[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKt7NfveAgG_52JUk1L3fdWEaf8C_L8sjcDZO0v_YUwY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3553,"Lumihiutale","Little, Frances",1863,1941,"3553-little-frances-lumihiutale","3553__Little_Frances__Lumihiutale",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1909,1918,10935,70042,false,76535,[24],"Japan -- History -- Meiji period, 1868-1912 -- Fiction",[26,27],"American Literature","Novels","\"Lumihiutale (Little Sister Snow)\" by Frances Little is a novel written in the early 20th century. Set in Japan, it follows Yuki (“Juki”) from mischievous childhood into young womanhood as she navigates filial duty, poverty, an arranged marriage, and a tender cross‑cultural bond with an American, Richard Merrit. The story explores tradition versus change, everyday domestic ritual, and the pull between Buddhist upbringing and Christian ideas introduced by foreigners.  The opening of this novel paints a vivid spring morning where little Juki plays beneath a plum tree, gets into mischief, and—after a dramatic scuffle over a bird and a cat—meets the American boy Dick Merrit, who stops her from throwing the cat into a canal and wins her trust. A chapter on the Doll Festival introduces her modest home, loving but aging parents, and the origins of her name (born in snow), emphasizing maternal devotion and Buddhist piety. Twelve years later, Yuki returns from a mission school, shouldering household burdens amid growing poverty while social custom prevents her from working; her father arranges her marriage to the well‑placed Saito. A letter arrives from Richard, now grown, asking to lodge with her family, which brings money and joy; Yuki prepares the house and hosts him for two happy months of language lessons and gentle flirtation. In a tender farewell scene—goldfish fed, a butterfly warmed, and a brief talk about God versus Buddha—Richard departs for home, leaving Yuki quietly heart‑sore but resolute. The section closes as she turns to preparations for her first meeting with Saito. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hedman, Valfrid",165,"Japanilaiseen puutarhaan ja Meiji-kauden tunnelmiin sijoittuva kertomus seuraa Juki Tshanin elämää lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Tarina kuvaa perinteiden ja velvollisuuksien merkitystä sekä nuoren tytön kohtaamista amerikkalaisen vieraan kanssa.","Frances Littles 'Lumihiutale' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3553.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","LUMIHIUTALE\n\n(Little Sister Snow)\n\n\n\nKirj.\n\nFrances Little\n\n\"The Lady Of the Decoration\" kirjan tekijä\n\n\n\nSuomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\nKariston 75 pennin romaaneja 14.\n\n\n\n\n\nHameenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. Juki Tshaän.\n II. Suuri nukkejuhla.\nIII. Kahtatoista vuotta myöhemmin.\n VI. Merrit San.\n  V. Saito San.\n VI. Juki Sanin päiväkirja.\nVII. Jäähyväiset.\n\n\n\n\n\n\nI. JUKI TSHAN.\n\n\nOli aamu aikaisin keväällä. Aurinko loisti täydeltä terältään\nomituiseen vanhaan jaappanilaiseen puutarhaan ja täytti ilman\nhäikäisevällä valolla, joka näkyi hyväilevän umppuja ja lehtiä ja\nherättävän ne uuteen, ihanaan elämään. Kultaiset säteet vapauttivat\npienen puron talven jäisestä vallasta ja jouduttivat sen kulkua\npienoisjärveen, missä kultakalat elämänhalun yltäkylläisyydestä\npyristelivät vedenkalvossa. Ne hiipivät valkoisten, iäkkään pinjapuun\nalla lemmenlaulujaan kuhertelevien kyyhkysten luo, karkeloivat\nhiekkaisella polulla vanhan kivilyhdyn edessä ja paistoivat suoraan\narmeliaisuudenjumalattaren Kvannonin silmiin, vihdoin häipyäkseen\ntaustalla olevien puiden väliin.\n\nPuutarhan keskellä, vanhan ryhmyisen luumupuun alla, joka lukemattomat\nvuodet oli uhmaillut talven lunta ja iloisena tervehtänyt kevään\ntuloa, seisoi pieni tyttö koettaen innokkailla kätösillään tavoittaa\nmaahan varisevia terälehtiä. Kukkimisaika oli melkein lopussa, ja\nhän seurasi katseillaan noita heleitä hiutaleita, jotka täyttivät\nmaan epätasaisuudet ja piirtelivät salaperäisiä kuvioita sammaleiseen\nruohoon.\n\nMelkein tuntumaton tuulenviima, joka virran toiselta puolen henki\nlehdon läpi, tuoksahutti aika nenäkkäästi kokonaisen kukkasateen vasten\nJuki Tshanin kasvoja. Hän käsitti sen kehoitukseksi ja alkoi levitetyin\nkäsivarsin ajaa pyöriviä lehtisiä takaa. Hänen kimononsa pitkät hihat\navautuivat kuin ohuet purjeet, ja kasvot saivat luumunkukkien heleän\nvärin, kun hän kerta toisensa perään suhahti puun ympäri, pujahti\nlehtimajaan ja kiiti pitkin hiekoitettua käytävää. Äkillinen tyven\nlopetti kisan, ja Juki Tshan palasi leikkipaikalleen puun alle,\npoimi pyydystetyt kukkalehdet kimononsa poimuista ja alkoi laskea\nvoitonmerkkejään.\n\n\"Itshi, ni, san — itshi, ni, san\", mutisi hän säännöllisin väliajoin,\nsillä kolme oli taikaluku ja toi onnea, jos se toistettiin tarpeeksi\nmonta kertaa ja kukkalehdet järjestettiin oikealla tavalla.\n\nMutta tämä yksitoikkoinen homma unetti häntä pian. Hän lopetti\nlaskemisensa ja ojentausi heleiden lehtien laittamalle vuoteelle,\nkasvot käännettyinä pientä olkikattoista majaa kohti, jossa äänistä\npäättäen vilkkaasti puuhailtiin.\n\nValmistauduttiin viettämään syntymäpäivää; ei Juki Tshanin omaa — se\noli valkoisella lumikaudella, ja nyt oli kolmas päivä kolmannessa\nkuussa, Mutta ikimuistoisista ajoista oli ollut tapana viettää tätä\npäivää suurella nukkejuhlalla kaikkien tällä kauniilla saarella\nsyntyneiden pikkutyttöjen yhteisenä syntymäpäivänä.\n\nJuki Tshan oli ojentanut pienen notkean ruumiinsa heloittavimpaan\npäiväpaisteeseen. Hienot, sirot muodot todistivat vanhaa kulttuuria.\nKasvot, jotka olivat tavattoman vaaleat hänen rotuunsa kuuluvalle,\nolivat saaneet ominaisen ilmeensä vuosisatain taisteluista ja\nkaipuusta, ja kirkkaat, loistavat silmät katsoivat maailmaan innokkaina\nja tutkivina.\n\nTalon syrjään vedetyn _shodshin_ (kokoonlykättävä paperiseinuke.)\naukosta hänen silmänsä keksivät tuon tuostakin vilahduksen vanhemmista,\njotka neuvottelivat keskenään ja näkyivät olevan innokkaassa\ntouhussa. Hän huomasi vähän väliä juostavan vanhassa aitassa, missä\nperheen aarteita säilytettiin, ja sieltä kannettavan ulos keltaisia\nkangasmyttyjä. Tuuli toi tuoksuja keittiöstä, ja hedelmä- ja\nkukkakauppiaat jättivät melkoisen osan taakoistaan ovensuuhun.\n\nJuki Than itse oli ollut paha, ja rangaistukseksi oli hänet lähetetty\npois kaikista näistä iloisista valmistuksista. Loikoessaan lämpimässä\npäivänpaisteessa hän juuri mietiskeli viimeisiä häijyyksiään. Hänen\nsuupielensä vavahtivat, kun hän ajatteli, miten oli piiloittanut isän\npiipun saadakseen hänet ripeämmin työskentelemään ja koettanut estää\näitiä ulos menemästä leikkaamalla nauhat poikki hänen puutohveleistaan.\n\nSitten hän nauroi ääneti itsekseen muistaessaan, kuinka oli kantanut\nkotiinsa eksyneen kissarukan ja vietellyt sen juomaan maitoa,\nsillävälin kun hänen näppärät pienet sormensa saksien avulla muuttivat\nsen turkin ihmeelliseksi maisemaksi. Muutamassa minuutissa tuli kissan\npää paljaaksi ja kiiltäväksi kuin järvi, jonka äärillä pari pystyä\nkorvatupsua esitti puita. Keskeltä elukan selkää kohosi mahtava\nFudshi lukemattomien pienempien vuorten ympäröimänä, ja koipia pitkin\nkiemurteli kapeita polkuja päättyen kummallisille alttareille. Mutta\nkun hän vihdoin yritti palmikoida karvat kissan pienessä töppöhännässä\nluodakseen komean pinjan, oli uhri noussut kapinaan, ja äiti oli\nkäskenyt pienen Juki Tshanin koreasti laittautua ulos puutarhaan.\n\nJuki Tshan muisti äidin lempeästi hymyilleen, vaikka olikin häntä\ntorunut ja vaikka ystävällinen ääni oli kuulostanut huolestuneelta.\nOlisikohan hän pahastunut siitä, että Juki oli näyttänyt heleänpunaista\nkieltään vanhalle, rumalle jumalankuvalle, joka oli asetettu aivan\npikkuneidin tielle? Vai — ja tässä kävi Juki Tshan vakavaksi —\nolikohan perheen täytynyt maksaa viimeinen _go-rininnsa_ [viiden rinin\nvaskiraha; rin on noin 1/4 Suomen penniä.] puvusta, joka hänellä\nitsellään olisi yllään päivän juhlassa?\n\nLyhyen elämänsä aikana nuori tyttö oli kasvanut rakkauden ilmakehässä;\nmutta mikään rakastavainen uhraus ei ollut kokonaan voinut varjella\nhäntä köyhyyttä tuntemasta. Jokaisessa juhlassa, niin kauaksi kuin\nhänen muistinsa kantoi, hän oli nähnyt äidin yhäti käyttävän samaa\npukua, vaikka hänen oma pieni kimononsa aina oli ollut uuden uutukainen\nja hieno, ja nukkien kirjaillut hameet niin täynnä kiiltohelyjä ja\nkultalankoja, että ne voivat seisoa omin neuvoin.\n\nTämä ajatus oli uusi Juki Tshanille, ja se toi mukanaan muita, aivan\nkuin lammikkoon viskattu pieni kivi synnyttää vedenpinnalle toisen\nrenkaan toistansa isomman. Hän ei vielä oikein käsittänyt, mutta hän\naavisti, että tässä oli hänelle jotakin opittavaa.\n\nHän oli ollut häijy ja pahoittanut äitinsä. Hän oli saanut vakavan\nkatseen isän ystävällisistä silmistä ja kujeillaan aiheuttanut\nikävyyttä koko perheessä. Nyt täytyi hänen tulla oikein kiltiksi,\nmuutoin saattaisi ilkeä revonhenki mennä häneen ja tehdä hänet\neliniäksi onnettomaksi. Hänen olisi toteltava äitiään, joka oli niin\nhyvä, että hänen jokainen pienelle tytölleen lausumansa sana tuntui\nhyväilyltä. Ensi kertaa näki Juki Tshan elämän suuren kirjan avonaisena\nedessään, ja ensimäinen sana, minkä hän siinä luki — vielä oikein\nkäsittämättä sen merkitystä — oli _velvollisuus_.\n\nÄänet sisällä heikkenivät heikkenemistään. Lapsi makasi yhä paikallaan\nsiristellen silmillänsä laivasta kohti. Hänen päänsä yläpuolella\nriippui holvina heleitä oksia, jotka sulkivat häneltä todellisuuden\nmaailman ja näkyivät kaareutuvan käytäväksi keijukaisten valtakuntaan.\nSinne vievä portti on kevyt, mutta silti varsin vaikea avata, ja tieto\ntulee ylipääsemättömäksi esteeksi, sillä tuohon lapsuusajan kirkkaiden\nunelmien maahan saattaa astua vain nuori, kevyt jalka.\n\nTuuli suhisi kehtolauluansa kukkasille, ja Juki Tshan olisi pian\nnukahtanut, ellei omituinen ääni olisi häntä säikähdyttänyt ja\nsaanut hänet avaamaan silmänsä selkosen selälleen. Kerran ennen hän\noli kuullut saman äänen, ja silloin se oli tietänyt kuolemaa isolle\nylhäällä puussa asustavalle punarinta-satakielelle. Tällä kertaa oli\nhuudon päästänyt lintuemo, ja Juki Tshan hypähti ylös.\n\nYlhäältä puusta kuului hurjaa siipien räpytystä, ja hohtavan\nkukkasateen läpi hän näki, miten poloinen puolikasvuinen linnunpoika\npyristeli hänen oman, vastikään hankkimansa lemmikin kynsissä.\nVarmana menestyksestään mirri antoi onnettoman uhrinsa kerta toisensa\nperään lepattaa muutaman tuuman ja veti sen sitten takaisin julmalla,\nteräväkyntisellä käpälällään. Vihdoin muuttuivat sen viheriät silmät\nkapeiksi viiruiksi, ja kauhistuen näki Juki Tshan, miten isoja punaisia\npisaroita herui sen suupielistä. Samalla hän kuuli luiden narskuntaa ja\nseisoi silmänräpäyksen kauhusta halvaantuneena. Mutta sitten valtasi\nhänet viha. Hän hiipi äänettömästi kissan kimppuun takaapäin ja tarttui\nmolemmilla kätösillään sen kurkkuun.\n\n\"_Baka_!\" [tyhmyri] suhisi hän yhteenpuristettujen hampaittensa\nvälistä. \"Baka... vai syöt sinä linnunpoikasia! Minä pyydän _Onin_\n[Peikko paholainen] heti muuttamaan sinut kiveksi, niin saat virua\nmaassa poljettavana ja potkittavana kykenemättä laisinkaan huutamaan\ntai liikahtamaan! Sinä paha, häijy kissa!\"\n\nMirri sätkytteli turhaan. Juki Tshan piti sitä armotta käsivarren\npäässä itsestään ja mietti sen kohtaloa. Vihdoin katsoi hän\npäättäväisesti uhriinsa, ja huulet päästivät venytetyn äännähdyksen,\nsamalla kun silmissä välähti tyydytetty kostonhimo. Vihdoin hän tiesi,\nmitä hänen oli tehtävä arvoisalle kissalleen, joka oli niin häijysti\nkäyttäytynyt. Hän heittäisi sen kanavaan, tuonne kanavaan, jossa vilisi\nmulkosilmäisiä ja pitkäkielisiä sammakoita. Siellä siivekkäät hirviöt\nsitä pistäisivät ja kaikenlaiset ilkeät itikat purisivat, kunnes\nvuorovesi sen viimein huuhtelisi mukanaan suureen mereen, missä se ei\nsaisi maitoa juodakseen eikä linnunpoikasia syödäkseen.\n\nHänen ajatellessaan, miten hänen karvainen leikkitoverinsa uiskentelisi\nkauheassa kanavassa, jolla Juki Tshanin mielikuvituksessa ei ollut\nalkua eikä loppua, rupesi sääli sarastamaan hänen sydämessään, ja\npienten käsien puristus höltyi hiukan.\n\nMirri sai hengähdysaikaa ja käytti sitä hyväkseen. Ponnistellen\nvapautuakseen se piirsi terävillä kynsillään pitkän punaisen naarmun\nJuki Tshanin paljaaseen käsivarteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä\njokainen säälinkipinä hävisi tytön sydämestä. Hän tarttui elukkaan\ntiukemmin ja juoksi pientä polkua pitkin kadulle, samalla huolellisesti\ntarkaten portinvartian pientä majaa.\n\nTämä oli nimittäin hyvin vanha ja vastenmielinen mies. Hänen viimeinen\nkeksintönsä oli, että pienet tytöt ainoastaan hänen armollisella\nluvallaan saivat kulkea veräjistä ulos tai sisälle. Olipa hän eräänä\npäivänä uhannut Juki Tshania rangaistuksellakin, ja tyttö oli perin\nhalveksivasti kehoittanut häntä itse hakkaamaan päänsä poikki, jos\ntahtoi pelastua jostakin pahemmasta. Nyt oli tie vapaa. Hän käänsi\npäänsä pois ja painoi pienen ruumiinsa raskaita portin puoliskoja\nvasten, kunnes ne erottuivat kylliksi päästääkseen hänet lävitse.\n\nHän oli niin syventynyt aikomukseensa tulla kanavan reunalle kadun\ntoisella puolella, että hän ei huomannut lähestyvää dshinrikishaa, ja\nennenkuin hän aavistikaan, oli hänet työkätty kumoon ja sysätty sivuun.\n\nKun hän oli hieraissut pahimman tomun silmistään ja jälleen nousi\nylös, yhä tiukasti puristaen kissaa, dshinrikishan kuljettaja ja hänen\nkyydittävänsä kumartuivat hänen ylitseen. Viimemainittu, amerikkalainen\npoika, jonka vaalea tukka ja siniset silmät kummastuttivat hänet\nsanattomaksi, oli juuri harjaamassa tomua tyttösen kimonosta, ja hänen\nhuulensa liikkuivat ja lausuivat omituisia ääniä.\n\n\"Kuulehan, pikku tyttö, olen hyvin iloinen, että et loukkautunut\ntai katkaissut jäseniäsi\", oli hän juuri sanonut parhaansa\nmukaan ponnistellessaan siirtääkseen tomun tytön kimonosta omaan\nnenäliinaansa. \"Missä on äitisi ja isäsi tai hoitajattaresi, jotta he\nantaisivat sinulle vähän vitsaa ja pitäisivät sinut poissa kadulta?\"\n\nHänen puhuessaan Juki Tshan oli kuin lumottuna kuunnellut jokaista\nsanaa hänen huuliltaan ja hetkiseksi unohtanut julman aikeensa. Kissa\nhuomasi, että hänen puristuksensa höltyi, alkoi pyrkiä vapaaksi, ja\nkiivas kamppailu sukeutui heidän välillään.\n\nPoika katseli huvitettuna ja puhkesi nauruun — nauruun, joka alkoi\nsilmistä ja valaisi koko kasvot, kunnes se vihdoin päättyi poikamaisen\nhilpeyden puuskaan. Juki Tshan katseli hetkisen vuoroin häntä, vuoroin\nhymyilevää kyytimiestä ja kävi tulipunaiseksi suuttumuksesta. Sitten\nhän alkoi nopeasti juosta kanavaa kohti.\n\nMutta Dick Merrit oli nähnyt katseen hänen silmissään ja arvaten hänen\naikomuksensa kiirehti ritarillisesti kissaa pelastamaan. Hän oli\nisokasvuinen kuusitoistavuotiaaksi, ja pitkillä säärillään oli hänen\nvarsin helppoa tavoittaa pieni tytöntypykkä, vaikka tämä kiitikin minkä\njalat kannattivat.\n\n\"Ei, jätä se tekemättä, lapsi!\" huusi poika. \"Sinä et saa heittää\nsitä säikähtynyttä elukkaa kanavaan, vaikkapa tästä tulisi tappelu\nvälillämme!\"\n\nHän tarttui Juki Tshanin toiseen käsivarteen, yrittäen useampaan\nkertaan irroittaa sätkyttelevän eläimen hänen otteestaan.\n\n\"Ija, ija\", vastusteli lapsi närkästyneenä, mutta Merrit oli yhtä\npäättäväinen kuin hänkin ja piti hänestä tiukasti kiinni. Vihdoin hän\naivan keveästi lyödä napsautti pieniä käsiä.\n\nTämä oli ensi kerta, kun Juki tutustui ruumiilliseen väkivaltaan,\nja hänen kätösensä hellittivät heti puristuksensa hänen itsensä\nkummastuneena tuijottaessa pojan päättäväisiin kasvoihin.\n\n\"Otaksun, että zjasi merkitsee 'ei', pikkuneiti, mutta minä sanon\nmyöskin ija\", virkkoi hän ottaessaan kissan tytöltä ja sivellessään\nsen kuvioille leikeltyä turkkia. \"Sinä et saa viskata sitä kanavaan.\nMikset antaisi sitä minulle? Minä hankin parhaillaan kokoelman kissoja\nja muita otuksia kouluuni ja tahtoisin mielelläni liittää siihen tämän\nmerkillisen kappaleen. — Kysykää häneltä, enkö voi sitä saada.\"\n\nKyyditsijä, joka oli pysynyt hymyilevänä katselijana, näki Dick\nMerritin kaivelevan taskuaan ja kiiruhti heti väliin.\n\n\"Hän paha tyttö\", sanoi mies. \"Hän tekee surma kissalle. Saada kymmenen\nseniä [sen on noin 2 1/2 peniä.], viedä kotiin tyttö. Ei enää tartte\nkissa.\"\n\nMutta Dick epäsi hänen välitysyrityksensä. Hän sulloi kissan takkinsa\nalle ja kumartui sitten tarttumaan Juki Tshanin vastustelemattomaan\nkäteen. Hänen kimononsa hiha valahti alas ja paljasti pitkän, punaisen\nnaarmun.\n\n\"Ahaa, kissalla on kynnetkin! Kernaasti lyön sitä, kun se on tehnyt\nsinulle pahaa, mutta en mitenkään voi sallia, että työnnät sen\ntuohon likaiseen ojaan. Nyt se saa seurata minua kotiin, ja jonakuna\npäivänä tuon sensijaan jotakin sinulle. Tiedän kyllä, ettet ymmärrä\nsanaakaan puheestani, mutta en totisesti käsitä, miten sinuun nähden\nmenettelisin.\" Ja Dick jatkoi leperrystään, samalla kun hän tunsi\nitsensä tavattoman kömpelöksi ja hyväili vuoroin kissaa vuoroin Juki\nTshania.\n\nJuki seisoi aivan ääneti ja katseli häntä suoraan silmiin, vaikka hän\nei vielä ollut täysin toipunut ensimäisestä lyönnistä, mitä hän koskaan\noli saanut.\n\n\"Tahdothan sinä tulla kiltiksi, eikö totta? Etkä enää ryhdy hukuttamaan\nkissoja tai muita otuksia?\" jatkoi poika vakuutellen.\n\nSilloin tapahtui se ihme, että Juki Tshan lapsen vaistomaisella\nkäsityskyvyllä äkkiä ymmärsi hänen tarkoituksensa oudosta kielestä\nhuolimatta.\n\nHän hiipi nuorukaisen luo kuin pieni linnunpoikanen ja silitti\nposkellaan hänen olkapäätänsä. Se merkitsi enemmän kuin täydellistä\nalistumista — se merkitsi liittoa voitollisen vihollisen kanssa.\n\nDick suoristausi punehtuen ja hämillään ja asettui dshinrikishaansa,\nolematta näkevinään vetäjän hymyilevää naamaa.\n\nJuki Tshan pani kätensä ristiin aivan vyöhikkönsä alle ja kumartui\neteenpäin niin syvään, että hän muistutti puoleksi avattua kynäveistä.\n\n\"Arigato — arigato!\" toisteli hän kohteliaasti ja kumarsi kerran\ntoisensa perään.\n\n\"Hän sanoa kiitos\", tulkitsi kyyditsijä.\n\n\"Hyvästi\", huusi Dick. \"Älä nyt vain unohda — ole kiltti!\"\n\nJuki jäi seisomaan paikalleen katsellen pois kiitävää dshinrikishaa ja\nsen alta vilkkuvia vetäjän ruskeita sääriä. Hän oli unohtanut kissan ja\nmuisti ainoastaan sinisten silmien ystävällisen ilmeen.\n\n\"Juki, Juki!\" kuuli hän äkkiä äidin huudahtavan omalla kielellään.\n\"Tule! Kaikki on järjestetty juhlaa varten, ja olen etsinyt sinua niin\nkauan, että sandaalit jaloissani ovat kuluneet. Kiirehdi, ennenkuin\npunaiset pavut kylmenevät!\"\n\nLapsi vastasi venytetyllä huudahduksella, kuiskaillen tuon tuostakin:\n\"Ole kiltti — ole kiltti.\"\n\nHän oli kuullut samat sanat useita kertoja ennen. Ne yhtyivät hänen\nmuistissaan hänen ensimäiseen käyntiinsä lähetyskoulussa ja erääseen\npitkulaiseen laatikkoon, jonka sisältä tapasi tulla hyvin makeita ja\nherkullisia punaisia ja valkoisia palasia. Mutta kun hän nyt itsekseen\nmutisi sanat, ne tuntuivat saaneen uuden merkityksen.\n\nHän hiipi veräjän läpi ja läheni verkalleen pientä majaa, joka näytti\nniin iloiselta ja hauskalta juhlapuvussaan.\n\nLuumupuun ohi mennessään hän katsahti ylös ja näki lintuemon makaavan\npoikueensa päällä.\n\nÄkkiä sai ajatus pienet kasvot kirkastumaan kuin kukkasen\npäivänsäteistä. Hän vilkaisi vielä kerran linnunpesään ja silittäen\nomaa poskeaan virkkoi aivan ääneensä:\n\n\"Ole kiltti, Juki, ole kiltti.\"\n\n\n\n\nII. SUURI NUKKEJUHLA.\n\n\nJapanilainen asunto on keväällä kuin keijukaisten talo, katto ja\nalustus bamburuo'osta sekä muutamia pystyyn asetettuja tukia antamassa\nrakennukselle todellisuuden leiman.\n\nJuki Tshanin koti oli tyypillinen. Päivisin siirrettiin paperisuojukset\nhuolellisesti syrjään, jotta tuuli sai esteettä löyhähdellä huoneiden\nläpi. Illan tullen asetettiin raskaita puuovia kehyksiin ja täten\nsuljettiin pääsy yöilmalta samoin kuin kaikilta häijyiltä hengiltäkin,\njotka tohtivat liikkua vasta sitten, kun suuri aurinko oli lakannut\nvalvomasta.\n\nTätä kaikkea piti koossa kapea puukuistikko, joka kiersi koko\nrakennuksen ja jonka lattian sukupolvien jalat olivat siloittaneet\npeilikirkkaaksi. Täällä Juki Tshan ensi kerran oli nähnyt omat\nkasvonsa, ja — valitettavasti! — myöskin oppinut kujeen pistää ulos\npienen punaisen kielensä.\n\nTällä verannalla vastapäätä luumupuuta Juki tapasi vanhempansa.\nMolemmat vanhukset istuivat jalat allaan kirjavilla pieluksilla ja\nodottivat häntä käsivarret ristissä. Heidän juhlapukunsa haastoivat\nmenneestä loistosta; nyt oli parhaan mukaan koetettu kuluneissa\nkohdissa korvata oikea kulta mukaillulla.\n\nVuosi vuodelta oli taistelu vanhentuneiden liikeperiaatteiden ja\nuusien monimutkaisten menettelytapojen välillä kaivanut vaot miehen\notsalla hiukan syvemmiksi, ja silmät, jotka hänen nuoruudessaan olivat\nhehkuneet kunnianhimoa, olivat nyt enimmäkseen maahan luotuina, jotta\nvaimo ei huomaisi niiden levotonta, huolestunutta ilmettä.\n\nMutta kuinkapa olisi äänettömyys voinut salata mitään tältä pieneltä\nhiutuneelta naiselta, joka niin monet vuodet oli palvellut miestään\nruumineen ja sieluineen? Kun hänet ensi kerran kainona, nuorena\nmorsiamena lähetettiin koitteeksi hänen luokseen, ei sanaa rakkaus\nvielä ollut hänen sanakirjassaan. Velvollisuus oli ainoa, minkä hän\ntunsi: hän ei pyytänyt mitään ja antoi kaikkensa.\n\nSenjälkeen hän oli saanut lausua tervetulleiksi monta pientä\nihmisolentoa, joiden kädet olivat hohtavat ja kurttuiset kuin\nkirsikankukkain terälehdet; mutta ne olivat heti jälleen sulkeneet\nsilmänsä ja menneet hyvän Dshizo-jumalan luo, joka aina on valmis\nauttamaan pienokaisia kuoleman virran yli.\n\nPelko, että joku toinen nainen tulisi riistämään hänen paikkansa\nkodissa, jotta perhenimi ei häviäisi, piti häntä monet yökaudet\nvalveilla, ja lukemattomia kertoja hän oli hiipinyt pienelle alttarille\ntuskallisissa rukouksissa anomaan, että saisi säilyttää yhden ainoan\npienen ihmistaimen.\n\nMutta vaikka yö oli ollut kuinka pitkä, ajatukset kuinka raskaat\ntahansa, aamu tapasi hänet aina iloisena ja luottavaisena, kykenevänä\nkaikkiin ponnistuksiin puolison mieliksi. Tämän jokainen toivomus\noli välttämättömästi täytettävä, ja vaikka vaimo itse hiljaisuudessa\nalistin moniin kieltäymyksiin, miehen täytyi aina saada parasta, mitä\nvoitiin hankkia. Hän työskenteli myöhään yöhön, möi pienet yksityisesti\nomistamansa esineet, tyytyi vähäpätöisimpäänkin tunnustukseen ja\nsuunnitteli kaikki niin hyvin, että miehen ei koskaan tarvinnut huomata\npienintäkään puutteellisuutta talousasioissa.\n\nVuosien työn, rukousten ja odotuksen jälkeen sai hän vihdoin palkkansa.\nEräänä yönä ankaran lumimyrskyn vallitessa saapui odotettu lapsi\nmaailmaan ja vanhemmet antoivat sille nimeksi _Juki_ [Lumi.] lumen\nmukaan, joka oli tuonut heille tämän lempilapsen. Juki Tshanin muassa\nsaapui rakkaus perheeseen sitoen vanhempain sydämet yhteisillä\ntoiveilla toisiinsa. Siitä pitäin se oli aina vallinnut pienessä\nkodissa, ja kun lapsi nyt näyttäytyi ja pienillä jaloillaan, jotka koko\npäivänä eivät olleet sandaaleja koskettaneet, painoi tomuisia jälkiä\nkiiltäväksi silatulle lattialle, vanhempain silmät loistivat ilosta.\n\nJuki Tshan katsahti katuvaisena noihin tekemiinsä rumiin jälkiin ja\ntunsi olevansa kovin siivoton pikkutyttö. Sitten muisti hän uuden\npäätöksensä ja katsoi suoraan uskollisiin silmiin, jotka aina tähän\nasti olivat häntä rakastavasti katselleet. Hän hiipi vanhempainsa\nluo ja kumartui tarttumaan äidin käteen, joka oli kova ja työstä\nsierottunut. Sitten siveli hän sillä pehmeätä poskeansa ja kuiskasi\näänellä, jossa samalla kertaa värähti sekä anteeksiannon toivo että\nvarmuus siitä:\n\n\"Go men nasai.\"\n\nÄiti kumarsi syvään ja vakuutti hänelle anteeksiantoaan samalla\nsekä arvokkaasti että leikkisästi. Sitten tunne vei voiton\nmuodollisuuksista; hän nosti pienokaisen helmaansa ja antautui hetkeksi\nhäiritsemättömän onnen valtaan.\n\nIsä istui vieressä ja katseli heitä veitikkamainen väike silmissään,\ntekemättä mitään huomautusta. Vihdoin hän kuitenkin mainitsi, että\nheidän majesteettinsa, nuket, olivat jo kovin kauan saaneet odottaa\nhyllyllään. Eiköhän olisi aika käydä kunniatervehdyksellä niiden luona.\n\nVuodet olivat uurtaneet syviä vakoja vanhempien otsaan, mutta Juki\nTshanin pulppuavaa elämänhalua katsellessaan he tunsivat itsensä\npäivittäin nuorentuneiksi. Kun he nyt kumpikin tarttuivat tytön\npieniin kätösiin ja yhdessä menivät nukkeja tervehtimään, kaikki\nkolme olivat niin hilpeitä, että Juki ehdotti tavallisen kävelemisen\nasemesta tahdissa hyppäämistä siihen tapaan kuin hän äskettäin oli\nlastentarhassa oppinut.\n\nSehän oli jotakin tavatonta, mutta mitäpä ei tekisi lapsukaisen tähden!\nJukin rohkaisemina isä ja äiti hyppivät eteenpäin, ja tyttö koetti\nturhaan noudattaa tahtia, ollen itse aivan hengästynyt ihastuksesta.\n\nHuoneessa ei ollutkaan mitään heidän kulkuaan ehkäisemässä. Ei\nmitään tuoleja, joiden kiusallisiin jalkoihin saattoi kompastua,\nei teräväsyrjäisiä sänkyjä tai pöytiä; ei mitään muuta kuin pehmeä\npaksu matto, sama, jolla Juki kerran oli suorittanut kaikki lapsuuden\nvoimisteluharjoitukset, saamatta pienintäkään vammaa hentoihin\njäseniinsä.\n\nPuolittain kontaten, puolittain hyppien ja läkähtymäisillään naurusta\nja ponnistuksista kolmikko viimein saapui samalle paikalle, missä\nkuutta vuotta aikaisemmin oli uhrattu kiitosuhri vastasyntyneestä\ntyttösestä, joka nyt molemmille vanhuksille merkitsi elämän onnea.\n\nParhaassa huoneessa olivat nuket asetettuina viidelle pitkälle\npunaisella verhotulle hyllylle. Siinä oli isoja ja pieniä, paksuja ja\nkapeita nukkeja, kukin niistä esittäen jotakin ruhtinaallista henkilöä\nkaukaisilta ajoilta. Niiden pukujen kuosit olivat jo ammoin tulleet\nvanhanaikuisiksi.\n\nSiinä oli Dshimmo Tenno, ensimäinen oikea keisari. Hänen tukkansa\noli järjestetty mitä kummallisimmalla tavalla; puku oli paksua\nkultakirjokangasta, ja käsissään hän piti kahta hirveätä miekkaa. Siinä\noli Dshingo, joka miekkailutaidossa oli saavuttanut katoamattoman\nmaineen ja joka oli niin iso, että hänen täytyi istua keisarien\njoukossa ja katsella alas muihin keisarinnoihin. Niin, kyllä niitä\noli ääretön liuta! Toiset ansaitsivat muistamista jokaisena vuoden\npäivänä, toiset taasen olivat sitä lajia, että oli parasta unhoittaa ne\nmahdollisimman pian.\n\nJuki Tshan osasi luetella koko rivin ulkoa. Hän pysähtyi pitkäksi aikaa\nniiden eteen, milloin hän vain saattoi sen säädyllisesti tehdä. Ei käy\npäinsä olla epäkohtelias keisarille, vaikka hänen kuolemastaan olisikin\nkulunut jo satoja vuosia.\n\nTodellisuudessa tämä joukko hyllyllä komeilevia vanhoja nukkeihmisiä ei\ntehnyt häneen kovinkaan syvää vaikutusta; mutta hän katsoi kuitenkin\nvälttämättömäksi kohdella niitä huomaavaisesti. Olihan mahdollista,\nettä ne todella kykenivät muuttamaan hänet sisiliskoksi tai käärmeeksi,\nkuten vanha portinvartia oli sanonut.\n\nHänen erityisen ihastuksensa esineenä oli kuitenkin siro, hienosta\nposliinista valmistettu hopealla ja kullalla kiilloitettu\npienoiskokoinen vaatetuskalusto, kaikki niin taiturillista työtä,\nettä tuntui siltä kuin tekijän olisi täytynyt kokonaan eristäytyä\nja irroittaa huomionsa muusta maailmasta luodakseen ainoankin niin\ntäydellisen kappaleen.\n\nVielä oli kokoelmassa muutamia lystikkäitä pieniä lakkaöljyllä\nmaalattuja vaunuja, joissa kuninkaallinen herrasväki muka ajoi, Ja\nniitä vetävät tavattoman lihavat mullikat olivat niin länkisäärisiä,\nettä niiden takaraajat muodostivat selvän soikion — näky, joka sai\nJuki Tshanin työntämään ulos pienet punaiset huulensa samanlaisiksi\nkuvioiksi ja pyytämään äitiään katsomaan sekä viekoitteli hänet\ntaputtamaan käsiään, kunnes pikkulinnut ylhäällä ihmeissään kuroittivat\nesiin päänsä.\n\nHän oli kestitsevinään nukkeja viinillä ja runsaalla ravinnolla sekä\nleikitteli hetkisen viidellä hovisoittajalla, sillä olihan se toki\nsallittua sellaisiin nähden, jotka olivat vain palvelijoita.\n\nKaiken aikaa hän jutteli herkeämättä vanhempain varovaisesti\nliikkuessa hänen ympärillään ja kertoillessa kaikkien näiden ihmisten\nmerkillisistä kohtaloista, Juki Tshan oli kuitenkin niin syventynyt\nomiin huomioihinsa, että hän kuunteli heitä varsin tarkkaamattomasti,\nkunnes hän havaitsi murheellisen ilmeen äitinsä kasvoilla. Kaikki nämä\nasiat täytyi nimittäin jokaisen pienen tytön tietää, ja mitenkä voi\nJuki Tshan koskaan oppia mitään, ellei hän käyttänyt pieniä korviaan?\nSiis hän siirrähti lähemmäksi vanhempiansa, hyväillen heitä pikkuisen\ntuon tuostakin, samalla kun hän koetti oikein tarkasti kuunnella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBambujen varjot olivat ehtineet käydä pitkiksi ja ohuiksi, kun aurinko\nsuudellen toivotti niille hyvää yötä. Pursi toisensa jälkeen ohjasi\nkulkunsa kotiinpäin hopeanhohteisella merellä, ja lännen rusopilvet\nolivat verhoutuneet voimakkaan siniseen huntuun. Linnunpoikaset\nisossa luumupuussa eivät enää liikahdelleet, kun emo hiljaa siirsi\nne noukallaan syvemmälle pesään ja vaikeroivasti viserrellen etsi\nkadonnutta.\n\nSisällä huoneessa Juki Tshan loikoi lattialla vaatteissaan lopen\nväsyneenä päivän merkillisistä tapauksista. Hänen äitinsä valmisteli\npientä vuodetta poimien siihen kuuluvia tarpeita lokerosta erään hyllyn\nalta. Juki Tshan leperteli kaiken aikaa yksitoikkoisesti itsekseen,\nkoettaen saada jotakin selvyyttä sekaviin ajatuksiinsa, joissa\nliikkui nukkeja, kissoja ja lintuja kirjavana joukkona. Kaikki näkyi\nverhoutuneen hämärään usvaan, kun hänen äitinsä otti hänet polvelleen\nja nopeasti riisui hänen kaksi vaatekappalettaan. Sitten hänet\npistettiin haaleaan kylpyyn, ja pari minuuttia myöhemmin hän lepäsi\npikku vuoteellaan — heleänä ja pehmeänä kuin ruusunlehti.\n\nYölampun himmeä hohde muutti kaikki esineet huoneessa aavemaisiksi\nvarjokuviksi. Yhden ainoan pienen säteen oli onnistunut hiipiä esille\npaperiverhon alta ja se valoi ikäänkuin sädekehän äidin pään ympärille,\nkun tämä kädet ristissä polvistui hyllyllä seisovan Buddhan kuvan eteen.\n\nHän liikutti huuliaan, mutta sanat olivat aina samat: \"Lapseni,\nlapseni, lapseni!\"\n\nLepäävä Juki Tshan katseli varjokuvia puolipimeässä huoneessa. Ne\nnäyttivät niin lystikkäiltä ja — kuinka ihmeellistä! — kummallisin\nniistä kaikista hahmoutui vähitellen pojaksi, jonka huulet aivan\nselvään virkkoivat: \"Ole kiltti!\"\n\nTähän loppuivat Juki Tshanin tietoiset ajatukset, ja hän nukkui. Mutta\näiti istui vielä hetkisen vuoteen ääressä, valppain silmin katsellen\nlastaan ja hyräillen kehtolaulun pätkää:\n\n    Nuku, pieni, nuku!\n    linnut jo lepää;\n    yölamppu palaa\n    pajupuiden alla:\n    äitisi valvoo.\n    Nuku, pieni, nuku!\n\n\n\n\nIII. KAHTATOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.\n\n\nKaksitoista kertaa oli tuuli varistanut luumupuiden valkoiset kukat,\nja Juki San [Arvonimeä \"tshan\" käytetään lapsista, mutta niiden\ntäysikasvuisiksi tultua liitetään nimen jälkeen \"san\". Tekijä.] oli\nnyt nuori neitonen ja astumassa aikuisten maailmaan, sen suruihin ja\nhuoliin.\n\nVaikka häntä ilmeisesti saattoi pitää myöhempänä painoksena entisten\npäivien hemmotellusta, vilkastunteisesta ja onnellisesta tytöstä, hänen\nsilmänsä saivat usein huolestuneen ilmeen, sillä hänen oli taisteltava\nankaraa taistelua estääkseen vanhempiansa joutumasta mihinkään\nkosketukseen päivä päivältä lisääntyvän köyhyyden kanssa.\n\nKolmen vuoden ajan nämä olivat herkeämättä työskennelleet ja\nponnistelleet pitääkseen häntä englantilaisessa lähetyskoulussa, jossa\nhän sai parhaan kasvatuksen, mitä maassa silloin oli tytöille tarjolla.\n\nKun hän vihdoin tuli takaisin pitkän kahnauksen jälkeen vieraiden\nihmisten ja vieraan kielen kanssa, oli päivänselvää, että hän ryhtyi\ntäyttämään kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka saattoivat tulla ainoan\ntyttären osaksi ylhäisessä, köyhtyneessä perheessä.\n\nIsä oli tullut vanhaksi ja raihnaiseksi ja luopui nyt kokonaan\nolemassaolon taistelusta. Hän oli aina ollut hurskas buddhalainen ja\nantautui yhä täydellisemmin rukoukseen ja mietiskelyyn valmistuakseen\nNirvanaan. Äiti oli kaiken ikänsä elänyt toisen johdossa ja tunsi nyt\nitsensä aivan kykenemättömäksi toimimaan omin päin, jonka vuoksi hän\nperin avuttomana kääntyi Juki Sanin puoleen.\n\nTämä oli raskas kuorma nuorten hartiain kannettavaksi, ja kun yö tuli,\nse tapasi hänet usein hiljaa valvomassa ja mietiskelemässä vaikeata\nkysymystä, miten vähäiset vaatimukset voitaisiin tyydyttää vieläkin\npienemmillä tuloilla.\n\nHän oli lähetyskoulussa oppinut kaikenlaista, osasi lukea ja kirjoittaa\nhuonoa englanninkieltä ja lopettaa kertomataulun nopeammin kuin\nkukaan muu. Hän oli syventynyt pukeutumistaidon mutkikkaimpiinkin\nsalaisuuksiin, ja jos hänellä oli hyvin runsaasti aikaa käytettävänään,\nhän saattoi soittaa uruilla kolme erilaista virrensäveltä.\n\nKaikki nämä taidot olivat kuitenkin hyvin vähäksi hyödyksi, kun oli\nsaatava isän eläke riittämään edes hiukkasen yli pienen talouden\nvaatimattomien tarpeiden.\n\nHänelle oli kerrottu ihmeellisiä juttuja vieraasta maasta, joka\nsijaitsi kaukana hänen kotisaarestaan ja jossa säätyläisperheiden\ntyttäret voivat hankkia itselleen työtä ulkona monirientoisessa\nmaailmassa. Kovin hän oli hämmästynyt heidän rohkeuttaan ja ihmetellyt\nkansan tapoja, jotka sellaista sallivat! Samalla hän sentään hiukan\nkadehtikin heidän vapauttaan ja huokaili raudankovan sovinnaisuuden\nkahleissa, joka kielsi häntä jättämästä isänkotia, kunnes vanhemmat\nolivat järjestäneet hänen avioliittonsa — jokaisen japanilaisen\nnaisen välttämätön kohtalo. Yksinomaan tämän vuoksi oli hänelle niin\nhuolellisesti opetettu kaikenlaisia talousaskareita ja seurustelun\ntaitoa. Hänen kasvatuksensa tarkoituksena oli hänen syntymästään asti\nollut kehittää hänet kykeneväksi kerran sulostuttamaan puolison elämää\nja tekemään tämän koti iloiseksi ja miellyttäväksi.\n\nPäivä päivältä kävi olemassaolon taistelu vaikeammaksi ja Juki San\nponnisteli nuoren ihmisen tarmolla ja pelottomuudella. Ilakoiden\nja leikkiä laskien hän tarjoili vanhemmilleen näiden vaatimattoman\naterian, alati kehoittaen heitä nauttimaan sitä, mitä hän muka\nkuvitteli suureksi juhla-ateriaksi, mutta jonka hankkimiseksi hänen\nehkä oli täytynyt uhrata joku perheen vanhoista muistoesineistä. Hän\nkäänsi varsin näppärästi riisisangon niin, että he eivät voineet nähdä\nsen niukkaa sisältöä, ja kaatoi kuuman veden juhlallisesti heidän\nmaljakoihinsa vakuuttaen, että mikään _sake_ [japanilainen riisiviini.]\nei voinut maistua niin oivalliselta kuin tämä. Hänen päätöksensä pitää\nheidät onnellisessa tietämättömyydessä asiain tilasta pakoitti hänet\näärimmäisiin ponnistuksiin, mutta se oli aivan yksinkertaisesti hänen\nvelvollisuutensa, ja velvollisuus oli ainoa uskonto, josta Juki San\ntunsi itsensä täysin varmaksi.\n\nMutta eräänä päivänä sattui jotakin merkillistä tässä pienessä\nkodissa. Isä kutsui tyttärensä luokseen ja kertoi juhlallisesti, että\noli päätetty avioliitto hänen ja Saito Sanin välillä. Viimemainittu\noli varakas upseeri keisarin hovissa. Juki kumarsi päänsä mattoon ja\nkiitti jumalia. Nyt saisivat hänen vanhempansa viettää loput päivänsä\nloistossa ja yltäkylläisyydessä.\n\nSaito San oli vain etäinen utukuva, jota hänen koko vastaisen elämänsä\naikana oli toteltava ja jonka koti hänen oli pidettävä järjestyksessä.\nMutta hän toi mukanaan toivotun avun, ja tytön ajatukset uhkuivat\nkiitollisuutta. Nyt, kun köyhyyden painostava kuorma oli nostettu hänen\nhartioiltaan, pääsi nuoruuden ilo oikeuksiinsa ja koko hänen olentonsa\nsäteili ihastusta.\n\nUseita kertoja tätä ennen hänen isänsä oli saanut naimatarjouksia\ntyttärelleen, sillä huhu tämän kauneudesta ja lapsellisesta hellyydestä\nvanhempiansa kohtaan oli levinnyt laajalle. Mutta isä oli kateellisesti\nvartioinut aarrettaan ja antoi suostumuksensa vasta sitten, kun tehtiin\ntarjous, joka vastasi hänen entistä arvoansa ja asemaansa.\n\nKun hän nyt näki tyttärensä hehkuvat posket ja onnellisen ilmeen hänen\nsilmissään, hän laski kätensä tytön pään päälle ja antoi hänelle\nsiunauksensa.\n\nKun Juki jäi yksikseen, hän taputti käsiänsä riemusta. \"Tehdä\nonnelliseksi kuin Amerikan sensei\", kuiskasi hän. \"Hei, hei! Nyt saan\nsanoa huolilleni hyvästi;\" ja sitten hän kiirehti pois, kantamaan\nkiitosuhriansa kotijumalille.\n\nKun isä oli tehnyt alkuvalmistukset avioliittoa varten ja antanut\nvaimonsa toimeksi perheen vanhojen arvoesineiden myynnin, jotta rikkaan\npuolison taloon joutuvalle tyttärelle voitaisiin hankkia sopivat\nkapiot, hän palasi piippunsa ääreen ja mietiskelyihinsä.\n\nJuki San ja hänen äitinsä nousivat auringon mukana, toimittivat\ntavalliset askareensa, ompelivat ja kirjasivat leikkiä laskien ja\nlaulaen. Kestetyt murheet olivat unohdetut, eivätkä he huolineet surra\ntulevaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna vain muutamia viikkoja senjälkeen, kun avioliitto oli\npäätetty, Juki kuuli postimiehen huutavan, ja kun hän riensi häntä\nvastaan, ojensi hän tytölle kummallisen kirjeen. Kuori oli valkoinen\nja nelikulmainen, ja pitkittäin [japanilaiset kirjaimet juoksutetaan\npystysuoraan ylhäältä alas.] oli siihen oivallisella englanninkielellä\npiirretty hänen nimensä ja osoitteensa. Hän käänteli sitä ihmeissään\nsormiensa välissä ja mursi vihdoin sinetin.\n\nIson rakennuksen kuva ylinnä paperilla kiinnitti siihen määrin hänen\nhuomionsa, että kului pitkä aika ennenkuin hän tuli vilkaisseeksi\nsisältöön. Allekirjoitus ja ne yksityiset sanat, jotka hänelle\nensi lukemalla selvisivät, saivat hänet huudahtamaan ilosta ja\nhämmästyksestä.\n\n\"Kah, se on siltä lystikkäältä pojalta, joka kerran löi minua sormille\nkauan aikaa sitten. Hän tahtoo tulla luoksemme asumaan! Kas sitä!\"\n\nKetään muita ei ollut saapuvilla kuulemassa kuin hänen oma onnellinen\nitsensä. Hän ojensihe lattialle, pienet, hehkuvat kasvot käsien\nvarassa, levitti kirjeen eteensä ja alkoi ääneensä lukea sitä:\n\n \"Jokohamassa.\n\n Miss Juki luuje —\n\n Paras miss luuje!\n\n Tokkohan enää muistatte erästä amerikkalaista poikaa, joka kerran\n aikaisimpina lapsuusvuosinanne sattui häiritsemään suunnitelmianne\n erääseen kissaan nähden?\n\n Itse muistan tapauksen varsin hyvin ja samaten ne pienet hauskat\n retkeilyt luonnon helmaan, joita te, äitini ja minä sitten yhdessä\n teimme.\n\n Toivoakseni ette kuitenkaan ole minua unohtanut, sillä nyt aijon juuri\n käyttää oikeuksiani yllämainitun taistelun voittajana pyytääkseni\n teiltä erästä suosiota. Hallitukseni on nimittäin lähettänyt minut\n teidän maahanne tärkeässä asiassa, ja kun huomasin, ettei ollut\n mitään majataloa tulevan toiminta-alueeni lähettyvillä, kirjoitin\n samaan kouluun, missä muutamia vuosia sitten oleskelin äitini kanssa,\n tiedustellen sellaista perhettä, joka ystävällisesti tahtoisi ottaa\n minut pariksi kuukaudeksi luokseen asumaan.\n\n Omituista kyllä, ilmoitettiin minulle isänne nimi ja osoite, ja kun\n kirjeessä vielä mainittiin, että perheen ainoan tyttären nimi oli Juki\n San ja että hän osasi puhua ja kirjoittaa englanninkieltä, johtui heti\n mieleeni pieni 'Sisko Lumihiutale' menneiltä ajoilta.\n\n Suostuisikohan isänne todellakin ottamaan minut luoksenne pariksi\n kuukaudeksi, jos lupaan käyttäytyä oikein hyvin ja tyytyä\n mahdollisimman pieneen tilaan? Jos niin luulette, ehkä tahdotte olla\n hyvä ja sähköttää minulle tänne Jokohamaan, niin tulen suoraan sinne.\n\n Toivon pian näkeväni teidät jälleen!\n\n                                               Vanha ystävänne\n                                               Richard Merrit.\"\n\nJuki San tavaili kirjeen läpi ja koetti turhaan selvitellä kaikkia\nnoita vieraita sanoja. Se oli epäilemättä englanninkieltä, mutta aivan\ntoisenlaista kuin se englanninkieli, mitä hän oli tottunut kuulemaan.\nHänen täytyi juosta noutamaan pieni sanakirjansa ja sitten hän lause\nlauseelta tutki sisällön selväksi.\n\nNiin, kyllä hän muisti tuon pojan! Hänellä oli vaalea tukka ja siniset\nsilmät, jotka osasivat nauraa, ja hän oli iso, iso poika, joka usein\noli kantanut häntä olallaan!\n\nJuki piti kokoonkäännettyä kirjettä varovaisesti molemmilla käsillään\nja vaipui iloiseen odotukseen. Ulkomaalainen vieras tulisi kokonaiseksi\nkahdeksi kuukaudeksi hänen kotiinsa asumaan; sitten joutuisi hän\nnaimisiin, saisi käyttää kaikkein hienointa kimonoansa ja antaa\nkauniita lahjoja vanhemmilleen.\n\nBuddha huolehti hänestä todellakin! Aina siitä asti, kun hän oli\npalannut lähetyskoulusta, hän oli tuntenut siinä suhteessa epäilystä!\nSillä hänestä oli näyttänyt siltä, ettei Jumala koskaan kuullut hänen\nrukouksiaan, vaikka hän rukoili häntä yöt päivät. Kaiketi hän oli\nodottanut, antaakseen hänelle kaiken tämän onnen yhdellä kertaa. —\nHän oli hyvä, ystävällinen ja ajatteleva jumala. Huomenna, ennenkuin\nnouseva aurinko ehtisi kullata ison pinjapuun vuorella, hän menisi\ntemppeliin sanomaan sen hänelle.\n\nJuki Sanin vanhemmat suostuivat kernaasti tyttärensä pyyntöön ja\niloitsivat voidessaan valmistaa hänelle huvia. Sitäpaitsi tulisivat\nmuukalaisen maksamat rahat mieluisaksi lisäksi myötäjäisiin.\n\nKihlaus oli heille yhtä sitova kuin avioliitto, eivätkä nämä\nvaatimattomat ihmiset olleet kuulleet puhuttavankaan, että nuori sydän\nvoi joskus tehdä kapinan perinnäistapoja ja sovinnaisia sääntöjä\nvastaan sekä kulkea omaa tietänsä. Lapsi toivoi vieraan tulevan, ja kun\nhe muuten niin harvoin voivat hankkia hänelle huvia, he tietysti olivat\nvalmiit noudattamaan hänen tahtoaan.\n\nVastaussähkösanoman lähettäminen oli seuraava jännittävä tapaus. Juki\nSan kirjoitti nuo muutamat sanat viidellä eri tavalla ja huomasi,\nettä kun oli saatava kokoon englantilainen lause, hänen kielensä oli\npaljoa taitavampi kuin hänen sormensa. Vihdoin hänen onnistui suurilla\nponnistuksilla kirjoittaa:\n\n\"Tarjoan teille koko taloni. Todellinen ystävänne Juki.\"\n\nSitten ravisti hän päätään ja yritti uudestaan:\n\n\"Sydämeni toivottaa teidät tervetulleeksi. Juki.\"\n\nTämäkään ei oikein vastannut hänen korkeita vaatimuksiaan, ja lopuksi\nhän päätti sähköttää seuraavat kolme sanaa, joiden sisällöstä hän\nainakin oli varma:\n\n\"Tehkää hyvin, tulkaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähinnä seuraava aika meni kokonaan innokkaihin valmistuksiin. Ei\nollut helppoa tehdä kaikkea niin hauskaksi ja mukavaksi kuin sellaisen\nkunnioitetun vieraan läsnäolo vaati, ja Juki San sai pinnistää\nkekseliäitä aivojaan äärimmäiseen asti. Mutta hän käytti päätänsä ja\nkäsiänsä iloisella, uupumattomalla tarmolla — asetti raskaan pronssisen\n_hibatshin_ eli hehkupannun maton mustaksi palaneelle reiälle,\npingoitti uutta riisipaperia _shodshin_ puupuitteisiin ja ripusti\nhauska-aiheisen _hakemonon_ niille kohdille seinissä, missä muurisavi\noli murennut. Hän liehui talon toisesta päästä toiseen, nauroi ja\npuuhasi, ja vanha puutarha ulkopuolella vastasi kukkien tuoksulla ja\nlinnunlaululla.\n\nJuuri Merrit Sanin tulopäivänä, kun jo oli asetettu viimeinen kukka\nmaljakoihin ja harjattu viimeinen tomuhiukkanen matolta, keksi\nJuki Sanin terävä silmä ruman repeämän paperiovessa, joka eroitti\nvierassuojan heidän pienestä ruokasalistaan.\n\nPienoinen murheellinen ryppy painui hänen kulmiensa väliin, mutta\nmuuttui pian hymyksi.\n\n\"Ah\", huudahti hän, \"ajatukset tulevat nopeasti! Voinhan maalata\nbambutaulun ruman reiän päälle!\"\n\nHän alkoi heti työskennellä väreillä ja siveltimellä, ja hänen pienet\nnäppärät sormensa kätkivät pian raon kokonaisella metsällä sieviä\n_take-ruokoja_, jotka kohosivat lumipeitteisen vuoren juurelta.\n\nVielä viimeinen sivellys, ja sitten istahti hän lattialle katselemaan\ntuotettaan hyvin tyytyväisenä.\n\n\"Nyt on kaikki valmista!\" sanoi hän hiljaa itsekseen, \"nyt ei ole muuta\ntehtävää kuin odottaa ilomielin Amerikan sensein tuloa.\"\n\nHän kuuli naurua aivan takanaan ja käänsi nopeasti päänsä: oviaukossa\nseisoi pitkä muukalainen, joka hymyillen ojensi hänelle kätensä\ntervehdykseksi.\n\nMutta kädenpuristus oli Juki Sanille tuntematonta. Hän katsahti\nvieraaseen nopeasti ja kummastuneena ja kumarsi sitten miellyttävän\nkohteliaasti pääkkösensä lattiaan asti.\n\nHänen tavallinen iloinen puheliaisuutensa oli kuin poispuhallettu.\nHämillinen ujous painoi hänet melkein maahan, eikä Merritin avonainen\nkatse suinkaan parantanut asiaa.\n\nAlasluoduin silmin vei hän hänet perheen isompaan arkihuoneeseen,\nkehoitti häntä istumaan ja pitämään hyvänään sitä vieraanvaraisuutta,\nmitä hänen isänsä halpa talo voisi tarjota.\n\nMerrit saapui pitkältä, väsyttävältä matkalta, ja hänestä oli jotakin\nkuvaamattoman viehättävää paikan tyynessä kauneudessa ja hiljaisessa\nmiellyttävässä tytössä, joka oli vetäytynyt varjoon. Hienotunteisesti\nhän ei ollut huomaavinaan tämän arkuutta ja rupatteli iloisesti\nvähäpätöisistä asioista, ikäänkuin tyttö olisi ollut ujo lapsi, joka\nmielellään tahtoi päästä hänen tuttavakseen, kunhan vain tohti.\n\nTällävälin Juki San sai rohkeutta ja uskalsi jo toisinaan luoda\nsilmäyksenkin leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka uhkea vartalo\nnäkyi täyttävän huoneen lattiasta kattoon. Juki katseli hänen\nkasvojaan, koetti ymmärtää hänen kummallista kieltään; ja näin hän\nvähitellen tunsi ihmeellisen ulkomaalaisen lapsuutensa leikkitoveriksi.\n\nNiiden työteliäiden vuosien kuluessa, jotka hän oli viettänyt\nlähetyskoulussa, oli näet englanninkieleen liittynyt muisto pitkästä,\nkömpelöstä, vieraasta pojasta, jolla oli lystikkään näköinen, kaareva\nsuu, ja jonka silmät tavallisesti hymyilivät, kun hän lausui omituisia\nääniään. Kuinka isoksi, komeaksi ja kauniiksi hän oli tullut! Ja\npukukin aivan erilainen kaikesta, mitä Juki koskaan oli nähnyt! Hänellä\noli niin valkoiset, pitkät kädet, ja hyvin muisti Juki niiden tiukan,\nvoimakkaan puristuksen. Hänen täytyi katsahtaa nuorukaiseen tuon\ntuostakin ja nauttia hänen äänensä syvästä soinnusta, kunnes hänen\npieni tytönsydämensä vihdoin alkoi niin rajusti sykkiä, että posket\ntulivat hehkuvan punaisiksi.\n\nUjous katosi vähä vähältä, ja kun Merrit leikkisästi kysyi, miten\nihmeessä hän saattoi hoitaa tehtäviään niillä harvoilla japanilaisilla\nsanoilla, jotka hän taisi, hän rohkeni aivan reippaasti vastata:\n\n\"Minä tietää keino — minä opetta teille Nipponin kieli; te antaa\nminulle vaikean Amerikan-kielen viisaus.\"\n\n\"Se menee mainiosti\", myönsi Dick ja ojensi kätensä vakuudeksi.\n\nMutta tyttö vetäytyi levottomasti takaisin.\n\n\"Ei, ei, älkää mene!\" virkkoi hän, käsittäen lauseen väärin. \"Te\npitää jäädä. Saa kaikki minun taito Nipponin kielessä! Oi, olkaa niin\nystävällinen!\" Ja hän katsoi rukoilevasti vieraaseen.\n\nMerrit nauroi sydämellisesti.\n\n\"Hyvä on, Juki\", sanoi hän; \"minä jään, ja huomenaamulla alamme\nkoulumme.\"\n\nNyt olivat Juki Sanin vanhemmat saaneet tietää vieraan tulosta ja\nkiirehtivät sisälle lausumaan hänet tervetulleeksi. Hänen erilaisten\ntavarainsa purkaminen tässä pienessä asunnossa huvitti suuresti koko\nperhettä. Jokaista kapinetta tutkittiin ja ihailtiin kunnioittavasti,\nja kun Merrit otti esille kimpun valokuvia ja näytti heille kotinsa,\nperheensä ja ystävänsä, tuli mielenkiinto tavattomaksi.\n\nMyöhemmin illalla lepäsi Juki San, kuten tavallista, pehmeällä,\nlattialle levitetyllä _futonillaan_ ja katseli ihmeellisiä varjoja,\njoita yölamppu loi verhoille huoneessa. Kaikki tässä pienessä majassa\noli samanlaista siitä ajasta asti, kun hän oli aivan pieni tyttö.\nSiellä oli sama lamppu ja sama Buddhan kuva, joka tutkimattomin silmin\ntuijotti häneen hyllyltään.\n\nJuki San heittelihe levottomasti patjallaan.\n\n\"Se kaunis tyttö kuvassa\", — virkkoi hän itsekseen. \"Hän menee\nnaimisiin sen kauniin tytön kanssa, sanoi hän, — Sitten Juki huoahti\nhiukan ja lisäsi aivan epäjohdonmukaisesti:\n\n\"Minä toivon, että Saito San lähtee sotaan pitkäksi, pitkäksi aikaa.\"\n\n\n\n\nIV. MERRIT SAN.\n\n\nKahden onnellisen kuukauden ajan Juki San eli kuin unessa. Runsas\nkorvaus, jonka Merrit ehdottomasti tahtoi suorittaa osoitetusta\nvieraanvaraisuudesta, riitti yllin kyllin pienen perheen tarpeisiin.\nHe saattoivat taas, kuten lapsuusaikanaan, tehdä pieniä rattoisia\nretkeilyjä, käydä vanhoissa temppeleissä, ja maistella eväitään\ntorri-puiden siimeksessä. Tavallisesti tepsuttelivat vanhemmat heti\njälestä, Juki San toimi tulkkina, tavattoman ihastuneena taidostaan.\nHän leperteli lakkaamatta, nauroi omille erehdyksilleen ja tuli päivä\npäivältä sievemmäksi ja säteilevämmäksi.\n\nMerrit oli iloinen voidessaan viettää vapaan aikansa niin\nmiellyttävässä seurassa. Juki San oli sama pieni lumoava ihme, jonka\nhän entuudestaan muisti; viaton ja itsetiedoton tyttö, jonka sydämen\nsyvintä ei vielä kukaan ollut tutkinut.\n\nHän ärsytti ja opetti häntä ja leikki hänen kanssaan, niinkuin\nleikitään ilakoivan lapsen kanssa. Luonteeltaan hän oli sydämellinen\nja harras ja tietämättään hän vähitellen vei Jukin rajan yli siihen\nmaahan, jossa tuntuu niin tuskalliselta herätä yksinään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä varhaisena aamuna, kun laakson usvat heleiden pilvien lailla\nvielä verhoilivat vuoren purppuraa ja hänen korkeutensa aurinko\nvastikään oli heittänyt ensimäisen katseensa Fudshijaman kimaltelevalle\nhuipulle, pistäen esille pitkästä vaelluksesta hehkuvat kasvot,\nJuki San nousi ylös unettoman yön jälkeen ja vilkaisi surullisilla\nsilmillään ulkona heräävään päivään.\n\n\"Sinä olet laiska tänään, herra Aurinko\", sanoi hän uhaten sitä\nnuhtelevasti sormellaan. \"Missä olet ollut? Miksi et ole tullut\naikaisemmin valaisemaan minua työssäni?\"\n\nHän sitoi kimononsa pitkät hihat ylös, jotta ne eivät olisi tiellä, ja\nkietoi huivin päähänsä, jonka jälkeen hän alkoi tomuttaa shodshia ja\njärjestää pientä huonetta.\n\n\"Minun täytyy kiirehtiä\", sanoi hän itsekseen, kun oli lopettanut\nnopean siivoamisensa. \"Täytyy keittää ruokaa yhtä väleen kuin rouva\nPunarinta-satakieli varastaa kirsikoita poikasilleen. Tänään tärkeä,\ntärkeä päivä, mutta ei mikään iloinen päivä, Merrit San matkustaa\npois! Hetkisen hän seisoi hiljaa, ja silmät tummenivat ja kävivät\nsurullisiksi. Sitten hän ravisti nuhtelevasti päätänsä ja virkkoi:\n\n\"Hyi, Juki San, äänesi kuulostaa murheelliselta ja sydämesi ajattelee\nkyyneleitä. Sinä olet häijy tyttö. Kiirehdi kuumentamaan hibatshi,\njotta Merrit San saa gohaninsa — hänen lystikkäällä Amerikan-kielellään\nsitä kai nimitetään suurukseksi.\"\n\nKun höyry alkoi kohota tulipannuihin asetetuista kastrulleista,\nistahti Juki San avoimen ulko-oven eteen lämpimänä ja punaisena\nponnistuksistaan. Hän leyhytteli kuumentuneita kasvojansa avaralla\nhihallaan ja katseli sillävälin herkeämättä, tulisiko ketään pienissä\nportaissa, jotka johtivat ylempään huoneeseen. Heikoinkin rasahdus sai\nhänet hymyilevään odotukseen. Ulkoa kuului veden hiljainen loiske ja\npäivän työhön valmistautuvien miesten leikillisiä huomautuksia.\n\nKoko pienen puutarhan saarsi rivi vaahteroita, joiden sananjalkamaiset\nlehdet välkkyivät heleän punaisina bambujen vihreitä sulkia vasten.\nJokainen pieninkin esine täällä oli läheisesti liittynyt Juki Sanin\nlyhyeen, onnelliseen elämään. Hän oli astunut ensimäiset askeleensa\nsileällä hiekkakäytävällä ja oppinut tulkitsemaan ensimäiset\nkirjoitusmerkit vanhasta kivilyhdystä. Nenätön Kvannon tuolla pinjapuun\nalla oli saanut tietää kaikki hänen salaisuutensa, ja luumupuun\njuurelta, tuosta aivan läheltä, hän kerran oli pyydystänyt häijyn\nkissimirrin, joka oli johtanut hänen ensimäiseen tuttavuuteensa Merrit\nSanin kanssa.\n\nHänen istuessaan siinä kädet ristissä ja katsellessaan, miten\npäiväpaiste kisaili pensaissa ja lehvillä, tuntui hänestä kuin olisi\nkaikki hänen joustavuutensa äkkiä kadonnut hänen pienestä levottomasta\nruumiistaan, ja lempeä suu sai väsyneen, surullisen ilmeen. Hän\nsäpsähti loiskahdusta alhaalla lammikossa, ja kun hän kumartui\neteenpäin, hän näki kultakalojen hyppivän korkealle vedenpinnan yli.\nSamassa silmänräpäyksessä hän oli täynnä elämää ja liikettä.\n\n\"Juki San on iso, häijy tyttö, joka voi unohtaa pienen kalan. Pikku\nkultakalat aina hyvin nälkäisiä aamulla. Täytyy kiirehtiä täyttämään\nniiden tyhjät vatsat; ne ovat jo hyvin ohuet.\"\n\nHän livahdutti sukkiin puetut jalkansa punotuista sisäkengistä ja pisti\nne puutohveleihin. Sitten hän meni erään hyllyn luo ja otti kädentäyden\nriisikakkuja.\n\nVeden kalvo kimalteli kullalta kalojen siinä parveillessa. Juki San\nmurenteli kakkunsa ja katseli tarkkaavasti tuota liikkuvaa ryhmää.\nSitten hän sanoi:\n\n\"Te olette hyvin ahneita kaloja. En koskaan voi täyttää isoja\nvatsojanne. Nyt täytyy poimia kukkia Merrit Sanin aamiaispöytään.\"\n\nHän tipsutti laakeiden, sammaltuneiden kivien ylitse pienoiskokoisin\nFudshin ohi, missä asuu sen ihmeellisen jumaluusolennon henki, joka\npuhjetuttaa kasvit henkiin. Hetkiseksi hän pysähtyi muutamien uhkeiden\nkrysanteemien eli päivänkukkien eteen ja katseli kauan nousevan\nauringon helakassa valossa välkkyviä \"aamutähtiä\". Vihdoin hän keksi\nsyrjempänä kasvavassa pensaassa valkoisen ruusun, jonka sydän hehkui\naivan punaisena.\n\nTyytyväisesti huudahtaen hän pisti kätensä okaitten joukkoon, mutta\nkun hän samalla ravisti pensasta, niin ihana purppurasiipinen perhonen\nputosi alas hänen jalkojensa juureen. Juki San, joka oli hellä\nkaikkia eläviä olentoja kohtaan, lankesi nopeasti polvilleen, ottaen\npuolipaleltuneen hyönteisen lämpimiin kämmeniinsä.\n\n\"Ah, Tsho [Perhonen.] Tsho San\", sanoi hän hyväillen, \"eilispäivänä\nsinä olit iso ja vahva, tänään tunnet heikkoutta kylmässä. Se Puhurin\nJaakko on kovin häijy poika... Sinä et saa kuolla, Tsho Tsho San! Ole\nkärsivällinen! Minä teen sinut lämpimäksi; minä annan sinulle uuden\nonnenpäivän.\"\n\nJuki Sanin puukenkien kapse kajahteli hiljaisessa aamuilmassa kun\nhän riensi pienen kaarisillan ylin ja jatkoi kulkuaan kivikuvan luo\nlammikon toiselle puolelle. Yhdellä ainoalla otteella — niin keveällä,\nettä se ei mitenkään voinut vahingoittaa hentoja, läpikuultavia siipiä\n— hän siirsi heränneen perhosen näppärästi armeliaisuudenjumalattaren\nleveälle otsalle.\n\nJyrkkänä vastakohtana tälle hiljaiselle näytelmälle kuultiin äkkiä\njonkun tulevan portaita alas viheltäen amerikkalaisen laulun rytmikästä\nsäveltä.\n\nSilmänräpäyksen seisoi Juki San liikkumattomana ja painoi varovaisesti\nhuulensa taitettua ruusua vasten. Sitten hän juoksi nopeasti takaisin,\nja hänen pienet _getansa_ kopisivat iloisesti kivillä.\n\n\"Heräävä päivä haluaa lausua Sisko Lumihiutaleelle kunnioittavan\ntervehdyksensä\", huudahti Merrit, jonka pitkä vartalo täytti koko\noviaukon.\n\nMutta Juki San ei suinkaan tahtonut, että hänet kohteliaisuudessa\nvoitettaisiin. Hän laski käden kummallekin polvelleen ja kumarsi\nsitten suorassa kulmassa, samalla kun hän kiusoittelevan vakavasti ja\njuhlallisesti vastasi:\n\n\"_Ohajo, gozaimas' kjô wa joi o tenki_!\" [Hyvää huomenta! Tänään on\nteidän kunniaksenne ihana ilma.]\n\nMerrit tiesi, että hän tytön äidinkielen kohteliaisuusvivahduksissa\nei vetänyt tälle vertaa. Mutta hän käytti huolellisesti jokaista\ntilaisuutta hänen ärsyttämiseensä, vain nähdäkseen hänen punehtuvan\nja laskevan silmäluomensa alas, niin että pitkät ripset hipaisivat\nkuopikasta poskea. Nyt hän suoristautui korkeaksi, jäykäksi ja\njuhlalliseksi tytön viereen, valmiina nauttimaan mielikuvistaan.\n\n\"Kuulkaahan, Juki San, muuten myöskin Sisko Lumihiutaleeksi nimitetty,\nolkaa hyvä ja astukaa alas korskeilta ratsuiltanne ja puhukaa kiltisti\nenglanninkieltä, jotta minunlaiseni pieni poikakin teitä ymmärtää.\"\n\n\"Teidänlaisenne pieni poika\", nauroi hän, \"teidänlaisenne pieni poika!\nMerrit San hän niin pitkä, että kun hän tekee japanilainen kumarrus,\nhän tulee alas korkean päältä kuin mahtava bambupuu — kas näin!\"\n\nTyttö ojensi kätensä päänsä yli ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes\nsormenpäät koskettivat maata. Yhä tässä asennossa kiersi hän päätänsä,\nniin että hänen kirkkaat, veitikkamaiset silmänsä katsoivat suoraan\nMerritin silmiin.\n\nNuorukainen kohotti lystikkäästi kulmakarvojaan.\n\n\"Kuulehan, Juki San, sinusta näkyy tulevan keimaileva koketti!\"\n\nJuki suoristausi äkkiä ja huudahti iloisesti naurahtaen:\n\n\"Minäkö kroketti? Ei, ei! Kroketit ovat kanan poikapyörylöitä. Ne\nkelpaa syötäviksi. Minä ei syötävää!\"\n\nMerrit nauroi ääneensä ihastuksesta, mutta sitten hän kävi vakavaksi.\n\n\"Ei, Juki San, sinusta ei koskaan tule keimailijatarta! Sinä pysyt\nsamana herttaisena pikkutyttönä ja sinusta tulee oivallinen vaimo\nsille komealle kapteeni Saitolle, jolla on kultanauhoja ja muita\nhelyjä. — Mutta miten on aamiaisen laita? Tietänet, että juna lähtee\ntunnin päästä, ja ellet nyt pian anna minulle jotakin korkea-arvoiseen\nvatsaani sullottavaa, täytyy minun tosiaankin syödä sinut!\"\n\nPeljästystä teeskennellen toi Juki kiireesti toisesta huoneesta\npienen pöydän ja tarjoili hänelle aivan näppäränä paistettua kalaa ja\nhöyryävää lientä. Pienessä japanilaisessa talossa ei ollut saatavissa\ntuolia, joten Merrit sai istua lattialla, mutta hän söi omalla\nveitsellään ja haarukallaan — selvä todistus hänen taitamattomuudestaan\nruokailupuikkojen käyttämisessä.\n\n\"Hei\", huudahti hän äkkiä, kohottaen pitkävartista ruusua, \"mistä olet\nkeksinyt tämän kaunokaisen?\"\n\n\"Minä löysin sen nenälläni\", vastasi Juki. \"Tiedätkö, miksi sillä\non punainen sydän? Niin, — kauan sitten kaikkein kaunein prinsessa\nrakastanut väärä mies. Buddha hyvin vihainen. Muutti hänet punainen\nruusu. Sydän jäi punainen lempeästä rakkaudesta, joka asuu siellä.\"\n\n\"Kas vain! Teidän Buddhanne on varmaan hyvin ankara, vanha herra!\"\nhuudahti Merrit.\n\nJuki San lopetti hetkiseksi riisin sekoittamisen kulhossa ja katsahti\nhäneen vakavasti.\n\n\"Tunnetko sinä Jumalan, Merrit San?\"\n\n\"Tunnenko Jumalan?\" toisti nuorukainen hiukan hämillään naurahtaen.\n\n\"Niin, kristittyjen Jumalan, jota täytyy rakastaa ja rakastaa ja jota\nei kukaan sentään saa nähdä ennenkuin kuolee. Tiedäthän, Merrit San?\"\n\nSitten hän jatkoi vakavana hiljennetyllä äänellä:\n\n\"Uskooko sinä, että kristittyjen Jumala on parempi kuin Buddha\njapanilaiselle tytölle?\"\n\nHetkisen tunsi Merrit San olevansa niin hämillään, että kuuma veri\nnousi hänen ohimoihinsa. Hän ei ollut tottunut esiintymään hengellisenä\nneuvonantajana, ja hänen asemansa kävi hiukan tukalaksi.\n\nEtsien sanoja teki hän epätoivoisen ponnistuksen:\n\n\"Minä... minä... pelkään, etten ole tästä asiasta oikein selvillä.\nMutta se on toki aivan varmaa, Juki San, että kristittyjen Jumala menee\nmukiin. Ihmiselle ei voi käydä hullusti, jos turvautuu häneen.\"\n\nHän änkytti kuin nolostunut koulupoika, mutta haastoi rohkeasti\nedelleen:\n\n\"Kun kaikki näyttää pimeimmältä ja kun luulee, että kaikki on mennyttä,\nsilloin sen huomaa. Minä tiedän sen. Olen itse kokenut. On suuri häpeä,\netten sitä useammin ajattele.\"\n\n\"Sinä uskoo, että hän on parempi minullekin?\" tivasi Juki San yhä\nepäröiden.\n\n\"Siitä olen varma\", sanoi Merrit vakuuttavasti: \"Annan siitä sanani.\nÄlä sitä unohda.\"\n\n\"Minä ei unohda\", vastasi tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeräjän rasahdus ja ulkoa kuuluva huuto ilmoittivat matkatavaroita\nnoutamaan saapuvan dshinrikishan-kuljettajan tulon.\n\nMerrit jätti aamiaisensa puoliväliin.\n\n\"Totisesti! Olin melkein unohtanut, että tämä on viimeinen ateriani\nSisko Lumihiutaleen luona. Ajattelehan, että vanha ikävä tehtäväni nyt\non lopussa ja että pian olen matkalla maapallon toiselle puolen!\"\n\n\"Sinä kaipaa sinne?\" kysyi Juki. \"Äiti San ei siellä enää.\" — Kun hän\nnäki varjon häilähtävän nuorukaisen kasvoille, hän laski kätösensä\nosaaottavasti hänen käsivarrelleen.\n\n\"Minä tuntee suru sinun takia\", sanoi hän vakavana ja jatkoi nopeasti:\n\n\"Toiselle puolen! Niin, minä tiedän; siellä on kaunis 'Merika. Maailman\nsuurimmat laivat keinuvat meren yli Hatobaan. Merrit San, iso ja\npitkä, seisoo laivan kokassa ja katsoo yli kaiken kansan. Sitten\nhuutaa 'hurraa!' Hyvin, hyvin iloinen. Hän näkee taulun kaunis tyttö\nodottamassa häntä?\"\n\nVastausta vuottamatta hän senjälkeen avasi oven ja kutsui sisään\nvanhempansa, joiden ei koskaan ollut tapana näyttäytyä ennenkuin Merrit\nSan oli syönyt aamiaisensa.\n\n\"Kiirehtikää\", huusi hän, \"jotta voimme lausua vieraallemme arvokkaat\njäähyväiset?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKadulle viettävällä pienellä pihalla seisoi miehiä tavarakärryineen ja\ndshinrikishoineen valmiina kuljettamaan Merritiä asemalle. Juki valvoi\nhuolellisesti erinäisten laatikkojen ja matkalaukkujen sijoittamista\nja järjesti vanhempansa seisomaan niin, että heidän matkustavalle\nvieraalleen osoitettiin mahdollisimman suurta kunnioitusta.\n\nKun Merrit tuli majasta ja kumartui ottamaan oven ulkopuolelle asetetut\nkenkänsä, Juki riensi esille innokkaana auttamaan häntä viimeiseen\nasti. Mutta Merrit pidätti häntä leikillisesti.\n\n\"Ole varuillasi, Juki San, älä tule liian lähelle! Jos sattuisit\nputoamaan jompaankumpaan noista kapineista, niin olisit iäksi mennyttä,\nja peloittava mr. Saito kehoittaisi minua hakkaamaan pääni poikki?\"\n\nJuki San nauroi ja tasoitteli pieluksia dshinrikiskassa, samalla kun\nhän antoi kyyditsijälle tarkkoja määräyksiä.\n\nMerrit oli säteilevällä tuulella ja kiitti niin imartelevin sanoin,\nettä Juki San tuskin voi pidättyä häntä keskeyttämästä. Lopuksi hän\nkehoitti perhettä kaikkine sukulaisineen tulemaan Amerikkaan häntä\ntervehtimään.\n\nKun hänen oli sanottava hyvästi Juki Sanille, hän ojensi hänelle\nkätensä, ja aivan hämillään tästä tavattomasta juhlamenosta tyttö laski\noman kätösensä kylmänä ja jäykkänä hänen kouraansa. Nuori mies katsoi\nhäneen korkeudestaan ja tunsi sydämensä sykähtävän lämpimästi, kun hän\najatteli kaikkia hänen hienoja, pieniä kohteliaisuuksiaan.\n\n\"Hyvästi, pikku Lumihiutale\", sanoi hän vihdoin; \"en milloinkaan unohda\nsinua ja Japania\".\n\nJuki veti kätensä pois ja katsahti häneen kysyvästi:\n\n\"Joskus sinä tuleeko takaisin?\"\n\n\"En, Juki San\", vastasi Merrit noustessaan dshinrikishaan; \"sinä\ntiedät, että pian saan oman pienen kodin, jonka eteen voin puuhata ja\nponnistella. Minulle tulee lähivuosina paljon hommaa, joten en luule\nvoivani palata tänne.\"\n\nJuki San näki kuin unessa, miten miehet kohensivat hattujaan ja\nvetivät hihnoista valjastuessaan pienten ajopelien eteen. Hän kumarsi\nkonemaisesti muiden tapaan, mutta ei yhtynyt näiden _sajônara-huutoon_.\n[Sajô-nara merkitsee: hyvästi!]\n\nHän näki, kuinka pyörät nopeasti vierivät tiellä ja kuinka Metrit\nSan kadunkulmassa iloisesti heilutti hattuaan ja huudahteli omalla\nkielellään:\n\n\"Hyvästi, Juki San! Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nTyttö seisoi kauan paikoillaan, tuijottaen tyhjään veräjään. Alahuuli\nvapisi kuin yksinäisen säikähtyneen lapsen, ja hänen täytyi puraista\nsiihen saadakseen sen asettumaan.\n\n\"Mutta Juki\", kuuli hän äidin huutavan, \"joku häijy henki on tahtonut\ntehdä sinulle pahaa! Sinulla on veripisara huulessasi!\"\n\nJuki pyyhkäisi suutansa keveästi toisella kädellään ja vastasi\nhilpeästi, että joku pieni punarintasatakieli kaiketi oli ollut\nvarastamassa kirsikan. Mutta itsekseen hän kuiskasi:\n\n\"Sydämeni vuotaa verta yksinäisyydestä. Hän ei tule milloinkaan\ntakaisin.\"\n\n\n\n\nV. SAITO SAN.\n\n\nJoukko kerääntyneitä tehtäviä ja valmistuksia valitun yljän ensimäistä\nvierailua varten kiinnitti seuraavana päivänä kokonaan Juki Sanin kädet\nja ajatukset. Jos hän joskus tunsi halua nyyhkyttämään tai yllätti\nitsensä hetkiseksi kaipaillen tuijottamasta avaruuteen, oli vain\npäättäväisesti karkoitettava jokainen menneisyyden ajatus.\n\nAvioliittoon hän oli itsestään selvänä asiana kernaasti antanut\nsuostumuksensa ja odottanut sitä mieluisena kevennyksenä perheen\ntaloushuoliin. Omalta osaltaan hän ei koskaan ollut tuntenut siihen\nerityisempää harrastusta. Nyt jättivät valmistuksetkin hänet\nvälinpitämättömäksi ja kylmäksi.\n\nHän pääsisi haltijattareksi suureen taloon, jossa oli palvelijoita,\nja hänen elämäntehtäväkseen tästä lähin tulisi huolehtiminen Saito\nSanin ystävien huvista ja mukavuudesta. Mutta nyt hän tunsi omituista\nvastustushalua, jota hän ei voinut käsittää eikä selittää. Hän tiesi\nvain, että hän ensi kertaa elämässään kapinoitsi välttämättömyyttä\nvastaan.\n\nKun hän vihdoin joutui lepuuttamaan pieniä jäseniään ennenkuin\nvalmistukset iltapukeutumiseen alkoivat, tuli hän ajatelleeksi\nnuorta amerikkalaista opettajatarta koulussa ja muisti, että tämä\noli _rakastanut_ miestä, jonka kanssa hän pian menisi naimisiin. Hän\nmuisti, miten hän itse oli seisonut puun takana vaanimassa nähdäkseen\nnuoren opettajattaren juoksevan veräjälle kirjeenkantajaa vastaan. Hän\nei silloin saattanut käsittää, miten kirjeen saapuminen voi aiheuttaa\nsellaista iloa ja yhdessä toisten tyttöjen kanssa oli hän kokonaisen\nvälitunnin huvitellut tuota pientä kohtausta matkimalla. Nyt oli tuo\nvähäpätöinen tapaus saanut ikäänkuin uuden merkityksen, eikä se enää\nnäyttänyt hänestä naurettavalta eikä omituiselta.\n\nHän nojasi päätänsä avattua shodsia vasten ja katseli puutarhaan, joka\nsäteili ihanan syyspäivän loistossa. Hetkiseksi näkyi kaikki elämä\nnukahtaneen — hyönteisetkin olivat tuokioksi lopettaneet surinansa ja\netsineet suojaa vihreiden lehvien alta. Kaikkialla vallitsi rauha,\npaitsi hänen omassa pienessä levottomassa sydämessään.\n\n\"Oi, sensei\", mutisi hän värisevin huulin, \"sillä kertaa pilkkasin\nrakkauskirjettäsi, Anna minulle tomppelille anteeksi; nyt olen saanut\nymmärryksen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuki San valitsi puvun, jota hän käyttäisi lähestyvän juhlallisen\nvierailun aikana, niinkuin sovinnaiset tavat vaativat. Siinä ei saanut\nolla ainoatakaan purppuranväristä pilkkua, sillä purppura kauhtuu\nhelpoimmin kaikista väreistä, ja se olisi paha enne tulevaisuudelle.\nVihdoin hän kääri vyötäisilleen harvinaisesta kirjokankaasta\nvalmistetun obin. Se oli Saiton kihlajaislahja, ja sen tavaton mitta\noli vertauskuvana pitkästä avioliitosta.\n\nHänen pukeutuessaan puuhaili äiti hänen ympärillään ja rupatteli\nlakkaamatta — niin onnellisena ja toivehikkaana, että Juki Sanin sydän\nlämpeni. Hänen oivallisten kapioittensa hankkiminen oli aiheuttanut\npienelle taloudelle useitakin uhrauksia, mutta näistä oli runsaana\nkorvauksena molempain vanhusten teeskentelemätön ilo.\n\nPihalta äkkiä kuuluva dshinrikishan ratina ilmoitti vieraan tulon.\nJuki San kuuli isänsä pitkän, juhlallisen tervehdyksen ja näki äitinsä\nrientävän ulos esittämään osaansa vastaanottokohteliaisuuksissa.\nItse hän jäi istumaan paikalleen, pää alaspainuneena ja levoton ilme\nsilmissä.\n\nHän tunsi mielensä niin omituiseksi, tunsi jotakin samalla sekä\nihanaa että äärettömän surullista, mikä peloitti häntä ja vangitsi\nhänet. Hetkeksikään ei hänen päähänsä ollut juolahtanut ajatus rikkoa\nlupaustaan, mutta hänen olentonsa kaipasi jotakin epämääräistä ja\nautuaallista, minkä hän vastikään oli tullut tuntemaan ja mitä olisi\nturhaa etsiä hänen vastaisesta elämästään.\n\nÄidin kehoituksesta hän sitten työnsi kaihtimen syrjään ja tervehti\nvierasta syvällä, miellyttävällä kumarruksella. — Vallitsevat tavat\nkielsivät häntä ottamasta mitään osaa keskusteluun. Hän puuhaili teen\ntarjoilussa ja kuunteli samalla, kuinka Saito San kuvaili tapauksia\nvärikkäästä hovielämästä ja kertoi seikkailuistaan viime sodassa. Kun\nkaikki tavanmukaiset keskusteluaiheet olivat läpikäydyt ja vieras\nsanonut hyvästi, Jukin muistiin oli jäänyt heikko kuva pienestä\nkeski-ikäisestä miehestä, jolla oli kokonainen rivi kunniarahoja\nrinnassa ja joka oli katsellut häntä ystävällisillä vakavilla silmillä.\n\nVasta vaatimattoman ilta-aterian jälkeen hän sai tilaisuutta hiipiä\npieneen ylikerran suojaan, jossa Merrit San kahden viimeksikuluneen\nkuukauden ajan oli asunut. Siellä ei vielä ollut mitään muutettu,\nsillä hänen vanhan äitinsä mielestä lakaistiin onni talosta, jos heti\nriennettiin poistamaan kaikki vieraan jättämät jäljet.\n\nJuki meni sisälle. Iso syksyn kuu, jonka lempeä, epämääräinen valo\ntunki sisään shodshista sai hänet muistuttamaan aavetta. Puolihämärässä\nkeksi hän pienessä huoneessa kaikenlaisia muistoja sen äskeisestä\nasukkaasta. Hyljätty nenäliina riippui naulassa seinällä, ja\npuoliväliin poltettu sikari oli pöydällä kuihtuneen, valkoisen ruusun\nvieressä.\n\nUlkoa puutarhasta kaikuivat yölinnun vienonsurulliset houkuttelut\nvalittaville kerrannoineen. Juki Sanista tuntui se hänen oman\nyksinäisyytensä ilmaisulta ja hän vaipui polvilleen nyyhkyttäen vuoteen\nääressä. Näin virui hän kauan, antautuen ylivoimaisen surunsa valtaan\nkuin pieni lintu, joka turhaan runtelee siipiänsä kohtalon häkin\nristikoihin, Vihdoin hän ojensi käsivartensa ja sattui koskettamaan\npientä esinettä pieluksen alla. Hän vei sen kuutamoon ja huomasi,\nettä se oli pieni nahkakantinen muistikirja. Ensin hän tuijotti\nkummastuneena muutamiin omituisiin merkkeihin ensimäisellä sivulla,\nja sitten keksi takakannessa pienoisen lokeron, ottaen sieltä esille\nvalokuvan, joka ei häntä kummastuttanut eikä hämmästyttänyt.\n\nSe oli sama tyttö, josta Merrit oli puhunut — tyttö, jonka luo hän niin\nriemukkaana oli palannut.\n\nKasvot säteilivät elämää ja onnea ja hymyilevät silmät katsoivat Juki\nSania suoraan silmiin niin rehellisesti ja lämpimästi, että hänen\ntäytyi hymyillä takaisin ja varovaisesti painaa korttia hehkuvaa\nposkeansa vasten.\n\nHän piti sitä hetkisen edessään, katsellen tarkkaavasti jokaista\npiirrettä puvussa ja kasvoissa. Sitten hän pisti sen takaisin poimuun\nja kuiskasi hiljaa:\n\n\"Hän rakastaa sinua paljon, paljon. Sinä tuotat hänelle onnea. Minä\nsuljen sinut sydämeeni.\"\n\nKirjan seljässä tavasi hän kokoon kultakirjaimilla merkityn sanan\n\"DIARY\" [Päiväkirja]. Hetkisen mietittyään hän muisti, missä oli tuon\nsanan ennen nähnyt. Hänen nuorella amerikkalaisella opettajattarellansa\noli ollut tapana kirjoitella samallaiseen kirjaan, ja kun Juki kerran\noli kysynyt, mitä \"Diary\" tarkoitti, oli hän vastannut, että se kirja\noli hänen paras ystävänsä, jolle hän kertoi kaikki salaisuutensa.\n\nHetkisen seisoi Juki San käännellen kirjaa kädessään. Sitten hän sanoi:\n\n\"Diary! Minäkin tahdon kirjoittaa diaryn. Minä kerron sille kaikki\najatukseni, Minä kerron sille kaikki salaisuuteni. Ehkä sydämeni sitten\ntuntuu vähemmän yksinäiseltä.\"\n\n\n\n\nVI. JUKI SANIN PÄIVÄKIRJA.\n\n\nAmerikan sensei sanoi pieni kirja paraaksi ystäväksi. Juki San uskoo\nsurun kuorma pienelle kirjalle, jonka selkään on kultakirjaimilla\npainettu \"Diary\". Pieni kirja ei koskaan kerro sydämen salaisuus.\n\nMinä kirjoitan Merrit Sanille, mutta hänen silmä koskaan ei saa lukea.\nMinun sydän tahtoo puhua hänen sydämelleen lystikkäällä Amerikan\nkielellä, jota hän ymmärtää.\n\nHyvin paha, kun japanilainen tyttö rakastaa mies. Hoitaa miehen äiti ja\nmiehen talo. Hyvin paha sanoa rakkautta, kun hän menee miehen kanssa\nnaimisiin. Merrit San sanonut: \"Amerikan tyttö osaa puhua rakkaus\nsilmillä, jos huuli ujo.\" Japanilainen tyttö kätkee silmät pienen\nverhon takana, kun mies tulee. Ei katso ulos yhtään ollenkaan. Ei saa\nnähdä, ei saa kuulla, ei saa puhua rakkautta.\n\nPieni kirja näkee minun sydän joka päivä.\n\nMinun onnellinen aika poissa. Kukkaset puhkee taas, linnut tulee\ntakaisin. Missä minä tapaan Merrit San? Juki San surullinen ja\nyksinään. Ei voi löytää häntä mistään tällä pitkällä saarella. Jukin\nsydän ei voi puhua sanoja, mutta ei koskaan, ei koskaan hän unohda\nhänen ystävällisyys.\n\nIso lamppu Merrit Sanin pöydällä ei koskaan enää valaise minulle niin\nkirkkaasti. Se tekee minun ruumis pieneksi, lystikkääksi, käyräksi\nvarjoksi shodshilla. Merrit Sanista jää aina iso, voimakas, musta\nvarjokuva. Viime iltana minä näki iso kuu katsovan alas vuoren yli.\nMinä menee puutarhaan ja ajattelee: Kun minä ensi kerran seison tuolla,\nniin Merrit San kaukana poissa on. Lamppu ehkä vielä kiilustaa shodshin\nläpi, mutta ei Merrit Sanin sytyttämä. Se ajatus saa minun sydän\nkivistämään.\n\nKoko Japani on muutettu. Kaikki, mitä minä näkee ja kuulee, panee\nminut ajatteleen häntä. Vain niitä ajatuksia ei koskaan voi muuttua,\nne kasvaa, tulee useampia, minä aina kalpaan häntä. Minun sydän puhuu\nmonta rakkauden sanaa Merrit Sanille. Minun silmät ei uskalla se tehdä.\n\nPieni kirja, varjele arasti minun salaisuutta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken päivää sade putoo virtana puutarhaan. Se varastaa kukan\nsuloisuus; minun sydän on yksinäisyydestä kostea. Viime sadepäivänä\nMerrit San opetti minulle paljo enemmän englanninkieltä. Nauroi paljon,\nkun minä luki englannin sanat minun japanilaisella tavalla. Sanoi: \"Ah,\nJuki San, sinä olet hyvin lystikäs pieni tyttö!\"\n\nMinä sitten opetti hänet pelaamaan _go bania_ ja näytti, kuinka muuttaa\nmusta nappula ja valkoinen nappula, mutta hän sai pää kipeä. Hän koetti\npitkä, pitkä aika. Sitten hän ravisti isoa kättä ja sanoi:\n\n\"Sinä olet lyönyt minut, pikku sisar; olet totisesti saanut minut\nkiinni!\"\n\nMinä nauroi, mutta ajatteli monta ajatusta. _Minä_ ei ole \"lyönyt\"\nMerrit Sania, ja tyttö, jolla on nauravat silmät, sehän on \"saanut\"\nhänet iäksi. Minä ei oikein ymmärrä ihmeellistä Amerikan kieltä.\n\nMerrit San usein nimitti minua pikku sisar ja sanoi, että minun sielu\non yhtä valkoinen kuin minun nimi. Mikä _on_ minun sielu? Ehkä se olla\nhenki, joka nyt jättänyt minun ruumis ja leijailee ison meren yli\nsuojellakseen Merrit Sanin matkaa. Minä aina kätkee se valkoinen ja\npuhdas henki, niin Merrit San tahtoo nimittää minua Sisko Lumihiutale.\n\nKerran minä otti Merrit San mukaan hyvin vanhaan temppeliin. Aurinko\npaistoi, suuri ja kiiltävä; se pani kaikki lehti tanssimaan ilosta.\nVihreä sisilisko nukkumassa temppelin portailla ja iso mesimehiläinen\nlauloi lauluja. Iloa kaikkialla. Minun jalat hyvin keveät; ne tuskin\nkosketti maata.\n\nMinä menin sisään temppeli. Minulla kiiru sanoa Amidalle lyhyt, pieni\nrukous. Kun minä tuli takaisin, Merrit San sanoi:\n\n\"Kuule, Juki San, et sinä juuri tuhlaa aikaa rukouksiin! Sinun täytyy\ntehdä parannus; muutoin se vanha herrasmies voi sinuun suuttua.\"\n\nMinä vastasin: \"Ensi kerralla minä uhraan hänelle rahaa ja tekee suuri\npilvi suitsutuksesta.\"\n\nHän sanoi: \"Sinä olet sentään kiltti tyttö, Juki San.\"\n\nAivan temppelin vieressä seisoo pieni bambupuu, ja sillä olla niin\nkaunis elämäntarina. Hyvä Jumala kerta oikein piti tästä puusta, ja hän\ntahtoi suojella suloinen rakkaus. Hän opetti ihmiset taivuttaa alas\nkaksi bambunoksaa, panna niille miehen ja naisen nimi ja kiinnittää ne\nyhteen pitkällä orjantappurapiikillä. Sitten tehdä syvä kumarrus, ja\nsydämen suloinen toivomus pian tulee tosi.\n\nMerrit San taivutti alas kaksi korkeaa bambunoksa. Hän ei voinu tuntea\nminun ajatukset, ja minä toivoi minulle ja hänelle sitoa side lujasti\nkiinni.\n\nSuloinen toivomus minun sydämessä ei koskaan tule tosi; senvuoksi sydän\nsurullinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten minä osaa tehdä levottomus keveämpi? Tänään minä menee temppeli\nkysymään Buddhalta. Hän ei koskaan sano mitään. Hän ainoastaan katsoo\nkauas, kauas, kauas pois — suuri meri yli. Hän ei yhtään välitä,\nvaikka minun sydän itkee niin, että kimonon hihat tulevat märkä. Se\nkristittyjen Jumala minä ei ollenkaan voi nähdä. Merrit San sanoi hänen\nolla kaikkialla ja aina kuunnella surun ääni. Minä ei voi saada häntä\nkuuntelemaan, vaikka minä rukoilee rukous kovalla äänellä.\n\nBuddha ruma, häijy, vanha jumala! Ehkä hän tulee vihainen, kun näkee\nkaunis japanilainen tyttö niin usein tekevän hänelle syvä kumarrus.\n\nMinä uskoo kristittyjen Jumala olla parempi kuin Buddha, sillä Merrit\nSan on sanonut hän on luonut kaikki todellisesti. Hän luonut minut, hän\nluonut suloinen rakkaus. Ehkä niin mahtava jumala kerran saa tietää,\nkuinka pieni japanilainen tyttö tuntee omassa sydämessä, ja lähettää\nsinne suuri rauha.\n\nTänään pitkä, paljon työn päivä. Paljommin silkkiä täytyy ommella\nuusiin, hienoihin vaatteisiin ennenkuin minä voi muuttaa vieraaseen\ntaloon. Välillä minä on iloinen, että pian pääsee sinne. Vanha isä ja\näiti sitte saa parempi päivä. Tänään minä näkee, kuinka isällä paljon\nvilua ruumiissa. Pian minä voi antaa hänelle kaunis, lämmin kimono,\njossa on pieni lammasnahka sisusteena. Kun minä ajattelee sitä, minä on\niloinen mennä naimisiin japanilainen upseeri kanssa.\n\nAlkaa tulla kylmä, ja kirkas, iso kuu kumottaa joka yö. Tänään varmaan\nheinäsirkat laulaa ruohossa. Se saa minut ajatteleen enempi ja enempi\nMerrit Sania. Kaikki yhtäkkiä tullut niin erilaista. Ensiksikin Merrit\nSan ei koskaan tule takaisin minun tykö, niinkuin minä aina unen\ntavalla ajatellut. Minä sentähden olla hyvin avuton ja yksinäinen.\n\nVäliin minä oli yksinäinen ja levoton myös silloin, kun Merrit San oli\ntäällä, mutta hänen hymy voi sulattaa pois kaikki sellainen ja täyttää\nsydän elämällä ja onnella.\n\nAh, Merrit San, kuuma veri tekee minun posket punaiset, mutta sanat\npyrkii minun kynästä: minä rakastaa sinua paljon.\n\nBuddha on tyhmä, häijy, vanha jumala, joka sanoo, että mikään ei olla\ntodellista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAh, Merrit San, mistä sinä luulee minun nähnyt unta viime yönä? Minä\nolin niin iloinen, ettei voi kuvailla kynällä eikä kielellä. Sinä\ntuli takaisin! Se oli semmoinen onni, että sana tulee mykkä. Minä on\ntahtonut sanoa sinulle niin paljon, mutta ei voi lausua yhtään ääni.\n\nSinä lupasit viipyä kymmenen päivää. Hyvin lyhyt aika, mutta paljoa\nparempi kumminkin kuin puoli yötä. Ja minä toivon, toivon, että minä ei\nolis tarvinnut herätä siitä unesta!\n\nMinä heräs ja kyyneleet alkoi vuotaa suuren pettymys tähden. Sitten\nminä muisti, kuinka sinä kääntyi takaisin, kun matkustit suureen\nAmerikkaan, ja sanoi: \"Jumala siunatkoon sinua, Juki San.\" — Minun\nsydän tekee äänetön rukous kristittyjen Jumalalle. —\n\nIso temppelin kello sitten herätti minut ja kaikki linnut, ja sitten\ntuntui keveämpi. Tahtoi laittaa hieno, herkkusuu aamiainen vanhemmille,\nmutta tasku ilman rahaa, ja minä ei voinut tehdä kaikki, mitä minä\ntahtoi.\n\nKun minä kirjoittaa kaikki nämä kirjaimet, Merrit San on kaukana suuren\nmeren päällä matkalla hänen kotiin. Hänelle tulee siellä hyvin iloinen\naika. Minä toivoo saan nähdä hänet — tytön, jolla on hymyilevä silmä!\nMitä hän ajattelee Japanista? Ehkä ajattelee, että se on hyvin pieni\nmaa ja hyvin yksinäinen kansa. Tyttö Japanissa hyvin pieni ja hyvin\nyksinäinen.\n\nMerrit San sanoi: \"Juki San, sinä olet hyvä tyttö, sinusta tulee hyvä\nvaimo.\" Minun täytyy koettaa unohtaa sydämen yksinäisyys. —\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät ja viikot on kuin virtaava vesi: ne vierivät pois liian nopea.\nNyt vanha kuunkausi mennyt pois ja uusi jo tullut täällä. Aika rientää.\nTäytyy kiireesti ommella uusia vaatteita, joita minä pitää vieraassa\ntalossa.\n\nJapanilainen tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa, vie paljon\nkapineita miehen kotiin. Tänään isä hankkinut minulle, mitä Amerikassa\nnimitetään \"piironki\", monta tarjotin ja monta ompelulipas ja pehmeä\nfuton, jonka asettaa lattialle, kun nukkuu. Toinen päivä toisen perästä\nmonta ihminen tulee tänne ja vie kaikki kapineet vieraaseen taloon.\n\nJapanilainen tyttö sitten käy puettuna hienossa kimonossa pitkä, pitkä\naika. Merrit San kertoi: Amerikan tyttö käyttää hieno kimono ainoastaan\nyhtä päivää; sitten ei enää tahtoo sitä pitää.\n\nSe päivä asuu onni hänen sydämessä. Amerikan mies tulee hänen kotiin\nnaimaan hänet. Tyttö siellä ei yhtään pelkää puhua rakkaus, ei vaikka\nhänen äiti istuu vieressä. Hän ei pelkää nauraa. Hän saanut onni\nelämäänsä.\n\nJapanilainen tyttö hyvin onnellinen, kun hän on pieni lapsi tai paljon,\npaljon vanha. Kun hän menee miehen taloon ja avioliittoon hänen kanssa,\nhänen aina täytyy olla hyvin hiljaa kuin hiiri ja enemmän ahkera kuin\nahkera mesimehiläinen. — Hyvin vaikeata.\n\nMutta japanilainen tyttö on rohkea. Onni sentään asuu hänen sydämessä.\nHän auttaa iäkkäitä vanhempia, että heillä on hyvä olla.\n\nMerrit San sanoi: \"Maailmassa olla monta maata; olla suurempia kuin\nJapani.\"\n\nMinä sanoi: \"Mitä on maailma? Minä tahtoo tuntea maailma.\" Merrit San\nlakkasi nauramasta; hänen ääni tuli aivan hiljainen ja vakava, ja hän\nsanoi:\n\n\"Ei, Juki San, sellainen pieni Lumihiutale kuin sinä ei koskaan tule\ntuntemaan maailmaa. Sinä ryömit pieneen pesään, olet iloinen ja\ntyytyväinen.\"\n\nMitä merkitsee \"tyytyväinen?\" Onko se vain ajatella kukkia omassa\nsydämessä? Onkohan se hymyileväin silmäin tyttö tyytyväinen?\n\nTänään minä oli ulkona suurella merellä. Viime kerralla me oli siellä\nmonta yhdessä ja minä toisti kaikki Merrit Sanin lystikäs sana\njapaninkielellä. Merrit San koetti syödä puikoilla, ja me kaikki nauroi\npaljon.\n\nKylmä tuuli puhaltaa ja pinjapuut vavisee levottomuudesta. Iso, tumma\npilvi laskee itsensä maan yli ja tekee kaikki musta surusta. Joskus\npieni valkoinen aalto koettaa tanssia ja pirskottaa vesi korkealle:\nminä muistaa toinen onnellinen päivä ja tuntee iso, terävä oas sisällä\nsydämessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon pitkä aika hitaasti juossut pois, sitte kun sinä lähti meiltä.\nMinä juuri istuu ja ajattelee mennyt aika ja kaipaa sinun perään,\nMerrit San. Sydän hyvin murheellinen yksinäisistä ajatuksista.\n\nJûbin San [Kirjeenkantaja.] tulee. Hän antaa sinulle sinun kirje,\nMerrit San; se tekee minut hyvin iloinen ja hyvin onnellinen. Minä ei\nosaa kuvailla sydämen tunne Minä painoi kirje kovasti sydäntä vasten\nja seisoi pieni hetkinen aivan hiljaa. Minä näen sinun nimi ja kätesi\npiirtämät sanat, ja surun kyyneleet muuttuvat heti suureksi, syväksi\niloksi. Tässä silmänräpäyksessä minä saan uusi elämä ja uusi kirkas\ntoivo. Ilo ja riemu kasvavat suuriksi sydämessäni. Minä tahtois mennä\nylös korkealle vuorelle ja isoon ääneen kaikille ihmisille kertoa se\nriemu, joka seuraa suloista rakkautta.\n\nSe muuttaa maa ja koko elämä ja panee sydän tanssimaan ilosta. Mutta\nmiehet ja naiset Japanissa eivät voivat ymmärtää sellainen suloinen\nrakkaus. Ne alkaisi halveksia minua. Minä suljen minun huulet ja panen\nsydämen ovi kiinni eikä tahdo puhu heille mitään.\n\nOi, mikä ihmeellinen pieni kapine se sydän! Sen toisessa puolessa\nmahtuu kaikki elämän ilo, toisessa puolessa kaikki elämän suru. Kun\nsuloinen rakkaus tulee, se ehkä kolkuttaa väärälle ovelle ja pistää\ntuskallinen oas sydämeen koko elämän ajaksi.\n\nAh, Merrit San, sinä kiitti kirjeessäsi niin monta kertaa, että sai\nasua meillä. Minä kiitän vielä monta kertaa minun rakkautta sinua\nkohti, että se olla löytänyt tie minun sydämeeni — vaikka se on\nkolkuttanut molempia ovia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Merrit San ja minä mentiin temppeliin, jossa ne vietti\nsuuri juhla. Merrit San meni sisälle, seisoo ja katselee Buddhaa pitkä,\npitkä aika ja sitten sanoo:\n\n\"Juki San, millä tavalla tuo vanha herra rankaisee sinua, jos sinä ei\ntottele?\"\n\n\"Minä ajattelin lyhyt hetki ja sitten vastasin:\n\n\"Minä aina tottelee. — Buddha sanoo: 'Juki, tule usein temppeliin\nsytyttämään iso savuja panemaan joka kerta pieni raha minun kuppiini'.\n— Minä tottelee ja antaa hänelle paljon go-rineja, mutta Buddha pitää\nkaikki; ei koskaan anna mitään sijaan.\"\n\nEnnenkuin minä ehtinyt lopettaa, Merrit Sania pöyristyttää kuin vilu,\nja sanoo: \"Tule, Juki San, menkäämme täältä ulos päiväpaisteeseen.\"\nSiellä ulkona minä sitoo seppele kirsikkapuunoksista ja Merrit San\nkertoo juttuja.\n\nHyvin ihana päivä — nyt ainaiseksi loppunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMun viimeinen, kaunis kimono on valmis ja kaikki tavara pakattu.\nHuomenna matkustaa vieraaseen taloon.\n\nTänä yönä, pikku kirja, minä aikoo sytyttää suuri tuli omassa sydämessä\nja polttaa kaikki paha, mitä siellä on. Seuraavana päivänä minä tekee\nvielä isompi tuli ja polttaa sinut. Täytyy tulla vieraaseen taloon ihan\nvalkoisena ja puhtaana, niinkuin Merrit San sanonut.\n\nAh, Merrit San, sinä olla minun elämäni ainoa suuri onni, ja minä ei\nkoskaan unohda sinun ystävällisyys!\n\nSinä aukaisee minun sydämen kukka auki, niinkuin aurinko herättää\npienen umpun!\n\n\"Sinä puhut, mitä olla 'sielu' ja mitä olla 'puhdas' ja sinä sanot:\n'Tulee oikein hyvä, pieni vaimo.'\"\n\nEräs ilta, kun kuu oli niin punainen ja pyöreä ja iso, ja kuohuva\njoki kohista nopeasti, nopeasti muurin vieressä, sinä pyysi me kaikki\ntulla puutarhaan ja sinä lauloi moni laulu, kun sinä soitti Amerikan\n_samisenia_.\n\nSinä oli usein hyvin iloinen; joskus, kun pieni kuunsakara näkyi\nmahtavan pinjapuun takaa, minä nähnyt sinut hyvin surullinen.\n\nNyt paistaa kuu shodshiin ja pakoittaa minun silmät tekemään taulu\nsinun kasvoista viimeisen kerran, Minun silmät niin usein koettavat\ntehdä taulu sen miehen kasvoista, jonka kanssa minun mennä naimisiin.\nEi nää muuta kuin pitkän rivin hampaita ja monta kunniarahaa. Merrit\nSanilla on siniset, iloiset silmät ja vaaleat, loistavat kasvot.\n\nNyt hän ja nauravasilmäinen tyttö olla iloiset yhdessä. Sen jalat niin\nkeveät, tuskin koskettaa maata onnen tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenna minä menee vieraaseen taloon eikä enää kuulu minun vanhemmille.\n\nMutta ensin minä menee ylös temppeliin ja lupaa ei enää koskaan mainita\nMerrit Sanin nimi, ei enää koskaan ajatella hänen kuva sydämessä.\n\nPieni kirja, monta päivää minä kantanut sinua aivan povellani; tänä\nyönä sinä saa levätä sydämelläni. Sinä antaa minulle rohkeutta\ntervehtää aurinko, joka huomenna nousee.\n\nSajônara!\n\n\n\n\nVII. JÄÄHYVÄISET.\n\n\nTemppelikellon täyteläinen, syvä malmiääni kuului vuorelta, saaden\nkaiun vastaamaan suunnattomista luolista, samalla kun se herätti\nuuden päivän eloon ja toimintaan ja sitten värähdellen hävisi lännen\nrusosyrjäisten pilvien taakse. Papit vanhoissa temppeleissä lukivat\nrukouksiaan yksitoikkoisesti laulavilla äänillä, ja pieni yksinäinen\nlintu vuodatti sydämensä yltäkylläisyyttä puolison pesän edessä.\n\nVanhat kiviportaat, jotka johtivat pyhätöstä pyhättöön, olisivat olleet\nyhtä harmaat ja autiot kuin tuhansina muina aamuina, ellei tumma, pieni\nhahmo olisi verkalleen kulkenut niiden pitkiä, kierteleviä askelmia\npitkin.\n\nJuki San oli menossa temppeliin tekemään lupauksensa jumalille. Hänen\npienet puukenkänsä kapisivat iloisesti hiljaisessa aamuilmassa ja\nvaikenivat sen jälkeen muutamiksi minuuteiksi hänen levähtäessään\nleveällä askelmalla. Vaivaloinen vaellus ei ollut onnistunut\nnostattamaan väriä valkoisille poskille; vain huulet hohtivat\nheleänpunaisina ja silmissä kuvastui luja päätös.\n\nHän puristi poveansa vasten pientä esinettä. Se oli kääritty\nfuroshikiin, jonka häikäisevän punainen väri jyrkästi pisti esiin hänen\ntummasta puvustaan. Aivan hänen takanaan syöksyi pieni vesiputous\nkohisten ja pauhaten vuorta alas, ja liikkumattomat, kamalat\nkuvapatsaat tuiottivat vaeltajaan; mutta hän jatkoi häiriintymättä\nkulkuaan, ja seisoi vihdoin suuren, äänettömän temppelin avoimella\novella.\n\nAamun aikainen valo ei vielä ollut ehtinyt häivyttää varjoja\nkallisarvoisista verhoista ja rikkaasti koristelluista jumalankuvista.\nValkopukuinen pappi istui mietteisiinsä vaipuneena ja näkyi tuskin\nhuomaavan lapsellista pientä olentoa, joka oli langennut polvilleen\nsuuren Buddhan kylmän, tyynen ja muuttumattoman kuvan eteen.\n\nSilmänräpäyksen liikkuivat Juki Sanin huulet, sitten hän — yhä\npolvistuneena — otti esille punaisen furoshikinsa ja kehitti sieltä\nnäkyville pienen sahvianikantisen muistikirjan.\n\nKevein askelin hän hiipi isolle hehkupannulle, ottaen sieltä pihdeillä\ntulisen hiilen. Senjälkeen raivasi hän varmalla kädellä pois kaikki\npolttouhrien jätteet suurelta vaskiarinalta alttarin edessä, kaivoi\npienen hiilen tuhkaan ja asetti siihen sekä kirjansa että hiilen.\n\nSinervä savu alkoi hitaasti nousta ylöspäin ja kerääntyi pilveksi tytön\npään ympärille. Sitten se kohosi kuin armahdusta rukoillen Buddhan\njalkoja kohti ja haihtui viimein hämärään pimeän katon alle.\n\nTyttö seisoi katsellen sitä tuiottavin silmin ja suu raollaan.\n\nKun se oli kadonnut, hän pani kätensä ristiin ja nosti kasvonsa\nylöspäin, palavan rukouksen kohotessa hänen sydämestään huulille:\n\n\"Olen tyhjentänyt sydämeni kaikesta, mikä on väärin! Buddha tai\nkristittyjen Jumala, en tiedä, kumpi on oikeassa. Mutta puhu, puhu\nrauhan sanoja yksinäiseen elämääni!\"\n\nHän jätti äänettömän temppelin ja lähti kotimatkalle. Bambulehdossa,\nmissä hän vähää ennen oli sitonut kaksi oksaa omalleen ja Merrit Sanin\nnimelle, hän pysähtyi.\n\nHänen täytyi nousta varpailleen yltääkseen oksiin, jotka Merrit\nSan kerran oli hänelle taivuttanut. Vihdoin hänen onnistui vetää\nluokseen ja irroittaa niitä yhdistävä side. Sitten hän siveli niitä\nsivelemistään pehmoista poskeaan vasten ja päästi ne kädestään,\nkuiskaten hiljaa:\n\n\"Hyvästi, suloinen rakkaus, hyvästi!\"\n\n\n\n"]