[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjuBPZCFLW_bazUmCFeAb7XP7NN7lenosO1_WCyIuzjA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3552,"Korpi nousee","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3552-halme-kaarle-korpi-nousee","3552__Halme_Kaarle__Korpi_nousee","Yksinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1914,null,3486,18640,false,76534,[23,24],"Finnish drama -- 20th century","One-act plays",[26],"Plays/Films/Dramas","\"Korpi nousee :  Yksinäytöksinen näytelmä by Kaarle Halme\" is a one-act play written in the early 20th century. Part of a cycle about Finnish progress societies, it is set in a rural community in the late 19th century and centers on the rise of a youth association that channels restless young energy into constructive civic life, while touching on themes of renewal and return.  The action unfolds in Suokorpi’s farmhouse, where the elder Simuna and his daughter Elina discuss local temperance meetings, unruly factory youth, and donating timber for a common meeting house. During a gathering in their great room, a band of youths led by Antti barges in with noise until Lyyli pointedly slaps him, provoking laughter; an unknown man then calms the room and urges the founding of a youth society to give the young meaningful work. He later visits Elina and is revealed as Mikko, her long-lost beloved who disappeared after prison; he stayed away to reform himself and now returns, steady and changed. Their quiet reconciliation coincides with communal resolve: Simuna pledges logs for a hall, the youngsters embrace the new association, and the play closes in a spirit of uplift as the “wilderness” rises. (This is an automatically generated summary.)",[],146,"Halmeen yksinäytöksinen näytelmä sijoittuu 1890-luvun lopulle ja on osa laajempaa näytelmäsarjaa. Teos kuvaa suomalaista valistustyötä ja kansallista heräämistä keskittyen erityisesti nuorisoseura-aatteen nousuun maaseudulla.","Kaarle Halmeen 'Korpi nousee' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3552.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KORPI NOUSEE\n\nYksinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nNäytelmällisesti kuvatakseni sitä valistustyötä, minkä edistysseurat\nmeidän maassamme ovat aikaansaaneet viimeisinä vuosikymmeninä,\nolen suunnitellut neliosaisen näytelmäsarjan, jonka ensimäinen\nosa \"Korpi nukkuu\" käsittelee sitä aikaa, jolloin ei vielä ollut\nyhteisiä edistysrientoja kansallisessa herätyksessämme. Toinen osa\n\"Korpi herää\" koskettelee raittiusliikettä, kolmas \"Korpi nousee\"\nnuorisoseura-aatetta, ja neljäs \"Korpi liikkuu\" työväenaatetta.\n\nJokainen näistä osista, ollen itsenäinen näytelmä, sopii erikseen\nesitettäväksi, ja on, helpon näyttämölle-asettamisen puolesta,\nmahdollinen ahtaimmissakin oloissa.\n\nOlosuhteiden mukaan voidaan, myös, joko yhden tai useamman illan\nohjelmana, esittää koko sarja yhtäjaksoisena, näyttämöllisenä\nkuvauksena edistysseurojemme sivistyspyrkimyksistä menneenä ajanjaksona.\n\n_Tekijä_.\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nSUOKORVEN SIMUNA, talollinen\nELINA, hänen tyttärensä\nMÄKIPÄÄN MARTTA, talon emäntä\nLYYLI, hänen tyttärensä\nPERÄLÄN ANTTI\nPERÄLÄN IRJA, hänen sisarensa\nTUNTEMATON MIES\n\nTapahtuma-aika 90 luvun loppu.\n\nHenkilöluonteet samat kuin näytelmässä \"Korpi herää\", paitsi\nikäsuhteet, jotka ovat muuttuneet:\n\nSimuna 70 v. Elina 38 v. Martta n. 40 v.\n\nUusia henkilöitä ovat:\n\nLyyli on reipas, rohkea ja vähän vallaton, mutta samalla lapsellinen ja\nmiellyttävä. Ikä noin 18 v.\n\nAntti on rivakka, älykäs ja sulavasti liikkuva nuorukainen. Ikä noin 20.\n\nIrja on tasainen luonne, mutta esiintyy vapaasti ja ujostelematta. On\nLyylin ikäinen.\n\nTuntematon mies esiintyy tasaisesti ja hiljaisesti, mutta kuitenkin\nvarmasti ja sulavasti. Hänellä on viikset ja leukaparta. Käyttää tummaa\npukua, tummansinistä pehmeätä puseropaitaa ja mustaa huopahattua. Ikä\nnoin 45 v.\n\n\n\nSuokorven asuintupa. Ilta. Kattolampussa on tuli.\n\nELINA tulee kyökistä ja tuo pöytälampun, jonka asettaa pöydälle. Ottaa\nsängyltä käsityönsä ja istuu pöydän päähän työskentelemään.\n\nSIMUNA (tulee kyökistä).\n\nKas! Tännekö sinä jäitkin istumaan? — Luulin sinun menneen pirttiin —\nesitelmää kuulemaan.\n\nELINA\n\nMeneekö isä?\n\nSIMUNA (menee uunin luo piippuaan täyttämään).\n\n— tiedä. Saisi kai tuota mennäkin — aikansa kuluksi. Vaikka onpa noita\njo tässä kuultukin. Yhtenäänhän se Perttu niitä raittiuskokouksiaan\npitää. (Istuu keinutuoliin sytyttelemään piippuaan). Itse kai se siellä\ntaas lauteeraa?\n\nELINA\n\nTai liekö tehtaan kansakoulunopettaja. Sehän on joskus ennenkin —\n\nSIMUNA\n\nNiin kyllä — onhan se — — Mitä jos menisi katsomaan, kun kerran kotona\non tilaisuus. Aina ne sitä meidän pirttiä käyttävätkin kokouksiinsa —\nharva se viikko —\n\nELINA\n\nNo, eihän se siitä pahene.\n\nSIMUNA\n\nPaheni mitä paheni — ei sen puolesta. Ovathan ne Pertun puuhat\ntuottaneet suurta siunausta tälle kulmakunnalle. En minä pirttiä sure.\nKyllä sen permantovasat minun ikäni kestävät. Minä vain tässä olen\naatellut, että — jos sinulla ei olisi mitään sitä vastaan —\n\nELINA\n\nMitä sitten?\n\nSIMUNA\n\nEttä jos antaisimme niille kokoushuonetta varten hirret ilmaiseksi,\nniin se ehkä olisi hyvä tönäys eteenpäin heidän puuhilleen —\n\nELINA (ihastuu, pysähtyy työssään).\n\nAntaisiko isä —?\n\nSIMUNA\n\nAntaisin minä — jos sinäkin suostut —\n\nELINA\n\nSuostun minä mielellänikin. Yhteisen talon puuha ehkä nuorta väkeä\ninnostaisi. Perttu on monasti valitellut, että nuoret miehet yhä\nraaistuvat, vaikka —\n\nSIMUNA\n\nNiin — se on tuo tehdas! Se sen tekee. Paljon väkeä kaiken mailman\nsuunnilta. Opitaan kaikellaisia tyhmyyksiä ja tehdään velmuntemppuja,\nvaikka ollaankin vesiselviä. — On se Perttu sitä minullekin valitellut,\nja opettajakin on puhunut — (Nousee.) Kaiket yöt kuljetaan laitteilla\nja loilotetaan, tai pelataan kortteja — tai muuten vetelehditään. Ja\nkun se on vähän niinkuin minunkin syyni, kun tämä tehdas on meidän\nmaalla —\n\nELINA\n\nJos vaan omaa taloa rupeisivat hommaamaan, niin isä avustaa vaan heitä\nmiten tahtoo. En minä pane vastaan.\n\nSIMUNA\n\nAuttaisihan heitä omaan taloon, jos vaan se nuoren väen ehkä\nparantaisi — mutta en minä siihenkään paljon usko. Jotakin muuta kai\ntarvittaisiin. Mutta mitä? Tuo raittiuskaan ei saa kaikkia liikkeelle.\n(Uloslähdössä.) Etkö tule pirttiin sinäkin, Elina?\n\nELINA (painaa pään käteensä).\n\nEn minä nyt tule.\n\nSIMUNA (katsoo Elinaa).\n\nEi ole hyvä aina yksinäisyyskään. Hakisit vähän enemmän seuraa. — Niin\n— seuraa sinäkin tarvitsisit.\n\nMARTTA (tulee ulkoa).\n\nHyvää iltaa! Täälläkös te vielä! Ettekö tule seuran kokoukseen? Sinne\nnäkyy menevän paljon väkeä.\n\nSIMUNA\n\nEhtoota Martta! Minä tässä juuri olen lähdössä, mutta Elina ei lupaa\ntulla. Ehkä te sentään sitten yhdessä — minä tästä menen edeltäpäin —\n(Menee.)\n\nELINA\n\nTule nyt, Martta, tänne istumaan!\n\nMARTTA (menee istumaan).\n\nVoinhan minä istuakin vähän aikaa — mutta emmekö sentään sitten\npistäydy —\n\nELINA\n\nEi minulla ole tänään halua vieraitten ihmisten pariin.\n\nMARTTA\n\nNiin sinä aina sanot — ja aina vaan murjotat yksinäsi. Ei se suru siitä\nheltiä. Olethan sinä jo ikäihminen ja ymmärrät kyllä —\n\nELINA\n\nYmmärränhän minä. Minun suruni heittää vasta haudassa. En minä häntä\nenää surekaan niinkuin se, joka toivoo. Minä suren kuin kuollutta. Ei\nhän enään takaisin tule! Mutta tänään on hänen päivänsä —\n\nMARTTA\n\nMikon päivä!\n\nELINA\n\nNiin — hänen nimipäivänsä. Etkö muistanut sitä?\n\nMARTTA\n\nEn tullut ajatelleeksi.\n\n    Äänettömyys.\n\nELINA\n\nVielä muutaman vuoden senjälkeen kun Mikko pääsi vankilasta odotin minä\nhäntä. Mutta toivo kuoli vuosi vuodelta. Nyt en minä enään odota.\n\nMARTTA (huokaa).\n\nSuotta kai se onkin. Onhan siitä jo niin pitkä aika.\n\nELINA\n\nOn. Kesällä tuli yhdeksäntoista vuotta.\n\nMARTTA\n\nNiin. Samana kesänä Heikki ja minä menimme naimisiin. Ja meidän Lyyli\non nyt kahdeksantoista.\n\nELINA (surullisesti).\n\nMinä muistan sen kuitenkin niinkuin eilisen päivän.\n\nMARTTA\n\nSenkö — kun veljeni vietiin?\n\nELINA (raskaasti).\n\nMuuta muistettavaahan minulla ei olekaan.\n\nMARTTA (koskettaa hiljaa Elinan käsivartta).\n\nElina hyvä!\n\nELINA (pyyhkii otsaansa).\n\nNyt kun toivo on kuollut ja odotus on turhaa, olisi parempi olla —\nellei — minulle olisi syntynyt uusi tuska.\n\nMARTTA\n\nUusi tuska? Mikä?\n\nELINA\n\nTuska siitä — kun en tiedä syytä — miksi hän ei tullut kotia, kun pääsi\nvankilasta. Ja siitä on jo kulunut niin monta — pitkää vuotta. — Olen\najatellut sitäkin, että jos häntä ehkä painoi omantunnon vaivat — siitä\nmurhasta —\n\nMARTTA\n\nEihän se ollut mikään murha. Humalaisten tappelussa sattunut\nonnettomuus. Yhtähyvinhän olisi voinut käydä päinvastoin: Jaska joutua\nrautoihin ja Mikko lautoihin.\n\nELINA (kiihkeästi).\n\nNo, minkätähden siis?\n\nMARTTA\n\nMitä?\n\nELINA\n\nMinkätähden Mikko ei ole tullut?\n\nMARTTA\n\nJumalako sen tietää. On ehkä hävennyt kotikyläänsä ja mennyt merille.\n\nELINA\n\nEihän hänen olisi tarvinnut meitä hävetä. Tiesihän hän — että me\nrakastimme häntä.\n\nMARTTA\n\nNiin — pitihän hänen se tietää.\n\nELINA (tuskallisesti).\n\nMutta jos hän — ei — ei voi puhua — ei —\n\nMARTTA\n\nMitä ei?\n\nELINA (vaivalla).\n\n— ei rakastanutkaan —\n\nMARTTA\n\nMeitäkö? Ole nyt! Näkihän sen monet monituiset kerrat, että me olimme\nhänen rakkaimpansa —\n\nELINA\n\nNiin — te. Mutta ehkä en minä.\n\nMARTTA\n\nMitä sinä nyt tuollaista!\n\nELINA\n\nSitä juuri olen ajatellut — ja se on minun tuskani.\n\nMARTTA\n\nMilloin sinä olet tuollaisia ruvennut päässäsi hautomaan?\n\nELINA (tuijottaa eteensä).\n\nJo pitkät ajat. Ehkä monta vuotta.\n\nMARTTA (toimekkaasti).\n\nSinä kai sen parhaiten tiedät, ettei niin ole. Ja vaikka olisikin, niin\nmiten se olisi estänyt hänen tuloaan!\n\nELINA (aivan kuin heräten).\n\nMitenkäkö? Päästäkseen minusta — ja lupauksestaan minulle.\n\nMARTTA (ihmeissään).\n\nVoi hyvänen aika! Jos hän olisi ollut kunnon mies, niin hän olisi\ntullut ja pitänyt lupauksensa. Ja jos hän olisi ollut hulttio, niin hän\nolisi myöskin tullut eikä välittänyt sinusta eikä sanastaan! Kumpikaan\nei tässä pidä. Siihen on jokin muu syy.\n\nELINA (kiihkeästi).\n\nMikä sitten?\n\nMARTTA\n\nSitä en tiedä — eikä sitä tiedä muut kuin hän itse.\n\nELINA (masentuneena).\n\nEi se mikään muu voi olla. Minun tuskani sen sanoo.\n\nLYYLI (tulee itkien kiireesti ulkoa).\n\nVoi voi sentään! Voi hirveätä sentään!\n\nMARTTA\n\nLyyli! Mitä nyt?\n\nELINA\n\nMitä on tapahtunut?\n\nLYYLI\n\nVoi, voi, äiti — ja täti! Jos tietäisitte mitä on tapahtunut!\n(Heittäytyy keinutuoliin.)\n\nMARTTA (nousee).\n\nMitä on sitten tapahtunut? (Menee Lyylin luo.) Sano!\n\nLYYLI\n\nEn minä sitä sano!\n\nMARTTA (suuttuen).\n\nOle sanomatta! Mutta älä sitten myöskään ulvo ja pelota ihmisiä! (Menee\ntakaisin istumaan.) Minä jo ihan säikähdin, ja luulin että tuli on\nirti! Semmoinen tuulihattu tuo Lyyli aina on.\n\nELINA\n\nEtkö nyt sitten voi kertoa?\n\nLYYLI (potkii pahantuulisesti).\n\nEn minä edes kehtaa sitä kertoa.\n\nMARTTA\n\nOletko sinä taas käyttäytynyt tyhmästi?\n\nLYYLI\n\nEn minä siihen ollut syypää. (Itkun lomassa pusertaa kätensä nyrkkiin.)\nMutta kyllä minä niin villitysti suutuin —\n\nELINA\n\nKehen sitten?\n\nLYYLI (kääntyy ihmetellen).\n\nKehen? No, tietysti Perälän Anttiin. Kehenkäs minä muihin?\n\nMARTTA (hengähtäen helpotuksesta).\n\nNo, arvaa sen! Hänen kanssaan sinä aina riitelet.\n\nELINA\n\nHyi sinua, Lyyli! Vaikka on olevinaan sinun sulhasesi.\n\nLYYLI (naputtaa nyrkkiään keinutuolin kaiteeseen).\n\nTäti ei huoli sanoa mitään, kun ei kerran tiedä mitä ihmettä se Antti\nteki.\n\nMARTTA\n\nÄlä joutavista melua! Teidän kahdenkeskistä kinastusta —\n\nLYYLI (innostuen).\n\nVai meidän kahdenkeskistä! Ajatelkaas nyt! Koko pirtillinen väkeä istui\nkaikessa rauhassa kuunnellen opettajan esitelmää — ja yht'äkkiä avataan\novi ja komppania kylän poikia työntyi pirttiin meluten ja laulaen —\n\nMARTTA\n\nOliko Antti mukana?\n\nLYYLI\n\nAntti kulki edellä — pahimpana joukossa —\n\nELINA\n\nAina ne tekevät tepposiaan!\n\nMARTTA\n\nMiksi ei heitä käsketty pellolle?\n\nLYYLI\n\nKuka siinä mihinkään ehti — joku heistä soitti hanuria — ja pojat\nkoppasivat tyttöjä — ja — ja alkoivat tanssia —\n\nMARTTA\n\nKas, noita hävyttömiä! Olisinpa minä vaan ollut siellä —\n\nLYYLI\n\nNiin ne olisivat kyllä äitiäkin tanssittaneet — ellei olisi päässyt\npakoon —\n\nMARTTA (loukkaantuneena).\n\nOhoh! Älähän luule —!\n\nELINA\n\nNo, pääsitkö sinä pakoon?\n\nLYYLI (topakasti).\n\nEn yrittänytkään. (Kertomisinnoissaan.) Antti otti sisartaan, Irjaa,\nkäsipuolesta ja aikoi vetää tanssiin, mutta Irja pääsi irti ja pakeni\npöydän taakse — ja — ja sitten se tapahtui —\n\nMARTTA\n\nMikä?\n\nELINA\n\nMikä sitten?\n\nLYYLI\n\nSe, joka minua suututtaa ja — ja hävettää, niin että —\n\nMARTTA\n\nNo?\n\nLYYLI\n\nMinä huusin Antille jotain — hillitäkseni häntä — hän huomasi minut —\nsyöksyi luokseni — minä hyppäsin nopeasti penkille seisomaan — ja siitä\nminä kivahutin — (näyttää kädellään) häntä korvalle minkä jaksoin —\n\nELINA\n\nHyvä isä! Oikeinko sinä löit?\n\nLYYLI (taas itkettää).\n\nOikein minä — löin.\n\nMARTTA\n\nOnpa onni, että olet tyttö. Muuten tappelisit kuin Mikko-enosikin.\n\nELINA\n\nNo, siihenkö sitten päättyi —?\n\nLYYLI\n\nSiihen päättyi kaikki. Antti jäi nolona seisomaan minun eteeni ja — ja —\n\nMARTTA\n\nMitä — ja —?\n\nLYYLI\n\nTanssi pysähtyi — tuli haudan hiljaisuus — ja — ja kaikki pyrskähtivät\ntäyttä kurkkua nauramaan —\n\n    (Martta ja Elina hymyilevät).\n\nLYYLI (taas potkii).\n\nVoi, voi, kun minua hävettää!\n\nELINA\n\nNo, mikäs siinä! Sinähän sait rauhan palaamaan —\n\nLYYLI (melkein huutaen).\n\nNiin, mutta kun — ne nauroivat minulle.\n\nIRJA (tulee hätäisenä ulkoa).\n\nTäällä te vaan istutte! Ja tännekö sinäkin, Lyyli, pakenit —\n\nLYYLI (huvitettuna).\n\nKas, Irjaa! Joko sinäkin uskalsit hiipiä pöydän alta?\n\nIRJA (nauraa).\n\nEn minä pöydän alla ollutkaan — pöydän takana vaan — mutta tulkaa\nnyt sinne — siellä on toinen meno käymässä — se on toista kuin isän\nraittiuslaverrukset —\n\nELINA\n\nÄlä sinä isääsi sorra! Perttu on tehnyt paljon hyvää —\n\nIRJA\n\nNiin — niin! Onhan isä hyvä, mutta nyt on jotakin outoa tekeillä.\n\nLYYLI (hämmästyneen yksinkertaisesti).\n\nTappelevatko ne?\n\nIRJA (nauraen).\n\nEi! Sinähän sen aloit ja lopetit.\n\nLYYLI (heilahtaa tuolissaan).\n\nÄsh!\n\nELINA\n\nMitä outoa?\n\nMARTTA\n\nMitä?\n\nIRJA (toimessaan).\n\nHeti kun Lyyli oli juossut tiehensä ja nauru vähän tauonnut, astui\novensuusta outo mies pöydän päähän, ja alkoi puhua. Se oli ihmeellistä.\nEnsi hetkestä olivat kaikki hiljaa kuin hiiret.\n\nELINA\n\nMitä hän sitten sanoi?\n\nIRJA\n\nEn minä sitä niin osaa tolkulleen — mutta hän sanoi mielestäni jotakin\nsellaista, että tämä tapaus parhaiten todistaa —\n\nLYYLI (hämillään).\n\nMainitsiko hän korvapuustin —\n\nIRJA (hymyilee).\n\nEi —\n\nMARTTA\n\nÄlä nyt sotke!\n\nELINA\n\nMitä se todistaa?\n\nIRJA\n\n— että nuorisolla — niin — hän käytti juuri sellaista kaunista sanaa\n— että nuorisolla ei ole tarpeeksi työalaa — ei ole sille mieluisaa\ntoimintaa, johon se voisi voimansa ja intonsa kohdistaa —\n\nMARTTA\n\nIsäänsä tulee tuo Irja! Puhuu kuin pappi —\n\nIRJA (sekaantumatta asiassaan).\n\nSentähden se into puhkee ala-arvoisiin tekoihin — ja — ja sentähden on\nperustettava nuorille oma seura —\n\nELINA\n\nMitä ihmettä?\n\nMARTTA\n\nNuorilleko oma seura? Siitähän vasta kapine mahtaisi syntyä!\n\nIRJA\n\nNiin! Nuorisoseura olisi perustettava! — En minä osaa sanoa mitä\nkaikkea hän puhui — mutta kaikki olivat kovin innoissaan —\n\nELINA\n\nKuka se mies oli?\n\nIRJA\n\nSitä en tiedä. En ole koskaan häntä nähnyt.\n\nMARTTA\n\nNo, eikö muut häntä tunteneet?\n\nIRJA\n\nEhkä tunsivat. En kuullut kenenkään mitään sanovan. Kaikki vain\nkuuntelivat — (Hymyilee.) Ja Antti-veljenikin oli yhtenä silmänä ja\nkorvana. Ei enään hiiskahtanutkaan. (Vilkkaasti.) Ja minä uskon, että\nhän puhui kaikkien sydämeen — koska oltiin hartaita aivan kuin kirkossa\n— ja vanha Simunakin —\n\nELINA\n\nMitä isä —?\n\nIRJA\n\n— sanoi, että jos semmoinen seura syntyy ja sille tarvitaan talo, niin\nkyllä hän siihen antaa hirret, hän sanoi — en minä osaa niin tarkkaan\nkaikkea — tulkaa sinne, niin saatte kuulla —\n\nMARTTA (nousee).\n\nTule mukaan, Elina! Mennäänpä kuulemaan.\n\nELINA (nousee).\n\nVoisihan tuota —\n\nIRJA\n\nLähde sinäkin, Lyyli!\n\nLYYLI (nyreissään).\n\nTarvitaan seuroja — kun naiset tappelevat —\n\nELINA (nauraa).\n\nTule täältä kyökin kautta, Martta! Otan huivin — (Menee kyökkiin.)\n\nMARTTA (Lyylille, nauraen).\n\nNiin! Mitäs olet sellainen —!\n\n    (Seuraa Elinaa).\n\nIRJA\n\nEtkö tule, Lyyli? —\n\nLYYLI (äkeänä).\n\nEn.\n\nIRJA\n\nNo, minä kyllä sitten kerron. (Seuraa toisia.)\n\nLYYLI (istuu ensin aivan hiljaa, rupee sitten ärtyisenä pudistelemaan\nnyrkkejään).\n\nVoi, voi, sentään!\n\nANTTI (tulee peräovesta, kurkistaa sisään).\n\nOhoi!\n\nLYYLI (kääntyy nopeasti katsomaan).\n\nHäh?\n\nANTTI (tulee esille).\n\nTännekö pakenit? Arvasin sen.\n\nLYYLI (kääntää selkänsä).\n\nSinun ei tarvinnut sitä arvata.\n\nANTTI (menee lähelle).\n\nÄlä nyt enään riitele! Leikkiähän se vaan oli.\n\nLYYLI\n\nSekö — korvatillikka?\n\nANTTI (hymyillen).\n\nNiin. Eikö sekin ollut leikkiä?\n\nLYYLI\n\nEi!\n\nANTTI (häpeissään).\n\nOlihan se tyhmästi, että sillä tavalla häiritsimme —\n\nLYYLI\n\nÄlä puhu minulle! Minä olen sinulle vihanen.\n\nANTTI (pyytäen).\n\nEikö sinun vihasi jo lauhtunut kun — (naurahtaen) — kun sait iskeä —\n\nLYYLI\n\nJa kun koko pirtillinen väkeä sai nauraa minulle —\n\nANTTI (ottaa tuolin keinutuolin viereen ja istuu).\n\nEi, kuule —!\n\nLYYLI (äkäisesti).\n\nKyllä minä kuulen. Ole vaiti! Näinhän minä, että minulle naurettiin.\n\nANTTI (tarmokkaammin).\n\nEipäs — kun minulle. (Hymyilee.) Sulhasmiehelle naurettiin, kun morsian\nluki huoneentaulua.\n\nLYYLI (melkein jo naurattaa).\n\nÄlä sinä yhtään!\n\nANTTI (lepytellen).\n\nMinä siinä hävetä sain — suut ja silmät maalle — ja seisoisin kai\nvieläkin häpeäpaalussa — ellei onni olisi tullut avukseni.\n\nLYYLI\n\nMikä onni?\n\nANTTI\n\nNo, se vieras mies —\n\nLYYLI\n\nNiin — kuka hän oli?\n\nANTTI\n\nEn ole koskaan häntä nähnyt — eikä kukaan pojista häntä tuntenut.\nKuulitko kun hän —?\n\nLYYLI (nyrpeästi).\n\nEn minä nähnyt enkä kuullut — mutta Irja kertoi.\n\nANTTI\n\nKertoiko hän nuorisoseurasta?\n\nLYYLI\n\nKertoi.\n\nANTTI\n\nAjatteles kuinka kaunis asia! Ja minä luulen, ettei koko juttu olisi\ntullut edes esillekään ellei — ellemme —\n\nLYYLI (pysäyttää kiikkutuolin).\n\nMitä?\n\nANTTI (hymyilee).\n\nEllemme me olisi tapelleet.\n\nLYYLI (rupeaa väkisinkin naurattamaan).\n\nSinäkö — ja —\n\nANTTI\n\nNiin — ja sinä —\n\nLYYLI\n\nÄlä yhtään pistele! Ethän sinä — lyönyt —\n\nANTTI (ottaa nauraen Lyyliä kädestä).\n\nMinä en vielä ehtinyt. Sinä olit niin vikkelä.\n\nLYYLI (häristää vapaalla kädellään).\n\nNäetkös nyt! Varo sinä vaan —!\n\nANTTI\n\nEnkä varo. Suuret tapaukset alkavat useasti pienistä — (suutelee\nLyyliä) — pienistä sysäyksistä, sanoi se outo mies — (suutelee.)\n\nLYYLI\n\nÄlä nyt! Antti! En minä ole sinuun vielä leppynyt.\n\nANTTI\n\nSiellä pirtissä ne tekivät jo sovinnon meidänkin puolestamme. (Taputtaa\nLyyliä poskelle.)\n\nTUNTEMATON MIES (tulee ulkoa).\n\nHyvää iltaa! (Ottaa hatun päästään.)\n\nLYYLI (hiljaa).\n\nKas nyt! Vieraatkin näkivät. (Hypähtää ylös.)\n\nANTTI (nousee, katsoo taakseen).\n\nHyvää iltaa! (Hiljaa Lyylille.) Se on se, joka pirtissä puhui. (Nostaa\ntuolinsa pöydän viereen ja ottaa lakin päästään.)\n\nTUNTEMATON (seisoo oven suussa katsellen vuorotellen kumpaistakin).\n\nOletteko talon väkeä?\n\nANTTI\n\nEi — en minä —\n\nTUNTEMATON\n\nMutta neitonen?\n\nLYYLI (ujosti).\n\nEi — en minäkään —\n\nTUNTEMATON (välinpitämättömästi).\n\nVai niin! (Hymyillen.) Ei kumpikaan talon väkeä. Vieraita siis?\n\nLYYLI (hämillään).\n\nNiin — ei aivan — kyllä minä —\n\nANTTI\n\nMinä olen vieras — Perälän Pertun poika — Antti —\n\nLYYLI (aivan kuin tuntisi syyllisyytensä ja pitäisi puolustautua siltä\nvaralta, että vieras näki hänen ja Antin läheisen suhteen).\n\nMutta minä en ole vieras. Minä olen tuosta naapurista — Mäkipään Lyyli\n— ja olen täällä tätini luona —\n\nTUNTEMATON\n\nKuka tätisi on?\n\nLYYLI\n\nElina tietysti — tämän talon emäntä.\n\nTUNTEMATON (vitkaan, hetken vaitiolon jälkeen).\n\nOnko hän — kotona?\n\nLYYLI\n\nOn. Meni juuri pirttiin. Onko teillä asiaa hänelle?\n\nTUNTEMATON sivelee partaansa aivan kuin ei olisi kuullut kysymystä.\n\nANTTI (vaihtaa ihmettelevän silmäyksen Lyylin kanssa).\n\nTahdotteko tavata Elinaa?\n\nTUNTEMATON\n\nKyllä — tahtoisin —\n\nLYYLI\n\nMinä menen heti kutsumaan — (Menee ovelle.) Vieras tekee hyvin ja\nistuu! (Viittaa salaa Anttia mukaansa.)\n\nANTTI\n\nEhkä minäkin tästä — (kääntyy ovella ympäri ja astuu askeleen vierasta\nkohti, vaatimattoman yksinkertaisesti.) Me emme tiedä kuka olette —\nmutta me olemme — olemme teille hyvin kiitollisia siitä mitä sanoitte —\nja puhuitte —\n\nTUNTEMATON\n\nOletko sinäkin?\n\nANTTI (hämillään).\n\nOlen minä — ja — ja minä olen kovin pahoillani — käyttäytymisestämme —\n\nLYYLI (astuu Antin rinnalle).\n\nNiin — ei Antti ole niin paha kuin — (hämmentyy). kuin — ehkä — ehkä —\n\nANTTI (rohkeammin).\n\nOlihan semmoinen häiriö kovin paha ja sopimaton teko — mutta — mutta —\n(reippaasti) — jos meidän nuorten ihmisten työtä johonkin tarvitaan,\nniin kyllä me työhönkin pystymme — saatte uskoa — (Menee nopeasti ulos.)\n\nLYYLI (hauskasti ja ymmärtämättä mistä oikein on kysymys).\n\nNiin pystymme — sen saatte uskoa! (Kiireesti Antin perässä.)\n\nTUNTEMATON (katsoo heidän jälkeensä. Nyökkää päätänsä, kääntyy\nkatselemaan ympärilleen. Istuu sitten pöydän ääreen päätänsä käteen\nnojaten.)\n\nELINA (tulee kyökistä. Pysähtyy keinutuolin taakse ja odottaa hetken,\nettä vieras huomaisi hänet, hiljaisesti).\n\nHyvää iltaa, vieras!\n\nTUNTEMATON (nostaa päänsä ja katsoo Elinaa. Nousee sitten hitaasti\nylös, yhä katsoen).\n\nHyvää iltaa!\n\nELINA\n\nMinä en tunnekaan — vierasta — mutta on kai asiaa taloon — isä tulee\nkohta. — Vieras tekee hyvin ja istuu!\n\nTUNTEMATON (ojentaa kätensä, hiljaisesti).\n\nHyvää iltaa, Elina!\n\nELINA (hämmästyen).\n\nMitä? (katsoo tarkemmin vierasta. Selittämätön aavistus jännittää\nhäntä. Painaa käden sydämelleen.) Tunnetteko te — kuka te —?\n\nTUNTEMATON (hymyillen).\n\nKyllä minä tunnen.\n\nELINA (ottaa päästään kiinni, aivan kuin häntä huimaisi).\n\nÄlkää pahaksi panko, mutta —\n\nTUNTEMATON\n\nEn. pane pahakseni, sillä onhan siitä pitkä aika kun tavattiin.\n\nELINA (yrittää taas katsoa, epävarmasti).\n\nPitkäkö?\n\nTUNTEMATON\n\nNiin. Hyvin pitkä. Yli yhdeksäntoista vuotta.\n\nELINA (vapisee, voi tuskin seistä ja puhua).\n\nEi, ei! — Minä en uskalla — eihän —\n\nTUNTEMATON (hymyilee, ojentaa taas kätensä).\n\nKyllä!\n\nELINA\n\nMikko!? (Horjahtaa ja nojaa keinutuoliin.) Minä — oh! — niin äkkiä —\neihän vaan — enhän — kyllä kai erehdyn —\n\nTUNTEMATON\n\nEt erehdy — Elina! Minä olen Mikko. (Ottaa Elinan käden.)\n\nELINA\n\nNiin pitkän ajan kuluttua — ja — kuitenkin niin äkkiä — niin odotettu —\nja kuitenkin niin odottamatta — (Rupeaa hiljaa itkemään.)\n\nMIKKO (tukee Elinaa).\n\nElina! — Sinähän tuskin voit seistä. (Ohjaa Elinan keinutuoliin.)Tule\ntänne istumaan! — Noin! Minä otan tuolin tähän viereen — (Ottaa tuolin\npöydän luota ja istuu.)\n\nELINA\n\nÄlä pahastu — vaikka minä näin tyhmästi — otan sinut vastaan —\n\nMIKKO (ottaa Elinan käden).\n\nSinä otit minut vastaan parhaimmalla tavalla. Olisin sietänyt tulla\nulosajetuksi — kun vielä uskalsin — näin pitkän ajan kuluttua — vedota\nystävällisyyteen.\n\nELINA (pyyhkii kyyneleitään, surunvoittoisesti).\n\nKauvanhan sinä olet viipynyt — (Katsoo Mikkoon.) Hyvin kauvan. Emme\nenään odottaneetkaan. Olen surrut sinua kuin kuollutta.\n\nMIKKO\n\nMinä en uskaltanut ennemmin.\n\nELINA (ihmetellen).\n\nMitä sinä pelkäsit?\n\nMIKKO (raskaasti).\n\nItseäni. Minulla on ollut raskaita taisteluja itseni kanssa.\n\nELINA (silittää hänen kättään).\n\nMikko-hyvä!\n\nMIKKO\n\nMinä olin jo tuottanut niin paljon tuhoa ympärilleni, että — ajattelin\n— parempi on teille tämä yksi suru, kun se on viimeinen, kuin että\nmenen kotia ja saatan taas teille uusia tuskia — ehkä vielä hirveämpiä —\n\nELINA\n\nMitenkä — millä tavalla? Tiesithän että sinua odotimme — heti\nvankilasta päästyäsi —\n\nMIKKO\n\nArvasin sen. Mutta minä en luottanut omaan luonteeseeni. Päätin ensin\nparantaa sen — tahdoin olla varma itsestäni — päätin, että jos kerran\ntulen teidän luoksenne — niin — en saa tulla turmion tuojana — en\nteidän rauhanne hävittäjänä ja onnenne sortajana. (Keventyneenä.) Ja se\noli ankaraa taistelua — vuosia kestävää kamppailua —\n\nELINA\n\nItseäsikö vastaan?\n\nMIKKO\n\nNiin — hillitöntä luonnettani — ja — (silittää Elinan päätä) — ja\nkalvavaa koti-ikävää vastaan, jota en uskaltanut lähteä tyydyttämään,\nennenkuin tiesin metsäläisihmisen minusta lähteneen.\n\nELINA (onnellisesti).\n\nJumalan kiitos! Kaikki on nyt voitettu koska olet täällä.\n\nMIKKO (reippaammin).\n\nNiin toivon. Minun tielleni sattui onni. Se antoi elämälleni uuden\nkäänteen — ja uuden sisällön.\n\nELINA (ikäänkuin kuoreensa vetäytyen, arasti).\n\nOletko — oletko tavannut itsellesi — hyvän vaimon?\n\nMIKKO (hymyillen).\n\nEn — enhän toki. (Muuttuu vakavaksi, epävarmasti.) Entä sinä? En\nmuistanut kysyäkään — vaikka tämä kysymys aina ennen kierteli\naivoissani, niin — nyt kun siihen saisin vastauksen — unohdin sen. Entä\nsinä — Elina?\n\nELINA (herttaisesti).\n\nKun jätit meille hyvästit silloin — surullisen kauniina kesäpäivänä —\nmoitit itseäsi siitä, että annoit minun yhä sinua odottaa. Muistatko\nmitä siihen sanoin?\n\nMIKKO\n\nMuistan. »Odotan vieläkin» — sanoit.\n\nELINA\n\nNiin.\n\nMIKKO (painaa päänsä keinutuolin kaiteelle, Elinan käsiin).\n\nRakas — rakas Elina!\n\nELINA (silittää hänen tukkaansa).\n\nMinä lupasin — ja odotin — enkä nähtävästi odottanut turhaan. Minä\nkiitän sitä vierasta onnea, joka tiellesi sattui — kiitän sitä — vaikka\nen tunnekaan.\n\n    Simuna, Martta, Antti, Lyyli ja Irja tulevat.\n\nLYYLI (tulee ensimäisenä esille).\n\nEi — mutta — täti!\n\nELINA (nousee iloisena).\n\nHämmästytkö?\n\nMIKKO (nousee ja asettaa tuolin entiselle paikalleen).\n\nLYYLI (Mikolle).\n\nTehän ainakin näytte olevan — talonväkeä!\n\nELINA (hymyilee).\n\nNiin on. Sinun enosi —\n\nMIKKO\n\n— joka on palannut mailman rannan kovasta koulusta. (Menee\ntervehtimään.)\n\nSIMUNA\n\nNo, kyllä minä vähän epäilin, mutta kun minulla on niin heikot silmät.\n— Terve tuloa vaan entisille kotipihoillesi!\n\nIRJA\n\nTerve tuloa! Te toitte onnen tänne meidän korpeemme.\n\nSIMUNA\n\nParhaaksi tulit tuomaan noille nuorille yhdistymisaatteen —\nelämäntarkotuksen — ja työvainion — sitä ne puuttuivatkin —\n\nELINA (Mikolle).\n\nSekö sinun onnesi oli — joka sinut kohtasi?\n\nMIKKO\n\nSe. Kun näin nuorison, joka uhkui nousussaan, niin nosti se minutkin.\n\nANTTI\n\nJa vielä tämäkin korpi nousee — siihen saatte uskoa. Mekin tahdomme\nnousta.\n\nELINA (menee Mikon luo).\n\nOnni ei tule koskaan liian myöhään.\n\nMIKKO (ottaa hymyillen Elinaa kädestä, nyökkää hänelle).\n\nNiin — tämä hetki palkitsee kaikki.\n\nLYYLI (huudahtaa).\n\nAi — kun täti on nuortunut!\n\nKAIKKI (riemuitsevat).\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]