[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxFcdW-HlC4xCxuKWNOPJyZ023wdd91wlXrEP3lCH7x0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3551,"Kertomuksia I","Wettergrund, Josefina",1830,1903,"3551-wettergrund-josefina-kertomuksia-i","3551__Wettergrund_Josefina__Kertomuksia_I",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1866,28913,186180,false,14434,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma ruotsalaiskirjailijan novelleja, jotka käsittelevät 1800-luvun säätyläispiirien arkea, avioliittoa ja säästäväisyyttä. Mukana on myös kirjoittajan muistelmia kohtaamisistaan Zachris Topeliuksen kanssa.","Josefina Wettergrundin 'Kertomuksia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3551. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA I\n\nKirj.\n\nJosefine Wettergrund\n\n\nRuotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomennettu\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbomin kustannuksella,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n\"Kerrankin pitää saada huvitella\".\nViimeinen yritys.\nEnsimmäiset hääni.\nOmituiset vihkiäiset.\nOikean aviomiehen esikuva.\nYlioppilasmamma.\nMitä hattu saattaa maksaa.\nEräs juhannus-aatto Bleking'issä.\nEnsimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).\n\n\n\n\n\"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA\".\n\n\nNäin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna\nkahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä\npois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.\n\nNiin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa\nkulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni,\nettä tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli;\nkiiruhtakaamme yhdessä sinne!\n\nSiihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo \"ijältään vakaantunut\", hyvissä\nvoimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen\nja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista\nominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin\npitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän\nharmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että\nsananparsi: \"kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät\", piti paikkansa.\n\nKuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan\nharmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei\nvoinut päästä siitä.\n\nSiksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut\nhuudahduksensa: \"kerrankin pitää saada huvitella\".\n\nMinä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen\nkodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka\ntavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää,\nmitä tämä merkitsi.\n\nKyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti\nSofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska\npääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis\ntäytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.\n\nEn uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että\nköyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi\nkerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta\nja odottaa.\n\n\"Kuule Saara!\" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella\ntyytyväinen hymy huulilla. \"Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen\najoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää\ntietysti ensin kysyä, mitä se maksaa\".\n\nSaara, pystynenäinen, vaaleatukkainen \"juoksutyttö\", näytti yhtä\nhämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu\nuskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.\n\nTyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun,\nsanoen: \"kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen\nhyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen\ntyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan\nharmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin\nmyöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle\nneljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,\nettä kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään\nDimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori\nja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon\nvieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'.\"\n\nEttä minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni\nihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt:\npurskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.\n\n\"No, no, lapsi kulta!\" puheli täti hymyillen, \"maltahan nyt mielesi!\nköyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se\noi sovi hänelle\".\n\n\"En minä ole köyhä, täti\", huudahtin ylen onnellisena, \"minä olen\nrikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!\"\n\n\"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?\"\n\n\"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli\nerinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi\nhän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se\nmaksoi vaan yhden riksin, sanoi hän.....\"\n\n\"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin';\nse erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme\nmatkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä\nsinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!\"\n\nSaara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin\npääsin.\n\n\"Mamselli!\" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon\nmamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen\nja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni\".\n\n\"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan\", sanoin minä pienimmittäkään\nvalmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.\n\n\"No Herran nimessä!\" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan\nlaattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: \"ostakaa sitte jo surupuku\nsamalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!\"\n\nIltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä\nolin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.\n\nTosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet\nparasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen\nvuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin\nviereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.\n\nJoukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin\nportille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme\nmyöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin,\njota koristi pumppukaivo.\n\nKaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin\ntuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea\nhitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei\nauttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin\nsuunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua.\nSiinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia\nkertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun,\nvoidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate\ntäti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja\nkyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.\n\n\"Ptruu, ptruu!\" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan\npidätetyksi, \"hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei\nse onnistuisi, hi, hi, hi!\"\n\n\"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?\" huusi Sofie-Beate täti, joka\nnyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.\n\n\"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan\nkyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt\nruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä,\nmutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin\nkumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'\n\n\"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista\nhevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun\nhihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka,\n'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.\n\n\"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä\nniin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin.\nMitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin\nmenneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty\nkukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä\nruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön\nsanomattomaksi huviksi.\n\n\"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta.\nSiten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen\nsijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet\noikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut\nhänelle enemmän kuin yhden riksin.\n\n\"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka,\nsamalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona\nmeidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin\naion lyhyesti kuvata.\n\n\"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina\nTukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.\n\n\"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin\nvaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska\nkoko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin\nkannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi\nturvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni\nsaisi kääriytyä yöviittaan.\n\n\"Mutta jos sataa?\" huomautin minä epäillen.\n\n\"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita\", lohdutteli\ntäti, \"ja paitsi sitä\", lisäsi hän, \"kyllä aurinko ne seuraavana\npäivänä kuivaa\".\n\n\"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan\", tuumiskelin minä.\n\n\"Silloin on pilvessä\", selitti täti kuivasti, \"ja oli miten oli, ei\nsinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole\ntyytyväinen, niin jää kotiin\".\n\nÄärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän\npois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin\nliike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä\nheittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne\nhäirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla\nnaurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan\npian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset\nhoukuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin\nminä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan,\nettä täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän,\nja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan,\njakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni\npäälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?\n\nSaara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti,\nja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun\nensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.\n\nYö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika\nlailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani,\najatellen tädin mielilausetta: \"kerrankin pitää saada huvitella\", ja\nsitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille\nvähäisenä suojana merituulta vastaan.\n\nTäti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin\nerään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä\ntätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.\n\nMerenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka\npani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi\nvaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä\nkuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei\nkukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella\nmatkustanut.\n\nKesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli\niso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä\nsuoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti\nsuurelta munakokkeliastialta.\n\nMatami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava,\nsillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut\naikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka\nolivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät\nraatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle\nköyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua\ntavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa\nlaki ja oikeus j.n.e.\n\nTäti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän\nHerramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.\n\n\"Mutta koskapa\", huomautti matami harmissaan, \"meidän Herraamme nyt ei\nvoi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja\nhävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin\nminun nimeni on Österlundska\".\n\nTämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa\njuuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan,\nja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi\njotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla,\npuhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.\n\nMutta — \"kerrankin pitää saada huvitella\".\n\nMeidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että\ntäti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat\nmeidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut\nheille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa\nsekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman\nsuloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in\nveljeä, tahtonut kieltäytyä.\n\nPalkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja\nvakuutuksia Dimberg'in herrasväen \"ijäisestä kiitollisuudesta\", sekä\nhartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.\n\nJa nyt oli se hetki tullut.\n\nSeuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman\nluona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla\najopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan\nylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.\n\nSiksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn\nlaidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä;\nhämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia\npitkiä katuja ja komeita taloja.\n\nVihdoinkin olimme perillä.\n\nRouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja\nsamoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta\nhekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että\nminä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani,\njonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin\nonnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista,\ntanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille\nminun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin\nminä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin\nmielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani\nkotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin\nja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen\nainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä\ntuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun\nkirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat\nyleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa.\nMutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään\noi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin\nsuuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.\n\nValittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin\ntätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan\npitivät huolen kustannuksista.\n\nMe kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja\nmuseoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa \"Mykkää\" ja\n\"Normaa\", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän\nmukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien\nseura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein\npäänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi,\nseikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska \"se esti häntä\nolemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa\". Samoin olivat tyttäretkin\nharmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen\nlauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.\n\nSilloin tuli \"onnettomuuden\" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin;\nrouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi\ntoimeen \"yksinkertaiset kutsut\" kauniilla maatilallaan ja näyttää\nkokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.\n\nMutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada\npäänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta\nenää saada kutsua peruutetuksi.\n\nLiikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman\ntätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti\njäin minäkin kotiin.\n\nMutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti.\nHänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.\n\nSofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta\nsilloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään\naivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle\nkuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin,\nhämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt\nniin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti\nkyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti;\nme pukeuduimme ja läksimme.\n\nSaavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan\nvihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän\nleikkiään.\n\nMe menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo\nyllätyksen hetki joutuisi.\n\nSamassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä\näänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:\n\n\"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo\nvanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin\nhuvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä\ntule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä,\nsillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen!\nläimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään\nuskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan.\nAdolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen\ntäytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien\nkautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi\nnäyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi.\nTädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli\npuhuakaan\".\n\n\"Hyvä Jumala, millainen vahinko\", puheli eräs toinen sammaltavalla\näänellä, \"ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!\"\n\n\"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni\", puuttui\npuheeseen rouva Dimberg, \"sillä eipä tosiaankaan usein saa moista\nnähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana\npäivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä\nyhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin.\nAlussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno\nkäytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan\nväsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa\".\n\n\"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi\",\npuheli taaskin äskeinen naurava ääni, \"en tiedä mitä maksaisin,\nsaadakseni nähdä hänet\".\n\n\"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut\nnäytellä itseäni rahan edestä\", puuttui puheesen täti, astuen varmoin\naskelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja\nDimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei\npyörtyisi.\n\n\"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee\", jatkoi täti, kääntyen\nhäneen, \"olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä\nihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä\nrauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion\npoistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy\nketunluolassa\".\n\n\"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias\nkun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen\npahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme\npitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen\ntähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää\nvielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein\nkenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän\".\n\nJa ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun\nseuraamanani.\n\nVietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti\nmeitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä\nmuistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: \"kerrankin pitää\nsaada huvitella\".\n\nPidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli\nhyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon\nystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä\nvertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman\nDimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri\nheidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä\nkotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön!\n— on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos\njolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en\nkieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:\n\n\"Kerrankin pitää saada huvitella\".\n\nÄlköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani\nhäpeään!\n\n\n\n\nVIIMEINEN YRITYS.\n\n\nI\n\n\"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden\nturvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole\nainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä:\nneuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi...\"\n\nNäin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle,\njoka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa,\nloikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.\n\n\"No\" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut\nvastanneeksi, \"etkö sinä kuule, mitä sanon?\"\n\n\"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli\nkuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus...\"\n\n\"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä\nsuuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit,\ntytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis\nsinuakin huvittaa!\"\n\n\"Epäilemättä!\" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka\nlukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — \"no, mikä tuo\najatus sitten on?\"\n\n\"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan\najan virtaan\".\n\n\"Hs! — ystäväni — itsehän olet sanonut, ett'emme koskaan.....\"\n\n\"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä\npysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata\nsalata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei\nole elämän kumppania itselleen valinnut...\"\n\n\"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut\njokseenkin vaikea tehdä, sillä...\"\n\n\"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään\ntarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan,\njonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi.\nMutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!\"\n\n\"No, mitä sitte?\" kysyi Mese viattomasti.\n\n\"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan\nminua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää,\nuskollista puolisoasi?\"\n\n\"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys'\nja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo,\npiti minun sanoa\", oikasi Meso, kun hän huomasi \"hellän, uskollisen\nvaimonsa\" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta\nolivat häntä kiusanneet. \"Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas\nminunkin nyt kuulla se!\"\n\n\"Mese\", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti,\n\"tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?\"\n\n\"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala\", myönsi mies, \"kunhan se vaan ei tule\nliikoja maksamaan\".\n\nHänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.\n\n\"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!\" huudahti rouva harmissaan. \"Sinun\npitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi\".\n\n\"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?\"\n\n\"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen\nmetsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä\ntulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä\nkoskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo\naika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että\najattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan\nmerenrannalla tekisi hänelle hyvää ja.....\"\n\n\"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!\" huudahti\näärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä\nkustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. \"Tarkoitan\", jatkoi\nhän, \"että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli\npalaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun\nkaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan\nmiestä\".\n\n\"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä\nsitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen,\nitse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista\nkohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä,\npäinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi...\"\n\nNyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui\nse ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset\nkohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää\nhyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi\nhän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä\nkiivastumaan.\n\nEmme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen\nasiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni\nniityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa\nmiettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.\n\nKäytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota\n\"kainoa violakukkaa\", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman\nkukkaisryhmään.\n\nMamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö,\nkasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta,\npellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan\ntakaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen\npuvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin\neivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka\nmuistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen\nsiltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis,\nmutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta\nvoi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8\n3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka\nhän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.\n\nKun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein\nlempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on\nvaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta\nluonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko\nsitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa\nmatkustamiseen.\n\nKapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut\n— hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon\n\"omaksi lapseksi\"...\n\nSynti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta\ntyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän\nkohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa,\ntyömuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa\ntäytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä,\nmutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä\nsuinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin\nniin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti\ntulla sisään.\n\nFrida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä\nolento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä,\npunaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä\nkun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta\nympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä,\njoka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset\ntaikka ei.\n\nVarmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset\nsilmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan\nkuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän\noli.\n\nNiinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida\nkaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän\nhuomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään\nkohottaen:\n\n\"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan\nn.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen\nliljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä\". —\n\nNyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat\nkäännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi\ntehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää,\npitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä!\nJa sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet\nvaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin\nkerran kaikkiaan sanoen: \"toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku\nFrida?\"\n\nJa Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja\nLukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.\n\nVihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa,\nhattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille\nitselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi\ntavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli\npiioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen\nlähtöään: \"hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja\nFrida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki,\nniinkuin itsekin tekisin.....\"\n\n\"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin\", virnisteli karja-Hiitta\nkääntyen sisäpiikaan päin, — \"niin häpeä tämän talon perisi, sanon\nminä\".\n\n\"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!\"\n\n\"Kallis Fabianini\" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja\nrimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja\nvahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen\nvaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan\naikasempaan.... 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.\n\nLukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta\npuristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.\n\nFridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia\nhymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti\n\"kummallisia kohtaloita\", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.\n\n\"No, kiitos taivaan Herralle!\" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti,\ntultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena\npainautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja\nsilmät kattoon luotuina.\n\nFrida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan\nja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.\n\nIllalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen\ntarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.\n\n\"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni\",\nhuudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin\nsaakka.\n\nJa kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan\nenonsa kanssa panemaan \"sympatia-patiensia\", ei tämän ihastus tahtonut\nrajoja löytää.\n\n\"Frida, lapseni\", puheli ukko, \"minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan\nkadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen\nsaada iloitakin\".\n\nFrida hymyili ja ajatteli itsekseen, että \"ihmisellä\" eno tarkoitti\nitseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja \"Kretaa\".\n\nNiin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja\nnyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen\navioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän\ntuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi\nnimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen\nnenänsä edessä:\n\n\"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän\ntulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista... tiedäthän,\nettä tätisi hermot.....\"\n\n\"Tiedän, kyllä tiedän\", myönsi Frida; \"olkaa rauhassa, eno hyvä, asia\njää aivan meidän kesken\".\n\n\"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys.\nEipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän\nvelvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden\nsyytä kuin mahdollista\".\n\nFrida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa\nsäästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon\nnautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat\nrunsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.\n\nKapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei\nainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen\nkylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme\nantamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja\ntyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle\ntuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa\nnukkui hän vanhurskaan unta.\n\nMutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo\nleikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis\nkapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.\n\n\nII\n\nOli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen\nrykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n\nkylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.\n\nMeidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä,\nvaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta\nkapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa\nnauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli\nnuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti\nvetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa\njotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja\nkasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa\npääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se\noli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka\nsiniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla,\nmutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin \"maailman\" ihmisillä.\nVieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta\nheti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät\nmitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin\nnäet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen —\nsaksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei,\nsitä ei tiedetty.\n\nKun sanomme \"Lukretian sankari\", emme silti saa ajatella, että hän\nolisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän\nseurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin\nvanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei\nyksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä\nnimellä.\n\nKapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden\nyli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta\nsitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.\n\nMikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt\nvieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen\nääntämistapansa.\n\nOli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska\ntyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi\nharmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei\nainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana\nhuvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä\nedes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä —\nkunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin\n\"korkeudesta\".\n\nJo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden\nmolempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian\npäivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte\nvyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen\nhienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.\n\n\"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!\" oli kapteenska ihastuneena\nhuudahtanut.\n\n\"Nyt, nyt! äitiseni\", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita\nkasvojansa peitti korea puna.\n\nToisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen\nja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut,\nkylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa\nluettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.\n\n\"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini\",\nkysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.\n\n\"Minkätähden tietysti?\" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar\nrohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.\n\n\"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista\nkaunistuksistaan; _minusta_ ainakin...\n\n\"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!\"\n\n\"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja\nlahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä\njo pyydetty kolmanteen valssiin?\"\n\n\"Ei, ei ole!\"\n\n\"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä!\nLupaattehan minulle, oi Lukretia!\"\n\n\"Jaa\", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä\näänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan\nristimänimeltä.\n\n\"Jaa, taivaallinen sana!\" toisti kamarijunkkari, lisäten: \"naisen\nhuulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten...\"\n\n\"Herra kamarijunkkari!\"\n\n\"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda\nkunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan\nensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa\".\n\nLukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.\n\n\"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!\" huudahti kapteenska onnellisesti\nhymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa,\njonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: \"täytyy tunnustaa,\nettä toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla\nyhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä\nmerkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman,\nollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta... Tule syliini,\nlapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle\nsiunauksensa\".\n\n\"Mutta, äiti\", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos\nakkunasta, \"_uskallanko_ todellakin uskoa...\"\n\n\"Uskallat, lapseni, uskallat... luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa\nenemmän kuin sinä.\"\n\nTähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja\nsenvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin\ntulevaisuuden unelmiin.\n\n\"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'\", puheli kapteenska leikillään.\n\"Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on\nesiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen\npukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi\".\n\n\"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?\"\n\n\"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä\nvähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden\ntunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet\nollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi;\nsiinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin\nhyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä\nkoristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä\nbriljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt\nsitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi.\nLyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun\nkanssasi.\n\n\"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.\n\n\"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän\nymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin\nolisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille.\n— 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se\ntummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori\nmies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia\nrintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme\nalkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa...\nmutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin\nnyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim.\non tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen\nterveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy\ntottua pois siitä rumasta tavasta.\"\n\n\"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä\",\nsanoi Lukretia ihaillen.\n\n\"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin\ntoisetkin\", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: \"seuraa minun\nesimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua\".\n\nSamassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli\nlähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä\nkirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:\n\n \"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia,\n ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän\n illan tanssiaisissa.\n\n En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua\n teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta\n sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä\n kunnioittava ihailijanne\n\n                                          Arvid v. Stehlen.\"\n\n\"Nyt on hetki tullut\" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei\nseisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä\nhetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä\ntyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.\n\nSamana päivänä kirjoitti kapteenska miehelleen näin kuuluvan kirjeen:\n\n \"Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en\n puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti\n — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on\n iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä\n avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken\n lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se\n mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: _sydämmessään_\n on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole\n lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos,\n kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen\n tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti\n ... ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut\n aika, jolloin sitäkin ymmärsit...\n\n Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v.\n Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän\n on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän\n sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat\n ulkomaalaista syntyperää.\n\n Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan\n varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan,\n ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että\n varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne\n koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin\n toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä,\n sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.\n\n Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti\n tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle,\n että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat\n akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa\n makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja\n piiat saavat maata kyökissä.\n\n Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja\n myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja\n selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi\n\n                                           Serafia Meseä.\"\n\nKapteeni Fabian sekä \"rukoili että myönsi\". Hän ei nyt enään epäillyt\nminuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti,\nkuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli\nojan reunalta taittanut \"lemmikin\" ja antanut sen Serafialle, oli\ntullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa\ntuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: \"sinä jalo mies,\nymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!\" ja tämän vaan yhden\nainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka\nymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen\nmukana vielä kirjeen?\n\nKapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen\nja otti sieltä seteleissä, mitä hänen \"vaatimaton\" vaimonsa oli\npalkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä,\nettä saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa\nkuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme\ntämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä,\nettä kapteeni asetti sen ensimäiselle).\n\nJa nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:\n\n \"Hellä vaimoni!\n\n No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani,\n ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku \"Kreta\"\n tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy\n minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan...\n\n Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin\n uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en\n vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen\n asti.\n\n Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan,\n että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi,\n ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia,\n kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on\n sinulle kerrottavana.\n\n Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin\n sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan\n kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman.\n Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä.\n Ja samassa vieras astui sisään.\n\n Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi.\n Frida toi _totia_ — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla\n suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.\n\n Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon\n rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua\n maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on\n tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille,\n saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko\n sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo\n kunnon sielu).\n\n Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia\n kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, —\n meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — \"erinomaisen\n luonnonkauneutensa vuoksi\" — sanoi hän. \"Mutta miksi ei luutnantti\n osta itselleen tilaa\", kysäsin minä.\n\n Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein _suuren_,\n (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä\n siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan.\n Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle\n on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan\n tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos\n niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.\n\n Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.\n\n \"No, ottakaa se 1500:sta\", sanoin minä, mutta samalla minua\n oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin\n kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.\n\n \"Asia on päätetty\", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.\n\n Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut\n tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa,\n ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata\n sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis\n on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun\n kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein,\n muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut\n sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja\n maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas\n ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni\n toivomuksesi.\n\n Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on\n asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat\n minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa\n kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään,\n kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin\n tulpaani ja vastaa, \"voi sitä enoa, kun on paha!\" —\n\n Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin\n etukäteen, \"rahat pöytään\", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla\n tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!\n\n Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.\n\n Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa\n rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme,\n mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin\n mielestäni kerran olisin ollut \"viisas ja selvänäköinen\", sillä,\n jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut\n tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se\n asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi\n\n                                             Fabian Mese.\n\n P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on\n oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —\n\n Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.\n\n                                                  Sama.\"\n\nFridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky\nvaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada\nsilitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä,\nautettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.\n\nNeljän päivän perästä odotettiin \"kylpyvieraita\" kotiin, kamarijunkkari\nja majorska niihin luettuina. —\n\nUusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein\nkuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin\npainavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä,\ntäytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili\nkapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää\nja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille\nmalliksi kelpaavaa olentoa, —\n\nFridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän\nlevähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.\n\nOli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa.\nSiinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti\nnenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja\nhyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.\n\nKello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää.\nKirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt\nolla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen\nviehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla.\nParemmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni\noli niin herttaisen kodikasta.\n\nKuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut,\npunaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö,\nnuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät;\nolet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden\nvoiman.\n\nJoku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja\nFridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —\n\nTulijan ystävälliseen \"hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella\npäännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän\ntervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.\n\n\"Ahaa!\" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen\nkauniille avomielisille kasvoilleen.\n\n\"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen\", puheli Frida; \"eno\nherää kyllä kohta\".\n\nMaatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti\nseuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla\nkoristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen\nleposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä;\npääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli\nkuin rakkauden temppeli. —\n\nEikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan\nsuoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat\nsohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.\n\nKumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki\nkäsissä.\n\n\"Ei\", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja\npuristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan\nkoristeiden kanssa, \"mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi;\nsano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?\"\n\nKainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista\nedessään.\n\n\"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon\", huudahti nuorukainen, joka\nvallan oikein ymmärsi Fridan katseen. \"Sinulle yksin koko maailmassa\nhaluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko\nihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?\"\n\n\"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä\ntällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen\".\n\n\"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo\nsinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella\nsonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä\nolet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä\njuuri haen\".\n\n\"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_\", tunnusti Frida\nsurumielisenä.\n\n\"Sinullako!\" huudahti Hjalmar — \"sinullako, jolla on sydän kirkkaampi,\nkuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo\nruusujen runsaus sitte!\"\n\nOnnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.\n\n\"Onkos moista ennen nähty\", lausui samassa joku hyväntahtoisesti,\nherättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu,\nsiellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: \"eipä ihme, jos vanhan kahvi\nsaa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin\n— Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on\nsolmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että\nrikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida\nonkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi\nollut pimeää vanhuksen ympärillä\".\n\nFrida kiersi kätensä ukon kaulaan.\n\n\"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä\nluonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin\nvaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään\".\n\n\"Älä vaan liikoja lupaa!\" puheli leikillään ylen onnellinen sulho,\nsormellaan uhaten suloista morsiantaan.\n\n\"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän\nonneanne\", hymyili eno. \"Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin\ntaikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon\nsentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä\".\n\n(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren —\nviimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu\nkosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut\nliian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla\noikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim.,\nensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan\nahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös,\nkun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista\ntapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen,\nniin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta.\nOlkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).\n\nTänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin\nennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi\nojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: \"Nyt saa Serafia\ntulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!\"\n\nMutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole\npuhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta\nkapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —\n\nPalaamme nyt kylpyvieraittemme luo.\n\nKolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli\nkamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen\nsuutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen\nruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.\n\n\"Miksi noin teet, rakkaani\", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.\n\n\"En jaksa kantaa onneani\", änkytti kamarijunkkari.\n\n\"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!\" oli morsian\nhyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut\nsulhoaan. —\n\n\"Katsos lapsia\", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen,\nkaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.\n\n\"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit\ntulla meille\", valitteli morsian, rakkaasti nojaten \"onnelliseen\"\nsulhaseensa. \"Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!\"\n\n\"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni\nkanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en\nhalulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä\ntilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua\nvaltiaanaan\".\n\n\"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa\nvieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan\".\n\n\"Nirgendswo [ei missään], enkelini\", hymyili sulhanen.\n\n\"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua,\nrakkaani?\"\n\n\"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni\nehdotus.......\"\n\n\"Oi, sano se minulle!\"\n\n\"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme\nkelloja siksi, kunnes taas tavataan\".\n\n\"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku\nonnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi\nkuin minun\".\n\n\"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se,\njos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi\".\n\n\"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et\ntunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja\ntasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus\".\n\nSamalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista\nkultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan,\nottaen itselleen tämän kellon.\n\n\"Ota myöskin tämä sormus\", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen\nmainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — \"yhtä oikea, kuin on tämä\ntimantti on rakkauteni sinuun.......\"\n\nLukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko\ntaivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.\n\nVasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan\nja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä\nEkholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.\n\nMitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta\nmyöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello\noli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.\n\n\"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan\".\n\n\"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen...\najattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona\naamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin\nyksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme...\nhuomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin\naivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa\npois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä\nkymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle\nkylpymatkalle\".\n\n\"Missä se seteli on, mamma?\" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä\npeilipöydältä etsinyt.\n\n\"Se on neulalautasella, lapseni\".\n\n\"Ei ole, mamma!\"\n\n\"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea'\nminun 'pikku armoni'.\"\n\nNyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja\nsen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset\nkynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.\n\nKapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.\n— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.\n\nHän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian\nsilkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!\n\nSamassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra\nja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet,\nvarastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia\non paraillaan heitä takaa ajamassa...\n\nEpätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään\nenään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä\npäästämättä äidin viereen.\n\nSamana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn\nviattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli\nheidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä\nsuurin sekasorto.\n\nViideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin,\nvarastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että\nmurtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno\nserkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin\nPoliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo \"herttaiset\"\nihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.\n\nSiivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.\n\nKun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät\najattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen\nmatkarahoja, koettaisi saada myydyksi \"sulhasen\" kellon ja sormuksen,\njoita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun\narvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet\nenemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan\naseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä,\ntuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: \"joll'ei kapteenska olisi\nottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä\ntänäänkin paikoillaan\", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu\nniitä korvaamaan, on \"maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus\".\n\nKapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni\nFabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa\nilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat\nlauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:\n\n \"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi\n ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista\n ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun\n minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä\n matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta\n että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa\n kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä\n sinun surkuteltava vaimosi\n\n                                             Serafia.\"\n\n\"No, kas niin!\" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon\nonnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän\nmusertaa, repii minut, kun tulee kotiin... mitä taivaan nimessä onkaan\ntapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä\nviettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä\nnyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto\nhäntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.\n\nRahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen\nkotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita\nkapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken\nsyyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä\nsuuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli\nihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin\nsyy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä\ntulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu\nFeniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut\nLukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi\nsekä viimeiseksi, oli \"Fabian\" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa\ntietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on\nnähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä,\nsenkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän\nturpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei,\nMese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen,\nkiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun\nviekkaita valojasi!\n\nMitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen\nkestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli\nsaanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana,\nmerkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä\nkaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se.....\n\nLukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut\nsanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina\nsyrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut\npysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.\n\nPuolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan\nmuoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin.\nMutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten\nsilkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan\nkohteliaasti oli \"armolliselle tädilleen\" lahjoittanut.\n\nFridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä,\nvastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka;\nsurkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.\n\nKapteeni Mese oli iloissaan. \"Tiedonantojen ja neuvojen\" vuoksi, joita\nhyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa\ntalon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella\nnuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli\nsitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä\nEkholmaa.\n\nKymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen\nsievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta\ntytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta\ntädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin,\nlahjoittamalla hänelle itsensä... No entäpä vala? kysyt, lukijattareni.\nTietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut\nmiehet; hän oli \"jalo mies\", joka, paitsi että hän oli leski ja siis\ntarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen\ntämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty\nheiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä\nsitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan\n\"kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan\".\n\n\n\n\nENSIMMÄISET HÄÄNI.\n\n\nMitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla\ntädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä\nkaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut\nedellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa\nvannonut. Miten on se asia selvitettävissä?\n\nKorkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan:\nensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain\nsellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan\ntehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta\nhänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi\ntullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin\ntahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin\noikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä,\nettä olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.\n\nMutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun\nensimmäisiin häihini.\n\nNaimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni\nvoidessani lausua sanan \"piika\" näinä \"neitsyeellisinä aikoina\").\nHän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen\ntynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin\nÅströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli\nystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni\nvoileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä\nhyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten\nvoitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei\nollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua\nkunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan\ntulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin\n'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme,\nvaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.\n\nAinoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä,\noli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin\nmaailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut,\nei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla\nsellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin\npaljoa onnellisemmassa asemassa.\n\nMilloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina\njonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että\nStiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi \"veli\"\nhänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku \"serkku\", joka oli\nhattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen\nhyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin\nhellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä\nmuuan lanko, joka, toi \"terveisiä Lotta siskolta\".\n\nEräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin —\n\"veljensä\" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.\n\n\"Sitä sinä et saa tehdä\", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä;\n\"laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti\".\n\n\"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä\nolenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin\nvaivaloiseksi ajan pitkään\".\n\nTuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli\non.\n\n\"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä,\nett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?\"\n\n\"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!\"\n\n\"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut\nvahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on\nsinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät\nemännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni,\njoka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä\non haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi\nkuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut\ntalostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos,\nmuuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään\".\n\n\"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se,\ntiedäthän...\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän... Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua\nympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä\nkukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me\ntulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän,\nja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon\nkanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja...\"\n\n\"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!\" huudahdin\nminä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini\nvaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa\".\n\n\"No, taasko sinä siitä puhut\", vastasi harmistuneena Stiina; \"sanoinhan\nsinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit\nmielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin\najatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa\nolisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan\nsiellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin\nkaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in\nOlli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä\nsinä saat sen!\"\n\nMinä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana\nminun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja —\npappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa\nasemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän\nhuomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin,\njos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli\ntapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.\n\n\"Ah, kuinka sinä olet typerä!\" nauroi tämä. \"Ei hän kuulustele ketään\nmuita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa\ntoisemme\".\n\n\"Uskallatko sinä silloin vastata, vastata ihan kovasti?\"\n\n\"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin\nmatami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni\nmahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka\noli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen\nakkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat\n— oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon\nhienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut.\nRuskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin\njalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli\nkasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen\nvanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.\n\nOi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken\nhienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja\nkun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset\nkiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin\nneekeritytön näköiseksi.\n\n\"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!\" ihaili minua\nmorsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi\nkovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.\n\nVihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan,\npitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni\noli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli\npari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin\npitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi.\nRantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten \"uuden\nkaupungin\" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta\nsillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!\n\nOlimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli,\nolin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita\nolin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä\ntekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs\nnyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat\nsuljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa.\nEtehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä\npistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa\nkäppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.\n\nSamassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi\nsydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää\neroittamassa meitä juhlasta!\n\nMe astuimme sisään.\n\nSeurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat\ntoisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista.\nSohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa\npumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja\npäässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset\nkirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa\nkamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin\nvalkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan\ntuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu\nraamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren\nyli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä.\n\"Herroja\" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota\nLoikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa\n\"hieno\" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta\npystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella\nikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä\nhäntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään,\nvaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi\nkömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi\nja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli\nanglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: \"Maalannut tänä\nvuonna Frans Loström\". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin,\nmuodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi\nja lausui jotenkin äänekkäästi: \"eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja\n'respektiivi' kerrassaan mainiot!\"\n\nKenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan\nymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä\nihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa\nhienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä\nkohtaan.\n\nNeitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa\nsaksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä\ntodella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut\ntuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä\nmahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava\nhiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen\ntuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue\nhytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen\nkauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa\nhyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi\ntervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei\nnäyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti\nhämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa\noikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno,\neikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua \"tahdon\", niin että\nikkunat tärisivät.\n\nPappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli\npaperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen\nkellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli\nkuvaavinaan alttaria.\n\nMinä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta\nja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan\nerikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun\nnyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ\npidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi\nonnettomaksi.\n\nVihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi \"tahdon\" kyllin\nselvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä\nlausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin\nolivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.\n\nKömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen\nmorsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen\nkaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa.\nTeeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat\nja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in\nsekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin\ntoistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.\n\nVähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi \"luvatun viinin\" vuoro\n— makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen\nahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui\nvielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi\nja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän\nvallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota\nhetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin\nmorsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in \"äidille\" ja\nsaavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin\nepäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta\nmutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä\ntaustan että \"respektiivin\", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.\n\nKaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän\nasti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat\nuunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina\nyöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli\nsulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei\nkumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan\nja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla\nkaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.\n\n\"Hävetkää toki, pojat\", torui heitä morsian puoliääneen; \"eikö teillä\nole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan\".\n\n\"_Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä_\", vastasi Fårhultin poika,\nleveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.\n\nMutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla,\nett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:\n\n\"Ettekö ehkä ole saaneet teetä?\"\n\n\"Sa-atiin\", myönsi toinen pojista, \"mutta siitä on jo pitkä aika\".\n\n\"Entä viiniä sitte, senkin.......\"\n\n\"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni,\nniin ett'ei sillä siunausta ollut\".\n\n\"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se,\nte kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää\nkäyttäytyä! Mutta teidän pitää.....\n\n\"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää\nelettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!\"\n\n\"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti\", kehoitti räätäli\nkatsahtaen \"rouvasväkeen\", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen\nolivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta\nmullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.\n\nOlli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki\nkunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari\nalotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli\npysyttävä erillään siitä.\n\nHienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes\nhuomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta\nnäytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi\nminua hienoista hienoin: itse räätäli.\n\n\"Saanko kunnian pyytää pikku mamsellia?\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi\", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin\ntavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.\n\n\"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?\" kyseli räätäli\nvalssin hetkiseksi tauottua.\n\n\"E-en\", vastasin minä totuudenmukaisesti, \"mutta olen toisinaan\nharjoitellut kotona — kissan kanssa\".\n\nRäätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että\nolin puhunut vaan pelkkää totta.\n\n\"Minkä ikäinen pikku mamselli on?\"\n\n\"Yhdeksän vuotinen\".\n\n\"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku\narvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan\".\n\n\"Johan se nyt on syrjäytetty\", vastasin minä hiukan rohkaistuneena.\n\n\"Sangen mairittelevaa kuulla!\" hymyili räätäli. \"Pikku mamselli käy\nkoulua; luette ehkä saksaa?\"\n\n\"En vielä\".\n\n\"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin\non matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen\nitsekin matkustanut jotakuinkin paljon\".\n\n\"Sen minä kyllä uskon\".\n\n\"In Deutschland, in das grosse Vaterland\" (Saksassa, tuossa suuressa\nisänmaassa).\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n\"Saanko tarjota makeisia?\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi!\"\n\nRäätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta\npunaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen.\n\"Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä\", vakuutti\nhän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean\nlahjansa.\n\n\"Enpä minä sitä juuri usko!\"\n\n\"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää\", saneli räätäli suurella\näänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä\nhukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään\nkoko seurassa ei osaa sitä kunnolleen\".\n\nJa niin me taas läksimme tanssiin.\n\nMutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella\noli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja\nmitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.\n\n\"Kavaljeerit\" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän\nvyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän\nkautta tuli tanssiin enemmän \"lentoa\".\n\nValssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät\nsekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat\npuhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä\njäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä\nsamalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi\nvaromattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat\nolevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa,\nettä pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää\ntomua.\n\n\"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!\" kehoitti joku iloinen olento, ja niin\ntehtiinkin.\n\nMahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään\nsitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien\ntäytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä\nkiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten \"hei\nja hoi\" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku\nneideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka\nkohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka\nhelposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli\ntanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi\nsiivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.\n\nFårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa\ntanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun\nkuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.\n\nLopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen\npantti, tuomittiin \"riippumaan\". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä,\nmiten tällainen \"riippuminen\" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija\nkysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: \"kenen edestä riiput?\"\nTämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa\nja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas\nvuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono\n\"riippuvia\" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä\nja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen\nja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin\nräätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli\nainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.\n\nVihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus.\nNyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää \"maljan\"\nkunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka\n\"läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa\", ja Boman'in rouva, joka\nillan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli\nniin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen\ntuomaan esille ystävättärensä avuja.\n\n\"Niin, hyvä herrasväki\", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, \"jos\njoku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska,\nsillä.......\"\n\n\"Bomanska, Bomanska!\" varoitti rouva Åström tyytyväisenä\".\n\n\"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki\ntäällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen\nhänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta\nsukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut\nkokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja,\nväärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt\npuhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja\ntiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin\nsekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen\npäivään.......\"\n\n\"Bomanska, sanon minä!\"\n\n\"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan\nlähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen.......\"\n\n\"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan\",\nvakuutti Åströmska ihastuksissaan.\n\n\"Vaiti, sanon minä; minulle tuotiin suu-uuri (nikotus)\nva-adillinen.......\"\n\n\"Ei enään sanaakaan, Bomanska, jos aiomme pysyä ystävinä!\"\n\n\"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa\npu-uhtaaksi).......\"\n\n\"Hyvä rouva Boman\", huomautti kohteliaasti räätäli, \"epäilemättä rouva\nhuomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme... ett'emme viivytä maljan\njuontia, siis — naisten malja!\"\n\nLaseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin\nsiellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota\ntilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan\nodottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:\n\n\"Mutta, Bomanska mitä siinä vadissa lopultakin sitte oli?\"\n\n\"Niin\", huusi koko seurue kilvalla, \"mitä siinä vadissa oli?\"\n\n\"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse\", vastasi nikotellen Bomanska,\njoka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan —\nja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä\nihmeellisessä vadissa oli.\n\nVihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat\ntoisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja\nLoikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä\nkuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä,\npyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — \"ollakseen valmiina\nseuraavaan otteluun\", kuten Håkan selitti.\n\nEnnenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen\näiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin\nyhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen\ntätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja \"ensimmäisistä\nhäistäni\", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan\nluettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä\nvietettiin minun lapsuudessani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä\ntuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa\npoissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa\nkuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän\naapisesta.\n\n\"Ohhoh!\" vastasi muori moniin kysymyksiini, \"Stiina oli monessa\nsuhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt\ntotuudessa\".\n\nSamassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme,\nStiinan monet pikku \"historiat\", jotka yhdessä muorin syvien\nhuokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että\nihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea\npäästä.\n\nMutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona\nleikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli\ntunnollinen hoitaja!\n\n\n\n\nOMITUISET VIHKIÄISET.\n\n\nHenkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti\nkunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä\nsamoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä\nperusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä,\nett'ei todellisuus niitä voittaisi.\n\nOli kolea syysilta v. 1813.\n\nRaskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan\nskånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen\nvaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin\ntuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla\nkierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira\nyhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen\nkonserttiin.\n\nMutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen\nvalkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta\ntytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas\nleikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla,\ntaikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä\nsoikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa\nkehyksissään.\n\nHuolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui\ntyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin.\nEi hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua,\nennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön\novea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen,\npäässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta\nsytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.\n\n\"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä!\nJa valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos\ntuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita\".\n\n\"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti,\ntällä kertaa ennusta oikein\".\n\n\"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja\nsitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee\naina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä\ntämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua\naamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli\nvoimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut\nestää ennustettua viereisten tuloa\".\n\n\"Minä olen myöskin nähnyt unta\", tunnusti nuori tyttö hiukan epäröiden.\n\n\"Hanhistako sinäkin? No, silloin...\"\n\n\"Eihän toki... kylläpä tämä on hullunkurista... minä uneksuin kauniista\nmiehestä... sotilaasta...\"\n\n\"Auta ja varjele\", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään\nikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, \"kuinka saatat uneksia niin...\nniin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani...\"\n\n\"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba\nneidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan\nisäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita\npakollisia vieraita tänne koska tahansa\".\n\n\"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä...\nVoi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi\nsanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi\nkyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee\".\n\nKumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus,\ntodistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin\nraskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.\n\n\"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut\", sanoi viimein\nJaana täti, \"niin voit minulle unesi kertoakin... Eivät unet aina\ntuhkana tuuleen haihdu\".\n\n\"Olin näkevinäni\", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, \"että tänne tuli\naivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen,\nolinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin\nse olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä\ntapauksessa minä olin se _oikea_. Samalla hymyili hän ja auringon\nsäteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien\njoukosta...\"\n\n\"Kas vaan!\" sanoi täti aprikoiden; \"ei ole hyvä, kun näkee enteitä\ntapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko\nunesi?\"\n\n\"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä\ntarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin\nkatseeni maahan...\"\n\n\"Minua ilahduttaa, lapsi kulta, että sinulla oli sen verran älyä...\"\n\n\"Mutta samassa tunsin suutelon kädelläni...\"\n\n\"Senkin tunkeilija!\" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa\nuni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; \"hän aivan suuteli sinun\nkättäsi?\"\n\n\"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti\nhäntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi\ntakajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli\nkättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?\"\n\n\"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane\nmieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä,\njotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi\nsydämmessä!\"\n\n\"Ei ainakaan kukaan _hänen_ kaltaisensa\", vastasi Margareta\npäättäväisesti. \"Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta!\nNuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut\nsinnepäinkään\".\n\n\"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja\nmietiskele sellaisia... Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se\nkuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta\nvaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt\nemme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa\n— mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen\novella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on\nkyökkipiikakin kipeänä!\"\n\nHuolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri\navautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä\noli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään\nilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina,\nyhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.\n\nNaisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti\nesittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille\nsamalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä\nolisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä\nliikkeelle. \"Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen\nvuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin\nnämä pakolliset vieraat saapuisivat... tämä oli kyllä ikävää, mutta\nmahdotonta nyt enään auttaa\"... tätä sanoessaan kumarsi luutnantti\nmiellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua\nhämmästyksestään.\n\nJaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten\nheti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä\n\"luutnantin väki\" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa\nja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta\nnäitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.\n\nMutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta\novesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta\nhuomaamatta: \"pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri\ntietää, että ne siunatut majoi...\"\n\nHän vaikeni ja otti piipun suustaan, huomattuaan vieraan.\n\n\"Luutnantti H.\", kiiruhti Jaana täti esittelemään; \"veljeni, rovasti\nTärne\".\n\n\"Onnettomuus tulee harvoin yksin\", lausui luutnantti syvään kumartaen,\nmutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on\nsaapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän\narmoihinne\".\n\n\"_Minun_ tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin\nolen\", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies\nehdottomasti miellytti. \"Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa\nanteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina\ntule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä\nkerran: terve tuloa\".\n\n\"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta\", käski rovasti\ntytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, \"ja ole sitten apuna keittiön\npuolella!\"\n\nKaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka\nselvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä\nilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä;\nmutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla\ntavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin\nkohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta,\nkun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa\nkeskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään\nilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä\nenemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin\nkatseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli\nluutnantti, että hän _mahdollisesti_ saisi viettää kahdeksan, ehkäpä\nneljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli\n\"majotetaan toistaiseksi\".\n\nMitä kaikkea tämä \"toistaiseksi\" saattoikaan sisältää?...\n\nLuutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut\ntekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen\nkanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän\nniin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt;\nmutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle \"hyvää yötä\",\nja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin\nsilmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on,\nettä rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka\nei kukaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja\nonneen!\n\nAinakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä\najalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan\nolivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa\ntulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa.\nTurhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi\nnähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli\ntämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.\n\n\"Mutta\", lisäsi hän kiivaasti, \"voisihan Margareta karata isänsä kotoa,\nniinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla\nlisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi...\"\n\nIsä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: \"ei\nkoskaan!\" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla;\ntottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.\n\nSiten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan\nvuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja\nlopulta hiljaisen alistumisen vuosia.\n\nTätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja\nrauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä\noleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina,\njonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama\nMargareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta\nhänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.\n\nHän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa.\nMaalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa,\njossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän\nedessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle\nolisi avannut rauhaisan sylinsä!\n\nIstuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran\najatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.\n\nHän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän\nturpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan,\nisänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja\nkasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein\nja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli\nmielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten\nhänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua\nja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua:\nensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen!\nAh, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja\nkuinka raskas kaipaus...\n\n\"Kolmen vuoden perästä, Margareta\", oli hän sanonut heidän erotessaan\ntien risteyksessä, \"kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän\".\nJa nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei\nollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa\nkoetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja\nsitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää...\n\nSitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä\nvuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja\nmielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen,\nvoidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa\nsaalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys\npuistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä\ntaistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin\nhän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui... hän ajatteli,\nkuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut\nkuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä,\naina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi\npäiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli\nkaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän\nitse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja\nihmisarvo häneltä vaati!\n\nMutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären\nseurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli\nilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka\nedessä toisen onni piti uhrattaman.\n\nAivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten\nseisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin\nkyllä _ainoana_ on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär...\n\n\"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\", kuiskasi ääni hänen\nsydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin\nennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli\nlangennut, alttari koristettu, uhri valmiina... ehkä huomisesta alkaen\ntyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.\n\n\"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä\nja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän\nvapautta ... vaimon sen sijaan tulee...\"\n\n\"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni\", kysyi Margareta,\npäästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.\n\n\"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä\nkiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että\nsopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää\ntoimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle... Anna käsivartesi,\nkyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria,\njoka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme...\"\n\nOltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan\nvastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet\nsamoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän\nolevan matkustavaisia.\n\nTahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän\nsyrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita\nvieraat näkyivät aikovan tehdä.\n\nMatkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän\ntarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä\nviehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa,\nsaadakseen nähdä sitä sisästä.\n\nApulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti\ntahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa\nolevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis\nnäytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja\naateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta\nmuusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.\n\n\"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu\", kysäsi toinen\nvieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.\n\nApulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella,\njoka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.\n\n\"No, siinä tapauksessa toivon\", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen\nonnittelun merkiksi, \"että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan\noikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta\nvarmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut,\npappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä _jotakin_ virhettä\".\n\n\"Olisipa se kummallista\", tuumi apulainen epäillen. \"Olen itse...\"\n\n\"Niinhän kaikki sanovat\", keskeytti vieras vilkkaasti. \"Yksikään ei\nmyönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät,\nhe aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka\nlisätty _ja_ tai _sillä_, virhe se kumminkin on\".\n\n\"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän\nmielipidettänne\", sanoi apulainen mielessään harmistuneena.\n\"Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia.......\"\n\n\"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen\nvoitte tehdä erehtymättä\", sanoi vieras hymyillen. \"Voidaanhan tämä\nasia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut... tuolla on\nkäsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea\nkoko kaava alusta loppuun\".\n\nApulaisen silmät loistivat: _kaksikymmentä tukaattia_! Hän ei olisi\nvoinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut _yksi_ tukaatti.\n\n\"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne\", vastasi hän\ninnoissaan, \"en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen,\nolen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko\npapistoa... Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani\", — hän kääntyi\nvieraasen n:o 2 — \"olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta\nsanasanalta\".\n\n\"Suostun\", sanoi herra n:o 1. \"Mutta ett'ette häiriytyisi siitä,\nett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen\nlumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!\"\n\n\"Mutta\", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, \"tämä rouvasihminen...\nhm!... on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna... hm!... olkaa\nhyvä ja ottakaa tuo toinen!\"\n\n\"Jos se on _tehtävä_, on se tehtävä nyt juuri\", sanoi vieras kelloaan\nkatsoen, \"ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja\nalkakaa! Nimeni on Leopold Kroon\".\n\nKaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka\nvähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt\nvihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti,\nvielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka\nhämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta,\nkuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta\nkuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi\nvastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin\npitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.\n\nSiksipä sulkikin apulainen käsikirjansa syvällä huokauksella.\n\n\"No, hyvä herra\", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka\ntarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, \"luulen lukeneeni\nvirhettä tekemättä?\"\n\n\"Myönnetään\".\n\n\"Ja te myönnätte sen myöskin?\" kysyi hän \"sulhaselta\", joka sangen\ntotisena seisoi hänen edessään.\n\n\"Täydellisesti\".\n\nApulaisen sydän sykki ilosta melkein kuuluvasti.\n\n\"20 tukaattia siis ovat kieltämättä minun?\"\n\n\"Kieltämättä — samoin kuin morsian on minun\".\n\n\"He, he, olette leikkisä\", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen\nkirkkaita tukaattia vieraan kädestä; \"asema onkin kieltämättä hiukan\nomi...\"\n\n\"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille\nhyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua\nmeille tavanmukaista onnittelua... Vaunumme odottavat meitä tiellä\".\n\n\"Mutta, hyvä herra\", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen\ntukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa;\n\"ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan\".\n\n\"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en\nainakaan kirkossa\".\n\n\"Mutta tässähän piti osoittaa.......\"\n\n\"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei?\nOletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän\nett'ette enään viivytä meitä\".\n\nApulainen alkoi todenteolla huolestua. \"Oletteko viisas, kun tahdotte\nryöstää toiselta morsiamen?\"\n\n\"Oletteko te viisas, joka vihitte oman morsiamenne toisen miehen\nkanssa?\"\n\n\"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa\npäälläni.......\"\n\n\"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut\nlukea, vaikka teillä se olisi ollutkin\".\n\nApulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli\nalttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:\n\n\"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä\nlailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan...\"\n\n\"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä\nmenettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!\"\n\n\"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta\", huusi apulainen,\nraivoissaan, \"sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että\nkammot tuota hävytöntä.......\"\n\n\"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka\", vastasi\nMargareta innostuneena. \"Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan;\ntunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani\nsinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni\nväärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla\nkorvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan\nei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!\"\n\nApulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon.\n\"Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, _mitätön_!\"\nhuusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin...\n\n\"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt\nkumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet\noman avioliittonne mahdottomaksi... ja jos nyt tahdotte ett'ei\ntyperyytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta...\nKatsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se\nlukkari\".\n\n\"_Sekin_ vielä!\" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman\nvihamiehensä.\n\n\"Sekin vielä\", matki vieras rauhallisesti. \"Joll'ette muuten ole varma\nhänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia...\nVoisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa\ntekemisiin...\"\n\nApulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. \"Herra\", huudahti hän\ntoivottomana, \"te olette....... te olette... te olette _hirmuinen_!\nMuistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan.......\"\n\n\"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa\nparemmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon\nsäilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa...\nOlen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon\nsäilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.\n\n\"... Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa\nedellä pappilaan...\"\n\n\"Ja te luulette todellakin, että minä itse puhuisin tästä\nrovastille!\"\n\n\"No, joll'ei se teille sovellu, niin ehkä pyydän minä _lukkarin_...\"\n\n\"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa\ntavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani...\"\n\n\n\n\nOIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.\n\n\nEräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä\npöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa\nkulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman\nnäköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin\nkaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen\nrauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka\nistui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.\n\nTuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa\nnurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari,\nhyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän\nvaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon\neikä vastenmielinen.\n\n\"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään\", sanoin hiukan kärsimättömänä,\nvaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin —\nsulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.\n\n\"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä\", vastasi naapurini hymyssä\nsuin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.\n\n\"Tietysti\", arvelin minä, \"muussa tapauksessa hän jo olisi kotona\".\n\n\"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä\nkuin toinenkin\".\n\n\"Mutta äitini ei ole itsekäs\", vastasin hiukan harmistuneena, \"ja hän\ntietää, että minä häntä odotan\".\n\n\"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja\nehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy.......\"\n\nPoskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut\nensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, \"joka\nviipyy\", s.t.s. minun sulhasestani.\n\n\"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä\nsekä Jumala että koko maailma, mutta.......\"\n\n\"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi.\nToisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä\nitsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en\nlaiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä\nsaapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka\npuolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä\nrakkaus.......\"\n\n\"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi\ntunkeilevaisuutta\", vastasin äkeissäni.\n\n\"Eipä olisikaan\", vastasi hän härnäävästi hymyillen, \"ja jos\nsanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin\".\n\n\"Herra insinööri!\"\n\n\"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän\neloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne\".\n\n\"Sitä saattekin tuntea täysin määrin\".\n\n\"Vihaanneko vai kylmyyttä?\"\n\n\"Kumpaakin!\"\n\n\"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä\nkertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä\nsekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä\nseikasta\".\n\n\"Mistä sitte?\"\n\n\"Siitä, ett'ei häntä unohdeta\".\n\n\"Se toivo voi helposti pettää\".\n\n\"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on\n_välinpitämättömyys_.\n\n\"Siinä tapauksessa.......\"\n\n\"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne\njoskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta\npuhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta\".\n\n\"Vai niin\".\n\n\"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun\nunelmissani...?\"\n\n\"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias\".\n\n\"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan\n— muistuta teitä\".\n\n\"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan\nkuluksi!\"\n\n\"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän\".\n\n\"Vai niin\".\n\n\"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi...\"\n\n\"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen\npaljain jaloin\".\n\n\"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin\njokapäiväisessä toimessa\".\n\n\"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?\"\n\n\"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja\nsopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei\nkukaan huomaisi, _koska_ se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä\nmikään kaalimaa\".\n\n\"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti,\nettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä\".\n\n\"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi\nhuolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en\nmitenkään enään voisi suudella\".\n\n\"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?\"\n\n\"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä\nsiihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa?\nSyynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia\nnaisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita\nsiitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet.\nTahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin\nnäyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän\ntulisi olla\".\n\n\"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?\" kysyin aivan\nvakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin\ntuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja\nkuinka paljon turhaa.\n\n\"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista\nsuuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja,\nmutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä\".\n\n\"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa\nsukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole\nsaattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka...\"\n\n\"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika\nmiehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että\nmies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän\ntaas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin\nyksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt\nvelvollisuutensa vaimoansa kohtaan. _Minä_ en koskaan antaisi\nvaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa\nitseäni, siitä voitte olla vakuutettu\".\n\nUudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon:\npuolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä\nAdolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.\n\n\"No, sanokaa nyt mitä arvelette\", jatkoi insinööri, \"tulisiko vaimoni\nonnettomaksi?\"\n\n\"Aivan varmaan\".\n\n\"Kuinka? Mistä syystä?\"\n\n\"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää\nlupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan\".\n\n\"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan\", puheli hymyillen\ninsinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne\ntähden en sitä tahdo tehdä\".\n\n\"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi\".\n\n\"En pelkääkään sitä tehdä\".\n\n\"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että\nolette vanha tuttava\".\n\n\"Siltäkö teistä tuntuu?\"\n\n\"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta\".\n\n\"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja\nsiksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan\".\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän\npunehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.\n\n\"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana\", aloitti\ninsinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta\nolisi ollutkaan.\n\n\"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on\njo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä\nettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää\".\n\n\"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän\nasiansa... ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin\nköyhtynyttä taloa!\"\n\n\"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan\nystävä talossa\".\n\n\"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa\nsellaisesta talosta, sillä, sillä...\"\n\n\"Sillä?\"\n\n\"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha\non suuri synti, kuten tiedätte\".\n\nKäännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun\nhuolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani\nkierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa\nhänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin\nvetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi\nkauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla,\nettä tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.\n\nHämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois\naivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.\n\n\"Älkää turhaan vaivatunko\", pyysi hän hymyillen, \"älkääkä luulko, kuten\nnäytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten\nsiellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä\nkun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät\npanelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan\ntällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella\njärjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä\nen tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt\".\n\nVihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli\ninsinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen\nelinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet\nsaavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen\nsijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa\nhänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut\nköyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.\n\n\"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?\" kysyin minä, kun\nolin tarpeekseni nauranut.\n\n\"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on\nvieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei\nmillään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin\nsieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia\".\n\nSamassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti.\nÄiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin\ninsinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus\nvastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut\nminun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska\naina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani,\nkenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten\nkohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin,\njossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani.\nMitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa\neikä minua myöskään nukuttanut.\n\nAloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan\nvoimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo\nmonta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja\nvaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan,\nsillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille.\nMikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä\nheidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani\nsaavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa\nkerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi\ntehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa\nkorkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata\nvaloaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.\n\nKovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten\nolin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja\nkiivaasti:\n\n\" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat\nitse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun\nole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet\".\n\n\"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä\nnähdä\", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin\nhänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.\n\n\"Voit itse hankkia edes portin avaimen\", jatkoi samainen naisääni, \"jos\nsenkään vertaa enään minun rahojani on jälellä\".\n\n\"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi\nkirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan.\nSinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä\".\n\n\"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä\nkoskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo\nensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?\"\n\n\"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani\nolisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen\nsinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon,\nsinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani\".\n\n\"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit\nedessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta...\"\n\n\"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla\nyhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan\".\n\n\"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä,\nniin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä!\nemmehän me osaa _pelata_!\"\n\n\"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta\nja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole\ntuhma, hän on tullut isäänsä\".\n\n\"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina\nnaimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja\npostimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat\n'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua\nnoin alas!\"\n\n\"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa\nyhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua\nolosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä\nvaihtelee!\"\n\n\"Ainakin tiedän _minä_ sen\", mutisi rouva.\n\n\"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin\ntaikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi\npanneet pettyneet toiveemme\".\n\n\"Kuules, Adalbert\", puheli rouva itku kurkussa, \"jos minä alkaisin\npitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi\nannettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi\nminua kohtaan\".\n\n\"Sen suhteen olen aivan rauhassa\", vakuutti tuo auttamaton aviomies;\n\"ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi,\nja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota _minä_ olen\nrakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas\nyöviitta, ystäväni, jos suvaitset!\"\n\nVaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien\najatusten valtaamana.\n\nNiin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi \"nihtiä\"\nmitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta\ninsinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa\nkohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä\nunisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!\n\nViimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti\ntavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen\nsieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita\nhuolimattomasta kodista.\n\nNyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin\ntullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet\nkodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis\nsuosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät,\nniin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla\nsuurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.\n\n\n\n\nYLIOPPILASMAMMA.\n\n\nMuistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla\nsiihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon\nviehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen\narvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa\nharmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.\n\nHänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti\nravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta\nerityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä,\nottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan\nkeskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin \"mamma\".\n\nHänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin\nlaidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria,\ntosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin\nhollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian\nolla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja\nsäännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!\n\nPaitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla\ntäysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi\nhänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä\nitseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui,\nkun istuttiin \"mamman\" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka\nlattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan\noksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat\nkattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine\nkoristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa\nkiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui\ntakajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla\nhaukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin;\nkun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen\nitseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen \"nauravan\" ilmeen.\n\nIloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä\nkahtena kymmenenä vuotena, joina \"mamman\" valtikka oli sitä ohjannut.\nJa hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki\nnuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja\nnuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.\n\nJa mitenkä minä tulin hänet tuntemaan?\n\nNähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin\noli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi\nilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen\nkunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien\njoukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta\nviipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut\nainoatakaan huonetta saatavissa.\n\n\"Ah!\" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi\nsamassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: \"Nytpä\ntiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!\"\n\n\"Mamman luo?\" toistimme me.\n\n\"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä\nnimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden\nsuosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin\nrautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa\ntapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei\nsuinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen\ntietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis\nmitenkään saata nyt jättää minua pulaan!\"\n\nHetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut \"Pikku helmen\" portilla, joksi\n\"mamman\" ravintolaa kutsuttiin.\n\nAurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka\nsisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.\n\nPari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia\nylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.\n\nJuuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen\novelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty\nesiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä,\nviheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen\nsuupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että\nankaruutta.\n\n\"Mitäs lastia maisteri nyt kulettaa?\" kysyi mummo, paikaltaan\nhievahtamatta.\n\n\"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka\nvetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko\nkaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa\".\n\n\"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan\nitse siten hommanneet?\"\n\n\"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että\nensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja\nsitten...\"\n\n\"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella\nhiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä\ntietää, etten pidä huoneita matkustaville\".\n\n\"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle,\nmamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä\nylioppilasta _samaan_ huoneesen ja....\"\n\n\"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää\nyksin huonetta tällaisena aikana?\"\n\n\"Hm!... Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä\nrappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon\nkeksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren\nneidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja\nikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä\nsinua...\"\n\n\"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että\nsaisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään\nsalin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat\nkoettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat\".\n\n\"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma\", ja maisteri sulki kursailematta\nmummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta\nvielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien\ntulokkaiden vastaanotosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä\nsydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta\nmainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois\nkaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena,\ntukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan\nrauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä,\nsattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.\n\nVarsinkin _yhden_ nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni\nloikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla.\nSilloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. \"Pikku\nhelmen\" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai\nmammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut\nett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa\nniistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat\nsyynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan\nvelkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa\njälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan\nhäiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä\ntietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu\nehdottomasti kuului ylioppilaselämään.\n\nMiettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin\nraskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään\n— mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen\nmukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.\n\n\"Poikani laulavat pikku mamsellille\", sanoi mummo, \"ja siksi pitää\nteidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset!\nMillainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja\nsitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen\n— sellaiset ovat minun joukkoani.\n\n\"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula\", sanoin epäillen.\n\"Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin\". (Sillä nimellä tahtoi mummo\nvierasten itseään nimittävän).\n\n\"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä\ntiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan\nennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän\nne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita\nmitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää\nmamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette\nkuorsaa\".\n\n\"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat\npeittämättä — nehän näkevät minut\".\n\n\"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä\nollut niinkään paljoa päällänne... Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä\nseison edessä!\"\n\nOlihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti\nTopp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.\n\nVihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan\neteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo \"valon\nlapset\" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.\n\nLaulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan\nmamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua\nhytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui\näänekkäästi erään laulun loputtua: \"kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten\nvalkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja\nnauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään\ntässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni\nteille tarpeen niinkuin meillekin\".\n\n\"Eläköön mamma!\" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka\nkohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.\n\nSeuraavana päivänä kävimme \"kaitsijani\" kanssa katselemassa kaupungin\nmerkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä\nasuntoomme.\n\n\"Kaitsijani\" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset\nmuistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka\nkuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni\nolisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:\n\n\"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä\nhävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. —\nTeillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan\nkäsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena\nkärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää!\nJa kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin\nkahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin\nja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin\ntänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle\nrehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää\ntiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään\nsaa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri\nvoidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku\ntoinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja\npistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt\nsiten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton\npyynnistä!\"\n\n\"Ei, ei, eläköön mamma!\" huusi useampia ääniä yht'aikaa.\n\nSitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se\nollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella\nbassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: \"kun penikat\nhaukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos\", sekä samalla jotain raahattavan\nlattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas\nkolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa\ntyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava:\n\"vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää\", niin taukosivat kolkutukset\nvähitellen.\n\n\"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö\", puheli mamma\nnyt aivan rauhallisella äänellä, \"sillä kätkin hänen lompakkonsakin,\nett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka\n_minun_ joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi,\nniin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla\npitää\".\n\nNoin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun\npuoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi\nkummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin\njonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja\nuudelleen samaa:\n\n\"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa...\"\n\n\"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein\",\nmutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. \"Velaksi koko kuukausi?\nAh, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun\nkirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin\nne rahat ovat joutuneet?\"\n\n\"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma...\"\n\n\"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka\nperisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka\npois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän\njuopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse\nitseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne\npurra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana\ntuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria\nja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä\nvähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se\nvoipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin\nkuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä\nteidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas\nniin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars\nnyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!\"\n\n\"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja\nnyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat:\nkaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette\nainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin\nkalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista\nkoko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt\nvalehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja\nkoota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä\naamuna... — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän\nvuoksenne, mutta Hedman'in tässä:\n\n\"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria\".\n\n\"Niin, kun hän oli sairaana, ja...\"\n\n\"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa\nvanhan eukon aivan itkemään... ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi\ntaalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin... Tiedän\nkyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te\nsyömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte\nminulle kun piispaksi pääsette... Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin\nettä rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna,\ntietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä...Jumala\nteitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta\ntuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin\npapin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi\nasia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette\nole _minun_ poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä\näänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani\nja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin\nminullekin — hyvää yötä!\"\n\n\"Ja nyt\", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, \"nyt on\nteidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman\nrakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni\nesineenä!\"\n\nNyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en\nollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.\n\n\"Ette vastaa mitään\", jatkoi mamma; \"voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin\nsuhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu...\"\n\nRaskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun\najattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.\n\n\"Ei\", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan,\n\"niin pitkälle ei ikinä mennä!\"\n\n\"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta\nsanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa.\nTulkaa tänne huomenna\" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — \"siihen\naikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille\nsanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin\nparempaan. — Hyvää yötä!\"\n\nMitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen\näänensä se oli, tunsin sen varmasti?\n\nMinun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja\nnyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli\ntuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia\nme kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki\nnäyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin\nkatselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.\n\nPuolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä\nennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja\nkun läksimme \"Pikku helmestä\", seisoi \"mamma\" kaikessa muhkeudessaan\niloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei\npienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä\nosassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.\n\n\"Otitko sateenvarjon mukaan\", kysäsi \"kaitsijani\" vähän aikaa\nkulettuamme, tähystellen pilviä\".\n\n\"Eihän nyt sadetta tule\".\n\n\"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei\nole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule\nsitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!\"\n\nKäännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan\ntyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua\ntuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.\n\nEtsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja\nylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen\nei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein,\nkunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa\nvaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin\npuolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme\nastui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja\navain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa\nolinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja\nmamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:\n\n\"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä\npuolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa\nsanottavamme \".\n\n\"Mutta\", kuulin ihailijani huomauttavan, \"jos ne vieraat... jos se\nnuori neiti...\"\n\n\"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää,\nett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan\nrauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari\nkysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki... Siis ensiksi:\nuskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?\"\n\n\"Sen uskon, Jumala nähköön!\"\n\n\"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?\"\n\n\"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä\nolisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta\nsisarusta\".\n\n\"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko\ntulevaisuuden\".\n\n\"Kaukana siitä! minä...\"\n\n\"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte\ntuhansia syitä tavataksenne häntä... tuota köyhää palvelustyttöä, joka\nei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä\nennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot\n— pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein\nihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet\najatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka\nhuomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä\".\n\n\"Mutta minä vakuutan.....\n\n\"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä\ntiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta\nhuonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa,\nja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa.\nMutta kuulkaas nyt untani:\n\n\"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas,\njoka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka\ntyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi,\nettä ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään\nkiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä\nhän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.\n\n\"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten\ntämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä\niltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli\nylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän\nlupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi\nsuurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa\nolivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää\nheidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen.\nPikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita\npitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit\npilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin,\nettä ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä,\nmutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta\nodottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä\noppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin,\njoten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka\nkaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä\nmukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi\npuhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut\nylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön\nsuhteen... silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka\nsydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran\nelämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella\nmyöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän\nkykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän\nkokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte\nuskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä\nsiinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska\nnuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui\nylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä,\nmutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.\n\n\"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti —\ntehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän\nsoveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään\".\n\n\"Ottiko _hän_ vastaan sen uhrauksen?\" kuulin eilisen kevytmielisen\nihailijani kysyvän.\n\n\"Otti, ja siinä teki hän oikeen\".\n\n\"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä...\"\n\n\"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä\nkärsi, joka häntä kerran rakastin...\"\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus.\n\nVihdoin lausui mamma syvään huoaten:\n\n\"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän...\nminkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin,\njolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä —\nolisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun,\nolisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt\".\n\n\"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin\nenpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!\"\n\n\"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan _toisessa sijassa_!\nMutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut\nenemmän, kuin te ymmärrättekään... ei mummo tyhjän vuoksi varjostin\nsilmillä kulje... onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten\nminäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon\ntekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin?\nTahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa\njäähyväiset mummolle ainaiseksi\".\n\nSeurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:\n\n\"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan.\nKevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun\nnyt näen, kuinka syvästi sydän _voipi_ haavoittua, niin en suinkaan\ntahdo olla sellaiseen syypää\".\n\n\"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt\nvielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä\npahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen\nsaanut tuntea. Ei _kukaan_ sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin,\njota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu.\nSuurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja\nhyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului...\nylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään\nviimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee\nkunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan\".\n\nKuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte \"mamman\" tavallisella\nrivakalla äänellään lausuvan:\n\n\"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt\nvaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä\",\n\nOvi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä\nsydämmestä lähtevä \"ho, hoo\" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea\nvanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.\n\nPian avautui alakerran saliin johtava ovi ja \"ylioppilasmamma\" meni\ntaaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään\nhänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan\nalla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli\nsaanut vaikuttaa sen, ett'ei se \"omaansa etsinyt\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä\nhuvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä,\njonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies,\njolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme\nmuun muassa \"ylioppilasmammasta\", jonka ansioita hän suuresti ylisti.\n\n\"Hän on ollut meidän perheellemme\" — niillä sanoilla lopetti hän —\n\"mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo\njotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin\nleikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen\nsylissään isä henkensäkin heitti\".\n\nSydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran\n'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.\n\n\"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon\".\n\n\"Onko tohtorin rouva ehkä joku... ylioppilasmamman sukulainen?\" kysyin\nepäröiden.\n\n\"Ei, hän on eräs neiti v. B.\" vastasi tohtori, silmissä haaveileva\nilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento\ntällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.\n\n\"Entä ylioppilasmamma itse?\"\n\n\"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella\nhautausmaalla — isäni vieressä\".\n\n\n\n\nMITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.\n\n\nTuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin\npihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen\nkeskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi\nerinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta\nespanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa\nbombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen\nesiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille,\nsydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin\npisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne\ntänne mulkoillen.\n\nJa kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin\nvanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut\ntaloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä\nja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että\nmyssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.\n\nMe lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan\nolleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän\nmyssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin,\nniin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.\n\nEmme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä,\nja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä.\nTalon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten\nilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella\najattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet\nkoettelematta.\n\n\"Emmekö menisi Reginan luo tänään?\" ehdoitti joku meistä\neräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle\nleikkipaikallemme.\n\n\"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin\nihmeen hullunkurinen\", huudettiin kuorossa.\n\n\"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään\nvihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle\", tuumaili Henrikki.\n\nKuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta\nkimeä ääni kuului selvästi huoneesta:\n\n\"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen\nhirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — —\n(etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!\"\n\n\"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta\", nauroi Henrikki. \"Mutta\nääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla\npäällään; kyllä me uskallamme sisään mennä\".\n\nJäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta\nkasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.\n\n\"Hyvää huomenta, Regina mamselli!\" tervehdimme me.\n\n\"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä\nriittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun\nlapsuudessani\".\n\n\"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?\"\n\n\"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni\".\n\n\"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet\", huomautti eräs nenäkäs tyttö,\njoka oli tunkeutunut etumaiseksi.\n\n\"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon\", tuumaili\nvanhus pilkallisesti.\n\n\"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole\ntehnyt\", arveli tyttö.\n\n\"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat _sinä_ mennä matkoihisi. Minä\nen pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!\"\n\n\"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina\", pyyteli Henrikki, \"antakaa Annan olla\ntäällä; hänhän on vielä niin pieni!\"\n\n\"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri\", putisi Regina mamselli, jolla\noli muistossa joukko sananparsia. \"Minun lapsuudessani neuvottiin\nolemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset\ntavat\".\n\n\"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti _seisoa_\nruokapöydässä?\" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.\n\n\"Niinkuin palavat kynttilät\", vakuutti mamselli leppeämmästi. \"Ja\nonneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän\nsai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin\nsiitä kalu tulee\".\n\n\"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää\", sanoi muuan\nyksitoistavuotias häikäilemättä.\n\n\"Ennätät tuota vielä nytkin\", tuumaili Regina mamselli, \"mutta jos\nsilloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut\".\n\n\"Onko se totta\", kyseli Henrikki edelleen, \"että isoisä kerran piti\npäivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen\nkaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?\"\n\n\"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin\nennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella\nrouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'.\nJa autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin\nkokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin\".\n\n\"Se ei kuulunut hyviin tapoihin\", kuiskasi Henrikki naapurilleen.\n\n\"Ja\", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, \"kuningas oli\nsitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli\nsaanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain\ntyhjänpäiväinen sohraaja\".\n\n\"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan'\nkuninkaalle?\" kysäsi joku toinen joukosta.\n\n\"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen\",\nvastasi mamselli hiukan kainostellen.\n\n\"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos\", arveli\nHenrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.\n\n\"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka\nei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen,\ntaputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista\napu-ihmistä\".\n\n\"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin\nkanssa\", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, \"on se\nsentään vähän kummallista!\"\n\n\"Ei ole koiraa karvoihin katsomista\", neuvoi Regina mamselli. \"Minä\nehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin\ntahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana\nmuutella talosta taloon\".\n\n\"Ei ollutkaan\", myönsi joku joukosta viattomasti, \"äiti on kertonut\neräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta\".\n\n\"Piiasta!\" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään\nainakin kyynärän verran. \"Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta\nminä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan,\nvieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat,\njotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen _kruunattu_\nmamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja\nmaksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi\nteille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi,\njahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista\njoukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta\".\n\n\"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa\ntulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä\nsiitä vastaan pormestarinnalle\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kruunattu mamselli\" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä,\nja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa\ntakaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas\nmaanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen\nMajesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.\n\nRegina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen —\nei mamselli — jota \"armollinen rouva\" piti suuressa arvossa, ja joka\nei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan\nkapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa\nVårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa.\nMolempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat\nsiistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset,\nja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään\nkeittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet\nsopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja\nkiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut\nhäntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä\nsilmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö.\nSilloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut\ntalossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin\narmollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.\n\nNoin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat\nVårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista\npidoistaan.\n\n\"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja\nannat hänelle kunnollisen lahjan\", neuvoi perheen isä.\n\n\"Kunnioitanhan minä häntä\", vastasi armollinen rouva karttaen ja\nsormillaan pöytään naputellen.\n\n\"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain\nmuutakin, esim. jonkun hopeaesineen\".\n\n\"Hänellähän _on jo_ ennestään hopeainen sormistin\".\n\n\"Justiina!\" sanoi ankarasti isäntä, \"ett'et nyt jo häpeä!\nHopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin\nruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä\nsitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi\".\n\nSe puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin\nmukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut\nviheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan\npalasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin\nseisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli\nmoista hommaa.\n\n\"Regina\", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä\nkäsissään joku peitetty esine, \"sinä olet nyt ollut meillä 20\nvuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla\nisäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita\nsinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea\novat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu\nvaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin\nminäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle\nuuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!\" Tätä sanoessaan\npaljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.\n\n\"Mitä taas teihin toisiin tulee\", jatkoi emäntä, \"on minun tahtoni,\nettä tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne\nja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois\".\n\nVihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut.\nHänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen\npalvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla\ntavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.\n\nNyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän\nolikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki\nnaispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä\nsunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten\nkirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja\nhuutamatta: \"hyi tuommoista variksenpelättiä!\"\n\n\"Niin\", lisäsi vouti, \"olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu\npäässähän jokainen syntyykin!\"\n\nTämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan\nsydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä\ntoisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että\nheidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin\nvielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen\nsanansa asiassa ja se kuului näin: \"minä taikka hattu?\"\n\n\"Hattu\", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin.\nTurhamaisuus oli voittanut.\n\nKului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu\nsäilytti vaan paikkansa.\n\nReginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin\nyksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.\n\n\"Pahuus vieköön!\" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden\nlipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan\nisäntää sekä totia, \"pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä\nkesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin.\nMitäs veli siitä sanoo?\"\n\n\"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis\".\n\n\"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!\"\n\n\"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita\nvaan...\"\n\n\"Niin\", vastasi kapteeni, \"ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon\nhatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita.\nJos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi\nniin tarkoin tietää...\"\n\n\"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi\".\n\n\"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää _minua_ ylennyksestään.\nSitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen\nkappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut.\nKuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin\ntullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt —\njätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!\"\n\nKova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli\nRegina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle\ntavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin\ntarkoitus oli.\n\nTämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla\nkotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti\nRegina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.\n\nMutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on\nsaanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa.\nVuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta\nviheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina\nmamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan\nunohtanut olevansa \"kruunattu mamselli\" eikä suvainnut myöskään, että\nmuut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän\npyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.\n\nTurhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.\n\n\n\n\nERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.\n\n\nUskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman\nkuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita\nkoivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia\nja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä,\non itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien\nmetsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen\nymmärtää.\n\nOlin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei\nvielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää\nkipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu\nkuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun.\nJa kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan\nennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on\nvapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.\n\nMutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt\naion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu\nmaalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja\nsitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa\nniistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani\nnähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen...\n\nMeitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa\nSjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella,\noli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili\nhänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua\ntoistemme tapaamista.\n\nKello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan\nkaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta\nmitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti,\njoka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut\nolla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma.\nKyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari\nveti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä\nrattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: \"hei Pella, hei\nKuula!\" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä\najaessamme.\n\n\"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja\", sanoi yksi joukostamme,\njoka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.\n\n\"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten\nsaan\", kysäsi poika veitikkamaisesti.\n\n\"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet\", vastasi vilkas\ntyttö.\n\n\"Sitä minäkin luulen\", vakuutti poika, \"ja siksi aionkin ajaa oikeen\nvarovasti\".\n\nJa varovasti hän ajoikin.\n\n\"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin\", nurisi viimein\ntoinen tovereistani. \"Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään\nnuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!\"\n\n\"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä\ntoinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni\ntappelevat jokaikinen päivä\".\n\n\"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt\nparasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit,\njäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!\"\n\n\"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi,\njos sitä ei olisi ollenkaan\", vakuutti Pekka rauhallisesti. \"Voittehan\nmuuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy\nSjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt\nsanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme\nole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli\nseitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia!\nhäntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte\nsekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat\njälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos\nhaluttaa\".\n\nNauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla\npyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan\nlähellä edessämme.\n\nVastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku\ntuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt\nsiinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei\nloppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita\npohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti\nsitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti\nsormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään\nraapien: \"ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette\ntoisenne kuoliaaksi\".\n\nHän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme\npappilaan. \"Kuulkaas tytöt\", sanoi emäntämme Emma H., \"me emme\ntanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin\nluona\".\n\n\"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin\niloinneet...\"\n\n\"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä\non isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne\nmenemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun\nparas pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja\nkolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi\nuusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia\nsaamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on\nikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää\niloiselta!\"\n\nLämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli\nkaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka\nsalin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme\nniitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten\ntakaisin isäntäväkeänne luo.\n\n\"Nyt lapset\", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, \"pitää\nmeidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän,\netteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole\nkuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme\".\n\nMeitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme\neteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja\nruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen\nisäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista\nvuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér,\nlausuivat meidät tervetulleiksi.\n\n\"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin\",\nselitti isäntä; \"väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän\ntaideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat\nliikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan,\nsitä kiitollisempia he ovat\".\n\nPuolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un\nympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt.\nMolemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi.\nSoittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla\ntynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin\nliikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan,\njuovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään\nsekä aina väliin hihkasivat \"hih ja hei!\" pitäen väen voimalla kiinni\ntyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin\ntanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa\njuhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu\nvirtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät\nkämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän\npäästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle\ntaapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit\nseuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä\ntanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille\n_vilkuttavat_, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina\nkentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin\nvasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua\nnykineet ja huomauttaneet: \"etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle\nviittaa sinulle!\" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa\non jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa\nsukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että\nmies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä\nmuutaman askeleen edellä.\n\nPian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat\nmeidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia\ntalonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin\nettä uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan\nja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: \"tahdotteko tanssia tämän\nhyppyvalssin minun kanssani?\" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään\nvälittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun\nSoittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen\nvähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento\n— mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin\nherttaisesti: \"pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin\nkuuma!\" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin\nhänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille,\ntytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän\njollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi,\nniiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia,\ntoi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun;\ntätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat\ntyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää\nhuolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli\nnäkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että\ntalonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä,\njoille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset\nvasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi\naurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois\nja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan,\nrauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan\njuhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä\ntoisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi.\nKirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi\nhiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen\nsurumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta\nja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä\nhuojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä\nja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli \"leskeä\"\njuostessa ja \"kaksi kolmatta lyö\", leikkiessä, taikka kuului jostakin\nryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät\nkatetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti\nkesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista,\nketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa\nmukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin\nmiellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki\ntehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja\ntyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset.\nMutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja\nvilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön\nmuita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja\ntaputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin,\nettä talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin\nyhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui\nmukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja\nvieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle\notti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi\nkaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien\ntavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi\noppineensa \"itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja\nlaulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa.\nKolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun\nkaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin.\nRovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman\nminuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.\n\n\"No onko ollut hupaisa tänään?\" kysyi hän minulta.\n\n\"On, oikeen hauska\", vastasin minä ja lisäsin: \"mutta talonihmiset\nolivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin\nvälillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma,\nettä osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan\npaljoakaan huomiokykyä\".\n\n\"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin\", vastasi\nhymyillen ruustinna.\n\n\"Mies\", ulotin minä, \"kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan\nsanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen.\nVaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen,\njonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee\nvarsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla\nei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä\nsanotte siitä, täti?\"\n\n\"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani\nkertoa sinulle seuraavan kertomuksen:\n\n\"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin\nsanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona\nkuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että\nnaapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin,\njoukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa\nerään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta\nlautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut\nmitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat\nhänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta\nkohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen\nmorsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen\nilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan.\nVihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun\npainamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä;\nhän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä\nollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa,\nsulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä\nsulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä\npuhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun\nliian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on\nherännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et\ntahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka\nusein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä\nnaimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt\ntuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä\nkunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä,\nkenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden\nlupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja\nrukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit\nnauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä\nonnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee,\nniin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen\nonnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan\nnyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala\nsiunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!\n\n\"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin\ntalonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun\ntaas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli\ntullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti\nhän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa\nvieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin.\nHänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen\nopettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan\nja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan\nparatiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen\nlastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on\nsaanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut,\ntietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä.\nVoitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?\"\n\n\"Minä ymmärrän, se on mamselli Linnér\".\n\n\"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä\nsulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?\"\n\n\"Patroni Friman, tietysti\".\n\n\"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa\nantamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran\nrehellinen'.\"\n\n\"Täti — oikeen häpeän\".\n\n\"No, ja se ylpeä aatelisneiti\", jatkoi täti säälimättä, \"joka oli\nantanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis\nHanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja\nmiellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten\nihmistuntemuksesta?\"\n\n\"Täti kulta, älä masenna minua aivan kokonaan!\"\n\n\"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden\nvikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin\njo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta\npuolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos\nkihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan'\npakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä\nmaailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta\".\n\n\"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?\" kyseltiin kilvan\nseuraavana aamuna.\n\nYksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas\nylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.\n\n\"No, entäpä sinä, Ulla?\" kysyivät kaikki neljä.\n\n\"Minä — minä en nähnyt unta ollenkaan\".\n\n\"Hän ei pääse koskaan naimisiin — tyttö raukka!\" naureskelivat toiset.\n\nEntä _he_? Joutuivat kaikki naimisiin — \"tyttö raukat\".\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN KERTA\n\n(Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).\n\n\nMitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton,\nse painuu mieleen.\n\nTätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat\nyksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista,\njossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on\njotenkin niukka.\n\nJos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto,\njoll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia,\nniin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran\nkirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.\n\nJos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva\n_Lenngren'in_ ja toinen sanomalehdistä leikattu _Wilhelm von Braun'in_\n\"Muotokuvani\", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä\nomistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut\nniiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä\nkäteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa\nja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla\njuuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta\nsamanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa\nja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa\npaljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien\nnautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi\nTopeliuksen ensimmäinen kirja, _Ljungblommor_ (Kanervakukkia), ja\nkun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän\nmielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu\nkirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.\n\nSellainen oli _meidän_ arvostelumme kirjallisuudesta.\n\nNyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea\narvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä\nolimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus:\nsaada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä\nneroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo\nkauan sitte jättänyt näyttämön.\n\n\"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?\"\nkysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.\n\n\"Lentäisin selälleni\", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä\ntuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian\nsen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.\n\n_Wilhelm von Braun_ tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme,\njossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli\npostimestarina.\n\nJa nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen\noikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla\nkuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet,\nmutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen\nlapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä\nsaada nähdä.\n\nNiin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä\nsyrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän\nja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin\nihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin\nryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja\nvihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin \"minun\nosastoni\" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän\nmelkein koko tyttölauman keskelle...\n\nVoin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa,\nettä hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta\nerään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan\nnimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme\nkuulleet kerrottavan.\n\nNiin, eihän hän mitenkään _voinut_ olla tavallisten ihmisten\nkalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet\najatelleet... Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa,\nehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen\n(tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin\nihastuksissamme.\n\nSinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani\npäiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): _Minä olen nähnyt\nhänet._\n\nMitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti\nmyöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä\njälkeenpäin kysäsivät: \"No, lensitkö selällesi?\" tavalliseen lyhyeen\ntapaansa:\n\n\"Sisäisesti kylläkin\". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu.\nOlihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin\nkatsellut silmästä silmään oikeen \"oikeata\" neroa. Sittemmin on\nsellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen\nsiitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin.\nEnsimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875.\nYhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset\nHasselbacken'illa _Zacharias Topeliuksen_ kunniaksi, joka juuri oli\nainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt\nja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. _Hänhän_ eli Suomessa,\nrakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin\nsivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa _minä_ elin\nhyvin vaatimattomissa oloissa, sillä \"Svalan\" (Pääskysen) [kuvallinen\nviikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan\nsanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.\n\nKaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa\nolin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen \"sisäkkö\".\n\nNiinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin\nvihdoinkin nähdä _Topeliuksen_ ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään\nestettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin\nkova sade?\n\nEi, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan\nlähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen\nmahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan\ntähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen\nkäytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton\n— ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos\nhän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja\nkuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs _jos hän\npuhuttelisi minua!_ — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu\nraketti, mieleeni... niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla\nrohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?\n\nKuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa\nollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet\nvaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki\ntodelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden\ntehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa\nsuhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan\nmuuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa,\nmutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat —\nsuuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein\nluonnonlakeihin.\n\nKun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja\nnäin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset\nhienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi\najatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni\noli kaikkia muita arvokkaampi.\n\nKun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja\nsuoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin\nvaan pelolla uskalsin katsoa häneen.\n\nEntä _hän_?\n\nHän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi\nhän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua\njos olisin \"lentänyt selälleni\") sekä mainitsi jotakin siitä, että\nhänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä\njotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka\noli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta\nkanervakukkaa.\n\nMinä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se\nparasta mitä voin tehdä.\n\nKun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi\nrohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama _Onkel Adam_\n[tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa\nminä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin';\ntuolla seisoi _Frans Hedberg_, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut\nkaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa\nsekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä,\nmutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin\nmahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla... mutta jopa\nkuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle\n'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee\nehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys,\nhän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.\n\nNämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista\ntulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän\nkristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla.\nOrkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa\nkeskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden\njoukossa varsinkin _Onkel Adamin_ sattuvan leikillinen puhe — kaikki\noli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran\non nähnyt, ei koskaan unohda.\n\nMitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta,\ntaiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei\nsuinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään\nnaisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua;\nsillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan\nepäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi\npaljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia,\nvanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin,\nlisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja\npitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi\ntodelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan\nvastapäätä istuvaa vaimoaan.\n\nKeskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä\nvilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja\nvihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan\nja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka\nhän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä,\nett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä\nsuhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein\nkuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen\nkustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän\nhyväntahtoisuus itse.\n\nMalja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko\nseurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.\n\nNyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan\nrohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton\nvartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten\npainamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä\nsurumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys,\njota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte\nollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän,\nikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta\najatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan\nkatsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan\njokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin.\nTuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti\nkysäsi: \"Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle\nkahvia\".\n\nOnnellinen \"sisäkkö\" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä\nTopelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista\ntuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme,\nettä hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.\n\nYstävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin,\njättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena\nliitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja\nkullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla,\nKatarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana,\nsekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän\nkokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan\nlämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin\niloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva\nhillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja\nliikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen\nerittäin tyytyväisen ilmeen.\n\n\"Kuinka täällä on kaunista\", puheli hän hiljaisesti, \"ja kuinka kaikki\nihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin\", lisäsi hän vähän päästä, \"olisi\ntämä pitkän päälle...\".\n\nÄkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan\nilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän\nkäänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle\nverhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte\njälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:\n\n_\"Onko Lea koskaan ollut erä-maassa yksin Jumalansa kanssa?\"_\n\nOnneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli\nmuutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun\npyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi\nhän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.\n\nSen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan\nkadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin\nkunniavieraan kanssa. \"Mutta sano nyt meille\", kyselivät he, \"mitä hän\nkanssasi puhui?\"\n\n\"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä\",\nvastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää\nlausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.\n\nAjatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa \"erämaita\", soita ja lakeuksia,\njoilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja\nhurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin\nmeistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten\nJakop muinoin.\n\nEn sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko\ntuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on\nsellaisena vieläkin.\n\nJa kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä\nja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: \"Toivon, että vielä monasti\ntoisemme tapaisimme!\" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.\n\nMutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan\nkerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä\nSyyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta\njälkeenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että\nrunoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi\nvaroittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta\nlevisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet\ntunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.\n\nJonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja:\nHän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen\noli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän \"nähtävästi\nvirkistyneenä\", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.\n\nHiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri\nkeskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää\npään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen\nkohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista\nihastuksen suhinaa: \"Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!\"\nkuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.\n\nSiinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja\nheidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, _tohtori Bergman_,\njoukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat\ntulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle\nrunoilijalle ja lasten ystävälle.\n\nTohtori Bergman antoi laivalla _Topeliukselle_ komean kukkaisvihon,\njonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki\nhitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat\nnämä laulaa: \"Meill' Pohjola luminen on kotimaa\" (kolmenkymmenvuotisen\nsodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet,\ntervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä,\nmutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa\nja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja\nettä lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista\nkasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi\nunohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi\nhäntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin \"Adalminan\nhelmi\", \"Koivu ja tähti\", \"Aja, aja ratsastaja\" ja \"Telmyri\" sekä monia\nmuita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.\n\nNyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja\ntoivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että\nhänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan,\nvoidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on\nlahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.\n\nPuhe loppui voimakkaasen huutoon: _\"Eläköön valtioneuvos Zacharias\nTopelius!\"_ johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.\n\n\"Valtioneuvos\"... Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut\njotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen\nTopeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä\nja kysyi: \"Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?\"\n\n\"Tiedänhän toki; _välskäri Topelius!_\" Tämä vastaus kuuluu suuresti\nhuvittaneen runoilijaa.\n\nVieläkin lauloi nuorten joukko: \"Sä Pohjolan maa ikitunturines\", jonka\njälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: \"Meidän tervehdyksemme\nSuomelle! Eläköön Zacharias Topelius!\": Vielä kolmenkertainen hurraa —\nja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.\n\nTopeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten\nkaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä,\noli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi\nnähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.\n\nOllen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista,\nantoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä\nkutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle\nmukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön\nmainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen\nkieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta\nkunniasta en ollut osannut uneksiakaan.\n\nNiin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan\nkanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui\nHotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena,\nkuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen _Onkel Adamiin_\nkodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen\nrappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden\n\"terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta\". Eva oli jo auttanut\nhäntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; \"siellä oli vaan\njoku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi\".\n\nJa hän tuli; väsyneenä, heikkona, epävarmasti astuen...\n\nKuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena!\nKyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa,\nharventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta _yksi_\noli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi\nniin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.\n\nKun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen\nnurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä\ntarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä,\nettä hän oli \"nähtävästi voimistunut!\" Miltähän hän oli näyttänyt ennen\noleskeluaan Visbyssä!\n\n\"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä\",\npuhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi\nsanoivat: \"_tämäkö_ nyt on oleva hänen armonsa?\"\n\n\"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen\nitsekseni —\" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely\nohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä\nVisbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi,\nsekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin\nja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa\nvilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, \"jonka suhteen\", sanoi\nrunoilija, \"olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta\nsitten olin siellä\", lisäsi hän, \"eikä siellä silloin ollut muuta\nmerkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni\noli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui\nhyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä\ntunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?\"\n\n\"Useampia tuhansia\", huomautimme me, \"varsinkin sunnuntaisin, jolloin\nSkansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin\naamupuolella, _voipi_ siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan\ntullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja\nyhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin\nsuurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin\nvallan viattomia\".\n\nPian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin\nkuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten,\nkomeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos\nsiitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut\ntunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten\nmuussa tapauksessa varmasti olisi ollut.\n\nPuitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt\nkuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä\ntäällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste\ntuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä\nSyyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein\nneljännesvuosisata sitten.\n\nMutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli\nrunoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin\nilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin\nolikin ehkä kaikkein kaunein.\n\nJuuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat\nHåsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen\nsisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja\n_Artur Hazelius_.\n\nKaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla\nalallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä\nnyt toisensa tapasivat.\n\nRuhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset\nihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on\nheidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur\nHazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen\nruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut\nelämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä\nvoisi _paljonkin_ sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan\nvakuuttaa, että näin todella oli.\n\nKävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja\nBleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti\nsuuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. \"Rakastavaiset\" y.m.\nvahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä\n\"pettää\" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta\nmuuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen\nluomia, mutta \"oikeita\" sellaisia.\n\n\"Olen kutsunut\", sanoi Hazelius, \"omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden\njuuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa\nkaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi\", lisäsi hän hymyillen,\n\"on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi,\nperin suomalainen kun on...\"\n\nSamassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni,\nvilkas punaruuni juoksija, \"Urho\" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa\njohtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.\n\nKolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui,\nja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua\nyhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia.\nMutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius\nisäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen\nheitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen\npysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita\nkummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti\nennen olimme nähneet\n\nSydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä\nrakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa\nesineenä. \"Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako,\npappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä\nvuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille,\nniin ei niitäkään palella\". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja\ntoisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.\n\nSvedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset\nperässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena\najatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen\nhiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla\nja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin\nrakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille\nkäsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin\neolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa\nkerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut\nolla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin,\njoita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa\nnämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.\n\nVarmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin\nhoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin,\naloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten\ntanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä\nSkansenin tyttöjen esittämää tanssia.\n\nTänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi\nmelkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin\ntuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen\npian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.\n\nIstuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa\nvesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta,\nvaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla\nuiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden,\ntehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari\npainovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat\nyhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua\ntässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.\n\nOliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä\nloistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti\nnuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille\nmolemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa\nkaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä\nkerrassaan ihmetyö. \"Kunpa\", sanoi hän, \"Ruotsin kansa oikeen\noivaltaisi, mikä mies _tohtori Hazelius_ heille on, joka heille\nsäilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa\nheille uusia ja puhtaita iloja\". Erittäin ihana oli hänestä ollut\nnäköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua\nkatsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista\nsellaista olisi näyttää.\n\nSitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt\nomituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat\nkauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt\noli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka\nuteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä\npäivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän\nohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki\nselvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan\ntuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa\nTopelius ja hänen seurueensa istui.\n\nJa nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija\nvalmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen\nluo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä\nhuvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja\nkunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat\ntanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman\nmerkityksen kuin ennen.\n\nKunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle\nlähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja\njuhlallisesti puhaltaa \"Porilaisten marssia\", jota kuullessa runoilijan\nnähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas\nhiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.\n\nEttä nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt\nolivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää\nkunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän\nsivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän\ntervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus\nniistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä\naamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. \"Miltä tuntuu\", kysyin\nhiljaa hänen tyttäreltään, \"kun on sellainen isä, kuin teillä, niin\nrakastettu, kunnioitettu ja jalo?\"\n\n\"Ah\", vastasi tämä yhtä hiljaan, \"jospa ihmiset näkisivät hänet kotona\nomaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei\nole ketään hänen kaltaistansa!\"\n\nOlimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille\nhyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin\nkummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä\nja sanoi: \"Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta\nvuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on\nmuistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan\".\n\nHetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta,\njonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he\nasettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori\nHazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.\n\nPois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan\nja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.\n\nVähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan\nkahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän\nkokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan\ntoimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: \"Kuinka kauan\nhän enään saanee viipyä joukossamme?\"\n\nSilloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei\ntosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin\nkuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.\n\nJa miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: _\"Olen\nsaanut anteeksi!\"_\n\nNiin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen,\nmuutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme.\nMutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat\npainaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet\nolla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku\naika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt,\njoll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole\nollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka\noli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän\nilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.\n\nOnko koskaan enään ja _milloin_ hänen vertaistaan tuleva?\n\n\n\n"]