Korpi nousee

KORPI NOUSEE

Yksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

Näytelmällisesti kuvatakseni sitä valistustyötä, minkä edistysseurat meidän maassamme ovat aikaansaaneet viimeisinä vuosikymmeninä, olen suunnitellut neliosaisen näytelmäsarjan, jonka ensimäinen osa "Korpi nukkuu" käsittelee sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut yhteisiä edistysrientoja kansallisessa herätyksessämme. Toinen osa "Korpi herää" koskettelee raittiusliikettä, kolmas "Korpi nousee" nuorisoseura-aatetta, ja neljäs "Korpi liikkuu" työväenaatetta.

Jokainen näistä osista, ollen itsenäinen näytelmä, sopii erikseen esitettäväksi, ja on, helpon näyttämölle-asettamisen puolesta, mahdollinen ahtaimmissakin oloissa.

Olosuhteiden mukaan voidaan, myös, joko yhden tai useamman illan ohjelmana, esittää koko sarja yhtäjaksoisena, näyttämöllisenä kuvauksena edistysseurojemme sivistyspyrkimyksistä menneenä ajanjaksona.

Tekijä.

HENKILÖT:

SUOKORVEN SIMUNA, talollinen ELINA, hänen tyttärensä MÄKIPÄÄN MARTTA, talon emäntä LYYLI, hänen tyttärensä PERÄLÄN ANTTI PERÄLÄN IRJA, hänen sisarensa TUNTEMATON MIES

Tapahtuma-aika 90 luvun loppu.

Henkilöluonteet samat kuin näytelmässä "Korpi herää", paitsi ikäsuhteet, jotka ovat muuttuneet:

Simuna 70 v. Elina 38 v. Martta n. 40 v.

Uusia henkilöitä ovat:

Lyyli on reipas, rohkea ja vähän vallaton, mutta samalla lapsellinen ja miellyttävä. Ikä noin 18 v.

Antti on rivakka, älykäs ja sulavasti liikkuva nuorukainen. Ikä noin 20.

Irja on tasainen luonne, mutta esiintyy vapaasti ja ujostelematta. On Lyylin ikäinen.

Tuntematon mies esiintyy tasaisesti ja hiljaisesti, mutta kuitenkin varmasti ja sulavasti. Hänellä on viikset ja leukaparta. Käyttää tummaa pukua, tummansinistä pehmeätä puseropaitaa ja mustaa huopahattua. Ikä noin 45 v.

Suokorven asuintupa. Ilta. Kattolampussa on tuli.

ELINA tulee kyökistä ja tuo pöytälampun, jonka asettaa pöydälle. Ottaa sängyltä käsityönsä ja istuu pöydän päähän työskentelemään.

SIMUNA (tulee kyökistä).

Kas! Tännekö sinä jäitkin istumaan? — Luulin sinun menneen pirttiin — esitelmää kuulemaan.

ELINA

Meneekö isä?

SIMUNA (menee uunin luo piippuaan täyttämään).

— tiedä. Saisi kai tuota mennäkin — aikansa kuluksi. Vaikka onpa noita jo tässä kuultukin. Yhtenäänhän se Perttu niitä raittiuskokouksiaan pitää. (Istuu keinutuoliin sytyttelemään piippuaan). Itse kai se siellä taas lauteeraa?

ELINA

Tai liekö tehtaan kansakoulunopettaja. Sehän on joskus ennenkin —

SIMUNA

Niin kyllä — onhan se — — Mitä jos menisi katsomaan, kun kerran kotona on tilaisuus. Aina ne sitä meidän pirttiä käyttävätkin kokouksiinsa — harva se viikko —

ELINA

No, eihän se siitä pahene.

SIMUNA

Paheni mitä paheni — ei sen puolesta. Ovathan ne Pertun puuhat tuottaneet suurta siunausta tälle kulmakunnalle. En minä pirttiä sure. Kyllä sen permantovasat minun ikäni kestävät. Minä vain tässä olen aatellut, että — jos sinulla ei olisi mitään sitä vastaan —

ELINA

Mitä sitten?

SIMUNA

Että jos antaisimme niille kokoushuonetta varten hirret ilmaiseksi, niin se ehkä olisi hyvä tönäys eteenpäin heidän puuhilleen —

ELINA (ihastuu, pysähtyy työssään).

Antaisiko isä —?

SIMUNA

Antaisin minä — jos sinäkin suostut —

ELINA

Suostun minä mielellänikin. Yhteisen talon puuha ehkä nuorta väkeä innostaisi. Perttu on monasti valitellut, että nuoret miehet yhä raaistuvat, vaikka —

SIMUNA

Niin — se on tuo tehdas! Se sen tekee. Paljon väkeä kaiken mailman suunnilta. Opitaan kaikellaisia tyhmyyksiä ja tehdään velmuntemppuja, vaikka ollaankin vesiselviä. — On se Perttu sitä minullekin valitellut, ja opettajakin on puhunut — (Nousee.) Kaiket yöt kuljetaan laitteilla ja loilotetaan, tai pelataan kortteja — tai muuten vetelehditään. Ja kun se on vähän niinkuin minunkin syyni, kun tämä tehdas on meidän maalla —

ELINA

Jos vaan omaa taloa rupeisivat hommaamaan, niin isä avustaa vaan heitä miten tahtoo. En minä pane vastaan.

SIMUNA

Auttaisihan heitä omaan taloon, jos vaan se nuoren väen ehkä parantaisi — mutta en minä siihenkään paljon usko. Jotakin muuta kai tarvittaisiin. Mutta mitä? Tuo raittiuskaan ei saa kaikkia liikkeelle. (Uloslähdössä.) Etkö tule pirttiin sinäkin, Elina?

ELINA (painaa pään käteensä).

En minä nyt tule.

SIMUNA (katsoo Elinaa).

Ei ole hyvä aina yksinäisyyskään. Hakisit vähän enemmän seuraa. — Niin — seuraa sinäkin tarvitsisit.

MARTTA (tulee ulkoa).

Hyvää iltaa! Täälläkös te vielä! Ettekö tule seuran kokoukseen? Sinne näkyy menevän paljon väkeä.

SIMUNA

Ehtoota Martta! Minä tässä juuri olen lähdössä, mutta Elina ei lupaa tulla. Ehkä te sentään sitten yhdessä — minä tästä menen edeltäpäin — (Menee.)

ELINA

Tule nyt, Martta, tänne istumaan!

MARTTA (menee istumaan).

Voinhan minä istuakin vähän aikaa — mutta emmekö sentään sitten pistäydy —

ELINA

Ei minulla ole tänään halua vieraitten ihmisten pariin.

MARTTA

Niin sinä aina sanot — ja aina vaan murjotat yksinäsi. Ei se suru siitä heltiä. Olethan sinä jo ikäihminen ja ymmärrät kyllä —

ELINA

Ymmärränhän minä. Minun suruni heittää vasta haudassa. En minä häntä enää surekaan niinkuin se, joka toivoo. Minä suren kuin kuollutta. Ei hän enään takaisin tule! Mutta tänään on hänen päivänsä —

MARTTA

Mikon päivä!

ELINA

Niin — hänen nimipäivänsä. Etkö muistanut sitä?

MARTTA

En tullut ajatelleeksi.

    Äänettömyys.

ELINA

Vielä muutaman vuoden senjälkeen kun Mikko pääsi vankilasta odotin minä häntä. Mutta toivo kuoli vuosi vuodelta. Nyt en minä enään odota.

MARTTA (huokaa).

Suotta kai se onkin. Onhan siitä jo niin pitkä aika.

ELINA

On. Kesällä tuli yhdeksäntoista vuotta.

MARTTA

Niin. Samana kesänä Heikki ja minä menimme naimisiin. Ja meidän Lyyli on nyt kahdeksantoista.

ELINA (surullisesti).

Minä muistan sen kuitenkin niinkuin eilisen päivän.

MARTTA

Senkö — kun veljeni vietiin?

ELINA (raskaasti).

Muuta muistettavaahan minulla ei olekaan.

MARTTA (koskettaa hiljaa Elinan käsivartta).

Elina hyvä!

ELINA (pyyhkii otsaansa).

Nyt kun toivo on kuollut ja odotus on turhaa, olisi parempi olla — ellei — minulle olisi syntynyt uusi tuska.

MARTTA

Uusi tuska? Mikä?

ELINA

Tuska siitä — kun en tiedä syytä — miksi hän ei tullut kotia, kun pääsi vankilasta. Ja siitä on jo kulunut niin monta — pitkää vuotta. — Olen ajatellut sitäkin, että jos häntä ehkä painoi omantunnon vaivat — siitä murhasta —

MARTTA

Eihän se ollut mikään murha. Humalaisten tappelussa sattunut onnettomuus. Yhtähyvinhän olisi voinut käydä päinvastoin: Jaska joutua rautoihin ja Mikko lautoihin.

ELINA (kiihkeästi).

No, minkätähden siis?

MARTTA

Mitä?

ELINA

Minkätähden Mikko ei ole tullut?

MARTTA

Jumalako sen tietää. On ehkä hävennyt kotikyläänsä ja mennyt merille.

ELINA

Eihän hänen olisi tarvinnut meitä hävetä. Tiesihän hän — että me rakastimme häntä.

MARTTA

Niin — pitihän hänen se tietää.

ELINA (tuskallisesti).

Mutta jos hän — ei — ei voi puhua — ei —

MARTTA

Mitä ei?

ELINA (vaivalla).

— ei rakastanutkaan —

MARTTA

Meitäkö? Ole nyt! Näkihän sen monet monituiset kerrat, että me olimme hänen rakkaimpansa —

ELINA

Niin — te. Mutta ehkä en minä.

MARTTA

Mitä sinä nyt tuollaista!

ELINA

Sitä juuri olen ajatellut — ja se on minun tuskani.

MARTTA

Milloin sinä olet tuollaisia ruvennut päässäsi hautomaan?

ELINA (tuijottaa eteensä).

Jo pitkät ajat. Ehkä monta vuotta.

MARTTA (toimekkaasti).

Sinä kai sen parhaiten tiedät, ettei niin ole. Ja vaikka olisikin, niin miten se olisi estänyt hänen tuloaan!

ELINA (aivan kuin heräten).

Mitenkäkö? Päästäkseen minusta — ja lupauksestaan minulle.

MARTTA (ihmeissään).

Voi hyvänen aika! Jos hän olisi ollut kunnon mies, niin hän olisi tullut ja pitänyt lupauksensa. Ja jos hän olisi ollut hulttio, niin hän olisi myöskin tullut eikä välittänyt sinusta eikä sanastaan! Kumpikaan ei tässä pidä. Siihen on jokin muu syy.

ELINA (kiihkeästi).

Mikä sitten?

MARTTA

Sitä en tiedä — eikä sitä tiedä muut kuin hän itse.

ELINA (masentuneena).

Ei se mikään muu voi olla. Minun tuskani sen sanoo.

LYYLI (tulee itkien kiireesti ulkoa).

Voi voi sentään! Voi hirveätä sentään!

MARTTA

Lyyli! Mitä nyt?

ELINA

Mitä on tapahtunut?

LYYLI

Voi, voi, äiti — ja täti! Jos tietäisitte mitä on tapahtunut! (Heittäytyy keinutuoliin.)

MARTTA (nousee).

Mitä on sitten tapahtunut? (Menee Lyylin luo.) Sano!

LYYLI

En minä sitä sano!

MARTTA (suuttuen).

Ole sanomatta! Mutta älä sitten myöskään ulvo ja pelota ihmisiä! (Menee takaisin istumaan.) Minä jo ihan säikähdin, ja luulin että tuli on irti! Semmoinen tuulihattu tuo Lyyli aina on.

ELINA

Etkö nyt sitten voi kertoa?

LYYLI (potkii pahantuulisesti).

En minä edes kehtaa sitä kertoa.

MARTTA

Oletko sinä taas käyttäytynyt tyhmästi?

LYYLI

En minä siihen ollut syypää. (Itkun lomassa pusertaa kätensä nyrkkiin.) Mutta kyllä minä niin villitysti suutuin —

ELINA

Kehen sitten?

LYYLI (kääntyy ihmetellen).

Kehen? No, tietysti Perälän Anttiin. Kehenkäs minä muihin?

MARTTA (hengähtäen helpotuksesta).

No, arvaa sen! Hänen kanssaan sinä aina riitelet.

ELINA

Hyi sinua, Lyyli! Vaikka on olevinaan sinun sulhasesi.

LYYLI (naputtaa nyrkkiään keinutuolin kaiteeseen).

Täti ei huoli sanoa mitään, kun ei kerran tiedä mitä ihmettä se Antti teki.

MARTTA

Älä joutavista melua! Teidän kahdenkeskistä kinastusta —

LYYLI (innostuen).

Vai meidän kahdenkeskistä! Ajatelkaas nyt! Koko pirtillinen väkeä istui kaikessa rauhassa kuunnellen opettajan esitelmää — ja yht'äkkiä avataan ovi ja komppania kylän poikia työntyi pirttiin meluten ja laulaen —

MARTTA

Oliko Antti mukana?

LYYLI

Antti kulki edellä — pahimpana joukossa —

ELINA

Aina ne tekevät tepposiaan!

MARTTA

Miksi ei heitä käsketty pellolle?

LYYLI

Kuka siinä mihinkään ehti — joku heistä soitti hanuria — ja pojat koppasivat tyttöjä — ja — ja alkoivat tanssia —

MARTTA

Kas, noita hävyttömiä! Olisinpa minä vaan ollut siellä —

LYYLI

Niin ne olisivat kyllä äitiäkin tanssittaneet — ellei olisi päässyt pakoon —

MARTTA (loukkaantuneena).

Ohoh! Älähän luule —!

ELINA

No, pääsitkö sinä pakoon?

LYYLI (topakasti).

En yrittänytkään. (Kertomisinnoissaan.) Antti otti sisartaan, Irjaa, käsipuolesta ja aikoi vetää tanssiin, mutta Irja pääsi irti ja pakeni pöydän taakse — ja — ja sitten se tapahtui —

MARTTA

Mikä?

ELINA

Mikä sitten?

LYYLI

Se, joka minua suututtaa ja — ja hävettää, niin että —

MARTTA

No?

LYYLI

Minä huusin Antille jotain — hillitäkseni häntä — hän huomasi minut — syöksyi luokseni — minä hyppäsin nopeasti penkille seisomaan — ja siitä minä kivahutin — (näyttää kädellään) häntä korvalle minkä jaksoin —

ELINA

Hyvä isä! Oikeinko sinä löit?

LYYLI (taas itkettää).

Oikein minä — löin.

MARTTA

Onpa onni, että olet tyttö. Muuten tappelisit kuin Mikko-enosikin.

ELINA

No, siihenkö sitten päättyi —?

LYYLI

Siihen päättyi kaikki. Antti jäi nolona seisomaan minun eteeni ja — ja —

MARTTA

Mitä — ja —?

LYYLI

Tanssi pysähtyi — tuli haudan hiljaisuus — ja — ja kaikki pyrskähtivät täyttä kurkkua nauramaan —

    (Martta ja Elina hymyilevät).

LYYLI (taas potkii).

Voi, voi, kun minua hävettää!

ELINA

No, mikäs siinä! Sinähän sait rauhan palaamaan —

LYYLI (melkein huutaen).

Niin, mutta kun — ne nauroivat minulle.

IRJA (tulee hätäisenä ulkoa).

Täällä te vaan istutte! Ja tännekö sinäkin, Lyyli, pakenit —

LYYLI (huvitettuna).

Kas, Irjaa! Joko sinäkin uskalsit hiipiä pöydän alta?

IRJA (nauraa).

En minä pöydän alla ollutkaan — pöydän takana vaan — mutta tulkaa nyt sinne — siellä on toinen meno käymässä — se on toista kuin isän raittiuslaverrukset —

ELINA

Älä sinä isääsi sorra! Perttu on tehnyt paljon hyvää —

IRJA

Niin — niin! Onhan isä hyvä, mutta nyt on jotakin outoa tekeillä.

LYYLI (hämmästyneen yksinkertaisesti).

Tappelevatko ne?

IRJA (nauraen).

Ei! Sinähän sen aloit ja lopetit.

LYYLI (heilahtaa tuolissaan).

Äsh!

ELINA

Mitä outoa?

MARTTA

Mitä?

IRJA (toimessaan).

Heti kun Lyyli oli juossut tiehensä ja nauru vähän tauonnut, astui ovensuusta outo mies pöydän päähän, ja alkoi puhua. Se oli ihmeellistä. Ensi hetkestä olivat kaikki hiljaa kuin hiiret.

ELINA

Mitä hän sitten sanoi?

IRJA

En minä sitä niin osaa tolkulleen — mutta hän sanoi mielestäni jotakin sellaista, että tämä tapaus parhaiten todistaa —

LYYLI (hämillään).

Mainitsiko hän korvapuustin —

IRJA (hymyilee).

Ei —

MARTTA

Älä nyt sotke!

ELINA

Mitä se todistaa?

IRJA

— että nuorisolla — niin — hän käytti juuri sellaista kaunista sanaa — että nuorisolla ei ole tarpeeksi työalaa — ei ole sille mieluisaa toimintaa, johon se voisi voimansa ja intonsa kohdistaa —

MARTTA

Isäänsä tulee tuo Irja! Puhuu kuin pappi —

IRJA (sekaantumatta asiassaan).

Sentähden se into puhkee ala-arvoisiin tekoihin — ja — ja sentähden on perustettava nuorille oma seura —

ELINA

Mitä ihmettä?

MARTTA

Nuorilleko oma seura? Siitähän vasta kapine mahtaisi syntyä!

IRJA

Niin! Nuorisoseura olisi perustettava! — En minä osaa sanoa mitä kaikkea hän puhui — mutta kaikki olivat kovin innoissaan —

ELINA

Kuka se mies oli?

IRJA

Sitä en tiedä. En ole koskaan häntä nähnyt.

MARTTA

No, eikö muut häntä tunteneet?

IRJA

Ehkä tunsivat. En kuullut kenenkään mitään sanovan. Kaikki vain kuuntelivat — (Hymyilee.) Ja Antti-veljenikin oli yhtenä silmänä ja korvana. Ei enään hiiskahtanutkaan. (Vilkkaasti.) Ja minä uskon, että hän puhui kaikkien sydämeen — koska oltiin hartaita aivan kuin kirkossa — ja vanha Simunakin —

ELINA

Mitä isä —?

IRJA

— sanoi, että jos semmoinen seura syntyy ja sille tarvitaan talo, niin kyllä hän siihen antaa hirret, hän sanoi — en minä osaa niin tarkkaan kaikkea — tulkaa sinne, niin saatte kuulla —

MARTTA (nousee).

Tule mukaan, Elina! Mennäänpä kuulemaan.

ELINA (nousee).

Voisihan tuota —

IRJA

Lähde sinäkin, Lyyli!

LYYLI (nyreissään).

Tarvitaan seuroja — kun naiset tappelevat —

ELINA (nauraa).

Tule täältä kyökin kautta, Martta! Otan huivin — (Menee kyökkiin.)

MARTTA (Lyylille, nauraen).

Niin! Mitäs olet sellainen —!

    (Seuraa Elinaa).

IRJA

Etkö tule, Lyyli? —

LYYLI (äkeänä).

En.

IRJA

No, minä kyllä sitten kerron. (Seuraa toisia.)

LYYLI (istuu ensin aivan hiljaa, rupee sitten ärtyisenä pudistelemaan nyrkkejään).

Voi, voi, sentään!

ANTTI (tulee peräovesta, kurkistaa sisään).

Ohoi!

LYYLI (kääntyy nopeasti katsomaan).

Häh?

ANTTI (tulee esille).

Tännekö pakenit? Arvasin sen.

LYYLI (kääntää selkänsä).

Sinun ei tarvinnut sitä arvata.

ANTTI (menee lähelle).

Älä nyt enään riitele! Leikkiähän se vaan oli.

LYYLI

Sekö — korvatillikka?

ANTTI (hymyillen).

Niin. Eikö sekin ollut leikkiä?

LYYLI

Ei!

ANTTI (häpeissään).

Olihan se tyhmästi, että sillä tavalla häiritsimme —

LYYLI

Älä puhu minulle! Minä olen sinulle vihanen.

ANTTI (pyytäen).

Eikö sinun vihasi jo lauhtunut kun — (naurahtaen) — kun sait iskeä —

LYYLI

Ja kun koko pirtillinen väkeä sai nauraa minulle —

ANTTI (ottaa tuolin keinutuolin viereen ja istuu).

Ei, kuule —!

LYYLI (äkäisesti).

Kyllä minä kuulen. Ole vaiti! Näinhän minä, että minulle naurettiin.

ANTTI (tarmokkaammin).

Eipäs — kun minulle. (Hymyilee.) Sulhasmiehelle naurettiin, kun morsian luki huoneentaulua.

LYYLI (melkein jo naurattaa).

Älä sinä yhtään!

ANTTI (lepytellen).

Minä siinä hävetä sain — suut ja silmät maalle — ja seisoisin kai vieläkin häpeäpaalussa — ellei onni olisi tullut avukseni.

LYYLI

Mikä onni?

ANTTI

No, se vieras mies —

LYYLI

Niin — kuka hän oli?

ANTTI

En ole koskaan häntä nähnyt — eikä kukaan pojista häntä tuntenut. Kuulitko kun hän —?

LYYLI (nyrpeästi).

En minä nähnyt enkä kuullut — mutta Irja kertoi.

ANTTI

Kertoiko hän nuorisoseurasta?

LYYLI

Kertoi.

ANTTI

Ajatteles kuinka kaunis asia! Ja minä luulen, ettei koko juttu olisi tullut edes esillekään ellei — ellemme —

LYYLI (pysäyttää kiikkutuolin).

Mitä?

ANTTI (hymyilee).

Ellemme me olisi tapelleet.

LYYLI (rupeaa väkisinkin naurattamaan).

Sinäkö — ja —

ANTTI

Niin — ja sinä —

LYYLI

Älä yhtään pistele! Ethän sinä — lyönyt —

ANTTI (ottaa nauraen Lyyliä kädestä).

Minä en vielä ehtinyt. Sinä olit niin vikkelä.

LYYLI (häristää vapaalla kädellään).

Näetkös nyt! Varo sinä vaan —!

ANTTI

Enkä varo. Suuret tapaukset alkavat useasti pienistä — (suutelee Lyyliä) — pienistä sysäyksistä, sanoi se outo mies — (suutelee.)

LYYLI

Älä nyt! Antti! En minä ole sinuun vielä leppynyt.

ANTTI

Siellä pirtissä ne tekivät jo sovinnon meidänkin puolestamme. (Taputtaa Lyyliä poskelle.)

TUNTEMATON MIES (tulee ulkoa).

Hyvää iltaa! (Ottaa hatun päästään.)

LYYLI (hiljaa).

Kas nyt! Vieraatkin näkivät. (Hypähtää ylös.)

ANTTI (nousee, katsoo taakseen).

Hyvää iltaa! (Hiljaa Lyylille.) Se on se, joka pirtissä puhui. (Nostaa tuolinsa pöydän viereen ja ottaa lakin päästään.)

TUNTEMATON (seisoo oven suussa katsellen vuorotellen kumpaistakin).

Oletteko talon väkeä?

ANTTI

Ei — en minä —

TUNTEMATON

Mutta neitonen?

LYYLI (ujosti).

Ei — en minäkään —

TUNTEMATON (välinpitämättömästi).

Vai niin! (Hymyillen.) Ei kumpikaan talon väkeä. Vieraita siis?

LYYLI (hämillään).

Niin — ei aivan — kyllä minä —

ANTTI

Minä olen vieras — Perälän Pertun poika — Antti —

LYYLI (aivan kuin tuntisi syyllisyytensä ja pitäisi puolustautua siltä varalta, että vieras näki hänen ja Antin läheisen suhteen).

Mutta minä en ole vieras. Minä olen tuosta naapurista — Mäkipään Lyyli — ja olen täällä tätini luona —

TUNTEMATON

Kuka tätisi on?

LYYLI

Elina tietysti — tämän talon emäntä.

TUNTEMATON (vitkaan, hetken vaitiolon jälkeen).

Onko hän — kotona?

LYYLI

On. Meni juuri pirttiin. Onko teillä asiaa hänelle?

TUNTEMATON sivelee partaansa aivan kuin ei olisi kuullut kysymystä.

ANTTI (vaihtaa ihmettelevän silmäyksen Lyylin kanssa).

Tahdotteko tavata Elinaa?

TUNTEMATON

Kyllä — tahtoisin —

LYYLI

Minä menen heti kutsumaan — (Menee ovelle.) Vieras tekee hyvin ja istuu! (Viittaa salaa Anttia mukaansa.)

ANTTI

Ehkä minäkin tästä — (kääntyy ovella ympäri ja astuu askeleen vierasta kohti, vaatimattoman yksinkertaisesti.) Me emme tiedä kuka olette — mutta me olemme — olemme teille hyvin kiitollisia siitä mitä sanoitte — ja puhuitte —

TUNTEMATON

Oletko sinäkin?

ANTTI (hämillään).

Olen minä — ja — ja minä olen kovin pahoillani — käyttäytymisestämme —

LYYLI (astuu Antin rinnalle).

Niin — ei Antti ole niin paha kuin — (hämmentyy). kuin — ehkä — ehkä —

ANTTI (rohkeammin).

Olihan semmoinen häiriö kovin paha ja sopimaton teko — mutta — mutta — (reippaasti) — jos meidän nuorten ihmisten työtä johonkin tarvitaan, niin kyllä me työhönkin pystymme — saatte uskoa — (Menee nopeasti ulos.)

LYYLI (hauskasti ja ymmärtämättä mistä oikein on kysymys).

Niin pystymme — sen saatte uskoa! (Kiireesti Antin perässä.)

TUNTEMATON (katsoo heidän jälkeensä. Nyökkää päätänsä, kääntyy katselemaan ympärilleen. Istuu sitten pöydän ääreen päätänsä käteen nojaten.)

ELINA (tulee kyökistä. Pysähtyy keinutuolin taakse ja odottaa hetken, että vieras huomaisi hänet, hiljaisesti).

Hyvää iltaa, vieras!

TUNTEMATON (nostaa päänsä ja katsoo Elinaa. Nousee sitten hitaasti ylös, yhä katsoen).

Hyvää iltaa!

ELINA

Minä en tunnekaan — vierasta — mutta on kai asiaa taloon — isä tulee kohta. — Vieras tekee hyvin ja istuu!

TUNTEMATON (ojentaa kätensä, hiljaisesti).

Hyvää iltaa, Elina!

ELINA (hämmästyen).

Mitä? (katsoo tarkemmin vierasta. Selittämätön aavistus jännittää häntä. Painaa käden sydämelleen.) Tunnetteko te — kuka te —?

TUNTEMATON (hymyillen).

Kyllä minä tunnen.

ELINA (ottaa päästään kiinni, aivan kuin häntä huimaisi).

Älkää pahaksi panko, mutta —

TUNTEMATON

En. pane pahakseni, sillä onhan siitä pitkä aika kun tavattiin.

ELINA (yrittää taas katsoa, epävarmasti).

Pitkäkö?

TUNTEMATON

Niin. Hyvin pitkä. Yli yhdeksäntoista vuotta.

ELINA (vapisee, voi tuskin seistä ja puhua).

Ei, ei! — Minä en uskalla — eihän —

TUNTEMATON (hymyilee, ojentaa taas kätensä).

Kyllä!

ELINA

Mikko!? (Horjahtaa ja nojaa keinutuoliin.) Minä — oh! — niin äkkiä — eihän vaan — enhän — kyllä kai erehdyn —

TUNTEMATON

Et erehdy — Elina! Minä olen Mikko. (Ottaa Elinan käden.)

ELINA

Niin pitkän ajan kuluttua — ja — kuitenkin niin äkkiä — niin odotettu — ja kuitenkin niin odottamatta — (Rupeaa hiljaa itkemään.)

MIKKO (tukee Elinaa).

Elina! — Sinähän tuskin voit seistä. (Ohjaa Elinan keinutuoliin.)Tule tänne istumaan! — Noin! Minä otan tuolin tähän viereen — (Ottaa tuolin pöydän luota ja istuu.)

ELINA

Älä pahastu — vaikka minä näin tyhmästi — otan sinut vastaan —

MIKKO (ottaa Elinan käden).

Sinä otit minut vastaan parhaimmalla tavalla. Olisin sietänyt tulla ulosajetuksi — kun vielä uskalsin — näin pitkän ajan kuluttua — vedota ystävällisyyteen.

ELINA (pyyhkii kyyneleitään, surunvoittoisesti).

Kauvanhan sinä olet viipynyt — (Katsoo Mikkoon.) Hyvin kauvan. Emme enään odottaneetkaan. Olen surrut sinua kuin kuollutta.

MIKKO

Minä en uskaltanut ennemmin.

ELINA (ihmetellen).

Mitä sinä pelkäsit?

MIKKO (raskaasti).

Itseäni. Minulla on ollut raskaita taisteluja itseni kanssa.

ELINA (silittää hänen kättään).

Mikko-hyvä!

MIKKO

Minä olin jo tuottanut niin paljon tuhoa ympärilleni, että — ajattelin — parempi on teille tämä yksi suru, kun se on viimeinen, kuin että menen kotia ja saatan taas teille uusia tuskia — ehkä vielä hirveämpiä —

ELINA

Mitenkä — millä tavalla? Tiesithän että sinua odotimme — heti vankilasta päästyäsi —

MIKKO

Arvasin sen. Mutta minä en luottanut omaan luonteeseeni. Päätin ensin parantaa sen — tahdoin olla varma itsestäni — päätin, että jos kerran tulen teidän luoksenne — niin — en saa tulla turmion tuojana — en teidän rauhanne hävittäjänä ja onnenne sortajana. (Keventyneenä.) Ja se oli ankaraa taistelua — vuosia kestävää kamppailua —

ELINA

Itseäsikö vastaan?

MIKKO

Niin — hillitöntä luonnettani — ja — (silittää Elinan päätä) — ja kalvavaa koti-ikävää vastaan, jota en uskaltanut lähteä tyydyttämään, ennenkuin tiesin metsäläisihmisen minusta lähteneen.

ELINA (onnellisesti).

Jumalan kiitos! Kaikki on nyt voitettu koska olet täällä.

MIKKO (reippaammin).

Niin toivon. Minun tielleni sattui onni. Se antoi elämälleni uuden käänteen — ja uuden sisällön.

ELINA (ikäänkuin kuoreensa vetäytyen, arasti).

Oletko — oletko tavannut itsellesi — hyvän vaimon?

MIKKO (hymyillen).

En — enhän toki. (Muuttuu vakavaksi, epävarmasti.) Entä sinä? En muistanut kysyäkään — vaikka tämä kysymys aina ennen kierteli aivoissani, niin — nyt kun siihen saisin vastauksen — unohdin sen. Entä sinä — Elina?

ELINA (herttaisesti).

Kun jätit meille hyvästit silloin — surullisen kauniina kesäpäivänä — moitit itseäsi siitä, että annoit minun yhä sinua odottaa. Muistatko mitä siihen sanoin?

MIKKO

Muistan. »Odotan vieläkin» — sanoit.

ELINA

Niin.

MIKKO (painaa päänsä keinutuolin kaiteelle, Elinan käsiin).

Rakas — rakas Elina!

ELINA (silittää hänen tukkaansa).

Minä lupasin — ja odotin — enkä nähtävästi odottanut turhaan. Minä kiitän sitä vierasta onnea, joka tiellesi sattui — kiitän sitä — vaikka en tunnekaan.

    Simuna, Martta, Antti, Lyyli ja Irja tulevat.

LYYLI (tulee ensimäisenä esille).

Ei — mutta — täti!

ELINA (nousee iloisena).

Hämmästytkö?

MIKKO (nousee ja asettaa tuolin entiselle paikalleen).

LYYLI (Mikolle).

Tehän ainakin näytte olevan — talonväkeä!

ELINA (hymyilee).

Niin on. Sinun enosi —

MIKKO

— joka on palannut mailman rannan kovasta koulusta. (Menee tervehtimään.)

SIMUNA

No, kyllä minä vähän epäilin, mutta kun minulla on niin heikot silmät. — Terve tuloa vaan entisille kotipihoillesi!

IRJA

Terve tuloa! Te toitte onnen tänne meidän korpeemme.

SIMUNA

Parhaaksi tulit tuomaan noille nuorille yhdistymisaatteen — elämäntarkotuksen — ja työvainion — sitä ne puuttuivatkin —

ELINA (Mikolle).

Sekö sinun onnesi oli — joka sinut kohtasi?

MIKKO

Se. Kun näin nuorison, joka uhkui nousussaan, niin nosti se minutkin.

ANTTI

Ja vielä tämäkin korpi nousee — siihen saatte uskoa. Mekin tahdomme nousta.

ELINA (menee Mikon luo).

Onni ei tule koskaan liian myöhään.

MIKKO (ottaa hymyillen Elinaa kädestä, nyökkää hänelle).

Niin — tämä hetki palkitsee kaikki.

LYYLI (huudahtaa).

Ai — kun täti on nuortunut!

KAIKKI (riemuitsevat).

    Esirippu.