← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3558

Tulvan päivä on tuleva

Name: Tulvan päivä on tuleva
Author: Reino Rauanheimo

Reino Rauanheimo

Reino Rauanheimon 'Tulvan päivä on tuleva' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3558. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

TULVAN PÄIVÄ ON TULEVA

Romaani

Kirj.

REINO RAUANHEIMO

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1951.

PROLOGI

Kesäaamu Kampin kankaalla

Ikkuna oli raollaan. Sen ääressä seisoi mies ja katseli aamunhiljaisen pihan yli kirkkoa kohti.

Yöllä oli satanut. Puut olivat saaneet puhtaan värinsä ja ihmiset tunsivat pitkän ja helteisen ajan jälkeen viileän rauhan. Aurinko paistoi pitkin puiston nurmikoita, kellersi kylmänä naapuritalojen seinissä ja hajosi pieniksi kipinöiksi kirkon kultaisessa ristissä. Tuuli puhalsi merenkosteana, rapisutti hautausmaan puista vesipisaroita ja nosti pienen virin kadulle jääneen rapakon pintaan.

Muualle oli päivä jo tulossa, mutta omassa pihassa viipyi vielä syvä ja rauhallinen varjo. Jalavain lehdet heilahtivat kerran pari asettuen taas hiljaa. Puutarhan portti oli jäänyt raolleen ja kitisi kuin unisena tuulenhenkäysten tullessa. Nurkkakourusta kuului viimeisten sadepisarain tasainen tipahtelu portaitten viereen pihahietikolle.

Siinä taisivat kaikki aamuvarhaisen kaupungin äänet ollakin. Ja ikkunan vierellä viipyi yhä pienehkö leveäharteinen mies ja katseli ulos miettien alkavan päivän tehtäviä. Tumma, korvallisilta harmaantuva tukka valahti otsalle ja hän siveli sen takaisin yli päänsä. Poskilihakset värähtelivät ajatusten mukana, valpas katse pyyhki pihaa kaivolta jalaviin, viivähti niiden lehtevillä oksilla ja rauhoittui.

Ikkunan raosta tulvahti sisään tuuli ja kahisti pöydällä olevia papereita muistuttaen työstä. Miehen pää käännähti nopeasti, hän nykäisi verhoa alemmaksi ja jätti siihen sen verran rakoa, että naapuritalon seinästä heijastava auringonkajo valaisi vain työpöydän ja jätti muun huoneen hämärään. Hän istahti pöydän ääreen, käsi aukesi hitaasti nyrkistä ja valikoi tolposta mieleisen sulkakynän, koetti sormella sen kärjen terävyyttä, kastoi musteeseen ja antoi kynän liukua paperilla. Hänestä ei hämärän keskeltä näkynyt valojuovassa muuta kuin lujat poskipäät tukan alta, voimakas leuka ja suonikas käsi valkoisella paperilla.

Ja niin piirtyivät paperille kosteat rivit:

»Ihmiselle ei riitä yksin se, että hän pitkän työn tehtyään unohtuu katsomaan sitä ihastellen eikä aloita enää uutta. Eihän maamieskään pellon käännettyään jätä sitä kynnökselle, vaan jatkaa kylvämällä ja aikanaan leikkaamalla saadakseen korjata sadon. Samoin ei kansakunta saa pysähtyä katselemaan taakseen vain kehaistakseen menneiden vuosisatojen aikaansaannoksilla, vaan sen on katsottava ensiksi nykyisyyteen ja sitten tulevaisuuteen.»

— Niin... Ymmärtääköhän nyt kukaan, että tarkoitukseni ei ole puhua ainoasti leipätyöstä ja tavallisesta arkisesta uurastuksesta, vaan nimenomaan henkisistä ponnistuksista. Nykyisin ajatellaan tavallisimmin, että kun mies on valmis pappi, opettaja tai tuomari, on hän valmis leipäpappi, leipäopettaja ja leipätuomari. Ja koska hän on varoissaan elävä ihminen, ei hänen tarvitse muuta tehdäkään. — Mutta eihän se riitä...

»Kansakunnan työ varttuu siitä, että jokainen luo oman työnsä ja tehtävänsä ja luo sen samalla täydelliseksi. Tehdessään työtä omaksi hyväkseen jokaisen on samalla uurastettava myös yleisen kehityksen hyväksi. Ei riitä esimerkiksi se, että ihminen on sivistynyt. Pelkällä sivistyksellä ei ole suurtakaan merkitystä, ellei sitä voida käyttää myös yhteiseksi hyväksi. Sillä lukukammiossa nähty työn vaiva menee hukkaan, jos sieltä saatua tietoa ei käytetä kehitykseen. Samoin kauppamiehen raha ei merkitse valtaa, ellei rahan voimalla luoda uutta ja kelvollista. Ja rahaahan täytyy olla niillä toisillakin, jotka hänen kaupastansa ostavat. Sanalla sanoen: kaikki sellainen sivistys ja sellainen rikkaus, joka ei ole hedelmällisessä toiminnassa jonkin yleisen päämäärän saavuttamiseksi — kaikki sellainen on turhaa ja pintapuolista kiiltoa.»

— Mutta... Tällainen moittiva sävy ei kelpaa, vaan minun on samalla pystyttävä osoittamaan sekin, mihin on pyrittävä. Haukkua voi kuka tahansa, mutta vaikeampi on löytää neuvovat sanat.

»Ensiksikin on jokaisen eri yhteiskuntaluokan jäsenen perehdyttävä omaan ammattiinsa ja pidettävä sitä alinomaisessa huolenpidossaan. Sen jälkeen pitää toiminnan suuntautua kansan yleisten harrastusten palvelukseen, isänmaan yhteisiin asioihin. Sen tulee perustua lakien kunnioittamiseen ja maan asukkaiden siveellisen olokannan kohottamiseen.»

— Ja mukana siinä on oltava kaikkien! Mutta sivistyneistö, jonka pitäisi kulkea oppaana, on enimmäkseen laiskaa ja etsii kaikkialta vain omia etujaan. Se ei ajattele muuta kuin asemaansa ja sitä iankaikkista rahaa. Vain muutamat harvat tekevät työtä: Eliaksella on oma suuri uurastuksensa, Matias on kotimatkalla Siperiasta ja nuori Koskinen kartuttaa voimiaan. Maaseudulta kansan keskuudesta voisi kasvaa paljon kunnon miehiä, mutta siellä ei osata lukea eikä kirjoittaa. Valistuksen puutteessa rahvas tekee taikoja ja henkensä virkistykseksi särpää kotipolttoista.

»Mutta henki on heräävä pian kaikkialla. Sitä ryhtyy toteuttamaan sivistynyt mies kirja kädessään, sitä ajattelee talonpoika omassa olokehässään ja työmies konerattaan ääressä. Se herää tosin hitaasti, mutta oikeata tietään etsiskellen. Uusissa pyrinnöissä olkoon ensimmäisenä ohjeena ihmisarvon kunnioitus. Sehän merkitsee kaikille yhteistä hyvää ja silloin nuo pyrinnöt ovat oikean kristinuskon hengen hedelmiä.»

— Sitä eivät kaikki kuitenkaan ajattele... On paljon ihmisiä, jotka panevat korvansa tukkoon silloin, kun aletaan puhua uskonnosta. Mutta muutosta on tullut jo siinäkin. Ruotsalainen näkyy saaneen paljon aikaan.

»Toiseksi on laki kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen sitova käsite. Ja kolmantena on tieto ja sivistys.»

— Ennen ei ollut niitäkään... Mutta jos noista kolmesta pidetään lujasti kiinni, luulisi ihmisten mahtuvan sovussa tämän maan kamaralle.

»Kun kansalla näyttää nyt olevan edessään valoisammat ajat kuin ennen, on sen herättävä hoitamaan työnsä, etsimään oppinsa, tunnustamaan suomalainen verensä ja kunnioittamaan lähimmäisensä ihmisarvoa. Sen tulee tekemään helposti semminkin nuori polvi. Tulokset eivät tietysti näy muutamassa hetkessä, mutta varmaa on, että aikanaan ne näkyvät sitä suurempina. Ja kun tämä henki alkaa vaikuttaa, puhdistaa se rankan sateen tavoin koko maan ilmapiirin — ei, vaan herätys vierii yli maan kuin vedenpaisumus. Kukaan ei tiedä, mistä se on saanut alkunsa, mutta se huuhtoo mennessään turhan henkisen tomun ja antaa kasteensa uudestaan kasvavalle maalle. Se ei hävitä, vaan se puhdistaa. Se tulva ei tule onnettomuutena, vaan sen seurauksena on siunaus...»

Kirjoittajan kynä pysähtyi ja lause jäi kesken. Pää kohosi hitaasti ja katse karkasi ulos kapeasta ikkunan raosta samalla kun ajatus etsi katkenneen lauseen loppua. Mutta vastapäisestä ikkunasta heijastava auringonsäde pääsi sisään ja valoi keltaisen neliönsä lattialle. Se muistutti päivästä ja päivän työstä. Aika taisi olla jo niin pitkällä, että oli noustava ja jätettävä kirjoitus kesken?

»Se tulvan päivä on vielä tuleva», ajatteli hän katkennutta lausettaan ja päätti jatkaa siitä eteenpäin.

Pienikokoinen mies, jolla oli leveät hartiat, korvallisilta harmaantuva tukka ja lujat poskipäät, asetti sulkakynän paikoilleen, nousi, meni ikkunan luokse ja veti verhon ylös. Huone tulvahti valoisaksi, hyllyillä olevien kirjojen selistä kimmelsi kultaisia nimiä, pöydälle jääneestä paperista kuivui muste ja ulkoa pensaasta kuului varpusen iloinen tirskunta.

Mies avasi ikkunan kokonaan ja antoi tuulen puhaltaa sisään. Kaupunki kuului jo heränneen ja puutarhassa kalahteli kuokan terä kiviin. Muistamatta lauseen loppua hän avasi oven ja astui kuistille. Aurinko paistoi jo Erottajan takaa kallioiden yläpuolelta, Bulevardilla ajoivat maalaiset torikuormineen ja puutarhan maa tuoksui raitista kosteuttaan.

Hän nojasi porraskaiteeseen ja katseli auringon leikkiä hautausmaan puiden oksilla, kirkon harmaalla katolla ja kultaristissä.

Satamasta päin puhaltava tuuli pyyhkäisi ylös rinnettä, heilautti talojen portteja ja sai tuuliviirit kiepahtamaan ympäri. Samalla se hulmautti verhoja työhuoneen ikkunassa, sieppasi pöydältä paperin ja pudotti sen lattialle. Talokin kuului jo heräävän ja lasten melu alkoi.

»Janne on ollut jo varhain liikkeellä», kuului naisen ääni puutarhan pensaiden takaa.

»Hänellä on työtä paljon. Enemmän kuin oli Kuopiossa.»

Mies kääntyi ja nousi portaita ajatellen itsekseen:

»Paljon on. Ja nytkin jäi kesken. Mutta ehkä on illalla aikaa enemmän...»

HUHTIRANNAN KYLÄ

Tienmutkassa heilahti jotakin punaista.

Nuori nainen nousi korkealle kivelle ja katseli sinnepäin, mutta ei nähnyt muuta kuin metsän sinervän hämyn ja auringon kultapölyn laskeutuvan kirkkaina juovina puiden varjojen lomiin.

Taivas oli sinisenpuhdas ja lavia maanreunasta toiseen ja hyvyydessään kaikille yhteinen. Maan puolen rinteillä vihersivät niityt ja talojen vierillä odottivat leikkuutaan pienet keltaiset pellot. Mutta heti talojen takana oli tuuhea ja monia salaisuuksiaan hautova metsä suojana pohjoistuulia vastaan. Sen piiloissa leijui sadunsininen hämy ja vain rinnevietoilla näkyi aurinkoisen iloisia värilaikkuja muun udun keskeltä. Koko kylä oli kallellaan järvelle päin, sen rinne laskeutui loivana rantaan ja jokainen sai omilta portailta nähdä koko maailman — saman minkä hänkin tästä kiveltä nyt.

Maisemaa halkoi hiljainen tie. Siellä missä se kulki vauraampien talojen kohdalla oli molemmille puolille kasattu pellon kivistä aita, jonka laki kasvoi sammalta ja vierusta tiheitä vadelmapehkoja tai rehevinä kukkivia horsmia. Mutta siellä missä tie sipaisi ohi vähävaraisten torppien naurismaita ja ohrapeltoja oli niiden suojaksi lyöty harmaata pystyaitaa seipäät taivasta kohti kuin valmiina harakoita varten. Mutta kaunis oli sittenkin se tie, joka loppui toisesta päästään jonnekin suuren maailman kuhinaan ja toisesta jonkin salotorpan veräjänpieleen.

Se tie oli kuin elämäntaivalta: yhtä nousua ja laskua lakkaamatta, ettei kulkijalla olisi liian helppoa myötämäkeä. Väliin se kiemurteli kuin eksyksissä, mäen takana oli tienhaara ja siellä sai jokainen nähdä sen saman, mistä Sanakin varoitti pitkän matkan kulkijaa: Jos taivallat tuota leveätä ja tasaista tietä, joudut kaupunkiin ja sen paheisiin ja syntinen sielusi suoraan helvettiin, mutta jos menet tuota kaitaa louhikkopolkua, lyöt varpaasi verille ja kompastelet katajikoissa, niin ties' vaikka pelastuisit ja viimein näkisit taivaan — tuon yhteisen sinisen taivaan — ja kiitokseksi vaivoistasi saisit verhoksesi enkelin paidan ja pitkät siivet.

Niitä epäilijöitä varten, jotka halusivat pysähtyä tienhaaraan valitsemaan lopullista taivaltaan, mennäkö suoraan kaupunkiin ja tyytyä lyhyeen maalliseen humalaan vai kierrelläkö polkuja pitkin taivahan veräjille ikuisen laulelun toivossa — niitä heikkoja varten oli luonnon suuri jumala nostanut tien viereen laakean kiven penkiksi miettimistä varten. Ja epäilijöitä näytti kulkeneen paljon, koskapa kiven pinnasta oli sammal kulunut pois ja vierellä kasvava kanerva polkeutunut hiekaksi.

Kiven luona liikahti vieläkin punaista. Kalliolla seisova nuori nainen päätti mennä katsomaan. Hän juosta kipaisi pensaikon lomitse ja näki siellä ihmisen. Puun varjossa istui vanha nainen, joka oli kietaissut huivinsa solmuun niskan taakse, asettanut jalkojensa väliin suuren nyytin ja nostanut päällyshameensa edestä vyötäisille, niin että mansikanpunainen alushame koski silmään jo kaukaa.

Kun kaksi ihmistä tapasi toisensa tyhjällä tiellä, pysähtyivät he katsomaan toisiaan ja keksivät pian tuttavat sanatkin. He istuivat vastakkain, tytön kämmen oli avoinna eukon sylissä ja tämä piirteli puutikulla pitkin viivoja ja selitti niin kuin olisi katsonut kirjasta:

»Näkee kaikesta, ettet ole köyhän lapsi. Tuo viiva kertoo, että sinun on hyvä ollaksesi, mutta kuitenkaan et ole tyytyväinen. Et ole saanut mitä mielesi tekee. — Tuo toinen viiva kääntyy poispäin. Haluat uutta ja parempaa — suurempiin oloihin — enemmän ihmisiä ympärille ja...»

»Ja mitä minä niillä ihmisillä?»

Eukko jatkoi:

»Et sinä minua petä, sillä näen sen kuitenkin. Mielesi tekee uusia oloja ja hyvää miestä...»

Kuului helakka nauru. Mättäällä istuva orava pinkaisi pakoon puun runkoa pitkin, niin että kaarna rapisi, leppälintu lopetti piipityksensä ja jossakin mäen takana haukkui koira.

»Mitä minä sillä miehellä tekisin?» kysyi toinen tavoittaen poveaan.

»Utele häntä... Kyllähän sen tiedät, mitä tekee miehellä nuori nainen, jolla on kuuma luonto ja muuta hyvää. Ja tiedät senkin, mitä silloin tekee mies. Mukaansa vie ja lapsen antaa.»

»Näkeekö senkin käden viivoista?»

»Ei vaan muualta. Kämmenestä näkee vain sen, mihin sinua vetää. Sinä et tule rauhoittumaan koskaan ennen kuin saat lapsen. Ja loput saat arvata itse.»

Toinen hymähteli kaikelle mitä eukko sanoi. Viimein tämä vetäisi tikkunsa pois, naputti sillä rystysiään ja puheli hitaasti:

»Käsissäsi ei ole känsiä kuokanvarresta niin kuin minulla. Vaikka vaatteesi ovat tavalliset, et sinä kuitenkaan katso ihmistä samalla tavalla kuin torpan tyttö. Ja silmäsi sanovat paljon.»

»Senkin että mieli tekee miestä?»

»Senkin.»

Eukko kohottausi, pisti tikun pussiinsa ja katseli tielle sen näköisenä, että kaikki oli puhuttu jo loppuun. Hän avasi niskasta huivinsa solmun, sitoi sen leuan alle ollakseen siistimpi ihmisten ilmoilla ja tarttui nyyttiinsä lähteäkseen kaupungin tielle. Silloin sanoi nuori nainen pitkittääkseen puhetta:

»Sinnepä näkyy olevan veto teilläkin, vaikka olette vanha ihminen. Mitä sitten jos meillä nuoremmilla...»

»Minua vetää vain jokapäiväinen kannikka. Kun on lähtenyt mieron taipalelle, on mentävä sinne missä ihmisiä on paljon. — Mutta sinua ajaa liikkeelle luonto, nuori veri.»

»Minun vereni ei vie minua minnekään, mihin en itse halua.»

Vanha nainen katsoi hetken silmiin ennen kuin vastasi:

»Minä olen viisas eukko ja osaan lukea toista ihmistä. Ja sinulle sanon vain sen, että kun aikasi tulee, ei veresi kysy sinulta lupaa, vaan kiehuu niin kuin tahtoo.»

»Katsotaan!» vastasi neitonen lyhyesti ja silmissä välähti jotakin lujaa.

»Katsotaan vain... Mutta elämääsi sinä et ole tyytyväinen ennen kuin miehen käsissä ja ennen kuin lapsi kiikkuu polvellasi.»

»Jos tässä ollaan noin vain käsiteltävissä ja kiikuteltavissa...»

Tuli hetken hiljaisuus. Muija näytti kyllästyneen väittelemään, ripusti nyyttinsä kyynärkoukkuun, otti keppinsä ja viittasi sillä tietä pitkin:

»Ei kannata kehua... Tuollahan sitten kaupungissa tavataan.»

Nuori nainen oli suutahtamaisillaan:

»Sanoinhan että menen vain sinne mihin itse haluan.»

»Sinnehän sinä juuri haluatkin...»

Muija huokaisi ja lähti eteenpäin. Nuori nainen poikkesi tien sivuun ja kiipesi aholle nähdäkseen kauemmaksi. Karja näkyi jo menevän kujosilla kotia kohti ja hän viivähti taittaakseen valmiiksi lehvät ripsumista varten.

Eipä kannata kehua, sanoi se eukko...

Eipä niin... Hän seisahtui mäelle ajattelemaan ja muistelemaan. Jos hän päivisin kotona ollessaan sattui istumaan yksin ja katseli auringon kultaisen laikun siirtymistä lattiapalkilta toiselle ja kuuli avoimesta ikkunasta heinäsirkkain soiton pihanurmikolla, silloin hänet aina tavoitti outo levottomuus ja hän odotti jonkun ihmisen tulevan. Mutta kun ketään ei alkanut kuulua, hänen piti lähteä kuin etsimään. Kun hän otti haravan ja meni niitylle toisten ihmisten joukkoon, oli hän rauhaton sielläkin ja vilkaisi vähän päästä maantielle. Mieli teki takaisin pirttiin, istumaan penkille ikkunan viereen ja kurkistamaan ikkunasta portille päin.

Sekö oli sitä veren tautia, joka veti sinne, mihin ei itse halunnutkaan?

Ja jos hän sitten illan tullen kiipesi piha-aidan yli aholle ja etsi sieltä jotakin, tuntui kuin hänen olisi juostava maantielle. Kun kylä viimein asettui nukkumaan ja hän istui yksin aittansa hämärässä kuunnellen tuulen kahinaa haavikossa ja oksien sivelyä aitan seinissä, silloin hän taas odotti sitä outoa ja vierasta ja oli valmis avaamaan ovensa. Niin tulisi käymään tänäkin iltana. Kun hän toisten mentyä istuisi saunan jälkilöylyssä ja kuuntelisi seinähirsien hiljaista risahtelua, vesipisarain harvaa tippumista lauteen reunalta ja saunanhaltijan äänetöntä hengitystä tummassa nurkassa kiukaan takana, silloin hänen mielensä tekisi karata ulos alastomana ja juosta rantaveteen kuin toisen syliin.

Et ole tyytyväinen ennen kuin lapsi kiikkuu polvellasi, sanoi se eukko.

Niin, kotona hänen aittansa oven pielessä kasvoi orjantappura. Olikohan sekään tyytyväinen, jos mehiläinen ei käynyt sen kukassa, jos sade ei pyyhkinyt pölyä sen lehdiltä ja jättänyt jälkeensä kirkasta pisaraa sen punaiseen terään?

Mietteissään hän oli istahtanut kalliolle polvet pystyssä ja kädet kiedottuina jalkojen ympäri. Tytöt näkyivät jo sytyttävän lehmisavuja kotirinteellä ja niiden ensimmäiset ohuet kiemurat nousivat koivujen takaa. Karja oli pysähtynyt mäelle kuin ajajaansa odottamaan. Hän vimmastui lehmille ja lähti juoksemaan niitä kohti hyppien mättäältä toiselle. Puolukoiden toinen puoli jo punersi ja hän riipoi niitä kourallisen heitelläkseen oksalla kujeilevaa oravaa. Ylleen hän oli vetäissyt vain rohtimisen paidan ja sen päälle hameen. Puron kohdalla hän kohotti helmojaan ja loikkasi arvelematta yli.

Silloin kuului isä huutavan häntä pihalta.

Taas häntä tarvittiin... Vastaan tuli viettävä kallio ja houkutteli juoksemaan, niin että valkoiset reidet vilahtelivat hameen alta ja tukka aukeni tuulessa.

Omituista, miten tuo suuri sininen maailma saattoi rauhoittaa ihmistä, tasoittaa mielen ja olla parhaana rohtona pahoja ajatuksia vastaan...

Haikolan hovin isäntä asteli saunapolkua pihaan päin puhtaissa vaatteissaan ja harmaa leikkotukka harjattuna lauantai-illan hiljaista juhlaa varten. Saadakseen olla hetken yksin ja puhumatta hän meni istuinkivelleen aittojen eteen ja katseli vanhaa tuttua kotikulman kuvaa, jonka oli nähnyt joka päivä: vanhuuttaan harmaita seiniä, peltojen kiviraunioita ja pienten naapuritalojen sammalelle vihertäviä kattoja. Viimeiset lehmisavut jo ohentuivat ja levisivät tyynessä ilmassa tasaiseksi verhoksi maan ylle. Tuolla puhalsi saunanlakeinen viimeisen kuumankitkuisen haikunsa viileään ulkoilmaan, pihapuiden oksat tuskin liikahtivat ja jossakin vingahti kaivonvintti.

Mutta kauempana näkyi luomakunta parhaimmillaan. Tyynen järven yönsininen väri muistutti rukousta. Sini alkoi jo omasta rannasta ja väreili kuin urkujen hiljainen soitto. Tuulenviri pyyhkäisi vedenpintaa höyhenen kevyesti ja sai liikkeelle erivivahteisia värijuovia, jotka katosivat saaren varjoon ja ilmestyivät uudelleen sen takaa tummina nauhoina. Valkoinen pilvenhattara heijastui veteen ohuena harsona ja oli sinervä sekin, levisi ja näytti viimein sulavan järveen. Metsät olivat puhtaita kuin pyhäpäivän harvinaispuku ja kaukaiset taivaanrannan vaarat muuttuivat toistensa takana yhä vaaleammiksi, niin että oli vaikea erottaa, missä maa loppui ja taivas alkoi. Vai oliko niin, että viimeisen vaaran savunsininen laki nousikin ylös taivaan rajamaille ja sieltä lähtivät pyhät kujoset eteenpäin sille suurelle kultaveräjälle asti, jonka takana oli Sanan selittämä viimeinen autuus?

Isäntä havahtui mietteistään, sillä väki alkoi purkautua pois saunasta ja kerääntyä hänen ympärilleen. Harvasanainen Sipo-renki hyräili jotakin haapojen havinasta ja köyhän pojan rakkaudesta, asettui loikomaan nurmikolle polvet pystyssä ja huokaisi itsekseen maailman koreudesta ja elämän mukavasta hyvyydestä. Nuori Hani-poika kisaili koiran kanssa ja hänen jäljestään tuli suutari Juonas, pieni ja kuiva kylän äijä, joka oli ollut talon töissä vain satunnaisesti päiväläisenä. Heidän asettumisestaan nurmikolle aitan lähettyville isäntä arvasi aikeet ja lähti hakemaan kamarin piirongista rahapussin ja pirtin sillan alta viinanassakan, josta oli tiputettava puteleihin viikon annos. Suutari, jolla oli paha tapa juosta hiprakassa pitkin kyliä, ei ollut osaansa tyytyväinen, vaan vilkaisi isäntään kuin aikoen virkahtaa nokkavasti. Samaan aikaan tuli pihaan myös Kohtavaaran vanha isäntä, harmaatukkainen naapurikylän mies, joka ei koskaan puhunut toisten kanssa muusta kuin uskon asioista tai elon kasvusta.

Torpan äijä osoitti piipun varrella pohjoispuolen metsiin ja kysyi:

»Tuonne metsän rajaan on ilmestynyt kumma kolo, kuin tyhjä väli ehjään hammasriviin. Mitä ne sinne laittavat?»

Kaivoivat kuulemma kanavaa, kertoili isäntä. Kun sen puolen vedet olivat monta syltä ylempänä kuin nämä etelän järvet, oli tarkoituksena laskea sieltä liiat vedet pois, hävittää ikuinen halla ja saada samalla uutta peltoalaa. Ensin kaadettaisiin metsä maahan lavialti, sitten kaivettaisiin oja tai oikeastaan joki. Ja kun kaikki olisi valmiina, avattaisiin sulut — sellaiset vesiportit — ja annettaisiin veden vuotaa itsestään järvestä toiseen.

»Mahtaa siinä käydä melkoinen lorina!» arvelivat miehet.

»Kun ei vain sattuisi vahinkoja», virkahti Kohtavaaran vanha isäntä varovasti. »Pelottavat tuollaiset uudet hankkeet.»

Joku yritti sanoa vastaan, mutta Kohtavaaran ukko kohensi ryhtihän ja korotti ääntään eikä antanut keskeyttää.

»Pelottavat sellaiset yritykset, joissa on mukana vieraita ihmisiä. luovat tullessaan pahaa, vaikka aluksi puhuvat kauniisti ja uskottelevat hyvää.»

Häntä rauhoitti hovin isäntä selittämällä, että tämä kaikki oli nyt sitä edistystä, josta sanomalehdet olivat kirjoitelleet jo kauan ja maakuntaa kierrelleet ylioppilaat puhuneet monia vuosia.

»Vanha maailma on parempi kuin se edistys!» oikaisi Kohtavaaran isäntä.

Ei ollut... Hovin isäntä vetosi siihen, että kansan piti viimeinkin löytää oma itsensä ja ruveta yhteiseen työhön kehitystään luomaan. Tähän asti oli hyödytetty vain vieraita isäntiä, mutta nyt piti jo löytyä oma pohja, jolle saattoi rakentaa vauraamman tulevaisuuden...

»Tuo on kai sitä, mistä se kuopiolainen koulunopettaja kuuluu puhuvan», sanoi Kohtavaaran isäntä.

Ja häneen yhtyi kärkevä suutari Juonas, joka oli jo odottanut suunvuoroa:

»Eikä tavallinen ihminen tule koskaan sen vauraammaksi, luvattiinpa mitä uutta ja hyvää tahansa. Siitä hyötyvät aina ne, joilla on hyvyyttä jo ennestään. Mutta tällaiset suutarimiehet saavat purra vain suolamujetta niin kuin tähänkin asti.»

Miehet vilkaisivat hovin isäntään, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt mitään suuttumisen merkkejä. Joku koetti kääntää juttua toisaalle:

»Jos ne kaivavat kokonaisen joen ylävesistä tänne asti, niin kyllä riittää lapioimista. Onhan sieltä kävelymatkaakin hyvän joukon toista tiimaa.»

»Mutta kaivajia on kymmeniä miehiä ja työ kestää pari vuotta.»

»Jotkut ovat kertoneet, että ylävesien ranta siirtyy laskun jälkeen kolmekin virstaa kauemmaksi.»

»Ja kuka saa ne uudet järvenpohjamaat, jotka tulevat sitten kuiviksi?»

»Siinä tulee kilpajuoksu ja minäkin haluan osani», virkahti suutari.

»Ei siinä juoksu auta, vaan maat jaetaan kylien kesken.»

Kohtavaaran ukko istui huolestuneen näköisenä ja pyöritti mustaa hattuaan polvien välissä:

»Minä en halua yhtään mitään. Olen tyytyväinen, jos saan pitää Kohtavaaran entisellään ja jos ne uudet hankkeet lopetetaan heti.»

»Mutta sieltä saat parempia peltoja kuin ennen», kiusoitteli hovin isäntä. »Sen kun valjastat hevosesi sahran eteen ja...»

»Mieluummin kuokin entisiä ahoja.»

Kohtavaaran isäntä oli oikeastaan seuroihin menossa ja kuultuaan nyt harmillisia asioita lähti sanattomana porttia kohti. Naisväki tuli saunarannasta ja pujahti aittaansa vetäisemään paidan ylleen. Suutari kohottausi nurmikolla kyynärpäittensä varaan ja virkahti heinää pureskellen:

»Maailma näkyy muuttuvan yhä vain kehnommaksi.»

»Kuinkasta niin?»

»Ennen muinoin annettiin palkkaa kunnon viinaputeli paristi viikossa, mutta nyt tulee aniharvoin ja silloinkin vain tippumalla.»

Isäntä ei vastannut, mutta se oli tuttua jo vanhastaan, että pian hän katkoisi viinahalut. Samassa tuli emäntä portaille ja jokainen arvasi hänen asiansa.

»Nyt orjat syömään!» kiepahti Juonas pystyyn.

Isäntä katsoi häneen totisena:

»Tässä talossa ei orjia ole ollut tiemmä aikoihin. Saisit jo jättää sapekkaat juttusi.»

Väki meni pöytään, miehet pyyhkäisivät puukkonsa puhtaaksi housunpolveen ja pian nuokkuivat päät verkkaan tahtiin edestakaisin sitä mukaa kuin lusikka liikkui suun ja kupin väliä. Särpimisen katkaisi viimein Juonas, jonka mieltä tuntui yhä kaivelevan:

»Sitä minä vain ajattelin, että Honkasessakin tarjotaan ryyppy joka päivä. Ensin työhön lähtiessä ja sitten vielä ruokaryypyt erikseen.»

»Se näkyy kyllä Honkasen talon töissäkin», hymähti isäntä. »Äijät tontturoivat pitkin päivää hutikassa eikä kellään ole voimaa sen vertaa, että pönkittäisi kaatuvia seiniä.»

»Mutta onhan Honkanen mahtava mies...»

»Omasta mielestään kyllä. Ja saattaa olla vieraankin mielestä. Vaan ei talon kannalta.»

Suutari oli hetken hiljaa, mutta ei malttanut olla vielä lisäämättä:

»Sama se minulle... Muuten olen vain sitä mieltä, etteivät sellaiset uudet tavat menesty kauan.»

Isännän lusikka jäi puolitiehen ja hän katsoi Juonasta pitkään ennen kuin vastasi:

»Tämä talo on määrännyt itse tapansa tähän päivään asti. Ja määrää ne vielä huomennakin.»

Sipo naurahti ajatellessaan, että kuinkasta Juonas paran taas kerran käy... Emäntä oli kuullut miesten puheet ja pysähtynyt kynnykselle eikä malttanut olla virkahtamatta:

»Juonaan mieli lerkkuu aina viinaputelissa! Tuon ikäisen miehen pitäisi vähitellen jo hallita halujaan.» Emäntä pistäytyi välillä omassa huoneessaan ja takaisin tultuaan pysähtyi keskelle lattiaa, aukoi jotakin kirjaa ja virkkoi äskeisen jatkoksi: »Tässä on Kukkos-pappi kirjoittanut tosisanoja viinan kauhistuksesta. Juonaankin sopii panna nämä mieleensä.»

»En minä osaa lukea», huomautti toinen.

»Kyllä minä luen! Kukkonen on viisas mies ja sanoo sillä tavalla, että ruokaryypyt eivät ole yhtäkään hyödyllisiä, ei terveydelle, ei ruumiin vahvistukselle eikä tavaralle. Vaan vahinko se on kaikin puolin ja viettelee yölliseen ryyppäämiseen. Niin, ja tässä sanotaan monien korkiasti oppinehien tohtorien suulla: 'Sillä vaikka kohtullinen eli vähä ryyppäminen ei niin suuresa määräsä eikä niin pikaisesti turmele sisällyxiä, kuin ylöllinen särpäminen, niin kuitenkin sekin pitemän ajan pääle tunduvan ja viimen kuolettavan vaikutuxen saattaa.'»

»Tiedetään!» virkahti isäntä lopettaakseen keskustelun. »Minustakin näyttää, että on parempi leipoa jauhot kannikaksi eikä liottaa viinaksi.»

Hän jäi odottamaan, että tytöt pyyhkisivät pöydän puhtaaksi. Sitten hän teki saman minkä joka lauantaina ennenkin: haki kamaristaan kirjavakan, asetti sen keskelle pöytää ja latoi kirjoja esille sitä mukaa kuin kukin halusi. Kansipaperit olivat sunnuntain käytöstä kuluneet, mutta sisältä saattoi lukea, mitä kansalle tarittiin mielen hyvyydeksi viikon kestäneen uurastuksen jälkeen. Päällimmäisinä olivat kajaanilaisen lääkärin runokirjat ja Haikonen piti niitä suuressa kunniassa. Se johtui siitä, että tohtori oli itse käynyt kerran täällä ja viipynyt pari päivää, oli jutellut isännälle kamarissa ja soitellut huiluaan muulle väelle pirtin penkillä. — Niin, ja sitten oli muita lauluja, virsikirja ja joukko vanhoja kuopiolaisen koulunopettajan sanomalehtiä.

Mennessään omalle puolelleen Haikonen näki nuoren Hani-pojan istuvan eteisen penkillä ja hankaavan rihlaansa puhtaaksi posket punaisina, tukka pystyssä ja silmissään uusi innostuksen kiilto. Isäntä tiesi, että poika näki joskus sellaista, mistä muut ihmiset eivät tienneet mitään: Hän kulki metsissä ja etsi runoa.

»Minulla on tiedossani suuri saalis ja sen minä ammun!» sanoi Juhani.

Aivan niin, isäntä oli kuullut senkin. Poika haaveili saavansa tuliketun, sellaisen omituisen otuksen, joka pimeällä säihkyi tulta mutta valoisalla oli musta, jolla oli nahka niin harvinainen, että siitä maksettiin vaikka kokonainen omaisuus.

Isäntä nyökkäsi päätään eikä viitsinyt haihduttaa pojan intoa, sillä mitäpä siitä vaikka tulikettua ei olisi ollutkaan. Olipahan kuitenkin kaunis ajatus ja suuri tavoiteltava, josta ei tarvinnut maksaa mitään...

»Hankaa sinä piippu kirkkaaksi, kunhan et hankaa puhki», sanoi hän pojalle ja lähti omalle puolelleen.

Juonas oli suuttunut Haikolan talolle ja kaikille sen ihmisille. Mutta hän ei malttanut lähteä kotiinkaan, vaan heittäysi nurmikolle kaivon lähelle ja antoi kiukkunsa vuotaa ilman sanoja. Hän nautti siitä että sai riidellä yksin itsensä kanssa. — On siinä mulla nyt talo! Sanoivat mokomaa hoviksi, vaikka ei ollut sen kummempi kuin muutkaan. Ikkunalasit vain olivat vähän suuremmat ja portti maalattu. Isäntä oli mahtava, kulki pää kenossa ja näytti ajattelevan, että tiekin notkuu hänen allaan... Laittoi aidatkin kivestä, etteivät muka kaatuisi. Eukko teki olla uskovaista ja räkytti toisten synneistä. Mutta milläs maho syntiä tekee, hehheh! Ja tytär oli niin ylväs, ettei huolinut oman kylän kenkiä, vaan sipsutti ostokengissä ja kulki muutenkin kuin mamselli... Ja entäs piiat! Tuolla tuli juuri se punatukkainenkin, joka oli niin hienostunut, että sanoi teerenpilkkujaankin kesäkirjoiksi...

Juonaan teki mieli kääntää selkänsä koko hoville eikä näyttäytyä enää koskaan. Hän käänsikin, vääntäytyi halveksivasti toisinpäin eikä katsonut enää Haikolan ikkunoihin vaan maantielle. Kylän rantaan näkyi soutavan vieraita veneitä ja Juonas arveli tulijoita kanavan kaivajiksi, jotka olivat etsimässä hauskoja lauantaikisoja. Pian nousikin tielle parvi outoja miehiä, jotka saivat Juonaan entistä kitkerämmälle tuulelle. Heillä oli jalassaan sellaiset mustavartiset saappaat, joita oli levinnyt Pietarista tänne asti uutena muotina ja jotka pilasivat kaiken — pilasivat ihmisetkin. Oli se vain lempoa niiden muotien kanssa! Ne tarttuivat kuin tauti. Herrasväki ihasteli uusia isäntiään, makeili Venäen valtaherroille eikä iljennyt näyttäytyä edes omissa lapikkaissaan. Jalkaan piti vetää pietarilaiset saappaat. Ja nyt niitä oli levinnyt joka puolelle eikä kukaan tyytynyt kunnollisen suutarin lapikkaisiin.

»Sipo hoi!» huusi Juonas kuistille. »On tämä elämä sentään nurinkurista. Olen rehkinyt talossa monta päivää enkä saanut ryypyn tilkkaa.»

»Mutta saithan rahaa.»

»No joo, sitä mokomaa sain toki hiukan. Arvelin että etkö myisi viinojasi minulle.»

»Saat vähän. En minä hänestä välitä. Ja rahaakin tartten, kun ajattelen tässä uusia puuhia.»

»Mitä?» kiepahti suutari istualleen. »Et kai muuta kaupunkiin?»

»En. Aion rakentaa torpan.»

Suutari vihelsi ja iski silmää punatukkaiseen Nataan päin. Mutta häntä alkoi salaa harmittaa ja saatuaan Sipon putelin hän lähti tassuttelemaan kylälle päin. Suututti kun kaikki suunnittelivat suuria ja aikoivat rikastua kuin patruunat. Jopa hovin renkikin... Mutta mitähän jos hänkin tekisi jotakin...?

Juonas taapersi tyytymättömänä pitkin pölyistä maantietä ja sapekkuudessaan hautoi lujaa päätöstä:

Pitäisi rikastua että saisi äänensä kuuluville eikä olisi aina toisten pilkattavana. Vielä hänenkin talossaan olisi suuret lasi-ikkunat ja maalattu portti...

Suutari oli uuteen ajatukseensa tyytyväinen. Yhtä tyytyväinen oli Sipo solauttaessaan kolikoita nahkapussiin. Hän päätti lähteä metsään ja kävellä siellä vaaran ympäri etsiäkseen Natalle sopivaa liedenpaikkaa. Rahaa oli koossa sen verran että saisi torppaan uunin ja lasi-ikkunat. Natalle ei tosin ollut tullut puhutuksi koko puuhasta vielä mitään eikä kysytyksi hänen halujaan, mutta senhän ehtisi myöhemminkin...

Tupakeittiössä oli syntymässä sanaharkkaa, kun punatukkainen Nata, vilkasverinen ja nuori karjapiika, valmistautui lähtemään tanssikalliolle ja sai siitä osakseen vihat. Vanha Mari-täti, kahden kepin varassa kulkeva eukkopaha, varoitteli häntä maailman synneistä:

»Ei siitä hyvät seuraa... Kun minäkin olin nuori, lähdettiin muutamana iltana tansseihin ja mukana oli iso parvi poikia ja tyttöjä. Ja tiedätkös miten silloin kävi!»

»Mistäs minä sen tiedän... Luultavasti ei mitenkään hauskasti. Siitähän Mari-täti on aina hapan, kun ei koskaan ole sattunut mitään hauskaa.»

»Vai hauskat tässä vielä! Sillä tanssimatkalla kävi näin kummallisesti. Mennessä ilakoitiin ja naurettiin liikaa ja siitä seurasi heti rangaistus. Kun joukko pääsi hautausmaan kohdalle, istui sen kiviaidalla itse piru — kuulitko sinä tyttö — hautausmaan kiviaidalla istui piru ja nauraa räkätti meille ja puri makkaraa. Ja kaikki tytöt säikähtivät ja piru huusi meille jälkeen, että menkää te vain tansseihin, kyllä minä vielä illan mittaan tulen samaan joukkoon.»

»No tulikos piru hyppyihin?» kysyi Nata totisen näköisenä. »Taisi olla karvainen kaveri?»

Mutta Mari-täti ei ollut kuulevinaan vaan selitti:

»Kaikki tytöt säikähtivät ja kääntyivät takaisin kotiin. Ja hyvä oli että niin tehtiin. Tansseissa oli tullut tappelu ja yksi mies kannettiin laudoille. Ja sen illan jälkeen minä en ole lähtenyt kertaakaan tansseihin.»

»Ja vaikeahan on ollut enää tuossa iässä lähteäkään», letkautti Nata. »Viime kerralla Mari-täti kertoi saman jutun ihan toisella tavalla.»

»Ja se on lemmon vale!» suuttui toinen ja koputti kepillä lattiaan. »Minä sanon sinulle, että noista matkoista tulee vielä huonot seuraukset. Kerronko sinulle vielä...?»

»... siitäkö pirusta joka istui kiviaidalla ja puri makkaraa?» kysyi Nata, asetteli punaista tukkaa paikoilleen, katseli kasvojaan vesisangon pinnasta ja vihelteli.

Mutta Nata ei ollut ainoa tansseihin lähtijä. Kamarissa seisoi talon tytär peilin edessä, sovitteli punakirjavaa liinaa olkapäilleen, sipaisi tukkaansa suoraksi ja vilkaisi isänsä ovelle päin.

Haikosen ukko oli juuri taittanut sanomalehden lappoilleen ja muistanut jokailtaisen tärkeän tehtävänsä, seinäkellon vetämisen. Hän asteli takaseinän luokse, tarttui vitjoihin ja vetäisi punnukset ylös, niin että kuului kaksi pitkää ja surisevaa ääntä, jota muu väki piti merkkinä siitä, että ehtoo oli jo pitkällä ja nyt oli aika siirtyä aittoihin.

Silloin kuuluivat emännän kamarista tiukat ja syyttävät sanat tyttärelle:

»Pitää punaisia vaatteita niin kuin olisi matkalla suoraan helvettiin! Eivätkö nuo rievut polta sun syntistä ruumistasi?»

Tytär kääntyi äitiin päin ja virkahti hymyillen:

»Ei vaatteissa ole mitään vikaa — eikä ruumiissakaan!»

»Vaan eivätpäs kelpaa uskon kansalle...»

»En ole niitä kansalle tarjonnutkaan.»

Emäntä ilmestyi puolipukeissaan isännän huoneen kynnykselle, kiukutteli ja koetti saada isännän avukseen:

»Tyttöön eivät vaikuta enää sanat. En viitsi katsella noita riettaita vaatteita. On parasta että sinä otat häneltä tuon huivin pois!»

Isä katseli ensin tytärtään kuin arvioiden ja sanoi sitten äidille:

»En rupea kiskomaan vaatteita pois tyttäreni päältä. Ja minähän tuon liinan hänelle ostinkin.»

»Mutta kirjavat vaatteet ovat houkutuksena synnille», saarnasi äiti. »Ja synti tarttuu kuin tauti, sen sinä tiedät. Kun minä olin nuori...»

»Kyllä ne sinunkin syntisi muistetaan», virkahti isäntä kyllästyneenä.

Mutta nyt äiti vimmastui, painoi kämmenensä pöydän kanteen ja sanoi tuimasti:

»Hyvä on! Jos sinä et halua ottaa sitä, niin minä kyllä otan ja opetan!»

Hän astui tyttärensä eteen, tarttui liinan kulmaan ja nykäisi. Mutta tytär piti kiinni toisesta kulmasta. He seisoivat vastakkain katsoen tuimasti silmiin.

»Minä riisun sinut vaikka alasti!» tiuskaisi äiti.

»Menua ei riisu kukaan muu kuin minä itse», sanoi tytär yhtä varmana.

Silloin äiti tempaisi uudestaan. Liina repesi kahtia, niin että molemmat saivat siitä osansa. Tytär heitti oman palansa pöydälle ja meni kamariinsa.

»Talon ainoa lapsi ja pitää joka asiassa oman tahtonsa», kivahti äiti.

»Ei ole minun syyni, että on ainoa», murahti isäntä alkaen lukea taas.

Moitteita ja vihjailuja joka puolelta, ajatteli emäntä katkeroituneena, meni kamariinsa, piteli hetken sydäntään, avasi pöydällä olevan kirjan ja rangaistakseen maailmaa ja omaa itseään aikoi istua pitkän tovin Sanan ääressä.

Isäntä käveli omassa kamarissaan ja siirtyi mielipaikalleen ikkunan pieleen katselemaan kylän elämää ennen nukkumaan asettumista. Miehet olivat kadonneet pihanurmikolta. Pihlajain marjat jo punoittivat merkkinä siitä, että nyt oli talon töissä aika siirtyä niityiltä pelloille. Kaivonvintti piirtyi tummana taivasta vasten ja joku oli unohtanut portin raolleen. Ihmisiä kulki maantiellä, toiset matkalla seuroihin ja toiset tanssikalliolle.

Nata näkyi tulevan aitastaan ja pysähtyvän Sipon oven taakse. Siinä hän huuteli Sipolle kerran pari, mutta kun Sipo tuntui jo menneen, seisoi Nata hetken neuvottomana ja lähti yksin porttia kohti. Ja kauempana maantiellä näkyi menevän jo talon tytärkin olkapäillään toinen punakirjava liina.

Jossakin kolahti ovi. Emäntä seisoi paitasillaan ulkoportailla, mennä lyllersi jalat punoittaen pehmeätä ruohomattoa pitkin ja taikinamaisen pyöreä takapuoli pingotti ahtaan paidan alta. Emäntä taisi polkaista kanan jälkeen, koskapa pyyhki varpaitaan nurmikkoon ja noitaisi samalla lailla kuin syntisetkin ihmiset.

Ja ikkunan takaa katsova isäntä nauraa hikersi sille omassa ilkeässä ilossaan.

Ilta hämärtyi, värit himmenivät ja kaikki vaipui pehmoiseen utuun kuin uneen. Koko maisema muuttui, sen yksityiskohdat hävisivät ja kaikki näkyi kuin huurteisen lasin lävitse. Päivän ääniä ei kuulunut, mutta tilalle tuli uusia: kovakuoriainen lensi vonkuen kuin suurempikin elukka ja törmäsi sokkona päin seinää, niin että kuului naksahdus. Hepokatin hyppy heinikossa kahahti yli puolen pihan. Riihen luona oli suuri korkea kuusi ja sen tuuheiden oksien piilossa asui unelias, vanhuuttaan harmaa pöllö. Se heräsi ja haukotteli, mutta kun oli vielä liian valoisaa ja päivänkajo viipyi, päätti se torkahtaa vielä ennen kuin nousisi siivilleen ja lähtisi yölliselle saalistusmatkalleen.

Mutta ihmistäkin kesäyö muutti. Kun seuroissa istujat olivat laulaneet viimeisen virtensä ja sen kaiku oli kadonnut läheiseen metsänreunaan, pusersi joku maallisissa vaeltanut tyttöriepu virsikirjaa ja tunsi Sanan sattuneen. Kun joku tanssikalliolla ryyppynsä saanut nuorimies ei jaksanut pitää sisuaan siteissä niin kuin päiväsaikaan, haparoi hän nutun alta puukkoa suurellisten hirnumisen varalle. Yö villitsi toisia ja rauhoitti toisia. Ne sanat ja teot, jotka olivat päivisin piilossa pakon alla, pusertuivat nyt pinnalle ja käänsivät näkyville ihmisparan nurjankin puolen.

Muu kylä jo nukkui, mutta tanssikalliolla soi viulu ja huudot kuuluivat ympäri metsän. Nuotio ritisi ja savu levisi tasaisena verhona lahden ylle. Kallion laella seisoi vierekkäin kaksi ihmistä takanaan hämyinen metsä ja edessään järven ja taivaan avaruus.

»Sano minulle kuka olet», virkahti mies tavoitellen naisen katsetta.

Toinen hypisteli punaraitaisen liinansa solmua ja virkkoi vasta pitkän ajan kuluttua:

»Ettehän ole itsekään kertonut.»

»Olen vain sellainen puronkaivaja. Pienet pojat laittavat keväällä ojaan oman koskensa ja panevat rattaat myllyksi.»

»Ja mitä teidän myllynne jauhaa?» kysyi neitonen.

»Ei mitään, kun ei ole vielä valmiskaan. Taitaa oja kuivua ennen kuin minä saan valmiiksi mitään.»

He katselivat järvelle ja vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. Nainen olisi tahtonut lähteä kotiin, mutta ei halunnut näyttää missä asui. Hän arvasi että tuo oli kanavan uusia miehiä, nyökkäsi pohjoisten vaarojen puolelle ja kysyi:

»Oletteko ollut jo kauan tuolla?»

»Kävin jo keväällä, mutta vasta nyt tulin töihin. Enkä tunne täällä ketään muita kuin sinut.»

Nainen hymähti itsepintaiselle sinuttelulle. Mies oli jo pari kertaa sanonut itseään puronkaivajaksi ja lapiomieheksi, mutta hänen kämmenensä eivät olleet känsittyneet. Ja nyt hän jutteli kuin itsekseen:

»Kummallinen maakunta tämä... Kaikki on sinistä ja vähitellen kai ihmisetkin muuttuvat sinisiksi. Heillä on kai siniset ajatuksetkin.»

»Siitäkö näyttää?»

»Mutta sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinussa on jotakin punaista ja kuumaa.»

»Se on kai suuri vahinko.»

»Ei vahinko, mutta sinä et kuulu tänne. — Etkö viimeinkin voi sanoa kuka olet?»

»Sopii arvata.»

»Lukkarin rouva et ole. Et sopisi kirkolliseen ympäristöön.»

»Ei täällä ole kirkkoa eikä lukkariakaan.»

»Eikä pappia. Eikä pastorska kävisi tanssikalliolla. Lienet kaupunkilainen mamselli ja tullut vieraaksi sukulaistaloon...»

»... ja jättänyt sukulaiset ja lähtenyt seikkailemaan. — Mutta nyt on paras mennä kotiin.»

»Ja mitä vielä! Minusta olisi hauska jäädä tänne hiljaiseen metsään, nukkua valveilla silmät auki ja herätä vasta aamulla, kun aurinko häikäisee. Suostutko?»

Tuo oli sellaista, mitä Leena ei ollut ennen kuullut. Miehet olivat hänen mielestään kookkaita olentoja, joilla oli leveät hartiat, muriseva ääni ja leuassa karkea sänki. Jaloissa niillä oli saviset kengät, rystysissä paksut rustot ja rinnassa mustat karvat. — Mutta entäs tämä mies? Hänessä oli jotakin sellaista, jota sai varoa nukkuessaan valveilla silmät auki. Siis syntiä — sitä samaa, josta povariakka varoitti tienhaarassa.

Sittenpä oli paras lähteä kotiin...

Toinen tarttui hänen ranteeseensa ja vetäisi luokseen. He seisoivat kasvot vastakkain ja katsoivat toisiansa silmiin. Leena tiesi, että jos hän painaisi poskensa toisen olkapäätä vasten, olisi hänen vaikea päästä siitä irti. Niinpä hän irrotti miehen käden vyötäisiltään, astui syrjään ja seisoi selin. Samalla hän oli kauempaa näkevinhän kahden ihmisen varjot ja kuulevinaan Natan nauruntirskahdukset pimeästä. Nata oli kaikissa asioissaan liian vikkelä ja Leenan teki mieli huutaa hänelle ja varoittaa.

Heidän päästyään maantielle pysähtyi puronkaivaja hänen eteensä ja sanoi:

»Nyt en lähde askeltakaan ennen kuin sanot kuka olet.»

Leena ei vastannut ennen kuin näki pihlajain lomasta ikkunat ja tunsi olevansa varma:

»Hovin piika!»

»En usko. Mutta jos oletkin, niin sinulla on varmasti hyvä aitta.»

»Nukun tuvan nurkassa uunin takana. Mutta talossa on vihainen koira ja ankara isäntä.»

»Otetaan rannasta vene, soudellaan kahden ja mennään kanavalle.»

»Mutta minä olen uninen tyttö enkä jaksa valvoa.»

»Kyllä sinä vielä tuletkin!»

Kesti kauan ennen kuin hän sai miekkosen kääntymään. Tuli kiistaa siitä, pääsikö Leena yksin portin toiselle puolelle. Silloin mies tarttui toisen kerran hänen ranteeseensa ja kuiskasi kiivaasti:

»Minä en laske sinua!»

Leena katsoi häntä silmiin eikä ymmärtänyt. Kuinka voi toinen sanoa, ettei saanut mennä, jos hän kerran halusi mennä? Leena väänsi kättään irti, mutta se pysyi yhä puristimessa. Mutta toinen käsi oli vapaa ja hän mietti hetken, sivaltaisiko miestä poskelle. Silloin hän keksi keinon: kurkotti portin salpaa ja antoi sen kolahtaa. Heti kuului pihasta murinaa. Koira oli herännyt ja lähti haukkuen selkäkarvat pystyssä porttia kohti.

Heitä oli häiritty, mies kääntyi ja lähti, hyppäsi aidan yli ja oikaisi ahon poikki takaisin niemeen. Hänen kadottuaan Leena seisoi portin takana ja kääntyi sitten pihaan, avasi aittansa oven viivytellen, astui sisään ja veti linkun paikoilleen.

Hän heitti vaatteet orsille, veti peiton korvilleen ja kuuli hiljaisuuden soivan. Pian kai kuuluisivat hiipivät askelet seinän takaa ja varovainen koputus nurkkaan. Hän päätti olla avaamatta ovea — vaikka tiesi että avaisi sen kuitenkin. Hetkisen kuluttua hän kohotti päätään, sillä portin puolella kahisi. Mutta ei siellä ollut ketään eikä uusia ääniä enää kuulunut.

Silloin hän vetäisi raanun ylemmäksi ja huokaisi syvään.

Kylästä katosivat viimeisetkin äänet ja koirien haukut loppuivat kulkijain hävitessä maantieltä. Oli hiljaista ja nyt alkoivat ne kesäyön ihmeet, joita ihminen ei koskaan näe. Kun hämärä kasvoi sakeaksi, alkoi näkymätönkin elää. Niityllä nuokkuvan hevosen pää nytkähti korkealle ja korvat heristivät, vaikka ketään ei liikkunut. Nurkan varjossa kahisi, vaikka kaikki nukkuivat, ja pihlajasta pudota mätkähti maahan kokonainen marjaterttu.

Satu alkoi elää. Mutta sitä satua eivät nähneet muut kuin hovin nuori renkipoika Juhani, jolla oli tapana kurkistella kaikkialle ja etsiä runoa. Nytkin hän raotti aittansa ovea ja katsoi sen tummasta raosta pihaan. Vanha kotitonttu oli herännyt piilossaan, se oli hilpeällä tuulella, pinkaisi pehmeillä tossuillaan yli pihanurmikon ja kiipesi koivuun. Siellä se tapasi oravan ja kutitti sitä leuan alta, niin että orava nauraa kikatti kuin hyväntuulinen lapsi. Sitten tonttu kiipesi riippuoksalle, tarttui sen latvaan ja alkoi kiikkua, otti vauhtia ja heilui edestakaisin yhä vinhemmin — huu-ih — niin että lakin tupsu heilui ja tossu putosi jalasta. Tonttu kiikkui ja orava katseli menoa silmät mustina nappeina. Mutta viimein oksan latva katkesi ja tonttu lensi suoraan horsmapensaikkoon. Se nousi nolona pystyyn ja koetti näyttää arvokkaalta pujahtaessaan piiloon halkopinon rakoon.

Ja oravalla oli hauskaa. Se nauroi pakahtuakseen ja näytti tontulle kieltään.

Mutta ihmiset vain nukkuivat. Eivät sentään kaikki. Aamunkajo ilmestyi ja alkoi kiilua hovin päätyikkunoissa kuin liekki. Pihan piilipuut näkyivät selvästi vaaran laen tummaa havumetsää vasten. Silloin oli vielä valveilla kaksi ihmistä ja punatukkainen tyttö sai ruumiiseensa ihmisen siemenen.

Pian kiersi vaaran kupeelta esille auringon rengas, varjoton valo katosi ja puiden ja rakennusten vierelle ilmestyivät sinervät varjokuviot. Jo heräsi aamutuulikin. Ja kun kaivon vinttipylvään varjo siirtyi kyynärän verran lähemmäksi aittojen seinää, kuuluivat jo ensimmäiset äänet. Rantaruohikossa narahti sorsa ja petäjän oksalla nuokkuva laiska varis heräsi pahantuulisena. Vesaikossa pujahteli jäniksenpoikue ja törmäsi keskelle lammaslaumaa, lampaat hypähtivät pystyyn ja juosta kopistivat kangasta pitkin. Rinteellä seisova hevonen alkoi huiskia ensimmäisiä paarmojaan ja järveltä kuului ensimmäisen soutajan tasainen aironkolke ja vitsahankainten kitinä.

SAMAN TULEN YMPÄRILLÄ

Juonas istui isännän pöydän takana pienenä ja vikkelänä kuin metsän elävä, tukka takkuisena mutta silmissä innostuksen kirkas palo:

»Kyllä minä onnistun! Jos vain annatte peltoa lisää, viljelen siinä rukiit ja pellavat. Ja karja lypsää puhdasta voita ja minä myyn sen kaupunkiin. Ja sitten minä rikastun, niin että saan kantaa rahaa konttikaupalla. Vai luuleeko joku, etten minä siinä onnistu?»

Hovin isännän katse siirtyi ovesta seinänrakoa pitkin kaappikelloon ja pyyhkäisi välillä suutarin kasvoja kuin karkealla harjalla:

»Onnistut tietysti, jos vain jaksat yrittää.»

»Jaa että minäkö en jaksaisi! Ja jos en vielä osaakaan pellon viljelyksen temppuja, niin saanhan kurkistaa aidan yli tänne hovin puolelle ja katsella hyvää esimerkkiä», kehaisi Juonas vastoin tahtoaan saadakseen Haikosen ukon myöntyvälle tuulelle.

»Niinpä niin», virkahti tämä haluttomana. »Mutta sinä olet viinaan menevä ja työt jäävät tekemättä, sen sinä tiedät vanhastaan.»

»Minäkö muka särpäisin viinaa...?» kysyi Juonas katsoen isäntään ihmetellen. »En toki...»

»Älä selitä! Näkeehän sen sinusta nytkin. Hiuksesi ja vaatteesi ovat täynnä heinänroskaa. Olet maannut pieleksessä taikka ojassa. Ja lapsesi kävivät täällä pari tiimaa sitten hakemassa leivänkannikkaa.»

Suutarin innostunut katse vähitellen sammui ja poskilihakset veltostuivat. Hän yritti vielä viimeisensä:

»Mutta aikoohan Sipokin rakentaa oman mökin ja raivata pellon.»

»Niin Sipo... Mutta Sipo onkin sitkeä mies eikä jätä kesken ennen kuin työ on valmis.» Ja sitten Haikonen naurahti: »Mutta sinä et taida myöntää, että miehillä on pieni ero!»

Tuo oli jo ilkkumista, vaikka kysymys ei ollut sen suuremmasta asiasta kuin peltotilkun myymisestä, ajatteli Juonas tuntien pahan veren kohinan päässään. Luuliko tuo lemmon patruuna, ettei täällä ollut muita miehiä kuin hän ja hänen renkinsä? Joko se pelkäsi itselleen kilpailijaa tämän kylän mahtavien joukossa? Kun joku näyttäisi sille halvatulle että... Juonas oli myrtynyt ja aikoi lähteä luopuakseen koko yrityksestä, mutta isäntä nousi ja sanoi keskustelun lopettajaisiksi:

»Sinäkin voisit sen vähitellen jättää — ryypiskelemisen näes. Ja kun hoidat puuhasi vähän varmemmin, voidaan sitten puhua vaikka pellonkaupastakin. Sinulla on kyllä runko muuten luja, mutta latva heiluu jokaisesta tuulenpuuskasta. Ja sinun ikäisellesi miehelle, jolla on eukko ja mökki lapsia puolillaan, se ei oikein mallaa.»

Juonas katsoi kysyvänä ja toinen vielä lisäsi:

»Tarkoitan sitä, että väännät viinapirulta niskat poikki ja rupeat aikamiesten töihin.»

Heidän keskustelunsa katkesi, sillä kynnykselle ilmestyi hätäisen näköisenä nuori renkipoika Hani, katseli silmät renkaina ja läähätti kiireissään:

»Tulkaapa ulos katsomaan! Kirkonkylässä on tulipalo!»

Miehet menivät ikkunaan.

»Taitavat olla rytösavuja. Polttavat risujaan näin sateen jälkeen», arveli Juonas.

Mutta sellaisia ne eivät olleet, sillä tulen kajo näkyi jo tänne asti. Taloon ilmestyi liikettä, ovet paukkuivat ja väki kerääntyi pihamaalle isännän ympärille. Kirkonkylään oli matkaa toistakymmentä virstaa, mutta pimeän metsän yli kohosi tuli ja sen valossa kumpuili punerva savupilvi. Tyynen järvenselän yli näytti kulkevan pitkä ja kapea tulenvärinen silta. Hani oli noussut katolle savupiipun viereen ja julisti sieltä:

»Kyllä se on joka tapauksessa talo — ellei itse kirkko. Tuli loimuaa selvästi ja onkin aikamoinen roihu!»

»Jospa se on metsäpalo?» arveli isäntä.

»Ei ole. Se näkyy samalta paikalta saaren yli kuin kirkontorni päiväsaikaan.»

Joukko tuli levottomaksi ja isäntä ratkaisi tilanteen korottamalla äänensä:

»Tapana on auttaa silloin, kun naapuri on hädässä. Jos se on kirkko, on se meillekin yhteinen. Matka on pitkä eikä ole varmaa, keritäänkö sinne ajoissa. Mutta jos kylä on vaarassa, on sinne mentävä auttamaan.»

Kuului mutinaa ja muutamia miehiä alkoi jo laskeutua rantaa kohti. Isäntä huusi heidän jälkeensä:

»Kootkaa kirveitä, lapioita ja sankoja niin paljon kuin saatte! Ensimmäiset lähtevät kirkkoveneellä ja muut tulevat jäljestä.»

Kylän väkeä kokoontui kuin kutsusta hovin pihaan. Emäntä risti kätensä ja sopotti rukouksen tapaista, suutari Juonas pujahti pimeään välttyäkseen turhasta soutumatkasta, vanha Mari-täti oli tullut keppiensä varassa eteiseen ja aloitti kertoa vanhaa juttuaan, että »kun minä olin nuori ja jouduin kerran tulipaloon»... Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, jokainen juoksi ja vei sanaa eteenpäin, talojen ovet paukkuivat, koirat juoksivat ihmisten jaloissa haukkuen vimmoissaan. Hani-poika pyyhälsi jo portilla valkamaa kohti heiluttaen kirvestä ja hihkuen, kun takaa kuului isännän ääni:

»Sinä jäät kotiin, kun kaikki muut miehet lähtevät!»

Äänien edetessä valkamaan asti näytti Hani epäröivän, mutta totteli sitten ja nojasi porttiin katkerana siitä, että aina kun oli tapahtumassa jotakin erikoista, piti hänen jäädä kotiin naisten paimeneksi... Ja tulipalonkin hän keksi nyt ensimmäiseksi, vaikka toiset menivät sinne kuin omaansa...

»Juonas pirulainen, mitä sinä siellä puun alla piilottelet!» kuului Sipon huuto rantalepikosta.

»Minulla on maha kipeänä ja tarttisin saada rohtoja!»

»Nopeasti veneeseen ja ala soutaa!» kuului käsky ja vastahakoinen Juonas meni kippurana ja mahaansa painellen veneeseen.

Pitkä kirkkovene solui pimeään ja tasainen aironkolke eteni. Kylästä tuli rinnettä alas uutta väkeä ja nuottaveneitä työnnettiin teloilta veteen.

Kirkko paloi kummulla keskellä kylää, niin että kajastus näkyi moniin pitäjiin. Salama oli lyönyt tapulin ristiin, tuli oli levinnyt, ihmiset vapisivat ja pelkäsivät sen sytyttävän koko kirkonkylän.

Tapuli oli erillään kirkosta ja kirkon seiniä varjeltiin sen kuin voitiin. Mutta hehku oli niin kova, että temppelin seinät hiiltyivät ensin karrelle ja viimein syttyivät liekkien leimahtaessa monessa paikassa yhtä aikaa. Ihmiset katsoivat sitä mykistyneinä ja kun viimein alkoi jokainen uskoa, ettei kirkkoa voitu enää sammuttaa, tulivat jo mieleen omat asuinsijat ja niiden pelastaminen. Sillä jos tuli leviäisi kirkkoaittoihin ja sitä tietä edelleen metsään, olisi kirkonkylä vaarassa taloineen kaikkineen.

Liikkeellä oli koko kylä sen mukaan kuin jaksoi ja sairaatkin oli talutettava portaille ihmettelemään. Elukat juoksivat pitkin tietä irrallaan ja ihmisten jaloissa kieppuvat koirat räkyttivät lisäten hälyä ja hätää omalla tavallaan. Keskenkasvuiset ajettiin metsään vartioimaan sitä ja pieksämään lepäntaimilla sammuksiin jokaikisen kipunan, joka putosi metsäalueelle ja alkoi savuta kanervikossa. Heistä se oli hauskaa puuhaa, he huitoivat kuin huhdanpoltossa ja juoksivat parvena sinne mistä kuului uusi hätäinen huuto: »Tulkaa tänne — täällä kytee taas!»

Tuli riehui, ilma väräji ja verenkarvaiset pilvet vyöryivät yötaivasta kohti. Kirkosta oli kannettu ulos kaikki irtonainen tavara penkeistä kynttiläkruunuihin asti ja kasattu suureksi röykkiöksi lieskain valaisemalle kunnaalle. Ne työkuntoisimmat ihmiset, jotka olivat äsken lähteneet katsomaan omia nurkkiaan, olivat kerääntyneet takaisin ja töllöttivät posket kuumasta punaisina ja silmät tulen kuvia leiskuvina palopaikan ympärillä. Väkeä oli, mutta jokaista vaivasi saamattomuuden tauti eikä kukaan ajatellut ensimmäisenä.

Silloin alkoi tulla apua muualta. Lähimpien kylien miehet kiskoivat veneitään rantakivikolle, puolen yön maissa tulivat jo huhtirantalaiset ja sen jälkeen venekuntia kaupungista asti. Silloin oli palo jo niin pitkällä, että tapulin parrut rysähtelivät ja viimein tuli kello alas voihkaisten kuin kivusta. Lukemattoman monet tuhannet kipunat räiskähtivät ympäri joka puolelle vinkuen ja polttaen. Pian vääntelehtivät tapulin seinätkin kuin tuskissaan, huojuivat hetken ja kaatuivat yhtenä ryminänä samaan jättiläisnuotioon. Valo levisi kaikkialle ja reunimmaistenkin talojen pihat olivat rauhattoman kirkkaita ja pienissä ikkunaruuduissa heijastui sama tuli niin kuin sielläkin olisi jo kytenyt.

Ja kansa vain katsoi ja ihmetteli. Miehet sytyttivät piippunsa kekäleillä ja naiset olivat käärineet jotakin päähänsä kipunoita vastaan. Pajatusta kuului mutta hätää ei näyttänyt olevan.

»Mitä te seisotte? Miksi ei kukaan tee mitään? Tuli vie kirkon ja syttyy heti jokaisessa räystäässä!» kajahti kummulta Haikolan ukon ääni.

Nyt syntyi jo hiukan liikettä.

»Se on kai sitä Suomen kansan ikuista saamattomuuden syntiä», virkahti kirkkoherra pujotellessaan toisten joukossa. »Yksi höpisee ja toinen kuuntelee eikä kukaan uskalla karjaista ennen kuin kaikki on myöhäistä.»

»Ja rotevat miehet istuvat hölmöinä kädet ristissä, vaikka housut ovat jo tulessa!» ivaili vieras kanavankaivaja.

»Mitä te odotatte? Ettekö pysty mihinkään?» huusi Haikonen uudelleen vaatien ja käskien.

Ihmisjoukko havahtui. Monet vilkaisivat toisiansa arvellen, että mitä he olivat odotelleet. Parvi hajosi ja kiire tarttui jokaiseen. Kukin sai oman tehtävänsä, osa asettui metsän puolelle kirveineen ja huhtoimineen, osa taas talojen pihoihin sangot kädessä pitämään silmällä kattoja. Kylän hevoset olivat pian valjaissa, kärryille aseteltiin astioita ja miehet ajoivat kilpaa kirkkomäen ja rannan väliä hakemassa vettä. Ei kestänyt kauan, kun kuorma oli taas täynnä ja rinnettä ylös ajettaessa loiskui melkein puolilleen. Elukat oli laskettu irti ja kesannoillaan havahtuneet lehmätkin tulivat uteliaisuudessaan lämmittelemään yhteisen nuotion ääreen. Jokin vapaudestaan vimmastunut sika töllisteli ihmisten tiellä ja kiljahteli iloissaan, mutta saatuaan kipinän selkäkarvoihinsa se hihkaisi, juoksi sekapäisenä ympäri ja viimein piehtaroi nurmikolla sammuttaen kytevät niskavillansa.

Hovin isäntä liikkui kummulla omiensa joukossa, Sipo seisoi aitan katolla kaadellen vettä ja suutari Juonas juoksi edestakaisin kaivon väliä kantaen sangollaan kymmenen ja kaksikymmentä kertaa ja istahtaen sitten läähättäen kivelle, kuivaillen hikeä otsaltaan ja pyyhkäisten kipinät vaatteistaan. Kohtavaaran harmaatukkainen ukkokin oli ehtinyt mukaan oman venekuntansa kanssa hartaana kuin hautajaisissa ja virkahti ääni vavahtaen Haikoselle:

»Siinä se nyt menee, oman pitäjän kirkko... Ja minä sanon teille kaikille, että tämä on vasta alkua.»

»Tulipalonko?» kysyi joku.

»Paljon pahemman. Ettekö näe, että meitä rangaistaan vanhoista synneistä. Ja vielä enemmän meille tulee ja vielä enemmän on meidän kestettävä.» Hän vilkaisi kivellä kyyröttävään Juonaaseen ja lisäsi: »Ja taivas armahda meitä heikkoja ihmisiä silloin!»

Juonas kohotti päätään ja katsoi Kohtavaaran isäntään kuin kysyen, tarkoittiko tämä heikolla ihmisellä häntä.

Kyllä, häntäkin, nyökäytti ukko takaisin, riisui takkinsa, asetti sen kädet vavisten puun oksalle ja lähti toisten mukana työhön hokien itsekseen, että tällä lailla tulen ja ikuisen köyhyyden kautta Herra Jumala rankaisee tätä kansaa ja painaa sen polvilleen niin kauaksi aikaa kun siinä ei ole uskoa...

»Uskoa mihin?» kysyi viereltä terhakka mies, nuori kanavankaivaja.

»Sillä ei ole uskoa mihinkään — ei edes omaan itseensä!» kivahti Kohtavaaran ukko kuin kiukuissaan ja katosi toisten joukkoon.

Ei edes omaan itseensä, kuuli Juonaskin, kohottausi seisoalleen ja hieroi kärventynyttä olkapäätään: »Puhui niin kuin olisi syyttänyt minua...»

Mutta joutilaita oli joukossa yhä. Vanha hupero Taikan Matti, jolla oli vähämielisen ihmisen pää, oli mennyt tulen luokse muka lämmittelemään käsiään, ojenteli niitä ja hieroi kuin kohmeissaan ja koetti puhua ihmisille vähäistä viisauttaan:

»Katsos nyt, kun alttari syttyi! Siinä ihmiset näkevät, että helvetin kekäleet ovat kuumia kuin tulinen rauta.»

»Hitostako sinä sen tiedät?»

»Minä tiedän yhtä ja toista», kehui hupsu. »Tiedän senkin, kuka sytytti tämän tulipalon. Mutta tiedätkös sinä?» Hän katsoi toisia silmiin ja vilkutti omaansa. »Vai ette tiedä! Mutta minäpä tiedän tarkalleen. Ja kerronkin jos annat ryypyn.»

Hänen silmänsä hehkuivat tulenloimussa niin kuin huperon silmät hehkuvat.

»Kerran minä löin miesten kanssa veikkaa siitä, että kiipeän tuonne ylös tapulin ristiin, istun siellä hajareisin poikkipuun päällä ja heilutan hattuani. Mutta kun minä pääsin ylös, tuli pappi juutas tänne kirkonpihaan ja alkoi huutaa minulle, että jos sinä Taikan Matti saatana et tipu sieltä tornista äkkiä alas, niin minä...!»

Tässä hupero unohti sen mitä aikoi kertoa, haparoi hetken haiventaan ja mietti jatkoa:

»Se tapaus ei kuulunut tähän tulipaloon. Mutta erään toisen kerran, kun minä tapasin kirkkoherran tuolla maantiellä...»

»Pidä sinä Matti turpasi kiinni!» keskeytti hänet joku isäntämies.

»Painu kaivolle ja ala vintata vettä!»

Juonas sattui olemaan lähellä ja selitti vieraammille miehille:

»Tuo Matti parka muistaa kaikki asiat hiukan väärin. Minä tunsin sen hyvin jo silloin kun oltiin nuoria miehiä. Kerran se säikähti hautausmaalla ja on siitä lähtien ollut tuolla lailla mynnähtänyt.»

Juonas nautti saadessaan olla joukon keskipisteenä ja kertoa:

»Taikan Matti oli siihen aikaan vielä juoksuiässä oleva nuori mies. Kerran muutamana kesäyönä meni meitä kolme kaveria pelaamaan korttia tuonne hautausmaan aidan taakse ruumishuoneen lähelle. Peli luisti, rahat vaihtuivat, puteli kelletteli mättään kupeessa ja meillä kihisi aivoissa. Mutta yht'äkkiä alkoi kuulua kummaa huhuilua ja avonaisesta haudasta kiipesi esille valkoinen kummitus.»

»Ja silloin teillä lähdettiin!»

»Ei ihan vielä. Mutta kummitus se oli varmasti, jokainen näki sen ja hiekkakin rapisi haudan reunoilla. Ensin meni joka ukko sanattomaksi ja oli naamaltaan valkoinen kuin haamun vaate.»

»No nyt ainakin lähdettiin», sanottiin joukosta.

»Niin lähdettiinkin! Jokainen lähti kans siltä paikalta niin että kortit ja rahat jäivät ja puteli myöskin. Mentiin kylää kohti kuin kilpaa ja takaa kuului kuolleen ihmisen nauru...»

»Millä tavalla kuollut nauraa?»

»Sillä tavalla kuin se haamu. — Mutta tiedättekö, mitä siitä tapauksesta oli seurauksena?» lopetti Juonas. »Sen yön jälkeen yksi niistä kolmesta miehestä tuli hurskaaksi ja on hurskas vieläkin. Toinen tuli juopoksi ja on juoppo vieläkin. Ja viimeinen tuli hupsuksi ja se viimeinen on tuo Taikan Matti.»

»Ja sinä itse olet se, joka tuli juopoksi!» kuului joukon takaa huuto ja Matti hihitti pirullisesti. »Ja siinä samassa korttipelissä sinä jäit minulle velkaa etkä ole maksanut vieläkään.»

Joukko purskahti nauramaan ja Juonas meni noloksi. Kauempaa näkyi tulevan hovin isäntä ja Juonaan teki mieli lähteä pois.

»Et ole maksanut vieläkään!» hähätti Matti. »Taikka anna ryyppy viinaa, sinulla kuuluu olevan aina puteli housunkauluksessa.»

Juonaan mennessä mäkeä alas kuului vielä takaa hupsun ilkikurinen räkätys ja haukkumasanoja sinkoili:

»Kerronko kylällä senkin, mitä sinä itse teit — kerronko?»

Juonas painoi hattureuhkaa korvilleen ja lähti juoksemaan pimeään. Tullessaan rannalla olevaan leppäryteikköön hän kuuli vielä selvästi Taikan Matin sanat:

»Juonas hoi! Kerronko minkä vuoksi sinä rupesit ryyppäämään?»

Kaikkeen piti ihmisen joutua... Juonas istahti puolihervotonna mättäälle, nieleskeli tyhjää ja tunsi veren kohinan korvissaan. Kummallista miten kaikki ihmiset kävivät hänen kimppuunsa kuin kuristaakseen hänet ahtaalle. Ja kaikki vielä samana yönä aivan kuin olisivat tienneet asiasta. Ensin sanoi yksi: Lapsesi kävivät hakemassa täältä suuhunsa leivänkannikkaa. — Ja toinen katsoi päin naamaa ja lisäsi: Ja taivas armahda meitä heikkoja ihmisiä! — Ja nyt hihkui hullu tuolla mäellä omiaan: Kerronko mitä Juonas silloin teki? Kerronko minne joutui kirkon kallis hopeakalkki? Kerronko että siitä juotiin ehtoollisviiniä korttipelissä ja viimein pantiin koko tuoppi peliin!

Ei, asiat menivät nyt siihen suuntaan, että hänen piti etsiä nuora ja sitä varten sopiva puunoksa. Taisi olla taikaa niissä vanhoissa sanoissa, että entiset synnit tulevat uudelleen vastaan ja vaativat tilinteolle...

Siltä näytti nyt. Juonas oli kulkenut monet pitkät vuodet siinä hyvässä uskossa, että kaikki oli jo unohtunut eikä hänen enää tarvinnut pelätä. Sehän oli vain huimuusvuosina tehty kolttonen. Paha vain, ettei sitä voinut jälkeenpäin enää korjata. Jo silloin hän aikoi puhua siitä. Mutta kun toiset unohtivat, yritti hänkin unohtaa — paitsi kun se yön aikaan tuli mieleen, säikäytti unen läpi ja pani käden haparoimaan viinaputelia mielen turrukkeeksi.

Mutta nyt näkyi asia nousevan pinnalle uudestaan... Mitä oli tehtävä — tapettava itsensä vai nitistettävä tuo suurisuinen hullu...? Ei, ei sopinut tehdä uutta rikosta entisen peittämiseksi. Ja kiinnihän siitä uudestakin joutuisi joskus.

Mitähän jos menisi puhumaan asiasta hovin isännälle? Tai vallesmannille? Tai kirkkoherralle...?

Sillä aikaa kun Juonas istui rantapensaikossa jatkui ylhäällä mäellä sama kiire. Taikan Matti unohti suutarin ja löysi pian vertaistaan seuraa. Muuan toinen hupero Sieran Kustaa — sellainen omatekoinen saarnamies ja maailmanlopun ennustaja — oli ryhtynyt mäellä saarnaamaan ja saanut kuuntelijoikseen kolme neljä ämmää. Tuo sieralaisten seurakunta oli siitä erikoista väkeä, että sattuipa lähipitäjissä mitä tahansa tavallista kummempaa, olivat he heti paikalla ja ennustivat ihmisille viimeisen päivän jo tulleen. He olivat lauleskelleet lähtövirsiään vuosikausia, vaikka menosta ei ollut tullut mitään valmista. Mutta nyt tänä yönä olivat taivaan merkit jo paremmat ja sen vuoksi he kokoontuivat hautausmaan aidan taakse rykimään kurkkuaan kirkkaaksi uutta lähtövirttä varten. Kun laulu alkoi, eksyi heidän joukkoonsa Taikan Mattikin ja luikkasi yhteisen värssyn lomaan omatekoisia sanojaan, että »Liisu se polkaisi kanan kakkaan ja kirosi katkerasti»...

Ties kuinka kauan olisi kestänyt Sieran seurakunnan ja Matin välinen laulukilpa, ellei paikalle olisi osunut äskeinen isäntämies ja kiljahtanut:

»Hiiteen sieltä ulvomasta! Ja Mattikin lempo vielä joukossa! Minähän sanoin sinulle että...»

Laulu katkesi kesken ja eukot saivat työtä. Saarnamies lähti Matin kanssa palopaikalle ja selitti innostuneena:

»No joo, nyt se lähtöpäivä viimeinkin tuli! Kerran kuoli tämän pitäjän pappi ja sanoi kuollessaan jotta haudatkaa minut kirkon lattian alle. Ja kun minä kerran nousen kuolleista elävänä liekkinä ja julistan teille, niin olkaat valmiit lähtemään. — Ja tiedätkös Matti! Äsken me joukolla näimme, miten se pappi nousi tuolta liekkien keskeltä palavaan saarnastuoliin ja alkoi...»

»Mistä hitosta sinä tiedät, että se oli sama pappi?» keskeytti Taikan Matti.

»Oikeauskoiset tuntevat kaikki toisensa vaikka liekkien läpi.»

Mutta Matti kohautti olkapäitään ja lähti.

»Haista sinä paska! Tiedäthän itsekin, että olet umpihölmö!» hihkaisi hän seurakunnan läksiäismenojen lopuksi.

Miehet nauroivat. Hikinen ja nokinen kanavankaivaja hulautti päätään vesikorvossa ja syljeskeli suustaan kaarnanpalasia:

»Tämäpä on omituinen kylä! Näyttää kuin jokaisella olisi päässään vikaa!»

Samassa hän huomasi kauempana Haikolan hovin tyttären ja lähti tätä kohti. Leena huomasi sen ja pujahti savun läpi rantalepikkoon välttyäkseen jatkamasta tanssikalliolla alkanutta tuttavuutta. Hänellä oli nyt muuta ajattelemista.

Rannan puolelta kuului hälinää niin kuin siellä olisi tapahtunut jotakin vakavaa.

Muuan vanha mummo oli kuljeskellut palopaikalla pienen tyttären kanssa ja kaikkien muiden huolten ja pelon takia unohtanut hoidokkinsa. Kun lasta ei löytynyt toisten tenavain joukosta, päätti eukko etsiä tätä kotoakin ja lähti rannassa olevaa yksinäistä torppaa kohti. Hän huuteli tyttöä nimeltä, juoksi hädissään vesaikon halki ja pääsi torppansa veräjälle asti. Mutta siinä hän parkaisuja pysähtyi pitelemään sydäntään.

Mökin katto oli tulessa! Liekki nousi savutorven viereltä ja nuoleskeli ahneesti rutikuivaa kattolaudan pintaa.

Nainen säikähti niin että voimat pettivät. Hän tavoitti tukea mutta jalat eivät kannattaneet ja hän vaipui maahan oman veräjänsä viereen. Suutari Juonas sattui silloin tulemaan lepikosta venevalkamaa kohti ja huomasi tämän. Hän heitti viinapullonsa pensaikkoon, juoksi paikalle, yritti puhutella vaimoa ja avittaa tätä pystyyn. Mutta kaikki oli turhaa, sillä mummoparka oli hervoton.

Juonas alkoi huutaa ihmisiä kokoon. Joukko naisia tuli rinnettä alas voivotellen jo valmiiksi, Juonas komenteli heitä kantamaan vettä ja kiipesi itse katolle. »Liikkukaa vikkelämmin siellä!» kiljahti hän toisille äänessään uusi kajahdus, heitteli palavia lautoja ja olkia maahan valellen vedellä sen kuin kerkisi, niin että tuli näytti jo sammuvan. Samaan aikaan seisoi muutamia naisia veräjällä vanhan mummon vierellä ja Haikolan Leena heidän mukanaan. Eukot alkoivat niiskuttaa hiljaista itkuaan, sillä vanhuksen oli lyönyt laaki eikä hän enää hengittänyt eikä liikauttanut jäsentäkään. Niin ruvettiin jo neuvottelemaan siitä, minne vaimoparan ruumis saataisiin suojaan katon alle.

Silloin tuli rinnettä alas lapsiparvi, tenavat pysähtyivät veräjälle sormi suussa ja joku ymmärtäväinen naapuri kävi hakemassa joukosta pois pikku tytön, vanhan mummon suojatin. Tyttö katseli silmät suurina kuollutta, sitten savuavaa kattoa ja hätääntynyttä ihmisjoukkoa. Kun hänelle selitettiin, että mummo oli sairastunut ja että hänet kannettaisiin pois lepäämään, näkyi lapsi ymmärtävän ja tietävän enemmän kuin luultiinkaan. Hän alkoi itkeä ja karkasi käsistä parkaisten, juoksi sitten aidanraosta pakoon ja katosi rantaan päin. Häntä huudeltiin ja etsittiin, mutta mitään ei kuulunut. Niin hajosi joukko kantaen pois ruumiin ja paikalle jäivät kahden vain Haikolan Leena ja suutari Juonas.

»Minä olen vain tällainen paha mies», sanoi suutari katsellen metsän takaa kumottavaan tuleen ja pään yli vieriviin punaisiin savupilviin. »Mutta kuitenkaan en soisi lähimmäiselleni tällaista onnettomuutta. Sillä mistäpä tietää, milloin kenenkin nurkka syttyy.»

Leena katsoi suutariin, kylän suurimpaan vätykseen, joka ei ollut aikaisemmin puhunut muuta kuin nokkaviisaita ja kateellisia huomautuksiaan, mutta jonka äänessä oli alakuloista lämmintä myötätuntoa.

Leena sipaisi kaulaansa, jolle putosi polttava kyven jättäen punaisen jäljen ja ilkeän kirvelyn.

»Kaikki muut menivät pois», vastasi hän Juonaalle. »Mutta kipinöitä sataa yhä. Meidän kahden kai pitää pysyä täällä vartioimassa.» Sitten hän muisti jotakin: »Mutta mihin se lapsiparka meni?»

Juonas lähti rantaan päin etsimään. Mutta päästyään pirtin taakse hän oli näkevinään tulen vilkettä lepikon takaa. Samassa kuului tuskan kirkaisu ja ääni oli varmasti lapsen. Juonas kiepahti arvelematta veräjän ohi niin että aidakset rutisivat ja Leena juoksi hänen jäljestään. Heidän päästyään lepikon reunaan juoksi sieltä vastaan lapsi vaatteet ilmitulessa ja kirkui tuskissaan kuin mieletön.

Nyt koitti suutarin suuri hetki. Hänen tavoittaessaan lasta kiinni tämä sekapäinen raukka pyörähti pakoon, kiersi ahoa kirkuen ja joutui viimein Leenan käsiin. Leena tarttui kiinni kaulukseen, repäisi hamosen halki ja kiskoi tytön yltä niin nopeasti kuin ehti. Ja Juonas oli yhtä nopea, hän sieppasi tytön syliinsä, kantoi rantaan, painoi kaulaa myöten veteen ja hoki lakkaamatta rauhoitellen:

»Älähän toki pikkuinen pelkää, älähän toki...»

Tyttö kiemurteli, kirkui ja puri Juonasta käsivarteen, mutta Juonas pysyi rauhallisena, tavoitti vettä kämmenensä kouruun ja valeli päätäkin. Sitten hän nosti likomärän suojatin syliinsä ja kantoi rantaan Leenan hoiviin.

»Kyllä siihen mahtaa koskea... Ja tukkaakin näkyy palaneen», virkahti hän oikoen niskasta käpristyneitä haivenia.

Leena suostutteli, rauhoitti ja kyseli, mutta tyttö ei päästänyt ääntäkään, tuijotti vain ja hytisi, puri kivusta hampaita yhteen ja oli jäykkä. Leena ja Juonas päättelivät, että lapsi oli juossut heinäpielekseen itkemään kuollutta mummoaan, pieles oli syttynyt kipinöistä ja tyttö oli saanut tulen vaatteisiin.

Mutta sisua näkyi olevan noinkin pienellä, ihoa poltti mutta ääntä ei lähtenyt muuta kuin hampaankirskahduksia. »Aivan kuin kotoisin Haikolan hovista», ajatteli Leena kaiken surkeuden keskellä. »Itsepäinen ja hammasta puree.» Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi läheiseen torppaan. Saatuaan kermaa hän siveli sitä haavoihin jutellen koko ajan aivan kuin hellyttääkseen tytön kyyneliin. Viimein tämä alkoi hiljakseen vaikerrella ja pillahti pitkään itkuun, jonka keskeyttivät vain nikotuksena tulevat väkinäiset nyyhkytykset. Leena tunsi olonsa täällä tärkeämmäksi kuin palopaikalla ja oli tyytyväinen lapsen itkuun saadessaan sitä viihdytellä. Ja vähitellen tyttö rauhoittui, lasimaisen säikähtyneeseen katseeseen alkoi tulla oikea ilme ja Leena päätteli tyytyväisenä, että elävä tuosta ihmisen alusta vielä tulisi...

Kesken kaiken voitelun ja hyssyttelyn johtuivat hänen mieleensä vanhan eukon sanat kuin ilkkuen: Et ole elämääsi tyytyväinen ennen kuin kiikutat lasta polvellasi.

Leenan keinuva polvi taukosi, hän kohotti päätään ja katsoi ruudusta ulos punaiseen hämärään:

Tässähän se lapsi nyt on!

Ja sitten keinuminen alkoi taas...

Mutta Juonaskaan ei ollut jouten aholla. Palava heinäpieles hälytti paikalle ihmisiä, mutta ketterä Juonas piti sitä omana alueenaan ja hääteli heidät pois muka tärkeämpiin tehtäviin. Pieles paloi jo lopuillaan, mutta lepikko esti tulen leviämisen torppaan. Juonas heitteli kekälöityneet pielesseipäät järveen, jossa ne sihahtelivat, savusivat aikansa ja jäivät mustina kellumaan tyyneen veteen. Aikansa kuluksi hän kantoi vettä ja sammutti pieleksen pohjan, kaiveli sitten tuhasta esille viimeisen hiilen ja sytytti sillä piippunsa. Nyt sopi taas istahtaa kannolle, jatkaa äskeisiä ajatuksiaan ja aprikoida, mitä olisi tehtävä tänä yönä.

Mutta heti tuli taas repivä kiire, sillä läävän olkikatto savusi ja hänen oli kiskottava se irti ennen kuin tuli pääsisi leviämään. Hän nautti saadessaan liehua yksin, hikipisarat piirtelivät juovia nokisille kasvoille ja hattu oli hävinnyt jonnekin. Hän nautti saadessaan siepata palavan olkikasan syliinsä, kantaa sen kuoppaan, polkea sammuksiin, välillä hakea vettä rannasta ja samalla valella itseäänkin.

Mihin hän jäikään niissä ajatuksissaan...?

Viimein hän huokaisi tyytyväisenä ja päätti kurkistaa pirttiin sisälle. Seisoessaan keskellä lattiaa ja katsellessaan ympärilleen hän tunsi tulleensa sinne kuin varkain. Pirtissä ei ollut ketään, mutta siellä kuitenkin eli henki. Palsami kukki ikkunalla tuohisessa ja pihtiin sammunut päreenkappale ritisi kuin omaa puhettaan. Lattialankku kolahti varoittavasti ja pöydälle jäänyt kuiva leivänkannikka ja kaukalossa oleva suolasärki näkyivät kuin odottavan oikeita asukkaita takaisin jatkamaan keskeytynyttä ateriaa.

Eivät olleet runsaat murut sillä kuolleella mummolla ja pikku tytöllä... Ja mitähän tyttö tekisi, kun huomisaamusta lähtien aloittaisi yksin nakertaa kannikkaansa...?

Juonas muisti taas Haikolan isännän syyttävät sanat, että päässäsi on pehkuja vieraasta pieleksestä ja lapsesi käyvät täällä hakemassa jotakin purtavaa... Suunnilleen samankokoinen kannikka, suolasärki ja piimätuopin pohjalle jäänyt heratilkka oli kai parhaillaan hänenkin torppansa pöydällä odottamassa aamuyöllä herääviä kärpäsiä ja lapset nukkuivat sikin sokin lattialla koivet paljaina.

Juonas kummasteli itsekin, mikä sai hänet nyt tekemään lapsellisia päättömyyksiä. Hän kääntyi varovasti, etteivät lattiapalkit narisisi, otti korvon reunalta kauhan, kaatoi vettä palsamin juurille, veti salusiinin ikkunan eteen, vilkaisi ympärilleen ja hiipi pois, painoi oven jäljestään kiinni ja pani vielä pönkän paikoilleen. Nähdessään ihmisten tulevan hän jäi nojailemaan veräjään muina miehinä ja sanoi ensimmäisille jotakin järkevää, että 'hyvä tästä tulee, kun itse kylä säästyy'.

Heidän mentyään ohi Juonas kääntyi, muisti aitan seinustalla olleen nuoranpätkän, meni purkamaan sen kiepistään, arvosteli pituutta ja koetti kestävyyttä. Silloin tuli lepikon halki Leena kädet ojossa ja kantaen jotakin kahmalossaan. Päästyään Juonaan luokse hän naurahti, raotti sormiaan ja käski arvata mitä kämmenten sisällä oli.

Kämmenellä oli pieni lintu. Se hengitti nopeasti mutta ei lentänyt pois. Leena kertoi löytäneensä sen polulta. Taisi olla taintunut savusta.

»Voi pirulainen kun on pieni elukka!» säälitti suutaria. »Ja senkin pitää yrittää vain elää.»

Juonas tarkoitti sanoa jotakin samaa mitä oli kuullut toisten ihmisten puhuvan, että hyvän ihmisen tuntee siitä, jos linnunpoikanen pysyy rauhallisesti kämmenellä eikä pyri pois.

»Mitä sinä tuolla teet?» osoitti Leena suutarin kyynärvarrella riippuvaa nuorakieppiä.

»Tuota... Meinasin vain siirtää talteen. Ettei häviä mihinkään, kun talossa taitaa tulla perukirjan teko.»

Hän ei uskaltanut katsoa Leenaa silmiin.

Kun ihmiset hetken kuluttua kyselivät, kenen piika tuo mustatukkainen nainen oli, heittäytyi Juonas lyhytsanaiseksi. Ja senkin, mitä hän tuli sanoneeksi, sen hän virkkoi niin vaikuttavasti kuin osasi oman kylän puolesta:

»Haikolan hovin herratar sieltä meiltä päin.»

Ja saatuaan kyynärpäänsä tukevaan asentoon veräjäpuitten varaan hän ei puhunut enää mitään.

Tuuli oli tyyntynyt ennen puolta yötä ja kipinät satoivat joka puolelle. Ihmiset kerääntyivät odottamaan ja kyselemään toisiltaan, mitä tapahtuisi jos ensimmäinen aamutuuli puhaltaisi täältä suoraan kylän yli. Silloin ei koko hyvästä olisi huomisiltana jäljellä muuta kuin kaivot ja pappilan kiviportti.

Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaminen, sillä kirkolle ei voitu tehdä enää mitään. Katto oli romahtanut alas ja yksi seinä kaatunut. Jotakin kummallista kuitenkin tapahtui: Kaiken hehkun keskellä seisoi saarnakoppi yhä pystyssä ja palaessaan leimusi kirkkaampana kuin mikään muu. Eukot selittivät, että se paikka, josta Sana oli julistettu ihmisten kuultavaksi, kestäisi pystyssä viimeiseen asti. Eivätkä sen ympärillä kiertelevät liekitkään olleet enää tavallista tulta, vaan palavaa Sanaa.

Herättyään ensimmäisestä hölmistyksestään olivat ihmiset toimineet rivakasti koko yön ja Haikolan ukko virkahtikin kirkkoherralle, että kyllähän tämän rahvaskunnan sai liikkeelle, kun vain joku antoi ensin vauhtia. Vain muutamat löysäpäiset tai alaikäiset hoitelivat enää juttujen ja juorujen jälkisammutusta. Ja tärkein asia oli tietysti se, kuka oli sytyttänyt kirkon palamaan. Eräs poika tuli kertoneeksi, että jossakin kaukana oli poltettu talo käärmeen avulla. Pojannulikat olivat panneet käärmeen suuhun palavan taulan ja ajaneet elukan naapurin kivijalkaan. Niin paloi talo pohjiaan myöten ja käärmekin paistui mukana.

Tarina oli lyhyt mutta kasvoi pian. Hetken kuluttua puhuttiin mäellä jo siitä, että pojat olivat ajaneet kyyn tapulin kivijalkaan ja että siitä tämä kaikki alkoi... Mutta kun uutinen levisi siihen ryhmään, jossa olivat kirkkoherra ja Haikolan isäntä, virkahti kirkkoherra lyhyesti ja nitisti valheen heti:

»Palo syttyi katosta eikä kivijalasta, näkihän sen jokainen.»

Seuraava juttu ei syyttänytkään enää poikia, vaan saarnamies Sieran Kustaata maailmanlopun-hankkeineen.

Niin kiersivät tarinat ja palon loimu hukkui vähitellen uuden päivän valoon. Taivaankajastus oli ehtinyt jo niin pitkälle, ettei kestäisi enää kauan, kun auringon reuna pilkottaisi vaarojen yli ja valaisisi tätä murheen maailmaa aamunkylmällä valollaan. Tuulikin tuntui jo heräävän ja ihmisten iloksi kallisti savun ja kipinäsateen järvelle päin. Se tiesi sitä, että kylän pirtit ja saunat säästyisivät rangaistukselta. Joukko alkoi pienetä vartijain jäädessä paikalle. Vieraskyläläiset keräilivät kapistuksiaan.

Huhtirannan kyläkunta kokoontui venerantaan kasvot likaisina ja vaatteet nokisina kuin lakeisen tukot. Juonas oli torkahtanut rantakivelle jalkojensa välissä nuorakimppu ja pää nuukahtaneena kyynärvarsien nojaan. Muutamalta oli palanut tukka ja toinen oli saanut poskeensa pitkän naarmun pesten sitä puhtaaksi rantavedessä.

Haikolan Leena talutti pientä tyttöä isänsä luokse ja sanoi:

»Hovin katon alla pitäisi olla tilaa tällaisellekin.»

Haikonen katsoi ensin lasta, sitten Leenaa ja virkahti viimein lyhyesti:

»Etsi jostakin nuttua sen suojaksi. Näethän että lapsi värisee vilusta.»

Leena arvasi että isä antoi lupansa. Hän nosti tytön veneeseen ja kääri sinne. Lapsi katseli arkana ventovieraita ihmisiä, jotka näkyivät vievän hänet mukanaan ties minne. Leena koetti saada hänet puhumaan, mutta lapsi katsoi niin kuin ei olisi kuullut mitään. Viimein Leena pisti etusormensa tytön leuan alle, kohotti sitä ja kysyi nimeä. Silloin tämä sanoi ensimmäisen sanan koko aikana, silmät kirkastuivat ja ääni kajahti helakasti:

»Kristiina!»

Ja sitten hän vaikeni taas.

Kylän karja, ymmärtämättömät lehmät olivat tulleet veneitten luokse. Ne olivat heti palon sytyttyä lähteneet kipinöitä pakoon ja menneet kaulaansa myöten veteen. Nyt palon sammuessa ja kitkuisen savun vähetessä ne nousivat takaisin rannalle haukkaamaan vihreitä ruohonpiippoja, nuuhkimaan ilmaa ja ammahtamaan haikeina, sillä vähitellen tuli jo aamulypsyn aika.

Veneet työnnettiin vesille pitkää paluumatkaa varten. Juonas onneton oli vähällä unohtua kivelleen. Toisten huutaessa hän havahtui, katseli tyhmänä ja ymmärrettyään tarkoituksen hypähti lähimpään veneeseen. Mutta lapikkaat lipsahtivat liukkaalla kivellä ja hän ei päässytkään veneeseen asti, vaan hulahti veteen kuin ranka. Hänen päästyään viimein veneen pohjalle märät vaatteet ihossa kiinni ja vilusta hytisten ilkesi joku vielä pilkata:

»Herrasväki käy aina aamupesulla.»

»Nuorasi jäi rantaan. Ui hakemaan se!»

Nääntyneen näköinen mies vilkaisi taakseen, huitaisi kädellään ja sanoi:

»En tarvitse sitä enää!»

Sitten hän muisti jotakin ja tavoitti märkää päätään:

»Mutta hattu pirulainen katosi... Kun menen avopäin kotiin, niin mikähän rähinä siitä nousee! Ja missä minun sanotaan olleen!»

Järvi oli peilityyni. Sen pintaan oli satanut harmaaksi ketoksi tuhkaa ja sammuneita kypeniä. Veneet aukaisivat siihen tumman ja kiiltävän juovan, joka vähitellen supistui taas umpeen aivan kuin arpi. Hovin veneessä istui ukko Haikonen perämiehenä ja näytti olevan torkahtamaisillaan päivänkehrän lämmittäessä. Leena istui keskellä lapsi pyöreänä käärönä kainalossa. Airot kolkkivat ja valvoneiden miesten pää pyrki nuokahtamaan rintaa vasten.

Kylä alkoi olla jo hereillä heidän päästessään viimein kotirantaan. Aurinko oli noussut Kohtavaaran laelle, rantanurmikon kastepisarat vierähtivät lehdiltä maahan. Lepikon pikkulinnut pitivät mekastustaan ja lammaskatras etsiskeli ensimmäistä einettään. Leena yritti herätellä nukahtanutta Kristiinaa, mutta kun ei jaksanut nostaa hervotonta lasta syliinsä, otti Sipo koko käärön käsivarsilleen ja lähti viemään rinnettä ylös. Ensimmäinen valveilla oleva ihminen oli polulla vastassa: Juonaan eukko oli tullut jo varhain veräjälleen odottamaan miestä kotiin luvattomalta yömatkalta ja oli nyt valmis antamaan ankaran evankeljuminsa. Mutta huomatessaan Juonaan muun väen mukana eukko tunsi pientä pettymystä, kun hyvä saarnan aihe meni hukkaan. Suutari käveli arvokkaasti Haikosen jäljessä ja veräjälle päästyään virkahti lyhyen ja jurosanaisen selityksen:

»Oltiin sammuttamassa Herran huonetta...»

Leenan ensimmäinen tehtävä oli viedä tyttö pirttiin, hoidella puhtaaksi ja näyttää toisille.

»Kylläpä osaa olla pikkuinen ja nätti!» ihasteli äiti katsellessaan talon uutta asukasta. Hän oli neuvoton eikä tiennyt, kummallako kädellä olisi pitänyt silittää lapsen päätä. »Mutta hyvä varjelus näkyy olevan tuollaisellakin.»

»Minä se varjelus olin tällä kertaa», oikaisi Leena. »Ja toisena oli Juonas.»

»Juonas — vaivainen ihmisen kuva!»

»Vaivaisessakin voi kiertää vahva veri.»

JOKU HIMOAA RAHAA — JOKU RAKKAUTTA

Isäntä löi aidanseipäitä pystyyn rajaksi kotipihan ja korven välille. Ja sinne mihin aita oli saatu kuntoon, sinne istuutui varis seipään kärkeen ja kurahteli tyytymättömänä. Isäntä heitti sitä kalikalla:

»Sinä tietysti aiot kulkea varkaana kummallakin puolella! Vanha ja takkuinen, mutta ahne joka paikassa.»

Haikonen katsoi taloon päin, sillä nelipyöräiset rattaat kääntyivät portista pihaan ja pysähtyivät portaitten eteen. Hän päätti jatkaa työtään ja lähteä vasta sitten kun tultaisiin hakemaan. Pian Leena huitoikin liinallaan ja pysähtyi riihen kulmalle:

»Kauppias Sormulainen ja joku toinen mies. Tule heti!»

Isäntä koetti olla sen näköinen kuin ei olisi kuullut, otti maasta pajun vitsan, väänteli sen pystypuiden väliin kahdeksikoksi, asetteli rankaa päälle ja virkahti tyytyväisenä:

»No nyt tämä kestää eivätkä elukat karkaa pihaan. Vai on kauppias... No, heillä on aikaa odottaakin.»

Hän laittoi koko seiväsvälin valmiiksi ennen kuin lopetti työnsä.

Salissa istui sillä aikaa maakunnan rikas kirjanpitäjänsä kanssa ja molemmat pyyhkivät hikeä otsalta. Astuessaan sisään Haikonen hidasteli tahallaan eikä ollut tuntevinaan vieraita ennen kuin keskilattialla, tyrkkäsi sitten kättä ja siirtyi valon puolelle kaivamaan tikkua pois peukalostaan. Keskustelu alkoi väkinäisesti, niin että kauppamiehen jalka heilui levottomana polvella ja kirjuri nyppi pölyhiukkasia pois hihaltaan.

»Ilmat ovat olleet viime aikoina kuivat», sanoi Sormulainen.

»Joopa joo, ilmat ovat olleet kuivat.»

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

»Joko heinät on saatu pielekselle?»

»Joopa joo, heinät on saatu pielekselle.»

Seurasi taas hiljaisuus.

»Ja piakkoin alkaa elonleikkuu?»

»Joopa joo, piakkoin alkaa elonleikkuu.»

Haikonen näytti kyllästyvän turhaan arvelemiseen ja päätti sanoa kaikki yhteen henkäykseen:

»Ja sitten alkavat puimiset ja myllymatkat ja vesikelit ja lopuksi tulevat hitonmoiset talvipakkaset!»

Viereisessä huoneessa istuva Leena oli jättänyt oven raolleen, niin että saattoi katsella salin nurkassa istuvaa konttoristia ja tämän vastavilkauksia. Päästyään sopivaan vauhtiin kauppias innostui puhumaan yhä nopeammin ja toisen jalan väsyttyä heilumiseen vaihtoi polvelleen toisen alkaen remputtaa sitä. Moitittuaan ensin maamiesten elämää vieras kehui kaupungin vilkkautta ja lopuksi tietysti omaa ammattiaan. Ei ollut muuta vaivaa kuin hankkia suolaa ja jauhoja, kun isäntämiehet ajoivat niitä kuormakaupalla kyliinsä ja hakivat pian lisääkin. Kirjanpitäjä vilkaisi taas kamarin ovenrakoon ja kohensi asentoaan.

Haikonen aluksi vain murahteli takaisin, piilotti sitten piippunsa kopan kämmenen pohjaan, puhalsi roskat ulos ja sanoi viimein:

»Olen ymmärtänyt teidän puheestanne niin paljon, että tässä maassa ei kukaan elä työllä vaan kaupanteolla.»

»Enhän minä sellaista sanonut», ryhdistäytyi kauppias.

»Sanoittehan selvästi, että vaikka täällä maalla huhdotaan kuin hullut, ei vilja kuitenkaan kasva, ihmisille tulee nälkä ja kaikkien on on lähdettävä kerjuulle.»

»Minä selitin vain sitä, että talo kuin talo köyhtyy joka vuosi, leipä pienenee ja velka kasvaa. Jos ette usko, niin katsokaa tuttavianne.»

Haikonen astui kerran yli lattian ennen kuin pysähtyi vieraansa eteen:

»Kiitosta vain hyvistä neuvoista. Mutta kuulkaahan kun minä sanon teille erään asian: Ei kukaan kyntäjä ole koskaan kuollut nälkään oman vakonsa päähän!»

Tuli lyhyt hiljaisuus. Haikonen katseli vuoroin molempia vieraita pieni hymynkare suupielissään, kauppias punoi mustaa poskipartaansa ja kirjanpitäjän katse kulki pitkin Leenan vartaloa, niin että tämä punastui ja siirtyi näkyviltä pois oven varjoon.

Nyt kauppias jo närkästyi:

»En puhunut kuolemasta mitään, vaan köyhtymisestä! Sanonko minäkin erään asian?» Hän piti pienen tauon tehotakseen paremmin. »Jo kolme vuotta sitten lainasitte minulta ison summan rahaa ja sanoitte että...»

»Otin velkaa kun jätin vanhat kaskimaat ja siirryin uuteen viljelykseen. Piti raivata metsää, kaivaa ojat ja tehdä aidat», selitti isäntä lyhyesti.

»Turhaa kokeilua. Kaksi vuotta sitten maksoitte pienen osan takaisin ja loput lupasitte viime syksynä. Mutta sitä ette maksanutkaan, vaan talvella kävitte hakemassa jo lisää. Ja nyt on velka suurempi kuin alussa.»

»Viime vuosi oli katovuosi ja sen takia en pystynyt maksamaan. Mutta tänä syksynä minä voin...»

»... maksaako takaisin?» kysyi kauppias nopeasti.

Haikonen vaistosi, että keskustelu oli vasta alussa ja loput pysyivät vielä piilossa. Vieraat olivat lähteneet säikäyttämään häntä. Mutta Haikolassa ei uskottu kirkkaalla päivällä aaveisiin ja sen vuoksi oli paras pysyä rauhallisena. Niinpä Haikonen asettautui mukavaan asentoon sohvan päähän:

»Vai näyttää hovi köyhältä ja isännän on lähdettävä ruotivaariksi», ärsytti hän vierastaan.

»Kaikki muutkin ovat samassa pyykissä. Syynä on se, että viljaa saadaan Venäjältä paljon huokeammalla kuin omista pelloista. Jos laskette, mitä maksaa jokainen Haikolan pellon jyväkappa, niin...»

»... niin se on kalliimpaa kuin venäläiset jauhot Sormulaisen puodissa», jatkoi isäntä.

»Niin onkin!» riemastui toinen ja alkoi vuorostaan vyyhdetä lattiaa edestakaisin. »Minä myyn teille jauhoja halvemmalla kuin teidän omanne!»

Haikosen mieltä jo kutitti, mutta hän päätteli että viisas nauraa aina varoen. Mitähän nuo miekkoset olivat sopineet lähtiessään tänne? Kun ajatus ei ollut vielä selvä, päätti hän kysyä suoraan:

»Siltä näyttää, jos katselee kauppatalon konttuurista ja selailee siellä tilikirjojaan. Mutta jos seisoo Haikolan portilla, silloin näyttää taas toiselta. — Mikä muuten sai munsyörit liikkeelle näin kuumana kesäpäivänä?»

Sormulainen heittäytyi ystävälliseksi ja muisti että ulkona Hillojen pohjalla oli pullo oikeata ranskalaista, sellaista tulista ja päähän kihahtavaa, jota hän oli tuonut viimeisellä Pietarin-matkallaan:

»Haepas Koholiini se puteli tänne, niin saadaan isäntä uskomaan!»

Kirjanpitäjä nousi nopeasti ja ajatteli, että pullojen avulla olisi helppo päästä puheisiin talon tyttären kanssa.

»Antaa olla!» sanoi Haikonen. »Viina on läikkyvää ainetta: Se menee päähän ja mieli takapuoleen.» Nyt oli paras karttaa liikaa ystävyyttä ja sen vuoksi hän jatkoi varovasti: »Lainan ottaminen on samaa kuin pissiä housuihinsa. Ensin se helpottaa — mutta entäs sitten kun housut jäätyvät. Toiset puolet lainastani maksan tämän syksyn sadosta ja loput sitten kun...»

»Mutta entä jos tulee katovuosi?» keskeytti Sormulainen. »Silloin tarvitsette taas lisää lainaa.»

Mitä hittoja se tyrkyttää minulle katovuosiaan, ajatteli isäntä. Miks'ei hän pikemmin huoli velkaansa takaisin? — Sormulainen oli vähän aikaa mietteliäs ja alkoi sitten hitaasti kaarrellen selittää, että hän oli viime vuosina laajentanut kauppahuonettaan, oli perustanut muutaman myllyn ja sahankin ja tarvitsi sen vuoksi lisää rahaa hankkeisiinsa. Ja nyt heidän oli pitänyt lähteä Koholinin kanssa pienelle karhuamismatkalle kysymään, milloin Haikonenkin voisi maksaa velkansa takaisin...

Äsken se ei huolinut sitä, mutta nyt jo puhuu noinpäin, ajatteli isäntä.

»Ymmärrän kyllä että teillä on paljon vaikeuksia», jatkoi Sormulainen. »Ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon.»

Jahah, nyt se pamahtaa, kohensi isäntä asentoaan.

»Pääsette koko huolesta helpolla tavalla. Myykää tämä ikävä paikka, siirtykää kaupunkiin vanhuudenlepoon ja eläkää siellä mukavasti varakkaana porvarina.»

Isäntä huomasi, että tämä oli sitä karhunkiertämistä, josta hän oli kuullut puhuttavan. Ja kontionpesä oli nyt Haikolassa. Ja aseenaan Sormulainen käytti velkaa. Isännän teki mieli potkaista ovi auki ja osoittaa tietä, mutta hän siirtyi hitaasti ikkunan luo ja pyyhkäisi kädenselällä silmiä kuin kirkastaakseen näköään.

Kysymys olikin suuremmasta asiasta kuin mitättömän pienestä velasta: koko talosta ja väestä ja kaikista alustalaisista. Kaikki tuo, mikä näkyi ikkunaan, tarvitsi hänen työtään ja vastuutaan. Siellä oli koko kylä uusine peltoineen, rakennuksineen ja savuineen — ja se kaikki oli asettunut siihen kuin hovin suojaan. Jos hovi häviäisi, hajoaisi kyläkin. Se joutuisi kuin heitteille. Ja mitä olisi ennen pitkää jäljellä itse Haikolasta: notkolleen taipuneita kattoja, jotka kasvaisivat päivänkakkaraa, kallistelevia nurkkapieliä ja saranoiltaan pudonneita ovia. Äsken kaivetut ojat alkaisivat vesoittua. Ja kaiken hävittyä istuisi piru räystäällä ihmettelemässä aikaansaannoksiaan, että näinpäs matalaksi minä poika pistin hovin paikan, kun se hupsu Haikosen ukko kompastui kauppamiehen loukkuun!

Isäntä kääntyi, katsoi vierasta silmiin ja sanoi lyhyesti:

»Haikolan hovi ei ole myytävänä.»

Tämä kaikki oli juuri sitä mistä monet olivat puhuneet: entisen aateliston tilalle oli muodostumassa uusi yläluokka, rahamiehet, uudet mahtajat, joita sanottiin kapitalisteiksi. Kauppamiesten valta levittäytyi kuin harmaa pilvi kaupungeista maaseudulle. Nuo entiset puukhollarit kohosivat nyt patruunoiksi ja tahtoivat omistaa puoli maakuntaa. Sormulainenkin oli saanut suolasäkeillään rahaa ja halusi nyt toisten maan ja työn. Hän tahtoi kiivetä uudeksi mahtajaksi, kun entisten linnanherrain luut olivat jo haurastuneet mättään alla...

Äskeisten sanojensa jälkeen Haikonen huomasi vieraitten vilkaisevan toisiinsa. Mutta kirjanpitäjä oli katsellut kamarin ovenrakoon ja virkahti nyt sovittelevasti:

»Jos isäntä on mieltynyt tähän paikkaan, niin eihän tarvitse myydä koko taloa. Myykää pois vain kaikki turha ja jättäkää itsellenne pieni kotipalsta.»

Haikonen silmäsi häntä sillä tavoin, että nuori mies pelkäsi hyytyvänsä.

»Mitä lempoa se uusi omistaja tällä kaikella tekee, kun minäkin kuulemma joudun kerjuulle! Sama kai on edessä hänelläkin.» Hän käveli uunin luokse ja kopisteli siellä piippuaan: »Kuulkaas nyt, patruuna Sormulainen! Jos jonkun kannattaa tämä talo ostaa, niin kai tässä kannattaa silloin elääkin. Ja kun kerran kannattaa elää, niin silloinhan tässä voin olla minäkin.»

»Ja raataa kuin renki!» huokaisi kauppias toisen puolesta.

Haikonen lähestyi häntä ja hymyili:

»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan sellaisesta kuin isäinsiemenestä? — Vai ette... Se on sellainen viljansiemen, jota isät ovat kasvattaneet aina samassa pellossa, kylväneet joka vuosi uudelleen ja saaneet siitä uuden siemenen ja taas kylväneet. Se siemen sopii juuri omaan maahan ja itää varmasti. Haikolan maahan ei ole koskaan kylvetty mitään vierasta siementä, vaan aina sitä omaa sukupolvesta toiseen. Ja minäkin kylvän sen taas.»

»Mutta jospa tulee kato?»

»Silloinkin riittävät omat siemenet pellolle. Ja syötävän minä ostan ryssän jauhoina muualta. Sormulaisen kaupastahan sitä kuuluu saavan niin huokealla!»

Vieraat huomasivat joutuneensa yhä ahtaammalle. Kauppias ei keksinyt sanoja, mutta kirjanpitäjä yritti vielä sovitella ja puhua vanhuudenlevosta. Ukko painoi rystysensä pöydän kantta vasten niin lähelle kirjurin sormia, että tämän oli vetäistävä omansa pois.

»Kuulkaahan nyt!» saneli Haikonen. »Ette ole vielä sanonut sitä mitä olen odottanut: Jos en pysty maksamaan velkaani, on hovi teidän! Sitä tapaa on käytetty jo ennenkin.» Hän katsoi vuoroin kumpaakin ja jatkoi: »Mutta nyt tämä hölmöläisten hutunkeitto saa jo loppua!»

Leena oli tullut korjaamaan astioita pöydältä ja katseli isäänsä takaapäin. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että ukko oli kuohahtamassa, sillä niskan punoittaminen oli paljon vaarallisempaa kuin lyhyt kiroaminen.

Virkkamatta mitään Haikonen asteli toiseen huoneeseen ja kolisteli siellä jotakin. Kauppias vilkaisi kirjanpitäjäänsä ja pudisti päätään merkiksi, että heidän matkansa oli nyt epäonnistunut, kun Haikonen ei säikähtänytkään niin kuin odotettiin. Koholinin vilkas katse hiveli Leenaa, hän kohenteli rusettiaan ja hymyili kuin hyvä ystävä. Ja Leenalta hän sai takaisin ohuen hymyn.

Silloin kirjanpitäjän päässä vilahti uhkarohkea ajatus. Kun kerran kauppias oli epäonnistunut eikä saanut Haikolan ukkoa silmukkaansa, niin mikä esti häntä itseään yrittämästä toisella tavalla! Tuossa oli talon ainoa tytär, verevä ja siroliikkeinen mamselli. Se joka saisi tyttären, saisi vaivattomasti koko hovin... Ja sen miehen, joka omistaisi Haikolan ja voisi käyttää sitä hyväkseen, ei tarvitsisi istua kirjurina toisen konttorissa, vaan kuuluisi maakunnan rikkaisiin. Koholin hieroi kostuneita kämmeniään vastakkain ja ajatteli, että Sormulaisen klahvissa oleva Haikolan velkakirja olisi hänen käsissään siunatun arvokas paperi...

Seisoessaan sivuttain Leena tunsi. Koholinin katseen lämmittävän ihoaan ja lähti huoneesta vilkaisten nuoreen vieraaseen suosiollisesti. Ja astuessaan kamarin halki hän näki isän vetelevän auki piirongin laatikoita ja sysäävän takaisin kiinni. Sitten paukahti kansi paikoilleen ja avaimet kilisivät.

»Äläs mene, tyttö! Parempi olla todistajia niin paljon kuin suinkin», sanoi isä Leenalle ja asteli raskaasti saliin, asetti pöydän kulmalle seteleitä ja suuren paperin. Hakiessaan läkkipottua ja sulkakynää hän sanoi kauppiaalle: »Tuossa on rahaa. Ei läheskään niin paljon kuin olen velkaa. Mutta loput maksan heti kun voin.»

»Älkää nyt hyvä isäntä suuttuko! Minähän tarkoitin puhua sovinnossa.»

Isäntä hymyili voitonriemuisena ja ojensi kynää:

»Ei kannata selitellä! Nimi paperiin ja nopeasti!»

Hän meni kynnykselle ja huusi tuvan puolelta pari ihmistä todistajiksi. Sormulainen piirsi hämillään nimensä ja pyyhki hikistä nenänsä kuvetta, tavoitteli sanoja ja hätyytteli vihaista kärpästä pois korvastaan. Kun Sipo sai piirretyksi puumerkkinsä, huomautti Haikonen hänelle:

»Menepäs kääntämään vieraan hevonen valmiiksi. Ja käännä sillä tavalla, että pää on porttia kohti!»

Pihalle päästyään Sormulainen katsoi sen näköisenä, että odotahan, Haikolan isäntä: Vuoden kuluttua sinun omat kärrysi käännetään maantielle päin!

Koholinkin yritti olla totinen isäntänsä puolesta, mutta vaivihkaa hän silmäsi Leenaan sen näköisenä, että odotahan, Haikolan mamselli: Vuoden kuluttua me kaksi ajamme komiasti samoilla trilloilla!

Päästyään rattaille Sormulainen huitaisi hevosta ja antoi mennä, niin että pyörät raapaisivat portinpieltä. Kirjanpitäjä piisi vielä vilkaissut taakseen, mutta hänen piti puristaa molemmin käsin penkistä, ettei putoaisi rattailta.

Mutta he eivät kääntyneetkään takaisin kaupunkiin vievälle tielle, vaan kirkonkylään päin. Haikonen arveli heillä olevan samanlaista asiaa vielä muuallekin.

Mikä oli antanut heille yht'äkkiä tuollaisen kiireen lähteä kierrokselle pitkin pitäjää?

Isäntä kiipesi aidan yli metsän puolelle ja pysähtyi katselemaan sikojen touhua, kun ne kärsä likaisena tonkivat maata kuin aarretta etsien ja neuvottelivat keskenään. Niissä näkyi olevan paljon ihmisten tärkeyttä ja ihmisten tapojakin. Eikä kestänyt kauan, kun joukon pienin sai jo vinkaista ja lähteä etsimään omaa mätästään.

Pihlajanmarjat jo punersivat ja riippakoivun lehdet kellastuivat, niin että tuulen hiljaa pyyhkäistessä oksat heiluivat pitkinä ja kullankoreina huiskuina. Ja riihen luona hakkasi tikka elon aikaa mitaten...

Nakutusta kuunnellessaan isäntä jäi ajattelemaan omaakin elämistään, sillä kotinurkalla takova pitkänokka muistutti ihmisiä työn kiireestä. Mutta sopihan sen nakuttaa ja mitata jäljellä olevia päiviä, sehän oli tikan virkakin, ajatteli isäntä.

»Mutta minun tehtäväni on elää silloin, kun sitä varten annetaan oikea hetki, kylvää ja leikata nämä ahot ja huolehtia kylvön jatkajastakin sitten kun oma käsi alkaa väsyä. Ja armoton viikatemies kolkuttaa viimein pirtin ovelle ja sanoo, että nyt sinä Haikolan ukko olet touhunnut aikasi ja alat olla tässä maailmassa yhtä tarpeeton kuin tikan hakkaama kuivettunut kelo. Alapas sulloa hyvien ajatustesi eväät laukkuusi ja lähteä pitkälle matkalle Haikolan entisten ukkojen ja akkojen sanattomaan seuraan. Niinpä sitten on pistettävä nopeasti ja nurisematta pieni eväsvakka konttiin, lähdettävä ja näytettävä ikuisuuden ja unohduksen portilla, että tämän minä vaivainen sain aikaan ja riittääkö tämä vakka minun osaltani. Vai pitääkö jäädä rauhattomien ihmissielujen joukkoon harhailemaan kunnottomana kuolleena elävien ihmisten kiusaksi ja oikeitten kuolleitten peloksi siinä elämän ja kuoleman välimailla? Saako kuolla reilusti vai pitääkö vielä taivaltaa haamuna kiusaksi itselle ja muille?

Isäntä katsoi seinähirressä nakuttavaa elämänmittaria, kyllästyi siihen viimein ajatellessaan, ettei Haikolan asioita jätettäisi tuollaisen räpyttelevän siipiniekan hoidettaviksi, otti maasta kivenmukuran ja heitti sillä riihen seinään niin että jysähti. Mutta lintu pirulainen ei välittänyt siitä, vaan käänsi ensin päätään kuin sanoakseen, että älä nyt hyvä äijä viitsi mellastaa mokomasta! Se hakkasi vielä ja lopuksi lensi tiehensä kirkaisten kuin ilkkuen.

Vasta nyt isäntä huomasi, että lintu olikin palokärki, joka tiesi vain kuolemaa... Kukahan tästä talosta joutuisi lähtemään ensimmäisenä kuoleman kylmään ja homeiseen seuraan?

Haikonen meni ahon puolelle katsomaan uutta raivauspaikkaa tulevien kesien elopelloksi ja ajatteli hyvillään, että jumaliste, kun tästä maasta tulee pursuamaan tähkiä kuin taikomalla... Sipo ja Hani tulevat kyllä vääntämään kannot ja kivet irti ja sahra kääntää pinnan nurin, niin että maa höyryää. Keväällä hän itse varistaa siihen ohranjyvät ja ensi syksynä tällä paikalla leikataan ja jyvää tulee niin runsaasti, että myllyn kita läkähtyy ja akat seisovat pitkänä rivinä pirtin pöydän ääressä ja pyörittävät kakkua hiki otsalla...

Heti pihapellon päästä alkoi sankka varjoisa kuusimetsä ja levisi asumattomana korpena ylävesien rannoille asti. Siellä tuntui kaikki hiljaisemmalta kuin kylässä, vaikka oma elämänsä oli sielläkin. Tuolla opetteli närhenpoikue lentämään ja tuolla ajoi pari oravaa toisiaan kiertäen puunrunkoa niin että häntä tuprusi. Salo humisi, mutta tuuli oli rauhallisempi kuin aukealla peltorinteellä ja soi kuin urkujen tummaääninen pilli.

Kaikki se, mitä oli etelärinteellä kellertävästä ohrapellosta tuonne pohjoisessa sinertävien vaarametsien taakse, se kaikki oli ollut hänen omaa temmellyskenttäänsä monien vuosikymmenien ajan. Siellä oli poikapahaisena viritelty lintulangat, nuorena miehenä istuttu tytön kanssa ahokivellä ja kuunneltu yölinnun surinat, siellä oli myöhemmin vierretty kasket ja ammuttu ahmat ja nyt harmaantuvana ukkona kierrelty kuuntelemassa hiljaisuutta.

Ja siellä oli aina ollut turvallista silloinkin, kun huolet painoivat, kun pakkanen puri tai susi ulvoi pakkasyössä.

Mutta nyt sen rauha tuntui menneen. Ensin ihmiset tarjoutuivat sinne mukaan kuin toveriksi, mutta joskus he häätäisivät hänet pois ja tahtoisivat jäädä yksin. Ystävällisten sanojen takaa heidän katseessaan vilahti samaa kuin sudella. Ajattelivatko he samaa kuin sudet, jotka pitkien matkojen päästä vainusivat metsään väsyneen ihmisen ja taivalsivat tämän luokse avatakseen kuolaisen kitansa ja iskeäkseen hampaansa hänen kurkkuunsa?

Haikonen jatkoi matkaa vaaran toisella puolella olleen vanhan asumuksen paikalle, tyhjälle aukealle, joka ei ottanut kasvaakseen metsää eikä paljon muutakaan. Ties vaikka aho olisi jostakin syystä kirottu olemaan paljaana ikuisesti. Lappalaiset poppamiehet olivat joskus aikoja sitten kironneet metsiä ja järviä, niin että onnettomuus vainosi niissä yhä vieläkin. Mutta mistäpä sen kaiken tiesi...

Lammen takaa vastapäiseltä rinteeltä näkyi autio pirtti, jonka harmaat seinät peittyivät horsmapehkoihin ja kynnykselle asti levinneeseen vesaikkoon. Sekin oli ollut salaisen pahan vainoama eikä siinä voinut asua kukaan. Viimeksi siinä oli ollut äkäinen Voitanan ukko, sellainen ikuisesti pahantuulinen mäyrä, joka tonki omissa oloissaan eikä sietänyt ihmisiä. Hän oli kova noitumaan ja kulkiessaan yksin metsässä karjui kirouksiaan ja hihkui voi saatanaansa, niin että kaiku kuului kylälle asti ja kuusista tippui naava. Kyläläiset lyhensivät kaikujen äänet Voitanaksi ja kastoivat ukon uudestaan. Viimein hän jätti asumuksensa tyhjäksi ja pihamaan kasvamaan takiaisia, kyllästyi köyhyyteensä ja lähti etsimään rikkauksia kaupungista — ja pääsi kuin pääsikin töihin sahamyllylle, kuunteli siellä veden kohinaa ja kuvitteli että mylly jauhoi kultaa jokaiselle joka kuunteli sen jyrinää. Keksittyhän itselleen tällaisen uuden myllärin-leikin oli Voitana kuulemma vähentänyt kiroiluaan ja oppinut jo nauramaankin.

Niin kävi, että moni jätti asumuksensa ja metsä taas autioitui. Hyvien ajatusten tekemästä onnenpaikasta tuli autiopaikka, sillä elämä oli usein kova ja luonto tyly. Eivät jaksaneet nousta korven isänniksi, vaan missä ennen kuului viikatteen hiojan kalkatus ja rinteelle kohosi kahiseva heinäpieles, siellä kasvoi nyt salometsä umpeen, kivikossa kihisi käärme, linnut tekivät pesänsä lahon räystään alle ja jänis puikki pakoon pihaveräjältä. Niin ne toiset... Mutta jotkut taas uskalsivat luottaa siihen vanhaan onnenpaikkaan, he raivasivat rinteen uudelleen auki ja pian kuului metsästä hakkaaminen, pihalta helähti lapsen nauru ja majan lakeisesta nousi Luojan puhtaalle taivaalle sininen savu merkkinä siitä, että pieni ihmisparka uskoi vielä elämään korvenkin keskellä, uurasti ja kuokki niin kauan kuin jaksoi ennen viimeistä ja lopullista uupumistaan.

Isäntä taittoi Voitanan torpan veräjänpielestä lepän ja kääntyi metsään kiivetäkseen ylös vaaralle. Hän harppaili kaatuneiden puunrunkojen yli ja tuli ajatelleeksi, että juuri tuolla lailla menivät puut hukkaan ja mätänivät paikoilleen, jos eivät jääneet keloina tikkojen pesäpuiksi. Ja ylempänä kallion luona hän näki juuri sen mitä ajatteli: vanha petäjä oli kuivunut ja eikös siinä ollut palokärki nakuttamassa reikäänsä, niin että kaarna sinkoili. Haikonen huitaisi Voitanan ukon oksalla pahanonnen lintua ja mietiskeli, että saisi joku hyvä ihminen tulla tänne metsään asumaan ja häätämään ulos kaikki entisaikojen kiroukset.

Hän katseli laakson yli Kohtavaaraan päin. Parin vuoden kuluttua sieltä aukenisi vaarojen lomiin uusi kanava, jota pitkin pohjoisten järvien vedet soluisivat etelää kohti. Tuolla ylhäällä salojärvien rannoilla hakkaisivat kymmenet kirveet metsää lakoon ja kanavan rannoilla seisoisi miehiä käsissään pitkävartiset keksit, joilla he antaisivat vauhtia pihkaisille tukeille. Samaa menoa tulisi riittämään alituiseen, sillä jossakin kaukana kosken partaalla tulisivat piikkiteräiset sahat sihisemään puuta halki.

Haikonen säpsähti ja jäi tuijottamaan tulevalle kanavalle päin. Nyt hänelle alkoi selvitä, miksi ihmiset himoitsivat Haikolaa, vaikka eivät välittäneetkään sen pelloista ja leivästä. Ennen olivat halutuimpia hyvät kaskirinteet eikä kukaan huolinut puita, mutta nyt ei kukaan hullu viitsinyt kyntää peltoja, kun puut kasvoivat rikkautta. Eivätkä uudet tulokkaatkaan aikoisi kylvää rahaa pelloille, vaan mieluummin niittäisivät sitä itselleen kanavan ympärillä kasvavista metsistä.

Vai sitä tarkoittikin kauppamiehen ystävällinen neuvo ja revonkatse!

Haikonen hoihkaisi yhtä rumasti kuin Voitanan ukko, näki jäniksenpojan puikkivan pakoon ja häpesi omaa ääntään. Kävellessään takaisin kotipihaa kohti hän kiivastui ja paransi vauhtia miettiessään, että jokin uusi mahti oli uhkaamassa hänen rauhaansa. Hänen täytyi keksiä keinoja puolustautuakseen sitä vastaan. Mutta kun muuta neuvoa ei löytynyt, täytyi turvautua vanhaan totuuteen, että rauta hioo toisen raudan. Aseeksi rahaa vastaan piti ottaa raha.

Nyt oli pysyttävä Haikolassa ja kiskottava vieraat sormet irti sen ovenrivasta. Muuten olisi tosiaan edessä lähtö nyytti kainalossa maantielle, portti takana kiinni ja edessä koreana lohdutuksena ajatus siitä pakollisesta vanhuudenlevosta.

Kunpa hänellä olisi ollut poika, sellainen nuori mies, josta olisi ollut apua! Olihan Leena muuten hyvä lapsi, mutta hänessä oli se suuri vika että oli nainen.

Hän pääsi keskustelemaan Leenan kanssa vasta parin päivän kuluttua heidän kulkiessaan pellolle päin. Polku meni kiviaidan ja taipuneiden viljankorsien välistä. Tähkät ripsuivat kylkeä. Oli hauska panna kämmenensä torvelle ja soluttaa niitä sen lävitse. Haikonen kumartui nostamaan polun yli taipuneen oljen takaisin toisten nojaan.

Hän näytti olevan hyvällä tuulella ja he astelivat metsäniemekkeeseen unohtuen nojaamaan sen aitaan. Ukolla oli kädessään tähkä, jonka hän rusensi rikki, jauhoi nyrkillään kämmenpohjassa, puhalsi akanat tuuleen ja puhui kuin itselleen:

»Tällaisena päivänä tuntuu siltä kuin olisi kirkkopyhä. Tekisi mieli pistää harvinaiset päällensä ja kiertää ja katsella.»

Hän otti hatun päästään, laski sen aidanseipääseen ja antoi tuulen puhaltaa harmaaseen tukkaan. Parvi nuoria harakoita, joiden untuvat olivat vielä harmahtavia, lensi heidän ylitseen kuusikkoon ja piti siellä mekastustaan. Oli se aika, josta Biblian Rukouskirjassa sanottiin: 'Ele kylve, ele suonda lyö, ele tee silloin haureustyö. Wiini ja herkku welte myös, nijn sine terwen pysyt työs.'

Leena naurahti ja tavoitti kahta keltaista lehteä, jotka tuuli puhalsi koivun oksalta hänen helmaansa. Mutta olipa toinenkin lähestyvän syksyn merkki: Pääskysiä oli kerääntynyt pitkä rivi portin poikkipuulle ja toinen aitanräystäälle. Isäntä koetti silmät raollaan laskea lintuja ja arvasi tytön ajatukset:

»Tulee syksy. Vapahtajan linnut kokoontuvat yhteen ja lähtevät pian pitkälle matkalleen. Tähän aikaan ovat ladon ovet kiinni ja riihen ovet auki.»

»Niin, syksy», huokaisi Leena.

Niin, syksy... Nyt hänen pitäisi viimeinkin selittää isälle, ettei hän enää kestäisi kotona syksyn pituutta, ei jaksaisi istua pimeitä talvi-iltoja naisparven keskellä ja kuunnella heidän ikuisia juttujaan. Miten hän voisi sanoa isälle sen, että häntä vaivasi yksinäisyys ja että hän tahtoi jonnekin sinne, missä oli nuoria ihmisiä, elämää ja rakkautta.

Mutta tänään se olisi viimeinkin sanottava...

Hän alkoi leikkiä heinänkorrella ja hoputti pientä heinäsirkkaa hyppäämään.

»Sinulla näkyy olevan jotakin sanottavaa», virkahti isä katseltuaan hänen levotonta puuhaansa.

Leena nyökäytti päätään ja saatuaan heinäsirkan loikkaamaan teki kiusaa muurahaiselle, joka kiipesi hänen pohjettaan pitkin. Hän epäröi hetken, mutta tunnusti sitten suoraan:

»Tahtoisin nähdä hiukan maailmaa...»

»Kaupunkiinko sinäkin?»

»En juuri sinnekään», vastasi Leena epävarmasti. »Mutta haluaisin liikkua, nähdä uusia ihmisiä ja...»

»... ruveta hienostelevaksi mamselliksi.»

»Ei ikinä, en minä sitä havittele. — Noin pieni elukka ja puree niin vietävän kovasti! — Mutta ymmärrättehän, että minä tulen omassa pirtinnurkassa huperoksi.»

»Et ole vielä koskaan ennen puhunut tuolla tavalla.»

»En, kun en ole sitä vielä tajunnut. Mutta ajatelkaahan, mitä minulla on edessäni: ei mitään muuta kuin istua ja odottaa, että joku nuori mies korjaisi minut talteen. Ja jos se mies tulee, on minun tehtäväni laittaa hänelle lapsia kamari puolilleen. — Taas tuo elukka puree!» sipaisi hän jalkaansa ja siirtyi toiseen paikkaan. »Mutta jos se mies ei tule, silloin saan jäädä jonkinlaiseksi Mari-tädiksi uunin nurkkaan ja neuloa lapasia toisten ihmisten lapsille. Siitä näette, miten pieni osa meillä naisilla on elämässä!»

»Tuotako sinulle koulussa opetettiin?»

Leena luuli isän suuttuvan. Mutta tämä istahti viereen ja huitoi ruiskukalla pois vihaista mehiläistä kasvojensa edestä. Leena otti kukan hänen kädestään ja asetellessaan pukunsa rintaan naurahti:

»Äiti ei pidä tällaisesta koreudesta.»

»No mitä sinä sitten haluat?» kysyi isä katsellen järvelle.

»En mitään muuta kuin olla edes vähän aikaa vapaa, mennä johonkin ja tulla takaisin.»

Kummallisia nuo nykyajan nuoret naiset, kun vaativat itselleen miehen oikeuksia ja vapauksia, ajatteli Haikonen. Ja ääneen hän lisäsi:

»Jos sinä menet etsimään maailmalta samaa hyvää kuin muutkin, ei sinulla ole siellä sitä vapautta kuin täällä, usko pois.»

He vaikenivat hetken. Mutta sitten isä puhkesi puhumaan siitä mitä oli ajatellut. Haikola oli vaarassa ja sen ihmisten vapaus oli vaarassa, jos ei nyt keksitty hyviä keinoja ja puserrettu viimeisiä voimia, jotta päästäisiin eroon vieraista ahnehtijoista. Isä itse ei yksin jaksanut, mutta talossa ei myöskään ollut toista miestä joka olisi auttanut.

»On se vahinko, että sinä olet tyttö!» sanoi hän kesken kaiken Leenalle.

Mutta jos Leena halusi auttaa ja ottaa hänen kanssaan niskoilleen Haikolan huolet, niin silloin talo voi vielä pelastua. Ja jos Leena teki sen, niin silloin hän totisesti sai olla ja elää niin kuin halusi, häntä ei sidottu mihinkään eikä valjastettu aisoihin, mutta hän ei myöskään omasta puolestaan saanut pilata talon kunniaa.

Leena katsoi kysyvästi, sillä hän ei ymmärtänyt isän uusia sanoja. Tämä jatkoi siihen lyhyesti:

»Niin kauan kuin ollaan oman portin sisäpuolella, saadaan ajatella niin kuin itse halutaan. Mutta kylä ei kaikkea ymmärrä ja sen vuoksi meiltä loppuukin vapaus tuonne portille.»

Tuo oli Leenan mielestä jo hyvin paljon, melkein niin paljon kuin hän oli toivonutkin. Jos hän suostuisi liittoon isän kanssa Haikolan puolesta, olisi hänen luovuttava omista pienistä mieliteoistaan ja yritettävä parhaansa mukaan olla isän apuna.

»Sinun työsi kasvaa nyt paljon», sanoi isä kuin varoittaen. »Joudut vastaamaan hyvin paljosta.»

Sitä Leena ei pelännyt, sillä sitähän hän oikeastaan kaipasi. Mutta eräs asia johtui hänen mieleensä:

»Entä äiti? Kuinka selvitään riitelemättä, jos minä teen yhtä ja äiti käskee toista?»

Isä katseli jonnekin kylään päin, sepän tuuliviiriin ja Kohtavaaran kaivonvinttiin ja ajatteli itsekseen, että talon kannalta oli ollut aina pahinta se, kun emäntä ei osannut sopeutua uudistuksiin eikä innostunut talon työhön, sillä eihän uskovainen saanut rakentaa pysyväistä majaa maan päälle. Mutta ääneen hän sanoi Leenalle:

»Niin kauan kuin muistan taaksepäin, on jokseenkin joka viides vuosi ollut katovuosi — yleinen kato ja sen seurauksena puute. Ja välivuosinakin on aina oltu paljon vailla. Mutta eipäs nyt!»

»Mutta teidän piti sanoa jotakin äidistä?» muistutti Leena.

»Niin... Ylihuomenna aloitamme elonleikkuun. Ja nyt sen aloitat sinä.»

Leena muisti, että aikaisempina vuosina oli elonleikkuun aloittaminen juhlapäivä. Väki meni pellolle, emäntä leikkasi ensimmäisen lyhteen, kylän nuoret kokoontuivat mukaan, kahvia ja viinaa tarjottiin ja illalla tanssittiin pirtissä.

»Mutta enhän minä ole emäntä», sanoi Leena.

Isä ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hän nousi tytön eteen ja katsoi silmiin:

»Jäätkö Haikolaan vai et? — Jos jäät, niin kaikki on selvä. Puhutaan asiasta uudelleen vuoden kuluttua.»

Kesti tuokion ennen kuin Leena vastasi selkeästi:

»Tietysti jään!»

Ratkaiseva päätös oli tehty ainakin vuodeksi eteenpäin ja molemmat hymyilivät tyytyväisinä. Oksalta karisi Leenan olkapäälle havunneulasia. Isä nyppi ne pois, korjasi niskassa olevaa huivin solmua ja antoi kätensä viivähtää tytön olkapäällä. Leenan tuli hyvä olla, sillä hän ei ollut saanut isältä hyväilyjä muulloin kuin joskus pienenä lapsena. Tämä oli uutta ja teki heidät läheisiksi. Kun he lähtivät takaisin pihaan, tarttui Leena isän kyynärvarteen kuin tuen tarpeessa. Ja hänestä näytti siltä kuin isä olisi ollut siitä ylpeä. Isä näkyi hyväksyvän hänet jotenkuten tyttönäkin...

Pihaan he saapuivat touhua täynnä ja isä heittäytyi poikamaiseksi heitellen Leenaa takiaisilla. Äiti virkahti heille yksikantaan:

»Pelmuavat kuin lapset!»

»Niinpä toki!» huusi isä takaisin ja heitti loput takiaiset häntä kohti. »Auringonpaiste nousee päähän kuin humala!»

Leenan piti lähteä pitkälle matkalle Heittoniemeen ja palata takaisin hyvissä ajoissa illalla.

Ensin oli käveltävä kuusi tai seitsemän virstaa metsäpolkua ylävesien rantaan, sitten otettava nuottakodasta vene ja soudettava laajan selän yli puolisentoista tiimaa.

Päästyään piha-aidan yli ja sukellettuaan metsään hän tunsi hyvää mieltä siitä, että sai olla yksin, ajatella rauhassa omia asioitaan ja asetella ne sopivasti yhteen talon muiden tapahtumien kanssa. Tähän asti hän ei ollut etsinyt omaa paikkaansa kotona eikä kylässäkään siitä syystä, että oli aikonut etsiä paikkansa muualta. Noustuaan vaaralle hän katseli nyt kylää kokonaisena ja erotteli sen pienet ja mitättömät osaset suuremmista. Pieniä olivat sellaiset kuin suutarin kallellaan oleva viiritanko ja lautamiehen navetan kallistunut nurkka, kaikki katkenneet aidanseipäät ja päreellä paikatut ikkunat. Ja suuria olivat sellaiset kuin kirkonkylästä kaupunkiin vievä maantie ja ennen kaikkea kylän keskellä oleva hovi, jonka vanhat piilipuut näkyivät vaaleina järven sineä vasten ja jonka ikkunat heijastelivat taivaan väriä. Ja tuolta kuusten lomitse näkyi hänen omakin ikkunansa, josta hän oli pikkutyttönä katsellut sormi suussa suureen maailmaan maantielle asti ja josta hän nyt aikaihmisenäkin sai katsella ja oppia uskomaan, ettei kai koskaan pääsisi maantietä kauemmaksi. Ei pääsisi, vaan saisi ehkä viimeisenä elonpäivänäänkin tyytyä yhäti samaan pieneen kuvaan. Niin näytti olevan ja hänen täytyi tottua siihen Haikolan vuoksi.

Mutta eihän se loppujen lopuksi tainnut olla niin paha osa. Eikä kyläkään ollut paha, niin että hän saattoi heilauttaa sille huiviaan ja lähteä kipaisemaan metsän sisään pohjoisia rantoja kohti. Teki hyvää juosta itsensä hengästyksiin, vaikka polulle putoilleet kävyt pistelivät jalkapohjia ja oksat ripsuivat kasvoja. Taakse jäi Tuonolan aukea, joka ei kasvanut ruohoa eikä puita. Notkelmassa näkyi autiuttaan laho Voitanan ukon hovinpaikka, Sipon mieluilema mökki. Päivä tai pari sitten oli täällä kulkenut ihminen, koskapa veräjänpielestä oli katkaistu lepänlatva. Paikka oli synkän näköinen ja jyrkkärantainen lampi tummavetinen. Kun vain Sipo kaataisi maahan ympärillä olevan kolkon kuusikon, että aurinko paistaisi läpi ja ihmiset uskaltaisivat ohi pelkäämättä...

Leena nojasi Voitanan veräjään, mutta säikähti ja lähti juoksemaan. Jokin rääkäisi aivan kuin Voitanan ukon noituva henki olisi kähähtänyt nurkan takaa. Se olikin vain pahantuulinen närhi, joka suuttui uteliaalle vieraalle ja alkoi riehua, niin että pikkulinnut pakenivat kauemmaksi metsään. Mutta juoksun alkuun päästyään Leena vain paransi vauhtiaan päästäkseen kevyemmin seuraavan mäen laelle. Eteen tuli aurinkoinen, heinää kasvava aho.

Istahdettuaan hän kuivaili hikeä otsaltaan, riisui esiliinansa ja kuultuaan kivien välistä vedenlorinaa päätti riisua enemmänkin vilvoitellakseen ja päästäkseen helteestä. Niinpä hän pudotti vaatteen kerrallaan ja kumartui veden yli. Ja nyt sattui sillä tavalla, että naapurin vanha isäntä, joka uskoi vielä henkiin ja haltijoihin, sattui kulkemaan mäen toista reunaa kotiansa kohti. Mutta vilkaistuaan aholle hän pysähtyi ihmettelemään ja hieroi rystysillään vanhoja silmiään. Ensin hän ei ollut uskoa, mutta totta se vain oli, että keskellä ahoa seisoi nuori nainen alastomana ja pesi lähdevedellä rintojaan.

Rantaan päästyään Leena oli taas palavissaan ja saatuaan veneen vesille riisui hameensa, pani sen lappeilleen kokkaan ja istahti airoihin. Ranta alkoi loitota ja edessä oli parvi pieniä saaria. Kerrottiin, että kun Jumala loi tämän suuren maailman valmiiksi, hän souteli tällä järvellä ja katseli työnsä tuloksia. Silloin hän sattui löytämään konttinsa pohjalta vielä jäljelle jääneitä maanmuruja. Hän keräsi ne kouraansa ja heitti järveen. Siten syntyivät nuo pienet saaret ja kivikot.

Heittoniemi oli vastapäätä sinertävällä rannalla ja pisti kuin laiha sormi ulos selälle päin, oikealla laaja saareton selkä ja vasemmalla parin kolmen virstan päässä matala lahdenpohjukka, jonka metsänrajassa näkyi lovimainen syvennys. Leena ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta sieltä kai lähti se uusi kanavan alku, jota parhaillaan kaivettiin vaarojen lomitse etelään päin.

Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja aukean selän yli kohosi sinisenmusta pilvi. Ei kestänyt kuin hetken, kun vihurit pyyhkivät tummina kielekkeinä pitkin vedenpintaa ja tuuli painoi raskasta venettä syrjäkarhiin.

Mutta tuntui hyvältä purra hampaansa yhteen ja kasvattaa sisuaan — vaikka olikin vain nainen niin kuin isä oli valitellut. Se sai kädet puristumaan airoihin ja soutamaan rivakammin. Nyt jyrähti jo lähellä ja ensimmäiset pilvenlongat vyöryivät pään päällä nostattaen tuulta ja kiukkuisia laineita.

Mutta matka Heittoniemeen ei ollut vielä puolessakaan. Vene näytti pysyvän paikoillaan ja joka toisen aallon harjalta pirskahti vettä laidan yli. Maailma muuttui harmaaksi ja hänen ja vastarannan välille laskeutui vedenvärinen seinä, jonka lävitse ei nähnyt mitään. Pään yllä jyrisi eikä vesikään enää aaltoillut vaan kiehui. Tuntui kuin Jumala olisi kyntänyt sitä jättiläisen sahralla, niin että aaltojen väli oli kuin leveä vako suuressa pellossa. Tai ehkä joku kujeileva jättiläinen istui kalliollaan tuolla harmaan seinän takana ja ihmisten kiusaksi loiskutti vettä varpaillaan ja sai koko järven kuohumaan reunoja myöten.

Leena kääntyi vilkaisemaan kokan yli toiseen rantaan. Tuuli irrotti hiuksia huivin alta ja vesipisarat valuivat kylminä pitkin kaulaa. Näytti mahdottomalta päästä niemeen. Silloin hän teki nopean päätöksen: käänsi kokan myötätuuleen lahden pohjukkaa kohti ja päätti mennä sieltä jalkaisin taloon. Salamat välähtelevät jo jossakin Haikolan yllä. Vähitellen alkoi vesiseinän läpi näkyä lahdenpohjassa leviävä soinen rantaniitty, harva metsänraja ja puiden keskellä uutuuttaan kellertävä rakennus. Vai niin, siellä oli talo ja ihmisiä — täytyi siepata kokasta paita ja kiskoa likomärkä vaate verhokseen. Lahden kupeella oli sopiva kallioranta, jonne voi laskea veneensä ja kuivattaa vaatteitaan mökissä ennen kuin jatkaisi matkaa. — Kai täältä jokin polku vie Rinteilään, ajatteli hän päästyään pahimmasta aallokosta, puhalteli vesipisaroita pois nenän päästä ja nykäisi paidanhelmaa alemmaksi.

Poukamassa oli tyyntä ja hän kiskoi venettä kaikin voimin päästäkseen vilunpuistatuksilta. Mutta veneen kokka ei ehtinyt vielä kolahtaa kallioon, kun rannalta kuului miehen ääni:

»Sanoinhan minä, että sinä tulet vielä tänne!»

Leena käännähti katsomaan ja näki kalliolla miehen, joka viittoili hänelle ja tuli rantakiville tarttuakseen veneen kokkaan.

»Tekö? Ja mitä varten?» kysyi Leena.

»Tekö? — Etkö muista minua enää?» ilkamoi toinen. Saatuaan kokkarenkaasta kiinni hän jatkoi: »Näin veneesi ja arvelin että kuka tällaisella ilmalla kulkee — sitten näin sinun huivisi ja tunsin väristä. Ja nyt sitten...»

»Menkää pois, muuten käännyn takaisin!» kivahti Leena ja huopasi venettä irti rannasta, niin että hankaimet natisivat.

»Mutta minähän tulin sinua vastaan!» selitti kanavankaivaja kurkottaen kättään, vaikka väliä oli jo kolme neljä veneen mittaa.

»Olen paitasillani enkä tule rantaan ennen kuin se on tyhjä», uhkaili Leena ja jäi odottamaan.

»No minä menen, jos lapsiparka on paitasillaan. Mutta älä karkaa sillä aikaa.»

»Karkaan jos karkaan», mutisi Leena ja huomattuaan miehen kadonneen hyppäsi kalliolle ja kiskaisi veneen maihin.

Hän puristeli käsiensä välissä vettä paitansa helmasta ja veti sen ylle märän hameen väristen kylmästä ja sormet kankeina. Hiukset riippuivat pitkin poskia ja huivin solmu oli niin tiukassa, ettei sitä tahtonut saada auki.

»Joko minä saan tulla?» kuului harras pyyntö metsästä ja risut katkeilivat.

»Jos nyt sentään», kuului lupa hetken kuluttua.

Kaivaja tuli takaisin, kiskaisi veneen ylemmäksi, tarttui Leenaa kädestä ja alkoi vetää mukanaan metsää kohti.

»Nyt Ullan luokse kuivaan ja lämpimään!» selitti hän innoissaan.

»Mihin te minut viette?» kysäisi Leena nykäisten kätensä irti.

Mies pysähtyi hänen eteensä:

»Taaskin sinä sanoit te... Kaksi viikkoa sitten tanssikalliolla antoi eräs piikatyttö sanoa itseänsä sinuksi. Mutta jos sama tyttö haluaa nyt olla vieras ja vakava, voinhan minä sanoa häntä vaikka teiksi ja Haikolan hovin mamselliksi. — Onko se sillä tavalla arvokkaampaa?»

»No kuinka te sitten...?»

»... tunnette? Tunnen ja tiedän kun kysyin tulipalossa.»

Hän lähti taas naureskellen hyvillään, kyseli yhtenään ja vastaili samalla itse. Leena seurasi häntä märkien ja kankeiden hameenhelmojen läpsähdellessä pohkeita vasten. Lettoisen rantaniityn reunassa polku nousi pienelle hiekkaharjulle, jonka maa oli sateesta huolimatta vielä lämmin ja tuntui hyvältä jalkapohjissa. Rinteen laella oli soma pieni rakennus, jonka uutuuttaan keltaiset seinähirret näkyivät äsken järvelle. Satoi yhä tasaista tihkua ja vesi litisi Leenan varpaitten välissä. Noustiin ylös pihaan ja sieltä näkyi koko järvi. Tämä ranta oli muuten autio, mutta mäen kupeesta oli kaadettu metsää kuin leveäksi rajaksi ja harjun poikki oli kaivettu valtava oja, jonka reunat kohosivat korkeina valleina. Ja vallin vieressä oli louhittua kiveä, suuria hirsikasoja ja joitakin pieniä rakennuksia, joiden merkitystä Leena ei ymmärtänyt.

Mutta hän ei kysynyt mitään, sillä häntä palelsi ja leuka värisi tuulessa. Kaivaja avasi pirtin oven ja käski astua sisään. Vastaan tulvahti kuiva ja lämmin ilma ja lieden luona oli vanha mummo asettamassa räiskyviä kuusihalkoja tuleen.

»Ulla saa naisvieraan! Pitäisi olla lämmintä ja kuivaa», virkahti lapiomies.

Hän pujahti ulos luvaten pysyäkin siellä, hidaspuheinen eukko lisäili puita ja käski hänen riisua vaatteet ja panna ne riu'ulle kuivumaan. Näin saattoi Leena istua tulen ääressä ja lämmitellä katsellen samalla höyryn nousemista kuumenevista vaatteista. Eukko istui ikkunan luona ja kutoi sukkaa virkkamatta juuri mitään. Leena käänteli vaatteitaan ja veti ne yksitellen ylle arvellen itsekseen, että loputhan kuivuisivat vielä matkallakin, jos Luojan hyvä aurinko paistaisi.

Kun kaikki alkoi viimein olla kunnossa, kurkisti Leena ovesta ulos katsoakseen ilmaa ja näki lapiomiehen seisovan saunan luona. Kuultuaan Leenan aikeista mies harppasi rinnettä pihaan ja intti vastaan:

»Siitä ei tule mitään! Ei yhtään mitään!» Ja samassa hän jo touhusi pirtin kynnyksellä eukolle: »Eikös Ullan pitänyt mennä tänään Heittoniemeen hakemaan ruokaa? Jos mamselli Haikonen jaksaa odottaa täällä sen ajan, niin Ullahan voi käydä samalla Rinteilässäkin ja toimittaa hänen asiansa.»

Mutta Leena oli sitkeä ja päätti mennä itse. Hetken kuluttua hän myöntyi kuitenkin sen verran, että lupasi lähteä yhdessä Ullan kanssa. Mutta kun eukko asetti pannun tulelle ja selitti, että hänen olisi käytävä siellä joka tapauksessa, alkoi Leena jo epäröidä. Ja solmitessaan huivia päähänsä mummo antoi neuvojaan lapiomiehelle:

»Jos kahvi loppuu, niin teknisti voi ottaa papuja hyllyltä ja keittää itse lisää.»

Mikä ihmeen teknisti, ajatteli Leena ja näki Ullan jo pujahtavan nurkan taitse polun päähän ja vesaikkoon.

Niin he olivat miehen kanssa kahden.

Leena silmäili ympärilleen. Pirtti oli puhdas, siinä oli suuret lasi-ikkunat, suuremmat kuin monissa tämän puolen taloissa. Lattia oli tehty höylätyistä lankuista eikä kirveellä veistetyistä niin kuin tukkilaiskämpissä ja lisäksi se oli maalattukin. Vaikka eiväthän nämä olleetkaan tukkilaisia, vaan sellaisia kaivajia — ja kai siinäkin oli jokin ero. Mutta nyt Leena muisti, että Ulla oli lähtiessään sanonut teknistille jotakin sellaista, että jäikös Tapani-herra eilen Heittoniemeen velkaa... Jahah, siis oikein herra eikä savottalainen... Ja senhän näki tuonkin miehen kasvoista ja käsistä. Olisipa ollut soma tietää, millä tavalla tuollaiset paikasta toiseen kiertelevät herrat käyttäytyivät vai oliko luvassa seikkailuja kahdenkeskisen vierailun jatkoksi...

Leena meni hyllyn luokse tehdäkseen jotakin odotellessaan. Siellä oli isot pinkat sanomalehtiä ja kirjoja, joista päällimmäisenä oli kajaanilaisen kiputohtorin runokirjat — samat kuin Haikolan ukonkin piirongilla. Ja mies selitti ylpeänä:

»Minulla on paljon kirjoja niin kuin näette!»

»Isäni innostuisi tällaisesta. Hän lukee paljon ja selailee vanhat lehdet uudelleen joka viikko, niin että osaa ne jo ulkoa. Ja annas kun eteen tulee jotakin sellaista, jonka on kirjoittanut Janne taikka...»

»Snellmanko?» kysyi mies ja ponnahti pystyyn. »Sepäs on jotakin! Minä olen Jannen oppilas ja luen sen vuoksi hänen kirjoituksensa ääneen Ullalle ja muillekin ihmisille.»

»Ihan niin kuin isä tekee Haikolassa. Istuu pirtin penkillä ja saarnaa.» Ja sitten Leena lisäsi:» Jannen oppilasko? Kuopion kouluahan minäkin kävin!»

Kaivaja oli vähällä lentää hänen kaulaansa:

»Niinkö! Olette ollut Kuopiossa?»

Nyt heille alkoi kertyä tuttuja asioita. Mies harppaili pitkin mattoa edestakaisin ja leikki polkaisemalla maton kuvioiden mukaan milloin ristiin ja milloin loikaten ja Leena kohenteli tulta lieden luona kuin kotonaan.

»Kyllä se vain niin on, että Jannen sapiskat eivät ole menneet turhaan», selitti kaivaja. »Sen näkee parhaiten täällä salolla. Alkavat jo vähitellen uskoa, kun Janne jankutti että on parempi käyttää vähemmän pelikortteja ja sitä enemmän saippuaa ja kirjoja.»

»Mutta kuopiolaiset tunsivatkin aluksi sapenmakua suussaan ja sylkivät yhtenään, kun Janne tuli kaupunkiin.»

»Ja kun koulu saatiin pystyyn ja ihmiset oppivat lukemaan, kauhistui joku patruuna ja oli saada laakin, kun renkipoika tuli ja sanoi että saisiko hänkin silmätä sitä sanomalehteä!»

»Ja entäs patrunessat!» innostui Leena vuorostaan ja alkoi kävellä toiseen suuntaan lattian yli nurkasta toiseen, niin että he kulkivat kaivajan kanssa ristiin ja selittivät kilpaa. »Kun naisille perustettiin koulu, kiersivät patrunessat ympäri kaupunkia ja ruikuttivat toisilleen että 'maailmanloppu tulee, kun piiatkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt saan minä itse pestä patani, kun piika makaa sohvalla ja lukee kertomuksia tai kirjoittaa kyökissä lemmenkirjeitä'.»

»Ja mamsellit olivat vihaisia, kun Janne osoitti heille kadulla repaleisia lapsia ja sanoi että yksi hame vähemmän, tytöt, niin sillä saatte jo paljon hyvää aikaan!» kertoi mies. »Mutta onpa Jannen saarnoista näkyvissä jo tekojakin. Kun joskus lueskelin Heittoniemen ukolle Jannen kirjoituksia, rupesi ukko jo ajamaan partaansa.» Hän pysähtyi ja sanoi vakavana: »Hittolainen, jos nämä ihmiset saisi liikkeelle! He odottavat uutta ja he tarvitsevat uutta. He ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jos vain joku sysää heitä. Mutta sitä varten täytyy tapahtua jotakin, pitää tulla vaikka ukonilma tai kaatosade. Tai kirkonpalo.»

»Sitä ei kukaan odottanut.»

»Mutta he ovat kuitenkin tyytyväisiä, kun saavat tekemistä ja pääsevät rakentamaan uutta. Mitähän mahtaisi tulla, jos he saisivat kouraansa kirjan ja ällätikun? Ukkojen ja mummojen päässä syntyisi paljon suurempi lieska kuin kirkonpalo.»

Hän henkäisi välillä ilmaa ja jatkoi taas:

»Mutta meneehän tämä maailma sentään hitaasti eteenpäin. Saimaan kanava valmistui ja nyt on tie auki suureen maailmaan, niin että salojenkin ihmiset pääsevät vaikka Iisalmelta tai Pielisenkylästä Pietariin asti — jos jaksavat soutaa. — Muuten ajatelkaas, miten hauska se matka olisi laivalla — siitä meille voisi tulla vaikka häämatka!»

»Kenelle meille?» kysyi Leena.

»Teille ja minulle. Kun ensin pidetään ne häät.»

»Kuulkaa! Sanokaa minulle kuka olette», naurahti Leena.

Mies pysähtyi keskelle lattiaa jalat hajallaan ja vastasi kuin ylpeänä:

»Minä olen Lievislahden urkunistin poika!»

Leena näytti niin tätimäisen ihailevalta kuin osasi:

»Vai on Lievislahden urkunistilla jo noin iso poika!»

»No joo, onhan se! — Mutta ei minulle saa nauraa. Olen vakavien vanhempien lapsi ja sen vuoksi itsekin näin totinen. Niin, isoisäni oli viipurilainen suntio ja isäni ihan oikea urkunisti. Ja äitini isä oli myös suntio ja Velikin on veisuri. Ja isä ja äiti kannattavat nyt lujasti sitä Nilsiän Paavon uskoa ja...» Hän piti pienen tauon ja jatkoi vakavana: »Niin että minä olen kovasti kirkollista sukua.»

»Se on kyllä suuri ansio suvulle. Mutta kertokaa myös itsestänne», muistutti Leena.

»Niinpä tosiaan. Kun minä kävin ensin Jannen koulun, annettiin minulle passitus Helsinkiin polyteknilliseen kouluun.»

»Ahaa, vai niin!» virkahti Leena kummissaan. »Olette siis sellainen...?»

»... sellainen teknisti. Se on Tapanin keksimä sana. Jotkut sanovat meitä polyteknillisiksi mestareiksi.»

Leenan kirjaa selaileva käsi pysähtyi, hän kohensi huomaamattaan asentoaan, nykäisi hameen helmaa alemmaksi ja korjasi kaulustaan:

»No sittenhän te olettekin täällä sellainen pääkaivaja?»

»En minä vaan Tapani. Minä tulin tänne vasta heinäkuulla.

Sen vuoksi emme ole ennen tavanneetkaan.»

»Mutta on kai teillä nimikin? Vai riittääkö kun sanotaan että Lievislahden urkunistin iso poika?»

»Onhan toki, enkös minä jo sanonut? Siellä Viipurin puolessa meille oli annettu nimeksi Sarka, mutta Helsingissä yrittivät sanoa minua Sarkuuniksi.»

»Ja kertokaa mitä te täällä teette», uteli Leena lisää.

»Sanoinhan että olen sellainen lapiomies. Kas kun olen sitä kirkollista sukua, saan sen vuoksi parannella niitä Luojan töitä, mitä hän on kiireessään unohtanut.»

»No tuosta ei nyt viisastu.»

»Eipä niin. Mutta lähtekää ulos katsomaan, niin minä näytän teille kaiken!» Hän sysäisi oven auki ja kiirehti vierastaan: »Aurinko paistaa taas kuumasti.»

Niin paistoikin, taivaan toinen puolisko oli jo kirkas ja viimeiset pilvet painuivat harmaana verhona etelän puolelle. Leena halusi nähdä sen uuden ihmeen, josta kaikki olivat puhuneet, ja teknisti Sarkuuni kiipesi edellä kohti harjun lakea.

Ja sieltähän se ihme näkyikin: Harjun poikki oli kaivettu leveä uoma — ainakin kolmen sylen syvyinen ja paljon leveämpi. Tällaiseksi ei Leena ollut kuvitellut ihmisten kertomaa kanavaa, vaan oli luullut sitä samantapaiseksi pieneksi puroksi kuin sepän saunarannassa. Ja joen poikki oli rakennettu valtava kiviseinä, joka piti vedenkin eikä päästänyt sitä karkaamaan. Se laite oli kuulemma pato, selitti teknisti. Heidän seisoessaan kiviseinän kapealla reunalla kohosi järven puolella vesi melkein varpaisiin asti ja maan puolella huimasi päätä syvä rotko kuivana ja tasaisena kuin maantie. Leena oli tyytyväinen, kun teknisti varjeli pitämällä häntä kädestä kiinni selittäessään työmaataan.

»Tämä kymmenien virstojen laajuinen järvi on kuin jättiläisen pata, josta vesi ei pääse läikkymään mihinkään. Jossakin tuolla lännen puolella kuulemma on pieni puro, joka lirisee kesän aikaan melkein kuivillaan. Mutta kun suuret kevättulvat tulevat ja kaikkien yläjärvien vedet kerääntyvät tähän jättiläisen vesipunkkaan, alkavat rannat nousta yli äyräittensä, laineet loiskivat pitkin rantaniittyjä eikä niillä voi kasvattaa eloa eikä heinääkään.»

»Se on totta», keskeytti Leena tietävänä. »Toissa keväänä tulva vei Kohtavaaran viimeiset heinäpielekset ja torpan luona oli vettä saunaan asti, niin että sen kiukaassakin asui ahvenia.»

Senpä vuoksi tästä pohjukasta kaivettaisiin valtava oja koko kannaksen poikki, niin että liika vesi voitaisiin laskea etelän suurempiin järviin ja sieltä edelleen mereen asti. Kun maa sattui olemaan tällä kohdalla alavinta, sen vuoksi kanavakin alkoi tästä. Ensiksi kaivettiin tässä hiekkakannaksen poikki, tuolla kauempana olisi kierrettävä Kohtavaara ja niin edelleen, kunnes viimein päästäisiin Konnusjärven rantaan kymmenkunta virstaa Haikolan hovista kaupunkiin päin. Ja kun kaikki olisi valmiina, silloin avattaisiin tämä pato ja annettaisiin liian veden kohista pois.

»En tiennytkään, että työllä oli niin suuri tarkoitus!» katsoi Leena ihmetellen Sarkaa.

Tämä alkoi viittoilla etelään päin:

»Tuosta aukeaa vedelle uusi tie! Ja kun tämän järven liika vesi lasketaan pois, tulevat rannat kuiviksi ja entinen rantaviiva siirtyy monta kyynärää alemmaksi. Siitä saadaan uutta hyvää peltomaata.»

Leena tunsi urkunistin pojan pusertavan hänen käsivarttaan yhä lujemmin ja niin he seisoivat kiinni toisissaan kapealla seinämällä. Suunnitelmat olivat niin suuria, että Leena tunsi kateutta ajatellessaan syntyneensä naiseksi. Oli pakko tyytyä ihmettelemään sivusta. Nainen ei saanut nähdä eikä tehdä mitään uutta, melkein kaikki oli heiltä kiellettyä ja heidän piti vain ihailla miesten tekoja. Mutta entä miehet itse: he saivat mennä mihin halusivat ja tehdä mitä halusivat eikä edes syntikään ollut heille syntiä niin kuin naiselle...

Heidän kävellessään hitaasti mäkeä alas rantaan Leena keri ajatusvyyhteään eikä malttanut olla sanomatta: —

»Hyvähän teidän on — miesten!»

»Mitä sanoitte?»

»Sitä vain, että kunpa naisväki saisi höllyttää kytkimiään löysemmälle, ettei tarvitsisi olla ikuisesti miesten talutettavissa.»

Teknisti pysähtyi ja veti Leenaa lähemmäksi itseään.

»Mihin me miesparat joutuisimme ilman teitä naisia!»

Hän sanoi sen niin tottuneesti, että Leena arveli hänen virkkaneen samat sanat monta kertaa kaupungin mamselleille. Ja kun Sarka veti häntä yhä lähemmäksi, muisti hän povariakan puheet: Et ole tyytyväinen osaasi — haluat uutta ja parempaa — uusia oloja ja hyvää miestä...

Leena irrottautui ja he läksivät kiipeämään ylös mäelle nähdäkseen kauemmaksi yli järven. Leena kulki edellä ja jäljessä tuleva teknisti aneli:

»Miksi en saa pitää teitä kädestä kiinni?»

Kun tuttavuus oli alkanut tanssin jälkeen pikku leikistä, oli vaikea tottua sitä jatkamaan toisella tavalla. Mutta jos sitä sopikin leikkiä hovin portilla, ei se silti enää sopinut. Vastaan tuli jyrkkä termä eikä Leena päässyt kiipeämään tekemättä pitkää kierrosta. Mutta urkunistin iso poika meni edellä ja ojensi kätensä Leenalle. Tämäkin pääsi ylös, mutta silloin toinen vetäisi hänet syliinsä, puristi lujasti kuin pihteihin ja suuteli, suuteli kuin janoissaan. Ja sen jälkeen mokoma ilkesi katsoa Leenaa hymyillen aivan kuin tämä ei olisi tiennyt vähemmälläkin, että samalla lailla hän oli suudellut niitä mamsellejakin. Mutta mies ei hellittänyt vieläkään, vaan Leena tunsi hänen huulensa rintaansa vasten kankaan lävitse. Hän tarttui koko kourallaan miehen tukkaan ja veti tämän päätä säälimättä taaksepäin, niin että toinen päästi irti, katsoi häneen kuin hullu ja näytti tahtovan tehdä toisenkin hulluksi.

He lähtivät edelleen — mutta mihin he olivat menossa? Leena pysähtyi viimein suuren kelon luona, joka oli kaatunut kallion reunan yli ja oli kuin suuri kiikku, nousi sen rungolle ja piti kiinni paksusta oksasta heilutellen itseään siinä. Ilma oli taas kirkas, laineilla kipinöi auringon helo ja veden takaiset rannat olivat puhtaaksi pestyjä sateen jälkeen.

He viipyivät pitkän aikaa sanattomina.

»Nyt on mentävä. Ulla on jo tullut Heitosta ja minun on oltava ajoissa kotona», muistutti Leena.

Mutta mies ei tahtonut laskea häntä, vaan keinutti puuta niin että hänen oli vaikea päästä siitä pois. Hänen hypätessään maahan hame tarttui oksaan ja sitä täytyi selvitellä pitkän aikaa irti ja seistä miehen edessä jalat paljaina polvien yläpuolelle ja harmitella toisen ilkkuvaa hymyä. Ja laskeutuessaan liukasta sammalikkoa Leena kompastui, mies tempaisi hänet syliinsä, kiepautti pari kertaa käsivarsillaan ilmassa, kantoi kuin lasta eteenpäin, leperteli ja nauraa herahteli kuin lapselle. Ja kun vietto kallio viimein loppui ja he pääsivät kanervikolle suurten koivujen alle, ei mies enää päästänytkään irti, vaan puristi yhä lujemmin.

Leena koetti olla hengästymättä ja pysyä rauhallisena tuntiessaan taas miehen huulet rinnallaan. Mutta toisen silmät syttyivät palamaan kuin heinälatoon heitetty tulikipinä. Leena otti häntä ranteesta ja toisella kädellään tukasta ja niin he kiemurtelivat kanervikolla kuumissaan ja huohottaen, ja vähitellen Leena alkoi jo uskoa, ettei hän jaksaisi enää kauan. Mutta miehen vallaton käsi herposi ja hän katsoi kysyen — katsoi kuin toinen ihminen. Silloin Leena ponnistautui päättäväisenä pystyyn, huokaisi pari kertaa syvään, seisoi poispäin poskillaan lämpimän veren punerrus, asetteli pukunsa kaula-aukkoa ja suori hajalleen levinnyttä tukkaansa, johon oli tarttunut kanervan oksia.

Mies seisoi hänen takanaan ja odotti, mutta Leena ei edes vilkaissut, vaan lähti polkua pitkin allapäin.

Siinä sitä oltiin... Jos tuo mies tietäisi ne huokaukset, jotka olivat tänä kesänä kuuluneet hänen aitastaan ja jääneet sen seiniin kuin odottamaan tulevia aikoja, ei hän tekisi toisen oloa näin pahaksi — tai tekisikö juuri siitä syystä vieläkin pahemmaksi... Mutta nyt mies hätäili ja sen vuoksi pilasi kaiken — pilasi niin, ettei hänen ovensa tulisi aukeamaan. Leenaa alkoi jo harmittaa. Hän ei rupeaisi heilakaksi eikä lähtisi miehen mukana maita kiertelemään. Hänellä oli avaimet Haikolan isännyyteen ja emännyyteen ja se riitti. Paras oli olla maistamatta vieraita marjoja...

Heidän tultuaan pihaan oli siellä jo vanha Ullakin. Leena ei uskaltanut viipyä, ettei mummo katsoisi häneen liian tarkasti ja ymmärtäväisenä vanhana ihmisenä arvailisi pahempaa kuin oli sattunutkaan. Kuultuaan asiansa Rinteilästä Leena saattoikin lähteä kotiin ja laskeutui rantaa kohti. Veisurin poika seurasi häntä totisena ja näytti ihmettelevän, minkä vuoksi Leenakin oli totinen. Viimein miekkonen keksi keinon keskustelun aloittamiseksi ja katsoi ilahtuneena:

»Nytpä muistankin! Tänne tulee kaupungista nuorta väkeä huvimatkalle ja kalastamaan. Tuletko sinäkin mukaan?»

Leena pudisti päätään, sillä heillä lopetettaisiin elonleikkuu. Mutta kuultuaan, että tulijat olivat pari tuttua mamsellia, joku vieras herra ja Sormulaisen kauppahuoneen kirjanpitäjä Koholin, hän sanoi epävarmasti:

»En tiedä, mutta saa nyt sitten nähdä...»

Leena istuutui veneeseensä ja käänsi sen kokan pikkusaaria kohti, nykäisi kerran airoilla ja mietti, että pitäisihän sanoa hyvästiksi jotakin iloista, kun ei ollut itkemisenkään syytä. Mutta hän ei osannut virkkaa mitään eikä toinenkaan, vaan he katselivat hetkisen äänettöminä, miten tuulenviri pyyhkäisi rantaa ja lepikko karisteli sateen jälkeisiä pisaroitaan järven tyyneen pintaan. Kuului kohaus ja vedessä laajenivat monet renkaat, niin että se näytti taotulta hopealta. Ehkäpä puista pudonneet sadepisarat olivatkin sulaa hopeaa...

Tämä tapahtui siihen aikaan illalla, kun kylän saunat jo huokuivat viimeisiä savunsinisiä henkäyksiään, maille alkoi laskeutua utu ja ihmisen ajatukset valtasi ensin rauha ja sitten sadun ja tarinan hämärä hetki ja viimein jo uni. Leena muisti hämärästä pitkän kotimatkansa ja varjoisan metsän, Voitanan pelottavan torpan ja oman kiireensä, hymyili vaisusti hyvästiksi ja alkoi soutaa. Hän kiskoi kaikin voimin ehtiäkseen perille — mutta yhtä paljon päästäkseen myös oman itsensä haltijaksi. Matka oli pitkä ja kuuma tuli pian. Mieli teki riisua vaatteet samalla tavoin kuin päivällä tullessakin, mutta jokin varoitti, että veneen viereltä kurkistelisi näkki ja huulet märkinä tuijottaisi hänen alastomuuttaan...

Hänen päästyään oman nuottakodan ruohikkoon alkoi jo hämärtää ja häntä arvelutti lähteä samaa synkkää polkua takaisin. Mutta menihän toinen Kohtavaaran kautta ja se oli turvallisempi ja valoisampi. Ja niin hän tekikin, kulki puolen tiimaa ahojen ja niittyjen reunoja ja pääsi viimein maantielle pari virstaa Haikolasta kaupunkiin päin. Loppumatka oli turvallinen, sillä tiellä jo kulkivat ihmisten lehmät ja lampaat ja metsän yli näkyi harmaita kattoja. Eikä pelottanut mennä ohi siitäkään paikasta, jossa ennen muinoin oli vanha piiskuupetäjä, sama puu, jonka hän oli aikoinaan nähnyt varottavana unissaankin.

Se oli tosiaan paha puu. Ja sen kuva jäi Leenan mieleen aikoinaan, kun rosvo oli sidottu siihen nuorilla kiinni, kun piiskuri seisoi vierellä ja huiski iskujaan pitkin veristä selkää miehen parkuessa ja ihmisten katsellessa kauempaa sanattomina. Toisen kerran kuulemma piiskattiin naista, joka oli saanut lapsen ja jättänyt sen heitteille vieraan talon portaille ja mennyt, itse pakoon kaupunkiin. Näiden tapahtumien jälkeen Leena pelkäsi puuta — pelkäsi silloinkin, kun he isän kanssa talvella ajoivat reessä kaupunkiin ja kun hän puun luokse tultaessa painautui lähemmäksi isää turvaan. Hän oli silloin vielä pieni, mutta pyysi isältään että petäjä kaadettaisiin. Isä myöntyi, että kun piiskuut olivat Suomenmaasta jo loppuneet, joutaisi puukin tarpeettomana. Niin se kaadettiin, Haikolan renki ajoi sen pois, hakkasi haloiksi ja lämmitti sillä riihen uunia.

Mutta renki onneton uskoi vielä taikoihin ja haltijoihin tai muuten kertoi pelotellakseen, että kun paksu juurihalko paloi riihen uunissa, siitä pihkan asemesta tihkuikin verta ja riihen hämärässä kuului ihmisten valituksia ja voihkinaa. Siitä lähtien Leena pelkäsi riihtäkin eikä uskaltanut mennä sen läheltä edes marjapaikoilleen. Mutta isä otti kädestä ja vei tytön riiheen, selitti pelon turhaksi ja näytti, ettei siellä asunut ketään eikä siellä ollut muuta kuin savun ja kuivien olkien tuoksu.

No niin, se tapahtui silloin kun hän oli pikku tyttö. Mutta nyt kääntyi iso tyttö portista pihaan samaan aikaan, kun miehet jo kokoontuivat pirttiin ja naiset kalistelivat maitoastioitaan tupakeittiön puolella, kun pihapihlajan lehdet asettuivat yön lepoon ja kanat kuskasivat poikasiaan aitan alle hiekkakasaan. Hänen astuessaan sisään näytti äiti myrtyneeltä eikä malttanut olla sanomatta:

»Olet viipynyt, kun kiersit kyliä pitkin.»

»Minäkö? Miten niin?»

»Näinhän mistä tulit. Ties vaikka miesten jäljessä...»

Siinä taas oltiin... Kun ihminen on kerrankin itseensä tyytyväinen sen vuoksi, ettei ole tehnyt pahaa, ainakin silloin saa kuulla moitteita siitä. Kun Leena ei vastannut, arveli äiti hänet syylliseksi ja jatkoi varmuuden vuoksi:

»Ottaisit Sanan käteesi ja tutkisit vakavampia asioita ennen kuin...»

Ennen kuin mitä...? Leena lähti pois ja katosi omaan rauhaansa.

SIRPPIJUHLA

Oli päivällislevon aika ja hiljaista. Elokuun aurinko uhosi kuumuutta koko ahjollaan. Ilma väräji, metsä näytti sulavan sinerväksi ja peltojen kuhilaat pyrkivät kuin omaan varjoonsa. Rakennuksen metsänpuoleisella seinustalla viipyi sininen katve, mutta piha hohti kuin saunan kiuas.

Kaikki nukkuivat tai olivat nukkuvinaan.

Emäntä oli heittäytynyt salin sohvalle ja levittänyt huivin kasvojensa suojaksi kärpäsiä vastaan. Hiljaisuus soi korvissa, kunnes avoimesta ikkunasta lensi sisään vimmastunut mehiläinen ja pyrki väen väkisin ulos toisesta ikkunasta lasin läpi. Se syöksyi ruutua vasten niin että napsahti, pudisteli hölmistyneenä päätään, kierteli ikkunapenkkiä ja sukelsi viimein palsaminkukkaan eikä tullut sieltä enää pois.

Tupakeittiössä oli kissa yksin. Se oli asettunut kyljelleen ikkunan luo keskelle auringon keltaista läiskää koivet ojonaan ja etukäpälä turvan ympärillä varjelemassa herkkiä partakarvoja pahankuristen kärpästen kutitukselta ja lattiavedolta. Kun aurinko oli siirtynyt sivummalle, vääntäytyi katti toiselle kyljelleen, huokaisi pari kertaa syvään ja alkoi katsella hauskaa unta pikkulinnuista, jotka maistuivat vielä paremmalle kuin varpunen.

Isäntä oli heittänyt salin ikkunan alle rekiloimen ja asettunut sille hattu silmillään, sanomalehti vieressä ja silmälasit sen päällä. Naiset ja rengit olivat pujahtaneet kuka aittoihinsa ja kuka ylisille. Hani loikoi malipensaan takana aitan seinustalla ja teki kiusaa itsepäiselle muurahaiselle. Pensaan toisella puolella istui Maija ja virkahti:

»Apiloita! Tule poimimaan nelilehtisiä.»

Tyttö alkoi penkoa nurmikkoa, mutta Hanin mielestä oli lapsellista etsiä heinänlehtiä, pistää niitä virsikirjan väliin ja säilytellä siellä vuosikausia muka onnen varalta. Niinpä hän sanoikin Maijalle katsellen järvelle päin:

»En viitsi. Mennään rantaan uimaan.»

Maijan katse pyyhkäisi pojan kasvoja, hän nyrpisti nokkaansa ja sanoi epävarmana:

»Ihmiset puhuvat...»

Hani ei käsittänyt, mitä puhumista siinä oli. Aikaihmiset olivat kummallisia ja heillä oli omituisia tapoja: Saunaan sai kyllä mennä yhdessä, mutta ei uimaan. Ja ylisillä sai olla kahdenkin, mutta ei aitassa... Niin kuin sillä olisi ollut mitään eroa, vetipä tyttöjä letistä missä tahansa...

Leenakin hyräili omassa kamarissaan, pitkästyi viimein ruokalepoon, meni saliin, alkoi ikkunan ääressä nyppiä palsamista pois väsyneitä kukkia ja käänsi sen toisen sivun aurinkoon päin. Silloin vääntyi kukasta esille ärtynyt mehiläinen, jota hän sai huitoa huivillaan ulos. Samalla hän huomasi isänsä nukkuvan ikkunan alla nurmikolla. Hänen sormensa näkyi liikkuvan hiljaa ja hypistelevän raanun tupsua. Jo liikahti toinenkin käsi ja säikäytti pois paidanhihalle hypänneen heinäsirkan. Leena lähti ulos, asettui isänsä viereen ja levitti huivin kasvoilleen. Siinä he valvoivat kotvan sanattomina ja välillä Leena jo siirsi päänsä isän olkapään varaan ja oli nukkuvinaan silmät auki. Viimein hän kyllästyi siihenkin, heitti liinan pois kasvoiltaan, nousi istualleen ja oikoi tukkaansa suoraksi.

Koko piha oli tyhjä. Vain Hani istui aitan portailla ja totisen näköisenä kuurasi pyssyänsä kiiltäväksi. Isäkin otti hatun kasvoiltaan ja siristeli valon häikäisemiä silmiään.

»Jos hyvin käy, niin leikkuu loppuu jo tänään. Ja illalla pidetään sirpinkampiaiset.»

Leenan käsi nousi hitaasti ja osoitti kai von vintin ohi pilveä kohti:

»Katsokaa — haukka!»

Isän katse harhaili epämääräisenä, hän varjosti hatunreunalla silmiään mutta ei nähnyt mitään.

»Ja tuolla on toinenkin! Ettekö näe vieläkään?»

Ukon katse pyyhki yhä taivasta, hän otti silmälasinsa ja katsoi uudestaan. Leenan etusormi kiersi kaarta sitä mukaa kuin kaksi tummaa pistettä liikkui vaaleata pilvikumpua vasten.

»Nyt ne kiertävät lähekkäin ja laskeutuvat alemmaksi tuon pihlajan kohdalla.» Leena innostui seuraamaan niitä. »Nyt ne siirtyivät tänne talon puolelle. Ovatkohan kanat jo piilossa?»

Samalla kuuluikin navetan puolelta kukon kurnutus, kun se hälytti suuren perheensä suojaan aitan alle. Ja käsky vaikutti heti, sillä joka puolelta alkoi kuulua hätäistä kotkotusta kanojen juostessa ja huolehtiessa poikasistaan. Mutta kukko ei vielä hätäillyt, vaan seisoi tärkeänä keskellä pihaa komennellen vauhtia toisille. Hani pujahti nurkan taitse rihla kainalossaan ja isäntä sanoi hänelle:

»Sinä touhuat tuon pyssysi kanssa niin paljon, että jonakin päivänä sattuu onnettomuus.»

Leena tarkkaili isänsä toimia ja seurasi hänen harhailevan katseensa suuntaa. Viimein isä laski kätensä pettyneenä alas otsalta ja tarttui sanomalehteen kuin lähteäkseen. Silloin Leena meni hänen viereensä ja tarttui kyynärvarteen:

»Isä — ettekö tosiaan näe?»

Ukko vilkaisi häneen ärtyneenä, kumartui ottamaan raanun ja lähti, mutta Leena tarttui vielä lujemmin ja virkkoi vakavana:

»Sanokaa nyt totuus — näettekö vai ei? Silmät...?»

Isä muuttui huolestuneen näköiseksi ja katsoi poispäin. Sitten hän käännähti ja osoitti lointa:

»Vie se aittaan.»

Mutta Leena ei päästänyt irti, vaan veti hänet mukanaan ikkunan alle ja istahti heidän äskeiselle paikalleen. Isä seurasi nöyrästi mukana ja alkoi jotakin tehdäkseen hajamielisenä täyttää jo ennestään täytettyä piippua. Ja Leena puhui harvakseen kuin toruakseen:

»Olen jo kesästä lähtien huomannut, että teitä vaivaa jokin huoli. Kun pari viikkoa sitten olitte kaupungissa, tulitte sieltä takaisin totisena. Ja samanlainen olette ollut koko ajan. Ensin luulin, että syynä oli se saastainen Sormulainen ja hänen velkakirjansa. Mutta nyt ymmärrän, että teillä on jokin vika, jokin tauti.» Ja hetken kuluttua hän lisäsi: »Eikö isä voisi kertoa minulle.»

Isän käsi vapisi hänen hypistellessään tuluksia. He istuivat ääneti ja Leena siirsi kuin huomaamattaan kätensä hitaasti isän kyynärvarrelle. Silloin tämä jo puhkesi sanoiksi:

»Olisin tahtonut säästää sinua kaikkein enimmän. Mutta toisaalta olet sinä ainoa ihminen, jolle voin puhua. Äitisikään ei tiedä mitään.»

Kului taas aikaa ja Leena sanoi sitten:

»Tuntuu niin hyvältä olla sellainen ihminen, jolle isä voi puhua.»

Nyt isä alkoi kertoa hitaasti, sanan pari kerrallaan ja unohtuen välillä miettimään — tai ehkä vain viivyttääkseen ikävää totuutta. Hän kertoi huonosta näöstään, joka oli vaivannut häntä jo vuosikausia, ettei kaikistellen voinut lukea lehteäkään. Hän oli käynyt ensimmäisen kerran tautitohtorin luona jo viime talvena ja silloin oli tohtori antanut hänelle nämä silmälasit, joita sitten ihmiset pilkkasivat ja sanoivat hänen pitävän niitä vain komeillakseen. Mutta asia ei ollut leikkiä. Jo talvella oli lääkäri sanonut, että hänen silmissään oli sellaista jäätä...

Leenan käsi vavahti.

Kun isä meni tohtoriin toisen kerran pari viikkoa sitten valittamaan, että lasit olivat heikot eikä hän nähnyt enää niilläkään, sanoi tohtori sen pahan uutisen, että jää oli kasvanut kummassakin silmässä ja että...

Hän keskeytti. Leena katsoi häntä:

»Lupasitte kertoa minulle koko totuuden.»

»Koko totuus on se, että vähitellen menee näkö kokonaan. Tohtori sanoi sitä toisella nimellä kaihiksi, mutta se tarkoittaa sitä, että minusta tulee vähitellen sokea.»

Pilven varjo ehti kulkea pihan yli ennen kuin Leena kysyi taas:

»Kuinka kauan kestää vielä — ennen kuin...?»

»... ennen kuin tulee pimeys?» Sai taas kauan odottaa vastausta: »Ehkä vuoden. Saattaa mennä kauemminkin, mutta yhtä hyvin se voi tulla pikemminkin.»

Leenan päässä alkoi vaahdota kymmeniä ajatuksia kuin koskessa, syntyi kuplia ja särkyi ja vaahto solui virran mukana ja suli siihen. Nyt hän ymmärsi isän sanattoman vakavuuden silloin, kun tämä katseli pihan yli pelloille, metsiin ja järvelle ahmiakseen itselleen viimeiset selkeät kuvat Haikolan pienestä maailmasta. Samalla hän tajusi omat mitättömät mielihalunsa, vaivaiset himonsa ja verenvetonsa ja kaikkien niiden yhteisen turhuuden suurempien asioiden rinnalla. Muistaessaan isän sanat — »on vahinko kun et ole poika» — hän ymmärsi nyt senkin, mikä tulisi olemaan hänen oma tehtävänsä isäukon rinnalla. Hyvät päätökset oli hänen osaltaan tehty osaksi jo ennen tätä päivääkin, mutta nyt tarvittiin vain lujuutta, ettei hän enää tinkisi niistä.

»Ei kannata olla huolissaan, kyllä tästä vielä selvitään», virkahti hän isän omilla sanoilla ja puristi ranteesta.

He nousivat ja seisoivat lähekkäin katsellen sanattomina kumpikin omalle taholleen. Piha oli yhä tyhjä, mutta riihen luona seisoi Hani pyssy kainalossaan valmiina nostamaan sen poskelle keksittyhän jotakin erikoista. Leena vilkaisi taivaalle ja näki taas samat kaksi tummaa pistettä kiertävän kehäänsä hitaasti ja korkealla. Silloin hänen kätensä nousi ja äänessä oli varma ja käskevä sävy:

»Tapa nuo!»

Isä meni sisälle ja hän omaan aittaansa. Pihalla ei näkynyt enää muuta kuin hullunrohkea kukko, joka nousi itsevarmana kaivon kannelle ja kurahteli käskevänä joka kerran, kun jokin tyhmä ja utelias kananpoika pilkisti aitan alta. Kiharasaparoinen sianporsas karkasi karsinan raosta väljemmille tiloille ja voitonriemuisena röhkien juoksi keskelle pihaa, temmelsi ja tuhahteli siinä, huomasi sitten nurmikolla oman varjonsa ja lähti juoksemaan sitä pakoon. Mutta varjokin kääntyi mukaan ja tuntui tarttuvan koipeen, niin että porsas kiljahti hädissään ja pujahti portaitten alle. Hetken kuluttua katseli sieltä kaksi arkailevaa tihrusilmää, sitten tuli porsas taas varovasti esille ja huomatessaan päässeensä eroon ajajastaan sai uutta rohkeutta, meni nurmikolle loimen luokse, tonki ja kurkisteli sen alle ja katosi sinne kokonaan, niin että raanu liikkui itsestään ja äänteli kuin nökö. Päästyään viimein esille porsas haukkasi päivänkakkaraa, mutta saikin samalla ampiaisen piston kärsäänsä. Se vinkaisi, paineli takaisin navettaa kohti ja ruikutti oman lättinsä ulkopuolella olevan maailman ilkeyttä.

Silloin pamahti riihen luona laukaus ja Hanin riemullinen huuto kuului:

»Alas tulee niin että kohisee!»

Nyt havahtui koko piha liikkeelle. Itsevarma kukko ravasi nokka ojossa kana-akkainsa turvaan aitan alle, kissa livahti portailta pensaikkoon ja varpuset katosivat räystäitten alle.

Nata ilmestyi aittansa kynnykselle haukotellen pitkään ja raapien nivusiaan. Karsinapenkillä lojunut Mari-täti haparoi keppiään penkin alta höpisten yksinään. Emäntä siirtyi kamarissaan sohvalta keinutuoliin ja aloitti mielivirtensä.

Iltarupeama alkoi ja väki lähti pientaria pitkin pellolle siinä hyvässä toivossa, että taivas pysyisi kirkkaana, kuhilaat nousisivat ja illalla saataisiin pitää lystit. Isäntä oli asettanut hattuunsa koristukseksi tähkän ja sitoi lyhteitä sen kuin kerkisi. Naiset olivat omalla puolellaan sarkaa solauttaneet liiat vaatteet pois ja leikkasivat paitasillaan. Nata nousi pystyyn ja haukotteli käsiään ojennellen:

»Jestas kun tulisi ilta!»

Riitta-piika kurkotti tähkää pois kaula-aukostaan ja katsoi häneen totisena:

»Arvaahan sen, kun yöt ollaan hypyllä.»

»Jokos hypytkin on kielletty?» kysyi Nata terävästi.

»Ei minun puolestani. Mutta riippuu siitä, millä tavalla hypätään.»

»Millä tavalla...?» matki Nata. »Jokainen hyppää niin kuin osaa.»

»... ja niin kuin halut vetävät. Paha vain, että niistä tahtoo olla jälki-ilona pitkät itkut.»

»Olenkos itkenyt?»

Kulmikas ja leveäharteinen Riitta tunsi pientä kateutta kaunista ja solakkaa Nataa kohtaan. Hän raapi sirpin kärjellä kutiavaa kämmenpohjaa ja purki sydäntään:

»Joka ilta lennetään ja aamulla ollaan vanuttuneita kuin vanha hattu. Taidat olla sen sortin tyttö, että tarvitset itsellesi kurinpitäjää.» Hän nyhtäisi ohdakkeen irti juurineen ja heitti aidan taakse. »Miks'et ota miestä itsellesi?»

»Ja mistä? Talolliset eivät huoli ja torpan akaksi en lähde.»

»Tuo tuolta!» viittasi Riitta sirpillään Sipoon päin.

»Ei se saa mitään aikaan», hymyili Nata väheksyvästi. »Iskee silmää pöydässä vellikupin yli, mutta ei uskalla tulla aittaan.»

»Lasten kuullen tuollaisia...»

Pieni Maija liikkui ojan reunalla epävarmana kuin vasikka. Hän oli riisunut mekkonsa. Sääret olivat ohuet ja polvet paksut ja koko varsi laiha kuin humalalla. Yhdessä Hanin kanssa he puhaltelivat voikukan höytyviä tuulen mukaan. Riitta katseli heitä ja sanoi Natalle:

»Tuosta se alkaa...»

»Eihän nyt vielä!»

»Nyt leikitään. Mutta ensi vuonna ollaan jo uteliaita.»

Nata ei välittänyt vastata ja työ jatkui.

Talon pihassa syntyi hienoinen sanaharkka isännän ja emännän välillä. Haikonen kompastui portaitten irtonaiseen lankkuun ja saneli sille tuomionsa:

»Tuotakaan ei saada korjatuksi... Paras on laatia koko portaat kivestä, niin kestävät ikuisesti.»

»Sinusta on tullut suurellinen. Laittaisit kaiken jo kivestä niin kuin entiset eivät kelpaisi», nyreili emäntä.

»Eivät ne kelpaakaan.»

»Mutta kyläläiset pitävät sellaista jo ylpeytenä.»

»Saavat pitää jos huvittaa», jatkoi isäntä. »Tämän talon töissä ei kysytä kylän lupaa. — Jaa niin, tänä iltana on meillä sirppijuhlat ja parasta on laittaa suuri pata tulelle.»

Pitojen laittaminen elojuhlana oli emännän mielestä suuri synti, sillä ties' kuinka kävisi sellaisten elojen, joita ei leikata hartaana, vaan tanssitaan ja rallatetaan kuin oltaisiin helvetin ilojuhlissa...

Mutta isäntäkään ei antanut myöten:

»Meillä on juhlia niin harvoin. Joskus katovuonna saadaan kyllä olla taas totisiakin.»

»Ja kaikkea sinäkin jaksat!» huokaisi emäntä ja pyyhkäisi liinan nurkalla nenäänsä. »Antaisit olla ja lepäisit joskus...»

»Helvetissä on aikaa haukotella.»

Emäntä ei tiennyt miten uskaltaisi sanoa sanansa, mutta viimein hän rohkaisi itsensä ja katsoi miestään anovana:

»Kuitenkin pyytäisin, ettei Haikolan elopellolla naurettaisi vaikeina aikoina.»

»Lempo vie! Kyllä sinun pitäisi tietää, miten paljon on Haikolassa tehty nauramisen syntiä.»

Emäntä nosti kädet rinnalleen ja sanoi:

»Jos Luoja antaa meille hyvän viljan, tulee häntä rukoilla siitä, että tekee meille siitä viljasta runsaan leivänkin.»

Nyt isäntä kiukustui:

»Jos Luoja on antanut meille hyvän viljan, on sentään liikaa vaatia, että hän rupeaisi sitä vielä puimaankin!»

Pihassa oli taas hiljaista ja isäntä käveli pellolle päin. Pientarella hän pysähtyi katsomaan Hanin puuhia. Poika oli tavoittanut mättäältä käärmeen ja polkenut sen kantapäänsä alle. Nyt hän kurkotti käteensä kuukunanmunan ja tuprutti madon silmille pölyä naureskellen vahingoniloisena.

»Tapa äläkä rääkkää!» tuhahti isäntä ärtyneenä.

Hani totteli mutta näytti miettivän uutta leikkiä. Hän pyöritti elukkaa hännästä, kiersi sen sitten rinkeliksi ja pani housunsa taskuun päättäen pelotella naisia. Mutta aitan nurkalla makasi kissa laiskana eikä viitsinyt edes avata silmiään. Hani herätti sen heittämällä kyyn kuonon eteen. Katti säikähti, pomppasi pystyyn, pörhisti karvojaan ja sylkäisi. Ja hupsu mirri ryhtyi nyt metsästämään toisen valmista saalista: Se kyyristyi ja vaaniskeli aikansa, loikkasi viimein ja puraisi kyyn niskan poikki. Sitten se pani etukäpälänsä raadolle ja katsoi Haniin ylpeänä kuin voittaja.

»Jokos heräsit?» kysyi poika.

Kissa aloitti hyväilevän-rääkkäävän leikittelynsä, käänteli saalistaan ja väliin iski siihen kyntensä kuin estääkseen karkaamasta. Mutta kun madosta ei ollut enää leikkijäksi, vei mirri saalistaan portaita kohti, asetti sen Mari-tädin varpaitten eteen ja alkoi hyväilynpuutteessaan anella kiitoksia.

Hani meni pirttiin hiomaan puukkoansa, sillä hän aikoi nylkeä pudottamansa haukan ja naulata sen kujan oven päälle varisten ja harakkain kauhuksi. Silloin tuli Maija pirttiin ja kiusatakseen miesmäisen totista poikaa nykäisi tämän päästä hatun ja heitti uunille. Poika otti piakan ja alkoi onkia hattuaan takaisin, mutta juuri kun hän oli saamassa sen, sieppasi tyttö uudestaan ja heitti piisin varjoon. Nyt syntyi kisat, sillä Hani ei pitänyt siitä, että naiset penkoivat hänen tavaroitaan. Hatusta painiskeltiin, niin että Mari-tädin raanut ja vällyt pölysivät. Maija heittäysi mahalleen ja piilotti hatun alleen. Poika koetti kääntää häntä saadakseen omansa ja käsi oli tytön kainalon puristuksessa. Silloin sattui tulemaan emäntä pirttiin ja ovensuusta kuului vihainen huuto:

»Mitä ihmettä te siellä uunilla teette? Tyttö vielä ilkosen alasti! Ja pojan torvelo on tuon ikäinen eikä tiedä, mikä on siivollisuuden raja...! Ettei tosiaan edes hävetä!»

Maija vetäisi paitansa alemmaksi ja punastui syyttömästä synnistä. Molemmat pujahtivat ovesta ulos vilkaisematta emäntään. Ja portailla he eivät katsoneet toisiaankaan, vaan tunsivat että tuommoisten syytösten jälkeen oli mentävä pellolle eri teitä myöten. Maija ei uskaltanut toisten näkyville ennen kuin etsi pensaasta hameensa, solautti sen ylleen ja pyyhkäisi kädenselällä kyynelen silmäkulmastaan. Samaan aikaan kiersi Hani pellon toista reunaa ja piiloon päästyään kirosi hengessään, niin että sisukset tärisivät:

»Ja sen minä sanon sinulle muija, että sellaista tyttöä kuin Maija ei ole ollut eikä tule joka pöksässä olemaankaan!»

Hän riiteli yksin ilman sanoja. Mutta pellolle päästyään hän meni suoraan Maijan luokse ja virkkoi tälle miehekkään varmana:

»Älä välitä sen ämmän sanoista! Itsehän tiedät ne asiat paremmin.»

Maija ei katsonut häneen eikä virkkanut mitään, pää vain liikahti merkiksi siitä että hän oli kuullut.

Mutta vieraitakin näkyi tulevan sirppijuhliin kuin kutsuttuina. Maantietä käveli pitkäpartainen vanha mies selässään suuri nahkalaukku ja kädessään olkapäähän ulottuva sauva.

»Tietoniekka tulee tännepäin!» kuului huuto.

Leikkuu pellolla pysähtyi. Naapuritalojen veräjille ilmestyi katsojia ja sieltäkin alettiin solua maantielle. Sipo oli ensimmäisenä vastassa ja nosti Tietoniekan raskaan laukun kiviaidan yli.

Tulija oli monien pitäjien ja kaikkien talojen hyvä vieras, mestari Tietolainen. Hänen oikeata nimeänsä ei ollut kukaan kuullut — jos sitä lie ollutkaan. Ukko Tietolainen kiersi tämän maankolkan perinpohjin, poikkesi taloihin kertomaan uutisia muualta Suomenmaasta ja sai palkakseen kiitokset ja ateriat ja joissakin vauraammissa paikoissa pienen rahan taskun pohjalle. Tietoniekan virkaa oli ukko hoidellut jo kauan, sillä kun ryssän keisari kielsi painattamasta sanomalehtiä ja kirjoja ihmisten luettavaksi, päätti Tietolainen ruveta sanomalehdeksi ja kiertää pitäjästä toiseen. Ja uutisten lisäksi hän antoi muitakin neuvoja siitä, miten piti viljellä peltoa ja hoitaa karjaa, millä tavoin parannettiin haavoja ja miten hoideltiin pieniä lapsia. Samalla hän myi laukustaan sellaista välttämätöntä pikkutavaraa kuin naisille neuloja ja silkkinauhaa, miehille tehtaanpuukkoja, ulkomaan tupakkaa ja fosforitikkuja.

Mestari istahti hovin ohrapellon pientarelle, heitti nuttunsa, kuivaili hikistä otsaansa ja alkoi vastailla uteliaisiin kysymyksiin:

»Paljon on tapahtunut maailmassa. Viime kuulla olin Viipurissa asti ja...»

»Jalkapatikassako Viipurissa?»

»Ei vaan laivassa Saimaan veden uutta kanavaa myöten... Sain Viipurista evääkseni sellaisia lehtisiä, joita on luettava ääneen kaikille ihmisille. Janne kirjoittaa — kyllähän te Jannen tiedätte — ja yksi semmoinen nuori tohtori Yrjö Koskinen kirjoittaa...»

»Luetaan ne sitten illalla! Kerro ensin uutiset.»

»Kuulin että parhaillaan rakennetaan rautatietä Helsingistä Hämeenlinnaan ja nyt kuulemma pääsee junavaunulla jo kolmenkymmenen virstan matkan. Ja vauhti kuuluu olevan niin raju, että hattu lentää päästä. Janne kuulemma vaatii, että samanlainen junatie pitäisi rakentaa Helsingistä Viipuriin ja Pietariin asti. Mutta ties tuleeko siitä totta...»

»Entä sitten?»

»Kuulin että Päijänteen järvelläkin kulkee jo samanlainen tulilaiva kuin Kiteellä. — Muuten siellä Päijänteen pohjoispäässä on Jyväskylän suuri kaupunki ja sinne on perustettu tänä vuonna uusi koulu — semmoinen merkillinen opetuskoulu, että oppilaille puhutaan suomeksi eikä ruotsiksi niin kuin vanhoissa kimnaaseissa.»

»Entä sitten?»

»Arppe kuuluu rakentaneen Värtsilään vapriikin, jossa taotaan kaikenlaista rautatavaraa ja nauloja, niin ettei niitäkään tarvitse teettää enää sepällä. — Ja sitten kerrottiin sellaisia pienempiä uutisia, että Turun kaupungissa on muuan patrunessa nielaissut myrkkyä, kun sen mies honklasi toisten naisten kanssa.»

»Entä oman maakunnan uutiset?»

»No joo, kuulin että Vallisjärven kirkkoherra kuoli viikko sitten mahankoskun tautiin ja Vaaramon vallesmanni putosi kärryiltä ja katkaisi kätensä. Ja Kannusniemellä sattui että kaksi nuorta miestä löysi toisensa saman tytön aitasta ja siitä syntyi totinen tappelu. Se oli kuulemma iso talo ja tyttö suree sitä häpiää nyt jälkeenpäin ja uhkailee hirttää itsensä.»

»Eikö muuta?»

»Ja senhän te tiedätte paremmin kuin minä, että oma kirkko paloi toissa viikolla. Olin toisessa läänissä kun sain kuulla siitä. Ja ihmiset puhuivat että tämän pitäjän miehet olivat hanakasti yhteisessä työssä eikä kukaan purnannut. Ja siellä sanottiin, että samalla tavalla pitäisi miesten löytää oma sopuinen sakkinsa jokaisessa tämän maan paikassa. Silloin saataisiin hirveitä aikaan.»

»Mutta nyt nuokkuu jokainen omissa oloissaan», virkahti isäntä.

»Niin nuokkuu ja on kateellinen naapurilleen. Mutta siitä on päästävä.»

»Ja siitä päästään, kun vain joku hihkaisee.»

Haikonen nousi ja sanoi:

»Näytä illalla, mitä lehtiä sinulla on laukussasi.»

Silloin kuului maantieltä kolinaa, pölypilvi kieri hiljaa koivikkoon ja hovin portista kääntyi pihaan hevonen. Kärryiltä laskeutui kauppahuone Sormulaisen kirjanpitäjä Koholin. Isäntä katseli häntä kauan ja niskassa vaihteli väri kuin taivaanrannalla ennen paremmanpuoleista ukonilmaa.

Samaan aikaan harppi päinvastaiselta puolelta pohjoista metsäpolkua Lievislahden urkunistin iso poika, se polyteknillinen mestari ja kanavankaivaja. Hän vihelteli hyväntuulisena, ripsui kepillään poikki polun varrella kasvavia lepänoksia ja kohautteli kainalossaan olevaa kirjapinkkaa.

Niinhän se on usein tässä maailmassa, että jos sattuu vaikka satamaan puuroa, niin silloin ei satu köyhällä olemaan lusikkaa. Niin kävi nytkin hovin sirppijuhlissa, että lukua ja tietoa tuli enemmän kuin saattoi kerralla ammentaa. Vuoroin luki kanavamestari ja vuoroin kertoili Tietoniekka. Väki istui korvat hörössä nojaillen kyynärpäillä polviinsa. Viulunsoittaja kyllästyi odottamaan ja parit pääsivät kiertelemään hämärää lattiaa, tömistelemään ja polkemaan toisiaan varpaille. Kynttilä välillä sammui, ikkunalasit helisivät ja koira vingahti jaloista pöydän alle. Mutta Juonas keskeytti hypyt hihkaisemalla soittajalle:

»Älä vinguta sitä ralliasi! Anna noiden jututa.»

Samaan aikaan syttyi salin ikkunoihin keltainen kynttilänvalo ja ihmisten suuret varjot liikkuivat seinillä. Isäntä istui keinutuolissa ja hänen lähellään Kohtavaaran vanha ukko piippu kädessä ja tupakkamassi narusta kiinni ranteessa. Puukhollari Koholin istui kynttilän valossa pöydän äärellä hymyillen Leenalle ja joskus emännällekin, joka seisoi ujona uunin luona kädet ristissä vatsalla. Keskellä lattiaa tepasteli kanavan teknisti ja kertoi innostuneena, miten hän opistoaikanaan näki samalla kertaa Eljaksen, Jannen ja porvoolaisen runoniekan yksissä. Eljas oli jättänyt kippurakärkiset lapikkaansa mutta ei hyvää tuultaan ja herrasmiehen tavoin piti rattoisaa seuraa vaimonpuolille. Janne istui kulmat rypyssä, leukaperät hiljaisessa liikkeessä ja silmät tuimina, kuin valmiina leimahtamaan. Runeberg katseli arvokkaasti prilliensä takaa niin kuin koulumestarin pitikin ja väliin hymähteli leppoisasti Eljaksen vilkkaille jutuille.

»Mutta eihän minun tästä pitänyt puhua», keskeytti teknisti tarinansa.

Hän penkoi esille pinkan sanomalehtiä ja alkoi lukea ääneen ukkojen hiljaa kuunnellessa. Sattui sitten vilkaisemaan lehtensä yli, näki puukhollarin kuiskivan jotakin Leenalle ja tämän hymyilevän takaisin.

»Kirjanpitäjä Koholinia eivät näy huvittavan tällaiset asiat?» puraisi hän.

Toinen nosti jalkansa polvelle ja hymyili ylhäisesti:

»Minä olen innostunut vain kaupantekoon. Sillä tavalla pääsee pitemmälle kuin monilla puheilla ja selityksillä.»

»Kuinkasta pitkälle on sitten päästävä? Mihin asti on puukhollarin matka?» kysyi Sarka kuin riitaa haastaen.

»Herra Koholin tarkoittaa sitä, että rahalla pääsee vaikka seinän lävitse», lauhdutti Leena kiistan alkua ja hymyili kamasaksan kirjurille teknistin harmiksi.

»Ja paljon pitemmälle», kehaisi Koholin. »Ties vaikka taivaaseen tai helvetin portille — kumpaan kenenkin mieli tekee.»

Ukot hymyilivät, mutta Haikosen kulmakarvojen väliin ilmestyi pystysuora ryppy ja hän nousi seisomaan:

»Taivaaseen ette pääse ja helvetissä ette tee rahoilla yhtään mitään. Paperi siellä palaa ja hopia sulaa.»

Isäntä muisteli Koholinin ensimmäistä käyntiä Sormulaisen rattailla. He lähtivät talosta nopeasti ja olivat kaataa portin mennessään... Tulivat juuttaat ystävinä, mutta salassa lipoivat kieltään kuin kettu kanatarhan takana. Kieroa väkeä... Ja omatunto kuin torpan tunkio: pieni ja törkyinen. Mitähän varten se oli nyt tullut? Taisi hautoa jotakin. Ajatustensa päätteeksi isäntä sanoi ääneen:

»Jo viime kerralla mainitsin, että tähän maahan on nousemassa aatelisten tilalle uusi valtaluokka, rahankerääjät. Noh, onhan mukava hallita rahallakin... Mutta sen minä kuitenkin sanon, ettei se ole vielä mitään aateluutta, vaikka taskun pohjalla onkin vaakunana hopearupla.»

Teknisti istui sivummalla, kuunteli tyytyväisenä ja hirnahti. Omalta kohdaltaan hän ajatteli asiaa näin: Jahah, tuo miekkonen on tullut taloon kaupantekoon. Ajattelee kai, että kun jaksaa hiihtää nuoren hirven, niin sitä paremmalla taljalla makaa...

Mutta Kohtavaaran ukon parta tärisi ja hän sanoa naksautti niin lujasti kuin katsoi kunnon kristitylle sopivan lähimmäisen tuomitsemiseksi:

»Saattaa olla niin, että rahalla on helppo hallita. Mitätönkin mies on rikkaana ruhtinas. Mutta vanha totuus on se, ettei raharikas ole koskaan rehellinen mies. Hän elää toisten työn tuloksilla. Ajatuksissa asuu petos ja sydän on kuin likasanko: sinne mahtuu mitä tahansa!»

Mutta Leenaan näytti menneen pikku paholainen, sillä hän hymyili vieraalleen yhä makeammin ja puhui sievästi kuin mamselli:

»Me kaksi herra Koholinin kanssa olemme sitä mieltä, että parasta on pelata vain rahalla! Ostaa ja myydä ja olla armollisia köyhemmille.»

Siitä konttoristi innostui ja alkoi selittää kuin oppimestari, että saihan rahaa rehellisestikin, jos vain osasi ottaa. Esimerkiksi talonpojat olivat tuiki typerää väkeä: He elää kyhnyttivät pirteissään, raapivat takkuista partaansa ja antoivat kaiken lahota ympärillään, vaikka olisivat voineet muuttaa koko mantunsa rahaksi. Joka puolella oli rikkauksia, mutta he eivät nähneet niitä. Heillä oli tyhmyyden kaihi silmissä.

Haikolan isäntä vavahti niin kuin puhe olisi ollut hänen silmistään ja hänen talostaan. Ja Kohtavaaran isäntä tuohtui yhä:

»Nyt tuli sanotuksi pahat sanat! Ja niitä seuraa rangaistus. En halua ennustaa mitään, mutta sen vain tiedän, että maailman nuijassa on pitkä varsi. Se heiluu hitaasti mutta tekee totta.»

Nyt ahdisti teknisti vuorostaan:

»Olette oikeassa, munsyöri Koholin. Maalla kyhnitään ja kidutaan. Mutta siihen te kauppamiehet olette vain tyytyväisiä. Silloin teidän on helppo huiputtaa talonpoikia ja viedä heidän talonsa. Haluatteko kuulla esimerkkejä, millä tempuilla rahankerääjät haalivat tiloja omiin nimiinsä suorastaan pitäjäkaupalla?»

Teknisti hymyili ja antoi toisen ajatella ennen kuin ryhtyi aukomaan toista solmua:

»On ihan totta, että maalla kyhnitään ja kidutaan. Mutta vika on toisaalla kuin luulette. Ensiksikin koko maan virkavalta on laiskaa ja täysin hengetöntä väkeä. Se ei ajattele mitään eikä tee mitään. Korkeintaan liehittelee venäläisiä vallanpitäjiä.»

»Sekin tiedetään», lisäsi Haikonen.

»Ja kaikeksi pahaksi virkavalta on toiskielistä eikä välitä tämän maan ja kansan asioista höykäsen pölähtävää. Kaikki on kunnossa, kunhan vain itselle on tiedossa virat ja hyvät palkkaruplat.

Tämä kansa on heille vieras. He istuvat krouveissa, imevät totejaan ja ovat tyytyväisiä.»

»Sekin tiedetään», myhähti Haikonen.

»Virkamiehet ovat sitä mieltä, että kansa on heitä varten eivätkä he kansaa varten. Ja heidän mielestään on parasta, että kansa on hiljaa eikä ajattele mitään. Sillä se joka ajattelee, ei ole tyytyväinen. Kansa on pidettävä takapajulla. Sen käteen ei ilmesty lehtiä eikä kirjoja. Jos kansa lukisi, niin se oppisi. Ja jos kansa oppisi, niin se viisastuisi. Jos se viisastuisi, niin se alkaisi arvostella ja vaatia. Ja jos kansa alkaisi arvostella, panisi se pian tuulemaan!»

Teknisti oli hengästynyt ja heitti loimuavan katseen kirjanpitäjään. Kohtavaaran ukko löi kämmenellä polveensa ja päästi pitkän he-he-naurun:

»Uskalsipa nuori mies sanoa suoraan!»

»Mitä on tehtävä?» kysyi hovin isäntä.

»On pölytettävä! On potkaistava pirtin ovi auki, että tuuli puhaltaa sisään!» sanoi Sarka. »Mutta samalla pitää repäistä virkamiesten kansliain ovet auki. Ja lapsille koulujen ovet.»

»No reväistäänpä sitten!» ehdotti Kohtavaaran ukko.

»Mutta sekään ei riitä. On rakennettava tiet, on saatava lääkärit ja apteekit. Jumaliste, jos joka pitäjään kasvaisi sellainen mies kuin Korpi-Jaakko Pielisen rantamilla!»

»Ei pidä noitua...»

»Siinä oli vasta pappi! Opetti ihmiset lukemaan ja tekemään työtä. Kohensi puolen maakuntaa jaloilleen.»

»Ja kiersi pitäjää toisessa kädessä kirves ja toisessa kirja», jatkoi Haikonen. Tuli lyhyt hiljaisuus, jonka hän keskeytti kääntyen Leenaan päin ja sanoen aukinaisesti: »Kannapas tyttö pitkä rivi kynttilöitä pöytään. Enemmän pitää valoa saada.»

Leena kantoi valoa ja hymyili jotakin itsevarmana. Mestari Tietolainen astui sisään ja asettui odottamaan jutun päätä.

»Jotakin on tehtävä. On pantava touhuksi!» jatkoi teknisti äskeiseen.

»Kyllä nämä ihmiset jotakin tekevät, kun ensin tulee pakko, tulee vaikka onnettomuus. Silloin he heräävät», lisäsi Haikonen.

Kohtavaaran ukko heilutti jalkaansa ja sai viimein sanotuksi:

»Tälle patruuna Sormulaisen kauppamiehelle minun piti vielä puhua...»

»Ei riidellä enää. Nythän on elojuhla», lauhtui jo isäntä.

»Tuo poikanen kun sanoi meitä tyhmiksi ja laiskoiksi... Mutta tietäähän se itsekin, etteivät laiskojen pellolle kuhilaat nouse. Ja senkin, ettei leipä ja suola itsestään kasva. Paljon on tehtävä jos aikoo täyttää vakkansa. Jos on muutaman kerran ajanut pitkän suolatien päästä päähän, silloin oppii elämistä sen verran kuin Sormulaisen puodissakin.»

Ukot alkoivat olla puhetuulella ja naurahtelivat ahtaaseen joutuneelle vieraalleen. Kohtavaaran isäntä jakoi yhä opetusta:

»Ajatelkaahan vain! Talvipakkasella lähdetään monien viikkojen matkalle halki saloseutujen ja pitkin umpisia teitä. Nietoksia aukaistaan satoja virstoja Oulun kaupunkiin asti. Takaisin tullaan samaa tietä ja mukana on suuri suolakuorma, jotta ihmiset saisivat ripotella suolanokareita kannikalleen.»

»On se aikamoinen karavaani!» virkahti Haikolan isäntä. »Mies ja hevonen jokaisesta kylästä. Minäkin olen ollut mukana jo neljästi ja ensi talvena on taas tämän talon vuoro.»

Ryyppylasien reunoja kiertelevät kärpäset riemastuivat viinanhajusta, surisivat hienoja kaaria ilmassa ja viimein lensivät päin tulta polttaen siipensä. Siinä oli taas esimerkki tyhmän tekosista, ajatteli Kohtavaaran isäntä, jolla oli tapana keräillä hyviä esimerkkejä kaiken maailman hölmöyksistä. Haikonen lähti katsomaan menoja pirtin puolelle, mutta pimeässä eteisessä tapasi Leenan ja kysyi äänessään kiukunsekainen huolestuminen:

»Kuules tyttö! Mitä sinä oikein puuhailet sen konttoristin kanssa?»

Leena naurahti hereästi:

»Isän ei pitäisi hutkia niin pahasti sitä miestä. Pitää muistaa, että ollaan velkaa Sormulaisen konttuuriin.»

Isä ei ymmärtänyt vaan korotti äänensä:

»Jos minä haluan sanoa tosia, en välitä vähääkään Sormulaisen tilikirjoista. Sivallan heti kun mieli tekee.»

»No sopii sivaltaa sitten... Voinhan minä vuorostani hymyillä hänelle voiteeksi sivalluksen päälle!»

Leena aikoi lähteä, mutta isä tarttui häntä hihasta:

»Muistat kai vanhastaan, että sipinäpuheet ja viilipiimä mun pistää aina vihaksi?»

Mutta tyttö hyväkäs vain nauraa kujersi mennessään.

Palatessaan saliin isäntä näki Tietolaisen ja teknistin neuvottelevan tärkeinä nurkassa. Kohtavaaran naapurilla oli hidas veri ja häntä kaiveli yhä sama asia:

»Minua kiukuttaa tuo nuori mies! Se raukka suree sitä, kun talonpoika on niin surkean köyhä. Mutta sitä se ei kertonut, millä tavalla pitää rikastua. — Kysytäänkö vielä?»

Haikonen pudisti päätään:

»Tiedetään se kysymättäkin. Hän tarkoittaa metsiä. Kauppamiehet havikoivat niitä sinulta ja minultakin. Kun kanava valmistuu, uittavat he puut etelään ja myyvät. Ja rikastuvat ja ostavat lisää. Kunpa olisi koski! Silloin sahaisin metsäni itse.»

»Vesi ei väsy. Se tekee kaiken sen mitä ihminen ei jaksa.»

Teknisti ponnahti pystyyn ja oli keksimäisillään jotakin, mutta silloin ilmestyi kynnykselle Hani hoputtamaan häntä:

»Miehet ja veneet ovat valmiina. Joko lähdetään lohiapajalle?»

Sarka hävisi ulos ja unohti asiansa.

Pirtissä jatkui tanssi. Piha oli muuten tyhjä, mutta Nata näkyi kyllästyneen juhliin ja pujahti aittaansa nukkumaan. Portin lähellä seisoivat aitaan nojaillen Leena ja kirjanpitäjä Koholin. Nuoren miehen käsi osui Leenan uumille kuin vahingossa ja Leena jatkoi kuiskuttelua, joka oli jäänyt salissa pelkäksi vihjailuksi:

»Eihän Sormulainen antanut manuuta syyskäräjille?»

»Ei ehtinyt. Minä viivytin ja taivutin häntä. Ja nyt se on jo myöhäistä, kun manuuaika meni umpeen.»

»Mutta entä sitten keväällä, kevätkäräjien aikaan?» kysyi Leena.

»Ei kannata huolehtia! Kevääseen on pitkä aika. Siihen mennessä ehtii tapahtua paljon eikä hän mahda teille enää mitään», vihjaili Koholin.

Leena nojasi koivun runkoon ja katseessa vilahti leikki:

»Siihen mennessä tapahtuu todellakin paljon! Ja me jäämme Haikolaan.»

Nyt kirjanpitäjä uskalsi siirtyä lähemmäksi:

»Mamselli Leena — jospa tietäisitte mitä nyt ajattelen...»

»Katsokaa miten kauniita salamoita tuolla järven takana!» osoitti Leena kauas maan ja taivaan rajaan.

Siellä välkkyi kylmänvärisiä jättiläiskipinöitä, mutta Koholin tunsi kipinöitä sisälläänkin.

Hän tarttui Leenan käteen ja aikoi suudella, mutta tyttö torjui lempeästi ja samalla katsoi miestä ilakoivat kasvot vajaan vaaksan päässä:

»Hsst! Joku saattaa huomata meidät!»

Mutta mies ei hellittänyt irti:

»Sanokaa missä teidän aittanne on!»

Leena katsoi kuin kehoittaen, vilkaisi sitten aittariviä ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Tuo keskimmäinen... Mutta älkää tulko ennen kuin toiset nukkuvat. Koputtakaa ovelle...»

Samassa hänen huulensa sipaisivat lemmestä humaltuneen miehen poskea. Hän riistäysi irti ja katosi hämärän pihan yli. Askelet kuuluivat vielä portailta ja hävisivät kokonaan. Koholin unohtui paikoilleen, hymyili autuaille enteille ja katsoi aitan oveen kuin tunteakseen sen paremmin sitten pimeässä.

Mutta ikkunoista näkyi vielä valoja ja hänen täytyi odottaa. Kuluttaakseen aikaa hän lähti katsomaan lieassa olevaa hevostaan ja harppi kasteista nurmikkoa korkein askelin kuin kukko. Samaan aikaan pujahti Leena nurkan taitse aittaansa, riisuutui rauhassa ja hymyili itsekseen, peitti pikku Kristiinan paljaat pohkeet ja asettui vuoteelleen.

Koholin kuljeskeli pihalla ja kuuli rannan puolelta etenevien veneiden aironkolkkeen. Siellä kuuluivat menevän Sarka ja rengit. Minnekähän niillä oli matka ja mitä tekemistä sillä lapiomiehellä oli tässä talossa? Viimein Koholin kyllästyi vihaisiin hyttysiin ja lähti saliin istuakseen ukkojen kanssa muina miehinä. Mutta heitä ei enää näkynyt ja Leenakin oli poissa. Emäntä vain osoitti valmiiksi laittamaansa vuodetta ja sanoi, että herra ylikonttoristi sai olla hyvä ja mennä nukkumaan milloin vain halutti...

Vierasta hymyilytti, sillä hän arvasi Leenan lähteneen aittaansa odottamaan... Hän yritti haukotella puolisalaa niin kuin uni olisi ollut jo tulossa. Emäntä siirtyi omalle puolelleen ja vieras seisoi ikkunan ääressä poltellen piipullisen toisensa jälkeen ja odotellen pimeätä.

Koko talo tuntui asettuvan hiljaa eikä kuulunut enää muuta kuin seinäkellon vitjojen kurahtelu jossakin parin seinän takana ja yksinäisen koiran haukahdus kylältä. Suuri vaalea pöllö lensi pihan yli niin että ilma havisi. Odotuksen jännittämä mies hiipi eteiseen, varoi lankkujen natinaa, hävisi pimeään, pääsi nurmikon yli keskimmäisen aitan ovelle ja koputti varovasti. Ensimmäisellä kerralla ei kuulunut mitään, mutta hänen koputettuaan uudestaan kysyi aitasta uninen naisen ääni:

»No mitä nyt?»

»Minä täällä!» kuiskasi Koholin ja vilkaisi talon pimeisiin ikkunoihin tuntien lievää omantunnon aristelua.

Aitasta kuului askelia, salpa kolahti ja ovenrakoon ilmestyivät Natan kasvot. Silmät unesta tihruisina ja tukka hajallaan hän tuijotti vieraaseen ja kysyi viimein sisuissaan:

»Mitä hittoa te täältä hamuilette?»

Koholin tapaili sanoja, mutta ei uskaltanut paljastaa totuutta. Hän naurahti hämillään ja mutisi jotakin että tulinpahan muuten vain...

»No hävitkää sitten helvettiin!» tuhahti Nata ja pamautti oven kiinni.

Koholin seisoi hetken paikoillaan, kuuli lattialankkujen natisevan ja tytön asettuvan takaisin kahiseville oljille.

Vieras kääntyi ja hiipi pihan yli takaisin vielä hiljemmin kuin oli tullut.

Leena heräsi vasta myöhään auringon ehdittyä jo suutarin tuuliviirin kohdalle. Hän avasi aittansa oven ja säpsähti, mutta herahti sitten nauramaan. Pihalla olivat vielä paikoillaan kirjanpitäjä Koholinin kärryt ja hevonen nuokkui seisoallaan niityn pientarella.

Touhuiltuaan ensin pirtissä ja mennessään vasta pitkän tiiman kuluttua kamaripuolelle Leena tapasi Koholinin, kulki tämän ohi ynseänä ja koetti saada kasvoilleen loukkautuneen naisen ilmeen, niin kuin häntä olisi narrattu tuoreeltaan. Kun he hetken kuluttua joutuivat istumaan kahden, saattoi neitosen katseesta lukea pienen ja pahastuneen syytöksen: Ettehän te tullutkaan! Kirjanpitäjä näytti olevan ymmällä ja koetti aloittaa uuden päivän yhtä huomaavaisena kuin eilisenkin, mutta Leena torjui kohteliaisuudet huomauttamalla armottomasti:

»Satuin kuulemaan, kun te yöllä koputitte piian aittaan.»

Koholin meni sanattomaksi ja sai viimein soperretuksi:

»Nyt me olemme käsittäneet kaiken väärin.»

»Eikä mitä...! Minä olen käsittänyt ihan oikein. Pitäisihän teidän herrasmiehenä tajuta, mikä loukkaus tämä on minua kohtaan.»

Leena yritti olla hyvin rauhallinen ja samalla myöskin totinen. Hän tiesi, että saadakseen miehen nöyräksi hänen pitäisi nyt pusertaa esille varovaisesti pari pientä kyyneltä ja sitten pyyhkäistä ne naisellisen sirolla kädenliikkeellä pois. Mutta hän ei viitsinyt vaivautua eikä siihen ollut tilaisuuttakaan, sillä kynnykselle ilmestyi herra polyteknillinen mestari silmissään yön valvomisen jäljet, paidan hiha halki ja poskessa verinen naarmu. Nyt ei Leenan sopinut enää leikkiä itkemistä, vaan hän nakkasi niskaansa ja hymyili häjysti sanoessaan Koholinille:

»Ei teidän tarvitse pyytää mitään anteeksi — minähän tunnen teidät miehet niin hyvin!» Ja vasta nyt hän oli huomaavinaan teknistin ja saneli molemmille yhteisesti: »Tunnenpa tosiaankin! Ensin toinen pelaa ritaria ja yrittää soperrella kohteliaisuuksia, mutta saatuaan muutaman ryypyn hiipiikin hämärissä piikojen aittaan. — Ja entäs tuo toinen! Saarnaa ensin kuin pappi kansallisuudestaan, sivistyksestään ja kouluistaan, mutta yön tultua häviää kylille tappelemaan ja viitsii vielä näyttäytyä ihmisille noin piestynä!»

Teknisti katsoi kuin kysyen puuskan tarkoitusta, sillä vasta äsken he tapasivat Leenan kanssa pirtissä ja tämä lupasi puhtaan paidan. Mutta Leena lähti nyt lopen pahastuneena ja pamautti oven kiinni sopivan kovasti pilaamatta silti arvokkuuttaan. Eteisessä tuli pahimmoilleen isä vastaan ja kysäisi tuommoista kiirettä. Leena ei ehtinyt muuttaa sanoja eikä silmänluontia, vaan vastasi samaan tuiskeeseen:

»Minä vain maksan velkojani!»

»Kuules — mitä sinä tyttö nyt sotket?» kuului tiukka kysymys.

Mutta Leena osasi jo naurahtaa:

»En sotke mitään. Kas minullakin on tilini siellä Sormulaisen konttorikirjassa. Ja antakaa minun hoitaa omat asiani itse!»

Isä katsoi häntä tutkivana:

»Mitä sinä sanoit sille miekkoselle?»

»Sitä että hän on tyhmä kuin pässi. Ja käyttäytyy muutenkin kuin pässi.» Samassa tuli kamarin ovesta kanavankaivaja ja Leena kääntyi hänen puoleensa: »Tuo se verinen poskesi tuonne kamariin, niin saat siihen lapun päälle. Ja paitasi tilalle etsitään isän kaapista uusi.»

Haikolan ukko pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt mitään, mutta ajatteli vain että tokkopa tuolla asialla oli niin suurta väliäkään...

Hankkiutuessaan takaisin kaupunkimatkalleen Koholin tahtoi kaikin mokomin tavata Leenaa ja vielä viime hetkellä odotteli tätä kärryjen luona, piteli suitsia käsissään ja vilkuili ikkunoihin. Mutta Leena oli päättänyt tulla vasta viime hetkellä ja maahan katsellen hän kuunteli vieraansa hyvästelyjä.

»Olisi hauska tavata kaupungissa, jos tulette joskus sinne», ehdotti kirjanpitäjä.

»En tiedä, käykö se enää laatuun», vastasi toinen epäröiden. »Mutta jos...»

Leena päätti antaa pienen epävarman myönnytyksen. Jos hän ei myöntyisi puoliväliin, olisivat välit auttamattomasti poikki eikä heillä kahdella olisi enää kauppasuhteita. Niinpä hän vilkaisi toista silmiin ja sanoi alakuloisena:

»Mutta jos voin vielä luottaa teihin, niin ehkä tulen ostoksille Sormulaiseen. Ja sitten...»

Enempää ei tarvinnut sanoakaan. Koholin rusensi hänen kättään innoissaan, hypähti kärryille kevyesti kuin ainakin anteeksi saanut, karautti portista maantielle ja vilkutti sieltä. Leena katsoi hänen jälkeensä tahallisen pitkään ja vilkautti takaisin. Hevosen kadottua koivikon taakse hän naurahti itsekseen, että voi sinuas, miesrukka, minua et kyllä huiputa enää...

Mutta kun Leena kääntyi lähteäkseen, seisoi takana teknisti kädet housuntaskussa, poskellaan kaunis lappu ja yllään hovin ukon puhdas paita.

»Kuulepas, mamselli», sanoi hän totisena. »Sinä taidat olla rakastunut tuohon tiskipoikaan?»

»Enkä ole!»

»Oletpas. Näkeehän sen silmistäkin. Äsken ne pyörivät kuin väkkärä.»

»Ja jos olenkin, niin mitäpä tuosta... Eikä siitä sen enempää. Tule pirttiin, niin puetaan ensin Kristiina. Ja sitten katsotaan sitä sinun nuottasaalistasi.»

ULKONA MURJOTTI YÖ

Jos alkusyksyllä katseli kylää jostakin kauempaa korkean vaaran laelta tai järven selältä, kuului yhteiseen suureen kuvaan välttämättömästi metsän reunassa savuava riihi. Savun haihduttua jonakin varhaisena aamuna astelivat miehet riihipolkua pinttyneissä piikkovaatteissaan ja pian kuului peltojen yli varstojen tasainen kolke. Ja kun päästiin iltapäivään, alkoi savuta sauna, hevonen kiskoi painavat jyväsäkit riihestä aitan oven eteen ja mustanaamaiset miehet kääntyivät saunapolulle. Kuului vastojen läiske, löyly tulvahteli ilmaan oven avautuessa ja alastomat vartalot vilahtelivat vesaikon lomitse.

Mutta sitten muuttui kuva: Puista karisivat viimeisetkin värinkoreat lehdet ja talojen harmaat seinät näkyivät selvemmin kuin kesäisen vehmauden keskeltä, niin että ihmiset saattoivat katsella toistensa pihoihin ja lähimmät naapurit ikkunoihinkin. Aamuisin olivat pihat ja polkujen vierustat hopeisessa huurteessa ja maantie raudankova kuin kivestä tehty kaupungin katu. Rannoilla oli peilinkirkasta jääriitettä, niin että poikaset siellä kolkkasivat mateita, heikoissa paikoissa hulahtivat vyötäistään myöten kylmään veteen ja juosta hytisivät jäätyvissä housuissaan kotipirtin lämpimiin. Keskipäivän aikaan oli aurinko ylhäällä, niin että silloin saattoi lukea ajanmerkit ikkunapenkkiin vuolluista pykälistä, mutta paha vain että aurinko hävisi varhain ja ihmiset saivat ajanlaskussaan turvautua Otavaan tai rikkaammat taskussa tikuttavaan hopeakelloon. Pihapihlajissa pyrähtelivät vilkkaat tilhiparvet ja vaarojen tummavarjoiset kuusikot rysähtelivät teerien vaihtaessa olinpaikkaa.

Silloin oli ihmisillä aikaa. Naiset touhusivat villavasuineen, kuului rukkien tasainen hyrinä ja kangaspuiden kolke. Poikaset virittelivät polkujen poikki loukkujaan, varttuneemmat miehenalut hiiviskelivät rinteitä pitkin kainalossa rihlanluikku ja väliin pysähtyivät tuijottamaan, oliko kaukaisessa koivunlatvassa häämöttävä tumma kerä oikea lintu vai tuulenkourako. Ja aikamiehet ajoivat kaupunkiin moninaisille asioilleen ja iltasella tulivat sieltä takaisin viinanhumussa, hevonen kiiltävän märkänä.

Hovin nuori renkipoika Juhani kuului siihen miesväen joukkoon, jonka ei tarvinnut enää kastella housujaan rantajäätiköillä, mutta jolla ei ollut vielä lupa keksiä asioita kaupungin krouviinkaan. Hän risteili kaikki metsät kylän ja ylävesien välillä ja ampua paukautteli mitä eteen sattui, väliin vain istui korkealla kivellä katsellen laajoja maisemia ja mielessään sepitteli värssyjä. Aikansa katseltuaan hän pisti lauluksi ja laskeutui rinnettä alas notkelmaan, jossa oli jäätynyt suonsilmäke ja pursujen lomasta pilkottavat karpalot kuin veripisaroita. Pensaasta saattoi kurkistella utelias metsäkana ja seurata hänen liikkeitään, mutta poika aatteli armollisena, että istu sinä raukka vain rauhassa, kun saalista on muutenkin jo riittämiin...

Ja entäs kun ilta alkoi hämärtää! Metsään ilmestyi silloin kummallista ja salaperäistä elämää, josta ei päivällä tiedetty mitään. Heti sinisen udun laskeuduttua tuntui kuin sadulta. Vaarat, puut ja polut olivat samoja, mutta niitä saattoi katsella kuin unikuvaa, värikästä kuin silkkihuivi ja ohutta kuin auringon kultasumu. Silloin katosi ajatuksista tämän päivän arki ja mielikuvat leikkivät satua. Puiden lomassa vilahtava palokärki ei ollut enää lintu vaan pahan ihmisen levoton sielu. Petäjässä rapiseva orava ei ollutkaan orava vaan kujeileva menninkäinen. Ja entäs sitten metsän äänet: Tuolla kaukana vaaran takana haukkui äkämystynyt metso akkaansa, louhikossa asustava näätä puri hammasta ja sätti mäyrää siaksi, näreen juuressa kyyröttävällä jänöjussilla oli nuha ja se aivasteli yhtenään, niin että pikkulinnut kikattivat vahingonilosta.

Semmoinen sinihämäräinen metsä vietteli ihmistäkin mukaansa samoihin kujeisiin. Mieli teki nykäistä metsänhaltijaa partakarvoista, houkutella ukko samalle nuotiolle ja panna kertomaan juttujaan. Taikka eipäs! Tuolla kuun valaisemalla aholla leikitteli parhaillaan parvi keijukaisia... Olisi jännittävä hiipiä sinne lähelle, tarttua tuota punaharsoista kiinni helmasta ja reväistä sen harsosta kappale, viedä se kotiin ja sitten illalla valojen sammuttua ottaa esille, vetää sieraimiinsa sen tuoksua ja nukkuessa panna ihoaan vasten...

Ne olivat kuulaan pakkasillan kuvia. Mutta kun ilmat vaihtuivat ja taivas tuntui valuvan sekaisin vettä ja märkää lunta, noitui koko metsä pahantuulisena eikä sinne viitsinyt mennä. Kaikkein pahimpia olivat pimeät iltayöt, kun noidanvasamat alkoivat sähistä ympärillä ja puihin osuessaan kipinöivät, niin että sai varoa silmiään. Niitä tuli edestä ja takaa, niitä sai väistellä ja varoa nahkaansa. Juonas-suutari kuuluikin kerran nuorena miehenä saaneen piikin selkäänsä ja jessus kun se oli tehnyt kipeätä ja polttanut kauan aikaa kuin tulinen rauta. Suutari oli tätä kertoessa hiukan päissään ja toiset pilkkasivat, ettei se ollut mikään noidan vasama, vaan Juonaan oman eukon tuikkaama lemmennuoli. Mutta olipa kuinka tahansa, noidannuolet kuuluivat olevan lappalaisten keksintö ja nytkin niitä sihahteli ohi tulisina ja säkeniä karisi kuin pyrstötähdestä... Niin että vieläkö joku väitti, ettei täällä enää asunut entisten lappalaisten henkiä?

Juhania rupesi pelottamaan ja hän päätti kääntyä takaisin. Kävi samoin kuin aina ennenkin: mitä lähemmäksi piha-aitaa hän tuli, sitä arkisemmaksi muuttui metsä ja satu katosi. Märkä lumi ryvetti vaatteet ja kengissä litisi vesi. Näreikössä ei ollut enää ihmeitä, korkeintaan siellä nuokkui jokin olemiseensa kyllästynyt vanha varis. Pimeän riihen orsilla eivät enää kuppelehtineet tontut punaisissa piippolakeissaan, olipahan vain tavallinen hiiri ruokansa haussa.

Mutta ennen kuin Juhani astui sisään pirttiin ihmisten joukkoon hän kuitenkin vielä pysähtyi ja päätti vakaasti sen, että kun talven kuulaat pakkasilmat tulevat, hän nousee heti suksille ja lähtee kauaksi korpeen, elää siellä monta päivää havumajassa, etsii metsän sadut, istuu iltaisin nuotiolla ja houkuttelee sen lämpöön kaikki metsän elävät — niin, ja samalla matkalla ampuu sen kallisnahkaisen ihmeotuksen, myy nahan ja tulee upporikkaaksi kuin hovin isäntä.

Haikonen oli lähtenyt jo aamulla varhain venekunnissa kaupunkiin eikä ollut vieläkään palannut. Emäntä istui kamarinsa keinutuolissa kädet sylissä heilutellen tuoliaan laiskasti edestakaisin odotukseen pitkästyneenä. Oli vainajain juhlan aatto eikä emäntä osannut yksin päättää, millä tavoin vietettäisiin tämä ilta ja milloin syötäisiin yhteinen ateria.

Emäntä tahtoi olla uskossaan luja eikä halunnut jättää sieluansa heitteille kuoleman jälkeen. Sen vuoksi hän luotti tämän maallisen elämän jälkeiseen autuuteen ja uuteen heräämiseen vasta viimeisenä tuomionpäivänä. Mutta silti hän ei halunnut joutua pahoihin väleihin vainajienkaan kanssa eikä estää heidän vierailuaan täällä vainajien omassa juhlassa.

Ensi yönä heidän kaikkien piti tulla — Haikolan entisten asukkaiden. Emäntä oli kuullut monet tarinat tämän talon kuolleista ihmisistä, menneiden sukupolvien vainajista. He olivat olleet vakavia ihmisiä, joiden iloinen silmänluonti oli hävinnyt samalla kun nuoruuskin oli mennyt — sehän oli aina ollut ihmisen osana tässä maailmassa.

Ensimmäisenä heidän joukossaan olisi tietysti tämän nykyisen isännän isä — emännän oma appiukko — sellainen harmaatukkainen ja roteva vanha ukko, joka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kulki näillä pientarilla ja kulutti näitä samoja lattialankkuja. Hän oli sellainen mies, joka osasi tehdä toisen ihmisen araksi ja epävarmaksi. Niin, ja monien vainajien joukossa olisi myös pieni poika, kirkassilmäinen puolitoistavuotias miehenalku — emännän oma lapsi — joka kulki taapertaen, kompasteli lattiansaumoihin ja puheli omatekoisella kielellään omia pikku asioitaan. Se poika syntyi jo ennen Leenaa ja kuoli muutamana sateisena syksynä kolme vuosikymmentä sitten. Ja omituista oli, että tuon pikkuihmisen mentyä koko Haikolan elämä muuttui toiseksi, kaikki oli siitä lähtien vieraampaa, kylmempää ja jurompaa. Ja emäntääkin oli väheksytty vain sen takia, ettei voinut tehdä isännälle toista samanlaista poikaa. Tuli vain Leena eikä muuta...

Emäntä kuvitteli, millaista olisi ensi yönä vainajien tullessa vierailulle. Heitä olisi tietysti suuri joukko ja useimmat aivan tuntemattomia, kun he soluisivat äänettömästi portista pihaan pitkänä ja harmaana saattona. Ensimmäisenä koko joukosta näkyisi tietysti vanha appiukko ja oma pieni poika. He pysähtyisivät sateiselle pihamaalle ja vaari taluttaisi vilusta värisevää pojanpoikaansa. He näkisivät valot ikkunoista ja poika osoittaisi niitä pienellä kädellään. Kun elävät ihmiset siirtyisivät pois näkyviltä, astuisivat vainajat pirttiin ja saisivat tuta hyvää päästessään ahtaasta ja koleasta haudasta ihmisasunnon lämpöön.

Emäntä itki ajatellessaan vainajien kovaa osaa kirkkomaan mullassa. Ilmankos pidot olivatkin ennen muinoin suuret vainajille ja elävillekin. Pirttiä valaisivat monet kynttilät ja uunissa roihusi tuli. — Niin oli ennen, mutta mitäs nyt...? Nyt oli kaikki toisin, ihmiset olivat toisia ja koko maailma uudempi uusine ajatuksineen. Isäntäkin oli uuden ajan ihmisenä hylännyt ja unohtanut koko juhlan, niin että hän hymähteli toisten kertomuksille vainajien vierailusta ja muusta sellaisesta. Kun emäntä vielä muutamia vuosia sitten asetti eteiseen vainajia varten vedet ja pyyhkeet, katsoi isäntä häneen vihaisena ja mutisi jotakin että »kaikkea sinäkin vanha ämmä vielä hupsuat». Ja Leena oli toinen samanlainen.

Emännän ajatuksissa viivähti taas kuva syyssateisesta pihamaasta, siellä odottavasta harmaapartaisesta ukosta ja viluissaan värisevästä pienestä pojasta. Sitä kuvaa katsellessa unohtui vähitellen kaikki se, mitä sanottiin kuolemanjälkeisestä elämästä. Mieleen eivät tulleet enää enkelten vitivalkoiset vaatteet ja harppujen heliä soitto, vaan sukumiesten hiekankosteat käärinliinat ja sanaton puhe.

Jo nousi emäntä ja tassutteli tupakeittiöön, vilkuili pihalle päin ja kuunteli toisten askelia pirtin puolelta. Pani padan tulelle ja ryhtyi valmistamaan ateriaa. Onneksi ei kukaan kurkistellut ovelta, niin että sai valmiiksi puuronsa ja naurispaistikkaansa, kahmaisi runsaasti voita ja pani sen puuronsa silmäksi, piilotti vadin vaatteisiinsa ja katosi pimeään eteiseen. Hetken kuluttua sipsutti takaisin, otti naurisvadin ja palvatun lampaankoiven ja katosi taas. Vierasaterian oikea paikka olisi ollut pirtin tilava pöytä, mutta tällä kertaa piti tyytyä vähään. Aikansa niin hiiviskeltyään emäntä palasi kamarinsa keinutuoliin.

Silloin kuuluivat Leenan askelet, lähestyivät. Emäntä kiepahti kiivaasti pystyyn, tavoitti käteensä kynttilänjalan ja meni vastaan:

»Miksi et mene saunaan?»

»Kunhan miehet tulevat ensin pois», kuului Leenan vastaus.

»Ajattelin laittaa pirttiin enemmän valoa tällaisena iltana.»

»Saahan tuota olla...»

Emäntä innostui keräilemään käteensä kynttilänjalkoja, vaihtoi niihin uudet kynttilät, käveli talon läpi isoon pirttiin, siirsi pärepihdit ja nauristuijut sivummalle, asetteli kynttilänsä pöydälle ja ikkunapenkeille ja heitti pari halkoa lisää uuniin. Karsinapenkillä istuva Mari-täti huokaisi syvään, työnsi villavasunsa hellävaroen penkin alle ja siirsi rukkinsa nurkkaan pyhän varalle.

»Isäntä ei ole vieläkään kotona», virkkoi hän. »Ties vaikka mitä sattuu, kun järvellä tuulee.»

»Kyllä kai joutuu aikanaan», koetti emäntä vastata huolettomasti.

Sipo ja Hani tulivat saunasta nahka höyryten ja istahtivat vetämään puhdasta piikkoa ylleen. Heidän jälkeensä saapuivat Riitta ja Maija, jotka eivät olleet malttaneet odottaa toisia naisia kylpyyn. Leena jo kuului menevän portailla vuorostaan ja Mari-täti hankkiutui mukaan pyytäen Maijaa taluttajakseen pimeillä portailla ja liukkaalla polulla. Niin jäivät toiset huokailemaan kuumuutta ja vetämään ylleen vaatteen kerrallaan.

Ovi pamahti ja Maija tuli takaisin Maria saattamasta. Varpaat olivat savessa ja hiukset sateesta märkinä. Tyttö asettui uunin eteen kuivattelemaan, sipaisi paitansa helman ylös ja lämmitti mahaansa, juoksi sitten karsinaan ja alkoi peuhata siellä pikku Kristiinan kanssa.

Ulkona oli jo pilkkosen pimeä. Vettä satoi ja tuuli vain yltyi, niin että kaupunkimatkalaisten oli kai vaikea kiskoa raskaassa lastissa olevaa venettä. Yksi ja tointen alkoi puhua heistä ja Leenakin kysyi pirtin ovelta saunasta tultuaan: »Eikö isä ole vieläkään tullut?» Hän seisoi portailla käsi otsalla ja tuijotti tummaan tihkuun, vaikka sieltä ei näkynyt yhtään mitään.

Vähitellen kokoontuivat kaikki pirttiin. Odotettiin. Ikkunalasista oli nurkka poissa ja reiän peittona palanen tuohta. Tuulessa se pärisi kuin tihulainen olisi sahannut Virsikanneltaan, jonka kieli kuului olevan ihmisen jännettä. Emäntä tuli kamarin puolelta kädessään peltilaatikko, jossa oli vaaksanmittaisia fosforitikkuja. Kynttiläsakset hän pani pöydälle, otti sitten tikun ja raapaisi tulen penkistä, sytytti kynttilät ja lähti sanaakaan sanomatta omalle puolelleen.

Portailla kolistiin ja kaikki heristivät korviaan tunteakseen isännän askelet. Mutta eteisestä kuuluikin vierasta liikuntaa ja outo käsi haparoi ovenripaa. Ovi natisi hitaasti auki ja kynnykselle ilmestyi suutari Juonas. Siristeli valon sokaisemia silmiään, pudisteli vesipisaroita olkapäiltään ja virkahti leikkiä tapaillen:

»Taitaa tulla hyvä vesivuosi!»

Ja Juonaan jälkeen tuli heti toinenkin vieras. Ovensuuhun ilmestyi ihmisten parantaja Loviisa kantaen kädessään tyhjää pulloa. Ensitöikseen alkoi valittaa: »Läksivät kahdella veneellä kaupunkiin — kylän miehet. Eivät vain liene hukkuneet...? Arvaahan sen, kun on tällainen ilma... Ja miehet lisäksi päissään...»

Jutut olivat pian täydessä käynnissä. Loviisa kertoi miten entisaikaan oli tällaisina myrskyöinä liikkeellä koirankuonolaisia, jotka söivät nuorten naisten rintoja. Ja itse tihulainen kiersi torpasta toiseen ja keräsi äitien mahasta lapsia eläteikseen.

Aikansa pakistuaan Loviisa muisti jotakin ja kimmahti pystyyn:

»Jessus! Minun putelini...» Hän meni pankon luo ja otti sieltä tyhjän pullonsa. »Panin tuohon lämpiämään, mutta nyt ne taisivat jo sulaa.»

Hän kertoi keksineensä uudenlaisen lyhdyn. Kun tämmöisen yksinäisen ihmisen oli kolkko kulkea pimeällä maantiellä eikä köyhän kannattanut hankkia kynttilöitä eikä öljylyhtyjä, oli hän kerännyt kiiltomatoja ja pannut pulloonsa. Noh, eiväthän ne paljon valaisseet, mutta olivathan pimeässä kuin seurana... Ja eukko ojensi pulloa Hanille:

»Minä kun arvelin, että ne mokomat paleltuvat, ja sen vuoksi halusin lämmittää. Mutta unohdin ne siihen ja... Menetkös pimeään vilkaisemaan, ovatko ne vielä hengissä?»

Poika otti pullon ja katosi eteiseen. Palasi sitten ja lohdutteli Loviisaa:

»Hyvin kiiltävät vielä! Puteli on kuin pieniä hiiliä täynnä.»

Aikansa piruista ja kummituksista kerrottuaan Loviisa huomasi, ettei häntä kuunnellut enää kukaan muu kuin Mari-täti.

»Leena ei näy uskovan tällaisiin tarinoihin», sanoi hän loukkaantuneena. »Pitäisi kuitenkin muistaa, että kaikki minkä ihmiset kertovat, se on totta ja se panee ajattelemaan.»

»Minä en ajattele toistaiseksi muuta kuin Haikolaa. Ja se riittää. Kuuntelen tosijuttuja vain siitä», vastasi Leena.

»Tällaisena iltana pitää muistaa vainajia — sukulaisvainajia.»

»Niin kai pitäisi. Mutta minä ajattelen enemmän tulevia asioita kuin menneitä.»

Vanhat naiset katsoivat moittien, eihän nuorten sopinut olla noin varmoja itsestään. Se oli nykymaailman ruma tapa ja kostautuisi kyllä aikanaan. Tällaisena iltana piti muistaa, että isäntä oli parast’aikaa vesillä ja ties mitä siellä saattoi tapahtua...

Paha aavistus tuntui tarttuvan ja herätti naisissa pelkoa. Tuuli vohisi uuninpiipussa, niin että savu hulmahteli sisälle. Halot paloivat ritisten ja pirskauttivat vihaisia kipunaparvia ympärilleen. Ihmiset istuivat hiljaa eikä kukaan halunnut jatkaa juttuja. Odotettiin askelia portailta ja eteisestä, tanakoita ja verkkaisia askelia, jotka jokainen oli oppinut tässä talossa tuntemaan. Mutta niitä ei kuulunut eikä ketään näkynyt pihalla ikkunan valojuovassa.

Mari-täti nosti käden korvalleen ja jahkaili:

»Ettekö vieläkään kuule mitään?»

Kukaan ei kuullut.

»Vai ette... Mutta minusta kuulostaa siltä kuin joku vääntäisi eteisessä jauhinkiviä.»

Vieras eukkokin kuuli sen selvästi ja kalpeni. Suutari oli rohkealla tuulella ja väitti, että para peijakas oli mennyt nukkumaan lattian alle ja kuorsasi. Mutta eukot eivät uskoneet ennen kuin Hani avasi oven selkoselälleen ja uunin leiskuvassa valossa näytti jokaiselle, ettei eteisessä ollut ketään.

Leena kiersi pirttiä sakset kädessä, niisti kynttilät huolellisesti ja keräsi tahmettuneen talin pois jaloilta. Jo pysähtyi hänkin paikoilleen, sillä ylhäältä laipiolta kuului selvästi askelia. Juuri pään päällä rusahteli, askelet lähtivät nurkasta ja siirtyivät uunin puolelle, niin että parrut notkahtelivat ja hiekkaa valui lattialle.

Nyt ei kukaan voinut sanoa, etteikö talossa liikuttu! Mari-täti vilkaisi Leenaan voitonriemuisena ja poppaeukko hamuili penkin alta nyyttiä katsoakseen, oliko muistanut ottaa mukaansa virsikirjan. He kaksi tunsivat mielihyvää siitä, että enkös minä jo sanonut...

Taas kuului ylhäältä varovaista sipsutusta. Se siirtyi eteisen kohdalle ja portaiden päässä kolahti. Jokainen arvasi, ettei siellä ollut ainakaan isäntä. Mari-täti siirtyi varjompaan, Riitta keskeytti tukkansa harjaamisen ja jäi kuuntelemaan käsi koholla. Toisten pelon tartuttamana siirtyi Juonaskin istumaan sinnepäin, missä oli kirves penkin alla käden ulottuvilla.

Jo natisivat eteisen palkit. Ovi reväistiin auki — ja kynnyksen yli pirttiin pujahti Sevi-koira heiluttaen tyytyväisenä häntäänsä. Se pysähtyi keskelle lattiaa, katseli ihmisiä silmiin ja nuoleskeli valkoista vaahtoa parrastaan. Jäljestä tuli Hani ja kehaisi jo ovensuussa:

»Mepäs löydettiin Sevin kanssa aarre!»

»Sinä mokomako sen nyt löysit...!» huusi Riitta. Hän jatkoi harjaamistaan ja huokaisi: »Ja minä kun en ole koko elämäni aikana etsinyt kuin kahta asiaa: miestä ja aarretta!»

»Ja miestä ei tule mistään!» virkkoi Juonas.

»Ja koira löysi aarteen», kertoi Juhani. »Kuulin ylhäältä mässytystä. Kun menin katsomaan, oli siellä koperossa vatia ja pilkkumia kuin parhaassa pitopöydässä. Ja Sevi repi parhaillaan suuhunsa lammaspaistia ja ryyppi särpimikseen kermaa. Jos ette usko niin lähtekää katsomaan!»

Leena vilkaisi totisena Mari-tätiin. Mutta eukon ilme oli rehellisen pettynyt eikä hänellä ollut edes avaimia ruoka-aittaan, hän ei voinut olla syyllinen. Parantaja-akka oli tullut vasta äsken eikä hänellä ollut mitään tekemistä Haikolan laipiolla. Riitta ei ollut niin hupsu eikä tietysti Natakaan.

Miettiessään hän nipisteli etusormeaan nokisten saksien välissä, niin että teki kipeätä. Sitten hän siirtyi lisäämään uuniin pari ritisevää halkoa ja katseli hetken tulta kasvot lämmöstä punoittaen.

Nyt hän tiesi, kenen luokse oli mentävä...

Emäntä istui omassa huoneessaan, poltti piirongillaan tuijua ja odotti isännän askelia. Pelkät askelet olisivat riittäneet, vaikka mies ei olisi näyttäytynytkään.

Toisten ihmisten jokailtaiset jutut henkien liikkumisesta olivat jo tarttuneet häneenkin ja isännän viipyminen muuttui peloksi. Minkäpä hän sille voi, arkaluontoinen naisraukka.

Hän tuijotti ikkunasta ulos pimeään ja säikähti ajatellessaan, että minä hetkenä tahansa saattoi nähdä lasin takaa jonkun vainajan nahoittuneet ja pinttyneen puun väriset kasvot, vaatteet hautausmaan hiekassa ja silmät kuin jäätyneinä. Valo onneton heijastui ruudussa niin kuin peilissä, lepatti laiskasti ja teki pimeän vieläkin tummemmaksi. Ja hänen omat kasvonsa olivat vieraat ja hämmentyneet. Hän tunsi, että jotakin pahaa oli tapahtumassa, hän kuuli askelia ullakolta niin kuin joku olisi siellä vaaninut häntä hiipiäkseen lähemmäksi ja parkaistakseen hänet hengiltä.

Emäntä siirsi tuijun toiseen paikkaan, ettei sen lepattava kuva olisi näkynyt ruudussa yötä vasten. Mutta kun hän samalla siirtyi itsekin, lepatti kynttilä yhä ikkunassa. Mitähän jos jonkun hautausmaan asukkaan askelet kuuluisivat salin lattialta ja ovenraosta näkyisi homehtunut haamu...? Emäntä vilkaisi sinnepäin ja näki raollaan olevasta ovesta, kuinka hänen oma kynttilänsä valaisi salin lattialle kapean ja keltaisen juovan. Mutta hän ei uskaltanut mennä sulkemaan ovea, vaan kyyristyi nurkkaan, käänsi kasvonsa seinään päin, vaipui rahin viereen polvilleen ja pelkäsi omaa heikkouttaankin. Silloin muistui mieleen rukous. Olihan Paavo käskenyt rukoilla aina silloin, kun pelko ahdisti mieltä, kun maailman paha puristi voimat pois niin kuin veden kosteista vaatteista... Niin oli Paavo sanonut — mutta ketä tässä piti totella? Toiset selittivät, että rukouksen avulla saisi taivaan rauhan ja kirkkauden eivätkä hautausmaan lahot kirstunlaudat ja kuolleitten roudan väriset kasvot pääsisi enää uhkaamaan. Mutta toiset pelottelivat, ettei saanut unohtaa vainajia eikä hylätä entisten polvien ihmisiä silloin, kun he harvan kerran liikkuivat entisillä asuinsijoillaan.

Arkaluontoinen emäntä ei tiennyt, mitä ahdistetun sielun piti tekemän. Mutta kun toinen ei auttanut, niin ehkäpä auttoi toinen. Hän nojasi kyynärpäänsä rahiin, risti kätensä ja ajatteli niin lujasti kuin vanha heikko nainen taitaa: Anna taivahan taatto nyt rauha tähän taloon äläkä salli tapahtua pahaa. Lakaise pimeys pois tuolta ikkunan takaa, anna uusi päivä ja valkeus, ettei kenenkään tarvitse pelätä sinun kirkkaan aurinkosi paisteessa... Ja Luojan jälkeen ajatus siirtyi omaan mieheen, että älä vain hyvä mies huku siellä myrskyssä, vaan tule kotiin sen kuin ehdit, kopistele portaissa, astu pirttiin kuin isäntä, anna ankaran äänesi kuulua ja aja pelko ulos talostasi — sinähän pystyt siihen paremmin kuin monet muut...

Emäntä rukoili niin kuin taisi, soperteli samat sanat uudelleen ja kuuli viimein askelia oven takaa toisesta huoneesta. Hän kavahti pystyyn kädet yhä ristissä leuan alla, tuijotti oveen ja aavisti pahan hetkensä tulleen — kaiken sen kauhun ja pelon, josta ei pelastaisi enää rukouskaan. Hän vapisi ja oli vähällä parkaista.

Kynnykselle astui Leena. Emäntä katsoi häneen eikä tuntenut omaa ääntään:

»Sinäkö...?»

Tytär katsoi häntä silmiin, tarttui käteen, viittasi keinutuoliin ja sanoi rauhallisesti:

»Istukaa tuohon...»

Äiti totteli, istuutui jäykkänä kuin kirkon penkkiin ja tuijotti ikkunasta heijastuvaan tuijun liekkiin. Silloin Leena kysyi:

»Kuka muu sieltä olisi voinut tulla kuin minä?»

»Arvelin että joku vieras...»

Leena asetti kätensä äidin otsalle:

»Oletteko sairas vai muutenko sekaisin?»

Äiti katsoi häneen avuttomana, mutta ei puhunut. Leena meni isän kaapille, kaatoi viinaa ja tarjosi äidilleen virkkaen yhtä rauhallisesti kuin kuvitteli isänsäkin sanovan:

»Muutamat hupsut puhuvat juttujaan ja nyt ne ovat tarttuneet jo teihinkin.»

»Mutta minä rukoilin», sopersi toinen.

Leena ei estänyt rankaisevan hymynväreen ilmestymistä suupieleensä sanoessaan:

»Ketä tällä kertaa...? Jumalaa vai kummituksia?»

Äiti näytti vajoavan tuoliinsa, kädet vaipuivat syliin, pää kumartui ja katse painui lattiaan. Hän tunsi nyt viimeistenkin voimiensa lauenneen, hän ei tehnyt mitään eikä ajatellut mitään ja oli liikkumatta niin kuin ei itsekään olisi ollut mitään. Ja kun hänessä pitkän ajan kuluttua tuntui jokin liikahtavan, oli se vain hiljaa kuiskaava ääni, joka ilkkui että hän oli voimaton oman lapsensa edessä.

Ja oma lapsi katui sitä, että oli moitiskellut liian paljon, hymyili nyt valoisammin, kaatoi lasista loput hänen huulilleen ja sanoi:

»Parasta että menette nukkumaan — eihän tällaisesta tule mitään.» Ja hetken kuluttua hän lisäsi ovella mennessään: »Älkää ainakaan heti tulko pirttiin. Kaikki näkevät jo päältäkin, että olette hervahtanut.»

Mitä lie tarkoittanut... Emäntä tunsi olevansa yhä voimaton — ja sellainen hän oli ollut koko ikänsä noiden Haikolain edessä, olivatpa he sitten eläviä tai kuolleita. Pieni kiitollisuuden värinä kulki kuitenkin mielen läpi siitä, että hän oli joutunut elävän ihmisen haltuun eikä niiden toisten...

Leena otti kynttilän ja meni omaan kamariinsa. Pieni Kristiina nukkui kaikessa rauhassa eikä tiennyt pelosta eikä muusta pahasta mitään. Tukka oli auennut palmikostaan ja punainen silkkinauha näkyi tyynyä vasten kuin korea kukkanen. Leena otti sen pois ja ripusti naulaan, kohautti raanua ylemmäksi ja näki tytön käden liikahtavan kuin tavoittaakseen unessa jotakin. Siinä oli tulevaa nuorta Haikolan väkeä, ajatteli Leena. — Paha vain että oli vierasten lapsi eikä oma... Ehkä hän joskus hankkisi omankin, samanlaisen kuin tämä. Siihen menisi paljon aikaa ja sitä ennen hänen pitäisi valikoida vielä isäkin — sellainen isä, joka kelpaisi hänen lapsensa isäksi...

Leena kääntyi ja lähti kynttilä kädessä pimeän salin halki, sammutti viimein valon ja meni suureen eteiseen. Hän nojasi ovenpieleen katsellen yönmustalle järvelle. Ei näkynyt mitään eikä kuulunut muuta kuin veden valuminen taivaasta, tuulen läähättäminen katon räystäissä ja kaivon vintin vinkuminen.

Hänen piti purra hammasta jaksaakseen olla sellainen kuin oli.

Tuvassa jatkui yhä sama pelonsekainen jännitys. Sipo kuuli jotakin, kavahti pystyyn ja meni saman tien ovesta. Kylältä kantautui ääniä, Sipo kompasteli liukkaat portaat alas ja oikaisi suoraan portille päin.

Maantiellä sepän kohdalla liikkui jotakin tummaa. Hetken kuluttua Sipo tunsi isännän askelet, vaikka tämä tuli mustana varjona sateen takaa. Sipo kiirehti kohti ja sanoi helpottuneena:

»Teitä on odotettu. Naiset ovat pelänneet.»

Hän otti isännän olkapäältä raskaan laatikon. Heidän päästyään omalle pihatielle heräsi koira kivijalassa ja alkoi haukkua vimmatusti. Silloin ilmestyi kasvoja ikkunaan ja ovi paukkui.

»Älä pudota sitä laatikkoa, siinä on puoli omaisuutta», sanoi isäntä Sipolle ja kumartui silittämään koivissa kiemurtelevaa märkäkarvaista koiraa.

Pirtissä olivat naiset nousseet pystyyn ja katsoivat silmät suurina ovelle. Kun tulijain kasvot ilmestyivät valoon, huokaisi emäntä helpotuksesta ja painoi sydänalaansa, Mari naurahti tyytyväisenä ja Leena virkkoi:

»No viimeinkin tämä juhla loppui!»

Koira kiersi ympärillä häntäänsä huitoen ja pudisteli turkistaan veden toisten vaatteille, Sipo asetti laatikon penkille ja isäntä kuivatteli itseään tulen ääressä antaen katseensa kiertää jokaiseen.

»Mikä loppui?» kysyi hän viimein Leenalta.

»Kummitusten esille manaaminen.»

Haikonen meni kamariinsa ja poiketessaan kaapilleen hymyili kummitusjutuille. Hänellä oli vahvalasinen pikari, jota oli ruvettu sanomaan tontunlasiksi. Se johtui siitä, että vieressä oleva pullo väheni kuin itsestään, kuin kotitonttu olisi salaa käynyt kaapilla... Nytkin oli lasin pohja märkä.

Hän katsoi totutulta paikaltaan ikkunasta pihaan. Ei näkynyt muuta kuin sateinen syysyö. Tuuliviiri vinkui ikävissään. Metsän puolelta kuului joskus matalaa ja katkonaista jurinaa kuin karhu olisi nyyhkyttänyt.

Yö murjotti pahantuulisena.

Silloin isäntä muisti jotakin, joka oli vielä kesken. Hän meni pirttiin ja alkoi kiskoa laatikostaan lautoja.

»Mitä teillä siinä on?» kysyi Leena.

»Valoa. Lääkettä akkojen pelkoa vastaan.»

Isä sai kannen irti ja alkoi nostella tavaroita penkille.

»Lamppu!» ihmetteli Leena.

Ateria alkoi sanattomana. Mari-täti vilkaisi ensin toisiin ja sitten piirsi lusikallaan pöydänkanteen ristinmerkin vainajien juhlan kunniaksi.

Syys jatkui pitkänä, hämäränä ja hiljaisena pirttielämänä. Kaikki olivat kotona ja mestari Tietolainenkin mukana. Hän oli tehnyt pienen kierroksensa ja tullut hovin suojiin odottamaan, että ilmat paranisivat ja teillä olisi helpompi vaeltaa. Nyt hänellä ei ollut mitään uutisia, paitsi että monen pitäjän suurvaras Pietunen oli ottanut ja viimeinkin kuollut. Joskus kauan sitten nuorempana miehenä Pietunen oi kuuluisa ja pelätty rosvo, jonka takia pidettiin taloissa ovet ja piirongit lukossa. Lähtiessään pitkälle matkalle miehet hioivat puukon vyölleen ja metsäpolkuja kulkevat naiset pelkäsivät siveytensä puolesta. Pietunen oli viimeinen rosvo, jota piestiin tämän kylän piiskuupetäjässä, siinä samassa puussa, jonka Haikolan ukko antoi kaataa ihmisiä pelottelemasta. Loppuiällään Pietunen oli tasaantunut ja elellyt erakkona pienessä torpassaan jossakin kaukana ylävesien takana. No niin, olipa hyvä että Pietunen viimeinkin lähti — ja rauha hänen menolleen sen vuoksi, että nyt oli rauha muillakin ihmisillä...

Tietoniekan kerrottua tämän kaiken astui pirttiin suutari Juonas huiskien lunta hatustaan ja kopistellen kenkiään. Ja se mitä hän tiesi vuorostaan oli sitä tavallista Juonasta:

»Huhhuh, kun pitää olla saastainen ilma! Ja koko elämä on pilalla. Kun ihmisellä on kova yskä, löysä maha ja liukkaat kengät, niin muuta siihen ei enää tarvitakaan.»

Se oli sopimattomasti sanottu, kun Leena-mamsellikin oli parhaillaan pirtissä ja kaulaili vaatteitaan suuren pöydän ääressä. Mutta suutari ei ujostellut vaan kävi suoraan asiaan:

»Luuletko tyttö, että minä uskaltaisin mennä isäsi puheille avun puolta kysymään. Me kaksi sinun kanssasi olemme tulleet hyvin toimeen kirkonpalosta lähtien ja onhan meillä jo yhteinen lapsikin — tarkoitan sitä Kristiinaa. Mutta isäsi on aina ollut sitä mieltä, että suutari on suuri vätys ja lisäksi vielä rapajuoppo.»

Leenan kysyessä Juonas alkoi kertoa, että hän oli lopen kyllästynyt ainaiseen köyhyyteensä ja että siitä piti tulla nyt kertakaikkinen loppu. Se tapahtuisi seuraavalla tavalla: Jos isäntä myisi rakennushirsiä, rakentaisi Juonas nykyisen mökkinsä päähän kamarin tai kaksikin. Hän perustaisi kaupan, hankkisi siihen suolat, jauhot, kahvit, puukot ja muun vapriikkitavaran, rikastuisi ja kantaisi hopiarahaa säästöön. Kaupasta olisi apua koko kylällekin, sillä kenenkään ei tarvitsisi hakea rihkamaa kaupungista asti.

Siinä oli asia, josta hän aikoi puhua isännälle. Mutta olipa hän tehnyt erään toisenkin päätöksen — teki sen oikeastaan jo silloin, kun istui märkänä veneessä kirkonkylästä tultaessa — sen että jättäisi viinan, se kun ei sopinut häneen veriinsä ja kun kauppapatruunan ei muutenkaan passaisi kulkea kyliä puteli housunkauluksessa.

»Miten lujasti sinun lupauksesi pitää?» kysyi Sipo epäröiden.

»No pitäähän se... On jo pitänyt pari viikkoa.»

»Ettei käy niin kuin entiselle miehelle? Se samainen mies heräsi kerran humalaisena ojassa ja sillä hetkellä päätti tehdä parannuksen. Ja niin hän tekikin! Seuraavana aamuna hän ei herännyt ojassa, vaan paljon korkeammalla: aitan katolla.»

Laipion keskiparrussa riippui uusi lamppu, jonka kirkas valo näkyi ulkona ikkunain alla, valaisi puolen pihaa ja vilkkui kylän toiseen reunaan asti. Kylän väki oli ruvennut käyttämään sitä ajanmittana ja pimeällä katsomaan hoviin päin. Kun lamppu syttyi aamulla, oli se merkki uuden työpäivän alkamisesta, ja kun ikkuna muuttui illalla mustan kiiltäväksi, tiesi jokainen sammuttaa omat päreensä.

Mestari Tietolainen kaivoi laukustaan esille pienen kirjasen ja houkutteli Kristiina-tytön syliinsä näytellen kirjan aa-pee-seetä. Tyttö oppi, mutta alkoi sitten hieroa nenäänsä ja kiukutella. Ei auttanut muu kuin viedä se pois. Mutta kun kirja oli käsillä, piti sitä myöskin käytettämän. Ukko istui pöydän ääressä toisella puolellaan Hani ja toisella Maija ja sama jauhaminen alkoi uudestaan. Maija osasi jo vanhastaan aika paljon, mutta Hani oli hajamielinen, vuoleskeli kädessään olevaa puupalikkaa eikä kuunnellut kysymyksiä. Tietoniekka herätti hänet sanomalla:

»Kyllä sinun pitää oppia nopeammin! Joudut pian itse opettamaan kylän muita tenavia.»

Niin kului pitkä tiima ja tarkoituksena oli jatkaa huomenna samalla tavalla. Kun mestari painoi viimein aapeluksensa kiinni, näytti poikakin saaneen vuoleskelunsa valmiiksi ja pani puupalikkansa seisomaan pöydälle. Siinähän oli mestarin ilmetty kuva ja miehen tunsi helposti: sama korkea otsa, sama leikkotukka ja kulmien varjot ja rinnalle ulottuva pitkä parta.

Kuvaa käänneltiin, katseltiin ja kehuttiin, niin että poika meni häpeämään pankon luokse ja alkoi tehdä jotakin muuta. Itse palikan pisti Leena taskuunsa ja vei kamariinsa. Mutta Tietolainen ei antanut myöten: Sama työ jatkui illasta iltaan niin pitkälle, että sillä välin ehti sataa jo kunnon lumen ja kuukin vaihtui toiseksi.

»Mikä täällä pirtissä käryää?» kysyi Leena niiskuttaen nenäänsä.

Ne olivat pojan keitokset uunin luona. Hän oli saanut kerätyksi hopeaa ja sulatti sitä. Koira torkkui jalkojen edessä ja vierellä nojaili Kristiina polveen katsellen ja kysellen. Poika oli saanut suuren levyn hopeaa ja tasoitteli sitä, leikkeli ja taivutteli. Vähitellen siihen muodostui kuin kielekkeet, ja kun niitä koukisti vastakkain, näytti se hopeiselta lumpeen kukalta, joka ei ollut vielä auennut. Hani etsi pussistaan hopeapallon, jonka hän oli joskus vuoleskellut, pani pallon kukan sisään ja juotti taivutettujen lehtien kärjet toisiinsa kiinni.

Hani oli tyytyväinen ja kohotti kättään. Kukka soi! Se oli hopeakulkunen, joka kilisi hauskan iloisesti ja sai Kristiinan tavoittelemaan sitä itselleen. Mutta Hani ei antanut, vaan varjeli helyään, sillä hän oli laatinut sen juhlapäivien valjaisiin.

Uusi kulkunen sai ihmiset puhumaan hopeasta ja rikkaudesta. Sipo loikoi uunilla ja kuunteli naisten jutustelua. Nata suunnitteli, että jos hänellä olisi kapallinen hopearahoja, jättäisi hän tämän kaiken, hyppäisi vaikka rahtilaisen reen kannoille ja ajaisi pois suureen kaupunkiin. Siellä olisi lakaistut kadut ja hyviä ihmisiä, joiden joukkoon piikaparkakin saattaisi kadota kuin umpikinokseen.

Riitta oikaisi, etteivät ihmiset olleet siellä parempia kuin täälläkään ja että piikaparka saattoi tehdä siellä samat synnit kuin täälläkin.

»Mutta saisihan rahakappa olla silti, vaikka olisi täälläkin», myöntyi Nata puoliksi.

»Saisi... Mutta silloin pitäisikin olla piritsa vartioimassa.»

»Puhuvat piritsasta vaikka eivät ole sitä nähneet», virkahti Maija. »Millainen kummitus se on?»

»Kohtavaaran Annukalla kuului sellainen olleen ja Annukka oli varakas eukko.»

»Piritsa on semmoinen sontiaisen kokoinen elukka», tiesi Mari-täti. »Vähän niin kuin homehtuneen kuparin värinen. Kun pistää sen rahapussiin, säästyvät rahat.»

»Tai jos eivät säästykään, niin säästyyhän ainakin piritsa», lohdutti Sipo. »Mutta kyllä rahaa saa muutenkin jos tarvitsee!»

Hän kohottausi kyynärpäittensä varaan ja alkoi selittää:

»Oletteko kuulleet, että valkoinen hevonen sontii hopeaa, kun vain osaa hoitaa asian oikealla tavalla?»

Nata oli valmis pistelemään:

»Sen kun menet tunkiolle ja ahdat taskusi täyteen! Laiska mies, kun loikoo uunilla, vaikka...»

»Älähän virnistele», virkahti Sipo vakavana. »Kerran minä jo koetinkin, mutta...»

»Et onnistunut...»

»En, kun en osannut keinoja. Se tapahtui silloin kun olin renkinä tuolla Kohtavaaran Nivasessa. Siellä oli valkoinen hevonen ja minä koetin taikaa. Apetta hämmentäessäni sekoitin vasuun apilasta kerättyä härmää. Ja kun hevonen puri apettaan, helistelin sen turvan edessä hopearahoja, jotta tehoaisi paremmin.»

»Mutta eipäs auttanut!»

»Älähän hätäile!» Sipo kohensi asentoaan ja jatkoi: »Sitten huomenna aamurupeamalla...»

»... pidit hattuasi hännän alla ja odotit», keskeytti Nata mennessään.

»En viitsi kertoa, kun ette kuuntele kuitenkaan.»

»Mihin Nata hävisi?» kysyi Leena kääntääkseen puheet muualle.

»Olisi paras ruokkia lehmät, että talo pääsee rauhaansa.»

Mutta Nata oli hävinnyt. Sipo lähti auttamaan mutta ei löytänyt tyttöä mistään. Navetassa oli pimeätä ja sieltä kuului vain märehtivien lehmien leuanrouskutus ja vasikan ynähdys karsinassaan. Ja kaikkialla muuallakin oli yhtä tyhjää ja ylisten ovet kiinni.

Sipo laskeutui rinnettä saunalle päin ja kotaan päästyään huusi Nataa. Mutta vastausta ei tullut. Sipo kumartui kynnyksen yli sisään ja jäi kuuntelemaan hiljaista elämää. Luukku oli jäänyt kiinni ja kaikki oli yhtä samaa mustaa, niin ettei voinut erottaa omaa kättään. Jos olisi hitusenkaan verran uskonut haltijoihin tai vainajiin, olisi kuullut niiden kuiskailut ja askelten pehmeät sipsutukset. Mutta vähitellen silmä tottui näkemään jotakin: tuhkan seasta punoitti vielä haaleata valoa ja pieni tulikipuna kiersi hiilen pintaa kuin toukka, kunnes jäähtynyt hiili halkesi risahtaen ja kipuna kuoli. Lauteitten reunalta putosi lattialle vesipisara ja penkille unohtunut koivuvasta ritisi kuivuessaan. Nurkista kuului samoja pieniä ääniä, samaa sanatonta kuiskailua ja kuin lehdettömien varpujen heilahduksia tuulessa. Sipo mietti ja kysyi viimein lauteitten nurkkaan päin:

»Oletko siellä, Nata?»

Vastausta ei kuulunut, mutta jotakin kahahti hyvin hiljaa kuin tuulen pyyhkäisy rantapajun oksassa. Sipo seisoi yhä liikkumattomana kiukaan vieressä ja tunsi selvästi, että saunassa oli elämää. Hän hymyili arvaillessaan, että Nata oli sittenkin lauteilla, oli tullut tänne odottelemaan Sipoa niin kuin kauan sitten. Hän istui tuolla lauteitten nurkassa hiljaa ja hymyili kujeissaan, löytäisikö Sipo hänet vai ei. Joskus oli Sipo löytänyt ja löytäisi varmasti nytkin.

Sipo kysyi uudestaan ja oli kuulevinaan hennon nyyhkäyksen. Hän repäisi halosta tikun, kaiveli tuhkan pohjalta punertavan hiilen, käänteli sitä kämmentensä välissä puhalsi. Viimein hiili hehkui ja hän sai tikun kytemään.

Miehen kasvoilla näkyi heikon punertava valo ja hän hymyili omalle ajatusleikilleen, että tavoittaisi lauteilla loikovaa Nataa kiinni nilkasta ja sivelisi selkää ja rintaa. Heistä olisi hauska leikkiä täällä pakomatkaa toisten ihmisten luota ja viipyä jälkilöylyn lämpimässä vaikka aamuun asti. Ja silloin olisi hyvä tilaisuus puhua Natalle siitäkin, että hän oli käynyt isännän pakeilla ja saanut luvan siihen Voitanan torppaan... Että he rakentaisivat sen uudelleen, muuttaisivat nimen vaikka Natalaksi tai Sipolaksi, tekisivät lammen rannalle uuden saunan, vääntäisivät irti kantoja ja tekisivät parven tenavia leikkimään ahon kivikolle...

Sipo puhalsi jo paremman tulen ja kohotti kättään nähdäkseen nurkkaan. Siellä oli tyhjää, mutta Nata istuikin alhaalla rahilla vaatteet yllään, nojasi kyynärpäillään polviinsa ja valon syttyessä peitti kasvot käsillään ja alkoi itkeä.

»Pane pois se tuli!» kuului tukahtuneesti.

Sipo katseli häntä ja näki kasvot märkinä kyynelistä.

»Pois se tuli!» tiuskaisi Nata jo kärsimättömästi. »Mitä sinä täältä etsit?»

»Tulin vain hakemaan sinua, kun...»

Hän painoi tikun tuhkaan tottelevana, arasteli hetken ja astui pari askelta nurkkaa kohti pannen kätensä tytön olkapäälle:

»Mikä sinulle on tullut?»

Nata liikahti sivuun ja vastasi:

»Anna minun olla rauhassa... Mene tiehesi!»

Sipo seisoi neuvottomana toinen käsi yhä koholla Nataa kohti. Mutta se laskeutui hitaasti, hän kääntyi pahastuneena, tarttui jo ovenripaan mutta odotti hetken toisen leppymistä. Se oli turhaa, sillä Nata nyyhkytti edelleen. Niinpä Sipo astui ulos pakkaseen, painoi oven kiinni ja sylkäisi, että mikäpä noiden naisten ajatuksia ja tarkoituksia osasi lopuksi selvittää...

Sitten hän muisti oikean asiansa ja virkkoi oven läpi kuivasti:

»Sitä minä vain, että Leena käski ruokkia lehmät. Menen ylisille ja...»

Vastausta ei kuulunut ja hän lähti, pyyhkäisi otsaltaan lumihileen, otti kujan nurkasta lyhtynsä, sytytti sen ja ripusti ylisillä olevaan riukuun odotellen Nataa. Hän ehti avata luukun ja oli sullomassa heinäsylyksiä alas navettaan, kun Nata tuli viimein puhumatta ja kahmaisi heinäsylyksen. Joskus aikaisemmin oli Sipo kujeillut ja kaatanut tytön heinäkasaan, lappanut sylikaupalla heiniä hänen päälleen. Sitten piti purkaa sama kasa ja etsiä tyttöä, kunnes näkyviin sai hymyilevät kasvot. Oli hauska nyppiä roskat pois vaatteista, kerätä kutittavat heinänsiemenet niskasta ja selvittää lopuksi tukka. Nytkin Sipo aikoi saada tytön leikkisäksi ja tarttui tätä vyötäisiltä vetäistäkseen nurin. Mutta Nata käännähti ympäri ja katsoi puraisunhaluisena, silmissä paloi kiukku ja ääni varoitti terävänä:

»Älä koske minuun!»

Sipo katsoi hänen vääntyneitä suupieliään, ruskean laikullisia kasvojaan ja sateen ja heinänkorsien vanuttamaa tukkaa ja kysyi hitaasti:

»Mikä sinuun on mennyt?»

»Mikähän lie mennyt... Sinä saat kuitenkin pysyä erilläsi.»

Sipo otti riu'ulta lyhtynsä lähteäkseen ja jättääkseen toisen pimeään. Mutta mieli teki odottaakin ja hän kohotti lyhtyä Natan kasvojen edessä:

»Kyllä kai minä jo arvaankin, mitä varten olet tuollainen. En olisi uskonut sitä sinusta. Ettäs kehtasit...»

»Miksi et tullut minua ottamaan? Nyt se on jo myöhäistä ja sinä saat pysyä loitommalla.»

Nopeasti kuin ilmaan räiskähtävä kipene sammui Sipon ajatuksissa kuva ahopirtistä ja hämärästä rauhasta, ohrapellosta ja rinteellä kisailevista lapsista. Hän katsoi Nataa vakavana ja puhui hitaasti:

»Vai sen sortin nainen sinä oletkin... Noh, olihan hyvä tietää ajoissa! Harmittaa vain, kun tuli mainituksi isännälle ja aloitetuksi työt siellä Voitanan aholla. Ajattelin sinne sellaista pienen pientä talonpaikkaa...»

Hän potkaisi välillä heinäkasaa ja katseli himmeänä pihisevää lyhtyä. Nata oli taas hyrskähtää itkuun, mutta Sipo jatkoi yhtä rauhallisena:

»Vaikka eipä sen puolesta... Tulenhan minä siellä toimeen yksinkin. Ja sinun on paras etsiä rukinpaikka muualta. Ja kätkyen paikka myös.»

Hän ei vilkaissutkaan Nataan, vaan laskeutui alas navettaan ja levitteli heinät lehmien eteen. Ylhäältä hän oli kuulevinaan nyyhkytystä ja oli jo mennä lohduttamaan, että mitäpäs tässä nyt turhista, kyllähän tämän maailman murheista selvitään... Mutta hän tunsi itsensä ujoksi, painoi luukun kiinni ja tassutteli hitaasti yli pakkasta kirskuvan pihan. Hänen astuessaan pirttiin Leena vilkaisi kuin epäillen heidän kahden viipymistä. Mutta kun mies näytti tavalliselta, ajatteli Leena että mitäpä se asia häneen kuului.

Naiset olivat siirtyneet karsinaan, mutta Hani ja Maija istuivat ikkunapenkin vieressä. Hani piirteli puukon kärjellä ruutuun ja vuoli sen jäisestä pinnasta valkoista hometta. Se varisi ikkunapenkille ja suli siinä. Maija tarttui pojan käteen:

»Älä riko niitä! Nehän ovat salakirjoitusta.»

Hani totteli, painoi puukkonsa tuppeen ja katsoi kysyvästi. Maija osoitteli sormellaan jääkuvioita ja selitti:

»Salakirjoitusta... Se kertoo tulevista tapahtumista. Lukisin jos osaisin.»

Sormi siirtyi kuvasta toiseen ja hän kertoi Hanille, että tuossa kasvoi satumetsä ja siellä oli kummallisia puita ja kukkia. Tuossa oli hopeinen lintu, sillä oli niskassa pitkä töyhtö ja takana ohut pyrstö kuin savujuova. Tuossa oli kummallinen kumpu, jolta kasvoi kiemurainen varsi kuin humala. Ja tuossa oli merkillinen ratas, sellainen ihmeellinen kone, joka näytti tekevän rahoja kasoittain kuin silppukone. Ehkä se olikin sama vehje, jolla taottiin rahaa kajaanilaisen tohtorin runokirjassa...

»Haepas vasu, niin kerätään hopeanokareita», innostui Hani muistaen äskeiset jutut rikkauksista. »Mutta missä ne säilytetään ja mitä niillä tehdään?»

He olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan ja tyttö selitti terhakasti, millä lailla ihmisen piti olla rikas: rakennettaisiin talo, jonka portaat olisivat valkoista kiveä ja ovenrivat hopeata. Ja katon tuuliviirikin näyttäisi vain kesätuulia. Pihalla kasvaisi haapa, sen lehdet soisivat kuin Hanin kulkunen ja haavan juurella olisi Maijan oma aitta ja sen ovessa sellainen salalukko, ettei sitä pystyisi aukaisemaan kukaan...

»Etkö sinä itsekään? Mitä sellaisella lukolla sitten...?»

»Kyllä minä itse... Ja joskus voisin antaa avaimen sinulle, jos...»

Maija aikoi sanoa, että »jos emäntä ei sattuisi näkemäin», mutta keskeytti ajoissa. Poika oli tarinaa kuunnellessaan katsonut pimeään nurkkaan, mutta nyt hänen silmissään vilahti iloista ja käsi pyyhkäisi kuin vahingossa Maijan kättä. Sitten Hani nousi penkille ja kurkotti naulasta nahkapussia, jossa olivat kaikki hänen aarteensa: vyönsolki, värillinen lasinpalanen sekä kulkusesta jäljelle jäänyt ainoa hopearaha. Hani alkoi hangata sitä peukalonsa päällä kirkkaaksi. Sitten hän puhalsi rahaa kämmentensä välissä ja saatuaan sen lämpimäksi painoi ikkunalasin jäähän. Raha upposi siihen ja kun otti sen pois, oli jäässä rahan muotoinen kuvio, ihan kuin oikea raha. Siitä tuli hyvä tirkistysreikä, saipahan katsella rahan läpi. Posket vierekkäin he tirkistelivät ulos kuutamoiselle hangelle.

»Tästä katsoessa näyttää ulkonakin kaikki rahalta», virkahti Maija. »Mutta muutamat sanovat, että rahasta tulee vain suruja.»

»Juttuja vain!» rohkaisi poika ja alkoi sulattaa ruutuun uusia rahoja rivin toisensa jälkeen.

Pian oli ruutu täynnä, poika laski kaikki sormensa pariin kertaan ja virkahti:

»No onpas kerrankin hopeaa! Tuolla määrällä saadaan se talosi ja aittasi ja...» Silloin hän muisti jotakin, mietti hetken ja lisäsi: »Ja entäs se minun ampumani nahka! Se tulirepo... Siitä saadaan toinen mokoma ja silloin meillä on varaa...»

Muistaessaan tuliketun Hani silitti jalkojensa juuressa lojuvaa koiraa ja ilahduttaakseen tätä otti pussista rihlankuulat, kaatoi ne penkille ja pyöritteli niitä koiran heilutellessa häntätupsuaan. Mutta metsästyshankkeet eivät miellyttäneet Maijaa, sillä ne vain särkivät hänen satunsa. Syntyi riita ja se päättyi siihen, että Maija asetti kämmenensä penkille ja pyyhkäisi. Kuulat rapisivat lattialle ja vierivät lankkujen rakoihin.

»Sinä leikit vain sellaista, joka on itsestäsi hauskaa!» sanoi hän Hanille, lähti ja potkaisi kengät jalastaan. Letit vain heilahtivat ja hän katosi karsinan sänkyyn. Hani keräili kuulansa takaisin pussiin ja koira auttoi häntä raapimalla rakoa seinän ja lattian välistä. Poikaa suututti Maijan nokkavuus ja hän päätti vielä näyttää. Hän otti seinältä ruutisarven ja haistatti sitä Sevillä, niin että sen silmät paloivat innosta, häntä vapisi ja se uikutti ovelle päästäkseen ulos metsään.

Penin innostus sai Hanin tekemään lujan päätöksen. Nyt kun tulisi sopiva ilma ja hyvä hiihtokeli, lähtisi hän jo aamupimeällä korpeen, häviäisi muutamiksi päiviksi pois ihmisten ilmoilta ja sillä matkallaan ampuisi sen kuuluisan tuliketun, jonka nahka säihkyi kipinöitä ja oli niin kallis että keisaritkin ostelivat itselleen...

Hani istuutui takaisin paikoilleen, vanutti hyväillen koiransa turkkia, avasi ruutisarven ja ryhtyi arvailemaan, miten paljon pitäisi kaataa ruutia piippuun, että sellainen otus oikaisisi hangolle. Jos kaataisi ensin yhden mitallisen — näin — ja sitten vielä varmuuden vuoksi toisen — noin — ja osuisi pääsemään revon jäljille, ei matka varmasti menisi hukkaan...

Pojan mittaillessa ruutia pirtin ovi aukesi ja isäntä virkahti:

»Sinä olet taas lähdössä?»

Hani pyysi isännältä lupaa monipäiväiselle matkalleen.

»No katsotaan sitten huomenna... Mutta juokse ensin hevosten luona ja muista panna pönkkä paikoilleen.»

Isäntä hymyili leppoisasti pojan innolle ja kysäisi viimein kuin itseltään:

»Mitähän sinustakin mahtaa tulla?»

»Tavallinen torpan mies», vastasi Hani yksikantaan.

»Noo, nykyisin siihen ei ole enää pakko, jos ei itse halua.»

»Mitäpä minä muutakaan tekisin», arveli Hani eikä kertonut salaisia aikeitaan.

Myytyään sen kalliin nahan Hani lähtisi rahapussi taskussa oman kaupungin lukukouluun ja sitten Viipurin kimnaasiin, niin oli suunniteltu mestari Tietoniekan kanssa kahden. Ja riittäisihän rahaa niinkin paljon, että Maija lähtisi mukaan vaimoväen kouluun, samanlaiseen jossa Leenakin oli käynyt.

Hani sulloi rihlan piippuun tullon, vei aseen naulaan ja juoksi koira kintereillään ulos. Tähdet vilkuttivat keltaisempina kuin ennen, kuu oli korkealla tumman metsänrajan yläpuolella ja yönsininen vaara näkyi vaaleampaa taivasta vasten kuin ahvenen selkä piikit pystyssä.

Hani tunsi itsensä ylpeäksi. Hän oli tässä kylässä ensimmäinen, joka tekisi jotakin mainittavaa — sellaista josta puhuttaisiin vielä jälkeenpäin. Ja ihastellessaan sitä hän katseli kylää, joka oli tehnyt loppuun askareensa ja asettui raanujensa ja vällyjensä alle. Kaukaa Kohtavaarasta pilkotti vaisu valo, mutta Juonaan torppa maantien toisella puolella oli jo pimeä. Suutarin tuuliviiri oli kallellaan ja se oli ruostunut paikalleen, niin ettei kääntynyt kovallakaan tuulella, vaan osoitti aina kesätuulia niin kuin Maijan hupsussa kuvitelmassa. Seppä näkyi päättäneen rikastua, sillä pajan katosta pursusi taivaalle tähtimäisen kirkkaita kipunoita ja hetken kuluttua kuului alasimella kilkatusta, joka kaikui monilta vaaroilta kuin soitto. Jostakin kaukaa maantieltä kuului aisakellon ääni ja reen kitinä.

Ja Haikolakin asettui raanujen ja vällyjen alle, mutta kaikki eivät vielä nukkuneet. Pirtissä istui Nata rahilla uunin vierellä ja tuijotti lattianrakoon. Hani asetti jakkaran uuden lampun alle, kiipesi sille ja puhallettuaan valon sammuksiin ojentautui ovensuupenkille. Rakennuksen toisesta päästä näkyi vaivaisen keltainen tuike emännän ikkunasta, sillä hän oli ottanut eteensä Sanan ja yhä etsi rauhaa itselleen. Omassa huoneessaan valvoi Leena kuunnellen pikku Kristiinan hengitystä. Hänkään ei ollut tavoittanut rauhaansa, mutta hän ei odottanut sitä laupeutena toisten kädestä, vaan oli päättänyt hankkia sen itse samalla tavoin kuin paleleva ihminen kutoo kintaansa ja vetää ne kohmettuneiden sormiensa suojaksi.

Hänkin hytisi vilusta ja lämpöä hänen oli saatava Haikolan talosta. Mutta Sarka oli Haikolalle ja hänelle vaarallinen mies. Oli monet illat puhunut siitä, että Leena lähtisi hänen mukanaan maailmalle ja kahmisi sieltä syliinsä kaiken sen hyvyyden, mikä täältä salokylästä puuttui. Ja joka kerran oli Leena kangistunut, nykäissyt kätensä pois ja ajatellut varoa koko miestä. Ja Leena tiesi nyt suojakseen hyvän keinon, jos teknisti onnistuisi joskus sotkemaan hänen ajatuksiaan.

Samaan aikaan kun pirtin nurkassa murehdittiin ikuista eroa ja nieleskeltiin pettymyksiä, samaan aikaan ratkottiin kamarissa lankoja poikki.

Kaikki oli hiljaista. Tai ei ihan hiljaista, sillä kuun valon siirtyessä hitaasti yli lattian saattoi melkein kuulla taivaan urkujen soiton.

TULIREPO

Heti ensimmäisten talvipakkasten tultua alkoi Huhtirannan kylä elää. Se oli koko syyspimeitten ja sateitten ajan ollut puolitorkuksissa, istunut vain nurkissaan ja kertonut vanhoja tuttuja tarinoitaan, jotka oli kuultu jo monet monituiset kerrat. Mutta annas kun pirtin oven naulankannat tulivat kuuraan tai kun nenänpää valahti ulkona valkoiseksi, syntyi kaikkialle eloa ja ihmiset liikkuivat vilkkaina. Naiset kipaisivat nopeasti tupaan ja uunin eteen päästyään käänsivät siihen selkänsä, kohauttivat hameensa takaa ylös ja lämmittelivät. Miehet korjailivat rahkeitaan, latoivat metsässä halkokuormansa kukkuralleen ja kotirinteelle tullessaan noituivat, kun kuorma kaatui lähellä omaa pihaa. Ja penskoilla oli hauskaa: rinteet olivat suksenlatuja täynnä ja vesikelkat höyläsivät maantien kiiltäväksi jokaisen nyppylän kohdalta.

Hovin Hani uskoi vieläkin, että hän oli ensimmäisenä tekemässä jotakin mainittavaa. Hän laski pirtin oven kuuraisia naulankantoja ja päätteli, että koska jo noin mones naula on valkeana, on aika lähteä liikkeelle. Ja niin hän muutamana huuruisena aamuna lähtikin, hiihti ohi Kohtavaaran ja painui pohjoista kohti. Sitä mukaa kuin päivä valkeni, muuttui aamunvärinen hanki häikäiseväksi ja salo alkoi elää. Jostakin vaaran rinteeltä kohosi lakeisen savu ja kuului kaukaista koiran haukuntaa, kuivettunut kelo rasahti pakkasen jäljeltä, punatulkkuja hurahti ohi isona parvena eikä puun latvassa istuva teeriparvi välittänyt pyssymiehestä mitään. Sevi seuraili uskollisesti latua pitkin pysytellen suksenkantojen tasalla, pisti vähän väliä kuononsa korvia myöten hangessa keksimäänsä linnun tai kärpän koloon, tuhisi sitten jälkiä haistellen ja pudisteli tyytyväisenä lunta naamastaan.

Hani päätti oikaista metsien halki suoraan pohjoisen puoleisille vaaroille ja oli näkevinään sieltä savua. Vasta keskipäivän aikaan hän pysähtyi lepäämään, kun hanki kimmelsi silmiä sokaisten ja näytti siltä kuin Luojan valtava lumilaari olisi pantu täyteen jalokiviä.

Niin kului ensimmäinen päivä ja Hani tunsi olevansa matkalla suureen ja avaraan maailmaan. Mutta kun ilta tuli, olivat pohjoiset vaarat ja torpansavut vielä kaukana eikä hän ehtisi ennen yötä aukaista latua sinne. Hän tekaisi itselleen havuvuoteen, pienen kuin karhunpesän, ja siinä he kyyröttivät Sevin kanssa vilusta väristen ja toisiansa lämmittäen. Vähän päästä piti nousta lisäämään puita nuotioon ja aamuyöstä kuului kaukaista ulvontaa — lieneekö ollut liikkeellä susia vai lauloiko jokin yksinäinen koira omaa ikäväänsä.

Seuraavana päivänä hän hiihti yksinäistä torpan savua kohti ja pääsi ensimmäisten vaarojen luokse. Kylä oli köyhä ja yksinäinen, sinne vei vain latu ja sitä seuraillen Hani pääsi harmaan ja kallellaan kyyhöttävän mökin luo. Lammella hakkasi nuori nainen jäätynyttä avantoa auki nostaakseen vettä punkallaan. Hani hiihti lähelle ja nainen virkkoi:

»Näin sinun tulevan jo kaukaa, kun laskit rinnettä tuolla suon takana.»

Hani otti kirveen, hakkasi avantoon reiän, nosti astiallisen jäiltä kalisevaa vettä ja lähti kantamaan naisen jäljestä pirttiin. Lumikinos ulottui räystääseen asti ja ikkunan tilalla oli vain huurureunainen savuluukku. Hän pieksi lumen olkapäiltään ja punatupsuisista paulanauhoistaan ja astui sisään korven ahtaaseen ja pimeään savupirttiin.

Sisäänlämpiävästä takasta pelmahteli katonraja täyteen savua ja työntyi hitaasti lakeisesta ulos. Mutta lattian puoli oli kirkkaampi ja tiiviin savurajan alla näki selvästi. Rahilla istui vanha ukko, ja kun Hani sai rihlansa nurkkaan, alkoi keskustelu luistaa harvakseen. Vieras vastaili miehekkääseen ja vakavaan tapaan:

»Enhän minä toki karhuja... Ajattelin vain keitokseni jäniksiä tai lintuja. Mutta tuolla metsässä näkyi olevan ilveksenkin jälkiä.»

Hitaan varmasti puhe siirtyi hyviin riistamaihin ja kettuihin ja Hani kysäisi viimein intoaan pidätellen:

»Kertovat että Auhtion rinteillä olisi joskus nähty tulikettujakin — sellaisia joiden karvasta säihkyy kipinöitä...»

»On toki!» kehaisi ukko oman seutunsa puolesta. »Ja minäkin näin sellaisen kerran. Mutta silloin oli kesä ja valoisa, niin ettei se silloin säihkynyt. Niitä on siellä kokonainen pesue, sellaisia mustalta näyttäviä. Jos minulla olisi voimia, hiihtäisin sinne vaikka tänäpäivänä.»

Nuori nainen tuli sisään kopistellen lunta tallukkaistaan, hiersi paljaita käsiään ja meni suoraan uunin viereen lämmittämään takapuoliaan. Halosta räiskyi kipinöitä hänen hameensa helmaan, mutta hän pyyhkäisi ne pois, siveli sitten lämmenneillä kämmenillään valkoisia reisiään hieroakseen veren kiertämään, sipaisi hameitten helmat alas ja virkkoi:

»Saipas Pietunenkin itselleen puhetoverin!»

»Pietunen?» kysyi Hani tahtomattaan.

»Niin», nyökkäsi ukko. »Tällainen kahdeksankymmentä täyttävä vanha kanto.» Hän oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: »Aikoinaan sanoivat pahaksi mieheksi ja pelkäsivät. Ja nyt kuuluu maakunnassa kertovan tarina, että minä olen jo kylmennyt. Sanovat että piiatkin heittäessään halkoja uuniin kehuvat: Lisää kuumuutta pätsiin, kun Pietunenkin on helvetissä!»

Ja ukko lisäsi vielä, ettei hänen takiaan tarvinnut paahtaa pätsiä tulikuumaksi, tuollahan hän asui yksin oman vaaransa rinteellä eikä liikkunut enää missään muualla kuin tässä lähimmässä torpassa — viiden virstan päässä.

Hani vilkaisi luukusta ulos, sillä hänen piti kiirehtiä joutuakseen ennen iltaa perille. Nainen selitti, että jos ei olisi ollut näin kova pakkanen, olisi hän lähtenyt vaikka saattamaan ja neuvomaan suorinta tietä Auhtiolle. Mutta Hani ei halunnut viipyä, vaan hyvästeli ja lähti, pyyhkäisi rukkasillaan suksien pohjaa ja lumen tuprutessa viiletti rinnettä alas. Kaukaa toisten vaarojen takaa näkyi Auhtio metsineen taivaansinisenä ja houkutteli salaperäisellä saaliillaan.

Kerran hän pysähtyi taipaleita lepäämään, taittoi kuusenoksia kelon rungolta istuimekseen ja vuotaisi leivästä vuoroin palan itselleen ja vuoroin Seville. Sitten hän solautti rihlansa pois selästä, puhalsi sen suusta lumen ja tunsi hetken juhlallisen vakavaksi aukaistessaan ruutisarven ja ottaessaan kaksi mittaa. Työntäessään rassilla kuulaa hän olisi lukenut loitsut jos olisi osannut.

Ja niin jatkui matka. Hauilla oli täysi työ hillitä koiraa silloin, kun pensaan juuresta kohahti metso tai jossakin kuppelehti jänis. Heidän oli oltava nyt hiljaa.

Oli vielä täysi päivä hänen saapuessaan Auhtion juurelta. Joskus oli kerrottu, että muinoin maakunnan omat pikkujumalat asuivat täällä ja varjostivat kädellä silmiään tarkastellessaan, mitä eri pitäjien ihmiset tekivät ja mitä heillä täytyi teettää. Huippu näytti nousevan puoliväliin taivaanlakea ja sieltä kai näkisi maailman toiseen laitaan. Hani päätti pyrkiä sinne saadakseen kertoa toisille, että oli nähnyt maan äären ja sen jälkeen tulevan tyhjän ilman. Lunta ei ollut satanut moneen päivään ja kaikkien metsässä liikkuneiden eläinten jäljet olivat näkyvissä. Tuossa oli pujahdellut kärppä näreikköä kierrellessään, orava varmasti tirkisteli heitä parhaillaan naavaisesta kuusesta, koskapa jäljet päättyivät puun juurelle eivätkä vieneet siitä pois. Ja nyt jo merkit paranivat, sillä korkean kaihon luona oli ahman jäljet. Se oli harpponut ummessa mahaansa myöten, repinyt puun alta jäniksen, lähtenyt sitten kalliota kohti ja parhaillaan kai veteli unia jossakin sen halkeamassa.

He nousivat lakea kohti huohottaen kilpaa, kun huomasivat jotakin joka vavahdutti Hania ja sai koiran nuuhkimaan lunta. Edellä oli ketun jäljet. Niin lähdettiin seuraamaan niitä Hani edellä ja peni rehveltäen latua pitkin suksien kannoilla. Jyrkännettä laskiessaan Hani otti täydellisen akan, noitaisi ääneen lunta sylkiessään ja yritti sarhata rassilla pyssynsä suuta puhtaaksi. Mäen alla yhtyivät revon jälkiin jo toisetkin. Ei tarvinnut mennä kuin puolen tiiman verran, kun koiran niskakarvat nousivat pystyyn ja se pyyhälsi ohi vilkaisten Haniin ja hampaitaan väläyttäen. Hani kuvitteli näkevänsä etsimänsä aarteen melkeinpä jokaisen pensaan takaa ja koetti jaksaa yhä eteenpäin. Ja viimein hän näkikin ahon takaa puiden lomitse jotakin tummaa, joka erottui selvästi lunta vasten.

Hani oli vähäisen torpan poikana jo nähnyt, ettei ihminen saanut koskaan toivoa kohtuuttoman paljon, mutta hän oli myöskin monista hovin Leenan sanoista kuullut, ettei ollut pakko tyynyä uskomaan sitä samaa, mitä muut olivat uskoneet. Hän oli aina huumautunut tarinoista ja tiesi saduista sen, että niissä toteutui aina sellaista hyvää, jota itse elämässä sai osakseen tuskin lainkaan.

Ja nyt oli yksi hänen aikeensa toteutumassa — sellainen suuri suunnitelma, johon kukaan muu ei olisi uskonut! Nyt sitä ajettiin takaa ja tavoiteltiin. Pelkkä ajatus vapisutti, näinkö helpolla hän saisi sen mitä monet muut eivät saaneet. Suolla hänen edellään meni musta otus, suurempi kuin koira mutta hännänpää valkoinen kuin revolla. Oliko se tarinoiden salaperäinen tulikettu? Äskeinen ukko oli sanonut, ettei se säikkynyt muulloin kuin pimeässä, mutta ei hänellä ollut enää aikaa eikä malttia odottaa yötä nähdäkseen sen salojen ihmeen.

Otus näytti pyrkivän suon takaiseen ryteikköön — ehkä kadotakseen kokonaan niin kuin tarinoissa voitiin kadota. Hani siirsi rihlan selästä kaulaansa, sillä kaikki oli sittenkin totta, muutoinhan ei Sevi olisi nähnyt yhtään mitään. Poikakin pääsi suon yli, seurasi jälkiä toisella mäellä ja sai lähteä takaisin Auhtion puolelle ja kiertää sen rinteitä. »Kierrän tämän jumalten mäen vaikka tuhat kertaa enkä väsy»! ajatteli hän ja huohotti niin että henkeä salpasi. Väliin mentiin rinnettä ylös polvia myöten kahlaamalla ja väliin tultiin alas, niin että korvissa humisi. Hämärä alkoi jo tulla, mutta välipä sillä kun otus säikkyisi ja osoittaisi tietä...

Nyt repo teki suoran mutkan ja aikoi pettää, mutta Hani näki sen vilahtelevan puiden lomassa ja päätti oikaista. Sevi oli jo väsynyt, mutta uupunut kai oli saaliskin, sillä se pysähtyi kuin miettiäkseen uutta suuntaa.

Silloin Hani tempaisi rihlan kainaloonsa, sujuttautui vielä muutamia suksenmittoja lähemmäksi. Sydän hakkasi ja metsä tuntui olevan täynnä veren ääntä. Hän nosti rihlan poskelleen kädet vavisten, tähtäsi niin huolellisesti kuin malttoi ja sitten laukaisi...

Tuntui kuin koko maailma olisi revähtänyt kappaleiksi. Hirvittävä tuska riipaisi päätä aivan kuin sekin olisi haljennut. Rihla putosi hankeen ja poika vaipui polvilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta nostettuaan kädet kasvoilleen tunsi lämmintä vuotavan rannetta pitkin hihaan.

Päätä ja pimeitä silmiä poltti. Hän haparoi oikeata poskeaan ja tunsi sillä veren valuvan. Oikea käsikin oli tulessa kuin olisi tunkenut sen ahjoon. »Voivoi! Hyvä Jumala — miten tässä nyt kävi!» vaikerteli hän ja otti lunta painaakseen sen kasvoilleen. Sevi tuli viereen, nuuhki joka puolelta kuin nikotellen, olisi halunnut nuolla käsiä ja kasvoja ja alkoi sitten ulvahdella.

Hani laskeutui polvilleen, otti kahmalonsa lunta täyteen ja painoi siihen kasvonsa kokonaan. Näin tuntui helpommalta ja kun lumi alkoi sulaa, heitti hän sen pois, otti lisää ja nyyhkytti omaa surkeuttaan. Toisessa silmässä jo välähteli tulenkielekkeitä, hän hautoi sitä ja vähitellen alkoi nähdä kuin paksun ja harmaan savuverhon lävitse, jonka halki löi tulenpolttavia salamoita. Lumi edessä oli veren tahraama ja sitä oli tippunut suksille ja jäätynyt punaisiksi juoviksi. Oikea käsi oli punainen kuin teurastuksen jäljeltä. Kun hän kohotti sen kasvojen eteen tutkiakseen tarkemmin, olivat peukalo ja etusormi riekaleina. Hän tunki käden kokonaan hankeen ja piti siellä niin kauan, että se tuntui jo jäätyvän. Mutta se helpotti tuskaa. Pahan näköinen oli koko käsi. Toisen käden sormilla saattoi taivutella peukaloa ja se tunsi jotakin, mutta etusormi riippui vain pienestä riekaleesta. Niinpä hän sai käteensä puukon, puri hampaansa yhteen ja leikkasi riekaleen poikki. Se vihlaisi julmasti, mutta ei kuitenkaan ollut sen pahempaa kuin muutkaan tuskat. Sormi putosi hankeen ja hän kaivoi taskustaan rihmanpätkän kiertäen sen tyngän ympärille ja sitoen kuin makkaran pään.

Mutta entä poski? Hän siveli sitä ehjällä kädellään ja tunsi että korva oli kangistunut jäätyneestä verestä. Mutta poskesta valui sitä yhä. Kesti kauan ennen kuin hän sai vuodon asettumaan sen verran että saattoi ryhtyä johonkin. Hän haparoi rihlansa hangesta ja katseli. Piippu oli lukon vierestä revennyt halki, tukki oli sälöillyt ja hana vääntynyt.

Siitä näki, että piipussa tai sankkireiässä oli ollut jotakin pirua, putki oli räjähtänyt halki, raudansirut ja palava ruuti olivat uponneet oikeaan poskeen ja repineet korvaa. Tukin kaulasta pitelevät sormet olivat katkenneet. Ja ties kuinka oli käynyt toisen silmän, kun sillä ei nähnyt vielä mitään...?

Mitä oli tehtävä? Hänen oli haudottava poskeaan vielä lumella, sillä se pyrki yhä vuotamaan. Vilusta hytisten oli vedettävä paita pois yltään, että sai revityksi sen siderievuiksi. Hän painoi ne poskeaan vasten ja sitoi kiinni päänsä ympäri paulanauhalla.

Hämärä alkoi tiivistyä. Nyt ei voinut ajatellakaan yöksi korpeen jäämistä. Oli yritettävä paluumatkaa kävi kuinka kävi. Tänne jääminen olisi tiennyt varmaa kuolemaa... Hän vilkaisi vielä sinnepäin, mihin oli äsken tähdännyt. Ja mennessään paikkaa lähemmäksi hän näki siellä vain revon jäljet, jotka jatkuivat yhä eteenpäin.

Hiihtäminen ei ollut helppoa tuskan vuoksi. Haavoittuneella ja sormettomalla oikealla kädellä ei voinut pidellä sauvaa, vaan kaikki vastamäetkin oli hiihdettävä vain yhdellä. Kilpaileminen revon kanssa oli käynyt voimille ja kiertäessään monet monituiset kerrat Auhtion rinteet hän oli seonnut suunnasta, niin ettei tiennyt, mistä löytäisi sen ladun jonka oli tehnyt tänne tullessaan.

Hani heitti särkyneen rihlan selkäänsä, kutsui koiran vierelleen ja yhdessä he katselivat kalpealla taivaanrannalla näkyviä vaaroja. Tuolla täytyi etelän olla, päätteli Hani, osoitti sitä Seville ja pani tämän etsimään paluutietä. Jospa jaksaisi edes savupirtille asti. He lähtivät hitaasti, Sevi edellä ja Hani hoiperrellen jäljestä. Kierreltyään Auhtion rinteitä Sevi pysähtyi ja jäi odottamaan häntäänsä huiskuttaen. Lähtöpaikka oli löytynyt, Hani kääntyi ladulle ja hoki ajatuksissaan: »Minun on jaksettava, minun pitää jaksaa, muuten en ikinä pääse perille!» Uusi pelko oli se, pysyisikö hän metsässä ladulla eikä lähtisi harhailemaan sekapäisenä. Latu oli nyt ainoa tie ihmisten luokse ja hän koetti rauhoittaa itseään hokemalla:

»Mene vain lankaa myöten, niin kyllä kerän pohjalta pääkin löytyy!»

Aikaa meni monta vertaa enemmän kuin tulomatkalla, sillä vähän päästä oli pysähdyttävä lepäämään ja haukkaamaan lunta janoonsa. Paulanauhaan valunut veri tuntui jo hyytyvän ja jäätyvän, ei ollut enää pelkoa että vuotaisi kuivaksi. Sama saattoi auttaa kädessäkin ja sen vuoksi hän pani toisen rukkasen vyöhönsä, piti kättään lumessa kohmettumiseen asti ja lähti taas eteenpäin.

Tiheämpään metsään päästyä tuntui siltä kuin koko luonto olisi ilkkunut ja tehnyt pilkkaa hänen huonosti päättyneestä saalistusmatkastaan: koivunpahka oli virnuilevien ihmiskasvojen näköinen, kärppä tirskahteli pidätettyä nauruaan ja lopuksi sylkäisi — ja entäs harakat, nekin olivat taivaltaneet tänne salometsään asti vain sitä varten että saivat räkättää kuin ämmäparvi... Nouseva kuu valaisi metsää ja teki kulun helpommaksi, mutta sen valossa näytti lohduton ympäristö entistäänkin aavemaisemmalta. Ja kaikeksi pahaksi kuu oli keltainen ja sen ympärillä näytti olevan utua, niin että oli parasta kiirehtiä ennen kuin sää muuttuisi tuiskuksi.

Hänen noustessaan pitkää ja loivaa rinnettä tuikki viimein edestä metsikön lävitse valo. Mikä se mahtoi olla vai oliko hän tullessaan hiihtänyt huomaamattaan läheltä jotakin torppaa? Päästessään viimein mäen laelle hän huomasikin valontuikkeen vain tähdeksi, joka riippui matalalla ja vilkutti metsän lävitse. Jokaisen kerran vastamäkeen päästyään hän tunsi huimausta eikä tahtonut pysyä enää suksilla. Sommat tarttuivat pensaisiin ja hän oli kaatumaisillaan. Ainoassa silmässä näkyi kaiken maailman aaltoilua, harmaita pilviä ja tulenliekkejä, jotka sotkivat latua hänen edessään. Päätä huimasi yhä useammin ja korvat soivat niin kuin koko metsä olisi vinkunut. Eräässä myötämäessä sukelsi suksi kuusen oksan alle ja hän kaatui pystymättä nousemaan ja voimatta enää päästää jalkaansa irti suksesta. Mieli teki jäädä siihen odottamaan, että ehkäpä jokin ihmeellinen armo tulisi ja korjaisi hänet talteen.

Mutta hän tiesi, ettei täällä korvessa ollut mitään armoa eikä ketään taluttajaa. Oli yritettävä vielä, kun Sevikin seisoi edeltäpäin ja haukahti kutsuakseen. Niinpä hän nousi, vaikka tahto olikin jo sammumaisillaan, totteli vaistomaisesti Sevin haukahduksia ja pääsi viimein samalle mäelle, jossa oli päivällä levähtänyt kaatuneella kelolla. Samoille havuille hän istahti nytkin ja pani kätensä lumeen.

Mutta matkan jatkaminen tuntui jo mahdottomalta. Viimein hän turvautui siihen ainoaan keinoon, joka oli enää jäljellä: kutsui Sevin eteensä, taputti sen selkää ja silitteli kuonoa ja selitti kuin ystävälleen, että nyt taisivat asiat mennä jo hullusti, peni parka... Ja verisellä kädellään hän osoitti latua eteenpäin:

»Mene tuonne! Mene torppaan. Mene hakemaan ihmisiä. Ne tulevat avuksi. Tulevat tänne.» Ja sitten uudelleen kuin usuttaen: »Kuulitko, tyttö tulee! Hae tyttö!»

Koira katsoi häntä silmiin ja heilutti häntäänsä, vilkaisi sitten latua pitkin ja heilutti taas.

»Hae tyttö! Hae tänne!»

Silloin Sevi lähti. Päästyään jonkin matkaa se pysähtyi vielä katsomaan kysyvänä, oliko ymmärtänyt oikein. Hani viittasi ja käski hakea. Koira tajusi, haukahti pari kertaa ja katosi metsän piiloon.

Hani pelkäsi pyörtyvänsä. Silmissä alkoi jo liikkua hulluja kuvia: Ladun poikki näytti juoksevan tulirepoja ja mustia repoja, kaatuneen puun juurakko oli kuin pystyyn nouseva karhu ja jostakin kaukaa oli kuuluvinaan sudenulvontaa. Etteivät metsän harhakuvat pelottelisi, piti hänen katsoa taivaalle ja ajatella aivan muuta. Niinpä hän tuijottikin ylös ja mietti, että taivaan korkea laki ei ollut savun tummaksi pinttämä, vaan sininen ja puhdas kuin nuoren tytön silmä. Ja samalla tavalla kuin hyvän ihmisen katse lämmittää toista, vilkkuvat taivaallakin tähdet ja lämmittävät tänne korpeen asti... Ja entäs revontulet — nehän olivat kuin valtava lieska pirtin uunissa silloin kun ulkona oli hyytävä pakkanen.

Hani tunsi, ettei hänen ollut hyvä viipyä paikoillaan, kun kylmä alkoi jo puistattaa. Oli yritettävä eteenpäin vaikka miten varovasti. Ja jos Sevi tulisi takaisin, löytäisi se hänet ladulta joka tapauksessa. Puoliyö oli arvatenkin jo kauan sitten ohi ja kesti runsaan tiiman, kun hän pääsi seuraaville vaaroille ja arveli olevansa melko lähellä savupirttiä. Myötämaa oli mentävä varovasti ja ehjällä kädellä viistätellen. Mäen alle päästyään hän oli korvien suhinasta huolimatta erottavinaan kaukaista koiranhaukuntaa. Se antoi jonkinlaista toivoa. Kun hän pääsi vastakkaisen rinteen juurelle, muuttui haukahtelu selvemmäksi ja kaikui metsässä kirkkaana. Hän ei uskaltanut istuutua, vaan pysähtyi huokaamaan sauvoihinsa nojaten. Haukku läheni ja toistui aina pienten väliaikojen jälkeen. Hani oli tuntevinaan Sevin äänen.

Vähitellen alkoi kuulua jo suksen sihinääkin. Apua oli tulossa. Eteen ilmestyi ensin hallava elukka ja se oli selvästi oma koira eikä susi. Nyt sekin huomasi hänet, alkoi haukkua rajakasti ja törmäsi sitten syliin vikisten ja nuuhkien poskea ja veristä rukkasta. Se kääntyi katsomaan taakseen ja haukkui terävästi kuin kutsuen ja vikisi taas Hanille häntäänsä heilutellen.

Pian tulikin hiihtäjä, torpan nuori nainen. Penin kutsuun hän vastasi jo kaukaa että »tullaan, tullaan».

Nainen ei voinut tukea häntä millään muulla tavalla kuin ottamalla rihlan ja laukun omaan selkäänsä ja antamalla tilkan viinaa. Nainen kertoi, miten hän oli kuullut koiran raapivan ja vinkuvan ovensa takana ja miten hänen mentyään kynnykselle oli koira haukkunut ja kutsunut häntä mukaan, kääntynyt ladulle päin, vinkunut yhä ja odottanut. Silloin hän oli arvannut, että ressu oli hakemassa apua. Hän luuli koiran isännän paleltuneen, sieppasi viinapullon nutun taskuun ja nousi suksille. Matkalla oli ainoana pelkona, että Hani oli joutunut susien revittäväksi tai että oli sattunut vahingonlaukaus. Kaikesta muusta hän arveli selviytyvänsä.

Niin kuin sitten selvittiinkin. Viinatilkka pani viimeiset veret kiertämään ja pahin huimaus meni ohi. He pääsivät pysähdellen ja lepäillen eteenpäin ja vaaran laelta näkyi viimein toisen mäen juurella oleva harmaa asumus. Sen pihaan päästyään huono-onninen tulirevon ajaja tunsi voimainsa olevan lopussa, sillä noustuaan suksilta hän tuskin pystyi kävelemään ja nostamaan jalkojaan päästäkseen korkean kynnyksen yli pirttiin. Nainen sai tuhkasta tulen päreeseen, heitti nahkoja uunin vierelle ja käski pojan paneutua siihen. Sevi asettui avuttoman isäntänsä viereen, pani leukansa tämän jalan varaan ja tarkkaili huolestuneen näköisenä. Hani tunsi pian uunin lämmön hytisevässä ruumiissaan. Neitonen keitti kuumaa vettä, juotti sitä ja alkoi pellavatukolla pyyhkiä pois verta kiertäen auki jäätynyttä paulanauhaa.

»Veret ovat jo asettuneet», sanoi hän.

Mutta tuskat eivät olleet vielä asettuneet. Haavojen sulaessa ne alkoivat uudelleen ja neitonen koetti lohduttaa:

»Kun vielä vähän kestät, niin hyvä tästä tulee. Silmää näkyy raapaisseen pahasti — mutta onhan sinulla toinen.»

Hän etsi arkustaan jonkin vaatteen ja kaksin käsin repi hurstisesta kankaasta kämmenen levyisen suikaleen, pyyhki poskea viinalla puhtaaksi ruudin noesta, asetteli kankaansa silmän ja posken päälle ja sitoi rihmoilla kiinni. Pahemmin oli sormen laita. Hani makasi vastustelematta ja vaikeroimatta, mutta koiran ylähuuli silloin tällöin kohosi ja valkoinen hammasrivi paljastui. Mutta sekin rauhoittui tuntiessaan isäntänsä hyväilevät sormet niskakarvoissaan.

Hetken kuluttua oli kaikki hiljaista, vain pankon reunalla lopuilleen palanut päre risahteli ja kypeniä tippui alla olevaan tuhkaan. Kuuma uuni hehkui lämpöä, Hani tunsi itsensä loputtoman raukeaksi ja katsoi rahilla istuvaan nuoreen naiseen. Tämä nousi ja sytytti uuden päreen.

»Minä en jaksa pitää enää silmiäni auki», virkkoi poika. »Eikä sinunkaan tarvitse valvoa minun takiani.»

Nainen nyökkäsi päätään, nousi ja sujautti hameen päänsä yli ripustaen sen naulaan, nykäisi paitansa helmaa alemmaksi ja huokaisi kuin itselleen:

»Pahus kun meni minun parempi paitani...»

Poika katsoi häntä raukeilla silmillään ja koetti hymyillä:

»Ja se kaikki tuli minun takiani... Nyt sinulla ei ole kuin yksi paita. Millähän voin kaiken vielä korvata?»

»Mitäpä siitä, kenen takia ja minkä vuoksi... Mutta jos haluat joskus auttaa vuorostasi, niin kysy minulle piian paikkaa oman kyläsi emänniltä.»

»Haluat siis suureen maailmaan?»

Nainen kohensi raanua ja siirsi Seviä sivummalle:

»Lattia on pieni, mutta anna nyt kaksi lankkua minunkin alleni.» Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: »Haluan pois täältä salolta. Haluan jonnekin, missä on lämmintä, missä on ihmisiä.»

»Sama ikävä kuin kaikilla muillakin?» virkahti Hani.

»En tiedä onko se sama. Mutta ikävää se on joka tapauksessa.»

Sitten hän sammutti päreen, kurkotti lakeisen aukosta ulos ja näki idänpuoleisella taivaalla jo vaalean kajon, painoi luukun kiinni, asettui raanun alle ja huokaisi kuin suojelevasti:

»Voi poika parka, miten pahasti sinulle sattui...»

»Minä haen suolani ennemmin vaikka Oulusta kuin huolin sitä Sormulaisen makasiinista!» sanoi ukko Haikonen kiertäessään rekeä ja peitellessään Leenan ja Hanin jalkoja vällyjen alle. »Laivat kulkevat kesällä Viipurissa asti, mutta eivät jaksa tuoda evästä sen vertaa että ihmiset eläisivät talven yli.»

»Mitähän jos minä hakisin ne sieltä!» ehdotti Leena.

»Sormulaiseltako? — Et lempo vie haekaan!»

»En vaan Oulusta.»

Isästä tämä oli hauskaa ja hän naurahti:

»Käyhän ensin kaupungissa ja vie Juhani kiputohtorille.»

Sen enempää ei sillä kertaa puhuttukaan. Leena nykäisi hevosta ja käänsi portilla kaupunkia kohti. Edessä olevien metsien ylle jo nousi aamunkajastus, tähdet olivat sammumassa ja edessä oli pitkä kaupungintie. Niin pitkä, että hänellä oli hyvää aikaa ajatella.

Jo uudenvuoden tienoista lähtien oli isä ollut huolestunut pitkästä suolanhakumatkasta Ouluun ja takaisin ja oli maininnut pari kertaa Leenallekin, ettei hänestä itsestään olisi sille matkalle vanhana ja kivulloisena miehenä. Leena oli ehdottanut, että isä jäisi kotiin ja lähettäisi puolestaan Sipon. Mutta Sipo tarvittiin talon töissä ainoana rotevana miehenä ja parempi olisi lähettää Hani. Mutta pojan vahingonlaukaus riistamatkalla ratkaisi kaiken: Hän itse ei ehtisi parantua matkalle eikä ketään vierasta kasakkamiestä voitu ajatella voi- ja viljakuorman takia.

Lojuessaan nyt kolmatta tiimaa rekivällyjen lämpimässä Leena teki lujan päätöksensä. Sarka oli kieltämättä hauska mies, aina iloinen ja kekseliäs. Hänen avullaan sai jonkinlaisen kuvan muusta maailmasta, ihmisten harrastuksista ja pyrkimyksistä. Sarka osasi herättää ajatuksia ja opetti ympäristönsä huomaamaan, että jokaisella ihmisellä, olipa hän sitten tilallinen tai torpan akka, oli elämässä parempaakin tekemistä kuin pelkästä leivästä huolehtiminen tai lepohetkinä viinan särpäminen ja rento hoilottelu. Sarka olisi ollut tarpeellinen mies tällaisessa korpikylässä ja hän olisi voinut nostaa sen arvoonsa.

Mutta mikä oli Leenan oma suhde Sarkaan? Tämä oli työnsä takia ympäri maata kiertelevä mies. Kun Sarka saisi kanavansa valmiiksi, muuttaisi hän toisaalle ja senkin jälkeen edelleen. Jos nainen antaisi lemmelle vallan ja painaisi päänsä teknistin kainaloon, tulisi hänestä vain väliaikainen heili ja hän jäisi yksin miehen lähtiessä. Ja jos Sarka ajattelisi vakavasti ja pyytäisi toista vaimokseen, saisi tämä seurata miehensä mukana samanlaisena paikasta toiseen kiertelijänä.

Eipä silti, suurta maailmaa ja sen ihmisiä olisi ollut hauska katsella, sen Leena myönsi. Hän oli toivonut sitä ja vieläkin halusi toteuttaa sen. Mutta hän oli luvannut pysyä Haikolassa ja huolehtia isän kanssa siitä. Jos hän seuraisi Sarkaa, rikkoisi hän lupauksensa ja jättäisi vanhan ja sokenevan isänsä yksin.

Teknististä oli Haikolalle suuri vaara. Sen vuoksi oli pysyttävä erillään hänestä.

Leena halusi nähdä muun maailman, mutta halusi nähdä sen yksin ja samoin tulla yksin takaisinkin. Jotakin oli nyt tehtävä Haikolan talon ja hänen omankin rauhansa nimessä.

Leena kyseli Hanilta, mitä olivat kertoneet ne toisten kylien miehet, jotka olivat ajaneet pitkän suolatien päästä päähän. Poika selitti innostuneena, että jokaisella oli hyvä halu päästä kuukauden ajaksi pois kotinurkista, nähdä avaraa maailmaa ja ihmetellä suuren merikaupungin melua ja ilonpitoa. Eikähän matkalla kuulemma ollut haittaa eikä hankaluuksia, sillä kun mukana saattoi olla kolmattakymmentä hevosta ja miestä, hoidettiin yhdessä kaikki vahingot ja vammat... Niin että jos tohtori saisi hänen kätensä ja silmänsä ehjiksi, lähtisi hän mielellään Huhtirannan kylän puolesta.

Leena ei jatkanut enää juttua, mutta päästyään kaupunkiin ja käännettyään hevosen tohtorin pihaan hän ei antanut pojan puuhata myttyyn käärityllä kädellä, vaan heitti rukkasensa reen seville, nykäisi tottuneesti marhaminnan auki, sitaisi hevosen puomiin, kaivoi nahkojen alta sille heinät ja heitti lopuksi loimen selkään. Silloin hän tunsi olevansa enemmän nuori isäntä kuin mamselli, työnsi pojan kyökin ovesta sisään ja itse odotti venttikamarin tuolilla sillä aikaa kun tohtori kolisteli pihtejään ja puteleitaan seinän takana ja Juhani vikisi hänen käsissään. Ja kun poika tuli viimein ulos pyyhkien hikeä otsaltaan ja vettä silmistään, selitti tohtori, ettei toinen silmä ollut ihan puhki, mutta ettei siihen kai tulisi kunnon näköä koskaan. Kädestä oli etusormi jäänyt Auhtion hangelle mutta peukalo taipui hiukan — niin että jos ei tulisi pahoja veren vihoja, ei kättä tarvitsisi sahata ranteesta poikki.

»Taisi jäädä lukukoulu», ajatteli Hani itsekseen ja näytti murheelliselta. »Ja Viipurin kimnaasin ovi pysyy minulta ikuisesti kiinni.»

Niin he lähtivät, poika postikamarille kuulemaan uutisia ja ostelemaan laulukirjasia ja Leena räätälimestarin luokse teettämään itselleen miehen pukua. Mestari oli vakavissaan niin kauan kun Leena valitsi parasta hyllyllä olevaa varpusenväristä sarkaa. Mutta kun Leena sanoi puvun tulevan hänelle itselleen, katsoi mestari häneen kuin ymmärtämättömään, pudisti päätään, huitaisi kädellään ja sanoi että »eihän se nyt käy laatuun nuorelle mamsellille. Ihmiset siitä puhuvat ja kunniakin menee.»

Leena naurahti, mutta mestari hieroi kämmenellään leukaansa ja ratkaisi viimein:

»Kyllä siinä on niin paljon hankaluutta, etten minä rupea ompelemaan. Ensiksi on mittojen ottaminen. Ja minä pyydän sanoa mamselli Haikoselle, että minulla on eukko ja lapsia eikä minun tapanani ole panna kättäni toisten naisten vyötäisille. Ja sitten on vielä vaikeampaa, kun pitää sovittaa snitti paikalleen...»

Leena istahti pöydälle ja sanoi:

»Nyt minä olen tässä enkä lähde pois ennen kuin mitat on otettu. Jos mestarin kunnia menee niin menköön, mutta puku on tehtävä.» Sitten hän keksi sopivan keinon: »Jos mittojen ottaminen on vaikeata, niin kutsukaa mataminne tänne. Hän ottaa mitat ja koettaa snitin ja te itse ompelette.»

Se auttoi. Mestari katosi kamariin ja sieltä kuului puheen sipinää ja nauruntirskettä. Hetken kuluttua tuli matami kädessään rihmavyyhti ja selitti topakasti:

»Tuo Joeli arastelee suotta! Käytänhän minäkin hänen housujaan, kun haen pakkasella halkoja liiteristä. Tosin vain pimeällä, ettei kukaan näe. Ja sattuuhan tietysti hovissakin halkojen kantamista pimeällä...»

»En minä liiteriin, vaan oikeaan halkometsään», kertoi Leena.

Matami kierteli Leenaa puolelta ja toiselta mittaillen rihmallaan ja merkiten siihen oikealle kohdalle solmun. Mutta housun mittoja otettaessa, varsinkin kun koetettiin lahkeitten pituutta, kääntyi mestari katsomaan ikkunasta ulos ja ajatteli, ettei säädyllisen naisen sentään sopinut pitää minkäänlaisia housuja, paitsi joskus salaa kotioloissa pakkasella tai sitten pitkillä matkoilla sellaisia näkymättömiä ja sukkalangasta virkattuja... Nuo nykymaailman naiset olivat liian ujostelemattomia eivätkä pelänneet maineensa puolesta edes housut jalassaan...

Asia päättyi siten että Leenan mitat otettiin ja parin viikon kuluttua piti koetettaman snittiäkin. Leena lähti ja tapasi hevosen luona Hanin, joka oli ollut postikamarilla ja ostanut sieltä Porvoon kaupungissa präntätyn kirjasen, jonka nimi oli Lyhykäinen tieto taivaasta ja maasta, auringosta, kuusta ja tähdistä, hyödyksi Suomen kunnialliselle talonpojan säädylle. Ja Maijaa varten oli Lauluja Vekkulista, jota Hani yritti lukea Leenalle ääneen omatekoisen hopeakulkusen helistessä. Ja uutisena poika kertoi, että etelän puolella ihmiset eivät kuulemma enää mitanneetkaan tällaisia maantiematkoja ryssän virstoissa, vaan suomalaisissa peninkulmissa, niin että kun laski oikein tarkasti, oli kaupungista Haikolaan tasan kaksi sellaista uutta peninkulmaa.

Suolamatka-asian Leena otti isän kanssa puheeksi vielä samana iltana mainitsematta sanaakaan Joeli-mestarin uudesta puvusta ja snitistä. Ukko oli tiukka ja selitti, ettei matka ollut mikään huviajelu, vaan pakkasista ja tuiskuista huolimatta oli mentävä monien viikkojen taival puolen maan halki, hoidettava hevonen, jaksettava nostaa kaatunut kuorma tiepuolesta, nukuttava yksinäisillä taipaleilla vaikka kuorman päällä ja kaiken lisäksi pysyttävä terveenä. Ja paluumatkalla oli hoidettava raskas kuorma kotiin keinoilla millä tahansa.

Tähän Leena selitti, ettei hän lähtisikään yksin, vaan joukko olisi suuri ja melkein kaikki miehet vanhoja tuttavia. Kylmää vastaan hän voisi varautua jo kotoa lähtiessään, tuiskussa hänen ei tarvitsisi ajaa joukon edellä avaamassa tietä, vaan kulkea jälkipäässä toisten kannoilla, kuorman kaatuessa ja muiden vahinkojen tullessa kuka tahansa olisi valmis auttamaan häntä eteenpäin ja muuna turvana hänellä tulisi olemaan Vahtolaisen isäntä, joka oli isän luotettava ystävä ja hoitaisi tyttären takaisin kotiin.

Isä katsoi häntä ensin pitkään mutta pudisti sitten päätänsä.

»Mitäs ihmettä siinä on jos menenkin?» kysyi tyttö. »Luuletteko tosiaan, etten selviä sieltä takaisin?»

»Luulenpa niin. Olisi soma kuvitella, mitä ihmiset sanoisivat, kun nuori nainen ajaisi rahtia ja nukkuisi yönsä vieraan pirtin lattialla parinkymmenen miehen välissä.»

»Vanhoja luuloja. Nuori nainen selviää siitä samalla tavalla kuin nuori mieskin. Ja sanoinhan että Vahtolaisen isäntä kyllä pitää järjestyksen joukossa.»

»Mutta matka on raskas. Sinä et jaksa perille.»

»Hevonenhan minut sinne vetää!» vastasi tyttö varmana.

Hän ei puhunut yhdellä kertaa liian paljon, vaan jätti osan tuonnemmaksi. Seuraavalla kerralla ei isä ollut enää niin jyrkästi vastaan, vaan virkahti lyhyesti:

»Jos olisit mies, niin saisit minun puolestani mennä vaikka tänä päivänä. Mutta...»

»Mutta minähän olen tämän talon nuori isäntä!» oikaisi Leena.

Niin jäi asia taas kokonaiseksi viikoksi sillensä. Leena huomasi, että viikon ajalla isä kävi tapaamassa Vahtolaista ja että matkalle aikova Kohtavaaran isäntä kävi heillä. Lähtöaika jo lähestyi, sillä tavallisesti oli päästävä liikkeelle sydänkuun aikoihin, mieluimmin kun pahin tuiskukausi oli jo ohi. Ja takaisin oli palattava aikoja ennen rekiheittoa, sillä muutoin olisivat tiet jo sulamassa ja vierteisiä ja järvien jäät heikkenemässä.

Leenan kysyttyä uudelleen isä ei vastannut mitään suoraan, vaan mutisi jotakin itsekseen, että jos Vahtolainen ja Kohtavaaran ukko tulisivat mukaan, niin ehkä... Tätä Leena piti jo lopullisena lupana ja ajoi kaupunkiin hoitamaan snittinsä Joeli-mestarin matamin kanssa.

Silloin nousi kotona sievoinen meteli. Kuultuaan Leenan hankkeista äiti purki koko sanavarastonsa kaikkeen siihen, mitä oli miesten housujen ja Oulun kaupungin välillä pahaa tässä maailmassa. Ja samalla hän ojensi Leenan käteen virsikirjan ja sanoi että tämä häviäisi omaan huoneeseensa ja nopeasti. Mari-täti alkoi kertoa, miten kerran hänen nuoruudessaan sattui sillä tavalla, että muuan nuori tyttö lyöttäytyi matkamiesten joukkoon päästäkseen heidän mukanaan suureen kaupunkiin asti. Mutta koko tytöstä ei kuultu sen jälkeen enää halaistua sanaa eikä tiedetty mihin hän oli joutunut.

»Tuolla parin pitäjän takana on pappina oman kylän mies. Ja Oulussa on äidin sisar ja muuta sukuväkeä vaikka miten paljon», selitti Leena. »Ja jos minä siitä huolimatta katoan matkalla, niin kysykää sitten Vahtolaiselta — hän tietää loput!»

»Mutta nuo sinun vaatteesi ovat syntiset!» osoitti äiti pöydällä olevia sarkahousuja.

»Höpise niistä synneistäsi taas!» keskeytti isä tuimana. »Ei kai tässä ole synnistä kysymyskään.»

»Mistä sitten?» uteli äiti.

»Siitä että tuleeko kylän suolakuorma takaisin vai ei!»

Riitely päättyi siihen, mutta äiti jatkoi sitä vielä pitkän aikaa yksin omassa huoneessaan. Kun Leena lähti pirtistä kamarin puolelle, tuli Nata hänen jäljestään eteiseen ja tarttui kyynärpäähän puhuen varovasti:

»Ota minut mukaasi!»

»Suolatiellekö? Ja mitä varten?»

Nata hämmentyi, kääntyi poispäin ja katsoi avonaisesta ovesta jonnekin kauas:

»Minä en voi jäädä tänne. Minun täytyy päästä pois...»

»Mutta minkä vuoksi, hyvä ihminen? Miksi et kerro?»

Kesti kauan ennen kuin Nata sanoi nyyhkyttäen:

»Täytyy päästä pakoon näitä ihmisiä. Minulle on tulossa lapsi...»

Leena ei ensin keksinyt mitä sanoa, mutta koetti sitten rauhoittaa Nataa ja selittää, ettei ainakaan suolatie ollut paras ratkaisu, vaan oli pohdittava muita keinoja. Ja Leenan kysyessä, ketkä täällä kotona tiesivät asiasta, Nata kertoi että Sipo oli jättänyt hänet sen vuoksi kokonaan, halveksi häntä eikä ollut enää näkevinään. Muut eivät tienneet mitään, mutta Riitta oli ehkä huomannut jo päältä...

Tällä kertaa Leena ei voinut auttaa, mutta hän jäi miettimään ja arveli keksivänsä jotakin hyvää.

Leenan lähtiessä eteisestä jäi Nata nojaamaan pihtipieleen ja värisemään vilusta, mutta pirttiinkään hän ei voinut mennä näyttämään toisille itkettyneitä silmiään. Kun itku ei loppunut, meni hän navettaan, istuutui parteen heinäkasalle ja nyyhkytti siellä.

SUOLATIELLAÄ

Niin sitten kävi, että muutamana sydäntalven kuulaana aamuna, kun ulkona oli pimeää ja tähdet paloivat, kokoontuivat kylien miehet yhteiseen tienhaaraan Vahtolaiseen. Paikalle tuli kolmisenkymmentä rekikuormaa ja joukossa oli lähtijöitä naapuripitäjienkin reunamailta. Pihamaa ja tienvarsi oli täynnä kuormaa monen näköistä ja kokoista, sillä tarkoituksenahan ei ollut ajaa tyhjänä, vaan viedä kaupaksi jyväsäkit ja turkisnahat, voipytyt ja juustokääröt ja mitä kaikkea muuta sattui jäämään irti kotoa ja naapureista. Matkalla tarvittiin mukana oma ruoka ja hevoselle heinät ja apelaatikko ja viimeisenä oli kuorman taakse sitaistu vesisanko ajokin juottamista varten. Hevoset rouskuttelivat lähtöateriaansa pussi kaulassa ja inahtelivat toisilleen ensitervehdyksiään, miehet kiersivät kuormalta toiselle kehuen kuka elukanruholla, kuka karhun, suden tai mäyrän nahalla, ja jokainen oli varustautunut sen mukaan että edessä olivat laajat asumattomat korpiseudut, monet viimaiset järvenselät ja korkeiden vaarojen jyrkät vastamäet. Miekkoset eivät aluksi uskoneet, että mukaan lähtisi myös hovin Leena, vaikka hänellä olikin yllään sitä varten sarkahousut, pitkävartiset huovikkaat, kelsiturkki ja korville painettu lammasnahkalakki.

Retkikunnan isännäksi valittiin Vahtolainen. Se tarkoitti sitä, että jokainen sai hoitaa omat asiansa niin kuin taisi, mutta seutukunnan yhteisen maineen nimessä oli toteltava myös yhteisiä tapoja ja järjestystä, ettei toisten tarvitsisi hävetä riitaantuvien renkimiesten humutekoja. Lisäksi suunniteltiin lähipäivien ajojen pituutta, sillä illalla oli päästävä aina sinne, missä oli tiedossa suurimmat kylät ja tilavimmat talot. Ja kun kolmannes matkasta olisi ajettu, pysähdyttäisiin lepuuttamaan hevosia päiväksi tai pariksi. Samoin tehtäisiin Kajaanin tervakaupungissa ja sitten ajettaisiin viimeinen taival yhteen menoon niin pitkälle kunnes meri näkyisi.

Hovin isäntä taputti kaulalle Ulla-hevostaan ja antoi sokeripalan. Sitten hän riisui rukkasensa, kohensi Leenan huurteista kaulusta ja virkahti toisaalta ihailevasti ja osaksi varoittavasti:

»Kyllähän sinä siitä matkasta selviät.»

»No ihan varmasti. Kun kevät on parhaimmillaan, ollaan täällä taas takaisin.»

Niin alkoi suolataival. Reki toisensa jälkeen soluttautui maantielle. Sovittiin että Leena ja Vahtolainen jäisivät jonon loppupuolelle, Leena ajaisi edellä ja isäntä heti hänen jäljestään valmiina auttamaan. Talosta lähtiessä oli lähes virstan verran loivaa myötämaata ja ensimmäiset menivät jo puolitiessä viimeisten vasta kääntyessä pihassa. Ja lähtö oli portilla katselevasta Haikosesta juhlallinen: Taivaankajoa vasten erottuivat jo kaukaiset vaarat ja metsäseutu alkoi soida äänten paisuessa ja kaikuessa rinteiltä takaisin. Aisakellot helähtivät, niihin yhtyivät tummempiääniset tumpelit ja heleä-ääniset pienet tiu'ut kilisivät hopealle, niin että kuului siltä kuin loputon määrä jääkiteitä olisi soinut kuusten oksilta hankeen. Levänneiden hevosten harjat hulmusivat, kaviot narskuivat pakkaslumessa, reenjalakset vihelsivät ja joku hyväntuulinen nuori mies huikkasi niin että salo kajahti.

Ja kirkastuva päiväkin näytti oman puhtaan kuvansa: kuulas pakkanen hohti kaikkialla ja metsä seisoi tien molemmin puolin liikkumattomana kuin unen horroksissa. Vain silloin tällöin heilahti jokin ritva kohmettuneen pikkulinnun lähtiessä lentoon, pakkanen risahteli kuivuneen puun pinnassa ja oksalta putosi lumituppo hajoten ilmaan ja kimallellen auringonpaisteessa kuin hopeapöly. Huurreturpaisten hevosten hengitys savusi ja rahkeet natisivat. Vastamäissä hypähtelivät ajajat jalkeilleen kävelläkseen lämpimikseen reen kupeella ja mäen laelle päästyään istahtivat taas kuormalleen kopistellen yhteen pakkasen kovettamia kenkiään ja nykäisten ohjaksista saadakseen välimatkan lyhenemään. Sitten he istuivat pitkät ajat kuurassa kuin puoliunessa, kaulus pystyssä, hattu korvilla ja tuijottaen yhteen paikkaan reen seviin tai hevosen jalkoihin. Jostakin kaukaa vaaran rinteeltä kohosi sinervälle taivaalle lakeisen savu merkkinä ihmisasumuksesta, hanget kimmelsivät niin kuin niille olisi seulottu ohutta lasitomua ja korvissa soi lakkaamatta kellojen ja kulkusten iloinen helinä.

Sellaista oli meno ja samanlaisena se jatkui. Missä sattui tien varteen tilavampi talo, siellä pysäytettiin hevoset ja riisuttiin, heitettiin loimi hiestyneeseen selkään ja sidottiin kaurapussi kaulaan. Miehet painuivat talon pirttiin sitä mukaa kuin ehtivät ja käsiään lämmiteltyään etsivät vapaata rahia, aukoilivat polvillaan olevaa nahkalaukkua ja kaivelivat esille eväitään. Jokunen seisoi lieden äärellä kannu kourassa seuraamassa kuuman vesipadan poreilua. Ja annas kun se alkoi kiehua, silloin tungettiin ja törmäiltiin. Nuoret miehet saattoivat pujahtaa kannuineen nurkan hämärään ja liristää joukkoon viinaa ilokseen ja lämpimikseen. Juttu luisti ja taas vuolaistiin leivästä viipale ja purtiin savulihaa sen mukana. Talon emäntä touhusi, isäntä istui nysä suussa kysellen muun maailman kuulumiset ja penskaparvi kurkisteli karsinan pimeästä peukalo suussa ja ihmetteli että paljonpa mahtui ihmisiä suureen maailmaan, kun nyt oli jo tullut näin paljon ja lisää hevosia ajoi pihaan. Ja näitä joukkoja oli kulkenut aikaisemminkin monituisia ja ties miten paljon vielä tulisi lähiviikkoina.

Leenaa katseltiin ensin kaukaa ja ihmeteltiin, mutta vähitellen hän alkoi olla jokaisen huolenpidon kohteena. Joku nosti kaivosta vettä hevoselle, toinen hämmensi apetta vasussa ja kolmas tarjosi penkin päätä istuimeksi. Vahtolainen olisi valjastanut hänen ajokkinsa, mutta Leena torjui sen, nosti jalkansa reippaasti längen koukkuun ja veti rinnuksen kiinni niin kuin miehet. Ja kun iltapimeä tuli ja joukko pysähtyi yöpymään, hankki Vahtolainen suojatilleen tilaa talon kamarista tai valloitti ainakin sopivan penkin pään, asetteli siihen vällyt ja majoittui itse lattialle penkin viereen. Muutamat ukkomiehet olivat sanattomia ja koti-ikävissään söivät eukkonsa paistamia eväslettuja. Kohtavaaran vanha isäntä oli ottanut mukaansa kirjasen, josta hän koetti päreen vaisussa valossa etsiä Sanan rohkaisua vaivalloisen matkan vaeltajille. Suulas Holterin Eenokki tarjosi kuormaansa kaupaksi, ettei hänen tarvitsisi ajaa sitä Ouluun asti, vaan saisi jäädä vävyksi näin mukavaan taloon.

»No mitäs vieraan kuormassa on sitten myytävänä?» kysyi isäntä.

»Viljaa ja nahkoja enemmän kuin Oulun rikkaimmalla patruunalla!» kehaisi Eenokki ja ehdotti sitten, että ruvettaisiin pelaamaan korttia siitä, kenestä tulisi Haikolan hovin kotivävy.

Peli alkoi ja Leena katseli sivusta. Holteri sai ensimmäisen kierroksen ja piti peliä jo niin varmana, että ehdotti Leenalle ajaa samalla kuormalla ja poiketa ensimmäiseen pappilaan, joka sattuisi olemaan tien varrella. »Ties vaikka tulomatkalla voitaisiin pitää samassa paikassa ristiäisetkin», hoppuili hän. Mutta kuinka ollakaan, Eenokin onni kääntyi ja pelin voitti eräs ujon näköinen renkimies, jonka Leena oli huomannut jo matkalla vilusta hytisevänä pikku nutussa ja repaleisissa rukkasissa. Jo silloin oli tuo kalpea mies herättänyt Leenassa pienoista sääliä ja hän oli päätellyt ajajaa jonkin salokylän pikkutalon rengiksi. Nyt tämä sama pitkä miehenhuiskale punastui pelin loputtua korviaan myöten eikä uskaltanut vilkaista Leenaa, joka kädet housuntaskussa seisoi rennosti vierellä. Mies siirtyi pirtin toiselle puolelle ja sai osakseen toisten pilkat ujosta sulhasesta.

Mutta rahtilaisten elämä ei ollut niin helppoa kuin ensimmäisten hyvien päivien perusteella saattoi luulla. Kun maisemat alkoivat kohota ja kulku oli yhtä ja samaa nousua ja laskua, saivat huonohevoiset miehet punnertaa hartiavoimin rekeä juhtansa apuna. Leena näki uuden sulhasensa samassa työssä keskellä jyrkkää rinnettä, mies työnsi rekeä takaa eikä saanut sitä nousemaan. Koko jonon piti pysähtyä odottamaan ja auttamaan, niin että kuorma saatiin kulkemaan miesvoimalla ja takkuinen juhta pääsi eteenpäin. Tämä oli vasta ensimmäinen kerta ja uusia tuli yhtenään. Muutamat epäilivät matkan loppua, kun alkukin näytti jo pahalta.

Joukon pysähtyessä seuraavalla syöttöpaikalla näki Leena sulhasensa hankaavan paleltuneita korviaan lumella ja sitten lähtevän pirttiin ja syövän kuivaa leipää ja haukkaavan sen mukana suolamuikkua. Niinpä Leena joutui kuin vahingossa miehen lähelle, laitteli tukevan voileivän ja hymyili tarjotessaan miehelle. Tämä katsoi hämillään ja arasteli samanikäisen naisen tarjoamaa apua. Mutta Leenan tarjottua sitä uudestaan hän otti vastaan kuin häveten ja Leena ajatteli, että tuolla tavalla käyttäytyy sellainen ihminen, joka on joutunut joskus kerjäämään niukan kannikkansa.

Matkaa jatkettiin ja tie nousi ylöspäin. Oikealta näkyivät jo päivämatkan takaa huikean korkeat vaarat, joiden siniset rinteet nousivat lähelle pilviä taivaan veräjälle. Mutta matkan jatkuessa alkoi lähestyvä vaara näyttää tummemmalta ja rinteiltä näkyi pieniä lumen peittämiä valkoisia laikkuja kuin puhtaita pellavaraitoja. Puuttomia kallioita arvatenkin, sanoivat miehet ja tuijottelivat hitaasti lähestyvää vaarajonoa. Että Luoja oli suonutkin ihmisille noin korkeat asuinsijat. Siellä täytyi jokaisen tuntea olonsa avaraksi, kun sai omilta portailta nähdä naapurien savut peninkulmainkin takaa. Sellaisessa maassa kai ihminen tunsi itsensä ylhäiseksi. Leena kysyi Vahtolaiselta paikan nimeä ja tämä selitti, että se oli Uhkian vaara, jota muutamat ihmiset kuulemma sanoivat vuoreksi ja toiset taas tunturiksi.

Uhkia jäi oikealle ja tie nousi toiselle vaaralle, jonka laella oli pieni kylä ja asukkaat niin köyhiä, etteivät he itseään ylhäisiksi tunteneet. Tuuli puhalsi sinne joka suunnalta, kesäisin etelän puolelta lämpimänä henkäilynä tai talvella selkien yli ihoa viiltelevänä viimana. Nietos nousi pahaisen torpan seinustalla räystääseen asti ja suojeli pahimpien puuhkien vohinaa seinän rakosista. Aidasta näkyivät vain pystyseipäiden päät ja tuuli oli syönyt kuusen oksat harvoiksi karahkoiksi. Kaikki oli pientä mutta kylän asukkaat olivat valmiit kuvailemaan suurta, jota heillä ei enää ollut mutta jota sai ajatella kaiken pienuuden pettämiseksi. Itse Jumala oli aikoinaan asunut Uhkialla, istunut sen korkeimmalla kallionkielekkeellä ja pitkää partaansa sormeillen katsellut alhaalla maassa elävien ihmisten puuhailua. — Leena muisti kuulleensa saman tarinan kotopuolen Auhtiolta, sillä sielläkin ihmiset kertoivat menneestä suuruudesta, kun ei ollut enää nykyistä... Kun tämän Uhkian isäntä oli tyytymätön, antoi hän tuulen vohista ja raekuuron pyyhkäistä yli maan niin kauan kunnes alamaisten luonto talttui. Mutta jos asiat olivat niin kuin olla piti, silloin kiersi vaaran lakea kultainen aurinko, joka sulatti nietokset, sai kostean maan höyryämään ja kasvatti sellaisen ohran, jonka jyvätkin olivat kuin kultarakeita...

»Mutta eipäs asu Luoja enää näillä vaaroilla», sanoi tarua kertova ukko. »Pois muutti, kun ihmissuku huononi. Ja sen takia täällä ollaankin nyt kituvan köyhiä.»

»Eivätkö kasva ahot enää kultatähkiä?» kysyi Leena.

»Eivät kasva muuta kuin kiviä. Ja ne eivät pehmiä puuroksi muualla kuin pirun padassa. Ja jos kivien välistä nouseekin muutama korsi, on sen tähkässä vain hometta ja torajyviä.»

»Mutta mistä Jumala sitten suuttui uhkialaisille?» houkutteli Leena ukkoa kertomaan.

»Niin kuin sanoin, oli täällä hyvä asua, ei sitä sovi moittia. Mutta sitten oltiin sodassa kaksi kertaa, ja annas kun sota loppui ja ihmiset asuivat taas rauhassa kotonaan, alkoivat kaikki rehvastella ja olla toisilleen kateellisia. Vuoroin ne tappelivat ja vuoroin lempivät. Silloin Jumala sanoi, että muuttakaa nyt hyvät ihmiset tapanne ja asukaa niin kuin ennenkin, muuten minä suutun ja sullon tavarat laukkuuni ja lähden pois. Mutta siitäkös nämä välittivät — mokomat menivät Uhkian laelle Luojan pihamaalle ja alkoivat temmeltää sielläkin. Niin sitten sattui että Luoja istahti rekeen ja ajoi pois — minne lie mennyt. Silloin alkoi tautinen aika ja ihmisiä kuoli. Ja ruumiinakin ne olivat niin rumia, kun ei ollut muuta kuin pöhöttynyt maha ja paksut polvet. Väliäkös niistä pahoista ihmisistä oli, jos ne kuolivatkin, mutta kun lapsetkin saivat kärsiä heidän synneistään.»

Leena vilkaisi uunin luona leikkiviä lapsia, jotka panivat kätensä pihdin alle ja odottivat kunnes päreestä putosi kämmenelle hehkuva karsta. Sitä he sitten hypittelivät kädeltä toiselle ja nauttivat jokaisen kipinän kirkkaasta valosta. Tuossa näkyi seuraus siitä, miten kävi kun Luoja kyllästyi isoihin ihmisiin... Lapset olivat laihoja ja kalpeita, vääräsäärisiä ja kitukasvuisia kuin vaivaiskoivun oksa. Jokaisella oli suuri pää ja turvonnut maha niin kuin ukon kertomuksessa.

»Älkää pudottako tulta lattianrakoon, muuten paletaan koko joukko», keskeytti ukko lasten leikin.

Jo tarttui puheeseen mökin mummokin:

»Sillä samalla Luojalla oli emäntä ja se oli hyvä ihminen. Kun lapsi sairastui, koetti se kaikkensa ettei lapsiparka kuolisi.»

Mutta Leena ei kuullut jatkoa, sillä hän oli noussut ja painoi oven takanaan kiinni. Hän koetti pysyä kapealla polulla päästäkseen omalle reelleen. Kuu ei paistanut, mutta lumen pinta hohti valoa aivan kuin se olisi tullut alhaaltapäin. Maa oli autio ja köyhä. Pohjoisen puolella paloivat taivaan tulet, niin että korkeimmat lieskat nousivat melkein keskitaivaalle. Tuolla hulmahti kirkkaan vihreä loimu, väreili hetken ja muuttui sinerväksi. Tuolla piirtyi terävä punainen kieli, muuttui veriseksi miekan kärjeksi ja sitten katosi. Ne olivat kuin ihmisen ajatuksia, syttyivät ensin kirkkaina ja olivat juuri pääsemäisillään täyteen paloonsa, kun sammuivat uuden tieltä. Suurta ajatusten leikkiä suuressa maailmassa... Omituista vain, että maailma pysyi aina samanlaisena ja ajatusten loimutkin katosivat heti pimeimpänä aikana ja aamunkajon tullessa niitä ei enää tiennyt olleenkaan.

Leena värisi vilusta seisoessaan lumeen hautautuvan pirtin seinustalla ja katsoessaan puhdasta maailmaa. Puhdasta sen vuoksi, ettei yhtään ihmistä näkynyt... Hän juoksi reelleen, penkoi ja siirteli tavaroitaan, korjasi lointa nuokkuvan hevosen selässä, silitti turpaa ja lähti juoksemaan pirttiä kohti. Ovella hän kääntyi vielä katsomaan taivaan tulia. Niiden juurella, siellä missä taivas ja maa tapasivat toisensa, näytti pilkahtavan pieni tuli ihmisasunnosta. Kai sielläkin asui näitä samoja uurastajia ja heidän lietensä luona parvi tenavia, joilla ei ollut elämästä ja maailmasta muuta tietoa kuin kädessä kuiva kannikka.

Leena kopisteli lumen pois kengistään, nyhtäisi oven auki ja tunsi takan lämmön hulmahtavan kasvoilleen. Hän asetteli kantamuksensa rahille, levitteli siihen sen vähän, mitä Haikola pystyi lähimmäisilleen tarjoamaan, houkutteli ujostelevia lapsia lähemmäksi ja virkahti vanhalle naiselle:

»Mitä se Luojan emäntä teki, ettei hänen lapsensa kuolisi?»

»Tuskinpa se oli Luojan emäntä, jos sillä oli sairas lapsi», oikaisi ukko.

»Mistäpä sen tietää. Saattoi olla tavallinen torpan eukkokin, mutta tarinat vain kertovat parempaa. Hän asui täällä taivaan rajalla ja lapsi teki kuolemaa. Kun viikatemies kuului jo kopistelevan pihaveräjällä, kysyi äiti tyttäreltä, mitä lapsiparka tahtoi vielä viimeisen kerran. Lapsi oli karsinan penkillä ja värisi vilusta ja sanoi, että jos hän saisi vaikkapa tuhat pientä kipunaa, jotka lämmittäisivät hänen käsiään ja kylmiä jalkojaan. Äiti kohautti ensin raanua tytön suojaksi, mutta sekään ei auttanut, kun lapsella oli jo kuolemanvihat. Silloin se Luojan emäntä keksi hyvän keinon», innostui mummo kertomuksessaan.

»Tokkopa tuo lie ollut Luojan, vaan ihan tavallinen torpan muija niin kuin sinäkin», oikaisi ukko taas.

»Jos lie ollut — kukapa sen tiesi. Mutta emäntä otti porraspielestä sukset ja hiihti yön valossa tuonne Uhkian laelle. Siellä lähellä taivaan laipiota hän kurkotti käsiään ja keräsi tähtiä, riipi niitä kuin koivun lehtiä hameensa pohjukan täyteen, tuli takaisin torpan karsinaan ja pani hehkuvat taivaan korut tytön jalkopäähän lämmittämään.»

»Ja ne lämmittivät?» kysyi Leena. »Ja lapsi parani?»

»Ne tulivat liian myöhään. Viikate heilahti ja ohut korsi katkesi. Kun sielu irtosi lapsen ruumiista, lähti tyttö ulos, kiipesi Uhkian rinnettä päästäkseen ylös taivaaseen ja kuului laulavan mennessään. Lähtiessään lapsi otti tähdet paitansa helmaan ja ne kilisivät kantaessa niin kuin hopeahelyt. Ja kun laulu haipui ja hän pääsi viimein Uhkian laelle, ripotteli hän tähdet ympärilleen, heitteli pieneltä kämmeneltään niin kuin lapsi leikkii kivenmuruilla tyynessä rantavedessä ja heittää kourallisen niin että kohahtaa. Hän heitteli niitä taivaan lakeen niin että kuplat kohosivat. Tähdet tarttuivat taas kiinni kantaansa, alkoivat kimaltaa ja lämmittää muita ihmisiä ja vielä tänä iltanakin ne vilkuttavat samalla paikallaan.»

»Mutta kylmiä ne ovat», sanoi pikku tyttö rohkeasti ja hivuttautui Leenan lähelle. »Hiillos lämmittää paremmin.»

Tuntiessaan tytön käden hipaisun Leena muisti Juonaan sanat, että hyvän ihmisen tuntee siitä, jos kämmenellä istuu pieni lintu eikä lähde lentoon. Häntä melkein itketti.

»Eivät tähdet lämmitä enää, kun ovat jo palaneet kauan ja hiiltyvät vähitellen tuhkaksi», virkahti vanha nainen. »Maailma muuttuu kylmäksi.»

»Mutta jos puhallat sinne!» ehdotti Leena tytölle. »Tähdet syttyvät uudestaan ja lämmittävät taas eikä maailma jäädy.»

»Kai niitä joku puhaltaakin, koskapa taivaan hiillos vielä palaa», virkahti ukko.

Ja taivaan hiillos paloi ja revontulet loimusivat. Mutta ne eivät jaksaneet lämmittää. Ulkoa tulvi sisään pakkanen ja ukko meni sulkemaan lakeisen. Takan tuhka oli jo tummumassa ja päre ritisi pihdissään. Eukko oli vanha ja katseli seinänrakojen sammalia, lapset olivat nuoria ja tuijottivat viimeisiin hiiliin ja Leenan vierellä oleva tyttö haukkasi voileipää ja ihasteli, kun sen pinnalle oli pyyhkäisty auringon väriä.

Siniharmaan pakkashuurun läpi näkyi korkealla harjulla tervanvärinen kirkko ja sen ympärillä laaja kylä, jonka maalatut talot erottuivat metsän ja valkoisen hangen lomista hauskoina väriläikkinä ja savut kohosivat pystysuorina patsaina sulaen korkealla yhteen ja leviten kylän ylle ohueksi harsopeitoksi.

Suuri kauppakylä oli asettunut sormimaisen pitkään niemeen, jonka tyvestä uloimpaan kärkeen asti kulkeva harju oli kuin jyrkkälappeinen talon katto. Harjun lakea kulkiessa näki koko kylän yhdellä kertaa, sillä talot olivat tien molemmin puolin rannassa kuin pääskylinnun pesät rivissä räystään alla. Jos joku uskalias oli rakentanut mökkinsä ylemmäksi rinteelle, näytti se olevan luiskahtamassa yhteiseen rykelmään. Jokainen rahtilainen tiesi, että täällä tultaisiin viipymään päivä tai pari, sillä nyt oli levättävä ennen kuin ajettaisiin eteenpäin halki pitkien ja asumattomien taivalten. Nuoret miehet olivat parin viimeisen päivän aikana tehneet suunnitelmiaan siitä, miten hauskasti lepoaika käytettäisiin ennen kuin lähdettäisiin puutteen maille, missä yötkin tultaisiin viettämään ulkosalla rakovalkeiden ja havulaavujen ääressä. Piti kerättämän voimia ja uskallusta vaikean viikon varalle, kehastelivat miekkoset jo etukäteen tulevia pikku ilojaan.

Elämä oli vilkasta kuin pienessä kaupungissa. Kuorma toisensa jälkeen kitisi pakkashangella. Kuka toi viljaa, kuka sarkapinkkoja tai nahkaa, joku kantoi jäätynyttä siansorkkaa ja toinen oli ostanut huovikkaat. Pihat olivat ahtaen täynnä kuormia ja heinänroskilla sai kulkea kuin pehmeässä sammalikossa. Talot olivat suuria, niitä riitti vaikka jokaiselle eikä matkalaisten tarvinnut sulloutua samaan pirttiin. Heti kylän laidassa olikin kookas maalitalo ja sen lasi-ikkunat ja savupiippu houkuttelivat Leenaa, niin että hän pysäytti hevosensa portilla ja kysäisi parilta naisihmiseltä yösijaa. Vilusta hytisevät piiat hieroivat käsivarsiaan ja katsoivat kuormalla istuvaa jätkää:

»Ei tänne rahtilaisia! Tämä on pappila.»

Leena tajusi, ettei hän maantien ajajana kelpaisi istumaan pappilan pirtissä, missä piiatkin olivat arvon ihmisiä eivätkä huolineet sanatoverikseen sellaista miestä, jolla ei ollut maita ja mantuja eikä tyhjää kiikkutuolia emäntää varten. Ja nykäistessään väsynyttä Ullaansa Leena kuuli piikojen keskustelun:

»Ääni oli kuin naisella.»

»Ja paikat pyöreät.»

»Jospa se on nainen! Etelässä kuuluu olevan sellaisia naisia, joilla on housut jalassa hameitten alla — kesäkuumallakin — ja jotka istuvat maksusta miehen polvella.»

»Ehkä tuokin on maksusta rahtilaisten mukana. Kuuluuhan niillä olevan joskus kokkeja niin kuin savottalaisilla.»

Leena ajoi edelleen. Hevosia kääntyili pihoihin, mutta hän seurasi Vahtolaista kauppatalon eteen, jossa oli pieniä miesryhmiä juttusilla. Vahtolainen näkyi kääntyvän pihaan ja pujottautuvan tungokseen. Leena kysyi lähellä seisovalta miesjoukolta uudelleen yötilaa, mutta toiset vain katsoivat eikä kukaan vastannut. Viimein astui häntä kohti nuori mies kaulassaan rinkelivyyhti ja leuat verkkaisessa käynnissä. Tutkittuaan aikansa Leenaa hatusta kenkiin asti mies viimein kysäisi:

»Mistä kaukaa tämä vieras ajelee? Lieksasta vai...?»

»Vieläkin kauempaa.»

»No joelta sitten?» kuului hetken kuluttua.

»Ei sieltäkään, vaan Huhtirannasta.»

»Vai rannasta... No sitten sietää olla jo yösijakin.» Tarkastelu jatkui ja viimein näytti mies hyväksyvän vieraan, sillä hän taittoi vyyhdestään kuivan rinkelin niin että naksahti, ojensi kappaleet Leenan rukkasen kämmenelle eikä puhunut mitään. Leenan pureskellessa pientä annas-palaa mies muuttui yht'äkkiä vilkkaaksi ja sanoi kummastellen:

»No mutta eikö hitossa! Sinähän oletkin nainen?»

Nyt hivuttautuivat toisetkin lähemmäksi ja juttu alkoi luistaa kuin vanhojen tuttujen kesken. Leenalta kyseltiin ja kuulusteltiin ja miesten silmiin tuli iloinen ihastelu heidän katsellessaan nuorta naista, joka oli vetänyt jalkaansa housut ja ylleen kelsiturkin ja istui kuormansa laella silppusäkillä niin kuin mies. Tämä oli uutta ja siitä oli hyvä kertoa toisillekin. Luottamus näkyi kasvavan, koskapa rinkelimies ojensi tupakkamassiaan:

»Kai sinä poltatkin, kun kerran olet miesten töissä?»

Leena pudisti päätään ja nauroi. Nuori mies ojensi toisen rinkelin ja sanoi:

»Kyllä sinun on kortteeri saatava!»

Ukkoparvi sai Leenan hymyilemään. Kummallisia ihmisiä: ensin olivat juroja eivätkä vaivautuneet vastaamaan, mutta päästyään ujoudestaan ja epäluulostaan liehuivat niin kuin olisivat koko ajan odottaneet vain Leenaa. Nyt he innostuivat kiistelemään parhaasta talosta ja joku isäntämies ehdotti, että ajettaisiin hänen kotiinsa, kun sinne ei ollut matkaakaan kun viitisen virstaa. Mutta rinkelimies kiirehti väliin:

»Eikä mitä, eihän teille asti ole kunnon tietäkään!» Ja samassa hän osoitti Leenalle niemen kärjessä olevaa maalitaloa: »Pääset meille, vaikka Otto ei olekaan kotona. Pirtti on pieni, mutta sauna sitä parempi. Ja siellä asuu kuin omassa talossa.» Mies nykäisi Ullaa ja hypähti reen seville jutellen touhukkaana: »Eipäs ajeta kovasti, kun tie on vierteellä ja reki kaatuu mutkassa... Mitä sinä piikaparka osaat tehdä silloin, kun olet yksin korvessa ja rekesi kaatuu ja...?»

»Nostan sen pystyyn ja ajan eteenpäin.»

»Entä jos rinnustin aukeaa ja...?»

»Panen sen tietysti kiinni», selitti Leena.

»Jaa», huokaisi mies miettivänä. »On niitä sentään reilujakin naisia — siellä suuressa maailmassa.»

»Ei se ole sen suurempi kuin tämäkään.»

»On se vain! Sinne on minunkin mieleni aina tehnyt. Nämä tämän puolen tytöt ovat sellaisia paksupohkeisia ja takkutukkaisia piian tumppuja, ettei niistä ole...» Ja sitten hetken kuluttua taas: »Sinusta saisi kelpo eukon?»

»Varmasti», myönsi Leena. »Miehen ei tarvitsisi tehdä mitään. Minä ajan mökkiin halot ja heinät. Ja muut ajat istun pirtissä ja heilutan kätkyttä.»

»No se sopii hyvin minunkin tapoihini», hyväksyi mies, käänsi hevosen pihaan ja selitti edelleen: »Otto on pitäjällä, mutta lämmitetään sauna. Ei Otto siitä pahaa sano.»

Heidän riisuessaan hevosta mies auttoi ja korjasi valjaat talteen. Siinä touhutessa sipaisi Leenan käsi toisen rinkelivyyhteä, niin että sen rihma katkesi ja rinkelit pyörivät hangelle hevosen jalkoihin ja heinänroskiin. Mies ei suuttunut, mutta uhkaili varmana että »saat leipoa uudet tilalle ja sitoa langan solmuun». Pirtin ovi alkoi paukkua. Pihassa kuljeskeli piikatyttöjä ja suuri lapsiparvi kerääntyi kuorman lähelle poimimaan rinkeleitä. Mies keräili sylyksen halkoja ja lähti näyttämään saunaa. Leena hyväksyi sen heti ja päätti asua siinä yksin mieluummin kuin Vahtolaisen suojassa suuren miesjoukon keskellä. Renki hoiteli saunan kummallista uunia, jossa oli alhaalla varsinainen tulisija, sen yläpuolella peltiluukku niin kuin kamarin uunissa ja luukun takana piilossa kiuas. Mies latoi puut pesään, raapaisi fosforitikulla ja sinisen pihinän lakattua sytytti tuohikäpryn. Sellaista ei Leena ollut vielä nähnyt: piippu nieli savun ulos ja häkä tuprusi taivaalle kuin varakkaan talon pirtistä. Suuren-maailman matka opetti niin paljon, että Leena päätti heti kotiin palattuaan vaatia Haikolaankin savuttoman saunan.

Asumuksen lämmitessä hän meni ylisille silppukoneen luo hakatakseen Ullalle apeaineet tulevaa korpimatkaa varten. Oljet kahisivat telalla, terä rouhi ne pieniksi palasiksi ja keltainen kasa kasvoi. Taloon oli jo levinnyt tieto oudosta naisrahtilaisesta. Piiat sipisivät pirtissä ja lapset kertoivat kamarinpuolella näkemiään. Renki tuli ylisten portaita Leenan luo ja heilutti kädessään narunpätkää:

»Tulin hakemaan sinulta maksun niistä rinkeleistä! Pane tuo rihma solmuun minun kaulaani. Vaikka vain muistoksi, jos meistä ei tulekaan saman torpan ukkoa ja akkaa.»

»Osta kaupasta uusi, niin saat lujemman.»

Mies pujotti itse narun kaulaansa ja ryhtyi auttamaan vierasta. Mutta häntä ei huvittanut kammen vääntäminen, vaan hän tahtoi auttaa Leenaa säkin täyttämisessä.

»Älä levitä niitä ympäri lattiaa!» huusi toinen ja työnsi miehen menemään.

Silloin tämä kahmaisi Leenaa vyötäisiltä ja taivutti olkikupoa vasten:

»Katson vain, onko täällä turkin sisällä tosiaan nainen!»

Samassa läjähti rukkanen hänen korvilleen, Leena karkasi pystyyn ja tiuskaisi:

»Anna minun nappieni olla rauhassa!»

Kosiminen päättyi siihen ja Leena lähti saunaan. Uunin lämpö sulatti jo ikkunalasia ja hoitaessaan tulta hän saattoi riisua turkkinsa ja istahtaa rahille. Huurteinen ilta hämärsi ja tieltä kuului lakkaamaton rekien vinkuna ja kulkusten kilinä, kun kylä alkoi tyhjentyä ihmisten lähtiessä takaisin kotimatkalleen. Joku hihkaisi humalassa ja piiska lävähti. Ohi kulki parvi omia rahtilaisia ja Holterin Eenokin sanat kuuluivat: »Kylä olisi muuten hyvä, kun vain olisi kunnon krouvi ja siellä nätit neitsyet!» Ja heidän jäljestään kulki yksin se hoikka renkimies, joka oli monet kerrat valjastanut Leenan hevosen ja hymyillyt ujosti kuorman yli. Leena tunsi tulen loimuun tuijottaessaan hienoista ikävää yksinäisyydessään ja ajatteli, että hän voisi lähteä etsimään vaikka Vahtolaisen ukon seurakseen ja joitakuita muita. Tai minkä vuoksi juuri heitä — miksei hän voisi huutaa luokseen tuon yksinäisen ja ujon renkipojan, istua tämän kanssa kahden ja odottaa saunan lämpiämistä, sitten avata laukkunsa ja syödä yhteinen hiljainen ilta-ateria, viimein puhaltaa tuiju sammuksiin ja siirtyä lauteille lepäämään. Kenelläpä siihen olisi mitään sanomista?

Tai ei sentään... Mies oli jo kadonnut talojen taakse. Mutta jos tänne jäätäisiin vielä seuraavaksikin yöksi, voisi hän kutsua miehen huomisiltana. Kuormakin pitäisi sitoa uudestaan ja korjata välineitä... Toisaalta olisi parempi korjata ne jo tänään ja mies voisi kantaa hänelle lisää halkoja. Eikä Leenallakaan olisi niin orpo olo täällä vieraassa saunassa...

Hän nousi katsoakseen, milloin mies tulisi takaisin, ja kopisteli kekäleitä rikki jouduttaakseen lämpiämistä. Mutta hänen päästessään kynnykselle kuului ulkoa askelia ja talon renkimies tarttui oveen:

»Tulin katsomaan, ettet kuole häkään!»

Ja samassa heille alkoi kisailu uudelleen, Leena kiskoi ovea kiinni ja toinen auki.

»Katsos miten kauniit paulakengät sinulla on!» ihasteli nuori mies. »Tupsut niin punaiset — ihan lemmen väriset — että minä annan Mari-tädin neuloa itselleni samanlaiset.» Ja vetäessään rivasta hän suostutteli: »Annas kun katson sinun paulojasi ja näytän niitä toisille malliksi!»

Leena sai kenkänsä pois ovenraosta, nykäisi sen kiinni ja paukautti linkun paikoilleen.

»Avaisit nyt», rukoili toinen. »Vai onko sinulla siellä jo toinen?»

Leena hymähti itselleen, että hetken kuluttua olisi ehkä ollut... Hän ei vastannut mitään, mies tuntui vähitellen taipuvan ja lähtevän pois. Pihalta kuului piikojen tirskuntaa:

»Ennen viihtyi Pekkakin pirtin karsinassa, mutta nyt se mieluilee jo saunaan!»

Kului taas hetki kekäleiden risahdellessa ja maantien äänten kantautuessa hiljentyneinä. Leena mietti, oliko hyvä luottaa enteisiin ja pitää sallittuna, ettei hän ehtinyt ovelle aikaisemmin. Sitten hänet havahduttivat taas askelet ja joku haparoi ovea auki. Leena tunsi ärtymystä äskeisten enteiden vuoksi ja tiuskaisi päättäväisesti:

»Et sinä tänne pääse! Pirtin karsinassa on kuulemma lämpöisempi.»

»Jaa että mitä?» kuului oven takaa uusi ääni. Se ei ollut rengin. »Tulin vain katsomaan. Kertoivat että saunassa on vieras asukas.»

»Ja kuka siellä nyt sitten on?» kysyi Leena.

»Minä vain... Tämän talon isäntä ja vallesmanni...»

Leena kavahti pystyyn ja avasi oven. Ensin tuli kynnyksen yli lyhtyä kantava käsi, sitten kiiltävä saapas ja turkin helmat. Miehen kumartuessa kamanan alitse putosi päästä suuri turkislakki, hän pyyhkäisi tukkaansa ja katsoi palmikkopäistä rahtimiestä. Leena tuijotti tulijaan, astui sitten eteen ja tarttui toista olkavarresta ilahtuneena:

»Mutta Otto — sinäkö se olet?»

Mieskin katsoi ja tunsi:

»No voi sua tyttöparka! Saunaanko sinut toivat!»

Niin he halasivat ja taputtivat. Otto eli vallesmanni oli oman pitäjän tuttu mies, kirkkoherra Järvelin poika. Hyvä sattuma oli nyt tuonut Leenan hänen saunansa lämmittäjäksi. Nimismies alkoi keräillä vieraan kapistuksia, heitti laukun selkäänsä ja tarttui lyhtyyn:

»Nyt mentiin salin puolelle!»

»Entäs uuni? Kipunat lentelevät ja sytyttävät...»

»Pekka saa hoitaa loput. Se on muutenkin niin laiska mies.» Ja pihamaalla mennessään vallesmanni näki renkinsä ja huusi: »Vie saunaan lisää puita, että lämpöä riittää löylyksi asti. Ja muista hoitaa mamsellin hevonen.»

Renki äimisteli ja kirosi itsekseen. Pitihän hänen arvata, ettei se ollut tavallinen piika... Juutas jos se kertoo Otolle... Hän kahmaisi sylyksen heiniä ja lähti vihellellen kujaan. Piikatyttö tuli vastaan ja ilkkui:

»Vallesmanni vei sun morsiamesi!»

»Noo, onhan minulla sinut!»

»Älä luule. — On se vain hyvä, että pirtin lattia narisee... Saan olla rauhassa.»

Salin ikkunoihin ilmestyivät valot ja vierasportailta kuului vallesmannin ääni:

»Pekka hoi! Haepas Kortelaisen kaupasta kaksi pulloa sitä punaista ranskalaista. Ja sano Kortelaiselle, että panee sen vielä velaksi... Ja sitten menet Kortelaisen pirttiin ja sanot siellä eräälle ukko Vahtolaiselle, että mamselli Haikonen on tallella esivallan turvassa.»

Parin kolmen tunnin kuluttua oli nimismiehen salissa täysi meno. Isäntä halusi tavata kotipuolensa tuttavia ja joukkoon haettiin Vahtolainen ja monta muuta. Oven raosta pilkistelevä lapsikarja ajettiin pois ja Pekka-renki sai joka puolen tiiman kuluttua mennä hakemaan kauppias Kortelaiselta pari pulloa lisää ja vielä tämän kerran velaksi. Spinetti soi ja rahtilaiset yrittivät tanssia sen tahdissa polskaa, mutta kippurakärkiset kengät tarttuivat mattoihin ja vallesmanni huusi:

»Pekka hoi, korjaa ensin matot kasaan ja mene vielä Kortelaiseen!»

Silloin kuului pihasta aisakello ja joku kopisteli kenkiään pirtin portaissa. Hetken kuluttua aukeni salin ovi ja kynnyksellä niiasi piikatyttö sanoakseen vallesmannille, että joku vieras kysyi häntä. Vallesmanni meni ja salissa olijat kuulivat hänen huutavan tuttavallisesti vieraalleen:

»Mitä ihmettä sinä täällä teet?»

Ja toinen ääni selitti:

»Olin tavoittamassa rahtilaisia ja tapasin ne täältä. Minulla on sinun isäsi hevonen. Sen vuoksi ajattelin että tuonpahan sen sinun kujaasi.»

Nimismies työnsi vierasta salia kohti.

Leena oli noussut seisomaan. Kynnykselle ilmestyi valon sokaisemana Lievislahden veisurin poika, se onneton teknisti, josta ei näkynyt pääsevän eroon suolatielläkään. Räpyteltyään aikansa silmiään Sarka katsoi Leenaan vahingoniloisena. Mutta Leena oli totinen kysyessään:

»Mitä sinä etsit? Mitä on tapahtunut?»

»Ei muuta kuin se, että kirkonkylästä ei tullut ketään tälle matkalle. Ei ollut sopivaa miestä. Kun minulla ei talvella ole muuta työtä, läksin heidän renkinään. Onhan tässä aikaa... Sain pappilasta hevosen ja jopas tavoitin sinut!»

»Et suinkaan tullut minun takiani?» kysyi Leena närkästyneenä.

»Enhän toki! Mutta muistathan, että me olemme tämän vallesmannin kanssa vanhoja tovereita ja sen vuoksi päätin poiketa.»

»Aiotko kääntyä täältä takaisin kotiin?»

»En tietenkään! Tarvitseehan kirkonkyläkin suolansa. Tulen mukana Ouluun asti.»

Leena ei ollut mielissään. Hän oli tähän asti karttanut kaikkea, mikä ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Hän oli lähtenyt tälle matkalle vain päästäkseen eroon niistä ihmisistä ja tapahtumista, jotka sotkivat hänen ajatuksiaan ja tunkeutuivat Haikolan ja hänen väliinsä. Nyt matkallakin hän oli saanut istua reessään rauhassa silloin kun halusi tai yksinäisyyteensä pitkästyneenä oli voinut mennä toisten joukkoon tarvitsematta pelätä kenenkään takertuvan hänen asioihinsa. Leena muisti äskeisen tuokion hiljaisesta saunasta, palavien puiden ritinän ja omien ajatusten karkaamisen irralleen. Mieltä pyyhkäisi pieni pettymys siitä että teknisti tunkeutui samaan matkaan. — Noh, tulkoon sitten, kun on kerran lähtenyt, ajatteli Leena itsekseen. — Mutta pysyköön jonon toisessa päässä. Minä en huoli apua silloin kun en itse pyydä...!

»Lähteekö mamselli Haikonen tanssimaan? Minulle tuli vilu ja tahtoisin saada lämmintä», kumarsi teknisti ja hymyili.

Ettäs noiden miesten piti asettua poikittain toisten tielle...

Mustapintainen sauna uhosi kuumuutta, niin että räystäistä tippui vesi ja ovi ponnahti auki löylyä lyötäessä. Miehet pujahtelivat yksitellen ulos ovesta, seisoivat hangella kodan ulkopuolella punainen nahka höyryten, kääntyivät ihoansa sivellen takaisin saunan lämpimään tai kokosivat vaatteet kainaloonsa ja harppasivat ilkosen alasti pirtin uunin eteen pukeutumaan. Heitä olikin tässä talossa vain muutamia harvoja ja lauteilla istuivat itse isäntä, Kohtavaaran ukko ja Vahtolainen, teknisti Sarka ja Vaikon ujo renkimies. Sarka houkutteli ukot kertomaan asioita ja niinpä isäntä jutteli löylykippojen lomassa tämän Kamaran salon syntymisen maailmanluomisesta lähtien:

»No niin, se tapahtui sillä tavalla, että kun Luoja sai kovalla kiireellä valmiiksi muun maailmansa, ei hän sitten lauantaipäivän touhussa ehtinyt paikkailla parempaan kuntoon näitä syrjäkulmia. Kun meri oli siihen aikaan lähempänä kuin nykyään, keräili hän rantakiviä ja heitteli niitä tänne pahimpien hetteitten täytteeksi, otti lopuksi lapion ja loi korkeimmilta kohdilta soraa lisäksi. Niin tuli muutamia kuivempia harjuja, kivikkoa ja loput aavaa suota. Vaaroja tuli niin vähän, etteivät ne riitä kylien asumapaikoiksi. Tästä meiltä on tuonne korpeen päin rupeaman hiihtotaival lähimpään kylään ja sekin on niin maailmanköyhää paikkaa, ettei sinne pääse muulla ajoneuvolla kuin kelkalla. Ja kesällä siellä ei ole edes omaa käkeä, vaan sekin pitää lainata naapuripitäjästä ja kukuttaa sillä.»

»No jopa oli köyhä paikka!» ihasteli Sarka toisten kurjuutta.

»Tuiki köyhä. Eikä kaikille ihmisille riitä omaa nimeäkään. Koko kylä on vain pelkkiä Puittisia.»

»Ovatko ne sukuväkeä keskenään?» kysäisi Vahtolainen.

»Vielä sun... Syynä siihen kuuluu olevan pirun huolimattomuus. Pirun kun piti levittää asukkaita tänne Kamaran puoleen ja Kainuuseen, niin se pani suuren joukon Puittisia yhteen nippuun ja aikoi tiputella niitä vähän joka pitäjään. Mutta kun se pääsi tälle kulmalle, katkesi vitsakimppu ja Puittiset putosivat yhteen läjään. Siitä ne sitten sikisivät ja täyttivät maan niin kuin käsky kuului.»

Kiuas pihahteli kiukkuisena ja miehet hengittivät varovaisesti polviensa väliin. Kun ilma alkoi taas kulkea, virkahti isäntä jatkoksi:

»Vaikka eipä silti... Puittinen raukkahan minäkin vain olen. Ja kun ajatte eteenpäin tuonne Kainuun puolelle, on niitä sielläkin. Jos eivät satu olemaan Korhosia.»

»Ne ovatkin sitten jo parempaa väkeä?»

»Eivät ainakaan näin tuhannen köyhiä... Ja Korhosten raja on siellä, missä tulette tien varrella sellaiseen taloon, jonka nimi on Mölkö. Oikeastaan nimi on Mörkö, mutta kun talon kaikki asukkaat ovat sorakielisiä, ovat pahat ihmiset pistäneet pilkaksi...»

Niin jatkui juttu. Saunaan tekivät tuloa myös talon emäntä paljain jaloin, lapset ilkosen alasti lumitellen toisiaan ja viimeisenä Leena kelsiturkissaan. Hän ripusti turkkinsa kodan seinälle, kumartui kamanan alitse ja astui tulikuumaan ja tummaan saunaan. Lapset kyyröttivät lattialla korviaan pidellen ja toistensa niskaan puhallellen ja emäntä pyrki lauteille miehensä viereen. Vettä oli valettu että lattia likosi ja savi tirskui varpaitten välistä, kiuas pihisi ja miehet istuivat sanattomina. Leena odotti, että teknisti lähtisi ja antaisi paikkansa hänelle, mutta tämä vain istui ja pyyhki kasvojaan kuiviksi. Vaikon sulhaspojalla oli kädessään katajavasta, joita miehet olivat tehneet ja hautoneet pehmeiksi, niin että koko sauna tuoksui metsälle ja pihkalle. Sillä hän huiski selkäänsä ja huomatessaan Leenan odottavan nousi ja jätti paikkansa isännän ja Vahtolaisen välissä. Vasta nyt siirtyi teknistikin syrjään antaakseen tilaa vierellään, mutta Leena asettui ukkojen väliin ja alkoi kierrellä kastunutta tukkaansa nutturaksi päänsä laelle. Lapset puikkivat ulos ja aikansa peuhattuaan tulivat taas lämmittelemään. Ukot tippuivat alemmaksi, kaataa huljauttivat vettä niskaansa ja katosivat kotaan ja sitten pirttiin. Sarka hävisi samaa tietä lapsiparven seuraamana ja lopuksi olivat naiset kahden. Emäntä loiskutti huuhdevettä, puristeli palmikoittensa kärkiä kuivemmiksi ja taputteli tyytyväisenä pakaroitaan selittäen Leenalle kuin kiitollisena, että olipas onni, kun heillekin eksyi ihmisiä... Täällä korvessa kun liikkui harvoin ketään eikä täällä ollut muita tapahtumia kuin talven pakkaset ja susien ulvomiset ja kesäisin soilta kuuluva kurkiparven ääni ja kuokan kolahtelu kivikossa...

»Niin että kun pääsette suolatien päähän ja tulette takaisin, poiketkaa meille vaikkapa lasten iloksi», pyyteli emäntä.

Jäätyään yksin Leena oikaisi penkille kädet niskan alla ja kuunteli vesipisarain tippumista lauteitten reunalta ja tuulen kylmää suhahtelua harvassa kodassa. Emännän sanat saivat hänet ajattelemaan, miten tyytymätön hän oli ollut Haikolassa — vaikka se oli sentään suuren maailman keskellä kaikkeen tähän verrattuna. Ouluun oli matkaa melkein toiset puolet, mutta jo nyt tuntui pieni ikävä takaisin kotiin. Oliko se sitä, että hänen outo halunsa suureen maailmaan tulisi katoamaan tällä matkalla?

Ovi aukeni ja sisään astui Vaikon ujo mies kantaen avannolta viimeisen sangollisen kylmää vettä. Hän kaatoi sen korvoon piripinnaksi ja heitti jäänpalaset ovesta ulos.

»Nyt te palellutte veden takia», virkahti Leena jotakin sanoakseen.

Mies otti rahilta vastan, käänteli sitä kuin tarkastellen, asetti kiukaalle ja hautoessaan vastasi hiljaa:

»En toki sentään...» Ja saatuaan vastan pehmeäksi ja ojentaessaan sitä Leenalle hän kysyi: »Annanko löylyä lisää?»

»Kyllä sen verran, että saatte lämmitellä.»

Leena loikoi, katseli kattoon ja kuuli, miten mies kaateli varovasti, odotti hetken ja kaatoi lisää, toi sitten täyden kipon Leenan viereen lauteille ja jäi kiukaan luo pyyhkimään kädellä ihoaan kuivaksi. Hän viivytteli ollakseen lähellä ja palvellakseen Leenaa. Tämä katsoi häntä takaapäin ja huomasi, ettei mies ollutkaan samanlainen kuin vilusta hytisevänä maantiellä, vaan jäsenissä oli voimaa raskaan kuokan heiluttamisesta.

»Teillä on selässä suuri arpi», virkahti Leena.

»Poikasena putosin puusta ja oksan tynkä raapaisi. Siitä se jäi.»

Rahilla oleva tuiju rupesi vilkuttamaan sammuakseen, sydän ritisi öljyssä ja valo himmeni. Leena kohottausi istualleen ja mies kääntyi hoitamaan tuijua. Valoa ei riittänyt enää nurkkiin saakka, vain miehen kasvot ja kädet näkyivät kellervinä ja seinällä liikkui tumma varjo.

»On kai paras että lähden pirttiin niin kauan kuin näen», virkahti Leena aikoen laskeutua lattialle.

Mutta mies kohotteli tuijun sydäntä pystyyn ja sai sen palamaan.

»Te olette ollut jo kauan Vaikon palkoissa?» kysyi Leena ja sai viimein lyhyen vastauksen:

»Olen? Monta vuotta.»

»Jos ensi syksynä haluatte sieltä pois, tulkaa kysymään työtä minun isältäni. Meillä tarvitaan teidänlaistanne miestä.»

Toinen kääntyi katsomaan häneen epäillen, tarvittiinko hänenlaistaan miestä erikoisesti missään. Nähdessään vastansa Leenan kädessä hän kai uskoi ja kasvoilla häivähti heikko hymy ja kuului vain yksi sana »niin». Mennessään ovea kohti hän jatkoi:

»Pitää tulla puhumaan... Kaadanko vielä vettä kiukaalle?»

»Ei minun takiani. Mutta jos tulette itse löylyyn — onhan täällä tyhjä penkki.»

»Kylvin jo.»

Sitten hän ei sanonut mitään, viivytteli hetken oven luona niin kuin ei olisi halunnut lähteä ja kynnyksen yli harpatessaan vilkaisi Leenaan ja sanoi:

»Kiitoksia teille. Kyllä minä tulen rengiksi.»

Ovi painautui kiinni, Leena jäi yksin ja hypisteli vastaa tuntien sen pehmoiseksi kuin sammaltukon. Hän oikeastaan odotti, että mies kääntyisi takaisin eikä jättäisi häntä yksin tyhjään saunaan vaivaisen tuikun valoon, mutta tämä kuului jo menevän pihaan hyräillen tyytyväisenä. Leena loiskautti vettä kiukaalle ja jäi kuluttamaan aikaansa, sillä mitäpä hänellä oli tekemistä ahtaassa pirtissä ja suuressa ihmisjoukossa. Kun lauteet hiukan kuivuisivat, voisi hän hakea loimen ja asettua nukkumaan tänne lämpöiseen.

Mutta kauan hänen ei tarvinnut olla yksin, sillä hetken kuluttua kuului juoksua polulta, kompastelua kinoksessa, sen jälkeen pieni noitaisu ja viimein teknistin ääni oven takaa:

»Oletko sinä yhä siellä?»

Leena vastasi raukean laiskasti ja teknisti huusi uudelleen:

»Minäkin tulen mukaan! Mutta en löydä ovenripaa.»

Leena kiepahti pystyyn penkiltään:

»Etkä tule! Pysy vain ulkopuolella.»

»Ja mitä varten en? Olinhan siellä äskenkin.»

»Mutta kahden et ole.»

Toinen mietti naisten kummallisia ajatuksia ja mutisi takaisin, että hän istuisi oven ulkopuolella vaikka aamuun asti, niin kauan kun Leena tulisi pois.

»Minun puolestani voit istua vaikka huomisiltaan. Minä nimittäin jään nukkumaan tänne.»

»Sopisinhan sinne minäkin... Pirtissä on onnettoman ahdasta ja kylmää.»

»Onko minun syyni, jos siellä on kylmä? Pitihän sinun se tietää jo matkalle lähtiessäsi.»

»Mutta jos sittenkin...?»

»Ole vaiti!»

Kodasta kuului kolinaa teknistin siirrellessä halkoja. Ettei se mokoma vain aikonut pönkittää ovea ja jättää häntä vangiksi? Ei, sillä hetken kuluttua kuului mutinaa:

»Hyvä on sitten... Minä istun tässä.» Ja sitten kuin olisi naureskellut itsekseen: »Kun päästään kotiin, kerron isällesi! Sanon etten päässyt sisälle, vaan palelluin hankeen!»

»Kerro pois vain! Saat kertoa huoletta, etten laskenut samoille lauteille autioon saunaan.»

Mutta toinen oli itsepäinen. Leenaa suututti ja nauratti eikä hänellä ollut muuta keinoa kuin laskeutua lauteilta ja huutaa:

»Ojenna ovenraosta minun turkkini! Mutta älä kurkistele.»

Toinen totteli, mutta Leena viivytteli tahallaan, lämmitti turkkiaan kiukaan edessä ja kumartui sitten ulos pimeään. Teknisti lähti edellä ja hoputti toista joutumaan, ettei itse paleltuisi.

»No pyysinkös sinua tulemaan?» Leena pysähtyi polulle.

Silloin pysähtyi toinenkin ja aikoi levittää kätensä syleilläkseen.

Ja niin hän tekikin, mutta samassa huitaisi Leenan käsi ja märkä katajavasta viuhahti vasten miehen poskea.

»Johan on lempo, jos et muuta tapojasi!» tiuskaisi Leena.

Mies muuttui totiseksi:

»Älä nyt suutu.»

»Varmasti! En ole lähtenyt tänne leikkimään sinun kanssasi.»

»Mutta olihan siellä äsken toinenkin mies», sanoi Lievislahden lukkarin poika pienessä mustasukkaisuudessaan.

Silloin Leena huitaisi toisen kerran ja säälimättömämmin:

»Sinä porsas! — Ja pois minun tieltäni!»

Hän astui miehen ohi, haparoi pirtin oven auki ja sisään tullessaan huomasi Vaikon ujon miehen kääntyvän ja hymyilevän hänelle kuin hyvälle tuttavalle. Leena tunsi nyt vaikeaksi sopeutua toisten joukkoon ja katseli pirttiä löytääkseen pimeän nurkan pukeutuakseen. Mutta sellaista ei ollut. Miehet olivat aloittaneet löylyn jälkeisen jutustelunsa ja piiput kärysivät, niin että lakeinen oli läkähtyä. Lapset istuivat pankolla rivissä kuin varpuset räystäällä, emäntä oli istuutunut kätkyen reunalle ja kiikutti siinä itseään edestakaisin imettäessään nuorintaan.

Leena kokoili vaatteensa, heitti laukun selkäänsä ja astui takaisin ulos. Teknisti seisoi pihalla katsellen haikeana taivaan tähtiin.

»Ei siitä olisi tarvinnut suuttua», sanoi hän.

Leena ei pysähtynyt vaan virkahti mennessään:

»Vain sitä vartenko sinä läksit mukaan?»

»En sitä varten. Mutta sinun takiasi.»

Muuta he eivät puhuneetkaan. Taivaan tulet olivat juuri syttymässä ja kuului kuin ne olisivat ritisseet laajan korpimaan yllä. Vai Leenan oma luontoko vain ritisi sammuakseen kuin kekäle? Mutta missään tapauksessa hän ei näyttäisi sitä tuolle miehelle eikä päästäisi tätä anomaan anteeksipyyntöjään.

Hän unohtui seisomaan kodan ovelle katsellakseen sinisenmustaa metsänreunaa ja taivaan värikkäitä loimuja. Kylmä alkoi värisyttää — vai oliko se ikävää tai yksinäisyyden ja orpoudentunnetta suuren ja vahvan luonnon alla? Hän astui matalasta ovesta sisään ja istui kituvan tuijun ääressä.

Olisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt uhallakaan.

Edessä aukeni köyhä Kainuunmaa, jossa tie oli ikuisesti ummessa ja kylmä tuuli leikkasi terävänä kuin lasin reuna. Juhdat väsyivät ja pysähtyivät yhä useammin vilkaisten taakseen ja pitäen menoa turhana ja ajajaa armottomana. Aisakellojen kuulas ääni muuttui veltoksi kalahteluksi niin kuin niiden kieli olisi ollut puusta ja kulkuset kilisivät helakammin vain silloin, kun hevonen sattui kompastelemaan. Jono venyi virstojen mittaiseksi veltosti matelevaksi käärmeeksi ja miehet istuivat heinäsäkillä puolitorkuksissa, silmät raollaan ja kaulus pystyssä. Kukaan ei laulahtanut eikä kukaan enää huutanut reestä toiseen toverilleen. Luonto tuntui olevan vieraille ihmisille vihoissaan ja tuulisilla aukeilla näytti siltä kuin lukematon joukko valkoisia ampiaisia olisi viuhahdellut korvissa.

Mutta asuihan täälläkin ihmisiä ja oli asunut jo kauan. Kun joskus aikojen alussa ensimmäinen ihminen eksyi tänne, ei silloin ollut paljon muita Luojan hyvyyksiä kuin hyllyviä soita ja kivikkoisia rinteitä, joilla kasvoi hataraoksaisia käkkyrämäntyjä. Ihmisparka sai tarpoa päiväkausia ja etsiä jostakin auringonpuoleista ahonlaitaa, jossa olisi kivien lomassa hyvää multaa niin paljon, että hän saisi kylvää siihen kymmenen kallista ohranjyvää. Enempää hänellä ei niitä ollutkaan... Yhtenä päivänä hän kylvi yhden jyvän ja huomenna taas toisen, ja niin hän kulki puolentoista viikkoa ennen kuin sai peltonsa itämään. Luoja katsoi hänen puuhiaan ja epäili, että jopas nyt hyvä mies teit tyhmästi, kun tuhlasit ainoat jyväsi etkä saa niistä yhtään tähkää. Mutta kun kesä paistoi ja vettä satoi, tuli niistä kuitenkin jotakin, tuli matala korsi ja sen päähän uuden elon alku, uudet jyvät. Mies lähti leikkaamaan viljaansa, löysi jo ensimmäisen tähkänsä ja huomenna toisen ja kuljettuaan soiden poikki löysi kymmenen päivän kuluttua viimeisenkin. Niin oli mies tyytyväinen ja hänen mielestään oli Kainuussa nyt kymmenen laajaa sänkipeltoa, vaikka olikin vain kymmenen katkaistua kortta.

Silloin tuli miestä vastaan susi ja valitteli omaa nälkäänsä, valitti ja anoi, että anna nyt hyvä ihminen minä puraisen poikki sun kaulavaltimosi, imen veresi ja haukkaan sun lihojasi. Mutta mies huitaisi kättään hukalle ja selitti, että nyt sinä luihu tulit väärään maahan! Kainuussa eivät tule pedotkaan toimeen, kun ihmisiä asuu jo joka puolella. — »Etkös nähnyt tuolla vaaran kupeella, tuolla päivänmatkan takana, samanlaista viljankortta kuin tässäkin?» Susi myönsi sen ja juuri sitä pakoon se oli lähtenytkin. Niinpä viittasi mies pohjoiseen ja sanoi hukalle: »Kainuu on jo ihmisten maata. Sinun on juostava Oulujärven taakse ja pysyttävä jokien tuolla puolen.»

Susi lähti jokien taakse, mutta taival oli pitkä ja juostessaan se kuoli nälkään. Sinne kaatui peto ja ensimmäinen ihminen sai olla rauhassa.

Mutta Luoja huomasi, että mies oli hyvä, ja kastoi hänet sen vuoksi Kainulaiseksi. Seuraavana keväänä tämä kylvi jo kymmenen kertaa kymmenen jyvää ja sai syksyllä kymmenen kertaa sata jyvää. Ja muutamien vuosien kuluttua ei laskettukaan enää kymmenissä vaan tuhansissa, ja niin täyttyivät jo ensimmäiset laarit. Jyviä tuli niin paljon, että Luojaltakin meni laskut sekaisin. Silloin hän sanoi Kainulaiselle, että kun sinä näyt olevan noin sisukas mies, saat siitä kunnon palkinnonkin. Saat pitää koko tämän Kainuun omana valtakuntanasi ja olla siinä kuninkaana tai keisarina ihan niin kuin itse haluat.

Sinne mies jäikin ja hänen lastensa lapsia asui jo monennessa polvessa kaikissa niissä harmaaseinäisissä taloissa, joita oli pitkän suolatien varrella...

Ja sitä samaa tietä myöten rahtilaisten matka jatkui. Parin pitkän päivän jälkeen tultiin niiden suurten vesien lähelle, joiden yli susi ei jaksanut juosta. Vastaan tuli samanlaisia nousuja ja laskuja kuin kotopuolessa, suot loppuivat, talot tihenivät ja rinteillä näkyi pieniä kaskiahoja. Pakkanen kiristyi, tuiskunharmaa maailma muuttui sinerväksi ja taivaan pyhään laipioon syttyi tuhat pientä tuiketta. Tuiskujen loputtua hanki kimmelsi keskipäivän paisteessa ja pimeän illan tultua kaikki värisi kylmälle niin kuin olisi soitettu lasitorvella.

Oli viimeinen ilta, jolloin heidän piti ennen yön tuloa ehtiä Kajaanin tervakaupunkiin ja pysähtyä sinne päiväksi pariksi ajettuaan runsaan kaksi kolmannesta matkastaan, sillä juhdatkin tarvitsivat oman leponsa ja lämpimänsä. Kellot ja kulkuset soivat niin kuin pakkasella soivat, reet kitisivät ja hevosten hengitys savusi. Silloin tapahtui jotakin, josta he huomasivat tulleensa taas ihmisten ilmoille ja joka sai Holterin Eenokin huutamaan toisille: »Kainuulaiset ajavat naimaan, kun vitsarahkeet kitisevät!» Vastaan tuli pieni ja takkuinen hevonen, joka ymmärtävästi meni tien sivuun ja pysähtyi siihen antaen etelänmaan suuren kulkueen ajaa ohitseen. Yksinäinen ajomies paransi vieraitten tuulta tietämättään ja matkalaisten joukossa alkoi tuntua siltä kuin olisi oltu jo lähellä itse suurta Oulua.

Päästyään seuraavan mäen laelle joukko pysähtyi antaakseen hevosten huoahtaa ennen viimeisen tiiman vaellusta kaupunkiin. Joku vanha rahtilainen viittoili metsän takaa nousevaa kajoa kohti ja selitti, että siellä oli kaupunki ja sen monet ilot: oikeat lamput, räiskyvät takat, lämpöiset pankot, vedenkirkkaat viinaputelit ja nenää kutkuttava rasvainen lihankäristys. Leenakin, joka oli istunut kuormallaan puolitorkuksissa ja kuunnellut Hanin hopeatumpelin ääntä, havahtui jutteluun ja laskeutui maahan.

Silloin tapahtui ihme, jota ei kukaan ollut vielä ennen nähnyt. Taivas aukeni ja suuri valo lankesi yli maan niin kuin pyhän sanan kirjassa sanottiin. Monien silmänräpäysten ajan oli koko maailma valoisana, niin että metsien jokainen puu näkyi matkojen takaa, ihmisten silmät häikäistyivät ja hevoset kavahtivat. Ja samalla kuului ilmanpiirissä kova vohina kuin voimallinen myrsky olisi kulkenut jossakin ylhäällä ja sitten kadonnut.

Kun valo sitten sammui ja ilman kohina lakkasi, oli kaikkialla hetken aikaa pilkkosen pimeää ja miehet alkoivat puhua. Jotkut selittivät nähneensä lännen taivaalla kummallisen säihkeen, joka lähti alas taivaan kuvusta ja kipinöi ympärilleen niin kuin ahjosta nostettu valtavan suuri ja hehkuva raudankimpale. Ja tuonne se suihke oli kadonnut vaarojen taakse. Vanhat miehet pitivät ihmettä enteenä, joko hyvänä tai pahana varoituksena, sillä nythän piti jokaisen muistaa, että oli tultu vieraaseen maahan ja siellä vaikuttivat yhä entisten lappalaisten noitakeinot. Kouluja käynyt teknisti selitti, ettei se ollut noituutta, vaan suuren luonnon omia keinoja samaan tapaan kuin silloinkin, kun aurinko tai kuu pimeni ja veti peiton kasvoilleen, niin että koko maailma oli mustaa ja pimeää kuin riihen orsilla.

Mutta hänet keskeytti Kohtavaaran ukko, joka oli vanha mies ja tunsi sentään elämän ja suuret ihmeet:

»Tuo on sitä nuorten ihmisten selittelyä, että kaikki ovat luonnon omia tekoja ja ettei ihmeitä olekaan. Ja senkin olen kuullut, miksi kuu peittää naamansa, ja se on ihan totta. Nähkääs se on sillä tavalla, että jossakin maailmankolkassa on vielä sellainen hirmuvaltias kuin kuningas Herootes. Ja kun se kuningas rääkkää alustalaisiaan, ei kuu viitsi katsella mokomaa, vaan peittää kasvonsa käsillään. Joo, sitä se on...»

»Kyllä se on aika huisketta, kun se ruoskii orjiaan», myönteli Eenokki. »Veri roiskuu pitkin seiniä ja... Muuten oletteko kuulleet sitä juttua, että jossakin maassa karkasi järvi ja kokonainen kylä hautautui veteen?»

»Minä olen pelännyt koko ajan — kun sitä kanavaa kaivetaan — että jonakin päivänä tokeet repeävät ja ylävedet pääsevät karkaamaan ja Huhtirannan kylä hukkuu», virkahti epäilevällä tuulella oleva Kohtavaaran ukko.

»Eivät karkaa», vastasi teknisti. »Ja jos karkaavatkin, ei Huhtirannassa ole mitään hätää. Kylä on korkealla mäellä eivätkä siellä jalat kastu.»

Leena nousi kuormalleen ja istui kaulus huurteessa ja jääpisara nenänpäässä. Tiiman parin kuluttua saavuttiin kaupunkiin, joka haisi tervalle ja kostealle pakkaselle. Kesällä siellä kuulemma parveili paltamoita kuin vesilintujen suuria parvia, mutta nyt talvella ei näkynyt muuta kuin kylmää huuruava koski ja sen keskellä lumiset linnanrauniot. Nuoret miehet olivat pettyneitä, sillä kaupunki oli pieni eikä tarjonnut niitä riemuja, joita he olivat toivoneet. Kaikki oli vain tervaa, pihat täynnä tyhjiä tai täysiä tynnyreitä, pirttien lattiat oli tervattu ja ihmisten nokka oli musta kuin tervankauppiaalla. Leena pääsi Vahtolaisen, Vaikon ujon rengin ja Eenokin kanssa Tervapeukalon talon pihapirttiin ja he alkoivat lämmittää sitä yön varalle. Isäntä oli ketterä kauppamies ja kierteli Eenokin kuormaa udellen sen sisältöä.

»Voita ja lihaa, niin että Oulun kaupunki läkähtyy syömiseen!» kehaisi Holteri. »Ja pekuna niin verraton, että harja hulmuaa kuin tulenlieska.»

Mutta kauppoja ei tullut, kun Eenokilla ei ollut tervaa eikä nahkoja. Tämä selitti, että terva oli nykymaailman aikaan jo turhaa eikä sitä tarvittu enää muuhun kuin kengänpohjiin, kauppamiesten mieliparan voitelemiseen ja syntisten ihmisten pinnan peittämiseen lahoamista vastaan.

»Mutta onkos teillä talossa naimaikäisiä tyttäriä?» kysyi Eenokki pirttiin päästyään. »Nähkääs asia on sillä lailla, että Holterin talo tarvitsee kunnon emännän. Omassa pitäjässä oli vain yksi nainen, joka olisi kelvannut siihen virkaan. Mutta hänkin rupesi suolakuskiksi.»

Isäntä otti asian vakavasti ja raaputti piipunrassilla kämmenpohjaansa:

»Olisihan niitä kaksi ja parin vuoden kuluttua jo kolmaskin.»

»En minä kahta vuotta odota, vaan tytön on löydyttävä heti!»

»No tuollahan ne ovat kamarin puolella. Sopii lähteä katsomaan.»

Eenokki vilkaisi isäntään sennäköisenä, ettei hän niin vakavasti tarkoittanut. Mutta hämmentymättä hän virkahti:

»No joo... Mutta ymmärrättehän sen, että kun puhutaan suurista asioista, silloin tarvitaan ensin kuperkeikkavettä!»

Isäntä nousi valmistaakseen tarjoukset vieraalleen. Eenokki viivytteli ja heitettyään turkkinsa naulaan virkahti valmiina tinkimään:

»Mutta ruma nimi teillä on. Eikö löytynyt mistään parempaa kuin Tervapeukalo?»

»No niin, asia on sillä lailla», alkoi isäntä selittää. »Asia on sillä tavalla että minä olin nuorena miehenä Kuhmon puolella renkimiehenä. Ajoin kesät talvet tervaa kaupunkiin, milloin paltamolla, milloin rekipelillä. Muutamana talvipäivänä sattui että tervatynnyristä putosi tappi, koko tynnyri alkoi pulputtaa tyhjäksi ja jäälle jäi pitkä tervaraita. Silloin keksin, että pistin peukaloni reikään ja kävelin reen jäljessä. Mutta oli pahanpuoleinen pakkanen ja peukalo jäätyi kiinni, niin että se piti täällä kaupungissa sulattaa reiästä irti. Ja ihmiset ristivät minut sitten uudestaan...»

Hän nosti pystyyn peukalonsa, joka oli tervassa vieläkin. He menivät ja Eenokki katosi sen tien, niin ettei häntä näkynyt ennen kuin ylihuomenna muun joukon valmistautuessa lähtemään eteenpäin. Hän istui silloin pihassa alakuloisena eikä ryhtynyt valjastamaan hevostaan.

»Alapas kiivetä kuormallesi!» sanoi Vahtolainen. »Tiiman perästä ollaan jo matkojen päässä.»

Holteri ei katsonut häneen, vaan nojasi leukaansa rukkaseensa kuin pohtien vakavia asioita ja sanoi viimein:

»En minä lähde mihinkään! Jään tähän. Odotan teitä siksi kun tulette takaisin kotiin päin.»

»No mikäs nyt tuli? Joko löysit Holterin taloon emännän? Ja sekö sai viivyttelemään?»

Eenokki parka nosti päätään muistaen asian vasta nyt:

»Enhän minä nähnyt koko ihmistä! Kerran vilahti kamarissa joku. Mutta en tullut kysyneeksi, oliko hän mamselli vai piika. Unohdin koko jutun.»

Hän hieroi kädenselällä nenäänsä kuin uninen lapsi ja istui vain. Vahtolainen käski Vaikon nuoren miehen valjastaa Eenokin hevosen. Ja Eenokille itselleen hän lisäsi:

»Kiipeähän nyt kuormallesi, niin lähdetään ajamaan.»

Holteri kapusi säkkiensä päälle ja sanoi haluttomana:

»Ei minusta näy olevan rahtilaiseksi...»

Niin kääntyi jono pihaportista maantielle, ukko Vahtolainen edellä ja Holteri viimeisenä. Ei pekunan eikä hänen omakaan harjansa enää liehunut niin kuin tulenlieska.

Matka jatkui vesien varsia tasaisten maiden halki eikä tarjonnut heille mitään muuta kuin odotuksen päästä näkemään meren rannan suurta kaupunkia. Muutamat sanoivat että se oli isompi kuin Viipuri ja Kuopio. Iltaisin siellä paloivat lyhdyt katujen kulmissa ja herrat istuivat krouveissa maiskutellen suutaan etelän viineille kotipolttoisen asemesta. Siellä puhuttiin yhtaikaa kahden maan kieltä ja noikattiin hövelisti. Ja kesäisin pullistelivat laivojen purjeet kuin revetäkseen ja merimiehet kiertelivät pitkin katuja kaupitellen tavaroitaan jostakin kaukaa lämpimien merten saarilta. Ensikertalaisten rahtilaisten mielikuvat suurkaupungin elämästä olivat hiukan sekavia, sillä he olivat kuulleet juttuja myöskin pohjan puolen kovista pakkasista. Kun jo nyt oli niin kylmä, ettei tarjennut istua kuormalla muuten kuin selkä tuuleen, niin mitä sitten kun tultaisiin yhä pohjoisemmaksi. Siellä kuului olevan niinkin kylmiä taloja, että pirtissä istuttiin turkki yllä ja hypittiin lämpimikseen ja kissalta saattoi pankolla maatessa jäätyä silmät kiinni.

»Onkohan siinä mitään perää?» kysyi joku. »Toisaalta ne hirmuiset pakkaset ja toisaalta taas etelän marjat ja viinit eivät mallaa samaan juttuun.»

»Ja hitonko lamppuja siellä palaa ja missä ne krouvit ovat, sitä en ymmärrä. Eivätkö lappalaiset asu sellaisessa kodassa, jonka keskellä on nuotio ja yöllä pitää vartioida tulta, etteivät kipunat tartu turkkiin?»

»No joo, varvut siellä ovat polsterina ja peski peittona. Oletteko muuten kuulleet, että kirppu on Lapissa häpiällinen elukka, mutta täistään ne eivät tykkää pahaa. Ne tappavat niitä puremalla kuin koira?»

Pysähdellessä kerääntyivät miehet yhteen arvailemaan Oulun elämistä ja olemista ja valmiina ihmettelemään sitä jo etukäteen. Kaunis pakkashuurre koristi ympärillä olevia metsiä ja uteliaat kuusangat seurailivat matkuetta virstakaupalla lennellen puusta toiseen, tiiraillen pienillä tummilla nappisilmillään ja rekien mentyä ohi laskeutuen tielle etsimään syötävää. Ja jos mies jätti rekensä hetkeksi yksin, olivat linnut heti sen ympärillä hakkaamassa nokallaan rikki jyväsäkkiä. Niiden viimein jäädessä jälkeen pyrähti vuorostaan ohi tilhiparvi hätkähdyttäen hevosia.

Neljäntenä päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he olivat tulossa pitkän matkansa määrään ja ajoivat kaukaa näkyvää kivikirkon tornia kohti. Holterin Eenokin tuuli näytti parantuvan, koskapa hän kulki reeltä toiselle ja neuvoi:

»Muistakaa nyt, että kun lappalaiset haluavat tervehtiä kohteliaasti, he ensin nuolaisevat kämmentään ennen kuin tarjoavat sitä toiselle. Teidän on tehtävä samalla lailla, jos aiotte käyttäytyä hienosti.»

Mutta kun he pääsivät kaupungin laitaan ohi ensimmäisten talojen, ei siellä näkynyt kotaa muualla kuin saunan edessä. Talot olivat maalattuja niin kuin kaupungissa pitikin ja seinissä oli lasi-ikkunat luukkujen asemesta. Kokeneet rahtilaiset muistivat tien vanhastaan ja ajoivat suoraan Ranseenin kauppahuoneelle, jonka piha oli ollut miespolvien ajan suolatien viimeisin päämäärä.

Ja siellä oli kuhinaa kuin markkinoilla. Ovet paukahtelivat yhtä mittaa, miehet huutelivat, hevosia tuli ja meni, reet raapaisivat toisiaan ja ajajat noituivat koettaen pujotella yhteisessä sekamelskassa. Keskellä pihaa oli suuri kasa, johon oli talven kuluessa luotu kokoon hevosenlanta ja irtonaiset heinänroskat ja kesyt tiaiset parveilivat räystäillä odotellen hetkeä päästäkseen kaapimaan kasasta ruokaa nokkaansa. Talli oli täynnä ja osa hevosia oli jätetty ulos reen viereen loimi selässä ja niiden joukkoon oli eksynyt pari poroakin. Vahtolainen piti ohjaksista hummaansa ja kertoi Leenalle kuulleensa sellaista, että joku tämän talon miehistä oli noussut muka piispaksi asti ja oli kirjoitellut värssyjä. Kun Vahtolaisella oli täällä vanhoja tuttavia, aikoi hän lähteä etsimään muualta tilaa Leenalle ja itselleen.

Pari suurta pihapirttiä oli väkeä täynnä. Seinien vierellä oli laverit, joille sai asettua niin kuin sopi. Äsken tulleet seisoskelivat suuren takan ympärillä hieroen kohmettuneita käsiään ja aukoillen turkkiaan. Pitkän pöydän ääressä istui miesryhmiä kierrätellen oluttuoppia tai viinaputelia. Puhuttiin kilpaa ja jokainen pani parastaan kehuessaan omiaan. Kuka kertoi kuulumisia Pohjanmaalta tai Kainuusta, kuuluipa olevan miehiä Savosta ja Karjalasta Sortavalan seuduilta asti. Ne jotka olivat jo päässeet patruunan puheille ja tehneet kauppansa, olivat saaneet harjakaisiksi rommia tai siirappiviinaa ja istuivat nyt mielestään herraskaisessa hutikassa sovitellen puheeseensa sellaisia sivistyneen maailman sanoja kuin patruuna, puotikonttuuri ja prenviina. Heidän joukkoonsa oli hivuttautunut merimiehiä kertomaan ihmeellisiä tarinoita maailman kulmilta. He näes olivat talvisaikaan joutomiehiä ja työttömiä laivojen seisoessa jäissä ja sen vuoksi he viihtyivät ystävällisten maalaisukkojen joukossa kerjäten eriskummaisilla jutuillaan viinaryyppyjä. Pirtin nurkassa oli jokin porukka jo riitaantunut kotiseutunsa puolesta, se kaatoi putelinsa ja rahinsa ja ylinnä kuului ärhentelevä ääni:

»Vai olet sinä Ketelinjärveltä! Näkee jo päältäkin, että miekkosta on kuljetettu säkissä kuin porsasta.»

»Säkissä kyllä — mutta ei apevasussa niin kuin teikäläisiä.»

»Älä nokkaile! Oletko kuullut sitä, että kun ketelinjärveläisiä pistää yhdeksän miestä samaan säkkiin ja säkin suun kiinni, saa kääntää säkkiä miten päin tahansa ja aina on päällimmäisenä narri!»

Nyt kaatui jo pöytäkin ja tuopit kolisivat pitkin lattiaa. Holterin Eenokki nousi jakkaralle ja usutti toisia tarttumaan milloin tukasta tai korvista. Kun nujakka viimein lakkasi, oli Eenokki tyytyväinen ja hihkaisi:

»Tämähän on hauska paikka! Hakekaas lisää sitä proisilaista olutta. Ja mistä löytyy sellainen iloneitsyt, joka visertää hauskasti korvan juuressa?»

Leenaa ei pirtti miellyttänyt ja hän huomasi joutuneensa sellaiseen paikkaan, josta alkaisi hänen matkansa vaikein ja ikävin vaihe. Omista miehistä ei ollut väliä, sillä heidän kanssaan oli selvitty sovussa koko tulomatkan vaikeuksista. Mutta nyt hän ei uskaltanut avata turkkiaankaan, etteivät vieraat tulisi uteliaiksi siitä, kuka oli turkin sisällä. Vahtolaista odotellessaan hän lähti ulos katsellen katua puoleen ja toiseen. Sivuilla olevien nietosten yli tuskin erottuivat aitojen harjat ja porttien pylväät. Leena kulki edelleen ja huomasi pari kertaa, miten hänen kulkiessaan ikkunan ohi sen verho heilahti hiljaa. Erään ikkunan alla oli vanha mummo, jonka hopeanharmaaseen tukkaan putoili pieniä lumihiutuvia. Leena meni eukon luokse ja kuunteli pitkää kertomusta siitä, että parin päivän kuluttua olisi kaupungissa suuret tanssipaalit, kun lauluseura kokoontuisi tirehtööri Westerlundin saliin tanssaamaan. Ja sitä varten piti kiilloittaa katupeilikin puhtaaksi.

»Tiedättekö missä täällä asuu kauppias Notkolin?» kysyi Leena.

»Jaa, ei se ole mikään kauppias, vaan oikia varvin patruuna», oikaisi mummo. »Tiedänhän minä. Se on kellertävä talo ensin kaksi kulmaa tuonnepäin ja sitten vasempaan. Vietkö sinne poroa vai lohta?»

»En kumpaakaan. On muuta asiaa vain», vastasi Leena yhtäkaikkisesti.

Hän ajatteli, uskaltaisiko mennä sukulaistensa luokse ja kysyä heiltä asunnokseen saunaa tai kyökkikamaria vai pitäisikö hänen häpeillä miehenpukuaan ja pysytellä poissa. Mutta hänet tavoitti kuitenkin rohkeus ja hän lähti takaisin Franzénille mummon jäädessä miettimään, että mistähän mahtoi olla kotoisin noin hienohipiäinen jätkä, jolla oli naama siliä kuin kuninkaanpojalla...

Franzénin portilla häntä odotti teknisti Sarka katsellen kysyvänä ja anteeksi anovana. Leena käski kertoa Vahtolaiselle menostaan sukulaisiin.

»Olisin halunnut katsella sinun kanssasi kaupunkia», virkahti teknisti murheellisen näköisenä.

»Etsi minut huomenna Notkolinilta.»

»Missä sellainen on?»

»En minäkään tiedä», vastasi Leena ja huiskutti karvarukkasellaan.

Hän kokoili hevosensa heinät pussiin ja ajoi Franzénin portista ulos. Keltainen talo löytyi, mutta siinä ei ollut puodin ovea eikä nurkassa kauppahuoneen taulua kirjoituksineen. Jostakin syystä se antoi hänelle uutta rohkeutta, kun Notkolin ei ollutkaan kauppamies. Niin hän ajoi pihaan, sitaisi Ullan aitaan, kopisteli keittiön portaita ja astui sisään.

Juuri kun hän pääsi selittämään piikatytölle asiaansa, aukeni kamarin ovi, kynnykselle astui vanha rouva — hänen äitinsä sisko elikkä täti — ja tämän olkapään yli kurkisteli parvi nuoria ja uteliaan näköisiä mamselleja.

ILOJUHLAT JA KOTOIKÄVÄ

Kaupunki oli suuri, mutta suuruutta kesti vain kesän ajan ja pitkät talvet saatiin kitua pienuutta. Kun meri oli jäässä ja laivat torkkuivat satamassa, kulutti kaupunki laiskanhiljaista aikaansa jään ja lumen keskellä odotellen vain kevättä ja sinisten selkien avautumista. Tuo pakosta kestettävä hiljaisuus oli väsyttävää ja sen vuoksi koettivat kaupunkilaiset rikkoa sen tahallaan. He etsivät toistensa seuraa, järjestivät tanssiaisia suuren maailman tapaan ja lukivat kerran viikossa sanomalehteänsä, jossa oli omat ja vieraatkin kuulumiset. Jokainen pienikin tapahtuma otettiin vastaan kuin suuremman edellä kävijänä ja jokainen kaupunkiin tullut vieras oli tervetullut ja hänen nimensä julkaistiin sanomissa. Kauppojen pihat olivat parhaat paikat, joissa tavattiin muualta tulleita ihmisiä ja saatiin udella sisämaan uutisia.

Leena ei ehtinyt olla Notkolinin talossa kuin puolen tiimaa, kun naapurin piikatyttö juoksi keittiöön kysymään, oliko taloon tullut vieraita ja mistäpäin. Naapureilla kun oli sukumiehiä Vaasassa ja tahdottiin tietää, miten he siellä jaksoivat. Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Pari tuntia myöhemmin, kun katulamput olivat syttyneet ja kaupunki eli ehtoopuhdettansa, alkoi Notkolinin lähettyvillä kulkea nuoria miehiä, seisoskella hetkisen juttelemassa lampun alla ja vilkuilla valaistuihin ikkunoihin. Se herätti talonväen huomiota, etenkin kolmen nuoren ja virkeän mamsellin, jotka kurkistelivat ikkunaverhojen varjosta yhtä uteliaina kuin kadulla olevat herratkin ja ennen pitkää noin vain vahingossa heilauttivat verhoa sen verran että huomattiin toisensa puolin ja toisin. Ei kestänyt kauan, kun sisällä jo tiedettiin, mikä oli saanut nuoret miehet iltakävelylle. Kaupungilla kulki huhu, että joku suuren kartanon nuori valtiatar oli lyönyt kotonaan vetoa, pukeutunut miehen vaatteisiin ja ypö yksin ajanut pari viikkoa kestäneen matkan halki korpien tänne sukulaisiinsa. Ja tämä ihme naisekseen oli kuulemma nukkunut matkan varrella yönsä nuotiolla tai heinäpieleksissä eikä ollut pelännyt susia eikä rosvojakaan.

Huhu oli hieman liioitellut, mutta nuoret miehet halusivat kuitenkin nähdä naisen ja tutustuakin häneen. Eikä asia muuttunut miksikään, vaikka sanomien seuraavassa numerossa oli mainittu kaupunkiin matkustaneiden vieraiden luettelossa myös mamselli Leena Haikonen Huhtirannasta, asuva patruuna Notkolinin tykönä.

Nyt alkoi patruunan kodissa virkeä elämä. Jotta vieraalla olisi seuraa, lähetettiin seuraavana päivänä palvelustyttö niiailemaan ystäväperheiden rouville ja mamselleille ja sanomaan heille että meidän rouva ja mamsellit pyysivät teidän rouvaa ja mamselleja tänään iltapäiväkahville. Sen sanottuaan hän niiasi ja meni seuraavaan taloon. Tästä aiheutui se, että Leenan täytyi koetella ylleen serkkujensa Johannan, Loviisan ja Selinan pukuja ja valita niistä itselleen sopivia. Hänestä tuntui hauskalta mennä nurkkakamarin hämärään, riisua siellä vanhat vaatteensa miehen housuista hurstipaitaan asti ja sovitella yllensä monet tärkille kahisevat alushameet. Hänen vyötärönsä ei ollut yhtä hoikka kuin serkusten, mutta ensin vedettiin monen hengen voimalla kureliivi niin ahtaalle että natisi, sitten saatiin kiinni napit ja nauhat ja lopuksi solautettiin kaiken kahinan ylle silkille kimmeltävä puku. Vierellä tarkasteleva patrunessa Notkolin taputti käsiään herttaisesti kuin pieni ihastunut tyttö, mutta ääni oli karhea hänen tokaistessaan miesmäisesti:

»No voi lempo kun kaikki mallaapi sirosti!»

Viereisille kutsutut rouvat ja neidit soluivat sisään silkille kahisten, kukkasille tuoksuen ja hansikkaat kädessä. He esittivät tervehdyksensä talolle ja Haikolan kartanon nuorelle mamsellille ja asettuivat istumaan seinävierille kehään selkä suorana ja kädessä pitseillä koristettu nenäliina. Mamsellit avasivat kauniisti kirjotun käsityöpussin ja vetivät sieltä esiin kuka helmikirjontatyön, kuka virkkauksen tai franssunpunonnaisen. Ja työnsä ylitse he virkahtivat vienolla äänellä Notkolinin mamselleille, että Franzénin kauppaan kuului tulleen uusia nyörejä ja korsetin luita. Mutta vaivihkaa he silmäsivät Haikolan kuuluisaan valtiattareen ja lohduttivat itseänsä sillä, ettei tuosta tallirengistä hitto vie ollut vielä vaaraa kavaljeerien takia.

Mukana olleet herrat kiersivät kehää jaellen kumarruksiaan ja sirotellen makealle hymyileviä sanojaan, että »voi miten sievää» ja »ai kuinka siroa». Mutta pian heidän etusormensa jo kiersi kauluksen niskaa, he siirtyivät keskustelemaan patruunan kanssa tämän kamariin täyttääkseen piippunsa. Ja sinne he sitten jäivätkin. Hetken kuluttua painautui väliovi hitaasti raolleen ja sitten kokonaan kiinni, kuului lasin kilinää heidän sekoittaessaan sokeria höyryävän kuumaan veteen, pitkiä sanattomia huokauksia ja lopuksi rehevä kiitos: »Voi juutas miten hyvää tämä tekeepi näin pakkasella!»

Leenan suolamatka sattui sopivaan aikaan, sillä laskiainen oli tulossa ja sen kunniaksi piti kaupungissa järjestettämän talven huomattavimmat tanssiaiset. Eikä yksin tanssiaiset, vaan jo päivällä ennen niitä olisi kaikille sportin harrastajille nähtävänä maantiellä suuret juoksuhevosten kapin-ajot kolmen virstan matkalla. Iltaa varten sai Leenakin kutsukortin, jossa sanottiin painetuilla kirjaimilla että »tervetuloa paaleihin, joissa on laulelua ja tanssausta. Aluksi on päivälliset pöytämusiikin kera, sitten näytäntö ja lopuksi tanssaamista 50 kopeekasta hopeaa hengeltä.»

Kaikkien tarkoituksena oli tietysti mennä ja Leenalle tuli uusi liivien kiristäminen tanssipukua varten. Ensin oli kuitenkin tavattava Vahtolainen tai teknisti ja sovittava siitä, etteivät miehet lähtisi kotimatkalle ja jättäisi häntä yksin. Sarka näytti olevan ikävissään ja katseli Leenaa kuin anoakseen lupaa päästä joukkoon, mutta tämä rankaisi häntä yhä eikä ollut kerjäämistä huomaavinaan. Holterin Eenokki sattui paikalle ja lohdutti ikävystynyttä teknistiä sillä, että hauska kaupunkihan tämä oli eikä täältä kannattanut lähteä ennen kuin joskus kesällä heinätöihin kotiin. Eenokki hieroi kämmeniään yhteen ja kehaisi:

»Minulla on hyvä pekuna ja minä menen kapin-ajoon! Voittajalle annetaan ompelukone, joka tikkaa kolmesataa kertaa minuutissa ja hoidetaan polkemalla ainoasti yhdeltä hengeltä. Ja toisena on Saloisten oikia seinäkello ja kolmantena rahaa ties kuinka monta ruplaa. Jos olisi kesä ja kureerin kiesit, näyttäisin minä niille juuttahille. Silloin polkisin kotiin ompelukoneella enkä suolakuormalla!»

Hän oli innoissaan ja teknisti haikeana. He erosivat Franzénin portilla ja Leena lähti odottelevien serkkujensa mukaan. Neljä nuorta mamsellia herätti huomiota, monet kääntyivät katsomaan taakseen ja nuoret herrat kiersivät kulman takaa samalle kadulle tullakseen heitä vastaan. Serkkujen tarkoituksena oli näyttää Leenalle suurta kotikaupunkia, joka oli sentään toista kuin nousukasmainen pääkaupunki Helsinki. Tuolla oli kivikirkko, Hupisaarilla oli herra Engelin rakentama lasareetti, tuonne aiottiin rakentaa suuria nahkatehtaita, tuolla oli sunnuntaikoulu ja pian alkaisi toimia rouvasväen koulu ja kauppakoulukin. Ja kaikki muukin oli siroa ja viehättävää, täällä tehtiin koko pohjanpuolen kulttuuria ja annettiin ihmisille opetusta. Täällä oli kaikki toisenlaista kuin muualla, niin että höveli kaupunginvoutikin kirjoitti sanomalehdessä kauniita runoja pyytäessään verorästien maksajilta pois kruunun saatavia.

Serkut kertoivat kaikkea tätä heidän seisoessaan ilmoituskaapin edessä ja lukiessaan paperilipuista, mitä uutta tavaraa oli tullut kauppoihin. Silloin muisti Johanna jotakin ja he poikkesivat läheiseen kauppaan, jossa näkyi olevan kaikkea hyvää mahorkasta säppineuloihin, liivinluihin ja konvehteihin asti. Leena pani merkille, että jutellessaan puotineitsyen kanssa serkut kurkistelivat raolleen jääneestä ovesta konttoriin ja hetken kuluttua sieltä ilmestyikin kynnykselle nuori mies. Serkut esittelivät Leenan ja kirjanpitäjä Värnelinin eikä heillä näyttänyt olevan mitään kiirettä kotiin pureskellessaan toisen tarjoamia makeisia. Kun kaupat tuli viimeinkin tehdyksi ja he pääsivät ovesta ulos, kysyivät toiset yhteen ääneen Leenalta:

»Eikös hän ollutkin ihastuttava!»

Leena ei ollut huomannut miehessä erikoista ja tuskinpa tämä olisi vetänyt vertoja edes Sormulaisen puukhollari Koholinille. Mutta Johanna selvitti:

»Ajattele! Hän on eronnut vaimostaan!»

Sekään ei tuntunut kummalliselta. Olihan Leena kuullut kotipuoleltaan monta tapausta, miten joku vimmastunut mies oli huitaissut akkaansa korville ja ajanut tämän ulos pirtistään. Sellaistahan tapahtui missä tahansa. Mutta serkkujen kertoman mukaan Värnelinin juttu olikin kuulemma toista: nuori rouva oli itse lähtenyt eikä tullut takaisin, vaikka Värnelin kävi monta kertaa pyytämässä.

»Ajattele, millainen nainen! Jättää kotinsa ja siistin miehensä sillä tavalla!»

»Sydämetön nainen, vaikka onkin papin tytär», huokaisi toinen. »Pilaa miehen elämän.»

Seurauksena oli ollut, että siisti mutta murheellinen Värneliin oli ruvennut istumaan krouveissa ja maistamaan — ei tosin paljoa mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin miehet tavallisesti. Viimein oli Värnelin tehnyt sen mitä jokaiselle sydämettömälle naiselle täytyykin tehdä: hän oli jättänyt avioerokirjan. Koska tapaus oli ensimmäinen laatuaan, pyydettiin erokirjassa keisarilliselta majesteetilta, että »sitten kun semmoinen epäsopu ja kylmyys on tullut minun ja vaimon kesken, meille myönnettäisiin asunto- ja vuode-ero».

Oli selvää että avioeron puolesta kohisi koko kaupunki. Ja lopuksi Värnelin sai hyväksytyn erokirjan ja siinä luvattiin antaa aviopuolisoille toisistaan vapaus asunto- ja vuode-erolla ja he saivat luvan kumpikin erikseen käydä uuteen avioon, jos Jumala näkisi sen hyväksi.

Näin kertoivat serkut ja ymmärtäväinen Johanna vielä lisäsi:

»Ja rouva vaatii nyt Värneliniltä kokonaista kaksituhatta ruplaa korvausta! Oletko kuullut koskaan ennen, että vaimo vaatii mieheltään maksua aivan kuin iloneitsyt? Kun Värnelinillä on vain konttoristin palkka, täytyy hänen mennä rikkaisiin naimisiin, että voisi maksaa itsensä eroon entisestä rouvastaan.»

Leena ei uskonut Värnelinin surua niin suureksi, että tämän olisi tarvinnut ostaa uudella rouvalla itsensä vapaaksi entisestä, mutta serkut selittivät vakavissaan, että muutoin voisi onneton Kristian Värnelin parka joutua vaikka velkavankeuteen.

He tulivat omalle kadulleen eivätkä tytöt unohtaneet selittää, kuinka heidän talonsa oli siisteimmin maalattuja koko tällä kulmalla ja miten heidän pappansa oli kustantanut yhden katulampun lisää oman talon kohdalle, ettei tarvitsisi iltaisin kompastella pimeässä. Pappa olikin tässä talossa kaikki kaikessa ja toiset saivat olla ja elää kuin kehässä hänen ympärillään. Hän istui tyytyväisenä nojatuolissa yllään topattu ja koreanappinen verkatakki, jalassa kirjotut tohvelit, jalkojen alla jakkara ja suussa hopeapislainen piippu, jonka pitkä letkuvarsi oli koristettu helmipujotuksin. Hän tiesi olevansa täällä valtias ja sen vuoksi istui vakinaisella valtiaanpaikallaan odottaen hienoista palvontaa ja hyväntahtoista huolenpitoa. Hän nautti olostaan perheen keskipisteenä ja miehisen arvovallan pönkkäpuuna. Jos hän sattui olemaan hyvällä tuulella, salli hän naistenkin sanoa jonkinlaisia omia mielipiteitään — jos nämä huomasivat sovittaa sanoihinsa jonkin sellaisen heikon kohdan, johon pappa saattoi takertua neuvoakseen ja ohjatakseen. Minkäänlainen epäsopu ei voinut tulla kysymykseen, vaan silloin lankesi nopeasti ja jyrkästi varvinpatruuna Notkolinin tuomio peruuttamattomana ja pahimmassa tapauksessa läsähti piipun letkuvarsi pahennuksen herättäjän pakaroille.

Mutta koko asuntokin oli sellainen, etteivät siellä menestyneet ristiriidat, vaan kompastuivat moniin pöytiin ja hyllyihin tai tupsahtelivat pehmoisiin liinoihin. Keskellä lattiaa olevalla paksujalkaisella pöydällä oli pohjimmaisena talon naisten kirjoma verkaliina, sen päällä vähän pienempi silkkiliina ja sen päällä keskellä vielä pienempi pitsiliina. Pitkän sohvan käsinojista riippuivat tupsut, suuren ja valkoisen kaakeliuunin edessä oli sermi peittämässä nokista luukkua, pellinnarut oli piilotettu vihreäverkaisen ja koreakukkaisen liinan taakse, jonka kiemuraiseen kirjontaan naisväki oli tukahduttanut kaipuunsa ja luvattomat mielitekonsa. Seinällä ketjuissa riippuva taulu esitti Vesuviuksen vaaraa, joka ruiskasi tulta ja savua. Ja uunin edessä oli siisteyssyistä sylkiastia, sillä sivistyneessä kodissa ei ollut tapana sylkeä matoille.

Kun neitoset astuivat Notkolinien perheonnelle varattuun pyhäkköön, vaihtoivat he jo portailla ilmettä ja käyttäytyivät eteisessä hillitymmin. Sisään astuttuaan he innottomina kertoivat sen ainoan uutisensa, että olivat tavanneet herra Värnelinin ja tämä oli hymyillyt kohteliaasti. Patruuna puhalsi savunsa kattoa kohti ja murahti:

»No siihen se ainakin pystyy.»

Äiti huokaisi syvään Värnelinin puolesta:

»Vahinko ettei hän saanut itselleen hyveellisempää vaimoa, sillä nyt hänen elämänsä on pilalla. Ei ihme, jos hän on masentunut.»

»Kyllä Värnelin pitää puolensa murheita vastaan», oikaisi isä ja kopisti piippunsa tyhjäksi lähteäkseen omaan huoneeseensa. »Ja Petterssonin kellarissa on sitä varten hyvät rohdot.»

Patruunan mentyä alkoi täti selittää Leenalle:

»Kaikki ystävät ovat huolissaan poikaraukan takia, sillä hän on surunsa vuoksi heikko...»

»Minkä saakelin surun? Hän itse pyysi keisarilta erokirjaa. Ja kai hän on nyt tyytyväinen kun sai sen!» kuului oven takaa toisesta huoneesta.

»On surunsa vuoksi heikko ja sen vuoksi voi joku kevytmielinen nainen sekoittaa hänen päänsä ja turmella hänen elämästään loputkin», jatkoi täti hiljentäen ääntään.

»Ja nyt sinä lopetat ne iankaikkiset rukouksesi Värnelinin sielun puolesta!» kuului oven takaa jyrkästi.

Täti puhui virkkuuksista ja langoista, mutta heti kun toisesta huoneesta kuului päivällisuniaan ottavan patruunan kuorsaaminen, alkoi hän kuiskailla uudelleen kirjanpitäjästä:

»Olemme monien ystävien kesken pohtineet, mistä löytäisimme hänelle sopuisan ja kiltin vaimon. Valintaa ei ole vielä ratkaistu, vaikka kaikki tuttavat nuoret naiset on seulottu tarkkaan.» Hän piti pienen tauon huoaten pari kertaa ja jatkoi sitten: »Oli puhetta myöskin meidän tytöistämme, mutta heistä ei voi kukaan mennä Värnelinin puolisoksi sen vuoksi, kun isä ei siedä häntä eikä voi ottaa häntä työhön varville.»

Leena katsoi tätiinsä ja ihmetteli itseksensä, että olipas kaupunkilaisilla kummallisia tapoja: Hän oli ollut täällä vasta pari päivää, mutta koko sen ajan oli puhuttu vain miehistä ja naimisiinmenosta. Tuntui siltä kuin naimisiinmeno olisi ollut kaikkien yhteinen asia. Maalla siitä sovittiin kahdenkesken eikä puhuttu muille mitään. Ja kun sitten mentiin naimisiin ja sattui joskus tulemaan vaikka pieni riitakin, ei siitä lähdetty kielimään keisarille asti eikä edes kuvernöörille. Ja jos riita oli niin suuri, ettei sovittu enää samaan sänkyyn, sai toinen hävitä aittaan tai kavuta uunille niin kauaksi aikaa että luonto talttui. Ja Leena päätteli edelleen: »Uskallanpa epäillä sitäkin, että kun lähden täältä takaisin kotiin, yrittävät he istuttaa Vämelininsä minun suolatynnyrini päälle ja luulevat että minä vien hänet kaupunginviemisinä Haikolaan ja että ukko Haikonen maksaa hänen puolestaan ne tuhatruplaset... Olisi hauska kuulla, mitä isäukko siihen sanoisi.»

Kuulosti siltä kuin täti olisi lukenut hänen ajatuksensa, koskapa aloitti taivutella häntä suoraan ja kursailematta:

»Kun sinä joskus kyllästyt kotitaloosi, voit muuttaa tänne kaupunkiin. Täällä sinä pääset paremmin esille nuorena ja varakkaana rouvana ja...»

Leena naurahti:

»Mutta kun minulla ei ole mitään halua päästä esille. Ja esillähän minä olen jo Haikolassakin. Joskus vähän liikaakin — niin kuin tällä suolamatkalla.»

Keskustelu katkesi. Mutta Leena arvasi että asiasta puhuttaisiin vielä.

Laskiaisena oli puoli kaupunkia ulkona kaduilla ja toinen puoli kurkisteli uteliaana ikkunaverhojen takaa. Ajelulle lähteneet olivat ripustaneet valjaisiin kaikki helistimet kulkusista lehmänkelloihin asti ja reessä taottiin ja kalisteltiin niin että korvia särki. Jokaisen oli määrä olla liikkeellä, sillä kaikille laiskoille ja hitaille toistettiin ujostelematta vanhaa sananpartta, että sellaiselle joka vetelehtii laskiaisena kotona kasvaa kesällä koiranputki takapuoleen. Tämä auttoi, sillä nekin jotka eivät lähteneet kaduille seisoivat ainakin omalla portillaan katselemassa toisten menoa.

Puolenpäivän aikaan kokoonnuttiin kaupungin ulkopuolelle katsomaan ajokilpailuja, joissa piti maakunnan parhaiden sporttimiesten ja heidän ajokkiensa näyttää taitoaan ja joita varten oli tullut katselijoita Vaasan ja Kuopion seuduilta asti. Ihmisjoukossa Leena huomasi tuttuja rahtimiehiä ja kaikkein rennoimpana Holterin Eenokin, joka oli päättänyt lähteä mukaan kilpasille. Hän kehui vuoroin pekunaansa ja vuoroin itseään, niin että sai jonkun innostuneen isäntämiehen lainaamaan oman kappirekensä. Siitä Holterin itsevarmuus vain kasvoi ja valjastaessaan hevostaan lainareen eteen hän kehaisi rahtimiehille jo oman pitäjän ensimmäisestä ompelukoneesta.

Notkolinin mamsellit värisivät kylmästä eivätkä aikoneet sen vuoksi viipyä, mutta Leena halusi nähdä Holterin suuren kunnian ja jäi odottamaan. Osa ajajista jo lähti ja oman vuoronsa tullen asettui Eenokki juhlallisen totisena paikalleen ja ohjaksiaan alituiseen nykien koetti ärsyttää hummaansa. Ja kun lähtömerkki annettiin, silloin Eenokki kiskaisi ja karjaisi, niin että hevosparka säikähti ja lähti ravaamaan häntä suorana ja korvat luimussa. Silloin hävisi Eenokistakin arvokkuus, hän hypähti reessä seisoalleen, heilutteli pistokastaan ja huikkasi niin että kaiku vastasi. Ja vauhti oli luja, sen näkivät jo sivullisetkin.

Kieltämättä oli meno uljasta. Mutta Eenokin hevosella oli paha vika: se oli häntyri. Tuskin oli päästy mutkan taakse, kun kiukkuinen pekuna pyöräytti ilmassa häntäänsä, päästi rumia ääniä ja roiskautti Eenokin vaatteille vettään. Tämä kääntyi vilkaisemaan taakseen, mutta kun katselijat olivat jo matkojen päässä metsäniemekkeen takana, arveli Eenokki:

»Jouti mennä — pissi pois vain, jos se helpottaa!»

Ja sitten hän suimasi piiskallaan.

Ei kestänyt kauan, kun ensimmäiset lähtijät tulivat jo toista tietä takaisin. Koko rahvaskunta melusi ja huitoi kuin vimmattu, palkintomestarit parkuivat kilpaa, naiset pelkäsivät ja hevoset korskuivat. Jokaisen tulijan päästyä perille soivat kellot ja pännämiehet olivat tärkeinä paperit kädessään. Muutamien virstojen taival meni nopeasti ja neljännestiiman kuluttua ilmestyi näkyviin myöskin Holteri seisoen yhä reessään, heilutellen ohjasperiään, hihkuen yhtä paljon itselleen kuin leimuharjaiselle ajokilleen ja pyrkien vielä viime hetkellä toisen ohi. Syntyi kiivas ajo, sillä toinenkin yritti parantaa vauhtiaan. Eenokin tapana ei kuitenkaan ollut talttua vähästä ja huitaistuaan ajokkiaan hän pääsikin edelle. Ja ihmisiltä hän sai kaiken kiljunnan ja kiitoksen, kun oli vieraan maakunnan miehenä saapunut kunnioittamaan kappijuhlaa kauniilla ajollaan. Kun Eenokki viimein pääsi perille, oli hän edestä märkä, lakki oli mennyt maailman tuuliin ja hevosella oli jokaisen karvan päässä vesihelmi.

Vauhkoontunut hevonen teutaroi vielä riisuttunakin ja oli kaataa nurin lähellä seisovan mamselliparven. Kun joku heistä säikähti ja voihkaisi, oli Eenokki heti tukemassa ja rauhoittamassa häntä:

»Aijai kun herttainen tyttö ja niin soma muhvikin! Se on varmasti oman mamman ompelema?»

Hänen vaatteensa olivat märät, mutta se ei haitannut mitään.

Neitonen loi vieraaseen kilpamieheen ihailevan katseensa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Eenokki kerkisi edelle:

»Tiedättekö että tämä on hauska kaupunki! Tulen tänne ensi vuonnakin kun te kerran olette täällä — tulen ihan varmasti. Mutta eikö mamsellia haluttaisi lähteä tänä iltana tanssaamaan? Minun kun täytyy mennä hakemaan palkintoni. Ja tiedättehän että yksin on aina niin ikävä...»

Ujosti hymyilevä neitsyt vastasi vienolla äänellä:

»Kyllä minäkin menen. Kuulun laulukuntaan ja olen illalla puhvettipuolella.»

Holteri innostui, niin että heitti ohjaksensa Vaikon nuorelle miehelle ja jätti hevosen tämän hoidettavaksi. Sitten hän noikkasi mamsellille niin kuin oli nähnyt herrojen tekevän kadunkulmissa ja lähti saattamaan tätä kaupunkiin päin. Eenokki erehtyi taas tapansa mukaan kiirehtimään eikä malttanut odottaa. He eivät ehtineet vielä ensimmäisten talojen kohdalle, kun hän virkahti vaatimattomasti:

»Äsken näit minun hevoseni ja se oli hyvä hevonen. Mutta haluatko nähdä myös taloni?» Neitosen silmättyä häneen iloisesti hän jatkoi: »Kun lähden täältä muutamien päivien kuluttua takaisin etelään — ajatteles, kauas etelään — tulet sinä minun rekeeni ja niin mennään kohti auringonpaistetta, että pyry käy tiellä. Aivan kuin äskeisissä ajoissa. Ja kun päästään etelään, tulet sinä minun talooni.» Hän muisti uuden asian ja kertoi siitäkin: »Meille tulee pian ompelukone, joka tikkaa kolmesataa kertaa minuutissa ja hoidetaan polkemalla ainoasti yhdeltä hengeltä. — Se siitä. Mutta kun sinä kerran tulet minun talooni, niin kai sinä tulet minun eukoksenikin — etkös tulekin?»

Mamselli hymyili vain eikä vastannut mitään. Eenokki piti sitä myöntymisenä ja alkoi selittää, millainen humu kävisi maantiellä, kun he ajaisivat etelään päin. Sitten hän äkkiä pysähtyi kesken lauseen. Talon portin pielessä oli paperilappu ja Eenokki alkoi tavata sen kirjoitusta piirrätellen etusormellaan kuin ällätikulla:

»Täällä otetaan niin kutsutulla fotografian keinolla kuvia paperille. Ne ovat aivan luonnonmukaisia.»

Päästyään luonnonmukaisiin Eenokki kääntyi ja sanoi:

»Mennäänpäs ottamaan kuva!»

Mamselli ei virkkanut mitään, mutta hymyili yhä ja näytti ajattelevan, että olisi hauska saada oikea kuva peilikuvan asemesta. Niin he kääntyivät portilta pihaan ja Eenokki haroi sormillaan siistiksi tuulen sekoittamaa tukkaansa.

Ikkunat olivat pimeinä, sillä niistä kurkistelevat ikäihmiset ja osattomat vanhatpiiat halusivat pysyä näkymättöminä. He olivat asettuneet sopivasti pitsiverhojen taakse ja katselivat niiden rei'istä kadulla kulkijain kiirettä. Paaleihin menijät tunsi helposti vaatteista. Herrat olivat jättäneet karvareuhkansa eteisen naulaan, panneet päähänsä huopatuopin ja pitelivät pakkaselta korviaan. Naiset eivät halunneet päällysvaatteillaan rypistää hameitaan ja olivat sen vuoksi heittäneet olkapäilleen paksun kerroksen liinoja tai pikku nutun. Heidän oli liikuttava nopeasti, sillä alhaalta viilsi pakkanen paljasta ihoa ja käsivarret olivat kananlihalla. Ikkunaverhojen takaa kurkistelevat vakavoituneet ihmiset tiesivät vanhastaan, että tuollaisen elämän keveyden ja turhamaisuuden seurauksena olisi huomenna tavallista enemmän paheksumista ja synnin taakan selvittelyä. Joka kerran olivat nuoret miehet aamulla kotiin palatessaan särkeneet ihmisten ikkunoita, kunnianarvoisat herrat mukiloineet toisiaan kuhmuille ja naiset antaneet taputella itseään pimeällä portilla.

Mutta toiset katselijat, jotka olivat itsekin olleet joskus mukana, hymyilivät ymmärtäväisesti ja virkahtivat toisilleen:

»Tänä yönä tulee taas uutisia!»

»Ja aamulla saadaan kuulla, ketkä ovat kosineet ja kenestä mamsellista tulee pian rouva ja...»

»... ja kenen luokse päästään ensi talvena ristiäisiin.»

Nyt kääntyi kulmasta joku renkimies pitäen olallaan varsiniekkaa lanternia, hänen jäljessään asteli pappa arvokkaasti ja tämän takana parvi liinoihin kääriytyneitä naisia. Siinä meni varvin patruuna Notkolinin perhe varmana siitä, että heillä oli ja että he itsekin olivat. Rouva Notkolin kulki pää kenossa kuin keisarinna ja kasvoilla juhlallisen tärkeä ilme, mutta kompastuessaan hän kuitenkin suhkaisi vierellä kulkevalle tyttärelleen, että »lempo kun polkaisin hevosensontaan ja silkkikenkäni likaantui». Hän vilkuili tyttäriään tarkastellen näiden asua ja kuiskasi vanhimmalle:

»Selina näkyy kasvaneen niin nopeasti, ettei hame peitä varpaita.»

»Mutta onneksi on kasvanut ylhäältäkin, ettei niitä tarvitse enää topata pumpulitukoilla niin kuin vuosi sitten.»

Ja ikkunaverhojen takaa kurkistelevat ihmiset sanoivat toisilleen:

»Saatpa kuulla, että Notkolin suuttuu yöllä korttipelissä ja repii viskaalin nutun rikki niin kuin joka vuosi.»

»Ja rouva yrittää tanssia masurkkaa ja ruhjoo kavaljeerinsa varpaat, niin että miesparka nilkuttaa viikkokaupalla.»

»Ketään tytärtä ei kosita ja huomenna on sen vuoksi kotona perherähinä. Ukko noituu, ettei hän viitsi elättää naimatonta naislaumaa, ja huiskii piipunletkulla.»

Sen ajan kun Notkolinit kulkivat ikkunan alitse oltiin hiljaa, mutta heidän päästyään ohi jatkui keskustelu:

»On se jyskettä, kun tuo Johanna tanssii! Ja huohotus kuuluupi kuin palkeesta ja kureliivin nauhat natisevat.»

»No mutta Efraim!» torui vaimo. »Et suinkaan sinä ole sopimaton?»

»En minä vaan se kureliivi.»

Tanssivieraat pääsivät perille, kopistelivat lumisia kenkiään portaissa ja astuivat sisälle. Lanternejä kantavat rengit ja piiat jäivät ulos ja kulman taakse päästyään pitivät neuvoa siitä, että kun herrasväki viipyisi poissa aamuun saakka, voisivat hekin lämmitellä saman katon alla ja kurkistella kaapeista voileipiä ja vajaita pullonpohjia laskiaispaalien ylösrakennukseksi.

Ja samalla kun lanterninkantajat puhalsivat lyhtynsä sammuksiin, peilaili herrasväki eteisessä astuakseen paalisaliin. Vaikka olikin talvipakkanen, helottivat naiset koreanvärisinä kuin kukkatarha. Vanhemmilla rouvilla oli harmahtava tai sinipunerva ruudukas puku, mutta nuoret naiset olivat yksivärisissä ja kirkkaissa asuissaan. Pakkasen punertamat paljaat olkapäät olivat pehmeät kuin kukkalehti, vyötärö oli kaita ja notkea kuin syntinen omatunto ja siitä alaspäin levenivät monet salaperäiset poimut ja laskokset varpaisiin asti. Ja helmojen alla olivat piilossa hoikat nilkat — mutta miten hoikat, sen tiesivät ainoastaan ne herrat, jotka saivat aamuyöstä luvan suudella maailman sirointa jalkaa. Miehet olivat kuulleet tarinoita tai tiesivät, että hameen laskosten alla saattoi olla viisi ja kuusi, jopa kahdeksankin brodeerattua, pitsitettyä ja tärkättyä alushametta lisäämässä silkkipuvun kahinaa. Ja aviomiehille oli tuttua että laskosten alle paljaaseen ihoon kuulemma puhalsi ulkona kylmä tuuli. Naisten koko olemus tuoksui näin talvipakkasellakin kesän kukille, sillä vaatteisiin oli tipautettu pisara floridavettä tai ruusuöljyä.

Ja kukkastuoksun ympärillä hääri joukko herroja kuin mehiläisiä. Heillä oli tyköistuvat mustat takit, valkoiset liivit ja korvia hipovat korkeat kaulukset. Nuoremmilla herroilla oli kai rohkeuden merkkinä viininpunaiset liivit ja pieni paperikukkanen takinkäänteessä. He kiersivät ympäri ja noikkasivat tämän tästä. Vanhemmat herrat napsauttivat kiinni nuuskarasiansa ja panivat sen taskuun, sipaisivat korvapartaansa ja ylenpalttisen sirosti pyysivät naisia saliin pienelle viinilasille ennen varsinaisen programmin alkua. Heitä ei olisi tuntenut samoiksi sänkipartaisiksi ja tiuskiviksi patruunoiksi, kauppiaiksi, merikapteeneiksi ja kippareiksi, viskaaleiksi ja kirjanpitäjiksi, jotka antoivat tavalliselle arkipäivälle tärkeän ja itsetietoisen sävyn. Nyt he olivat herrasmiehiä näytellessään muille ihmisille meidän Malinaa ja meidän Emmyä. Ja samalla he vihjaisivat omista asioista, että kauppa luistaapi hiton hyvin ja meidän fregatti purjehtiipi ensi kesänä Spanjanmaahan asti ja tuopi sieltä veskunat ja tupakat, niin että »maistetaanpas nyt veli Fredrik — hehheh». Tuolla seisoivat fabriköörit selkä kenossa ja sytyttivät Antellin puodista ostamansa sikarin, tuolla tulivat juuri sisään toispaikkakuntalaisina vieraina puukhollari Fyryläin Varkaudesta ja mestari Tupalin Juantehtaalta.

Mutta eipä miehistäkään moni uskonut, että nuo tuoksuvat ja hoikkavartaloiset Malinat ja Emmyt olivat samoja matameja tai miehenkipeitä plikanhattaroita, jotka kulkivat nyt kevyesti kuin pilvenreunalla, mutta huomenna kotioloissa potisivat juhlan jälkeen mahanturvotusta ja ruikuttaisivat varpaissaan olevia kengän hiertymiä. Nyt oli juhla ja sen vuoksi oli kaikki toisennäköistä. Kasvoiltaan vanhat tutut, mutta olemukseltaan uudet ihmiset alkoivat parveilla juomapöydän ympärillä. Punssia oli keitetty saaveittain ja sitä ammennettiin kauhalla kannuihin, joita neitsyet kierrättelivät ympäri ja kaatoivat laseihin. Naisia ja nuorempia miehiä varten oli viinistä valmistettua bischoffia ja sitten oli tietysti jossakin piilossa vielä paljon muuta sellaista, jota näytettäisiin vasta joskus aamupuolella.

Leena katseli kruunujen kirkkaita valoja ajatellen itsekseen, että kynttiläin valamiseen oli palvelustytöiltä mennyt monituisia päiviä ja että kukahan ehtisi illan kuluessa kiertää sakseineen ja niistää monetkymmenet kynttilät. Ja toiseksi hän ihmetteli juomien paljoutta muistaessaan, miten säästeliäästi isäukko lorautti kotikeittoistaan lauantai-iltaisin miesten tuoppeihin ja piti sitäkin jo liikana. Leena katseli menoa kuitenkin vain toisella silmällään, sillä Notkolinin naiset olivat kai keskenään epäilleet, osaisiko vieras käyttäytyä nuhteettomasti ja osaisiko muuttua kureliivien pingottamaksi täydelliseksi mamselliksi myöskin toisten ihmisten silmissä. Mutta Leena kyllä tiesi, miten sirolla kädenliikkeellä otetaan pieni pitsinen nenäliina rinta-aukosta ja pyyhkäistään sillä kevyesti nenän sivua silloin, kun joukkoon astui kaupungin naisten hellän huolenpidon kohde, kirjanpitäjä Värnelin. Ja hän tiesi senkin, minkä verran piti ihmetellä ja kohauttaa kulmakarvojaan, kun kynnyksellä näkyi juhlavana, mustassa takissaan, hauskan punaruudullisissa liiveissään ja korviin saakka ulottuvissa kauluksissa Lievislahden urkunistin iso poika, teknisti Sarka yhtä hienona kuin muutkin nuoret herrat ja Leenan nähdessään hymyili niin peijakkaan sirosti, että hänen teki mieli irvistää takaisin. Etteikös osannut — mokomakin suolakuski...!

Leenan polyteknillinen riitapukari tuli huomaavaisena lähemmäksi, niin että Leenan oli pakko esittää hänet patruuna Notkolinille ja koko perheelle, vieläpä ylikonttoristi Värnelinillekin. Niin jouduttiin hetkinen keskustelemaan yhdessä sillä aikaa, kun naiset joivat loppuun ensimmäisen bischoffinsa ja herrat ehtivät kulauttaa samaan aikaan jo kaksi tai kolmekin punssipottia. Ja muiden puhuessa keskenään oli heillä kahdella sen verran tilaisuutta että Leena ehti tiukata Saralta:

»Mitä ihmettä sinä täältä haet?»

»Samaa kuin sinäkin», hymyili mies. »Tai jos puhun ihan totta, niin tulin katsomaan sinua.»

»Minua et tule tänä iltana näkemään paljoakaan.»

»Juupasten... Aion pyytää sinua poloneesiin.»

»Lupasin jo herra Värnelinille.»

»Tuolle saakelin puotisihteerille? Mutta eipä sillä väliä, kun näen sinut kuitenkin vielä monta kertaa ennen kuin lähdetään takaisin Huhtirantaan.»

Leenan teki mieli kiusoitella häntä ja sen vuoksi virkkoi vakavana:

»Entäpä jos en lähdekään takaisin? Mistä tiedät vaikka jäisin tänne?»

»Etkä jää! Lähtiessäni tapasin isäsi ja lupasin hänelle tuoda tytön ja suolakuorman ehjinä kotiin.»

Leena siirtyi lähemmäksi Värneliniä ja nojasi hieman tämän olkavarteen sanoessaan:

»Jospa minä en olekaan toisten vietävissä?»

»No se on samantekevää. Hevosen ja kuorman vien joka tapauksessa. Sinä saat kävellä jälkiä myöten, jos se on hauskempaa.»

Leena näytti hänelle kieltään. Samassa tuli patruuna Notkolin heidän luokseen ja alkoi puhua Saralle:

»Jahah, herra polyteknikko on siis opiskellut Helsingissä? Minun tyttäreni Loviisa aikoo myöskin sinne saadakseen lisää oppia fortepianon soitossa. Jos hän matkustaisi kesällä, pääsisi hän omassa laivassa. Mutta hän tahtoo nyt heti.»

»Matka täältä sinne kestää kokonaisen viikon», myönsi Sarka.

»Niin, vahinko ettei teillä ole kuomurekeä mukananne!» sanoi Notkolin. »Siinä hän pääsisi jo pitkän matkan etelään päin.»

Sarka mietti kulmat rypyssä ja virkahti viimein ihastuneena:

»Mutta voidaanhan tehdä sillä tavalla, että minun kuormani siirretään mamselli Haikosen rekeen. Silloin me kaksi mamselli Notkolinin kanssa voimme ajaa kuomureessä edellä!»

Leena katsoi häneen kuin haukka. Puuttui vain ettei nokaissut. Mutta samassa alkoi soida ja vanhempi väki siirtyi poloneesiin, sillä tarkoitus oli kiertää suuri sali muutamia kertoja ja siirtyä päivällispöytään. Verkkaan marssiva jono karttui ja teknisti kumarsi mamselli Loviisalle astuen joukkoon. Kun alkupää alkoi kyllästyä tanssiin, siirtyivät parit vähitellen pitkien pöytien luo valitsemaan paikkansa. Leena asteli Värnelinin käsivarteen nojaten kahisevan valkoisessa silkissä — mamselli Johannan tanssipuvussa, joka ei enää mahtunut oikealle omistajalleen — ja sitä koristivat punaiset ruusukkeet edessä. Hekin asettuivat tuoliensa taakse, mutta kun Leena vilkkaan keskustelun lomassa vilkaisi pöydän toiselle puolelle, asettuivat sinne juuri vastapäätä suolakuski Sarka ja mamselli Loviisa. Että se onneton viitsikin tehdä vielä kiusaa ja kaiken lisäksi hymyillä tyytyväisenä... Olisi sietänyt jo höyhentämistä.

Ja kun Leena katsoi pitkin pöytää, oli hänelle siellä toinenkin yllätys: Holterin Eenokki yritti soluttautua kahden naisen väliin ja puhui heille innokkaasti kapin-ajoista saaden ihailevia katseita. Pitkät pöydät notkuivat täynnä poronliha-, lohi- ja juustovateja. Näkyipä olevan kalakukkoakin eikä Leena malttanut olla sanomatta pöydän yli Saralle:

»Tätä leipoessaan kai tiesivät, että sinä raukka olet kotoisin Savosta ja olet nyt päässyt suureen maailmaan.»

Mutta toinen katsoi tyytyväisenä aivan kuin häntä olisi kehaistu:

»Tosiaan minun kunniakseni! Ja siellähän sinäkin maleksit aikoinaan Kuopion kaduilla oppiaksesi kulkemaan sivistyneesti kuin suuressa maailmassa pitää.»

Kanavankaivaja ja puukhollari loivat toisiinsa vaivihkaa epäileviä silmäyksiä aavistellen sitä, ettei heistä kahdesta tulisi erikoisen hyviä ystäviä. Kun Värnelin kumarrellen ja siroin liikkein tarjosi Leenalle rosollia, nykäisi Sarka hernevatia lähemmäksi Loviisaa. Leenaa kutitti ajatus, että Saran ikuisena kiusana näkyivät olevan kirjanpitäjät. Menipä hän mihin tahansa, aina siellä oli vastassa puukhollarien ammattikunta.

Emännät olivat päättäneet yllättää vieraansa eivätkä tarjonneetkaan pääruokalajina tavanmukaista teertä tai metsoa, vaan niiden sijasta valtavat vadilliset lihapullia. Jokainen olisi ahminut mielellään, mutta naisten kureliivien tiukalla olevat nauhat pakottivat tyytymään vähään. Holterin Eenokki, jonka ihastuttava mamselli oli yhtenä kantamassa vateja pöytään, ei ujostellut syödessään ja kehui kovalla äänellä, että hänellä oli menossa jo kahdeksastoista. Palvellessaan Leenaa Värnelin hymyili niin makeasti, että kanavamestarin mieli teki heittää häntä lihapullalla vasten kuonoa. Mutta vähitellen oltiin pääsemässä aterian loppuun ja jälkiruokana kantoivat neitsyet korkeat kasat pappilan hätävaraa. Nyt päästiin jo vapaasti liikkumaan pöydistä, sillä kun lopuksi tuli kahvia ja sokeririnkeleitä, tiesivät kaikki herratkin sen, että ennen ohjelman jatkumista oli naisilla tapana poiketa toiseen huoneeseen peilautumaan tai mennä parvekkeelle leyhyttelemään hameittensa helmoja herrojen vuorostaan haukatessa raitista ilmaa pihanpuoleisten portaitten vierellä.

Sitten alkoi tanssi. Loviisa sai osakseen kaikkien kiitokset, sillä hän oli luvannut soittaa tanssimusiikkia fortepianolla ja se oli sentään toista kuin klaneetti ja viulu. Hän aloitti menuetilla. Sitten vauhti ja into kiihtyi, kun päästiin polskaan ja polkkamasurkkaan. Toiset ihastelivat Loviisan nokkelia sormia ja olivat sitä mieltä, että kyllä hänen pitäisi päästä Helsinkiin asti, sillä hän soitti jo nyt melkein yhtä hyvin kuin oikea klaveeritaiteilija. Eikä rouva Notkolinkaan ujostellut kehuessaan tytärtään:

»Ajatelkaa miten paljon hän on oppinut, vaikka ei ole käynyt kauempana kuin Vaasan markkinoilla! Mitä sitten kun tulee takaisin kursseilta...»

Ja kädenpuristeluita Loviisa sai loppumattomiin, sillä kun herrat saattoivat tanssin jälkeen daaminsa paikoilleen, tulivat he joka kerran kumartamaan ja lausumaan kohteliaan kiitoksensa myös soittajalle. Ja sitä mukaa kuin aika kului, muuttuivat kiitokset punssi- ja totilasien vuoksi yhä monisanaisemmiksi ja ylenpalttisemmiksi. Sarka nojaili kyynärpäällään pianon nurkkaan ja katseli Loviisaa ihastuneena joka kerran kun Leena sattui menemään ohitse. Rouvat olivat saaneet lisää bischoffia tai siemanneet puolisalaa miehensä punssipotista, koskapa olivat vapautumassa turhasta ensikainoudesta ja sievistelystä ottaen jo roimempia askelia. Vanhat rouvat keimailivat omille miehilleen ja nuoret mamsellit kavaljeereilleen. Ja sitä mukaa kuin tanssi jatkui ja rouvat alkoivat lämmetä, heittivät he päällimmäisen liinan pois olaltaan. Rouva Notkolinkin jätti ylimpänä olleen sinisen sivuun ja sen alta tuli näkyviin kröönin vivahteinen. Parin kierroksen jälkeen hän heitti pois senkin ja komeili nyt anelin värisessä. Hän ei enää ujostellut pyylevää vyötäröään, vaan meni yhä hurjemmin. Patruuna Notkolin oli juuri käynyt herrojen huoneessa, katseli silmiään räpytellen rouvansa menoa ja tanssin loputtua huomautti tälle arvokkaan hillitysti, että »kyllä sinä rakas mamma voisit välillä levätä ja huokaista, ettet rupea haisemaan hielle». Ja mamma yritti kuiskata papalle jotakin kahdenkeskistä, mutta hengästyksissään tuli virkahtaneeksi niin kovasti, että lähimmät herratkin kuulivat: »Haiseehan tässä pakostakin, kun on niin kuuma. Hitto kun saisi heittää puolet hameistakin pois!»

Mutta neuvot olivat turhia, sillä rakas mamma oli taas menossa ja pappa sai kääntyä rauhassa takaisin herrojen huoneeseen, jonne pujahti muitakin setämiehiä painaen oven visusti kiinni. Rouva kiersi lattiaa jo ilman huiveja niin että palkit natisivat. Mutta sitten tapahtui jotakin, joka sai ohjelman sekaisin. Yht'äkkiä kuului rouva Notkolinin kimeä voihkaisu, kaikki pysähtyivät ja soitto katkesi kuin keritsimillä. Kaikki katsoivat ääntä kohti, mutta miehet käänsivät nopeasti selkänsä sinnepäin ja naiset kuiskailivat keskenään vaihtaen merkitseviä katseita. Oli tapahtunut skandaali: rouva Notkolin oli hurjassa nelissään tuntenut vyötäisillään raksahduksen, alushameen nauha katkesi, hame valahti nilkkoihin ja rouva Notkolin kompastui siihen vaipuen kontilleen, niin että jalka näkyi melkein polvea myöten. Niin saattaa käydä, kun pääsee noitumasta liikoja vaatteitaan... Kavaljeeri oli hämillään eikä ymmärtänyt auttaa. Eikä voinutkaan auttaa, sillä katsoessaan sinnepäin hän olisi nähnyt rouva Notkolinin pohkeen. Mutta lähellä seisova kanavankaivaja Sarka uskaltautui lähelle, otti rouvaa käsipuolesta ja nosti pystyyn, tarttui lattialla olevaan valkoiseen vaatekasaan ja ojensi sen rouva Notkolinille.

»Menkää pois!» kivahti tämä, sieppasi hameensa ja vähällä piti ettei huitaissut sillä Sarkaa korville.

Mutta Sarka seisoi ja hymyili vahingoniloisena. Jotkut herrat jo pudistelivat päätään, että tapaus oli sopimaton ja että nuoren miehen olisi pitänyt käyttäytyä siistimmin — ainakin näin toisten läsnäollessa. Herra Värnelin kulki miehestä mieheen ja hoki että »epäritarillinen mies, kun menee lähelle ja koskettaapa käsilläänkin. Jos minä olisin patruuna Notkolin, vaatisin hänet kaksintaisteluun.»

Rouva Notkolin meni sähisten toiseen huoneeseen mytty kainalossaan eikä tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai kiroilla. Varmuuden vuoksi hän teki molemmat ja huokaisi lopuksi:

»Oli sentään onni etten ollut ihan alasti!»

Hän tiesi että tuo pelko oli turha, sillä jäljellä oli vielä neljä alushametta ja leninki viidentenä. Toiset naiset piirittivät hänet ja hän huokaili masentuneena:

»Jopa tuli skandaali! Antakaa minulle kuminaviinaa.»

Johanna alkoi moitiskella:

»Mutta rakas mamma, minähän sanoin päivällä että ommelkaa siihen uusi nauha. Te ette kuitenkaan uskonut.»

»Suusi kiinni ja pidä huoli omista naruistasi!»

Silloin hän muisti jotakin, kaivoi kätköistään harakan munan kokoisen hopearasian, avasi sen ja hengitti syvään hajusuolaa. Hetken kuluttua se virkisti, koskapa hän kohotti päätään ja tokaisi Johannalle:

»Tuleeko sitä viinaa vai ei?»

»Mutta rakas mamma...»

Nyt ei mamma enää odottanut, vaan hypähti pystyyn, heitti sylissään olevan vaatemytyn tyttärelleen, meni tanssisaliin ja sanoi Loviisalle:

»Soita masurkkaa ja lujasti!» Ja vierellä seisovalle teknisti Saralle hän lisäsi: »Te olitte ainoa mies koko salissa, joka ei pyörtynyt! Hitto vieköön, minä naitan teille tämän tyttäreni!»

Loviisa alkoi soittaa, Sarka kumarsi syvään ja he lähtivät kiertämään salia niin että lattiahirret notkuivat. Ympärille alkoi tulla eloa, sillä herrain huoneen ovi aukeni ja sieltä kurkisteli miehiä tarkastellakseen, joko tie oli taas selvä.

Holterin Eenokki ei surrut yhtään, vaikka ei saanutkaan ompelukonetta. Kun laulukunta esitti lauleskelua ja palkintoja ryhdyttiin jakamaan, kuiskasi Eenokki vielä viime hetkellä mamsellilleen, että »juu, se tikkaa kolmesataa kertaa minuutissa. Ja lisäksi meille ostetaan samanlainen lamppu kuin Haikolan hovissa.» Mutta kun koneen sai toinen mies ja hänelle hurrattiin, mutisi Eenokki itsekseen:

»Ai pahus! Mutta eipä sillä väliä, parempi onkin se seinäkello.»

Kun kellonkin vei vieras mies ja hänelle hurrattiin yhtä lujasti, kuiskasi Eenokki mamsellinsa korvaan:

»Mutta ajatteles, se plakkarikello on oikiata hopiaa!»

Ja sen Eenokki saikin. Lisäksi tuli vielä pari seteliä. Kun hän meni niitä noutamaan, noikkasi hän syvään, kääntyi ratki iloisena joukkoon päin, hurrasi itselleen eikä malttanut olla lopuksi huomauttamatta:

»Sanoinhan minä että tänne se tulee!»

Eenokki pysähtyi keskelle lattiaa ja vakavan toimeliaana asetti kellon liivinsä taskuun, sovitteli ketjut mahansa yli ja pani koukun kiinni. Hetki oli juhlallinen, sillä laulukunta viritti uuden laulun ja Eenokki erehtyi luulemaan, että se oli tarkoitettu hänelle. Hän asteli kuin kuvernööri yli lattian mamsellinsa luokse, tarttui tätä käsipuolesta ja kuunteli hiljaa. Ja laulannon viimein loputtua hän kuiskasi korvaan:

»Mennäänpäs hiukan juttelemaan...»

Löydettyään eteisen puolelta rauhallisen kulman hän aloitti juhlallisesti:

»Ylihuomenna me sitten lähdemme. Kylmähän siellä matkalla on, mutta ostetaan sinulle vaikka supiturkki ja kääritään siihen niin etpäs totisesti kohmetu. Ja kun viimein päästään kototaloon, heitetään halkoja lisää uuniin ja etsitään sellaiset vällyt, että...»

Mutta mamselli keskeytti nopeasti:

»Luuletko tosissasi, että minä lähden mukaan?»

»Mutta siitähän tässä on puhuttu!»

»Sinä olet puhunut, mutta minä en ole sanonut yhtään mitään.» »Oo-oletpas!» venytti Eenokki. »Sinähän lupasit jo päivällä!

Muistatkos kun mentiin fotograafiin?»

»Niin — sinä itse puhuit, mutta et edes kysynyt minulta. Enkä minä ehtinyt vastaamaankaan.»

Eenokki katseli mietteliäänä ja kysyi:

»No etkö aiokaan tulla mukaan?»

Neitonen viivytteli. Oli vaikea sanoa ikävää totuutta ja pahoittaa kunnon miehen mieltä. Viimein hän kuitenkin selitti jo itkua tuhertaen:

»Ymmärräthän — etten minä voi...»

Kellon kullanvärinen vitja kiertyi Eenokin sormen ympäri. Hän ei ymmärtänyt koko asiaa, mutta sanoi kuitenkin rauhallisesti:

»Jaahah, juu... Kyllähän minä sen tajuan.» Ja hetken kuluttua hän kysäisi: »Tarkoitat siis sanoa sitä, ettet tulekaan istumaan minun kuormalleni?»

»Niin, sitähän minä...»

»Ja myöskin sitä, ettet tule Holteriinkaan?»

»Sitähän minä...»

»Etkä minun eukokseni — tarkoitan Holterin emännäksi?»

»Sitähän minä...»

Mamselli alkoi nyyhkyttää. Eenokki tunsi hienoista sääliä ja olisi tahtonut sivellä toisen päätä samaan tapaan kuin koiranressua hyvitellään ja raaputetaan leuan alta. Hän ei kuitenkaan tullut raaputtaneeksi, vaan katsoi plakkarikelloaan kuin olisi ollut kiire jonnekin, rykäisi ja sanoi lohduttavasti:

»No eipä sillä väliä. Eikä kuormassa olisi oikein tilaakaan.»

Mamsellin nyyhkytys muuttui itkuksi. Hän oli pahastunut siitä, kun toinen ei pahastunut. Eenokki joutui kerrankin sanattomaksi eikä keksinyt lohduttavaa, jätti kellonsa rauhaan ja alkoi neuvottomana hieroa nokkaansa. Mutta viimein hänen päässään välähti ja hän kuiski hymyilevänä:

»Älä sure, oma kulta! Minä tulen ensi talvena uudestaan.»

Neitonen katsoi häneen kysyäkseen, että mitä varten uudestaan ja kenen vuoksi. Hän aikoi sanoa, että te miehet olette kaikki samanlaisia ja puhutte kaikesta vain leikillänne, mutta Eenokki ehti tarttua häntä käsipuolesta ja virkahtaa:

»Ensi talvena taas tavataan! Ja mennäänpäs nyt juomaan sen kunniaksi lasi bischoffia.»

Mutta fotograafista Eenokki ei muistanut puhua sanaakaan ja kuva jäi sille tielleen.

Luvattuna näytäntönä esitettiin Luther Wormsissa keisarin ja säätyjen edessä vastaamassa tekosistaan. Lutheria esitti viikkosanomien toimittaja, keisarina oli viskaali ja valtiopäivämiehinä pari maisteria ja loput ylioppilaita. Näky oli juhlallinen, mutta Lutherin puolustuspuhe oli pitkä eikä siitä kuulunut paljon mitään. Leena ja Sarka olivat ensimmäisen kerran joutuneet vierekkäin kurkistellessaan toisten olkapäiden yli Lutheerukseen. Kaikki meni muuten hyvin, mutta sitten sotkeutuivat Lutherin paperit, hän änkytti hetken, aloitti taas alusta, sotki uudelleen ja viimein tokaisi että »tässä seison enkä muuta voi». Keisari kohottausi seisomaan ja alkoi sättiä Lutheria uhaten julistaa valtiokiroukseen. Silloin kiukustunut munkki karjaisi uudelleen, niin että Westerlundin talon ikkunalasit helähtivät:

»Tässä seison enkä muuta voi!»

Joukossa oli kuiskaaja niin kuin taiteellisissa näytäntöesityksissä ainakin, mutta hänen paperinsa olivat yhtä sekaisin eikä hän mahtanut asialle mitään. Silloin ei auttanut muu kuin keisarin ja Lutherin ruveta väittelemään vakavissaan. Keisari takoi nyrkkiä pöytään ja omasta päästään haukkui munkkia porsaaksi ja tämä korotti joka kerran ääntään parkaisemalla: »Tässä seison enkä muuta voi!» Katselijoilla oli hauskaa ja pimeästä kuului Holterin Eenokin kehoitus Lutherille:

»Mäjäytä sitä äijää korvalle!»

Sarka nykäisi Leenaa kyynärpäästä ja he lähtivät etsimään nurkasta tuolia, sillä valtiopäivien riitely kuului sinnekin. He vilkaisivat toisiaan silmiin tutkiakseen, pitikö heidän olla vielä vihaisia.

»Nuoret naiset näkyvät katselevan sinua», virkahti Leena kuivasti. »Hauska että olet saanut Oulussa menestystä.»

»Kai sen vuoksi, kun minä en pyörry helposti.»

»Pidetäänkö sellaista rohkeutta ansiona?»

»Kyllä, vaikka ensin kiljutaankin.»

Heidän piikittelynsä jatkui, mutta sitten näyttivät Kaarle-keisari ja Luther päässeen jonkinlaiseen sovintoon, koskapa lähtivät vaihtamaan pukua herrain huoneeseen ja katselijat taputtivat käsiään. Valoja sytytettiin. Silloin alkoivat salissa kiertää neitsyet jokaisen luona ja niiata kohteliaasti. Ensimmäisellä oli tarjottimella palasiksi leikattua viipurilaista krinkeliä, toisella piparikakkuja ja kolmas tarjosi pitokaramellejä, joissa oli koreanväriset paperit ja niissä rimpsureunat. Päällimmäisenä oli hauska kiiltokuva ja paperin sisällä runonvärssy. Herrat taittoivat paperin rusetiksi takkinsa käänteeseen ja naisten tapoihin kuului pudottaa runopaperi kaula-aukosta sisään ja säilyttää se siellä muistona illasta.

»Hauskaapa näkyy olleen sinullakin koko illan», aloitti Sarka tarjoten uudelleen kiistan aihetta.

»Tietysti. Sitä vartenhan tänne tulinkin.»

Teknisti taittoi paperinsa viuhkan muotoiseksi ja alkoi sovitella sitä paikoilleen toivoen Leenan tarjoutuvan auttamaan. Mutta kun Leena ei ollut tietääkseen, piti hän parhaimpana ärsyttää edelleen:

»Sellainen rasvanhierojalta saatu naama...»

»Kenellä? Ei suinkaan minulla?»

»Ei vaan tuolla kavaljeerillasi.»

Leena ei ollut ymmärtävinään ja teknisti alkoi selittää happamesti, että tällaisissa suurissa kaupungeissa eivät välskärit enää katkoneetkaan partaa eivätkä leikanneet hiuksia, vaan sitä varten oli erikoisia miehiä, joilla oli oma huoneensa niin kuin pieni puoti. Siellä he silittivät keikarien kasvoja, ajoivat niihin rasvaa ja voiteita, hieroivat ja velloivat, niin että naamasta tuli vähitellen sileä ja punertava kuin pikkulapsen pylly. Ja entäs pää — sinnekin siveltiin öljyt ja hajut kuin naisten tukkaan. Ja kaiken lisäksi olivat siellä tarjolla vielä muutkin riemut...

»Mitkä riemut?» kysyi Leena niin kuin ei olisi niistä kuullut koskaan.

»Sen kaunistushuoneen takana on vielä toinen kamari ja siellä on sellainen apulaisneitsyt, joka tarjoaa vieraalle lasin viiniä ja hymyilee maksusta.»

»Ei suinkaan tässä kaupungissa ole sellaisia?» kysyi Leena.

»Tuskinpa vain. En tiedä», vastasi Sarka epävarmasti. Ja eihän olisi ollut sopivaakaan tietää sitä.

Silloin astui heidän luokseen kirjanpitäjä Värnelin ja pyysi nähdä Leenan runonvärssyn.

»Minä pistin sen jo talteeni», vastasi Leena.

Herra Värnelin otti korvalliseltaan kiehkuran sormiensa väliin, punoi sitä renkaaksi ja tahtoi olla leikkisä:

»Talteenko jo! Ja tuonne sydämen vierelle vasten ruusuista ihoa. Kunpa minäkin olisin sellainen kiiltokuva, joka voitaisiin tallettaa...»

»Ettekö sitten ole?» virkahti Sarka ja nousi lähteäkseen.

Värnelin katsoi häneen tuimasti:

»Minä en sanonut teille mitään, herra polyteknillinen mestari.

Ja jos sanoisinkin, vaatisin teidät kaksintaisteluun.»

»Samahan se minun puolestani», vastasi Sarka. »Mutta silloin aseet ammatin mukaan: teille puupuntari ja minulle hakku.»

Hän lähti ja jätti toiset kahden. Valssi alkoi ja heidän keskensä virisi keskustelu, jota Leena vielä tahallaan pitkitti.

»Enkö minä saisi nähdä teidän runoanne?» kysyi kirjanpitäjä uudelleen.

»Johan sanoin että se on tallella puvussani.»

»Ja naisten puvut ovat kuin aarteet, joita ei saa kukaan nähdä läheltä. Ja niiden napitkin ovat kuin taikalukot, joihin ei avainta ole olemassakaan.»

»Avainta ei tarvita, kun kellään ei ole sinne asiaa», sanoi Leena keimaillen varovasti. »Herra ylikonttoristi näkyy ottaneen punssia liikaa.»

Toinen oli mennä hämilleen, mutta nolous ei kestänyt kauan. Teki mieli taltuttaa tuo salokylän ylpeä talonpoikaistyttö. Kaipa tässäkin tepsivät vanhat temput:

»Mutta teille olen säästänyt hienoa pariisilaista viiniä, sellaista rakkaudenväristä. Haluatteko maistaa sitä, rakas mamselli Helena?»

»Eipäs kun Leena...»

»Olette nyt ensimmäisen kerran täällä meidän luonamme. Ensimmäisen kerran me kaksi saamme olla yhdessä ja ensimmäisen kerran me...»

Leena nojasi mieheen herttaisen luottavaisena, koetti katsoa häneen ylöspäin ja sovittaa katseeseensa tyttömäisen typerää ihailua.

»Ja mitä vielä aioitte sanoa?» kysyi hän.

Värnelin tarttui molempiin käsiin:

»Ei viitsitä katsella näitä ikäviä ihmisiä! Lähdetään seikkailemaan ja etsimään jotakin erikoista, me kaksi yhdessä!»

Leena katsoi niin kuin ei olisi ymmärtänyt:

»Mihin ja mitä varten?»

»Jonnekin kahden. Sinne missä on sitä viiniä...»

Hän tarttui Leenaa käsipuolesta ja oli jo lähdössä. Tämä pysähtyi, mutta ei katsonutkaan enää niin kuin kanamainen mamselli vaan niin kuin nainen:

»Ei, poikaparka, emme me lähde mihinkään!» Ja hetken kuluttua hän lisäsi varmana: »Kuulkaa nyt, herra Värnelin, tehän kohtelette naista samalla tavalla kuin jotakin uunin sytykettä.»

»Kuinka niin?» kysyi toinen ymmärtämättä.

»Luulette että nainen on kuin kuiva risu, joka pistetään hiillokseen ja puhalletaan muutaman kerran. Ja risu syttyy heti kun ensimmäinen liekki sitä hiukankin nuolaisee. — Mutta nyt taisitte erehtyä.»

»Olette ihan oikeassa», kohensi Värnelin hiillostaan. »Te ette ole risu vaan ruusupensas.»

He jatkoivat keskeytynyttä tanssiaan ja Leena selitti opettavasti:

»Ei nyt puhuta minusta, vaan naisesta yleensä. Annanko teille hyvän neuvon? Nainen ei ole sytyketuohi, jota noin vain käpristellään nuotiossa. Pikemminkin hän on tuore koivunvarpu, joka taipuu vaikka seppeleeksi, mutta sopii hyvin myös ruoskaksi.»

»Ja kumpi te olette mieluummin: ruoska vai seppele?»

»Se riippuu tietysti miehestä itsestään.»

»Mutta jospa mies tahtoo kietoa hänet seppeleeksi?» aneli Värnelin yhä.

»... omaan päähänsä! Ei kiitos, ei sentään niin vähällä.»

He joutuivat eteisen kynnyksen kohdalle ja Leenan valittavaksi jäi, astuako yli vai ei. Värnelin katsoi häneen, mutta hän vastasi rauhallisesti:

»Kärsivällisyyttä, hyvä mies!»

»Mutta miksi pitää sitten odottaa?»

Leena sotki katseeseensa taas mamsellimaisuutta:

»Eihän sitä ole pakko jos ei halua. Silloin on paras tyytyä niihin kuiviin risuihin ja heitellä niitä yhteiseen nuotioon. Ehkä nekin hiukan lämmittävät.»

Loviisa-mamselli oli lopettanut valssin soittamisen ja kysyi teknisti Saralta:

»Oletteko kuullut, mikä taika liittyy laskiaisiltaan?»

»Kyllä! Olen kuullut että jos nuori nainen kantaa oluttuoppia vasemmalla kädellä, tulee hänestä siveä vaimo. Ja teillä oli äsken vasemmassa.»

Loviisa punastui hyvillään mutta oikaisi:

»Ei se sitä ollut! Mutta kun menee nukkumaan sillä tavoin, että vain toisessa jalassa on sukka, astuu yöllä sisään tuleva sulhanen ja panee sukan toiseenkin jalkaan.»

Sarka innostui heti:

»Sepä hauska taika! Sanokaa missä teidän ikkunanne on.»

Loviisa-mamselli hätkähti ja katsoi silmät pyöreinä:

»Fyi, enhän minä sitä tarkoittanut!» He ehtivät kävellä salin toiselle puolelle ennen kuin hän lisäsi: »Sitä paitsi Selina nukkuu samassa huoneessa.»

He lähtivät etsimään klaneetinsoittajaa, sillä Loviisa valitti päänsärkyä ja sormet olivat jäykät. Mutta soittajaa ei löytynyt ja Loviisa valitteli, ettei hän jaksaisi millään aamuun saakka, sillä ihmiset lähtisivät täältä kotiin vasta päivän valjettua. Ohjelma kuitenkin jatkui ja pöydän ääreen ilmestyi mies, jolla oli vieressään suuri laatikko plommoneita ja joka ilmoitti, että hedelmät myytäisiin auksionilla ja että saadut rahat käytettäisiin Oulun uuteen kirjalainantoon, joka oli perusteilla yhteiseksi iloksi ja ratoksi. Seurasi kilpahuutelu, johon tuli mukaan patruuna toisensa jälkeen kunniansa vuoksi. Mutta kaikkien kiusaksi ilmestyi joukkoon myös Holterin Eenokki, joka oli päättänyt tuhlata vaikka kapin-ajoista saamansa rahat ennen kuin luopuisi. Ja lopuksi kävikin niin, että Eenokki sai marjat ja lähti laatikko kainalossa kiertämään salia ja tarjoamaan jokaiselle maistiaisia.

Loviisa-mamselli lainasi äidiltään hajusuolarasiaa, mutta sekään ei auttanut päänsärkyyn. He seisoivat Saran kanssa hetken ulkona parvekkeella raittiissa ilmassa, mutta kun Loviisaa alkoi värisyttää, pelkäsi hän vilustuvansa kipeäksi ja katseli salin menoa surullisena:

»Ikävä jättää tämä kesken. Mutta kyllä minun täytyy sanoa mammalle ja papalle, että lähden kotiin nukkumaan.»

Teknisti lähti hakemaan hänen liinaansa, mutta kynnyksellä asettui Leena hänen tielleen ja sanoi lyhyesti:

»Nyt sinä et mene mihinkään!»

Sarka katsoi häneen ymmällä kuin pahanteosta tavattu poikarakkari eikä ollut ymmärtävinään. Mutta Leena selitti tarkemmin:

»Pysyt täällä niin kauan kuin minäkin etkä narraile Loviisaa. Sitten saatat minut kotiin ja itse menet Franzénin pihapirttiin nukkumaan.»

Sarka jäi siihen ja totteli. Leena kääntyi iankaikkisen Värmelininsä puoleen ja sanoi tälle kovaäänisesti aivan kuin olisi tahtonut jonkun toisenkin kuulevan:

»Olitte äsken ihan oikeassa! Raha pyrkii valtaan joka paikassa eikä muu merkitse mitään.»

»Niin, ja se on kuin lumipallo», selitti innostunut kirjanpitäjä. »Kun on ensin sopiva kourantäysi pohjalliseksi ja alkaa sitä pyöritellä tuoreessa lumessa, kasvaa se niin suureksi, ettei sitä yksin jaksa kääntöäkään. Ja lopuksi sillä saa kaiken mitä tahtoo.»

»Niin ainakin luullaan», myönsi Leena.

»Ja ajatelkaa nyt, mamselli Haikolin, mitä mahdollisuuksia teillä olisi! Nyt saatte elää kitua siellä salolla ettekä pääse näkemään suurta maailmaa...»

»Mutta täällähän minä juuri olen.» Ja itsekseen Leena ajatteli, että sano nyt hyvä mies nopeasti se mitä aiotkin — tiedänhän minä kuitenkin mihin pyrit.

»Mutta minä tarkoitan Helsinkiä, Tukholmaa ja monia muita paikkoja», jatkoi Värnelin. »Myykää kartanonne, niin saatte siitä paljon rahaa.»

»No nyt tullaan viimeinkin asiaan», ajatteli Leena.

»Ja sitten te muutatte tänne, ostatte sillä rahalla laivoja, annatte laivojen kulkea ulkomaille ja myytte tavaran, jota sieltä tulee. Teidän lumipallonne kasvaa ja teidän edessänne on kaikki avoinna.»

»Jokos päästiin perille?» ajatteli Leena. »Ja lopuksi ei puutukaan enää muuta kuin se, että minä ostan sinut miesrukka kahdella tuhannella ruplalla irti kiukkuisesta eukostasi.» Ja nyt Leena kääntyi teknistin puoleen ja sanoi hänelle: »Annapa minulle eräs neuvo! Siellä kotikaupungissa oli kirjanpitäjä Koholin samaa mieltä, että raha avaa tien maailmaan. Mutta hän ei puhunut minulle mitään laivoista eikä tavaroista, vaan sanoi että pitäisi rakentaa myllyjä, sahoja ja tiilitehtaita. Kumpi näistä miehistä on oikeassa?»

»Sahat ja myllyt eivät sovi naiselle», kerkisi Värnelin väliin. »Niistä on liian paljon huolta ja vaivaa. Mutta laivoja kuljettaa tuuli ihan ilmaiseksi.»

Sarka ei ollut puhetuulella ja virkahti pilkallisesti:

»Hanki molemmat, niin silloinhan on tie laviampi suureen maailmaan. Sen kun istut trilloilla ja ajat vaikka Tukholmaan. Ja tien molemmin puolin hymyilee rasvanaamoja, jotka tarjoavat siirappiviinaa.»

Värnelin lähti taluttamaan Leenaa toisaalle ja kysyi:

»Oliko se mies juovuksissa?»

»Taisi olla. Mutta hänestä meidän ei tarvitse välittää.»

»Ei tietenkään. Nyt menemme neuvottelemaan siitä, millä tavalla tulemme rikkaiksi — eikö niin?»

»Olen aivan samaa mieltä», myönsi Leena sopuisana. »Ja rahaa meidän on hankittava pian.»

»Mutta millä tavalla?»

»Siitä voidaan keskustella huomenna, kun tulen tuomaan suurta tavarakuormaani teidän kauppaanne.»

»Ihastuttavaa! Me kaksi sovimme niin hyvin yhteen!»

»Kyllä toistaiseksi.»

»Se punainen ranskalainen ei sittenkään odota turhaan.»

Myöhemmin Leena tapasi Saran nojailemassa surullisen näköisenä ikkunanpieleen ja pureskelemassa Holterin Eenokin plommoneita.

»Kaikki on nyt valmista», sanoi Leena.

»Vai jo on», hymyili toinen ivallisesti.

»On. Ja huomenna sinä tulet auttamaan minua, kun vien tavarakuormani kauppiaalle.»

»Siis Franzénille?» katsoi toinen silmiin.

»Eipäs, vaan siihen samaan puotiin, jossa tuo puukhollari odottaa kieli pitkällä ja viinipullo kourassa.»

Kanavankaivaja ei viitsinyt katsoa häneen, vaan mutisi jotakin:

»Vai ovat kauppasi niin pitkällä...?»

»Ovat. Luuletko että olisin turhan takia riippunut koko illan hänen käsipuolessaan?»

»Hieromassa lemmenkauppoja.»

»Ole vaiti! Minä olen tullut tänne myymään Haikolan viljat ja nahat ja annan ne sellaiselle, joka maksaa niistä enimmän — senkin tohkero!» Hän tarttui Saran hihaan ja virkkoi sitten: »Kuulepas nyt, Lievislahden urkunistin iso poika! Oletko koskaan kuullut sananpartta, että jos nostat koiran veneeseesi, kastelee se sinun omatkin vaatteesi? Niin tekee Värnelinkin.»

Teknisti kääntyi ja katsoi totisena. Sitten hänen silmissään vilahti jotakin joka näytti iloisemmalta.

Puolen yön jälkeen oli talon edustalle kadulle ja myöskin pihan puolelle ruvennut kerääntymään kuomurekiä, sillä renkien oli määrä noutaa herrasväkensä takaisin kotiin. Rengit tiesivät itsekin, että he saisivat odotella vielä monia tunteja ennen kuin päästäisiin lähtemään. He sitaisivat hevosensa aitaan kiinni ja kurkistelivat viluissaan salin ikkunoista sisään. Mutta kun juhtain loppumisesta ei ollut tietoakaan, pujahtivat he kulman taakse kellariin ja siemaisivat siellä pari tuoppia olutta lämpimikseen. Seurauksena oli että ulkona alkoi pian yhtä äänekäs meno kuin sisälläkin.

Joku renki oli kiivennyt kinoksen harjalle kurkistaakseen ikkunasta herrain huoneeseen. Hän painoi kasvonsa lähelle ruutua ja huikkasi toisille:

»Siellä on tulossa tappelu! Notkolin pui nyrkkiä Jokelinille ja Jokelin repii rinnuksista Mäkeliniä ja kaikki kolme huutavat yht'aikaa.»

Kinos petti alta mutta toiset tukivat miestä takapuolesta ja selostus jatkui:

»Hähhää! Eemeli, sinun isäntäsi nuokkuu nurkassa niin kuin hevosesi: Silmät sillä on kiinni, alahuuli lerpallaan ja korvat riipuksissa. Mene kantamaan patruunasi kotiin.»

Se riitti. Jo singahti jäämukura kurkkijan selkään. Pian pöllysi pihassa lumi, torkkuvat hevoset heräsivät ja alkoivat tempoa. Miehet kierivät hangessa kuin jauhovakassa, ähisivät ja painoivat toistensa päätä lumeen, pyyhkivät välillä kasvojaan ja syljeskelivät suunsa tyhjäksi. Mekastus kuului sisälle asti. Puotineitsyet, jotka olivat kierrätelleet ruoka- ja namusvateja, tulivat portaille katsomaan. He koettivat taltuttaa tappelijoita, mutta turhaahan se oli, kunnes joku keksi hakea sisältä kannun kuminaviinaa ja tarjota sitä. Sopu palasi eikä kestänyt kuin hetken, kun sieltä täältä kuskipukilta tai kuomun alta alkoi kuulua hyräilyä.

Herrain huoneessa oli alkanut riita eräästä sanomalehtikirjoituksesta. Viikkosanomat oli jo kahdessa numerossaan maininnut kaupunkilaisten huonosta elämästä ja mekastamisesta juovuspäissä. Kippari oli sitä mieltä, ettei lehdellä ollut minkäänlaista oikeutta määrätä ihmisten syömisiä eikä juomisia. Nyt syntyi kaksi puoluetta, joista toiseen kuuluivat ne, joiden nenänpää kiilsi ja punoitti, ja toiseen taas muuten sameakatseiset ja sammaltavat. Varsinainen riidan aihe kuitenkin unohtui pian, mutta nyt oltiin muuten vain eri mieltä, kunnes Notkolin alkoi syyttää viskaalia siitä, että tämä pelasi korttipelissä väärin.

»Vannon kunniani kautta, ettei siinä ollut vilppiä!» tiuskaisi pahastunut viskaali.

Koko herraparvi kavahti pystyyn, niin että pongsuurin helmat heilahtivat. Jokainen tiesi, että tulossa oli jokavuotinen riita Notkolinin ja viskaalin kesken. Nämä kaksi huusivat kilpaa ja lopuksi tuli vimmastunut viskaali maininneeksi jotakin rouva Notkolinin paksuista pohkeista.

»Missä sinä olet ne nähnyt — häh?» tiukkasi loukattu aviomies.

»Ne näki jokainen äsken tuolla salissa!»

»Valehtelet — senkin...!» Notkolin heitti kortit vasten viskaalin kasvoja. »Sinä olet siivoton — kuulitko: olet siivoton! Jos elettäisiin entisaikaa, vaatisin sinut kaksintaisteluun.»

Kaksintaistelu tuntui miellyttävän herroja ajatuksena, sillä kukaan heistä ei ollut taistellut kaksin. Toiset tulivat kuitenkin rauhoittamaan ja Notkolinin kiukku lauhtui. Vähitellen asetuttiin pöydän ympärille ja kun riitelijät istutettiin eri puolille pöytää, päästiin jatkamaan peluuta ja juomaan halvoja ja heeloja.

Ja ulkona hevoset nuokkuivat ja rengit kuorsasivat tyytyväisiin kuomujen alla.

Päivä alkoi jo kajastaa heidän astuessaan ovesta ulos. Merkkinä siitä, että juhlat jatkuisivat vielä kauan, tarjottiin salissa aamuyön ateriana hienoiksi viipaleiksi leikattua poronkoipea ja suolalohta, sillisalaattia ja etikkasieniä. Ja juomapöydälle kannettiin valkoista viiniä, kuminaviinaa ja olutta.

Rengit olivat ottaneet kauluulaudan ja laskivat sillä mäkeä pihaportailta. Joku oli löytänyt kadulta naisten huivin ja solminnut sen lumiukon päähän. Laskiaisen ajelijat olivat tiputelleet katujen varsille värillisiä paperisuikaleita ja tuolla oli heitetty portin pylvääseen rekiloimi.

Lumi narskui kenkien alla ja Leena painautui viluissaan lähemmäksi Sarkaa. Muutamien talojen piipuista kohosi jo savu. Samat kasvot, jotka kurkistelivat eilen illalla verhojen takaa, olivat siellä nytkin odottamassa ja heti aamutuimaan päättelemässä, olivatko juhlat onnistuneet.

Leena naurahti, sillä hän muisti kapteenin sanoneen äsken totisena kuin kirkossa, että ihmisten pitäisi juhlia vielä enemmän, juhlat kun lisäävät kanssakäymistä kansain ja ihmisten kesken. Jos pitoja on paljon, ei maailmassa ole koskaan riitaa. — Mutta herrain huoneessa kai oltiin toista mieltä, koskapa sedät ehtivät tänä yönä tarttua toistensa kaulukseen ainakin kolme kertaa ja pihalla oli renkien kesken nujakkaa joka puolen tiiman jälkeen.

»Miehissä on aina enemmän tai vähemmän pahankurista pojanreuhkaa», sanoi Leena. »Ja joskus hiukan porsastakin.»

»Sitä vartenhan on keksittykin pongsuuri, ettei saparo vilahtaisi sopimattomalla hetkellä», myönsi Sarka.

»Nyt minä olen jo valmis lähtemään Huhtirantaan», huokaisi Leena.

He kääntyivät hetkiseksi katsomaan taakseen, näkivät varjojen vilahtelevan Westerlundin talon ikkunoissa, haukottelivat ja lähtivät taivaltamaan eteenpäin. Mutta juhlat jatkuivat vielä kauan ja päivänvalo alkoi sokaista kruunujen kynttilöitä, jotka paloivat loppuun ja sammuivat sitten itsestään kärähtäen ja tipauttaen sulaa rasvaa lattialle. Kun naiset alkoivat vaatia kotiin, keskeytyi herrojen korttipeli sen verran, että he ojensivat liinoja rouviensa harteille ja saattoivat ulos kylmään rekeen. Sitten jatkui peli taas, kunnes joku keksi että paras oli siirtyä parin kadun takana olevaan salonkiin. Ajatus oli hyvä ja niin kuului salongista vielä puolen päivän aikoihin iloinen rytäkkä.

Kaikki oli onnistunut suunnitelmien mukaan. Kun viikkosanomien seuraava numero ilmestyi, sanottiin siinä, että laulukunta ja tuleva kirjalainanto olivat saaneet tansseista huomattavasti rahaa. Ikävä vain, että lehden viereisellä sivulla oli pistelevä kirjoitus, jossa vaadittiin kotipolton vähentämistä. Sen takia eivät herrat tunteneet toisiaan kadulla pariin viikkoon. Ja lehden takasivulla oli pieniä ilmoituksia laskiaisena kadonneista esineistä: sisältä kullattu hopiatoosa, pihkakivirenkaat rihmasesta riitaan päältä, naisen kalvoisrinki eli rannerinki, iso punarantuinen silkkifluuri ja mörkillä kudottu fattirantuinen vaimonpuolen tröijy. Ja löydettyjen esineiden luettelossa oli pislaakipiippu lyhyellä slangilla, naisten musta kenkä ja yhet silmä-klasit hopiapookilla, jotka kaikki olivat perittävissä lehden konttuurista.

Suolan rahtilaisten oli lähdettävä ajoissa ennen kuin räystäät rupeaisivat tippumaan, sillä silloin menisivät keväiset tiet vierteille. Ylihuomenaamuna, kun kelmenevät tähdet näkyivät kylmän värisinä, soluttautui retkikunta Franzénin pihasta maantielle ja levänneet hevoset aloittivat matkan rivakasti. Miehet tuijottivat kaakosta vaalenevaan päivään kuin odottaen näkevänsä jo kotipuolen tuttuja vaaranrinteitä. Mutta he saivat tuijottaa sinne vielä monen monituiset päivät eikä sieltä näkynyt muuta kuin vierasta maailmaa.

Holterin Eenokki oli muuttunut matkalla harvapuheiseksi. Yksi ja toinen kyseli siihen syytä, mutta kukaan ei osannut selittää tarkoin. Eenokki parka oli lukenut lehdestä uutisen, että se joka ostaa olutpanimosta sata putelia olutta, saa vielä kymmenen pulloa kaupanpäällisiksi. Ja hän oli päätellyt, että kun kaikki tulisi sillä tavalla huokeammaksi, niin mitäpä tässä säästämään. Niin hän meni ja osti ne sata pulloa ja istui nyt suolatynnyrillä murheissaan. Kun päästiin Kajaaniin ja Tervapeukalon isäntä kysyi taas, mitä Eenokilla oli kuormassaan, katseli tämä alakuloisena liiterin nurkkaan ja vastasi vaisusti:

»Tyhjiä pulloja.»

Kauppamies vihelsi ja sanoi sitten:

»No sitten ei taida tullakaan kauppaa Holterin talon emännästä, vaikka viime kerralla puhuttiin.»

»Eikä sillä ole väliäkään», vastasi Eenokki. »Minä myyn taloni ja ostan laivan ja lähden kaupantekoon Viipuriin.»

Hän meni Vahtolaisen luokse, veti taskustaan plakkarikellon, katsoi sitä pitkään ja sanoi:

»Enhän minä mihinkään lähde, valehtelin muuten vain. Mutta eiköhän tästä mentäisi maantielle, sillä minulla on niin tolkuton kotoikävä...»

Sitten hän huitaisi hevostaan, rohkaisi sitä ja samalla itseäänkin hihkaisemalla niin että puoli kaupunkia kuuli:

»Häntä pystyyn!»

JÄÄT LÄHTIVÄT

Nata oli kadonnut.

Asiasta ei tiedetty muuta kuin se että eräänä sunnuntaiaamuna löytyi pirtin pöydältä paperisuikale, johon oli hiilellä tuherrettu seuraavat sanat: »En tahto talole häpiää vaan lähen nyt Ja antakaa mulle onnetomale anteeks En minä muuten sitä tekis.»

Hän oli jo viikkokausia kartellut muita ihmisiä ja ollut umpimielinen. Jokainen tiesi syyn, sillä näkyihän päältäkin että tytön asiat olivat murheelliset. Pari kertaa hän oli tiedustellut emännältä, milloin Leena saapuisi kotiin, mutta kuultuaan, että siihen menisi vielä viikkoja pari tai kolmekin, hän oli vaipunut takaisin yksitotisiin mietteisiin. Niin sitten kävi eräänä lauantaina, että Nata jäi tapansa mukaan nukkumaan lämpimään saunaan. Mutta aamulla häntä ei löydetty mistään eikä kylälläkään kukaan tiennyt mitään. Isäntä istui kauan kamarissaan ja tuijotti paperiin arvaillen Natan matkan suuntaa. Piian karkaaminen talosta oli häpeä ja vielä pari vuosikymmentä sitten siitä rangaistiin antamalla karkurille piiskaa, sillä orja oli talon holhouksessa. Mutta jos Nata oli sekapäissään juossut avantoon ja hukuttautunut, oli se vielä suurempi häpeä. Eikä tyttö sillä pelastaisi omaakaan mainettaan. Sillä jos kerran oli ymmärtämätön lemmenasioissa, oli sitä turha paikata toisella tuhmuudella.

Riitta-piika tiesi niin paljon, että Nata oli kauan aikaa ikävöinyt Leenaa kotiin puhuakseen tälle huolistaan. Tässä muutamalla viikolla Nata oli käynyt ylävesien rannalla kanavan työmaalla kyselemässä sulhastaan, mutta oli tullut sieltä takaisin itkettyneenä ja vaipunut entistä synkemmäksi, sillä sulhanen kuului lähteneen muille maille jo viime syyspuolella. Tytöille oli tullut pientä kiistaakin, kun Riitta ei ollut malttanut hillitä kärkevää kieltään, vaan oli sulhasen menosta kuultuaan tokaissut jotakin että »johan minä syksyllä sanoin: harvoin härkä vasikoitaan ammuu». — Mari-täti tiesi vuorostaan niin paljon, että Nata oli kerran kysellyt häneltä tietä Parantaisen Loviisan mökille. Kun hän oli kysellyt, mitä Nata siellä tekisi, oli tämä vastannut jotakin, että Loviisa tiesi niin hyvin kaikki taiat ja muutkin temput. »Ei siinä taikoja tarvita, vaan kaiken pitää tapahtua niin kuin määrätty on», oli Mari-täti suutahtanut. Ja Nata oli selittänyt siihen, että Loviisa ehkä tietäisi senkin, mihin lapsen voisi piilottaa jälkeenpäin, sillä eihän sitä voinut ottaa parkumaan hovin pirtin karsinaankaan.

Isäntä kierteli keväisen paisteisella pihalla ja huomasi suksiparin hävinneen tikapuilta. Se pani arvelemaan, ettei tyttö ollut juossut avantoon, vaan ehkä jonnekin poppa-akan hoiviin tai sentapaiseen. Parasta oli jättää asia nyt silleen ja puhua mahdollisimman vähän, sillä ehkäpä Nata itsekin antaisi tietoja olemisestaan.

Viikko vierähti, mutta mitään ei kuulunut. Riitta näytti olevan ainoa, joka oli muuttunut virkeämmäksi Natan mentyä. Kolistellessaan astioita hän saattoi hyräillä laulunpätkän entisen sapekkuuden sijaan ja saunassa veikisteli itseänsä lähemmäksi Sipoa toimittaen, että kun Nataa ei ollut enää olemassa, voisi hän nyt vuorostaan ottaa lauteet nukkumispaikakseen ja lojua siellä mieluummin kuin pirtin vetoisessa nurkassa. Mutta Sipo ei ollut kuulevinaan, vaan keräili vaatteet kainaloonsa ja käveli pirttiin, puki ne siellä ylleen, solautti kirveen varrestaan vyön alle, nousi suksille ja lähti metsään. Hänelläkin oli ollut vaikeita ajatuksia ja hampaanpuremisia siitä lähtien, kun syksyllä huomasi havitelleensa turhia. Mutta minkä oli päättänyt, sen hän halusi tehdä valmiiksi asti. Aina sopivan hetken tullen hän hiihti Voitanan torpalle, kaatoi seinähirsiä aikoen rakentaa ja asua torpassa vaikka yksin. Ja mikäpä olisi asuessa, jos tekisi ensin työnsä hovissa ja iltaisin istuisi torpan lämpimissä tai kesällä soutelisi lammen rantoja onkimatkoilla. Jos joku tyttölapsi oli niin hupsu, että pilasi asiansa eikä voinut tulla emännäksi valmiiseen pirttiin, oli se hänen oma vikansa eikä sitä kannattanut murehtia ikuisesti...

Sipo taisi kuitenkin murehtia, mutta seinähirret kaatuivat ja kesän tultua hän aikoi nostaa ne paikoilleen varvin kerrallaan sitä mukaa kuin pyhiä riittäisi.

Haikolan elämä tuntui muuttuneen hiljaisemmaksi Leenan ja Natan mentyä aivan kuin jokaisella ihmisellä olisi ollut salainen ajatusten ahdistaja. Vain Maija ja Hani olivat joskus temmellystuulella, mutta hekin asettuivat usein nurkkaan sipisten hiljaa keskenään. Mari-täti polkea remputti rukkiaan lakkaamatta ja joskus nukahti istualleen sukanneule ja kerä sylissään, isäntä istui kamarissa tutkien tilan papereita muistiinsa niin kauan kuin näköä riitti lukemiseen, emäntä torkkui sanan ääressä ja pikku Kristiina leikki nurkassa kapistuksineen ja supatti itselleen.

Silloin tuli Leena kotiin. Ensimmäisenä sen huomasi Hani istuessaan ikkunan ääressä ja kuullessaan maantieltä hopeatumpelin äänen ennen kuin hevosta näkyikään. Hän karkasi pystyyn ja ehti portille vastaan tarttuakseen Ullan ohjaksiin ja ajaakseen reen portaiden eteen. Nyt syntyi umpimieliseen ja alakuloiseen taloon elämää niin kuin jokainen olisi odottanut vain sitä, että, uudet tapahtumat sysäisivät heidät liikkeelle ja pakottaisivat puhumaan. Leena astui pirttiin rennosti kuin renkimies, heitti rukkaset rahille ja karvareuhkan valjasnaulaan, seisoi jalat hajallaan keskellä lattiaa ja kohautteli housujaan kehaistessaan:

»Sellaista matkaa ei kyllä joka poika tee!»

Taloon tuli melua ja metakkaa. Väki kokoontui ympärille ja koira kieppui kintuissa vikisten omiaan. Isä herautteli lyhyttä naurua ja selitti kovaäänisesti, että »kas juutas tuota tyttöä, kun pääsi ehjänä takaisin». Äiti kierteli ja käänteli Leenaa puolelta ja toiselta valitellen yhtenään että »voivoi sua lapsiraukka, kun olet nokinen naamaltasi». Mari-täti luki loitsunsa ja siunauksensa samaan tahtiin ja Kristiina juoksi ujona nurkkaan päästäen siellä hyvänmielen tyynnyttävän itkun. Kysymyksiä sateli ja niihin oli vastailtava yhtaikaa. Äiti uteli, etsikö hänen rakas sisarensa Adolfiina Notkolin pelastusta sanasta ja olivatko nuoret Notkolinin tyttäret jo luopuneet maallisista ajatuksista. Hani halusi tietää tarkalleen, missä ja mitä varten oli reen aisa katkennut ja kuka oli laittanut uuden, ja Mari-täti päivitteli sitä, kun matkalla ei kukaan ollut sairastunut kuolemantautiin eikä jäänyt sille tielleen. Leena tunsi olevansa jokaisen jututeltavana kuin mestari Tietoniekka kylään tultuaan. Lopuksi oli jaettava tuliaiset ja annas olla kun siitä pahastuttiin, jos ei ollut Hanille kiiltävähelaista tehtaanpuukkoa, Maijalle lettinauhaa, isälle vutraalia silmäklaseja varten ja niin edelleen.

Vasta iltamyöhällä he pääsivät isän kanssa kahden ja istuivat toinen toisella puolen pöytää. Hiljaisuutta kesti kauan, sillä puhumista oli liikaakin eikä kumpikaan tiennyt mistä aloittaa. Viimein alkoi Leena selvittää kauppojaan jokaista myymäänsä elokappaa kohti ja veti taskusta nipun papereita ja seteleitä pannen ne isän eteen pöydälle. Ukko oikoi setelit suoriksi kämmentensä välissä, näytti olevan tyytyväinen ja nauraa hyrisi voitoniloisena, että kun hänelläkin sattui nyt olemaan penninkejä laatikossaan, päästäisiin pian irti kauppias Sormulaisen asettamasta kytkyestä. Mutta tutkiessaan papereita tarkemmin hän rypisti otsaansa, kohotti päätään ja kysyi:

»Entä voi ja lihat? Mitäs niistä maksettiin?»

»Ei mitään. En minä niitä myynytkään.»

»Et myynyt...? Varastetuinko reestä?»

»Ei. Minä jaoin ne köyhille ihmisille matkan varrella. Enimmän osan jo mennessä, mutta loput vasta tulomatkalla.»

Isä napautti sormenpäillä pöytään ja nousi seisomaan:

»Tosiaanko ilmaiseksi?»

»Ilmaiseksi niin. Millä rahalla he olisivat maksaneet, kun ei ollut mitään muutakaan.»

Ukko alkoi saapastella edestakaisin lattialla sanoen pari kertaa lyhyesti »jaahah». Leena ei jäänyt odottamaan tuiskua vaan aloitti itse:

»Jos olisitte nähnyt sen jumalattoman köyhyyden, mitä oli torpissa tien varrella, olisitte tehnyt samalla tavalla. Kun viluinen penskaparvi istui rivissä penkillä ja järsi vaivaista muruansa, ei sitä tavallinen ihminen hennonut katsella. Mieleen tuli, että onkohan Luoja ajatellut oikein vakavissaan, kun ihmisparan pitää olla huolissaan huomispäivän muruista ennen kuin uskaltaa nielaista tämän päivän viimeisen suupalan. Totisesti silloin teki mieli pyyhkäistä voita kannikalle ja sanoa, että puraise nyt hyvä lapsi vähän rohkeammin! Ja minä leikkasin leipää toisenkin viipaleen ja lähtiessäni jätin lampaankoiven lahjaksi.»

»Minäkin olen kulkenut saman matkan», keskeytti isä.

»No sittenhän tiedätte selittämättäkin. Ajattelin siellä joka kerran, että te tulette antamaan minulle saarnanne siitä. Mutta kuitenkin tiesin, että Haikolassa on syötävää ja riittää tarita toisillekin. Niin minä tein ja nyt voitte julmistella jos haluatte.»

Kesti kotvan ennen kuin isä virkahti:

»Sinä näyt oppineen suorasukaista kieltä.»

»Se sopii hyvin Haikolan suolakuskille.»

»Mutta ei naisihmiselle täällä avarammassa maailmassa.»

Leenan oli mahdoton arvata, mitä isä tulisi lopuksi sanomaan. Niskan punoitus ei näyttänyt kovin pahalta ja ukko istahti takaisin tuolilleen jääden tuijottamaan tuijuun. Leena huomasi isän katseen tänä lyhyenä aikana muuttuneen, se oli kuin huuruista lasia ja harmaata siinä näytti olevan enemmän kuin ennen. Isä pudisti päätään, naurahti itsekseen ja rummutettuaan pöytää sanoi viimein:

»Nata karkasi talosta.»

Leena katsoi kysyvästi niin kuin ei olisi ymmärtänyt. He kumartuivat lähemmäksi toisiaan ja kuiskailivat kuin salaisuutta, joka ei saanut kuulua emännällekään. Isä tuntui ajattelevan enemmän talon häpeää kuin hyvän työntekijän menettämistä. Mutta Leenan mielestä oli Natan häviäminen parempi kuin jääminen. Sillä kun pahin häly asiasta olisi ohi, voisi tyttö tulla kaikessa rauhassa takaisin. Ja niin kai oli Nata itsekin ajatellut.

»Minä vain pelkään sitä, että tyttö on juossut järveen», huokaisi isä ojentaessaan Natan kirjeen.

»En usko», vastasi Leena, kohotti sitten päätään ja virkahti nopeasti: »Mutta eihän Nata osaa kirjoittaa!»

Se oli totta. Pohdittuaan hetkisen he päättivät kutsua Hanin puheilleen. Pian seisoikin poika kynnyksellä räpytellen unisia silmiään, poskessa laaja paloarpi, toinen korva rutussa kuin kuivunut sieni ja etusormesta vain tynkä jäljellä. Haikonen viittasi tuolia ja alkoi puhua vakavasti. Hän selitti kuin Hani olisi ollut syyllinen, että jos hovin renkejä ja piikoja pidettäisiin vielä orjina niin kuin monissa muissa paikoissa, voisi Nata saada tekosestaan orjan palkankin. Mutta täällä oltiin kaikki talon omaa väkeä vanhimmasta nuorimpaan, Mari-tädistä pikku Kristiinaan saakka, eikä täällä sopinut heittäytyä salaperäiseksi ja ryhtyä kujeilemaan talon maineen kustannuksella.

Poika hankasi neuvottomana nenänsä kuvetta, hieroskeli käsiään ja vääntelehti istuimella. Mutta sitten hän kohotti katseensa Leenaan ja myönsi tietävänsä kaiken.

»No niin, alapa kertoa», vastasi toinen rauhallisesti. »Arvattiin että sinä tiedät. Ja sen vuoksi sinut tänne herätettiinkin.»

Nata oli kertonut aikeistaan Maijalle ja Hanille, kun Leena ei ollut kotona. Jäätyään toissa lauantaina saunaan hän oli yöllä ottanut sukset ja hiihtänyt Nuottasaareen päästäkseen ihmisiltä piiloon. Pakoon niin kuin arka otus, sanoi poika. Siellä hän sai olla ainakin rauhassa, sillä saaresta oli matkaa mantereelle pari virstaa ja lähimpään taloon kolmekin. Hän asui autiossa kalasaunassa, hytisi kylmästä, taisi nähdä vähän nälkääkin ja itki ihmisten pahuutta. Hani ja Maija olivat käyneet pari kertaa häntä tapaamassa ja samalla vieneet talosta salaa sieppaamaansa leipää ja lihaa ja...

»Ei niitä tarvitse kähveltää! Saat ottaa muutenkin, jos puhut minulle», keskeytti Leena.

Isä katsoi oudostellen tyttärensä varmuutta niin kuin ei olisi hyväksynyt sitä sellaisenaan. Ja poika kertoi edelleen, että heidän käydessään saaressa oli Nata väliin puhunut kuin hupero ja itkenyt ja nauranut sekaisin. Olipa kertonut sellaisiakin satuja, että kun järvellä tulisi jäänlähtö, astuisi hän suurimmalle lautalle ja seilaisi sillä etelän maille, jonnekin kauas, missä piikakin on ihminen, missä talvipakkasellakin kuuluu olevan lämmin ja missä marjat tippuvat puista sen kun niitä vähän kopistelee...

»Puhuitko mitään hänelle?» kysyi isäntä.

»Puhuin vähän», naurahti poika lyhyesti. »Sanoin että se jäälautta sulaa jo ennen etelää eikä sillä pääse kovinkaan pitkälle.»

»No mitäs Nata?»

»Hupersi jotakin, että hänellä on taikoja. Ottaa aarrelaivan ja soutaa lopun matkaa sillä.» Ja hetken kuluttua poika osoitti pöydällä olevaa lappua: »Minähän tuon paperin kirjoitin, kun Nata pyysi.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Haikonen otti sulan ja alkoi vuoleskella sen kärkeä teräväksi, Leena pudisti ajatuksissaan päätään ja poika kiersi sormen tynkää toisen kämmenen sisällä. Hani oli sen näköinen kuin valmiina nyyhkyttämään toisen ihmisen puolesta. Haikonen vilkaisi Leenaan ja tämä huomasi isän katseessa epävarmuutta ja kyselyä. Leena käytti sitä hyväkseen ja sanoi Hanille lyhyesti:

»Minä lähden huomenna sinne saareen. Ja sinä tulet saattamaan.»

Poika nousi ja nyökkäsi lähtiessään. Isäntäkin nousi mutta ei nyökännyt, käveli pari kertaa yli lattian ja pysähtyi sitten tyttärensä eteen:

»Niin, sekin olisi synti, jos jättäisi ihmisen nääntymään sinne yksin.»

»Tietysti olisi. Ja sekapäisenä hän voisi tehdä itselleen mitä tahansa.»

Vielä kauan aikaa näkyi kamarin raukea keltainen valo ulos maantielle ja joskus isännän suuri varjo kulki hitaasti ohi ikkunan. Viimein Haikonen puhalsi tuijun sammuksiin ja he erosivat kumpikin omalle puolelleen.

Kristiina nukkui Leenan kamarissa käsi posken alla ja suu hiukan avoinna kuin olisi juuri sanonut jotakin. Natasta ja tytöstä Leena johtui miettimään omaa asiaansa ja Haikolaa ja kaikkea sitä mitä ympärillä oli ja kysyi itseltään, riittäisikö hänen osalleen se, mitä tällä hetkellä näkyi tuossa hurstia vasten. Ei, se ei vielä riittäisi eikä hän tyytyisi niin vähään. Hän oli viime syksystä lähtien oppinut ottamaan elämässään tanakampia askelia ja tahtoi opettaa jonkun toisenkin kävelemään, jonkun sellaisen pienen ihmisenalun, jolle voisi kurkottaa kätensä ensimmäisten askelten tueksi.

Auringon puoleisilla rinteillä lumi oli jo ohentunut ja puiden ja kivien ympärille oli sulanut tummia renkaita, joista kurkisti puolukan varsia ja kanervanoksia. Talven siniharmaa utu oli katoamassa, auringon lämmintä keltaväriä valui hangille ja talojen seiniin. Pihapolut sulivat jäätiköiksi ja hangille levitettiin kangaspuista puretut pitkät pellavavaatteet. Isännät kokoilivat jo talteen risukarhin aineksia naulatakseen ne iltaisin kasaan ja nuoret miehet etsivät reikiä rysistään. Keskipäivän aikaan ajettiin talojen lammaskarja ulos pihaan haukkaamaan navetan ympärille karisseita heiniä ja lapset potkaisivat kostuneet tallukkaansa penkin alle etsien kuivaa jalkoihinsa. Talojen ympärillä asustaneet varisparvet kaikkosivat kauemmaksi metsiin valitakseen hyvissä ajoin sopivia pesäpaikkoja ja jostakin kelon kupeesta kajahteli palokärjen kiihkeä nakutus sen etsiessä ensimmäistä talvihorroksestaan heräävää puuntoukkaa.

Kevät oli tullut ja elämisen tarve antoi ihmisille puolen vuotta kestävän uusien töiden vaiheen. Siihen kuuluivat täsmälleen samat toimet kuin ennenkin kalastuksesta ja kynnöistä niittoihin, leikkuupäiviin ja syyspuolen puinteihin.

Leena katseli ja mietti tätä uuden vuosipuoliskon alkua istuessaan kuomureen perässä ja kuunnellessaan Hilan valjaissa helähtelevää hopeatumpelia. Järvenselkä kimmelsi, niin että silmiä kivisti, kaukana taivaanrannalla kohosi metsän viivan yläpuolelle Auhtion sinervä laki ja sen aukeilla rinteillä näkyi kevään kellertävää hohtoa niin kuin kinokset olisivat sulaneet kullaksi. Ja suoraan edessäpäin oli taivaanrannan yläpuolella harmahtavana juovana kaupungin savuverho. Koko maailman selkeys ja kirkkaus sai ihmisenkin hyväntuuliseen hymyyn. Eläminen ja kaikki tuntui olevan kuin leikittelyä. Ajopukilla istuva Juhani piteli tekaistun totisena ja niska jäykkänä ohjaksista, saverikot naksuttivat tasaisesti kuin polskan tahdissa, Ullan kavioista irronneet tierat kopahtelivat seviä vasten ja tien poikki loikkiva jänis pysähtyi kallion laelle vilkuttamaan heille terveisiä korvallaan. Metsän yläpuolelta kuuluva havina pyyhkäisi pojan arvokkuuden pois ja kaula ojossa ja suu auki hän katseli lintuparven matkaa niin kauan, kunnes se pienenä pisteenä katosi metsän siniseen utuun.

Maantiellä heidän edellään kiiruhti sisukas hiihtäjä ehtiäkseen pakoon keskipäivän hikistä vesikeliä. Joka kerran kun hevonen pääsi mäen laelle, oli hiihtäjä nousemassa vastakkaista rinnettä ylös häviten uudelleen metsän sisään. Leena tuli uteliaaksi ja aikoi juuri sanoa Hanille, että heidän piti parantaa vauhtiaan ehtiäkseen ajoissa kaupunkiin ja illalla takaisin kotiin, kun poikaan tarttui kilpailun henki ja hän kiristi ohjaksiaan. Päästyään parin nousun ohi he näkivätkin miehen istuvan tiepuolessa kannolla ja pyyhkivän hikeä otsaltaan. Leena tunsi hänet jo kaukaa ja mieskin nousi seisomaan, heilautti lakkiaan ja huusi ennen kuin reki ehti kohdalle:

»Tunsin tumpelin äänen takaani ja jäin odottamaan!» Hevonen pysähtyi ja tavoitteli miehen hihaa huultensa vähin. »Mihin olet menossa?» uteli Leena.

Sarka selitti menevänsä kaupunkiin, sillä kevät kuului tulleen, maat olivat sulamassa ja työt piti järjestää kuntoon kesän pitkää urakkaa varten. Hän viittoili alhaalla näkyvään notkelmaan ja kertoi että tuonne, juuri tuonne kalliorinteen kohdalle kaivettaisiin ennen syksyä, niin että ensi talvena ei olisi muuta työtä kuin katkaista nuo kaksi korkeata mäkeä. Silloin olisi joki valmis ja vesi vuotaisi niin että kohina kuuluisi, kehaisi hän pyyhkien hihalla otsaansa.

»Tuletko rekeeni, jos et ole saanut ajamisesta tarpeeksesi?» kysyi Leena kohottaen nahkoja viereltään.

Sovittiin sillä tavalla, että Hani ottaisi teknistin sukset ja hiihtäisi takaisin kotiin. Sarka tarttuisi ohjaksiin ja palaisi illalla Leenan mukana Haikolaan ja sitten hiihtäisi edelleen kanavalleen. Pujottautuessaan vällyn alle Sarka katseli Leenan pukua, joka oli muuttunut viime näkemästä paljon: Kädessä oli kiiltävänmusta puuhka ja päässä toiselle korvalliselle kallellaan siro turkislakki.

»Olen nähnyt sinua monenlaisessa asussa», kertoili Sarka. »Ensiksi Haikolan piikana, jolla oli kesakoita nenän juuressa, piikkopaita ja niin lyhyt hame että polvet vilkkuivat. Toiseksi suolakuskina miehen housuissa, kelsiturkissa ja karvareuhka päässä apetta hämmentämässä. Ja kolmanneksi kartanon mamsellina kureliiveissä, säädyllisen pitkässä hameessa ja ylhäältä paljaana. Mutta hauskin sinä olet ollut piikana.»

»Mutta nyt menenkin kaupunkiin ostamaan vapauden Haikolan talolle ja omalle itselleni», hymyili Leena. »Ja sen vuoksi tämä on juhlapäivä.»

»Minun tietääkseni eivät Haikolan elämää ole säätäneet muut kuin yöt ja päivät tai poudat ja sateet. Ja omasta kokemuksestani tiedän sen, että sinua itseäsi ei ole holhonnut mikään muu kuin oma itsepäisyytesi.»

Leenan piti selittää, että Haikolan elämää oli kiusannut eräs paperi, jonka hinta maksettaisiin tänään. Ja se mikä oli velvoittanut Haikolaa, se oli ollut pakkona hänellä itselläänkin. Kaupunkia lähestyttäessä Sarka nousi reestä ja nosti kuomun paikoilleen, sillä vaikka oli lämmin ja aurinko paistoi, oli se hänestä arvokkaampaa. Itse hän istuutui suoraselkäisenä kuskipukille eikä edes vilkaissut taakseen Leenan nojaillessa reen selustaan ja katsellessa nenänvartta pitkin katujen pientä elämää. Rannan puolella melkein vedenrajassa olivat kauppias Sormulaisen pitkät tavara-aittojen rivit ja niiden vastapäätä kadun toisella puolella itse kauppatalo ja konttuuri, jonka lähistöllä oli touhua melkein yhtä paljon kuin Oulun suurissa kauppataloissa.

Sarka ei ajanut pihaan, vaan pysäytti hevosen portaitten eteen, hyppäsi reestä nostamaan nahkapeitteitä pois Leenan jaloilta ja kumartamaan syvään niin kuin kunnon kuskin pitikin. Leena ei vilkaissutkaan häneen, vaan astui portaita itsetietoisen varmana ja vasta hänen kadottuaan ovesta Sarka kiipesi takaisin pukilleen jäykkänä kuin puu-ukko jääden istumaan siihen sivulleen vilkuilematta.

Suuri eteinen oli jonkinlainen tavarasäiliö ja Leena pujotteli jauhosäkkien ja naulalaatikoiden ohi suojellen vaatteitaan ja puotikellon kilistessä astui tupakansavun täyttämään kauppaan. Joutomiehinä aikaansa kuluttavat lähiseudun isännät kävellä tepsuttivat narinakengissään edestakaisin lattialla tai istuivat laatikoilla tuijottaen häneen äänettöminä. Kauppaneitsyt niiasi ja jätti työnsä kesken valmiina palvelemaan. Ja takana seisoi kyynäränmitta kädessään kirjanpitäjä Koholin, joka ensin näytti kalpenevan hämmästyksestä, mutta sitten yritti hymyillä ja noikkasi niin syvään, että otsa raapaisi tiskin reunaa. Leena nyökkäsi niukan vastauksensa ja viittasi viereiseen oveen kysyen, oliko kauppapatruuna Sormulainen itse tavattavissa. Koholin tuli tarjoamaan kättään, mutta Leena ei ollut sitä huomaavinaan, vaan astui avatusta ovesta konttuuriin. Kauppias Sormulainen nousi seisomaan kumartaen hyvän kaupantekijän tapaan, mutta Leenan vastaus oli vieläkin niukempi ja pengottuaan hetken puuhkaansa hän ojensi Sormulaiselle taitetun paperin ja puristi kädessään olevaa setelipinkkaa:

»Haluan tietää kopeekan tarkkuudella, paljonko Haikolan hovi on teille velkaa ja paljonko siihen lisätään ränttirahoja. Maksan ne nyt kaikki pois ja samalla pyydän kuittipaperin, jossa on legaalit kahden miehen piirtämänä.»

Hän itsekin nautti siitä, että osasi ulkolukunsa hyvin. Sormulainen heltisi kohteliaaksi tarjoten tuolia ja hypistellen rusettiaan, kyseli pappa Haikosen vointia ja kesän tuloa Huhtirantaan. Mutta Leena jäi seisomaan ja rahoja lukiessaan virkahti väliin jotakin ulkoläksyn lisäksi, että »mikäpäs papalla on ollessa». Samaan aikaan siirtyi kaupan puolella kirjanpitäjä Koholin lähemmäksi ovea kuunnellakseen mitä konttuurissa tapahtui. Mutta ukot olivat äänessä ja puotipiika kolisteli jauhokoussikkaa, niin ettei hän kuullut yhtään mitään. Koholin vilkastui, oikoili takkinsa lievettä, siirsi nuorakieppiä sivummalle ja nuuhkaisi sillille haisevia käsiään. Silloin hänelle tuli kiire pujahtaa ulos pihalle, hangata käsiään lumella ja varastohuoneessa hieroa niiden välissä kuminansiemeniä hyvän hajun vuoksi. Sitten hän palasi takaisin konttuurin oven viereen ja oli kuuntelevinaan ukkoja, vaikka ajatukset olivat oven takana. Samassa ovi aukenikin ja Sormulainen kutsui hänet sisälle.

Nyt Koholin jo voitti arkuutensa, käyttäytyi terhakammin ja astui Leenaa kohti käsi tuttavallisesti koholla:

»Niin viehättävää tavata teidät taas! Kuulin että olette ollut matkoilla Oulussa asti.»

»Huvittelemassa suuressa maailmassa sydäntalven aikaan», vastasi Leena tarjoten sormenpäitään. »Mutta itse matka ja perillä oleminen rasittivat paljon. Oli juhlittava yötä ja päivää.»

»Jos mamselli Haikonen aikoo viipyä kaupungissa iltaan asti, voisimme mekin koota ystäviä pieniä juhlia varten», ehdotti Koholin uskoen hyviin enteisiin.

»Ei sovi mitenkään! Minulla on kiire takaisin Huhtirantaan ja kuskipoikani odottaa parhaillaan tuolla kadulla», virkahti Leena vilkaisten pöydällä odottavaan velkakirjaan.

Koholin kurkisti kadulle, näki hevosen ja selin istuvan kuskipojan, mietti hetken ja koetti huoata sillä tavoin, että äänessä värähtäisi hiukan pettymystä. Silloin hän keksi ehdottaa:

»Lähettäkää poika kotiin! Voimme saattaa teidät huomenna takaisin.»

Ja pienenä sala-ajatuksena vilahti päässä, että tänä iltana ei ehkä tulisi väärinkäsityksiä ovista. Sitäkään hän ei ehtinyt kuvitella loppuun ennen kuin Leena vastasi:

»En voi. Haikolan rengit ovat itsetietoista väkeä ja voivat vaikka kantaa minut rekeen, jos jätän heidät yksin.»

Tätä ei Koholin ymmärtänyt. Mutta hänen ei tarvinnutkaan käsittää sitä, sillä Sormulainen viittasi hänelle pöydällä olevaa paperia ja sanoi kuivasti:

»Töhrää nimesi tuohon!»

Vasta nyt Koholin huomasi vertailla molempien kasvoja ja nähdä niillä saman jäykän ilmeen kuin kovassa pakkasviimassa. Hän katsoi Leenaan odottaen tältä joitakin uusia ehdotuksia, mutta kun ei saanut katsetta eikä sanaa, alkoi hän lukea paperista Sormulaisen kirjoittamia tuoreenkosteita sanoja, muuttui samalla kankeaksi itsekin ja käsi vavahti samalla tavalla kuin äskeinen huokaus. Sitten hän otti sulkakynän ja alkoi piirrellä sillä, niin että Petrus Koholinin nimi oli kuin kirkkoherran kirjoittama, alle tulivat monet koukerot ja kaikki täplät pantiin kohdalleen. Ripotellessaan hiekkaa paperille hän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt oli seuraus kaikista niistä neuvoista, joita hän oli antanut Leenalle ja joista hän oli velvoitettu saamaan kiitoksen jossakin muodossa. Niin, ja tärkeintä oli tietysti se, etteivät tulevien kevätkäräjien manuut vaikuttaisi Haikolan hovissa enää muuta kuin korkeintaan hymyilyä. Sen siitä sai kun yritti vilpittömässä tarkoituksessa... Isäntä tietysti kohauttaisi vain housujaan niin kuin ukkojen tapa oli ja tytär ei olisi koko jutusta muistavinaan yhtään mitään niin kuin naisten tapa oli. Jos Haikolan paperit nyt lipsahtaisivat hänen sormiensa välistä, ei hänellä olisi toivoa päästä maakunnan rikkaiden joukkoon eikä valmistella Sormulaisen kauppahuoneen kuperkeikkaa...

Kävi juuri niin kuin hän oli pahinta pelännyt. Leena taittoi paperin huolellisesti, työnsi sen puuhkansa sisään ja vilkaisi molempiin miehiin sanoakseen hyvästit ja lähteäkseen. Sormulainen rummutti pöytää sen näköisenä kuin olisi ollut valmis irvistämään ja sanomaan jotakin että »voi hyvä luoja sun kotkotuksiasi». Koholinin suupielessä nyki ja hän teki suunnitelmia, että paras olisi yhä vieläkin pyrkiä hovin vävyksi ennen kuin se helkkarin kanava valmistuisi ja puut soluisivat sen maailman tuuliin. Hän seurasi Leenaa konttuurista nöyränä kantapäillä kuin peni isäntäänsä, jonka laukusta pilkistää ammuttu lintu. Lyhyellä matkalla puodin halki Koholin ehti ajatella, että juuri hän oli haukkunut lintua, mamselli Haikonen oli sitten pamauttanut sen ja nyt se oli tuolla kukkasille tuoksuvan muhvin sisällä. Mutta puukhollari Koholinilla oli kai hiukan toivoa saada vaikkapa vain luu kaluttavakseen, koskapa hän ehdotti:

»Tulkaa pian takaisin, niin järjestämme tanssajaiset. Onhan pian suvipäivän juhla.»

»Ja kelirikko.»

Leena ojensi kätensä ja laskeutui portaita alas kadulle. Silloin kääntyi kuskipukilla könöttävä renki, hypähti reestä ja nosti vällyä mamsellille. Koholin katsoi ja tunsi. Hänen kulmansa menivät kurtuille ja sormet puristivat porraskaidetta. Hän seuraili, miten Leena peitettiin huolellisesti nahkojen alle ja polyteknillinen ojantonkija — se iankaikkinen lörppö — istahti takaisin pukilleen ja vilkaisi häneen tuttavallisesti. Sitten reki lähti liikkeelle ja kuomun sivusta vilkutti hänelle naisen käsi, vaikka kasvoja ei näkynytkään. Enteet eivät olleet enää hyvät, sillä kulkusten helskeen lomasta kuului naisen kirkas nauru ja kulmassa reki kääntyikin torille päin eikä Huhtirannan tielle. Kirjanpitäjä Koholin tunsi hytisevänsä vilusta ja kääntyi sisälle kauppaan. Sen verran hän oli hajamielinen, että ryhtyessään hieromaan uudelleen kauppoja ukkojen kanssa hän yritti mitata kyynärkepillä ryynimakkaraa.

»Nyt minä haluan lasillisen sitä punaista ranskalaista!» sanoi Leena teknistille. »Mutta eihän ole siivollista naisen istua krouvissa.»

Asia sukeutui kuntoon, sillä Sarka ajoi toverinsa Tapanin kaupunkiasunnolle ja itse juoksi kaupungille etsimään pääkaivajaa. Leena kulutti aikaansa katselemalla ikkunasta ulos pihalle ja säälimällä Ullaa painavan reen takia. Mutta olipahan tämän päivän kujeilusta ollut jotakin iloa ja rekikin täytti juhlallisen tarkoituksensa, sillä parvi leikkiviä lapsia otti sen haltuunsa, kuomu täyttyi viimeistä sijaa myöten ja loput istuivat rivissä ajajan pukilla. Mekastus kuului ja lasten mieli punoi kuvia huimista huviajeluista. Katu oli tyhjempi kuin Huhtirannan maantie ja sen ainoat kulkijat näyttivät olevan lähikylien kauppamatkoille tulleet ihmiset. Ainoat kaupunkilaiset olivat vanha mummo ja pieni tyttö, jotka...

Leena kurkotti lähemmäksi ja seurasi heidän puuhiaan. Osat olivat vaihtuneet ja pieni tytär talutti jotakuta Mari-tätiä varoitellen vähän päästä: »Mummo, et saa polkea rapakkoon!» Ja kun mummo pysähtyi ja alkoi kepillään piirtää uomaa ensimmäiselle kevätpurolle, tokaisi tyttö uudelleen: »Et saa kastella jalkojasi!» — Niin olivat kuin Kristiina ja vanha Mari Haikolan saunatiellä...

Pientä ja hiljaista oli kaikki. Ja tämmöisen vuoksi hän oli vuosi sitten valmis jättämään Haikolan ja siirtymään tänne kuin suureen maailmaan, jossa ihmisten toiveet muka täyttyivät helposti kuin povarin korteilla, jossa salasynnitkin mitattiin erilaisella puntarilla ja loput annettiin anteeksi. Mutta ei täälläkään näyttänyt ihminen olevan vapaa, sillä kurkistaessaan ikkunasta Leena huomasi vastapäisen ikkunan verhojen heilahtavan ja niiden takaa näkyivät vielä uteliaammat kasvot kuin hänen omansa.

Heidän lähtiessään takaisin kotiin sai Sarka jättää kuskin viran ja virkapaikan, sillä nyt olivat leikit jo lopussa. Hämärä valui maahan kuin usva ja kadunkulmassa puuhaili kaupungin tärkein mies jakamassa asukkaille yhteistä hyvyyttä. Hän asetteli tikapuut pylvästä vasten ja kepin päässä palavalla tervanahturilla sytytti tulen lyhtyyn. Silloin tarttui Leena ohjaksiin ja pysäytti hevosen:

»Odotas! Minulta jäi rahaa jäljellekin!»

»Ajetaanko vielä Sormulaisen kauppaan?» kysyi teknisti.

»Ei ikinä sinne! Mutta isä tarvitsee lisää valoa ja minä tahtoisin ostaa hänelle lampun.»

»Valo on suuri lahja, jos voit tarjota sitä hänelle», virkahti Sarka vakavana niin kuin olisi lukenut kirjasta.

Nämä sanat jäivät Leenan mieleen pitkiksi ajoiksi, niin että joka kerran kun hän myöhemmin ajatteli isän tulevia hämäriä vuosia, palasi hänen mieleensä kuva pakastuvasta kevätillasta ja kulmassa palavasta katulyhdystä.

Ullan kaviot rouskuivat jäätyvällä tiellä ja hopeatumpeli soi. Iltatähti syttyi ja pian paloivat muutkin taivaan pienet tuijut. Vietoilla rinteillä kuului kovettuneen hangen alta purojen lirinää ja metsissä risahteli.

»Kesä tulee nyt toisenlaisena kuin ennen!»

Sarka kuunteli Leenan juttelua ja tarkatessaan huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Oli kuin jokin kireälle sidottu ja näkymätön solmu olisi auennut. Viime kesänä Leena oli ollut iloinen mutta hymyillyt kuitenkin varovasti. Talven pitkällä matkalla hän oli totinen kuin vanha ihminen ja puheliaaksi muuttuessaan oli tavallisesti pilkallinen tai häijykin. Mutta nyt hän jo puhui vapaasti ja kysyi toiselta aivan kuin olisi odottanut vastausta. Sarka luuli tuntevansa tytön jo hyvin ja saattoi päätellä, että hänestä tulisi joko sopiva vaimo tai yhtä sopiva Haikolan Leena, mutta ei mitään siltä väliltä. Ja heiliä hänestä ei tulisi milloinkaan.

He saapuivat autiolle mäelle, jolta näkyi Huhtirannan ensimmäisille rinteille asti. Kuun sirppi valaisi maailmaa, niin että järven selkä hohti valkoisena ja kylmänä kuin pitopöydän liina. Yksinäisen puun varjo lankesi poikki tien esteeksi ja hevonen pysähtyi sen viereen miettimään, astuako yli vai ei.

»Laske kuomu alas! Nyt minä haluan nähdä koko maailman», sanoi Leena.

»Se on liian paljon», viivytteli mies. »Koko maailma yhdellä kertaa on samaa kuin haluaisi elää koko elämänsä muutamassa hetkessä. Joku voisi sanoa sitä tuhlaukseksi.»

»Mutta minä en halua mitään pisaroittain, vaan koko hyöky saa tulla yhdellä kertaa. Taikka sitten ei mitään.»

Ei mitään pisaroittain — ei mitään siltä ja väliltä, toisteli Sarka äskeistä ajatustaan.

Leena nojasi päätään taaksepäin ja hymyili suu raollaan. Mies koetti arvata, kumpi nainen hänessä nyt hymyili. Kun hän työnsi kätensä Leenan puuhkan sisään, tuntui tämän käsi kuumalta.

Mutta hän ei kuitenkaan vetänyt sitä pois.

AARRELAIVA

Nata istui lavitsan reunalla ja tuijotti pihisten palaviin puukalikoihin. Savu kierteli kattoa kohti kuin omaan kitkuunsa tuskastuneena ja etsi avointa paikkaa pursutakseen ulos vapaaseen tuuleen. Leena koetti tavoittaa Natan katseen, mutta kun tämä ei kääntänyt päätään, sanoi Leena vakavasti:

»Lupaa nyt lujasti, ettet enää aio mennä avantoon!»

Nata ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti eikä ajatellut.

»Kuulitko?» kysyi Leena uudestaan. »Sinun on nyt luvattava, ettet tee itsellesi pahaa.»

Luukusta valui sisälle matalan ilta-auringon kultaa ja muodosti tummaan saunaan valopylvään, jonka pintaa somensivat taidokkaat savukierteet. Avoimesta ovesta näkyi muuta maailmaa vain pieni neliömäinen läiskä ja merkkinä sen elämästä keinui pihtipielen vieressä jäykkä lepänoksa, jonka pienet tuoreet silmut vapisivat kevään kylmänkosteassa tuulessa. Läheisessä puussa päästeli peipponen lyhyitä laulujaan ihastuneena omaan pesäleikkiinsä. Männyistä karisi viimeisille hankilaikuille uutta kasvua varten metsän huuetta ja helpeiset siemenet näkyivät tummina pilkkuina lunta vasten. Ensimmäinen sisilisko oli jo herännyt nurkkahirren raossa ja tullut porraskivelle lämmittelemään ja ihmettelemään.

Nata silitti kädellään valkoista vaatetta, jonka Leena oli tuonut tullessaan. Hän oli saanut tulevalle lapselleen kapalot ja itselleen nukkumapaidan, sellaisen harvinaisuuden, jota ei hänellä eikä kellään muullakaan piikatytöllä ollut. Hän katseli vaatteita ja koetti hymyillä sanoessaan:

»Niinhän se on tässä maailmassa... Kun lähtee synnyttämään isätöntä lasta, on etsittävä pimein ja pienin pirtti mitä löytyy. Ja kun lapsi syntyy, ei ole enää asiaa toisten ihmisten näkyville.»

»Nyt sinä lopetat tuon!» sanoi Leena tiukasti. »Minähän olen selittänyt, että Haikolaan saat tulla milloin tahansa — vaikka jo tänäpäivänä.»

Nata pudisti päätään:

»En voi... En voi pilata kunnian taloa luvattomilla lapsillani. Enkä voi näyttäytyä Sipolle, sillä hän halveksii minua.»

Sanat katkesivat nyyhkytykseksi. Hän pyyhki otsaansa ja sipaisi punaista tukkaansa, joka oli hajallaan kuin pensas.

»Sipo saa Voitanan uuden mökin jo valmiiksi», sanoi Leena. »Lähdetkö hänen mukaansa, jos hän itse tulee hakemaan sinua ja pyytämään emännäkseen?»

»Ei Sipolle saa sellaista ehdottaakaan! Eikä Sipon tarvitse tulla pyytämään minua enää armosta, koska en suostunut siihen silloin kun hän halusi.»

Leena nousi lähteäkseen:

»Lupaa nyt kuitenkin, ettet tee itsellesi tuhmuuksia.»

Natan oli pakko luvata. Ovella Leena viittasi järvelle ja sanoi, ettei hän voisi tulla pitkään aikaan, sillä jäät alkaisivat jo liikkua ja tie olisi tukossa.

»Mutta kenet minä voin lähettää sinulle turvaksi ja avuksi?» kysyi hän.

Nata ei taaskaan vastannut. Leena lähti hiihtämään kotiansa kohti kohvaisen jään ritistessä ja somman hölskyessä lumen alla vedessä. Päästyään kauemmaksi hän vielä heilautti sauvaansa ja Nata seisoi rannalla kauan seuraten hänen menoaan, kunnes hän viimein katosi vastapäiseen niemeen.

Nata tuli katsoneeksi selän takaa näkyvään kotikylään. Sen pellot olivat jo sulaneet ja pian siellä tulisi touonteon aika, jolloin talojen emännät aloittaisivat kylvön, astuisivat muokatulle pellolle valkeissa vaatteissaan, kaulassaan tuohinen jyvävakka ja heittäisivät maahan kallista siementä. Siitä jatkuisi elämä...

Aina vain siementä ja elämää! vavahti Nata mietteilleen ja kääntyi. Tuo siemenen ja uuden elämän ajatus tunki häntä vastaan joka hetki eikä antanut rauhaa. Oliko tosiaan tarkoitus, että tuon männynkin piti karistaa helpeiset siemenensä maahan uusia käpyjä varten ennen kuin sai itse kuivua ja kaatua? Ja pitikö ihmisen kylvää oma siemenensä ja saada se itämään elääkseen ikuisesti ennen kuin saisi astua kalmiston portista vainajien homeiseen varjomaailmaan?

Näin selitti Leena hänelle äsken... Sitäkö merkitsi koivun keltainen pöly, sitä samaako oli peipposen pesäleikki, samoin kylväjän kourasta putoava ohransiemen ja kahden ihmisen syleily kesäyön hämyssä? Jos niin tosiaankin oli, niin minkä vuoksi sitä sanottiin synniksi?

Nata istui pienessä saunassaan ja katse siirtyi vähän päästä valoluukkuun, jonka reunaan oli vuoltu pykälät ajanmerkiksi. Aika mateli niin kuin oli madellut jo viikkokausia. Viimein katosi aurinkokin ja hämärtyvä ilta ja pitkä yö antoivat hänelle uusia ajatusten vaivoja. Sulanut vesi kohvaantui heliseviksi jäähileiksi, jotka kuuluivat aika ajoin kuin soivan. Lisäksi hän kuuli paljon muitakin sellaisia ääniä, joita ei ollut päivällä auringon paistaessa. Se pelotti häntä ja sen vuoksi oli yöllä usein avattava ovi ja kurkistettava ulos, eikö taivaalle jo alkanut nousta uuden päivän kajo, että hän viimeinkin pääsisi irti alituisesta painajaisestaan.

Järven valkoiseen jääkenttään oli tullut tummia laikkuja, jotka kasvoivat keskipäivän paisteessa. Uusi päivä kului hitaasti ja taas pelotti uusi yö. Mutta viimein kuului saunaan myöskin uusia ääniä.

Kuluttaessaan aikaansa ja katsellessaan Leenan tuomisia Nata äkkiä vavahti ja nousi seisomaan. Rannalta kuului jotakin niin kuin siellä olisi liikkunut ihminen. Nata painoi käden sydämelleen päättäen olla säikähtämättä, siirtyi ovenpieleen ja kurkisti. Ei ollut Sipo... Vanha Loviisa tuli hiihtämällä pahimmassa rantahyyhmässä, pääsi maalle asti ja nosti sukset puuta vasten pystyyn. Ne olivat paksun jääkuoren peitossa.

Nata meni häntä vastaan.

»No kaikkeen pitää joutuakin! Mutta huomenna en olisi enää päässytkään», sanoi Loviisa, pudotti laukun viilekkeet olkapäiltään ja laski sen porraskivelle: »Hovista lähetettiin tämä.»

Hän alkoi katsella ja samalla pajatti lakkaamatta. Mutta puhuessaan hän tunsi olonsa miellyttäväksi ja moittiessaan toista tuli itse sitä tärkeämmäksi. Vasta hämärän tultua hän nykäisi oven kiinni, sytytti laukusta ottamansa tuijun ja sijautui hetkeksi paikoilleen rahin päähän:

»Niinhän se on tässä maailmassa. Kun orjatyttö lähtee synnyttämään, on se tehtävä piilossa. Olisit saanut puhua minulle ajoissa, ettei olisi tarvinnut tulla tänne.» Hän katsoi Nataa tutkivasti ja kysyi: »Oletko tehnyt mitään taikoja ja ottanut selvää, onko lapsesi edes oikea ihmisen lapsi?»

Nata katsoi kysyvästi:

»No ei suinkaan se minkään muun ole!»

»Näyt olevan tuiki tietämätön», selitti taikuri. »Etkö ole kuullut sellaista, että maahinen synnyttää lapsensa ihmisen ruumiissa samalla tavalla kuin käki poikasensa pikkulinnun pesässä. Ja maahisen lapsen tuntee siitä, että sillä on terävät hampaat kuin kissalla ja karvainen iho.»

Eukko nautti pelotellessaan Nataa. Tämä nakkasi niskojaan ylpeänä ja vastasi:

»Totta kai minä itse parhaiten tiedän, kenen lapsi se on!»

Hyvän-pahan-tietäjä meni vähäksi aikaa sanattomaksi, mutta tongittuaan nyyttiään aloitti uudelleen:

»Eihän sinulla ole silti hätää. Kertovat että Sipo rakentelee parhaillaan. Ja kyllä Sipo sinut hoitaa.»

Nata ei viitsinyt puhua edes sen vertaa, että hänen ja Sipon asiat kuuluivat vain heille kahdelle. Tuli pitkä hiljaisuus. Mutta hyvään alkuun päästyään Loviisa ei halunnut jättää asiaa kesken, vaan kertoi eräästä kirkonkylän piiasta, joka tahtoi piilottaa lapsensa. Samalla Loviisa alkoi purkaa hovin laukkua ja siirsi rahille heidän väliinsä kannikan ja muikkukaukalon. Heidän illallisensa oli hiljainen, sillä Nata ei kuunnellut eikä vastannut. Mutta kun tuiju sammutettiin ja asetuttiin lavitsalle, kun pimeä alkoi elää ja nurkka risahteli ja toukka tikutti lahossa puussa, kertoi eukko juttunsa jatkon.

Niin, se piika joka halusi piilottaa lapsensa... Keskellä selkää tuolla kirkonkylässä päin oli autio kallioluoto. Sen vierellä syvän juuman pohjalla kuului olevan kallis aarre, kokonainen veneellinen kultaa ja jalokiviä. Se joka heittää kastamattoman lapsen järveen kuuluu saavan itselleen koko rikkauden ja lapsi pääsee vetehisten valtakuntaan. Mutta luodolle on mentävä puolen yön aikaan eikä silloin saa kuulua ääntäkään, muuten kaikki menee hukkaan. Eräs piika aikoi koettaa taikaa, mutta juuri kun hän oli heittämäisillään lapsen veteen, alkoi se itkeä. Aarrevene, joka oli juuri nousemassa pintaan, niin että koko komeus näkyi silmien edessä, painui takaisin pohjaan ja jäi sinne. Niin sai piika tyytyä osaansa ja pitää itse pentunsa.

»Ei mahdu onni köyhän konttiin», huokaisi eukko. »Emännät ovat ylpeitä saannoksistaan, mutta piikaparkaa sillä vain rangaistaan.»

»Niin kai se on, että paras on pitää itse», ajatteli Nata ääneen.

»Mutta mitäs sanot, jos Sipo sittenkin soutaa tänne?»

»Luulet vain että puuro läikkyy! Eikä Sipon tarvitse minun takiani nöyrtyä sellaiseen.»

Loviisa alkoi suostutella kuin puhemies. Silloin ei Nata enää jaksanut kuunnella, vaan kavahti istualleen ja huusi:

»Pidä jo suusi kiinni siitä asiasta!»

Tuuli yltyi ja selältä alkoi kuulua jäiden rusahtelua niiden halkeillessa kappaleiksi. He eivät voineet nukkua ja kuulivat lakkaamatta kaikenlaisia ääniä, kahinaa niin kuin joku olisi kulkenut sohjossa, pientä sihinää kuin puun lehti olisi kasvanut ja kaiken muun lomassa terävää rousketta. Nurkassa torkkuva koirakin oli levoton ja haukahti pari kertaa.

»Pian tulee sekin aika, että puolen yön tienoilla voi nähdä yksinäisiltä ahoilta sinisen liekin, kun tihulainen polttaa hometta aarteistaan», kuiskasi Loviisa. »Pitäisi panna savun paikka merkille ja lähteä etsimään rikkauksia.»

Nata ei vastannut mitään. Hän tiesi, ettei kuitenkaan saisi aarretta itselleen, sillä toiset ehtisivät sinne kuitenkin jo ennen häntä.

Mutta he eivät päässeet sitä etsimäänkään, sillä aamun valjetessa olivat jäät lähdössä liikkeelle ja saaren rantaan oli tullut sulaa kymmenien askelten leveydeltä. He huomasivat olevansa vankeina. Nata oli tyytyväinen, sillä nyt hän pysyi paremmassa piilossa.

Mutta katse kuitenkin harhaili kylän rinteillä. Aurinko kimmelsi hovin ikkunoissa ja portista näytti kääntyvän pihaan hevonen. Silloin alkoivat hänen ajatuksensa kulkea kotoisissa askareissa. Milloin hän oli kuorivinaan kermaa maitopytyn päältä, milloin sitovinaan kelloa nimikkolehmänsä kaulaan päästäessään sen metsään ja milloin taittavinaan rannassa ensimmäisiä tuoreita saunavastoja. Hänellä oli koti-ikävä vieraan ihmisen taloon.

Nata oli asettanut vasun pihakivelle ja pyytänyt koiraa vartioimaan sitä. Joskus oli kerrottu, että suuri kokkolintu liiteli talon yläpuolella, huomasi ulkona nukkuvan lapsen, sieppasi sen kynsiinsä, vei pesäänsä ja syötti poikasilleen. Sevi loikoi kanervikolla vasun vierellä ja haukkasi ympärillä lenteleviä kärpäsiä, niin että hampaat naksahtivat.

Kaikki mitä oli saaren ulkopuolella näkyi kesän väreissä sinisenä hovin metsää ja Auhtion kaukaista lakea myöten, mutta järvi oli sinisempi kuin taivaskin. Vastapäiseltä rannalta kuului käen kukahtelu ja vesilintuja kiersi etsien rauhaista ruohikkolahtea olinpaikakseen. Jo toisen kerran tänä päivänä lensi korkealla kurkiparvi matkallaan jonnekin pohjoisten järvien takaisille soille ja erottui vain pieninä pisteinä vaaleata pilvenhaituvaa vasten.

Nata katsoi kauas kirkonkylää kohti ja näki metsän keskeltä pilkottavat pellot ja rannan nuottakodat, erottipa valkamassa olevat veneetkin. Jonakin päivänä hänen pitäisi soutaa sinne, ottaa poika mukaansa, käydä puhumassa papille asiansa ja tunnustaa syntinsä. Hän siristi silmiään ja huomasi järven pinnasta kohoavan kallioluodon, jonka vierellä syvän juuman pohjalla kuului olevan se täyteen lastattu aarrevene kaikkine kultahelyineen ja jalokivineen. Kun katsoi sinne kauan, näkyi luodon vierellä sama tumma pilkku, joka oli ollut siellä jo monta päivää. Nytkin se kellui laineilla kuin pieni vene, siirtyi takaisin kallion luo ja kierteli sitä. Mikähän se mahtoi olla, kyseli Nata itseltään ja arvaili, mahtoiko sillä olla mitään tekemistä sen kultaveneen kanssa.

Mutta nyt Natan tuijottaessa silmänsä kosteiksi sama pilkku nousi ilmaan, suureni vähitellen ja näkyi tulevan suoraan saarta kohti. Sen päästyä puolimatkaan luodon ja saaren välillä Nata huomasi sen suureksi mustaksi linnuksi, jonka siivet löivät hitaan rauhallisesti ja pitkä kaula ojentui eteenpäin kuin valmiina kurkottamaan. Nata sieppasi lapsen syliinsä ja siirtyi oven lähelle pujahtaakseen saunan turvaan. Koirakin kavahti pystyyn ja seuratessaan Natan katseen suuntaan sekin huomasi otuksen ja vinkaisi. Lintu lensi suoraan saareen — ei, vaan päästyään lähelle nousi taas ylemmäksi, kierteli saarta ja näytti tutkivan leppien varjossa olevaa saunaa. Nata huomasi sen suureksi mustaksi joutseneksi, tuonelan linnuksi, joka ihmisten lähelle ilmestyessään tiesi jonkun kuolemaa...

Se olisi lennellyt lähellä kenties kuinka kauan, ellei Sevi olisi haukahtanut. Silloin se kääntyi, lähti takaisin luodolle päin kierrellen ja kaarrellen kuin olisi houkutellut mukaansa ja näyttänyt tietä. Mutta kun ketään ei tullut, kääntyi se ja lähti selän yli jonnekin Huhtirannan suuntaan kadoten viimein kokonaan.

Nata piti linnun käyntiä enteenä — mutta enteenä mille? Sillä näytti olleen kuin sanottavaa ja ilmoitettavaa. Ettei se vain tarkoittanut hakea itkevää lapsiparkaa, jota hän piteli sylissään luvattomana lahjana? Nata hyssytteli lastaan kauan ennen kuin uskalsi asettaa takaisin vasuun ja rauhoitella:

»Yönitkijä sinä olet, pieni rukka... Ei sinulla ole oikeata kätkyttäkään, että saisin heilutella itkusi uneksi. Ei kai sinulla ole osuutta tässä maailmassa, kun suuri musta lintukin kävi jo etsimässä...»

Koira oli levoton ja haukahteli tyhjälle. Siitä Nata päätteli, että saaressa tai ilmassa liikkui jotakin näkymätöntä, haltijoita, henkiä tai mitä tahansa sellaisia, jotka odottivat sopivaa hetkeä tuottaakseen onnettomuuden. Nata ei osannut rauhoittua, vaikka puussa istuva peipponen alkoi viserrellä, vaikka veden yli kantautui hovin suuren ruokakellon helinä merkkinä siitä, että kylässä elettiin, vaikka leppien juurelta löytyi ensimmäinen sininen kukka ja eloon vironnut suvenkorento lenteli rantalepän lähellä.

Katse kääntyi kaupunkiin päin, mutta sieltä ei näkynyt muuta kuin metsäiset vaarat ja niiden utuiset rinteet. Mutta jossakin niiden takana asuivat sadat ihmiset, satamasta lähtivät suuret laivat pitkälle matkalleen kohti etelää. Ja siellä oli vielä suurempia kaupunkeja ja niissä asui ihmisiä suurissa taloissa päällekkäin monissa kerroksissa ja tiet eli kadut olivat menoa niin täynnä, etteivät kaikki jaksaneet tuntea toisiaan eivätkä tienneet keitä olivatkaan. Tuuli näkyi puhaltavan sinnepäin ja aallot menivät kuin valtavan leveänä virtana samaan suuntaan tavoitellen kiireessä toisiaan ja huuhdellen heikoimpia alleen. Ja sinne menivät pilvetkin — kaikki näkyivät kulkevan juuri sinne... Mitähän jos suuri lintukin oli houkuttelemassa häntä mukaansa, hakemassa niin kuin sadussa se toinen lintu, joka istutti selkäänsä pienen tyttösen ja näytti hänelle kaiken maailman ihanuudet. Mutta Nata ymmärsi, ettei hän ollut enää keijun kokoinen tyttö eikä hänellä ollut samanlaisia siipiä kuin suvenkorennolla.

Hän havahtui, katsoi unissaan vikisevää lasta ja kuiski hiljakseen tälle:

»Ei sinulla ole omaa kätkyttä että voisin heilutella. Eikä omaa kotonurkkaa, johon sen vakusen asettaisin...»

Noista sanoista hän teki laulun ja hyräili sitä niin kauan, että aurinko alkoi jo laskea.

Hämärän tultua tuuli nousi yhä, haapojen levottomat lehdet kahisivat rinteellä ja laineet kohahtivat rantalouhikkoon. Mutta Nata päätteli, että yön laskeutuessa alas maan päälle ja luomakunnan asettuessa lepoon rauhoittuisi tuulikin ja aallot tyyntyisivät. Taivas oli pilvessä, mutta niinhän sai ollakin, sillä muutoin voisi yöksi tulla pakkanen, kohmettaa tyynen rannan riitteeseen ja laskea kylien kynnetyille pelloille kylmän jääkuoren.

Hän katseli vähän päästä järvelle niemen suuntaan odotellen jonkin tutun veneen tuloa. Mutta eihän se voinut tullakaan, sillä mies ei ikinä nöyrtynyt noutamaan vierasta lasta... Muuten hän kai olisi tullut jo päiviä sitten — tai olisi tullut ainakin eilen illalla, kun Riitta kävi tuomassa Natalle veneen ja samalla kysymässä, milloin hän palaisi takaisin hoviin omiin tehtäviinsä. Niin oli Riitta käynyt terveisillä, mutta lähtiessään oli kuitenkin hyvästellyt omasta puolestaan, ettei isättömän lapsen itku tiennyt mitään hyvää hovin suojissa ja että olisi paljon parempi, jos Nata jättäisi lapsensa vieraitten hoitoon. Mutta Nata oli siihen vastannut, ettei hän lähtisi saaresta mihinkään, kun kesällä tarkeni täälläkin, ja ettei hän ikinä tulisi antamaan pentuansa vieraitten haltuun, vaikka siitä puhuttaisiin kuinka kauan... Näytti siltä kuin Riitta olisi tämän kuultuansa lähtenyt tyytyväisenä takaisin.

Mutta tuttua venettä ei näkynyt ei kuulunut. Lintuparvi havisi ilmassa ja laskeutui ruohikkoon. Keskellä selkää ujelsi kuikka kutsuen toveriaan. Takaa ajettu särki hyppäsi hätäpäissään rantakivikolle, heittelehti siinä aikansa ja solahti takaisin aaltoihin. Alkoi jo hämärtää, kun levottomana liikkuva Nata näytti tekevän päätöksensä ja valmistautui lähtöön. Hän oli kuulevinaan luodolta päin airojen kolketta ja seuratessaan ääntä huomasi sen pysyvän koko ajan samalla suunnalla ja yhtä kaukana. Selvästi siellä souti joku, mutta vene pysyi kuitenkin paikallaan.

Nata meni saunaan, hajoitteli liedellä olevia kekäleitä ja takoi niitä sammuksiin, niin että kipunat pirskahtelivat pankolle niin kuin olisivat olleet tulivettä. Lapsi heräsi ja vikisi vasussaan. Nata pani kätensä paidan kaula-aukkoon antaakseen sille ruokaa, mutta unohti sen ja kääri poikaa huiviin puhellen koko ajan ääneen, otti sen syliin ja kääntyi ovella katsomaan taakseen. Koira oli houkuteltava ulos, sillä sehän saattoi nukkua räystään alla. Nata pisti sitä varten kivelle puolikkaan leipää, kumartui kurkistamaan sisään ja huomattuaan kaiken olevan pimeää painoi viimein linkun paikoilleen. Lapsensa hän asetti teljolle peitellen huolellisesti kuin pitkää matkaa varten, työnsi veneen vesille ja alkoi soutaa hokien poikaa rauhoitellen:

»Älähän itke — älähän itke, pieni. Muuten saattaa mörö tulla.»

Tuuli oli suoraan vastaan, mutta veneen kokka suojeli tenavaa pahimmalta viimalta ja verkkainen keinuminen tuuditti sen uneen.

Joka kerran sen äännähtäessä Nata kääntyi asettelemaan vaatteen lievettä peitoksi ja tuijottamaan kokan yli löytääkseen oikean suunnan.

Järvellä ei näkynyt elämää. Huhtirannan puolelta vilkkui yksi ainoa kirkas valo ja Nata päätteli sen tulevan hovin ikkunasta. Ehkä se oli pirtistä, jossa joku saattoi olla sairas, tai ehkä tummasta kulmahuoneesta, jonka lattiaa isäntä kulki edestakaisin unta odotellen... Mutta hänen kääntyessään taas katsomaan kokan yli ei toisaalla näkynyt mitään muuta kuin sydentummaa vettä ja sen yllä harmaata taivasta. Oman saaren ranta ja sauna olivat jo kadonneet samaan synkkyyteen ja oikeata suuntaa neuvomassa olivat vain hovin ikkunan valo, kosteana puhaltava tuuli ja veneen kokassa pärskivät laineet.

Kylmän puistatukset pakottivat hänet soutamaan nopeammin. Airon pää tarttui paidan rinta-aukkoon ja vetäisi kankaan halki, niin että tuuli pääsi puhaltamaan ihoon yhä pahemmin. Vielä oli parannettava vauhtia, jos ei aikonut hyytyä paikoilleen. Kädet kohmeisina airojen pyyryssä, kantapäät tiukasti veneen pohjakaarissa, tukka tuulen revittävänä ja toinen rinta paljaana hän kiskoi. Viimein katosi näkyvistä Huhtirannan valokin ja hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin kukaan muu. Hän kiskoi puolen tiimaa ja nousi seisomaan nähdäkseen kirkonkylän valoja, mutta kaikki oli vielä pimeää. Toisen samanlaisen mokoman jälkeen hän alkoi katsella joka puolelle ympärilleen, kierteli aikansa ja uskoi näkevänsä edessäpäin jotakin tummaa ja souti sitä kohti. Mutta se oli vain harhaa ja vesi oli kaikkialla samanlaista. Viimein monien kierrosten jälkeen kuului sivulta kohinaa kuin aallot olisivat lyöneet vasten kalliota. Hänen kääntyessään sinnepäin ääni koveni, hän souti edelleen ja pääsi viimein perille.

Ajasta hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen että pimeätä oli. Eikä tiennyt sitäkään, mistä olisi paras mennä kalliolle ja kuinka päästä sinne äänettömästi. Kun laineet kuljettivat venettä, antoi hän solua sen hiljakseen, nousi seisomaan estääkseen veneen kolahduksen ja lapsen heräämisen, pysytteli ensin kauempana miettien, mutta työnsi aironsa taas veteen ja antoi veneen kulkea.

Edessä oleva musta varjo läheni ja Nataa alkoi pelottaa. Hän astui liukkaalle kalliolle ja koetti vetää veneen kolahtamatta, puristi kokkapuuta ja teki sanatonta tiliään. — Oliko tämä nyt väärin? Eivätkö ihmiset väittäneet, että lapsi oli syntynyt synnissä niin kuin Sanassakin sanottiin? Ja eivätkö jotkut vihjailleet, että Natalle itselleen ja pojallekin olisi paljon parempi, jos se ei olisi syntynyt koskaan?

Ja lohduttaakseen itseään Nata kuiski nukkuvalle lapselleen:

»Älähän sure, poloinen, vaikka sinulla ei ole isää eikä nimeäkään! Mutta hyvät haltijat tahtovat olla sinulle hyvänä isänä ja kiikuttelevat sinua polvellaan kuin omaa lastaan, nostavat sinut kultaveneeseen, jolla pääset soutelemaan pitkin sinistä selkää...»

Hän uskoi itsekin, että noin kävisi ja ettei pojalla tulisi olemaan pahempaa kuin tähänkään asti. Päinvastoin hän lunastaisi aarteen ja ties mitä hyvää se toisi tullessaan.

Mutta nyt piti lapsen pysyä äänettömänä, ettei kaikki menisi hukkaan. Piti odottaa puoltayötä, jolloin se tapahtuisi. Oli etsittävä oikea paikka, missä vetehinen nousisi pintaan ja ojentaisi kätensä ottaakseen lapsen vastaan.

Hän kiersi pimeätä luotoa etsien paikkaa, jossa arveli kultaveneen olevan. Tämä ranta oli matalaa, mutta vastakkaisella puolella laskeutui veteen jyrkkä kallio ja juuman täytyi olla sen vieressä. Seisoessaan jyrkänteen reunalla tukka liehuen ja repaleen paidan lieve lepattaen hän oli yhä kuulevinaan aironkolkkeen näkymättömän soutajan kiskoessa vasten aallokkoa. Se hirvitti häntä, jyrkkä reuna ja alla kohiseva vesi huimasivat, veneeltä kuului itkua ja hänen oli lähdettävä takaisin hillitsemään lasta, etteivät henget suuttuisi. Kompastellessaan takaisin liukkaalla kalliolla hän luiskahti polvilleen, voihkaisi ja painoi kämmenen suulleen, paineli polvea helmallaan ja tunsi nahan lähteneen irti.

Mutta tehtävä oli täytettävä ja sen vuoksi oli kestettävä. Tuuli huitoi tukkaa ja puhalsi silmiin, niin että itketti, se aukaisi repaleen vaatteen yhä uudelleen ja värisytti — vai oliko musta vesi ja näkymättömän soutajan aironkolke syynä että leuka vapisi. Viimein hän pääsi ontuen veneensä luo, tarttui lapseen varovaisesti ja nosti syliin hyssyttäen hiljaa:

»Yönitkijähän sinä olet... Mutta nyt paranet itkustasi. Eikä sinun tarvitse valittaa maailman pahuutta niin kuin muiden ihmisten.»

Hän lähti taakkoineen jyrkänteen reunalle. Mikä lie ollut tarkoituksensa silläkin, että pilvien lomaan puhkesi nyt aukko ja luodolle tuli valoisampaa. Kallio kiilsi kosteuttaan ja alhaalla vedenrajassa oli valkoinen vaahtonauha. Nata kurkisti sinne ja luuli siellä vilkkuvan kultaa ja hopeaa ja kuuli kilinääkin. Mutta vastaan ojentuvia käsiä ei vain näkynyt. Oli ehkä varhaistakin eikä puoliyön oikea hetki ollut tullut. Polvea poltti tuska ja verijuova valui pohjetta pitkin varpaitten rakoon ja kalliolle. Odottaminen tuli pitkäksi ja kärsivä lapsiraukka saattoi paleltua tässä tuulessa ja saada vaikka kuolemantaudin.

Kaikki muu oli hiljaista ja vain laineet ja tuuli kohisivat. Hän nosti helmansa ylös lapsensa suojaksi ja seisoi itse melkein alastomana. Silloin alkoi puhaltaa kiukkuinen vihuri ja Nata arveli oikean hetken jo tulleen, sillä kerrottiinhan, että henkien ja manalaisten liikkuessa kävi ilmassa kohina ja valoja välähteli. Hän hivuttautui lähemmäksi reunaa kurkottaen mustaan veteen valmiina ojentamaan lahjansa, hän pusersi sitä rintaansa vasten kuin hyvästiksi ja puri hammasta estääkseen nyyhkytyksen.

Silloin lapsi heräsi ja alkoi itkeä. Nata säikähti. Hän heilutti myttyänsä, mutta se huusi ja Nata itsekin tuli kuiskineeksi huomaamattaan:

»Älä itke, pieni, muuten mörö tulee!»

Poika hieroi poskeaan karkeata paitaa vasten ja huusi. Viimein se tavoitti paidan reiästä sileän ihon ja silloin itku muuttui kuin pienen linnun kujerrukseksi. Lapsi tempoi ja käänteli, löysi ruskean napin huultensa väliin ja alkoi imeä nenä lytyssä nyyhkäisten hengähdyksensä lomassa. Nata painoi sen lujemmin itseään vasten, kohensi päätä parempaan asentoon ja tunsi lapsen lämmittävän sen mitä tuuli puistatti. Katse siirtyi lapsesta tummaan veteen, sieltä se nousi ylemmäksi taivaanrannan tasalle ja siitä jälleen ylös nopeina kulkeviin pilviin ja niiden välistä vilahtavaan vaaleaan tähteen. Hän katsoi tähteen niin kauan kuin se näkyi pilvien lomasta. Sitten hän kääntyä selin tuuleen, istahti kalliolle ja hellävaroen siveli pojan korvanlehteä etusormensa ja peukalonsa välissä. Tenava vastasi hyväilyyn omalla tavallaan ja kahmaisi hänen rintaansa pienen kouran täydeltä upottaen siihen sormiensa päät. Mutta kipukaan ei tuntunut kivulta, vaan Nata hymyili niin kuin olisi oltu keskipäivän auringon paisteessa eikä öisellä autiolla kallioluodolla.

Niin kului aika ja pian kai kajastaisi aamu, sillä idänpuoleiset pilvet näyttivät vaaleammilta. Yli selän katsellessa erotti jo metsän ja taivaan rajaa kylän puolelta. Heräävä aamutuuli puhalsi vieläkin lujemmin ja Nata riisuutui ilkosen alasti käärien viimeiset vaatteensa lapsen suojaksi. Se nukahti heti ja tuntui velton painavalta hänen käsivarsillaan. Silloin päivänkajon ilmestyessä Nata tiesi, ettei hänellä ja lapsella ollut täällä mitään tekemistä, sillä yö oli jo mennyt.

Hän asetteli pojan mukavasti veneen kokkaan ja työnsi sen vesille. Kädet olivat lämmenneet poikaa lämmittäessä, hän puristi airojen päitä lujin kourin kuin kuokan varresta ja lähti kiskomaan kohti kirkonkylän rantaa. Ajatuksissa kasvoi luja päätös ja antoi uutta voimaa. »Alasti minä olin silloin kun lapseni tein ja alasti minä hänet pelastan ihmisten elämään.» Niin, tosiaan ihmisten elämään, pois kuvitellusta haltijain ja henkien kultamaailmasta... Hän katsoi luodolle ja arveli, ettei siellä juuman reunalla voinut olla mitään muuta kuin näkki, joka tällaisena myrsky-yönä kyyhötti omissa pohjavesissään. Mutta mitä tekemistä hänellä oli Näkin kanssa...?

Sivuilleen vilkuilematta hän kiskoi vastatuuleen ja kun viimein tunsi lämpenevänsä ja hikipisarat alkoivat valua otsaa pitkin, hän nosti airot ilmaan ja katsoi taakseen. Rantakuusikosta näkyi nuottakota ja vähän kauempana oli kirkonkylän ranta. Hän poikkesi kotaan odottaakseen päivän valkenemista ja ihmisten heräämistä eikä tahtonut ottaa lasta lämmittäviä vaatteita. Mutta kuullessaan kukon kiekuvan ja koiran haukahdukset hän sujautti paidan ylleen ja hameen sen päälle, pesi rantavedessä verisen jalkansa, otti lapsen syliinsä ja lähti kohti kirkonkylää. Hän tunsi tehneensä jotakin niin hyvää, että piti pysähtyä katselemaan ja ihmettelemään. Rannalla kasvoi kukkia kuin sinisiä liekkejä, metsässä soi suvilinnun ääni, pihlajan alla lorisi pieni puro ja sen kuplat olivat kuin helmiä. Pellon takaa näkyvän talon ovi oli avoinna kuin kutsuen sisälle ja pihan yli asteleva nainen kantoi punaista maitokiulua.

Hän jatkoi matkaansa. Vesi tirisi varpaitten välistä ja hame kastui kosteista pajun oksista. Mutta hän ei huomannut sitä, sillä kaikki muu tuntui niin hyvältä. Hetken kuluttua hän seisoi pappilan väentuvan kynnyksellä ja kyseli kirkkoherraa. Joku vanha nainen oli hieromassa leipiänsä, pyöritti niitä, käänsi kohdalleen ja jätti kohoamaan. Vasta sitten hän kysäisi Natan asiaa, joka seisoi yhä ujona ja syyllisenä oven pielessä.

»Lapseni olisi kastettava», vastasi tämä hiljaa.

Vanhus katseli vieraan omituista asua ja ajatteli itsekseen, että jokin pakko oli ajanut ihmisparan liikkeelle jo aamukylmällä ja noin huonoissa vaatteissa — ehkä lapsi oli sairas ja sen vuoksi hänet piti ristittämän. Eukko viittasi lämpiävään uuniin ja Nata tunsi koko maailman hyvyyden tulvahtavan vastaan päästessään hiilloksen lähelle. Hän hymyili uunin hehkulle ja ojensi vuoroin kummankin kätensä sitä kohti.

Kun kirkkoherra viimein ilmestyi ovelle ja kysyi vieraan asiaa, katsoi Nata häneen kuin olisi tullut etsimään apua ja toisti äskeiset sanansa:

»Olisi kastettava nopeasti...»

»Vai on näinkin pieni ihminen jo sairas», puheli kirkkoherra enemmän itselleen. »Pitäähän toki sielu pelastaa Herran yhteyteen.»

Nata seurasi häntä kamarin puolelle. Vetäistyään oven kiinni ja kirkkoherran etsiessä kokoon kirjojaan hän astui tämän viereen, katsoi silmiin ja tunnusti tekonsa lyhyesti:

»Aioin hukuttaa lapseni...»

Kirkkoherra laski kirjan pöydälle, astahti lähemmäksi ja laski kämmenensä syntisen äidin käsivarrelle:

»Nainen — mitä sinä oletkaan tehnyt...?»

Nata ei osannut pelätä. Miettiäkseen mistä aloittaisi hän katsoi alaspäin. Silloin hän huomasi paitansa aukon ja hypisteli sitä kiinni, näki verisen jalkansa eikä osannutkaan enää puhua. Hän tunsi oman suuren syyllisyytensä ja alkoi kertoa vasta sitten, kun sai asettaa lapsensa, sohvalle ja istuutua sen viereen.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Haikolan isännälle kirkkoherra Järvetiltä kirje, jossa kerrottiin, että hovissa palveleva palkkapiika Natalia Kempas, jota ei ollut vihitty säädettyyn avioliittoon, oli laillista aviomiestä paitsi saanut lapsen ja tuonut sen pappilaan kastettavaksi ja otettavaksi Herran seurakunnan yhteyteen. Kun mainittu Natalia Kempas asui tällä hetkellä yksin ja erakkona keskellä järveä olevassa autiossa saaressa ja alkoi siellä syntinsä katumusta tehdessään sotkea älynsä eli tajunsa ja sen vuoksi uskoa taikoihin ja siten pilata oman asiansa ja ehkä tuottaa onnettomuutta itselleen ja lapselleen, toivoi kirkkoherra, että nainen otettaisiin takaisin entiseen työhönsä ja samalla annettaisiin suoja eli asunto hänelle itselleen ja lapselleen samaan tapaan kuin lähimmäisenrakkaus yleensä vaatii. Sillä vaikka Natalia Kempas oli ollut syntinen nainen ja taisi sanoa sen itsekin, oli hän ruvennut perumaan tekojansa ja parantamaan tapansa.

»Jos et mene sinne itse, niin siinä tapauksessa pitää minun lähteä», sanoi Leena ja katsoi Sipoa tutkivasti.

Tämä ei vastannut mitään, vaan taittoi heinänkorren ja alkoi pureskella sitä tuijottaen eteensä nurmikkoon.

Päivällä oli ollut sade. Viimeiset pilvet kumpuilivat metsänrajan yli ja korkea taivaankaari joi vettä pellon ojasta. Järventakaiset kaskisavut näkyivät vielä kytevän ja tuuli sekoitti ne metsän pihkan ja tuoreitten peltojen tuoksuun. Pääskyset pyyhkivät yli pihan ja kissa katsoi niiden kiirettä halveksien, pihlajain oksat taipuivat kukkien painosta ja kaivon riuku heilui hitaasti edestakaisin.

Leenan mielestä ei riittänyt se, että Nata ja lapsi saisivat taas asua hovissa, vaan tyttöparan asiat piti saada muutenkin kohdalleen. Hän oli keväästä lähtien puhunut Sipolle monta kertaa ja nyt viimeksi kysynyt suoraan, halusiko Sipo ottaa Natan vaimokseen ja samalla myös lapsen luokseen Voitanan uuteen torppaan. Sipo ei ollut jyrkästi kieltänyt, jos ei myöntänytkään, olipahan vain vastaillut yhdellä sanalla että »katsotaan». Leenan kärsivällisyys vähitellen loppui ja kyllästyneenä odottamaan hän päätti hakea Natan kotiin joka tapauksessa.

»Hyvä on», sanoi hän nyt mielestään viimeisen sanansa. »Minä menen sitten!»

Nyt tuli Sipolle kiire. Hän heitti heinänkorren menemään, kohensi asentoaan ja katsoi Leenaa silmiin:

»Tuntuu turhalta, että te lähdette sinne. Eikä siellä kai tarvita minuakaan.»

»Kai sinne on jonkun mentävä!»

»Niin, kylläpä kai», kuului rauhallinen vastaus. »Mutta menkööt Maija ja Hani yhdessä. Takaisin tullessa on parasta, etteivät souda oman kylän rantaan — akat kun kurkistelevat ikkunoista. Menkööt puron suuhun ja saattakoot Natan Voitanaan.»

Leena kuunteli hänen hidasta puhettaan ja katsoi sitten ihmeissään:

»No suostutko sitten asiaan?»

»Niinhän minä olen tässä itsekseni ajatellut...»

Leenan teki mieli polkaista jalkaa:

»Voi lempo miten rauhallinen mies! Pitää kangella vääntää ennen kuin saa sanankaan irti.»

Sipo vain myhäili vastaukseksi.

Ja Leena ymmärsi, ettei asia ollut niin pieni kuin saattoi luulla eikä niin tuore kuin Sipo sanoi.

Aurinko oli muuttunut hehkuvan raudan väriseksi ja painui jonnekin ylävesien puolelle heidän lähestyessään Voitanan lampea. Hani kulki edellä vihellellen ja koira hänen kantapäillään, sitten tuli Nata omine kitisevine kantamuksineen ja viimeisenä Maija sylissään kaikki se mitä ei mahtunut Natan käsivarsille. He olivat puhuneet koko matkan ja varsinkin järvellä oli Nata kertonut kaikki asiat kuin purkautuen pitkän yksinäisyyden jälkeen. Mutta lähestyttäessä lampea hän tuli yhä hiljaisemmaksi, jättäytyi joukossa viimeiseksi ja jäi jälkeen.

Niin he pääsivät harjun laelle, josta loiveni pitkä rinne alas tummavetisen ja lumpeita kasvavan lammen rantaan. Lepikon keskeltä nousi savua ja sen nähtyään Nata painoi päänsä kumaraan. Hän oli toivonut Sipon olevan poissa ja tulevan vasta joskus myöhemmin, kun ensin olisi totuttu ajattelemaan tapaamista. Harjulla Hani pysähtyi selittämään, ettei taloa rakennettu alas rantaan niin kuin ennen, vaan uuteen paikkaan ylös kalliolle, kun Sipo halusi nähdä enemmän ilmaa ja vähemmän suota. Mutta Nata ei kuunnellut häntä vaan ajatteli omiaan. Torpan piipusta puhaltui tyyneen ilmaan savu, nurkat oli jo sahattu tasaisiksi, portaaksi oli vieritetty laakea kivi ja ovi näkyi olevan auki.

Natan astuessa sisään Sipo oli karsinan puolella selin oveen ja jutteli innokkaasti Hanin kanssa. Nata ei osannut istahtaa, kun ei käsketty, ja seisoi odottaen ovensuussa lapsi sylissään. Viimein hän asetti lapsensa penkille, mutta ei istuutunut itse, vaan jäi seisomaan katsellen ikkunasta alas lammelle. Sipo sai työnsä valmiiksi, meni Natan ohi ja sanoi tälle niin kuin he olisivat jutelleet vasta äskettäin:

»Nyt on vedenhakumatka rantaan pitempi kuin ennen. Mutta onpahan pihamaa sen sijaan kuivempi.»

»Tämä on hyvä talonpaikka», myönsi Nata.

Sipo kulki monet kerrat yli lattian ja Nata katseli hänen askareitaan. Mutta kertaakaan ei mies vilkaissut penkillä olevaan kääröön. Viimein hän meni nurkkaan, otti sieltä uuden pärevasun ja näytti Natalle:

»Tein tämän sitä varten...»

Sitten hän otti nuoraa, sitoi kaksi pätkää kiinni kattoparruun ja koeteltuaan kestävyyttä otti vasun ja solmi nuoranpätkät sen sankoihin. Hän tarkkaili työtään huolellisesti ja lopuksi pani keinumaan näyttääkseen, että sen tarkoituskin oli keinua. Penkin alta hän kokoili työkalujaan, mainitsi Hanille jotakin auttamisesta ja lähti tämän kanssa ulos.

Natalle kihosivat kyynelet silmiin. Hänen oli niin hyvä olla, kun Sipo ei murjottanut. Nytkin kuului pihalta lyhyt ja leppoisa naurunherahdus. Nata meni varovasti lapsenkeinun luokse, kosketti sormenpäillään sen reunaa ja heilautti hiljaa. Avonaisella ikkunalla oli tuohisessa palsami, jonka hovin Leena oli kai tuonut. Varpunen tirskahti räystäällä ikkunan takana. Maija juoksi edestakaisin ulos ja sisään ihastellen lasi-ikkunaa, höylättyä lattiaa ja ulossavuavaa uunia. Kyllä Natakin oli huomannut ne ja tiesi niiden hyvyyden, mutta tiesi muuta vielä parempaa, jotakin sellaista mitä tyttö ei osannut vielä aavistaa.

Nata meni avonaiselle ovelle ja sen pihtipieleen nojaten katseli pihaan. Pari kantoa oli revitty irti ja niiden kuopat olivat vielä täyttämättä. Aholla oli alettu kääntää nurmikkoa naurismaata varten ja viereen oli tehty veräjä, vaikka sen sivuilla ei ollut vielä aitaakaan. Kylläpä on jaksanut ajatella kaiken valmiiksi, mietti Nata.

Hänkin tahtoi pitkän vankeutensa jälkeen tehdä jotakin, kohentaa tai korjata. Mutta mitä hän kohentaisi, kun kaikki näytti valmistuvan ilman häntäkin? Nata ei keksinyt parempaa, mutta meni lepikkoon ja taittoi oksat, lakaisi porraskiven ympäriltä pihan puhtaaksi ja siirtyi tyytyväisenä katselemaan pirtin ovelle. Uusi pirtti kuuli nyt emäntänsä ensimmäisen laulunhyrähdyksen.

Sipo tuli hakemaan sisältä jotakin ja ohi kulkiessaan hipaisi Nataa ja sanoi muina miehinä:

»Uusi nimi tälle torpalle pitää saada!» Ja katsomatta vieläkään penkillä olevaan kääröön hän lisäsi: »Sillä jos tuo saa tietää vanhan nimen, oppii hän vielä kiroilemaan.»

Nata naurahti, sillä hän tiesi Sipon odottavan naurua.

SATO KYPSYI

Haikonen näki toisella silmällään vielä sen verran, että erotti salin lattian yli selvästi kellon numerotaulun.

Hän pitkästyi ajan hitaaseen kulkuun, kun odotti Leenaa kotiin lähteäkseen tämän kanssa Kohtavaaraan. Se hyväntuulinen kanavankaivaja oli keksinyt puhua kylän ukkojen ja akkojen kanssa yhteisistä hankkeista ja oli saanut toimeksi jonkinlaisen koulun. Mestari Tietolainen oli suostunut siellä neuvomaan puustaveita kylän tenaville ja isännät olivat puolestaan luvanneet Tietoniekalle sellaista hyvää kuin jokapäiväisen leivän. Koulun maine oli jo etukäteen levinnyt sen verran laajalle, että ihmiset olivat keksineet sanoa Tietoniekkaa maisteri Tietolaiseksi ja Kohtavaaran pirtin karsinassa aloittelevaa koulua Huhtirannan kimnaasiksi. Teknisti itse oli luvannut puhua tämän maan ja kansan menneistä ajoista ja sitä saivat mennä kuuntelemaan ikäihmisetkin jos halusivat.

Jotakin tehdäkseen Haikonen meni piirongille ja aukaisi sen. Jospa ojentaisi Tietolaisen käteen pienen rahan ja sanoisi samalla, että hyvä on jos tuosta muksuparvesta kasvaa tähän maakuntaan kelvollista rahvasta...

Haikonen aikoi valikoida nurkkakaapistaan vanhoja kirjoja, sillä mitäpä hän — vanha sokea ukko — säilytti niitä enää itselleen. Jos ihmiset alkaisivat harrastaa lukemista, silloin voitaisiin hankkia koko kylän yhteinen kirjavakka, samantapainen kirjain lainaamisto kuin Leenan kertoman mukaan Oulussakin.

Penkoessaan kaapillaan Haikonen tuli siirtäneeksi paksukuorista tontunlasia. Sen pohjalla kimmelsi viinapisara. Mistä se oli siihen tullut, kun hän itse ei ollut maistellut aikoihin ja Leena oli ollut poissa jo toista päivää? Ja putelin tulppa näkyi jääneen auki.

Kuka täällä oli käynyt? Isäntä pani kaapin kiinni ja sujautti avaimen taskuunsa. Hän katseli kynnyksen takaa emännän huoneeseen, mutta se oli tyhjä. Siellä oli kummallinen epäjärjestys, jota hän ei ollut huomannut vielä ennen. Pöydällä oli Biblia auki. Kynttilästä valunut tali oli juottanut kynttilänjalan pöydänkanteen. Kuivuneelle muikulle oli tehty tikuista jalat ja häntä ja se oli pantu kävelemään pöydällä niin kuin lapset olisivat leikitelleet kalliilla ruoan murenilla.

Siinä seisoessaan Haikonen muisti, ettei emäntä ollut käynyt pitkiin aikoihin samassa ruokapöydässä kuin muu väki. Muutenkin hän oli ollut viime aikoina omituinen, ei ollut viihtynyt aikuisten joukossa vaan leperrellyt pikku Kristiinan kanssa.

Isäntä katseli ympäri huonetta ja mietti. Jakkaralle oli heitetty punaraitainen huivi, luultavasti Leenan jo hylkäämä. Keinutuolin karmilla oli vanhanmallinen kauhtunut ja koin hakkaama naisen puku tomuisena ja ryppyisenä, mutta huolellisesti paikoillaan. Isäntä hypisteli kangasta ja muisti sen siniharmaan värin: emäntä oli käyttänyt sitä nuorikkona Haikolaan tultuaan. Oli nyt kai siivonnut vanhoja, arkkujaan ja päättänyt hävittää joutavan tavaran? — Ei, vaan seinällä naulassa riippui lapsen kolttu ja senkin Haikonen muisti nähneensä aikoinaan omalla pojallaan, sillä samalla miehenalulla, joka kuoli kolmisen vuosikymmentä sitten. Noilla vaatteilla näkyi olevan jokin erikoinen tarkoitus ja ne muistuttivat sitä aikaa, jolloin oltiin nuoria ja sisukkaasti aiottiin tehdä Haikolan hovista koko tämän maakunnan keskus.

Mutta vieläkään Haikonen ei keksinyt, mikä tällä kaikella oli tarkoituksena. Hän lähti, painoi oven kiinni, harppoi suoraan pirttiin ja aukaisi luukun sillan alle. Haparoituaan varovasti hän pääsi pimeään nurkkaan ja huomasi heti, ettei viinanassakka ollut enää hänen jäljeltään. Täällä oli käyty ja jätetty tappi sen verran huolimattomasti, että viina tippui harvakseen hiekkaan ja haisi tympeästi. Isäntä kopautti tapin lujempaan, niin että se piti, kompasteli ylös pirttiin, kumautti luukun kiinni ja meni portaille katselemaan yli pihan.

Saunasta näkyi nousevan savu. Haikonen asteli sinnepäin muina miehinä pysähdellen ja katsellen taivaalle kuin tutkiakseen tulevia ilmoja. Kodassa ei ollut ketään, mutta padan alla roihusi sellainen tuli, että se saattoi millä hetkellä tahansa karata seinään ja viedä koko saunan. Ja mikä kummallisinta: talon viinapannut oli laitettu kuntoon ja kynnyksen vierellä odotti valmis viljavakka. Ensi töikseen Haikonen kaatoi vettä uuniin, niin että tuhka tuprusi ilmaan ja kekäleet pihisivät kiukkuisina kuin käärme. Sitten hän repäisi auki saunan oven ja kurkisti sisään.

Savuluukun valossa istui emäntä ja hyräili kuin lapsi. Sylissään hänellä oli Kristiinan nukke ja sitä hän hyssytti.

Isäntä astui lähemmäksi ja kysyi:

»Mitä sinä täällä teet?»

Vaimon katseessa oli outo kiilto, hän asetteli nuken rahille, peitteli sen huivillaan ja alkoi selittää innoissaan:

»Elonleikkuu on alkanut! Ja meille tulee juhlat? Kylä kokoontuu pellolle. Ensimmäisen lyhteen leikkaan minä ja viimeisen lyhteen sidot sinä — ajattelehan!»

»Mitä sinä höpiset?»

»Ja sitten siirrytään pirttiin tanssimaan sirppijuhlia ja viisi klaneettia soittaa kilpaa!» Hän piti lyhyen tauon ja jatkoi kiihkeästi: »Viinakannut kiertelevät, kansa hoippuu karsinaan ja masurkan tahti kuuluu kylälle asti. Ajatteles, noin oli meillä muinoin!»

Isäntä ei tiennyt mitä tehdä. Hän tarttui vaimoaan ranteesta ja kysyi:

»Mitä noilla pannuilla tehdään?»

»Minä keitän juhlia varten viinaa.»

»Ja miksi juuri sinä? Ethän ole keittänyt sitä ennenkään.»

»En ole. Minä olen ollut huono emäntä. Mutta nyt minä aloitan uudestaan.» Hän tuli lähemmäksi miestään ja kuiskasi: »Aloitan sillä tavalla kuin olisi pitänyt aloittaa neljäkymmentä vuotta sitten!»

Isännän ote irtosi hänen ranteestaan ja käsi vaipui velttona alas. Ulkona oli kirkas kesäinen päivä, mutta täällä tuntui siltä kuin olisi unissaan joutunut taikurin luokse. Isäntä kääntyi astuakseen kynnyksen yli auringonpaisteeseen, mutta vaimo tarttui hihaan ja pidätti:

»Varro vielä vähäsen, niin kerron sinulle kummia!»

Nyt Haikonen halusi saada selvän kaikesta:

»Oletko sinä humalassa? Oletko käynyt minun kaapillani?»

»Olen käynyt ja tilalle keitän lisää», myönsi emäntä rehellisesti ja katsoi viattomana silmiin.

»Etkä keitä!» tiuskaisi toinen.

»Keitänpä, sillä pian tulee kekri. Tulee vainajain juhla ja silloin kokoontuu Haikolan vanha väki syömään ja juomaan ja tutkimaan talon uutta miniää... Ja minä otan Perttua kädestä ja puen hänen ylleen sen saman koltun, joka hänellä oli kolmekymmentä vuotta sitten...»

Haikonen katsoi vaimoaan silmiin, niin että tämä vaikeni ja alkoi vavista. Hitaasti, askel askelelta siirtyi emäntä taaksepäin luukkua kohti, nosti nuken syliinsä, katsoi miestään, kohotti päänsä pystympään ja sanoi rohkeasti:

»Niin, minä tiedän sen... Te Haikoset olette kaikki sellaisia, että teitä pitää pelätä. Kun isäntä kulkee salin lattian yli, saa emäntä vavista hänen askeliaan. Kun tytär avaa oven ja virkahtaa sanansa, saa emäntä tuntea, ettei hän olekaan oikea emäntä. Ja kun...»

Emännän katse sammui yht'äkkiä, hän tapaili sanoja muistamatta mitä aikoi sanoa, katsoi mieheensä apua odottaen ja istahti sitten väsyneenä lauteitten reunalle.

Mutta myös isäntä katsoi, nojasi ovenpieleen ja seuraili tarkasti vaimonsa liikkeitä. Hän oli vielä äsken valmis kuohahtamaan, valmis tempaisemaan toista ranteesta ja taluttamaan pirttiin. Mutta nyt hän epäili jotakin, nojasi yhä ja tutki vaimoaan, muuttui sitten surulliseksi, astui rauhallisesti toisen luokse, pani käden tämän olkapäälle ja sanoi kuin sovitellen:

»Niinhän se on... Mutta mitäs me kaksi puhutaan niistä joutavista. Nousepas ylös, niin kävellään tuonne pihaan ja katsellaan kun väki uurastaa pellolla.»

Emäntä nousi tottelevaisena ja seurasi miestään nukke yhä sylissä. Päästyään ulos Haikonen tarttui häntä hoivaillen kädestä ja talutti kuin lasta pihaan. Leena seisoi portailla, katsoi molempia pitkään ja sanaakaan virkahtamatta seurasi heitä äitinsä kamariin ja veti oven jäljestään kiinni.

»Tässä on hyvä istua. Minä tuon tyynyn pehmikkeeksi», sanoi hän sitten äidilleen ja osoitti keinutuolia.

Haikonen ihmetteli tyttärensä rauhallisuutta, kun tämä ei kysynyt mitään eikä päivitellyt. Kun he kaksi siirtyivät hetken kuluttua isännän puolelle, virkahti isä yhtä rauhallisena ja kylmään totuuteen alistuneena:

»Sinä näyt jo tietävän?»

Leena nyökkäsi päätään:

»Olen aavistellut ja epäillyt. Mutta en tohtinut sanoa mitään, kun teillä on muutakin murehtimista.»

Tuntui siltä kuin talossa olisi käynyt kuolema ja merkinnyt emännän pois lähtevien joukkoon. Hän eli ja hengitti vielä, puhui ja hyräili itsekseen, mutta hänen ajatuksensa olivat jo poissa talosta eivätkä enää jaksaneet käsittää sen huolia. Vanha vaimo oli muuttunut ymmärtämättömäksi lapseksi.

Leena oli joskus isänsä kanssa keskustellessa tullut leikillään sanoneeksi itseään Haikolan hovin nuoreksi isännäksi. Mutta nyt oli talossa sattunut sellaista, että hän oli ilman leikkiä emäntä ja sai arvelematta ottaa niskoilleen vastuunkin siitä.

Isä ja tytär eivät puhuneet. Heistä tuntui että asiaan piti sopeutua ilman puheita. Vanha Haikonen nousi, asteli verkasti saunalle päin ja painoi auki unohtuneen oven takaisin linkkuun. Sitten hän otti nurkasta kirveen, huitaisi sen hamaralla pari kertaa viinapannua, keräili torvet kainaloonsa ja löi ne nurkkaa vasten poikki. Ja kappaleet hän heitti halkopinon taakse lastukasalle.

Leena oli tullut jäljestä ja isä sanoi hänelle:

»Ainakaan näistä kapistuksista ei minun tarvitse enää kuulla vihjailuja!»

Leena vastasi vain lyhyen ja myöntyvän »niin».

Kaiken vakavan keskellä isä koetti olla vielä kerran leikkisä, hän naurahti väsyneesti ja virkahti:

»Sano väelle että keittovehkeet ovat lytyssä. Saavat tulla tästä lähtien toimeen vaikka piimällä.»

Haikonen pysäytti keinutuolin ja sanoi toisille isännille:

»Ja kun tämän kansan herääminen kerran tapahtuu...»

»Mutta sehän on jo tapahtunut!» keskeytti Kohtavaaran ukko ja siirtyi ikkunan ääreen. »Olet joukossa mukana etkä huomaa, että uskon kansa on jo valveilla.»

Kohtavaaran piha oli väkeä tulvillaan ja laajassa pirtissä oli kulkua kuin muurahaispesässä. Värejä ei näkynyt muita kuin mustaa, sinistä ja harmaata, niin että jonkun pihamaalla kipaisevan pikkutytön mekko vilkkui muiden ihmisten keskeltä kirkkaana kuin valmunkukka. Emännät pitelivät kädessään puhtaan valkoiseen nenäliinaan kääräistyä veisuukirjaa ja isäntien harmaa leikkotukka oli suittu niskaa myöten sileäksi kuin pyhää varten. Tiheä miesparvi oli kerääntynyt portaitten vierustalle virkahtamaan muutaman harvan sanan ja katselemaan laajaa kuvaa Huhtirannan kylään päin. Välillä levisi monia virstoja laaja laakso ja sen takaa kohosivat ehtooauringon valossa naapurikylän kellervät elopellot kuhilaineen.

Vanhat isännät olivat menneet kamariin ja Kohtavaaran ukko käveli vieraittensa lomassa totisena ja tyytyväisenä kuin suuressa juhlassa. Ja juhlahan tästä oli hänen mielestään tullutkin, sillä mukana oli monta sellaista miestä, joiden kanssa hän oli jo kauan halunnut puhua. Haikonen nytkäytti keinutuolin uudelleen liikkeelle ja jatkoi:

»Uskon asioissa on jo herätty, minä myönnän sen. Ja se on tehnyt suuren muutoksen kolmen maakunnan elämässä. Muistanhan minä, miten vielä muutamia vuosia sitten tanssipaikoissa juotiin ja tapeltiin, miten torpissakin oli viina tärkeämpää kuin leipä ja miten nuori väki rypi synnissä niin kuin sika rapakossa. Eikä kirjaa osattu lukea, mutta kortit muistettiin ulkoa.»

»No eikö se kaikki vielä riitä?» kysyi Haikoselta saarnamies valmiina taritsemaan uskon asiaa. »Eikö riitä, että Herra on saanut liikkeelle jo kolmen maakunnan rahvaan, ja joukko karttuu joka päivä niin kuin näette.»

Mutta Haikosella ei ollut halua kiistellä näistä, vaan pyrkiä toiseen asiaan. Hän jatkoi rauhallisesti ja sana sanalta:

»Tietysti se riittää. Ja se onkin paljon. Mutta ihmisten on muutenkin löydettävä oma itsensä. Jokaisen on opittava tietämään, mikä hän on ja mikä on hänen oma tehtävänsä ja tarkoituksensa tässä suuressa yhteisessä pesueessa, suomalaisessa rahvaskunnassa.»

»Tuo on sitä kuopiolaisen koulunopettajan kansan villitystä.»

»Sanottakoon sitä miksi tahansa», myönsi Haikonen. »Mutta kun ihminen oppii ensin tuntemaan oman itsensä, silloin hän oppii tietämään kuka hän on ja myös täyttämään oman tehtävänsä. Minä tarkoitan nyt sitä, että tässä maassa on viimeinkin päästävä eroon ainaisesta köyhyydestä, täällä on ruvettava tekemään työtä ja saatava käteensä laviampi leivänkakkara.»

»Rikkaan sielu takertuu tavaroihin», tuli mukaan joku vieras. »Kun ihminen kokoaa kaiken ikänsä hyvyyttä kynsin hampain, on aitta täynnä eloa ja kalua ja mieli kahlaa maallisissa.»

»Liian rikkaalla tietysti», sanoi hovin isäntä ja katsoi Kohtavaaran ukkoon, joka seisoi yhä ikkunan äärellä silmäillen yli avaran metsän. »Sanoin sinulle jo kerran, ettei kansa vaurastu siitä, vaikka muutamat varakkaat ostavat itselleen kokonaisia pitäjiä. Ei, vaan minä tarkoitan sitä, että meidän kaikkien on päästävä eteenpäin.» Hän piirsi kädellään laajan kehän, jonka sisälle mahtuivat molemmat kylät jostakin Sipon uuden torpan vaiheilta lähtien hovin ohitse Konnusjärveen asti: »Kaikki nuo tutut talot, jotka näet tuolta vaarojen rinteiltä, alkavat laajentaa peltojaan ja kasvaa korpeen päin. Ja tuo välissä oleva suo kaivetaan vaikka yhteisvoimin kuivaksi. Rakennetaan niin avarat oltavat, että minäkin näen omasta ikkunastani, mitä Kohtavaaran ukko puuhailee omalla pihamaallaan.»

Kohtavaaran vakava isäntä naurahti. Hän katsoi Haikolan pellolle ja ymmärsi naapurinsa tarkoituksen. Hovin ruispelto oli kuhilailla ja ohraakin oli jo leikattu. Sipo oli avannut korven laitaan oman vaalean peltotilkkunsa, kaatanut synkän salokuusikon lakoon ja siirtänyt kylän rajaa. Kylä kasvoi ja salo pieneni. Saihan ihminen uskoa ja eihän usko kieltänyt työtä. Antoihan Korpi-Jaakkokin rukouksen jälkeen kuulijainsa käteen kirveen ja kuokan.

Kohtavaaran isäntä kääntyi Haikoseen päin ja halusi sanoa jotakin sellaista, joka olisi samalla kuin kahden kylän keskeinen sopimus:

»Luulen että me kaksi tulemme kiistelemättä toimeen. Sinä ajattelet asian toista laitaa ja minä toista. Sinä kynnät pellon toista reunaa ja minä toista.» Ja Kohtavaaran miehelle tuli näistä sanoista niin hyvä olla, että hän teki jotakin, mihin ei naapurien kesken ollut totuttu: meni Haikosen eteen ja tarjosi kättään: »Ja sillä tavallahan tulee koko pelto kynnetyksi!»

Pirtissä kuului liikkuminen loppuneen ja seurat jatkuivat. Haikonen nousi ja sanoi Kohtavaaralle, niin että sen samalla kuulivat muutkin:

»Ja kun se toinen herääminen tapahtuu, lähtee sekin liikkeelle niin kuin virta ja murtaa edestään tokeet.»

»Niin kuin tuo», osoitti naapuri pirttiin.

»Tulvan siunaus on tulossa.»

Haikonen ei halunnut jäädä kuumaan pirttiin, vaan siirtyi muun väen joukkoon portaille ja siitä pihakalliolle. Seuraväki siirtyi ovea kohti, mutta kun kaikki eivät mahtuneet sisälle, oli eteinen täynnä ja kuistin ympärillä miesparvia. Rinnettä ylös maantieltä nousi suutari Juonaan eukko kuumissaan ja tuohtuneen näköisenä siitä, kun ei ollut ehtinyt jo alkuun toisten mukaan. Hän harppi Haikosen varpaitten yli tuskin huomaten tätä, pujotteli portailla istuvien välitse eteiseen ja pääsi niin lähelle ovea että saattoi kurkistaa pirttiin.

Haikosen mielessä oli vielä äskeinen keskustelu ja aikansa kuluksi hän leikki koivunvarvulla punoen siitä renkaan peukalonsa ympärille. Saatuaan sen valmiiksi hän kurkotti kivellä olevaa lehteä. Se liikahti ja siirtyi vaaksan verran sivummalle. Pieni sisilisko lämmitteli illan viimeisessä paisteessa.

Saarnamies aloitti ja Haikonen kuunteli häntä. Suutarin emäntä pyyhki huivinsa nurkkaan jo näin pian kyyneliä vai liekö kuivaillut hikeä otsaltaan. Maantieltä näkyi tulevan pihaa kohti Nata, mutta portilla hän pysähtyi epäröimään. Viimein hän siirtyi siitä pihan puolelle varoen linkun kolahtamista ja tuli verkasti lähemmäksi toisia. Haikoselle hän nyökkäsi totisena ja siirtyi seisomaan miesten taakse portaitten lähelle, katsoi maahan ja hypisteli jotakin neuvottomana sormissaan. Haikonen huomasi Natan peittäneen punaisen ja kähärän tukkansa visusti emäntien tapaan aivinahuivin alle.

Saarnamiehen ääni kohosi sitä mukaa kuin hän tunsi löytäneensä oikeat sanat. Hän puhui hurskastelijoille ja selitti, että kun Herra tekee ihmisen tunnon araksi, jotta se kiristää mieltä tiukalle kuin naru, silloin jo tulevat synnit mieleen ja käsi ojentuu ottamaan vastaan armolahjaa yhtä nöyränä kuin kannikkaa anovalla kerjäläisellä. Silloin kyllä itketään oman raadollisuuden tunnossa, kyyneliä niiskuttaen juostaan ihmisten joukkoon ja polvistutaan selkä nöyränä ottamaan vastaan armoa. Mutta ei se ole mitään oikeata uskoa. Se ei ole armon etsimistä vaan kerjäämistä. Ei tahdota katua eikä tehdä parannusta, halutaan vain saada vanhat synnit kuitatuiksi. Uusien syntien saa käydä kuinka tahansa, sillä niistähän selvitään sitten aikanaan...

Ovelta kuului mutinaa ja jonkun pää kääntyi sinnepäin. Suutarin emäntä viittoili kädellään, mutta hänen sanansa hukkuivat saarnamiehen sanoihin. Tämä jatkoi niin että ääni kuului portille asti:

»Te olette syntinen sukukunta ja sen te tiedätte itsekin, jos entisiä tekojanne muistatte! Mutta älkää juosko tekojumalisina suoraan armonjaolle, vaan antakaa ensin omantunnon tuomion langeta ylitsenne. Parannuksen armoa on odotettava ja ikävöitävä ja nöyränä tultava kaikkinäkevän eteen, niin nöyränä että synnintaakka on painanut niskan kumaraan jo ennen kuin aikoo astua armon alttarille.»

Hän piti tauon antaakseen sanojensa imeytyä kuulijoihin. Silloin suutarin eukko näki hetkensä tulleen. Hän kääntyi, osoitti portailla seisovaa Nataa ja huusi kimeällä äänellä:

»Tuon piian niska ei ole kumarassa!»

Kaikki kääntyivät katsomaan ja jotkut siirtyivät sivummalle, toiset päästäkseen piiloon ja toiset antaakseen tietä. Eteisen halki aukeni kapea kuja ja sen toisessa päässä seisoi Nata. Ja suutarin eukko kimitti taas:

»Se jos kuka on elänyt synnissä! Mutta nyt on käsi jo ojolla armoa tienaamassa.»

Pari miestä suhautti akkaa olemaan hiljaa, mutta huomatessaan ihmisten katseet tämä vain innostui ja huusi:

»Ajakaa se ulos! Taluttakaa portille ja potkikaa maantielle! Sieltä se on ennenkin polkunsa etsinyt.»

Saarnamies siirtyi pirtin pöydän päästä keskilattiaa kohti ja joukko lakosi kahden puolen antaen tilaa. Niin he seisoivat vastakkain, kujan toisessa päässä saarnamies ja toisessa Nata suoraryhtisenä, vaikka kyynelet kuroivat kurkkua.

»Ketä te syytätte synnistä?» kysyi saarnamies suutarin eukolta.

»Tuota punatukkaista hovin piikaa!»

Pihalla istuva Haikonen nousi pystyyn. Kaikki mikä tarkoitti hovia, tarkoitti samalla häntäkin. Niinpä hän asteli vakaasti portaille ja kysyi kuuluvasti eteisessä seisovalta väeltä:

»Mitäs tämä tarkoittaa?»

Haikonen vilkaisi lähimpiin ja huomasi saarnamiehen jo tulevan käytävää pitkin. Nata tunsi itsensä pieneksi seistessään rahvaan keskellä kuin tuomiolla. Hän katsoi Haikoseen kuin kysyäkseen, pitikö hänen peittää kasvonsa häpeän merkiksi ja juosta karkuun vai oliko hänen seistävä suorana ja katsottava silmästä silmään. Haikonen nyökkäsi. Silloin Natan varsi ojentui, pää nousi pystyyn ja silmänluonti oli varma ja rauhallinen. Samalla tuli Kohtavaaran isäntäkin, harppasi kynnyksen yli eteiseen ja sanoi kaikille yhteisesti:

»Tästä talosta ei ajeta ketään maantielle!»

Kohtavaaran ukko huomasi nyt Haikosenkin ja häneen tarttui tämän lujuutta. Suutarin muija innostui huutamaan ja syyttämään muitakin tukussa. Hän selitti ja huitoi, että talojen aitoissa ne suurimmat synnit tehtiin ja rikkaiden porteilta ne levisivät köyhien veräjille asti. Sieltä se saasta levisi pirtistä pirttiin ja...

»Ja tämän pirtin synneistä vastaan minä», keskeytti Kohtavaaran ukko, tarttui Nataa kädestä ja lähti astelemaan pirtin halki kamaria kohti. »Nata on tehnyt sellaista, mihin sinä et pysty.»

Haikonen seurasi heitä. Natan uhma laukesi, hän vain totteli, pysähtyi keskelle kamarin lattiaa ja istuutui, kun isäntä osoitti hänelle keinutuolia. Huivinsa hän oli nykäissyt päästään ja puri sen kulmaa hampaittensa välissä, katsoi apua anovana Haikoseen ja aikoi nousta paetakseen. Mutta Kohtavaaran isäntä meni kynnykselle ja virkahti pirtin lattialla odottavalle saarnamiehelle:

»Niin, tästä ei enempää... Kamarin ovi jätetään auki, että saarna kuuluu meillekin.»

»Katsos tuonne ylävesille päin!» huusi teknisti ja osoitti pohjan puoleen. »Taivas on sulanut ja vuotanut alas järveen.»

»Ilmankos vesi on puhtaan sinistä. Ja piripintana reunojaan myöten», jatkoi Leena kallion reunalta.

Heidän allaan oli peilikirkas selkä ja sillä heijasteli parvi sukkulanmuotoisia saaria. Kuin höyhenellä pyyhkäistynä nousi pintaan ohut viri, piirtyi tuulen mukana pohjoista kohti, näytti sipaisevan saarten hiekkarantoja kuin hyväillen ja katosi niin kuin sitä ei olisi ollutkaan. Vesien takaa näkyi maan kaita viiva värikkäänä kuin silkkinauha ja jostakin kaukaa nousi taivasta kohti ohut savujuova merkkinä siitä, että sielläkin elettiin. Maan puolella näkyi metsän lomasta kanavan hiekankeltainen uoma, kylän peltojen halki solui kiemurainen maantie kuin mato. Se oli tuttu kaupunkiin asti ja yhtä tuttuja olivat tiepuolen pienet kuvatkin: tuolla loisti lahonharmaata veräjää vasten kurjenpolven kukkia, tuolla pensaan varjossa imetti lammas vuonaansa ynähdellen tyytyväisenä ja notkelmassa juoksi kuusen varjoa pitkin kujeellinen orava irvistäen aidanraosta ja vilkuttaen häntäänsä kuin tuttavalleen.

Siinä oli kaikki tämä kotoinen hyvyys. Ja siihen sai tyytyä, halusipa tai ei. Mutta olihan sentään vara parannella joitakin pieniä sivuseikkoja, joita Luoja ei aikoinaan ehtinyt viimeistellä suuressa luomistyössään.

»Tämä maankulma kelpaa kyllä meille ihmisille asunnoksi, jos vain osataan pitää sen porraspielet puhtaina», huokaisi Leena tyytyväisenä näkemäänsä.

He kaksi laskeutuivat rinnettä ja pysähtyivät jokaisella pengermällä viivyttääkseen kotimatkaa. Leena pani kätensä miehen olkapäälle ja nojasi siihen ajattelematta muuta kuin sitä, että tällaisena iltana oli koko maailman hyvä olla...

Kiven kupeella loisti punaisena mesikka. Pieni jäniksenpoika kurkisteli mättään takaa silmät kirkkaina kuin pihkankeltainen nappi. Leena tavoitti sitä syliinsä ja juoksi saaliin jäljestä notkelmaan asti. Siellä jussi kuitenkin katosi ja takaa ajajat unohtuivat suutelemaan pihlajan alle. Leenan silmät olivat keskeltä tummat ja kiiltävät kuin tuomenmarja ja poskille ilmestyi punaa. Mies puristi hänet lähemmäksi, mutta silloin nousi Leenan käsi varoen ja varoittaen, katse kulki polkua pitkin jo edellä ja hän sanoi huokaisten:

»Nyt emme saa enää pysähtyä!»

Sarka kulki pari askelta jäljessä ja yritti olla myrtyneen näköinen pohtiessaan armotonta osaansa:

»Minun onnettomuuteni alkoi siitä, että tapasin sellaisen naisen, joka sulattaa ja kohmettaa samaan aikaan. Veri hänellä on lämmin ja se lämmittää toistakin, matta tahto on kylmä ja saa toisen hytisemään vilusta.»

Edellä kiirehtivä Leena vastasi hänelle olkansa yli:

»Niin, kumpi lie sitten parempi... Lämmitelläkö tovi vieraalla nuotiolla vai...?»

Lause katkesi kesken ja jatkoa ei kuulunut.

»Ei vain!» virkahti Sarka. »Joka tapauksessa minä kunnioitan sinun lujuuttasi.»

He pujottelivat kapeata polkua pitkin kylään päin. Leena kumartui noukkimaan marjan sieltä täältä ja teknisti keräili käpyjä heitellen niitä kuin poikanen. Hän ajatteli, että nyt olisi jo aika puhua yhteisestäkin nuotiosta... Mutta kun siinä jouduttaisiin toisaalta tinkimään ja toisaalta taas estelemään, oli turha pilata tällaista iltaa kiistelemällä. Parasta ettei ajateltu...

Mutta Leena ajatteli sittenkin. He kiersivät kauempaa Sipon ahon, kuulivat mäen takaa hakkaamista ja naisen virkeän naurun. Leena muisti muutamien päivien takaisen kuvan: Nata seisoi kädet puuskassa ja kehaisi hyväntuulisena, että elämästä ei puutu enää mitään, tuolla on uusi kototorppa ja pihalle paistaa aurinko.

Sarka oli pysähtynyt ja katseli metsään.

»Tuletko kylään asti vai käännytkö jo takaisin?» kysyi Leena.

»Tulisin mielelläni. Pelkään vain mitä isäsi ajattelee, kun juoksen talossa joka päivä. Ja äitisi.»

»Äiti ei ajattele enää mitään», vastasi Leena haluamatta selitellä enempää.

Sarka antoi ensin katseensa kiertää vaaran reunoja pitkin ja sanoi sitten vakavana:

»Nyt tullaankin jo tärkeimpään: Mitä ajattelet sinä itse?»

Leena ei vastannut.

Tuntui vaikealta puhua alhaalla tiheikössä, ajatusten tiellä ei saanut olla esteitä. Sarka tarttui häntä käsipuolesta ja he nousivat avaralle aholle, josta näkyi metsien yli alavesille asti. He istahtivat kalliolle ja Sarka leikitteli muurahaisen kanssa. Leena tiesi, että nyt oli heidän viimeinkin puhuttava.

»Niin, mitä sinä olet ajatellut?» kysyi Sarka uudestaan. »Oletko miettinyt meidän kahden asiaa?»

»Olenhan minä miettinyt», myönsi toinen katsomatta silmiin ja kurkotti liian tähdellisesti katkaisemaan jonkin heinänkorren.

»Ja mitä olet päättänyt?» kysyi mies eikä äänessä ollut enää leikkiä.

»Päättänytkö?» sanoi Leena vältellen ja kuitenkin tuntien, että ratkaisun oli tultava.

»Niin, mitä olet päättänyt... Haluatko lähteä lapiomiehen mukaan ja kierrellä yhdessä ympäri maata?» Hän tiesi että tuossa oli kysymystä tarpeeksi. Ja hän toisti vielä: »Tarkoitan sitä, että jätätkö Haikolan ja lähdetkö minun mukanani avaraan maailmaan.»

Leena ei katsonut vieläkään ja siitä mies jo arvasi, että vastaus olisi totinen molemmille. Leena katkaisi toisen korren ja alkoi tärkeänä solmia molempia yhteen, kunnes ne viimein katkesivat ja hän heitti pätkät menemään.

»Kyllä minä tahtoisin», sanoi hän sitten hiljaa. »Mutta tiedäthän, miten vaikea minun on jättää Haikola.»

»Suuren talon ainoa lapsi», virkahti Sarka helpottaakseen toisen sanoja.

»Niin, juuri niin. Siinähän vika on, että olen suuren talon ainoa lapsi. Isä ei ole ollut koskaan tyytyväinen minuun sen vuoksi että olen tyttö. Jos olisin ollut poika, olisin pysynyt kotona ja Haikolan vastaisuus olisi taattu. Jo vuoden ajan olen minä koettanut korvata nuoren isännän paikan. Sitä varten olen ollut tällainen — tällainen kuin olen ollut. Sen vuoksi läksin suolatielle ja...»

»Minä ymmärsin sen. Huomasin sen Oulussa.»

Leenan piti purra hammasta ennen kuin saattoi jatkaa:

»... sen vuoksi olen koettanut olla isän luona. Katsos, hän on jo vanha eikä jaksa enää pitkään.»

»Miten kauan sinulla on tämä päätös ollut valmiina?»

»Niin, ei mitään päätöstä...» Leena tunsi itsensä epävarmaksi.

»Mutta jo viime syksynä isä pyysi, etten lähtisi pois.»

»Ja nyt sinä olet päättänyt jäädä?»

Leena nieleskeli itkua ja ääni värähteli:

»Ymmärräthän... Isä on tulemassa sokeaksi eikä äidistä ole enää minkäänlaista apua. Hän on nöyräpäinen ja tarvitsee itse auttajaa.»

»Minä tiedän sen.»

»... ja jos minä nyt lähden, häviää talo samalla.»

»Ja Haikolan mukana koko kylä.»

»Niin, Haikolan mukana koko kylä.»

He istuivat pitkän tovin äänettöminä eikä Leena enää pidätellyt itkuaan. Sarka tarttui sormellaan häntä leuan alta, käänsi pään itseensä päin ja katsoi kosteisiin silmiin:

»Sinä olet urhoollinen tyttö!»

»Mutta kuulehan — rakas — oletko sinä pahoillasi tästä kaikesta?»

Sarka veti tytön luokseen.

»Mikä lapsi sinä olet! Minähän tahtoisin sinut mukaani. Mutta olen tiennyt että näin käy. Vaatisin liikaa, jos vaatisin sinua jättämään hovin heitteille minun takiani.»

»Sinä olet tietysti minuun pettynyt?» yritti Leena hymyillä vaivalloisesti kyyneltensä takaa.

»Pettynyt...?» Sarka mietti oikeita sanoja vastatakseen rehellisesti. »Tietysti olen pettynyt, omalla tavallani. Mutta sanoithan jo keväällä, että sinä huolit vain kaiken — tai sitten et mitään. Kun se kaikki näyttää olevan mahdotonta, on paras tyytyä olemaan ilman.»

»Selvästi ajateltu. Siitäkin minä pidän paljon.»

He vaikenivat. Leena löysi uusia korsia ja Sarka uusia muurahaisia. Kylän äänet kantautuivat heidän korviinsa. Joku myöhästynyt lehmänhakija luikkasi metsässä pitkän kutsunsa, maantiellä kolisivat kärryt, saunat savusivat ja metsän ylle levisi unenpehmyt utu. Kului tiiman neljännes ja he suutelivat. Kului toinenkin ja he suutelivat yhä.

Silloin kirkastuivat Leenan kasvot ja hän kysyi:

»Mutta etkö sinä voi tulla Haikolaan!»

Sarka istui liikahtamatta ja katsoi samaan paikkaan jonnekin tyhjään. Ilme muuttui hitaasti ja vähitellen se näytti kovettuneelta niin kuin kasvoja olisi leikannut viima. — Tuollainen hän oli istuessaan kuormalla keskellä Kainuun tuiskuja, vilahti Leenan ajatuksissa.

»Minulla on haittana työni», saneli mies harvakseen. »Tapani menee syksyllä pois ja minun on sen jälkeen hoidettava kaikki valmiiksi. Kun vesi sitten aikanaan pääsee kannaksen poikki, on minun lähdettävä etelään ja etsittävä oma leipäni.»

He istuivat taas sanattomina ja katsoivat eteensä näkemättä mitään. Kylästä hävisivät työn äänet ja siellä siirryttiin lauantai-illan rauhaan. Auringon kadottua vaaran taakse varjo ylti heihin ja alhaalta notkosta nousi tuulen viileä huokaus. Kun kaikki oli jo ratkennut eikä mitään voinut enää korjata, ei kannattanut kiusata itseään ja toista keskustelemalla siitä. Sarka nousi seisomaan ja virkahti huolehtivasti:

»Sinulla on kylmä. On paras siirtyä auringon puolelle.»

He astelivat kylää kohti puhumatta sanaakaan, mutta heti kun ensimmäiset äänet kuuluivat hovin pihasta, pysähtyi Sarka ja katsahti kanavalle päin kääntyäkseen takaisin.

»Voithan sinä siitä huolimatta tulla meille», virkahti Leena.

Toinen pudisti päätään. He viipyivät yhä, sillä kumpainenkaan ei tahtonut tarjota kättään ensiksi. Viimein Sarka kietaisi kätensä Leenan ympärille, suuteli häntä, päästi irti ja taakseen katsomatta lähti kävelemään ylävesien rantaa kohti. Leena seisoi paikoillaan ja odotti. Mutta Sarka ei enää kääntynyt.

Leena lähti alakuloisena ja allapäin. Hetkisen hän mietti, palaisiko takaisin, kutsuisi Saran ja yrittäisi puhua.

Mutta mitä hänen olisi puhuttava? Eihän heille ollut olemassa muuta ratkaisua.

Niin hän jatkoi taas matkaansa, kulki ohi noidutun Tuonelan aukean, joka ei kasvanut puita eikä, ruohoa. Hän ei muistanut edes pelätä, kaikki tuntui yhdentekevältä. Edestä kuului askelia ja vastaan tuli ihminen. Leena ei tahtonut tavata ketään ja poikkesi sen vuoksi ryteikköön piiloon, antoi toisen mennä ohi ja huomasi suutarin kulkevan kontti selässä ja vilkuilevan ympärilleen.

Kun polku oli taas tyhjä eikä ääniä kuulunut, lähti Leena hovin pihaa kohti. Sekin tuntui nyt vieraalta eikä hänellä ollut halua mennä toisten ihmisten lähelle.

Hän halusi olla yksin tottuakseen olemaan yksin, sillä sen hän oli valinnut osakseen koko loppuiäkseen.

METSÄSTÄ KUULUI KOHINA

Sunnuntai oli helteinen heti aamusta alkaen, nyt juuri minkäänlaista liikettä, sillä ihmiset aittoihinsa tai etsineet varjoisia nurmikoita pihapuitten alta. Vain jokin yksinäinen koira saattoi taivaltaa tien vartta pitkin, nuuhkaista vanhaa myyränreikää ja haukahtaa tyhjälle. Hovin kukko oli kiivennyt tikapuille ja riiteli sieltä perheelleen. Pääskylinnut kiertelivät korkealla, paarmojen hätyyttämät lehmät kahlasivat kaulaansa myöten rantaruohikkoon ja suuressa kuusessa asustava vanha pöllö siirtyi varjon puolelle, haukotteli ja torkahti uudestaan.

Ja kaiken yllä paahtoi aurinko ja kuivatti pelloilla seisovat kuhilaat riihikuntoon.

Hovin isäntä ilmestyi kuistilleen ja huomasi kaiken saman. Juonaan tuiskuluontoinen muija näkyi laskeutuvan sanko kädessään saunarantaan päin ja katoavan vesaikkoon. Haikonen hymähti. Suutari onneton oli ruvennut uudelleen juopottelemaan ja syynä siihen oli iankaikkinen paipatus kotona. Jo viime syksystä lähtien oli Juonas korjannut tapojaan ja kohentanut elämäänsä, oli talvella ajanut rakennushirret kauppaa varten ja aloittanut rakennustyötkin. Kaksi kokonaista varvia hän oli saanut seinää pystyyn, mutta silloin oli luonto taas lysähtänyt ja työ jäänyt kesken. Ja kesken se pysyikin, sillä myöhemmin oli suutari sahaillut hirsiään polttopuiksi ja kertonut ihmisille, ettei hän enää halunnutkaan kauppiaaksi, vaan aikoi ostaa itselleen purjelaivan ja ajaa Viipurin markkinoille.

Haikonen haistoi ilmaa ja arveli, että tänään tulisi varmasti paremmanpuoleinen ukkonen. Oli niin pistävän kuuma. Vain metsän puolelta kuului väliin syvä henkäys niin kuin jättiläislintu olisi verkalleen leväyttänyt siipiään ja saanut puiden oksat heilahtamaan.

Suutarin emäntäkin muisti miehensä viimeaikaiset pahat tavat ja vilkaisi ympärilleen, näkyikö tätä missään kotikulmilla. Mutta ei näkynyt eivätkä ongenvavatkaan olleet vanhalla paikallaan tikapuita vasten. Oli kai mennyt järvelle. Mutta olihan toisaalta parempi että Juonas oli poissa ja talossa säilyi pyhäpäivän rauha.

Emäntä sai tulen syttymään saunan uuniin ja katseli hetken kivien hikoilemista ensimmäisten savupilvien pöllähtäessä laipiota kohti. Mutta kun savu laskeutui alemmaksi, kompuroi hän kitkuun läkähtymäisillään kynnyksen yli ulkoilmaan, pyyhki vetisiä silmiä hameensa helmaan ja pönkitti oven raolleen, niin että savu nousi verkasti seinähirsiä myöten räystääseen ja hajosi pilvetöntä taivasta kohti. Oli onni, että kuppari oli luvannut tulla vaikkapa pyhäpäivänä. Pahat veret kun olivat nousseet taas päähän ja kohisseet siellä jo Kohtavaaran seuroista lähtien.

Emäntä katseli hetken kylälle ja kuuli saman kohinan korvissaan nytkin. Hän istahti kivelle, mutta odottaminen ei auttanut. Outo humina jatkui ja hän päätti kiirehtiä takaisin tupaan ennen kuin päätä alkaisi huimata ja pyörrytys tulisi. Pirttiin päästyään hän heittäytyi sängylle, pani kätensä ristiin rinnalle, huokaisi pitkän hohhoijaan ja ajatteli pahan teillä kulkevaa miestään.

Mutta emäntä erehtyi, sillä Juonas oli päättänyt viettää tämän päivän paremmin kuin monet muut. Hän oli lähtenyt jo aamuvarhain ylävesien puolelle ja oli nyt laskemassa verkkojaan lahdenpohjaan. Kuuma ja tyyni ilma oli houkutellut hauet paistattamaan päivää ruohikkoon ja Juonas aikoi ahdistaa ne sieltä konttiinsa. Ja saatuaan verkot järveen hän päätti odotella, sillä kiirettä ei ollut mihinkään eikä hän lähtisi kotiin ennen kuin myöhään illalla. Vetäistyään veneen luodolle hän päätti ryhtyä onkimaan, kumartui ensin teljon alle ja sytytti sitten piippunsa.

Mutta onkiminen ei luonnistanut ja Juonaalla oli hyvää aikaa katsella taivaan merkkejä ja arvailla lähipäivien ilmoja. Jostakin kaukaa kuului ukkosen jyrinä ja sen jälkeen kohisi oudosti niin kuin navakka tuulenpuuska olisi lakaissut vaarojen rinteitä. Hetken kuluttua toistui sama uudestaan. Luomakunnalla oli jokin paha vaiva, sillä jyrinä kuului, vaikka pilviä ei ollut, ja näkymätön viima suhisi pitkin taivaanlakea ja paisui mahtavaksi kohinaksi niin kuin suuressa koskessa.

Mutta kurkoteltuaan uudelleen teljon alle Juonas tunsi kohinan jo suonissaankin ja ajatteli tyynesti, että jyrinä taisi olla vain jättiläisukon mahanmurinaa. Ja mitäpä tuosta jos jyrisi, olihan hänellä aikaa ja melkein täysi puteli teljon alla. Saattoi vaikka haukotella, jos se vain huvitti. Ja niin hän tekikin, asetti eväslaukun päänsä alle veneen kokkaan, vetäisi hattureuhkan silmilleen ja antoi maailman kohista. Tuuli huokaisi lauhkeana korvissa ja sai ruohikon suhisemaan nukuttavan tasaisesti. Viimeisenä ajatuksena oli, että huomenna hän menisi hovin isännän juttusille ja pyytäisi ostaa lautoja. Jos isäntä suostuisi kauppaan, ryhtyisi hän jo ensiviikolla naulailemaan itselleen suurta laivaa...

Mutta Juonaskin erehtyi. Hovin isäntä ei olisi myynyt lautojaan, kun entiset hirretkin olivat vielä maksamatta. Ei Juonaan hommista tullut enää mitään eikä hänessä ollut ryhtiä mihinkään. Kun lapset varttuisivat, voisivat he vähitellen siirtyä talon töihin ja opetella elämään niin kuin muutkin ihmiset. Mutta pieniä ne vielä olivat...

Lapsista Haikonen muisti Kristiinan, talon oman lapsen sijaisen. Olikohan Leena ajatellut lainkaan lapsiasiaa vai tyytyikö hän Kristiinaan? Tuntui hieman oudolta, että Haikolassa tultaisiin tästä lähtien isännöimään hame päällä.

Isäntä huokaisi ja nosti päätään. Missähän Kristiina mahtoi olla? Häntä ei ollut näkynyt koko aamuna. Pienenä pelkona oli aina se, että tyttö kurkottelisi päälleen kaivoon tai eksyisi vaaran takaiseen tiheikköön. Tai menisi leikittelemään vihaisen sonnin kanssa ja saisi sarven lävitseen.

Haikonen kutsui Kristiinaa, mutta vastausta ei kuulunut. Sen sijaan erottui jostakin pohjoisen puolelta kaukaista kumua niin kuin pyöreä kivi olisi vyörynyt kalliota pitkin. Kaiku vastaili toisilta vaaroilta ja sen jälkeen kohisi kuin syysmyrskyllä.

Kristiina kyllä kuuli vaarin huudon, mutta hän päätti poimia vielä muutaman mansikan ennen kuin kääntyisi takaisin. Ja sitten vielä muutaman... Mutta poimittuhan mansikat hän unohtui syömään niitä kädestään ja päätti poimia uudet tilalle. Silloin hän tuli lähelle heinäpielestä ja säikähti. Pieles tiesi kaikkea muuta kuin hyvää, varsinkin jos seipään päässä istui harakka ja nauraa räkätti ilkeänä niin kuin nyt. Kristiina juosta pinkaisi pielestä pakoon aidalle asti vilkuillen koko ajan taakseen, ettei se tullut jäljestä. Mutta pieles pysyi paikoillaan ja aidan luona oli houkuttelevia mesimarjoja. Hän päätti kerätä niitä esiliinansa täyteen ja viedä Leenalle aittaan...

Marjoja ei kertynyt kuin kourallinen, kun tyttö istuutui mättäälle ja alkoi maistella. Raukaisi niin onnettomasti ja vieressä oli houkutteleva nurmikko. Ja korvissa kuului outo kohina, samanlainen kuin Leenan sadussa iltapimeällä. Leenahan kertoi, että unihuppiainen ajoi joskus tuulihevosella ja jakoi pikkulapsille unijyviä.

Mutta outo kohina jatkui. Sen kuulivat jo muutkin eikä vain pikku Kristiina. Ensin kuului pitkä jyminä ja sitä seurasi kuin kuurosade. Vähitellen se kuului jo sisällekin. Isäntä pysähtyi ikkunan luona ja käski toistenkin tulla kuuntelemaan. He seisoivat Leenan kanssa avoimen ikkunan ääressä ja Mari-täti siirsi huivin reunaa korvansa taakse kurkotellen heidän olkansa yli.

Silloin nelistivät hevoset metsästä suoraan taloa kohti. Ne olivat kuin hulluja, häntä pystyssä ja korvat luimussa. Kangas tömisi ja puiden oksat lakoilivat. Päästyään piha-aidan luokse ne kiersivät levotonna kehäänsä sieraimet tuhisten ja silmät kiiluen kiihkosta. Hetken korskuttuaan ne etsivät uutta tietä eteenpäin, painoivat ryntäillään veräjän nurin ja tulivat suoraan pihaan. Siinä ne ravasivat vauhkoina kuin nuoret varsat, heittelivät takapuoltaan ja antoivat harjansa hulmuta. Isäntä juoksi ulos ja koetti suostutella tarjoamalla leivänpalaa. Mutta hänen tavoittaessaan kiinni otsatukasta ne lähtivät laukkaamaan kuin sekapäiset, pääsivät elopellolle ja kaatelivat siellä kuhilaita.

»Mikä noita riivattuja vaivaa?» Isäntä juoksi sulkemaan maantien portin. Mutta hän pysähtyi äkkiä ja arvasi kaiken: »Metsässä on varmasti karhu!»

Tieto levisi nopeasti kuin tuli ympäri taloa. Joka puolelta kuului jo huikkauksia, että metsässä oli karhu. Sunnuntailevollaan olleet ihmiset heräsivät, aittojen ovet paukkuivat ja unentihruiset silmät tuijottivat aurinkoiseen pihaan.

Sana kulki talosta taloon ja porteille ilmestyi katselijoita. Koirat päästivät yhteisen nalkutuksen ja niiden terävä ääni kuului ylinnä.

»Missä karja on?» kuului Leenan huuto portailta.

»Ja missä Kristiina on?» huolehti Maija. »Äsken hän meni marjaan.»

»Johan minä olen sanonut, että kerran tulee vielä karhukin!» päivitteli Mari-täti kopisteli pirttiin parempaan turvaan.

Isäntä huuteli kokoon omaa väkeä ja käski Hania:

»Nopeasti sana jokaiseen taloon! Miehet tänne ja rihlat kuntoon!»

Mutta sana oli mennyt jo edellä. Koko kylä oli havahtunut ja halusi olla mukana. Miehet juoksivat maantiellä hovia kohti ja naiset seisoivat parvina talojen nurkilla. Kun jotakin yhteistä tapahtui, halusi jokainen ehtiä toisten edelle niin kuin kirkon palossa. Vanhat vihat unohtuivat. Sellaisetkin miehet, jotka tavallisesti mulkoilivat toisilleen, pitivät nyt neuvoa ja kysyivät hädän syytä.

»Karhu piru on kylässä!»

Yhdessä katseltiin minne toiset olivat menossa.

»Tuolla metsässä hovin takana!» kuului uusi tieto.

Silloin lähtivät miehet suorinta tietä, niin että aidat ryskyivät alla. Kaikki mitä aseita oli taloissa pyssyistä kirveeseen asti kerättiin kokoon ja lainattiin eteenpäin. Naiset juoksuttivat viime tingassa kassaroita ja puukkoja hokien puolestaan että »ota nuokin vielä varalle». Mieslauma kerääntyi hovin pihaan ja siitä lähdettiin metsää kohti. Kaukana ei karhu voinut olla, sillä vasta vähän ennen metakkaa olivat hevoset seisoneet riihen takana ja lähteneet sieltä kangasta kohti. Aidan luona pysähdyttiin neuvonpitoon ja Sipo nosti kaatuneen veräjän pystyyn. Joku näkyi pitävän sormellaan lukua miehistä ja toteavan viimein, että kaikki muut olivat mukana, mutta suutari viipyi poissa.

»Mikä kohina tuolta vaaran takaa kuuluu?»

»Jospa se onkin metsäpalo!» arveli toinen.

Katseltiin, kuunneltiin käsi korvalla ja arvailtiin ääntä. Kuului kuin jättiläismyrsky olisi kohissut ja kaatanut metsää lakoon. Se tuntui lähestyvän. Välillä kuului ukkosen jymyä tai kuin olisi valtavalla nuijalla lyöty hiekkakankaaseen, niin että maa tärisi ja vaarojen rinteet kaikuivat.

»Nopeasti katsomaan, olipa mikä tahansa!» huusi Haikonen.

Miehet juoksivat mäelle päin pysähtyen välillä huokaamaan ja arvelemaan. Haikonen ei pysynyt toisten mukana, vaan jäi armotta jälkeen. Rinteellä hän tavoitti Hanin, joka innosta punoittaen kaatoi ruutia pyssyn putkeen ja aukoi luotipussinsa nauhoja, niin että kädet vapisivat.

»Nyt minä sen pirulaisen kyllä ammun!» puri hän hammasta kostaakseen metsälle viimetalviset vammansa.

»Kuunteles nyt!» vastasi isäntä. »Taitaa olla pahempaa kuin karhu. Jotakin mitä ei tarvitse ampua.»

Pahalta kuului. Hani näytti pettyneeltä mutta hankasi kuitenkin rassilla rihlansa reikää. Hän laskeskeli, että karhunkin nahalla voisi kai olla talven yli kaupungin lukukoulussa. Ja kokonaisella pesueella ehkä kaksi.

Isäntä huohotti rinnettä ylös kompastellen ja pyyhkien silmiään kuin päästäkseen eroon harmaasta verhostaan. Hän huusi miehille, mutta kellään ei ollut aikaa kuunnella. Päästessään kallion luokse hän näki miesten seisovan sen laella ja katselevan ylävesille päin, tiirailevan hölmistyneinä ja silmät levällään. Kukaan ei liikahtanut eikä kukaan virkkanut sanaakaan. Haikonen pelkäsi tapahtuneen jotakin hirveätä, jotakin vielä pahempaa kuin metsäpalo. Mutta hän puri hammasta kestääkseen, tulipa mäen takaa mitä tahansa. Viimein hänkin pääsi toisten joukkoon ja katsoi. Katsoi ja jäykistyi paikoilleen kuin kivettyneenä. Oli tapahtunut jotakin semmoista, jota he eivät käsittäneet.

Haikolan mäen takaiseen laaksoon oli ilmestynyt kokonainen järvi. Sen lähin ranta oli Voitanan kankaan puolella ja lähes virstan levyisenä se ulottui Kohtavaaran pelloille asti. Mäen nyppylät olivat jääneet saarekkeiksi ja sieltä täältä veden keskeltä näkyi petäjien ja kuusten latvoja. Matalammat puut ja pensaat olivat painuneet sukelluksiin. Ja kummallisinta oli se, että järven takaisen mäen rinteellä kohisi valtava koski, jonka valkoinen vaahto näkyi puiden lomitse tänne asti.

Kun koskesta valui uutta vettä lakkaamatta, nousi järvi ja ranta siirtyi hitaasti eteenpäin. Kun katsoi tästä paikaltaan, näki selvästi, miten rantaviiva siirtyi ylemmäksi ja samalla puut painuivat alas. Vesi näytti miettivän, mihin suuntaan se lähtisi edelleen. Viimein se keräsi voimia tarpeekseen ja alkoi virrata pienenä ojana sen kankaan yli, jonka toisella puolella olivat Voitanan lampi ja Sipon uusi torppa.

»Minä ainakaan en taida selittää, mikä tarkoitus tällä on?» sanoi Haikonen miesjoukolle.

Toiset olivat yhtä ymmärtämättömiä eivätkä ryhtyneet edes arvailemaan. Mistä tuo vesi tuli, kysyi joku. Mutta hänkin jäi vastausta vaille, sillä jokainen näki vain sen, että vesi tuli vastapuolella olevaa mäkeä alas niin että kohina kuului.

»Minulla on se aavistus, ettei tästä ole seurauksena hyvää», jatkoi Haikonen. »Vaan olipa kuinka tahansa, meidän on se koettava ja kestettävä.» Hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi nyt sen, joka oli jo kauan ollut hänen ajatuksissaan, mutta jonka sanomiseen ei ollut vielä tullut oikeata hetkeä: »Saattaa tulla pahojakin onnettomuuksia... Mutta sovitaanko eräästä asiasta, miehet?» Hän katsoi vetoavasti ja jatkoi sitten: »Jos kylää uhkaa yhteinen vaara, koetetaan torjua se yhdessä ja kestää yhdessä.»

Joku murahti myöntyvästi.

»Eihän tässä pakokaan auta», vastasi toinen.

»Eikä tästä pakoon enää pääsekään, sillä heti ollaan saaressa», totesi kolmas.

Hovin isännän sanat vapauttivat mielen irralleen. Kun jokainen näki vain vedenpaisumuksen, oli tietysti ensimmäisenä ajatuksena se, miten voisi pelastaa oman pirtin, eukon ja muksukarjan talteen. Ja mihin panisi elon ja elukat? Ja mihin hiton arkkiin ne kaikki lastaisi, jos olisi lähdettävä toisille maille? Mutta nyt oli jo lohdullisempaa tietää, että jos lähtö tulisi, niin silloinhan lähtisivät toisetkin. Ja kun koko kylä olisi liikkeellä, mahtuisi kyllä meidänkin torppa omine elämisineen ja olemisineen johonkin väliin...

Miehet tuijottivat tulvajärvelle ja olivat vaiti.

»Katsokaa! Nyt se karkaa Voitanan lampeen!» huusi Hani innoissaan.

Rantaviiva oli noussut lakkaamatta ja vesi noussut kankaalle. Nyt katkesi mäki keskeltä kahtia niin syvälle, kunnes kalliopohja tuli vastaan. Vesi syöksyi hyökynä ja maa tärisi samalla tavalla kuin aikaisemmin. Voitanan lampi oli kattilamaisen syvennyksen pohjalla vaarojen keskellä. Kun kattila hitaasti täyttyisi, vuotaisi vesi reunojen yli ja...

Mutta mihin se lähtisi silloin?

»Voitanan lampi on pohjaton», selitti joku. »Eikä vesi pysy pohjattomassa padassa. Kai se vuotaa siitä lävitse.»

Tuo oli heikko toivo. Mutta kun mainittiin Voitana, sai Sipo kiireen:

»Nata! Nata ei ehdi pakoon ja hukkuu mökin mukana!»

Hän vilkaisi ympärilleen kuin mieletön ja lähti juoksemaan mäkeä alas torppaa kohti. Mutta ryteikössä hän pysähtyi, kääntyi takaisin ja mennä huitoi hoviin päin puhuen ääneen itselleen:

»Hevosella pääsen nopeammin! Muuten Nata hukkuu...»

Hän juoksi pihaan, vihelteli riihen luona Ullalle, pääsi tämän lähelle ja harjaan tarttuen hyppäsi selkään lähtien täyttä laukkaa ja ilman ohjaksia Voitanaa kohti. Oksat löivät vasten kasvoja, hän kumartui matalaksi Ullan niskalle, puristi toisella kädellään kiinni harjasta ja toinen huitoi karahkalla vauhtia. Miesparvi kuuli hevosen kavioiden töminän takaansa metsästä, mutta kukaan ei katsonut taakseen eikä ymmärtänyt lähteä auttamaan.

Ja myöhäistä se olisi ollutkin. Sipon maltti katosi sitä mukaa kuin matka joutui. Ullaan tarttui sama vimma kuin mieheenkin. Metsää riitti nelisen virstaa ja edestä kuuluva jymy läheni lakkaamatta. Kohinan paisuessa Ulla alkoi pelätä ja rupesi vikuroimaan. Mutta Sipo tiesi, että tällä hetkellä ratkaistiin paljon hänen kohdaltaan ja sen vuoksi oli jouduttava, tulipa vastaan mitä tahansa. Hän puri hammasta ajatellessaan, että vesi teki parhaillaan tuhoja hänen kotonaan.

Mutta Sipo ei ehtinyt torpalleen asti. Nata tuli juoksujalkaa vastaan hätääntyneenä ja lapsi sylissään. Kumpainenkaan ei saanut aluksi sanaa suustaan. Nata vain katseli silmät suurina mieheensä, jonka kasvoilla oli oksien piirtämät verinaarmut ja silmissä kiilui raivo. Nata katsoi, Sipo uhosi voimaa, likomärkä hevonen temmelsi vauhkona. Viimein ilmestyi Natan kasvoille hymyn häive ja hän kohotti, kättään.

Silloin suli kiihko miehen kasvoilta, hän näytti saavan kiinni ajatuksen langasta, laskeutui maahan ja tarttui Natan käteen:

»Minä jo luulin että...»

He seisoivat polulla vierekkäin ja Sipo huokaisi pari kertaa syvään, ettei ääni vavahtaisi hänen sanoessaan:

»Entä kototorppa...?»

»Se säästyy», virkahti Nata. Hän katsoi vaatekäärön sisään, oliko lapsi vielä tallella, ja alkoi selittää katkonaisesti: »Olin mäellä marjassa. Vettä pursusi joka paikasta — puiden juurista, mättäiden alta, kanervikosta... Menin ylemmäksi, mutta olin joutua saareen. Läksin juoksemaan kotiin. Vesi seurasi kantapäillä. Lampeen valui monta puroa.»

»Entä pelto?»

»Lammen vesi nousi nopeasti. Vanha sauna hukkui. Silloin kannoin lapsen ylös kalliolle. Ajattelin että eihän kallio vuoda...»

»Vuotipas piplian kirjassa.»

»Mutta eipä Voitanassa... Panin lapsen kuivalle kalliolle ja kannoin sinne pirtistä kaikki tavarat...»

»Muistitko kirveen ja sahan?» keskeytti Sipo.

»Kaikki muistin ja ylös vein. Mutta vesi ei noussut niin korkealle. Pirtti jäi paikalleen. Piha jäi kuivaksi.»

»Ja muistitko lapsen vakun?»

»Muistin. Kun vesi pääsi veräjän ohi, mursi se uuden puron ja lähti suoraan kylää kohti.»

Nata hengästyi kertoessaan, mutta käännähti sitten kuulostaakseen ja sanoi:

»Nyt se kohisee tännepäin — kuuntele!»

Sipo huokaisi helpotuksesta ja sipaisi kevyesti Natan poskea kuin kiitokseksi siitä, että näin hyvin oli käynyt. He kuuntelivat mäen takana kuohuvaa koskea ja Nata tarttui miestä käsivarteen:

»Se tulee tännepäin. Se menee kylään — ymmärrätkö? Sinua tarvitaan siellä!»

Sipokin tajusi hitaasti, että ehkä häntä tarvittiin siellä. Mutta vasta sitten, kun Nata osoitti hevosta ja ojensi käteen karahkan, hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Niin Sipo hyppäsi hevosen selkään, kohentautui istumaan, tunsi tämän onnettomuuksien maailman sittenkin hyväksi ja hihkaisi hevosensa liikkeelle, niin että salo kajahti. Saman tien hän karkuutti kylää kohti Natan seuraillessa jäljestä kantamuksineen.

Sipoa oli pidetty hitaana ja hänen ajatuksiaan kankeina, mutta nyt vauhtiin päästyään hän nautti kankaan töminästä laskettaessaan täyttä neliä. Ja äänessä oli iloa hänen karjaistessaan umpikuurolle metsälle:

»Pois alta ja kaikki matalaksi! Vettä tulee kuin torvesta!»

Mutta kaikki eivät olleet hyvän onnen takia leikkisällä tuulella niin kuin Sipo. Kun vesi pursui yli Voitanan lammen rantaäyräitten ja syöksyi vaarojen väliseen notkoon, arvasi jokainen sen vuotavan myötämaata pitkin alavesiin asti. Onneksi oli Huhtirannan kylä korkealla mäellä ja suurin osa taloista säästyisi vauriolta. Mutta tulvan noustessa korkealle saattoivat pellot ja karjat huuhtoutua samaan kuohuun ja alimmat torpatkin olisivat ehkä vaarassa. Ja kaikki irtonainen tavara veneistä portteihin asti menisi kai kaupanpäällisinä.

»Nopeasti pelloille!» huusi hovin isäntä miesjoukolle. »Vesi vie viljan mennessään!»

Jokaiselle tuli kiire, sillä nyt oli pelastettava kaikki mitä mieleen juohtui. Joukko hajosi silmänräpäyksessä ja juoksi kylää kohti huudellen varoituksiaan kuin tulipalon hädässä. Ensiksi ajateltiin leikattua eloa ja riiheen korjattavia kuhilaita. Vain Hani yksin jäi vaaran laelle, sillä hän oli huomannut pakoon lähteneet metsän elävät ja ihmetteli luomakunnan runsautta. Ilma oli sakeanaan lintuja variksista pieniin piipittäjiin asti. Nelijalkaisilla oli ymmärrystä kiivetä ylös vaaran laelle, niin että kankaalla kihisi kilpaa metsän koko elämä. Tuolla koikki parhaillaan jänöemo kintereillään levoton poikasparvi. Ne olivat säikähtäneet tolkuttomiksi, sillä kun Hani tavoitti kiinni kanervikosta pilkistelevää jäniksenpoikaa, ei se ymmärtänyt lähteä edes pakosalle. Oravat kiipesivät puun latvaan katsellakseen sieltä entisiä pesäpaikkojaan. Mutta kun vesi huuhtoi peittoon vanhat tutut mättäät, kiersivät huiskuhäntäiset elukat kisaillen puunrunkoa ja lähtivät etsimään turvallisempia käpymetsiä. Kallion alla vilahti jotakin vaaleata ja matalaa pensaiden välistä ja Hani juoksi lähemmäksi tutkiakseen, ettei se vain ollut vuona. Päästyään lähemmäksi hän tunsi heti metsän kumman vaiston ja vetäisi rihlan olkapäällään. Pensas kahisi ja oksat heiluivat. Hän siirtyi lähemmäksi, tähtäsi tarkasti ja pamautti, ampui kostoksi siitä, ettei se ollut karhu. Piipun suu vielä savusi, kun hän taivutteli syrjään vesoja, tarttui otuksen jalkaan ja veti esiin mäyrän. — Tulipa sentään jotakin, huokaisi hän ja alkoi ladata uudestaan. Mutta silloin kuului mäeltä huuto ja hänen täytyi lähteä mäyrä olkapäällään sitä kohti.

»Mitä sinä täällä puuhailet?» kysyi Haikonen.

»Kerään kuormaani täyteen! Aion ajaa ensi talvena Ouluun asti.»

»Viis' ensi talvesta! Mutta missä asti vesi on tulossa?»

Hani ei ollut muistanut katsoa sitä.

Voitanasta karattuaan vesi jatkoi matkaansa hulluna tulvana, kunnes talon korkuiset mäennyppylät sattuivat eteen uudeksi esteeksi. Kun tilaa oli nyt laajalti ja tulva pääsi vapaasti levenemään virstakaupalla, kestäisi kauan ennen kuin se murtaisi uuden padon ja syöksyisi etsimään seuraavaa. Maa vietti kylään päin, niin että hyöky kulkisi epäilemättä kylän ohi.

Miehet olivat kiireissään jättäneet taas Haikosen jälkeen ja hän oli kompastellut kätensä verille. Hani näytti nyt edellä tietä ja pysähtyi vähän väliä odottamaan. Tällaisena muistettavana päivänä ukko tunsi halua sanoa jotakin hyvää, joka tavallisena arkena jäisi puhumatta.

»Kyllähän sinusta mies tulee, kunhan vain et hoppuilisi liikaa. Ja jaksaisit pitää malttisi koossa.» Ja hetken kuluttua hän lisäsi omia salaisia ajatuksiaan: »Olet jo sen verran viisas, että voisit ruveta neuvomaan kylän vekaroita. Ja tehdä niistäkin miehiä.»

»Sitä saavat odottaa. En viitsi haaskata aikaani niihin», vastasi toinen yhtäkaikkisesti mutta salaa hyvillään.

Jokaikinen kynnelle kykenevä oli juossut rinteelle Haikolan riihen taakse. Kohina kuului lähempää ja pian olisi tulva heidän allaan notkossa. Toiset olivat jo lähteneet ohrapellolle. Siellä he kahmaisivat sylinsä täyteen lyhteitä ja lähtivät kantamaan niitä ylemmäksi mäelle. Kellään ei ollut aikaa voivotella ja naiset ja lapsetkin saivat joutua mukaan. Heti kun alimmat paikat saatiin puhtaiksi, siirryttiin taas seuraavalle pellolle. Mutta kaikkein pahimmalta näytti sepän ohra, josta suurin osa oli vielä leikkaamatta.

»Nopeasti viikatteet ja haravat tänne!» huusi Haikolan isäntä. »Ja koko kylä avuksi viimeistä henkeä myöten!»

Sepän pellolla kävi pian vilkas huiske toisten niittäessä, toisten haravoidessa ja muutamien kantaessa eloa rukoihin ylös mäelle. Jotkut kiskoivat nauriita Juonaan pellosta, heiluttivat niitä naateista ja heittivät ylös vesaikkoon.

»Ajakaa lehmät ja lampaat pois notkosta, muuten ne hukkuvat joka sorkka!» huudettiin joukosta.

Leena tavoitti kiinni pientareita nukkuvaa vuonaa, mutta se karkasi läpi käsien ja pian kopisti koko katras rinnettä ylös kalliolle määkien kilpaa ja katsellen ihmeissään hätäisten ihmisten touhua. Naiset keräsivät lehmiään yhteisestä karjasta ja lapset kuskasivat sikoja rantalepikosta mäelle. Porsaat pitivät iloista meteliä ja leikkivät piilosilla ohrakuhilaiden alla.

»Väki on jo koolla viimeistä sikaa myöten», havaitsi Hani katsellessaan yhteistä vilskettä. »Mutta Juonas ja Juonaan muija ovat säikähtäneet ja menneet piiloon.»

Koko kylä heräsi kuin raivoon. Jokaiselle riitti tekemistä ja jokainen hoputti toista. Mutta olipa apuakin jo tulossa, sillä kuultuaan outoa menoa olivat lähikylien asukkaat lähteneet liikkeelle ilman kutsua. Jostakin järven takaa — ehkä kirkonkylästä päin — souti keskellä selkää kolme venekuntaa tätä rantaa kohti. Taikan Matti, se nöyräpäinen miehen kuvatus, jonka järki katosi korttipakan mukana hautausmaan aidan takana, tulla viuhtoi maantietä pitkin ja piti omaa mekastustaan. Hän oli tehnyt torven pässin sarvesta ja toitotti sillä tuloaan julki. Päästyään kyläaukealle hän innostui heittelemään kivillä aidanseipäässä istuvaa harakkaa ja julmistelemaan:

»Pois tieltä vanhat roskat, kun maailman lattiaa pestään jo puhtaaksi!»

Sieran Kustaa — tuomionpäivän lahkokunnan sitkeäuskoinen saarnanpitäjä — ei enää välittänyt vanhan maailman tiskaamisesta, vaan oli lähtenyt keräämään pientä katrastaan koolle taaskin viimeistä erovirttä varten.

Ja mäen alla kulki ahoa ylös ja alas tuntematon miehenhuiskale, latoi sylinsä täyteen halkoja, kantoi ne ylös hovin riihen seinustalle ja pinosi ne siihen rauhallisesti, välittämättä muiden kiireistä ja puhumatta kenenkään kanssa. Haikonen katseli hetken hänen uurastustaan eikä malttanut olla kysymättä vieraan kotopuolta. Tämä kohautti hattunsa reunaa ylemmäksi, katsoi isäntää kuin arvioiden ja virkahti lyhyesti:

»Minä tulin nyt sitten...»

Saman tien hän kääntyi ja lähti hakemaan uutta kantamusta. Seuraavalla kerralla Haikonen kysyi jo tarkemmin tulon tarkoitusta. Mies mittaili taas isännän muotoja ja sai sanotuksi:

»Leena-mamselli sanoi viime talvena että... Se tapahtui Kainuunmaassa siellä Puittisen talon saunassa, kun muu väki oli jo kylpenyt...»

»Jaahah... Tuota — oletteko tullut tapaamaan Leenaa itseään?» kysyi Haikonen ryähdellen kuivasti.

»No joo. Vaikka samahan se on, kenen kanssa puhun. Mamselli vain sanoi, että kun minulta loppuu työ siellä Vaikon talossa, tulisin kysymään täältä.»

Haikonen ei ymmärtänyt ja lähti etsimään Leenaa. Tämä oli kadonnut jonnekin omiin kiireisiinsä eikä häntä löydetty mistään. Vieras kuitenkin kyllästyi odottamaan ja latoi pinonsa valmiiksi ajatellen itsekseen, että kaipa tulevat puhumaan, jos lie jotakin sanomista... Viimein hän istahti kivelle ja nähdessään Hanin arvasi tämän kuuluvan hovin väkeen, tarkasteli poikaa repaleesta korvasta ukkovarpaaseen asti ja sanoi:

»Kai sinun aitassasi on tyhjä nurkka, jotta illalla voisin panna laukun pääni alle ja oikaista pitkälleni.»

Haikolan hoviin oli tullut uusi renki eikä isäntäväki tiennyt siitä mitään.

Huhtirannan ja Kohtavaaran kylien välinen alava metsämaa oli täyttynyt vedellä. Uuden järven pohjaksi jäi samalla se rimpinen suokin, jonka kuivattamista Haikonen ehdotteli Kohtavaaran seuroissa. Metsän halki poimuilevat hiekkaharjut kestivät tunnin ajan tulvan raskasta painoa, mutta päästyään harjun laelle vesi alkoi vuotaa sen yli. Pienenä kapeana purona se lorisi iloisesti alas harjun toista kuvetta, mutta vähitellen uursi ja levensi uomaansa pehmeässä hiekassa. Jo lohkesi miehen korkuinen maakappale ja kaatui puron yli tukkien sen uoman. Mutta vesi oli vahvempi ja vei tukkeet mennessään.

Maa yritti taistella veden valtaa vastaan. Tuolla kaatui petäjä poikki putouksen ja sen runkoa vasten kasautui padoksi veden tuomia kiviä, pensaita ja ruohomättäitä. Mutta uusi virta huokaisi pari kertaa syvään kuin voimiaan keräten, ryntäsi sulun reunoja vasten ja mursi koko ruuhkan hajalle. Ja päästyään taas uudelle alavalle ja esteettömälle maalle vesi valitsi helpoimman tiensä kaukaa kylän takaa sinertävää Konnusjärveä kohti. Kun uuden puron vimmastunut alkupää oli pääsemässä ihmisten manaamalle Tuonolan aukealle, silloin kaatui koko äskeinen hiekkaharju toiselle kyljelleen ja kilometrin levyinen järvi hulmahti sen yli. Kuului mahtava kohaus kuin kymmenen kosken karatessa yht'aikaa, maa vapisi ja ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan pelon vallassa.

Tuonolan kirottu aukea oli jäänyt ikipäiviksi järven pohjaksi. Kaatuva järvi huuhtaisi sen niin sileäksi, että esille tuli vankka pohjakallio ja kaikki sen päällä ollut irtonainen katosi olemattomiin, kiroukset ja noituudet kaiken muun mukana. Nyt oli vedellä vapaa ja esteetön tie kohista kilometrin verran eteenpäin kylän ohi sille suurelle kalliorinteelle asti, joka alkoi Haikolan riihen takaa ja jota pitkin poimutteli maantie kaupunkiin päin. Mutta vesi oli viisas eikä mennyt suoraan. Se leveni uudelleen järveksi paisutellen lujempia ryntäitä puskeakseen sitten aikanaan tanakammin kalliorinnettä vasten. Vaahdon reuna oli menossa jo hovin kohdalla ja koko kyläkunta — ei, vaan monien kylien väki — katseli ihmetellen ja pani huomaamattaan kätensä ristiin anoen hyvää Luojaa säästämään ihmiset ja talot onnettomuudelta ja tuholta. Joku vanha nainen luki rukoustaan ääneen, joku mies otti vaimoansa vyötäisiltä ajatellen kai, että jos mennään, niin mennään yhdessä. Lapset takertuivat äitinsä hameen liepeisiin itkua nieleskellen. Ja ylhäältä rinteeltä kuului Haikolan isännän ääni:

»Näin meitä koetellaan! Pysykää rauhallisina, ihmiset! Jos huonosti käy, niin koetetaan korjata yhdessä!»

Hyvä että joku sanoi niin, sillä arimmat olivat jo valmiit pakenemaan korven piiloon.

»Pysytään tässä ja odotetaan. Ei meitä nyt korpi auta», sanoi Sipo emännälleen ja tarttui ranteeseen.

»Kim aikansa kuohuu, niin kyllähän talttuu», virkahti hovin uusi renki, Vaikon talon hiljainen mies. »Minä tulin tänne tuon kuohun rinnalla. Kuljin mäkiä pitkin ja odottelin., Mutta ei se mitään mahtanut. Lopulta se väsyi ja minä pääsin edelle.»

Mutta hovin Mari-täti piti paljon hengestään. Hän kopisteli keppeineen tikapuiden luona ja mietti keinoja kavutakseen katolle. Isäntä sattui huomaamaan hänet, lennätti takaisin kuistin penkille ja tokaisi tuimistuneena ja ihmisten naurua peläten:

»Häpäiset jo talon maineen, senkin vanha höperö!»

Kylän kohdalla oleva laaja allas täyttyi alati eikä veden tulolla näyttänyt olevan loppua. Päinvastoin jos jokin yläpuolella oleva ahdas portti repesi reunoistaan avarammaksi, tuli sieltä uusi ja entistään mahtavampi koski. Kylmä vesi kiehui vihoissaan ja sen mukana uiskenteli juurineen irronneita puita, pensaita ja kankaan kanervikkoa. Se kasautui kylän viereiseen patoon vellovaksi suoksi. Kallioharjun takaa alkoi korkea mäki ja sitten tulikin jo Kohtavaara. Jokainen aavisti, että kun vesi nousisi maantielle asti, silloin tapahtuisi valtava rysäys, tulva kuohuisi kylän ohi leveänä koskena ja olisi pian toisessa järvessä.

»Älkää menkö tielle! Muuten joudutte samaan koskeen!» huusi Haikonen poikaparvelle, joka oli kiivennyt kalliolle katsomaan veden nousemista.

Vastapäisellekin rannalle oli keräytynyt apuihmisiä, jotka eivät enää uskaltaneet tulla harjua pitkin veden hipoessa maantien reunoja ja pyrkiessä karkaamaan sen poikki. Jo kohisi ensimmäinen puro kohti Konnusjärven pohjukkaa. Silloin ilmestyi vastapäiselle rinteelle likomärkä hevonen ja komeissa kureerinkieseissä touhukas mies, joka vilkaisi vastakkaiselle rannalle ja kiireen innossa huusi Huhtirannan koko kyläkunnalle:

»Mistä tuo vesi oikein lorisee?»

»Maan alta!» vastasi joku. »Vesivuori puhkesi ja ruiskii ympärilleen niin kuin tulivuori.»

»Älä yritä enää tänne! Pato murtuu minä hetkenä tahansa ja sinä hukut armotta!» varoitettiin tulijaa.

Mutta Holterin Eenokki ei uskonut.

»Ja hällä väliä...! Mulla on semmoinen pekuna, että se tulee vaikka tulen läpi!»

»Eipäs tule tuosta!»

Holteri ei kuunnellut varoituksia, vaan huuteli takaisin:

»Ja on minulla tärkeää asiaakin! Tulen kaupungista ja tuon Haikolan vaarille tärkeätä postia.»

»Pysy siellä nyt!»

Eenokki ei kuullut, hän nousi kieseissä seisoalleen, hihkaisi hummalleen että »tuosta on siliä tie» ja antoi siiman viuhua ilmassa. Hevonen kavahti ensin pystyyn painoi sitten päänsä matalaksi ja korvat luimuun, hirnahti kuin kiukuissaan ja lähti ravaamaan, niin että vesi suihkusi pyörien alta.

»Tuo huima ei pääse hengissä tänne!» kuiskittiin joukossa. »Nyt repeää maa!»

Mutta Eenokki tuli ohjakset tiukalla ja karjaisi elukalleen:

»Vaikka järven yli — mutta ei ujostellen!»

Nyt hän oli jo puolimatkassa ja nyt puron kohdalla. Hän pääsi sen yli, mutta samassa tie katkesi poikki. Eenokki ehti alta pois ja pääsi toiselle rinteelle, vilkaisi taakseen ja naurahti:

»Mäet notkuvat, kun tämä poika taivaltaa!»

Mäki tosiaan notkui ja vesi tulvahti yli.

Kuului rysähdys ja rannalla seisova ihmislauma voihkaisi kuin jokaisen sisällä olisi revennyt ja tehnyt kipeätä. Harjun laki ja maantie katkesivat poikki, maa murtui ainakin kymmenen sylen leveydeltä, kaatui alas notkoon ja vesi syöksyi sen yli ruskeanvaahtoavana koskena. Nyt ei ollut enää esteitä. Puut irtosivat ja parahtivat mennessään. Korvissa kuului lakkaamaton ryske, jonka rinnalla kaikki aikaisempi oli mitätöntä. Suuret kivet irtosivat paikoiltaan ja pyörivät voimattomina uuden mahdin edessä. Ihmisten kiire ja touhu loppui siihen ja jokainen tuijotti sanattomana luonnon suurta karkumatkaa. Maantien reunassa ollut korkea kivi tahtoi näyttää voimansa ja pysyä paikoillaan. Mutta vesi nuoli sen kupeita puoleen korkeuteen asti ja koversi maata molemmin puolin. Jo liikahti kivi paikaltaan, kääntyi hieman ja pysähtyi taas kuin itsepäisenä. Mutta viimein vierähti sekin rinnettä alas, pyöri yhä nopeammin ja kallion yli mennessään jyrisi kuin ukkonen. Sitten se kaatui mäen toiselle puolelle ja ylitse ryöppyävä virta painoi sen piiloon. Vain korkealle suihkuava vedenpärske osoitti enää sen paikan.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Vesi karkasi kallion molempien sivujen ympäri katkaisten maantien vielä toisestakin paikasta, niin että keskelle jokea jäi liukkaaksi nuolaistu kalliosaari. Hovin määkivä lammaslauma, joka oli noussut kallion harjalle pakoon ihmisten jaloista, jäi nyt sinne ja oli saarella turvassa molemmin puolin pauhaavalta koskelta.

Lampaat huusivat pelossaan. Pieni vuona huomasi emonsa jääneen toiselle puolelle kylän rantaan. Se juoksi valittaen edestakaisin kalliolla ja kutsui emoansa apuun. Mutta tämä ei voinut muuta kuin vastata yhtä surkeana kosken kuohun yli. Viimein vuona uskaltautui rantaan kuin hypätäkseen veden yli, mutta ohi menevä irtopuu pyyhkäisi vuonan mennessään ja se katosi vesivyöryn alle.

Niin nousi vesi lakkaamatta, sillä loppua sillä ei ollut.

»Nyt menee suutarin heinäpieles!» kuului huuto sivummalta.

Mutta apu oli jo myöhäistä. Pian meni pieleksen pohjakin muun törkyn mukana, tuolla purjehti kumollaan oleva vene, jonka pohja oli repeillyt päreiksi. Toisaalla näkyi rakennuksen seinä hirsiä ja Haikonen oli tuntevinaan ne Kohtavaaran entiseksi heinäladoksi.

Holterin Eenokki seisoi iloisena rannalla katsellen menoa ja nauttien siitä, että tapahtuipa jotakin, josta oma pitäjä sai mainetta. Hänkin innostui työhön ja huusi:

»Huhtirantalaiset säikähtivät, niin että nikotus lakkasi! Nyt pannaan tohinaksi!»

Hän viittasi luokseen Vaikon talon ujon miehen ja yhdessä he alkoivat repiä uutta aitaa ennen kuin virta veisi sen mennessään.

»Ei risuakaan hukkaan!» opetti Eenokki toisia, jotka seisoivat sivummalla miettien mitä tehdä. »Näin se taatto rankaisee, kun ei ajoissa ymmärretä opetuksen kiirettä!»

Mutta toiset eivät pahastuneet, sillä sanojana oli vain Eenokki. Naiset loivat häneen uteliaita katseita ja pian kerääntyi hänen ympärilleen parvi nuoria neitosia.

»Mistä tuo vesi lorisee?» toisti Eenokki äskeisen kysymyksensä.

»En tiedä lähdettä. Mutta ei ainakaan taivaasta», vastasi Haikolan ukko. Sitten hän ryhdistäytyi ja virkahti virallisesti: »Sinulla oli tärkeitä sanomia?»

»Oli», muisti Eenokki asiansa. »Kävin kaupungissa ja postikamarilla. Ja tässä on sinulle tuomiset.»

Hän ojensi Haikoselle sanomalehden.

Oli kai ensimmäinen kerta, että Haikosella oli tärkeämpääkin tekemistä. Hän pisti lehden oksaan kuin piikkiin ja lähti huolehtimaan kylänsä kohtalosta. Eenokkia harmitti, hän sieppasi lehden taskuunsa ja sanoi:

»No välipä tuolla... Mutta on se vain siivotonta, että toinen tulee vaikka kuolemankuohujen yli tuomaan sanan suuresta maailmasta ja tämä vain nakkaa niskojaan.» Nyt Eenokki kääntyi neitosiin päin, kumarsi heille ja sanoi kohteliaasti kuin kaupunkilaisherra: »Tämä näyttää olevan hauska kylä. Minä voin viipyä iltaan asti — ja huomiseenkin jos pyydetään!»

Mutta Eenokki ei ollut ainoa apulainen kylässä. Ei kulunut kuin runsaat pari tiimaa tulvan alkamisesta, kun kirkonkylän venekunnat pääsivät rantaan ja heidän mukanaan tuli kirkkoherra Järvetti tarjoamaan kättään Haikoselle:

»Vuoron jälkeen apuun tullaan ja koko pitäjä on jo liikkeellä. Te pelastitte kirkonkylän tulelta, mutta me emme pysty tukkeamaan vettä.»

Myöskin kosken toiselle puolelle kasvoi ihmisjoukko. Kuka oli tullut toisten kärryillä, kuka selkähevosella. Mutta nyt he eivät enää päässeet kylään ja saivat mäeltä katsella outoa humua. Leena oli näkevinään joukossa kirjanpitäjä Koholinin ja arveli itsekseen: »Liian myöhään tulit, miesparka! Tie on sinulta ikuisesti poikki ja siltaa ei rakenneta pitkään aikaan.»

Ja miehet alkoivat pohtia uutta vaaraa. Kun tulva vain kasvoi ja huuhtoi maan ja kun sitä tulisi vuotamaan ties kuinka kauan, olisi siitä seurauksena, että alapuolella olevan Konnusjärven ranta nousisi korkeammalle ja silloin joutuisivat alimmat talot taas kerran vaaraan. Sieltäpäin huudettiin pahimmoilleen, että Juonaan saunaa jo huuhtoi vesi.

»Rantaan ja heti!» kuului Haikosen ukon ääni. »Vetäkää veneet ylös kankaalle ja korjatkaa verkot ja kaikki muu talteen.»

Nyt alkoi kylärannassa sama kiire kuin äsken pelloilla. Kaikki irtonainen tavara kannettiin pihoihin. Ja innokkaimpana touhusi Holteri huiskien ympärilleen kuin paarman purema ja antaen vauhtia toistenkin kiireille niin kuin oma talo olisi ollut hädässä. Samaan aikaan alkoi uuden kosken partaalta kuulua profeetta Sieran Kustaan kimeä huuto ja hänen nähtiin silmät innostuksesta palaen ja kädet taivasta kohti kohotettuina kiljuvan omaa oppiaan:

»Älkää menkö sinne, kyläläiset! Älkää tehkö yhtään mitään, sillä kaikki teidän puuhanne ovat jo turhia. Mitään ei huoli pelastaa, sillä taivaassa ei tarvita veneitä ei verkkoja. Koettakaatte pelastaa sielunne kallis, sillä nyt on tulossa maailmanloppu ja meillä kaikilla on edessä pitkä matka.» Ja ryittyään äänensä kirkkaaksi hän jatkoi: »Ottakaat eväs mukaanne.

Kokoontukaat tänne, tulkaat joukkohomme, että pääsemme lähtemään käsikädessä lopulliseen ihanuuteen, parempahan elämään kuin Huhtirannan kylä ja kaikki muu...»

Jokunen eukko kompuroi mäkeä ylös päästäkseen mukaan Sieran seurakuntaan. Hetken kuluttua mäellä aloitti veisuutaan pieni muijaparvi. Ja heitä vastapäätä, kuohuvan kosken toisella puolella, oli säikäyksestään vapiseva ja haikeasti määkivä hovin lammaskatras.

Ja kylärannasta kuului huuto:

»Suutarin sauna menee! Missä nukkuu Juonas itse?»

Juonas tosiaan nukkui. Hän oli kurkistanut veneen teljon alle liian usein ja torkahtanut kokkaan hattureuhka silmillään. Aurinko paistaa helotti, aallot pitivät hauskaa leikkiä luodon kupeella ja tiirat kirkuivat rantaruohikon ympärillä, niin että Juonaan oli helppo katsella kaunista unta:

Koko maailman kohina johtui siitä, että jättiläinen liehtoi palkeitaan ja sulatti kultaa. Hän tahtoi silata maat ja mannut uudestaan, kaatoi kauhallisen tuonne vaaran laelle ja sula kulta valui rinteitä pitkin niin kuin joskus kauniina aurinkoisina iltoina. Ja suutarille jättiläinen sanoi: »Juonas hoi, sinä olet kaikesta huolimatta mukava mies ja saat sanoa nyt, mitä kaikkea mielesi tekee!»

Juonaan mieli teki kultavenettä. Jättiläinen muotoili sitä käsissään noin niin kuin kuin pavun palkoa, Juonas sai veneensä ja lähti sillä onkimatkalle. Hän piirrätteli selkiä pitkin ja aina välillä otti teljon alta punssiputelin ja kulautti siitä sivistyneesti kuin herrasväki. Ja rannalla seisoi koko Huhtirannan kylä ihmettelemässä menoa. Oma eukkokin oli joukossa ja muistutteli miestään, että ajelepas nyt siivosti, Juonas. Mutta Juonas oli nyt varakas eikä välittänyt muijien huudoista, vaan antoi mennä niin että kokka kohisi. Hän vilkutti rantaan ja oli juuri sanomaisillaan että... Mutta silloin tapahtui pahinta: kallis kultapursi meni kalliota vasten niin että tärskähti ja laudoista tuli liisteitä.

Juonas heräsi. Hän otti hatun päästään ja koetti muistella, minne hän oli oikeastaan matkalla. Niin, tämä oli kyllä oman veneen kokka ja haisi tervalle eikä kullalle. Mutta seutu oli outoa ja hänen täytyi nousta istualleen nähdäkseen paremmin. Vene oli törmännyt jonnekin vieraaseen rantapöheikköön ja ympärillä oli kaikkialla kummallista suota, puita ja vettä sekaisin.

Juonas nousi seisomaan. Kaukana oli korkea vaara ja sen laella talo, joka näytti tutulta ja muistutti Kohtavaaraa. Mutta mistä oli tullut tämä uusi järvi? Hän hieroi silmiään ja päätti kahlata. Ja vettä oli loputtomasti ja ranta ties missä.

Niin se uni ihmistä kuljettaa — ja humala eksyttää myös, mietiskeli Juonas keksimättä mitään ratkaisua. Muuta keinoa ei ollut kuin heittää kontti selkään ja pyrkiä kovalle maalle, joka muistutti hiukan sitä kirottua Tuonolan aukeata, kuivaa ja kasvamatonta ahoa, jonka kiven alla oli piilossa ollut se onneton hopeapurkki...

»Sen se viina tekee!» päivitteli Juonas ja päätti lopettaa koko juomisen.

Mutta silloin muistui mieleen jotakin. Hän kahlasi takaisin veneelleen, otti teljon alta pullonsa ja heilutti sitä surullisena. Pohjalla oli tilkkanen juotavaa ja kallistahan sekin oli köyhälle miehelle. Niinpä hän mietti hetken, pudisti päätään ja ajatteli, ettei viina sopinut hänelle lainkaan... Hän avasi tulpan kaataakseen tilkan maahan, mutta pelkästä säästäväisyydestä kulautti sen lopuksi kurkkuunsa, heitti tyhjän putelin menemään ja lähti tarpomaan pitkin kangasta. Ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä tutummalta metsä näytti. Ei ollut enää muuta huolta kuin se, että pääsisi pujahtamaan kotipirttiin ja sen uunille. Ja kun eukko vaatisi sitten tilille, voisi hän katsoa ihmetellen ja sanoa että »täällähän minä olen ollut koko päivän. Olin vain vähällä torkahtaa.»

Juonaan kompuroidessa Voitanan kankaan halki kotiinsa näki hänen eukkonsakin unta. Hänhän — vanha ja kärsinyt naisraukka, jolla oli pahoja veriä päässään — oli saunaa lämmittäessään tuntenut huimausta ja heittäytynyt pitkälleen karsinan sänkyyn. Ja uni alkoi tuoreeltaan sillä, että hänen kultainen pieni porsaansa, sama joka tapettiin ja syötiin viime talvena, oli tonkimassa naapurin tunkiota ja löysi sieltä aarteen. Ihan oikean aarteen, josta tarttui sian kärsään rikkautta monenlaista. Oli aatelisten kruunuja, oli kelloja ja vitjoja jos jonkinmoisia. Ja sika kutsui häntäkin sinne ja sanoi että tuus nyt akka kattoon noita komeuksia ja pistä nyt helyjä rinnoillesi. Niin meni eukko tunkiolle ja kokoili tavaraa hameensa helmoihin, niin että saumat ritisivät painosta. Mutta kuinka ollakaan, kun hän pääsi kantamuksineen veräjälle ja kompastui ojaan — ne iankaikkiset pahat veret kun kohisivat päässä — niin silloinkos kuuli se punatukkainen Nata-piikakin kullan kilinän, ilmestyi seiväs kädessä pihalle ja parkaisi täydestä kurkusta että »eukko vietävä, tule nyt pelastamaan saunasi».

Tuohon huutoon eukko heräsi ja hieraisi silmiään. Hän nousi istualleen, kuuli ulkoa meteliä ja sen yli kantautui huuto:

»Kyläkunta on koolla, mutta Juonas ja Juonaan ämmä ovat lähteneet karkuun!»

Eukko kiepahti ketterästi ovelle. Hän laittoi äsken tulen saunan uuniin ja sen jälkeen piti... Olikohan sauna jo tulessa?

Sydämen vihlontaa ja pahoja veriä muistamatta hän lähti pihaan ja saunarantaan. Mutta päästyään pirtin nurkalle hän pysähtyi, katseli ympärilleen ja vetäisi kätensä ristiin vatsan päälle. — Mitä tuo merkitsi: koko kylä oli koossa rannalla ja kiskoi veneitä pitkin peltoja! Naiset huutelivat toisilleen ja kantoivat pyykkipaljujaan aholle, koirat haukkuivat ja ihmispennuilla oli hauskaa.

Mutta entä sauna? Ei se ainakaan tulessa ollut, sillä saunaa ja savua ei näkynyt lainkaan. Sen paikalle oli noussut ruskeata ja likaista vettä veräjälle asti ja rantalepikostakin pilkotti vain puiden latvoja.

Juonaan eukko uskalsi mennä lähemmäksi ja Natan nähtyään tiuskaisi kiukkuisena:

»Mihin juuttaaseen sinä mun saunani panit?»

Nata kääntyi ja osoitti pitkin järven selkää;

»Tuonne se meni! Ui jäljestä ja ota kiinni!»

Eukko varjosti kädellä silmiään ja tiiraili järvelle. Paljon siellä oli tavaraa, mutta saunasta ei näkynyt lauteitakaan.

Silloin hän muisti miehensä ja päätti panna tämän tilinteolle. Juonas se taas oli sotkenut asiat. Missähän sekin mahtoi olla? Ettei vain mennyt saunan mukana?

Mutta eivät Juonaan asiat olleet kuinkaan hullusti. Hän kiipesi piiloon pirtin uunille ja päätteli itsekseen, että koska koko kylä oli liehumassa hänen rannassaan, niin totta kai siellä etsittiin juuri häntä. Tänä aamuna hän loikoi vähän aikaa rannalla, nyt he luulivat hänen tietysti hukkuneen ja naarasivat sen kuin ehtivät. Juu, ja kun he lopuksi löytäisivät hänet uunilta, sanoisi hän levollisna että...

»Juonas lurjus meni karkuun!» huudettiin jostakin. »Se kelvoton ei jaksa kantaa edes omia tavaroitaan!»

Juonas istui uunilla ja kuunteli. Ensin kuunteli ja sitten häpesi. Mutta mitä hän saattoi tehdä, kun ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että syvyyden lähteet olivat puhjenneet, vedet nousivat nousemistaan maan päällä ja kaikki peittyi tulvaan.

Silloin kuului askelia pihasta ja Leenan hätäinen huuto:

»Kristiina! Missä Kristiina on?»

Juonas häpesi sitäkin, ettei tiennyt missä Kristiina oli. Mutta hän muisti jotakin ollutta ja mennyttä, näki kuvan palavasta heinäpieleksestä ja lapsen mekkoon tarttuneesta tulesta, näki maan vaivaisen suutarin, joka riiputti tyttöä sylissään ja sammutti tulen rantavedessä. Näki saman kelvottoman seisomassa pirtin natisevilla lankuilla, näki pöydällä kuivuneen kannikan ja suolakupissa särjen. Näki ikkunalla kukkivan palsamin ja kuuli oven varoittavan narinallaan.

Nyt kyti jo ensimmäinen selkeä ajatus, Juonas asteli ulos portaitten eteen ja kuuli Leenan äänen särähtävän kuin kivusta hänen huutaessaan yli melun:

»Missä Kristiina on?»

Lapset tiesivät että Kristiina oli rannalla. Vesi oli puhkaissut itselleen uuden uoman lähellä maantietä, missä lapsiparvi keräili kokoon viimeisiä lyhteitä elopellon reunalta. Kristiina oli heidän joukossaan ja keräili tärkeänä aidan vierellä kasvavia päivänkakkaroita. Hän katkoi niitä nipun kerrallaan ja kantoi ylemmäksi rinteelle viedäkseen Leena-tädille. Eihän niitäkään saanut jättää hukkumaan pahan virran alle. Ne piti poimia talteen.

Kristiina pujahti aidanraosta ahon puolelle.

»Kuka on nähnyt Kristiinaa?» kuului Leenan huuto toisaalta.

Tyttö vastasi siihen, mutta pieni ääni hukkui veden kohinaan.

Vanha Haikonen kuuli lapsiparven parkaisun samalla hetkellä, kun vesi pyyhkäisi ahon reunaa. Toiset juoksivat hädissään ylös rinnettä, mutta aidan takaa vilahteli jotakin punaista. Niin oli kuin Kristiinan hame. Haikonen juoksi sinnepäin ja koetti huutaa kohinan yli:

»Pysy kalliolla! Kiipeä ylemmäksi turvaan!»

Tyttö kumarteli rauhallisesti noukkiakseen kukkaset eikä kuullut. Vesi huuhteli jo kallion juuria Haikosen ehtiessä lähelle. Hän päätti yrittää, kahlasi tytön luokse, sieppasi tämän kainaloonsa ja kääntyi katsomaan paluutietä päästäkseen takaisin aholle.

»Pysykää siellä? Ette saa lähteä takaisin!» varoitti Leena rinteeltä.

Mutta Haikonen ei uskonut. Oli parempi lähteä kuin jäädä vangiksi pienelle kalliolle. Hän liukasteli alaspäin, kohautti tytön olkapäilleen ja astui puroon, joka kasvoi joka hetki. Mutta jalka lipesi ja hän sai ensimmäisen ryöpyn ylitseen, pääsi taas pystyyn ja puristaen vapisevin käsin lasta ylhäällä kahlasi vyötäistään myöten kuohua vasten.

»En jaksa!» voihkaisi hän veden ulottuessa rintaan asti.

Vaahto löi vasten kasvoja ja oli repiä vaatteet irti, polvet tutisivat ja vanhus oli kaatumaisillaan kantamuksineen. Tyttö riippui olkapäiltä velttona ja ukko kahmaisi harmaata tukkaansa kuin keksiäkseen viimeisen keinon, yhden ainoan keinon päästä kymmenen askelta kuivalle maalle. Mutta keinoja ei enää ollut, sillä nousevan veden vuoksi ranta loittoni ja kuohu syveni. Vesi huuhtoi jo tukkaa.

»Vähällä piti», hoki hän itsekseen nähdessään pelastumisen toivottomaksi. »Ranta pakeni ja tuho tuli...»

Silloin juoksi Juonas ahoa alas, sieppasi aidaksen ja huusi sen kuin pienillä voimillaan jaksoi:

»Tartu tähän ja purista!»

Mutta seiväs ei ulottunut Haikosen käteen. Niin hyppäsi Juonas koskeen, kahlasi kainalokaan myöten Haikosta kohti, antoi» veden hulista ohitseen ja ojensi seivästä uudelleen pyytäen tuskaisena, että »tule hyvä mies, älä jää!» Nyt tarttui Haikosen käsi ja Juonas veti. Samassa löi ohi ajelehtiva puu isännän nurin, tyttö painui veden alle ja miehen tukka vilahti vaahdosta. Juonas syöksyi kohti vain iskeäkseen kiinni, tarttuakseen kuin mieletön mihin tahansa. Vesi vei lasta ja hän repi sitä takaisin itselleen ja sai kainaloonsa, kiskoi yhä riukuaan ja hoiperteli rantaa kohti. Haikonen jaksoi vielä puristaa kourillaan seivästä. Leena tuli veteen asti vastaan ja sieppasi tytön omakseen vieden ylös nurmikolle. Juonas sai kiinni Haikosen kädestä ja hampaat irvessä veti, tempoi vain eikä laskenut irti. Leena ehti uudelleen avuksi ja isä pysyi kaksissa käsissä kiinni.

Ukko oli kai tajuton ja poskesta valui veri. He riiputtivat hänet kuiville ja kääntelivät siinä kuin kuollutta. Mies virkosi sen verran, että liikautti jo kättään, haparoi päätään ja luullen kai olevansa vielä koskessa narskautti hampaitaan kuin viimeisellä sisun rippeellään ja yritti kompuroida polvilleen. Mutta voimat olivat lopussa ja hän vaipui takaisin nurmikolle poski maata vasten. Läkähtynyt Kristiina koetti parkua, mutta ääni katkesi nikotukseen.

»Kovan onnen lapsi», huokaisi Leena. »Jo toisen kerran tällaisessa vaarassa.»

Juonas huohotti vieressä ilmaa keuhkoihinsa, katsoi kuin tukehtuva ja yritti sanoa katkonaisesti:

»Ensin tulessa ja sitten vedessä...» Hänkin ponnisti voimanrippeitään: »Se jo riittää noin pienen ihmisen osalle...» Ja lopuksi tuli vaivalloinen huokaus: »Voi meitä heikkoja...»

Vanha Haikonen kuuli heikko-sanan ja nosti jo päätään. Hän katsoi ihmisiin kuin tunteakseen, hieraisi silmiään ja huomatessaan suutarin vierellään sanoi:

»Sinäkö?»

»Vain minä.»

Leena tiesi, ettei Kristiina olisi selvinnyt hengissä kummallakaan kerralla ilman Juonasta. Ja hän tiesi senkin, ettei tällä kertaa olisi pelastunut isäkään. Ukko parka, hän oli aina toivonut, että vanha paha maailma puhdistuisi uuden tulvan mukana. Mutta nyt oli tulva vähällä pyyhkäistä hänetkin mennessään...

Leena aikoi sanoa Juonaalle monet hyvät sanansa ja tarttui tätä olkapäästä. Mutta silloin alkoi ylhäältä kalliolta kuulua kimeä huuto Sieran Kustaan sanoessa hyvästihän synnin saastaiselle maailmalle. Juonas kuunteli hetken, mutta sanoissa oli jotakin, joka ei häntä miellyttänyt, ja siksi hän hoippuroi seisoalleen ja tuijotti kalliolle.

»Ja voi teitä vaivaisia, miten te läähätätte tämän saastaisen maailman pelastamiseksi! Ettekö näe, että turha on ihmisen apu silloin, kun viimeinen päivä on tullut ja kun pyhien suuri saattojoukko lähtee kohti kultaisia asuinsijoja...»

»Mitä tuo mies parkuu? Onko apu muka turha?» kysyi Juonas.

»Anna niiden olla... Tiedäthän että he ovat heikkojärkisiä.»

Ja taas kuului Sieran Kustaan ääni:

»Mutta meillä on otsa kirkkaana, kun tänä päivänä astumme viimeiselle tuomiolle ja tulemme taivaan porteille...»

Juonaan vierellä oli sama seiväs, jolla hän oli vetänyt Haikosen kuiville. Kääntämättä katsettaan saarnamiehestä Juonas tavoitti seivästä, kohautti sen olalleen ja lähti kalliota kohti.

»No menkää sitten, saatanat!» kiljahti hän. Ja tultuaan lähemmäksi lahkokuntaa hän heilautti riukuaan: »Koskeen joka sorkka!»

Saarnamiehen ääni katkesi ja hän siirtyi sivummalle. Mutta Juonas hajoitti akkaparven:

»Koskeen joka sorkka, että pääsette viimeinkin!»

Juonaan takaa laskeutui hänen olkapäälleen luja mutta rauhallinen käsi:

»Annetaan heille armo vielä tämän kerran, hyvä ystävä! He eivät ymmärrä vielä niin paljoa kuin sinä ja minä.»

Juonas kääntyi ja hänen takanaan seisoi kirkkoherra.

Seiväs laskeutui hitaasti alas.

Maisema muutti alati muotoaan. Viimeisen esteen murruttua kylän kohdalla vesi sai tulvia vapaasti, niin että Kohtavaaran pelloille ulottunut järvi alkoi illan tullessa laskeutua ja sen tilalle muodostui leveä virta, joka purkautui alas Konnusjärveen. Mutta vesi ei silti loppunut, vaan uusien koskien kuohut olivat entistäkin vahvemmat. Ja päästyään lopulta alavesiin oli virta kylän alapuolella niin voimakas, että aallot löivät seinän korkuisina, kunnes ne päästyään lahdesta ulos selälle alkoivat vaimentua ja jättivät mukanaan kuljettamansa irtonaisen ruuhkan kellumaan pinnalla. Konnusjärven vesi nousi illalla jo parisen metriä, rannat alkoivat painua veteen ja samoin myös matalimmat saaret, niin että vanhat tutut paikat muuttuivat uusiksi ja rannalla olleet niityt ja pellot jäivät järven pohjaksi. Hovin riihen taakse muodostunut koski pauhasi talon korkuisena ja putouksen alla poreili kuin jättiläispadassa. Kaupunkiin vievä maantie oli nyt ikuisesti poikki eikä kylästä päästy pois muuten kuin veneellä. Vesi peitti alleen notkelmassa poimuttelevat nuorten lempipolut ja huuhtoi aholta pois käärmeitten risukot.

Mutta ihmisten ajatuksiakin se oli huuhtonut, sillä kuohuessaan hovin isännän ja Juonaan yli se oli tehnyt katsojat sanattomiksi.

Pahin vaara oli jo ohi, mutta väkijoukko parveili rantamilla katselemassa muuttunutta kyläkuvaa. Alavesien yhä noustessa pihoja kohti huomasi joku kysäistä:

»Missä nuori väki nyt tanssii, kun entisestä tanssikalliosta ei ole jäljellä enää muuta kuin uusi onkiluoto?»

Se oli totta. Kallioinen niemenkärki, monien vuosikymmenten ajan harrastettu lauantai-iltain tanssipaikka oli painunut veden alle ja pysyi siellä ahventen asuinseutuna. Samoin oli hävinnyt kauempaa kirkonkylän suunnalta siintävä yksinäinen kallioluoto ja sen mukana uponnut entistä syvempään tärinäin aarrelaiva kaikkine helyineen.

»Jouti mennä sen tien!» ajatteli Nata ja painautui lähemmäksi miehensä olkavartta. »Nyt ei sekään enää houkuttele tyhmää ihmistä murhan syntiin...»

»Nyt ei lopu saunavesi!» viisasteli Hani. Ja huomattuaan suutarin eukon hän alkoi kiusata tätä: »Kanna ajoissa kaivosi täyteen, ettet jää taas vähemmälle osalle.»

Hän huomasi maassa sanomalehden, joka oli tipahtanut kiireisen Holterin Eenokin nutuntaskusta, kiipesi Juonaan hylkäämälle hirsikasalle ja alkoi tavata ääneen suureen maailman kuulumiset. Ympärille kerääntyi lapsijoukko ja vähitellen jo aikuisiakin. Huomattuaan saaneensa kuuntelijoita Hani nousi harjalle ja korotti ääntään lukiessaan uuden junatien rakentamisesta ja muusta hyvästä.

Mutta sitten poika meni totiseksi, tavaili ensin puoliääneen kulmat rypyssä ja viimein katsoi muuhun joukkoon.

»On se vain kummallinen tieto paperille painetussa sanassa!» virkahti hän vakavana kuin vanha mies. »Ajatelkaa nyt! Tässä selitetään jo etukäteen kaikki se, mitä meille on tänä päivänä tapahtumassa. Jos ette usko niin kuunnelkaa.»

Ääni välillä katkeili, mutta lopun hän julisti kuuluviin:

»Näin sanotaan sitten: Ja kun tieto leviää tämän maan piiriin ja rahvaskunta havahtuu ja huomaa merkityksen itsellensä ja työllensä, silloin on alkava se yhteinen nousun aika, jolloin kansa hengen puolesta varttuva on. Ja leviävä se on, paisuva kaikkialle tulvan lailla. Joka sitten vyöryy eteenpäin kuni vedenpaisumus hävittäin allensa tietämättömyyttä ja turmeluksen tavat ja opettain työnteon oikian keinon. Ja kun se tulvan päivä tuleva on, tuo se tuen ja avun eikä hävityksen...»

»Olen jo monesti sanonut, että se tulva tuo siunauksen», virkahti hovin isäntä kirkkoherralle heidän seisoessaan sivummalla ja kuunnellessaan Hanin julistusta.

»Mutta kuka tuo poika on ja mitä hän lukee?» kysyi kirkkoherra seuraten yhä Hania.

»Vain sellainen pikkurenki, joka on omin nokin puustavinsa opetellut ja opettaa nyt toisia. Hänellä on sellainen tapa, että kiertelee metsiä ja etsii satuja. Taitaa olla runon vikaa.»

»Mutta eikö häntä saada kouluun? Pojan täytyy päästä kaupunkiin.»

»Olen ajatellut, mutta häntä tarvitaan töissäkin.»

Haikonen ei tiennyt, että taloon oli tänä iltana tullut uusi mies, Vaikon talon entinen renki ja pitkän suolatien ajaja.

Virta vyöryi edelleen. Ihmiset olivat tehneet maallisen hyvänsä pelastamiseksi kaiken minkä voivat ja nyt he seisoivat suurina joukkoina joen molemmilla partailla ihmettelemässä ja odottamassa. Rantaäyräästä lohkesi väliin suuria maapaloja veden mukaan ja pahoja vieremiä pelätessään joukko siirtyi hitaasti lähemmäksi taloja. Muutamat tekivät jo uusia suunnitelmia vastaisen varalle, vaikka eivät tienneet, mitä huominen toisi tullessaan. Jokainen vain enteili sitä, ettei tämä ollut pahaksi heille itselleen eikä muulle luomakunnalle. Teki mieli uskoa parempaan.

Auringon jo laskiessa istuivat kirkkoherra ja Haikonen hovin kamarissa Järvetin imeskellessä suurta pislapiippuaan. Katsellessaan väen paljoutta tuli kirkkoherra maininneeksi:

»Pitäjä näkyy kokoontuneen tänne. Jokainen on tärkeä ja jokaisella on työtä.»

»Antaa heidän puuhata niin kauan kuin puuhaavat hyvää.»

»Paljon ovat tehneet. Ja mitähän nämä ihmiset saisivat aikaan, jos jokaisen käteen ojentaisi aapisen!» Järvetti poltteli rauhassa ja valitteli huonoa kohtaansa: »En ole saanut heitä pitkään aikaan Sanan ääreen kirkonkylään, kun ei ole kokoontumispaikkaa. Mutta mitähän jos puhuttaisiin tänä iltana täällä?» Hän antoi keinutuolin nyökähtää muutamia kertoja ja virkahti noin vain tarkoittamatta enempää: »Ja olisihan täällä hyvä kirkonpaikkakin, tuolla rinteellä. Ja väki olisi aina äärellään.»

Hän unohti omat sanansa, mutta niillä oli kuitenkin kuulija. Samalla raottui kamarin ovi ja kynnykselle ilmestyi Juonas kaikessa vähyydessään ja selässään tuohikontin repale.

»Tulin tänne että saisin puhua», virkahti hän laskiessaan kontin ovennurkkaan. Toiset odottivat ja Juonas aloitti hitaasti: »Olisi pitänyt puhua jo neljäkymmentä vuotta sitten. Olisi pitänyt kertoa omasta itsestäni ja tästä kontista. Vaan kun ihmisen suu on sellainen laitos, että siitä vuotaa ulos ja sisään kaikki turha ja paha. Mutta annas olla, kun pitäisi joskus sanoa oikeakin sana...»

»Ja mitä sinä aiot nyt kertoa?» kysyi Haikonen.

»Sitä vain, että minä olen kumma tekele mieheksi — olen ollut kelvoton mies ja huono suutari.»

Haikonen muisti sanoneensa tuon saman monet monituiset kerrat syystä ja syyttäkin, mutta tahtoi tänä iltana oikaista asiat ja tunnustaa Juonaalle sen mitä Juonaalle kuului, hyväksyä hänet naapuriksi ja mieheksi:

»Olen joskus sinua haukkunut, mutta sinussa näkyy olevan luontoa kuni kiukkuisessa kusiaisessa.»

»Hyvään ja pahaan. Ja siitä pahasta puhutaankin nyt.»

»Onko Joonas tullut synnintuntoon?» kysyi kirkkoherra ja puhalsi savua kattoa kohti.

»On — piru vieköön!» Juonas istahti jakkaralle, nojasi kyynärpäitään polviinsa ja pyöritteli hattua polvien välissä. »Se tapahtui silloin, kun minä olin nuori mies, sellainen parhaassa juoksuiässä oleva jätkä. Joskus olen kertonut, että minulla oli siihen aikaan hyvänä tuttavana Nike Pietunen, se maakunnan suuri rosvo, jota ihmiset pelkäsivät.»

»Hänen kerrottiin jo kuolleen», tiesi Haikonen.

»Sama mies. Ja kun kuoleman sanoma tuli, hihkaisivat rengit ajaessaan halkokuormaa pihaan, että lisää lämmintä helvettiin, kun Pietunenkin värisee siellä viluissaan! Ja kun piiat mättivät halkoja uuniin...»

»Mutta Hanihan kertoi tavanneensa sen miehen Auhtion lähellä.»

»Niin kertoi. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Vaan tapansa on kyllä parantanut.»

»Kerro nopeammin!» kiirehti Haikonen, sillä tarinan loppupää tiesi ehkä uutta.

»No niin, kerran pelattiin Pietusen kanssa kortin peliä ja minä satuin olemaan silloin voiton tuulella. Pietusen rahat loppuivat ja hän pani peliin hopeatuopin, sellaisen kalliin kapistuksen, jonka minä sitten häneltä voitin ja pistin omaan laukkuuni.»

»Ja mitä sitten tapahtui?» uteli jo kirkkoherrakin.

»Ei sitten paljon muuta. Minä voitin tuopin. Ja pahin vika jutussa on se, etten ole maininnut siitä kenellekään ennen kuin vasta nyt.»

»Mikä tuoppi se sitten oli?»

Juonas nousi seisoalleen ja tarttui kontin viilekkeisiin aukeillen narua.

»Se oli se vanha ehtoolliskalkki, jonka Pietunen varasti kirkosta.»

Kamariin tuli pitkä hiljaisuus. Haikonen katseli tuimasti kulmainsa alta, mutta kirkkoherra poltteli piippuaan rauhallisna, sillä tapaus oli sattunut jo aikoja ennen kuin hän oli tässä seurakunnassa.

»Mistä tiedät, että Pietunen varasti sen?» kysyi hovin isäntä. »Asiaahan tutkittiin ympäri pitäjää eikä saatu selville.»

»Pietunen itse kertoi minulle.»

»Ja minne kalkki sitten katosi?» kysyi Järvetti.

»Se on ollut neljäkymmentä vuotta tuolla Tuonolan aukealla. Panin kalkin konttiin ja kontin piilotin kiven alle.»

Haikonen nousi kävelemään, vyyhtesi lattian pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi Juonaan eteen:

»Tuonolan aukea on nyt veden alla ja kalkki on mennyt sen tien!»

»Eipästen!» oikaisi Juonas. »Kalkki on tässä minun kontissani.»

Juonas kohotti kontin kieltä, veti tuohikääröstä esille vanhan hopeamaljan, ojensi sen Haikoselle ja sanoi lyhyen »he». Järvettikin tuli lähemmäksi virkahtaen rauhallisesti:

»Niinpä näkyy olevan.»

Mutta Haikonen ei jättänyt niin vähällä, vaan tarttui Juonasta olkapäästä ja kysyi:

»Sinä et siis varastanut tätä? Sano suoraan!»

»Johan sanoin, että Pietunen sen varasti! Mutta minä tein sen synnin, että piilotin varastetun tavaran enkä puhunut.»

»Minusta tapaus on hyvin erikoinen», saneli kirkkoherra harvakseen. »Kummallinen tapaus, että Luojan suuren luonnon mullistuksessa löytyy kirkon pyhä ehtoolliskalkki, joka on ollut kateissa jo neljäkymmentä vuotta. Harvinainen löytö!»

Syyllinen seisoi oven edessä ja aikansa odoteltuaan nosti kontin olkapäilleen, katseli maahan masentuneena ja kasvot kurtistuivat niin kuin hän olisi ollut tirskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten pää kohosi hitaasti pystyyn ja hän puri hammasta, niin että leukapielet natisivat. Hitaasti ja harkiten hän sanoi Haikoselle:

»Lähetä sana Sipolle, että tulee heti tänne. Ja toiseksi sopii vaikka Holteri. Hän on tarpeeksi vahva mies.»

»Mitä varten?»

»Ja tuokoot vahvan nuoran mukanaan», selitti Juonas.

»Mitä varten?»

»Sitä varten, että saavat sitoa minut köysiin. Ja sitten he nostavat minut sontarattaille ja vievät koppiin. Ja sinne loppuu Huhtirannan suuren suutarin tarina...»

Nyt Haikonen näytti jo julmistuvan. Hän pysähtyi kaikessa pituudessaan pienen Juonaan eteen:

»Ja mitä varten köysiin ja koppiin? Selitä nyt tarkemmin äläkä änkytä!»

Juonas uskalsi katsoa rehellisesti silmiin. Hän nieleskeli ensin ja selitti sitten:

»Sitä varten köysiin, kun ei ole sitä piiskuupetäjää. Itsehän käskit sen kaataa! Ja minä olisin tahtonut seisoa kotokylän petäjän juurella. Saada siinä selkääni ruoskitun miehen verijuovat. Mieluummin siinä kuin vieraassa paikassa...»

Jostakin omituisesta syystä Haikonen hymyili hänen sanoilleen. Mutta Juonas ei välittänyt siitä vaan odotti.. Viimein Haikonen tarttui hänen olkapäähänsä ja löi kämmenellään konttia niin että kumahti:

»Polta se konttisi. Ja nyt heti!» Kun Juonas ei sitä käsittänyt, jatkoi Haikonen vielä: »Tai parempi taitaa olla, jos annat sen Leenalle ja hän vie sen pirtin uuniin.»

Hani tuli tuomaan sanaa, että seurakunta oli kokoontunut aholle kuullakseen kirkkoherran selittävän Sanaa tämän suuren päivän johdosta. Mutta kun he Haikosen kanssa lähestyivät ahoa, oli siellä jo toinen selittäjä ennen omaa paimenta ja ääni kuului vahvana kosken kuohusta huolimatta. Holterin Eenokki oli omin päin ottanut suunvuoron ja hänen sanoissaan oli totta ja pontta:

»Juu, hyvät Huhtirannan seurakuntalaiset ja muutkin ihmiset! Se tapahtui silloin, kun me tuon Leenan kanssa yhdessä tanssattiin Oulussa siellä Westerlundin salin lattialla, kun kristallit kimaltelivat ympärillä, kun kerran toisensa jälkeen kohotettiin punssipott... Meinaan että syötiin niitä plommonan marjoja... Silloin minun päässäni välähti, että tänne meillekin saataisiin sellainen kirjavakka, joka kiertäisi lainassa pitkin kylää...»

»Minä olen ajatellut samaa», virkahti Haikonen.

Eenokki halusi kuitenkin voittaa Haikosen ja jatkoi:

»Mutta nyt minä olen jo jättänyt sen kirjavakkapuuhan. Se on liian pientä!» Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: »Kirkherra kuului äsken valitelleen, että mitäs kirkonkylä kirkolla tekee, kun siellä ei kukaan käy. Ja turhahan se siellä onkin! Niin kuin itsekin näette, on kansa täällä ja täällähän kirkkokin tarvitaan. Sille on hyvä paikka tuossa aholla.»

»Mutta siellähän on Juonaan torppa», selitti joku.

»Ja mistä rahat saadaan?» kysyi Huhtirannan seurakunta ja muu väki.

»Hällä väliä, mistä rahat tulevat. Pääasia on se, että kirkko nousee!»

Eenokki oli tottunut nopeisiin käänteisiin.

»Ja silta myös!» kuului takaa teknisti Saran huuto.

Nyt häkeltyi Eenokki vuorostaan. Hänelle oli ilmestynyt kilpailija. Sarka oli juuri liittynyt joukkoon ja sotki hyvät hankkeet. Perhanan teknisti, manaili Eenokki itsekseen. Hän on ihan oikeassa, silta on tärkeämpi kuin kirkko. Mutta samassa Eenokin aivoissa jo välähti:

»Juu, silta myöskin! Ajatelkaa, miten mukava on mummojen istua kieseillä ja ajella uuden sillan yli uuteen kirkkoon!»

Teknisti kurkisteli toisten päiden yli nähdäkseen Leenan. Hänellä oli kertomista tämän päivän asioista, sillä hän oli seurannut tulvaa melkein kuin se olisi ollut hänen oma yksityinen asiansa.

»Mutta mistä sitten vesi sai alkunsa?» kysyi Haikonen, joka ei tiennyt asiasta enempää kuin muutkaan.

Toinen kertoi:

Jo eilen he huomasivat padolla, että vesi pääsi tihkumaan sen sivusta alapuolella olevaan kuivaan kanavaan. Se oli pohjalta märkä kuin sateen jälkeen. Vuoto ei näyttänyt pahalta ja vika korjattiin. Mutta tänä aamuna rysähti koko pato, sillä vesi oli hiljakseen syövyttänyt hiekkaharjua. Yläjärvien vesi lähti liikkeelle kaikella voimallaan niin että ryskyi. Alkumatkalla ei särkynyt muuta kuin pari latoa. Mutta totiselta alkoi näyttää, kun tulva lähti kaupunkia kohti. Silloin Sarka hyppäsi hevosen selkään ja lähti veden edellä viemään sanaa ja varoittamaan. Mutta tieto oli ehtinyt kaupunkiin jo hänenkin edellään. Ihmiset kantoivat tavaroitaan korkealle mäelle, muutamat odottivat kylmästi ja hätäilemättä, mitä tuleman piti, ja jotkut kerääntyivät kirkkoon rukoilemaan. Kaupungin kohtalo näytti pahalta, sillä se oli alavalla maalla ja olisi joutunut veden valtaan.

Mutta kävi kuitenkin niin onnellisesti, että Kohtavaaran rinteillä oli luja kalliopohja ja se kesti. Kokonainen suuri järvi kerääntyi sen viereen ja koetti murtautua, mutta ei onnistunut. Silloin otti vesi toisen suunnan ja aukaisi itselleen uuden tien yli Tuonolan aukean ja puhkaisi uoman Voitanan lammen lävitse tänne.

Kerrottuaan tähän asti Sarka meni Haikosen eteen:

»No nythän teillä on koski!»

»Koski?» katsoi Haikonen kysyvänä. »Se koskihan meille uhkasi pahat tuodakin. Se aikoi viedä minut ja...»

»Mutta koskeahan te olette toivonut koko ajan!»

»En, en toki kenenkään turmioksi!»

»Luonto on nyt pitänyt huolen siitä, että tämä kylä sai uuden ja suuren työmaan.»

Haikonen ei käsittänyt vieläkään, vaan virkahti aivan toista: »Sen sillan rakentaminen on suuren työn takana.»

Teknistin täytyi selittää, että hovin riihen takana oli nyt talon korkuinen putous ja siinä vettä niin paljon kuin ylävesien puolelta jaksoi vuotaa. Siinä olivat nyt sahat ja myllyt kuin valmiina oman ikkunan alla!

Vasta nyt alkoi isäntä ymmärtää. Mieleen muistuivat omat sanat, että vesi tekee sen, mitä ihminen ei jaksa. Jo syntyi kuva jauhinkivien jymystä, sirkkelin terän sihinästä, työn hiestä ja tulevien aikojen kannikasta.

»Hyvähän teidän on!» virkahti Sarka surkutellen ja katsoi kaupungin suuntaan ja katkenneeseen maantiehen. »Mutta toista se on minulla.»

Toiset eivät nähneet hänessä mitään vikaa.

»Kanavahan on nyt valmis ja minua ei tarvita enää», selitti hän. »Olen ilman työtä. Ajattelin jo, että voisinhan ruveta toiseksi Tietolaiseksi, kiertää maakuntaa ja opettaa lapsia lukemaan.»

»Itsehän juuri sanoit, että Haikolassakin on työtä!» virkahti isäntä.

Kasvoilta ei näkynyt, puhuiko hän tosissaan vai ei. Leenan ja Saran katseet hipaisivat toisiaan.

»Mutta mitä vahinkoa mahtaa tulva tehdä muille ihmisille?» kysyi Haikonen.

Alavesien puolella jäivät rantarakennukset armotta veden alle, kertoi teknisti. Ja kaupungin kohdalla oli tulva illan tullessa kohonnut jo niin paljon, että kauppapatruuna Sormulaisen makasiinit olivat vedessä ja suurin osa jauhovarastoista oli ehtinyt pilaantua. Ja elleivät he ehtineet pelastamaan, jäivät sinne kaikki.

»Ja lopussa ei seisonut kiitosta», virkahti Leena.

Ilta alkoi viilentyä ja pitkämatkalaiset vieraat siirtyivät rannalta maantielle neuvottelemaan kotimatkasta ennen pimeän tuloa. Oman kylän väki viipyi veden partaalla ja muutamat jäivät vartioimaan siltä varalta, että vesi murtaisi itselleen vielä uuden väylän ja pakottaisi ihmiset muuttamaan taloistaan. Nuoret miehet lähtivät lippiensä kanssa ylävesien rannoille pyytämään kaloja kuivuvan järvenpohjan rapakoista. Lapset löytyivät kotiin ja lypsyä odottavat lehmät ammuivat aholla. Muutamat taisivat ajatella jo huomistakin, koskapa Sipo paikkaili vanhoja rysiä ja selitti vakaana, että heti kun vesi rauhoittuisi, laskisi hän ne johonkin uuteen lahteen. Ja Juonas — se kylän ainainen mieliharmi — oli ottanut piilun käteensä ja sunnuntai-iltana alkoi veistää seinähirsiä. — Se ei ole selvä taaskaan, arvelivat eukot ja pudistivat päätään.

Myös Sieran Kustaa lähti pois ja tuijotti tien pintaan kuin epäillen ensimmäisen kerran oman uskonsa lujuutta. Ja Kustaan hävittyä mutkan taakse pysähtyi Juonaan veräjällä Taikan Matti alkaen ilkkua vanhaan tapaansa:

»Kerronko kylällä, mitä Juonas teki viinapäissään — kerronko?» Juonas jätti piilun hirsikasalle ja asteli veräjää kohti.

»Kerro vain — nyt se on jo myöhäistä! Mutta kerronko minä vuorostani sinulle, mitä Juonas aikoo tehdä nyt selvänä?»

»Kerro vain!»

Juonas sylkäisi kouraansa ja aukoili nahkaremminsä solkea: »Sitä vain, että nyt häviää Taikan Matti tästä kylästä!» Silloin Matti hävisi ja oli sitä mieltä, ettei Juonas ollut enää tervejärkinen. Mutta vielä pitkän aikaa yöhön asti kuului metsänreunasta Matin nauru kuin paholaisen räkätys.

Leena ja Sarka tapasivat toisensa kuistilla ja saivat ensimmäisen kerran olla kahden. Leena nojasi pylvääseen ja Sarka haroi tukkaansa miettien mitä tehdä.

»Näin on kaikki tapahtunut... Yhdessä pyhäpäivässä on maailmasta tullut kuin uusi», virkahti Leena.

He kuuntelivat kosken kohinaa ja kylän ääniä. Sarka tunsi jotakin samaa kuin kalliolla hyvästejä sanoessaan. Mutta Leena sai hänet vavahtamaan keskeyttämällä hiljaisuuden:

»Nyt sinä voit jäädä tänne. Tänne meille...»

Teknisti katsoi toisaalle. Kesti kotvan ennen kuin hän käänsi päätään ja katsoi tyttöön silmissä iloinen vilke.

»Niin... Kai pitää ruveta ajamaan hirsiä sitä uutta siltaa varten.»

Leena katsoi vuorostaan poispäin peltoaukealle ja sanoi asiallisesti:

»Noita kuhilaita siirrettäessä jyvät rapisivat maahan. Ja nyt on vilja yhtenä sotkuna.»

»Ahdetaan riihi huomenna», ehdotti Sarka.

»Niin kai on parasta. Puintikausi alkaa ja pitkä syksy on vastassa.»

He vaikenivat, sillä portaiden eteen pysähtyivät Haikonen ja kirkkoherra Järvetti. Kaukana järven toisella puolella viipyi siniharmaa ukkospilvi ja sen alla kirkas ja värikäs taivaankaari.

Isäntä osoitti sitä:

»Minä olen pannut kaareni pilviin liiton merkiksi minun ja kaiken sen välillä, mitä maan päällä on, sanoo Herra...»

Kirkkoherra kääntyi portailla seisovien puoleen ja tarjosi kättään hyvästiksi:

»Luojan huomaan, nuoret ystävät! Nyt teillä on edessänne paljon työtä. On vanhan korjaamista ja uuden rakentamista.»

Hän kai tarkoitti tulvan seurauksia, mutta nuoret olivat siinä aavistavinaan vain hyviä enteitä vastaisen varalle. Eikä yksin heille kahdelle, vaan toisillekin ihmisille.

Silloin paukahti Holterin Eenokin luja kämmen teknistin olkapäälle:

»Ikiaikoihin asti, ammen!»