ja nopeasti vielä raskaasti vierivien aaltojen yli.\nKohta he pääsivät laivan suojaan.\n\nKapteeni ei ollut kannella. Perimies otti heidät vastaan ja pyysi heitä\nmenemään alas kajuuttaan. Siellä oli vähä sanakiistaa, jonka jälkeen he\ntaas soutivat pois, mutta ei maalle, vaan pelastushöyryn luo. Hetkisen\nkuluttua palasivat he sieltä pelastusyhtiön asiamiehen kanssa. Hän oli\npieni, laiha, äänetön, kylmäkasvoinen herra, suu ohut, huulet\nyhteenpuserretut, leuka parraton, yllä musta nuttu hyvästi kiinni,\npäässä musta hattu ja hansikas vasemmassa kädessä, jossa hän piti\nhattua.\n\nPerimies otti heidät taaskin vastaan ja vei alas kajuuttaan.\n\nSiellä oli lamppu palamassa suuren nelikulmaisen mahonkipöydän päällä,\njoka melkein täytti koko huoneen. Katto ja seinät olivat synkässä,\nvehreänkaltaisessa pimeässä, suuren läkkivarjostimen takana, jonka\nvalkoiseksi maalattu sisäpuoli kokosi kaiken valon kirkkaalle,\nkiillotetulle pöydälle.\n\nSiinä oli kasoittain karttatorvia ja merimiehen-koneita, työnnettynä\ntoiselle puolelle muutamien lasien ja tyhjien pullojen väliin. Toinen\npuoli pöytää oli tyhjä; ja siellä, kajuutan sisimmässä nurkassa istui\nkapteni Charles. Hän ihan varmaan oli juovuksissa, niinkuin koko\nhuonekin haisi rommilta tai konjakilta.\n\nSuuri, punainen parta lampun valossa, kyynäspäät pöydällä ja kädet\nmolemmin puolin päätä, istui hän ja katsoa tuijotti jäykästi eteensä.\nMary oli jossakin lähellä, vaikka näkymättä; ainoastaan silloin tällöin\nkuuluivat hänen toivottomat nyyhkytyksensä.\n\nIhan kapteenin seljän takana löi meri lakkaamatta laivan kylkeä,\nraskaasti, uhkaavasti, niin että pienessä ahtaassa huoneessa kumahteli\nniin kamalalta, että nuori tuomari, vielä tottumaton toimeensa, ihan\nkalpeana katsoi sinnepäin, kuin odotellen meren minä hetkenä hyvänsä\nvierivän heidän ylitsensä.\n\nYlhäältä kannelta kuului lakkaamatonta, raskasta astuntaa, laivaväki\nkun näet joka mies kokoutui ihan heidän päänsä päälle. Äänet kuuluivat\nvain epäselvästi ja sekaisin niinkuin syvä, käsittämätön murina, joka\nmyöskin melkein kokonaan taukosi, kun kajuutan portaiden ovi sulkeutui\ntulijain jälkeen.\n\nKapteeni Charles ei noussut eikä pyytänyt tulijoita istumaan, vaan\nkysyi ihan lyhyesti, mitä apu maksoi.\n\nAsiamies pyysi nähdäkseen laivan paperit. Kapteeni Charles otti ne\npöydänlaatikosta ja työntäsi pitkin pöytää asiamiehelle, joka ne heti\navasi.\n\n\"Vai niin, pummulia\", sanoi hän.\n\nKapteeni nyykäytti päätään.\n\nMutta pelastuksen-välittäjän vahva ruumis taaskin ikäänkuin vähän\nvärähti ja samalla hänen täytyi tukeuttaa hymyä pääsemästä huulillensa.\n\n\"Neljätuhatta puntaa\", sanoi asiamies ja työnsi paperit takaisin.\n\nKapteeni Charles katsahti äkisti ylös. Hän aivan kuin kerrassaan\nselvisi humalastaan eikä ollut uskoa korviansa.\n\nVaan kun asiamies levollisesti ja jyrkästi toisti sanansa, tempasi hän\npäättäväisesti pois paperit, pisti ne ilman mitään laatikkoon ja\nviskautui entiseen asentoonsa, sanoen lyhyesti ja jyrkästi hänkin:\n\"ei\".\n\nOli hetkinen äänettömyyttä. Pelastuksen-välittäjä, jonka asia ja virka\noli kaikissa tapauksissa olla kapteenin puolella ja kannattaa hänen\netuansa, tahtoi välitykseen ryhtyä. Mutta silloin uudisti kapteeni niin\nlyhyesti ja jyrkästi kieltonsa, että asiamies otti hattunsa pöydältä,\nkumarsi ylpeästi ja läksi astumaan kajuutasta ylös portaita myöten.\n\nNuori tuomari seurasi nopeasti jäljestä, ja kohta sen jälkeen kuului\nheidän veneensä lähtevän pois laivan tyynipuolelta.\n\nVaan puolen tunnin kuluttua, joll'aikaa laivan tila kävi yhä pahemmaksi\nja merimiesten nurina kasvoi liian kovaääniseksi, lähetettiin kuitenkin\ntaas vene noutamaan auttajia, ja he saapuivatkin heti.\n\nKapteeni Charles istui vielä samalla paikallaan, ainoastaan vielä vähän\nsyvemmällä varjossa. Pelastuksen-välittäjä, joka olikin jäänyt laivaan\nviime kerralla, seisoi hänen ylitsensä kumartuneena lohduttelevassa\nasennossa, kädellään taputtamassa häntä olkapäähän, kun he astuivat\nsisään.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän, kääntyen heidän puoleensa, \"kapteeni Charles\nsuostuu. Neljä tuhatta puntaa siis.\"\n\n\"Kuusi tuhatta\", sanoi asiamies levollisesti, huomauttaen lyhyesti\nmyrskyn kiihtymistä.\n\nKapteeni Charles aikoi hypähtää ylös. Terävästi katsoi hän\nasiamieheen ja hänestä pelastuksen-välittäjään. Mutta tällä kertaa ei\npelastuksen-välittäjä, onnetonta kyllä, enää jaksanut niellä nauruansa,\nvaan kun kapteeni Charles sattui näkemään sen, hillitsi hän äkisti\nilonsa. Kapteenin muoto muuttui kuin puoli kivettyneeksi, ja hän vaipui\nhitaasti takaisin varjoon, nyykäyttäen päätään, niinkuin olisi sanonut:\nkyllä minä nyt ymmärrän.\n\nPelastuksen-välittäjä rohkasi mielensä ja astui taas kapteenin luo,\nsillä hän tiesi, että pelastusyhtiö periaatteen vuoksi ei puolentanut\nropoakaan kerran lausutusta summasta. Sentähden hän koetti\nsurkuttelevilla liikkeillä selittää kapteenille, että eihän tässä mikä\nmuu auttanut kuin suostua ehtoihin, koska laivan tila kävi yhä\ntukalammaksi. Eihän mitenkään saattanut jättää laivaa semmoiseen\nasemaan aamuun asti, koska se sitä ennen pieksäytyisi ihan hajalle.\nSenpätähden oli nyt pelastettava, mitä pelastaa voi, ja sovittava heti\npelastushöyryn kanssa. Kapteni Charles ei vieläkään vastannut\nsanaakaan. Varjosta tähystelivät hänen silmänsä arasti milloin ketäkin\nvieraista. Suu ja koko ruumis vapisi hänen vetäytyessään yhä syvemmälle\nnurkkaan, jossa meri jyristen jyskytti häntä selkään.\n\n\"Ei, ei, ei\", mutisi hän viimein puoli pyörryksissä ja ikäänkuin\nheräten saapasten jyhmeestä, joka taaskin lähestyi kannella. \"Ei, ei,\nei.\"\n\nAsiamies, joka tähän asti oli seisonut kylmänä ja levollisena, toinen\nkäsi seljän takana, toinen västin povessa, jossa hänellä olivat\npainetut välikirjat, hänkin nyt lähestyi. Hän nyt vain tahtoi\npelastuksen-välittäjän huomautuksiin omasta puolestaan lisätä, että\nell'ei asia ollut päätetty puolen tunnin kuluessa, täytyi\npelastushöyryn lähteä pois, se kun ei uskaltanut jäädä yöksi tähän näin\nrannalle. Vielä yksi epuu oli hänen varman käsityksensä mukaan sama\nkuin sekä laivan että lastin täydellinen häviö.\n\nSitte tahtoi hän pyytää kapteenin päättämään asian nyt, sillä\nneljännestunnin kuluttua hän, asiamies, ehkä ei enää tyytyisikään\nsamaan summaan.\n\n\"Ei, ei, ei\", mutisi kapteeni Charles yhä nurkastaan, pudistellen\nmelkein kuin mielipuoli päätänsä.\n\nÄkisti hän kuitenkin hypähti ylös, löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi\nsekavasti loruta katkonaisia sanoja, joita ei kukaan voinut käsittää.\n\nMutta kun asiamies silloin otti hattunsa ja aikoi keskeyttää\nkeskustelut, viskautui hän jälleen pöydän viereen, kasvot käsiin\npeitettyinä, nyyhkien mielettömässä ja voimattomassa raivossaan.\n\n\"Kuusi tuhatta puntaa\", toisti asiamies hiljaa vähän ajan perästä,\nkädellään jo kiertäen oven lukkoa.\n\n\"Viisi tuhatta!\" huudahti kapteeni, lyöden taas nyrkkinsä pöytään ja\nylös katsahtaen.\n\n\"Kuusi tuhatta.\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" huudahti hän hurjasti, \"sehän on puoli koko laivan ja\nlastin hinnasta. Viisi tuhatta! Viisi tuhatta!\"\n\n\"Kuusi tuhatta -- viisi minuuttia.\"\n\n\"Hyvät herrat, saanko minä...\" yritti pelastuksen-välittäjä; mutta\nkapteeni, kuultuaan hänen äänensä, esti kaikki hänen välityksensä,\npyytäen mustetta.\n\nAsiamies työnsi välikirjan hänen eteensä ja hän kirjoitti alle. Nuori\ntuomari tuli esiin, teki monenlaisia temppuja lakalla ja sinetillä,\nosoitti joitakuita paikkoja, jotka kapteni Charles näki kuin sumusta,\nvaan joihin hänen kuitenkin piti kirjoittaman nimensä. Ja hän\nkirjoitti.\n\nMutta kun se kaikki oli laillisessa järjestyksessä, kääntyi hän\npuoleksi pelastuksen-välittäjään päin ja kysyi hiljaa, mitä hän oli\nhänelle velkaa \"avusta\".\n\n\"Puoli prosenttia pelastusmaksusta, herra kapteeni\", vastasi hän\nkohtelijaasti kumartaen.\n\nKapteeni kirjoitti senkin.\n\nKahden tunnin kuluttua kulkea jonotti \"Two brothers\" niemen\npohjoispäitse. Perimiehen vuoro oli pitää vahtia. Kapteeni Charles oli\nsulkeutunut omaan hyttiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta pikku kauppalassa loisti tänä pimeänä, myrskyisenä iltana tulta\njok'ainoasta suuresta ja pienestä talosta, joissa jo oli aljettu pitää\nkemuja puolella pelastussummalla kalastajain laillisella osalla.\n\nKauppiasten puodeissa ja puotikammareissa oli kosolta rähisevää väkeä,\neikä suinkaan vähimmin kestikievaritalossa, jossa matkustavaiset,\nihastuksissaan harvinaisesta onnestansa, olivat tilanneet suuren\npunssimaljan.\n\nKaikki huoneet, jopa porstuatkin olivat täpö täynnä nuoria ja vanhoja\nkalastajia, niin ett'ei kunnolla päässyt läpi kulkemaan; ja kaikkien\nhattujen päällä liiteli suuressa, matalassa, puolipimeässä huoneessa\nsavuhöyry, niin sakea, että tuskin näki kahden askelen päähän.\n\nKuitenkin olivat naisetkin uskaltaneet tulla sinne herrainsa seurassa,\nhe istuivat yhdessä joukossa jonkun oven luona ja heillä oli \"hirveän\"\nhauskaa. Harmaahattuinen herra, isäntänä tässä tilaisuudessa, seisoi\npöydän päässä, kaataen juotavaa suuriin olutlaseihin, jota vastoin\nnuori kirjailija oli, niinkuin hänelle sopikin, asettunut ihan keskelle\nväkijoukkoa.\n\nOlipa siinä melu, niin ett'ei saanut selvää mistään. Kaikki puhuivat,\nkaikki nauroivat; ja ulkona porstuassa alkoivat muutamat maltittomat\n\"vetää\" jotakin laulua.\n\nMutta kun hetkiseksi syntyi vähän hiljaisuutta, kääntyi suuri\npunapartainen keski-ikäinen kalastaja, joka oli koko ajan pauhannut\nkaikista kovimmin, naisiin ja muihin vieraihin matkustajiin päin,\nsanoen:\n\n\"Kuulkaas hyvä herrasväki -- ettekö tahdo kuulla pientä laivurijuttua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, kertokaahan!\" huusi nuori kirjailija perin onnellisena\nja hyppäsi ylös penkille, lyijykynä valmiiksi suussa.\n\n\"Kyllä, kyllä, kyllä!\" huusivat nuoret naisetkin ihastuksissaan ja\ntaputtivat käsiänsä.\n\n\"Kertokaahan!\" virkkoivat myöskin kaikki herrat yhteen ääneen. Mutta\nharmaahattuinen herra nousi tuolille ja huusi kaikista kovimmin:\n\n\"Se on oikein, hyvät ystävät! Mutta kertokaa vain joku oikein\nkelvollinen vanha juttu, niin ei pidä puuttuman kielenkostuketta, hyvät\nystävät!\"\n\n\n\n\n\n\nA. STRINDBERG.\n\nPaavo ja Petter. -- Herra Pentin vaimo.\n\n\n\n\nPAAVO JA PETTER.\n\n\nI.\n\nOn kylmän kolkko jouluyö, hiljainen kuin hauta, pääkaupungissa, kaikki\nelämä on kuin kuoliaaksi kylmettynyt, niin että tuulikin pysyy ihan\nhievahtamatta, tähdet vain välkkyvät ja värisevät kuin pienet kynttilät\nainoina elämän merkkeinä. Yksinäinen yövartija melkein juoksee kadulla,\nett'eivät jalat pääsisi paleltumaan; vanhain puutalojen nurkat\npaukkavat, kun hirretkin kutistuvat kuivasta pakkasesta.\n\nYlhäällä kauppias Paavo Hörningin asunnossa Drakatornin syrjäkadun\nvarrella on emäntä jo noussut ylös, mutta ei uskalla vielä tehdä\ntulta kynttilään eikä takkaan, sillä ei ole vielä soitettu. Hän\nkuitenkin odottaa joka hetki kuulevansa pienen aamukellon ääntä\nkaupunginkirkosta, sillä hän ikäänkuin tuntee ajan olevan neljän\nseudussa ja koko perhe aikoo aamukirkkoon Spongaan, ja sitä ennenhän\ntoki pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa. Hän etsii haparoiden\npyhävaatteensa, jotka iltasilla on asettanut tuolille, ja pukeutuu niin\nhyvin kuin voi pimeässä. Odotus kun kuitenkin rupee tuntumaan liian\npitkältä ja pimeys vaivaloiselta, sytyttää hän salalyhdin, luottaen\nvartijan pitävän kunniassa joulurauhaa eikä tyhjästä melua nostavan.\nNiin puuhailee hän ja kuljeksii mataloissa, pienissä huoneissa.\n\nIsäntä nukkuu vielä puolella silmällä ja pikku Sven on kaukana unien\nvaltakunnassa, vaikka hänellä pään alusena onkin vain puuhevonen, ja\npitää kädessään kimmoista pallia, Karen, joka kävi rippikoulunsa viime\nsyksynä, makaa verhon takana. Hän on ripustanut uuden samettimekkonsa\nja böömin-kristalliset helmensä sängyntolppaan. Joulupuu, oksissa\npunaisia omenia ja Espanjan pähkinöitä, tekee pitkiä varjokuvia\nkaikkialle, niin että puolihämärässä huone näyttää oikein\nkammottavalta.\n\nMutta emäntä menee kyökkiin ja herättää Liisan penkiltä, ja hän\nhypähtää ylös kuin tuulispää ja sytyttää kynttilän rautaisessa\njalassaan, sillä hän ei pelkää, kun on näet hyvä tuttu yövartija\nTrullin kanssa, ja kyökki sitä paitsi onkin pihan puolella.\n\nSamassa jo emäntä myöskin koputtaa luudanvarrella lakeen puotilas\nOllille, joka makaa ylhäällä vinnikammarissa, ja Olli vastaa\nsaappaallaan, joka kolmesti jymähtää lattiaan hyvän sanan sijasta.\n\nSitte menee emäntä jälleen makuuhuoneesen ja ompelee hakasen kiinni\nisän kovaksi tärkättyyn ja siistiksi silitettyyn, poimukauluksiseen\npyhäpaitaan; ottaa niin suuresta tammikaapista pikku Svenin punaiset\nsukat ja tarkastelee niitä tulta vasten, parannellen sieltä täältä\njonkun katkeamaisillaan olevan silmän. Jopa hän herättää Karenin, joka\npistää pienet, äsken pestyt jalkansa olkitohveleihin, ja alkaa pukeutua\nverhon takana, sillä asunto on tässä hyvin pieni. Silloin herää Svenkin\nja hänellä on punainen leima poskessa puuhevosesta. Hän alkaa heti\nviskellä palloansa; se lentää verhon taa ja tulee paikalla takaisin,\nmutta sattuukin isälle nenään, niin että hän herää ja karkealla äänellä\ntoivottaa hyvää Jumalan rauhaa ja iloista joulua suuresta sängystänsä,\njoka on kuin pieni eri huone.\n\nPikku veli aikoo juosta verhon taa katsomaan siskon joululahjoja, mutta\nsilloin huudahtaa sisko ja sanoo, että se ei käy päinsä, kun hän juuri\npesee silmiään.\n\nNyt soi jo kirkon kello, aamukirkkoon kutsuen, ja kaikki toivottavat\ntoisillensa Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa\nkammarissa, ja Sven tulee ulos ja istuutuu paitasillaan joulukuusen\nalle, tahtoen uskotella itselleen ja muille olevansa metsässä, ja\nyht'äkkiä purasee hän erään omenan takapuolta, ett'ei näet näkyisi,\nmutta omena pyörii rihmassaan ja äiti sattuu paraiksi tulemaan sisään,\nuhaten antaa koivurieskaa, ell'ei hän heti mene pukeutumaan.\n\nLiisa sytyttää tulen lieteen, niin että liekki jyrisee savutorvissa, ja\npanee maitopadan tulelle; emäntä levittää liinan suurelle ruokapöydälle\nasuinkammariin ja asettelee siihen maljoja, mutta isännän paikalle\npanee hän kirkkaaksi puhdistetun hopeakannun; sitte koristelee hän voin\npytyssänsä ja leikkaa joululeipää ja kinkkua, sillä onhan jotakin\nsyötävä, ennenkuin lähdetään.\n\nOlli on ollut jo hyvän aikaa liikkeellä ja käynyt tallissa, saanut\nrengin hereille ja sukinut rautiot; reki vedetään ulos ja vällyt\ntomutetaan. Kohta on ajopelit jo kadulla ja Olli sytyttää soihdut,\njotka valasevat huoneiden seinät kuin tulipalo. Jöns läjäyttää\npiiskalla, ilmoittaen hevosten olevan valjaissa ja rautioiden korskuvan\nja kuopivan kavioillaan, maltittomuutta osoitellen.\n\nSisällä huoneissa juoksennellaan päällysvaatteita etsien; turkit ja\npäähineet, lappalaispieksut ja käsineet saadaan tuota pikaa ylle, ja\nKaren, joka ensinnä ehtii valmiiksi, saa mennä alas viemään Ollille ja\nJönsille lämmintä olutta. Kun isäntä on täysissä tamineissa, ottaa hän\nlasin lämmintä Ranskan viiniä ja lähtee. Emäntä lukkoaa ovet ja tulee\njäljestä Svenin ja Liisan kanssa, ja kaikki ovat ulkona kadulla.\n\nMahtava on reki, tilava kuin vene, kolmi-istuiminen. Esimmäisinä\nistuvat isäntä ja emäntä ja pikku Sven, keskellä Karen ja Olli, takana\nLiisa ja Jöns. Isäntä asettuu viimeksi paikalleen, sillä ensin pitää\nhänen katsoa, ovatko hevoset terävässä kengässä ja päitset ja valjaat\nhyvässä kunnossa; sitte nousee hän ja istahtaa, niin että reenkori\npaukkaa. Hän tarttuu ohjaksiin ja kysyy vielä kerran, eikö mitään ole\nunohtunut, läjäyttää piiskalla, katsahtaa ylös vanhan puutalonsa\nikkunoihin ja antaa mennä. Ensin käy matka Suurelle torille, jossa on\nmäärä kokoutua: kaikki Tukholman porvarit, hyvät ystävät, joilla vain\nhevosta on. Ja siellä ne jo istuvatkin re'issänsä, lihavat oluenpanijat\nja laihat leipurit, ja koko tori on valoisana heidän savuavista\nsoihduistansa. Hei vaan! Kulkuset helähtävät ja koko jono lähtee\nliikkeelle mäkeä pitkin ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.\n\n\"Mietiskelenpä tässä, mitenhän veli Petter meidät tänä vuonna ottaa\nvastaan!\" sanoo isäntä Paavo vaimollensa, kun on ehditty päästä\nsäännölliseen kulkuun.\n\n\"Kuinka niin sitte?\" virkkaa emäntä vähän levottomasti.\n\n\"Niinpähän vain, tietysti ei hänellä ole syytä, mutta luulenpa\nahdistaneeni häntä vähän liiaksi suolankaupassa viime keväänä, ja siitä\nasti hän ei liene oikein hyvillään, mikäli olen kuullut.\"\n\n\"No, vaikkapa tuo nyt niin olisikin, niin ei hän toki sitä nytkään\nosoittane; ettepä te juuri varsin usein tapaa toisianne, ja vaikk'ette\nolekaan oikeita veljiä, niin niiksihän te kuitenkin toisianne luette.\"\n\n\"Mutta Matti on hirveän pitkävihainen, ja jos jotakin selkkauksia\nsattuu, niin tuskin Matin ja Karenin liitosta silloin mitään tulee.\nSaammepahan nähdä!\"\n\nPikku Sven laskeutuu reen pohjaan oljille ja pitää ohjasten periä,\nluullen muka ajavansa. Puotilas Olli koettaa saada Karenia puhelemaan,\nmutta hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ett'ei hän vastaa mitään.\nMutta Liisa antaa naapurinsa pistää hänen kätensä suureen rukkaseensa\nja auttaa välistä häntä soihdun pidossa, kun Jönsin nyrkkiä rupee\npalelemaan.\n\nMatka sujuu pitkin Brunkebergin harjua ja alas järvelle, sen yli ja\nedelleen Upsalan tietä. Kohta alkavatkin puiden välitse talviaamun\npimeässä vilkkua tulet Solnan kirkosta. Siellä eroaa kauppias Paavo\nmuista porvareista, jotka pysähtyvät sinne, sillä hänen on lähteminen\nVesteroosin tielle Spongaan päin.\n\nKohta saa pikku Sven paljon ihmettelemistä, kun molemmin puolin tietä\non niin monta suurta joulukuusta, jotka silloin tällöin välähtävät\nsoihdun tulesta punaisiksi, mutta pian jälleen peittyvät pimeän syliin.\nSven on näkevinään tonttujen seisovan puiden takana kurkistelemassa\nja heiluttavan punaisia lakkejansa, mutta isä sanoo siellä olevan\nvain punaista tulen valoa lentelemässä, sillä hän on valistunut\nkaupunkilainen eikä enää usko tonttuja olevankaan. Svenistä näyttää\nsuuret joulupuut juoksevan reen rinnalla ja tähdet tanssivan niiden\nlatvoilla, ja ne tanssivat tänään siitä ilosta, että Jesus-lapsi on\nsyntynyt, ja sen Sven kyllä käsittää.\n\nJo jymisee rautioin kavioiden alla, kun ajetaan sillan yli, metsä\nharvenee, tasanko leviää, pikku mäkiä on siellä täällä koivikkoineen,\nvälkähtääpä jostakin tuvan ikkunasta tulikin ja tuolla kiitää soihtu\neteenpäin. Kaukana tasangon reunan lähellä loistaa kointähti suurena ja\nkauniina, ja puotilas Olli kertoo Karenille juuri sen tähden\njohdattaneen paimenet Betlehemiin; mutta sen tietää Karen ennestään,\nsillä kaupungissa tiedetään kaikki, vaan Olli onkin maalta.\n\nTie tekee vielä viimeisen polven ja lehdettömäin lehmuksien pitkäin\nvarpujen välitse näkyy kirkko koko loistossaan. Kirkkomäellä on\nviskattu soihdut suureksi rovioksi, jonka ääressä renkipojat\nlämmitteleivät, vietyään hevoset kirkolla oleviin talleihin.\nPaavo-isäntä läjäyttää piiskalla ja ajaa karauttaa komeassa kaaressa\nrovion ympäri ja antaa rautioiden tepastella ihmettelevien talonpoikain\nedessä.\n\nKirkon portilla tavataan Petter ja hänen vaimonsa sekä pitkä poikansa;\nsyleillään toisiansa, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään kuulumia.\nKun on puheltu niitä näitä, soivat kellot jo toisen kerran ja kaikki\nlähtevät kirkkoon. Siellä on kylmä istua kuin järvessä, mutta eihän se\ntunnu, sillä hyvässä seurassa ei palele, ja muuten lämmitteleidään\nsaarnalla ja veisuulla; lapsilla on paljo katselemista monista\nkynttilöistä.\n\nJa kun aamukirkko vihdoin loppuu ja kaikki tulevat ulos kirkkomäelle,\novat tähdet jo sammuneet, mutta idästä on taivas punaisenkellervä kuin\nkypsi kesäinen omena, ja nyt lähdetään ajaa karittelemaan veli Petterin\nkotiin.\n\nKivenheiton päässä kirkosta on verotalollisen Petter Matsonin suuri\ntupa leivin- ja vierashuoneineen ja makuuhuone ylhäällä vinnillä.\nPortin pielessä on puimaton otralyhde, johon varpuset jo ovat\nasettuneet pitämään joulua. Oven pielissä on kaksi kuusta, härmästä\nvälkkyvinä. Petter asettuu ovelle ja toivottaa kasvatusveljeään ja\nkälyään ynnä muuta heidän väkeään tervetulleiksi; astutaan tupaan ja\nruvetaan turkkeja päästelemään. Emäntä on jo tullut edeltä kotiin ja\nseisoo lieden luona olutta lämmittämässä; Matti poika auttelee Karenia\nriisuutumispuuhissa ja Sven vierittelekse jouluoljilla, joita on\nlattialla kyynärän paksulta.\n\nKauppias Paavo ja hänen vaimonsa talutetaan ylös pöydän sivupenkeille\nistumaan sinisten ja punaisten verhojen alle, jotka kuvaavat Kristuksen\nratsastusta Jerusalemiin ja kolmea itämaan tietäjää, mutta Petter itse\nistuutuu pöydän päähän.\n\nPitkä pöytä on muhkean näköinen, sillä siinä ei ole kämmenenkään alaa\ntyhjänä, vaan joka paikka on täynnä vateja ja maljoja. Se onkin\nlaitettu koko jouluksi; kaikki ruoka, mitä on talossa, on pantu esille.\nKokonainen sianpää irvistelee punaiseksi maalatulta puuvadilta\nsylttyjen, kielien, paistien ja muiden herkkujen keskeltä. Siinä on\nsuolakalaa ja kuivaa kalaa, voipyttyjä ja nisuleipiä, kakkuja ja\nmakeisia; hyvänhajuisissa katajaisissa tuopeissa vaahtoista\njouluolutta.\n\nAamurusko valasee jäätyneitä, viheriäisiä pikku ikkunoita; ulkona\nnäyttää niistä katsoessa olevan kaunis kesä, mutta sisällä levittää\nsuuri pystyvalkea suloista lämmintä.\n\nIsäntä ottaa linkkuveitsensä, leikkaa palasia joululeivistä ja levittää\npeukalollaan suuren voileivän, kehoittaen vieraitansa tekemään samoin.\n\nLämpimän oluen juotua alkaa harvapuheinen isä Petter keskustelun, sillä\nPaavo on ollut vähän neuvoton, mistä oikeastaan piti aljettaman.\n\n\"Hyvä kelikö oli tulla kaupungista vai miten?\"\n\n\"Mainion hyvä,\" vastaa Paavo. \"Rautiot ovat myöskin aika vekarat\njuoksemaan.\"\n\nMutta Petter ei suosi kaupungin rautioita eikä siis olekaan koskaan\nnäkevinään, kun Paavo komeasti ajaa niillä pihaan.\n\n\"Hyvinkö kävi ohran kauppa jouluksi?\" jatkoi Petter.\n\n\"Huonosti maksetaan, sillä noille lemmon liiviläisille tuli hyvä vuosi\nsyksyllä.\"\n\n\"Ja sitä sinä heille et soisi! Älä moiti vuodentuloa, veli; et vielä\ntiedä, miten sinulle käy.\"\n\nMitä enemmin vuohta haukutaan, sitä paremmin se menestyy.\n\n\"Mutta tottahan minunkin pitää elää!\"\n\n\"Kynnä, kuoki ja kylvä, niin saat niittää!\"\n\n\"Joko taas olemme siinä kiinni?\"\n\n\"Niin, siinä me aina olemme! Pappi lukee kirkossa ja rukoilee Jumalalta\nhyvää vuotta, mutta kaupunkilainen nurisee, kun Jumala sen antaa! Hyi\nsemmoisia ihmisiä jotka hyötyvät toisten hädästä!\"\n\nPaavo olisi vastannut, mutta silloin rupesivat molemmat kälykset\nvälittämään ja pyytämään taivaan tähden joulurauhaa.\n\nVastustajat olivat vaiti, mutta katselivat vihaisesti toisiinsa.\n\nMatti ja Karen joivat samasta tuopista samalta laidalta ja molemmat\nemännät katsoivat hymyillen silmäkkäin.\n\n\"Annas tänne suolamalja!\" sanoi Petter ojentaen kätensä. Matti ojensi\nastiaa isällensä, mutta kaatoi vahingossa pöydälle.\n\n\"Pitele tarkoin Jumalan lahjaa,\" torui Petter, \"suola on hirmuisen\nkallista.\"\n\nPaavo tunsi piston, mutta oli vaiti. Emännät keksivät uutta puheen\naihetta ja myrsky oli poistettu.\n\nSyötyä läksivät Paavo ja Petter ulos saamaan raitista ilmaa ja\nkatselemaan peltoja ja karjaa. Ensin menivät he karjotalle.\n\n\"Mitä annat minulle tästä?\" kysyi Petter, vetäen sonnia hännästä, niin\nettä se peräytyi.\n\n\"Jos sen muutat harjaksi ja tuot keväällä kaupunkiin, niin saammepahan\nsitte nähdä.\"\n\n\"Eipä minun härkäni kaupunkiin tule.\"\n\n\"Perästä kuuluu,\" sanoi Paavo.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi Petter, kallistaen päätänsä. \"Kyllä minä teidän\nkujeenne tiedän, mutta vaikka sika saa kärsänsä aidanrakoon, ei silti\nniin paikalla saparo ole toisella puolella.\"\n\n\"Perästä kuuluu, perästä kuuluu!\"\n\nPetter ei huolinut kysellä enempää. He menivät tallin luo.\n\n\"Mitäs tästä minulle annat?\" kysyi Petter, nostaen mustan oriin\ntakajalkaa. \"Kymmenen korttelia sään kohdalta.\"\n\n\"Minun oikeanpuolinen rautioni on yksitoista ja vasempi kymmenen ja\npuoli,\" sanoi Paavo.\n\nSitä Petter ei kuullut, vaan avasi oriin suun, näyttääkseen sen\nkauneita hampaita.\n\n\"Oikeapa lammas tuo hevonen,\" sanoi Paavo. \"Jos noin tekisit rautiolle,\net koskaan enää kuulisi käen ääntä.\n\n\"Vertaisilleenhan kukin puhuu, sanoi mylläri, kun sikaa puhutteli.\"\n\nKeskustelu ei oikein ruvennut sujumaan. Katsottiin lampaita ja\nporsaita, mutta Paavon sanat kuuluivat niin konstikkailta taikka\ntulivat rautiot kirkon tallista ja häiritsivät sopua. Vihdoin päästiin\njälleen ulkoilmaan ja lähdettiin pelloille. Lumi esti antamasta mitään\nlausuntoa laihosta, mutta Petter näytti, missä syyskylvö oli, mihin\nkeväällä aiottiin kylvää ja mikä oli jäävä kesannoksi. Sitte oli\ntunnusteltava puupinoa, miten kuiva se oli, ja olkinärtettä, ett'ei se\nollut vähääkään mädännyt, mettisiä, eikö niitä kylmänyt pesässään, ja\nhanhia, eikö niillä ehkä ollut liian lämmin asunnossaan.\n\nSill'aikaa ehtikin päivä puoleen ja kohta soitettiin\npuolipäivä-kirkkoon. Mentiin sinne uudestaan ja palattiin kotiin\nsyömään. Ja ruokailtiin kolmekin tuntia ja pidettiin sitte hämärää.\nIsännät makasivat kumpikin penkillänsä puoli unessa; emännät, puhellen\nkankaista ja leipomisesta, istuivat takan edessä, jossa juuri sen\nverran hiilet hehkuivat, että huone pysyi hämäränä, tulematta\nkuitenkaan ihan pimeäksi. Matti ja Karen olivat istuutuneet arkille ja\nkuiskailivat omia asioitaan. Puotilas Olli oli löytänyt Liisan ja Jöns\ntalon piian; he istuivat lattialla arvoituksia ladellen, ja Sven\nvaivasi miehen lailla päätään niiden selvittelemisellä.\n\nMutta takan hehku kävi yhä himmeämmäksi, keskustelut unisemmiksi.\nIsännät kuorsasivat kuin paarmat puutuopissa; emännät torkkuivat, Matti\nja Karen siirtyivät likemmäksi toisiansa; rengit ja piiat myöskin\nvaikenivat, ja kohta oli koko talo päivällisunen helmoissa.\n\nEmäntä heräsi ensin ja silloin oli jo ihan pimeä. Hän otti puhumalla\ntulen liedestä ja sytytti kynttilät. Isännätkin heräsivät vähitellen,\nja kohta oli koko väki liikkeellä. Pojat, tytöt ja emännät istuutuivat\njouluoljille takan eteen pähkinöitä syömään ja satuja kertomaan. Isäntä\nPaavo toi esiin purakon Espanjan viiniä, josta hänen ja Petterin piti\nsaaman kielen voidetta keskustelun aikana. Pikarit täytettiin ja\njuotiin ja Petter arveli viiniä vähän liian imeläksi hänen laisellensa\nmiehelle.\n\nSilloin Paavo ryhtyi rohkeasti pakisemaan ja selvittelemään\nsotkeutuneita keskustelun lankoja.\n\n\"No, veli Petter, eiköhän nyt puhuttaisi vähän nuoristakin; jos tahdot,\nniin sanopa vain.\"\n\n\"Saapihan puhua,\" sanoi Petter, \"mutta minä olen aina arvellut, että\nkun oikea Abraham tulee, niin tanssii Saara. No niin! Mitä annat sinä\npojasta?\"\n\n\"Yhtä paljon kuin sinä tytöstä.\"\n\nPetter raapi korvallistansa.\n\n\"Riippuu siitä, mimmoinen vuosi nyt tulee. Varustuksiin menee rahaa, ja\njos tulee huono vuosi, ei tule mitään rahaa, eikä tuota tiedä, mitenkä\nkäy; lumi tuli syksyllä viljoille, kun maa oli vielä märkä.\"\n\n\"Ihan, ihan kuin minullakin,\" sanoi Paavo. \"Annetaan sen asian sitte\nolla syksyyn, ja kun me vanhat vain jaksamme panna yhtä paljon\nkumpikin, niin silloin olkoon menneeksi.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa,\nkunnes pelto tähkälle joutuu.\"\n\nHe istuivat juomaan, mutta nuoret olivat työntäneet oljet läjään ja\nasettuivat rinkileikkiin.\n\nPaavo ja Petter istuivat hetkisen hiljaa katsellen leikkiä. Vihdoin sai\nPaavo rohkeutta viinistä ja hyvin hänen alkoi mieli tehdä vilkkaampaa\nsananvaihtoa; kylläpä hän tiesikin, mistä silloin oli aljettava.\n\n\"No, Petter, sinä,\" alkoi hän, \"tuletko sinä tänä talvena ollenkaan\nkaupunkiin?\"\n\nPetter irvisti kuin äkäinen koira, katsoa muljautti Paavoon, puhuiko\nhän totta vai mitä, ja sanoi:\n\n\"E-en, sitä minä toki en tee!\"\n\n\"Yhtäkö vihainen yhä vieläkin kaupungille kuin ennen, kymmenen vuotta\nsitte? Hä! Etkö siedä nähdä sitä seitsemän vanhan aidankaan läpi?\"\n\n\"Minä en huoli siitä lahjaksikaan, vaikka sen viskaisit minulle! Minä\nen sitä ollenkaan tarvitse, mutta se ei eläisi minutta.\"\n\n\"Niin, sanopas muuta!\"\n\n\"Enkö sanoisi! Lihaa ja heiniä on minulla itselläni; olutta ja leipää\non myöskin, puita ja hirsiä, talo ja vaatetta. Mitä minä sitte sinulla\ntekisin? Minä teen taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukkoni\nkehrää langat, kutoo nutut, leipoo leivät ja panee oluet. Mitä teet\nsinä? Otat veroa minun viljastani, metsästäni ja aitastani. Asetut\nkivelle, joka on yhtä paljas kuin tämä kämmeneni; et kynnä etkä kylvä,\nmutta niität kuitenkin ja kokoot aittoihin. Syöt minun leipääni, juot\nminun oluttani, poltat minun puitani ja kehräät minun villojani. Istut\nkuin laiska munkki ja otat kymmenyksiä; vaan mitä annat minulle\nsijaan?\"\n\n\"Kuulehan, maltahan!\" änkytti Paavo. \"Etkö saa minulta suolaa?\"\n\n\"Vai suolaa! Et sinä suolaa tee, ja ell'et olisi tunkeutunut ja\nanastanut sen kauppaa, ett'emme tarvitsisi sinun välitystäsi, niin et\nsaisi meitä nylkeäkään! Ja sokurisiko? Minä en tarvitse sinun\nsokuriasi; minulla on mettisiä!\n\n\"Etkö saa minulta rautaa?\"\n\n\"Vai rautaa! Mistäpä sinä sitä murtaisit? Katuojistako? Hä!\"\n\n\"Saathan minulta viiniä.\"\n\n\"Missä sitä kasvatat! Katoilla ehkä? Hä!\"\n\n\"Entä hopeaa ja kultaa, minultahan niitä saat?\"\n\n\"Mitä minä niillä tekisin, jos sinulla edes olisikaan niitä? Voinko\ntehdä veitsen, auran, lapion, karhin tai loukun kullasta tai hopeasta?\nLoruja! En minä huoli kuulla semmoista! Kaikkea joutavaa sinä vain\npuuhaat, ja ell'ei olisi niin monta hullua, jotka ostavat sinun\nrihkamiasi, niin kuolisitpa nälkään. Ajattelepas, jos kaikki\ntalonpojan moukat, joiksi te meitä sanotte, äkisti tulisivat jälleen\njärkeviksi, ett'eivät vaihtaisi viljaansa sinun rihkamiisi; mitäpä\nsilloin söisit? Hä!\"\n\n\"Söisinkö? Eipä sitä eletäkään vain syödäkseen.\"\n\n\"Ei, mutta syömättä ei elä. Joka syö toisen leipää, sillä on myöskin\nvaraa pitää kilparatoja ja joutavia huvihuoneita, jossa oppii niin\npaljon hyvää muka; sillä on varaa painattaa kirjoja, joista saa tietää,\nettä kaikki, mitä laiska tekee, on hyvin, että varastaminen on\nkunniallista, kun vain ottaa keihään käteensä ja panee vaaterievun\nseipään nenään ja menee toisten maahan ja sanoo: nyt on sota!\"\n\n\"Aina sinä vain jauhat tuota vanhaa kilparataa! Itsehän me siitä\nmaksamme kuninkaalle, niin tottahan sen saamme rauhassa pitääkin!\"\n\n\"Vai itse maksatte! Kyllä tiedän, miten siinä kävi. Kun se tehtiin,\npiti kaupungin se maksaa; mutta te nuuruitte ja sanoitte aikoja\nhuonoiksi, kun talonpoika ei ostanut teidän romujanne. Ja mitä sitte\nteitte? Kyllä osasitte korottaa meiltä suolan hinnan! Kyllä sen muistan\nja mielessä pidän, ja saat sen kuulla suusta suuhun. Niin sai\ntalonpoika maksaa teidän kilparatanne ja muut huvittelunne, joita\nteillä pitää olla kaikenlaisia, kun olette asettuneet yhteen kuin\nmettiset pesään, ettekä saa nähdä kuuta ettekä aurinkoa.\"\n\nViini alkoi jo vaikuttaa, ja Petter oli näkevinään silmäinsä edessä nuo\nvihatut rautiot, kaupunkilaisturhuuden ilmeiset esikuvat.\n\n\"Ja vaikk'ei sinulla ole yhtään enempää heiniä, kuin minun\nleuallanikaan niitä kasvaa, on sinulla kuitenkin varaa elättää kaksi\nrautiota, sinulla; ja mitä syövät ne? Sokuria ja suoloja ehkä? Hä!\nTaikka rusinoita ja manteleja? Ja mitä tekevät sinun rautiosi?\nVetävätkö auraa vai hirsiä? tai muuta kuormaa? Ei, siihen ne eivät\nkelpaa! Kyllä minä tiedän, mitä ne vetävät, mutta en sano, mutta kyllä\ntiedän, ett'eivät kadut ole pitemmät minun naurismaatani! Niin, heillä\non kyllä varaa, noilla laiskoilla! Minulla on, tontti ollen, halu hyvä\nruveta laiskaksi! Kuules eukko, eikö sinunkin mielesi tee ruveta\nlaiskaksi, niin saamme punaiset rautiot, joiden päälle puetaan\nharsokangasta ja valjaihin pannaan hopeanapit. Eukko, ruvetaanko\nlaiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä reessä piikain ja renkien kanssa\nja pistää kengät majavannahka-pussiin ja maata päivällisunemme\nsamettimyssyt päässä ja juoda Espanjan viiniä sokurin kanssa! Hei,\neukko, tule pois, ruvetaan laiskoiksi!\"\n\nPaavo vihastui.\n\n\"Luulenpa Espanjan viinin kylläkin maistuvan, vaikk'et sitä itse ole\nkasvattanut etkä tehnyt,\" sanoi hän.\n\nPetter tunsi kuulleensa jotakin rumaa, mutta ajatus oli hänellä niin\nsekaisin, ett'ei kohta älynnyt, mitä se oli.\n\n\"Viinikö, sanoit! Kuulepas, minä luulen, että rupeat kopeilemaan.\nMuista, että ken pitää suunsa kiinni, sen selkä säilyy; Jos toinen\nniistää nenäänsä silkkiliinaan, toinen mäelle vain, niin voivat he\nkuitenkin syödä samasta maljasta. Ja vaikka pidetäänkin röyhykaulusta\nja muita koruja, niin sietääpä kuitenkin olla suulta kohtelias! On\nparempaakin nähty ja tanssia voi pienemmänkin kepin kuin korennon\nmukaan! -- Mitä sinä viinistä lorusit? Olenko minä sinun suutasi\ntarkastellut? Etkö luule minulla olevan juomaa itselläni? Luulenpa,\nettä lempo vei viinisi! Tulepas ulos, niin saat koetella!\"\n\nPetter viskasi lasistaan viime tilkan kauas ja nousi ylös, mennäkseen\nulos. Emännät pidättivät Paavon paikoillaan, pyytäen, ett'ei hänen nyt\nmillään ehdolla pitänyt menemän ulos. Petter kyllä oli kohta leppyvä\neikä joulurauhaa sopinut häiritä. Hän oli kateellinen eikä olisi\nsietänyt kenenkään muun olevan missään arvossa. Paavo tahtoi heti\nlähteä kotiin kaupunkiin, mutta leppyi vähitellen ja rupesi leikkiin\nsill'aikaa, kun Petter oli ulkona jäähdytteleimässä.\n\nKohta kuului koputusta ikkunaan ja vähän ajan päästä oveen, ja kun se\navattiin, tuli sisään Petter lammasnahkapuvussa ja hyppeli joulupukkina\nympäri tuvan, niin että oljet lentelivät ja tuvassa olijat nousivat\npakoon penkeille ja pöydille; ilo oli ylimmillään. Syötiin ja juotiin\nrauhassa ja ilossa, kunnes yö tuli ja ruvettiin levolle.\n\nJoulupyhien kuluttua läksi Paavo väkinensä kotiin ja silloin olivat\nMatti ja Karen kihloissa. Häät oli pidettävä seuraavana syksynä, jos\nPetterille tuli hyvä vuosi ja Paavolla kauppa menestyi. Niin alkoi uusi\nvuosi, tuoden nuorille uutta toivoa ja vanhoille uusia puuhia.\n\n\nII.\n\nEnsi lumen tultua marraskuussa valjasti Petter mustan oriinsa reen\neteen ja otti Matin mukaansa kaupunkiin sopimaan häistä. Vuosi oli\ntullut parempi, kuin oli osattu toivoakaan, niin että Petter voi antaa\nmyötäjäisiksi melkoisen summan. Keli oli hyvä maantiellä ja Petter\nhyvällä tuulella, vaikka kyllä vähän levoton, kun nyt oli matka tuonne\nkaupunkiin, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, ja\nsilloiseltakin matkaltaan muisti hän vielä koko joukon onnettomuuksia.\nSentähden ei Mattiakaan ollut koskaan laskettu sinne, niin että hän nyt\noli ensi kertaa matkalla näkemään niin paljoja ihmeitä, joita\nkaupungissa käyneet talonpojat olivat hänelle kuvailleet paraan\ntaitonsa mukaan, että kaikki oli hänestä ollut kuin satua.\n\nRipeästi sujui matka, sillä orit oli hyvänlainen juoksija; kohta\nkuultiin Pohjoissillan jymisevän hevon kavioin alla. Matti ihan\nhuumautui kaikesta, mitä näki. Semmoisia taloja, suuria kuin vuoret, ja\nniin tiheässä!\n\n\"Ajatelkaahan vain,\" sanoi hän, \"miten hyviä naapuruksia he ovat, ja me\nmaalla tuskin voimme pysyä rauhassa neljänneksenkään päässä. Ja noin\npaljo kirkkoja; miten jumalisia he ovat! Ja raastupa keskellä kylää;\nsieltähän saa oikeutta hakea koko päivän!\"\n\nMutta Petter irvisti vain eikä vastannut mitään.\n\nSaavuttiin tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin,\nniin ett'ei tarvinnut nousta pois reestä. Matista se oli hyvin kaunis\ntapa; hän näet tiesi kokemuksesta, miten kiusallista monien porttien\navaaminen oli; mutta Petter läjäytti orittansa piiskalla, että se läksi\nrivakasti juoksemaan, sillä pitihän kylään toki tulla ihmisiksi.\n\nVaan silloin syntyi takana huuto ja vastaan tulla lennätti kaksi\nsotamiestä, aseet ojossa, ja kolmas tarttui hevosen suupieleen ja\npysäytti reen.\n\n\"Aiotko paeta, perhanan talonpoika-moukka!\" tiuskasi portinvartia,\nehdittyänsä reen luo.\n\n\"Paetako?\" kysyi Petter nöyrästi, muistaen äkisti muinaiset\nonnettomuutensa.\n\n\"Suu kiinni ja tule vain tänne!\" Ja orit talutettiin porttituvalle,\njossa matkamiehet saivat odotella puolisen tuntia, ennenkuin reki oli\nkaikin puolin tarkastettu ja heidän nimensä muistiin kirjoitettu.\nVihdoin päästettiin heidät menemään, mutta kovasti heidän ei pitänyt\najaman.\n\nKun he pääsivät Sepänkadulle, alkoivat jalakset kiviä hangata, sillä\nlumi oli poissa. Orit veti kaikin voimin, mutta jalka jalalta vain\nmatka kulki, eivätkä ajajat voineet ymmärtää, mitenkä reki oli niin\nraskas. Petter löi hepoa, mutta se veti vain ihan suorana ja hokit\niskivät tulta kivistä.\n\nMatti istui katsellen korkeita talorivejä ja ihmetellen kaikkia\nmerkillisiä esineitä, mitä riippui talojen seinillä. Missä oli\nhevosenkenkiä ja vaununpyöriä, missä kaikenlaisia soittimia, missä\nvaatteita, harniskoita ja pyssyjä, leipuri oli ripustanut ulos\nrinkelin, nikkari pöydän, teurastaja lampaan! Heillä oli varmaankin\nniin ahdasta sisällä, sanoi hän isälleen; mutta silloin tuli takaapäin\nlumipallo ja nakkasi häneltä lakin pois päästä.\n\nPetter ja Matti katsahtivat taapäin ja näkivät koko takapuolen rekeä ja\nja jalakset täynnä poikia.\n\n\"Laittautukaapa pois siitä!\" sanoi Petter.\n\nPojat näyttivät vain kieltään. Silloin nosti hän piiskansa ja löi\nsivalsi poikajoukkoon, mutta niin taitamattomasti, että siiman latva\nsattui silmään eräälle leipurinpojalle, jolla oli astia leipäsiä\nkäsivarrella. Poika pudotti kannettavansa ja alkoi hirveästi huutaa.\nSamassa tulvasi siihen väkeä ja joku suuttunut seppä nousi rekeen ja\nlöi Petteriä vasten naamaa, niin että silmissä auringot vilkkuivat.\n\n\"Vai lyöt sinä poikaa, talonpojan töllikkä!\" tiuskasi hän.\n\nMatti aikoi ruveta välittäjäksi ja antaa takaisin sepälle koron kanssa,\nmutta ihmiset pitivät sepän puolta. Tappelu kiihtyi ja Matti ja Petter\nolivat jo saaneet aika löylyn, kun vihdoin kaupungin vartijoita saapui\nhälinään. Pauhu lakkasi, molempain rauhanhäiritsijäin nimet\nkirjoitettiin muistiin ja käskettiin heidän saapumaan raastupaan.\n\n\"Onpa täällä pahempi kuin vihollisen maassa\", sanoi Petter, \"kun täällä\nei saa puolustautuakaan.\"\n\n\"Mitä sinulla sitte täällä oli tekemistä, härjänajaja\", sanoi seppä.\n\n\"Minä vain ajan sinulle leipää, ett'et kuole nälkään\", vastasi Petter.\n\n\"Kuulkaahan tuota lemmon moukkaa!\" sanoi seppä. \"Ei niillä ole häpyä\nniin yhtään, noilla lannanluojilla, kun tulevat ihmisten ilmoille!\nMutta kyllä heidän pitää vielä tietämän!\"\n\nOrit päästettiin liikkeelle; koko takapuoli rekeä täynnä poikia, jotka\nolivat siihen istahtaneet toinen toiseensa kiinni kuin varikset raadon\npäälle, täytyi hevon ponnistella ylämäkeen.\n\n\"Oikeinpa on ihme ja kumma\", sanoi Matti, \"että pojannassakoiden pitää\nsaamaan ajaa ilmaiseksi.\"\n\n\"Niin, se on kaupunginlaki se, näetkös\", mutisi Petter.\n\n\"Mutta maanlaki ei anna semmoista oikeutta.\"\n\n\"Maanlailla ei täällä ole mitään sanomista.\"\n\nNiin saapuivat he suurelle torille. Petter pysäytti ja nousi pois\nreestä. Pojat murisivat, kun eivät saaneet ajaa etemmäksi, mutta Petter\npyysi nöyrimmästi armoa. Hän etsi jotakin, mihin voisi sitoa kiinni\nhevosensa siksi aikaa, kun meni kyselemään veljeänsä Paavoa, jonka\nasuntoa hän ei muistanut. Viimein näki hän keskellä toria patsaan,\njohon oli lyötynä paljo renkaita, ja se oli hänestä hyvin mukava.\nSiihen sitoi Petter oriinsa katsojain pilkatessa ja lasketellessa\nsukkeluuksia, joita hän ei ymmärtänyt.\n\nSen tehtyään kääntyi hän vähimmin irvistelevien puoleen ja kysyi\nkauppias Paavoa. Mutta kauppias Paavoja oli ainakin puoli sataa ja yhtä\nmonta kauppias Petteriä, niin että oli mahdoton selkoa saada.\n\nPetterillä ja Matilla alkoi jo olla nälkä, jonkatähden he läksivät\nkapakkaa etsimään; ainahan tuon nyt ehti tiedustella Paavon asunnon,\nhän kun oli niin suuri kauppias.\n\nKävellessään ja harhaillessaan joutuivat he Rautatorille. Siellä oli\nhevosmarkkinat ja paljo katsottavaa.\n\n\"Katsoppas vain!\" huudahti Matti. \"Totta tosiaan, rautiot ovat tuolla!\"\n\nPetterin silmät suurenivat. Ne olivat todellakin veli Paavon rautiot,\njotka häntä olivat aina niin pahasti harmittaneet. Synnillinen halu\nsaada ne heräsi hänessä ja hintaa kysyttiin. Kyllä se oli runsaaksi\npantu, mutta mitenkä olikaan hänen sydämmensä iloitseva, jos sai niillä\najaa veljensä portille ja sitte huutaa ajajalle: riisu rautiot! vie\nrautiot talliin! anna kauroja rautioille! Ja miten suuriksi oli\ntalonpoikien silmät repeävät, kun hän kotiin palasi niillä ajaen ja\nmusta orit irrallisena jäljessä.\n\nHän löi kättä ja tuli iloiseksi. Lupasi noutaa ne päivemmällä. Kauppa\nvahvistettiin ruoalla ja oluella Rautatorin kapakassa ja\nhevoskauppiaalta saatiin kuulla kasvatusveljenkin asunto: seitsemäs\npoikkikatu vasemmalla puolella Saksanmäestä lukien.\n\nPetter ja Matti alkoivat lukea pitkin Läntistä Pitkääkatua, mutta eivät\npäässeet puolitiehenkään seitsemää, kun heidän täytyi seisattua\nkurkistelemaan puotien ikkunoista kaikkia outoja esineitä, mitä oli\nnähtävänä. Muutenkin oli kadulla kovin ahdasta ja vaikeata päästä läpi,\nniin että he poksahtelivat vastaan sekä astujille että ajajille ja\nsaivat sysäyksiä milloin selkään, milloin rintaan. Niin oli heidän ihan\nmahdoton pitää mielessä katujen lukua, vaan oli kääntyminen takaisin\nRautatorille ja alkaminen uudestaan.\n\nMuutamia kertoja sillä lailla astuttuaan alkoivat he tuntea väsymystä\nja janoa, jonkatähden menivät kapakkaan. Mutta ulos tullessaan eivät he\nenää oikein tienneet, mikä oli oikea puoli, mikä vasen; sitä paitsi oli\njo päiväkin hämärtynyt.\n\nSilloin johtui Petterille mieleen oma oriinsa, joka ei koko päivään\nollut saanut ruokaa eikä juomaa; paljon kysellen pääsivät he Suurelle\ntorille. Mutta oriin ja reen sijassa, jotka olivat kadonneet, odotteli\nsiinä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan muistiin heidän\nnimensä, ottivat heidät kiinni kauluksesta ja kuljettivat yöksi\nsäiliöön vankilaan.\n\nPetter aikoi puolustaa vapauttansa tuota, kuten hän sanoi, väkivaltaa\nvastaan, mutta hänet kaadettiin maahan ja kädet köytettiin seljän taa.\nSitte pyysi hän selitystä, mutta se luvattiin antaa hänelle seuraavana\npäivänä ja niin että tuntui.\n\nMolemmat vangit vietiin pitkään, holvikattoiseen huoneesen raastuvan\nalle, joka jo oli täynnä kaiken-ikäisiä ja -laatuisia ihmisiä.\nPienoinen lyhti levitti niukkaa valoa vangituille, jotka istuivat tai\nmakasivat penkeillä sein'vierissä. Eivät he vielä koskaan ennen olleet\nnähneet sennäköisiä ihmisiä eikä siinä tilassa. Heidän vaatteensa\nolivat repaleina, kasvot kuihtuneet ja liikkeet hurjat. Mutta vaikka he\nolivatkin niin kurjat ja nöyryytetyt, yksi puoli heissä kuitenkin\nkaikissa oli yhteinen, ylönkatse ja suuttumus viimeksi tulleita\nkohtaan. Haukkumisia alkoi kuulua ja kaikki renkuttivat turmeltuneella\nkielellä kaikenmoista pilkkaa, kuin talonpoika vain suunsakin avasi.\n\n\"Ottakaa tuoli ja käykää istumaan, talonpojat!\" huusi eräs\npuolijuopunut kantaja tulijoille.\n\nKun Matti, mitään pahaa aavistamatta, ystävällisesti kiitti ja alkoi\nkatsella tarjottua kalua, jota ei lainkaan ollut, purskahtivat kaikki\nvankilan asukkaat nauraa hohottamaan.\n\nKantaja, joka melkoisten ruumiinvoimainsa ja liukkaan kielensä tähden\noli itsensä valinnut puheenjohtajaksi, alkoi tuomarin tapaisella\näänellä tutkia äsken tulleita.\n\n\"No, mitä te, talonpojat, olette tehneet, kun olette saaneet kunnian\npäästä tähän korkeasukuiseen seuraan?\"\n\n\"Me emme ole tehneet niin mitään\", vastasi Matti, huolimatta isänsä\nviittauksista, jotka kehoittivat olemaan vaiti.\n\n\"Ihan niinkuin mekin\", sanoi kantaja. \"Mutta me emme teekään mitään,\nniin se on meidän oikeutemme, vaan te, talonpojat, te olette luodut\ntekemään työtä! Mutta te ette tee työtä! Vähän raavitte vain maanpintaa\nkevätpuolla, viskaatte siihen muutamia kourallisia ohraa ja sitte vain\nkatsotte, miten se kasvaa. Onko se työntekoa? Ja sitte tulee kesä: te\ntanssimalla toimitatte heinät latoon ja juotte huvin lisäksi! Ja sitte\ntulee syksy: silloin te painaudutte sänkyyn ja nukutte koko talven. Ja\nse muka on työntekoa! Jospa istuisitte Elfsborgilla kiveä hakkaamassa,\nniin tietäisitte, miltä työ tuntuu!\"\n\n\"Jos mielesi kateellinen on, niin rupea talonpojaksi\", virkkoi Petter.\n\n\"Minäkö talonpojaksi? Oh, hyi; ennen sitte rupeaisin pyöveliksi tai\nyövartijaksi! Kateelliseksiko sinä sanoit? Olenko minä kade? Voiko sitä\nkukaan sanoa? -- Tiedättekö, minkätähden minä täällä nyt istun? Saatte\nkuulla, niin sitte voitte sanoa, olenko kade vai en!\"\n\n\"No, sanopa sitte!\" vastasi Petter. \"Sanohan toki!\"\n\n\"Sanonko sen sinulle, talonpoika! Hih, sinua ohrasäkkinesi! Sinun syysi\nse on, sanon minä, että minä istun täällä! Tunnetko kauppias Paavo\nHörningin, sinä? Et, vai et; mistäpä hänet tuntisit. No, hänellä oli\nohrankauppa. Ja kun hän viime keväänä uskoi erästä talonpojan-lurjusta,\njoka sanoi tulevan huonon viljavuoden, jopa kadonkin, niin osti hän\nkaikki, mitä vain sai, niin että aitat olivat täynnä. Mutta sitte tuli\ntalonpoika ja valehteli tulleenkin hyvän vuoden, ja viljan hinta\nhuononi, niin että Paavo joutui pulaan, sai myödä rautiot ja laittaa\npois palvelijat. Niin jäin minä paikatta ja toimiskelin, mitä voin, ja\nistun nyt tässä. Kas kaikki se on noiden talonpojanlurjusten kujeita!\"\n\nMatin silmät olivat melkoisesti suurenneet ja Petter pahastui.\n\n\"Ikävää minusta kuulla, mitä sanoit\", virkkoi Petter, \"mutta ei se\nminun vikani ole, jos Jumala vuoden antaa.\"\n\n\"Älä lörpötäkään! En minä sitä kuulla tahdo kuuden kuivan puuseinän\nsisällä! Eikö se ole sinun vikasi, ett'et ole tyytyväinen, vaan\nviljelet niin tuhottomasti viljaa, että kauppias joutuu pulaan? Sinun\npitää tyytyä siihen, mitä sinulla on, niin saavat muutkin elää. Minua\ntodellakin haluttaa antaa sinulle selkään vähän, kun oikein asiaa\najattelen. Enkö anna hänelle vähän selkään? Hä! Mitä sanotte?\"\n\nSeuran ajatukset olivat vähän ristiriitaiset. Suutarinsälli vastusti\nehdotusta, kun oli huomannut leivän huojistuvan, milloin talonpojille\ntuli paljo viljaa. Rihkamakauppiaan saksalaisella puotilaalla ei ollut\nmitään vihaa hyviä vuosia vastaan, sillä silloin talonpojat niin\nhalukkaasti ostelivat hänen romuansa. Soittaja, jolla oli apina\nolkapäällä, ei puolestaan vastustellut talonpojalle selkäsaunan\nantamista, koska heillä ei koskaan ollut antaa äyriäkään, mutta hyviä\nvuosia vastaan hänellä ei ollut muistuttamista, sillä silloin oli\nvilkasta markkinoilla. Teurastaja mielellään suostui pieksämään\ntalonpoikaa, sillä kun he saivat paljon eloa, pitivät he härkänsä kovin\nkalliina. Puunkauppias ei tahtonut lyödä ketään ihmistä, mutta kun\ntalonpoika sai viljaa, tuli hän niin ylpeäksi, ett'ei huolinut hakata\npuita; toista oli katovuosina: silloin sai syödä lihaa joka päivä,\neivätkä puut maksaneet juuri mitään. Suutarikin muutti entisen\nlausuntonsa puunkauppiaan sanain johdosta, sillä hänkin oli huomannut\nnahkan huojistuvan, kun talonpojan täytyi teurastaa karjaansa.\nRihkamakauppias peruutti sanansa, sillä kaupunkilaiset, hänen\nvarsinaiset ostajansa, ostivat yhtä hyvin hyvinä kuin huonoinakin\nvuosina, sillä he aina korvasivat vahinkonsa toisella tavalla.\n\nKantaja ei saanut mitään selvää niin monista ristiriitaisista\najatuksista, mutta omasta puolestaan hän arveli, että talonpojan piti\nkuitenkin saaman turkkiinsa perusaatteen tähden, eikä selkäsauna ollut\nkoskaan tehnyt pahaa. Mutta kun hän hoiperrellen lähestyi Petteriä\npanemaan tuomiota toimeen, löi hänet heti maahan Matti, joka oli väliin\nastunut. Kantaja olikin oikeastaan halunnut laskea raskaan päänsä\nlepoon ja käytti nyt tilaisuutta hyväkseen, jääden makaamaan. Kellään\nmuulla kun ei ollut halua käydä samaa kokemaan, syntyi kohta\ntäydellinen hiljaisuus huoneessa.\n\nPetter ja Matti riisuivat turkkinsa ja laittoivat tilan niin hyvin,\nkuin voivat, ja asettuivat levolle.\n\n\"Ihanhan täällä on kuin vihollisen seassa\", sanoi Petter, kun rauhaan\npääsivät, \"ja kuitenkin pitäisi nämä olla maanmiehiä. Mutta tottapahan\nhuomenna tapahtuu oikeus.\"\n\nMatti ei enää ollenkaan luottanut kaupunginlakiin eikä sen oikeuteen,\nvaan oli hyvin pahoillansa. Hän rukoili tapansa mukaan iltarukouksensa\nkovalla äänellä, rukoili isän ja äitin ja morsiamen puolesta, pyysi\nJumalaa heitä suojelemaan tulelta, tulipalolta ja kaikilta vaaroilta,\nrukoili hyvää vuotta ja hyvää esivaltaa ja viimeksi Jumalan suojelusta\nkaikille ihmisille, sekä hyville että pahoille.\n\nSe outo tapaus sai taaskin hereille riitaisia mietteitä näissä\nkuulijoissa, jotka jo ammoin olivat hyljänneet moiset joutavuudet.\nTeurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi tuota vihollisten edestä\nrukoilemista, sillä vihollistahan vastaan oli jokaisen velvollisuus\npuolustautua. Suutarin mielestä oli hyvän vuoden rukous sama kuin\nkanssaihmistensä perikadon toivominen, ja hän valasi ajatustansa\näskeisellä kauppiaan onnettomuudella. Soittaja arveli, ett'ei sovi\nrukoilla esivallan edestä, sillä sehän se rakenteli vankiloita, jotka\nolivat vain kalliit, vaikka ihan tarpeettomat; hän ei ollenkaan voinut\nkäsittää, mitä vankiloilla tehtiin, kun vapaus on kuitenkin ihmisen\nriistämätön oikeus ja suurin hyvä. Hänellä ja hänen apinallaan ei ollut\nkoskaan ollut mitään asuntoa, ja he menestyivät vallan hyvin, kun vain\nsaivat olla vapaina. Puunkauppias ei katsonut olevan soveliasta pyytää\nJumalaa sekautumaan palonsammutuslaitokseen, koska vartijoille kerran\nmaksettiin niin runsas palkka; luulikin muuten talonpoikien lorunneen\ntuosta vain sentähden, että hän oli puunkauppias ja oli hyvillään, jos\naina oli tuli liedessä; piti sitä paitsi esivaltaa ihan tarpeettomana,\nsillä ell'eivät ihmiset pitäneet huolta omista asioistaan ja itsestään,\nniin saivathan jättää pitämättä; esivalta vain sekautui toisten toimiin\nja tekoihin.\n\nPetter ja Matti kun olivat väsyksissä päivän vaivoista ja huolista,\nnukkuivat he pian kesken moista keskustelua, ja kohta koko seurakin.\nVähän ajan perästä kuului vain nukkuvien huokauksia ja henkäyksiä.\nMutta apinaa ei nukuttanut; se hypähti kävelylle, etsi kaikki taskut,\nmihin suinkin pääsi, löytääkseen edes jonkun leipäpalan, vaan turha\nvaiva; sitte se kopeloi oljet ja tukisti erästä nukkujaa, joka siitä\nunissaan huusi ja nukkui jälleen; kiipesi ylös ja sammutti lyhdin;\nalkoi peljätä pimeässä ja etsi soittimen, josta rupesi ääniä\nvääntelemään, vaan sai isännältänsä korvapuustin; silloin näytti\nhänessä uusi ajatus heräävän; hän etsi juopuneen kantajan; puri irti\nkaikki napit hänen nutustansa, viskeli ne ilmaan, niin että putoilivat\nnukkujain päälle. Kun rapina ja siitä hetkiseksi syntynyt levottomuus\nasettui, alkoi apina repiä kantajan nuttua kapeiksi viilekkeiksi ja\nkeri ne kerälle. Sen hyvin valmiiksi saatuaan laskeutui hän polvilleen\nja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt talonpojan tekevän, asetti\nsitte kerän päänsä alle ja vihdoinkin nukkui.\n\nPetterin ja Matin herätessä seuraavana aamuna oli vartija jo valmis\nviemään heitä ylös oikeussaliin. Matti luotti lujasti oikeuteen, mutta\nPetter sitä kovasti epäili. Tuomarilla, jonka eteen saavuttiin, oli\nhyvin kiire, niin että hän vain luki tuomion Spongan Petterille, jota\nsyytettiin 1:ksi että hän oli koettanut paeta kaupunginportilla\ntarkastuksesta, 2:ksi että hän oli lyönyt poikaa ja 3:ksi että hän oli\nsitonut hevosensa Suurella torilla kaakkipuuhun; josta kaikesta oli\nsakkoa. Petter pyysi saada selittää asiaansa; tuomari käski hänen\nolemaan vaiti, sillä ei omassa asiassa saanut puhua. Petter kysyi, kuka\nsitte puhua sai, vaan hänet vain talutettiin ulos, jossa hänen oli\nsuoritettava sakkonsa.\n\n\"Täm' on kaupunginlakia, näetkös!\" sanoi hän Matille, kun oli kunnialla\npäästy ulos ja heille hevonen annettu rekineen. \"Mutta nyt mennäänkin\nkotiin. Rautioita noutamaan saatamme lähettää toiste; veli Paavo saa\nodottaa ja sinä myöskin, rakas Matti. Pianhan vuosi kuluu, kun ollaan\nnuori!\"\n\nMatti pyysi saada käydä edes Karenia tervehtimässä, mutta Petter oli\ntaipumaton; ja kotiin lähdettiin. Päästyä ulos kaupungin portista,\nkatsahti Petter taaksensa ja puristi nyrkkiä.\n\n\"Ähä, sinä\", sanoi hän, \"jos minä enää astun tänne jalkaani, niin lempo\nminut periköön. Jos teillä on minulle asiaa, niin tulkaa meille.\"\n\nVähän matkan päässä Solnan tiellä tuli Petter äkisti hyvin uteliaaksi,\nistui ja kurkisteli hevosensa pään sivutse eteenpäin.\n\n\"No totta tosiaan, luulenpa näkeväni näkyjä keskellä päivää! Kuulepas,\nMatti, näetkö sinä mitään punaista tuolla edelläpäin?\"'\n\nMatti myöskin näki punaista, ja kun isä vähän näytteli ruoskaa oriille,\nsaatiin pian kiinni hevoskauppias, joka turhaan oli odotellut\nostajaansa.\n\nNyt tehtiin kauppa ja ylpeänä kuin itse kauppias Paavo valjasti Petter\nrautionsa reen eteen ja sitoi oman oriinsa jäljestä juoksemaan. Sitte\najettiin aika huimasti kotiin, ja kun pihaan saavuttiin, seisoi emäntä\nporstuan ovella ja luuli langon kaupungista tulevan, mutta kun kuuli,\nmitenkä oikein oli, pahastui hän ja arveli:\n\n\"Enkö mä jo sulle sanonut, että kun vain pääset kaupunkiin, rupeat\nkohta ylvästelemään.\"\n\nMutta Petter oli niin iloinen, kun oli jälleen kotona ett'ei kuunnellut\nemännän muistutuksia ollenkaan; rautiot tekivät hänet vielä\niloisemmaksi ja ajatus, että Paavo nyt oli saanut vähän nenällensä,\nsaattoi hänet oikein hyvälle tuulelle, niin että hän, rautioita talliin\ntaluttaesssaan itseksensä pititteli: sen hän sai, kun porsasta potkasi:\n\nVaan Matti ei iloinen ollut, sillä vuosi on pitkä aika, ja hän tiesi,\nettä kun asiat kerran rupeaa sotkeutumaan, niin sotkeutuu ihan\nkokonaan.\n\n\nIII.\n\nSinä jouluna ei Paavo tullut Spongaan vaikka Petter oli luvannut noutaa\nhänet rautioilla; hänellä oli niin paljo puuhaa, hänellä.\n\nTuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä\nrupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät\nalkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.\n\nPetterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä\nsiitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä\nmuutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä\nniiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli\ntullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi\nkäydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän\nsentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan\nparemman hinnan.\n\nTuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona\nmakkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa\npyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin\ntakaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta\ntuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman\npöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime\nvuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan\niloiseksi.\n\nOli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella\ntuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin.\nHän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta\nlevoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon\ntulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi\nhänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli\npohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli\npuhui selkään, milloin rintaan.\n\nViimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät\nsillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan\nhievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä\npäälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi\nnyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden\ntakaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi\nmolemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli\nansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut\ntakaisin entiset rautiot.\n\nPetter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja\nhänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle\nkäsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle.\nMatti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan\nporstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.\n\nPäästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja\njuotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja\nPetter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana\nmakkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut\npuhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut\nrauhaa häiritä.\n\nSyötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua\nnäytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua\nrautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter\nenimmin pelkäsi. Paavo sanoi:\n\n\"No, Petter, oletko nyt valmis panemaan puolestasi? Lapset ikävystyvät\nja aika vain kuluu.\"\n\nPetter katsahti pohjaan päin, ikäänkuin olisi vastausta sieltä etsinyt.\n\n\"Tottahan nyt olet meillä päivällisellä\", sanoi hän, \"ehdimmepähän\nsiitä sitte puhua.\"\n\n\"Ehkä et nyt voikaan panna lautaan?\" sanoi Paavo. \"Se olisi vahinko,\nsillä nyt on tarjouksia useampiakin!\"\n\n\"Minäkö en panna pöytään? Ohoh! Minun rahani ei niin pian ruostu kuin\nmuiden, ja vaikk'en katovuosista rikastu, niin enpä toki köyhdykään.\nToinen toistansa auttaa.\"\n\n\"Ehkä sitte, veli, olet hyvä ja panet näkösälle summan, sillä minun\npitää joutua päivälliselle kotiin.\"\n\nPetter tuli vähän levottomaksi.\n\n\"Päivällisen jälkeen\", vastasi hän tyynesti. \"Kun on näin kauan\nodotettu, niin voipihan toki vähän nyt vieläkin odotella, eikä minun\nluullakseni sinulla mitään hengenhätää ole.\"\n\nSamassa kuului hevosen kopinaa pohjasta päin. Petter säpsähti ja\ntarkasteli. Siellä ratsasti renki ilman härkiä; siispä rahat olivat\nkäsissä. Hän kohta tuli pöyhkeämmäksi ja sanoi;\n\n\"Mutta jos niin on, ett' olet pulassa, niin saathan tuota samalla\napuakin!\"\n\nRenki saapui likemmäksi, mutta ei ollut yksin. Hänen vieressänsä\nratsasti aseellinen mies, pitäen kädessään nuoran päätä, jonka toinen\npää oli solmittu rengin käsien ympäri.\n\nHevoset juoksivat esiin tien liassa ja seisattuivat.\n\nPetter mykistyi.\n\n\"Kuulkaapas te siellä!\" huusi asemies. \"Verotalollinen Petter on\nlähettänyt renkinsä luvattomille markkinoille. Mitäs siihen vastaat?\"\n\n\"Missä minun härkäni ovat?\" kysyi Petter.\n\n\"Menetetyt!\" vastasi asemies. \"Toisesta kerrasta sakkoa 400 markkaa,\nkolmannesta kuolema.\"\n\n\"Kuka sen lain sääsi?\"\n\n\"Kuningas tietysti.\"\n\n\"Ennen me itse sääsimme lakimme! Milloinka luovuimme siitä oikeudesta?\"\n\n\"Kun neuvoskunta ja herrat luopuivat.\"\n\n\"Heitä ei koskaan ole käsketty antamaan kuninkaalle lupaa varastaa\nmeidän härkiämme.\"\n\n\"Punnitse herran tähden sanojasi, Petter!\" varoitti Paavo.\n\n\"Vaiti, sinä!\" sanoi Petter. \"Sinä ja sinun kaltaisesi juuri istutte\nkaupungissa kirjoittamassa lakeja omaksi eduksenne. Näin se tapahtuu!\nKuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin\nottaa hän kauppiaan kukkarosta, ja kauppias ottaa takaisin\ntalonpojalta. Kuka minua estää myömästä tavaraani, missä tahdon?\"\n\n\"Laki!\" vastasi asemies. \"Mutta älä siinä seiso ja pauhaa, talonpoika,\nvaan päästä irti renkisi ja toimita hevosilleni ruokaa!\"\n\nPetter kiukustui. Hän juoksi tupaan kuin mieletön, otti uuninkoukun ja\nhuuhtasi sillä pöydältä lattiaan vadit ja pytyt, särki ikkunat, ajoi\nulos kaikki, rikkoi penkit ja pöydät; milloin hän hyppäsi uunille,\nmilloin orsille, ja pauhasi koko ajan, niin että vaahto alkoi suusta\nvalua; hän pureksi lasinpalasia, mursi rikki tinatalrikit ja potki\nvoipyttyjä ja tuoppeja ympäri lattiaa. Sitte asettui hän oveen\nseisomaan ja huusi:\n\n\"Pois te, sen rosvot! Ennen maailmassa oli laki oikeutena, vaan nyt on\nvääryys lakina? Varkaat kirjoittavat lakia rehellisille ihmisille ja\nnyt varastetaan lain nojalla! Sinä, sen rihkamoitsija, joka et tee niin\nmitään, vaan syöt minun leipääni, tiedätkö sinä, että siis olet minun\nleivässäni? Minulla olisi oikeus antaa sinulle selkään, sillä kotikurin\nalle sinä kuulut! Sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies, mitä\nsinä teet leipäsi edestä? Kirjoitat muistiin, niin! Minä teen työtä ja\nsinä kirjoitat muistiin. Sitä te teette kaikki! Kaikki te kirjoitatte\nja peijaatte! Jos ajan tiellä tai käyn istumaan, sidon kiinni hevoseni,\npuolustan omaani, lyön jotakin lurjusta, kaikki te kirjoitatte\nmuistiin, ja kaikesta minä saan maksaa. Hyvä Jumala ja kaikki pyhät\nsuojelkoon järkeni! Ja ota nyt rautiosi ja akkaväkesi ja mene matkaasi,\nPaavo! Ja jos tulet minun maalleni, niin muista, mistä ja millaisena\nminut löydät! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jos saat tytön\ntyönnetyksi jollekin hyvälle ystävällesi! Jos olette saaneet minut\nköntälleni, niin en minä tähän jää mätänemään, niinkuin akka sanoi\nkaaduttuansa kirkkomaalle. Ja siihen minä sanon amen ja Jumalalle\nolkoon kiitos kaikesta hyvästä ja pahasta!\"\n\nMutta Paavo ja hänen joukkonsa olivat jo laittautuneet talliin ja\nvaljastaneet hevosensa. Portista ajaessa sanoi Paavo:\n\n\"Petter raukka, kun tuli hulluksi!\"\n\nPaavo ja Petter eivät koskaan enää tavanneet toisiansa. Matti ei\nkoskaan saanut Karenia, eikä sitä kukaan voinut auttaa, koska se kerran\nniin oli asetettu; muuttaa muuksi sitä ei kukaan ihminen voinut ja\nmuuttamatta se taitaa olla vieläkin.\n\n\n\n\nHERRA PENTIN VAIMO.\n\n\n\"Rakkausko? Himoa vain tietysti!\" vastasi nuori kreivi vanhalle\nopettajallensa ja ohjaajallensa, kun molemmat istuivat alhaalla\nlaivankojussa ja keskustelulla kuluttivat aikaa odotellessaan\nElfsnabbenin luona tuulta, päästäksensä lähtemään Pragin yliopistoon.\n\n\"Ei, nuori herra!\" sanoi maisteri Frans Olavinpoika, \"Kyllä se on\njotakin muuta ja korkeampaa, sillä sitä ei vielä tähän asti ole ylevä\njumaluusoppi eikä syvällinen viisaustiede osannut sanoa. Meidän liian\nviisas aikamme uskoo liian vähän, mutta se tulee vain siitä, että ennen\nuskottiin liian paljon. Minä olin mukana tämän aikakauden alussa ja\nrevin yhdessä muiden kanssa vanhoja, kunnianarvoisia rakennuksia,\nvanhoja, rappeutuneita kopeuden ja omanvoiton-pyynnön temppelejä,\nlehtiä pyhistä kirjoista ja kuvia kirkon seinistä; olin mukana\nsulkemassa luostareja ja karkoittamassa vanhaa uskontoa. Mutta, herra,\non asioita, jotka repimättäkin täytyy jättää. -- Nyt olisi minun siis\npuhuminen Amorista eli rakkaudesta, tulesta, joka palaa koskaan\nsammumatta, jos se on oikealla pohjalla, mutta sammuu hyvinkin pian,\njos väärälle pohjalle sattuu, voipa vihaksikin muuttua, jos oikein\nhullusti käy.\"\n\n\"Milloinka se sitte oikealla pohjalla on? Usein ei sitä ainakaan\nnähtäne!\" virkkoi kreivi, asettuen mukavammin istumaan.\n\n\"Usein tai harvoin, samapa se; mutta rakkaus on kuin taivaan salama\ntullessaan, käy yli kaiken tahtomme ja järkemme, mutta eri lailla se\neri ihmisissä on, ja sen mukaan se elää tai kuolee. Sillä ihmisillä on\ntässä synnynnästään asti eri luonteita niinkuin linnuillakin ja muilla\neläimillä. Muutamat ovat kuin metsot ja teyrit, jotka pitävät koko\nparven kultasia kuin turkkilainen. Miksikä niin on, sitä emme tiedä,\nvaan niin se on, ja se on heidän luontonsa. Toiset linnut valitsevat\npuolison joka vuodeksi ja sitte vaihtavat. Mutta muutamat ovat hyvät\nkuin kyyhkyset ja elävät koko ikänsä yhdessä, ja kun toinen heistä\nkuolee, ei toinenkaan tahtoisi elää.\"\n\n\"Oletko sinä sitte milloinkaan nähnyt kyyhkysiä ihmislasten joukossa?\"\nkysyi kreivi epäileväisesti.\n\n\"Olen minä nähnyt paljonkin ja kyyhkysiä myöskin, herra.\"\n\n\"Jotkako eivät koskaan tapelleet?\"\n\n\"Kyllä, kyllä ne hyvinkin tappelivat, kun pesä kävi ahtaaksi eikä ruoka\noikein tahtonut riittää, mutta yhtä hyvät ystävät he siltä olivat, ja\nse se juuri on rakkaus. Onhan yksi vesilintu, meriteyri, joista\npuolisot aina liikkuvat kahden kesken; jos niistä ampuu toisen, ei\ntoinen pakoon lähde, vaan tulee ammutun luo, hänkin ammuttavaksi, ja\nsentähden sanotaan meriteyriä tyhmimmäksi kaikista linnuista.\"\n\n\"Se on vain leikin aikana, se, sä vanha narri!\"\n\n\"Ei, nuori herra, vaan koko vuodet päästänsä. Keväällähän niiden leikin\naika on, mutta talvellakin, jolloin ovat yksikseen, pojat kun jo ovat\nlähteneet omille teilleen, silloinkin ne aina pysyvät yhdessä, syövät\nyhdessä, pyytävät ruokaansa yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Se ei ole\nleikkiä se, vaan rakkautta, ja kun sitä suloista tunnetta voi olla\njärjettömillä eläimillä, miksikä sitä ei olisi ihmisellä?\"\n\n\"Kyllähän olen kuullut, että sitä on ihmiselläkin, mutta se haihtunee\nhäiden jälkeen.\"\n\n\"Himo haihtuu, mutta silloin vasta rakkaus alkaa.\"\n\n\"Ystävyyttä se vain on, jos sitä on ollenkaan.\"\n\n\"Ihan niin, armollinen herra, mutta eri sukupuolisten ihmisten ystävyys\non juuri rakkaus. Mutta siinä asiassa on hyvin monta puolta. Jos\ntahdotte, niin kerron tapauksen, jonka itse näin ja josta voitte oppia\npaljon. Se tapahtui minun nuoruudessani, neljäkymmentä vuotta sitte,\nmutta muistan kuitenkin jokaisen pikku seikankin, kuin kaikki olisi\nollut eilen. Saanko kertoa sen?\"\n\n\"Kerro vain, maisteri! Aika on niin pitkä tässä vastatuulta maatessa.\nMutta hanki ensin tulta ja viiniä, sillä arvattavasti ei sinun\nhistoriasi yksin voi pitää minua valveilla.\n\n\"Mahdollisesti, herra, ei teitä; minua se on pitänyt valveilla liiankin\nmonta yötä\", vastasi Frans ja läksi hankkimaan, mitä oli pyydetty.\n\nKun maisteri palasi ja kumpikin sai paikoilleen asettuneeksi, alkoi\nmaisteri:\n\n\"Tämmöinen on historia herra Pentin vaimosta:\n\n\"Hän oli syntynyt aatelisista vanhemmista tämän vuosisadan alulla.\nKasvatus oli ankara, ja vanhempien kuoltua pani holhoja hänet\nluostariin. Siellä hän osoitti kiihkoista uskonnollista intoa, ruoski\nitseään perjantaina ja paastosi jokaisena vähänkin huomattavana pyhänä.\nSittemmin tuli hänen tilansa yhä huonommaksi ja hän välistä koetti\nnäljällä kuolettaa itseään, koska hänen mielestään kristityn\nvelvollisuus oli kuolettaa lihansa ja elää Jumalan luona Kristuksessa.\n\n\"Niin sattui kaksi tapausta, jotka tulivat käännekohdiksi hänen\nelämässänsä.\n\n\"Hänen holhojansa karkasi maasta hävitettyään hänen omaisuutensa.\nSilloin luostarin johtokunta muutti käytöksensä häntä kohtaan, sillä\nluostari oli vain maallinen laitos, joka ei ollenkaan huolinut avata\nporttejansa murheellisille ja kurjille. Sen huomattuaan alkoi tyttönen\nepäillä. Epäilys oli silloisen ajan tauti ja kovasti se tyttöön\ntarttuikin. Hänen kumppaninsa eivät uskoneet mitään ja hyvinpä niukka\nse oli hänen esimiestensäkin usko.\n\n\"Eräänä päivänä lähetettiin hänet luostarista jonkun sairaan luo.\nTiellä, kauniilla yksinäisellä metsätiellä tuli hänelle vastaan ritari,\nnuori, voimakas ja kaunis. Tyttö seisattui ja katsoi häntä kuin jotakin\nilmestystä; sepä olikin ensimäinen mies, jonka nyt näki viiteen\nvuoteen, siitä asti kun tytöstä neidoksi oli vaurastunut. Ritari\npysäytti hevosensa, tervehti ja ratsasti edelleen.\n\n\"Tästä päivästä asti häntä luostari alkoi inhottaa ja elämä viehättää.\nKaunis elämä viekoitteli häntä pois Kristuksesta, niinkuin siihen\naikaan yleinen usko oli, ja hän joutui ahdistukseen ja vietti enimmän\naikansa kuritushuoneessa.\n\n\"Muutamana päivänä hänelle talonvartija salaa toi kirjeen ritarilta.\nRitari asui toisella puolen järveä, niin että neitonen voi nähdä hänen\nkomean kartanonsa oman rangaistushuoneensa ikkunasta. Kirjeenvaihto\njatkui.\n\n\"Heikkoja huhuja alkoi liikkua, että suuri muutos oli tapahtumaisillaan\nkirkon hallituksessa ja että luostaritkin suljettaisiin ja\nluostarilaiset päästettäisiin lupauksistaan.\n\n\"Silloin heräsi toivo tytön mielessä ja hän samalla sai tiedon, että\nvalasta päästäminen oli mahdollinen. Mutta silloinpa hän ei myöskään\nenää voinut luottaa valan pyhyyteen, niin että kaikki siteet kerrassaan\nkatkesivat. Hän uskoi nyt vain omien mielitekojensa ijankaikkista\noikeutta eikä mitään yhteiskunnan tai kirkon lakeja.\n\n\"Vihdoin petti hänet kavala luostarisisar; kirjeenvaihto tuli ilmi ja\ntyttö tuomittiin ankaraan ruumiinrangaistukseen. Mutta toisin oli\nsallimus määrännyt. Juuri sinä päivänä, jolloin rangaistus oli\nkärsittävä, saapui kuninkaalta ja säädyiltä käsky, että luostari oli\nsuljettava. Käskyn tuoja ei ollut kukaan muu kuin ritari, hänen\nritarinsa. Ja hän avasi tytölle luostarin portit, tarjoten kaikille sen\nasujamille vapauden, vaan hänelle oman itsensä.\n\n\"Tähän loppuu ensimäinen taival hänen elämänsä tiellä.\"\n\n\"Ensimäinenkö?\" kysyi kreivi, maistellen pikarista. \"Eikö tarina lopu\nsiihen? Saivathan he toisensa.\"\n\n\"Ei, herra, tarinat siihen kyllä loppuvat, mutta todellisuudessa se\nsiitä vasta alkaa. Ja minä muistan häiden jälkeisen päivän; minähän\nheidät vihinkin ja olin sitte heidän kotipappinsa. Aamiaispöytä oli\nvalmisna ja he tulivat morsiuskammarista niin loistavina, kuin olisi\nkoko maailma tanssinut vain heidän tähtensä ja aurinko loistanut\ntaivaalta yksistään heille. Ritarin mieli oli täynnä rohkeaa\nelinvoimaa, niin että hän luuli jaksavansa kantaa vaikka koko maailman\nhartioillaan, ja kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa tarkoittivat vain\nelämän tekemistä heille niin hyväksi ja suloiseksi kuin mahdollista.\nRouva oli myöskin niin onnellinen, ett'ei tahtonut syödä eikä juoda,\nvaan unhottaa ihan, että syntistä maailmaa oli olemassakaan.\n\n\"No niin! Rouvalla oli omat mietteensä, säilyneet vanhasta ajasta,\njolloin taivas oli kaikki, vaan maa ei mitään; herra puolestaan oli\nuuden ajan lapsi, joka tiesi, että on eläminen maan päällä, että sitte\nvasta kuoltua taivaasen pääsisi.\"\n\n\"Ja siitäkö syntyi selkkauksia?\" virkkoi kreivi.\n\n\"Niin selkkauksia juuri, kuten sanotte. Muistan varsin hyvin, mitenkä\nherra aamiaispöydässä söi, niinkuin nälkäinen mies syöpi, ja rouva\nistui vain häntä katsellen mutta kun rouva puheli linnunlaulusta,\npuheli herra vasikanpaistista! Ja sitte herra sattui näkemään, mitenkä\nrouva oli edellisenä iltana heittänyt vaatteitansa ruokahuoneesen\ntuoleille ja muistutti häntä, että piti noudattaa järjestystä talossa.\"\n\n\"Se tietysti vei päin mäntyyn, vai miten?\"\n\n\"Eipä: se niin vaarallista ollut. Mutta pilvi nousi rouvan auringon\neteen; hän tunsi juopia avautuvan heidän välillensä. Mutta hän ei ollut\nniitä näkevinään, vaan ummisti silmänsä, niinkuin vuoristoissa\nkiipeilijä, päästäkseen näkemästä rotkoja. Nousipa sitte toinen pilvi.\nHerralla oli raskaita, salaisia ajatuksia, sillä hänen elonsa oli\nkuhilaissa ja toimeentulo riippui niiden talteen saamisesta. Hän tahtoi\nlähteä rouvansa luota pellolle, mutta rouva pyysi häntä olemaan kotona\neikä nyt tänäpäivänä puhumaan mullasta.\"\n\n\"Mullastako? Miten tyhmä!\"\n\n\"No, no! Hän oli niin kasvatettu, luostari se oli hänet opettanut\nhalveksimaan Jumalan luotua luontoa. Herra jäi kotiin ja ehdotti, että\nlähdettäisiin metsästämään, ja rouva suostui ilolla ehdotukseen.\"\n\n\"Teurastamaan! Se olisi ollut sopivampi sana!\"\n\n\"Niin, aika oli semmoinen, herra; kullakin ajalla on ollut omat\najatuksensa. Mutta nousipa vielä uusi pilvi, sillä se päivä ei ollut\nmikään onnen päivä nuorelle ritarille. Kuninkaan vouti tuli vieraiksi\nja pyysi saada puhua kahden kesken herran kanssa. Ritari suostui ja sai\nkuulla, että hän uuden lain mukaan menettää ritarisuutensa ja\naatelisuutensa, ell'ei suorita ratsupalvelusta, joka on jo viisi vuotta\nrästinä. Ritari ei silloin juuri voinut maksaa, mutta vouti lupasi\nhankkia hänelle vuodeksi rahalainan, josta talo oli kiinnitettävä. Niin\noli se asia selvillä. Mutta sitte joutui puheiksi, pitikö hänen tuosta\nasiasta virkkaman mitään vaimollensa. Hän kutsui minut neuvonantajaksi.\nMinua säälitti nuori rouva, että hänet noin heti piti herätettämän\nonnen ja autuuden unelmistansa, ja minä varomattomuudessani neuvoin,\nettä oli parasta jättää hänelle ilmoittamatta talon tila vuoden loppuun\nasti.\"\n\n\"Ja siinä teitkin oikein. Mitä naisten tarvitsee sekautua\nraha-asioihin. Siitä olisi vain tullut itkua ja valitusta, niin ett'ei\nmiesparka olisi saanut yhtään rauhaa.\"\n\n\"Ei, herra, siinä minä tein ihan väärin, sillä oikeassa avioliitossa\npitää miehen ja vaimon täydellisesti luottaman toisiinsa ja oleman\nkaikin puolin yksi.\n\n\"Ja mitä nyt seurasi. Niin, he tänä vuonna vierastuivat toisistansa.\nRouva eli ruusutarhassaan ja herra pellolla. Herralla oli asioita,\njoita hänen täytyi salata vaimoltansa, ja hän teki työtä kuin hevonen,\nvoimatta ottaa vaimoaan neuvonantajaksi. Kumpikin elivät he omaa\nelämäänsä itsekseen. Kun he sattuivat yhteen, täytyi herran\nteeskennellä olevansa iloinen; niin muuttui koko heidän elämänsä\nvalheeksi. Vihdoin herra väsyi ja tuli umpimieliseksi; samoin\nrouvakin.\"\n\n\"Ja silloinko oli rakkaus lopussa?\"\n\n\"Ei, herra, se olisi voinut loppua, mutta oikea rakkaus kestää\npahempiakin koetuksia. He yhä rakastivat toisiansa, niinkuin oli\nuusissa pulmissa näkyvä.\n\n\"Heille syntyi lapsi. Ja silloin alkoi uusi taival rouvan elämän\ntiellä. Herran läsnäolon kaipaus väheni, sillä menihän hänen koko\naikansa lapsen hoitelemiseen, ja mies tunsi itsensä vapaammaksi, kun ei\nhänen hellyytensä osoituksia niin lakkaamatta tarvittu. Rouva antautui\nheti koko voimallaan uusiin toimiinsa, joita hänelle tuli; hän valvoi\nyöt ja päivät, eikä hetkeksikään tahtonut päästää lasta käsistänsä.\nTodellisuus ja elämä pikku oloineen näyttivät ensin hurmaavan hänen\ntyhjää sieluansa, jopa hän alkoi tuntea huviakin puhelemisesta miehensä\nkanssa pelloista ja kyntämisistä.\n\n\"Mutta eihän sitä kauan voinut kestää. Kasvatus on takanamme kuin\nrikkaruohon siemen, joka voi olla maan povessa kätkössä vuoden tai\nkaksi, mutta odottelee vain soveliasta aikaa, noustakseen jälleen\nnäkyviin; eikä vanhoja puita hevillä ruveta uudestaan istuttamaan.\nRouva katsahti kerran peiliin ja huomasi tulleensa kalpeaksi, laihaksi\nja rumaksi, huomasi kukoistusaikansa loppuneen. Silloin hänessä heräsi\nnaisellisuus, se puoli tästä salaperäisestä olennosta, joka juuri on\nnainen; ja sen mukana kehittyi halu olla kaunis, miellyttää, tuntea\nhallitsevansa kauneudellaan. Nyt hän ei enää niin innolla eikä\nyksinomaan puuhaillut lapsen hoidossa kuin ennen, vaan huolellisemmin\nhoiteli omaa itseänsä.\n\n\"Mies sen muutoksen ilolla huomasi; sillä kummalista todellakin, kun\nhän näki vaimonsa innon lapsen ja talouden hoidossa, tuli hän ensin\niloiseksi, mutta kun sitte näki sydämmensä ruhtinattaren\nhuolimattomassa puvussa, kalpeana ja kurjana, silloin karvasteli hänen\nsydäntänsä ja hän ikävöi viehättävää, keveätä olentoa, joka istui\nikkunan luona kaihoten ja odotellen miehensä tuloa ja jonka jalkain\njuuressa hän niin mielellään istui. Niin kummallinen se ihmissydän on\nja niin paljo vanhaa hapatusta oli tämänkin herran sydämmessä vanhasta\nritariajasta, jolloin nainen ei ollut muuta kuin ulkonaisen ihailun\nesine ja kumppani.\n\n\"Mutta nyt tuli muutakin. Herra oli vähän väsynyt ja eksynyt\nomituisiin, vähän välinpitämättömiin tapoihin vaimonsa sairauden\naikana. Hän kävi huoneissa hattu päässä, söi jollakin pöydän kulmalla\neikä aina pitänyt niin tarkkaa huolta puvustansa. Vaan kun rouva alkoi\npalata entiseen elämään, ei herra muistanutkaan seurata mukana,\nmuuttaa tapojansa. Vaimo, ollen mieleltään sairas, luuli noita\nepäkohteliaisuuksia rakkauden puutteeksi, ja onnettomuus satutti juuri\nniin, että rouva sai käsiinsä näennäisiä todistuksia miehensä\nikävystymisestä häneen.\n\n\"Se oli todellakin onnettomuuden päivä! Vuosi lähestyi loppuansa ja\nsilloin oli suuri velka suoritettava. Laiho kasvoi kauniina, mutta\nvaikkapa siitä saisikin niin paljon, kuin syytä oli toivoa, ei jäännös\nkuitenkaan olisi riittänyt kaikkiin tarpeihin. Ritarin täytyi keksiä\ntoisia keinoja, ja hän keksikin. Hän hakkuutti parasta nikkarin\ntarvepuuta talon ympäriltä, mutta vahingossa liian läheltä kartanoa,\nniin että muiden puiden mukana kaatui myöskin kaunis lehmus, joka\nerittäin oli ilahuttanut rouvaa mutta herra ei tiennyt sitä rouvan\nerityiseksi lehmukseksi eikä hän siis sitä myöskään tahallaan\nhakkuuttanut.\n\n\"Rouva oli ollut kipeänä pari viikkoa. Päästyään jalkeelle ja tultuaan\nsaliin huomasi hän heti lehmuksen olevan poissa ja luuli sen\ntapahtuneen vain mielipahaksi hänelle. Samalla hän myöskin huomasi\nruusupensaansa kuivaneen, Sillä ei kellään ollut suuressa elonkorjuun\nkiireessä aikaa niitä muistaa. Hän sen kuitenkin ymmärsi uudeksi\nvihamielisyydeksi häntä kohtaan ja lähetti heti kaikki talon rengit\nvettä noutamaan.\n\n\"Nyt sattui vielä uusi tapaus, joka joudutti onnettomuuden puhkeamista.\nVouti oli tullut kartanoon odottelemaan laihon korjuuta. Hän sattumalta\ntuli rouvaa tervehtimään kun rouva oli tehnyt nuo kaksi keksintöä. He\ntuntevat toisensa lapsuuden ystäviksi, ja tutunomaiset keskustelut\nviehättävät ja huvittavat rouvaa. Hän alkoi vertailla miestänsä\nvoutiin, eikä sen vertailun päätös olenkaan ollut herran eduksi. Sillä\nrouva unhotti että hänenkin miehensä olisi tuommoisella vierailun\nhetkellä ollut yhtä kohtelias ja että vouti saattoi jokapäiväisissä\noloissa olla yhtä epäkohtelias.\n\n\"Kaikki oli siis valmiina vastaiselle purkaukselle, kun herra palasi\nkotiin. Vouti oli mennyt pois, jättäen rouvan yksikseen ajatuksinensa.\nKun herra astuu sisään, on hän iloinen ensinnäkin siitä, että näkee\nvaimonsa jo olevan liikkeellä, ja toisekseen myöskin pitkällisestä\npoudasta, joka lupaili hyvää ilmaa elonkorjuulle; sillä nyt olivat\nhänen peltonsa kaikki niitetyt, että oli jälellä vain vetäminen\nlatoihin. Vaimoa, hänellä kun pyöri päässä raskaita ajatuksia, tuo\nmiehensä ilo loukkasi, ja nyt paukahteli kummaltakin puolelta. Rouva\nkysyi lehmusta; herra vastasi hakkuuttaneensa sen, kun tarvitsi\nnikkarinpuuta; rouva kysyi, miksi hän oli hakkuuttanut juuri sen\nlehmuksen, joka oli varjostanut hänen huonettansa; herra ei sanonut\nhakkuuttaneensa erittäin sitä, vaan yhdessä kaikkien muiden kanssa.\nSitte tuli ruusujuttu. Herra ei sanonut koskaan sitoutuneensa pitämään\nhuolta niiden kastelemisesta. Silloin rouva, voimatta vastata mitään\nentiseen juttuun, huomasi miehellään olevan päällyssaappaat jalassa ja\nhuomautti heti siitä. Mies tunnusti rikoksensa ja koetti sitä parantaa\nsiinä paikallansa, mutta silloin suuttui vaimo moisesta\nhalveksimisesta. Kovia sanoja lausuttiin ja vaimo syytti miestänsä\nkylmyydestä ja rakkauden puutteesta. Ritari vastasi melkein näin:\n\n\"'Minä en rakasta sinua enää, sanot sinä, sentähden että minä teen\ntyötä sinun hyväksesi enkä istu lavertelemassa sinun koruompeluksesi\nluona; minä en rakasta sinua, koska minulla on nälkä, milloin en\npitkään aikaan ole saanut ruokaa; minä en sinua rakasta, koska en muuta\nsaappaita, vaikka vain silmänräpäykseksi pistäydyn huoneihin; minä en\nsinua rakasta, sanot sinä! Jospa tietäisit, miten suuresti minä todella\nsinua rakastan!' Vaimo vastasi melkein näin:\n\n\"'Ennenkuin jouduimme naimisiin, rakastit minua, vaikka lavertelitkin\nkoruompelukseni luona, vaikk'et tullutkaan huoneihin päällyssaappaissa\nja vaikk'et osoittanutkaan halveksimista. Mitä on sitte tapahtunut, kun\nkäytöksesi on muuttunut?'\n\n\"Mies virkkoi: 'me olemme naimisissa!' Rouva luuli miehen tarkoittavan,\nettä hän naimisessa oli saanut omistusoikeuden vaimonsa yli ja että hän\ntahtoi osoittaa sitä jyrkällä käytöksellään. Mutta se miehen varmuus\njohtui vain siitä, että hän lujasti luotti rouvansa lupaukseen rakastaa\nmyötä- ja vastoinkäymisessä, luotti hänen ei huolivan huomioonsa ottaa,\njos hän voittaakseen aikaa hylkäsi koko joukon turhia muodollisia\ntemppuja. Hän oli vähällä sanoa hänelle kaikki, että hän juuri vaaraa\nkarkoittaaksensa työskentelee pellolla, tallaa sen multaa ja kuljettaa\nsen tomua huoneihin; mutta hän kuitenkin oli vaiti, sillä hän ei\nluullut vaimonsa nyt niin heikkona jaksavan kestää iskuja. Ja päivän\ntai kahden perästähän kaikki oli jo ohitse ja talo pelastettu.\nSentähden hän vain pyysi anteeksi; ja he antoivat anteeksi molemmat ja\npuhuivat jälleen helliä sanoja.\n\n\"Mutta silloin tuli isku! Työvouti tuli juoksujalassa ilmoittamaan\nrajuilman nousevan. Rouva ihastui, kun ruusut saavat vettä, mutta herra\nei ihastunut.\n\n\"Ritari tunsi Herran kurittavan käden painon ja kertoi vaimollensa\nkaikki, mutta pyysi samalla hänen vielä toivomaan, kyllä kaikki hyvin\nkäy. Käski sitte heti valjastaa kaikki hevoset ja juhdat vetämään eloa\nkorjuusen.\n\n\"'Niillä ollaan vettä noutamassa,' vastataan.\n\n\"'Kuka ne on sinne lähettänyt?'\n\n\"'Minä ne lähetin', vastasi vaimo. 'Minä tahdoin! saada vettä\nkukilleni, joiden annoit kuivaa minun sairaana ollessani.'\n\n\"'Etkö häpeä tunnustaa?' kysyi ritari ja sai samanlaatuisen\nvastauksenkin:\n\n\"'Sinä kehut käytöstäsi, kun valehtelit koko pitkän vuoden! Minun ei\ntarvitse hävetä puhuessani totta, kun en mitään ole rikkonut, vaan\nollut ainoastaan niin onneton, että olen joutunut pahan sattuman\nuhriksi!'\n\n\"Silloin menetti herra malttinsa, meni käsi ojona vaimonsa luo ja löi\nhäntä.\"\n\n\"Siinä hän tekikin lemmon oikein\", sanoi kreivi.\n\n\"Hyi, hyi! herra, lyödä heikkoa vaimoa!\"\n\n\"Miksikä ei vaimoa, kun lapsiakin lyödään?\"\n\n\"Sentähden että nainen on heikompi, herra.\"\n\n\"Vielä yksi syy! Vahvempiin ei pääse käsiksi, ja heikompia lyödä ei\nsaisi; ketä sitte saa lyödä?\"\n\n\"Ei ketään, hyvä ystävä! Hyi, hyi, mimmoisia perusaatteita te lausutte,\nvaikka teistä on tuleva ylhäinen sotilas!\"\n\n\"No niin! Kuinka sodassa käypi? Vahvempi lyö ja heikompaa lyödään. Eikö\nse ole johdonmukaista?\"\n\n\"Vaikkapa olkoonkin johdonmukaista, niin ei se siveellistä ole. Mutta\ntahdotteko kuulla jatkon?\"\n\n\"Tottapa se nyt jo onkin lopussa, rakkaus ainakin!\"\n\n\"Ei, ei, herra, ei se vielä läheskään lopussa ole, eikä rakkaus niin\nvähällä karkaa. No niin! Rouva uskoi lujasti, ihan kuin tekin,\nrakkauden olevan lopussa ja pyysi sattumalta väliin tullutta voutia\nhänen nimessään pyytämään kuninkaalta avioeroa.\"\n\n\"Ja jättikö hän lapsensa?\"\n\n\"Ei, sen hän tahtoi ottaa mukaansa. Hänen ylpeytensä oli loukkautunut\njuuriaan myöten, ja hän tunsi musertuvansa kauniin unelmarakennuksen\nalla, joka kukistui hänen päällensä.\"\n\n\"Entä mies sitte?\"\n\n\"Hän oli ihan kukistunut! Hänen unelmansa rakkauden onnesta oli\nhaihtunut, ja muutenkin oli hän hävinnyt mies, sillä sade oli laissut\npois ja turmellut kaiken hänen viljansa. Ja kun hän näki sen, jota\nhänen sielunsa oli rakastanut, olevan syypäänä hänen onnettomuuteensa,\ntunsi hän sydämmessään vihaa häntä vastaan. Mutta hän rakasti\nkuitenkin, kun viha asettui.\"\n\n\"Kuitenkin?\"\n\n\"Niin, herra, sillä rakkaus ei kysy, miksi. Se vain tietää: niin se on!\nKovat ajat heille nyt tulivat. Ritari oli hävinnyt mies, ja jätti\ntalonsa oman onnensa nojaan, harhaili itse hevosellaan milloin\nmissäkin. Vaan rouva Margrit, hän heräsi uuteen elämään, voimaan ja\ntoimeliaisuuteen ja ryhtyi talon hallitukseen; hätä teki väkeväksi\npienen, heikon olennon, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä; hän ompeli\nvaatteet itselleen ja lapselleen; hän maksoi maksut ja katsoi työväen\nperään; eikä se katsominen helpoin työ ollutkaan, sillä he olivat\ntottuneet pitämään pientä, hemmoiteltua rouvaa vain vieraana; mutta hän\ntarttui ohjiin voimakkaalla kädellä. Ja kun rahat eivät riittäneet,\npanttasi hän kaikki kalliskiviset koristuksensa ja maksoi niillä\nrahoilla työväen palkkoja ja velkoja.\n\n\"Kun ritari vihdoin malttoi mielensä ja peljäten palasi katsomaan\ntaloansa, jonka uskoi jo olevan auttamattomasti rappiolla, huomasikin\nhän kaikki olevan kunnossa ja järjestyksessä ja vaimonsa juuri\npelastaneen kaikki. Silloin hän katui ja häpesi ja meni vaimonsa luo\npyytämään anteeksi, ett'ei ennen ollut osannut pitää häntä oikeassa\narvossa. Rouva antoi anteeksi, selittäen, ett'ei hän ennen\nansainnutkaan suurempaa arvoa, kun hänellä ei ollut niitä\nominaisuuksia, jotka sittemmin oli saavuttanut. He sopivat, mutta rouva\nsanoi rakkautensa kuolleen eikä aikonut enää olla hänen vaimonsa.\n\n\"Keskustelun keskeytti vouti, joka tällä välin oli asunut talossa ja\nauttanut rouva Margrittia neuvoilla. Herra tunsi jääneensä syrjään\ntoisen rinnalla, joka oli sijaan tullut; luulevaisuus raivosi hänen\nmielessänsä ja hän kielsi vaimoaan ottamasta vierasta herraa vastaan\nhuoneissansa. Vaimo sanoi käyvänsä sitte voudin huoneissa. Herra\nsilloin rupesi puhumaan oikeuksistaan vaimonsa yli, koska hän lain\nmukaan vielä oli ritarin vaimona. Mutta vaimo oli samana päivänä saanut\nerokirjan ja ilmoitti olevansa vapaa ja voivansa toimia, miten vain\ntahtoi.\n\n\"Ritari, nähtyänsä kaikki olevan lopussa, tunsi hurjuutensa ja rukoili\npolvillaan vaimoansa jäämään. Vaan kun rouva näki ylpeän ritarin\nmatelevan maassa kuin orja, haihtui hänen mielestänsä viimeinenkin\nkunnioitus herraa kohtaan, ja kun hän sitte muisti, mitenkä hän kerran,\nheikkona ja kurjana, oli turvannut ritariin ja uskonut hänet siksi,\njoka oli häntä kantava käsissänsä kaikkien ohdakkeiden ja kivien\nylitse, silloin tahtoi hän paeta tuota näkyä; ja kun rouva ei enää\nvoinut tuntea ritaria samaksi, kuin hän ennen oli hänestä ollut, heräsi\nvälinpitämättömyyden tunne ja hän läksi pois.\"\n\n\"No, siinä nyt näet\", virkkoi kreivi, josta kertomus alkoi tuntua\npitkäpiimäiseltä, \"loppuipahan se rakkaus kuitenkin.\"\n\n\"Ei, ei, herra, se vain näytti siltä, mutta niin ei ollut. Mutta tähän\nminun pitää liittää muuan tunnustus. Minä näin tuon kaikki, sillä minä\nolin hänen ystävänsä ja jumaloitsin häntä sydämmeni syvyydestä. Miten\nhullumainen minä olin, tunnustan myöskin. Me vanhat, jotka kasvoimme\nritariajan lopulla, me olimme oppineet pitämään naista tuommoisena\nylhäisenä olentona, joka oli muita ihmisiä korkeammalla; me\nkunnioitimme vain ulkopintaa, kauneutta, hyödytöntä, ja meidän\nnais-käsityksemme oli ennen kaikkea aina jotakin silmän huvia. Minäkin,\najatelkaahan vain, minäkin, joka etsin totuutta, olin kuitenkin niin\npiitynyt noihin vanhoihin käsitteihin, että rouva minun mielestäni tuli\nvähempiarvoiseksi juuri silloin, kun hän työn ja vaivan kautta jaloin\noli.\n\n\"Niin, samana päivänä, kuin erokirja tuli, keskustelimme me, ja minä\nmuistan sen niin hyvin, kuin olisi se kirjoitettuna kädessäni. Näin\nminä sanoin:\n\n\"'Jospa tietäisitte, miten jumalattoman korkealla te kerran olitte\nminun mielessäni! Ja minä näin enkelin pudottavan valkoiset siipensä ja\nkeijukaisen kultakenkänsä, näin miten sinilintu muutti pesänsijaa. Minä\nnäin teidät tuona ensi aamuna häiden jälkeen, kun ajelitte metsässä\nvalkoisella ratsullanne; se kantoi teitä niin keveästi märjän ruohokon\nyli, piti teitä korkealla suon mudasta, niin ett'ei pilkkuakaan tahraa\ntullut hopeakirkkaalle puvullenne. Hetkisen ajattelin seisoessani siinä\npuun takana: jospa hän putoaa! Ja ajatus kävi toteen. Minä näin teidät\nmudassa, musta vesi roiskui päällenne, kultatukkanne oli kuin\npäiväpaiste suon valkokukkien päällä. Te vaivuitte vaipumistanne,\nkunnes enää näkyi vain pikku kätenne. Silloin kuulin metsähaukan\nviheltävän ylhäällä ilmassa ja kohoavan pilviin; se nousi siivillänsä,\nkunnes peittyi pilvien taa!'\n\n\"Mutta rouva vastasi, ja niin oikein, niin oikein!\n\n\"'Te sanoitte kerran, ammoin sitte, että Jumala meille on antanut\ntodellisuuden tomuineen ja likoineen ja meidän sitä ei sopinut moittia,\nvaan ottaa se semmoisenaan, kuin se on annettu. No niin! Nyt te\nkaunistelluin sanoin lausutte minun vaipuneen sentähden, että minä\njuuri olen sopimaisillani tämän elämän kanssa. Minä olen vaihtanut\nrikkaan puvun köyhään, koska olenkin köyhä. Minä menetin nuoruuteni,\nkun tottelin luonnon lakia ja tulin äitiksi. Minun käteni ovat\nturmeltuneet neulasta, silmäni surusta ja elämän taakka painaa minut\nmaahan, mutta sieluni nousee, nousee kuin haukka taivasta, vapautta\nkohti, vaikka maallinen ruumiini painukoonkin mutaan haisevien kukkien\nsekaan.'\n\n\"Silloin kysyin minä, luuliko hän voivansa pitää sielua ylhäällä, jos\nruumis vaipui. Siihen hän vastasi: ei! Sillä hän eli niinkuin minäkin\nväärässä uskossa, että jotakin hänestä oli vaipumassa. Mutta ei ruumis\ntyöstä vaipunut, se päinvastoin karaistui ja vahvistui ja tuli siis\nparemmaksi, nousi eikä vaipunut. Vaan niin narrimaiset me molemmat\nolimme, että tuota vaipumista uskoimme, kun meille niin oli\nnuoruudessamme opetettu; sentähden me pidimme valkoisia käsiä, jotka\nkuitenkin sairaat olivat, kauniimpina kuin työstä kovettuneita ja\nruskettuneita. Niin hullut oltiin minun nuoruudessani, herra, ja\nvieläpä ollaan nytkin siellä täällä.\n\n\"Mutta hulluudessani minä kehoitin rikokseen. 'Päästäkää haukka irti,\nnousemaan!' sanoin minä.\n\n\"'Minä kyllä olen sitä arvellut', vastasi hän, käsittäen minun\najatukseni; 'mutta vitjat ovat liian vahvat.'\n\n\"'Minulla en niiden avain', sanoin minä. Rouva pyysi minulta avainta ja\nsai myrkkypullon.\n\n\"Nyt palaan kertomukseen, ja siihenhän jäimme, kun rouva läksi miehensä\nluota, mennäksensä voudin luo yläkertaan.\n\n\"Päästyään ylös sai hän odottaa, sillä voudilla oli vieraita. Siellä\nhän heti joutui kouluun, sillä muutamat hänen vanhahkot, naidut\nystävänsä eivät tahtoneet tervehtiä häntä, koska hän oli purkanut\navioliittonsa; ja kumminkin oli eräs noista ystävistä miehellensä\nuskoton, vaan piti itseään liian hyvänä tervehtimään rouva Margrittia.\nMitä tästä on sanottava? Silloin pidettiin avioliiton purkamista\nsuurimpana rikoksena.\n\n\"Rouva Margrit oli, kuten sanottu, tullut pyytämään voudilta neuvoa,\nniinkuin tavallisesti koko tuona pulan aikana. Rakastiko sitte rouva\nvoutia? Tuskin, mutta sydän ei koskaan ole niin hetas pettämään itseään\nkuin semmoisissa tapauksissa. Margritkin luuli rakastavansa toista, kun\nuskoi toisen kadottaneensa; yksin olemaan ei hän ollut kasvatettu.\n\n\"Mutta vouti, hän oli ihan toisenlainen mies, oikea viettelijä.\nKumminkaan hän ei ruvennut viettelemään ritarin vaimoa, kun näet luuli\nsiinä pääsevänsä vähemmälläkin tarkoituksensa perille. Sitä paitsi hän\nuskoi itseään semmoiseksi sankariksi, jonka lumousvoimaa kukaan nainen\nei voisi vastustaa. Siispä hän odotteli.\n\n\"Nyt joutuvat he puheluun, ja rouva alussa ei aavista mitään, hän kun\nnäet luottaa voudin ystävyyteen ja rehellisyyteen. Rouva puhui elämän\nvakavimmista asioista, vaan vouti rakkaudestansa, jota rouva ei ottanut\nkorviinsakaan. Hän oli vapaa, mutta tunsi kuitenkin olevansa sidottu;\nmuistojen voima piti häntä vankinaan, ehkäpä myöskin vanha rakkaus.\nVouti koetti kaikkia rukouskeinoja, mutta rouva häntä alkoi halveksia.\nSiitä loukkaantui niin hänen turhamaisuutensa, että hän yritti\nkäyttämään väkivaltaa. Minä tulin sattumalta sisään ja sain antaa\nvoudille päättävän iskun ilmoittamalla rouvalle voudin olevankin\nkihloissa. Hänen siis täytyi poistua.\n\n\"Mutta rouva oli jo, viimeisen toivon ja unelman kukistuttua, käyttänyt\nijäisyyden portin avainta. Minä kun tiesin myrkyn tarvitsevan koko\ntunnin vaikuttaaksensa, käytin tilaisuutta puhuakseni hänelle, niinkuin\nkuolevalle puhutaan. Mutta näettekös, tämän elämän rakkaus on suuri, ja\nsemmoisina hetkinä on ihmissielu kuin ylösalaisin käännetty tynnyri;\nkaikki mitä on pohjalla, nousee pinnalle. Minä sain hänet niin\npitkälle, että hän halusi jatkaa elämää luostarissa, voidakseen alkaa\nuudestaan mietiskelyä. Sainpa hänet vihdoin taipumaan luostarin\nsijasta kotivankeuteen, sillä hartaudenharjoitustahan ne ovat\nvelvollisuuksienkin täyttämiset.\n\n\"Hän taisteli ylpeyttänsä vastaan ja katui myöntymystänsä, hän raivosi\nelämää vastaan, joka oli pettänyt häntä, ja ihmisiä vastaan, jotka\nolivat valehdelleet ja sanoneet elämää huvitarhaksi. Siinä minä\ntunnustinkin hänen olevan oikeassa, sillä avioliiton onnettomuus on\njuuri se, että uskotellaan puolisoille siinä olevan täydellisen\nonnellisuuden, jota tässä elämässä todella ei olekaan.\n\n\"Rouva raivosi, mutta sattumus tuli minulle avuksi. Lapsi alkoi\nalhaalla kammarissa parkua. Silloin rouva kauhistui sydämmessään ja\ntahtoi elää, opettaakseen lapsellensa, ett'ei elämä ole semmoinen, kuin\nsanotaan, eikä hän tahtonut jättää sitä kärsimään samaa, kuin hän itse\noli kärsinyt. Miehestänsä hän ei mitään puhunut, tokkopa häntä\najattelikaan. Minä kun annoin hänelle myrkyn, tiesin myöskin\nvastamyrkyn; mutta minä tahdoin pitää häntä vielä pelossa ja annoin\nhänelle vähemmän toivoa, kuin itselläni oli.\n\n\"Kun minä vähän ajan kuluttua palasin, oli hän miehensä sylissä. Ritari\noli löytänyt hänet rapuilta, johon hän oli kaatunut horroksiin. Kaikki\noli annettu anteeksi ja unhotettu molemmin puolin. Se on sinusta ehkä\nkummallista. Mutta etkö ole antanut anteeksi äitillesi, vaikka hän on\nkurittanut sinua, ja eikö äitisi sinua rakasta, vaikka olet valehdellut\nhänelle, tuottanut hänelle surua ja pahaa mieltä? Viimeiset tapahtumat\nolivat kääntäneet hänen sielunsa ylösalaisin, niin että vanha rakkaus\noli ylimpänä, kirkkaana kuin helmi, joka on etsitty meren pohjamudasta,\nmissä se oli ollut kätkettynä ruman likoelävän sisuksissa! Mutta rouva\nyhä vain taisteli ylpeyttänsä vastaan eikä sanonut huolivansa rakastaa\nmiestänsä, vaikka kuitenkin häntä rakasti.\n\n\"Minä en koskaan unhota ritarin vastausta, joka selitti koko tuon\narvoituksen. Hän sanoi:\n\n\"'Sinä et tahtonut rakastaa minua, Margrit, sillä ylpeytesi kielsi,\nmutta sinä rakastat kuitenkin. Sinä rakastat kuitenkin, vaikka minä\nlöin sinua, vaikka olin häpeällisen raukkamainen, kun onnettomuus tuli.\nMinä tahdoin vihata sinua, kun läksit pois luotani; minä tahdoin\nsurmata sinut, kun olit uhrata lapsesi, mutta kuitenkin rakastan sinua.\nEtkö sittekään usko, että rakkaudella on enempi voimaa kuin meidän\npahalla tahdollamme?'\n\n\"Niin hän sanoi, ja minä nyt sanon kuin satujen kirjoittaja: tämä\nkertomus näyttää, että rakkaus on väkevä voima, joka käy yli järjen ja\njota vastaan meidän tahtomme ei mitään voi. Rakkaus kärsii kaikki ja\nkestää kaikki, ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta on rakkaus suurin,\nhyvä herra.\"\n\n\"No, mutta kuinka sitte kävi?\"\n\n\"Sitte en minä enää ollut näkemässä.\"\n\n\"Arvattavasti he yhä sittekin riitelivät.\"\n\n\"Tiedän kyllä heidän välistä riitelevän, sillä kun on jossakin asiassa\neri mieli, niin riitahan siitä tulee. Mutta minä tiedän myöskin, ett'ei\nkumpikaan tahdo olla toisensa herra, vaan he kulkevat tietänsä, vaatien\nelämältä vähemmän, ja sentähden ovat niin onnelliset, kuin mahdollista\non tässä elämässä, jos sen ottaa vastaan semmoisenaan, kuin se on.\nVanha aika monine vaatimuksineen ei sitä tahtonut, mutta uusi aika on\nsen meille opettava. Ja niin se juttu loppui.\"\n\n\n\n\n\n\nC. J. L. ALMQVIST.\n\n\n\n\nGRIMSTAHAMIN UUTISTALO.\n\n\nI.\n\nRunsan säteritilan suuressa metsässä Edin pitäjässä oli kaksi torppaa,\nyksi kummallakin puolella suuresta tiestä, joka metsän läpi vei\nsäterikartanoon. Eivät ne kumminkaan olleet ihan tien varrella, vaan\nvähän matkan päässä siitä kumpikin. Toisen nimi oli Kivelä, toisen\nNikkarila. Molemmat olivat siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa\npuhutaan, hyvin pienet ja vähäiset torpanpaikat.\n\nKivelästä tehtiin kartanoon vain kaksi päivää viikossa; siinä\nkylvettiinkin ainoastaan noin kaksi tynnyriä vuodessa. Olihan sillä\ntosin pieni niittykin Sätran karjamaiden puolella, jotka siellä päin\nolivat kartanon tilusten rajana; mutta heiniä siitä karttui tuskin sen\nvertaa, että hevosen lisäksi niillä kaksi lehmää eli. Torppari itse oli\nreipas mies, vaikk'ei enää nuori. Voimiltaan hän kuitenkin vielä oli\nvarma, niin että helposti jaksoi tehdä päivänsä ja muuna aikana omat\ntyönsä. Sitä paitsi ansaitsi hän vähän lisää kesäaikoina puunhakkuulla,\nmutta paraana tulolähteenä oli sorvaaminen, jota hän harjoitteli\ntalvella. Vaimo oli siivo. Poikia heillä ei ollut, vaan sen sijaan\nkaksi tytärtä, joista Katri oli yhdeksäntoista ja Reetta neljäntoista\nvuoden vanha.\n\nNikkarila, tien toisella puolella, oli huonommassa tunnossa, melkein\njoka taholta jäänyt mänty- ja kuusimetsän sisään. Se oli niin huono\npaikka, ett'ei sitä nyt torpparin kuoltua enää pidettykään varsinaisena\ntorppana, josta olisi pitänyt päiviä suorittaa. Hyväntahtoinen herra\noli jättänyt sen jonkinlaiseksi eläkkeeksi leskelle, jolla ei ollut\nmuuta veron suoritusta kuin elättää ankkoja ja hanhia herrasväelle,\nniitä kuin ei huolittu pitää kartanossa kaakotuksensa tähden, vaan\nainoastaan herkkuna pöydällä.\n\nNikkarilan leski oli hyvin merkillinen mummo. Hän oli jo kuudenkuudetta\nvuoden ikäinen, nimeltä Liisa; kaikki sanoivat häntä Luuta-Liisaksi,\nhän kun vuodet päästänsä teki pöly- ja varpaluutia, vieden niitä kerran\nviikossa, joka lauantai, koko hevoskuorman Tukholmaan, jossa niitä\nmyöksenteli Heinätorilla. Hänellä oli myöskin aina mukana pieniä,\nluudiksi sitomattomia kuusenoksia, notkeita, vaaleanvehreitä, nuoria,\njommoisia Tukholman palvelustytöt lauantaina ostelivat talon tarpeiksi,\nhakatakseen niistä tuoretta havua porstuan ja kyökin, jopa salinkin\nlattialle. Eihän näet mikään ole miellyttävämpää eikä suloisempaa kuin\ntuoreita havuja sylkilaatikoissa; ne levittävät omituista sulohajua\nhuoneihin ja keskellä kaupunkiakin johdattavat mieleen terveellisen\nmetsän tuoksun. Luuta-Liisan kuormasta sitä hyvää tavaraa levisi\nmoneenkin suureen ja ylhäiseen Tukholman taloon. Ja paljonpa mummo\nmyöskin ansaitsi kaupallansa. Iloisena ja ystävällisenä tavattiin hänet\njoka lauantai Heinätorilla. Kaikki sen seudun piiat etsivät hänen\nkuormaansa, niin että se tyhjeni ennemmin kuin mikään muu kuorma. Sillä\nvaikka mummo alussa saattoi pyytää kuusikin äyriä, niin tyytyi hän\nkotvasen tingittyään yhteen, ja jos jokin pitkä, kaunis tyttö maksoi\nhänelle viisi sekä lausui muutamia kohteliaita sanoja pajuisten\nsiteiden hyvyydestä, mummo kun näet paraiten kaikista osasi sitoa\nluutansa lujiksi, niin Liisa mielellään antoi kimpun kauneita havuoksia\nkaupanpäällisiksi kyökin lattialle hakattavaksi; ja kun piian siitä ei\ntarvinnut mitään maksaa, saattoi hän sen rovon panna muihin pikku\nsäästöihinsä, niin että niitä piankin karttui pienen kahvineljänneksen\nhinta. Mutta samapa se. Miksi Luuta-Liisa enemmin suosi\nkaunisvartaloisia, vaaleatukkaisia ja kauneita piikoja kuin muita,\nsaattaa näyttää vähän kummalliselta oikulta vanhassa mummossa, mutta\nkohta saamme nähdä syyn.\n\n\nII.\n\nKelpo mummohan Liisa oli myöskin istuessaan kärrinsä luona ja\nmyöskennellessään Heinätorilla, vaan vielä paljoa miellyttävämpi hän\nkuitenkin oli kotonaan Nikkarilassa. Hänellä oli paljo tekemistä, sillä\nyksin hän oli. Mies oli jo ammoin kuollut eikä hänellä muita lapsia\nollut kuin poika Juhana, joka nyt kahdenkolmatta vuotiaana palveli\nrenkinä vanhan Jenninkin talossa Skonlassa. Mutta kyllä Liisa tuli\nyksinkin toimeen, kun kaikki torpan pellot olivat jääneet ahoksi, eikä\nniistä siis mitään vaivaa ollut. Lehmää hän piti ja hevostakin, jolla\nkuljetti luutakuormiaan Tukholmaan. Vaan kun hevosella ei muina viikon\npäivinä ollut kotona mitään työtä, lainasi hän sen silloin tällöin\nmuille, joten se itse sai ansaita osan ruoastansa.\n\nLiisan koko toimena oli viikot päästänsä ensinnäkin tehdä pöly- ja\nvarpaluutia, toisekseen elättää ankkoja ja vuohia, jotka toki itse\netsivätkin enimmän ruokansa lammikosta torpantuvan pohjoispuolelta, kun\nmummo vain silloin tällöin viskeli heille vähän jyviä herkuiksi, sekä\nkolmanneksi ruokkia hevonen ja lehmä. Hevosen hoito tuo nyt ei\noikeastaan kuulu naisen töihin, mutta kun ei miestä ole talossa, niin\nkäypihän se kyllä päinsä; onpa montakin esimerkkiä olemassa, että\nmummot ovat hoidelleet hevosensa, vieläpä sangen hyvästikin.\n\nNikkarilan Luuta-Liisa ei kuitenkaan ihan avuton ollut, se\nhuomattakoon, sillä Kivelän torppahan oli aivan lähellä. Sen torppari\noli siinä elänyt monta vuotta, niinkuin Liisa ja hänen miehensä\nNikkarilassa. Vaikka he eivät olleet sukua toisilleen, oli kuitenkin\nniin likeinen ystävyys kasvanut molempien talojen välille, ett'ei\nkoskaan toisessa paikassa mitään tarvittu, jolla ei toisesta olisi\nautettu. Miehet olivat olleet hyvät ystävykset ja auttaneet aina\ntoisiaan hyvillä neuvoilla, varsinkin miten oli parasta kylvää apilasta\nrukiin sekaan, joka tapa siihen aikaan vasta uutisena kulki suusta\nsuuhun. Liisan mies joutui sitte tarpeettomasta väkevien nauttimisesta\nrappiolle, niin että kuoli liian aikaisin. Mutta Kivelän ukko\nvaimoinensa sen jälkeen vielä enemmin tukivat leskeä. Heidän lapsensa\nkasvoivat yhdessä; ja kun Liisan Juhana kolme vuotta sitte meni\npalvelukseen, tuntui katkeraa kaipausta Kivelässäkin. Ei Juhanan\npalveluspaikka kuitenkaan ollut niin perin kaukana, ett'ei hän silloin\ntällöin olisi lähettänyt terveisiä kotiinsa; vaikka tosin kului välistä\npitkäkin aika, hänestä mitään kuulumatta.\n\nUseimmin kaikista kävi Liisa-mummon luona Kivelän Katri. Kun nuorempi\nsisar Reetta varsin hyvin jaksoi Kivelässä toimittaa kotiaskareet\nKatrin poissa ollessa, meni hän Nikkarilaan niin usein, kuin vain\nsoveltui. Katri rakasti Liisaa; häneltähän hän oli oppinut lukemaan,\njota hänen oma äitinsä Kivelässä ei osannut. Monesti oli Katri ihan\npienestä lapsesta asti istunut pikku jakkarallansa Nikkarilan\ntuvassa Liisan jalkain juuressa, tavaellen sekä virsikirjasta että\nkatkismuksesta. Numeroilla ei Liisa-mummo osannut lukua laskea, mutta\nsen sijaan erittäin nopeasti päässään lukea yhteen ja vähentää, joita\nlaskutapoja hän monen monta vuotta oli saanut harjoitella Tukholman\nHeinätorilla. Se tuli nyt pienen Katrinkin suurimmaksi iloksi. Ensin\nluki hän sormillansa mummon neuvon mukaan, mutta pianpa hän jo päässään\nselvitteli niin vaikeita laskuja ja niin sukkelasti, että Liisa itsekin\nkummasteli. Luuta-mummo ei itse osannut kirjoittaa, mutta hänen\nmiehensä oli ennen eläessään piirustellut jotenkin hyviä kirjaimia, ja\nennen kuolemaansa ehti hän opettaa pojalleen Juhanalle sen taidon.\nPojalla olikin taipumusta ja halua kirjoitukseen, olipa hän siitä vähän\nylpeäkin äitiänsä kohtaan, joka ei osannut kirjoittaa. Pikku Katri oli\naina suurimmalla ilolla ja ihmettelyllä katsellut vieressä seisten\nJuhanan harjoittelua penkillä. Kun he sitte menivät yhdessä ulos\nleikkimään tai poimimaan puoloja, oli Juhana Katrista kahta vertaa\nrakkaampi, koska Katri tiesi Juhanan osaavan semmoista, jota ei kukaan\nmuu ymmärtänyt, ei edes Liisa-mummokaan.\n\nTietysti oli tämmöisessä torpassa vain ani harvoin aikaa lukemiseen,\nkirjoittamiseen ja luvunlaskemiseen, sillä muita töitä oli jo paljon\nkiireempiä. Suurimmalla ilolla Katri vain vielä nytkin kävi\nNikkarilassa, vaikka Juhana oli poissa. Muita ei tuvassa enää ollut\ntavattavana kuin Luuta-mummo yksin, mutta ei voisi uskoa, miten\nsuuresti Katri rakasti juuri häntä. Kylläpä Liisakin puolestaan rakasti\nKatria kuin omaa lastaan. Katri oli kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen,\nsinisilmäinen ja sorea. Kaikki hänen näköisensä tytöt olivat mummon\nsuosituita, niinkuin jo olemme nähneet Tukholman piioista; heille hän\nantoi paljon runsaammin tavaraansa kuin muille. Katri puolestaan oli\nmyöskin Liisalle enemmin apuna kuin kukaan muu. Lauantaina, kun Liisa\noli kaupungissa, hoiti Katri aina hänen lehmäänsä, ankkoja ja hanhia.\nSuurimpana huvina oli Katrilla mennä metsään ja karsia kauneinta havua,\nkuin suinkin löysi, ja kantaa kotiin, niin että mummon, kotiin\ntultuansa, tarvitsi vain tehdä luutia, johon työhön hän ryhtyi joka\nmaanantaiaamuna. Sunnuntaina kävivät kaikki, sekä Luuta-Liisa että\nKivelän asukkaat, kirkossa; mutta iltapäivällä astui Liisa\njuhlallisesti Kivelään, ja silloin olikin paras riemun aika, sillä\nmummo kertoi kaikki uutiset, mitä oli lauantaina kuullut Heinätorilla\nja mitä tiesi likiseutujen herrastaloista. Kivelän ukko, Katrin isä,\nnoista keskusteluista enimmin iloitsi. Hän kohotti tuontuostakin\nleukaansa, joka viime aikoina oli ruvennut lihomaan, ja katseli Liisan\nkertoessa loistavin silmin ympäri tupaa. Sillä hän oli vanhin mies\nniillä seuduin ja tunsi tarkoin kaikki herrasväet ja talolliset hyvin\nlaajalti. Hän itse oli hyvin viisas mies ja pudisti usein päätänsä\nmummon kertomuksille sekä pisti panoksen nuuskaa nenäänsä, milloin\njotakin pahaa kuuli. Kahvia ei siihen aikaan käytetty torpassa.\n\n\nIII.\n\nNyt pääsemme käsiksi varsinaiseen kertomukseemme, joka alkoi\nmuutamana lauantaina maaliskuun alulla mummon ollessa tavallisella\nkaupunginmatkallansa. Katri oli mennyt Nikkarilaan. Toimitettuaan\nsiellä kaikki kotiaskareet läksi hän tapansa mukaan kirves kädessä\nmetsään havuja karsimaan. Mennessään hän lauleskeli, niinkuin hänellä\noli tapana yksin käydessään. Vähän suruiselta kaikui laulu tänään, hän\niski tuontuostakin ikäänkuin leikillä eteenpäin tyhjään ilmaan\nkirveellä, jota muuten kantoi oikealla käsivarrellaan. \"Näin hakkaan\nmä, näin hakkaan mä, näin hakkaan tyhjää vain\", hyräili hän itsekseen\nsamalla sävelellä, kuin laulanutkin oli. \"Vaikk' kuinka hakkaan, vaikk'\nkuinka hakkaan, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!\" jatkoi hän yhä\nsuruisemmin. \"Vaikk' kunne käyn, tai minne päin, ei mitään kokoon saa\n... tyhjää vain!\" \"Ja missä karsin, vaikk' kuinka karsin, ei mitään\nkokoon saa ... tyhjää vain!\" Niin jatkoi hän omatekoista lauluansa, ja\nloppuna oli aina tyhjää vain.\n\nLumi oli jo metsästä poissa monesta paikasta, mutta tuuheimpien puiden\nalla oli vielä korkeat kinokset. Katri oli paljain päin niinkuin\ntavallisesti kotonakin; mutta vaikka hän olikin vaaleatukkainen,\nnäyttivät hänen kiharansa kuitenkin tänään tummemmilta kuin ennen;\nehkäpä ne sentähden, että valkoinen lumi oli nyt pohjana, näyttivät\nsitä vasten melkein ruskeilta. Samoin olivat silmätkin ennen olleet\nvaalean- vaan nyt tummansiniset, hiukan vehreään vivahtavat, niinkuin\npeilikirkas jää.\n\nHänen täytyi nyt mennä etemmäksi tuvasta kuin tavallisesti, sillä hän\nei huolinut muista kuin ihan notkeimmista, hienoimmista ja kauneimmista\noksista; ja kaikki semmoiset oli hän jo ennen karsinut loppuun torpan\nläheltä. Hän kokosi suuria ja pieniä oksia pitkän ajan suuriin läjiin,\njotka hän sitte aikoi kantaa kotiin. Saapuipa hän siinä erään pitkän ja\nhoikan kuusen luo, mutta siiloin vaipui kirves alas. Hän rupesi\nkatselemaan ympärilleen, ja surumielisyys levisi hänen kasvoillensa kun\nhän istuutui kivelle, jonka ympärillä oli runsaasti puolanvarsia. Hän\ntunsi paikan entisistä ajoista, hän kun monta vuotta sitte oli kävellyt\nsiellä Juhanan kanssa ja puoloja poimiskellut. Lehtiä katsellessa\nvaipui Katrin otsa alas käden nojaan. Hetkisen kuluttua lausui hän\nhiljaa: \"nyt ei tässä ole mitään puoloja, ei kukkia eikä raakaleita.\"\nSitte alkoi hän hiljaa hyräellä entisellä sävelellä: \"Ja mitä poimin,\nja kuinka poimin, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!\"\n\nVihdoin nousi hän äkisti ylös, meni puun luo, kohotti päätänsä,\nhengittääkseen raitista ilmaa ja huojentaakseen rintaansa; hän nosti\nkirveen ja iski kovasti, Mutta kirves luiskahti oksan sivuitse ja terä\nkävi kohti kiveen. Nostettuaan sen ylös huomasi hän terässä syvän\nkolon. \"Oh, hyvä Isä, Luuta-mummon kirves kun turmeltui!\" sanoi hän.\nHän heitti sen maahan ja nojautui itse, pää kumarruksissa, puuta\nvasten. Rinnassa kauan tuntunutta tuskaa ei hän enää jaksanut pidättää,\nvaan alkoi kovasti ja ääneen itkeä metsässä. Tuntuu niin hyvältä, kun\nsaa kenenkään näkemättä itkeä pois salaisen kaihonsa.\n\nHetkisen kuluttua tunsi hän mielensä keventyneen; hän pyyhkäsi\nkädellään otsaansa ja otti kirveen maasta, tarkasteli sitä säteilevin\nsilmin ja suuteli sen terää. Kuka sen voi tietää, mikä hänet nyt niin\näkisti iloiseksi teki. Hänen silmänsä sattuivat kirveen varteen ja\nhänelle johtui mieleen, kuka sen oli tehnyt äitillensä. Reippaasti\nalkoi hän nyt hakkaella ja karsia, niin että havut sinkoilivat\nylt'ympäri, ja nauraa, ehkäpä enimmin vain omalle itsellensä. Niin se\näkisti mieli muuttuu.\n\nTyöskennellessään kuuli Katri äkkiarvaamatta takaansa vihellystä. Se ei\ntullut torpan puolelta, vaan kaukaa sieltä päin, jossa metsää oli\npisimmältä. Hän katsahti äkisti ylös ja sydämmensä sykähti ilosta;\nkirves pysähtyi työstään ja Katri kuunteli. Hän huomasi äänen yhä\nlähenevän; se kuului selvään tulevan polulta, joka metsän läpi kulki.\n\"Kukahan sieltä tulee?\" kysäsi hän itseltänsä ja sysäsi oikealla\nkädellään tukan otsalta parempaan järjestykseen.\n\n\"Se on varmaankin ... se on ihan varmaan Juhana; hän viheltää omaa\nlauluansa\", virkkoi Katri tuskin kuuluvasti, käänsi jälleen selkänsä\nsinne päin, josta ääni kuului ja alkoi reippaasti karsia oksia eikä\nollut tietävinään koko tulijasta.\n\nPitkä, hoikka renki astui todellakin kohta näkyviin; hän tuli yhä\nlähemmäksi puiden välitse ja näytti ihan varmaan olevan matkalla\nNikkarilaan.\n\nJuhana kuuli kirveen ääntä ja katsahti sinne päin. Nopeasti ja\nkursailematta poikkesi hän tieltä, saapui Katrin hakkuupaikalle ja\nhiipi hänen taaksensa.\n\n\"Katri!\" sanoi hän kauniilla, hiljaisella äänellä, ett'ei tyttö\npeljästyisi; sillä mistäpä Juhana arvasi, että Katri oli kuullut hänen\ntulonsa.\n\nKatri kääntyi tulijaan päin, ollen muka hämmästyvinään. Tietysti hän\nkuitenkin kohteliaasti tervehti.\n\n\"Onko äiti kotona?\" kysyi Juhana.\n\n\"Tiedäthän, ett'ei hän ole kotona lauantaina.\"\n\n\"No, samapa se, hyvä näinkin. Et usko, miten vaikea on päästä\nliikkeelle, kun on renkinä; ja sen viran minä heitänkin ihan kohta.\nIhan tinkimällä vain sain luvan pistäytyä nyt lauantaina kotona, kun\nminulla oli tänne tärkeää asiaa. Olen astunut kolme kokonaista tuntia,\nja sen arvaat...\"\n\nHän sieppasi hatun käteensä ja pudisti hiukan päätään, niin että\nhikinen tukka häilyi suortuvina ja ilma pääsi otsaa vilvastuttamaan.\nKatri seisoi, katsoen lempeästi hänen otsaansa, johon tukanrajan alle\noli jäänyt leveä juova, hyvin valkoinen muuhun päivettyneesen muotoon\nverraten.\n\n\"Kuules nyt, Katri!\" virkkoi hän nopeasti ja katsahti hänen\nhavuläjiinsä; \"onko Grimstaham asumattomana?\"\n\n\"Grimstahamko? no kaikkia! Kukapa Grimstahamissa asuisi, ei siellä ole\nedes kissaakaan.\"\n\n\"Sepä oikein hyvä; sitä minä juuri toivoinkin.\"\n\n\"Mutta herranen aika, Juhana, mitä on tapahtunut? Ei sinulle ole käynyt\nhyvin palveluspaikassasi. Näytäthän sinä niin hurjalta ja rajulta, että\nminua rupeaa pelottamaan.\" Ei Katri kuitenkaan näyttänyt yhtään\npelkäävältä, vaan heilutteli iloisesti kirvestänsä.\n\n\"Skonlassako, Jenningeninkö luona? Kyllä kai.\"\n\nJuhana alkoi nauraa, vaikka kyllä, kuten Katri sanoi, välistä aina\nnäytti kiihkoista tulta leimuavan hänen silmissänsä.\n\n\"Lähdetään kotiin Nikkarilaan, Katri, niin kerron sinulle jotakin\",\nsanoi hän. \"Kaikki kyllä on hyvin, saat nähdä.\" Samassa astui hän\nhavuläjälle ja otti sylinsä täyden, auttaakseen niiden kotiin kannossa.\nKatri otti myöskin sylinsä täyden; ja niin astuivat he jäljekkäin ja\nvaiti, sillä Katri oli tullut hyvin uteliaaksi.\n\n\nIV.\n\nHe auttoivat toisiansa, kunnes vihdoin kaikki oli kotiin kannettuna ja\nhe astuivat tupaan. Katri otti kauhalla vettä kiulusta pankon luota,\nsillä työ oli ruvennut janottamaan. Juhana pyysi sitte kauhan, sillä\nolipa hänkin astuessaan tullut janoiseksi.\n\nOjentaessaan kauhaa Juhanalle ei Katri malttanut olla salaa\nkatsahtamatta häneen ja kummastellen kysymättä: \"Mitä sinä\nGrimstahamista tahdot?\"\n\nJuhana joi ja otti vielä uudenkin mitan. Sitte sanoi hän: \"Kas, minä\nolen mieltynyt Grimstahamiin ja siellä minä tahdon asua; sillä en\nenää huolikaan renkinä raataa.\"\n\n\"Vai niin! Grimstahamissako asua, joka on ihan rappiolla? Eihän siinä\nole huonetta, ei peltoa eikä niittyä.\"\n\n\"Samapa se, niin juuri hyvä onkin, Katri! Tulehan tähän istumaan, niin\nkerron, mitenkä oikein onkaan. Eipä renginpaikkani Skonlassa ole\nniinkään huono, Jenningenin väkeä on hyvä palvella, tavallansa. Mutta\nenpä sittenkään huoli kauemmin vieraille raataa. Siellä teen ja teen\ntyötä, otsa hiessä, maanantaista tiistaihin, tiistaista keskiviikkoon\nja koko viikon. Ei todellakaan. Hyvä on kyllä olla renkinä, ei mitään\nhuolia. Ruokaa on ja palkka, ja jos on nainut, saa muonan ja palkan,\nkuusi tynnyriä viljaa, mitallisen maltaita ja 40 riksiä rahaa sekä\nvilloja. Ja jos vaimo kykenee, saa hän ansaita vähin lisäksi, plootun\npäivässä. Se kyllä on kaikki varsin hyvin, mutta en siitä sittekään\nhuoli. On niitä niitäkin, jotka tahtovat palvella, ja kiitos heille\nsiitä; ja ne herrastalojen rengit ovatkin aika siistiä miehiä; puhtaat\nja eheät vaatteet heillä on, niinkuin minullakin tässä; heillä on rahaa\ntaskussa ja tupakkaa suussa. Torppari sitä vastoin on usein repaleissa,\nmutta hän on kuitenkin itsenäinen mies. Sinä kaiketi, Katri, arvelet,\nettä minä nyt puhun tyhmästi, vai mitä?\"\n\nPäinvastoin katsoi Katri Juhanaan säteilevin silmin, sillä hän ajatteli\nhänen todellakin aikovan asettua Grimstahamiin. Hän ei vastannut\nmitään, mutta katsoi vain Juhanaan niin haaveksivasti, kuin olisi\nkatsellut pitkään ja onnelliseen tulevaisuuteen.\n\n\"Jospa nyt äiti olisi kotona!\" sanoi Juhana.\n\n\"Kyllä hän tulee yöksi.\"\n\n\"Silloin minun jo pitää olla kotona Skonlassa; olisin kuitenkin\ntahtonut häneltä saada hyviä neuvoja. Onko Kivelän isäntä kotona?\"\n\n\"Isänikö? ei, hän on tänään kartanon työssä.\"\n\n\"Niinpä tonttu vieköön kaikki, jotka ovat poissa, kun minä heitä tahdon\ntavata. Mutta ... no jaa, samapa se, hyvä on näinkin. Kuules Katri!\nsinun pitää ruveta neuvonantajaksi; se parasta on. Sinun juuri pitää\nsanoa, teenkö siinä hullusti vai viisaasti, että tahdon sinut...\"\n\n\"Mitä nyt...\"\n\n\"Vaimokseni. Niin, toden totta, älä nyt vain sano minua suureksi\nnarriksi! Mutta totta se ihan on: minä rupean keväällä itsenäiseksi\nmieheksi. Eihän se oikea muuttoaika ole ennenkuin syksyllä, yhteinen\nmuuttoaika tietysti. Mutta talo on otettava vastaan maaliskuun\npuolivälissä. Ja minä tahdon saada Grimstahamin, siihen minä olen\nmieltynyt; ja onpa minulla siinä omat arveluni, usko se. Sentähden\npyysinkin Skonlan pehtorilta päästä vapaaksi nyt maaliskuussa, vaikk'ei\ntämä olekaan rengille oikea eroaika. Pehtori on hyvin kelpo mies, niin\nettä hän lupasi antaa minulle erokirjan. Sillä itsenäiseksi mieheksipä\nminä rupean.\"\n\n\"Nytkö keväällä jo, Juhana?\"\n\n\"Niin, minä rupean torppariksi, niin totta tosiaan. Ja sinä tulet\ntorpparin vaimoksi, Katri! Ja sitte ne saavat ällistellä kirkossa ja\nKivelässä kun tanssitaan.\"\n\n\"Mutta et usko, miten rappeutuneelta Grimstaham nyt näyttää, Juhana! Se\non ihan metsän vallassa.\"\n\n\"Se hyvä, siihen minä juuri luotinkin. Kuulehan, Katri!\" sanoi hän,\nottaen Katria kiinni kädestä ja vetäen häntä vähän lähemmäksi.\n\"Muistathan, mitä Luutamummo meille aina sanoi, sekä silloin, kun vielä\npienet olimme, että sitte suuremmiksi kasvettuamme? Hän opetti meille\nmonta rukousta, ja niitä sinä kyllä harjoitat joka aamu ja ilta, sen\ntiedän; enkä minäkään ole niitä unhottanut Skonlassa, sen voit uskoa.\nÄitihän opetti, että leipää kyllä kasvaa vaikka hiekassa ja\nsomerossakin sille, joka Jumalaa rakastaa, sille, joka rukoilee ja\ntekee työtä. Ja minä sen uskon.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Katri, \"isä sanoo, että ihmisen pitää käyttää järkeänsä.\nSitä hän on usein sanonut ja se kuuluu olevan painettuna kirjassa.\nGrimstahamista ei ole miksikään torpaksi.\"\n\n\"Järkeänsäkö? Tottapa aionkin käyttää järkeäni Grimstahamissa, ell'ei\npahus minua tyhmäksi tee. Aion käyttää järkeäni ja käsiäni myöskin.\nKuulehan nyt, miten olen aikonut. Grimstahamin torppa on nyt joutunut\nrappiolle ja niin jäänyt metsittymään, ett'ei huonompaa ole koko tässä\nRunsan seudussa. Niinpä onkin minulla toivoa saada se viideksitoista\ntai kahdeksikymmeneksi vuodeksi ihan verottomaksi, ett'en tee\npäivääkään kartanoon. Minä menen Runsan herran luo, joka on aina ollut\nkelpo mies. Ja hän on huomaava siitä tulevan hänelle itselleenkin etua,\nkun minä torpan valmiiksi muokkaan. Jos hän antaa vapaavuosia, niin on\nsekä minulla että sinulla aikaa työskennellä kotona; me muokkaamme\nGrimstahamin kunnon taloksi. Sillä minulla on hyvä halu muokata maata\nahosta, ja sen taidon olen kyllä oppinut näinä vuosina Skonlassa. Jos\nottaisin vanhan torpan täysine peltoineen ja niittyineen, täytyisihän\nminun olla poissa puoli aikaa, kolme päivää viikossa tai enemmänkin,\nkartanossa vuokraa tekemässä, enkä koskaan joutaisi oikein omille\ntöilleni muulloin kuin aamulla ja illalla sekä öillä ikäänkuin varkain;\nolipa ilma millainen hyvänsä, kaikki pitäisi vain silloin saada\ntehdyksi. Siihen kauppaan ruvetkoon muut, joilla on halua. Minä\npuolestani rupean ennemmin tuommoiseen autioon torppaan. Suuret torpat\nsoveltuvat vanhoille, joilla ei enää ole suurta työintoa, tai muille\n... no jaa, jonkunhan niissäkin pitää asua ja käydä kartanossa,\ntietysti. Mutta minusta tulee uutistalolainen. Sen minä teen. Siihen on\nminulla rohkeutta ja sinullakin, Katri. Jonkunhan täällä pitää\nmetsääkin muokata ja juurittaa, luulisin mä.\"\n\nKatri oli tällä välin pannut kätensä ristiin; ja vaikka hän kyllä\nnäytti kuulevan kaikki, mitä Juhana sanoi, ja oikein halullakin hänen\npuhettansa kuuntelevan, niin samalla hän kuitenkin näytti hiljaiseen\nrukoukseen vaipuneelta, joka oikein kohosi sydämmen pohjasta. Sen\nlopetettuansa avasi hän kätensä, mutta kiersi ne sen sijaan äkisti ja\nJuhanan aavistamatta hänelle kaulaan.\n\n\"Tämän en luullut koskaan tapahtuvan; sen, josta puhut, en luullut\nkoskaan tapahtuvan, Juhana. Ja sanonpa nyt sinulle perästäpäin, että\nmonta, monta kertaa olen itsekseni itkenyt juuri sentähden.\"\n\n\"Mutta nyt hymyilet, ja kiitos siitä. Jumala antakoon sinun hymyillä\nkuolinpäivääsi asti, niinkuin uskon käyvänkin!\"\n\nKun he näin olivat sopineet ja suunninneet kaikki, läksi Juhana\nNikkarilasta, sillä hänen piti vielä samana iltana ehtiä takaisin\nSkonlaan, niinkuin oli luvannut pehtorille. Isäntäväki oli aina pitänyt\nJuhanasta, hän kun oli hyvin säännöllinen, raitis, reipas ja ahkera;\nsentähden oli hänelle sieltä luvattu pieni laina tärkeimpiin\ntarpeihinsa, jos vain oli edelleenkin yhtä kelpo mies aikansa loppuun\nasti. Ja Juhana tahtoi hyvän päästökirjan saada. Sentähden hän nyt\nläksi Katrin luota, kun matkan pääasia, kosiminen, oli selvillä. Mutta\nkohta hän kuitenkin lupasi tulevansa uudestaan.\n\n\nV.\n\nLiisa ja Kivelän väki, kuultuaan Juhanan aikeista, iloitsivat suuresti,\nja Luutamummo tahtoi, että hänen poikansa pitäisi ottaman haltuunsa\nennemmin Nikkarila kuin Grimstaham. Mutta siihen Juhana ei suostunut.\nHän e: sallinut, että äitin olisi tarvinnut joutua loiseksi oman\npoikansa luo, eikä myöskään, että Katrille olisi tullut anoppi uuteen\nkotiin, josta aina on vaikeuksia.\n\n\"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa\", sanoi\nhän; \"meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten,\nkun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä\nkaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin\nluoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin\nolemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja\nraadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin.\"\n\nKertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että\nJuhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi\nverottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin\nsuureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai\nsuuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja\nsuunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle\nmyöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain\ntahtoi.\n\nGrimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa\nsuuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa\nhuonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta\nsittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli\nsiellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä\nmaata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin\nei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa,\nsaattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.\n\nKun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen\nhuhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että\nkesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi\nsyksyyn asti.\n\nSinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen\nkuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä\njaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana\nlehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään,\nantoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta\nlainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu,\nkun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.\n\nLiisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta\npannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut\nKatrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli\nsaanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan\nvastusti. \"Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua\", sanoi hän, \"vaan ei\nhänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä,\nniinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa,\njotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää.\"\nLuutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti\neikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän\nsitä kaikista vähimmin tarvitsi. \"Minä\", sanoi hän, \"olen sitä\nkäyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt\nsen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon\nSaaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on\njo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään\nvarten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä\nhänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla\nkammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos\nrohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä.\"\nJuhana vastasi: \"Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi?\nEihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten\nnäytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen\nteki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte\nhäneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri\nrupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes\nitse saamme semmoista ansaituksi.\" Juhana lausui tämän jotenkin\njyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan\nitkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä\nsyliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. \"Älkäähän nyt\nitkekö, äiti\", sanoi hän, \"sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka\npainaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä.\"\n\nMorsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar\nReetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne;\nse oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen\nkasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen.\nPäästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti\nsamassa hyvää kotionnea, sanoen: \"sen kotikissa tuopi, hyvä sisko.\"\n\nTarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet.\nRenkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen\nvuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä\nkolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut,\nniinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi\nvuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää\nkirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän\nsai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan\nkäytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta\ntalonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden\nantoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.\n\n\nVI.\n\nEnsin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi,\nkunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli\nsaatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi\nmyöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa\nkohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta\nollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli,\nolivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt\nnyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt\najatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla\nolisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen\nsuuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.\n\nKatri oli lypsänyt lehmän ja nuorikot söivät iloisina ensimäistä\nillallistaan uudessa kodissa. He olivat vartaasta taittaneet ensimäisen\nleivän niistä kahdestakymmenestä, jotka Katrin äiti oli lähettänyt\nheille ruoan aluksi. Istuissaan ja syödessään kuulivat he lehmän\npitkään ammuvan pilttuussaan vanhassa lääväröhässä, joka vielä\nkuitenkin pysyi pystyssä.\n\nKun Juhana kuuli tuon äänen ja tunsi sen näljän merkiksi, sykähti hänen\nsydämmensä äkisti; sillä monissa muissa puuhissaan oli hän, paha kyllä,\nihan unhottanut lehmän ruoan. Hän kulki ajatuksissaan läpi kaikki\npaikat lähitienoilla, mutta ei missään tiettävästi ollut rehua lainata.\nNiin torpparit kuin talollisetkin voivat tähän aikaan ainoastaan\nvaivoin tulla toimeen elukkainsa kanssa. Hän katsahti ikkunasta\nolkikattoa, joka puoleksi alas sortuneena häilyi pienen läävän\nräystäillä; mutta ne oljet näyttivät niin mustilta, vanhoilta ja\nmädänneiltä, ett'ei hän niitä tahtonut tarjota lehmälle eikä se olisi\nniitä syönytkään. Kun lehmä uudestaan hyrähteli, nousi hän\npuoliseisoalleen ja sanoi katkeralla äänellä:\n\n\"Ei kuulu hyvältä tuo ääni; lehmä on astunut tänään pitkän matkan, aina\nSkonlasta asti, eikä ole mitä antaa sille. Me tässä vain juomme hänen\nmaitoansa, mutta lehmä parka, Katri, kuolee ennen ylihuomenta.\"\n\n\"Istuhan rauhassa ja lopeta atriasi!\" sanoi Katri^ Pannen kätensä hänen\nkäsivarrelleen ja pidättäen häntä paikallaan. \"Anna lehmän ammua;\nkunhan syömme ensin, kyllä hänet sitte rauhoitan.\"\n\nJuhana istuutui jälleen ja katsoi kummastuen vaimoonsa. Mutta Katri ei\nollut tietävinään, näytti vain hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä,\nsilloin tällöin katsahtaen Juhanaan tummansinisillä silmillään, joista\nlämpimintä ja kauneinta loistoa säteili. \"Tiedätkö sinä sitte, kellä\non rehua?\" kysyi Juhana.\n\n\"Syöhän vain rauhassa!\" toisti Katri kehoituksensa, ja ääni kuului\nmelkein käskevältä. Juhana totteli ja söi.\n\nNoustuaan ylös ja luettuaan lyhyen kiitoksen, kumpikin itsekseen,\nläksivät he ulos, Katri juoksi läävälle päin. \"Luulitko minun\nunhottaneen lehmäni?\" virkkoi hän iloisesti, näyttäen Juhanalle erästä\nnurkkaa, jota hän ei ollut tarkastellut. Siellä oli lautojen alla koko\nkasa kaikenlaista. Ei se lehmänrehu tosin ollut laadultaan lihavinta,\nmutta kelpasi kyllä kevätkorvalla. Siinä oli riivittyjä lehtiä,\nakanoita, ruumenia ja olkia sekä vähä heiniäkin, eikä tuoretta\nhavuakaan puuttunut. \"Tämän minä kyllä ymmärrän\", jatkoi Katri, \"eikä\nsinun tästä tarvitse huolehtia. Lehmä, sika ja porsaat ovat minun\nhoidettavani, senhän tiedät. Heti panen padan tulelle ja keitän vettä;\nsitte kaadan sen korvoon ja panen tästä sekaan ja vähän suolaa päälle.\nSiitä saa Jeppa kunnon illallisen; ei sen vielä tänään tarvitse nälkää\nnähdä eikä moneen päivään, kunnes ehtii ruoho nousta metsään.\"\n\n\"Mutta mistä ihmeeltä olet saanut kaiken tuon?\"\n\n\"Sitä olen kokoellut minkä mistäkin, aina siitä asti kun sain tietää,\nettä meidän piti muuttaman Grimstahamiin. Paljon sitä ehtii koota\nkuukaudessa. Minulla on hyviä ystäviä kaikissa Runsan torpissa, ja he\nantoivat minun kokoilla tyhjiltä ylisiltänsä. Niin sain kourallisen\nsieltä, toisen täältä. Kaikki kannoin sitte tänne, mutta sinun ei\npitänyt tietämän mitään.\"\n\nJuhanan ja Katrin ilo oli suurempi, kuin voi arvatakaan, ja Jeppakin\nnäytti hyvin tyytyväiseltä, kun sai eteensä hauteen. Katrin\npuuhaillessa ja järjestellessä tuvassa sekä elukkain luona, meni Juhana\nvihellellen metsään, mietti kaikkia ja merkitsi, mistä hän\nhuomeisaamuna oli alkava työnsä. Ensin oli tarpeen saada kuntoon\npienoinen perunamaa, jonka saattaisi heti panna kasvamaan, niin että se\njo syksyllä antaisi sadon; sillä peltoa kevätkylvöä varten nyt ei\nehtinyt laittaa. Juhana toivoi lainatuilla perunoilla tultavan toimeen\nyli kesän, joll'aikaa saisi tehdyksi paloa rukiiksi kylvettäväksi\nsyksyllä sekä juuritetuksi jonkun tilkun seuraavan kevään kylvöä\nvarten. Mutta talvi sekä seuraava kevät ja kesä eli niin kauan, kun\nvilja oli kasvamassa, piti heidän elämän niillä perunoilla, jotka nyt\nkohta kylvettävä maa antaisi ensi syksynä. Saadakseen koko tuoksi\npitkäksi ajaksi leipää ja vähän särvintä, aikoi Juhana silloin tällöin\nkäydä jossakin kartanossa, varsinkin kiireimpänä aikana, jolloin\nkaikkialla tarvittiin työväkeä. Sitä keinoa hän kuitenkin päätti\nkäyttää niin vähän kuin mahdollista, koska hän mieluisimmin raatoi\nkaiken aikansa Grimstahamissa. \"Ensi vuonna en taida selvitä käymättä\npäiväpalkkalaisena\", sanoi hän, \"mutta ei se tapahdu muuta kuin\nhätätilassa, enkä Katria ollenkaan laske työhön herrastalojen\npalvelijain joukkoon. Minä kyllä paraiten tunnen, mimmoisia veitikoita\nne ovat tavoiltaan. Suurin hyöty meillä ajan pitkään on, kun yöt päivät\nteemme työtä uutistalossamme; se on ihan varma. Ja ell'ei siitä\nkymmenen vuoden kuluessa tule oikea paratiisi, niin sanokoot minua\nsitte Matiksi.\"\n\nHän palasi kotiin iloisena ja tulevaisuuteen lujasti luottaen.\n\nOvella seisoi Katri laskeutuvaa aurinkoa katsellen, joka vielä valasi\njärven kirkasta pintaa. Hän oli jo kaikki työt saanut tehdyksi. Lehmä\noli vaiti; läätistä vain silloin tällöin kuului hiljaista, tyytyväistä\nröhkimistä, mutta sekin vaikeni, kun läätin asujamet nukkuivat\nyöuneensa.\n\nJuhana astui huonoon tupaseensa, jonka ovessa ei ollut lukkoa, mutta\nsen sijaan monta rakoa ja halkeamaa; ei hän kuitenkaan voinut moneen\nvuoteen vielä ajatellakaan saavansa tupaa korjatuksi. \"Samapa se, hyvä\nnäinkin on!\" sanoi hän itseksensä, nähdessään Katrinsa seisovan\nlattialla ottamassa häntä vastaan, pitkä tukka hajalleen kammattuna\nvalkoisille olkapäille. Junana otti häntä kiinni käsistä, jotka olivat\nmelkein yhtä ruskeat kuin hänen omansakin, muuten vain pienemmät; ja\nhänen käsivartensakin aina kyynäspäihin asti olivat yhtä ruskeat kuin\nkädet. Mutta muuten oli hän valkoinen kuin keväinen lilja, kuten\nsanotaan. Juhanasta näytti tupa niin hauskalta kuin puutarha, jossa\nkirsikkapuut paraillaan kukoistavat.\n\n\"Tämä nyt oli ensimäinen päivä kotonamme\", sanoi Katri, \"ja nyt alkaa\nensi yömme oman katon alla. Niinpä luemmekin psalmin, josta minä paljon\npidän, ennen levolle menoa, ett'emme nukkuisi, ennenkuin Jumalan\nenkelit tulevat vartioiksemme.\"\n\nKun tuvassa jo oli hämärä eikä tuli enää palanut liedessä, meni hän\novelle, joka oli järvelle päin. Aurinko oli vielä puoleksi näkyvissä\nmetsän reunan yläpuolella järven toisella puolen. Sen säteet valasivat\nKatrin kirjaa, niin että hän vielä näki. Hän luki kovalla äänellä ja\npuhtaasti eikä liian nopeasti. Juhana istui vieressä penkillä; kun\nensimäinen värssy oli luettu, pani hänkin kätensä ristiin. Kuuliko hän\nenemmän vai näki, hän vain istui hämmästyneen ja autuaan näköisenä kuin\nhyvä lapsi Jumalan valtakunnan portilla. Sikäli kuin aurinko vaipui ja\nsäteet vaalenivat, alkoi Katrin ääni kuulua yhä sydämmellisemmältä ja\nsuloisemmalta, niin että vihdoin kyynel vierähti Juhanan silmästä hänen\nkirjallensa.\n\nSilloin katsahti Katri ylös. \"Tiedätkö, Juhana, mikä psalmi tämä on?\nSinä et muista, mutta se on ensimäinen, jonka luutamummo minun\nopetti lukemaan suoraan sisältä, ja minä luin sen sinulle eräänä\nsunnuntai-aamuna; minä olin yhdeksän ja sinä kahdentoista vanha.\nSilloin oli sunnuntai-aamu, ja nyt on maanantai-ilta. Nyt saamme mennä\nlevolle, mutta huomenna alkaa meidän elintyömme.\"\n\n\nVII.\n\nAikaisin tiistai-aamuna olivat he ylhäällä ja ulkona työtä alkamassa.\nTuvan lähellä oli pieni, aukea paikka mäen rinteessä, joka vietti\njärveen päin; sen saattoi vähimmällä vaivalla tehdä pelloksi.\nHiekkamaata se oli, vaan lannoitettuna voi se antaa hyviä perunoita ja\nlanttuja, ell'ei vain kesä tullut liian kuivaksi. Mutta ihan rinteesen\nei peltoa sopinut tehdä, sillä jos olisi tullut sadekesä, olisi vesi\nvoinut huuhtoa pois kaikki tyyni, varsinkin mullan ja lannan, eikä sora\nsitte enää olisi mitään kasvanut. Sentähden valitsi Juhana kaistaleen\nylimpää mäen päältä, jossa se ei vielä ollut kovin viettävä. Siinä oli\nmyöskin hiekka pehmeintä ja multaa rahtunen seassa. Niinpä he\npäättivät, että Katrin piti alkaa sen kaivamista ja kuokkimista, se kun\noli helpompaa työtä; Juhana itse meni metsään hakkaamaan kaskea ja\njuuritusmaata. Kun perunamaa oli kaivettu, sai Katri tulla jäljestä\nmetsään Juhanaa auttamaan, joka kävikin hyvin, kun Katri oli ennestään\ntottunut kirvestä käyttämään. Niin he saivat olla yhdessä ja\ntyöskentelivät silloin suurimmalla ilolla ja menestyksellä.\n\nTähän aikaan kävi Kivelän ukko, Katrin isä, heidän luonansa niin usein,\nkuin ehti; sillä he olivat hänelle hyvin rakkaat. Ukko oli hyvin viisas\nmies, sillä hän oli paljon kokenut, niin että voi antaa Juhanalle hyviä\nneuvoja, ja välistä auttoi hän työssäkin. Kolmen kesken he yhdessä\nneuvottelivat ja suunnitsivat maan muokkaamisen näin:\n\nYlempänä metsässä oli muuan kohta vesistä ja soista; siinä kasvoi\nlepikkoa, joka merkitsee hyvää maata. Se paikka oli ojitettava, turpeet\nkuivattavat ja poltettavat läjissä; syksyllä sitte voi kylvää ruista\npalaneesen multaan. Hyvin hoidettu suomaa kasvaa, jos Herra suotuisaa\nsäätä antaa, paljon viljaa. Sittemmin voi sen jättää kasvamaan heinää,\nniin että siitä oli toivo saada hyvä niitty, jota Grimstahamilla muuten\nolikin vähä.\n\nKuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko\nsekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli\nparas raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se\nkynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran,\njosta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan\nmuokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut\nruista panemaan.\n\nKolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei\ntarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan\naseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja\nmaan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.\n\nSemmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen\ntoimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain\nkerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut\nryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi\nsitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.\n\n\nVIII.\n\nEnsimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta\nsitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi\nvuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja\nKivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena\nJuhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo\ntäydellisessä järjestyksessä.\n\nEnsimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin\nraada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän;\nmonesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin\nKatrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan\nastumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin\nedessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun\nkantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan\nleikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla\nyhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä\nlujasti kuin Jumalaan.\n\nUnhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa\nniin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin\n\"hyvää\" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki\nostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa\nraivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon,\njoihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina.\nMonivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi\nmummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti\nnäkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat\nmielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän\nkesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin\nkäydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika\nhänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli\näitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut\nvähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin\nantaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt\nmitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken\njuuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan\nja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan\nniinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat\nniin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina,\nett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai\npikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen,\njoita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai\nkinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja\nvälistä -- silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli,\nmikä ilo oli nouseva Grimstahamissa -- pari maukasta vehnäkakkua ynnä\nsokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina\noppinut tuntemaan.\n\nKaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki,\nvaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat\nhyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle,\njolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa\nkuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei\nkoskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista\nKatriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka\nolisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka\nvirvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut\npeiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä\nlaihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta.\nJuhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun\nkatsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin\nja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.\n\nMutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan\ntoisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa\nrunsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää\ntuntunut niin raskaalta.\n\nJuhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt\nmonta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä\nmitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi\nvihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona\ntyöskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi\nitselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin\npaljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina\nkävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa\nkun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan\npuhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä;\nja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona,\neikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että\njompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni\nulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen\nitseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin\ntiesi.\n\nViiden vuoden kuluttua täytti Nikkarilan Liisa ensimäisen-seitsemättä\nvuotensa. Siinä ijässä jo alkaa ruumis olla rasittunut, jos kaiken\naikansa on ahkerassa työssä ollut. Kun Katri ensin lakkasi käymästä\nNikkarilassa, ei mummo kellekään kertonut kaipaustansa; mutta hänen\nvoimansa nyt vähenivät kahta nopeammin. Hän puhui yhtä iloisesti ja\nsukkelaan kuin ennenkin ja näytti olevan ihan entisellään, varsinkin\nHeinätorilla ja Grimstahamissa käydessään, mutta kotoa Nikkarilasta oli\nilo poistunut. Kyllähän Katrin sisar Reetta mummoa autteli, varsinkin\naina lauantaina kuin ennen Katri; mutta sittekin tuntui ihan toiselta.\nReetta oli siivo tyttö, mutta luutamummo tiesi, ett'ei hän kävellyt\najatuksissansa, niinkuin Katri ennen oli hänen poikaansa ajatellut. Se\nnyt ei ollut Reetan syy, koska mummolla toista poikaa ei ollut, mutta\nmummo vaan ei voinut hänestä pitää yhtä paljoa kuin ennen Katrista.\n\nKatrin oltua jo pari vuotta Grimstahamissa selitti mummo kerran ei enää\njaksavansa käydä Tukholmassa useammin kuin joka toinen lauantai. Se oli\nvaikuttaa koko kapinan Heinätorilla, kun ei kukaan ymmärtäväinen piika\ntahtonut muiden luutia kuin Liisan. Eikä se tyytymättömyys vähennyt,\nennenkuin Liisa pyysi Kivelän väkeä lähettämään Reettansa luutakuorman\nkanssa Tukholmaan joka lauantai, milloin hän itse ei mennyt; mutta\nhänen piti ilmoittaman, että luudat olivat vanhan Liisan tekoa. Se\nonnistui odottamattoman hyvin ja antoi aihetta suuriin tapauksiin;\nmutta niillä on oma historiansa. Sillä Reetta herätti huomiota ja\nkohosi niin korkealle, ett'ei kukaan sitä ollut aavistanut. Vaan se ei\nkuulu tähän kertomukseen.\n\nViidentenä vuonna Juhanan ja Katrin asettumisen jälkeen lakkasi mummo\nkokonaan Tukholmassa käymästä. Hän läksi eräänä päivänä Grimstahamiin,\njoka nyt jo oli muhkea torppa. Katseltuaan kylliksensä uusia pikku\npeltoja, niittyä, hevosta, karjaa, lampaita, sikoja, kanoja,\nkalanpyytöjä, uutta venettä ja hyvään kuntoon laitettuja ulkohuoneita,\nmeni mummo Katrin luo ja pyysi päästä lepäämään, koska hänen jalkansa\neivät enää oikein kannattaneet, sanoi hän, ja pääkin tuntui niin\nraskaalta. Häntä oli viimeisenä puolena vuotena usein pyörryttänyt.\nKatrilla oli pieni sivukammari, varsinaisen tuvan jatkoksi tehty;\nsinne, hiljaisimpaan ja kauneimpaan nurkkaan teki hän anopillensa\nvuoteen. Siihen mummo jäi makaamaan eikä sen koommin enää noussut.\n\nNikkarila oli siis laitettava toiseen kuntoon, ja niin tapahtuikin.\nMutta se kuuluu Reetan historiaan.\n\nGrimstahamissa eli Juhanan äiti vielä viisi vuotta, vaikka ei jalkeelle\npäässyt. Sill'aikaa rupesi Juhana yhä laajemmin viljelemään ja\nrakentelemaan. Asuintupaan ei vielä koskettu, hän vaan paranteli\nkaikkea muuta. Riihi ja lato olivat olleet ensimäisinä rakennustöinä.\n\"Omaa tupaani en vielä uusi\", sanoi hän; \"se jääköön viimeiseksi\ntyöksi. Ensin kauniit pellot, sitte kaunis asunto ja viho viimeiseksi\nkauniit vaatteet.\" Se hänen sananpartensa oli.\n\n\nIX.\n\nKerrottava on tässä muuan tapaus, joka sattui Juhanalle eräänä syksynä\nkun Herra antoi sadetta enemmän, kuin ihmiset olisivat kohtuulliseksi\narvanneet. Paitsi sadetta oli sää muutenkin kolkko ja kylmä, niin\nett'ei tupa tullut suloiseksi eikä lämpimäksi, vaikka Katri olisi\nkuinka puita polttanut; ovet ja ikkunat näet olivat liian hatarat.\nKammari, jossa anoppi nukkui, näytti vähän paremmin tuulta pitävän;\nmutta mummohan sekä ikänsä että tautinsa tähden tarvitsikin enemmän\nlämmintä.\n\n\"Kuules, Juhana!\" sanoi Katri eräänä iltana puoleksi leikillä, mutta\npuoleksi myöskin pahoillansa, \"oletpa sinä vähän huolimaton mies, kun\nhankit vaan märkää puuta. Mitenkä minä saan puhutuksi tulta tämmöisiin\nhakoihin? Ovathan puut niin märjät, ett'ei tuli rupea leimuamaan, vaan\nsavu tunkeutuu minulle kurkkuun. Itkenhän ihan ja tulen sokeaksi ennen\naikaani. Ja mummo parka, hän kylmää vuoteesensa. Menepäs hankkimaan\nkuivaa puuta!\"\n\nJuhana läksi ulos vähän tyytymättömänä. Hän oli itse tehnyt työtä\nsateessa koko päivän ja oli ihan läpimärkä. Ja hän oli nyt luullut\nsaavansa lämmitellä leimuavan valkean ääressä ja kuivaella vaatteitaan.\nSitä paitsi oli hän toivonut Katrin hymyilystä ja iloisista\nsilmäyksistä palkintoa päivänsä puuhista. Vaan nyt täytyi hänen\nsemmoisenaan lähteä taas ulos; hyvin nurjamielisenä meni hän metsään\netsimään jotakin keloa.\n\nKiivaasti iski hän kirveellä moneen puuhun, löytääkseen jonkun\npihkaisen ja tervaisen kuusen tai männyn, sillä kotona ei ollut\nainoatakaan semmoista pilkottavaksi. Niinkuin ilo ja taitava huvitus\ntekee miehen viisaaksi ja varovaiseksi, niin tulee hän myöskin hyvin\ntaitamattomaksi suuttumuksesta eikä huoli olla varovainenkaan. Niinpä\nsattui nyt, että Juhana sivalti huolimattomasti; puutkin olivat\nsateesta liukkaat; kirves luiskahti ja terä kävi suorastaan lyöjällensä\nsääreen. Syvästä haavasta purskahti veri kauas; ainoastaan töin tuskin\njaksoi Juhana hiipimällä päästä kotiin.\n\nKun hän avasi oven, tuli katkera savu vastaan, ja niin pimeää siellä\noli, ett'ei hän nähnyt ketään, kuuli vaan Katrin puhaltelevan ja\nitseksensä riitelevän lieden luona sekä viskovan puita sinne tänne.\n\n\"Katri!\" sanoi Juhana alakuloisella äänellä.\n\n\"No, joko vihdoinkin toit kuivia pilkkeitä?\"\n\n\"Katri, vie minut penkille, että pääsen istumaan, minä en jaksa astua\naskeltakaan.\"\n\n\"Tässähän sitä nyt on aikaa ruveta istumaan ja odottelemaan. Minun\npitää ensin saada tuli tehdyksi ennenkuin pääset nukkumaan. Minunko\ntässä pitäisi seisoa ja puhua tulta koko yö yksin? Eivät perunat vielä\nole kiehuneet, eikä tässä mitään ruokaa saa valmiiksi tämmöisillä\nvesilioilla.\"\n\n\"Katri, hae pian kammarin kaapista talikynttilämme, ei sitä nyt auta\nsäästää. Ota pian tuli, niin näet, ett'ei nyt maksa vaivaa riidellä\nminulle, sillä sääressä on syvä kirveenhaava.\"\n\nSen kuultuaan hypähti Katri sukkelasti ylös, riensi kammariin, otti\nkaapista kynttilän, jota ani harvoin torpassa poltettiin, sai siihen\nheti tulen ja meni Juhanan luo. Kynttilän siirtäen vasempaan käteensä\ntalutti hän miehensä sängyn luo ja sanoi:\n\n\"Istuhan! Herranen aika, minkä näköinen sinä olet! Käyhän pitkällesi,\nettä saan riisua jalkasi ja nähdä haavan. Herra, hyvä Isä! mitenkä nyt\nnoin olet lyönyt, Juhana!\" Ja keveällä kädellä pyyhki hän häneltä\nsateesta märjän tukan pois otsalta sekä kallisti hänen päänsä pehmeälle\naluselle.\n\nJuhana oli kalpea ja pyörtymäisillään; mutta päätään kallistaessaan\navasi hän vielä silmäluomensa, katsoakseen Katriinsa. Silloin kirkastui\näkisti hänen muotonsa, sillä hän näki Katrin hellällä huolella\nkumartuvan miehensä puoleen, ja hänen silmänsä loistivat suloisesti\nniinkuin heidän ensimäisenä päivänään; Juhanan rinta paisui syvästä ja\nraittiista ilosta.\n\n\"Joutava naarmu se vaan on\", sanoi hän, \"vaikka vertahan tuo juoksee\npaljonlaisesti; katsotaanhan, kas niin, joutavia vaan.\"\n\nSisällinen ilo häntä niin vahvisti, että hän voi istuutua\nsängynlaidalle ja ottaa kynttilän käteensä. Katri meni noutamaan vettä,\nriisui sitte haavan paljaaksi, pesi sen puhtaaksi verestä, pani päälle\npellavavaatteesta kiireesti purjettua nukkaa ja kääri liinalla kovasti\njalan, ett'ei veri enää vuotaisi.\n\n\"Tästä on jäntärekin ihan poikki\", sanoi hän peloissaan, kun sormellaan\ntunnusteli. \"Eikä tuo verikään asetu ... voi, Juhana!\"\n\nSilloin kuului katkonaisia ääniä ja outoa rykimistä kammarista, jossa\nLiisa-mummo makasi. Vaivaloisesti sai hän vihdoin huudetuksi: \"Lapset!\nettehän te ymmärrä seisattaa verta; tulkaa tänne minun luokseni!\"\n\n\"Mummo huutaa!\" sanoi Katri; \"niin, hänhän se osaa haavan sukkelasti\ntukkia.\" Mutta Katrin alkava hymy kuoli jälleen, kun kysyi: \"Jaksatko\nvielä liikkua sen verran, että päästään mummon luo?\". Ja samalla katsoi\nhän hyvin huolestuneena mieheensä.\n\n\"Oih!\" pääsi Juhanalta huudahdus, kun nousi seisomaan vasemmalle, vielä\nkelpaavalle jalallensa. Sitte otti hän toisella kädellään kiinni Katrin\nkaulasta ja alkoi hänen varassansa hyppiä yhdellä jalalla kammariin\npäin, jossa äitinsä makasi.\n\nMummo nousi istualleen sängyssä niin hyvin, kuin taisi, katsoi haavaa,\npudisti päätänsä ja sanoi, Katriin katsahtaen: \"Tämä on paha vamma,\nsaat nähdä. Verenjuoksun kyllä saan tuketuksi taulalla ja ruudilla,\nmutta kyllä Juhana kauan makaa, ennenkuin tuo umpeen kasvaa. Mene heti\nhankkimaan viinaa ja etikkaa, joilla sitte peset, ja saippuaa pane\nveteen. Ja sitte sinun pitää kaupungista hankkia voidetta ... niin ...\nsepä se pahinta oli; mutta kyllä se nimi kohta mieleeni johtuu. Joudu\nvaan, Katri!\"\n\nEnempää tässä olisi turha kertoa kuin että Juhana istuutui mummon\nsängyn laidalle, jossa Liisa taidollansa sulki verenjuoksun ja\nsittemmin sitoi haavan; Katri sill'aikaa tuvassa pukeutui nopeasti,\nsillä hän valmistihe heti lähtemään kartanoon tai pappilaan lääkkeitä\nsaamaan.\n\nSanottuaan jäähyväiset läksi hän astumaan pimeitä polkuja illan\nmyöhällä. Ajatellen, minnekä nyt oikeastaan menisi, sanoi hän itsekseen\nvihdoin: \"Ei, en kuitenkaan mene kartanoon, vaan pappilaan, vaikka\nsinne onkin pitempi matka.\" Grimstahamista Sätran kautta Edin pappilaan\noli ainakin puoli peninkulmaa. Mutta pappilan rouva olikin jaloin,\nymmärtäväisin ja avuliain ihminen koko seudulla. Katri muisteli ilolla\nhäntä astuessaan, ja hän varmaan tiesi saavansa apua ja ystävällistä\nkohtelua, vaikka tulikin näin myöhään.\n\nJa niin hän saikin. Katri palasi yöllä kotiin lääkkeiden kanssa. Paitsi\netikkaa ja viinaa, jolla voi pestä jalkaa ja estää paisumasta, sai hän\nmyöskin Riian palsamia haavaan pantavaksi. Vuoteen omaksi Juhana\nkuitenkin joutui, ja seuraavana päivänä näytti haava hyvin pahalta, kun\nsiitä alkoi tulla mustaa verensotkua. Sentähden päätti Katri heti ensi\ntilassa lähteä kaupunkiin kysymään neuvoa lääkäriltä. Tilaisuutta hän\nsai siten, että meni sisarensa Reetan sijasta viemään luutia ja Reetta\nmeni siksi päiväksi Gristahamiin hoitamaan mummoa ja sairasta.\n\nKaupungissa neuvottiin Katria panemaan basilikavoidetta liinarievulle\nja sitte haavan päälle, että se puhdistuisi. Sittemmin tuli hänen vetää\nhaava umpeen sidelaastari-viilekkeillä, ja koko jalka oli pidettävä\nliikkumattomana sitomalla puulistojen väliin; niin oli haava pikemmin\nparaneva, vaikka jäntärekin olisi mennyt poikki. Hyvä on, ajatteli\nKatri, niiasi lääkärille ja näytti niin kelpo vaimolta, ett'ei lääkäri\nhuolinut häneltä maksuakaan ottaa. Iltasilla palasi hän kaupungista,\nhuolestaan osaksi päässeenä, ja tunnusteli tuontuostakin hameensa\ntaskua, olivatkohan saadut lääkkeet tallella. Mutta vaikka Katri kyllä\ntoivoi Juhanan piankin Jumalan avulla paranevan, niin johtui hänelle\nkuitenkin mieleen, että mitenkähän ne syystyöt sai tehdyksi hänen\nmaatessansa. Sillä mitään ei kannattanut laiminlyödä. \"Minun täytyy\npalkata renki muutamiksi päiviksi\", sanoi hän itseksensä. \"Mutta siitä\nei Juhanan pidä saaman tietää sanaakaan, ett'ei hän innoissaan syökse\nylös itse kyntämään ja hakkaamaan, ennenkuin jalka on ihan terve; niin\ntulisi hän vaan yhä pahemmaksi ja me joutuisimme ihan pulaan.\"\n\nSitte ajoi hän taas hiljaa luutakärrissänsä mietiskellen, mitenkä hän\nsaisi rengin pidetyksi ja palkatuksi. \"Kalliiksi se tulee!\" sanoi hän,\nkatsoen hyvin pahoillaan ja suruisena sivullensa metsäänpäin ja lyöden\nsamalla ohjaksilla hevosta, että pikemmin kotiin ennättäisi.\n\n\"Niin se kyllä käy!\" virkkoi hän vähän ajan perästä puoliääneen.\n\"Tosinhan aioin uudesta kankaastani laittaa Juhanalle ja itselleni\nhyvät pyhävaatteet, sillä onhan siisteys kunniaksi kirkossa. Minä myön\nsen. Parempi on saada torppa hyvin hoidetuksi syksyllä, niin saatamme\nsitte toivoa hyvää satoa kevätkylvöstä. Minä palkkaan Suotalon pitkän\nAntin. Hän on vahva ja ripeä työmies eikä valitse ruokia. Hei, Polle!\"\nkehoitti hän hevostansa, iloiten päätöksestään ja katsoen tyytyväisesti\nparia harmaata pilvenhattaraa, jotka olivat hajoamaisillaan taivaan\nlaelta. \"Hei, Polle! sukkelaan nyt, niin saat leipää kotiin tultua!\"\n\nKaikki kävi ihan toivon mukaan. Juhana makasi vuoteessa kyllin kauan,\nniin että jalka parani ihan terveeksi. Suotalon Antti raatoi sill'aikaa\nripeästi Grimstahamissa, niin että kaikki tuli tehdyksi oikeaan\naikaansa. Hän oli vanha tuttu, sillä hän oli kasvanut yhdessä Juhanan\nja Katrin kanssa, Suotalo kun näet oli lähellä sekä Nikkarilaa että\nKivelää. Hän helposti sopi Katrin kanssa palkasta, joka hänen piti\nsaada puinnin aikaan. Rahan sijasta oli heidän kummankin mielestä\nmukavinta, että Antti itse otti kankaan, niin ei Katrin tarvinnut mennä\nsitä ensin muille myöskentelemään.\n\nMuutapa tästä välitapauksesta ei enää olekaan huomattava kuin että sinä\npäivänä, jolloin Antti oli tehnyt viimeisen työnsä ja Katri toi hänelle\nkankaan palkaksensa, niin Antti virkkoi: \"Kiitos, kunnon emäntä!\nTiedättehän te molemmat, että minä olen teidän vanha leikkitoverinne ja\nsentähden saatan kyllä jättää muutaman viikon työn ilmaiseksikin, sillä\nenhän vielä ole supiköyhä. Pitäkää vaan kangas itse! Minä tahdon teitä\nnähdä kirkossa siistinä uusissa vaatteissanne.\"\n\nKatri katsoi häntä silmiin pitkään ja tarkempaan kuin tavallisesti.\n\"Antti!\" sanoi hän, \"tätä hyvää sinä et ole ilmaiseksi tekevä. Minä\nkyllä tiedän sisar Reetan ja sinun välisi, ja puhun sinun puolestasi\nhänelle. Sillä nyt minä tunnen sinut, Antti; ja usko pois, kyllä te\nhyvin tulette toimeen Nikkarilassa. Kyllä Reettakin sinusta pitää,\nvaikka hän välistä on juro; minä kyllä laitan niin, että välinne tulee\nhyväksi.\"\n\nAntti työnsi hyvin tyytyväisen näköisenä pitkän, tumman tukkansa korvan\ntaakse. Mutta mitä siitä seurasi, ei kuulu tähän kertomukseemme.\n\n\nX.\n\nKymmenen vuotta oli nyt Grimstaham ollut asuttuna ja kaksi lasta\nleikitteli tuvassa ilahuttaen Liisa-mummoa, joka ei päässyt\nsängystänsä. Mummolla säilyi puhelahja ihan viimeisiin hetkiin asti, ja\nnäönkin salli Isä pysyä välttävänä. Sentähden oli mummon suurin ilo\nopettaa sieville lapsensalapsille tavauksen ja sisäluvun alkeita.\nMolemmat ne olivat pojat, toinen kuuden, toinen viiden vuoden vanha.\n\nKun Katrilla ja Juhanalla oli hyvin vähän aikaa oleskella sisällä,\nolivat lapsenlapset mummolla melkein ainoana seurana; heidän piti\nkertoa hänelle kaikki, mitä isä ja äiti ulkona tekivät. Sillä mummo\ntahtoi välttämättä tietää kaikki, mitä Grimstahamissa tapahtui. Ja jos\npellolla tai niityllä tehtiin jotakin, jota mummo viisaudessaan\nsängyssänsä ei hyväksynyt, niin hän poikien kautta lähetti oman\najatuksensa Juhanalle ja Katrille tiedoksi.\n\n\"Mitä isä tänään tekee, Janne?\" kysyi hän vanhemmalta pojalta eräänä\niltapuolena kesäkuussa.\n\n\"Hän maalaa uutta läävää punaiseksi.\"\n\n\"Tokkohan hän sen oikein osaa!\" supisi mummo itsekseen, laskien päänsä\nvasemmalle korvalle alas aluselle. \"Varmaankaan ei hän ole muistanut\npanna vihtrilliä sekaan. Menes kysymään isältäsi, onko hän pannut\nvihtrilliä maaliin; mutta tule paikalla takaisin!\" Sill'aikaa sai Kalle\ntavata sängyn vieressä.\n\nJanne meni ihan suoraan uuden, muhkean läävän luo ja vei mummon sanan\nisällensä. Juhana hymyili ja otti taskustansa kakkusen, jonka oli\ntuonut viimein Tukholmassa käydessänsä. \"Mene mummon luo, Janne, kiitä\nhäntä muistutuksesta ja anna hänelle tämä!\"\n\nMiten mummo ihastui Jannen tuomisista! Pehmeät sokurileivät ja kakut\nolivat parasta herkkua, kuin luutamummo ikänänsä oli tavannut. \"Voi\nsitä Juhanaa, miten hän muistaa minua joka kerran, kun käy\nkaupungissa!\" sanoi mummo itsekseen, imi kakkua ja unhotti koko\nvihtrillin. Kuitenkin johtui hänelle maalaus mieleen, kun Jannen\ntuomiset loppuivat, ja hän kysyi: \"Tiedätkö, miksikä isäsi maalaa\nkaikki huoneet yli ympäri ja portit ja aidat? Mutta tämä hökkeli, jossa\nasumme, on huonoin kaikista, eikä hän tätä maalaa.\"\n\nJanne seisoi, näpelöiden peitettä. \"Kyllä, mummo,\" sanoi hän hetkisen\nperästä, \"sen kyllä tiedän. Isä aikoo purkaa tämän tuvan ennen\nmaalaamista.\"\n\n\"Vai niin, aikooko hän rakentaa uudet asuinhuoneet? Niihin minä en\nkoskaan tule, Janne. Tämä vanha tupa ja minä, me häviämme yht'aikaa.\"\n\nPoika ei käsittänyt mummon ajatusta. Mutta totta oli, että kun nyt\nkaikki muu oli uutta, kaunista ja puhdasta, niin itse asuinrakennus\nnäytti kovin kurjalta niiden rinnalla. \"Siihen minä vasta ihan viimeksi\nkäyn käsiksi; saas nähdä ehdinkö vielä tänäkään vuonna\", sanoi Juhana.\n\nJoka sunnuntai istui Katri aamusta iltaan anopin luona. Juhana oli\nsiellä vaan iltapäivällä, sillä aamupäivällä hän kävi kirkossa. Kun\ntuttavat kyselivät, missä hänen kelpo vaimonsa oli, vastasi hän: \"Katri\npitää jumalanpalvelusta kotona mummon kanssa.\"\n\nEi se kuitenkaan muuta ollut kuin mummon hellää hoitamista. Tosin Katri\nmyöskin luki Liisalle niitä virsiä tai evankeliumeja, joista hän\nenimmin piti; mutta mummon kuulo oli tänä vuonna alkanut huonota, niin\nett'ei hän enää sillä tavalla voinut nauttia Jumalan sanaa. Silmät vain\nyhä pysyivät yhtä kirkkaina ja selvinä, ja niillä hän katseli Katria,\njoka oli hänestä kaunein näkö kaikista, ja poikia, jotka Katrin jälkeen\nolivat kauneimmat katsottavat.\n\nIltapuolella sunnuntaina tuli seuraan aina lisäksi Juhana ja\npalvelustyttö, joka tänä vuonna oli hankittu avuksi. Kun mummo näki\nniin paljon ihmisiä koossa kuin kuusi henkeä, sattui välistä, ett'ei\nhän oikein muistanutkaan päivää sunnuntaiksi, vaan oli olevinaan\nHeinätorilla. Muisti ja järki heikkonivat vähitellen. Kerran meni se\nniin pitkälle, että hän ojensi kätensä peitteen päälle, luuli sitä\nkuivaneeksi luudaksi ja tarjosi Katrille, sanoen: \"Kuusihan minun siitä\npitäisi pyytää, mutta näkyy olevan kuivanut, niin menköön vaikka\nkolmesta.\" Katri peljästyi noista sanoista; ne kuuluivat niin\nkamaloilta, että hän aavisti jotakin. Mutta Juhana tarttui siihen\nkolmesta äyristä tarjottuun käteen ja suuteli sitä; se olikin\nensimäinen ja viimeinen kerta hänellä suudella naisen kättä, jota\nkansan mies ei koskaan tee.\n\nJuhana oli nyt jo ehtinyt niin pitkälle, että oli metsään kaatanut\nuuden asuinkartanon hirret. Hän suunnitsi mielessään, miten se oli\ntehtävä ja sisustettava. Suuren tuvan hän aikoi tehdä, eri kyökin ja\nkaksi kammaria, korkean vinnin ja vinnikammarin, jos kannatti.\nSeinäpapereja ei hän vielä ottanut lukuun, mutta ulkoa piti kaikki\nmaalattaman keltaiseksi. Viime vuosina hän oli saanut erinomaisen halun\nmaalata ja punata kaikki. Ulkohuoneiden tervaaminen ja punaaminen kyllä\noli tarpeenkin, sillä se esti mätänemistä, mutta kaikista Juhanan\ntöistä alkoi yhä selvemmin näkyä kauniisen ja siistiin taipumusta. Ja\nKatrinkin tähden hän niin teki, sillä Katri mielellään tahtoi kaikki\nsieväksi ja siistiksi, niin huoneet kuin työaseetkin. Sentähden oli\nJuhana vähällä ryhtyä seinäpaperienkin puuhaan.\n\nVeistellessään hirsiä nelikulmaisiksi pihalla, mietiskeli Juhana\nhuviksensa, miten hän vast'edes nikkaroi uudet pöydät, penkit, kaapit\nja viimeiseksi sievän sängyn. Tuolit ja penkit olivat jo hänen\nmielikuvituksessaan vehreiksi maalattuina, kaappi ja pöydät sinisiksi.\nMaalia ja sutia osasi hän käyttää itsekin, \"mutta\", virkkoi hän,\n\"vaikkapa toisinkin Tukholmasta oikean kisällin maalaamaan nuo kaikki\nminulle, niin eihän tuo koko maailmaa maksaisi tuokaan. Ehkäpä itse\nvain tuhraisin koko maalaamisen; enkä ryhdykään koko työhön itse, enkä\nsaata viimeistä työtäni turmiolle.\"\n\nLuutamummo, joka selvänä ollessaan yhä vieläkin tahtoi tietoa talon\ntöistä ja puuhista, kuuli eräänä lauantai-iltana Jannelta, että Juhana\njo oli vetänyt uuden asunnon hirret pihalle ja ryhtynyt niitä\nveistelemäänkin.\n\n\"Vai niin,\" sanoi mummo hetkisen kuluttua, huoahtaen, mutta keveästi,\n\"vai ollaan jo niin pitkällä! nyt revitään vanha tupa, sitä ei mikään\nestä. Niin, niin. Tapahtukoon Herran tahto, niinkuin David sanoo. Uudet\nluudat nyt rupeavat lakasemaan ja kaikki kuivat luudat viskataan\nuuniin.\"\n\nKatri seisoi sängyn vieressä, itkien, sillä ne sanat tuntuivat hänestä\nkatkerilta. Muuan kyynel putosi mummon kasvoille. Hän ei enää nähnyt,\nmutta säpsähti vähän ja sanoi:\n\n\"Ah, varmaankin olet sinä, Katri, tässä luonani! Jospa vielä kerran\nennen kuolemaani saisin tuntea tuoretta metsän hajua. Tuo minulle vähän\nnuoria kuusen oksia!\"\n\nKatri toi niitä hänelle. Juhana ja lapset tulivat sisään. Havujen\ntuoksusta vilkastui mummo, vielä viimeisen kerran. Hän nousi\npuoli-istualleen sängyssä, tarttui molemmin käsin havuihin ja hengitti\nhyvillänsä. Silmät aukesivat, kirkkaasti ja nopeasti leimahtaen.\n\n\"Hyvä isä,\" sanoi hän, \"armahda minua, joka olen suuri havunoksa, ja\nanna minun tulla uudeksi taimeksi sinun valtakunnassasi!\"\n\nSitte vaipui hän alas vuoteelle ja kuoli. Mutta lapsenlapset sanoivat:\n\"Kas, miten kirkkaat mummon kasvot ovat!\"\n\n\n\n\n\n\nROUVA A. CH. EDGREN.\n\n\n\n\nLÄÄKÄRIN VAIMO.\n\n\nI.\n\nKaikista arvokkain mies pienessä Lounais-Ruotsin kaupungissa\nK--stadissa oli epäilemättä lääkäri Nordenberg. Tuskin oli siellä\nyhtäkään perhettä, jolle hän ei olisi ollut tukena ja lohdutuksena\nhädän ja surun hetkinä. Sitä paitsi sai kaupunki kiittää juuri häntä\njonkinmoisesta maineesta. Matkustavaisia kävi vuodet päästänsä kaikista\nRuotsin ääristä pyytämässä häneltä neuvoa ja lohdutusta; niin suuri oli\nhänen maineensa, että välistä tuli hänen luoksensa sairaita yksin\npääkaupungistakin.\n\nUlkomuodoltaan oli Nordenberg jotenkin mitättömän näköinen mies,\nlyhyehkö, vanttera ja vahvaruumiinen; hän oli ihan kuin vahva\ntalonpoika, niinkuin hän syntyperältään ja koko ruumiilliselta\nkehitykseltään todella olikin. Syvä ryppy kulmien välillä, joka todisti\nhänellä olevan tottumusta pitämään koossa ajatuksensa, ja terävä katse\ntekivät hänen muuten hyvin tavalliset kasvonsa älykkään näköisiksi.\nHuulet olivat paksut, samalla kertaa osoittaen hyvänluontoisuutta ja\naistillisuutta. Koko luonteen merkkeinä lääkärillä olivat kasvojen\nala- ja yläosan erilaiset värähdykset. Luja tahto, vallanhimo ja äly\nolivat niissä näkyvissä hyvänluontoisuuden ja nautinnonhimon\nkumppaneina.\n\nHänen käytöksensä ei lainkaan ollut miellyttävä; ollen alkuansa köyhä\ntalollisenpoika, joka oli arvoon kohonnut vain oman kykynsä avulla, ei\nhän ollut jaksanut kantaa menestystänsä. Hän tuli kopeaksi ja vähän\nkerskailevaksi, Piti kunnianansa kaiken seuraelämällisen viehättävyyden\nhyljeksimistä ja puhui Smoolannin murretta kuin oikea talonpoika.\n\nHänen toimitapansa ei myöskään ollut ilman omituisuuksia. Hänen\nmuotonsa sairasvuoteen luona oli tavallisesti onnettomuutta ennustava\nja hänen vastauksensa epäselvät ja salaperäiset kuin sfinksin. Vähäinen\npäänpudistus ja tyytymätön kädenliike olivat ainoat merkit, joista\nlevottomat omaiset saivat arvata sairaan tilan olevan melkein\ntoivottoman. Sitä suurempi oli sitte heidän kiitollisuutensa ja\nkunnioituksensa lääkäriä kohtaan, kun hän väsymättömyydellään ja\nsuurella taidollaan sai sairaan pelastetuksi; ja se ihme tapahtuikin\njotenkin usein.\n\nLääkärin talo oli torin varrella, pieni tosin, vaan komein koko\nkaupungissa; rakennustavaltaan erosi se jyrkästi kaikista muista\nkaupungin taloista. Se oli uudenaikainen, palkongeilla ja monilla\nnurkilla koristettu huvila, takana ruusupuita kasvava pengermä.\n\nTalon sisustuskin oli erittäin komea, ehkäpä vähän ylpeähkökin, mutta\nkaikkea kuitenkin jalostutti todellinen kauno-aisti, jota lääkärillä\ntuskin olisi luullut olevan. Ja muuten voikin huomata kaikkea\njärjestelemässä olleen kauneuteen tottuneen naiskäden.\n\nVieraat, joita muualta saapui kaupunkiin, saivat tuntikausia\nodotellessaan lääkärin saleissa hyvin miellyttävän tunteen tästä\nkodista. Kaunis valkotukkainen pikku poika juoksi välistä täyttä\nvauhtia huoneiden läpi. Sairaat koettivat välistä pidättää häntä ja\ntekeytyä ystäviksi, ja jos heidän joskus onnistui niin paljon hillitä\nhänen rajuuttansa, että hän pysyi viisi minuuttia paikoillaan, saivat\nhe hänen suustansa kuulla koko joukon viattomimpia ja suoranaisimpia\nkysymyksiä ja vastauksia.\n\nTosin hän oli, kuin muutkin hemmoitellut lapset, liian itsepäinen,\nmutta samalla niin iloinen, terve ja vilkas, ett'ei häneen mitenkään\nvoinut pahastua.\n\nJa jos vieraat sairaat joskus saivat vilaukselta nähdä lääkärin vaimoa,\nniin se vain suurensi heidän mieltymystänsä tähän kotiin. Hän oli\nsievä, hento, nuorekas nainen, liikkeissään kevyt, nopea ja vähän arka,\nsilmät syvät ja loistavat. Vaikka häntä ei koskaan nähty yhdessä\nlääkärin kanssa, niin mielellään heidät kuitenkin ajatuksissaan kuvaili\ntoistensa rinnalla oleviksi; he näyttivät niin hyvin täydentävän\ntoisiansa, lääkäri ankaralla, miehekkäällä voimallaan ja vaimo hienolla\nnaisellisuudellaan.\n\nMutta jos matkustavaiset viipyivät niin kauan kaupungissa, että ehtivät\nsaada joitakuita tuttuja, ja heiltä sitte tietysti tiedustelivat\nlääkärin perheoloja, niin kohta heidän ihanat unelmansa haihtuivat. Jos\nhe puhuivat lääkärin perhe-onnesta, joka näytti niin suloiselta, saivat\nhe vastaukseksi hymyilyn tai huokauksen, ja kun he tuommoisesta alusta\ntietysti tulivat hyvin uteliaiksi, saivat he kohta kuulla enemmänkin.\n\nNiin, lääkärin avioliitto oli todellakin ensi vuosina ollut hyvin\nonnellinen. Hän oli suunnattomasti rakastanut vaimoansa, ja vaimokin\noli hyvin miellyttävä, kun hän äsken naituna nuorena rouvana tuli\nkaupunkiin. Tosin hän ei koskaan ollut niin lempeä eikä hellä, kuin\nhänen ulkomuodostaan päättäen olisi luullut; ei, päinvastoin oli hän\nhyvin oikullinen ja itsepäinen, piti omat ajatuksensa kaikista asioista\nja vaikka oli niin nuori, saattoi ryhtyä väittelemään vanhain ihmisten\nkanssa ja puolustamaan omia, monesti hullunkurisia aatteitansa, kuin\nolisi henki ollut vaarassa. Mutta miellyttävä hän oli sittekin, sitä ei\nkäynyt kieltäminen; hänessä oli jotakin niin vilkasta ja alkuperäistä,\nett'ei kukaan voinut hyljeksiä hänen seuraansa.\n\nMutta hän ali aina hyvin heikko ja arka terveydeltään, ja pojan\nsyntymisen jälkeen hän ei enää koskaan oikein voimistunut. Hän alkoi\ntulla juonikkaaksi ja heikkohermoiseksi, purskahti itkuun ihan ilman\nsyyttä eikä osannut puhuakaan muusta kuin sairaudestansa. Lääkärin\ntarvitsee enemmin kuin muiden ihmisten olla rauhassa taudeilta omassa\nkodissansa; kun hän päivät päästänsä kuulee vain niistä puhuttavan,\ntahtoo hän mielellään kotonansa vähän viihdyttää ajatuksiansa iloisilla\nja viehättävillä asioilla. Sentähden ei kukaan saatakaan ihmetellä,\nettä hän vihdoin kyllästyi ainaisiin valituksiin kotonakin. Hän alkoi\nilloin käydä klubeissa, jopa kaikissa pidoissakin, joista hän ennen\nonnellisena aikanaan ei lainkaan huolinut; häntä ei enää koskaan nähty\nyhdessä vaimonsa kanssa ja hyvin harvoin tavattiin hänet kotoaan.\n\nJos vieras tuommoisten tietojen perästä muistutti, että olipa toki\nankarata ja katkerata vaimolle jäädä noin yksiksensä vain sairauden\ntähden, vaikka juuri oma mies oli lääkäri, jonka toki olisi enemmin\nkuin muiden kärsiminen sairaan oikkuja, niin sattui välistä se\nhuomautus viemään uuden, hyvin arkatuntoisen asian perille, joka\nsaatettiin ilmoittaa vain kahden kesken ja ankaran vait'olon lupauksen\nturvin. Semmoisen salamyhkäisen keskustelun jälkeen läksi vieras\nmatkaansa syvästi surkutellen kovasti koeteltua lääkäri-raukkaa ja yhtä\nsyvästi halveksien pientä, miellyttävää syväsilmäistä rouvaa.\n\n\nII.\n\nLääkäri Nordenbergin yliopiston-aikainen kumppani, joka oli lasten\nlääkärinä eräässä suuressa kaupungissa, tuli muutamana päivänä\nK--stadiin. Häneltä oli kuolema äskettäin riistänyt vaimon ja ainoan\nlapsen, niin että hän nyt aikoi muuttaa pois entisestä toimipaikastaan,\njossa hänen lyhyt avioliittonsa oli niin äkisti päättynyt, ja asettua\nK--stadiin, joka oli viime aikoina niin melkoisesti kasvanut, että\nkaksikin lääkäriä siellä kyllä oli tarpeen. Varsinkin valitsi hän\nK--stadin sentähden, että tavattoman tuhoinen lasten tauti oli siellä\njo monta kuukautta raivonnut melkein ruton tavalla. Taitava lääkäri ei\ntosin ollut saanut pelastetuksi omaa lastansa, mutta toisten lasten\npelastuksen otti hän nyt päätehtäväkseen.\n\nNordenberg ei ollut kovinkaan iloissaan toisen lääkärin aikomuksesta\nasettua hänen kaupunkiinsa. Hän tosin ei tahtonut myöntää pelkäävänsä\nmitään kilpailua, mutta se vain oli hänellä selvillä, että tuo toinen\noli ennen ja nytkin hänelle hyvin vastenmielinen kumppani.\n\nHänen kuitenkin täytyi näön vuoksi pitää yllä ystävyyttä ja hän siis\nkutsui entisen kumppaninsa päivälliselle muutamien muiden herrojen\nkanssa.\n\nLääkäri Selmer oli niin äskettäin tullut kaupunkiini ett'ei hän vielä\nollut kuullut puhuttavan Nordenbergin surullisista perheoloista. Kun\nlakkaamatta vielä pyöri hänen ajatuksissansa oman, äsken sortuneen\nkotionnen muisto, lähestyi hän sydämmellisellä ystävyydellä kumppaninsa\nnuorta vaimoa ja kuusivuotista poikaa, jonka ikäinen hänen oma\npoikansakin oli ollut.\n\nHän joutui pöydässä istumaan emännän viereen ja rupesi heti vilkkaasen\nkeskusteluun hänen kanssansa. Hän puhui rouvalle omasta pojastaan, joka\näsken vielä oli ollut yhtä punaposkinen ja vallaton kuin rouvan Rutger,\nja kertoi, miten kuume oli tullut ja katkaissut muutaman viikon\nkuluessa elämänlangat niiltä kahdelta, jotka olivat hänelle olleet niin\nrakkaat. Rouva kuunteli lämpimällä osanotolla ja alkoi kertoa kohtia\nRutgerin elämästä, mitä tauteja hänessä oli ollut ja muuta semmoista.\nVähitellen muuttui keskustelu iloisemmaksi; he molemmat kertoivat\nhupaisia muistoja lapsistansa, niiden viattomia sanoja sekä merkkejä\naikaisesta kehittymisestä ja lupaavista luonnonlahjoista, joita kaikki\nvanhemmat ovat huomaavinaan lastensa ensimäisinä kehitysvuosina.\n\nTämän hupaisen keskustelun aikana Selmer kuitenkin huomasi\nmiellyttävässä vieruskumppanissaan yhtä ja toista, joka hänestä ei\nnäyttänyt hyvältä. Hän huomasi rouvan koko olemuksessa joitakin\nheikkohermoisuuden ja ärtyisyyden merkkejä. Eikä häneltä näkemättä\njäänyt myöskään kärsimys, joka kajasti silmistä, ja velttous hienoissa\npiirteissä suun ympärillä.\n\nMonenlaista ja hyvää viiniä juotiin pöydässä, mutta rouva kiivaasti\nkielsi, kun Selmer tarjoutui kaatamaan hänellekin. Hän joi vain vettä\nja söi erittäin vähän.\n\nTalon ainoa poika istui isän vieressä, joka vain laski leikkiä, kun hän\nniin ahneesti nielasi viinin, jota isä hänelle antoi. Äiti tarkasti\npojan liikkeitä hyvin levottomasti, ja kun isä sittemmin täytti hänen\nlasinsa ja nauraen sanoi ei olevan haitaksi, jos poika sai oppia\nsietämään edes jotakin, niin äiti äkisti nousi ja nopeasti kumartuen\npöydän yli sieppasi lasin pojan kädestä ja kaatoi sen tyhjään\nolutlasiin, joka samassa vietiin pois. Poika alkoi itkeä ja hoitaja sai\nviedä hänet pois pöydästä. Vieraat olivat hämillänsä ja Nordenberg itse\npurskahti raa'asti nauraa hohottamaan.\n\n\"Te näytätte olevan ehdottoman raittiuden harrastaja\", sanoi Selmer\nemännälle, mutta kummastui samassa niiden näennäisesti niin viattomain\nsanain vaikutuksesta.\n\nTuskallinen puna nousi nuoren rouvan kasvoille ja otsalle asti, silmiin\nherui kyyneliä ja huulet vapisivat, kuin olisi hän ponnistellut\nkuuluviin jotakin vastausta, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan.\nVieraat herrat niistivät nenäänsä tai rykivät tai murensivat kiivaasti\nleipää sormissaan. Kohta sitte noustiin pöydästä, ja kun kahvia\ntarjottiin salissa, oli rouva jo poissa näkyvistä.\n\nHirmuinen epäluulo vaivasi vierasta lääkäriä; hän kuunteli\nhajamielisesti toisten puhetta ja läksi vihdoin takaisin ruokahuoneesen\netsimään muka pikku Rutgeria.\n\nMutta todella hän tahtoi tavata rouvan ja se onnistuikin.\n\nVielä ei ollut ruvettu siistimään pöytää. Talrikit semmoisinaan,\npuolilleen juodut lasit, tyhjät pullot ja ryvettynyt pöytäliina eivät\njuuri olleet mikään viehättävä näky. Pöydän alimmassa päässä seisoi\nrouva hehkuvin kasvoin ja juuri tyhjensi äkisti suuhunsa lasillisen\nväkevää viiniä, karahvi toisessa kädessä, kuin olisi hänellä ollut\naikomus heti täyttää lasinsa uudestaan.\n\nNähtyään vieraan kiljahti hän ja pudotti karahvin maahan, niin että\ntummanpunainen viini juoksi hänen vaaleansiniselle villaleningilleen.\n\nSelmer seisattui pöydän yläpäähän, tuntien katkeraa tuskaa\nhavainnostaan, josta hän luuli saavansa selityksen rouvan äskeiseen\nkäytökseen.\n\nRouva sai vaivoin mielensä asettumaan. \"Te peljästytitte minua niin\",\nsanoi hän teeskennellysti. \"Minua niin rupesi vilustamaan päivällisen\njälkeen ... varmaankin join liiaksi vettä ... ja sentähden arvelin\nolevan parasta ... mutta kas, vahinko kaunista leninkiäni!\"\n\nHän kokosi hameensa poimuja, estääkseen viiniä ihan ympäri levenemästä,\nja aikoi mennä pois.\n\nSelmer pysäytti hänet. Hän oli hetkisen ollut kahden vaiheella ja\nmuuttanut levottomasti milloin toista, milloin toista jalkaa eteenpäin;\nnyt hän nopeasti astui rouvan luo ja pani ystävällisesti kätensä hänen\nkouristetulle kädelleen, joka piti koossa leninkiä.\n\n\"Antakaa anteeksi\", sanoi hän, \"mutta ... tiedättehän, että on\nainoastaan yksi keino sille, ken ... ken kerran ... ken sairastaa\nsemmoista tautia kuin te. Että ehdottomasti jätätte kaiken väkevien\njuomien nauttimisen.\"\n\nHänen katseestaan loisti niin paljo hyvyyttä, että rouva oli vähällä\nmenettää koko mielenmalttinsa ja purskahtaa itkuun. Mutta oman\nylläpidon aisti häntä vielä vahvisti ja hän vastasi tyytymättömän\ntavalla:\n\n\"Siinä en luule teidän olevan oikeassa. Minua on päinvastoin käsketty\nelämään hyvästi juuri tautini tähden.\"\n\nSelmer ei heti löytänyt sopivaa vastausta, vaikka rouva näytti sitä\nodottavan. Rouva vähän kumarsi päätään ja läksi.\n\nKun Selmer palasi herrojen seuraan, oli siellä jo tuotuna esille\nkonjakkia ja liköörejä. Isäntä otti juuri lasinsa ja kilisti toisten\nkanssa.\n\n\"Nyt juodaan pohjaan\", sanoi hän, \"niin että sitte saan kaataa uutta.\nNiin, minä sanon kuin ukko Petterson, joka kuoli viinahulluuteen: Mitä\nolisi elämä ilman konjakkia!\"\n\nJa sille sukkeluudelleen nauroi lääkäri, niin että kohona hyppi, ja\nmuut yhtyivät iloon.\n\nSelmer otti hattunsa ja aikoi sanoa jäähyväiset; sikarin ja väkeväin\nhöyryt, joita huone oli ihan täynnä, vaikuttivat hänessä nyt todellista\npahoinvointia. Isäntä ei häntä kuitenkaan laskenut muulla ehdolla kuin\nettä hänen piti vain vähän aikaa kävelemän ja palaamaan sitte\nillalliselle. Se Selmerin täytyi luvata.\n\nHän astui hautausmaalle ja viipyi siellä kauan kävellen ja lueskellen\nkirjoituksia kaikista patsaista. Varsinkin viivähti hän vähän aikaa\njokaisen pienen lapsen haudalla, joita olikin paljo äsken luotuja,\nselvinä todistuksina kulkutaudin tuhotöistä.\n\nSe, mitä hän äsken oli nähnyt, oli kovin liikuttanut häntä. Nyt hän\nkiitti Jumalaa, että hänen oma poikansa makasi maan rauhallisessa\npovessa eikä ollut joutumassa elämän rajattomiin vaaroihin.\n\nHän palasi Nordenbergin taloon vasta sitte, kun siellä jo oli\nillallinen syöty. Isäntä näytti olevan hiukan ärtynyt ja pyyteli\nanteeksi, ett'ei hänen vaimonsa enää voinut tulla näkyviin. Hän ei\nvoinut oikein hyvin.\n\nMutta tuskin ehtivät herrat siirtyä saliin, kun makuuhuoneen ovi aukesi\nja nuori rouva seisoi kynnyksellä. Heti ensi katsauksella huomasi\nSelmer, mitä rouva oli toiminut päivällisen jälkeen eli siitä asti, kun\nSelmer hänet viimeksi näki. Vehreään vivahtavat silmät, joiden hempeä\nloisto hänestä ennen oli näyttänyt niin viehättävältä, olivat nyt\nvaalakat ja himmeät, kasvot hyvin kalpeat, ja hienot, säännölliset\nkauneuden piirteet niin veltot, että Selmeriä oikein kauhistutti.\n\nNordenberg meni nopeasti hänelle vastaan, otti häntä kovasti kiinni\nkädestä ja sanoi terävästi ja käheästi kuiskaten: \"Mene pois heti!\"\nMuihin päin kääntyen lisäsi hän kovaan: \"Toivoakseni annatte anteeksi,\nhyvät herrat, mutta vaimoni on todellakin niin heikko, ett'en minä voi\nsallia hänen liiaksi ponnistaa voimiansa. Mene nyt jo ja käy paikalla\nmaata, Helena!\" Hän yhä vielä piti kiinni rouvan kalvosimesta ja koetti\nnyt muille näkymättömällä, vaan kuitenkin kovalla sysäyksellä työntää\nrouvaa pois huoneesta.\n\nMutta silloin leimahtivat äkisti vehreät silmät ja kalpeat kasvot\nmuuttuivat värikkäiksi.\n\n\"Ei!\" sanoi hän. \"Minä en mene. Sinä et saa uskotella vieraalle\nlääkärille, että minä juopunut olen. Minä en mene, vaan näytän hänelle,\nett'ei ole totta -- ei totta se, mitä hän minusta luulee.\"\n\nHän oli temmaissut kätensä irti miehensä rautakourasta, hienonen käsi\noli kalvosimesta ihan punainen kouristuksesta, rouva näytti sitä\nSelmerille ja sanoi: \"Katsokaahan! Näin minua kohdellaan! Mutta\njuovuksissa minä en ole!\"\n\nHän astui eteenpäin pari horjuvaa askelta, jotka surkeasti todistivat\nihan päinvastaista, vaipui sitte polvilleen, ojensi rukoilevasti\nkätensä Selmeriä kohti ja vaikeroi: \"Oi, pelastakaa minut! pelastakaa\nminut, te! Olettehan tekin lääkäri! -- Lääkärit voivat auttaa toista\n... vaikk'eivät omia vaimojansa. Minä olen niin hirveän onneton. En\nminä muun tähden juo ... vaan minun täytyy ... täytyy! Jokin paha voima\nminua pakottaa! Minusta tuntuu, kuin voisin ennemmin surmata itseni\nkuin lakata juomasta. Oi, eikö ole mitään apua ja pelastusta?\"\n\nSelmeriin tämä koski kovasti. Hän meni rouvan luo, otti häntä kiinni\nkädestä, koetti häntä nostaa ylös ja sanoi: \"Kyllä, minä uskon varmaan,\nettä teidät saadaan pelastumaan. Siitä puhelemme jonakin muuna\npäivänä.\"\n\nHän talutti rouvan ovelle ja rouva seurasikin häntä mielellään. Ovea\navatessaan rouvalle sanoi Selmer: \"Minä tulen huomenna. Otatteko minut\nsilloin vastaan?\"\n\nRouva katsahti Selmeriin kiitollisesti, purskahti sitte itkemään,\npeitti kasvonsa käsillään ja melkein juosten poistui.\n\n\"Tämä näyttää olevan täydellisesti kehittynyttä dipsomaniaa\", sanoi\nSelmer kahden kesken Nordenbergille. \"Mitä lääkkeitä tai keinoja käytät\nhäntä parantaaksesi?\"\n\nNordenberg loukkaantui Selmerin kysymyksestä, sen muoto kun olikin\nhiukan mestarimainen. Hän vastasi tylysti: \"Siitä asiasta minä\nmielelläni puhun niin vähän kuin mahdollista suinkin.\"\n\nSelmer vähän epäili, ennenkuin uudestaan kysyi.\n\n\"Sinä et varmaankaan tahtoisi jättää vaimoasi minun hoidettavakseni?\nLääkärien ei yleensä pidä hoidella lähimpiä omaisiansa -- ei ainakaan\ntämmöisissä tapauksissa -- minulla sitä paitsi oli äskettäin\nhoidettavana samanlainen sairas.\"\n\n\"Kiitoksia!\" vastasi Nordenberg ylpeästi. \"Jos minä joskus katson\ntarvitsevani apuasi, niin kyllä silloin tulen kysymään neuvoa sinulta.\nSiihen asti on parasta, että me niin vähän kuin mahdollista sekaudumme\ntoistemme toimiin.\"\n\n\nIII.\n\nVierasten poistuttua meni Nordenberg makuuhuoneesen. Siellä oli\njotenkin hämärä; yksi ainoa kynttilä, sekin melkein loppuun palanut,\nlevitti niukkaa valoa. Vuoteen uutimet olivat syrjälle vedetyt ja\nHelena heittäytynyt tilalle poikittain ja siihen nukkunut. Hän oli\navannut leninkinsä auki vyötäisiltä, tukka hajallansa peitteellä, ja\ntummanpunaiset viinipilkut: hehkuivat kuin veri leningin vaaleaa väriä\nvasten.\n\nTodellisen vastenmielisyyden tunne pääsi lääkärissä valtaan. Hän astui\nkiireesti yöpöydän luo, otti siitä muutamia kirjoja sekä kellonsa\nalustan, tempasi auki oven ja aikoi ainiaaksi poistua tästä huoneesta\neikä koskaan enää sinne astua jalkaansa.\n\nMutta Helena heräsi hänen kovista liikkeistänsä, ja lääkäri seisattui\npurkamaan kaikkea suuttumustansa hänelle.\n\n\"Minä kävin juuri ottamassa täältä kapineeni\", sanoi hän. \"Nyt muutan\nminä alakertaan enkä enää astu jalkaanikaan tänne ylös sinun luoksesi,\nja samoin täytyy myöskin pyytää, ett'et sinä täst'edes häpäse minun\ntaloani näyttäytymällä ihmisille alhaalla minun huoneissani.\"\n\nRouva oli noussut pitkältänsä, mutta jäänyt istumaan vuoteen laidalle,\npää käsiin vaipuneena. Nyt hän katsahti mieheensä, mutta niin\nväsyneesti ja himmeästi, kuin ei hän lainkaan olisi ymmärtänyt hänen\nsanojansa. Pää vaipui jälleen, niinkuin omasta painostansa käsien\nvaraan, ja syvä, tuskallinen huokaus kohosi rinnasta.\n\nSe väsynyt välinpitämättömyys lääkäriä vielä enemmin suututti.\n\n\"Tästä hetkestä alkaen on meidän ystävyytemme lopussa, ymmärrätkö\nsen!\"' sanoi hän. \"Ja mitä lapseesi koskee, en minä enää jätä häntä\nturmeltumaan sinun esimerkistäsi.\"\n\nRouva nosti äkisti päätänsä ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n\"Minäköhän se olen koettanut totuttaa häntä väkeviin juomiin?\" sanoi\nhän. \"Minäkö olen tehnyt paheen nautinnoksi, minäkö juon päihdyksiin\nasti iloisessa seurassa ja kehoitan kaikkia muita seuraamaan\nesimerkkiäni? Ei, minä en juo nautinnon tähden, minä päinvastoin inhoan\ntätä pahetta niin hirveästi -- niin kauheasti. Ja vaikka kuitenkin olen\nsen paheen orjana, niin sinä juuri olet siihen syypää. Etkö sinä juuri\nmäärännyt, että minun aina piti ottaman väkeviä, kunnes päässä tuntui,\nsilloin kuin aloin tulla heikoksi ja kivuloiseksi? Etkö sinä juuri\nkäskenyt minun alinomaa lisäämään annoksiasi, kunnes eräänä päivänä\nnäit menneesi liian pitkälle ja sentähden äkisti kielsit minua\nmaistamasta tippaakaan. Ja minunko vikani se oli, että silloin\npalaaminen jo oli liian myöhäistä? Ah, miten onnellisesti oletkin\nlääkärinä toiminut ja miten paljon mainetta hankkinut, se kaikki ei\nkuitenkaan korvaa ääretöntä kurjuutta, johon oman vaimosi olet\nsaattanut.\"\n\nLääkäri ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi; rouvan moitteet\ntunkeutuivat liian syvälle hänen tuntoonsa.\n\nJa rouva jatkoi -- hän ikäänkuin tunsi nyt olevan viimeisen kerran,\nniinkuin se ensimäinenkin oli, jolloin hänen oli suotu puhua suunsa\npuhtaaksi -- hän tunsi olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka kyllä\ntietää rangaistuksesta olevan ihan mahdoton päästä, mutta joka sitä\nennen koettaa niin täydellisesti kuin suinkin sysätä niskoiltaan\nedesvastauksen omista töistänsä -- hän jatkoi:\n\n\"Ja kun saatoit vaimosi niin hirveään onnettomuuteen, rupesitko edes\nitse inhoamaan tuon hirveän juoman nauttimista? Ei, et suinkaan;\npäinvastoin yhä vain jatkoit suurimmalla raakuudella remuisia atrioita.\nJa ett'et ole vaipunut yhtä syvälle kuin minä, niin siitä saat kiittää\nvain vahvempaa ruumistasi ja etuluuloja, jotka sen, mikä naisella on\ninhottavaa, anteeksi antamatonta, tunnustavat miehellä luvalliseksi\nhuvitukseksi!\"\n\nNyt sai lääkäri kielensä valloilleen. \"Sinä seoitat asiat, jotka eivät\nollenkaan kuulu yhteen\", sanoi hän. \"Juoda lasi iloisessa seurassa on\nluvallista kelle hyvänsä, ja se on tietysti ihan toista kuin --\"\n\n\"Missä sitte on raja?\" keskeytti rouva. \"Miten monesti olenkaan nähnyt\nsinun tulevan juuri tähän huoneesen myöhään yöllä, kun klubissa olit\nsiihen asti istunut! Miten inhottivat minua ne konjakin höyryt, joita\nsinusta levisi! Niin juuri siinä, jossa nyt seisot, sinä tavallisesti\nhaparoit tulitikkuja, kaadoit vesikarahvin ja heittäydyit sitte\nvaatteissasi tilalle -- aamusilla herättyäsi olit äreä ja voit pahoin\n-- mutta sitte saatoit iloisessa seurassa kertoa kaikki tyyni ja laskea\nsiitä leikkiä. Eikä yksikään niistä herroista, joiden kanssa sinä\nseurustelet, katsonut tuota vähääkään häpeälliseksi; päinvastoin te\nhuvittelitte toisianne samanlaisilla historioilla.\"\n\n\"Eihän nyt ole puhe minusta\", keskeytti lääkäri, alkaen jo vihastua.\n\"Minä voin onneksi itse vastata teoistani. Mutta sen minä nyt sanon\nsinulle, ett'en enää huoli pitää poikaa kotona. Minusta on suuri,\nhyvinkin suuri uhraus erota ainoasta lapsestani --\"\n\n\"Entä minusta sitte!\" virkkoi rouva kädet ristissä.\n\n\"-- mutta sehän on vain ihan kohtuullinen rangaistus minulle siitä\nkevytmielisyydestä, että otin vaimokseni juomarin tyttären, jolla on\ntuo myrkky veressänsä ja jolta se nyt ehkä on jäänyt perinnöksi\npojallensa.\"\n\nHelena keskeytti kiljahduksella. \"Älä sano niin! Älä sano sitä\nperinnölliseksi! Herran tähden, älä sano!\"\n\nHänen äänestänsä kaikui niin suuri epätoivo, että lääkäriä alkoi vähän\narveluttaa. Hän ei voinut katsoa vaimoansa silmiin eikä äänikään ollut\nselvä, kun hän vastasi:\n\n\"Toivokaamme, että -- ett'ei se ole niin vaarallista. Minä olen\npäättänyt viedä hänet Y:n pappilaan. Siellä hän saa totisen\nkristillisen kasvatuksen --\"\n\n\"Totisen kristillisen kasvatuksenko!\" keskeytti rouva katkeralla\npilkalla. \"Mitä sinä tarkoitat kristillisellä kasvatuksella?\nSemmoistako kuin hänelle tähän asti olet opettanut, koettaessasi häntä\ntotuttaa raakaan leikkiisi ja konjakkiisi? Ah, minua kasvatettiin\nkristillisesti, kun olin vielä lapsi, mutta sinähän olet kaikin tavoin\nkoettanut riistää minulta lapsen-uskoani ja antaa minulle sen sijaan\nraainta materialismia. Jos sinä edes olisit antanut minun pitää\nuskontoni, niin en nyt ehkä olisikaan niin ihan avuton ja toivoton\nsuuressa hädässäni!\"\n\nHänen äänensä painui, kunnes se vihdoin kaikui vain käheältä\nvalitukselta. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen ja itkeä nyyhki\nniin hillittömästi ja onnettomasti, kuin ainoastaan se voi itkeä, joka\nhermoston turmelemisella on menettänyt kaiken vallan oman itsensä yli.\n\nLääkäri oli ollut lauhtumaisillaan vaimonsa syvän surun edessä, mutta\nhänen tunteidensa ilmi puhkeamisen liiallinen kiivaus vaikutti häneen\naina vastenmielisesti. Hän kääntyi pois ja läksi huoneesta.\n\n\nIV.\n\nSeuraavana aamuna ajoi lääkärin kuomivaunut rappusien eteen.\nLapsenpiika toi alas pikku Rutgerin, joka riemuiten hyppeli ilosta,\nettä pääsi lähtemään pois papan kanssa. Heti tuli lääkärikin ulos.\nMutta hänellä ei nyt ollut halua yhtyä pojan laverruksiin. Lyhyesti ja\näreästi laittoi hän pois erään sairaan luoksi kutsujan, joka tuli\nvastaan rappusilla, hypähti vaunuihin, vetäsi oven kiinni ja sanoi\najurille:\n\n\"Y:n pappilaan! Aja kovasti!\"\n\nYläkerrassa istui ikkunan luona lääkärin nuori vaimo katsellen pois\nvieriväin vaunujen jälkeen pienestä raosta alas lasketun kartiinin ja\nikkunan pielen välistä.\n\nRakkain, kuin hänelle maailmassa oli, oma lapsensa oli häneltä otettu\npois, eikä hänen pitänyt häntä enää näkemän. Ja hän oli antanut sen\ntapahtua vähääkään vastustamatta, sillä hän tunsi, ett'ei hänellä ollut\noikeutta pitää luonaan omaa lastaan.\n\nTunti kului toisensa perästä, ja rouva yhä istui liikkumatonna\npaikallaan ikkunan vieressä. Koko hänen olentonsa oli kuin rampautunut,\nniin että hänestä tuntui, kuin ei hän koskaan enää voisi nousta\ntuoliltansa, jolle hän oli vaipunut silloin, kun Rutger vietiin pois\nhänen luotansa -- ei koskaan enää palata liikkuvaan, toimeliaasen\nelämään -- ei koskaan enää päästä päivän valoon. Yksinäisyys ja pimeys\ntäst'edes paraiten soveltuisivat hänelle -- tuon äärettömän\nnöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt edellisenä iltana, niin\nett'ei hän enää koskaan uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin. Sillä\ntähän asti ei hän vielä koskaan ollut itseään niin alentanut kuin\neilen. Hän oli elänyt kiihtyneessä, luonnottomassa tilassa jo kauan yöt\npäivät, mutta ei se koskaan vielä ollut niin pitkälle mennyt, että hän\nniin kokonaan olisi menettänyt kaiken malttinsa. Vasta nyt käsitti hän\nsen totuuden hirveässä selvyydessään; hän oli joutunut yhden semmoisen\npaheen orjaksi, jotka enimmin halventavat ihmisen ja koko ihmiskunnan.\n\nJa mimmoisia kuvia tuo ajatus johdatti hänen mieleensä!\nSeitsentoista-vuotiaana jo oli hän seisonut hirmuisimman sairasvuoteen\nvieressä. Hänen isänsä, nuori, rakastettava, hyvälahjainen mies, oli\nkukistunut tuon hirmuisen paheen voimasta, jonka hän nyt tiesi\nsaaneensa perinnöksi häneltä. Sen sairasvuoteen kauheat muistot\nmuuttuivat hänen mielikuvituksissaan eläviksi. Ja kun miehensä nyt oli\nhyljännyt hänet, oli hän auttamattomasti niiden pimeyden voimien\nkahleissa, jotka olivat turmelleet isän elämän. Ja -- pahinta kaikesta\n-- hänen lapsensa oli ehkä joutuva samaan onnettomuuteen!\n\nHän väänteli käsiään kauheassa toivottomuudessaan. Hän rukoili apua\nJumalaltakin, johon hän ei enää luottanut; mutta mitään vastausta ei\nkuulunut hänen rukouksiinsa.\n\nHämärä oli jo tullut, kun Helena heräsi unelmistaan vaunujen\nvierimisestä kivitystä myöten. Hänen miehensä se siinä palasi kotiin,\nkun oli vienyt pois lapsen. Kuinka monesti hän ennen oli valvonutkaan\nmyöhään yöhön ikkunan luona odotellen miehensä tuloa sairasten luota.\nEnsi aikoina häiden jälkeen oli hän, kuultuansa vaunujen äänen, aina\nrientänyt portaita myöten miehellensä vastaan, kiertänyt käsivartensa\nhänelle kaulaan ja toivottanut hänelle tervetuloa kotiin. Sittemmin,\nkun hän tuli kivuloiseksi ja lääkäri, hänen miehensä, alkoi kylmetä,\noli hän istunut ylhäällä; pelolla ja toivolla odotellen hänen tulevan\nylös tervehtimään vaimoansa. Ja peloissaan, ett'ei hän ehkä tulekaan,\noli hän itseksensä päättänyt olla vaivaamatta häntä sairautensa\nkertomisella ja näyttää iloiselta, että hän viihtyisi hänen luonansa.\n\nVaan kun lääkäri sitte vihdoin tuli ja hän istui miestänsä vasten\nnojautuneena ja tuntien hänen käsivartensa vyötärönsä ympärillä,\nsilloin heräsi hänessä niin vastustamaton halu ja tarve uskoa hänelle\nhuolensa, kertoa tautinsa tuntomerkit, joita hän, niinkuin kaikki\nmuutkin hermotautiset niin innolla tarkasteli. Vaan siitä tuli hän, oma\nmies ja lääkäri, kylmäksi ja kärsimättömäksi, läksi pois eikä tullut\nvaimonsa luo moneen päivään. Ja monina yksinäisinä hetkinä, jotka hän\nvietti istuen yksiksensä ja haaveksien omaa tilaansa, oli vähitellen\nalkanut selvitä hänelle, ett'ei hänen miehensä ollutkaan semmoinen,\nkuin hän oli toivonut. Hän alkoi ymmärtää, että lääkärin rakkaus häneen\noli ollut vain itsekäs ja aistillinen; niin kauan kun hän oli ollut\nkaunis ja iloinen, oli lääkäri kannellut häntä käsissään kuin kukkaa;\nmutta heti, kun hänen seuransa ei enää tuottanut hänelle huvia, hylkäsi\nhän arvelematta vaimonsa, vieläpä semmoiseen aikaan, jolloin vaimo\nolisi enimmin tarvinnut apua.\n\nJa kun hän kerran alkoi katsella miehensä luonnetta tässä valossa,\nrupesi hän myöskin harmittavan ja tuskallisen tarkkaan huomaamaan\nkaikkia hänen vikojansa. Hän havaitsi, mitenkä menestys ja imartelut\nhäntä vähitellen paaduttivat, miten turhamaisuus ja voitonhimo alkoivat\nsoida kovemmin, kuin hyvän sydämmen äänet, niin että hän ennemmin läksi\nrikkaan, kuin köyhän sairaan luo. Ja hän näki miehensä, joka ennen\noli syvästi surrut hoidettavan sairaansa kuolemaa, nyt hyvillä\npäivällisillä nauravan ja laskevan leikkiä ihan äsken oltuansa\nkuolinvuoteella, vaikka kuolema oli seurannut leikkauksestakin, johon\nhänen ehkä ei olisi pitänyt ryhtyä.\n\nMuuten elettiin lääkärin talossa aina hyvin iloisesti. Hän rakasti\nhyviä atrioita ja voimakkaita viinejä, ja panettelijat -- sillä ei\nhänkään, vaikka olikin niin rakastettu mies, päässyt kaikkien\nkuolevaisten kohtalosta, että jokaisella on omat vihamiehensä -- ne\nsanoivat hänen tehneen monta sairasta juomariksi siten, että liian\nkevytmielisesti määräsi heille omia mielijuomiansa, punssia\nrintatautisille, konjakkia ja voimakkaita viinejä heikoille.\n\nOlkoonpa tuo asia miten tahansa, se vain on totta, että hänen oma\nvaimonsa joutui kohta onnettomaksi sen parannustavan kautta.\n\nHarmissaan ja suutuksissaan siitä, että huomasi oman vaimonsa niin\ninhottavan paheen orjana, unhotti lääkäri kokonaan, minkä verran hän\nitse siihen oli vikapää. Muutamien kiivasten kohtausten jälkeen, joissa\nlääkäri oli röyhkeästi nuhdellut rouvansa käytöstapaa ja rouva hänelle\nvastannut kyynelsilmin sekä liiankin kiivailla itsensä soimauksilla,\nmutta heti kuitenkin jälleen langennut, päätti lääkäri oman rauhansa\ntähden olla ihan välinpitämätön tuosta hirveästä pahasta, joka kehittyi\nhänen omassa talossansa, karttoi niin paljon kuin mahdollista rouvaansa\nja oli harvoin kotona.\n\nSemmoinen oli ollut väli tähän päivään asti. Ja nyt oli tapahtunut\nratkaseva käänne. Nyt oli rouva ihan hyljätty ja yksiksensä jätetty,\nsäälimättä jätetty alttiiksi hirveimmän taudin raatelulle, hän,\nkuuluisan lääkärin oma vaimo.\n\n\nV.\n\nKului muutamia onnettomia viikkoja, jona aikana sairas rouva parka sai\nkestää tuskallisimpia taisteluja.\n\nEräänä yönä sitte seisattuivat jotkin vaunut lääkärin talon eteen.\nAjuri hypähti maahan ja soitti kovasti yökelloa. Unisena ja\ntyytymättömänä kysyi lääkäri palvelustytöltä, joka tuli sisään, kuka\nhäntä nyt häiritsi, mutta kun tyttö vastasi, että hakija oli Y:n\npappilasta, riensi hän heti vastaanotto-huoneesen.\n\n\"Kuka on sairaana?\" kysyi hän kiivaasti.\n\n\"Pikku Rutger se on; hän sairastui niin äkisti. Provasti luulee hänen\nkääntyvän liikkeellä olevaan kulkutautiin.\"\n\nParissa minutissa pukeutui lääkäri ja vaunut vierivät kiireesti pois\npeninkulman päässä olevaan pappilaan.\n\nHelenakin oli herätetty ja hän tiedusti, mistä lääkärin noutaja oli.\nHän tiesi nyt oman poikasensa olevan sairaana, ehkäpä kuoleman\nkourissa, vaan ei pääsevänsä näkemään häntä.\n\nHän astuskeli toivottomuudessaan edestakaisin huoneessa. Jos hän vain\nolisi uskaltanut, olisi hän lähtenyt miehensä vaunuilla sinne. Mutta\nhäntä pidätti lähtemästä nöyryyttävä ajatus, että hänet ehkä\najettaisiin kuitenkin pois sieltä, ja vielä enemmin ajatus, joka\nhänessä vähitellen oli muuttunut hullunomaiseksi totuudeksi, että hänen\nläsnäolonsa olisi lapselle turmiota tartuttavainen.\n\nHän vietti kamalan yön; kun aamu alkoi hiukan valjeta, loppuivat hänen\nvoimansa. Hän katseli tuskallisesti ympärilleen, eikö löytäisi mitään\nkeinoa, jolla voisi lievittää sisällistä taisteluansa. Mitään väkeviä\nei enää ollut käsillä; palvelijat eivät lääkärin kiellon tähden\ntaipuneet ostamaan hänelle mitään semmoista; ruokakonttorin ja kellarin\navaimet hän tiesi olevan miehensä tallessa. Mutta tuskat olivat\nsietämättömät. Hän otti pöydältään hajuvesipullon ja joi sen\npahamakuisen sisällyksen. Tunnin kuluttua makasi hän sikeässä unessa ja\nheräsi vasta myöhään päivällä.\n\nHän kuuli tavatonta liikettä talosta; ovia avattiin ja suljettiin,\nnopeita askelia liikkui rappusilla ylös ja alas. Ulkona oven edessä\nseisoivat taaskin pappilan vaunut.\n\nHelena riensi ulos käytävään, tapasi erään palvelustytön ja kysyi,\noliko lääkäri palannut.\n\n\"Jo hän on kotona.\"\n\n\"Ja miten pojan on laita?\"\n\nTyttö näytti neuvottomalta ja vastasi vähän ajan perästä: \"Varmaankin\nhän voi paremmin.\"\n\nHelena seisoi hetkisen portailla. Miehensä oli kyllä kieltänyt häntä\ntulemasta koskaan alas hänen luoksensa, mutta pitihän hänen toki saaman\njotakin tietoa lapsestansa.\n\nSilloin kuului hänen korviinsa heikko, hyvin heikko ääni: \"Mamma!\nmamma! Minä tahdon luokseni mamman!\"\n\nÄäni tuli lapsen-kammarista, tuosta huoneesta, joka nyt oli monta\nviikkoa ollut tyhjänä ja jossa hän koko aikana ei ollut kertaakaan\nkäynyt. Hän tempasi auki oven ja oli kohta jo polvillaan lapsensa\nvuoteen vieressä, suuteli hänen käsiään ja itki ääneensä.\n\nSilloin astui lääkäri huoneesen.\n\n\"Mitä tämä on?\" tiuskasi hän. \"Täällä pitää olla hiljaa!\"\n\nHelena pysäytti paikalla kyyneleensä, nousi ylös ja katsoi rukoilevasti\nmieheensä. Hänen silmänsä syvimmällä tuskalla pyysivät, ett'ei häntä\ntaaskin karkoitettaisi lapsen luota.\n\nLääkäri käsitti hänen katseensa, lähetti pois hoitajatytön ja sanoi\nvaimolleen ankaralla ja äreällä äänellä, häneen päin katsomatta: \"En\nminä huoli kieltää sinua hoitamasta poikaa, jos vain voit olla ihan\nnauttimatta mitään väkeviä. Mutta paikalla, kun huomaan sinun koskevan\nmihinkään semmoiseen...\"\n\n\"Herran tähden minä en huoli --!\" vakuutti rouva, kädet ristissä ja\nylös ojennettuina.\n\n\"Hiljaa! Ei mitään vakuutuksia!\" keskeytti lääkäri jyrkästi. \"Sinä olet\nkaikin puolin hyvin sopimaton sairaan hoitajaksi. Siihen tarvitaan\nennen kaikkea tyyneyttä ja malttia ... ja tämä kiihkeä, liioitteleva\nluonne...! No, sitäpä nyt ei voi korjata ... saatammehan koettaa. Kuule\nnyt tarkkaan ohjeeni ja määräykseni!\"\n\nHän käytti mielellään ankaroita ja voimakkaita parannustapoja. Juuri\ntuolla rohkeudellaan, joka ei kammonnut lujimpiakaan keinoja, oli hän\npelastanut monta ihmishenkeä, ja vaikka hän välistä erehtyikin ja\nkeinoillansa joudutti taudin onnetonta päätöstä, niin se kuitenkin\ntapahtui verrattain hyvin harvoin. Mutta hänen vaimonsa ihan peljästyi,\nkun kuuli hänen ohjeensa, miten poikaa tuli hoitaa. Ryhtyäkseen\nsemmoisiin keinoihin olisi hänellä pitänyt olla täydellinen luottamus\nlääkäriin, mutta rouvallapa tuota luottamusta ei ollut, vaikka sitä\nlääkärille kaikkien muiden sairasvuoteiden luona osoitettiin. Helena\nvaati jyrkästi, että oli kysyttävä toisenkin lääkärin neuvoa. \"Niin\nminäkin olen arvellut\", vastasi hänen miehensä. \"Sentähden lähetinkin\nsähkösanoman N:lle ja pyysin hänen heti tulemaan tänne.\"\n\n\"Mutta minä en luota häneen\", sanoi Helena hyvin hiljaa.\n\nLääkäri kääntyi äkisti vaimoonsa päin.\n\n\"Vai et luota häneen!\" sanoi hän. \"Ja miksi et, jos saan kysyä?\"\n\n\"Koska hän on kuuluisa\", vastasi rouva hiljaisesti.\n\nLääkäri katsoi häneen, kuin olisi luullut vaimonsa ei olevan täydessä\njärjessään. Mutta Helena jatkoi samalla levollisella, hiljaisella\näänellä:\n\n\"Minä en enää luota kuuluisuuteen. Minä en enää usko, että kuuluisa\nmies on mikään suuri mies. Olen nähnyt niin paljon huonoutta, niin\nsuuren ulkonaisen maineen rinnalla.\"\n\nLääkäri seisoi hetkisen hiljaa ikäänkuin miettien ja mieltänsä\ntyynnytellen, sillä viha kiehui hänessä. Hänen, jota ei kukaan\nuskaltanut vastustaa, täytyi kuulla tuommoisia sanoja vaimoltansa, joka\noli niin halventanut itseänsä hänen edessään ja jonka hän oli\nmielessänsä ihan tomuun asti kukistanut. Hän malttoi kuitenkin mielensä\nja läksi huoneesta virkkamatta sanaakaan.\n\nVähän ajan perästä pukeutui Helena ja läksi ulos; hän katseli portista\nulos astuessaan levottomasti ympäri toria ja huomattuansa, ett'ei\nketään tuttuja näkynyt, kääri hän harson tarkasti ympärillensä ja astui\narasti ja nopeasti pitkin erästä katua. Hän ei ollut koskaan ollut\nliikkeellä muulloin kuin hämärissä tuon suuren kohtauksen jälkeen\nkotona; sillä hän tiesi olevansa halveksittava kaikkien silmissä ja\npelkäsi näkevänsä sen kaikkien vastaantulijain kasvoista.\n\nHelena saapui yksinkertaiseen taloon pienen syrjäkadun varrelle. Siellä\nhän tiesi uuden lääkärin asuvan ja oli kuullut hänen jo alkaneen\nsaavuttaa suurta luottamusta sekä parantaneen jo monta lasta tuosta\ntuhoavasta taudista. Olipa hän saanut muutamia Nordenberginkin sairaita\nhoidettavakseen. Vastoin Nordenbergin tapaa oli hän ystävällinen ja\nleppyinen sekä varovaisesti ja hellästi hoiteli sairaita. Eikä Helena\nollut unhottanut hänen todellista osanottoansa, jota hän oli osoittanut\nonnettomalle vaimolle hänen nöyryytyksensä katkerimpana hetkenä.\n\nSelmer itse tuli hänelle vastaan ja näytti hyvin iloisella tavalla\nhämmästyneeltä. Rouva oli lakkaamatta ollut hänen ajatuksissansa ja hän\noli usein mietiskellyt, mitenkä saisi tilaisuutta puhutella häntä ja\ntarjota hänelle apuansa tuossa kärsimisessä, joka kulutti häntä. Hän\noli pari kertaa käynyt Nordenbergin talossakin ja kysynyt rouvaa, vaan\npalvelijat olivat vain vastanneet, ett'ei rouva voinut ottaa ketään\nvastaan.\n\nSentähden Selmer nyt erittäin mielellään lupasi täyttää Helenan pyynnön\nja tulla katsomaan hänen poikaansa. Hän vain pani ehdoksi, ett'ei hänen\nkäyntiänsä pitänyt salattaman pojan isältä.\n\nNordenberg oli Selmerin tullessa sairaitansa katsomassa. Sentähden meni\nSelmer suorastaan ylös lapsenkammariin ja tutki sairasta. Hän ei\nmäärännyt mitään, vaan sanoi ensin tahtovansa neuvotella Nordenbergin\nkanssa. Kauan hän kuitenkin istui hämärässä huoneessa ja puheli\nhiljaisella äänellä Helenan kanssa, joka keskustelu näytti hyvin\nliikuttavan rouvaa.\n\nKun Nordenbergin vaunut pysähtyivät talon eteen, heitti Selmer rouvalle\njäähyväiset, luvaten kohta palata, ja meni alas vastaanotto-huoneesen,\njossa molemmat lääkärit kauan neuvottelivat, vaihtaen monta hyvinkin\nkiivasta sanaa. Myöhemmin päivällä tuli Nordenberg ylös lapsenkammariin\nsynkän näköisenä ja tutki uudestaan poikaa. Tapansa mukaan ei hän\nsalaperäisyydessään ilmoittanut mitään päätöstä, mutta itsekseen hän\ntaisteli kiivaan taistelun; ylpeys ei tahtonut antaa hänen tunnustaa\nolleensa väärässä, vaan isänrakkaus kuitenkin tahtoi pelastaa lapsen\nmihin hintaan hyvänsä. Vihdoin nuo molemmat voimat tekivät sovinnon, ja\nsen johdosta sanoi lääkäri hyvin loukkautuneen äänellä vaimolleen:\n\n\"Kun olet kerran osoittanut, ett'et luota minuun, vaan omin päin\nkutsuit toisen lääkärin, niin saat itse kantaa toimiesi seuraukset.\nMinä pesen käteni, enkä enää millään lailla sekaudu taudin hoitoon.\"\n\nMonta kertaa päivässä hän kuitenkin tuli ylös lapsenkammariin, istui\npitkät hetket vuoteen vieressä poikaansa katsellen ja kyseli aina hyvin\ntarkkaan, mitä ohjeita ja lääkkeitä toinen lääkäri oli määrännyt, mutta\nei koskaan muistuttanut mitään. Tutuillensa, jotka kyselivät pojan\nvointia, vastasi hän vain, ett'ei lääkärin koskaan pidä hoidella\nomiansa, koska hän silloin ei voi pysyä niin levollisena, kuin tarpeen\non.\n\nMutta kun lääkäri näin tuli viettämään niin monta hetkeä sekä päivin\nettä öin vaimonsa seurassa, alkoi hänen mielensä leppyä häntä kohtaan.\n\nSillä aina siitä asti, kun rouva ensi kerran keskusteli vieraan\nlääkärin kanssa, oli ihmeellinen rauha levinnyt koko hänen\nolemukseensa. Ei enää näkynyt merkkiäkään tuosta liiallisesta\nkiivaudesta ja tunteellisuudesta, joka tavallisesti oli lääkäristä\nollut niin vastenmielinen. Eikä myöskään ilmautunut noita\ntoivottomuuden ja liiallisen itsensä soimaamisen kohtauksia, jotka\nlääkärissä vaikuttivat halveksimista yhtä suuressa määrässä, kuin sitte\nsijaan tullut äreä ylpeys häntä oli suututtanut. Nyt osoitti rouva\ntyyneyttä, tasaisuutta ja tajuttua arvokkaisuutta, niin että lääkäri\nhäntä alussa kummasteli; mutta kun lisäksi vielä oli huomattavana\nsanomattoman surullisia, kärsiväisiä väreitä kalpeissa, väsyneissä\nkasvoissa, alkoi lääkäri vähitellen heltyä. Rouva oli niin miellyttävä\nhiljaa liikkuessaan sairasvuoteen vieressä, ja sairashuoneen\npuolihämärässä näytti hän välistä vielä yhtä kauniiltakin, kuin ennen\nmuinoin. Hän puhui hyvin vähän, vastasi erittäin harvasanaisesti\nmiehensä kysymyksiin, mutta katse ei enää ollut arka, niinkuin ennen;\npäinvastoin saattoi hän katsoa miestänsä suorastaan silmiin, ei\nkuitenkaan ystävällisesti eikä hellästi, niinkuin ennen. Lääkäri ei\noikein tajunnut sitä katsetta; siinä oli jotakin tutkivaista ja samalla\nmoittivaista.\n\nKummallisia tunteita liikkui lääkärissä, hänen siinä istuessaan ja\ntarkastellessaan vaimoansa; hän tunsi välistä sanomatonta halua\nsyleillä häntä, vielä kerran tuntea hänen pehmeän poskensa, kuin\nsametin omaa poskeansa vasten, silitellä paksua, pehmeää tukkaa ja\nsuudella kalvenneita huulia, jotka ennen olivat niin rakkaasti\ntarjoutuneet suudeltaviksi. Mutta rouvan käytöksessä oli jotakin, joka\nesti kaiken sellaisen koskettamisen. Muistaen kaikki, mitä katkeraa\nheidän välillään oli tapahtunut, kovat sanat, jotka hän itse oli\nlausunut vaimollensa, ja syvän halveksimisen, jolla hän oli kohdellut\nhäntä, täytyi hänen tuntea jotakin neuvottomuutta ja hämmennystä\nHelenan luona ollessaan. Oman viallisuuden tunto alkoi yhä selvemmin\nherätä lääkärin mielessä.\n\n\nVI.\n\nOnnellinen käänne oli tapahtunut pojan taudissa; hän alkoi nopeasti\nparantua.\n\nLääkäri istui eräänä iltana alhaalla huoneessansa, mieli hyvin\nliikutettuna. Hänellä oli polvillaan kuvataulu, jonka katsomiseen hän\nihan oli vaipunut. Se oli tytön pää, maalattu vesivärillä puolta\npienemmäksi, kuin luonnollinen koko. Valkoinen harsopeite oli kuin\nkeveimmät lumihiuteet tummalla tukalla ja hennoilla, melkein liiankin\nhennoilla olkapäillä. Melkoisen pitkän, sievästi kaartuvan kaulan\npäässä oli pienoinen pää, joka pystyn ryhtinsä ja syvien, säihkyvien\nsilmäinsä tähden näytti niin lumoavalta; iho oli valkoinen ja tukka\ntumma, vähän punaiseen vivahtava. Se todellakin oli viehättävän pään\nkuva, ja lääkäri katsoi sitä niin kauan ja silmiään väräyttämättä, että\nniihin alkoi herua kyyneliä.\n\nNiin, semmoisen näköinen hän oli ollut, hänen vaimonsa, silloin kun hän\ntalutti hänet alttarin luo. Tämä hoikka tyttönen, nuo hellät, uneksivat\nsilmät, hienot, hyvin kiinni puserretut huulet, pehmeäin tunteiden ja\nlujan tahdon viehättävä seoitus, miten se kaikki oli vallinnut häntä!\nMiten hän, imarruksilla turmeltu, mielivaltainen mies, oli nöyrtynyt\nhänen puhtaan, syvän katseensa edessä, joka näytti tahtovan tunkeutua\nihan läpi hänestä ja tutkia kaikki sielun kätköt; miten häntä oli\nhävettänyt milloinkaan näyttää noille silmille mitään epäjaloa\ntaipumusta, joka oli hänessä väsynyt nukuksiin! Hän oli tuntenut, että\nvaikka vaimo olikin hellä ja rakastavainen, niin hän samalla kuitenkin\noli oleva leppymätön tuomari, jos hän vain osoitti hänelle mitään\nhuonoutta tai halpamaisuutta. Ja kovan sanan sanominen hänelle, sitä ei\nNordenberg silloin voinut ajatella edes koskaan mahdolliseksikaan.\n\nKuva oli lähetetty hänelle juuri tänä päivänä; se oli ollut eräällä\nHelenan sukulaisella, joka äskettäin oli kuollut.\n\nLääkäri oli istunut jo toista tuntia sitä katsellen, kun hänen\nkammarinsa ovi hiljaa aukesi ja Helena ilmestyi kynnykselle.\n\nTänä silmänräpäyksenä unhotti lääkäri kaiken katkeruuden, mitä oli\nnykyisen hetken ja sen välillä, jolloin kuva oli elävä todellisuus; hän\nei huomannut, miten kurjan kuihtuneeksi tuo hieno muoto oli tullut. Hän\nvain tunsi sanomatonta halua sulkea vaimonsa syliinsä, ja hän astui\nkäsivarret auki Helenaa kohti.\n\nMutta Helena peräytyi melkein peljästyneen näköisenä, ojensi torjuen\nkätensä vastaan ja sanoi toisaanne päin katsoen:\n\n\"Sinä kerran kielsit minua koskaan tulemasta sinun huoneihisi. Enkä\nminä nytkään olisi muuten tullut, vaan minulla on puhuttavaa sinulle\nsemmoista, jota ei käynyt sanominen ylhäällä lapsenkammarissa.\"\n\nHän astui pari askelta eteenpäin, mutta seisattui sitte ja nojasi\nkädellään nojatuolin selkään.\n\n\"Nyt on Rutger kohta ihan terve\", sanoi hän. \"Minun luullakseni saatat\njo ensi viikolla viedä hänet takaisin pappilaan.\"\n\n\"Ei minun aikomukseni olekaan lähettää häntä takaisin pappilaan\",\nkeskeytti lääkäri. \"Rutger jää sinun luoksesi -- meidän luoksemme!\"\n\nHän aikoi ottaa vaimoansa kiinni kädestä, mutta Helena ei niitä\nliikauttanut tuolinseljältä.\n\n\"Ei\", sanoi Helena, katsoen häntä vakavasti silmiin. \"Sanoithan sinä,\nett'en minä kelpaa lapseni kasvattajaksi -- enkä minä kelpaakaan -- en\nvielä!\"\n\n\"Mutta näytäthän jo olevan hyvällä alulla voittamassa --\" hän etsi\nlievää sanaa -- \"taipumustasi. Ethän ole koko tällä viikolla...\"\n\n\"Ja tiedätkö, miten vaikeaa se minusta on ollut!\" huudahti rouva.\n\"Tiedätkö, mitä hirmuisia tuskia olen kärsinyt. Ah, monesti luulin\ntulevani hulluksi! Mutta niin kauan, kun pelkäsin Rutgerin hengen\nolevan vaarassa, onnistui minun kestää. Levottomuuteni hänen tähtensä\nja uhkauksesi -- ajatus, että sinä minut ehkä ajaisit pois hänen\nluotansa, vaikka hän oli kuolemaisillaan ja vaikeroiden huusi minua --\nse ajatus minua vahvisti ja antoi minulle yliluonnolliset voimat. Mutta\nnyt ne jo ovat lopussa -- minä en jaksa enää taistella kauemmin! Tänään\nminä jo taas join.\"\n\nHän vaikeni ja tuskallisia väreitä liikkui hänen kasvoillansa.\n\nLääkäri hypähti vihastuen.\n\n\"Mutta mitenkä sinä saitkaan...? Olenhan kieltänyt...!\"\n\n\"Ah\", sanoi Helena äkisti ja katkerasti, \"hyvin mukavaa on noin vaan\nkieltää, kun ei samalla valvo; mutta sillä en minä vielä ole asetettu,\nminä tarvitsen voimakkaampaa tukea. Ja sentähden -- kun sinä tulevalla\nviikolla menet viemään Rutgeria pappilaan -- silloin minäkin lähden\npois -- sinun ei enää tarvitse hävetä minun tähteni.\"\n\n\"Sinäkö lähdet pois? Minnekä sitte menisit?\"\n\n\"Ulkomaille semmoisten sairasten parannuslaitokseen, kuin minä olen.\nSillä minä tiedän nyt, että semmoisia on. Ja tiedän myöskin, että minä\nsairastan pahaa tautia enkä vain ole paheen orjana. Ah, miksi et ole\nollut niin armelias, että sinäkin olisit minulle sen sanonut? Miksi\nolet ihan armotta jättänyt minut alttiiksi hirmuisimmalle oman itseni\nhalveksimiselle? Miksi minun piti ensin vieraalta lääkäriltä kuulla\npelastavat sanat: ei se ole yksistään pahe, vaan tauti, jota vastaan on\napua.\"\n\nLääkäri oli hyvin liikutettu.\n\n\"Selmerkö sen sanoi sinulle?\" kysyi hän. \"No niin, mahdollisesti hän\nonkin oikeassa. Semmoisia taudinkohtauksia tosin on, mutta hyvin\nharvassa. Ja jos jokin pelastus on mahdollinen -- ah, lapsi parka, sinä\net aavistakaan, mitkä kärsimykset sinun ensin täytyy kestää.\nTiedätköhän, minkälaisia ne parannuslaitokset ovat, joista sinä puhut?\nSiellä joudut yhteen kaikkein syvimmälle langenneiden ihmisten kanssa\n-- sinua kohdellaan ankarasti ja sinä saat kärsiä hirmuisimpia\nnöyryytyksiä. Jos jokin pelastus on mahdollinen, niin on se vain siten,\nettä sinulta ehdottomasti poistetaan kaikki väkevät. Sinä itket ja\nkiusaat vartioitasi ja hoitajiasi rukouksilla, koetat varastaa, mitä\nhaluat. Sinua tulee kohdella taipumattomalla ankaruudella, ja sitä\nkaikkea saat kestää yksin vieraassa maassa kovasydämmisten,\nvälinpitämättömäin ihmisten luona -- tuommoisessa laitoksessa -- se on\nihan mahdotonta, sulaa hulluutta puhua mitään semmoista! Minä en\nkäsitä, mitenkä Selmer...\"\n\n\"Sinä puhut nöyryytyksistä\", sanoi rouva kylmästi. \"Ja luuletko minkään\nnöyryytyksen voivan tuntua suuremmalta, tuskallisemmalta kuin se, jonka\nsinulta kärsin. Ne vieraat ihmiset kohtelevat minua aina säälillä,\nsillä he tietävät minun sairastavan tautia, jolle en itse mitään voi.\nMutta sinä! oletko sinä yhtään säälinyt minua, kun annoit minun tuntea\nhalveksimisesi koko raskauden, kun kohtelit minua kuin suurta\npahantekijää. Sinä puhut yksinäisyydestä! Voiko mikään yksinäisyys olla\nhirveämpi kuin se, joka on minua ympäröinyt täällä omassa kodissani,\njätettynä kun olen ollut palvelijainikin ylenkatseen alaiseksi.\"\n\n\"Minä olen menetellyt pahasti, hyvin pahasti sinua kohtaan\", virkkoi\nlääkäri, vetäen väkisin Helenan luoksensa ja suudellen hänen käsiänsä.\n\"Enkä puolustuksekseni voi sanoa mitään muuta, kuin että ehkä olisin\nkohdellut sinua sääliväisemmin, jos olisin niinkuin Selmer ollut vain\nsinun lääkärisi, jos sinä olisit ollut vain minun hoidettavani sairas\netkä oma vaimoni, mutta nähdä oman vaimonsa ... no, älkäämme enää siitä\npuhuko! Anna minun koettaa korjata, mitä olen rikkonut sinua vastaan.\nJos on mahdollista parantaa sinut, niin parannan minä yhtä hyvin kuin\nnoissa laitoksissa; luota minuun, minä hoidan sinua ja vartioin...\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" esteli Helena entisellä kiivaudella ja tempasi irti\nkätensä. \"Älä estele minua lähtemästä, minä kestän kärsimiseni ja\nnöyryytykseni helpommin siellä kaukana, kaikista erotettuna. Ja kohta\nsinä kuitenkin menettäisit kärsimyksesi... Anna minun vain lähteä! Minä\ntunnen, että se on ainoa, ihan ainoa keino!\"\n\n\"Ja sitte kun palaat...?\" sanoi hän hellästi kysyen ja jälleen ottaen\nkiinni käsistä.\n\n\"Kun tulen takaisin ja jos paranen taudistani ja kyllä minä paranen,\nsillä minulla on rohkeutta kärsiä mitä hyvänsä, niin sitte vast'edes on\nainoana pyrintönäni oleva lapseni pelastaminen.\"\n\n\"Ainoana pyrintönäsi!\" huudahti lääkäri, vetäen Helenan syliinsä. \"Etkö\nsitte myöskin ole minun vaimoni?\"\n\n\"Sinä unhotat\", sanoi Helena vakavasti, \"että vaikka minun\nonnistuisikin parata, niin turmio minulla kuitenkin on aina veressä.\nEtkähän sinä enää toiste ottaisi vaimoksesi naista, joka sinulle ehkä\nlahjoittaisi juomaripoikia.\"\n\nLääkäri antoi vaipua kätensä, jonka oli kiertänyt hänen ympärilleen;\nHelenan sanat olivat koskeneet hänen sydämmeensä.\n\n\"Ah, minä ymmärrän nyt!\" lausui hän kiivastuen, \"miksi sinusta on niin\nhelppo noin tyynesti ja jyrkästi lähteä miehesi luota, jota kuitenkin\nvannoit rakastavasi koko ikäsi. Sinä et minua enää rakasta.\"\n\n\"En\". vastasi Helena tyynesti. \"Sinä olet oikeassa, minä en sinua enää\nrakasta. Kun on kokenut niin paljon kuin minä, ei silloin enää voi\nrakastaa.\"\n\nLääkäri ei odottanut semmoista vastausta. Tarkoin punnitsematta oli hän\nkuitenkin aina pitänyt Helenan rakkautta luotettavana ankkurinpaikkana,\njota eivät mitkään myrskyt voisi mylleröittää.\n\n\"Kun tulet takaisin, en minä siis ole sinulle mikään\", virkkoi hän.\n\n\"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä\", vastasi Helena\nlempeästi. \"Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!\"\n\nLääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä\nhänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin,\nirrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.\n\nLääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan\ntullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys\nvapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan,\nmilloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki\nsemmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.\n\n\n\n\n\n\nMATILDA ROOS.\n\nKatsaus pohjemmalle. -- Hulluin huone. -- Burströmiläisten juttu.\n\n\n\n\nKATSAUS POHJEMMALLE.\n\n\nI.\n\nKummastusta kuului kaikkialta, kun vihdoinkin levisi varma tieto, että\ndosentti todellakin oli kihloissa.\n\nEi sentähden, että hänen kihlautumisensa olisi mitään kummallista\nollut, sillä sitähän oli jo kauan odotettu; vaan hänen vaalinsa se tuli\nkaikenlaisten kyselemisten ja selitysten aiheeksi. Hänelle oli\nvalmiiksi suunnittu ihan toisenlainen avioliitto.\n\nSillä dosentti oli nuori mies, jolla sanottiin olevan hyviä kuuluisan\ntulevaisuuden toiveita. Hän oli suorittanut tutkintonsa noin viittä\nvuotta aikaisemmin kuin muut hänen ikäisensä, ja hän tiesi, että sillä\nalalla, jolla hän aikoi käyttää voimiansa, oli hänellä loistava tie\navoinna.\n\nJa hänen morsiamensa oli todellakin aivan tavallisin tyttönen, kuin\najatella voi, ja sitä paitsi hän, sen pahempi, oli myöskin köyhä,\ntuntematon orpo, jolla ei ollut mitään \"nimeä\" eikä yhteiskunnallista\nasemaa. Hänellä ei ollut mitään \"toiveita\" eikä muita pyrintöjä kuin\nrakastaa miestänsä ja tehdä hänet onnelliseksi. Hänen sielunsa oli\nuneksivainen ja tajuton kuin vasta puoleksi auennut kukannuppu; elämän\narvoitukset eivät olleet vielä häirinneet eivätkä kiusanneet häntä.\nMutta hän hyvin suuresti miellytti juuri semmoisenaan kuin oli,\nlapsellisuudellaan ja luonnollisuudellaan; silmät hänellä olivat\ntummansiniset, säteilevät, ja kun hän katsahti ylös, huomasi toinen\nitsessään samaa kevään ja pirteyden tunnetta, kuin ensimäisiä päivän\nvaloon kohoavia vuokkoja katsellessaan. Huulet olivat niin kauniit ja\nsuloiset, että olisi oikein pahastuttanut, jos hän ne olisi avannut,\ntoimeentulon taistelusta puhuakseen.\n\nMutta dosentin vaimoksi pidettiin häntä ihan sopimattomana, varsinkin\nmuutamassa hänen sekä mies- että naisihailijainsa piirissä. Sillä\nsuuresti häntä todella naisväkikin ihmetteli; hän oli tavattoman kaunis\nja etevä mies eikä myöskään ollut millään tavalla jättänyt nauttimatta\nnaisten suosittuna olemisen suloutta. Noin paria vuotta aikaisemmin\n\"tiedettiinkin\" ihan varmasti hänen olevan kihloissa erään nuoren\nneiden kanssa, jonka vanhempien talossa hän oli melkeinpä aivan\njokapäiväisenä vieraana. Neiti luki filosofiaa hänen johdollansa ja\nyleensä puheltiin, miten rakastunut dosentti oli ja miten vain neiden\noikut olivat kihlauksen julkasemisen esteenä. Siitä liitosta ei\nkuitenkaan tullut mitään, vaikka koko maailma arvasi sen vallan\nsopivaksi. Ja nyt oli hän kihlannut pienen neitisen, jota ei kukaan\ntuntenut ja joka arvattavasti yhtä vähän tajusi filosofiaa kuin kaunis,\nsuuri villakoira, joka aina kulki dosentin seurassa ja oli yhtä\nlellitelty ja suosittu kuin hänen herransakin.\n\nNo niin, se oli nyt tosiasia, jota ei enää käynyt korjaaminen, ja kun\nvihdoin oli kyllikseen ihmetelty ja suunnittu dosentin ja hänen\npuolisonsa tulevaisuus, tyynnyttiin vähän, ja kun kerran päästiin niin\npitkälle, aljettiin vähitellen tunnustaa, että pikku morsian todellakin\noli hyvin sievä.\n\nDosentti oli itsekin, ehkäpä kaikista enimmin, ihmeissään\nkihlautumisestansa. Hän tunsi olevansa onnellinen, oikein lumottu,\nsillä niin rakastunut hän oli; mutta kun hän muisteli unelmia ja\naikeita, joita hänellä oli neljä vuotta sitte, ei hän voinut olla\nhymyilemättä, puolittain surumielistä, puolittain onnellista hymyä.\n\nJa samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta,\nmitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.\n\nIhmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja\nhänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta\nse mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa\nmuuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti\nkävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa\nhänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.\n\nNyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut\nniin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta\nkerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä\nvastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja\nkuulemassa, mitä hän arveli.\n\nOli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa\nnojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin\nolevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja\nhuolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja\nkoristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja\nsurumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä\nseisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja\nvakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin\nkuva, rinta läpi puhkaistuna.\n\nKuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois\nkirjan ja katsahti peiliin.\n\nHänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin\nkeikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli\nsidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä\nkaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat\nkauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja\nhoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja\nympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän\nliikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa\nliiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän\nollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli\nvanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin\nhyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän\nsanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi\nselitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle\nhankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään\nnerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.\n\nDosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään\nnojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti\nsai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle\nkätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.\n\n\"Käykää istumaan\", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja\nviitaten kädellään sohvaa.\n\n\"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne\", alkoi\nhän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.\n\n\"Vai olette? Todellako?\" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. \"Iloista\nkuulla...\"\n\n\"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin\nyksi ilonaihe...\"\n\nNeiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari\nkertaa sitä pitkin.\n\n\"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti.\nMinä ... no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille\nonneakaan toivottaa!\"\n\nNeiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kiitos\", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.\n\n\"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä\nmistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja\nteidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne,\nmutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan ... sallittehan minun puhua\nihan suoraan?\"\n\nHän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia\nkohti.\n\n\"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?\"\n\n\"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että\nehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani.\"\n\n\"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän\netevyyttänne?\" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi\nkummastuneella äänellä.\n\n\"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne,\nmutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä.\"\n\nSyntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen\nheikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.\n\nNeiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin\nvapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.\n\n\"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en\nole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän\nonnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te\noikeastaan rakastatte morsiantanne?\"\n\n\"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?\"\n\n\"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö\ntotta?\"\n\n\"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi\nannetaan liian monelle tunteelle.\"\n\n\"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen.\nLuuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin\nmorsiantanne rakastatte?\"\n\n\"En, sitä en luule, mutta...\"\n\n\"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka\nkerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme\nluokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka\nkuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan\nteidän rakkautenne lukisin.\"\n\n\"Minua pahoittaa, että olen tuottanut teille niin paljon päänvaivaa.\nKertokaahan kuitenkin ensin ne kolme luokkaanne.\"\n\nNeiti nojautui taapäin tuolissansa, löi kortilla hiljaa edestakaisin\nsen selkälautaa vasten ja alkoi vallattomalla, opettavaisella äänellä:\n\n\"Varsin mielelläni. Ensinnäkin on niin sanottu aistillinen rakkaus,\nkiihko, intohimo. Se se on vahva ja innokas, se se on saanut suurta\naikaan, esiytynyt historian näyttämöllä. Sitä vastaan taistellaan ja\ntaistelussa kukistutaan. Sitte on se rakkaus, jota mies tuntee sitä\nnaista kohtaan, jonka hän tahtoo saada vaimoksensa. Se on perin ikävä\nja jokapäiväinen. Sen pohjana on oikeastaan, että mies on rakastunut\nkotionneen ja että nyt tahtoo sen rakkauden saada muuttumaan vereksi ja\nlihaksi sievän ja tottelevaisen vaimon muodossa. Se kuitenkin tekee\noikein onnellisia avioliittoja, joissa ei ole mitään selkkauksia, ei\nmitään luulevaisuutta, paljo lapsia ja ankara kuri. Vihdoin parantava,\npelastava rakkaus. Se on miellyttävä rakkaus ja erittäin käytöllinen.\nKaikki vararikkoiset, veltostuneet, epäileväiset, ihmiskuntaa\nhalveksivat, petetyt, elämään kyllästyneet herrat on pelastettavat\nsiten, että he tapaavat nais-ihanteen, jota he enimmäkseen sanovatkin\netsineensä jo aikaisimmasta nuoruudestansa asti. -- Voihan sitä\nrakastaa vielä monella muullakin tavalla, mutta nämä ovat ne kolme\npääluokkaa.\"\n\nDosentti nauroi.\n\n\"Te olette todellakin omituinen.\"\n\nNeiti pudisti päätänsä kärsimättömästi.\n\n\"Oih, älkää huoliko lausua tuota sanaa! minä olen sitä kuullut niin\nmonesti, että olen ihan kyllästynyt siihen.\"\n\n\"Enkä kuitenkaan luule teidän olevan mielissänne, jos sitä ette saisi\nkuulla. Minä oletan teidän laitanne olevan aivan saman kuin toisten,\njoita on valittu jäseniksi joihinkin seuroihin ja akatemioihin, he\nvälinpitämättömästi vain nykähyttävät olkapäitään, mutta eivät\nkuitenkaan olisi hyvillään, jos heitä ei valittaisi.\"\n\n\"Niin, onhan meillä omat heikkoutemme\", vastasi hän hymyillen, \"vaan,\nkuten jo sanoin, minä en saa selville teidän tunteitanne. Te ette\nrakasta kiihkolla, sillä ainoastaan muinaisen Kleopatran kaltainen\nnainen voisi teidät kahlehtia. Ei teillä myöskään näytä olevan\naviorakkautta, sillä siksi kuulutte te liiaksi hemmoittelevan\nmorsiantanne. Eikä tuosta kolmannenlaisesta rakkaudesta tietysti voi\nolla puhettakaan.\"\n\n\"Ja miksikä ei?\"\n\n\"Älkää jo pakottako minua taas sanomaan teille sievistelyjä.\"\n\n\"No niin\", vastasi dosentti hymyillen, \"koska te ette tänään näytä\nolevan yhtä tarkkaälyinen kuin tavallisesti, niin autanpa vähän\nilmasemalla teille erään salaisuuden. Muistatteko erästä iltaa noin\nneljä vuotta sitte, kun yhdessä palasimme suuresta teaatterista? Neiti\nGrabow oli laulanut viehättävimmällä tavallansa; te olitte ihastunut ja\nsanoitte vallan hyvin saattavan rakastua kauniisen lauluun. Muistatteko\nsitä?\"\n\nNeiti ei vastannut. Hän vain kumarsi hitaasi ja katsoi kauas pois\nhaaveksivasti.\n\n\"Minä todella sinä iltana olinkin rakastunut, en kauniisen lauluun enkä\nlämpimiin säveliin, vaan jononkin kovaan ja jäähdyttävään...\nMuistatteko, mistä puhelimme astuessamme Kaarle XIII:nen torin poikki?\nMinä muistan sen, kuin olisi se eilen tapahtunut; olen vieläkin ihan\nnäkevinäni, miten vanhempanne astuivat edellämme, liian kiireesti vain\nminun mielestäni; olen vieläkin tuntevinani kylmän, jäisen talvi-ilman,\nnäkevinäni, miten kuu paistoi Molinin suihkukaivon päältä. Te olitte\ntavallisella ivan ja tyytymättömyyden tuulellanne. Te pyysitte minua\nolemaan teitä ajattelematta ja maustitte hyvin karvaaksi kuvailunne,\nmitenkä vallanhimoiset ja vaikeat ohjata niin sanotut etevät naiset\novat ... miten he omain lahjojensa tähden _vaativat_ niin paljon\nmieheltä, ja kun miehillä ei ole niin runsasta etevyyttä, muuttuvat\nnaiset heidän tyranneiksensa. Ja vihdoin sanoitte olevan monta tuhatta\nkertaa helpompi ja parempi poimia pikku kukka, joka ei muuta voi kuin\ntuoksuta, kuin kesyttää raju lintu, jolta ensin on siivet leikattava...\nMuistatteko kaiken sen?\"\n\n\"Miksi en sitä muistaisi?\" vastasi neiti vähän kärsimättömästi,\n\"semmoisia keskustelujahan ei koskaan unhoteta.\"\n\n\"No niin, minusta te silloin olitte ihan väärässä, olitte kummallinen\nja teeskentelevä. Mutta vuodet vierivät; se työ, joka minulla ensin oli\noikeana huvina, rupesi väsyttämään. Minä rupesin ikävöimään hiljaista,\nrauhallista kotia, johon ajatustyö ei tunkeutuisi jäljestä. Silloin\naloin ajatella, että te ehkä kuitenkin olitte oikeassa, ja sinä\nhetkenä, kun näin nykyisen morsiameni, minä sen _tunsin_.\"\n\nNeiti ei vastannut; hän katsoi yhä toisapäin ja leikitellen heilutteli\ntuolin rimpsuja.\n\n\"Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?\" jatkoi dosentti. \"Te ette ole ainoa,\njoka ihmettelee, että minä valitsin niin mitättömän vaimon; mutta ei\nsiinä mitään kummallista ole. Me, ajatuksen viljelijät, me tunnemme\nuseinkin vetoa juuri sen puoleen, joka on ihan suora vastakohta meille,\npirteän, luonnollisen tajuttomuuden puoleen. Kuvailkaahan vain\nmielessänne, kun koko päivän vaivautuu ajatustyössä, niin kernaastipa\nvihdoin tahtoo löytää hetkisen, jona ajatus saa olla rauhassa ja\ntunteet vain elää. Tahtoo saada kodin pieneksi, syrjäiseksi\npuutarhaksi, jossa lapset rähisevät ja linnut visertelevät, tahtoo\nvaimoksensa pikku olennon, joka osaa nauraa ja hyväillä ja rakastaa,\ntahtoo oikean _naisen_. Silloin etsii semmoisen olennon, jossa löytää\ntäydellisen levon...\"\n\n\"Ja sitä ette koskaan löytäneet minusta!\" keskeytti neiti häntä\ninnokkaasti. \"Lakkaamatta taisteluja, kiivasta levottomuutta, ehkäpä\nvälistä sitä lumousta, joka piilee suuressa, yhteisessä sielunelämässä,\nmutta ei koskaan lepoa! Ei mitään pienoisten loruilemista rauhallisessa\ntarhassa, kuten sanoitte, ennemmin vain matkustus myrskyisellä\nmerellä...\"\n\nNeiti nousi kiivaammin, kuin hänellä muuten oli tavallista, ja meni\nikkunan luo. Siellä hän seisoi pitkän hetken, otsa ikkunanruutua\nvasten, ja katseli ulos; dosentti istui liikahtamatta paikallansa.\nVihdoin kääntyi hän takaisin; hän oli hyvin liikutettu, hänen\nkasvoillensa oli kohonnut vaaleanpunaista hehkua, ja silmistä värähteli\ntuskaa, joka tulee niin syvälliseksi ja polttavaksi, milloin se välkkyy\nmuuten tyyniltä ja kylmiltä kasvoilta.\n\nHän astui dosentin luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Tervehtikää morsiantanne\", sanoi hän lempeästi, \"ja sanokaa hänelle,\nettä on olemassa nainen, joka kadehtii häntä siitä onnesta, että hän on\nvain nainen.\"\n\nDosentti tarttui innokkaasti hänen molempiin käsiinsä.\n\n\"Uskokaa pois, tekin voisitte olla vain nainen!\" huudahti hän, melkein\ntulinen katse silmissä. \"Minä tunnen teidät ja tiedän, että\nnaisellisuutta vielä on teissä...\"\n\n\"Ei, ei,\" vastasi neiti vetäen pois kätensä, \"te erehdytte, minun\ntunnemaailmani on kuollut, ajatusten tulessa ja epäilysten hehkussa\npalanut. Minä olen mietiskellyt itseni niin väsyksiin, ett'en minä enää\njaksa elää oikeata elämää. Muistatteko, kun luimme yhdessä ja minua\nepäilys ja levottomuus kalvoivat ja minä sanoin teille en ennen\nlepääväni, kuin saan elämän arvoituksen selville? Muistatteko, miten\nsilloin vastasitte ja sanoitte minun tekeväni elämän kuivaksi, kylmän\nkolkoksi näillä alituisilla epäilevillä harkitsemisilla? Minä en\ntotellut varoituksianne, mutta nyt tunnen, miten oikeassa te olitte.\nOi, minä usein toivon kuin Faust päästä tästä kaikesta, pois ...\npeseytymään puhtaaksi jossakin raikkaassa ja vilpoisessa! Mutta se on\nmahdotonta!\"\n\n\"Ei, se ei ole mahdotonta. Hyljätkää kerrassaan kaikki nuo opin oikut;\ntuntekaa olevanne jälleen nuori.\"\n\nNeiti pudisti päätänsä.\n\n\"Kun Tannhäuser istui vuoressa Venus-rouvan luona, halusi hän ulos maan\npäälle, mutta päästyään ulos ikävöi hän jälleen hänen luoksensa. Minun\najatusmaailmani on semmoinen Venus-vuori; minä ikävöin ja haluan ulos,\nmutta en lähde, sillä tiedän varmaan, että kohta sinne taas palaisin.\"\n\n\"Haaveilija! Liiallista aattelua! Minä tiedän, että teissä kaiken tuon\nohella kuitenkin on lämpöä ja rakkautta, jonka täytyy päästä ilmoille.\nMinä sen olen tuntenut,\" jatkoi dosentti hellällä äänellä, \"minä tunsin\nsen kerran ... eräänä iltana ... mikä se teidät silloin ihan äkisti sai\nvärisemään?\"\n\n\"Mikäkö?\" sanoi neiti vihdoin, venyttäen joka sanaa. \"Niin, se on minun\nsalaisuuteni. Mutta ... minä ilmasen sen teille nyt, jäähyväisiksi,\nentisien aikojen muistoksi. Te ette rakastaneet minua kylliksi. Minun\nlaiseni naisen pitää saada ääretön rakkaus, niin suuri, että se on yhtä\nvahva kuin hänen epäilynsä, yhtä palava kuin hänen levottomuutensa,\nyhtä voimakas kuin hänen ajatuksensa, yhtä syvä kuin hänen\nikävöimisensä, yhtä kaunis kuin hänen kauneimmat unelmansa. Mutta\nsemmoista rakkautta ei ole maan päällä. Siksipä olkoonkin sinään, kuin\nnyt on.\"\n\nPitkä äänettömyys alkoi, joka ikäänkuin vapisi pidätettyjen tunteiden\npainosta. Molemmat he tunsivat saapuneensa rajalle, jonka ylitse heillä\nei ollut oikeus astua. Dosentti oli hyvin liikutettu, hän pyyhki moneen\nkertaan kädellään otsaansa ja huokaili syvään.\n\nNeiti astui pöydän luo ja selaili välinpitämättömästi jotakin kirjaa.\n\nKun hän kääntyi takaisin, oli hänen muotonsa ihan levollinen ja kylmä.\n\nHän kysyi jotakin vähäpätöistä uudesta kirjallisuudesta ihan\nmuuttuneelta äänellä.\n\nDosentti säpsähti ja myönsi, tietämättä oikeastaan, mistä puhekaan oli.\n\nSitte alkoivat he kirjallisuudesta keskustelun, jota kesti, kunnes\ndosentti tuntikauden kuluttua sanoi hänelle jäähyväiset.\n\nMutta hän ei jatkanut noita pieniä yksityisiä vierailuja, eikä\nneitikään häntä koskaan pyytänyt tulemaan.\n\n\n\n\nHULLUINHUONE.\n\n\nIhan kaupungin vieressä lähellä maantietä oli hulluinhuone, kaunis\nrakennus siipinensä ja komeine etuseinineen. Sepä se olikin kaupungin\netevin rakennustaiteellinen mestariteos; kaikkien matkustajain, jotka\nsikäli kulkivat, täytyi välttämättömästi käydä sitä katsomassa, ja\nmatkan-oppaissa oli tästä pikku kaupungista mainittuna; ainoastaan se\nmerkillisyys, että siinä oli tavattoman kaunis ja hyvin järjestetty\nsairashuone mielenvikaisia varten.\n\nMuutapa kaupungissa ei todellakaan ollut katseltavaa. Kadut olivat\nleveät ja tyhjät ihmisistä, tori kasvoi kesällä rikkaruohoa. Viime\naikoina oli monta uutta taloa tehty muutamalle kaupungin laidalle;\ntahdottiin jäljitellä pääkaupunkia ja perustaa huvilakaupunki, ja\näkisti tuli uudenaikaiseksi tavaksi muuttaa asumaan uusiin taloihin ja\nkuivaamaan niitä. Kaikin tavoin koetettiin kaunistella tätä uutta\nkaupungin osaa, laitettiin pieniä, nelikulmaisia kasvitarhoja,\npensastoja ja kukkapenkkejä, maalaeltiin katot ja porstuat\nmonenkarvaisiksi. Mutta ne puuhat eivät oikein menestyneet;\nsäästäväisyydestä oli talot tehty ohutseinäisiksi, eivätkä\nalalattiatkaan olleet kyllin tukevat; säästäväisyydestä koetettiin\nmyöskin saada niin monta asuntoa kuin mahdollista hyyrättäväksi, niin\nettä talot näyttivät ladoilta tai kasarmeilta. Pormestari oli äskettäin\nkäynyt pääkaupungissa ja nähnyt, mitenkä siihen yhä kasvoi kauneita\npalatseja, niin että hän oli ihan tuskissaan oman kaupunkinsa\nrakennustavasta; mutta sitäpä nyt oli aivan mahdoton paremmaksi saada,\nkaupunki kun näet oli pieni ja pienet sen olotkin ja talonisännät\nhalukkaammat säästämään kuin kaunotaidetta kehittämään. Niinpä\nhulluinhuone yhä vain pysyikin kaupungin kauneimpana rakennuksena.\n\nSe oli pienellä mäellä ihan yksikseen. Jos hetkisen seisoi sen edessä\nvahvaa kiviseinää katsellen kolkossa, tyynessä äänettömyydessä, joka\nsen ympärillä vallitsi, ja kun muisteli kaikkia huokauksia ja\ntuskanhuutoja, mitä tuolla sisällä oli kuulunut, niin tuntui koko\nlaitos raskaalta, rampautuneelta rautaruumiilta, jossa kahlehdittu\nhenki makaa sairaana ja valittavana.\n\nRakennuksen edessä oli suuri puisto tai metsä, sekin enimmäkseen\nhiljainen ja yksinäinen; ainoastaan joskus kesällä aamupäivällä istui\nlääkärin rouva siellä käsitöinensä. Mutta toisella puolella oli monta\npihaa korkealla lauta-aidalla ympäröitynä; niissä hullut kävelevät ja\nuneksivat sekavia, hourailevia uniansa elämän ihmeistä.\n\nSiellä he, jos eivät ole olleet rajuina, saavat kauniilla ilmalla\nkävellä; siellä suuruuden ajatukset liitelevät heidän ympärillänsä,\nsiellä uneksivat he olevansa valtiomiehiä ja kuningattaria, siellä he\ntaistelevat hirveäin, sekavain muistojensa kanssa, jotka tunkeutuvat\nheille mieleen; siellä ajavat he paholaista takaa ja nauravat\nkohtikurkkua, kun se uudestaan ilmestyy heidän taaksensa; siellä he\nhautovat yhtä ajatustansa, joka kietoutuu heidän sieluunsa lennätellen\nsitä kuin vihuri kuivaa lehteä, he sen päästävät käsistään ja\nsieppaavat sen jälleen kiinni, siellä -- he istuvat jossakin nurkassa\nkokoon kyyristyneenä, kädet ristissä, ja itkevät, itkulla kuluttavat\nkoko elämänsä äänettömässä, unenkaltaisessa tuskassa.\n\nOli kaunis heinäkuun päivä; viehättävä kesänhenki vallitsi luonnossa;\nhyönteiset surisivat, havut tuoksuivat kuumuutta likeisessä metsässä,\nvienoinen auer peitti taivasta. Puolen päivän rinnassa pysähtyivät\nvaunut sairashuoneen portin eteen. Niissä istui lääkäri ja hänen\nvieressänsä nuori nainen, jota hän puhutteli kreivittäreksi, ollen\nerittäin kohtelias hänelle. Nuori nainen oli erittäin vilkas, välistä\nvähän heikkohermoisen tapaan levoton. Silmät, syvälle painuneet, eivät\nkoskaan pysyneet levossa. Hän puhui melkein lakkaamatta ja toisteli\nmoneen kertaan, että hän niin mielellään halusi käydä läpi koko\nsairashuoneen ja nähdä, jos vain oli mahdollista, sairaat.\n\nVastapäätä istui nuori mies, jolla ei vähääkään ollut hänen\nvilkkauttansa. Hän oli kalpea ja paljaspäinen, ja näytti\nhyvänluontoiselta ja yksinkertaiselta. Kesähelle uuvutti häntä; hän\nnieli lakkaamatta haukotuksiansa, mutta kuitenkin kohteliaasti vakuutti\nolevan hyvin miellyttävää nähdä hulluinhuonetta.\n\nKun vaunut pysähtyivät, hyppäsi kreivitär keveästi maahan ja riensi\nherrojen edellä hiekkatietä myöten ylöspäin. Lääkäri kiiruhti heti\nhänelle seuraksi ja jatkoi puhelua. Kreivi astui tien toista reunaa\nvähän jäljempänä ja pieksi kepillänsä heinikkoa.\n\n\"Muistakaa nyt, tohtori, että minä tahdon nähdä kaikki hullut,\nrajuimmatkin\", sanoi kreivitär vielä kerran. \"Oi, minä tunnen suurta\nosanottavaisuutta heitä kohtaan ja kaikkia kärsiviä kohtaan -- sitä\nsuurempaa, mitä enemmän he kärsivät!\"\n\nKreivi katsahti ylös hymyillen armahtavaisesti.\n\n\"Vaimoni on hyvin omatapainen, kuten kuulette tohtori.\"\n\nLääkäri ei vastannut, mutta katsahti nuoreen kreivittäreen nopeasti\ntutkivaisesti. Hänestä näytti jotakin omituista paloa hehkuvan pitkien,\nmustien silmäripsien alla.\n\nHe astuivat nyt kiviportaita myöten ylös eri osastoihin.\n\nKreivittären koko huomio oli jännitettynä. Naisen uteliaalla, kiivaalla\nosanottavaisuudella tajusi hän kaikki kärsimiset, mitä täällä oli\nympärillä. Hän tunsi hirmuista lumousta kaikista tuijottavista\nsilmäyksistä, kokoon kyyristyneistä olennoista, joilla oli tukka\npörrössä ja posket veltot, riippuvaiset, ja lyhyestä, äkillisestä,\nkimakasta naurusta. Pieni ruma nainen tuli hänen luoksensa, kosketteli\nsormillansa kreivittären pukua ja pyysi häntä kohta palaamaan ja\ntuomaan hänelle uusia vaatteita, koska hän oli keisarinna eikä\nsentähden saattanut näyttäytyä semmoisessa puvussa, kuin hänellä nyt\noli.\n\nKreivitär lupasi täyttää hänen pyyntönsä; hullu hymyili tyytyväisesti\nja keikaili ilosta.\n\nEräässä kopissa, yksiksensä suljettuna istui nuori nainen, laitoksen\nrajuin holhokki. Hän lauloi ja parkui niin, että kaikki käytävät\nkajahtelivat; pitkä tukka riippui hajallansa ja vanukkeissa\npuolialastomilla olkapäillä, rinta kohoili levottomasti, selvästi\nnäkyi, miten valtimot paisuivat ja tykkivät ihon alla, ja tuon\ntuostakin kohotti hullu laihat, alastomat käsivartensa päänsä yli ja\npudisteli nyrkkejänsä.\n\nNuorta kreivitärtä kovin liikutti se kauhea näkö. Tämä sielunelämän\nhirmuinen arvoitus, johon hänenkin mielikuvituksensa hyvin usein häipyi\neksyksiin, samalla pelotti ja viehätti häntä. Hän vaaleni, jokin pimeän\ntoivottomuuden tunne täytti äkisti hänen mielensä.\n\n\"Tämä on elämän yö,\" mutisi hän, \"harhailu äärettömissä sokkeloissa,\nkoskaan ulos osaamatta.\"\n\nKreiviin se sitä vastoin näytti vastenmielisesti vaikuttavan.\n\n\"Lähde pois täältä!\" kuiskasi hän, tarttuen vaimonsa käteen, \"mitä\ntästä on hyvää? Nuo inhottavat näöt tuottavat vain unettomia öitä.\"\n\nKreivitär peräytyi ja katsahti häneen halveksivasti.\n\n\"Mene sinä!\" sanoi hän kylmästi, \"minä en pelkää muutamaa unetonta\nyötä.\"\n\nKreivi nykähytti olkapäitänsä ja kääntyi hymyillen pois.\n\nKreivitär pysyi liikahtamatta ja katsoi miettiväisen näköisenä\nmieletöntä.\n\n\"Olisi hauska tietää, miltä hänen sielussansa tuntuu,\" sanoi hän hiljaa\nitsekseen. \"Jos kaikki muistot ovat häneltä sammuneet, silloinpa olisi\nsuloista... Sanokaas, tohtori,\" jatkoi hän ääneen lääkärille, \"mitähän\narvelisitte, jos saisitte minut sulkea tuommoiseen koppiin...\"\n\n\"Armollinen kreivitär,\" keskeytti lääkäri puheen, päätänsä\ntyytymättömästi pudistaen, \"ei pidä antautua semmoista haaveksimaan.\"\n\n\"Oh, eipä haittaa, tuleehan olla valmis ottamaan vastaan, mitä vain\nsattuu,\" vastasi hän puoleksi leikillisellä äänellä. \"Ette voi\nkuvitella, mikä selittämätön veto minussa tuntuu hulluinhuoneesen ja\nhulluja kohtaan.\"\n\nHe läksivät pois päin ja tapasivat kreivin, joka käveli edestakaisin\nkäytävässä ja yhä nieleskeli haukotuksia.\n\n\"Väsyttääkö tämä teitä, kreivi?\" kysäsi lääkäri kohteliaasti.\n\n\"Ei, ei, ei; ei suinkaan,\" vastasi kreivi, olkapäitänsä nykähyttäen ja\ntehden kieltävän liikkeen molemmin käsin. \"Päin vastoin on tämä erittäin\nhupaista.\"\n\nNaisten puoli oli nyt käytynä läpi. Kreivitär tahtoi nähdä myöskin\nmiesten puolta, mutta niin lääkäri kuin kreivikin sitä vastustivat.\nKreivitär näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, huulet värähtelivät\nheikkohermoisesti. Vaan hän kuitenkin oli itsepäinen. \"Vaikkapa vain\nalakerrokseen,\" pyysi hän hartaasti.\n\n\"Tapahtukoon sitte tahtonne,\" sanoi lääkäri; \"siellä onkin vain yksi\nsairas. Mutta ehkäpä hänen näkeminen miellyttää teitä.\"\n\nHe saapuivat suureen, valoisaan huoneesen. Se oli kauniisti sisustettu,\nsohvapöydällä oli sanomalehtiä ja kirjoja. Ikkunan luona seisoi nuori\nmies seljin huoneesen päin, käsin nojaten ikkunan pieleen. Hän seisoi\nihan liikahtamatta, huolimatta tulijoiden äänestä ja liikkeistä.\nHänellä oli hoikka vartalo, ja tumma tukka riippui kiharoina niskassa.\n\n\"Hän on meidän lempein ja rauhallisin sairaamme,\" kuiskasi lääkäri;\n\"koko hänen sairautensa on vain se mieletön ajatus, että hän päivät\npäästänsä seisoo ikkunan luona katselemassa, eikö se, jota hän odottaa,\njo tule.\"\n\n\"Hän on ollut levottomampi viime aikoina\", sanoi vahti, joka siinä\nseisoi, suuri avainkimppu kädessä; \"hän on monta kertaa sanonut hänen\nihan näinä päivinä tulevan.\"\n\n\"Ketä odottaa hän?\" kysyi kreivinna innokkaasti.\n\n\"Oh, se on hyvin romantinen historia\", vastasi lääkäri hymyillen.\n\n\"Ai, kertokaapa se sitte minulle!\" huudahti kreivitär kiihkeästi.\n\n\"Olkoon menneeksi; -- noin kymmenen vuotta sitten oli hän\nkotiopettajana suuressa herrastalossa. Siellä oli nuori tytär, kuten\nkerrotaan, viehättävä, kaunis tyttö, tuskin 17:n vanha, johon\nkotiopettaja tietysti rakastui. Hänen rakkautensa ei jäänyt\nyksipuoliseksi, sillä, kuten ehkä itsekin saatte nähdä, oli hänkin\ntavattoman kaunis, ja molemmat he jonkun ajan haaveksivat ja nauttivat\nrakkauttansa. Mutta...\"\n\nLääkäri vaikeni ja alkoi puhella hiljemmin, sillä hänestä näytti, että\nnuori sairas liikahti. Mutta hän ei huomannut, että kreivitär oli\nvaalennut marmorikuvan kaltaiseksi, eikä nähnyt, miten hän haparoiden\nojensi kätensä, tukea etsien, ja miten koko hänen olemuksensa ikäänkuin\nleimahti mielenliikutuksesta.\n\n\"Mutta\", jatkoi lääkäri, \"isä huomasi kohta heidän molemminpuolisen\ntaipumuksensa, ja kun hän oli jyrkkämielinen ylimys, vihastui hän\nsilmittömästi, erotti rakastavaiset toisistansa ja käski kotiopettajan\njo samana päivänä lähtemään talosta. Nuorukainen totteli, mutta kaikki,\nmitä hänen silloin täytyi kärsiä, ero rakastetusta, hänen kyynelensä ja\nepätoivonsa, isän kiukku ja uhkaukset, kaikki se koski niin kovasti\nhänen lempeään, tunteelliseen mieleensä, että hän tuli hulluksi. Hän\njoutui tänne sairashuoneesen ja on nyt jo ollut täällä kymmenen vuotta;\nmutta hänen sairautensa ilmautuu vain, kuten jo sanoin, ainoastaan\nniin, että hän lakkaamatta odottelee rakastetun tuloa.\"\n\nLääkäri vaikeni. Sitte seurasi pitkä, tukala äänettömyys. Kreivitär oli\nastunut pari askelta eteenpäin; hän nojasi kädellään tuoliin, katse oli\nvärähtämättä kiintynyt nuoren miehen vartaloon.\n\nSilloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat\ntoisensa.\n\nNuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen\nodotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut.\n\nHän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät\nonnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.\n\nMutta kun hän näki edessänsä kreivittären kalpean muodon, kun hänen\nkatseensa ikäänkuin hukkui kreivittären syviin, hehkuviin silmiin,\nsilloin levisi autuas hymy hänen kasvoillensa. Sekava odotuksen ikävä\nhaihtui kerrassaan, ja sijaan kehittyi autuaallinen loisto.\n\n\"Cecilia!\" huudahti hän riemuiten ja avasi sylinsä.\n\nKreivitär astui askeleen häntä kohti. Mutta ilo oli ollut liian\nvoimakas; se oli kuolettava, niinkuin ijankaikkisuuden ilo on\nihmiselle. Heti kun nuorukainen avasi sylinsä, vaipuivat kädet jälleen\nalas ja hän kaatui kuolleena maahan, yhä vielä huulet onnellisessa\nhymyssä.\n\nHänen odotuksensa aika oli loppunut ja samoin hänen surullinen\nhistoriansa; mutta sen epäsoinnut olivat selvinneet täydelliseksi ja\npuhtaaksi loppusoinnuksi.\n\n\n\n\nBURSTRÖMILÄISTEN JUTTU.\n\n\nI.\n\nMatami Jonsonista tuntui vähän raskaalta ja suruiselta, vaikka kyllä\noli kaunis keväinen ilma, joka sai metsät paisumaan mehevästä\nvehreydestä, ja vaikka päiväpaiste lämmitti vainioita ja niittyjä, niin\nettä kaikki maan poven piilossa olleet siemenet itivät ja taimelle\nkohosivat. Matami uskoi lujasti ennustuksiin ja muuhun sellaiseen; ihan\nvarmasti kävi se aina toteen, sanoi hän, että jos harakka räkätti\nhänelle tai orava juoksi hänen editsensä tien poikki, niin jotakin kävi\nhullusti ennen iltaa.\n\nJa nyt aamusilla, kun hän veti pesuja alas meren rantaan, oli suuri,\npunakarvainen oravan runtale juossut tien poikki ihan kärrien editse.\n\nNyt matami jo puuhaili kapealla puolimädänneellä pesusillalla, pursui\nvaatteita keväisessä vedessä, joka hiljaa loiski rantaa vasten, veti ne\nsitte ylös, pusersi niitä hiukan ja löi niitä muutamia kertoja\nkartulla, raskaalla, voimakkaalla kädellä ja tasaisessa tahdissa, niin\nettä kallio lahden toisella puolella vastaan kajahteli.\n\nVähän etempänä metsän reunassa oli osa vaatteita kuivamassa. Ne\nloistivat lumivalkeilta vehreää pohjaa vasten ja heiluivat hiljaa\nvienossa aamutuulessa.\n\nNyt olikin oivallinen kuivausilma, niin että pesijän sydän oikein hyppi\nilosta.\n\nMonta tuntia työskenteli matami sillalla yksitoikkoisesti kaiuttaen\ntoisen rannan kallioita. Välistä ojensihe hän suoraksi, huokasi syvään\nväsymyksestä, pyyhki kasvoistaan hikeä esiliinansa nurkalla ja katsahti\nympärilleen. Sitte kumartui hän jälleen jatkamaan työtänsä. Välistä\nkuuli hän jonkun höyrylaivan jyhmytystä etempää lahdelta. Savu nousi\nsuoraan ylös, vedenpinta alkoi kohoella, laineet vierivät kohisten\nrantaan ja vesi nousi hyllyen pesusillalla, niin että matami kastui\naina polviin asti.\n\nSe oli pienoinen tänne pistäytyvä lahti merestä. Laivasillalta kulki\ntie ylöspäin jotenkin jyrkkään, kauniin koivikon läpi kierrellen.\nKukkulalla oli monta huvilaa ja kesäasuntoa, joista kaikista oli kaunis\nnäköala laivaväylälle. Pari asuntoa oli isäntäin itsensä teettämiä ja\nhe niissä asuivatkin; muut olivat kesävieraille hyyrättäviä ja kaikki\nerään rikkaan entisen oluenpanijan omat, jota nyt kuitenkaan ei enää\nkoskaan nähty niillä tienoin. Monta vuotta sitte, ennenkuin olut ja\nporteri olivat hänet tehneet siksi suureksi mieheksi, kuin hän nyt oli,\noli hän sattumalta polkuhinnasta saanut vanhoja hirsiä ja niistä\nteettänyt itselleen ja perheelleen tänne kesäasunnon. Mutta kun hänen\ntaloudellinen asemansa vaurastui yhä kukoistavammaksi, huomasi hän\nvihdoin tuon asunnon itselleen liian yksinkertaiseksi, hyyräsi sen\nmuille ja samalla teetti monta uutta asuntoa sen lähelle ja ne kaikki\nolivat terveen, kuivan asemansa tähden hyvin kilvalla halutut\nkesähuvilat.\n\nSuurin asunto, joka oli keskellä koivikkoa mäen päällä, näytti olevan\nerittäin muhkea, kaksinkertainen rakennus, palkonkineen ja kuistineen.\nSiinä asui oluenpanijan lanko rihkamakauppias Burström vaimonsa, kolmen\nlapsen ja kotiopettajan kanssa.\n\nMuuten asui täällä, kuten jo sanottiin, monta perhettä, ja matami\nJonsonin ynnä hänen miehensä paraimpana tulolähteenä oli vaatteenpesu\nsekä veden- ja puunveto heille. Sitä paitsi olivat Jonsonit\ntalonmiehinä Burströmillä; talvet he saivat asua kyökissä, mutta kesät,\nkun ei paleltumisesta ollut pelkoa, oleskelivat he pienessä kojussa,\njoka oli tehty syrjemmäksi mäelle. Jonson-puolisoilla oli viisi lasta,\nniin että heidän täytyi aamusta iltaan olla ahkerassa työssä,\nvoidakseen pysyä leivässä käsin. Ja sittekin oli monesti hyvin vaikea\nsaada kokoon niin paljo, kuin nälkäinen lapsilauma olisi tarvinnut.\n\nPuolen päivän rinnassa oli matami Jonsonilla koko pesu huuhdottuna; hän\nnousi mäelle katsomaan vaatteita ja poimi pois nuorilta, mitkä jo\nolivat kuivat. Hänen vanhimman jälkeinen poikansa, seitsenvuotinen,\nlikainen ja ryysyinen vallatoija, vetelehti mäellä huvitellen äitiänsä,\njoka jo pari kertaa oli kehoittanut häntä menemään kotiin auttamaan\nveljeänsä kauppiaan kasvitarhan kitkemisessä, mutta poika ei vielä\nollut katsonut kiirettä olevan. Viimein matami otti hänet kiinni\nniskasta, pudisteli häntä vähän, pyyhki häneltä esiliinansa nurkalla\nsuun ympäristöä ja sysäsi hänet jotenkin kovakouraisesti tietä myöten\nylöspäin.\n\n\"Kas niin, laita nyt itsesi tuonne työhön! Ja Herra sinua armahtakoon,\njos et tottele!\"\n\nSamassa näki hän rouva Burströmin tulevan pitkin askelin alas mäkeä\nmyöten.\n\n\"Kuulkaas nyt, matami Jonson\", sanoi rouva päästyään matamin luo ja\npannen kätensä hänen olkapäälleen, \"minä lähden k:lo 2:n laivalla\nkaupunkiin ja otan pikku Miian mukaani. Ludvig tulee myöskin mukaan,\nniin saavat he leikitellä, kun minä kävelen asioillani.\"\n\nMatami katsahti kummastuneena ylös. Jotakin outoa oli rouvan\nkäytöksessä. Hän oli kiihkoinen ja levoton, silmät räpyttivät\nlakkaamatta ja puhe oli hiljainen, laulava, melkein rukoilevainen.\nMatami Jonson ei ollut tottunut näkemään häntä noin lempeänä ja\nystävällisenä,\n\n\"Jos, rouva, olette niin hyvä, että huolitte ottaa tytön mukaanne,\nniin...\" vastasi matami vitkastellen, \"mutta eihän sillä raukalla ole\nkunnon vaatteita.\"\n\n\"Ei siitä lukua!\" virkkoi rouva kiihkeästi. \"Minä puhdistutan häntä, --\nsiitä ei teidän tarvitse hätäillä!\"\n\nMatami kiitti uudestaan. Olihan tuo oikein hyvin tehty, että rouva\nBurström otti tytön mukaansa. Ja ehkäpä hän vielä aikoi antaa hänelle\njotakin vaaterepaletta, kengänkulut, kaulaliinan tai kenties kokonaisen\nhameenkin. Matami tunsi jotakin tyytymyksen tunnetta, ja aivan\nitsestään johtui hän ajattelemaan, että olipa oikein hauskaa, kun\nherrasväen pesu tuossa loisti niin valkoisena ja kauniina.\n\nRouva nyykäytti päätään matamille, kääntyi ja läksi astumaan ylöspäin,\nyhä vain hätäileväisen tavalla. Mutta kun hän pääsi niin etäälle,\nett'ei matami häntä enää nähnyt, muuttui hänen muotonsa kokonaan;\nkavala hymy, jolla hän äsken oli maustanut sanojansa, katosi, silmissä\npiilevä pahuus leimahti ilmi, hän puristi nyrkkiä ja mutisi\npuoliääneen: \"niin, niin, odottakaahan vain te, koko rosvojoukko!\"\n\nPihalla Burströmin huvilan edessä seisoi pikku Miia Jonson odotellen.\nHän oli siivoin ja rauhallisin Jonsoneista, kalpea, surumielinen lapsi,\njotenkin tyhmänlainen ja hidas mitään oppimaan. Hyvin tottelevainen hän\noli ja teki yleensä kaikki, mitä ihmiset häntä käskivät tekemään tai\nsanomaan.\n\nYlös ehdittyänsä sysäsi rouva tytön porstuaan, kutsui palvelustytön ja\nkäski hänen pesemään ja siivoamaan Miian sekä panemaan hänelle Ludvigin\nvanhat kengät jalkaan. Itse meni hän myöskin pukeutumaan kaupungin\nmatkaa varten. Selvästi voi kuulla hänen olevan vihoissansa, sillä hän\npaiskeli ovia ja piironginlaatikoita, ja avonaisesta makuuhuoneen\nikkunasta tunkeutui hänen äänensä äkäisenä ja terävänä ulos aina herra\nVigertin, kotiopettajan, luo asti, joka makasi riippuverkossansa,\nerästä Kjellandin romaania lukien. Tänään näyttikin koko talossa olevan\njommoinenkin häiriö; sillä palvelustytöt kuiskailivat toisilleen, herra\nja neiti Burström istuivat makuuhuoneessa pitäen kiivasta, kovaäänistä\nperheneuvottelua sill'aikaa, kun rouva kampaili korutukkaansa ja\nvalmistihe matkaan.\n\nHän näytti hyvin komealta, kun hän puolen tunnin kuluttua tuli ulos\ntäysin pukeutuneena, tulipunaiset höyhenet hatussa, silkki- ja\nsamettileninki yllä ja kädessä ranskalaiset hansikkaat, joita hän ei\nsaanut menemään nappiin paksujen kalvosimiensa ympärille. Juuri siitä\nkiinnipanon ponnistuksesta oli hän kasvoiltaan yhtä punainen kuin\nhatuntöyhtökin, ja se teki hänet vielä vihaisemman näköiseksi, kun hän\nkovalla äänellä huusi Ludvigia ja siivoa pikku Miiaa, vaikka hän seisoi\njo valmiina ihan hänen vieressänsä. Ottaessaan jäähyväisiä mieheltään\nja tyttäreltään nyökäytti hän päätään paljonsanovasti ja kuiskasi\nkavalasti hymyillen: \"luottakaa vain minuun, minä kyllä tiedän, mitenkä\ntuommoisia on kohteleminen.\"\n\nNuori neiti Burström nauroi: \"Niin, mamman kanssa ei ole hyvä\nleikitellä\", vastasi hän, oikealla tyttären kunnioituksella muistellen\nmuutamia kohtauksia lapsuutensa ajoilta, joissa äitin pontevuus oli\nesiintynyt mielestä poistumattomalla tavalla.\n\nRouva läksi nyt astumaan sivullansa nuori herra Ludvig ja jäljessä\npikku Miia, joka oli ihan menehtyä korin, kahden paketin ja sadevaipan\nkantamiseen. Saavuttuaan koivikkoon, jossa herra Vigert lukien makaili,\nei rouva voinut olla poikkeamatta riippuverkon luo.\n\n\"Jos teitä, herra Vigert, haluttaa tänään tervehtiä tuttujanne, niin\nilmoitan, että Ludvig viipyy koko päivän poissa\", sanoi hän imelästi\nhymyten.\n\nHerra Vigert nauroi itseksensä. Hän tiesi tuon olevan rouvalla vain\nhätäpäisen, hienommanlaisen tavan ilmoittaa hänelle, että kun hän\n(rouva) oli poissa, ei kotona annettu mitään kunnon päivällistä, koska\nherra ja neiti myöskin olivat päivällisellä tuttujensa luona, joissa\nkotiopettaja ei ollut tervetullut vieras. \"Vai niin\", vastasi herra\nVigert haukotellen ja jalkojaan ojentaen, \"kiitoksia tiedosta.\"\n\nRouva katsahti häneen vihaisesti. Miten hävyttömästi hän haukotteli\nrouvalle vasten silmiä ja vielä semmoiselle rouvalle, jonka talossa hän\noli palkattuna palvelijana! Hän olisi mielellään antanut herra\nVigertille korvapuustin, jos vaan olisi uskaltanut, mutta se kun oli\nvähän arveluttavaa, työkkäsi hän sen sijaan pikku Miiaa koko voimallaan\neteenpäin, kääntyi seljin kotiopettajaan ja astui pitkin askelin alas\nlaivasillalle, jossa kohta sen jälkeen kävi höyrylaiva ja vei rouvan\nynnä lapset kaupunkiin.\n\nHerra Vigert puolestaan maksoi rouvalle koron kanssa tuon\nhyväntahtoisuuden, jota rouva tunsi häntä kohtaan. Sentähden hän vain\npiti paljon Burströmiläisistä, kun voi halveksia heitä niin\nperinpohjin, ett'ei hänellä tarvinnut olla mitään omantunnon vaivoja,\nvaikka olisi kuinka huonosti hoitanut kotiopettajan-tointansa. Vigert\npiti Ludvig-poikaa niin turmeltuneena, ett'ei hänestä enää voinut\nmitään hyvää saada tekemälläkään; koska hän nyt kerran oli ruvennut\nhänen kasvattajakseen, opetti hän häntä pari tuntia päivässä, vaan\nmuuten antoi hän pojan olla omissa hoteissaan ja itse makaili\nriippuverkossansa lueskellen. Välistä kyllä saattoi häntä häiritä\nkimakka hätähuuto ja kun hän silloin läksi etsimään häiriön syytä\nsaattoi hän esimerkiksi löytää jonkin Jonsonin nenällänsä maassa ja\nnuoren Burströmin häntä jonkin muinaisen tyrannin tavalla elävältä\nhautaamassa; mutta kun Jonson oli pelastettu ja hänen kiusaajansa\nasianmukaisesti kuritettu, palasi herra Vigert tyynesti mäelle\nriippuverkkoonsa lukemaan. Vaikka hän oli käsittänyt kotiopettajan\ntehtävät näin mukavalla tavalla, oli hänellä kuitenkin hirveän ikävä\nBurströmissä, ja joll'ei siellä olisi ollut tuota kaunista koivikkoa,\nihanaa kesäistä ilmaa ja hovioikeudenneuvos Hedenstamin perhettä, joka\nasui lähellä eräässä huvilassa ja jonka seurassa hän erinomaisen hyvin\nviihtyi, niin olisi hän jo ammoin pistänyt pillit pussiin ja muuttanut\nmajaa muualle.\n\nSaatuaan kertomuksen loppuun luetuksi pisti herra Vigert kirjan\nrintataskuunsa, pudistelihe, käänsi päänalaista, otti lasit\nsilmiltänsä, asettui mukavimpaan tapaan ja jäi hetkiseksi suloisen\nmiettimisen tai miettimättömyyden valtaan, kepillänsä hiljaa sysien\nverkkoansa edestakaisin heilumaan.\n\nHän oli äsken täyttänyt viidennenkolmatta vuotensa, mutta kuitenkin oli\nhän jo kokenut paljon maailmaa, niin paljon; että hän itse luuli\nkokemustansa äärettömäksi. Noin viisi vuotta sitte luultiin häntä monen\nsadantuhannen perijäksi, mutta onnettomat keinottelemiset ja\nasiatuttavuudet tuon vanhempien rikkauden äkisti lopettivat. Isä tahtoi\nsilloin poikaansa taivuttaa lopettamaan opintietä ja ryhtymään johonkin\nkäytölliseen toimeen, mutta poika sen tuuman hylkäsi ihan jyrkästi.\nMitä hän muuten tunsi tai ajatteli muuttuneesta asemastaan, ei hän\nkenenkään antanut edes aavistaakaan; hän piti ajatuksensa ominaan ja\ntyöskenteli vain sitkeällä, väsymättömällä pontevuudella, joka ennemmin\ntai myöhemmin voittaa kaikki ulkonaiset vastukset. Kesällä oli hän aina\nkotiopettajana ja talvella antoi opetusta suuretieteessä, siten\nhankkien välttämättömät tarpeensa.\n\nMitään varmaa tulevaisuuden suunnittelua ei hän vielä ollut tehnyt,\nmutta sen sijaan kosolta tuulentupia. Joku aika sitte julkasi hän\nmuutamia kirjallisia pätkiä, ja se suosio, jolla arvostelijat ne\nottivat vastaan, oli melkoisesti laajentanut hänen toiveitansa. Nyt hän\nvalmisteli kirjoitelma- ja arvostelukokoelmaa, jonka sitte vast'edes\naikoi julaista.\n\nMaattuaan ja kiikuttuaan puolisen tuntia riippuverkossa alkoi hänestä\ntuntua vähän yksitoikkoiselta tuo taivaan ja puiden katseleminen sekä\nitikkain pois ajeleminen, jotka itsepäisesti yhä vain laulaa\ntillittivät hänen ympärillänsä. Hän laskeutui maahan, veti suoraksi\nhousujensa lahkeet ja nuttunsa helmat, pani lasit silmilleen ja hatun\npäähänsä, otti kepin käteensä ja läksi astumaan Hedenstamin huvilaan.\nKello oli puoli-kolme, hän tiesi rouva Hedenstamin hänen molempien\nserkkujensa, neiti Arnellien, siihen aikaan aina istuvan kuistilla\nompelemassa, ja hän itsekseen aprikoi, että jos hän nyt meni sinne,\nniin hänet pidätettiin päivälliselle.\n\nHän hymyili koko ajan itsekseen, kun astuskeli ja pieksi kepillään\nheinikkoa tien varrelta. Hän ajatteli Arnell-neitejä; niissä tytöissä\noli jotakin hullunkurista, joka hyvin huvitti häntä. Vaikka he olivat\nhänen ikäisensä, piti hän kuitenkin heitä suurina lapsina, joilla ei\nmuka ollut yhtään kokemusta. Mitäpä pari tuommoista tyttöä, jotka eivät\nolleet muuta tehneet kuin tanssineet pidoissa ja laulaneet\nillanvietoissa ja joita mamma ja pappa ja tätit olivat tarkasti\nvartioineet, mitäpä he voivat tietää elämästä? Samalla myönsi hän, että\nArnell-neideistä voi \"tehdä\" jotakin; he eivät olleet ihan muiden\ntyttöjen kaltaiset, vaan osasivat keskustella kaikenlaisista aineista,\nja hyvin oli hauskaa vaihtaa ajatuksia heidän kanssansa, varsinkin\nCecilian, jonka hän aina suureksi huvikseen sai jumalattomilla\nmielipiteillään tyytymättömyydestä kiivastumaan. Arnellit puolestaan,\njotka olivat suuressa maailmassa seurustelleet ja olleet monissa\nkauneissa ja ihanoissa rakkausseikoissa osallisina, pitivät herra\nVigerttiä oikeana \"keltanokkana\" ja sanoivatkin keskenänsä häntä vain\n\"pojaksi\". Jonkinlaista vetovoimaa he hänessä kuitenkin tunsivat, sillä\nhe aina tulivat iloisiksi ja vilkkaiksi, kun vain saivat nähdä hänet.\nVigert oli ihan toisenlainen, kuin he olivat tottuneet herroja\nnäkemään. Ne nuoret herrat, jotka vierailivat päätirehtöri Arnellin\nkotona, olivat kaikki niin kohteliaat ja siistit, puhelivat naisten\nkanssa aina hienoin ja hyvin valituin sanoin ja olivat ihanteellisia\nmielipiteiltään. Herra Vigert sen sijaan lausui ihmisistä hirmuisimpia\nasioita, niin kauheita, ett'eivät neidet niitä ollenkaan sanoneet\nuskovansa, mutta eivät kuitenkaan voineet olla sitä uteliaalla\nmieltymyksellä kuulematta.\n\n\nII.\n\nHerra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet\nArnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet\nvastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään\ntoisiansa, -- melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa\ntapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä\niloista naurettavana.\n\n\"No,\" alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta\nistumaan, \"no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?\"\n\nHän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille,\npuolittain kiistanhaluinen katse silmässä.\n\nCecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.\n\n\"Olemme!\"' vastasi hän ripeästi, \"taikka oikeammin minä vain\npuolitiehen, vaan Agnes loppuun.\"\n\nHerra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti\nhymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.\n\n\"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?\"\n\n\"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen,\" vastasi Agnes, \"mutta\nei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten\nnerokas, saa minua uskomaan...\"\n\n\"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että\nmaailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä,\" täytti Cecilia.\nNeidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea\nantaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen\naina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.\n\n\"Jos ensinkin tarkastamme sankaritarta,\" jatkoi Agnes sisaren\nsäestyksellä, \"niin eihän hänessä ole mitään viehättävää, hän kun on\nihan veltto ja tahdoton. Se ei ole lainkaan luonnollista, tuo, sen\nvakuutan; ei ole ketään naista, joka ei taistelisi, ponnistelisi ja\nkärsisi semmoisissa oloissa...\"\n\nHerra Vigert viittasi kädellään tyytymättömästi ja pudisti päätään.\n\n\"Oh, teidän lorujanne!\" huudahti hän, sääliväisesti hymyillen.\n\"Luuletteko te, neiti, sen olevan jotakin tavatonta, jotakin, josta\nansaitsee meluta? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, se on ihan\ntavallisinta, eikä ansaitse niin paljon vaivata aivojansa sen tähden.\nJos ottaisimme selon, niin näkisimme parastaan joka toisen naisen...\"\n\n\"No, no, herra Vigert!\" keskeytti rouva Hedenstam, tyytymättömästi\npudistaen päätänsä.\n\n\"Niin, minä pyydän anteeksi, hyvä rouva ja hyvät neidet\", vastasi herra\nVigert, \"minä en ehkä saa lausutuksi ajatuksiani kyllin hienolla\ntavalla. Mutta vika ei ole minun, vaan Herran, joka on niin laitellut\ntämän maailman, ett'ei siitä voi puhua parempien naisten seurassa.\"\n\n\"Hyi, miten te olette törkeä!\" hätäilivät molemmat neidet, puoleksi\nnauraen, toiseksi pahastuen.\n\n\"Ei Herra ole niin laitellut, vaan ihmiset itse sen niin huonoksi\nmullistelevat,\" sanoi rouva Hedenstam vakavasti.\n\n\"Mutta teidän uskonoppinne mukaan, Herrahan se on luonut ihmisen.\nMitenkä se soveltuu yhteen?\"\n\n\"Jumala on tosin luonut ihmisen, mutta hän loi ihmisen hyväksi ja\nonnelliseksi, ja itse hän lankesi syntiin...\"\n\n\"Vai niin. Se tuo nyt ei oikein sovellu minun ajatusoppiini, mutta\nälkäämme huoliko ryhtyä jumaluusopillisiin väittelyihin. Ihmiset ovat\npahat, samapa sitte, Herrako heidät on tehnyt sellaisiksi vaiko he itse\novat siksi tulleet, -- ja kun nyt kirjailijan tulee pysyä\ntotuudessa...\"\n\n\"Niin, mutta siinäpä juuri kirjailijat eivät pysy!\" keskeytti Cecilia.\n\"He oikein poimimalla poimivat kaikki, mitä on kurjaa ja huonoa, mutta\nhyppäävät kaiken kauniin ja jalon ohitse, jota myöskin on olemassa. Jos\nminä olisin kirjailija,\" jatkoi hän loistavin katsein, \"niin kuvailisin\njotakin kaunista, enkä tuommoisia kurjia rakkausjuttuja, joissa ei ole\ntodellista, vahvaa rakkautta eikä jaloa naista, joka ylentää ja\njalostuttaa miehen, jota hän rakastaa...\"\n\n\"Sen kyllä uskon, ainahan on naisten lempiaatteena ollut rakkaudesta ja\nkääntymisestä kirjoittaminen. Onneksi alkaa yleisö nyt kyllästyä\nsemmoisiin historioihin. Jos te aiotte ruveta kirjailijaksi, neiti,\nniin pitää teidän kerrassaan hyljätä nuo mummon ihanteet! Ne hajahtavat\noikein homeelta!\"\n\n\"Niin, te, herra Vigert ette varmaankaan ole rakkauteen taipuvainen?\"\nvastasi Cecilia, kohottaen hiukan kulmiansa ja puolittain\nkeikailevasti, puolittain veitikkamaisesti katsoa pilkistäen\nsilmillänsä.\n\n\"Minäkö?\" huudahti herra Vigert, hypähtäen hiukan penkillänsä ja hänen\nmustanruskeista silmistänsä leimahti koko joukko säkeniä. \"Ah, hyvä\nneiti, lempi on aina ollut minun kiusani; aina siitä asti, kun olin\npikku poika nulikka, on se asunut ruumiissani. Mutta se tekee ihmisen\nvain veltoksi ja toimettomaksi, se on ajettava pois, milloin se rupeaa\nvaivaamaan, pois ajettava eikä valtaan päästettävä...\"\n\n\"Mutta voipa sattua, ett'ei sitä jaksa ajaa pois,\" arveli Agnes ja\nkatsahti hymyillen ylös.\n\n\"Oh, kyllä! kyllä sen jaksaa,\" vastasi Vigert iloisesti, \"jos vain ei\nole lukenut liian paljon vanhoja naisromaaneja!\"\n\n\"Te puhutte kuin kokematon poika,\" sanoi Agnes, olkapäitään vähän\nnykähyttäen. Hän oli kokenut oman elämänromaaninsa, pitkän, kauniin\nromaanin, jossa oli ollut paljo rakkautta ja kyyneleitä; sentähden\nluuli hän olevansa oikeutettu tuntemaan, että oli vähän muita\nkokeneempi.\n\nHerra Vigert alkoi nauraa iloista, heleää, hyväntahtoista nauruansa.\n\n\"Ah, tehän olette oivallinen, oikein jumalallinen!\" huudahti hän,\nlyöden käsiään edestakaisin polviansa vasten. \"Ette usko, miten te\nolette hullunkurinen! Mitä kokemusta _teillä_ oikeastaan on maailmasta,\nneiti? Mitä te elämästä tiedätte? Ette enempää kuin tuo lintu\" -- hän\nosoitti linnunhäkkiä, joka riippui katosta -- \"tietää metsästä tai sen\ntäysinäisestä, voimakkaasta ja rikkaasta luonnonelämästä. Välistä\nlasketaan naaraslintu sen luokse ja silloin se visertelee ja rakastaa\nja laulaa rakkaudesta, ja sitte kuvittelee se luultavasti mielessään,\nihan kuin tekin, tietävänsä kaikki elämästä. Ei, uskokaa, neiti, te\nette siitä tiedä enempää kuin lintukaan. Ei teidän laistenne naisten\nsovi puhua elämän kokemuksesta. Jos isänne joutuisi köyhäksi ja teidän\ntäytyisi itsenne ansaita elatuksenne, täytyisi tehdä työtä, sitte vasta\nsaatatte puhua kokemuksesta. Katsokaas,\" jatkoi hän, ja hänen katseensa\nmuuttui vakavaksi, lämpimäksi, \"minä tuota vähän tunnen, minä. Minulla\non kaksi sisarta, molemmat kasvatetut niinkuin tekin varallisuudessa,\nja sitte heidän ihan äkisti täytyi itsensä ruveta työllään ansaitsemaan\nelatuksensa. Puhukaa heidän kanssansa, niin saatte kuulla! He eivät\nihaile mitään naisromaaneja, he eivät elä jonkun miehen rakastamista ja\nkääntämistä varten, sen saatan vakuuttaa! He tekevät työtä, he\ntietävät, että elämä on taistelua, taistelu sitä varten, että saisi\npaikan, josta elää, ja se taistelu voi usein olla hyvinkin raskas ja\nankara, mutta se karkasee meidät, tekee mielemme lujaksi ja rohkeaksi.\nJa siinä taistelussa, näettekös, oppii tuntemaan maailman ja ihmiset!\nEivät kuhnurit eikä emä rakenna mehiläispesää, vaan työmehiläiset, ja\nne ne myöskin saavat nähdä maailmaa, kosketella kukkia ja ryöstää\nniistä hunajan!\"\n\nHänen mustat silmänsä säkenöivät; pyöreästä punakukkaisesta muodosta\nloisti lapsellista rohkeaa uljuutta, kun hän puristi nyrkiksi pienen,\nvaan lujan kätensä ja ikäänkuin uhoitellen pudisti lyhyttä, pontevaa\nkäsivarttaan.\n\nAgnes ja Cecilia katselivat häntä koko ajan hyvin tarkkaavaisesti.\nMiten omituinen, yksinkertainen mies hän oli! Koko hänen olentonsa,\nhänen vartalonsa, muotonsa, äänensä ja liikkeensä olivat niin terävät\nja tarkkapiirteiset, että ne vastoin tahtoakin painuivat katsojan\nmieleen. Pitkän ajan vielä jälkeenkinpäin, kun jo oli erottu hänestä,\nhäilyi hänen kuvansa silmissä ja ääni ja nauru soi korvissa, aivan\nsamoin kuin muutamat sukkelat sävelet kaikuvat kuulijan ympärillä vielä\nkauan aikaa sen jälkeen kun ne jo ovat vaienneet.\n\n\"Mutta luuletteko,\" sanoi Agnes hetkisen vait'olon jälkeen, joll'aikaa\nkukin oli istunut ja mietiskellyt itseksensä, \"luuletteko, että vain\nköyhyys, rahalliset huolet ja muut semmoiset opettavat meitä tuntemaan\nmaailmaa? Ettekö usko olevan hiljaisia, salaisia taisteluja, joita ei\nkukaan näe, mutta jotka kuitenkin yhtä suuresti, ehkäpä suuremmassakin\nmäärässä kuin ulkonaiset huolet paljastavat meille elämän\nsalaisuuksia?\"\n\nHän istui ja puhuessaan piirusteli pöytää ompeluneulalla; vaiettuaan\nkäänsi hän silmänsä ylöspäin ja katse, joka kohtasi Vigerttiä, oli\nhyvin pitkä ja salaperäinen.\n\n\"Kyllä,\" vastasi hän, \"sen kyllä uskon, mutta se tapahtuu hyvin\nyksipuolisella tavalla. Ne taistelut ovat vain pikku kahakoita, monesti\nkyllä tulisia ja kiivaita, mutta suuriin, verisiin sotiin, joissa\ntaistellaan voiton ja tappion uhalla, niihin ette to koskaan joudu.\nKatsokaas, neiti, mitä sanon teille, ett'eipä juuri ole mitään, joka\nkerrassaan tuottaa meille niin suuren joukon ihmisten tuntemista, kuin\nelatushuolet. Mitä kaikkea saakaan oppia, kun joutuu tekemisiin\nkoronkiskurien, asioitsijain ja muiden semmoisten kanssa ja sitte\nvararikkoon! Miten paljon ahneutta, viekkautta, kurjuutta ja tyhmyyttä\nsilloin saa nähdä! Oih, minä vakuutan, että nuo kokoukset ja\nneuvottelut, ennenkuin myrsky puhkeaa pauhaamaan, ovat oikeita\ntuommoisten ominaisuuksien näyttelyjä! Silloin tulee pitää silmät auki.\nJa miten perinpohjaisesti saa nuori tyttö tutkia ihmiskurjuutta, kun\nhänen isänsä ihan äkisti tekee konkurssin ja hänen entiset nuoret\nystävänsä kääntyvät häneen seljin ja nuoret herrat, jotka vielä äsken\nhäntä imartelivat, tulevat äkisti lyhytnäköisiksi, niin ett'eivät edes\nhuomaa häntä, kun kadulla vastaan tulevat! Ne ovat oivallisia\ntilaisuuksia, ne! Silloin sitä oppii ihmiset tuntemaan, näette, neiti!\"\n\nHän hieroi hyvillään käsiänsä ja nauroi, osoittamatta vähääkään\nkatkeruutta. Häntä näyttivät oikein sydämmeen asti huvittavan kaikki\nnuo surulliset havainnot.\n\n\"Ei, ei, herra Vigert!\" huudahti rouva Hedenstam, ja molemmat tytöt\nhäntä innokkaasti kannattivat. \"Minä vakuutan, että te liioittelette!\nNiin sydämmettömät ja halpamaiset eivät ihmiset ole. Te maalaatte liian\nmustaksi.\"\n\n\"Maalaanko? Enpä toki!\" vastusti Vigert istuutuen ylemmäksi penkille ja\nvakuuttavalla kädenliikkeellä painattaen lakin syvemmälle päähän.\n\"Kyllä minä liiankin lempeä olen enkä liiaksi suurentele. Teidän ei\nvain pidä sanoa sitä kurjaksi, halpamaiseksi, törkeäksi tai mitä muita\nsellaisia nimiä voisittekaan ihanteellisuudessanne keksiä; se on ihan\nsuorastaan vain inhimillistä eikä mitään muuta. Minusta on päinvastoin\noikein miellyttävää katsella, miten ihmiset sotkeutuvat huonoihin ja\nrumiin asioihin. Sieluni ja Jumalan kautta,\" jatkoi hän, eteenpäin\nkumartuen, päätänsä kallistaen, lyöden kätensä yhteen ja vähän\nmurtavasti ikäänkuin laulamalla painaen joka sanaa, niinkuin hänellä\noli tapana, milloin tahtoi sanansa oikein voimakkaiksi saada, \"sieluni\nja Jumalan kautta ei ainoakaan henki Burströmin perheessä ole\nrahtuistakaan parempi kuin Kjellandin kuvaamat henkilöt, jotka\nkertomukset ovat eräällä taholla saaneet aikaan niin paljon huutoa\nroskakirjallisuutta vastaan? Te ette varmaankaan ole koskaan joutuneet\nasioihin tuommoisten puolisivistyneiden, rikasten porvariperheiden\nkanssa, mutta minulla on ollut se onni sekä isäni konkurssissa, että\nkotiopetus-toimissani: minä heidät tunnen. Ettekö luule esimerkiksi\nrouva Burströmin olevan oikea Kjellandin henkilö, vieläpä kaikista\nsydämmettömin ja turhamaisin?\"\n\n\"Kyllä tosiaankin,\" vastasi Cecilia, \"sen kyllä uskomme. Minulla ei ole\nsuurta kunnioitusta Burströmiläisiä kohtaan,\" jatkoi hän, halveksivasti\nnykähyttäen olkapäitään. \"Mutta luuletteko te todella kaikkien rikasten\nolevan ahneita, teeskenteleväisiä ja sydämmettömiä ja kaikkien köyhien\nolevan rikasten sorrettavina, petettävinä ja turmeltavina? Ettekö usko\nolevan semmoisiakin rikkaita, jotka tuntevat osanottoa ja todellakin\ntahtovat auttaa?\"\n\n\"Onhan niitä ihan varmaan, varsinkin koko joukko semmoisia, jotka siitä\npuhuvat. Onpa niitä paljo, jotka toimittelevat apumarkkinoita, kokoovat\nköyhäinkoteja ja turvapaikkoja ja jakavat hopeahäissänsä summittain\nrahaa köyhille. Antoihan esimerkiksi Burströmkin hopeahäissänsä 10,000\nkruunua köyhien varalle.\"\n\n\"Niin, ja olihan se hyvin kauniisti tehty.\"\n\n\"Totta se oli kauniisti, ainakin oli niin sanomissa. Voittepa sitä\npaitsi kuvitella mielessänne, miten iloisella ja ylevällä mielellä hän\non sinä päivänä ollut, kun hän muuten aina ajaa kerjäläiset pois eikä\nkoskaan ota kävelylle lähtiessään kukkaroa taskuunsa, ett'ei suinkaan\ntarvitsisi antaa ropoa eikä lainata.\"\n\nKaikki naiset nauroivat.\n\n\"Te olette varmaankin oikein paha mies, herra Vigert!\" sanoi Cecilia.\n\n\"Jos te tuntisitte minun vanhempani ja vanhempieni vanhemmat, saisitte\nihan toiset ajatukset varakkaista ihmisistä,\" vastusti Agnes vakavasti.\n\"Ei koskaan ole sanomissa, mitä he tekevät, eikä mamma ole koskaan\nosallisena apumarkkinoissa, mutta luulenpa, että jos kysyisitte heidän\nköyhiltänsä, voisivat he sanoa teille olevan rikkaitakin, jotka tekevät\nköyhille hyvää.\"\n\nHän punastui, kun oli saanut lausutuksi sanansa, ja aikoi vähän\nhätäisesti ommella työtänsä; hänestä tuntui itsestään, kuin olisi hän\ntahtonut muka kerskailla.\n\nHerra Vigert kumarsi hänelle tavattoman kohteliaasti.\n\n\"Sitä en ollenkaan epäile\", vastasi hän, \"enkä mitään enemmin halua\nkuin oppia tuntemaan teidän vanhempanne.\"\n\nSiitä syntyi hetkisen kestävä ujo äänettömyys. Ei kumpikaan neideistä\nosannut sanoa mitään. Molemmat ompelivat kiireesti ja katsahtivat\nnopeasti, kysyväisesti toisiinsa. Mitäkähän oikeastaan heidän\nvanhempansa, joilla oli ankarat, hienot, vähän vanhanaikaiset\nmielipiteet, arvelisivat tästä suorapuheisesta nuoresta herrasta?\n\n\"No varjele, kello on jo kohta neljä!\" huudahti nyt rouva Hedenstam,\nnousten ja pannen työnsä syrjään. \"Nyt saatte te, tytöt ja herra\nVigert, mennä vastaan setä Konradille, niin saan minä täällä vähän\njärjestellä. Miten nopeasti aika onkin kulunut, minä en luullut kellon\nvielä olevan kaksikaan! Ei koskaan aika kulu niin nopeasti kuin\nArnellien seurassa.\"\n\nHän nykäsi Ceciliaa leuasta, katsoi häntä silmiin veitikkamaisesti ja\nihastuneesti ja suuteli häntä pari kertaa. Neidet Arnell ja rouva\nHedenstam kunnioittivat hiljaisesti, syvällisesti, melkeinpä\nihmettelevästi toisiansa ja toistensa toimia. Yleensä ihmettelivät\nArnell-neidet suuresti ystäviänsä eivätkä koskaan kärsineet kuulla\nmitään muistutusta heistä. Heillä olikin koko joukko virheettömiä\nmallihenkilöitä sekä Etelä- että Pohjois-Ruotsissa, joiden kanssa he\nolivat tavattoman tiheässä ja vilkkaassa kirjeenvaihdossa.\n\nCecilia ja Agnes käärivät koruompeluksensa kokoon, ottivat hattunsa ja\nkävelivät alas laivasillalle, seurassansa herra Vigert, joka\nlakkaamatta huvitteli heitä leikillisellä, viehättävällä tavallaan.\nRouva Hedenstam sill'aikaa järjesteli huoneet, laitteli tuoreita kukkia\nastioihin, katatti pöydän kuistille, asetti esiin voileipäpöydän, niin\nettä kun hovioikeudenneuvos ja hänen kolme vierastansa parinkymmenen\nminuutin kuluttua astuivat rannasta ylös, oli kaikki valmisna ja hän\nitse tapansa mukaan seisoi porstuan portailla antamassa miehellensä\ntervehdyssuutelon.\n\nHyvin iloisiksi ja hupaisiksi vilkastuivat mielet päivällisten aikana.\nNeidet Arnell ja setä Konrad, joksi he sanoivat hovioikeudenneuvosta,\nolivat hyvin hyvät ystävät; Konrad laski leikkiä ja ivasi heitä aina\njostakin ihailijasta, niin että lakkaamatta naurettiin ja ilvehdittiin,\nmilloin he vain joutuivat yhteen.\n\n\"Niin, pikku Cissa, nyt siitä kohta tosi tullee!\" sanoi\nhovioikeudenneuvos, naukattuaan pienen päivällisryyppynsä ja pantuaan\nlasin pöydälle. \"Minä tapasin tänään erään luutnantin ja pyysin häntä\ntulemaan ensi sunnuntaina meille. Minä kerroin sinunkin olevan täällä\nja että sinusta olisi hyvin hupaista tavata häntä.\"\n\nCecilia punastui aivan korviaan myöten. Hänen kanssansa oli helppo\nnarrikoida, sillä hän tulistui pian ja syttyi helposti kuin ruuti.\n\n\"Mitenkä voittekaan, setä, sanoa mitään semmoista?\" huudahti hän.\n\"Ikäänkuin minä piittaisin semmoisesta...\"\n\n\"Niin, hyvä pikku Cissa, minä luulin sinun rakastavan häntä,\" vastasi\nneuvos viattoman näköisesti, \"punastuthan sinä aina, kun mainitaan vain\nhänen nimeänsä.\"\n\n\"Tiedättehän kyllä, setä, että minä punastun ihan ilman syyttäkin,\"\nvastasi Cecilia hehkuen niin että oikein korvan lehtiä poltti.\n\nHerra Vigert katseli häntä puoli ivallisesti, syödessään seinää vasten\nnojautuneena suurta voileipää ja juustoa. Niin, olipa hänestä oikein\nmerkillistä, miten helposti muutamat tytöt punastuvat ihan syyttä --\ntaikkapa semmoisten herrojen tähden, jotka hänen mielestään olivat\nmelkein sama kuin ei mitään.\n\nSitte istuuduttiin pöytään ja jatkettiin puhelua samaan suuntaan.\nVigert ei puhunut niin paljoa kuin ennen; hän paraastaan kuunteli ja\nteki havaintojansa.\n\nPäivällisen jälkeen oleskeltiin kuistissa ja juotiin kahvia. Sitte\nlauloivat Cecilia ja rouva Hedenstam yhdessä ja Agnes säesti soitolla.\n\nHerra Vigerttiä musiikki ei ollenkaan viehättänyt, vaikka hän oli siksi\nkyllin kohtelias, että aina toista vakuutti; hän tajusi yhtä vähän\nmusiikkia kuin varis, ja kun naiset rupesivat yhdessä laulamaan erästä\nkappaletta \"Figaron häistä,\" istuutui hän sohvalle pianon vastapäätä ja\ntutki huvikseen heidän vartaloitansa ja katsettansa. Neiti Cecilialla\noli pitkä, hoikka, muhkea vartalo ja pieni pää, jota hän piti pystyssä\nhyvin ylevällä, jopa vähän ylpeälläkin tavalla. Muuten ei hän ollut\nerinomaisen kaunis, mutta kasvot puhuivat selvää kieltä, niistä\nkuvastuivat hänen sielunsa pienimmätkin väreet.\n\nAgnes oli pienempi Ceciliaa, mutta paljoa kauniimpi. Hänellä oli\nkalpea, säännöllinen muoto ja tummanharmaat, suloiset, säihkyvät\nsilmät.\n\nHerra Vigert piti enemmin Agnesista, mutta Cecilia häntä enemmän\nhuvitti. \"Neiti Agnes tarvitsee jotakin, joka häntä vilkastuttaa,\"\najatteli hän, \"hän näyttää välistä niin kelvottoman autuaalta ja\nteeskennellyn hartaalta. Muuten hän olisi oikein lumoava.\"\n\nLaulun loputtua mentiin ulos kävelemään ja nauttimaan ihanaa kesäiltaa,\nlämpöistä ilmaa ja vähän hiljennyttä linnunlaulua. Kotiin palattua\nsyötiin illallinen, ja sitte katsoi herra Vigert olevan ajan sanoa\nhyvää yötä ja kiittää miellyttävästi kuluneesta päivästä.\n\nHyvästi jättäessään piti hän Agnesia hetkisen kiinni kädestä ja sanoi\nhymyillen: \"Tiedättekö, mitä olen koko illan ajatellut, neiti?\"\n\n\"En,\" vastasi Agnes kummastuen.\n\n\"Minä olen koko ajan ajatellut pienoista Heinen runoa. Jos\ntahdotte lukea sen, niin on se 'Buch der Lieder'-kokoelmassa\n'Dichterliebe'-kappaleessa ja alkaa näin: 'Im Rhein, im heiligen\nStrome, da spiegelt sich -- --' [Laulukirja. -- Runoilijan rakkaus. --\nReinissä, pyhässä joessa, kuvastuu --.] Sen pikku runon kirjoittaja\nminä mielelläni tahtoisin olla ja sitte omistaa sen teille -- jos\nnäette olisin teihin rakastunut!\"\n\nHän nauroi, päästi neiden käden, kumarsi pari kertaa muulle\nherrasväelle ja juoksi alas portaita sekä polkua myöten, joka vei\nBurströmin huvilaan; Agnes katseli vähän kummastellen hänen jälkeensä.\n\nKotiin tultuaan sai hän kuulla, ett'ei rouva Burström ollut tullut\nillaksi kotiin; herra ja neiti olivat jo käyneet levolle. Kun kello oli\njo puoli yksitoista, eikä Vigerttiä enää haluttanut lähteä metsään\nkävelemään ja filosofiallisia miettimisiänsä jatkamaan, meni hänkin\nvuoteelle, mutta kuluipa pitkä hetki, ennenkuin hän nukkui. Hän\nmuisteli Arnell-neitejä ja kulunutta päivää. Mitähän oli Cecilia\noikeastaan tarkoittanut, kun sanoi, ett'ei Vigertillä ollut taipumusta\nrakkauteen? Se lauselma ei häntä viehättänyt. Ei kukaan nuori, mies\neikä nainen, mielellään kuule semmoisia sanoja kuin ett'ei hän tajua\nrakkautta, varsinkin jos sanoja on toista sukupuolta kuin se, jolle\nniin sanotaan. Hän aprikoitsi, mimmoinenkohan nainen Cecilia oikeastaan\noli. Epäilemättä oli häntä paljon imarreltu eikä hän myöskään ollut\nvapaa keikailemisesta, mutta Vigert ei oikein voinut uskoa, että\nhänessä voisi syntyä mitään syvällistä tunnetta. Agnes sitä vastoin...\n\nPitemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt. Hänen arvelunsa Agnesista\nhajosivat epäselviksi haaveksimisiksi, joita mielessä häilyy ennen\nnukkumista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi hän jo sikeässä\nunessa, antaen sen myöskin koko talolle tiedoksi tasaisilla, kovilla\nkuorsauksilla, jotka pakottivat viereisessä huoneessa nukkuvan\nBurströmin suuttuen nousemaan tilalla istualleen ja jyskyttämään\nseinään, että hän toki vaikenisi.\n\n\nIII.\n\nSeuraava päivä oli yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinenkin. Taivas oli\nkäynyt tummansiniseksi ja selväksi, niinkuin kevätkesällä tavallisesti\ntapahtuu, kun kauan on ollut muuttumatonta kaunista säätä. Aurinko\npaistoi yhä kuumemmin joka päivä ja havumetsä tuoksui virvoittavaa\nhajuansa. Vesi aleni rannoilla pitkän kuivuuden tähden; keskipäivällä\nhelteistä kuin saunassa, mutta iltapuolella oli ilmassa vielä vähäsen\nkevään viileyttä jäljellä.\n\nMatami Jonson otti ajasta vaarin ja käytti hyväkseen oivallista\nkuivuuilmaa. Hän oli pessyt hienoja vaatteita jollekin herrasväelle ja\nripusteli niitä mäelle, jossa päivä oikein rääti ja vähän tuulikin,\nniin että kaikki pian kuivi. Hänen kelpo poikansa oli tänään myöskin\nlakannut tuosta ikävästä puutarhan puhdistustyöstä; kun ilma oli näin\nihana, oli hänestä vapaus suloisempaa ja hän juoksenteli ympäri mäkeä,\nviskoi kiviä lahteen, kääri ylös lahkeensa ja kaaloi itsekin kauas\nveteen. \"Voi tuota poikaa,\" arveli matami, mutta hän ei enää jaksanut\nlakkaamatta torua.\n\nHänen siinä puuhaillessaan juoksi kaksi nuorinta lasta, minkä\njaksoivat, alamäkeen, sysien toisiansa, tukka hajalla, peljästyneinä,\nuteliaina ja kiihkoisina. Kohta tuli jäljestä Jonsonkin pitkin askelin.\nHänkin näytti hämmästyneeltä ja säikähtäneeltä; hän irvisti, otti lakin\npäästänsä ja raapi niskaansa.\n\n\"Mitä ihmettä tämä tietää?\" kysyi matami peljästyneenä tuosta kaikkien\näkillisestä tulosta.\n\n\"Rouva on siellä\", toimittivat lapset kilpaa, läähättäen ja kuiskaten,\nikäänkuin olisi rouva ollut lähelläkin heidän takanansa, \"hän sanoo\nmeidän varastaneen hänen korvarenkaansa...\"\n\nMatami katsoa tuijotti epäilevästi ja kysyvästi mieheensä.\n\n\"Niin, hän on ihan hulluna,\" todisti mies, yhä vielä käsi tukassa, \"hän\non siellä tuvassa ja räiskää ja paukkaa. Hän sanoo Miian varastaneen\nhänen kalliskiviset korvarenkaansa ja peustaa piirongin laatikoita,\nniin että kaikki lentelee kuin höyhenet hänen ympärillänsä.\"\n\nMatami Jonson kalpeni ihan ja polvet olivat vähällä pettää. Mutta hän\nei sanonut mitään, heitti vain vaatteet käsistänsä, sysäsi syrjään\nlapset, jotka siinä seisoivat edessä, suut ja silmät ihan seljällänsä,\nja ylös mäkeä, Jonson jäljestä yhä mutisten: \"ihanhan hän on hulluna.\"\n\nKun matami saapui pikku tupaansa, oli siellä surkea näky edessä. Vuode\noli pengosteltu, päänaluset viskelty pitkin lattiaa, kaikki laatikot\nvedetyt pois piirongista ja tavarat heitelty huiskin haiskin lattialle\nja tuoleille. Piirongin edessä seisoi rouva, repien ja raastaen;\nhän näytti olevan ihan vimmoissansa, kasvot ja hatun höyhentöyhtö\nyhtä punaisina, kädet vapisivat ja tuontuostakin virutti hän\nsuonenvedon-tapaisesti ylähuulensa; vieressä seisoi herra, kiihkeästi\nseuraten kaikkia hänen liikkeitänsä.\n\nHeti Jonsonit nähtyään syöksähtivät herra ja rouva Burström heitä\nvastaan syytellen ja uhkaillen. Varsinkin oli rouva hyvin puhelias; hän\nnäytti saavan tarpeellista helpotusta, kun kerran kiukku pääsi ilmi\npuhkeamaan.\n\n\"Niin, malttakaahan vain, rosvot!\" tiuskasi hän heristäen kädellään\nmatami Jonsonia. \"Pois teidät ajetaan, sen minä sanon, ja linnaan\nteidän pitää joutuman. Tuokaa paikalla tänne korvarenkaat, matami,\nell'ette tahdo, että minä päästän koko poliisijoukon niskoillenne. Ei\nmaksa vaivaa ruveta noin tyhmistyneeksi, kun tiedätte yhtä hyvin kuin\nminäkin, että sikiö ne on varastanut. Tuokaa ne siis heti paikalla\ntähän, sen neuvon hyvällä.\"\n\nMatami Jonson pani kätensä ristiin ja puristi niitä varovasti\nvastakkain.\n\n\"Niin totta kuin Jumala elää\", sanoi hän ja mielenliikutus sai sanat\nkurkkuun tukehtumaan, \"en minä eivätkä lapsenikaan ole edes nähneetkään\nkorvarenkaitanne; vielä vähemmin niitä ottaneet.\"\n\nRouva Burström räjähti kovaan, terävältä ja raa'alta soivaan\npilkkanauruun, joka levisi ulos ovesta ja herätti pikku lintuset, jotka\nistuivat oksillansa nukuksissa puolipäivän helteessä.\n\n\"Joko matami tai hänen pentunsa osaa hyvästi valehdella!\" huudahti hän.\n\"Miia itse tunnusti ottaneensa korvarenkaat ja kätkeneensä ne piirongin\nlaatikkoon.\"\n\nMatami Jonson säpsähti. Hänen silmänsä suurenivat ja käsi kääntyi\npyyhkimään otsasta tiukkuvaa tuskanhikeä.\n\n\"Onko Miia sanonut ottaneensa korvarenkaat ja peittäneensä ne piirongin\nlaatikkoon?\" toisti hän matalalla äänellä.\n\n\"Oletko sinä tullut kuuroksi, akka roisto?\" pilkkasi herra Burström.\n\"Etkö kuule mitä rouva sanoo?\"\n\nMatamin katse muuttui äkisti. Tuskaisuus katosi ja sijaan tuli jotakin\nkovaa ja kostonhimoista.\n\n\"Sittepä te olette säikytyksellä saaneet Miian valehtelemaan!\" huudahti\nhän äkisti ja katsoi terävästi syyttäjäänsä.\n\nHerra ja rouva Burström ihan vimmastuivat noista rohkeista sanoista ja\nalkoivat uudestaan uhkailla poliisia ja vankeutta, ja nuori neiti\nBurström, joka oli luonteeltaan tavattoman herkkätuntoinen ja sentähden\noli vain matkan päästä katsellut tapausta, kääntyi nyt äkisti seljin\nkoko joukkoon ja meni kotiin, selitellen, ett'ei mitenkään voinut\nkuunnella tuommoisia, jotka haukkuivat ja rääväsivät.\n\nPoistuivat myöskin hänen vanhempansa tuvasta. Ulos päästyään seisoi\nrouva hetkisen vaiti ja katseli ilkeillä silmäyksillä ympärilleen;\nsitte otti hän Jonsonin pienistä pojista yhden kiinni olkapäästä,\nlykkäsi häntä edellään ja julisti hänen pääsevän Miialle seuraksi,\nkunnes jompikumpi heistä tunnusti totuuden, missä korvarenkaat olivat.\n\nMatami Jonson punastui hyvin ja aikoi juosta tempaamaan pois poikaa\nhäneltä; mutta Jonson pidätti häntä.\n\n\"Maltahan, Kristiina,\" kuiskasi hän tarttuen hänen käteensä, \"emmehän\nihan varmaan tiedä, onko tyttö ehkä ottanutkin korvarenkaat.\"\n\nVaimo ei vastannut; hän vain tempasi kätensä irti ja katsahti mieheensä\nhalveksivasti. Mutta kuitenkin antoi hän rouva Burströmin mennä polkua\nmyöten ja viedä pojan mennessään.\n\nMatami seisoi liikahtamatta ja katsoa tuijotti rouva Burströmin\njälkeen. Kun rouvaa ei enää näkynyt, palasi hän tupaan ja alkoi edes\nvähän järjestellä.\n\nHän oli koko ajan vaiti; silloin tällöin vapisi hänen rintansa,\nikäänkuin tukehutetusta itkuhuokauksesta. Mieskään ei tullut mitään\nsanoneeksi, hän näytti säikähtyneeltä ja hätäytyneeltä, repi tukkaansa\nja tuontuostakin katsahti arasti ja kysyväisesti vaimoonsa, joka\nlevitti peitettä vuoteen päälle.\n\n\"Kuulepas, mitäs sinä ajattelet, Kristiina?\" kysyi hän vihdoin\nepäröisesti.\n\nMatami Jonson kääntyi piirongista päin, jossa hän järjesteli, ja\nkatsahti mieheensä. Sitte sulki hän kovasti laatikon, sitoi liinan\nkaulaansa ja sanoi jyrkästi:\n\n\"Mitäkö minä ajattelen? Että sinä olet nuhjus, kun et edes puolusta\nomaa lastasikaan, ja että tuo rouva on itse piru. Mutta Jumala on\noikeuden Jumala ja Hän kyllä vielä antaa totuuden tulla ilmi!\"\n\nNiin sanoen läksi hän tuvasta rantaan vaatteiden puuhaan.\n\nAlas ehdittyään alkoi hän ripeästi ripustaa vaatteita nuorille ja ottaa\npois kuivia. Mutta parin minuutin kuluttua laimeni työ; kyyneleet\nheruivat silmiin ja tekivät hänen näkönsä himmeäksi, hän pudisti\npäätänsä ja pusersi silmänsä, mutta vihdoin alkoi vesipisaroita\nkieriskellä niin tiheään, ett'ei hän enää nähnyt mitään. Hän istui\nkivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.\n\nSitte tuntui hänestä paljon helpommalta; se tukahuttava tunne, joka\nrinnassa oli ollut suljettuna, suli ja haihtui, hän hengitti jälleen\nvapaammin ja voi taaskin ajatella selvemmin.\n\nPuolenpäivän rinnassa meni hän ylös tupaansa, pani risuja lieteen ja\nteki tulen, keittääkseen perunoita päivälliseksi. Jonson ei ollut\nkotona, ja ruoanaika kului eikä häntä vieläkään kuulunut. Kaksi pojista\noli käynyt kyökissä ja he kertoivat nähneensä rouvan ja herran lähtevän\nkaupunkiin, ja rouva oli niin vihainen, että...\n\nMatami tunsi oudon ajatuksen nousevan mieleensä, kun mies viipyi niin\nkauan. Jonsonilla oli aina ollut tapana, milloin vain jotakin ikävää\ntapahtui taikka vaimonsa häntä torui, mennä juomaan. \"Laupias Jumala,\nkun pitää semmoinen elukka olla miehenä, joka ei mitään voi saada\nselville...\"\n\nVäärin hän nyt kuitenkin oli tehnyt miehellensä; vähän ajan kuluttua\ntuli hän kotiin ja ihan selvänä. Hän oli ollut koko ajan puita\nsahaamassa. Vaimo pani pöydälle perunat ja mies söi hyvällä halulla;\nmutta hyvin hän oli onnettoman näköinen, pudisti silloin tällöin\npäätänsä ja huokaili välistä hyvin syvään.\n\n\"Mitä arvelet, Kristiina?\" kysyi hän vihdoin. \"Luuletko Miian ottaneen\nkorvarenkaat?\"\n\nMatami Jonson naurahti halveksivasti. \"Ei enempää kuin minä tai\nsinäkään!\" vastasi hän.\n\nJonson näytti vähän miettiväiseltä. Hänellä ei ollut niin lujaa\nluottamusta perillistensä hyveesen. Hänelle johtui mieleen, että pari\nvuotta sitte oli näytetty toteen vanhimman pojan Niilon vähän\nnäpistelleen, ja hän nyt muistutti sen vaimolleen.\n\n\"Niin Niilo, se on ihan toista\", vastasi matami suoravaisesti. \"Mutta\nMiia, se pieni, tyhmä raukka! Kyllä silloin itsensäkin pitää olla hyvin\nyksinkertainen, jos semmoista voi uskoa!\"\n\n\"Saattaapa olla niin,\" vastasi mies, \"jos minä vain voisin ymmärtää,\nmitä olisi tehtävä, että saisi asian selville!\"\n\nMatami ei heti vastannut. Hän katsoa tuijotti tuhkaan ja siveli\ntoisella kädellään paljasta käsivarttansa.\n\n\"Joll'ei rouva tänä iltana tuo lapsia tänne,\" sanoi hän sitte jyrkästi\nja yksitoikkoisella äänellä, \"niin minä huomeisaamuna varhain lähden\nkaupunkiin ja puhun itse heidän kanssansa ja tuon heidät pois. Ja jos\nrouva rupee estelemään, niin menen nimismiehen luo, taikka tunnenpa\nsiellä kaupungissa erään semmoisen, joka kirjoittelee ihmisille; hän\nkuuluu joutuneen riitaan lain kanssa, niin ett'ei hän voi panna omaa\nnimeänsä näkyviin, mutta hän kuuluu auttavan köyhiä, ja hänet minä\nsieltä etsin. Anderssonit kyllä tietävät ja neuvovat, missä hän\nasuskelee.\"\n\nJonson kuunteli tarkkaan vaimonsa puhetta. Hän nyykäytti monta kertaa\npäätään, ja syömästä päästyään istui hän pitkän ajan ikkunan luona,\nääneti ja ajatuksissaan\n\nVihdoin nousi hän, huokasi, otti lakkinsa ja alkoi lähteä.\n\n\"Kuules nyt, äiti\", sanoi hän painaltaen lakin otsallensa, \"ei sinun\ntarvitse lähteä kaupunkiin. Minä lähden sinne itse tänä iltana ja otan\nselon lapsista. Ja joll'en heitä saa mukaani, niin menen kutsumaan\nnimismiehen. Minä lainaan soutuveneen tuolta alhaalta, niin ei matka\nmaksa mitään.\"\n\nMatami Jonson näytti kummastuneelta.\n\n\"Niin, rakas Jonson\", sanoi hän epäillen, \"joll'et vain siellä tekisi\ntyhmyyksiä. Älä koske viinaan, sen minä sanon, sillä silloin käy kaikki\nhullusti!\"\n\nJonson mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, ett'ei sitä kukaan kuullut,\nnyykäytti päätään vaimolleen ja läksi tuvasta.\n\nHänen poistuttuaan istuutui matami paikkaamaan Niilon housuja, joissa\noli suuri nelikulmainen reikä toisessa polvessa. Hän ei tuntenut\nlainkaan voivansa täysin luottaa Jonsoniin; hän jotenkin varmaan tiesi\nhänen palaavan tyhjin toimin. Nyt ei kuitenkaan voinut sen enempää\nasiaan tehdä, ja olihan se toki levähdys. Hän istui ja kuroi, lapset\ntulivat kotiin ja melusivat hänen ympärillänsä, ilta kului ja hän\njoutui vähitellen suloiseen välinpitämättömyyden tilaan. Muistoja\nlapsuuden ajoista liiteli hänen mielessänsä, muodottomia, epäselviä\nmuistoja, paremmin jonkin tarinan kaltaisia. Hän näki vanhan, kalpean\nmiehen, jota hän sanoi isäksensä, ja hän kuuli hänen sanovan\nkummallisen terävällä ja katkeralla äänellä, joka katoamattomasti\npainui hänelle mieleen: \"Köyhä on aina väärässä.\"\n\nHän pani pois ompelutarpeet ja housut, teki voileipiä lapsille,\naskaroitsi jotakin vielä tuvassa ja kävi sitte levolle. Hän ja tytöt\nmakasivat esihuoneessa, toiset lapset taampana pikku kammiossa.\nYö alkoi jo tulla ulkonakin, linnunlaulu vaikeni, viileitä\ntuulenpuhalluksia kulki mäen yli. Tuvassa olivat kohta kaikki unen\nhelmoissa, heidän hengityksensä kuului epätasaiselta ja raskaalta\nhelteisessä huoneessa, jonka ilma sakenemistaan sakeni makaavien\nhuokumisesta ja lämpöisen kosteasta hajusta, joka levisi huoneesen yön\ntullessa.\n\n\nIV.\n\nRouva Burström oli käyttänyt yhtä yksinkertaista kuin viekastakin\nkeinoa, saadakseen Miian tunnustamaan varkauden. Heti kun kalliskiviset\nkorvarenkaat hävisivät, rupesi hän epäilemään Jonsoneja, joiden hän oli\nmonestikin nähnyt näpistelevän mehumansikoita kasvitarhasta, ja\nmerkillistä kyllä, hän valitsi uhriksensa siivoimman ja tyhmimmän\nlapsen Miian. Kaupunkiin ja rouvan omaan asuntoon saavuttua, laittoi\nrouva heti noutamaan puodista rusinoita, manteleja ja veskunoita,\nasetti ne herkut Miian eteen sekä viereen vielä yhden kruunun rahankin,\nja sanoi sitte, että jos Miia tunnustaisi totuuden ja neuvoisi, mihin\noli pannut korvarenkaat, niin saisi hän kaikki nuo. Helpostipa Miia\ntietysti tarttui ansaan; kiiltävä kruunun raha häntä varsinkin lumosi,\nniin että hän heti vastasi ottaneensa ne korvarenkaat. Mutta hänellä\noli hyvin hidas keksimiskyky, niin että oli ihan mahdoton sanoa,\nmihinkä olikaan ne peittänyt. Rouva sen sijaan sitä sukkelammin\nehdotti, että eivätkö ne ole mamman piirongin laatikossa, ja sen Miia\nheti myönsi.\n\nKun rouva, turhaan etsiskeltyään kaikki matami Jonsonin laatikot\nlöytämättä mitään, joka olisi edes vivahtanutkaan kalliilta kiviltä,\nsitte iltasilla palasi kaupunkiin, ryhtyi hän samalla tavalla\nmenettelemään poika Jonsonin kanssa, jonka juuri sitä varten oli\nottanut kaupunkiin. Mutta poika oli paljoa älykkäämpi kuin sisarensa;\nhän tuotatti rouvalla ainakin toista vertaa enemmän rusinoita ja\nmanteleja ja kaksi kokonaista kruunua, ennenkuin tunnusti rikoksensa.\nSitte päästi hän vilkkaan mielikuvituksensa ihan valloilleen ja kertoi\npanneensa korvarenkaat vinnin kattoon laudan alle, jota mielikuvituksen\nlentoa rouva Burström oli yksinkertaisuudessaan heti valmis uskomaan.\nSiispä hän seuraavana aamuna läksi taas maalle Jonsonien kattoa\ntutkimaan ja jätti lapset lukon taakse tampuriin, jossa he saivat\nkylliksensä huvitella rusinoilla, manteleilla ja veskunoilla.\n\nTuvassa tapasi rouva Burström matamin, joka pyytämälläkin pyysi häneltä\ntakaisin lapsiansa, sillä hän saattoi vaikka vannoa, että he eivät ole\nottaneet korvarenkaita, ja kuinka he olisivat voineet saadakaan ne, kun\neivät koskaan päässeet herrasväen huoneihin, j.n.e. Mutta ei rouva eikä\nherrakaan, joka kohta tuli jälestä, kuunnellut häntä; he vain\nvatkuttivat, että lapset itse ovat tunnustaneet ottaneensa\nkorvarenkaat, ja ell'ei se ollut totta, niin ei matami Jonson ollut\nopettanut lapsiansa puhumaan totta. Sitte veti herra portaat esiin ja\nrouva kiipesi ylös herran pidellessä portaita kaatumasta.\n\nRouva veti sieltä alas koko joukon rojua, vanhoja rääsyjä, ruostuneita\ntyöaseita, heinätukkuja y.m., mutta kalliita kiviä tietysti ei löytynyt\nminkäänlaisia. Rouva Burstöm oli kuitenkin tänään paljoa ystävällisempi\nkuin eilen, hän vain ääneti kaiveli rääsyläjiä ja silloin tällöin puri\nkovasti hammasta. Herra sen sijaan oli ihan kuin riivattu; hän räiski\nja pauhasi koko ajan, niin ett'ei matami Jonson ehtinyt saada senkään\nvertaa suunvuoroa, että olisi lausunut edes sanan lapsiensa\npuolustamiseksi.\n\n\"Ole vähemmällä, Burstöm\", sanoi vihdoin rouva hyvin juhlallisesti ja\nlaskeutui alas. \"Älkäämme tuhlatko sanoja noille ihmisille; se olisi\nvain itsemme halventamista. Totuus kyllä vielä tulee ilmi.\"\n\nJa arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle,\notti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami\nJonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman\navun kanssa.\n\nMatami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani\nkätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet\npaukkuivat. Hän kuuli, mitenkä rouva kartanolla tiuskui piioillensa,\nkieltäen heitä kaikkia puhumasta sanaakaan Jonsonien kanssa, ja miten\nneiti Burström huusi niin kovasti, että matami Jonsoninkin piti\nkuuleman: \"mamma raukka, kun hänen täytyy ryhtyä tekemisiin semmoisen\nroistoväen kanssa!\"\n\nMitä kummaa hänen nyt tuli tehdä? Mihinkä oli rouva vienyt lapset? Eikö\nJonson ollut tavannutkaan heitä, vai eikö hän ollut päässytkään\nkaupunkiin asti, vaan pysähtynyt tiellä johonkin kapakkaan?\n\nToivottomuudessaan meni matami hovioikeudenneuvoksen kyökkiin ja kertoi\nsiellä murheensa kyökkipiialle ja emännöitsijälle, jotka hyvin innolla\nkuuntelivat häntä. Kohta saivat myöskin neidet Arnell ja rouva Hedenstam\nasiasta tiedon, ja kaikki kolme tulivat heti kyökkiin, jossa matami\nJonson sai uudestaan kertoa historiansa alusta loppuun asti.\n\nHe olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta\nja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien\nviuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.\n\n\"Näettekös, täti!\" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouva\nHedenstamiin, \"mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä!\nMuistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa...\"\n\nSitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi\ntehtävä.\n\nCecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin\ntoimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten\nmanuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi\nsyvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten,\nmiten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan\nja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.\n\nRouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä\nvälähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat;\neihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma\nheidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä\nmaltillisesti.\n\n\"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä\", sanoi hän,\nmuutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja\nvarmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin\nrauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi,\nniinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai\nnyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. \"Teidän pitää odottaa\niltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan.\nJoll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin,\nvaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä\nheiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla\nomistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo\nalun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä\n'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko\nsaatava, sen minä sanon!\"\n\nMatami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä.\nHerranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän\nJonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta\ntullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä\nhuomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla\npelastan lapset, mietti matami.\n\nArmollinen rouva toi nyt lasin viiniä, joka matami Jonsonin piti juoda\nvoimiaan vahvistaakseen, ja käski kyökkipiian antaa hänelle vähän\naamiaistakin. Pieni vaimoraukka näytti niin kalpealta ja kuihtuneelta;\nsuurten silmien alla olivat mustat, syvät kuopat, ja katkera katse,\njoka näkyi hänen nauraessaan, oli tullut vielä selvemmäksi kuin\ntavallisesti.\n\nMatami joi viinin ja kiitti herrasväkeä ystävällisyydestä. Sitte söi\nhän aamiaisen, jonka kyökkipiika oli eteen asettanut. Omituinen\nsuloisuuden tunne alkoi hiiviskellä hänessä; viini lämmitti niin\nkummallisen ihanasti, tuntui niin keveältä sydänalassa ja jotakin\nsuhisevaa ja hyväilevää päässä. Hänestä ei elämä nyt näyttänyt niin\nkärsimättömältä kuin äsken; hän oli ihan vakuutettu, että hän huomenna\noli saava takaisin lapsensa, ja hän istui pitkän ajan piikojen kanssa\npuhellen ja kertoen heille juttuja Burströmiläisten perhe-elämästä,\njotka juuri eivät tehneet Hedströmiläisiä rouva tai herra Burströmin\nihailijoiksi.\n\nCecilia ja Agnes olivat sisällisessä kapinassa koko päivän.\n\n\"Hyvänen, semmoisia roistoja!\" huudahti Cecilia heti kyökistä ulos\ntultuaan, pani kätensä ristiin ja sitte ne taas kiihkoisesti ojensi\nsuoriksi. \"Että saa ollakin olemassa sellaista ilkeyttä! Että ihmisten\nsallitaankin käyttäytyä tuolla tavalla! Hyi! Minä en antaisi\nsemmoiselle ihmiselle kuin rouva Burströmille kättä edes yhdellä\nsormellakaan! En voi sanoa, miten minä häntä halveksin ja inhoan\nsyvimmästä sydämmeni pohjasta...\"\n\n\"Lopeta jo, hyvä Cecilia!\" keskeytti Agnes. \"Eihän asia siitä parane,\nettä sinä noin pauhaat. Jos pappa olisi täällä, niin varmaankin\nhalveksisit ja inhoaisit häntä vähemmin.\"\n\nCecilia vaikeni. Niin, Agnes oli hyvinkin oikeassa. Päätirehtori Arnell\nei koskaan sallinut tuomita ihmisiä, vaikka he kuinka viallisia\nolisivat olleet, ja kun Cecilia jumaloitsi isäänsä, hillitsi hän aina\nhänen läsnäollessaan sanansa, jotka olivat kiivaat, johtuivatpa ne\nsitte myötä- tai vastatunnosta.\n\nEi sinä päivänä kuitenkaan voitu puhua muusta kuin Burströmiläisten\njutusta. Cecilialla oli kyllä tuhatkin ehdotusta. Hän ehdotti, että\nheti lähdettäisiin kaupunkiin puhumaan hovioikeudenneuvoksen kanssa,\ntaikkapa myöskin itse mentäisiin suorastaan poliisikammariin syyttämään\nBurströmiläisiä. Agnesin mielestä oli parempi lähteä ensin rouvan\npuheille ja selittää hänelle, miten kova ja raaka hänen käytöksensä\noli. Rouva Hedenstam arveli samoin kuin Agnes, ja kaikki kolme he aivan\nvarmasti päättivät, että joll'ei matami Jonson huomenna saanut\nlapsiansa takaisin, niin yhden heistä oli meneminen puhumaan rouva\nBurströmin kanssa.\n\nKun hovioikeudenneuvos saapui kaupungista päivälliselle, ehti hän\ntuskin tervehtiä tai saada hattua päästään, ennenkuin jo kaikki kolme\nyht'aikaa syöksähtivät ahdistamaan häntä tuon tärkeän tapauksen\nkertomisella. He puhuivat niin kiireesti ja niin sekaisin, että kelpo\nhovioikeudenneuvokselta joutui pää ihan pyörälle.\n\n\"Ei, ei, hyvät lapset!\" huudahti hän, tukkien sormillaan korvansa.\n\"Älkää kaikki yht'aikaa! Yksi kerrassaan! En minä käsitä sanaakaan, kun\nnoin pauhaatte. Kuinka se nyt olikaan?\" jatkoi hän istuutuen kuistissa\ntuolille, \"onko rouva Burströmiä syytetty kalliskivisten korvarenkaiden\nvarkaudesta?\"\n\n\"Ei!\" huudahti Cecilia nauraen ääneensä, \"ei se niin ollut! Päinvastoin\nhän... Kas setä, näin on asia...\"\n\nJa kun Cecilialla oli sukkelin kieli, sai hän sananvallan ja kertoi\nkoko historian, lisäillen siihen omatkin mietteensä ja kaunopuheiset\nselityksensä. Rouva Hedenstam ja Agnes säestivät kertomusta vain\nkatseilla, kasvojen liikkeillä ja joillakuilla yksityisillä sanoilla.\n\nHovioikeudenneuvos pudisti päätänsä.\n\n\"Se on ruma juttu\", sanoi hän vakavasti. \"Jos lapset todellakin ovat\nviattomat, ovat Burströmit menetelleet ihan vastoin lakia.\"\n\nCecilia riemuitsi.\n\n\"Mitä sanotte, setä!\" virkkoi hän. \"Oikein oivallista. Niin, senhän\nkyllä saatoin arvatakin. No, hyvä setä, mitä on nyt ihan ensiksi\ntehtävä? Manuuttaako heidät ... vai...\"\n\n\"Tehdäkö?\" toisti hovioikeudenneuvos ja nykähytti olkapäitänsä.\n\"Pelkäänpä, ett'ei nyt vielä voi tehdä mitään. Puhutella rouva\nBurströmiä ehkä saattaisi ja siten toimittaa kaikki hyvin...\"\n\n\"Kuuletkos!\" kerkesi Agnes riemuiten sanomaan sisarellensa, \"setä\najattelee aivan samoin kuin minä...\"\n\n\"Niin, mutta kun setä sanoo, että heidän menettelynsä on vastoin lakia,\nolisi paljon parempi heti kääntyä laillisten virastojen puoleen\",\nvastasi Cecilia innolla; \"pitäisikö tuommoisen konnuuden saaman\ntapahtua rangaistuksetta. Minä toivon, että Burströmiläiset tuomitaan\nvankeuteen, ehkäpä linnatyöhönkin?\" lisäsi hän, kysyväisesti katsahtaen\nhovioikeudenneuvokseen.\n\n\"Minä toivon, heidät tuomitaan maksamaan Jonsoneille kunniallinen\nkorvaus; se minusta on pääasia\", lausui rouva Hedenstam pontevasti.\n\nHovioikeudenneuvos nauroi.\n\n\"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä\nolisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan\nsyyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei\ntahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan.\"\n\n\"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!\" kehoitti Cecilia\ninnokkaasti. \"Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä\nsetä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme\nrouvan kanssa...\"\n\n\"Saatammehan arvella sitä asiaa\", sanoi hovioikeudenneuvos nousten\nylös, \"mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla\non hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja\nmieleen johdu.\"\n\nPäivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta,\npääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.\n\nIltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta\njaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä\narvelivat.\n\n\"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?\"\nkysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää\nviimeisestä.\n\n\"Tottahan\", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja\nkeppinsä sekä istuutuen. \"Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström\nseisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit,\nompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!\"\n\n\"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!\" jatkoi Cecilia,\nhuolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. \"Oletteko koskaan kuullut\nkenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?\"\n\n\"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään\nkummastunut;\" vastasi herra Vigert \"Minä en ole koskaan millään lailla\npitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät\nneidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan\nrouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun\nluullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta...\"\n\n\"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin\", vastasi Cecilia\npontevasti. \"Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut\nsemmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että\non niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein\npakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää\nistumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän\nhyväksensä.\"\n\n\"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän\nsaada luovuttaa toisille!\" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti\nkädellänsä. \"Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin,\nkuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy.\nSemmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme;\nsitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata\nitsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi.\"\n\n\"Hyi, herra Vigert!\" lausui Agnes tyytymättömästi. \"Tuo ei ollut hyvin\nsanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi\nauttaa näitä Jonson-raukkoja?\"\n\n\"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin\n'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy\nmielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja\ntoimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan\nkielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat\nkonjunktiivia.\"\n\n\"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert\", vastasi Agnes, \"mutta\nsamalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää\ntoivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota\npaitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille\nenempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun\nitsekkäisyydestänikään.\"\n\n\"Sen minä näytän teille!\" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. \"Jos\nJonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset\nsaavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen\nvastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät.\nMeidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua\nmuistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei\nheillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa,\nkätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!\"\n\n\"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti\",\nvastasi herra Vigert, \"mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette\nusko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että\nenemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa.\"\n\n\"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert\", vastasi rouva\nHedenstam. \"Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus.\nMinä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö te\nvoisi tästäkin asiasta kirjoittaa?\"\n\n\"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin\nsiitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin\nkasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi\nja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa\npuikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua\nihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä,\nvaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän\nesittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja\nvoisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista\nesimerkiksi... Vai kuinka?\"\n\nCecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän\nnoin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän\nnäytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.\n\n\"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert\", sanoi hän,\nkoettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.\n\n\"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan\näskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka\noli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta\nmuistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te\nolette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä\nhuomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?\"\n\n\"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja\nkukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset\", vastasi Cecilia ylpeästi.\n\n\"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä\nsaatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä.\nMutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu\nvakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin\nminusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa\ntalossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä\nkerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä\ntyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä\nosannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata...\"\n\n\"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!\"\nvirkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt\nvähän vastenmieliselle suunnalle. \"Johan nyt olemme kuulleet niin\npaljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin.\"\n\nCecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja,\nmutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä.\nHän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista\nlaulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja\nhänen siis täytyi rientää kotiin.\n\n\nV.\n\nMatami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta\nvenettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia\nkuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja\nkun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja\nlevoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva\nHedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin\nsanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.\n\nHän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten\npysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä\nkaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan\nlapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.\n\nHän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin\nettä hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne\nlaivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin\ntuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen\nkatseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän\nheti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin\nkulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: \"Köyhä on aina väärässä.\"\nNiin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli...\n\nRouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta,\nett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti\nhänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.\n\n\"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan\", aikoi rouva Burström,\nmutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta\ntulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä.\nHän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin\nystävällisesti suoraan silmiin.\n\n\"Tyttö\", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen\nkaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, \"puhu\ntotta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut\nrouvan kalliskiviset korvarenkaat?\"\n\nRouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa\nsilmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme\nlumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin,\nhänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät\nolivat koholla ja suu auki.\n\nMatami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.\n\n\"Olen\", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä\nsilmiin katsoen.\n\nÄiti päästi irti tytön käden. \"Taivaan Herra\", mutisi hän ja pyyhkäsi\ntukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.\n\n\"Tunnusta sitte totuus, poika\", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta\nja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, \"mihinkä olet pannut rouvan\nkorvarenkaat?\"\n\nPoika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa\nmolemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa\nei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.\n\n\"Ylimmälle kyökin hyllylle\", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.\n\nMatami Jonson huoahti syvään ja tunsi huojennusta.\n\n\"Siinä kuulette, rouva\", sanoi hän. \"Luuletteko tuon olevan totta, kun\nhe ensin sanovat korvarenkaiden olevan katossa ja sitte kyökin\nhyllyllä.\n\n\"Niin, se ei ollenkaan ole hyväksi teille, se\", vastasi rouva ilkeästi\nirvistäen, \"se näyttää, ett'ette ole opettaneet lapsianne puhumaan\ntotta.\"\n\n\"Oh, luulenpa olevan kyllä useampiakin, jotka osaavat valehdella, kuin\nvain nämä raukat\", vastasi matami ylpeästi.\n\n\"Kyllä niitä on, matami! Siellä maalla on näillä vielä kolme sisarusta,\njotka kyllä osaavat yhtä reippaasti valehdella!\"\n\n\"He eivät ole valehdelleet itsestänsä!\" huudahti matami Jonson rajusti.\n\"Te olette ne narranneet, en tiedä, millä tavalla, mutta olette ja\npakoittaneet ja pelottaneet ne valehtelemaan.\"\n\n\"Varokaa, matami!\" tiuskasi rouva Burström. \"Älkää ruvetko\nhävyttömäksi! Muistakaa, mimmoiseksi olette asianne laittaneet! Älkääkä\nuskotelkokaan, että se on jo lopussa. Kylläpähän vielä tulee suurempi\nvoima pakottamaan teitä rupeamaan avuksi lapsillenne korvarenkaiden\netsimisessä...\"\n\n\"Sitä ei mikään voima tee!\" vastasi matami Jonson jyrkästi. \"Jos teidän\nkorunne olisivat tähtinä taivaalla, niin voisin ne helpommin sieltä\nottaa kuin kodistani!\"\n\nHän aukoi ja solmieli kaulaliinaansa, kiersi hätäilevästi saalin\nolkapäillensä ja kiinnitti sen nuppineulalla. Hän oli niin liikutettu,\nettä pää ja kädet vapisivat ja suuret hikipisarat heruivat alas\notsalle.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi hän, mennen lastensa luo ja koettaen vetää heitä\nmukaansa, \"nyt pitää teidän lähteä ja totella äitiänne, lapset! Rouva\non jo kyllin kauan teitä houkutellut, sanon minä.\"\n\nRouva Burström katsahti häneen halveksivasti. \"Viekää vain kanssanne\nne, jos tahdotte\", sanoi hän, \"mutta muistakaa, että minä silloin\nlähetän puolenpäivän aikaan kaksi poliisia teitä vangitsemaan!\"\n\nMatami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin\npoliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista,\nasianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään\nhuolinut, mutta \"poliisi\" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.\n\nHän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka\nrouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja\nuhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön,\nsydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva\nsai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan\nsyyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta\nrohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen\ntottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen\nauttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.\n\nKello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän\nkyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen,\nkun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.\n\nHän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani\npiirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän\nkäytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja\nportaita.\n\nIllan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia\ntähystelemässä.\n\nTuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan\nalla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui\nkurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus\nvälähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä\nviiden lapsensa kanssa.\n\nTuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein\nsyöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja\nmatami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja\nkatsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen\nsielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi\nsiinäkin lakkaamatta.\n\nYö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän\nveneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. \"Jumalan\nkiitos!\" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi\nsillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti;\nmatamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen\noli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin,\nettä hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti\nnousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja\nsitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.\n\nJonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni\nollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti,\nniinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja\ntuontuostakin kiroten mutisi: \"ihanhan tästä voi hulluksi tulla ...\nminä en huoli mistään ... en niin mistään...\" Matami kysyi häneltä pari\nkertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain\nviuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: \"en minä huoli mistään!\"\n\nKun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän,\nhän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen\neläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä\nsivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon,\nse into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden,\nheristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut\nlapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän\nei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai\npauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi\nvain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana\npäivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella\nsemmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli\nmies katuvainen ja lempeä kuin lammas.\n\nHeti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen\nhäjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi\nääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi\nhengitykseksi.\n\nKun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja\nitki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se\ntapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis\ntykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.\n\nSeuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi\nkuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja\npuhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti\narasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti\nsilitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta\nhänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja;\nvaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden\npuhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti\nperunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen\nkertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja\nvälistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei\nvaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen\nkuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.\n\nToiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin\nluo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois\novelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut\npoliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan\nlapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa\nBurströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin\nsamassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään\nnimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli;\nhän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi\nvielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla\nmenemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja...\n\nNiin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen\nei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi\nvain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin\ntullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?\n\nJonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt\nhaluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami\nongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt\nkaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen\nenempää kuin puoliväliin.\n\nMatami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului\nainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun\nsöivät.\n\n\"Mitäs olisit sanonut, Kristiina\", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa\nkatsahtaen, \"jos en enää olisikaan palannut?\"\n\nMatami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.\n\n\"Tuskinpa olisin sanonut mitään;\" vastasi hän, \"minä olin niin perin\nmurheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla.\"\n\nJuuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen\nrajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä\npiika ja molemmat lapset.\n\nMutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein\nnähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa,\nmutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan\nkalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja,\nniinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin\nneuvottomalta ja epäröivältä, oikein \"löylytetyltä\", kuten Niilo,\nvanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.\n\n\"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on ... mutta eihän\nkukaan ihminen ole erehtymätön\", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava\npuheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. \"Teidän lapsenne\neivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä,\nniinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on ... senhän voitte\nymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi... Te nyt tietysti\nvoisitte minulle tehdä vähän harmia tällä ... mutta toivoakseni\nunhotatte pois koko asian ... se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla\nparane tai muulla melulla.\"\n\nMatami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.\n\n\"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?\" kysyi hän pistävästi.\n\"Oletteko löytäneet korvarenkaanne?\"\n\n\"Olen kyllä ne löytänyt!\" vastasi rouva rumasti nauraen. \"Oman\npiironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi\nvälttää... Ikävää kuitenkin... Ette tietysti voi ymmärtää, miltä\n'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt... No, onhan asia\nnyt lopussa ... koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta\nmeille molemmille. Tässä on vähä viiniä\", sanoi hän pannen pöydälle\npullon, \"se tekee teille hyvää, matami... Ja tässä on vähä vaatteita\n... kengät Niilolle ... kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia,\nmatami... Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte...\nMiia on kelpo tyttö... Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä\nsiellä päivällistä ... ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään\npahaa tapahtunut, sen saatan sanoa ... kruunun sai hän ja poika kaksi,\nja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte...\"\n\nPuhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä,\nja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se\nmuuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.\n\nMatami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon\npöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät\nkostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt\nitsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja\npullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa,\nmatamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.\n\nMutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.\n\n\"Hyi tuommoista!\" sanoi hän. \"Ja hän sanoo itseään paremmaksi\nihmiseksi!\"\n\nRouva Burström oli tämän tapauksen jälkeen ihan voimaton. Naurunrohotus\nmuuttui samanluontoiseksi itkunnyyhkimiseksi, ja kun hän näki miehensä\nja lapsensa, heittäytyi hän heidän syliinsä vuorotellen ja mutisi\nkyyneliensä keskestä, että hän haluaisi nyt olla monen peninkulman\nsyvyydessä maan alla. Mutta herra Burström ja lapset lohduttelivat\nhäntä niin rakkaasti ja selittelivät hänelle niin johdonmukaisesti ja\nvakuuttavasti, ett'ei semmoista roistoväkeä kuin Jonsoneja kohtaan\nollut kellään mitään velvollisuuksia, että rouva kohta ihan toipui.\nPuolenpäivän seudussa oli hän jo yhtä iloinen ja itseensä tyytyväinen\nkuin tavallisesti, ja kun illan suussa pari nuorta kauppakirjuria tuli\nvieraiksi, laski hän leikkiä ja nauroi niin kovasti kuistilla, että\nJonsonit, jos heillä olisi ollutkaan parempia ajatuksia hänestä, voivat\nkuulla hänen pitävän koko asiaa mitättömänä joutavuutena, liian turhana\nja vähäpätöisenä, että sen olisi tarvinnut kauan vaivata mieltä.\n\n\nVI.\n\nNeidet Arnell, palatessaan uintihuoneesta, joka oli pesutuvan vieressä,\ntapasivat matami Jonsonin. Nyt täytyi matamin tarkkaan kertoa sekä\nmiehensä paluu että rouva Burströmin täänaamuinen käytös.\n\nMolemmat he ihan suuttuivat; Agnesin silmät säihkyivät ja Cecilia\nnäytti vallan menehtyvän vihasta ja hämmästyksestä.\n\n\"Se oli halpamaisinta ja raainta, kuin milloinkaan olen kuullut!\"\nvirkkoi hän. \"Minä alan todellakin uskoa herra Vigertin olevan\noikeassa! Mutta nyt pitää teidän, matami, oikein jyrkästi pitämän\npuoltanne\", jatkoi hän innokkaasti. \"Hovioikeudenneuvos sanoi teillä\nolevan lain tukena. Menkää siis vain rouva Burströmin luo ja vaatikaa\nvahingonkorvausta, vähintäin 100 kruunua, ja joll'ei hän suostu, niin\nkäykää nimismiehen luona ja manuuttakaa rouva. Minä lupaan auttaa ...\nminä puhun hovioikeudenneuvokselle ... ja veljellenikin, hän on\nlakimies ja ymmärtää semmoisia...\"\n\nAgnes kannatti hartaasti sisarensa kehoituksia, mutta matami Jonson\npudisti päätänsä epäilevästi hymyillen.\n\n\"Kukapa sen tietää, maksaako vaivaa ruveta keräjöimään\", sanoi hän,\n\"köyhähän kuitenkin aina on väärässä...\"\n\n\"Teidän täytyy saada hyvitystä!\" huudahti Cecilia pontevasti. \"Minä\nkyllä autan niin paljon, kuin suinkin voin! Semmoista sortoa ei saa\nrankasematta tapahtua, niin kauan kun on rehellisiä ja tunnokkaita\nihmisiä maailmassa!\"\n\nMutta matami Jonson sittekin yhä tunsi epäilystä eikä uskonut maksavan\nvaivaa rettelöidä. Ainoa, johon hän oli suostuvainen, oli puhella\nAndersonien asianajajan kanssa ja pyytää häneltä apua. Se mies vaikutti\nhäneen hiukan lumoavasti, vaan lakiin ja poliisiin tai rehellisiin ja\noikein ajatteleviin ihmisiin hän ei nimeksikään luottanut. Kuitenkin\nkiitti hän Arnell-neitejä heidän neuvostansa ja sanoi koettavansa puhua\nrouvan kanssa.\n\nKotimatkallaan tapasivat neidet herra Vigertin, joka nyt juuri palasi\npurjehdusmatkalta eikä vielä tiennyt, miten tuo juttu oli päättynyt.\n\n\"No, oletteko kuulleet?\" huudahtivat molemmat yht'aikaa, kun ehtivät\nniin lähelle, että herra Vigert voi kuulla heidän äänensä. \"Oletteko\nkuulleet, että rouva itse oli hävittänyt korvarenkaansa ja löytänyt\nne?\"\n\n\"En; todellako?\" vastasi herra Vigert, nostaen lakkiaan ja kätellen\nmolempia neitosia.\n\n\"Niin, ja arvaatteko, mistä hän ne löysi?\"\n\n\"Oh, ehkä korvistansa?\"\n\nNeidet nauroivat.\n\n\"Eihän toki, vaan piironkinsa laatikosta! Oletteko koskaan kuulleet\njärjettömämpää ja samalla tyhmempää ja ilkeämpää käytöstä?\"\n\n\"Hyvät neidet, minua se ei suuresti kummastuta. Mutta nyt olisin hyvin\nhalukas kuulemaan, mitä te aiotte tehdä asian hyväksi; 'sorrettu\npesumatami' toki jo lienee alulla...\"\n\n\"Niin, tehdä me todellakin aiomme jotakin!\" keskeytti Agnes vilkkaasti.\n\"Ell'ei rouva Burström anna Jonsoneille korvausta...\"\n\n\"Niin me kaikin voimin koetamme saada Burströmiläiset manatuiksi\",\ntäytti Cecilia. \"Joll'ei setä Konrad tahdo meitä auttaa, puhun minä\nveljelleni, tuomari Arnellille. Tunnetteko veljeäni, herra Vigert?\"\n\n\"En, paha kyllä, en tunne.\"\n\n\"Oi, niinpä ette tunne jalointa, puhtainta, parasta miestä, kuin on\nolemassa!\" huudahti Cecilia, kasvot hehkuvina. \"Teidän pitäisi\ntodellakin saada nähdä hänet, herra Vigert, minä en koskaan ole nähnyt\nmitään niin kaunista ja miehekästä! Hän on lakimies, näettekös, ja hän\nkyllä auttaa Jonsoneja, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka niin\nsäälisi köyhiä kuin hän; hän sanoo, etteivät rikkaat edes käsitäkään,\nmitä velvollisuuksia sallimus on pannut heidän päällensä kärsiviä\nkohtaan.\n\n\"No niin, minä toivotan onnea; kun on semmoinen liittolainen kuin\nveljenne, niin onhan teillä hyvä toivo voitosta aikomassanne\nBurströmiläisten jutussa. Ja kyllä te kaiken avun tarvitsettekin, minkä\nsuinkin saatte, sillä jos oikein tunnen Burströmiläisiä, eivät he anna\nedes viittäkään kruunua Jonsoneille, vaan pitävät kiinni äyreistä niin\nkauan, kuin voivat, ja ennemmin odottavat manuuta. Jääkää hyvästi!\"\nlisäsi hän, kohottaen lakkiaan ja poiketen polulle, \"sallitteko minun\ntulla noutamaan teitä tavalliselle iltakävelylle?\"\n\nNeidet kumarsivat ja hymyilivät myöntävästi sekä kiiruhtivat kotiin\nkertomaan tätille ja setälle päivän tapausta ja esittämään\nehdotuksiansa oikeuteen toimittamisesta.\n\nHovioikeudenneuvos kuitenkin kokonaan laimensi heidän intonsa. Hän\nvakuutti Burströmiläisten manuuttamisen olevan sulaa hulluutta.\nTosinhan heidät rangaistuslain mukaan saisi sakotetuksi, mutta vähäpä\nsiitä hyvää koituisi Jonsoneille; saattaisihan Burström kostonhimosta\ntaivuttaa veljensä, oluenpanijan, ajamaan pois Jonsonit, ja silloin ei\njuuri mitään kiitettävää olisi toimitettu ihmisrakkauden ja\noikeudenharrastuksen innolla.\n\nCecilialle kuitenkin oli sitä vaikea vakuuttaa; puheliaammin kuin\ntavallisesti selitteli hän, miten hirveätä se oli, kuin tuommoista voi\ntapahtua muistuttamatta, että pitäisi manuuttaa Burströmiläiset ell'ei\nmuun niin oikeuden tähden, että hovioikeudenneuvoksen ainakin pitäisi\nmennä selittämään Burströmille hänen olevan velvollinen maksamaan\nJonsoneiile kunniallisen korvauksen. Hän kiusasi niin setää, että hän,\nvaikka olikin perin kärsivällinen, vihdoin suuttui ja vastasi, ett'ei\nhän huomannut minkään estävän Ceciliaa, koska hän oli niin täynnä\nihmisrakkautta ja oikeudentuntoa, itse kääntymästä rouva Burströmin\npuoleen ja näyttämästä hänelle, miten epäkristillinen hänen käytöksensä\noli. Se olisi parempi kuin lörpötellä ja loruta asioista, joita ei\nymmärrä.\n\nSe vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta\nkun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä\nja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti\nseuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa\nhäntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.\n\nKoko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi\npitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle,\nvalmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa\nhyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja\nraa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että\nneiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten\nei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin,\nettä rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta\nitkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.\n\nMutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei\nCecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli\nmielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui\nja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin\nedessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.\n\nSeuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä\nmielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita\npuheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti\nkun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät\nmatkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin\nsuutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin\nkaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä\npuhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam\nvoineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten\nkäytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi\nsiten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina\nvoisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään\naikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina\nyllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta\npuheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.\n\nNiin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää\nhovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn\nkannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa\njäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he\nolivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin\nsanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja\ntoimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden\nturvaa.\n\n\nVII.\n\nNoin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli\nherra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään\nmuutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä\nCecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja\npysäytti lausumalla: \"hyvää päivää, neiti Cecilia!\"\n\nNeiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä\nollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut\ntavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät\nvielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli,\nkumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella\npunastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin\nmiellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut\nsuoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.\n\nHe astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla\npuolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se\npikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei\nsiitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan\ntoisenlaista kuin kaikissa muissa.\n\n\"No, neiti Cecilia,\" sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta\nseurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, \"kuinkas se\nBurströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?\"\n\nHän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun\nympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.\n\nCecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä\nkärsimättömästi.\n\n\"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja\nvaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä\npuhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että\nBurströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain\nvaikuttaisi ikävyyksiä!\"\n\nHerra Vigert nauroi:\n\n\"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin\nkukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia\non, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei\nsaa mitään tehdyksi...\"\n\n\"Ei, älkää pilkatko!\" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. \"Tämä asia on\nminua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin\nsuutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä\noikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä\nenkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä:\nlaissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa\nrikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin\nsanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka\nkyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä\nEdvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi\nhillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien\nkeskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista,\njota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä\nminua.\"\n\nHerra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen.\nVähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.\n\n\"Niin, neiti,\" sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla\näänenpainolla, \"juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse,\nhienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita\nsentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan\npahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita\njoka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä,\nmiten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt\nrupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin\nolevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja\nruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä\njokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se!\nOletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen\nseuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin\nkun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun\nihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja\nvoivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa.\nNe kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!\"\n\nCecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi.\nArvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta\nlorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina\nhän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät\npois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan.\nSemmoisia sanoi hän \"maailman parantelijoiksi\" eikä lainkaan suosinut\nheitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?\n\n\"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?\" jatkoi herra Vigert.\n\n\"En, en ole lukenut.\"\n\n\"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?\n\n\"Kiitoksia?\" vastasi hän innokkaasti, \"varmaankin on hyvin hauskaksi\ntuleva hänen teostensa lukeminen.\"\n\nVähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja\nseurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen\nkasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun\nseudussa.\n\n\"Koska nyt olette, neiti, joutuneet niin alakuloiseksi elämän\nvääryyksistä ja ihmisten sydämmettömyydestä, niin saanenpa hiukan\nvirkistää teitä\", sanoi hän vihdoin katsahtaen sivullensa Ceciliaan.\n\"Kun otetaan kaikki lukuun, niin te ja neiti Agnes kuitenkin olitte\noikeassa siinä, ett'ei yleensä ihmiskunta eivätkä erittäin\nBurströmiläiset olekaan niin halpamaiset, kuin minä olin halukas\nuskomaan. Herra Burström antoi toispäivänä omin käsin Jonsonille\nrahasumman korvaukseksi vääryydestä, jonka hän ja hänen vaimonsa saivat\nkärsiä.\"\n\nCecilia huudahti hämmästyksestä ja löi kätensä yhteen, vaikka olikin\nkeskellä vilkkainta pääkatua.\n\n\"Mitä sanotte? Sitäpä en olisi uskonut; se oli todellakin odottamatonta\nja hauskaa kuulla. Niin, näettekös, herra Vigert, ei pidä liian\nnopeasti tuomita ihmisiä...\"\n\n\"Ei, neiti, ei liian nopeasti, siinä olette oikeassa. Mutta vaikkapa\ntämä kohta kävikin teidän sanainne mukaan, niin kävi toinen kohta niin,\nkuin minä sanoin! Muistatteko, miten kerran sanoin en uskovani herra\nBurströmin antavan edes viittä kruunuakaan? Ja miten hyvin minä\narvasinkin! Viiteen kruunuun asti hän ei jaksanut kiivetä, se olisi\nollut liian tuntuva kolo, mutta neljä kruunua hän antoi Jonsonille\nlohdutukseksi. Tarkemminhan oli vaikea edeltäpäin arvata vai mitä?\"\n\nCecilian muoto venyi melkoista pitemmäksi.\n\n\"Neljä kruunua!\" huudahti hän hämmästyneenä.\n\n\"Niin, suuri se summa ei ollut, sen myönnän. Mutta rihkamakauppias\nBurström on viisas taloudenhoitaja, senpätähden hän onkin kohonnut\narvokkaaksi mieheksi.\"\n\n\"Neljä kruunua!\" Cecilia ei selvinnyt kummastuksestansa, vaikka häntä\nsamalla suututti herra Vigertin pila. \"No, mitä sanoivat Jonsonit\nrunsaasta lahjasta?\"\n\n\"Mitäkö he sanoivat? Sen minä mielelläni kerron, sillä se hyvin kuvaa\nluonteita. Jonson itse oli hyvin tyytyväinen ja mielissään, kiitti\nkaikkein nöyrimmästi ja pisti rahat taskuunsa. Luultavasti mietti hän\nheti, että neljällä kruunulla saa koko joukon ryyppyjä. Mutta matami\nJonson, kuultuaan sen, sanoi, että jos Burström olisi antanut rahat\nhänelle, ei hän niitä olisi ottanut vastaan. Hän oli tähänkin asti\ntullut toimeen ilman Burströmien neljää kruunua ja toivoi samoin\nvast'edeskin pysyvänsä Jumalan avulla leivässä. Kuvaahan se miehen ja\nvaimon luonteita, vai miten?\"\n\n\"Kuvaa todellakin.\"\n\nHe olivat nyt päätirehtori Arnellin talon edessä. Cecilia veti\npäivänvarjonsa kokoon, pani sen olkapäätänsä vasten ja soitti\nporttikelloa.\n\n\"Asutteko te tässä?\" kysyi herra Vigert.\n\n\"Asun, toisessa kerrassa. Tämä on papan talo.\"\n\n\"Siinä näyttää olevan erinomaisen sieviä asuntoja\", jatkoi Vigert,\nkatsellen ylöspäin.\n\n\"Hyvin sieviä, varsinkin talvisaikaan. Kesällä ei ole hauska asua\nkaupungissa, mutta ei mamma eikä pappa huoli kesähuveista; sitä paitsi\non tänä kesänä paljo tehty korjauksia.\"\n\nHän oli jo noussut alimmalle portaalle ja ojensi puoleksi käsivartensa\nulos hänelle puhuessaan.\n\n\"Tuo on varmaankin teidän tai neiti Agnesin huone\", sanoi Vigert\nhymyillen ja osoittaen avonaista ikkunaa toisesta kerrasta. \"Se näyttää\nniin runolliselta ja viehättävältä kukkinensa ja linnunhäkki keskellä!\"\n\n\"Se on meidän huoneemme\", vastasi Cecilia nauraen. Hän seisoi hetkisen\nvaiti ja katseli miettiväisesti kenkänsä kärkeä, sitte käänsi hän\nsilmänsä ylös ja sanoi nopeasti.\n\n\"Ettekö tahdo syksyllä tulla tervehtimään meitä ja itse näkemään, onko\nmeidän kotimme hauska?\"\n\nHerra Vigert kumarsi ja hänen silmänsä kirkastuivat, niin että koko\nmuotokin samalla kirkastui.\n\n\"Kiitoksia\", vastasi hän innokkaasti, \"tahdon kyllä oikein mielelläni,\nsen vakuutan teille, neiti Cecilia. Saanko pyytää teitä viemään\nkunnioittavan, vaikka tuntemattoman tervehdykseni isällenne ja\näitillenne ja sydämmellisen tervehdykseni neiti Agnesille?\"\n\n\"Kiitän. Mutta kun joudutte yhteen papan kanssa, ette saa olla niin\nankara ihmisiä arvostellessanne; pappa tulee niin tyytymättömäksi aina,\nkun kuulee niin ankaroita tuomioita; hän luulee aina hyvää ihmisistä.\"\n\nHerra Vigert naurahti.\n\n\"Minä lupaan tulla hyvin kesyksi\", sanoi hän, tarttuen käteen, jonka\nneiti hänelle ojensi.\n\n\"Se oli hyvin. Hyvästi sitte! Hyvästi ensi sunnuntaihin asti, jolloin\nkaiketi tulemme setä Hedenstamia tervehtimään. Viekää heille\nsydämmelliset terveiset!\"\n\nVigert puristi hänen kättänsä ja kumarsi paljain päin, ja\nCecilia nyykäytti hymyillen päätänsä, jonka jälkeen he erosivat.\nVigert meni vihellellen laivalle päin, tyytyväisenä itseensä ja\nelämänkäsitys-tapaansa, ja Cecilia juoksi ylös rappuja, kiiruhtaen\nkertomaan vanhemmilleen ja Agnesille Burströmiläisten jutun loppua.\n\n\n\n"]