[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLGvIz8LKmGs-Bw01d9o2c0JMWoTz82jWcJj3VQibwSU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3555,"Korven raatajat","Haanpää, Vilho",1872,1943,"3555-haanpaa-vilho-korven-raatajat","3555__Haanpää_Vilho__Korven_raatajat","Kuvaus torpparioloista","romaani",[],[],"fi",1908,null,12152,78519,false,76542,[23,24],"Crofters -- Finland -- Fiction","Finnish fiction -- 20th century",[26],"Novels","Korven raatajat : Kuvaus torpparioloista by Vilho Haanpää is a novel written in the early 20th century. It is a social-realist portrait of Finnish tenant-farmer life, following the determined Aatu and his wife Reeta as they hew a homestead from deep forest while bound to the whims of landlord Puikuliini, with the sharp-eyed suutari Eero and the landlord’s aspiring son Jori sharpening the work’s social conflict. The focus is on dignity, toil, and the pressures of unfair tenancy that test a family’s resolve.  The opening of the novel follows Aatu’s first trek into the remote Luolakaarto to begin “his own work”: felling trees, staking out a house site, and trusting a generous-sounding but unwritten promise from Puikuliini. Shoemaker Eero appears to warn him to secure a proper contract and to see the power imbalance clearly, but Aatu, buoyed by pride and faith in his master, presses on. Aatu and Reeta build a sauna, navetta, and finally a bright new tupa; they name the place Metsola, fill their table with game, and settle into hopeful domestic life. As seasons pass, children are born and fields widen, but the rent in labor grows, Jori’s snobbish “education” collides with Eero’s blunt justice in a fiery debate about freedom and law, and—ten years on—the rising weekly work-levy to the estate stalls their farm and sours their prospects. When an exploitative lease clause is floated, Eero confronts Puikuliini, is sued for “honor,” and punished—signaling how the system moves to break those who speak for the torppari. (This is an automatically generated summary.)",[],150,"Romaani kertoo Aatusta, joka raivaa korpeen torppaa itselleen ja perheelleen. Teos kuvaa torpparielämän vaativuutta, kovaa työtä ja yhteiskunnallisia epäkohtia 1900-luvun alun Suomessa. Se on realistinen kuvaus uudisraivaajan ponnisteluista erämaan keskellä.","Vilho Haanpään 'Korven raatajat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3555.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KORVEN RAATAJAT\n\nKuvaus torpparioloista\n\n\nKirj.\n\nVILHO HAANPÄÄ\n\n\n\n\n\nOulussa,\nPohjanmaan Työväen Osuuskirjapaino,\n1908.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nTarmokkain askelin, pää rohkeasti pystyssä, lakki istuen takaosassa\npäätä, jättäen hiestä kastuneet hiussuortuvat vapaiksi otsalle,\ntäyteläinen eväskontti usmaavilla harteillaan ja kirves olallaan\nnouseskeli Aatu metsäistä ylösmäkeä kaukaisen Luolakaaron multaiselle\ntörmänteelle. Aamulla oli hän lähtenyt kylältä ja taivaltanut tämän\nvajaan peninkulman Luolakaartoon. Talviteitä saattoi hän käyttää\nenemmän kuin puoli taipaleesta, mutta sitten ei ollut tiestä paljon\napua. Vanhempia karjanpolkuja kulki hän lopputaipaleella ja kun\nnekin häipyivät olemattomiin, asteli tietöntä taivalta läpi alavan,\nrömeikkö-korven suoraan päämääräänsä kohden Luolakaaron mukaiselle\nkunnaalle.\n\nTäällä piti nyt olla hänen tuleva kontunsa paikka. Tässä kunnaan\nharjanteella tulee olemaan huoneet, tuossa vieremällä pellot, tuolla\netempänä aukenevalla nevalla suopellot ja tuossa römeikkö-korvessa\nniitty. Kaikki oli nyt koskematonta täällä, johon Aatu saapui. Ei\nkantoakaan todistamassa kirvesmiehen siellä työskennelleen; ei liioin\nkarjanpolkuakaan, joka todistaisi että karja olisi sitä seutua\nyleisesti laitumenaan käyttänyt. Jylhä, yksinäinen sydänmaan tunnelma\nvallitsi tässä seudussa, johon olemme lukian vieneet.\n\nNyt oli Aatu kuitenkin perillä. Hän oli saapunut ensikerran\ntyöskennelläkseen siellä koskemattomassa korvessa, raataakseen sinne\nkonnun itselleen ja perheelleen, jossa elostelisivat. — Tässä juuri,\ntässä aarniopetäjän ja solakan kuusen välissä on jo monasti ennenkin\nkatsottu tuvan paikka. Siihen se on rakennettava; siinä on joskus oleva\noma tupa, oma lämmin liesi.\n\nAatu katseli taasenkin seutua. Se oli tosin jylhää, mutta ei silti\nvailla kauneutta ja omaa viehättävyyttään. Sellainen seutu oli\naina häntä viehättänyt ja rauhoittanut. Se oli aivan kuin kutsunut\nhäntä luokseen nauttimaan viihdytyksestä, jonka se hänelle soi. Ja\nnytkin, joskin syksyinen valju päivänpaiste suruvoittoisesti valaisi\ntätä kaukaista, asumatonta metsäseutua, tuntui niin rauhoittavan\nturvalliselle olla täällä noiden lakkapääpetäjien suojassa.\n\nNiin. Hän oli nyt perillä.\n\nNyt alkoi hänelle _oma työ_. — Oma työ! Siinähän todellakin tuntui\nolevan viihdyttävää, miellyttävää. Ilmankos se eukko sitä on\nsopottanut, mietiskeli Aatu.\n\n»Oli se sentään kunnon mies se Puikuliini kun mökkiläisekseen otti,\ntorpparikseen, mutisi Aatu itsekseen riisuessaan nyt painostavaa\nkonttia selästään ja samalla katsellen vaistomaisesti sille sopivaa\nnaulaa petäjän oksista.\n\nAatu näytti jo keski-ijän miehille, vaikka hän oli vasta alulla\nneljääkymmentä ikävuotta. Suurena »työhulluna» oli hän rääkännyt\nitseään ilmosen ikänsä. Viidenneltätoista ikävuodeltaan asti riehui hän\naina miesten rinnalla. Ja myöhemmin tuli hän laajalti kuuluisaksi siitä\nharvinaisesta tarmostaan, jolla hän hänelle jätetyt tehtävät suoritti.\n\nKoko työkuntoisen ikänsä oli hän ollut Puikuliinin työmiehenä, renkinä.\nMuualla hän ei ollut töissä ollutkaan. Aina vaan Puikuliinilla. Ja\nsiinäkin aina kovimmat työt läpässyt. Missä voimaa, rohkeutta ja\nsitkeää kestävyyttä tarvittiin, sinne Aatu ja »voimatamma» laitettiin.\nJos nämät kaksi ei tiukassa kohdassa suoriutuneet, oli turhaa toisia\nvoimia sinne lähettää. Eipä ihmekään jos Puikuliinilla sananparreksi\ntuli: jollei Aatu ja Voima, niin ei sitten mikään.\n\nTästä kuuluisuudestaan oli Aatukin tietoinen, ja se se oli ollutkin\nhänen ainainen ruoskansa, jolla häntä armahtamatta oli ajettu. Hänelle\nei oltu suotu sitä kultaista järkeä, joka olisi voinut erottaa valhetta\nja kavaluutta totuudesta ja rehellisyydestä. Hänelle oli tehnyt\naina hyvää, kun Puikuliini itse kehui häntä hyväksi työmieheksi ja\nvahvavoimaiseksi. Ja tätä kunniaa itsellään pidättääkseen repi ja\nriehui hän, miesparka, itsensä ennenaikaisesti vanhaksi.\n\nNoin viisitoista vuotta oli Aatu palvellut Puikuliinin kartanossa,\neikä hän vieläkään olisi siitä päässyt, jollei sattunut menemään\nnaimisiin. Mutta kun eukko tuli otetuksi ja se aina ja aina kärhäsi\nAatua oman mökin laittamiseen, kuvaellen siten heille ja — niin heille\nja niille tuleville paremmat päivät tulevan kun ei aina tarvinnut orjan\nlailla raataa, ja jos raatoi, koitui se omaksi hyväksi, niin hupeusi\nhän vihdoin itsekin sitä ajattelemaan. Aatuun meni kyllä hitaasti\nuudet tuumat, mutta mikä kerran meni, se ei sieltä hevillä lähtenyt.\nTuokion kuluttua oli hän niin pitkällä, että oli katsonut Luolakaarosta\nitselleen torpan paikan. — Olihan se kyllä kaukana muiden asumuksista,\nmutta sitä hän tahtoikin, siellähän oli monta hyvää etua jota\nkylä-rykelmissä ei ollut tai jos oli, niistä riideltiin ja kähistiin.\n— Aatu ei ymmärtänyt miksi ihmisten piti olla niin houkkia, jotta\nahdetaan asumaan likemmäs toisiaan kuin kunnolla sopikaan! Sentähden\npiti hän Luolakaartoon mökin tekoa viisaana ajatuksena.\n\nKun keurin aika tuli, meni Aatu torppariasioistaan isännälleen\npuhumaan. — Ensinnä nousi pilvi Puikuliinin kasvoille. Ehdotus oli\nnähtävästi hänelle yllätys ja kadottaa nyt nöyrä ja karhunvoimainen\n»raataja-aasi», oli hänelle vastenmielistä.\n\n»No horisethan sinä», virkkoi hän Aatulle.\n\n»Enhän minä»... soperteli Aatu hiukan sekaantuen, »vaan Reetahan se on\nsitä höpöttänyt sen pitkää tämän lyhyttä. Ne akat ovat akkoja...»\n\n»Minähän olen sinua niin miehenä pitänyt. Herrainpäiviltäkin toin\nsinulle ritarinmerkin uskollisesta palveluksestasi. Semmoistahan ei\nanneta joka miehelle, etkä sinäkään olisi ilman minua sitä saanut!\nNytkö sinä hyvän paikkasi jättäisit.»\n\n»Niinhän te... siellähän se on Reetan arkun lootassa, se 'ritali.'\nEnhän minä ole sitä viitsinyt pitää kun sekin suutari-Eero nauroi sillä\nja pätäkäksi nimitteli sitä ja sanoi: että tälläkö lelulla sinusta\nviimeinen voiman hive nyt ulos imetään.»\n\n»Vai sano se, kirottu!»\n\nHerra valtiopäivämies Puikuliini näytti olevan kaikin puolin\nmyrtyneenä. Harmia pakkasi mieleen. Aatu olisi saanut raataa vielä\nhänen talossaan, kiskoa hänelle. Mutta nyt oli saanut se kollo päähänsä\nlaatia oma kontu, ja kokemuksesta tiesi hän ettei Aatu hevillä luovu\ntuumistaan.\n\n»No!» äännähti Puikuliini aivan toisella sävyllä. »No, tee mökki! Mutta\nmihinkäs sinä sen tekisit?\n\n»Sinnehän minä Luolakaartoon, sille kunnaalle siinä nevan laidassa.\n\n»Luolakaartoon! Niin kauvas? Etkö sinä nyt lähempää mökinpaikkaa\nlöytänyt?\n\n»En. Sinne minä halusta tekisin.»\n\nPuikuliini asteli sinne tänne ikäänkuin miettien syviä elämän ongelmia.\n\n»No tee sinne!» äänsi hän.\n\n»Mitenkähän paljon minä saisin maata ja metsää...»\n\n»Niin paljon kuin tahdot. Mene vaikka huomenna ja tee niin paljon kuin\ntahdot! En tule kieltämään. Rakenna vaikka kartano sinne; pidä se osa\nsarasta kaikki hallussasi, sitä talvitietä myöten!»\n\n»Ettäkö talvitietä myöten?»\n\n»Niin niin! Pidä hallussasi se kaikki!... Ja päivätöillä me kyllä\nsovitaan. En minä tahdo sinun sisällesi pyrkiä. Ymmärrätkö?»\n\n»No! Minä otan.»\n\n»Ota! Ja mene vaikka huomenna töihin!»\n\n»Huomenna minä menenkin», virkkoi Aatu ja kasvot loistivat.\n\nAatu lähti nyt onnellisena Reetalleen ilmoittamaan asiasta.\nVilpittömämmin kuin he, ei Puikuliinia oltu koskaan siunattu ja\nhyvästelty kuin nämät, todellakin onnelliset, vaan yksinkertaiset\nihmiset nyt tekivät.\n\n»Olipa se kunnon mies!» huudahti vaimo.\n\n»Sanonhan minä! Ei: tiesinhän minä! Tiesinhän minä»! äänteli Aatu\nvastaukseksi luottamuksella.\n\n»Ei pahaa sanaa: ota kaikki! sanoi.»\n\n»No kiititkö sinä?»\n\nAatu meinasi punastella.\n\n»Enhän minä tainnut sitä hoksata. Vaan mene sinä!»\n\nJa Reeta meni.\n\n»No mitäs sanot?» kysyi Aatu Reetalta kun tämä palasi.\n\n»Nauroihan tuo niin rekona ja oli niin höyli ja sanoi: ottakaa vaan\ntalvitietä myöten», kertoi Reeta ja oli onnellinen.\n\n»Pane sinä nyt konttiin evästä! Minä lähden huomenna töihin.»\n\n»Huomennako jo?»\n\n»Huomenna», virkkoi Aatu lyhyesti ja meni varustelemaan kirvestä\nitselleen.\n\n\n\n\nII\n\n\nTämmöinen oli lyhykäisyydessään Aatun oman mökin esihistoria. Ja nyt\noli hän saapunut alkamaan töitä; lämpöisenä ja hikisenä painostavasta\nkantamuksestaan pääsi hän perille.\n\nHän ripusti nyt konttinsa aarniopetäjän kuivaneeseen oksan tynkään,\nväänsi lehtitupakasta suuren mällin poskeensa, otti kirveensä ja\nkatseli sen terää vaistomaisesti — toimi, joka oli hänelle aina\nominaista silloin, kun ryhtyi asettaan käyttämään. Hän silmäsi\nammattimiehen katseella suurta kuusta tyvestä puoliväliin väliä,\nharkitsi pikaisella silmäyksellä suunnan, johon nyt ensimmäisen puunsa\ntulevan tupansa rakennustarpeeksi kaataisi. Tämä kaikki oli Aatun omaa\nammattia, _omaa_ työalaa ja nyt vihdoin omaa työtä. Luottamuksella\ntarttui hän kirveeseensä, jänteet käsiselissä pullistuivat pingotukseen\nja iskut, lujat ja tahdikkaat alkoivat kuulua koskemattomassa korvessa.\nKorven halveksittu, tällä kertaa mitallilla pilkaten koristettu raataja\noli saapunut sinne.\n\nKomeasti ryskyen ja paukkuen kaatui kuusi tässä luonnon koskemattomassa\npyhätössä. Hiukan hengästyneenä katsahti Aatu puunsa suoruutta\ntottuneen silmäyksellä, käänsi mälliä suussaan ja lennätti aimo suihkun\nruskeaa sylkyä kaatuneen puun tyvelle ja ryhtyi oppineesti, tarkoilla\niskuilla karsimaan puutansa. Kaikki kävi sulavasti, notkeasti ja\ntottuneesti. Ei harhaiskua, ei harha-askelta eikä liikettä. Jokainen\nlyönti meni talteen ja oli parahiksi luja katkaiseen eri vahvuiset\noksat, jokainen liike tarpeellinen mutta ei turha, yksin mällin\npureminen ja kääntäminen poskessa oli ammattimiehen työtä.\n\nPuolisille oli Aatulla kelpo röykkiö valmiiksi pinnotuita hirsiä ja\ntuvan sija raivattuna puhtaaksi. Tulevan uunin paikalle viritti hän\ntervaslatvuksesta nuotion ja ryhtyi siinä ruokailemaan. Jos häneltä\nmenestyi työ, menestyi häneltä syöminenkin. Siekailematta jauhoi hän\nterveillä hampaillaan puolikuivaa leipää ja suolaista silahkaa suuret\nannokset. Hän ei ollut hienostunut erittelemään niin pienen kalan\nruotoja, kuten kulttuuri-ihmiset, vaan pitemmittä mutkitta haukkasi\naina kalan kerrallaan.\n\nMutta hänen nuotio-savunsa kutsui tänne jo ensi kerran vieraan. Aatun\nparaikaa ruokaillessa ilmestyy siihen suutari-Eero, joka harrasti näin\nsyksyisin metsästystä ja oli nytkin semmoisella retkellä.\n\n»Täälläpä sinä töissä ryskät», virkkoi hän Aatulle nuotiolle päästyään\nja hyvän päivän toivotettuaan.\n\n»Täällähän minä», mokelsi Aatu vastaukseksi suu täynnä leipää.\n\n»No miksikä et römppää pitele sinäkin? Nythän on se aika.»\n\n»Ei jouda. Mökkiä tässä pitäisi uurastaa.»\n\nTämän kuultuaan näytti vieras hämmästyvän. Ällistyneenä katsoi hän\nvuoroon Aatua, vuoroon hirsiläjää, kykenemättä tuokioon sanaakaan\nlausumaan. — Pikaisesti loi hän nyt silmäyksensä ympäröivään jylhään\nseutuun: korpeen, kunnaan vieremälle ja etempänä aukenevalle nevalle.\nHän näytti pikaisesti harkitsevan olisiko mahdollista elellä tässä\nympäristössä. Paljon kokeneena miehenä tiesi hän tämmöistä aikomusta\narvostella oikeassa arvossaan. Aikomus yksistään oli hänen mielestään\nsankarillista, urhoollista, vieläpä näiden sanojen kauneimmassa\nmerkityksessä. Jo ennenkin oli suutari-Eero kunnioittanut Aatua, mutta\nnyt tämän arvo vielä nousi hänen silmissään. Hän kunnioitti häntä\noikeana sankarina. Sankarina, joka ei tee valloituksiaan murhaten\nja polttaen kuten kulttuuri-ihmiset, vaan sitkeällä, rehellisellä\nja tarmokkaalla työllä. Eerolla oli oikea terve maailman katsomus,\njota vielä silloin harvat kykenivät ymmärtämään, vaan jolla maailman\nkatsomuksella oli tulevaisuus.\n\n»Oohoh! Vai mökkiä. No itsellesipä tietenkin»? virkkoi hän ja asetteli\nhirsiläjälle pyssynsä ja laukkunsa, jonka nurkka-aukoista pisti esiin\njäniksen koivet.\n\n»Niin, itselleni», vastasi Aatu päättäen ruokailuaan ja kaivellen\nhampaitaan julman suuren puukkonsa kärjellä.\n\n»Puikuliinin tiluksiahan nämä tässä lienevät?»\n\n»Niin ovat. Minä sain haltuuni tämän saranosan aina tuota talvitietä\nmyöten, joka kulkee tuon korven tuossa laidassa, niinkuin tiedät.»\n\nVai niin! huudahti vieras ilostuneena. »No mitenkäs iso on vero ja\nmiten pitkä vuokra-aika?»\n\n»Ei se isäntä siitä vielä niin varmaa sanonut. Käski vaan tehdä töitä\nniin paljon kuin tahdon, eikä sanonut verossa menevänsä minun sisälle»,\nselitteli Aatu.\n\n»Soo! eikö teillä ole vielä vuokra-kirjoja?»\n\n»Kirjojako?»\n\n»Niin. Vuokrakirjoja. Semmoinenhan sinullakin olla pitäisi.»\n\n»Mitäs kirjoja siinä tarvitaan. Isäntähän itse on varmasti kaikki\nluvannut.»\n\n»Lupa yksistään ei kauvaksi riitä, alkoi Eero huolestuneena selittää.\n»Jos nyt jonkun aikaa menee kaikki hyvin, ja sinä sillä aikaa olet\nehtinyt täällä repiä ja raataa, niin ei ole aivan varma meneekö se\naina hyvin, Saattaa tapahtua että ajanoloon alkavat sinua ja joukkoasi\nhäätää täältä pois. Näetkös, he ovat laatineet itselleen semmoisen\nlain, että saavat torppariparan ajaa pellolle, jos tämä on ollut\nkylliksi herkkä uskomaan heitä eikä ole joko uskonut muiden varoituksia\neli ei ymmärtänyt noita pulmallisia ja tempullisia kirja-asioita oikein\nhoitaa. Veli kulta, sinulle on tämmöinen vaara tarjona. Tahdo kirjat!»\n\nAatu pudisti päätään.\n\n»Ei», sanoi hän. »Enhän minä ole luvatta täällä. Mitenkäs minua\nhäädettäisiin.»\n\n»Monelle on niin käynyt.»\n\n»Vain ei ainakaan meidän isäntä sitä tee», sanoi Aatu jäykästi. Hänessä\nesiintyi nyt jäykkä isäntänsä puollustaja. Hän muisti tässä nyt\nPuikuliinin sanoneen Eeroa kirotuksi, ja itsekin hän alkoi katsoa häntä\nepäluulolla. »Tyhjää tulee sotkemaan ja viisauttaan jakamaan», mietti\nhän.\n\n»Saattaa se Puikuliinikin olla _puikuliini_», lausui Eero merkitsevästi.\n\nMutta Aatun katse koveni tämän kuultuaan.\n\n»Perhana! Mitä sinä mies puhut? Meidän isäntä on oikea mies; oikeampi\nkuin sinä. Vai luuletko että sinä herrainpäiville kelpaat?»\n\nTämä puheen käännös ei vierasta hämmästyttänyt. Hän oli jo tottunut\nsemmoisiin eikä pienistä herjauksista ottanut loukkaantuakseen.\nTyynesti istuutui hän pihkalta tuoksuville havuille lähelle nuotiota ja\nalkoi ladata piippuunsa tupakkaa. Häntä alkoi syvästi säälittää Aatun\nmasentava lyhytnäköisyys. Hän katsoi säälinsekaisella kunnioituksella\nAatun jykeviä, pihkottuneita ja känsittyneitä käsiä, voimaa ilmaisevia\nranteita, jämäkästi ulkonevia leukoja ja rehellisiä silmiä. Tuommoinen\nmies! Mies, joka vastaa enemmän kuin painonsa kultaa, on liijaksi\nhyvä _puikuliinein_ orjana olemaan, ja kuitenkin, niin kauvan kuin\ntuommoisia on, on myöskin _heidänlaisiakin_.\n\n»Miksikäs ei», virkkoi Eero sävyisästi. »Jos minulla olisi pomotalo ja\nmonta sinunlaistasi palvelijaa, jotka samalla olisivat ihailioitani;\njos minulla olisi monta velallista kuten Puikuliinilla, jotka pakosta\nkunnioittaisivat minua; jos vihdoin olisi huostassani monisatavuotinen\n— työmies joukkioiden keräämä hiki ja käytetty voima, se on: heidän\ntyönsä tulokset, joilla herroiksi pröystäileisin, — niin silloin olisi\nminulla kaikki edellytykset mitä herrainpäiväläisiltä vaaditaan.\nLyhyesti: silloin olisin minäkin herrainpäiville kelvollinen. —\nSinnehän voi tulla valituksi mikä pölkky tahansa, jolla kaikki tämä on\nhallussaan. Ensimmäisenä katsotaan vaan, onko ehdokas pomotalon isäntä.»\n\nAatu katsoa öllötti käsittämättömänä Eeroa. Jotakin hän ehkä sentään\nsanotusta käsitti, mutta se katkera totuus, joka sanoissa piili, oli\nhänelle outoa.\n\n»Mutta minullahan», jatkoi Eero, »ei ole kaikkea tuota, ja Jumala\nvarjelkoon etten koskaan tekisikään itseäni syypääksi semmoiseen\nrosvouteen. Sillä rosvoutta se on, joskin sellaista, jota ainoastaan\nparhaat ihmisistä ovat kyvenneet semmoseksi näkemään.»\n\n»Rosvouttako? Mitä sinä nyt laskettelet, mies?»\n\n»Niin. Laillista rosvoutta. Tai mitäpä se muuta on, kun toisen\ntyöntulokset siirtyvät sille, joka ei työtä tee? Työttömyyshän ei tuoda\nmitään; tai luuletko tähän nousevan torpan, jollet tee sitä! Nyt kun se\ntuote, jota toisen ihmisen työ on tuottanut, joutuu toiselle ihmiselle,\njoka ei ole mitään tehnyt sen saavuttamiseksi — niin mitä tämä on muuta\nkuin varkautta ja laillista vääryyttä! Eli rosvoutta, jos sinä sillä\nnimityksellä välttämättä tahdot sen käsittää.»\n\nTämä puhe oli Aatulle aivan käsittämätöntä. Hän ei ruvennutkaan enään\nkeskustelua jatkamaan, vaan lykkäsi joukon äsken talteensa ottamia\nkuusen näreitä nuotioon hautumaan ja varustautui niistä vanteita\npainamaan, aivan kuin ei hänellä olisi vierasta ollutkaan.\n\nTämän huomattuaan nousi Eerokin paikaltaan, asetti laukkunsa selkäänsä,\notti pyssyn olalleen ja varustautui niin lähtemään.\n\n»Kuulehan, Aatu! Sanon minä sinulle kaikessa ystävyydessä, että: pyydä\nisännältäsi kontrahtikirjat! Älä rupea kovin paljon töitä tekemään\nsumma mutikassa!» Tämän sanottuaan lähti metsästäjä astelemaan.\n\nAatu ei vastannut mitään. Touhusi vaan ahkerasti vanteiden\npainohommassa vielä senkin jälkeen kuin vieraansa oli kadonnut\nnäkymättömiin. Ja kun vanteet oli painettu, siirtyi hän vähän syrjään\nnuotiolta ja alkoi laittaa hakosuojustaa sammalille, joita kokoomaan\nhän oli aikonut ottaa mukaansa Reetan, kun joskus niin sopii. Tässä\ntyössä piti hänen kaataa yksi hirsipetäjä. Ryhtyessään sitä kaatamaan,\nsilmäsi hän tapansa mukaan kirveensä terään, sylkäsi kouraansa ja\ntarttui aseensa varteen ja sanoi isosti, tylyllä ja kyllästyneellä\näänellä: »vai kirjat!»\n\nTämä ilmaisi että Aatu oli kirjoista kuitenkin jotakin ajatellut,\nvaan tahtoi semmoista ajatusta mielestään karkoittaa pois. Hänen\ntehdessään tässä hakosuojaansa sattui nyt parvi teeriä lentämään\naivan lähelle hakkiota kunnaan vieremälle. Tämä tapaus kiinnitti\nhänen ajatuksensa toiseen asiaan ja auttoi siten unohtamaan nuo Eeron\nherättämät kirja-asiat. Hän alkoi nyt miettiä minkälaisen yllätyksen\nhän Reetalleen valmistaisi, kun tämä tulee tänne sammalia kokooman.\n\nPyydystää noita lintuja ja antaa Reetan keittää täällä lintuvelli,\ntuntui hyvin hauskalle ja sopivalle. »Mitähän se Reppa sanoisi, kun\naavistamattaan pääsisi lintuja keitteleen?»\n\nJa Aatulla oli suunnitelma pian valmiina. Hän tekasee muutamia loukkuja\nja virittää ne jo tänään. Huomenna tuopi hän vaikka niiniä ja punoo\nniistä ansoja, joita sitten virittää. — Niin hän tekeekin, harkitsi\nAatu ja hymyili keksinnölleen.\n\nEnnen hämärää ehti hän panna kuntoon puolikymmentä loukkua, jotka\nviritti parhaille paikoille kunnaan laiteilla. Vasta pimeän tullen\nlähti hän kylälle yöksi, pannen konttinsa valmistamaansa hakosuojaan\nlähtiessään.\n\n\n\n\nIII\n\n\nAatu oli käynyt jo monet päivät töissä Luolakaarossa. Tuvan ja kamarin\nrakennuspuut olivat jo valmiina ja saunaa oli monet hirsikerrat\nsalvettu. Saunan aikoi hän saada valmiiksi mitä pikimmin. Hän tarvitsi\nsitä monestakin syystä jo heti. Sitä paitsi oli hänellä semmoistakin\najatusta, että jos Reeta taipuu, niin he muuttavat ennen joulua saunaan\nasumaan. Siinä asuessahan olisi hyvä valmistella tupaa asuttavaksi.\n— Saunan jälkeen piti tehdä navetta, niin oli Aatu suunnitellut.\nHakasuojia tekisi hän pian heinien suojaksi — niin että kyllä asumaan\nsukeutuisi, jos vaan Reeta on yhtä mieltä siinä asiassa.\n\nNäitä ajatuksiaan ei Aatu ollut vielä puhellut vaimolleen, eikähän\nheillä oikeastaan ollut tilaisuuttakaan keskustella asioistaan, mutta\nnyt oli heille tuleva rauhaisa tilaisuus siihen.\n\nHe olivat nyt yhdessä matkalla työmaalleen; mies astellen edellä\nkantaen kaikenmoisia työaseita, vaimo jälessä kantaen pataa ja muita\ntärkeimpiä talouskaluja. Jos mies oli vanttera, oli vaimokin sitä\nmukaa. Nuo käsivarret näyttivät tahtovan halkaista röijyn hihat, niin\ntäyteläiset olivat ne jäykkää, tervettä lihaa. Pyöreät lanteet ja\nkohtalaisen täysi povi eivät puhuneet hemmotellusta kivulloisuudesta,\nvaan terveydestä. Ja vaikkapa hän ei ollutkaan varsinainen kaunotar,\nei häneltä silti puuttunut sukupuolensa viehättäväisyyttä. Ja\nmitäpä sillä jota kulttuuri ihminen pitää kauniina, tehtäisiin\nasumattomassa korvessa. Siellä _korvessa_ tarvitaan muuta kuin\npomaataa ja käherryspihtejä, jotka »sivistysmaailmassa» palvelevat\nkauneuskäsitteitä.\n\nNämä kaksi henkilöä muodostivat semmoisen kokonaisuuden, joille\nainoastaan harvat nerot ihmiskunnassa ymmärtävät antaa ansionsa\nmukaisen arvon. Nämä ne ovat niitä, jotka ihmiskunnan laiskoille\nkuhnureille valmistavat ansaitsemattoman repoollisen elämän; nämä ne\novat niitä, jotka ovat raivanneet asumattoman maapallon asuttaviksi; ja\nnämä ne ovat vihdoin niitä, jotka ovat unohdetut. Niitä, joiden hiestä\nelämään on maapallolla vuosituhansia tapeltu, niitä, joiden viaton\nveri on noissa tappeluissa vuotanut, niitä, _joiden_ murhaajille on\n_sankarien_ nimi annettu!\n\nMutta nämä kaksi olivat vihdoin niitä, jotka elivät suloisessa\ntietämättömyydessä kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he itse\nolemisellansa tässä maailmassa aiheuttivat. Ei he tietäneet miten\nhalpamaiset lähimmäisensä taistelivat, rimpuilivat ja matelivat\nvaikka loassa, päästäkseen jollakaan tavalla osalliseksi heidän\nvaivannäöstään. Viattomina ja rehellisinä menivät he vaan\nrehellisimpään työn maailmassa.\n\nPerille päästyään ihastui Reeta ikihyväksi nähtyään miten pitkälle\nmiehensä oli työssä ehtinyt. Hän ei odottanutkaan vähää, mutta niin\npaljoa kuin tehdyksi oli tullut, ei hän myöskään ennakolta osannut\narvata. Onnellisena hymyili hän nähdessään valmiiksi painetuita\nvanteita ja lehmäin kaulaimia sekä kuivamaan halotuita astian lautoja\nja muita tarvepuita, joita miehensä ruokatunneilla oli valmistellut.\n\n»Mitä sinä noilla kivillä aiot tehdä, äytärini?» kysyi hän mieheltään,\nhuomattuaan joukon paikalle tuotuja kivejä.\n\n»Saunaan kiuvas. — Näetkös, jos sattuu lunta satamaan niin eihän\nsilloin enään kiviä löydä. Nostinpa siis varalta aikonaan.»\n\n»Nytkö sinä sitten kiukaankin?»\n\n»No mitenkäs! Missäpäs minä asuskelen kun ilmat jähtyvät. Saunahan nyt\npian joutuu ja silloin kiuvaskin tarvitaan.»\n\nReeta katsoi kysyvästi mieheensä, juurikuin vaatiakseen lisäselitystä.\nJa tämän huomattuaan selitti Aatu lyhimmittäin aikomuksensa.\n\nKaikki meni niinkuin voideltu. Aatu oli salaisesti peljännyt ettei\nReeta olisi taipuvainen kylmäksi talveksi saunaan muuttamaan. Mutta\nReetahan oikeastaan olikin aina ollut halukkaampi siihen, mikä oli\nomaa. Ja totta puhuen vaimo oli tässä tapauksessa se, joka pitempään\najatteli. — Pelkällä riemulla alkoi hän selittää että heti tänne\nmuutto oli välttämättömän tarpeellinen, jos nimittäin sauna ja navetta\njoutuvat valmiiksi.\n\n»Ja nehän joutuvat!» keskeytti Aatu.\n\n»Se jouduttaa meitä vuoden», selitti vaimo. »Minä otan lehmän hoitooni\nja rehuahan sille laitoin jo kesällä, kun aion olla palveluksesta\nvapaa. Keväällä tehdään ja höystetään omaa perunamaata.»\n\n»Ja minä ostan toisen lehmän», innostui Aatukin, ja asia oli silloin\npäätetty.\n\nToivorikkaina ja lisätyllä innolla ryhtyivät he molemmat töihin.\nEnsitöikseen valmisti Aatu nuotionpäälle keitinselän, myhäellen\nsalaperäisesti, sillä kohta piti tulemaan Reetalle suuri yllätys.\n\nPyydystäessään lintuja oli hänellä ollut harvinainen onni. Kaksi metsoa\noli käynyt loukkuun ja teeri oli kuristanut itsensä niini-ansaan;\nmolemmat isot linnut olivat nykittyinä ja polteltuina tuolla\nhakosuojustassa lieko-sammalten alla. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus\nvalmistella yllätystään, sillä Reeta oli mennyt sammalia keräämään\nulompaa. Juoksujalassa nouti hän padalla läheisestä löytämästään\nlähteestä vettä, asetti padan keitinselkään, padan päälle pari kepakkoa\norreksi ja niiden päälle suuren metso-kontturan. — Näin olivat nyt\nvehkeet valmiina.\n\nAivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, meni hän salvokselleen töihin.\n»Ooppas vaiti; mitähän se Reppa nyt sanoo», mutisi hän ja hymyili\nsalaperäisesti.\n\nReeta tuli. Vei suuren sammal-sylyyksensä hakosuojan eteen, johon\nlevitteli ne kuivamaan ja oli menossa toista noutamaan, kun havaitsi\nkeittovehkeet.\n\n»Mitä hullutusta! No lintuko? Eikö olekkin!» huudahteli hän ja meni\nkatselemaan otusta. »Etkä, junkkari, puhunut mitään! Mitenkä sinä tuon\nolet kiinni saanut?»\n\nAatu myhäili ja oli edelleen salaperäisen näköisenä.\n\n»Alahan perkata sitä äijää! Minä pienin puita, että saat panna lihan\nkiehumaan. Tuntuu tässä niin lintuvellin paikoilta panevan».\n\n»No sanohan nyt toki: miten sait tämän kiinni?»\n\n»Ainahan niitä saa kun ei ole renkinä», sanoi Aatu ja tuli luokse.\n\n»Etkö sano, junkkari!» tiukkasi Reeta ja nipisti miestään korvasta.\n\nTämä oli jo enempi kuin Aatu kesti. Hän kierasi kätensä Reetan\nvyötäisille ja painaa lopsautti korvenraatajan aimo suudelman\nvaimolleen keskelle suuta. Ja Luolakaarossa oli kaksi yksinkertaista,\nmutta onnellista ihmistä.\n\nKun ensimmäinen yllätys oli rehelliseen onnen suudelmaan päättynyt,\npäätti Aatu tehdä samallaisia yllätyksiä vastakin; hänellä kun oli\nlintuja varastossa ja toisia saattoi pyydyksiin käydä. Nytkin piti\ntänäpäivänä käydä niitä kokemassa.\n\nMutta ennen iltaa kävi niin hullusti, että Reeta sammalia keräillessään\noli sattunut löytämään miehensä pyydyksiä, joihin muutamaan oli\nkäynyt koppelo. Voitonriemulla toi hän saaliin tulille ja nyt huomasi\nAatukin, ettei toista yllätystä enään voinut valmistaa. Onnelliseen\nkeskusteluun päättyi tämäkin tapaus, jossa Reeta lasketteli kaikki\nlempinimi-varastonsa, joista »rakkari»-nimi oli Aatun mieleisin. Sille\nhän aina herttaisimmin nauroi.\n\n\n\n\nIV\n\n\nMolempain aviopuolisoiden tarkoitus oli nyt päästä mitä pikemmin\ntorppaansa. Molemmin kulkivat he siellä töissä niinkauan kuin sauna\nvalmistui. Sen jälkeen otti Aatu pari miestä avukseen ja olivat\nviikkokunnissa navettaa rakentamassa. Seuraus ripeästä toiminnasta,\nmikä vielä muistutti esi-isien repäisevän jouduttavaa valmistamista,\ntulikin pian näkyviin. Ennen marraskuun loppua oli torpassa uusi\nsauna, navetta ja lato valmiina, joiden uudet seinät ja täyspuhtaista,\nleveistä kouruista ladotut katot kiilsivät aarniopuiden suojasta\netäälle. Luolakaarto oli paljon muuttunut siitä päivästä kuin Aatu\nsinne ensikerran tuli. Nyt näytti se jo kodikkaalle ja somalle.\nEnimpiä murtojakin oli kerätty läjiin, jotta ne etäälle muistuttivat\nlantakasoja pelloilla.\n\nPuikuliini oli jo ehdottanut torpalle nimenkin. Siksi sopi hänen\nmielestään _Luolakaarto_, koska se oli autioseudun vanha nimi. Mutta\nAatu piti nimeä liian pitkänä ja huonosointuisena. Täytyi siis keksiä\nmuu nimi.\n\nReeta auttoi tästä pälkähästä. — »Metson olen siellä ensikeitoksi\nkeittänyt; olkoon siis: _Metsola_.»\n\n»Se sopii! Se sopii mainiosti!» huudahti Puikuliini.\n\nPuikuliinikin, tahtoen voittaa huomiota, oli hyvin toimessaan\ntorppareinsa muuttaessa. Antoi hevostensa viedä muuttajain vähät\nrihkamat perille, ja lupasi lainata kuivia lankkuja ja lautoja\ntuparakennukseen, ettei siihen tarvinnut tuoreita käyttää. Muutoin\nkehoitti hän Aatua ryhtymään tuvan laittamiseen ennen muuta, sillä:\n»Sauna on aina sauna ihmisten asunnnoksi», selitti hän.\n\nTämä kehoitus oli oikeastaan tarpeeton. Aatu itse oli hiljaisuudessa\ntehnyt päätöksen: ennen joulua asumme tuvassa. Ja mitä hän päätti, sen\nhän uupumattomalla sitkeydellä täytti.\n\nJa todellakin muuttivat he joulun aattopäivinä uuteen, valoisaan\ntupaan. Se oli kyllä aluksi sisäänlämpiävä, mutta sitä se oli edukseen,\nsillä niin joutuin tuoreista aineksista rakennetussa huoneessa olisi\nmuutoin ollut kentiesi hyvinkin epäterveellinen asua, mutta tuo\nkiviläjä nurkassa antoi niin suuret määrät lämpöä, että huoneen täytyi\npakosta kuivata. Suuri juhlapäivä se olikin Metsolassa, kun saunasta\nmuutettiin valoisaan tupaan. Sen päivän kunniaksi kuuli Aatu monta\n»rakkarin» nimitystä.\n\n»Mutta kuulehan, Reppa luntukseni, keitäppäs nyt ensipannu kahvia!\nTuntuupa nyt niin mukavalle, että aivan kahvin paikoilta panee».\n\nReetaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänellä oli ollut salainen ikävä\nmielijuomaansa, mutta ei ollut rohjennut ehdotella keittämistä, kun\nMetsolaan tullessaan olivat päättäneet ei ennen joulua kahvia juovansa.\nReeta oli nyt pelkkää päivän paistetta kun sai tarttua paahtimen\nvarteen ja keikutella sitä lieden hiilloksessa. Tyytyväisenä veteli\nAatukin sauhuja suuresta visa-kopastaan, käveli puhtaalla lattialla\navojaloin ja paitahihasillaan. Molemmille oli niin lämmintä ja mukavaa.\nMolemmat nauttivat rehellisten ponnistustensa tuloksista.\n\nRauhan, sopusoinnun ja keskinäisen luottamuksen vallitessa nauttivat\nMetsolan asukkaat ensimmäisen kahvikeitoksensa, istuen toistensa\nvieressä jykevän, honkaisen pöydän ääressä.\n\nTavallista kauniimmalle kuvastui tässä Aatulle vaimonsa. Nuo terveet\npunaiset posket, valkoinen, lujatekoinen kaula, rusottavat huulet\nja hiukan kähertävät, vallattomat hiukset olivat niin viettelevän\nsopusuhtaista ja ihastusta herättävää. Hänen teki mielensä kaapata\nReppaa taasenkin vyötäisiltä kiinni ja suudella. Mutta eihän kuitenkaan\nsitä tehnyt; semmoinen leperteleminen tuntui hänestä nyt niin\npoikamaiselle. Muutoin, milloin Aatu oli erinomaisella tuulella, oli\nhänellä tapana keveästi lyödä lämäyttää vaimoansa pyöreille lanteille,\nja sen hän teki nytkin, kun vaimonsa nousi mennäkseen liedeltä pannua\nnoutamaan.\n\n»Äläpäs sinä kopsi, rakkari!» vastasi Reeta.\n\nMutta Aatu ei ollut kuulevinaankaan. Myhäili vaan onnekasta myhäilyään.\n\n»Mutta kuuleppas, äytäri, mitä sinä nyt rupeat tekemään, kun juhlat\nsivu menevät?» kysyi Reeta.\n\n»Ojaamaan».\n\n»Ojaamaanko? Talvellako!»\n\n»Niin. Tuonne nevalle kaivan veto-ojan, koska tuo korven rotkelma,\njohon oja on luotava, ei näy roudittuneen. Sittenhän keväällä lumen\nlähdettyä ja roudan turpeesta paettua on hyvä kuokkia muutamia\npeltosarkojakin kun viemäri on kerran valmis. Ja peltoahan tässä nyt jo\ntarvitaankin; tuleehan meille lantaakin pienoisen vainion höystöksi,\nkeväimeen mennessä. Hyvässä onnessa syksyyn päästessä saadaan oman\npellon viljaakin syötäväksi», tuumaili Aatu.\n\n»Sepä olisi mainiota! Mutta sanonhan minä sinulle, lurjukselle, että\ntoista se on repiä ja raataa omaa työtään».\n\n»Niinhän sinä sanoit», myönteli Aatukin.\n\nMutta nyt tuli hänelle yht'äkkiä kiireet työn »hinkkeet», joiksi Reeta\nkutsui miehensä äkillisiä töihin lähtöjä. Aatu oli nyt mielestään jo\nliiaksikin juhlinut tupaantuliaisia, ja leperrellyt »luntuksensa»\nkanssa tarpeeksi. Vanha työhulluus oli kasvanut häneen toiseksi\nluonnoksi, jolle hän ei voinut mitään, vaan kun »hinke» tuli, täytyi\nlähteä.\n\nKaivettuaan puukolla suuresta piipustaan perät, jotka oppineesti\nnakkasi suuhunsa, veti hän kiireen vilkkaa saappaat jalkoihinsa, puki\njoutuin vanhan sarkaisen takkikauhtanan yllensä ja työntyi ulos.\n\n»No mihin sinä nyt?» kysyi Reeta huutaen miehensä jälkeen.\n\n»Langoillenihan minä. En ole viikkoon joutanut käymään ja lihaakin\ntässä talveksi saada pitäisi», kuului ulkoa vastaukseksi.\n\nReeta aikoi huutaa: että olehan nyt kotona kun lehmäkin on poikimistaan\nkipeä, että jos siinä apua tarvitsisi, mutta katsottuaan ovelta näki\nhän miehensä etäällä nevan laidassa jo menossa.\n\n»Olipa sillä kiireellä vauhti», puheli Reeta yksinään.\n\nAatulla oli nevan ympärillä lankoja ja kotuksissa kuusten alla ansoja.\nPitkin syksyä oli hän pyydystänyt joukon metsän riistaa talven\nvaraksi. Kiireessä tuvan valmistustouhussa ei hän ollut joutanut\nniillä äsken käymään. — Hän eli nyt toki siihen aikaan, jolloin hänen\nkaltaisillaankin oli lupa pyydystää metsän riistaa; laki ei sitä\nsilloin kieltänyt.\n\nIlta ehti jo pimeäksi ennenkuin Aatu palasi pyydyksiltään runsaan\nsaaliin kanssa. Seutu oli rikas metsän riistasta, kun silloin ei ollut\nmuodissa »urheilla» jokaisen herralle haiskahtavan metsästystä, ja Aatu\noli jo lapsi-miehenä tottunut taitavaksi pyydystäjäksi.\n\nMetsolan tupa oli vielä pimeä kun isäntä tuli sisälle ja hämmästytti\nemäntäänsä suurella riista-riipillä, jonka antoi raskaasti pudota\nlattialle: »Siinä on Repalle lihaa», äänsi hän ilkkuen.\n\n»Älähän nyt lasehin aja!» kielteli emäntä, joka kernaasti käytteli\nkansanomaisia sanasutkauksia.\n\nSamassa ammoa mölähti pimeässä karsina-loukossa Reetan äsken navetasta\ntuoma vasikka. — Tämä oli isännälle niin odottamaton, että hän\nhämmästyneenä päästi pienen kiron, samalla kun emäntä päästi heleän\nnaurun.\n\n»No eipä pahakaan! Jouluksi jänispaistia ja pannukakkua», puheli isäntä\nja ratuutteli pärettä virittääkseen pihtiin valkean.\n\n\n\n\nV\n\n\nSiirrymme kertomuksessamme muutamia vuosia eteenpäin. Sillä ajalla\nolivat nämät »korvenraatajat» olleet ahkerassa työssä; seutua tuskin\nvoi tuntea entisestä. Huoneista kamaritkin olivat nyt asuttavana\nja tupa uloslämpiävä. Uusia huoneita oli laitettu: puotihuoneet,\ntalli, suuri liiteri ja riihi latoineen. Koko Luolakaaron kunnaan\nvieremä oli peltona; puolet laajasta korvesta niittynä, jossa kolme\nuutta, suurehkoa latoa kohousi. Metsä oli etääntynyt joka suunnalle;\nainoastaan kauniimpia puita oli torpan emännän vaatimuksesta säästetty\nsinne tänne, vaan jotka mielivät olemaan isännän silmätikkuna, kun\nne muka imivät voimaa maasta. Hän ei ollut vapautunut siitä heimonsa\nharhaluulosta, että puut ovat jotakin pahaa. Nevasta taas oli osa\nsuopeltoina latoineen, osa luonnon niittynä.\n\nJos ulkopuolella oli muutoksia tapahtunut, oli itsessään perheessäkin.\nHuoneissa juoksenteli kolmivuotias tyttö, Sirkka, ja kätkyessä nukkui\ntoinen, Tytti. Näiden ilmestyminen oli jollakin tavalla vaikuttanut\nmuutosta Metsolan isäntään. Hän oli, jos mahdollista, entistäänkin\nahkerampi töissä, mutta sen lisäksi ikävystyttävän vähäpuheinen ja\numpimielinen. Entinen onnekas myhäily ainoastaan harvoin ilostutti\nhänen katsettaan. Hän rakasti vaimoaan ja tyttäriään kyllä hellästi\nja hoiti heitä mallikelpoisesti, mutta entinen avonainen, joskin\nhidas luonne, sai entistä harvemmin tulla hänessä esille. Oliko tämän\nvaikuttanut vastuunalaisuuden tunne isäksi tultuaan tai se, ettei\nsaanut hartaasti toivomaansa poikaa, on vaikea mennä sanomaan; ehkäpä\nmolemmat vaikuttimet sen aiheuttivat.\n\nMitä taas tulee Reetaan, oli hän rikulleen entinen Reeta. Vanhoja\nlempinimiä sateli Aatulle kuin ennenkin, milloin emäntä oli hyvällä\ntuulella, ja hyvänlaatuinen hän ylimalkaan aina olikin.\n\nVarallisuus oli kasvanut näille uupumattoman ahkerille raatajille. Tuo\nvanha autio seutu, Luolakaarto, oli hyvin palkinnut työntekijänsä.\nHeitä oli tähän saakka muutoinkin suosinut myötäkäyminen. Sopu\nPuikuliinin kanssakin oli ollut hyvä. Hän ei ensi vuosina tahtonut\ntorpan vuokraakaan muuta kuin yhden työviikon kesällä, kuitenkin\nilmoittaen sen ei olevan säännön, vaan toistaiseksi riittävän. Torpan\nasukkaat pitivät häntä näihin asti suurimpana hyväntekijänään.\n\nMutta nyt aivan äsken oli Puikuliini poikansa Jorin kanssa käyneet\nMetsolassa jahdilla ja isäntä oli kautta rantain ilmoitellut vuokran\nkorottamisesta. Aatu oli saanut selville, ettei vähempi kuin yksi päivä\nviikossa, riittänyt, ja sekin oli _toistaiseksi_.\n\nKuudes osa työ-ajasta veroksi!\n\nSe tuntui Aatusta arveluttavalta. Voipiko uudisasukas suoriutua sen\nverotaakan alta? tuumaili hän itseksensä. Ja sekin on _toistaiseksi_.\n\nTämä seikka oli ensimäinen huolta herättävä vastoinkäyminen\nuudis-asukkaille. Ja tuon ennen siunatun isännän, herrainpäivämiehen,\narvo aleni torppariensa silmissä. Siihen asti olisi Aatu niinkuin\nReetakin antauneet vaikka ilmitappeluun isäntänsä hyvän maineen\npuolesta, mutta nyt heidän rakkautensa häntä kohtaan sai aimo\nkolauksen. — Heille alkoi vähitellen selvetä, että olivat\nkokonaisuudessaan Puikuliinin mielivallan alaisina. Ei ollut tarjona\nkuin kaksi pahaa: suostua hävittömimpään verovaatimukseen eli jättää\nvaivannäkönsä vaatijalle, joka siihen laittaisi asumaan toisen orjan.\nTarjona oli näistä toinen eli toinen.\n\nViimeiseen asti koittivat nämät kunnon ihmiset uskoa hyvää\n_hyväntekijästään_. Aprikoivatpa he rehellisyydessään sitäkin, ettei\ntuo vaatimus, päivä viikossa, muka ollutkaan paljon. Olihan torppia,\njoista meni enempikin, ja olihan heilläkin kohta hyvä torppa.\n\nNäin tyyntyivät he vähitellen ensimmäisestä mielen kuohusta, minkä\nveronlisä tuotti.\n\nTätä veroa suorittaen raatoivat he edelleen Luolakaarossa. Vainiot ja\nniityt laajenivat samassa suhteessa kuin karja lisääntyi.\n\nNäin kului vuosia edelleen. Kovat ponnistukset rasittivat heitä. He\nalkoivat muuttua vähitellen elähtäneen näköisiksi, varsinkin Aatu,\njolla ankarin työ oli tehtävänä. Lapsetkin kasvoivat ja olivat\nterveitä. Aatun toive pojasta ei toteutunut, sillä useampaa, kuin\nkaksi lasta, ei heille syntynyt. Sirkka oli nyt kahdeksan vuotias\nja antoi toiveita tulla kauniiksi naiseksi. Luonteensa oli hän\nperinyt äidiltään. Tytti oli viidennellä ja luonteeltaan tyynempi ja\nhiljaisempi kuin vanhempi sisarensa.\n\nAina syksyisin kävi Puikuliinin Jori Metsolan takalistolla jahdilla.\nHän muutoin luki talvet kaupungissa; hänestä kun piti tulla herra.\nJa herra hänestä kyllä näytti tulevankin. Metsolassakin huomattiin\nhänen tässä suhteessa edistyvän vuosi vuodelta: tavat hienostuivat\nherraskaisiksi; esiytyminen muuttui vaativan karskeaksi, jopa, jos\nalistumista ja tahtoonsa mukautumista ei vaan huomannut, itsetietoisen\nkopeaksikin — jotta voi luottamuksella päättää hänestä todellakin\nherran tulevan.\n\nJori uneksi — sepä tietty — valkoista lakkia, jonka omakseen saaminen\noli hänen jo monasti pannut tiukalle. Sitten aikoi hän antautua\nlakialalle — sille kun muutkin etevät kyvyt kilvan pyrkivät ja oli\nsiihen aikaan muoti-ala, ja hänkin, Jori, tahtoi käydä huomattavan\netevästä kyvystä — etevän valtiopäivämiehen poika kun oli.\n\nTämmöisellä retkellä oli Jori taasenkin Metsolan takalistolla.\nRetkillään käytti hän aina kortteeritalonaan Metsolaa. Täällä osattiin\npalvella häntä aina semmoisella aralla huomaavaisuudella mikä hänelle\nnyt jo kelpasi niin auliisti. Nytkin oli hän yöpynyt sinne ja antoi\npalvella itseänsä torpan kamarihuoneeseen, joka hänelle asuttavaksi oli\nluovutettu.\n\nItsetietoisena huomaavaisesta asemastaan nouseskeli hän pitkäveteisesti\nyövuoteeltaan päivän jo eineissä ollessa. Hän ei pitänyt siinä\nkiirettä, sillä sivistyneiden tapoihin ei kuulunut suoriutua\nsemmoisista tehtävistä, kuin pukeutuminen, tuota pikaa.\n\nSamaan aikaan kuin tämä herran alku teki ylösnousemisen aikomuksia\nkamarissa, oli torpan pihaan saapunut toinenkin jahtimies, joka siellä\nkatseli uudisasukkaiden työaloja kuten ainoastaan sellainen voi tehdä,\njoka osaa panna arvoa sille työlle ja vaivalle joka muuttaa erämaan\nviljelykselle. — Tämä toinen vieras oli suutari Eero — hän, joka Aatun\nensipäivää täällä Luolakaarossa työskennellessä oli myöskin käynyt\nmutta silloin melkeimpä ajettu sieltä pois.\n\nEero ihmetteli nyt mykkänä sitä tavatonta muutosta, minkä uutterat\nuudis-asukkaat olivat täällä aikaan saaneet. Sisimmässään liikkui\nEerossa hellää ja rehellistä osanottoa toisten rehellisiin\nponnistuksiin, mutta samalla tunsi hän huolta ja pelkoa, jota hän ei\nmielellään olisi tahtonut itselleenkään tunnustaa.\n\nHän tiesi että mitä enemmän torpparit raatoivat, mitä enemmän työtään\npanivat tähän villiin, karuun seutuun, sitä lujemmin he kietoutuivat\norjan kahleihin. He eivät voineet nyt enään asemaansa itse määrätä,\nvaan sen määräsi _toinen_. Heidän vapautensa oli näennäistä,\nvalhe-vapautta, jota vapaudeksi voi kutsua ainoastaan ne sydämmettömät,\ntyperät houkkiot, jotka asiaintilan edukseen _itse_ olivat näin\njärjestäneet.\n\nEero oli nyt päättänyt käydä tervehtimässä uudis-asukkaita ja siinä\ntarkoituksessa poikennut torpan pihaan. Katseltuaan ja ihmeteltyään\ntuokion kaikkea sitä, jota oli ehditty paikalla tehdä, astui hän\nsisälle tupaan, jossa talonväki istui einehtimässä. Eeron tulosta\nnäytti isäntä hiukan hämmästyvän. Tätä seikkaa ei voinut muuten\nselittää kuin että hän tässä muisti vieraan edellisen käynnin ja sen\nohessa muutakin. Ihmistuntija olisi voinut tehdä sen huomion, että\nvieras oli isännän silmissä arvokas vieras. Tätä puolestaan todisti\nsekin seikka, että isäntä nousi kesken aterian tervehtimään vierasta\nlujalla kädenlyönnillä ja vilkkaalla kysymyksellä: »no mitä sinulle\nkuuluu?»\n\nTätä tavatonta kohteliaisuutta ei Aatu ollut eläissään vielä\nkenellekään muulle tuhlannut — tapaus, josta torpan emäntä, jota\nmiehensä jöröys oli viime aikoina alkanut huolestuttaa, hämmästyi\nsuuresti, siksi tavatonta kohteliaisuutta oli se hänenkin mielestään.\n\n»Eipä erinomaisia kuulu,» alkoi vieras puhelemaan, »mutta näkyyhän\ntuota siihen sijaan. — Noin kymmenen vuotta sitten kulin täällä —\nlienetpä ollut silloin, isäntä, ensipäivää täällä töissä — niin koko\ntämä seutu oli jylhää, autiota erämaata, ja nyt ovat nämät samat maat\nhedelmällisinä maina, todistuksena mitä rehellinen ihmis-työ voi aikaan\nsaada. Tätä muutosta olen tuolla ulkopuolella katsellut ja ihmetellyt.»\n\nTämä puhelu kuului kamarissa hitaasti ja perinpohjaisesti pukeutuvalle\nnuorelle miehellekin, joka siitä havahtui ja teki sen huomion, että\ntalossa todella on toinenkin vieras, kun hän. Pukeutuva nuorimies etsi\njotakin erinomaista säveltä mikä, ei olisi kansanomaisia, jotta hän\nsitä loilottelemalla ja vuoroon kimeästi viheltelemällä voisi ilmaista\nitsensä vastatulleee, vieläpä ilmaista arvonsa mukaisella tavalla,\nettä tämän toisen vieraan piti heti sen kuultuaan ymmärtää toki\nkunnioittaa häntä jo tänne kamariin parempana vieraana kuin mitä itse\non. Sen aikuinen muoti-asia nimittäin määräsi, että nuoren sivistyneen\nherran piti nousta suuresti meluten, mölyten ja pitkäveteisesti ylös\nvuoteeltaan; kuta _hienommasta_ herra tahtoi käydä, sitä kamalammin\npiti hänen ulvoa, ja muilla karkeimmilla ihmisillä ei tietysti saanut\nolla mitään sitä vastaan. Tätä sivistys-tapaa oli Jori käyttänyt\nsekä kortteeritalossa koulukaupungissa että myöskin kotonaan, joissa\nymmärrettiin tämä kulttuuri-ilmaus. Mutta täällä Metsolassa arveli\nhän menevän sen polusta, eikä siis heti herättyään selällään tullut\nalkaneeksi ulvoa, kuten muutoin olisi tapahtunut. Asia muuttui nyt\nkuitenkin toiseksi kun tupa-huoneessa oli toinenkin vieras, se ehkä\njotakin ymmärsi sivistyksestä, ja oli siis parasta alkaa möly.\n\nEnsin otti hän hiljaisuudessa sopivan korkean sävelen hymisten, mutta\nsitten laski suunsa täydeltä jotakin vieraskielistä marssia. — Se\nainakin herätti huomiota! päätteli hän ja alkoi etsiä toista kappaletta.\n\nJa huomiotahan se herättikin. Melun kuultuaan Eero kysyi:\n\n»Kukas tuolla mölyää?»\n\n»Puikuliinin Jorihan se on», vastasi Aatu.\n\n»Täälläkö hän on yötäkin ollut?»\n\n»Täällä. Metsästystä varten eilen tänne tuli».\n\n»Vai niin», vastasi Eero välinpitämättömästi ja sen enempää huomiota\nhän herrasvieraaseen ei olisi luonutkaan, jollei tämä mahtavalla\nryhdillä olisi astunut kamarin ovesta tupaan, kokien koko olemuksellaan\ntehdä itsestään niin edullisen vaikutuksen kuin mahdollista.\n\nTulija etsi katseellaan toista vierasta ja nyökäytti alentavasti\ntervehdystä tälle, mihin toinenkin tyyneesti, mutta huomattavalla\npäänliikkeellä vastasi.\n\nJori olisi mielellään nähnyt Eeron koppaavan lakin kouraansa hänet\nnähtyään, kuten Aatukin säännöllisesti teki, mutta sitä ei tapahtunut,\nja se mieli suututtamaan häntä. »Senkin tolvana!» mietti hän itseksensä.\n\nMutta Eero istui tyynenä eikä luonut herrasvieraaseen mitään tavatonta\nhuomiota.\n\nSaadakseen itsestään Eeroon samoin kuin talonväkeenkin edullista\nvaikutelmaa, asteli hän lattialla edes ja takaisin pitkin askelin,\nvihellellen tuskin kuuluvasti. — Hänenhän tuli edustaa kaikinpuolin\nylempää sivistystä, jota kansan on kunnioitettava. Olihan hän käynyt jo\nkahdeksan vuotta lyseota ja siis oikeutettu saamaan tyhmältä kansalta\ntunnustusta korkealle sivistykselleen, harkitsi kai hän itsekseen.\n\nPaljonhan koulu oli vaikuttanut Joriin ulkopuolisesti, tapoihin\nja tottumuksiin, kuten olemme jo vähän nähneetkin. Mutta luonteen\nkasvatuksessa — mihin koulumiehet sanovat pyrkivänsäkin — näytti koulu\nparemmin menestyneen, kuin ymmärteen ja tietojen laajentamisessa.\n\nJorilla oli ylimyksellinen maailman katsomus, jolle luonteensa antoi\nainoan oikeudellisen hyväksymisensä, joka taas puolestaan aiheutti\nja pysyvästi määräsi hänen kantansa kaikissa, niin hyvin elämän kuin\najan kysymyksissä koko laajuudessaan. Ja kun tunnemme kantansa yhteen\nkysymykseen, ihmisyys kysymykseen, niin tunnemme myöskin muihin. Tässä\noli hän puhtaasti ylimyskannalla: _Alhaiso on olemassa heitä varten._\nTämä kantansa sai ylimyksellisomaisen täydennyksen siinäkin, että\nhän julkeasti _kielsi_ sen olevan kantansa. Röyhkeä ylimyksellinen\nluonne on aina näytellyt maailmassa kahta, toisilleen vastakkaista\nosaa, ja niin Jorissakin. Virkakoneistosta aina alimmalta rappuselta\nylimmälle asti oli hän valmis milloin tahansa väittämään, että se\noli kansan hyvinvointia varten. Se palveli muka kansaa! Mutta itse\ntyössä ja todellisuudessa ilmeni hänessä koko elämänsä ajan se kanta:\nettä alhaiso oli heitä varten. Kansan hyvinvointi todellisuudessa\nei merkinnyt hänelle mitään. Pyhimmätkin kansalaisten tunteet sai\nhänestä törkeän loukkaajansa; aivan samoin kuin se ylimyksissä ja\nkulttuuri-despoteissa on kautta aikojen ilmennyt.\n\nJorin herrasmiehen ja ylemmän sivistyksen osaa näytellessä, lattialla\nkävellen ja vihellellen, päätti talonväki ruokailunsa. He nousivat\npöydästä ja hajaantuivat kukin taholleen, isäntä alkaen ladata visaista\npiippu-kolhoansa ja emäntä peseskellen ruoka-astioitansa.\n\nSirkka sai nyt kunnian palvella Joria, noutamalla kamarin pöydältä\nhänen paperossilaatikkonsa. Tästä palveluksesta kiitti hän tyttöä\ntaputellen häntä leuvan alle: »Kiitoksia paljon, kiltti Sirkka!»\nsanoi hän. — Ja näin hän nyt sai tilaisuuden näyttää miten hän oli\nlapsirakas, joka ei pitänyt väliä sillä, oliko lapsi ylhäinen tai\nalhainen.\n\n»Mitenkäs paljon sinulta nyt menee veroa päätilalle tästä torpastanne?»\nkysyi Eero kääntyen isäntään.\n\n»Yksi työ-päivä viikossa.»\n\n»Siis yli viisikymmentä työpäivää vuodessa. Se on kahden markan mukaan\ntyöpäivältä noin 100 markkaa raha-arvossa. Sehän on ylen paljon!»\n\n»Se on ainoastaan tämän vuoden loppuun. Ensi vuotena tulee vero\nnousemaan, luulempa että toisella mokomalla, selitti isäntä\nalakuloisesti.\n\n»Ja jonkun ajan kuluttua taas noustakseen», täydensi Eero.\n\n»Ehkäpä», huokasi isäntä.\n\n»Niinhän me elelemme peräti kurjissa oloissa, että toinen määrää\nmielivaltaisesti ja tylysti toisen kohtalon. Te olette siis,\nihmisparat, päätilan omistajan orjia», surkutteli Eero masentuneena.\n\n»Orjia! Mitä te mies puhutte?» huudahti Jori kiihtyneenä. »Orjuushan\non, tietääkö suutari sen, jo vuosisatoja sitten lopullisesti poistettu\nkaikissa sivistysmaissa. On kerrassaan väärin selitellä vapaat\ntorpparimme orjiksi»!\n\n»Myönnänhän minä että orjuus alkuperäisessä rehellisessä muodossaan\non lakkautettu. Mutta sijaan on keksitty uusia muotoja tälle samalle\norjuudelle, ja ne laillistettu, joten nykyinen laajaperäinen orjuus,\njota te ja monet muut kesken kypsyneet ihmiset pidätte vapautena, on\nedellistä pahempi siinä, ettei sitä rehellisesti tunnusteta olevan. —\nMitä taas tulee siihen, onko se väärin puhua tästä asiasta, luulen minä\nettä se se väärin on, kun asiaintila on niin järjestetty, jotta orjuus\ntodellakin on olemassa, ja vielä enempi väärin kun kehdataan väittää\nett'ei orjuutta muka olisi meidän päivinämme».\n\n»Minun täytyy huomauttaa, virkkoi Jori mahtipontisesti, »etten jaksa\nteitä käsittää. Te tunnutte puhuvan kuin mikäkin tiedemies, vaikka\nolette vaan kylän rajasuutari. — Kentiesi olette unohtaneet vanhan\nkansanomaisen lauseen: suutari pysyköön lestissään; vai kuinka?» jatkoi\nhän pilkallisesti.\n\n»En ihmettele jos ette jaksakaan minua käsittää, kuten sanoitte, sillä\nnäiden asioiden ymmärtäminen todellakin vaatii kypsynyttä ihmistä,\njota teistä ja sangen suuresta osasta koko kansaamme ei tällä hetkellä\nvoi sanoa. Mutta jos panemme aikaa muutamia kymmeniä vuosia ja sitten\nkatsomme ymmärretäänkö näitä asioita, niin totta totisesti on silloin\njo paljon enempi asian ymmärtäjiä kuin nyt.»\n\nJori puri huultaan suuttuneena. Tuo kirottu rajasuutari nolasi häntä\nkovin pahasti eikä ottanut edes hämmästyäkseen hänen antamastaan\nletkauksesta.\n\n»Mitähän te ajattelisitte ja puhuisitte, nuorimies, jos olisitte esim.\ntämän torpan väestön asemassa!» jatkoi Eero kääntyneenä avoimesti\nJoriin. »Teidänlaiseltanne nuorelta mieheltä ei juuri sovi odottaa\nsitä asiaintuntemusta, jota vaadittaisiin ymmärtämään heidän kurjaa\nasemaansa, mutta senverran te ehkä voitte sittenkin käsittää etteivät\nhe ole nyt enään _vapaita_. Näiden aseman määrää teidän isänne ja hänen\njälkeensä te, eikä he itse. Ajatelkaa olevanne tämän Aatun asemassa ja\nkysykää sitten itseltänne rehellisesti: oletteko orja tai vapaa!»\n\nJori olisi mielellään pitänyt pitkän ja loistavan esitelmän, siten\nkerta kaikkiaan musertaakseen tuon »kirotun tolvanan», joka pakkausi\nolemaan niin viisas, mutta hän tunsi selvästi olevansa sillä puolella,\nettä oli hyödytöntä alkaa luennoida. Sitäpaitsi oli hänen isänsä\nuseasti turhaan koettanut kaataa suutarin mielipiteitä; ei koskaan se\nollut onnistunut, joten hänenkin oli turha yrittää.\n\n»Kumma se on», lausui hän nyt pilkallisesti, »että te röyhkeästi\npuhutte orjuudesta ja vapaudesta, ettekä tunne edes lakia. Taikka\nmiten on selitettävissä tuo teidän lainrikkomisenne, jota teette\nmetsästelemällä muiden ihmisten metsissä!»\n\n»Metsästelettehän tekin.»\n\n»Niin, mutta omalla maallani. Mutta teillähän ei ole oikeutta metsästää\nesim. meidän tiluksillamme. Laki kieltää sen!»\n\n»Kuka on tuon lain laatinut?» kysyi Eero tyynesti.\n\n»Kuka. Säädyt tietysti.»\n\n»Kuka nuo säätynne on valtuuttanut ihmisille yhden orjan lain toisensa\njälkeen sepustelemaan?»\n\n»Säädyt edustavat kansaa, pitäisihän teidän senverran toki tietämään».\n\n»Tiedän sen, että meitä on koitettu uskottaa niin, jotta\nmonisatavuotinen eduskuntalaitoksemme olisi muka kansanedustaja, mutta\nsitähän se ei ole. Tosin se edustaa kansaa, kuten sanoittekin, mutta\nsangen pientä osaa siitä — niin että me olemme siis yhtämieltä tässä\nasiassa jos todellakin te tarkoititte sitä, mitä sanotte. — Ja siis:\njos kansan eduskunta laatii lain, etten minä nälkäisille lapsilleni\nsaa pyydystää luonnonantimia, jotka ei edes ole kenenkään yksityisen,\nparemmin kuin aurinko ja kuu, eli muut luonnon esineet — niin minä\ntottelen tuota lakia, niin paljon kunnioitan kansan eduskuntaa.\nMutta jos minulle tarjotaan jonkun pienen nurkkakunnan laatimaa\nlakisepustusta, etenkin sellaista, mitä en omassa oikeudentajunnassani\ntunne laiksi, sitä en minä tottele. — On siis aivan hyödytöntä teille,\nnuorimies, soimata minua lainrikkojaksi — lain, jota minä en tunnusta\nolevan!»\n\nJori oli pakahtua kiukusta. Tuo »kurja tomppeli» julkesi puhutella\nhäntä »nuorena miehenä», jota kotonakin »karahteerattiin» nuoreksi\nherraksi. Senkin rikkiviisas filosoofi! Muuta hän nyt ei kuitenkaan\nosannut, niin hän teeskenteli nauravaa, siten ilmaistakseen\nylönkatsovansa suutarin muka tyhmän puheen. Ja lopettaakseen nyt\nkeskustelun siten, että voitto näyttäisi lankeavan jos mahdollista\nhänelle, tai ainakin, että toisen voitto olisi tehoton, otti hän\nlukiolaiselle sopivan, ennenaikaisesti valitun arvokkaan asennon ja\nlausui:\n\n»Kyllähän se on, suutari siten, että alusta teidän olisi lähdettävä.\nIhmisyyttä olisi teidän ensinnä opittava!»\n\n»Aivan oikein. Minä myönnän, että ihmisyyttä emme koskaan voi oppia\nliijaksi. Mutta voittehan te, nuorimies, olla niin kohtelias ja sanoa,\nmissä tuota _ihmisyyttä_ opittaisiin. Mutta älkää ehdottako minulle\nsamoja kouluja, kuin missä itse olette opiskellut. Te ja moni muu\nolette elävänä todistuksena siitä, että siellä ei semmoista opeteta.»\n\nKun Jori ei vastannut, jatkoi Eero katkerasti:\n\n»Tiedän kaksi olentoa, jotka opettivat ihmisille ihmisyyttä; mutta\nheille kävi, kuten tänäpäivänäkin kävisi, ja kuten sopi odottaa, heidät\ntapettiin. Ja arvatkaapas keitä ne olivat, jotka tappoivat heidät. Ne\nolivat niitä, jotka teidän käsityksenne mukaan olivat _ihmisyyttä_\noppineet kouluissaan. Tästä käynee selville, ettei ihmisyyttä ole\nniinkään helppo oppia eikä opettaa.»\n\nJori vaaleni. Hän tunsi itsensä kerrassaan muserretuksi tuon\nhalveksimansa ihmisen edessä.\n\nMutta Aatu nousi nyt ilostuneena, meni vaimonsa luo, kopasi häntä\nlanteille ja sanoi hilpeästi: »keitäppäs Reppa kahvia!»\n\n»Sano Eero», jatkoi hän vieraaseensa kääntyen, »ketä nuo kaksi olivat!»\n\n»Toisen sinä niistä tunnet, toista et luultavasti tunne!»\n\n»Ne olivat Sookrates ateenalainen ja natzarealainen Jesus. — Paljon\nmahdollista, että muitakin on ollut, mutta minä en muita heidän\nverosiaan tunne. Kuitenkin voin varmasti vakuuttaa, että jos heitä on\n_paljonkin_ ollut, ovat he tapetut. Nämä kulttuuri-ihmiset eivät ole\nmillekään niin vihaisia kuin ihmisyydelle ja totuudelle ja oikeudelle,\nja kuitenkin ne niistä puhuvat kuin mitkäkin papukaijat» selitti Eero\nmurhaavalla tyyneydellä.»\n\nEeron puhetta yritti seurata pitempi vaitiolo, mutta hän itse kääntyi\njälleen Jorin puoleen, joka asteli lattialla kuohuksissaan, ja virkkoi:\n\n»Eksymme kauvas alkuperäisestä puheaineestamme; palaamme ehkä\nsiihen. Minä vilpittömästi säälin näitä korvenraatajia ja tunnen\nvelvollisuudekseni omasta alotteestani kysyä teiltä, nuorimies, eikö\nteidänkin mielestänne heidän suoritettavakseen asetettu vero ole liian\nkallis?»\n\n»Mikä hätä näillä! Paremminhan ne pärjäävät kuin te!» hönkäsi Jori\nsuuttuneena.\n\n»Vai niin. Tekö odotatte jotakin erinomaista hätää ja vasta sittenkö\nsallitte tehdä moinen kysymys? Minä arvelen kohtuulliseksi järjestää\nasiat siten, ettei tuota hätää ensinkään tulisi, sillä hädän edellä\nkulkee kauvan kurjuus, jossa he nyt jo mielivät olemaan...»\n\n»Missä kurjuudessa, senkin tomppeli? Etkö sinä p... le ole tullut\nnäkemään että on sitä torppareilla enempikin veroa kuin näillä on?»\n\n»Olen nähnyt», lausui Eero juoheaan. »Näen myöskin että teillä,\nisällänne ja ehkä teilläkin, on aikomus saattaa nämäkin synkän korven\nraatajat samaan asemaan kuin nuokin, joita kysyitte, josko olen nähnyt.\nMutta tällä te ette ole vastanneet kysymystäni; päinvastoin paljastitte\nmiten kaukana olette siitä ihmisopista, josta äsken puhuttiin. Ihmisyys\nopettaa: mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, tehkää te\nsamoin heille!»\n\n»Paina matkaasi täältä, senkin s... na!»ärjäsi Jori, ollen kerrassaan\npois suunniltaan.\n\nNyt oli Eeron vuoro nauraa, ja hän nauroi pisteliään ivallisesti\nainakin Jorin mielestä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja lausui entisellä\nlevollisuudella: »Arvelen teidän unohtaneen täällä olevan lapsia,\njotka eivät liene ennestään tottuneet kuulemaan koulusivistyksellisiä\nlauseparsia, se on: kiroilua, muutoinhan te ette tietenkään panisi\nylempää kulttuurianne noin vaaralle alttiiksi, se on: viattomain lasten\narvosteltavaksi.»\n\nJori oli kuullut jo tarpeekseen. Raivostuneena hyökkäsi hän kamariin,\nkiskaisten oven jytinällä kiinni.\n\nMutta Aatun kasvot loistivat. Eeron arvo oli hänen silmissään\ntavattomasti noussut. Hän itsekin alkoi vähitellen käsittää asioita\nsamassa valossa kuin Eerokin. Aivan käsittämättömälle tuntui hänestä\nitsestäänkin tuo hänessä tapahtunut muutos.\n\nNyt oli kuitenkin kahvi valmista ja he ryhtyivät sitä juomaan, puhellen\nedelleen luottavasti keskenään niinkuin toisiansa ymmärtävät ihmiset\nvoivat tehdä.\n\nJa kun Eero vihdoin lähti torpasta, sanoi Aatu hänelle kartanolla\nhyvästiä heittäessä: »Käy usein meillä!»\n\n\n\n\nVI\n\n\nKymmenen vuotta on viime tapauksista kulunut. Kymmenen pitkää\nvaiherikasta vuotta on useinkin suuri tekijä ihmiselämässä. Siinä\najassa ehtii monta muutosta tapahtua. Ja kuitenkin ne muutokset, joita\nMetsolassa oli tapahtunut, ovat pian kerrotut. — Isäntä oli paljon\nvanhentunut, emäntä vähemmän. Tyttäret kasvaneet ja varttuneet. Sirkka\noli nyt lähellä kahtakymmentä ikävuotta ja oli täyttänyt ne toiveet,\njota lapsena hänestä odotettiin. Hänestä muodostui kaunis nainen.\nTytti oli vielä keskenkasvunen, hiljainen ja kaino. Hänessäkin oli\nviehättäväisyyttä, mutta ei sitä avonaista, uhkeaa kauneutta jota\nsisaressaan oli.\n\nTytille oli tarjottu tilaisuus päästä kaupunkiin ottolapseksi eräälle\nkristillismieliselle pariskunnalle. Tämä suuri kysymys oli paraikaa\n»hautumassa», kuten isänsä sanoi. Sen muutoin sai lopullisesti\nratkaista Tytti itse ja Suutari-Eero. Tämä kummallinen ratkaisutapa\njohtui siitä, että äiti jätti vallan tytölleen ja isä Eerolle.\n\n»Kun Eero käypi, niin hänen annan ratkaista asian», oli hän sanonut. —\n»Tehköön Tytti oman mielensä mukaan», oli taas sanonut äiti.\n\nMuutokset ihmisissä olivat siis tavallisia, mitä niin pitkällä ajalla\nsopi odottaakkin tapahtuneeksi.\n\nMutta muutokset ulkopuolella puhuivat enemmän taantumuksesta kuin\nedistyksestä. — Huoneet olivat koko joukon ränsistyneet, aidat\nvainiolla luhistuneet, peltojen ojat kursistuneet kokoon, suo-ojat\npensittyneet, yksinpä hevonenkin rapistunut ja koniksi muuttunut.\nEikähän toisin voinut ollakaan. Torpan mieheltä meni kolmas osa\ntyö-ajasta Puikuliinilla veron tekoon. Tämä määrä tuli hänen\nsuoritettavakseen heti kun kymmenen vuotta oli torpassaan asunut. Ja\ntähän se päättyikin nyt Aatun voittokulku Luolakaarossa.\n\nUhrata joka viikko kaksi työpäivää vieraaseen työhön oli semmoinen\njarru, joka pysäytti jo edistymisen mahdollisuutenkin, eikä vaan innon.\nHe elelivät nyt vaan niinkuin elellä voi se, joka on jonkun pakottavan\nvälttämättömyyden alla.\n\nHeiltä oli muutoin kaikki pakoportit suljetut. Heidän täytyi siis\npakosta tyytyä siihen missä olivat, tyytyä orjuuteen, ja tietoisuus\nsiitä, masensi heitä.\n\nTorpan kirja-asiat olivat olleet kyllä tällä ajalla kysymyksessä.\nSemmoiset Aatu olisi saanut, mutta orjuuttavammat kuin mitä konrahti\nkäytännössä ilman kirjoja oli. Muun muassa nousi kirjojen mukaan vero\nvielä yhdellä työpäivällä viikossa, jos Aatu torppansa työvaivat möi\nvieraalle. Tällä »laillisella» verukkeella oli saavutettu se tarkoitus\nmitä tahdottiin. Sillä pykälällä sidottiin uhri Metsolaansa, se on:\nimijän pillin ulottuville, jotta tuo mainio »työhullu» ei suinkaan\nkesken ikänsä livistäisi matkoihinsa. Sillä eihän kukaan toinen\nuskaltanut asettua Metsolaan, josta toinen puoli työajasta meni veroon.\n\nNäin oudon pykälän sisältävään kirjaan ei Aatu katsonut voivansa\nmerkitä nimeään; kirja asia jäi siis ainaiseksi siihen.\n\nJos tämä orjuuttava pykälä suututti Aatua, itseään, suututti se\nmyöskin suutari Eeroa, jopa siihen määrään, että hän unohti tuon aina\ntyynen vakavuutensa ja puhutteli mielenkuohussaan niin vaikuttavasti\nPuikuliinia, ettei tämä katsonut enään voivansa jättää asiata\nsemmoisekseen, vaan haastoi Eeron »kunnianloukkauksesta» oikeuteen.\nTämä oli hänelle sitä mieluisampi, kun se kävi nyt koston asemasta\nmonista masentavista loukkauksista ja tappioista, joihin oli suutarin\nkanssa väitellessään joutunut.\n\n_Loukatun_ kunnian otti siis oikeus hyvittääkseen siten, että Erolle\ntuomitsi vapaan ylöspidon joksikin aikaa eräässä tiilirakennuksessa.\nTämän lisäksi häväistiin häntä oikeuden edessä kun hän oli niin\npaatunut, että ei ainoastaan loukannut valtiopäivämiehen kunniaa,\nmikä yksistään jo oli raskauttava seikka, vaan että hän teki itsensä\nsyypääksi oikeuden sopimattomaan kohteluun, miksi selitettiin hänen\nmuutamia oikeudelle tekemiään kysymyksiä.\n\nJos Eero todellakin olisi »sopimattomasti» oikeutta kohdellut, olisi\nse ollut sille pelkkää riemua langettaa hänet itsensä solvauksesta\nsakkoihin, mutta sitä Eero ei todellisuudessa tehnyt. Hän pani itse\noikeuden puheenjohtajan niin ahtaalle kysymyksillään asioista, jotka\nkoskivat juuri kysymyksessä olevaa Puikuliinin kunnianloukkausta, ettei\ntämä kyvennyt niihin Eeroa tyydyttävällä tavalla vastaamaan. — Tämä\nse kävi oikeudelle niin älälle, että se näki kunnianarvoisuudelleen\nsopivaksi antaa häväisyä muistuttavat nuhteet Eerolle. — Lopuksi sai\n»rättäri» Eeron viedä ulos korkeasta oikeudesta, ja niin oikeus tunsi\narvonsa säilyttäneensä!\n\nMutta Metsolassa kunnioitettiin Eeroa entistä enemmän. Aatun silmissä\noli hän »parhain» ihminen minkä tunsi. Hän oli kauvan kunnioittanut\nkyllä seurakunnan pappia. Kirkossa oli hän aina hartaasti kuunnellut\nhäntä, ja saanut hänestä varsin edullisen tuntemuksen. Mutta\nhuolestuneena lisääntyvistä verovelvollisuuksistaan oli hän kerran\nmennyt papin puheille huoliaan valittelemaan ja niinkin isossa\najatuksessa, että tämä ottaisi puollustellakseen häntä Puikuliinin\nsorrolta. Silloin kaatui hänen kunnioituksensa pappia kohtaan.\n\nMaalliset asiat eivät häntä, sielunpaimenta, koskeneet, selitteli\npappi. Hän luuli Aatun tulleen jossakin sielun hädässä neuvoa kysymään\nja huomasikin nyt mielipahakseen, että oli aivan erehtynyt. Aatua\nvaivasi vaan sielun vihollisen kiusaukset ajallisista, katoovaisista\nasioista. Aatu oli väärällä tiellä, kun ei tyytynyt siihen osaansa,\njonka Jumala oli hänelle suonut. Parempi oli Aatulle mennä tekemään\nsovinto isäntänsä kanssa, jota vastaan on ruvennut napisemaan; näin\nAatun tarvitsi nöyrtyä! Eikähän isäntä, selitteli edelleen pappi,\nollutkaan tehnyt mitään laittomuutta. Hänellähän oli laki puolellaan,\nja hän, pappi, oli vakuutettu siitä, ettei niin kunnianarvoisa mies\nkuin valtiopäivämies Puikuliini oli, missään tapauksessa kohdellut\nAatua yli oikeutensa; päinvastoin on hän taipuisa uskomaan että,\nPuikuliini juuri oli Aatun hyväntekijä, jolle nyt pahaa sydäntä\nkantamaan oli piru Aatua yllyttänyt.\n\nTähän se nyt sitten Aatun papin ihaileminen jäi. Sitä suuremmassa\narvossa piti hän nyt Eeroa, jonka tunsi tosi ystäväkseen. Aatu olisi\nollut omasta puolestaan valmis korottamaan Eeron papiksi. Sillä Eeroa\nhän ymmärsi.\n\nNäin oli pienet asiat vaihtuneet ajan kuluessa. Metsolan isäntä koki\nsuorittaa orjan veroa ja asua retostaa torpassaan, ja jos hän ei\nvoinutkaan aikomuksiaan toteuttaa, mitä hänellä oli, niin eihän se\nollut hänen syynsä, vaan muiden, isännän, joka raskaita\nvelvollisuuksia asettamalla esti hänen hyödyllisistä torpan\nuudistustöistä. Intokin häneltä lamautui. Sillä tietoisuus\norjanasemastaan vaikutti hänessä välinpitämättömyyttä ja velttoutta.\n\nMitä tulee itseensä Puikuliiniin, oli hän vanhentunut ja muuttunut\nentistään tylymmäksi alustalaisilleen ja palkollisilleen. Tämä ei\nkuitenkaan estänyt häntä olemasta jumalinen. Raamattu myönsi hänelle\nvaikuttavia aseita palkkaväkeä vastaan. Niillä hän leimautteli kuin\nkeskiaikainen paavi pyhyydessään. Hän seurusteli ahkerasti pappien\nkanssa ja, oli aina tiukka kirkon puolustaja.\n\nPapisto oli hänen mielestään a ja o. Papiston ansioksi luki hän kuten\nmuutkin aikalaisensa paljon sellaista, joka ei pidä paikkaansa.\n\nKirkon ja papiston ystävänä koki hän pitää huolta, ettei papin\ntarvitsisi kirkossa tyhjille seinille paukutella. Alustalaisten ja\npalkkaväen tuli käydä ahkerasti kirkossa. Ja pappi puolestaan piti\nhuolen siitä, että huoneentaulu »palkollisille» pysyi sanankuulijain\nmielessä. Kaikki oli sillä hyvä kun palkolliset ja alustalaiset\ntyytyivät vaan osaansa, jonka ylimmäinen oli heille jakanut. Heidän\ntuli osoittaa kunniotusta isännilleen niinkuin — Jumalalle! Sellainen\noli raamatun ääni — raamatun, jonka sana ei voi kadota, vaikka taivas\nja maa hukkuvat. — »Olkaat siis kuuliaiset teidän ruumiillisille\nisännillenne pelvolla ja _vapistuksella_», toisteli Puikuliinin\nmielipappi huoneentauluansa, ja se se oli valtiopäivämiehen mielestä\npapin puhetta, puhdasta Jumalan sanaa — sanaa, jota kuulemaan täytyi\nvälttämättä komentaa palkkaväkensä.\n\nPoikansa suhteen oli Puikuliini viimeaikoina tuntenut syvää huolta.\nJori ei voinut tyydyttää häntä, eli suoremmin: Jori ei ollutkaan\ntäyttänyt niitä toiveita, joita toivorikas isänsä jo aikaisin oli\nhäneen pannut. Yhä edelleen oli hänen lukunsa kesken, vaikka hän talvet\noli oleksinut pääkaupungissa »lukemassa». Viimeiseen asti oli isänsä\ntoivonut Jorin vihdoinkin suorittavan tutkinnot, mutta siitä ei tullut\nsen kummenpaa, niin että isän täytyi kuin täytyikin nähdä toiveensa\nolevan turhan.\n\nJori oli tullut ylioppilaaksi noin kahdeksan vuotta sitten, ja\nkirjoittautunut lakia tutkivaan tiedekuntaan kuten oli jo lyseon\nkeskiluokalla ollessaan päättänyt. Hänestä piti siis tulla »lakiviisas\nmies», kuten Eero suutari asian kuultuaan oli merkitsevästi sanonut.\nMutta lakiviisaus ei Joria taitanutkaan niinkään innostaa, koskapa\nnyt jo monet rivit lakia tutkivia nuoria miehiä oli luisunut hänen\nsivutsensa. Hän yhä vaan »tutki» talvet pääkaupungissa ja kirjoitteli\nsilloin tällöin kotoaan rahaa sinne.\n\nPahat kielet tiesivät kertoa Jorin olosta pääkaupungissa sitä ja\ntätä. Hän muka harjoitteli seurustelua naisten kanssa ja tutki eri\nviinilajeja ynnä muuta asiaankuuluvaa.\n\nMutta Jori itse oli vaan hyvin toimessa. Osteli suuria kirjateoksia,\njotka asetteli työhuoneeseensa hyvin somaan järjestykseen. Siten sai\nhän huoneensa muistuttamaan oppineen tiedemiehen huonetta.\n\nNuo kirjat kulkivat suurissa kolleissa kesäisin kotia ja syksyisin\nHelsinkiin vuosi vuoden perästä. Itse piti hän luvuistaan sangen\nmerkillistä huolta. Talvella päätti hän käyttää kesän lukuihin\nkotonaan. Siellähän salon rauhaisuudessa, päätteli hän, on rauhaisa\nlueskella. Tällä pääkaupungilla oli omat tapansa ja oma elämänsä:\ntäällähän ei ollut tilaisuutta tutkia, tämmöisessä hyörinässä ja\nhurakassa. Ja niin meni talvet. — Kesällä päätti hän taas _lukea_\ntalvella pääkaupungissa, itsessään _opiskelukaupungissa_. — Hittoko\nnyt kesänsä tuhlasi tyhmiä kirjoja lukien. Ei! Kesä oli kesä hänelle\nniinkuin muillekin tieteitä tutkiville ihmisille, päätti hän kesällä,\nja niin menivät kesät.\n\nTämmöistä huolta piti Jori itse luvuistaan ja pysyi kuin pysyikin vaan\nPuikuliinin Jorina.\n\nMutta tehdäksemme tasapuolisuutta Jorille, on kiirehdittävä\nhuomauttamaan, että hänen sivistyksensä oli todellakin noussut\nsiellä pääkaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa naisväkeä kohtaan\noli niin kouraan tuntuvaa laatua, että hän tuli kautta pitäjän\ntunnetuksi. — Monet raiskausyritykset siellä ja täällä kalastus- ja\nmetsästysmatkoilla olivat julkisina puhe-aineena koko pitäjässä.\nYrityksiään oli hän aina tehnyt kauneimpia neitosia kohtaan. —\nNiin että Jori todellakin oli »edistynyt» mies! Ja itse hän piti\nkäytöstänsä oikeutettuna. — Hänhän oli ylioppilas, maantoivo, osallinen\nkorkeammasta sivistyksestä, jolle kansa oli muka niin äärettömän paljon\nvelkaa kansallisista laitoksistaan y.m. — Hänellähän oli oikeus tarjota\nsuosiotaan sivistymättömille naisille; olihan hänkin ihmisheikkouksista\nosallinen, miksikä siis paheksuttiin sitä, jossa ei ollut syytä\npaheksua. Kansan nainen saisi toki olla _iloinen_ ja pitää kunnianaan\nhänen, ylioppilaan, tarjoomaa läheisempää suhdetta!\n\nNiin Jori itse aprikoitsi.\n\nMutta kansan naisista parempi osa inhosi koko miestä ja hänen kanssaan\nkaikkia valkolakkisia.\n\nEdelleen joka syksy kävi Jori kerran tai kahdesti Metsolassa jahdilla.\nHuonoja taipumuksiaan siellä hän ei ollut vielä varsinaisesti\nnäytellyt. Hän tyytyi salaperäisesti viekottelemaan Sirkkaa\nlemmitykseen, muka avioliittolupauksella mutta varsinaista yllätystä\nhän ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt.\n\nKaikki pirulliset eljeet oppineena olisi nuo »lemmitty-sopimukset»\nkentiesi onnistuneet, ellei Sirkka avomielisyydessään olisi äidilleen\nasiasta puhunut ja siten saanut vanhemmat puuttumaan asiaan. Siksi\ntunnettu oli toki Jorin maine Metsolassakin, ettei näin epäilyttävää\nasiaa jätetty heidän kahden ratkaistavaksi. Sirkka lapsellisen\nviattomassa avomielisyydessään oli äidilleen ilmoittanut, että Jori\nherra oli siepannut hänet kamarissa syliinsä ja pusertanut häntä niin,\nettä oli pahaa tehnyt, ja suudellut häntä kaulaan ja poskille. — Jori\noli vielä hänelle sanonut, että hän on Sirkasta itselleen rouvaa\nkasvatellut ja kysynyt: tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen, johon hän\noli vastannut, ettei hän sitä nyt vielä tiedä.\n\nTästä sukeutui sitten Metsolassa harvinainen ja samalla rehellinen\nnaima-kysyntä, eli mieluummin naimatarjous.\n\nAatu asettui tässä kysymyksessä mitä itsenäisemmälle kannalle,\nsäilyttäen samalla rehellisyytensä, joka oli suora ja mutkaton. Aatua\nsuosi vielä se onni, että hän Puikuliinilla veroa suorittaissaan nyt\nhiljakkoin, sai kuulla milloin Jori taasenkin tuli jahdille — se\nmuutoin oli jo neljäs jahtimatka Metsolan takalistolle sinä syksynä\n— ja osasi siis kutsua suutari Eeron todistajaksi tuossa tärkeässä\nkysynnässä, minkä hän oli tekevä, kun Jori tulee jälleen heille.\n\nNäin oli asia valmistettu ja Jorikin määrilleen »jahdille» saapunut,\nlaisinkaan arvaamatta miten tärkeitä kysymyksiä hänelle siellä nyt\ntullaan tekemään. Hän saapui nyt kuin ennenkin hilpeänä ja kohteliaana,\ntuoden kahvinpööniä emännälle, tupakkaa isännälle ja namusia tyttärille\ntuomisiksi ja asettui kamariin kuin ennenkin; kaikesta päättäen näytti\nhän aikovan olla yötä talossa.\n\nEero oli saapunut jo aikaisemmin ja hänkin asusteli nyt kamarissa kuin\nkotonaan.\n\nHänet nähtyään näytti Jori ensinnä vähän nolostuvan, mutta selveytyi\npian ja alkoi teennäisellä hilpeydellä keskustella hänen kanssaan:\n\n»Teillähän on ollut isä-papan kanssa vähän kinaakin, vai mitä?»\n\n»Tarkoitatteko sitä kerrallista kunnianloukkausjuttua?»\n\n»Sitä».\n\n»Huono omatunto on pian loukattu, ja tätä sitten pienten ihmisten\nkesken kutsutaan 'kunnianloukkaukseksi'», selitteli Eero, pannen\nerityistä painoa viime sanalle.\n\n»Te kai olitte tuomittu joksin aikaa vankeuteen, vai kuinka?»\n\n»Olin».\n\n»No mitä piditte vankilasta?»\n\n»Eipä mitään pahaa. Tältä aikakaudelta, eli tarkemmin: tältä kansalta\nei juuri sovi odottaa sen parempia vankilaoloja.»\n\nJoria ei tuntunut nyt haluttavan enempää keskustella Eeron kanssa. Hän\nistuutui ja alkoi etsiä tupakkaa.\n\nNyt juuri astui isäntä, emäntä ja Sirkka kamariin. Molemmat naiset\nolivat kuin pois suunniltaan, mutta Aatussa itsessään nähtiin vaan\nentinen jäykkä levollisuus. Hän oli lakki päässä eikä, niinkuin\nmuulloin, ottanut sitä pois. Hän seisoi Jorin eteen ja katsoi häntä\nsuoraan vasten silmiä ja sanoi:\n\n»Sanoppas nyt suoraan, ottaisitko sinä mielelläsi tämän meidän tyttären\nvaimoksesi?»\n\nJori vaaleni.\n\n»Mitä te puhutte? Mitä tarkoitatte?» sopersi hän.\n\n»Minä tarkoitan sitä, jota sanonkin, ja sinun on siihen vastattava\nsuoraan!»\n\n»Eihän siitä ole ollut mitään puhetta, epäröitsi Jori aivan\nneuvottomana.\n\n»Mutta siitähän on ollut puhetta. Itsehän sinä olet Sirkalta kysynyt,\ntulisiko hän vaimoksesi».\n\n»Se ei mahda olla totta... tuota... leikkipuheet ovat leikkipuheita».\n\n»Minä en pidä sitä enään leikkinä. Minä kysyn siis vielä herran:\ntahtoisitko sinä mielelläsi hänet vaimoksesi?»\n\n»Enhän minä ole häntä tahtonut», ehätti Jori äkäisesti.\n\n»Mutta sinähän olet kysynyt häneltä!»\n\n»Sanoinhan, ettei se ole tosi», uskalsi Jori kopeasti. Hän oli nyt\nselvennyt hämmästyksestään.\n\n»Mutta sehän on totta», äänsi Sirkka.\n\n»Sanoppas nyt mikä sinulla oli tarkoituksena, kun puhuit semmoista?»\nvaati isäntä.\n\n»Minä en kärsi että tulette häväisemään minua. Painakaa ulos täältä!»\n\n»Vastaa!»\n\nJori ei vastannut. Katsoa murjotti vihaisesti isäntään.\n\n»Oletko sinä vailla häntä aljuksesi?» kysyi jälleen isäntä lujalla\näänen painolla.\n\nJori hyppäsi seisoalleen ja kirosi ruokasesti.\n\n»Vastaa!»\n\nEi vastausta. Vieras terenteli isännän päälle, mutta ei rohjennut\nmennä, kun näki ettei häntä peljätty.\n\n»Aiotko sinä hänet raiskata?»\n\nYlioppilas oli suunniltaan ja kiroili vimmatusti.\n\n»Vastaa!» vaati isäntä, katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n»Niin», jatkoi isäntä. »En kysele tätä silti, etten tietänyt\ntarkoituksiasi, vaan silti, että tämä tyttärenikin tulisi huomaamaan:\nmihin tarkoitukseen olet häntä ollut vailla».\n\n»Ja kuuleppas nyt, tyttäreni», sanoi hän, kääntyneenä Sirkkaan, »tämä\nylioppilas on aikonut narrailla sinusta huoran itselleen. Ei sen\nparemmaksi _vaimoksi_ hän ole sinua aikonutkaan. Sanoppas nyt, Sirkka,\ntahdotko sinä ruveta tämän ylioppilaan jalkavaimoksi?»\n\n»En! Herran tähden, en!»\n\n»Sepä on hyvä», jatkoi isä, tarkoittaen puheellaan tytärtään.\n\n»Varo sitten itsesi tältä mieheltä! Älä suostu hänen kanssaan\nsylitysten istuskelemaan, äläkä anna hänen, ilkeän, nuoleskella ihoasi!\nSillä kaikella _sillä_ on pahempi tarkoitus kuin viattomuudessasi\nymmärrätkään. Olet kasvanut täällä salolla, ulkopuolella sivistyneestä\nmaailmasta, etkä tunne siis mitä kavaloita ansoja sivistyneet voivat\neteesi viritellä. Mutta nyt tuntenet ainakin tämän yhden viettelijän\ntarkoitukset, ja se on hyvä».\n\n»Oletkohan monta kansan viattomista tyttäristä saastuttanut?» kysyi\nisäntä jälleen Joriin kääntyneenä.\n\n»Tuki kitasi, senkin koira!» huusi ylioppilas kalpeana.\n\n»On kuulunut, että sinä jahtiretkilläsi hätyyttelet tyttöparkoja. Onko\nse totta?»\n\nYlioppilas hyökkää nyt naulassa riippuvan takkinsa taskuja kopeloimaan.\nHän nähtävästi tahtoi pelotella, että siellä on joku ase.\n\nIsäntä seuraa tarkkaavaisesti vieraansa liikkeitä eikä anna itseänsä\npelon valtaan ennen aikaansa.\n\nTaskussa ei ollut kuitenkaan mitään ja se seikka näytti vierasta hiukan\nnolostuttavan, mutta ei lepyttävän. Hän näytti olevan raivoissaan,\nkun ei keksinyt mitään keinoa tämän epämiellyttävän keskustelun\nlopettamiseksi.\n\n»Vastaa!» vaati isäntä.\n\n»Vastaatko sinä tomppeli puheesi? Vastaatko? — Se ei ole pieni asia\nhäväistä sivistynyttä henkilöä!» huusi hän nyt kurkun täydeltä.\n\n»Minä vastaan. Mutta oletko ajatellut miten halpamaista tuo\nsivistyksesi on, josta nyt kerskaat?»\n\n»Se ei kuulu sinuun. Korjaa luusi täältä eli minä... ».\n\n»Puhelkaamme tyynesti! Et ole vielä tehnyt selkoa missä määrässä nuo\npuheet ovat tosia...»\n\nEnempää ei isäntä ehtinyt. Vieras menettäen viimeisenkin malttinsa,\nhyökkäsi häpeälliseen käsikähmään.\n\nMutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Korvenraatajan kourat\npusersivat liijan lujasti tämän liekkumassa veltostuneen, rappiolle\njoutuneen herrasmiehen olkavarsia. Eikä se jäänyt vielä siihenkään,\nvaan hänen täytyi tehdä epämiellyttävä ulosmatkustus isännän\nvarta-vasten tähän tarkoitukseen sovellutetusta sysäyksestä, mikä\npäättyi ankaraan täräyksen selkäpuolen loppuosassa, juuri siinä, mitä\nkäytämme istuessamme.\n\nTapauksen kulku oli nopea alusta loppuun ja Jorille harvinainen ja\nmasentava. — Salamana lensi hänen mieleensä, että se oli sikamaisen\nhävitön teko, hänelle, joka oli kuin olikin nauttinut ylempää\nsivistystä, eikä senkään pahempata rikosta tehnyt: kuin viattomia\nlempisopimuksia hautonut mielessään tuon tyhmän torpparin tyttären\nsuhteen.\n\nTappio tuntui korvaamattomalle senkin tähden, kun Jorin täytyi\ntunnustaa olevansa kuin varta-vasten luotu tuon korvenraatajan\nleikkikaluksi, jota tämä voi heitellä ulos ja sisälle kuin mitäkin\npalloa, ilman että hän puolestaan voi antaa vastaavia sysäyksiä\nvastaan. Sitä paitsi oli tuo ankara varokeino torpparin puolelta Jorin\nmielestä ennenaikainen: Sillä eihän hänen tyttö-lutukselleen ollut\nvielä mitään tapahtunut; ei ainakaan pahaa. — »Laskiko nämät tomppelit\njo lukua muutamasta pususta».\n\nMutta Jorilla ei ollut nyt aikaa pitkiin tutkimuksiin siitä mitä\ntapahtunut oli, sillä isäntä ilmestyi ulos, tuoden mukanaan kaiken\nomaisuuden mikä Jorilta oli sisälle jäänyt. — Hän puhelee entisellä\nlevollisuudella.\n\n»Ei sentään niin kiirettä, ettei kapineitaan jouda ottamaan. Tässä\non takkinne ja tässä laukkunne! — Muutoin vastasen varalta tahdon\nilmoittaa, että toiste on viisaampaa olla ryhtymättä käsikähmäiseen\ntappeluun minun kanssani, sillä semmoisissa tapauksissa minä _aina_\npuolustan itseäni.»\n\n»Se on hävytöntä tehdä torppariväen tuolla tavalla isäntäväelleen»,\nänkytti Jori vastaukseksi.\n\n»Onkos se hävitöntä että sinä, joka kehut ylemmästä sivistyksestäsi,\nteet valmistuksiasi pettääksesi minun lapseni, joka on liijan viaton\nymmärtääkseen varoa itsensä sinulta, konnalta? Onko se hävytöntä?!»\n\nJori valmistautui lähtemään, uhmaten lähtiessään, että torppari tulee\ntekoaan katumaan. Ja näin nolosti päättyi tämä »jahtimatka», jonka\ntarkoitus koski enemmän Sirkkaa kuin metsän riistaa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJorin mentyä keskustelivat Metsolan asukkaat jälelle jääneen vieraansa\nkanssa tuosta harvinaisesta tapauksesta mikä siellä oli tapahtunut. Ei\nkukaan heistä olisi tahtonut että se niin nolosti päättyi; mutta ei\nkukaan myöskään tietänyt miten muuten se olisi voinut päättyä sitten,\nkuin Jori itse oli alkanut julki tappelun. — Eero, jonka tuomiota Aatu\naivan kuin ikävöitsi, oli vielä varonut lausumasta loppuarvostelua,\nmyhäili vaan merkitsevästi ja sanoi sanan silloin toisen tällöin,\nryhtymättä asiata lopullisesti arvostelemaan.\n\nMutta kuultuaan nyt Aatun juuri kuin katuvan tekoaan ja etenkin\nkenkänsä kärjen käyttämistä, jota hän teostaan piti pääasiallisesti\nloukkauksena, otti nyt Eerokin vuoron puhuakseen muutamia sanoja:\n\n»En todellakaan ymmärrä mitä olisit alamaisuudellasi voittanut.\nTuommoisen ränsistyneen herrasmiehen kanssa ei ole hyvä menetellä\nniin, että pelko ja alistuminen siinä hänelle näkyy. Jos miten muuten\nlempeämmästi olisit menetellyt, olisi se merkinnyt samaa kuin Sirkan\njoutumista hänen käytettäväkseen. Tämä herrasmies on niin surullisen\nkuuluisa, että on sen parempi mitä tuntuvammin saa hänet perheestään\nvieroitetuksi.\n\n»Mitä taas tulee siihen, että hän kostaakseen tappionsa toimittaisi\nikävyyksiä teille, jotka olette hänen isänsä torppareita, niin\nluulen, ettei isänsä suostu kuitenkaan sen enempään kiristykseen kuin\nmitä jo kymmenkunta vuotta on harjoittanut. On kyllä paljon tämän\nsuuntaista maassamme tapahtunut, ja onhan siinä niin muodoin aihetta\npeljätä, mutta tässä tapauksessa en luule teille koituvan ikävyyksiä,\nei ainakaan niin kauvan kuin ukko Puikuliini elää. Toiseksi muuttuu\nasia kun tämä renttu joutuu isännäksi! Hänen isännäksi pääseminen ei\ntodellakaan saata merkitä mitään hyvää teille. Kentiesi hän silloin\npanee teille sen häpeämättömän ehdon: joko te lunastatte isännän\nmielisuosion Sirkalla, tai olette hänen kiristyksensä alaisina.»\n\n»Kunnia ennen muuta»! äänsi isäntä ja emäntä yhteen ääneen.\n\n»No siitä ei epäilystäkään!» myönsi vieras korottaen ääntänsä.\n\nTämä merkillinen naimakysyntä jäi Metsolassa tähän. Mutta häpeän uhka\nkaunista perheenjäsentä kohtaan oli kuitenkin tarjottu, ja jos siinä\nkäytettiinkin sekä sanoja että keinoja joita »sivistyneet» kutsuvat\n_raa'oiksi_, niin on huomautettava erityisesti ettei tässä tapauksessa\nvoitu raakuutta karkoittaa muulla kuin toisella raakuudella. Ja mitäpä\ntodellakin yksinkertainen korvenraataja tässä tapauksessa olisi muuta\ntehnyt kuin mitä teki? Ja vihdoin, mitenkähän »sivistyneessä» perheessä\nmenetettäisiin korvenraatajaa kohtaan, jos tämä tungettelisi perheen\ntyttären kanssa luvattomiin suhteisiin? — Sitä sopii ainakin kysyä.\n\nTapaus sai Metsolan väestön hiukan vähäpuheiseksi, mutta saadakseen\nvaikkapa keinotekoisestikaan vähän enemmän eloisuutta väkeen, ryhtyi\nEero vilkastuneena puhelemaan muita asioita.\n\n»Niinpä niin. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.\nRentut ovat renttuja ja rentuille on annettava renttujen kyyti. Mutta\nsanoppas mitä sinä, Aatu, itse olet päättänyt siitä Tytin asiasta!\nTunnetko lähemmin niitä vanhuksia, jotka hänen ottolapsekseen\nottaisivat?»\n\n»Yhden hyvän puolen tunnen heissä, — he eivät ota lainoistaan korkoa.\nHeillä on perintörahoja, joita ovat lainailleet — ja sitä minä\nihmettelen, etteivät he ole koskaan ottaneet korkoa», selitti Aatu\nikäänkuin ilostuneena, että oli keksitty oikeampi puheenaine.\n\n»Se on hyvä merkki, jota minä en ole tavannut muissa kuin hyvissä\nihmisissä. Kaikki huonot ihmiset ovat koronkiskureita, jos nimittäin\nheillä on rahoja päästä alkuun. — Ne luultavasti ovat uskovaisia\nihmisiä vai mitä?»\n\n»Niin ovat. Saarnasivat jo minullekin, että menen helvettiin jollen tee\nparannusta ja Reppaahan ne jo itkettivätkin.»\n\n»Puhuivatko ne kirkoista ja papeista, panitko sitä merkille?»\n\n»Kyllä. Puhui ne ainakin uskottomista papeista.»\n\n»Hyvä on. Kuulen että ne ihmiset ovat hyviä ihmisiä. Tohditte niille\nantaa Tyttinne», selitti nyt Eero. — »Niin. Mutta mitä se Tytti itse\nsanoo asiasta»? jatkoi hän.\n\n»Niin Tytti! Tyttihän olisi jo mennyt», selitti siihen emäntä.\n\n»Silloinpa ovat kaikki asianhaarat myötäiset. Siis minä puolestani en\nosaa muuta kuin kehoittaa teitä suostumaan tarjottuun ehdotukseen.\n\nPidän sitäpaitsi aivan varmana että ne ihmiset ovat tavallista parempia\nihmisiä. Jo tuolla ottolapsensa valitsemisella ovat he näyttäneet\nomistavansa erilaisen katsantokannan olevista oloisia kuin suuri\nyleisö. Ei ole puuttunut köyhät lapset lähempääkin; jos he olisivat\nvaan tahtoneet etsiä yksistään köyhän lapsen, olisi se ollut kenties\nhyvinkin lähellä. Mutta nyt he etsivät sen maaseudulta ja kaukaiselta\nsalolta vielä, ja vihdoin orjien lapsen, laillistettuin orjien lapsen,\nsillä täytyy siis olla joku syynsä — tämän minä ainakin luulen\nkäsittäväni. Luulempa vielä, että jos minä, taikka te, olisin siinä\nasemassa kuin he, niin tekisin valintani aivan samoja näkökohtia\nnoudattaen, puheli edelleen Eero.\n\n»No niinpä tietenkin! En ainakaan kaupungin köyhistä lapsista huolisi.\nNiitä se suuri kehuttu sivistys, valhesivistys on jo lapsina pilannut.»\n\n»Eihän se ole niiden lapsiparkain syy»! muistutti emäntä.\n\n»Ei olekaan! Mutta sitäpä tarkoitettiinkin, että nuo viattomat\nlapsiparat ovat niin huonossa ympäristössä siellä kaupungissa. Ei niitä\nrehellinen köyhyys pilaa, mutta epärehellinen ja rikollinen rikkaus\njonka ympäröimänä ovat. Se rikkaus, jota työmiehiltä imien käytetään\nrivouteen, irstauteen, turhaan loistoon ja prameuteen silloin, kuin\nnuo varsinaiset rikkauden kerääjät, köyhät työläiset saavat nähdä\nkurjuutta puutteista, joita välttämätön ravinnon tarve tuottaa. —\nTämä 'sivistynyt' joukko on huono seura kasvaville! Heidän sydämmensä\nkasvavat kovaksi ja tylyksi, kun jo pienenä näkevät nuo yhteiskunnan\n'loisto-ihmiset' olevan niin tunnottomia, että käyttävät toiselta\nriistämiään varoja ennen riettaisiin huveihin kuin nälkäisen leipään»,\nselitti Eero nyt nimenomaan emännälle.\n\n»Mutta on niissä rikkaissa armeliaitakin», huomautti emäntä.\n\n»On poikkeuksena. Joskus on sitäpaitsi tullut _muodiksi_ auttaa köyhiä,\n— muutoin erinomainen muotiasia — ja silloin on nähty heidän kokoavan\npöydältä pudonneet murunsa kurjien suuhun, mutta sillä ehdolla tietysti\nja sillä toivolla, että heidän lahjansa muistoon kirjoitettaisiin.\nJa jollei sitten löydy sellaista, joka näistä hyvistä töistä pitäisi\nkirjaa, pitävät he sitä itse», puheli vieras katkerasti.\n\nMutta tätä puhetta eivät korven raatajat näyttäneet käsittävän, sen\nhuomasi Eerokin ja lopetti keskustelun lausumalla vakaumuksenaan, että\nTytti joutuu hyväin ihmisten seuraan. Ihmisten, joita ei ollut syytä\nsovittaa noihin _lois-ihmisiin_, jotka elävät muiden ihmisten hiestä ja\nvaivasta.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPian sen jälkeen kuin Tytin kohtalo oli Metsolassa ollut keskustelun\nalaisena lähetettiin sana noille kaupungin vanhuksille, jotka häntä\nolivat ottotyttärekseen pyytäneet. Sieltä tultiinkin tytärtä noutamaan.\nHellät jäähyväiset kotoväeltään otettuaan lähti hän uusiin oloihin.\nJa niin ensimmäinen rengas oli auennut siitä perheketjusta, joka oli\nmuodostunut karussa ja villissä, vaan sittemmin ihmistyöllä kesytetyssä\nLuolakaarossa. Jos kotiturve ei ollutkaan kyvennyt jakamaan lähtevälle\nlaajoja tietoja elämästä, olivat kuitenkin ne tiedot mitä hänellä oli,\narvokkaammat kuin, moni kykenee edes ajattelemaan.\n\nToinen tärkeä seikka tapahtui näihin aikoihin, seikka, joka tuli\nsuoranaisesti vaikuttamaan Metsolan oloihin. — Ukko Puikuliini oli\nsaanut halvauksen, mikä riisti häneltä toimen itse hoitaa talouttaan.\nJorin oli nyt astuttava tilalle. Siis tapaus, joka Metsolassa herätti\nhuolta.\n\nEttei huoli ollut aiheeton, se pian tulikin ilmi.\n\nEi puoltakaan vuotta ollut Jori isännöinyt vielä talossa kun Aatulle\nilmoitti nähneensä kohtuulliseksi määrätä Metsolasta kolme työpäivää\nveroa viikossa. Vaatimustaan pohjusteli hän sillä verukkeella, että\ntorpparin huostassa oli muka niin paljon tiluksia, ettei tämäkään vero\nollut sille paljon.\n\nSe seikka, että Aatu lupasi palauttaa kaikki liiat maat, joita ei\nkäyttää voinut, päätilalle takaisin, ei merkinnyt mitään. Torpparihan\nsai käyttää ne hyväkseen jos tahtoi, ja syyttäköön itseään jollei maat\ntule tehdyksi, selitettiin hänelle.\n\n»Herran tähden», puhkesi Aatu puhumaan, »mitenkäs minä lisää uudistöitä\nteen, kun puolet työajasta menee veroon? Ja kenenkä hyväksi minä siinä,\nuutta työtä teen? Minähän olen kerrassaan horjuvassa asemassa, olen\nteidän orjanne. Se vaiva jo, minkä olen sinne pannut, ei ole minun\nhallittava, vaan teidän.»\n\n»Sinuun on tarttunut rajasuutarin usko! Luultavasti rupeat rettelöimään\nminun kanssani. Kieltäydyt luultavasti suorittamasta veroakin\npianaikaa. Mutta sen mahdollisuuden varalta ilmoitan nyt jo, että\n_laki_ on puolellani.»\n\n»Laki on puolellanne sen tiedän, ja tiedän senkin, kuka tuon lain on\nlaatinut. — Minä myöskin pyydän saada ilmoittaa nyt jo, etten mitenkään\nkykene määräämäänne veroa suorittamaan. Jo tässä nykyisessä verossa\non ollut nihkamista; torppa on joutunut rappiolle aivan väkisten;\nnälkää jollei vielä ole ollut, niin nyt se kyllä tulee; minulla ei ole\nnyt enään muu tarjona kuin sortuminen; minä olen tehnyt Luolakaaron\nasuttavaksi, olen siinä elänyt, olen kärsinyt siellä, ja sittenkään se\nei ole minun. Minä olen orjanne! Orjanne, jonka täytyy nyt sortua!»\npuheli Aatu ja kyyneleet vierivät poskille.\n\n»Älä nyt, senkin yksinkertainen, itkeä vollottamaan rupea», sanoi uusi\nisäntä aivan kuin olisi tahtonut lyödä leikiksi koko asian.\n\n»Älä nyt niin pelkää sortumistasi», jatkoi hän ja tarjosi Aatulle\nsikaaria. »Mutta kuulehan! Sirkkahan joutanee palvelukseen. Meillähän\ntarvittaisiin kyökkipalveliaa...»\n\nAatu kalpeni. Hän tavoitteli vastausta, lievää vastausta, joka ei\nloukkaisi, mutta ei löydä, löytää äkäisesti syöksevän, kieltävän\nvastauksen, joka tuli puolittain tahdottomasti:\n\n»Ei! Minä en anna Sirkkaa teille. Se ei merkitse hyvää... Hyvä Jumala,\nlapseni kunnia!»\n\n»Höperö!»\n\n»Ei! Ennen sorrun. Ennen vaikka mieron tielle.»\n\n»Helvettiin mieroinesi!» ärjäsi nyt Jori, ja Aatu lähti murtuneena.\n\nTämän tapauksen perästä muuttui Aatu entistään vaiteliaammaksi,\nsynkäksi. Entinen synkkyys, joka oli jo yrittänyt katoamaan, palasi\njälleen, vieläpä entistään synkempänä. Häneltä kuultiin nyt harvoin\npuhetta, naurua ei milloinkaan. Katse oli surunvoittoinen ja tuijottava.\n\nAatun muutos huolestutti Reetaa. Hän pelkäsi pahinta.\n\nSiitä päivästä ei Aatu enään suorittanut veroa; asui vaan torpassaan,\ntekemättä siinäkään muuta kuin mitä välttämätöntä oli.\n\nPellot pelehtyivät, ojat pensittyivät entisestäänkin, lanta lahosi\nkasoihin. Kaikki alkoi ränsistyä kiireimmän kautta aivan kuin\njouduttaakseen päätöstä näytelmälle, mikä oli suoritettu täällä\nLuolakaarossa. Näytelmä ei luvannut hyvää loppua. Se tuli puhumaan\nkyllä paljon; puhumaan sortumisesta rehellisen työn jälkeen,\nlaillisesta vääryydestä, jota niin paljon vuosisatoja on Suomen\nsaloilla tehty.\n\nVielä vuosia kymmenen, niin Luolakaaron höystetystä maakamarasta on\nviimeinenkin voiman hive imetty, ja aavemaiset rauniot yksinäisessä,\njälleen villiytyneessä saloseudussa ovat todistamassa tuleville\nsukupolville, että täälläkin on eletty ja taisteltu ja — sorruttu!\n\nKun Metsolan isäntä ei kyvennyt suorittamaan vaadittua veroa, tuli\n»virallisia» muistutuksia, sitten »virallisia» häätövaatimuksia. Kaikki\ntarkoittivat joko alistumista tai sortumista. Ja kun alistuminen oli\nmahdoton, oli sortuminen sitä varmempi — — —\n\nEräänä tammikuun loppupäivinä nähtiin Metsolassa arvokkaita vieraita.\nSinne ajoi kahdella hevosella yli talvisten korkeain nietosten\nSuomen suuriruhtinaanmaan korkeita lainvalvojia: kruunun vouti ja\nnimismies sekä kaksi lautamiestä. Herroilla oli täällä nyt tärkeitä\ntehtäviä, joita tehdäkseen olivat he valinneet näin kylmän vuodenajan,\nsaadakseen tekonsa sitä vaikuttavammaksi. He panivat nyt viimeisen\n»häädön» toimeen näiden »omankäden» oikeudella asuvien ihmisparkojen\nränsistyneessä mökkirähjässä, lukien sen puolittain huperoksi\nmuuttuneelle isännälle ja huolista kuihtuneelle emännälle ankaroita\nlakipykäliä, joiden nojalla tullaan heitä tuomitsemaan jolleivät nyt\nota ojentuakseen. — Ankaralla äänellä siellä komennettiin nyt näitä\n»lainrikkojia» ja ankaraa oli se tehtäväkin jota herrat mukanaan\nolevilla lautamiehillä teettivät. — Jokainen ikkuna kiskottiin\npaikoiltaan irti, ovet murskattiin ja uunien pellit revittiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos Metsola oli jo vuosia ollut oneen näköinen jäkälöittyneine\nseinineen ja repaleisille kattoineen, oli se nyt herrojen käynnin\njälkeen entistään oneempi, jopa kamahuttavakin nähdä. Talvinen\njäytävän kylmä tuulen vihuri kulki akkunain aukosta ulisten sisään,\nkieritellen pienissä pyörteissä lieden tuhkaa, heilutellen naulaan\njääneitä risaisia vaateriepuja sinne tänne ja kylmentäen jään riittaan\nlaihan maitosinukan pöydälle jääneessä tuopissa. Avatut akkunat ja\novat näyttivät kuin kamalasti ammottavilta suilta, jotka kaikkiin\nilmansuuntiin olisivat huutaneet apua, epätoivoisen huutoa, vaan jota\nei _kukaan_ kuullut — — —\n\nJa lainvalvojat ajoivat Metsolasta tyytyväisinä pehmeihin ja lämpösiin\nturkkeihin uppoutuneina mukavain kuomujen perässä vahingon ilosta\nhymyillen sille mitä tapahtunut oli; mutta raakuudella häväistyn\ntorpan asukkaat karkoitti talvinen vihuri viime yökseen etsimään\nsuojaa torpan navetassa, jossa vielä yksi laihahko lehmä, heidän ainoa\neläimensä, asuskeli, ja näytti nyt kummeksivan siitä tavattomuudesta,\nettä kaksijalkaiset »eläimet» etsivät nyt tyyssijaansa samassa suojassa\nkuin hänkin. Lehmä ei nähtävästi tuntenut yhdeksännentoista vuosisadan\nkulttuuri-ihmisten lakia, muutoin se ei olisi herättänyt hänessä\nkummastusta, vaan — surua.\n\n\n\n\nIX\n\n\nMetsolan asukkaat olivat nyt lain nimessä »häädetyt». Talvinen luonto\noli heille varana asuttavaksi korkeine, kylmine nietoksineen ja\nkuulahkoine taivaineen. Metsola, missä he kolmannesvuosisadan olivat\ntyöskennelleet, raataen sen karua seutua, oli nyt toisen oma. Heillä\nei ollut turvaa siellä: huoneet purettiin, kiukaatkin hajoitettiin\naivan kuin uhalla, ettei tuo nyt täysin huperoksi muuttunut ukon\nrahjus siellä kykenisi väkisten asumaan. Entinen asuinpaikka, joka oli\nantanut aikoinaan suojaa, lämpöä ja ravintoa, jossa olivat raatajaparat\nviettäneet elämänsä onnellisimmat päivät, oli nyt hävitetty pohjiaan\nmyöten.\n\nEntisiä peltoja suojusti nyt vaan jykevät aidat, sillä talo tahtoi\nniittää höystetyt vainiot, joihin ei ollut kylvänyt, ja muuta ei siellä\noltu tehty. Vähitellen rappeutui aitakin ja seutu muuttui yhä enemmän\nja enemmän alkuperäiseen muotoonsa: Puut valloittivat ojien syvänteet,\nentiset peltosarat muodostuivat siten puistikko kujanteiksi, joilla\nriekot ja jänikset tepastelivat. Ei tuoksunut enään uudisasukkaan\nkytö-savu, ei lehmäin kesäinen suihtu; ei raikunut heleä lypsinlaulu\nkuin silloin onnen päivinä.\n\nJa entinen isäntä, joka tarmollaan oli luonut silloin eloa ja\nhyvinvointia tähän erämaahan, asui nyt suutari Eeron luona. Siellä\njaettiin hänen kanssaan niukka leipä, josta vastapalvelukseksi hän\nsäreskeli puita, höpisten yksinään huperon puheita: »Puikuliinikin voi\nolla Puikuliini, tahdo kirjat, monta on häädetty... Ei, Sirkkaa minä\n_en_ anna, en anna!»\n\nLoppuijäkseen sai Aatu Leuhka-Aadun nimen; sillä nimellä hän tunnettiin\nkuolemaansa asti.\n\nReeta ja Sirkka olivat muuttaneet häädön jälkeen kaupunkiin, Reeta\nTytin luokse ja Sirkka palvelukseen. Sirkka joutui pian naimisiin erään\nrehellisen työmiehen kanssa. Ja kun tästä isänsä sai kuulla, sanoi hän\nkuin järkevä ihminen: »Sepä oli hyvä, että lapseni sai oikean miehen.»\n\nTytti pysyi naimattomana. Hän oli saattanut hautaan kasvattivanhempansa\nja eleli perimässään talossa vanhan äitinsä kanssa hiljaista, tyyntä\nelämää, tehden armeliaisuuden töitä ilman että vaati siitä kenenkään\nkirjaa pitämään. — Isänsä olisi hän mielellään ottanut luokseen, mutta\ntämä ei puheilla millään lähtenyt, höpisi vaan entisiä puheitaan:\n»Puikuliinit ovat Puikuliinia, älä rupea kovin paljon repimään ilman\nkirjoja!»\n\nJa kun Tytti ei saanut isäänsä luokseen, toimitti hän hänelle\nloppuiäkseen hoidon suutari-Eeron luo, josta ukkeli ei halunnut lähteä\npois. Ja niin oli Eerokin vapautunut tästä ylimääräisestä elätistään\nheti, kuin Tytin kasvattivanhemmat olivat kuolleet.\n\n\n\n\nX\n\n\nVanha Puikuliini oli vihdoin kuollut. Tästä nousi suuri melu:\nKaikki sanomalehdet uhrasivat palstamäärittäin muistosanoja, löivät\nrintoihinsa surusta. Maa oli kadottanut yhden arvokkaimmista pojistaan;\noli tapahtunut korvaamaton vahinko: Puikuliini oli kuollut!\n\nJa sitten seurasi luettelo vainajan avuista, ne olivat hyvät ja niitä\noli paljon: pelkkää hyvää työtä koko elämä!\n\nVainaja oli muun muassa, niin selittivät lehdet itkussa silmin,\nollut rehellinen ja hyvä, kansanvaltainen ja kansaansa rakastava\nyhtä hyvin kuin maataankin, joiden eteen hän elämänsä uhrasi ei\nainoastaan sanoilla mutta _töillä_. Siksipä jättikin vainaja jälkiinsä\nmuiston, joka ei hevillä syövy pois; siksipä voitti vainaja kansan,\nniin ylhäisen kuin alhaisenkin luottamuksen ja rakkauden. Ja aivan\nkuin antaakseen kehunnalle asianmukaisen päätöksen, mainittiin\nvainaja todelliseksi uskovaiseksi, joka ei vääjännyt millekään\nlahvollisuudelle, vaan pysyi järkkymättä kirkkomme vakavuudessa.\n\nTähän tuli sitten toivotukset rauhaisesta levosta ja keveistä mullista,\nkuten tavallisesti. Mutta pappien lehti tiesi vielä kertoa nyt\nPuikuliinin veisaavan uusilla kielillä jossakin, johon hekin lupasivat\nmennä. — Niin, huomattiinhan se Puikuliinin kuolema. Luki niitä Eerokin\nja myhäili; lukipa Leuhka-Aatullekin, joka kuultuaan kaikki nuo\nylistelyt, sanoi kuin järkevä: »Vai niin, vai niin!» Mutta samassa meni\nhän jälleen sotkulle, alkaen puhella kuin ennenkin, että Puikuliinit\novat puikuliineja j.n.e.\n\nSuurella komeudella kuljetettiin Puikuliinin maalliset jätteet hautaan.\nRuumiin siunauskin tapahtui kirkossa — kuinkas muutoin! Väräjävin\nääniin pidettiin puheita, kehuttiin vainajaa, seppelöitiin arkku,\naivan kuin olisi ollut meininkinä heittää koko hökötys siihen pyhään\nsijaan. Mutta ei. — Typeräähän on puhua semmoista! Kaikki tuo prameus\noli muoto-asia, jota vaatii muoti. Se oli alusta loppuun narripeliä,\njolla ihmisparat peijasivat itsensä. Siitä täytyi siis tulla loppu,\nja tulikin se. Seppelöillä koristettu arkku raahattiin nyt urkujen\nhymistessä ja kellojen kaikuessa kalmistoon, jossa lehvillä ja\nkukkasilla puettu hauta odotti saalistaan. Sinne se juhlivan yleisön\ntodistajana ollen laskettiin — niin että hauta siitäkin hommasta\nvihdoin tuli. Monia temppuja seurasi vielä, ennenkuin kaikki oli\nlopussa. Mutta niistäkin tuli vihdoin loppu. Kumpu seppeleistä jäi nyt\nkalmistoon todistamaan, että siellä on hiljakkoin juhlittu ja että:\n»rikas on kuollut ja haudattu».\n\nVuotta myöhemmin paljastettiin tälle kummulle hautakivi juhlien. Siellä\nuudistettiin kehunnat vainajan hyvistä avuista. Loistava ja jalo oli\nkivi, loistavaa väestöä olivat sen paljastajatkin!\n\nJa samaan aikaan kuin tämä juhlallisuus tapahtui, toimitettiin\nvaatimaton hautaus kalmiston syrjäisessä kolkassa. Ainoastaan muutamia\nhenkilöitä, työväen luokkaan kuuluvia, oli siellä saapuvilla. Kiireen\nvilkkaa ja tavastuneesti lukee pappi lukunsa; hänellä oli kiire\njuhlivaan joukkoon, tuonne jalon patsaan juurelle.\n\nNiin, ja kansasta joku huomaa hautauksen: »Ketähän siellä haudataan?»\nkysyy hän.\n\n»Eihän se ole, kuin Leuhka-Aatu», tokasee joku poikasista vastaukseksi,\nikäänkuin huomauttaakseen, ettei sille pystytetä kiveä.\n\nKorven raatajakin oli kuollut, kuollut unhotettuna kuin miljoonat\nja taas miljoonat vertaisensa ennen häntä, ilman, että yksikään\nsanomalehdistä itki eli löi rintoihinsa. Siis: armas isänmaa ei ollut\nkadottanut hänessä mitään — — —.\n\nJa kun ihmiset kuulivat Aatun kuolleen, sanoivat he välinpitämättömästi\ntoisilleen: »Leuhka-Aatukin se kuuluu kuolleen.» — »Kuolleenhan kuuluu»\nvastasivat siihen toiset.\n\n\n\n"]