[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXKA-ATY2MjT_Pf4XgqGpA6InuLfdH4vwQNYymx-DYbE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3558,"Tulvan päivä on tuleva","Rauanheimo, Reino",1901,1953,"3558-rauanheimo-reino-tulvan-paiva-on-tuleva","3558__Rauanheimo_Reino__Tulvan_päivä_on_tuleva","Romaani","romaani",[],[],"fi",1951,null,76207,475687,true,[],[],[],"Maaseudulle sijoittuva romaani kertoo hovin iäkkäästä isännästä ja hänen tyttärestään Leenasta. Kylän elämänmeno muuttuu, kun läheistä järveä ryhdytään laskemaan ja vastuu sukukartanosta on siirtymässä tyttärelle.","Reino Rauanheimon 'Tulvan päivä on tuleva' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3558. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULVAN PÄIVÄ ON TULEVA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nREINO RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1951.\n\n\n\n\n\n\nPROLOGI\n\nKesäaamu Kampin kankaalla\n\n\nIkkuna oli raollaan. Sen ääressä seisoi mies ja katseli aamunhiljaisen\npihan yli kirkkoa kohti.\n\nYöllä oli satanut. Puut olivat saaneet puhtaan värinsä ja ihmiset\ntunsivat pitkän ja helteisen ajan jälkeen viileän rauhan. Aurinko\npaistoi pitkin puiston nurmikoita, kellersi kylmänä naapuritalojen\nseinissä ja hajosi pieniksi kipinöiksi kirkon kultaisessa ristissä.\nTuuli puhalsi merenkosteana, rapisutti hautausmaan puista vesipisaroita\nja nosti pienen virin kadulle jääneen rapakon pintaan.\n\nMuualle oli päivä jo tulossa, mutta omassa pihassa viipyi vielä syvä\nja rauhallinen varjo. Jalavain lehdet heilahtivat kerran pari asettuen\ntaas hiljaa. Puutarhan portti oli jäänyt raolleen ja kitisi kuin\nunisena tuulenhenkäysten tullessa. Nurkkakourusta kuului viimeisten\nsadepisarain tasainen tipahtelu portaitten viereen pihahietikolle.\n\nSiinä taisivat kaikki aamuvarhaisen kaupungin äänet ollakin. Ja ikkunan\nvierellä viipyi yhä pienehkö leveäharteinen mies ja katseli ulos\nmiettien alkavan päivän tehtäviä. Tumma, korvallisilta harmaantuva\ntukka valahti otsalle ja hän siveli sen takaisin yli päänsä.\nPoskilihakset värähtelivät ajatusten mukana, valpas katse pyyhki pihaa\nkaivolta jalaviin, viivähti niiden lehtevillä oksilla ja rauhoittui.\n\nIkkunan raosta tulvahti sisään tuuli ja kahisti pöydällä olevia\npapereita muistuttaen työstä. Miehen pää käännähti nopeasti, hän\nnykäisi verhoa alemmaksi ja jätti siihen sen verran rakoa, että\nnaapuritalon seinästä heijastava auringonkajo valaisi vain työpöydän\nja jätti muun huoneen hämärään. Hän istahti pöydän ääreen, käsi aukesi\nhitaasti nyrkistä ja valikoi tolposta mieleisen sulkakynän, koetti\nsormella sen kärjen terävyyttä, kastoi musteeseen ja antoi kynän liukua\npaperilla. Hänestä ei hämärän keskeltä näkynyt valojuovassa muuta kuin\nlujat poskipäät tukan alta, voimakas leuka ja suonikas käsi valkoisella\npaperilla.\n\nJa niin piirtyivät paperille kosteat rivit:\n\n»Ihmiselle ei riitä yksin se, että hän pitkän työn tehtyään unohtuu\nkatsomaan sitä ihastellen eikä aloita enää uutta. Eihän maamieskään\npellon käännettyään jätä sitä kynnökselle, vaan jatkaa kylvämällä ja\naikanaan leikkaamalla saadakseen korjata sadon. Samoin ei kansakunta\nsaa pysähtyä katselemaan taakseen vain kehaistakseen menneiden\nvuosisatojen aikaansaannoksilla, vaan sen on katsottava ensiksi\nnykyisyyteen ja sitten tulevaisuuteen.»\n\n— Niin... Ymmärtääköhän nyt kukaan, että tarkoitukseni ei ole puhua\nainoasti leipätyöstä ja tavallisesta arkisesta uurastuksesta,\nvaan nimenomaan henkisistä ponnistuksista. Nykyisin ajatellaan\ntavallisimmin, että kun mies on valmis pappi, opettaja tai tuomari, on\nhän valmis leipäpappi, leipäopettaja ja leipätuomari. Ja koska hän on\nvaroissaan elävä ihminen, ei hänen tarvitse muuta tehdäkään. — Mutta\neihän se riitä...\n\n»Kansakunnan työ varttuu siitä, että jokainen luo oman työnsä ja\ntehtävänsä ja luo sen samalla täydelliseksi. Tehdessään työtä omaksi\nhyväkseen jokaisen on samalla uurastettava myös yleisen kehityksen\nhyväksi. Ei riitä esimerkiksi se, että ihminen on sivistynyt. Pelkällä\nsivistyksellä ei ole suurtakaan merkitystä, ellei sitä voida käyttää\nmyös yhteiseksi hyväksi. Sillä lukukammiossa nähty työn vaiva menee\nhukkaan, jos sieltä saatua tietoa ei käytetä kehitykseen. Samoin\nkauppamiehen raha ei merkitse valtaa, ellei rahan voimalla luoda uutta\nja kelvollista. Ja rahaahan täytyy olla niillä toisillakin, jotka\nhänen kaupastansa ostavat. Sanalla sanoen: kaikki sellainen sivistys\nja sellainen rikkaus, joka ei ole hedelmällisessä toiminnassa jonkin\nyleisen päämäärän saavuttamiseksi — kaikki sellainen on turhaa ja\npintapuolista kiiltoa.»\n\n— Mutta... Tällainen moittiva sävy ei kelpaa, vaan minun on samalla\npystyttävä osoittamaan sekin, mihin on pyrittävä. Haukkua voi kuka\ntahansa, mutta vaikeampi on löytää neuvovat sanat.\n\n»Ensiksikin on jokaisen eri yhteiskuntaluokan jäsenen perehdyttävä\nomaan ammattiinsa ja pidettävä sitä alinomaisessa huolenpidossaan.\nSen jälkeen pitää toiminnan suuntautua kansan yleisten harrastusten\npalvelukseen, isänmaan yhteisiin asioihin. Sen tulee perustua\nlakien kunnioittamiseen ja maan asukkaiden siveellisen olokannan\nkohottamiseen.»\n\n— Ja mukana siinä on oltava kaikkien! Mutta sivistyneistö, jonka\npitäisi kulkea oppaana, on enimmäkseen laiskaa ja etsii kaikkialta vain\nomia etujaan. Se ei ajattele muuta kuin asemaansa ja sitä iankaikkista\nrahaa. Vain muutamat harvat tekevät työtä: Eliaksella on oma suuri\nuurastuksensa, Matias on kotimatkalla Siperiasta ja nuori Koskinen\nkartuttaa voimiaan. Maaseudulta kansan keskuudesta voisi kasvaa paljon\nkunnon miehiä, mutta siellä ei osata lukea eikä kirjoittaa. Valistuksen\npuutteessa rahvas tekee taikoja ja henkensä virkistykseksi särpää\nkotipolttoista.\n\n»Mutta henki on heräävä pian kaikkialla. Sitä ryhtyy toteuttamaan\nsivistynyt mies kirja kädessään, sitä ajattelee talonpoika omassa\nolokehässään ja työmies konerattaan ääressä. Se herää tosin hitaasti,\nmutta oikeata tietään etsiskellen. Uusissa pyrinnöissä olkoon\nensimmäisenä ohjeena ihmisarvon kunnioitus. Sehän merkitsee kaikille\nyhteistä hyvää ja silloin nuo pyrinnöt ovat oikean kristinuskon hengen\nhedelmiä.»\n\n— Sitä eivät kaikki kuitenkaan ajattele... On paljon ihmisiä, jotka\npanevat korvansa tukkoon silloin, kun aletaan puhua uskonnosta. Mutta\nmuutosta on tullut jo siinäkin. Ruotsalainen näkyy saaneen paljon\naikaan.\n\n»Toiseksi on laki kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen sitova käsite.\nJa kolmantena on tieto ja sivistys.»\n\n— Ennen ei ollut niitäkään... Mutta jos noista kolmesta pidetään\nlujasti kiinni, luulisi ihmisten mahtuvan sovussa tämän maan kamaralle.\n\n»Kun kansalla näyttää nyt olevan edessään valoisammat ajat kuin ennen,\non sen herättävä hoitamaan työnsä, etsimään oppinsa, tunnustamaan\nsuomalainen verensä ja kunnioittamaan lähimmäisensä ihmisarvoa. Sen\ntulee tekemään helposti semminkin nuori polvi. Tulokset eivät tietysti\nnäy muutamassa hetkessä, mutta varmaa on, että aikanaan ne näkyvät sitä\nsuurempina. Ja kun tämä henki alkaa vaikuttaa, puhdistaa se rankan\nsateen tavoin koko maan ilmapiirin — ei, vaan herätys vierii yli maan\nkuin vedenpaisumus. Kukaan ei tiedä, mistä se on saanut alkunsa,\nmutta se huuhtoo mennessään turhan henkisen tomun ja antaa kasteensa\nuudestaan kasvavalle maalle. Se ei hävitä, vaan se puhdistaa. Se tulva\nei tule onnettomuutena, vaan sen seurauksena on siunaus...»\n\nKirjoittajan kynä pysähtyi ja lause jäi kesken. Pää kohosi hitaasti\nja katse karkasi ulos kapeasta ikkunan raosta samalla kun ajatus etsi\nkatkenneen lauseen loppua. Mutta vastapäisestä ikkunasta heijastava\nauringonsäde pääsi sisään ja valoi keltaisen neliönsä lattialle. Se\nmuistutti päivästä ja päivän työstä. Aika taisi olla jo niin pitkällä,\nettä oli noustava ja jätettävä kirjoitus kesken?\n\n»Se tulvan päivä on vielä tuleva», ajatteli hän katkennutta lausettaan\nja päätti jatkaa siitä eteenpäin.\n\nPienikokoinen mies, jolla oli leveät hartiat, korvallisilta harmaantuva\ntukka ja lujat poskipäät, asetti sulkakynän paikoilleen, nousi,\nmeni ikkunan luokse ja veti verhon ylös. Huone tulvahti valoisaksi,\nhyllyillä olevien kirjojen selistä kimmelsi kultaisia nimiä, pöydälle\njääneestä paperista kuivui muste ja ulkoa pensaasta kuului varpusen\niloinen tirskunta.\n\nMies avasi ikkunan kokonaan ja antoi tuulen puhaltaa sisään. Kaupunki\nkuului jo heränneen ja puutarhassa kalahteli kuokan terä kiviin.\nMuistamatta lauseen loppua hän avasi oven ja astui kuistille. Aurinko\npaistoi jo Erottajan takaa kallioiden yläpuolelta, Bulevardilla ajoivat\nmaalaiset torikuormineen ja puutarhan maa tuoksui raitista kosteuttaan.\n\nHän nojasi porraskaiteeseen ja katseli auringon leikkiä hautausmaan\npuiden oksilla, kirkon harmaalla katolla ja kultaristissä.\n\nSatamasta päin puhaltava tuuli pyyhkäisi ylös rinnettä, heilautti\ntalojen portteja ja sai tuuliviirit kiepahtamaan ympäri. Samalla se\nhulmautti verhoja työhuoneen ikkunassa, sieppasi pöydältä paperin ja\npudotti sen lattialle. Talokin kuului jo heräävän ja lasten melu alkoi.\n\n»Janne on ollut jo varhain liikkeellä», kuului naisen ääni puutarhan\npensaiden takaa.\n\n»Hänellä on työtä paljon. Enemmän kuin oli Kuopiossa.»\n\nMies kääntyi ja nousi portaita ajatellen itsekseen:\n\n»Paljon on. Ja nytkin jäi kesken. Mutta ehkä on illalla aikaa\nenemmän...»\n\n\n\n\nHUHTIRANNAN KYLÄ\n\n\nTienmutkassa heilahti jotakin punaista.\n\nNuori nainen nousi korkealle kivelle ja katseli sinnepäin, mutta\nei nähnyt muuta kuin metsän sinervän hämyn ja auringon kultapölyn\nlaskeutuvan kirkkaina juovina puiden varjojen lomiin.\n\nTaivas oli sinisenpuhdas ja lavia maanreunasta toiseen ja hyvyydessään\nkaikille yhteinen. Maan puolen rinteillä vihersivät niityt ja talojen\nvierillä odottivat leikkuutaan pienet keltaiset pellot. Mutta heti\ntalojen takana oli tuuhea ja monia salaisuuksiaan hautova metsä suojana\npohjoistuulia vastaan. Sen piiloissa leijui sadunsininen hämy ja\nvain rinnevietoilla näkyi aurinkoisen iloisia värilaikkuja muun udun\nkeskeltä. Koko kylä oli kallellaan järvelle päin, sen rinne laskeutui\nloivana rantaan ja jokainen sai omilta portailta nähdä koko maailman —\nsaman minkä hänkin tästä kiveltä nyt.\n\nMaisemaa halkoi hiljainen tie. Siellä missä se kulki vauraampien\ntalojen kohdalla oli molemmille puolille kasattu pellon kivistä\naita, jonka laki kasvoi sammalta ja vierusta tiheitä vadelmapehkoja\ntai rehevinä kukkivia horsmia. Mutta siellä missä tie sipaisi ohi\nvähävaraisten torppien naurismaita ja ohrapeltoja oli niiden suojaksi\nlyöty harmaata pystyaitaa seipäät taivasta kohti kuin valmiina\nharakoita varten. Mutta kaunis oli sittenkin se tie, joka loppui\ntoisesta päästään jonnekin suuren maailman kuhinaan ja toisesta jonkin\nsalotorpan veräjänpieleen.\n\nSe tie oli kuin elämäntaivalta: yhtä nousua ja laskua lakkaamatta,\nettei kulkijalla olisi liian helppoa myötämäkeä. Väliin se kiemurteli\nkuin eksyksissä, mäen takana oli tienhaara ja siellä sai jokainen nähdä\nsen saman, mistä Sanakin varoitti pitkän matkan kulkijaa: Jos taivallat\ntuota leveätä ja tasaista tietä, joudut kaupunkiin ja sen paheisiin\nja syntinen sielusi suoraan helvettiin, mutta jos menet tuota kaitaa\nlouhikkopolkua, lyöt varpaasi verille ja kompastelet katajikoissa, niin\nties' vaikka pelastuisit ja viimein näkisit taivaan — tuon yhteisen\nsinisen taivaan — ja kiitokseksi vaivoistasi saisit verhoksesi enkelin\npaidan ja pitkät siivet.\n\nNiitä epäilijöitä varten, jotka halusivat pysähtyä tienhaaraan\nvalitsemaan lopullista taivaltaan, mennäkö suoraan kaupunkiin ja tyytyä\nlyhyeen maalliseen humalaan vai kierrelläkö polkuja pitkin taivahan\nveräjille ikuisen laulelun toivossa — niitä heikkoja varten oli luonnon\nsuuri jumala nostanut tien viereen laakean kiven penkiksi miettimistä\nvarten. Ja epäilijöitä näytti kulkeneen paljon, koskapa kiven pinnasta\noli sammal kulunut pois ja vierellä kasvava kanerva polkeutunut\nhiekaksi.\n\nKiven luona liikahti vieläkin punaista. Kalliolla seisova nuori nainen\npäätti mennä katsomaan. Hän juosta kipaisi pensaikon lomitse ja näki\nsiellä ihmisen. Puun varjossa istui vanha nainen, joka oli kietaissut\nhuivinsa solmuun niskan taakse, asettanut jalkojensa väliin suuren\nnyytin ja nostanut päällyshameensa edestä vyötäisille, niin että\nmansikanpunainen alushame koski silmään jo kaukaa.\n\nKun kaksi ihmistä tapasi toisensa tyhjällä tiellä, pysähtyivät he\nkatsomaan toisiaan ja keksivät pian tuttavat sanatkin. He istuivat\nvastakkain, tytön kämmen oli avoinna eukon sylissä ja tämä piirteli\npuutikulla pitkin viivoja ja selitti niin kuin olisi katsonut kirjasta:\n\n»Näkee kaikesta, ettet ole köyhän lapsi. Tuo viiva kertoo, että sinun\non hyvä ollaksesi, mutta kuitenkaan et ole tyytyväinen. Et ole saanut\nmitä mielesi tekee. — Tuo toinen viiva kääntyy poispäin. Haluat uutta\nja parempaa — suurempiin oloihin — enemmän ihmisiä ympärille ja...»\n\n»Ja mitä minä niillä ihmisillä?»\n\nEukko jatkoi:\n\n»Et sinä minua petä, sillä näen sen kuitenkin. Mielesi tekee uusia\noloja ja hyvää miestä...»\n\nKuului helakka nauru. Mättäällä istuva orava pinkaisi pakoon\npuun runkoa pitkin, niin että kaarna rapisi, leppälintu lopetti\npiipityksensä ja jossakin mäen takana haukkui koira.\n\n»Mitä minä sillä miehellä tekisin?» kysyi toinen tavoittaen poveaan.\n\n»Utele häntä... Kyllähän sen tiedät, mitä tekee miehellä nuori nainen,\njolla on kuuma luonto ja muuta hyvää. Ja tiedät senkin, mitä silloin\ntekee mies. Mukaansa vie ja lapsen antaa.»\n\n»Näkeekö senkin käden viivoista?»\n\n»Ei vaan muualta. Kämmenestä näkee vain sen, mihin sinua vetää. Sinä et\ntule rauhoittumaan koskaan ennen kuin saat lapsen. Ja loput saat arvata\nitse.»\n\nToinen hymähteli kaikelle mitä eukko sanoi. Viimein tämä vetäisi\ntikkunsa pois, naputti sillä rystysiään ja puheli hitaasti:\n\n»Käsissäsi ei ole känsiä kuokanvarresta niin kuin minulla. Vaikka\nvaatteesi ovat tavalliset, et sinä kuitenkaan katso ihmistä samalla\ntavalla kuin torpan tyttö. Ja silmäsi sanovat paljon.»\n\n»Senkin että mieli tekee miestä?»\n\n»Senkin.»\n\nEukko kohottausi, pisti tikun pussiinsa ja katseli tielle sen\nnäköisenä, että kaikki oli puhuttu jo loppuun. Hän avasi niskasta\nhuivinsa solmun, sitoi sen leuan alle ollakseen siistimpi ihmisten\nilmoilla ja tarttui nyyttiinsä lähteäkseen kaupungin tielle. Silloin\nsanoi nuori nainen pitkittääkseen puhetta:\n\n»Sinnepä näkyy olevan veto teilläkin, vaikka olette vanha ihminen. Mitä\nsitten jos meillä nuoremmilla...»\n\n»Minua vetää vain jokapäiväinen kannikka. Kun on lähtenyt mieron\ntaipalelle, on mentävä sinne missä ihmisiä on paljon. — Mutta sinua\najaa liikkeelle luonto, nuori veri.»\n\n»Minun vereni ei vie minua minnekään, mihin en itse halua.»\n\nVanha nainen katsoi hetken silmiin ennen kuin vastasi:\n\n»Minä olen viisas eukko ja osaan lukea toista ihmistä. Ja sinulle sanon\nvain sen, että kun aikasi tulee, ei veresi kysy sinulta lupaa, vaan\nkiehuu niin kuin tahtoo.»\n\n»Katsotaan!» vastasi neitonen lyhyesti ja silmissä välähti jotakin\nlujaa.\n\n»Katsotaan vain... Mutta elämääsi sinä et ole tyytyväinen ennen kuin\nmiehen käsissä ja ennen kuin lapsi kiikkuu polvellasi.»\n\n»Jos tässä ollaan noin vain käsiteltävissä ja kiikuteltavissa...»\n\nTuli hetken hiljaisuus. Muija näytti kyllästyneen väittelemään, ripusti\nnyyttinsä kyynärkoukkuun, otti keppinsä ja viittasi sillä tietä pitkin:\n\n»Ei kannata kehua... Tuollahan sitten kaupungissa tavataan.»\n\nNuori nainen oli suutahtamaisillaan:\n\n»Sanoinhan että menen vain sinne mihin itse haluan.»\n\n»Sinnehän sinä juuri haluatkin...»\n\nMuija huokaisi ja lähti eteenpäin. Nuori nainen poikkesi tien sivuun ja\nkiipesi aholle nähdäkseen kauemmaksi. Karja näkyi jo menevän kujosilla\nkotia kohti ja hän viivähti taittaakseen valmiiksi lehvät ripsumista\nvarten.\n\nEipä kannata kehua, sanoi se eukko...\n\nEipä niin... Hän seisahtui mäelle ajattelemaan ja muistelemaan. Jos hän\npäivisin kotona ollessaan sattui istumaan yksin ja katseli auringon\nkultaisen laikun siirtymistä lattiapalkilta toiselle ja kuuli avoimesta\nikkunasta heinäsirkkain soiton pihanurmikolla, silloin hänet aina\ntavoitti outo levottomuus ja hän odotti jonkun ihmisen tulevan. Mutta\nkun ketään ei alkanut kuulua, hänen piti lähteä kuin etsimään. Kun\nhän otti haravan ja meni niitylle toisten ihmisten joukkoon, oli hän\nrauhaton sielläkin ja vilkaisi vähän päästä maantielle. Mieli teki\ntakaisin pirttiin, istumaan penkille ikkunan viereen ja kurkistamaan\nikkunasta portille päin.\n\nSekö oli sitä veren tautia, joka veti sinne, mihin ei itse halunnutkaan?\n\nJa jos hän sitten illan tullen kiipesi piha-aidan yli aholle ja etsi\nsieltä jotakin, tuntui kuin hänen olisi juostava maantielle. Kun kylä\nviimein asettui nukkumaan ja hän istui yksin aittansa hämärässä\nkuunnellen tuulen kahinaa haavikossa ja oksien sivelyä aitan seinissä,\nsilloin hän taas odotti sitä outoa ja vierasta ja oli valmis avaamaan\novensa. Niin tulisi käymään tänäkin iltana. Kun hän toisten mentyä\nistuisi saunan jälkilöylyssä ja kuuntelisi seinähirsien hiljaista\nrisahtelua, vesipisarain harvaa tippumista lauteen reunalta ja\nsaunanhaltijan äänetöntä hengitystä tummassa nurkassa kiukaan takana,\nsilloin hänen mielensä tekisi karata ulos alastomana ja juosta\nrantaveteen kuin toisen syliin.\n\nEt ole tyytyväinen ennen kuin lapsi kiikkuu polvellasi, sanoi se eukko.\n\nNiin, kotona hänen aittansa oven pielessä kasvoi orjantappura. Olikohan\nsekään tyytyväinen, jos mehiläinen ei käynyt sen kukassa, jos sade ei\npyyhkinyt pölyä sen lehdiltä ja jättänyt jälkeensä kirkasta pisaraa sen\npunaiseen terään?\n\nMietteissään hän oli istahtanut kalliolle polvet pystyssä ja kädet\nkiedottuina jalkojen ympäri. Tytöt näkyivät jo sytyttävän lehmisavuja\nkotirinteellä ja niiden ensimmäiset ohuet kiemurat nousivat koivujen\ntakaa. Karja oli pysähtynyt mäelle kuin ajajaansa odottamaan. Hän\nvimmastui lehmille ja lähti juoksemaan niitä kohti hyppien mättäältä\ntoiselle. Puolukoiden toinen puoli jo punersi ja hän riipoi niitä\nkourallisen heitelläkseen oksalla kujeilevaa oravaa. Ylleen hän oli\nvetäissyt vain rohtimisen paidan ja sen päälle hameen. Puron kohdalla\nhän kohotti helmojaan ja loikkasi arvelematta yli.\n\nSilloin kuului isä huutavan häntä pihalta.\n\nTaas häntä tarvittiin... Vastaan tuli viettävä kallio ja houkutteli\njuoksemaan, niin että valkoiset reidet vilahtelivat hameen alta ja\ntukka aukeni tuulessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituista, miten tuo suuri sininen maailma saattoi rauhoittaa ihmistä,\ntasoittaa mielen ja olla parhaana rohtona pahoja ajatuksia vastaan...\n\nHaikolan hovin isäntä asteli saunapolkua pihaan päin puhtaissa\nvaatteissaan ja harmaa leikkotukka harjattuna lauantai-illan hiljaista\njuhlaa varten. Saadakseen olla hetken yksin ja puhumatta hän meni\nistuinkivelleen aittojen eteen ja katseli vanhaa tuttua kotikulman\nkuvaa, jonka oli nähnyt joka päivä: vanhuuttaan harmaita seiniä,\npeltojen kiviraunioita ja pienten naapuritalojen sammalelle vihertäviä\nkattoja. Viimeiset lehmisavut jo ohentuivat ja levisivät tyynessä\nilmassa tasaiseksi verhoksi maan ylle. Tuolla puhalsi saunanlakeinen\nviimeisen kuumankitkuisen haikunsa viileään ulkoilmaan, pihapuiden\noksat tuskin liikahtivat ja jossakin vingahti kaivonvintti.\n\nMutta kauempana näkyi luomakunta parhaimmillaan. Tyynen järven\nyönsininen väri muistutti rukousta. Sini alkoi jo omasta rannasta ja\nväreili kuin urkujen hiljainen soitto. Tuulenviri pyyhkäisi vedenpintaa\nhöyhenen kevyesti ja sai liikkeelle erivivahteisia värijuovia, jotka\nkatosivat saaren varjoon ja ilmestyivät uudelleen sen takaa tummina\nnauhoina. Valkoinen pilvenhattara heijastui veteen ohuena harsona\nja oli sinervä sekin, levisi ja näytti viimein sulavan järveen.\nMetsät olivat puhtaita kuin pyhäpäivän harvinaispuku ja kaukaiset\ntaivaanrannan vaarat muuttuivat toistensa takana yhä vaaleammiksi, niin\nettä oli vaikea erottaa, missä maa loppui ja taivas alkoi. Vai oliko\nniin, että viimeisen vaaran savunsininen laki nousikin ylös taivaan\nrajamaille ja sieltä lähtivät pyhät kujoset eteenpäin sille suurelle\nkultaveräjälle asti, jonka takana oli Sanan selittämä viimeinen autuus?\n\nIsäntä havahtui mietteistään, sillä väki alkoi purkautua pois saunasta\nja kerääntyä hänen ympärilleen. Harvasanainen Sipo-renki hyräili\njotakin haapojen havinasta ja köyhän pojan rakkaudesta, asettui\nloikomaan nurmikolle polvet pystyssä ja huokaisi itsekseen maailman\nkoreudesta ja elämän mukavasta hyvyydestä. Nuori Hani-poika kisaili\nkoiran kanssa ja hänen jäljestään tuli suutari Juonas, pieni ja\nkuiva kylän äijä, joka oli ollut talon töissä vain satunnaisesti\npäiväläisenä. Heidän asettumisestaan nurmikolle aitan lähettyville\nisäntä arvasi aikeet ja lähti hakemaan kamarin piirongista rahapussin\nja pirtin sillan alta viinanassakan, josta oli tiputettava puteleihin\nviikon annos. Suutari, jolla oli paha tapa juosta hiprakassa pitkin\nkyliä, ei ollut osaansa tyytyväinen, vaan vilkaisi isäntään kuin aikoen\nvirkahtaa nokkavasti. Samaan aikaan tuli pihaan myös Kohtavaaran vanha\nisäntä, harmaatukkainen naapurikylän mies, joka ei koskaan puhunut\ntoisten kanssa muusta kuin uskon asioista tai elon kasvusta.\n\nTorpan äijä osoitti piipun varrella pohjoispuolen metsiin ja kysyi:\n\n»Tuonne metsän rajaan on ilmestynyt kumma kolo, kuin tyhjä väli ehjään\nhammasriviin. Mitä ne sinne laittavat?»\n\nKaivoivat kuulemma kanavaa, kertoili isäntä. Kun sen puolen vedet\nolivat monta syltä ylempänä kuin nämä etelän järvet, oli tarkoituksena\nlaskea sieltä liiat vedet pois, hävittää ikuinen halla ja saada samalla\nuutta peltoalaa. Ensin kaadettaisiin metsä maahan lavialti, sitten\nkaivettaisiin oja tai oikeastaan joki. Ja kun kaikki olisi valmiina,\navattaisiin sulut — sellaiset vesiportit — ja annettaisiin veden vuotaa\nitsestään järvestä toiseen.\n\n»Mahtaa siinä käydä melkoinen lorina!» arvelivat miehet.\n\n»Kun ei vain sattuisi vahinkoja», virkahti Kohtavaaran vanha isäntä\nvarovasti. »Pelottavat tuollaiset uudet hankkeet.»\n\nJoku yritti sanoa vastaan, mutta Kohtavaaran ukko kohensi ryhtihän ja\nkorotti ääntään eikä antanut keskeyttää.\n\n»Pelottavat sellaiset yritykset, joissa on mukana vieraita ihmisiä.\nluovat tullessaan pahaa, vaikka aluksi puhuvat kauniisti ja\nuskottelevat hyvää.»\n\nHäntä rauhoitti hovin isäntä selittämällä, että tämä kaikki oli nyt\nsitä edistystä, josta sanomalehdet olivat kirjoitelleet jo kauan ja\nmaakuntaa kierrelleet ylioppilaat puhuneet monia vuosia.\n\n»Vanha maailma on parempi kuin se edistys!» oikaisi Kohtavaaran isäntä.\n\nEi ollut... Hovin isäntä vetosi siihen, että kansan piti viimeinkin\nlöytää oma itsensä ja ruveta yhteiseen työhön kehitystään luomaan.\nTähän asti oli hyödytetty vain vieraita isäntiä, mutta nyt piti jo\nlöytyä oma pohja, jolle saattoi rakentaa vauraamman tulevaisuuden...\n\n»Tuo on kai sitä, mistä se kuopiolainen koulunopettaja kuuluu puhuvan»,\nsanoi Kohtavaaran isäntä.\n\nJa häneen yhtyi kärkevä suutari Juonas, joka oli jo odottanut\nsuunvuoroa:\n\n»Eikä tavallinen ihminen tule koskaan sen vauraammaksi, luvattiinpa\nmitä uutta ja hyvää tahansa. Siitä hyötyvät aina ne, joilla on\nhyvyyttä jo ennestään. Mutta tällaiset suutarimiehet saavat purra vain\nsuolamujetta niin kuin tähänkin asti.»\n\nMiehet vilkaisivat hovin isäntään, mutta tämän kasvoilla ei näkynyt\nmitään suuttumisen merkkejä. Joku koetti kääntää juttua toisaalle:\n\n»Jos ne kaivavat kokonaisen joen ylävesistä tänne asti, niin kyllä\nriittää lapioimista. Onhan sieltä kävelymatkaakin hyvän joukon toista\ntiimaa.»\n\n»Mutta kaivajia on kymmeniä miehiä ja työ kestää pari vuotta.»\n\n»Jotkut ovat kertoneet, että ylävesien ranta siirtyy laskun jälkeen\nkolmekin virstaa kauemmaksi.»\n\n»Ja kuka saa ne uudet järvenpohjamaat, jotka tulevat sitten kuiviksi?»\n\n»Siinä tulee kilpajuoksu ja minäkin haluan osani», virkahti suutari.\n\n»Ei siinä juoksu auta, vaan maat jaetaan kylien kesken.»\n\nKohtavaaran ukko istui huolestuneen näköisenä ja pyöritti mustaa\nhattuaan polvien välissä:\n\n»Minä en halua yhtään mitään. Olen tyytyväinen, jos saan pitää\nKohtavaaran entisellään ja jos ne uudet hankkeet lopetetaan heti.»\n\n»Mutta sieltä saat parempia peltoja kuin ennen», kiusoitteli hovin\nisäntä. »Sen kun valjastat hevosesi sahran eteen ja...»\n\n»Mieluummin kuokin entisiä ahoja.»\n\nKohtavaaran isäntä oli oikeastaan seuroihin menossa ja kuultuaan nyt\nharmillisia asioita lähti sanattomana porttia kohti. Naisväki tuli\nsaunarannasta ja pujahti aittaansa vetäisemään paidan ylleen. Suutari\nkohottausi nurmikolla kyynärpäittensä varaan ja virkahti heinää\npureskellen:\n\n»Maailma näkyy muuttuvan yhä vain kehnommaksi.»\n\n»Kuinkasta niin?»\n\n»Ennen muinoin annettiin palkkaa kunnon viinaputeli paristi viikossa,\nmutta nyt tulee aniharvoin ja silloinkin vain tippumalla.»\n\nIsäntä ei vastannut, mutta se oli tuttua jo vanhastaan, että pian hän\nkatkoisi viinahalut. Samassa tuli emäntä portaille ja jokainen arvasi\nhänen asiansa.\n\n»Nyt orjat syömään!» kiepahti Juonas pystyyn.\n\nIsäntä katsoi häneen totisena:\n\n»Tässä talossa ei orjia ole ollut tiemmä aikoihin. Saisit jo jättää\nsapekkaat juttusi.»\n\nVäki meni pöytään, miehet pyyhkäisivät puukkonsa puhtaaksi\nhousunpolveen ja pian nuokkuivat päät verkkaan tahtiin edestakaisin\nsitä mukaa kuin lusikka liikkui suun ja kupin väliä. Särpimisen\nkatkaisi viimein Juonas, jonka mieltä tuntui yhä kaivelevan:\n\n»Sitä minä vain ajattelin, että Honkasessakin tarjotaan ryyppy joka\npäivä. Ensin työhön lähtiessä ja sitten vielä ruokaryypyt erikseen.»\n\n»Se näkyy kyllä Honkasen talon töissäkin», hymähti isäntä. »Äijät\ntontturoivat pitkin päivää hutikassa eikä kellään ole voimaa sen\nvertaa, että pönkittäisi kaatuvia seiniä.»\n\n»Mutta onhan Honkanen mahtava mies...»\n\n»Omasta mielestään kyllä. Ja saattaa olla vieraankin mielestä. Vaan ei\ntalon kannalta.»\n\nSuutari oli hetken hiljaa, mutta ei malttanut olla vielä lisäämättä:\n\n»Sama se minulle... Muuten olen vain sitä mieltä, etteivät sellaiset\nuudet tavat menesty kauan.»\n\nIsännän lusikka jäi puolitiehen ja hän katsoi Juonasta pitkään ennen\nkuin vastasi:\n\n»Tämä talo on määrännyt itse tapansa tähän päivään asti. Ja määrää ne\nvielä huomennakin.»\n\nSipo naurahti ajatellessaan, että kuinkasta Juonas paran taas kerran\nkäy... Emäntä oli kuullut miesten puheet ja pysähtynyt kynnykselle eikä\nmalttanut olla virkahtamatta:\n\n»Juonaan mieli lerkkuu aina viinaputelissa! Tuon ikäisen miehen pitäisi\nvähitellen jo hallita halujaan.» Emäntä pistäytyi välillä omassa\nhuoneessaan ja takaisin tultuaan pysähtyi keskelle lattiaa, aukoi\njotakin kirjaa ja virkkoi äskeisen jatkoksi: »Tässä on Kukkos-pappi\nkirjoittanut tosisanoja viinan kauhistuksesta. Juonaankin sopii panna\nnämä mieleensä.»\n\n»En minä osaa lukea», huomautti toinen.\n\n»Kyllä minä luen! Kukkonen on viisas mies ja sanoo sillä tavalla,\nettä ruokaryypyt eivät ole yhtäkään hyödyllisiä, ei terveydelle, ei\nruumiin vahvistukselle eikä tavaralle. Vaan vahinko se on kaikin puolin\nja viettelee yölliseen ryyppäämiseen. Niin, ja tässä sanotaan monien\nkorkiasti oppinehien tohtorien suulla: 'Sillä vaikka kohtullinen eli\nvähä ryyppäminen ei niin suuresa määräsä eikä niin pikaisesti turmele\nsisällyxiä, kuin ylöllinen särpäminen, niin kuitenkin sekin pitemän\najan pääle tunduvan ja viimen kuolettavan vaikutuxen saattaa.'»\n\n»Tiedetään!» virkahti isäntä lopettaakseen keskustelun. »Minustakin\nnäyttää, että on parempi leipoa jauhot kannikaksi eikä liottaa\nviinaksi.»\n\nHän jäi odottamaan, että tytöt pyyhkisivät pöydän puhtaaksi. Sitten hän\nteki saman minkä joka lauantaina ennenkin: haki kamaristaan kirjavakan,\nasetti sen keskelle pöytää ja latoi kirjoja esille sitä mukaa kuin\nkukin halusi. Kansipaperit olivat sunnuntain käytöstä kuluneet, mutta\nsisältä saattoi lukea, mitä kansalle tarittiin mielen hyvyydeksi viikon\nkestäneen uurastuksen jälkeen. Päällimmäisinä olivat kajaanilaisen\nlääkärin runokirjat ja Haikonen piti niitä suuressa kunniassa. Se\njohtui siitä, että tohtori oli itse käynyt kerran täällä ja viipynyt\npari päivää, oli jutellut isännälle kamarissa ja soitellut huiluaan\nmuulle väelle pirtin penkillä. — Niin, ja sitten oli muita lauluja,\nvirsikirja ja joukko vanhoja kuopiolaisen koulunopettajan sanomalehtiä.\n\nMennessään omalle puolelleen Haikonen näki nuoren Hani-pojan istuvan\neteisen penkillä ja hankaavan rihlaansa puhtaaksi posket punaisina,\ntukka pystyssä ja silmissään uusi innostuksen kiilto. Isäntä tiesi,\nettä poika näki joskus sellaista, mistä muut ihmiset eivät tienneet\nmitään: Hän kulki metsissä ja etsi runoa.\n\n»Minulla on tiedossani suuri saalis ja sen minä ammun!» sanoi Juhani.\n\nAivan niin, isäntä oli kuullut senkin. Poika haaveili saavansa\ntuliketun, sellaisen omituisen otuksen, joka pimeällä säihkyi tulta\nmutta valoisalla oli musta, jolla oli nahka niin harvinainen, että\nsiitä maksettiin vaikka kokonainen omaisuus.\n\nIsäntä nyökkäsi päätään eikä viitsinyt haihduttaa pojan intoa, sillä\nmitäpä siitä vaikka tulikettua ei olisi ollutkaan. Olipahan kuitenkin\nkaunis ajatus ja suuri tavoiteltava, josta ei tarvinnut maksaa mitään...\n\n»Hankaa sinä piippu kirkkaaksi, kunhan et hankaa puhki», sanoi hän\npojalle ja lähti omalle puolelleen.\n\nJuonas oli suuttunut Haikolan talolle ja kaikille sen ihmisille. Mutta\nhän ei malttanut lähteä kotiinkaan, vaan heittäysi nurmikolle kaivon\nlähelle ja antoi kiukkunsa vuotaa ilman sanoja. Hän nautti siitä\nettä sai riidellä yksin itsensä kanssa. — On siinä mulla nyt talo!\nSanoivat mokomaa hoviksi, vaikka ei ollut sen kummempi kuin muutkaan.\nIkkunalasit vain olivat vähän suuremmat ja portti maalattu. Isäntä oli\nmahtava, kulki pää kenossa ja näytti ajattelevan, että tiekin notkuu\nhänen allaan... Laittoi aidatkin kivestä, etteivät muka kaatuisi.\nEukko teki olla uskovaista ja räkytti toisten synneistä. Mutta milläs\nmaho syntiä tekee, hehheh! Ja tytär oli niin ylväs, ettei huolinut\noman kylän kenkiä, vaan sipsutti ostokengissä ja kulki muutenkin kuin\nmamselli... Ja entäs piiat! Tuolla tuli juuri se punatukkainenkin, joka\noli niin hienostunut, että sanoi teerenpilkkujaankin kesäkirjoiksi...\n\nJuonaan teki mieli kääntää selkänsä koko hoville eikä näyttäytyä enää\nkoskaan. Hän käänsikin, vääntäytyi halveksivasti toisinpäin eikä\nkatsonut enää Haikolan ikkunoihin vaan maantielle. Kylän rantaan\nnäkyi soutavan vieraita veneitä ja Juonas arveli tulijoita kanavan\nkaivajiksi, jotka olivat etsimässä hauskoja lauantaikisoja. Pian\nnousikin tielle parvi outoja miehiä, jotka saivat Juonaan entistä\nkitkerämmälle tuulelle. Heillä oli jalassaan sellaiset mustavartiset\nsaappaat, joita oli levinnyt Pietarista tänne asti uutena muotina\nja jotka pilasivat kaiken — pilasivat ihmisetkin. Oli se vain\nlempoa niiden muotien kanssa! Ne tarttuivat kuin tauti. Herrasväki\nihasteli uusia isäntiään, makeili Venäen valtaherroille eikä iljennyt\nnäyttäytyä edes omissa lapikkaissaan. Jalkaan piti vetää pietarilaiset\nsaappaat. Ja nyt niitä oli levinnyt joka puolelle eikä kukaan tyytynyt\nkunnollisen suutarin lapikkaisiin.\n\n»Sipo hoi!» huusi Juonas kuistille. »On tämä elämä sentään\nnurinkurista. Olen rehkinyt talossa monta päivää enkä saanut ryypyn\ntilkkaa.»\n\n»Mutta saithan rahaa.»\n\n»No joo, sitä mokomaa sain toki hiukan. Arvelin että etkö myisi\nviinojasi minulle.»\n\n»Saat vähän. En minä hänestä välitä. Ja rahaakin tartten, kun ajattelen\ntässä uusia puuhia.»\n\n»Mitä?» kiepahti suutari istualleen. »Et kai muuta kaupunkiin?»\n\n»En. Aion rakentaa torpan.»\n\nSuutari vihelsi ja iski silmää punatukkaiseen Nataan päin. Mutta\nhäntä alkoi salaa harmittaa ja saatuaan Sipon putelin hän lähti\ntassuttelemaan kylälle päin. Suututti kun kaikki suunnittelivat suuria\nja aikoivat rikastua kuin patruunat. Jopa hovin renkikin... Mutta\nmitähän jos hänkin tekisi jotakin...?\n\nJuonas taapersi tyytymättömänä pitkin pölyistä maantietä ja\nsapekkuudessaan hautoi lujaa päätöstä:\n\nPitäisi rikastua että saisi äänensä kuuluville eikä olisi aina toisten\npilkattavana. Vielä hänenkin talossaan olisi suuret lasi-ikkunat ja\nmaalattu portti...\n\nSuutari oli uuteen ajatukseensa tyytyväinen. Yhtä tyytyväinen oli Sipo\nsolauttaessaan kolikoita nahkapussiin. Hän päätti lähteä metsään ja\nkävellä siellä vaaran ympäri etsiäkseen Natalle sopivaa liedenpaikkaa.\nRahaa oli koossa sen verran että saisi torppaan uunin ja lasi-ikkunat.\nNatalle ei tosin ollut tullut puhutuksi koko puuhasta vielä mitään eikä\nkysytyksi hänen halujaan, mutta senhän ehtisi myöhemminkin...\n\nTupakeittiössä oli syntymässä sanaharkkaa, kun punatukkainen\nNata, vilkasverinen ja nuori karjapiika, valmistautui lähtemään\ntanssikalliolle ja sai siitä osakseen vihat. Vanha Mari-täti, kahden\nkepin varassa kulkeva eukkopaha, varoitteli häntä maailman synneistä:\n\n»Ei siitä hyvät seuraa... Kun minäkin olin nuori, lähdettiin muutamana\niltana tansseihin ja mukana oli iso parvi poikia ja tyttöjä. Ja\ntiedätkös miten silloin kävi!»\n\n»Mistäs minä sen tiedän... Luultavasti ei mitenkään hauskasti. Siitähän\nMari-täti on aina hapan, kun ei koskaan ole sattunut mitään hauskaa.»\n\n»Vai hauskat tässä vielä! Sillä tanssimatkalla kävi näin kummallisesti.\nMennessä ilakoitiin ja naurettiin liikaa ja siitä seurasi heti\nrangaistus. Kun joukko pääsi hautausmaan kohdalle, istui sen\nkiviaidalla itse piru — kuulitko sinä tyttö — hautausmaan kiviaidalla\nistui piru ja nauraa räkätti meille ja puri makkaraa. Ja kaikki\ntytöt säikähtivät ja piru huusi meille jälkeen, että menkää te vain\ntansseihin, kyllä minä vielä illan mittaan tulen samaan joukkoon.»\n\n»No tulikos piru hyppyihin?» kysyi Nata totisen näköisenä. »Taisi olla\nkarvainen kaveri?»\n\nMutta Mari-täti ei ollut kuulevinaan vaan selitti:\n\n»Kaikki tytöt säikähtivät ja kääntyivät takaisin kotiin. Ja hyvä\noli että niin tehtiin. Tansseissa oli tullut tappelu ja yksi mies\nkannettiin laudoille. Ja sen illan jälkeen minä en ole lähtenyt\nkertaakaan tansseihin.»\n\n»Ja vaikeahan on ollut enää tuossa iässä lähteäkään», letkautti Nata.\n»Viime kerralla Mari-täti kertoi saman jutun ihan toisella tavalla.»\n\n»Ja se on lemmon vale!» suuttui toinen ja koputti kepillä lattiaan.\n»Minä sanon sinulle, että noista matkoista tulee vielä huonot\nseuraukset. Kerronko sinulle vielä...?»\n\n»... siitäkö pirusta joka istui kiviaidalla ja puri makkaraa?»\nkysyi Nata, asetteli punaista tukkaa paikoilleen, katseli kasvojaan\nvesisangon pinnasta ja vihelteli.\n\nMutta Nata ei ollut ainoa tansseihin lähtijä. Kamarissa seisoi talon\ntytär peilin edessä, sovitteli punakirjavaa liinaa olkapäilleen,\nsipaisi tukkaansa suoraksi ja vilkaisi isänsä ovelle päin.\n\nHaikosen ukko oli juuri taittanut sanomalehden lappoilleen ja muistanut\njokailtaisen tärkeän tehtävänsä, seinäkellon vetämisen. Hän asteli\ntakaseinän luokse, tarttui vitjoihin ja vetäisi punnukset ylös, niin\nettä kuului kaksi pitkää ja surisevaa ääntä, jota muu väki piti\nmerkkinä siitä, että ehtoo oli jo pitkällä ja nyt oli aika siirtyä\naittoihin.\n\nSilloin kuuluivat emännän kamarista tiukat ja syyttävät sanat\ntyttärelle:\n\n»Pitää punaisia vaatteita niin kuin olisi matkalla suoraan helvettiin!\nEivätkö nuo rievut polta sun syntistä ruumistasi?»\n\nTytär kääntyi äitiin päin ja virkahti hymyillen:\n\n»Ei vaatteissa ole mitään vikaa — eikä ruumiissakaan!»\n\n»Vaan eivätpäs kelpaa uskon kansalle...»\n\n»En ole niitä kansalle tarjonnutkaan.»\n\nEmäntä ilmestyi puolipukeissaan isännän huoneen kynnykselle, kiukutteli\nja koetti saada isännän avukseen:\n\n»Tyttöön eivät vaikuta enää sanat. En viitsi katsella noita riettaita\nvaatteita. On parasta että sinä otat häneltä tuon huivin pois!»\n\nIsä katseli ensin tytärtään kuin arvioiden ja sanoi sitten äidille:\n\n»En rupea kiskomaan vaatteita pois tyttäreni päältä. Ja minähän tuon\nliinan hänelle ostinkin.»\n\n»Mutta kirjavat vaatteet ovat houkutuksena synnille», saarnasi äiti.\n»Ja synti tarttuu kuin tauti, sen sinä tiedät. Kun minä olin nuori...»\n\n»Kyllä ne sinunkin syntisi muistetaan», virkahti isäntä kyllästyneenä.\n\nMutta nyt äiti vimmastui, painoi kämmenensä pöydän kanteen ja sanoi\ntuimasti:\n\n»Hyvä on! Jos sinä et halua ottaa sitä, niin minä kyllä otan ja opetan!»\n\nHän astui tyttärensä eteen, tarttui liinan kulmaan ja nykäisi. Mutta\ntytär piti kiinni toisesta kulmasta. He seisoivat vastakkain katsoen\ntuimasti silmiin.\n\n»Minä riisun sinut vaikka alasti!» tiuskaisi äiti.\n\n»Menua ei riisu kukaan muu kuin minä itse», sanoi tytär yhtä varmana.\n\nSilloin äiti tempaisi uudestaan. Liina repesi kahtia, niin että\nmolemmat saivat siitä osansa. Tytär heitti oman palansa pöydälle ja\nmeni kamariinsa.\n\n»Talon ainoa lapsi ja pitää joka asiassa oman tahtonsa», kivahti äiti.\n\n»Ei ole minun syyni, että on ainoa», murahti isäntä alkaen lukea taas.\n\nMoitteita ja vihjailuja joka puolelta, ajatteli emäntä katkeroituneena,\nmeni kamariinsa, piteli hetken sydäntään, avasi pöydällä olevan kirjan\nja rangaistakseen maailmaa ja omaa itseään aikoi istua pitkän tovin\nSanan ääressä.\n\nIsäntä käveli omassa kamarissaan ja siirtyi mielipaikalleen ikkunan\npieleen katselemaan kylän elämää ennen nukkumaan asettumista. Miehet\nolivat kadonneet pihanurmikolta. Pihlajain marjat jo punoittivat\nmerkkinä siitä, että nyt oli talon töissä aika siirtyä niityiltä\npelloille. Kaivonvintti piirtyi tummana taivasta vasten ja joku oli\nunohtanut portin raolleen. Ihmisiä kulki maantiellä, toiset matkalla\nseuroihin ja toiset tanssikalliolle.\n\nNata näkyi tulevan aitastaan ja pysähtyvän Sipon oven taakse. Siinä hän\nhuuteli Sipolle kerran pari, mutta kun Sipo tuntui jo menneen, seisoi\nNata hetken neuvottomana ja lähti yksin porttia kohti. Ja kauempana\nmaantiellä näkyi menevän jo talon tytärkin olkapäillään toinen\npunakirjava liina.\n\nJossakin kolahti ovi. Emäntä seisoi paitasillaan ulkoportailla, mennä\nlyllersi jalat punoittaen pehmeätä ruohomattoa pitkin ja taikinamaisen\npyöreä takapuoli pingotti ahtaan paidan alta. Emäntä taisi polkaista\nkanan jälkeen, koskapa pyyhki varpaitaan nurmikkoon ja noitaisi samalla\nlailla kuin syntisetkin ihmiset.\n\nJa ikkunan takaa katsova isäntä nauraa hikersi sille omassa ilkeässä\nilossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta hämärtyi, värit himmenivät ja kaikki vaipui pehmoiseen utuun kuin\nuneen. Koko maisema muuttui, sen yksityiskohdat hävisivät ja kaikki\nnäkyi kuin huurteisen lasin lävitse. Päivän ääniä ei kuulunut, mutta\ntilalle tuli uusia: kovakuoriainen lensi vonkuen kuin suurempikin\nelukka ja törmäsi sokkona päin seinää, niin että kuului naksahdus.\nHepokatin hyppy heinikossa kahahti yli puolen pihan. Riihen luona oli\nsuuri korkea kuusi ja sen tuuheiden oksien piilossa asui unelias,\nvanhuuttaan harmaa pöllö. Se heräsi ja haukotteli, mutta kun oli vielä\nliian valoisaa ja päivänkajo viipyi, päätti se torkahtaa vielä ennen\nkuin nousisi siivilleen ja lähtisi yölliselle saalistusmatkalleen.\n\nMutta ihmistäkin kesäyö muutti. Kun seuroissa istujat olivat laulaneet\nviimeisen virtensä ja sen kaiku oli kadonnut läheiseen metsänreunaan,\npusersi joku maallisissa vaeltanut tyttöriepu virsikirjaa ja tunsi\nSanan sattuneen. Kun joku tanssikalliolla ryyppynsä saanut nuorimies\nei jaksanut pitää sisuaan siteissä niin kuin päiväsaikaan, haparoi hän\nnutun alta puukkoa suurellisten hirnumisen varalle. Yö villitsi toisia\nja rauhoitti toisia. Ne sanat ja teot, jotka olivat päivisin piilossa\npakon alla, pusertuivat nyt pinnalle ja käänsivät näkyville ihmisparan\nnurjankin puolen.\n\nMuu kylä jo nukkui, mutta tanssikalliolla soi viulu ja huudot kuuluivat\nympäri metsän. Nuotio ritisi ja savu levisi tasaisena verhona lahden\nylle. Kallion laella seisoi vierekkäin kaksi ihmistä takanaan hämyinen\nmetsä ja edessään järven ja taivaan avaruus.\n\n»Sano minulle kuka olet», virkahti mies tavoitellen naisen katsetta.\n\nToinen hypisteli punaraitaisen liinansa solmua ja virkkoi vasta pitkän\najan kuluttua:\n\n»Ettehän ole itsekään kertonut.»\n\n»Olen vain sellainen puronkaivaja. Pienet pojat laittavat keväällä\nojaan oman koskensa ja panevat rattaat myllyksi.»\n\n»Ja mitä teidän myllynne jauhaa?» kysyi neitonen.\n\n»Ei mitään, kun ei ole vielä valmiskaan. Taitaa oja kuivua ennen kuin\nminä saan valmiiksi mitään.»\n\nHe katselivat järvelle ja vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. Nainen olisi\ntahtonut lähteä kotiin, mutta ei halunnut näyttää missä asui. Hän\narvasi että tuo oli kanavan uusia miehiä, nyökkäsi pohjoisten vaarojen\npuolelle ja kysyi:\n\n»Oletteko ollut jo kauan tuolla?»\n\n»Kävin jo keväällä, mutta vasta nyt tulin töihin. Enkä tunne täällä\nketään muita kuin sinut.»\n\nNainen hymähti itsepintaiselle sinuttelulle. Mies oli jo pari kertaa\nsanonut itseään puronkaivajaksi ja lapiomieheksi, mutta hänen\nkämmenensä eivät olleet känsittyneet. Ja nyt hän jutteli kuin itsekseen:\n\n»Kummallinen maakunta tämä... Kaikki on sinistä ja vähitellen kai\nihmisetkin muuttuvat sinisiksi. Heillä on kai siniset ajatuksetkin.»\n\n»Siitäkö näyttää?»\n\n»Mutta sinä olet toisenlainen kuin muut. Sinussa on jotakin punaista ja\nkuumaa.»\n\n»Se on kai suuri vahinko.»\n\n»Ei vahinko, mutta sinä et kuulu tänne. — Etkö viimeinkin voi sanoa\nkuka olet?»\n\n»Sopii arvata.»\n\n»Lukkarin rouva et ole. Et sopisi kirkolliseen ympäristöön.»\n\n»Ei täällä ole kirkkoa eikä lukkariakaan.»\n\n»Eikä pappia. Eikä pastorska kävisi tanssikalliolla. Lienet\nkaupunkilainen mamselli ja tullut vieraaksi sukulaistaloon...»\n\n»... ja jättänyt sukulaiset ja lähtenyt seikkailemaan. — Mutta nyt on\nparas mennä kotiin.»\n\n»Ja mitä vielä! Minusta olisi hauska jäädä tänne hiljaiseen metsään,\nnukkua valveilla silmät auki ja herätä vasta aamulla, kun aurinko\nhäikäisee. Suostutko?»\n\nTuo oli sellaista, mitä Leena ei ollut ennen kuullut. Miehet olivat\nhänen mielestään kookkaita olentoja, joilla oli leveät hartiat,\nmuriseva ääni ja leuassa karkea sänki. Jaloissa niillä oli saviset\nkengät, rystysissä paksut rustot ja rinnassa mustat karvat. — Mutta\nentäs tämä mies? Hänessä oli jotakin sellaista, jota sai varoa\nnukkuessaan valveilla silmät auki. Siis syntiä — sitä samaa, josta\npovariakka varoitti tienhaarassa.\n\nSittenpä oli paras lähteä kotiin...\n\nToinen tarttui hänen ranteeseensa ja vetäisi luokseen. He seisoivat\nkasvot vastakkain ja katsoivat toisiansa silmiin. Leena tiesi, että\njos hän painaisi poskensa toisen olkapäätä vasten, olisi hänen vaikea\npäästä siitä irti. Niinpä hän irrotti miehen käden vyötäisiltään, astui\nsyrjään ja seisoi selin. Samalla hän oli kauempaa näkevinhän kahden\nihmisen varjot ja kuulevinaan Natan nauruntirskahdukset pimeästä. Nata\noli kaikissa asioissaan liian vikkelä ja Leenan teki mieli huutaa\nhänelle ja varoittaa.\n\nHeidän päästyään maantielle pysähtyi puronkaivaja hänen eteensä ja\nsanoi:\n\n»Nyt en lähde askeltakaan ennen kuin sanot kuka olet.»\n\nLeena ei vastannut ennen kuin näki pihlajain lomasta ikkunat ja tunsi\nolevansa varma:\n\n»Hovin piika!»\n\n»En usko. Mutta jos oletkin, niin sinulla on varmasti hyvä aitta.»\n\n»Nukun tuvan nurkassa uunin takana. Mutta talossa on vihainen koira ja\nankara isäntä.»\n\n»Otetaan rannasta vene, soudellaan kahden ja mennään kanavalle.»\n\n»Mutta minä olen uninen tyttö enkä jaksa valvoa.»\n\n»Kyllä sinä vielä tuletkin!»\n\nKesti kauan ennen kuin hän sai miekkosen kääntymään. Tuli kiistaa\nsiitä, pääsikö Leena yksin portin toiselle puolelle. Silloin mies\ntarttui toisen kerran hänen ranteeseensa ja kuiskasi kiivaasti:\n\n»Minä en laske sinua!»\n\nLeena katsoi häntä silmiin eikä ymmärtänyt. Kuinka voi toinen sanoa,\nettei saanut mennä, jos hän kerran halusi mennä? Leena väänsi kättään\nirti, mutta se pysyi yhä puristimessa. Mutta toinen käsi oli vapaa ja\nhän mietti hetken, sivaltaisiko miestä poskelle. Silloin hän keksi\nkeinon: kurkotti portin salpaa ja antoi sen kolahtaa. Heti kuului\npihasta murinaa. Koira oli herännyt ja lähti haukkuen selkäkarvat\npystyssä porttia kohti.\n\nHeitä oli häiritty, mies kääntyi ja lähti, hyppäsi aidan yli ja oikaisi\nahon poikki takaisin niemeen. Hänen kadottuaan Leena seisoi portin\ntakana ja kääntyi sitten pihaan, avasi aittansa oven viivytellen, astui\nsisään ja veti linkun paikoilleen.\n\nHän heitti vaatteet orsille, veti peiton korvilleen ja kuuli\nhiljaisuuden soivan. Pian kai kuuluisivat hiipivät askelet seinän takaa\nja varovainen koputus nurkkaan. Hän päätti olla avaamatta ovea — vaikka\ntiesi että avaisi sen kuitenkin. Hetkisen kuluttua hän kohotti päätään,\nsillä portin puolella kahisi. Mutta ei siellä ollut ketään eikä uusia\nääniä enää kuulunut.\n\nSilloin hän vetäisi raanun ylemmäksi ja huokaisi syvään.\n\nKylästä katosivat viimeisetkin äänet ja koirien haukut loppuivat\nkulkijain hävitessä maantieltä. Oli hiljaista ja nyt alkoivat ne\nkesäyön ihmeet, joita ihminen ei koskaan näe. Kun hämärä kasvoi\nsakeaksi, alkoi näkymätönkin elää. Niityllä nuokkuvan hevosen pää\nnytkähti korkealle ja korvat heristivät, vaikka ketään ei liikkunut.\nNurkan varjossa kahisi, vaikka kaikki nukkuivat, ja pihlajasta pudota\nmätkähti maahan kokonainen marjaterttu.\n\nSatu alkoi elää. Mutta sitä satua eivät nähneet muut kuin hovin nuori\nrenkipoika Juhani, jolla oli tapana kurkistella kaikkialle ja etsiä\nrunoa. Nytkin hän raotti aittansa ovea ja katsoi sen tummasta raosta\npihaan. Vanha kotitonttu oli herännyt piilossaan, se oli hilpeällä\ntuulella, pinkaisi pehmeillä tossuillaan yli pihanurmikon ja kiipesi\nkoivuun. Siellä se tapasi oravan ja kutitti sitä leuan alta, niin että\norava nauraa kikatti kuin hyväntuulinen lapsi. Sitten tonttu kiipesi\nriippuoksalle, tarttui sen latvaan ja alkoi kiikkua, otti vauhtia ja\nheilui edestakaisin yhä vinhemmin — huu-ih — niin että lakin tupsu\nheilui ja tossu putosi jalasta. Tonttu kiikkui ja orava katseli menoa\nsilmät mustina nappeina. Mutta viimein oksan latva katkesi ja tonttu\nlensi suoraan horsmapensaikkoon. Se nousi nolona pystyyn ja koetti\nnäyttää arvokkaalta pujahtaessaan piiloon halkopinon rakoon.\n\nJa oravalla oli hauskaa. Se nauroi pakahtuakseen ja näytti tontulle\nkieltään.\n\nMutta ihmiset vain nukkuivat. Eivät sentään kaikki. Aamunkajo ilmestyi\nja alkoi kiilua hovin päätyikkunoissa kuin liekki. Pihan piilipuut\nnäkyivät selvästi vaaran laen tummaa havumetsää vasten. Silloin oli\nvielä valveilla kaksi ihmistä ja punatukkainen tyttö sai ruumiiseensa\nihmisen siemenen.\n\nPian kiersi vaaran kupeelta esille auringon rengas, varjoton valo\nkatosi ja puiden ja rakennusten vierelle ilmestyivät sinervät\nvarjokuviot. Jo heräsi aamutuulikin. Ja kun kaivon vinttipylvään varjo\nsiirtyi kyynärän verran lähemmäksi aittojen seinää, kuuluivat jo\nensimmäiset äänet. Rantaruohikossa narahti sorsa ja petäjän oksalla\nnuokkuva laiska varis heräsi pahantuulisena. Vesaikossa pujahteli\njäniksenpoikue ja törmäsi keskelle lammaslaumaa, lampaat hypähtivät\npystyyn ja juosta kopistivat kangasta pitkin. Rinteellä seisova hevonen\nalkoi huiskia ensimmäisiä paarmojaan ja järveltä kuului ensimmäisen\nsoutajan tasainen aironkolke ja vitsahankainten kitinä.\n\n\n\n\nSAMAN TULEN YMPÄRILLÄ\n\n\nJuonas istui isännän pöydän takana pienenä ja vikkelänä kuin metsän\nelävä, tukka takkuisena mutta silmissä innostuksen kirkas palo:\n\n»Kyllä minä onnistun! Jos vain annatte peltoa lisää, viljelen siinä\nrukiit ja pellavat. Ja karja lypsää puhdasta voita ja minä myyn sen\nkaupunkiin. Ja sitten minä rikastun, niin että saan kantaa rahaa\nkonttikaupalla. Vai luuleeko joku, etten minä siinä onnistu?»\n\nHovin isännän katse siirtyi ovesta seinänrakoa pitkin kaappikelloon ja\npyyhkäisi välillä suutarin kasvoja kuin karkealla harjalla:\n\n»Onnistut tietysti, jos vain jaksat yrittää.»\n\n»Jaa että minäkö en jaksaisi! Ja jos en vielä osaakaan pellon\nviljelyksen temppuja, niin saanhan kurkistaa aidan yli tänne hovin\npuolelle ja katsella hyvää esimerkkiä», kehaisi Juonas vastoin tahtoaan\nsaadakseen Haikosen ukon myöntyvälle tuulelle.\n\n»Niinpä niin», virkahti tämä haluttomana. »Mutta sinä olet viinaan\nmenevä ja työt jäävät tekemättä, sen sinä tiedät vanhastaan.»\n\n»Minäkö muka särpäisin viinaa...?» kysyi Juonas katsoen isäntään\nihmetellen. »En toki...»\n\n»Älä selitä! Näkeehän sen sinusta nytkin. Hiuksesi ja vaatteesi ovat\ntäynnä heinänroskaa. Olet maannut pieleksessä taikka ojassa. Ja lapsesi\nkävivät täällä pari tiimaa sitten hakemassa leivänkannikkaa.»\n\nSuutarin innostunut katse vähitellen sammui ja poskilihakset\nveltostuivat. Hän yritti vielä viimeisensä:\n\n»Mutta aikoohan Sipokin rakentaa oman mökin ja raivata pellon.»\n\n»Niin Sipo... Mutta Sipo onkin sitkeä mies eikä jätä kesken ennen kuin\ntyö on valmis.» Ja sitten Haikonen naurahti: »Mutta sinä et taida\nmyöntää, että miehillä on pieni ero!»\n\nTuo oli jo ilkkumista, vaikka kysymys ei ollut sen suuremmasta asiasta\nkuin peltotilkun myymisestä, ajatteli Juonas tuntien pahan veren\nkohinan päässään. Luuliko tuo lemmon patruuna, ettei täällä ollut\nmuita miehiä kuin hän ja hänen renkinsä? Joko se pelkäsi itselleen\nkilpailijaa tämän kylän mahtavien joukossa? Kun joku näyttäisi sille\nhalvatulle että... Juonas oli myrtynyt ja aikoi lähteä luopuakseen koko\nyrityksestä, mutta isäntä nousi ja sanoi keskustelun lopettajaisiksi:\n\n»Sinäkin voisit sen vähitellen jättää — ryypiskelemisen näes. Ja\nkun hoidat puuhasi vähän varmemmin, voidaan sitten puhua vaikka\npellonkaupastakin. Sinulla on kyllä runko muuten luja, mutta latva\nheiluu jokaisesta tuulenpuuskasta. Ja sinun ikäisellesi miehelle, jolla\non eukko ja mökki lapsia puolillaan, se ei oikein mallaa.»\n\nJuonas katsoi kysyvänä ja toinen vielä lisäsi:\n\n»Tarkoitan sitä, että väännät viinapirulta niskat poikki ja rupeat\naikamiesten töihin.»\n\nHeidän keskustelunsa katkesi, sillä kynnykselle ilmestyi hätäisen\nnäköisenä nuori renkipoika Hani, katseli silmät renkaina ja läähätti\nkiireissään:\n\n»Tulkaapa ulos katsomaan! Kirkonkylässä on tulipalo!»\n\nMiehet menivät ikkunaan.\n\n»Taitavat olla rytösavuja. Polttavat risujaan näin sateen jälkeen»,\narveli Juonas.\n\nMutta sellaisia ne eivät olleet, sillä tulen kajo näkyi jo tänne asti.\nTaloon ilmestyi liikettä, ovet paukkuivat ja väki kerääntyi pihamaalle\nisännän ympärille. Kirkonkylään oli matkaa toistakymmentä virstaa,\nmutta pimeän metsän yli kohosi tuli ja sen valossa kumpuili punerva\nsavupilvi. Tyynen järvenselän yli näytti kulkevan pitkä ja kapea\ntulenvärinen silta. Hani oli noussut katolle savupiipun viereen ja\njulisti sieltä:\n\n»Kyllä se on joka tapauksessa talo — ellei itse kirkko. Tuli loimuaa\nselvästi ja onkin aikamoinen roihu!»\n\n»Jospa se on metsäpalo?» arveli isäntä.\n\n»Ei ole. Se näkyy samalta paikalta saaren yli kuin kirkontorni\npäiväsaikaan.»\n\nJoukko tuli levottomaksi ja isäntä ratkaisi tilanteen korottamalla\näänensä:\n\n»Tapana on auttaa silloin, kun naapuri on hädässä. Jos se on kirkko, on\nse meillekin yhteinen. Matka on pitkä eikä ole varmaa, keritäänkö sinne\najoissa. Mutta jos kylä on vaarassa, on sinne mentävä auttamaan.»\n\nKuului mutinaa ja muutamia miehiä alkoi jo laskeutua rantaa kohti.\nIsäntä huusi heidän jälkeensä:\n\n»Kootkaa kirveitä, lapioita ja sankoja niin paljon kuin saatte!\nEnsimmäiset lähtevät kirkkoveneellä ja muut tulevat jäljestä.»\n\nKylän väkeä kokoontui kuin kutsusta hovin pihaan. Emäntä risti\nkätensä ja sopotti rukouksen tapaista, suutari Juonas pujahti pimeään\nvälttyäkseen turhasta soutumatkasta, vanha Mari-täti oli tullut\nkeppiensä varassa eteiseen ja aloitti kertoa vanhaa juttuaan, että\n»kun minä olin nuori ja jouduin kerran tulipaloon»... Mutta kukaan ei\nhäntä kuunnellut, jokainen juoksi ja vei sanaa eteenpäin, talojen ovet\npaukkuivat, koirat juoksivat ihmisten jaloissa haukkuen vimmoissaan.\nHani-poika pyyhälsi jo portilla valkamaa kohti heiluttaen kirvestä ja\nhihkuen, kun takaa kuului isännän ääni:\n\n»Sinä jäät kotiin, kun kaikki muut miehet lähtevät!»\n\nÄänien edetessä valkamaan asti näytti Hani epäröivän, mutta totteli\nsitten ja nojasi porttiin katkerana siitä, että aina kun oli\ntapahtumassa jotakin erikoista, piti hänen jäädä kotiin naisten\npaimeneksi... Ja tulipalonkin hän keksi nyt ensimmäiseksi, vaikka\ntoiset menivät sinne kuin omaansa...\n\n»Juonas pirulainen, mitä sinä siellä puun alla piilottelet!» kuului\nSipon huuto rantalepikosta.\n\n»Minulla on maha kipeänä ja tarttisin saada rohtoja!»\n\n»Nopeasti veneeseen ja ala soutaa!» kuului käsky ja vastahakoinen\nJuonas meni kippurana ja mahaansa painellen veneeseen.\n\nPitkä kirkkovene solui pimeään ja tasainen aironkolke eteni. Kylästä\ntuli rinnettä alas uutta väkeä ja nuottaveneitä työnnettiin teloilta\nveteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkko paloi kummulla keskellä kylää, niin että kajastus näkyi moniin\npitäjiin. Salama oli lyönyt tapulin ristiin, tuli oli levinnyt, ihmiset\nvapisivat ja pelkäsivät sen sytyttävän koko kirkonkylän.\n\nTapuli oli erillään kirkosta ja kirkon seiniä varjeltiin sen kuin\nvoitiin. Mutta hehku oli niin kova, että temppelin seinät hiiltyivät\nensin karrelle ja viimein syttyivät liekkien leimahtaessa monessa\npaikassa yhtä aikaa. Ihmiset katsoivat sitä mykistyneinä ja kun viimein\nalkoi jokainen uskoa, ettei kirkkoa voitu enää sammuttaa, tulivat jo\nmieleen omat asuinsijat ja niiden pelastaminen. Sillä jos tuli leviäisi\nkirkkoaittoihin ja sitä tietä edelleen metsään, olisi kirkonkylä\nvaarassa taloineen kaikkineen.\n\nLiikkeellä oli koko kylä sen mukaan kuin jaksoi ja sairaatkin oli\ntalutettava portaille ihmettelemään. Elukat juoksivat pitkin tietä\nirrallaan ja ihmisten jaloissa kieppuvat koirat räkyttivät lisäten\nhälyä ja hätää omalla tavallaan. Keskenkasvuiset ajettiin metsään\nvartioimaan sitä ja pieksämään lepäntaimilla sammuksiin jokaikisen\nkipunan, joka putosi metsäalueelle ja alkoi savuta kanervikossa. Heistä\nse oli hauskaa puuhaa, he huitoivat kuin huhdanpoltossa ja juoksivat\nparvena sinne mistä kuului uusi hätäinen huuto: »Tulkaa tänne — täällä\nkytee taas!»\n\nTuli riehui, ilma väräji ja verenkarvaiset pilvet vyöryivät yötaivasta\nkohti. Kirkosta oli kannettu ulos kaikki irtonainen tavara penkeistä\nkynttiläkruunuihin asti ja kasattu suureksi röykkiöksi lieskain\nvalaisemalle kunnaalle. Ne työkuntoisimmat ihmiset, jotka olivat äsken\nlähteneet katsomaan omia nurkkiaan, olivat kerääntyneet takaisin ja\ntöllöttivät posket kuumasta punaisina ja silmät tulen kuvia leiskuvina\npalopaikan ympärillä. Väkeä oli, mutta jokaista vaivasi saamattomuuden\ntauti eikä kukaan ajatellut ensimmäisenä.\n\nSilloin alkoi tulla apua muualta. Lähimpien kylien miehet kiskoivat\nveneitään rantakivikolle, puolen yön maissa tulivat jo huhtirantalaiset\nja sen jälkeen venekuntia kaupungista asti. Silloin oli palo jo\nniin pitkällä, että tapulin parrut rysähtelivät ja viimein tuli\nkello alas voihkaisten kuin kivusta. Lukemattoman monet tuhannet\nkipunat räiskähtivät ympäri joka puolelle vinkuen ja polttaen. Pian\nvääntelehtivät tapulin seinätkin kuin tuskissaan, huojuivat hetken\nja kaatuivat yhtenä ryminänä samaan jättiläisnuotioon. Valo levisi\nkaikkialle ja reunimmaistenkin talojen pihat olivat rauhattoman\nkirkkaita ja pienissä ikkunaruuduissa heijastui sama tuli niin kuin\nsielläkin olisi jo kytenyt.\n\nJa kansa vain katsoi ja ihmetteli. Miehet sytyttivät piippunsa\nkekäleillä ja naiset olivat käärineet jotakin päähänsä kipunoita\nvastaan. Pajatusta kuului mutta hätää ei näyttänyt olevan.\n\n»Mitä te seisotte? Miksi ei kukaan tee mitään? Tuli vie kirkon ja\nsyttyy heti jokaisessa räystäässä!» kajahti kummulta Haikolan ukon ääni.\n\nNyt syntyi jo hiukan liikettä.\n\n»Se on kai sitä Suomen kansan ikuista saamattomuuden syntiä», virkahti\nkirkkoherra pujotellessaan toisten joukossa. »Yksi höpisee ja toinen\nkuuntelee eikä kukaan uskalla karjaista ennen kuin kaikki on myöhäistä.»\n\n»Ja rotevat miehet istuvat hölmöinä kädet ristissä, vaikka housut ovat\njo tulessa!» ivaili vieras kanavankaivaja.\n\n»Mitä te odotatte? Ettekö pysty mihinkään?» huusi Haikonen uudelleen\nvaatien ja käskien.\n\nIhmisjoukko havahtui. Monet vilkaisivat toisiansa arvellen, että\nmitä he olivat odotelleet. Parvi hajosi ja kiire tarttui jokaiseen.\nKukin sai oman tehtävänsä, osa asettui metsän puolelle kirveineen\nja huhtoimineen, osa taas talojen pihoihin sangot kädessä pitämään\nsilmällä kattoja. Kylän hevoset olivat pian valjaissa, kärryille\naseteltiin astioita ja miehet ajoivat kilpaa kirkkomäen ja rannan\nväliä hakemassa vettä. Ei kestänyt kauan, kun kuorma oli taas täynnä\nja rinnettä ylös ajettaessa loiskui melkein puolilleen. Elukat\noli laskettu irti ja kesannoillaan havahtuneet lehmätkin tulivat\nuteliaisuudessaan lämmittelemään yhteisen nuotion ääreen. Jokin\nvapaudestaan vimmastunut sika töllisteli ihmisten tiellä ja kiljahteli\niloissaan, mutta saatuaan kipinän selkäkarvoihinsa se hihkaisi, juoksi\nsekapäisenä ympäri ja viimein piehtaroi nurmikolla sammuttaen kytevät\nniskavillansa.\n\nHovin isäntä liikkui kummulla omiensa joukossa, Sipo seisoi aitan\nkatolla kaadellen vettä ja suutari Juonas juoksi edestakaisin kaivon\nväliä kantaen sangollaan kymmenen ja kaksikymmentä kertaa ja istahtaen\nsitten läähättäen kivelle, kuivaillen hikeä otsaltaan ja pyyhkäisten\nkipinät vaatteistaan. Kohtavaaran harmaatukkainen ukkokin oli ehtinyt\nmukaan oman venekuntansa kanssa hartaana kuin hautajaisissa ja virkahti\nääni vavahtaen Haikoselle:\n\n»Siinä se nyt menee, oman pitäjän kirkko... Ja minä sanon teille\nkaikille, että tämä on vasta alkua.»\n\n»Tulipalonko?» kysyi joku.\n\n»Paljon pahemman. Ettekö näe, että meitä rangaistaan vanhoista\nsynneistä. Ja vielä enemmän meille tulee ja vielä enemmän on meidän\nkestettävä.» Hän vilkaisi kivellä kyyröttävään Juonaaseen ja lisäsi:\n»Ja taivas armahda meitä heikkoja ihmisiä silloin!»\n\nJuonas kohotti päätään ja katsoi Kohtavaaran isäntään kuin kysyen,\ntarkoittiko tämä heikolla ihmisellä häntä.\n\nKyllä, häntäkin, nyökäytti ukko takaisin, riisui takkinsa, asetti sen\nkädet vavisten puun oksalle ja lähti toisten mukana työhön hokien\nitsekseen, että tällä lailla tulen ja ikuisen köyhyyden kautta Herra\nJumala rankaisee tätä kansaa ja painaa sen polvilleen niin kauaksi\naikaa kun siinä ei ole uskoa...\n\n»Uskoa mihin?» kysyi viereltä terhakka mies, nuori kanavankaivaja.\n\n»Sillä ei ole uskoa mihinkään — ei edes omaan itseensä!» kivahti\nKohtavaaran ukko kuin kiukuissaan ja katosi toisten joukkoon.\n\nEi edes omaan itseensä, kuuli Juonaskin, kohottausi seisoalleen ja\nhieroi kärventynyttä olkapäätään: »Puhui niin kuin olisi syyttänyt\nminua...»\n\nMutta joutilaita oli joukossa yhä. Vanha hupero Taikan Matti, jolla oli\nvähämielisen ihmisen pää, oli mennyt tulen luokse muka lämmittelemään\nkäsiään, ojenteli niitä ja hieroi kuin kohmeissaan ja koetti puhua\nihmisille vähäistä viisauttaan:\n\n»Katsos nyt, kun alttari syttyi! Siinä ihmiset näkevät, että helvetin\nkekäleet ovat kuumia kuin tulinen rauta.»\n\n»Hitostako sinä sen tiedät?»\n\n»Minä tiedän yhtä ja toista», kehui hupsu. »Tiedän senkin, kuka sytytti\ntämän tulipalon. Mutta tiedätkös sinä?» Hän katsoi toisia silmiin ja\nvilkutti omaansa. »Vai ette tiedä! Mutta minäpä tiedän tarkalleen. Ja\nkerronkin jos annat ryypyn.»\n\nHänen silmänsä hehkuivat tulenloimussa niin kuin huperon silmät\nhehkuvat.\n\n»Kerran minä löin miesten kanssa veikkaa siitä, että kiipeän tuonne\nylös tapulin ristiin, istun siellä hajareisin poikkipuun päällä ja\nheilutan hattuani. Mutta kun minä pääsin ylös, tuli pappi juutas tänne\nkirkonpihaan ja alkoi huutaa minulle, että jos sinä Taikan Matti\nsaatana et tipu sieltä tornista äkkiä alas, niin minä...!»\n\nTässä hupero unohti sen mitä aikoi kertoa, haparoi hetken haiventaan ja\nmietti jatkoa:\n\n»Se tapaus ei kuulunut tähän tulipaloon. Mutta erään toisen kerran, kun\nminä tapasin kirkkoherran tuolla maantiellä...»\n\n»Pidä sinä Matti turpasi kiinni!» keskeytti hänet joku isäntämies.\n\n»Painu kaivolle ja ala vintata vettä!»\n\nJuonas sattui olemaan lähellä ja selitti vieraammille miehille:\n\n»Tuo Matti parka muistaa kaikki asiat hiukan väärin. Minä tunsin\nsen hyvin jo silloin kun oltiin nuoria miehiä. Kerran se säikähti\nhautausmaalla ja on siitä lähtien ollut tuolla lailla mynnähtänyt.»\n\nJuonas nautti saadessaan olla joukon keskipisteenä ja kertoa:\n\n»Taikan Matti oli siihen aikaan vielä juoksuiässä oleva nuori mies.\nKerran muutamana kesäyönä meni meitä kolme kaveria pelaamaan korttia\ntuonne hautausmaan aidan taakse ruumishuoneen lähelle. Peli luisti,\nrahat vaihtuivat, puteli kelletteli mättään kupeessa ja meillä kihisi\naivoissa. Mutta yht'äkkiä alkoi kuulua kummaa huhuilua ja avonaisesta\nhaudasta kiipesi esille valkoinen kummitus.»\n\n»Ja silloin teillä lähdettiin!»\n\n»Ei ihan vielä. Mutta kummitus se oli varmasti, jokainen näki sen ja\nhiekkakin rapisi haudan reunoilla. Ensin meni joka ukko sanattomaksi ja\noli naamaltaan valkoinen kuin haamun vaate.»\n\n»No nyt ainakin lähdettiin», sanottiin joukosta.\n\n»Niin lähdettiinkin! Jokainen lähti kans siltä paikalta niin että\nkortit ja rahat jäivät ja puteli myöskin. Mentiin kylää kohti kuin\nkilpaa ja takaa kuului kuolleen ihmisen nauru...»\n\n»Millä tavalla kuollut nauraa?»\n\n»Sillä tavalla kuin se haamu. — Mutta tiedättekö, mitä siitä\ntapauksesta oli seurauksena?» lopetti Juonas. »Sen yön jälkeen yksi\nniistä kolmesta miehestä tuli hurskaaksi ja on hurskas vieläkin. Toinen\ntuli juopoksi ja on juoppo vieläkin. Ja viimeinen tuli hupsuksi ja se\nviimeinen on tuo Taikan Matti.»\n\n»Ja sinä itse olet se, joka tuli juopoksi!» kuului joukon takaa huuto\nja Matti hihitti pirullisesti. »Ja siinä samassa korttipelissä sinä\njäit minulle velkaa etkä ole maksanut vieläkään.»\n\nJoukko purskahti nauramaan ja Juonas meni noloksi. Kauempaa näkyi\ntulevan hovin isäntä ja Juonaan teki mieli lähteä pois.\n\n»Et ole maksanut vieläkään!» hähätti Matti. »Taikka anna ryyppy viinaa,\nsinulla kuuluu olevan aina puteli housunkauluksessa.»\n\nJuonaan mennessä mäkeä alas kuului vielä takaa hupsun ilkikurinen\nräkätys ja haukkumasanoja sinkoili:\n\n»Kerronko kylällä senkin, mitä sinä itse teit — kerronko?»\n\nJuonas painoi hattureuhkaa korvilleen ja lähti juoksemaan pimeään.\nTullessaan rannalla olevaan leppäryteikköön hän kuuli vielä selvästi\nTaikan Matin sanat:\n\n»Juonas hoi! Kerronko minkä vuoksi sinä rupesit ryyppäämään?»\n\nKaikkeen piti ihmisen joutua... Juonas istahti puolihervotonna\nmättäälle, nieleskeli tyhjää ja tunsi veren kohinan korvissaan.\nKummallista miten kaikki ihmiset kävivät hänen kimppuunsa kuin\nkuristaakseen hänet ahtaalle. Ja kaikki vielä samana yönä aivan kuin\nolisivat tienneet asiasta. Ensin sanoi yksi: Lapsesi kävivät hakemassa\ntäältä suuhunsa leivänkannikkaa. — Ja toinen katsoi päin naamaa ja\nlisäsi: Ja taivas armahda meitä heikkoja ihmisiä! — Ja nyt hihkui hullu\ntuolla mäellä omiaan: Kerronko mitä Juonas silloin teki? Kerronko\nminne joutui kirkon kallis hopeakalkki? Kerronko että siitä juotiin\nehtoollisviiniä korttipelissä ja viimein pantiin koko tuoppi peliin!\n\nEi, asiat menivät nyt siihen suuntaan, että hänen piti etsiä nuora\nja sitä varten sopiva puunoksa. Taisi olla taikaa niissä vanhoissa\nsanoissa, että entiset synnit tulevat uudelleen vastaan ja vaativat\ntilinteolle...\n\nSiltä näytti nyt. Juonas oli kulkenut monet pitkät vuodet siinä hyvässä\nuskossa, että kaikki oli jo unohtunut eikä hänen enää tarvinnut pelätä.\nSehän oli vain huimuusvuosina tehty kolttonen. Paha vain, ettei sitä\nvoinut jälkeenpäin enää korjata. Jo silloin hän aikoi puhua siitä.\nMutta kun toiset unohtivat, yritti hänkin unohtaa — paitsi kun se yön\naikaan tuli mieleen, säikäytti unen läpi ja pani käden haparoimaan\nviinaputelia mielen turrukkeeksi.\n\nMutta nyt näkyi asia nousevan pinnalle uudestaan... Mitä oli tehtävä\n— tapettava itsensä vai nitistettävä tuo suurisuinen hullu...? Ei, ei\nsopinut tehdä uutta rikosta entisen peittämiseksi. Ja kiinnihän siitä\nuudestakin joutuisi joskus.\n\nMitähän jos menisi puhumaan asiasta hovin isännälle? Tai\nvallesmannille? Tai kirkkoherralle...?\n\nSillä aikaa kun Juonas istui rantapensaikossa jatkui ylhäällä mäellä\nsama kiire. Taikan Matti unohti suutarin ja löysi pian vertaistaan\nseuraa. Muuan toinen hupero Sieran Kustaa — sellainen omatekoinen\nsaarnamies ja maailmanlopun ennustaja — oli ryhtynyt mäellä saarnaamaan\nja saanut kuuntelijoikseen kolme neljä ämmää. Tuo sieralaisten\nseurakunta oli siitä erikoista väkeä, että sattuipa lähipitäjissä mitä\ntahansa tavallista kummempaa, olivat he heti paikalla ja ennustivat\nihmisille viimeisen päivän jo tulleen. He olivat lauleskelleet\nlähtövirsiään vuosikausia, vaikka menosta ei ollut tullut mitään\nvalmista. Mutta nyt tänä yönä olivat taivaan merkit jo paremmat ja sen\nvuoksi he kokoontuivat hautausmaan aidan taakse rykimään kurkkuaan\nkirkkaaksi uutta lähtövirttä varten. Kun laulu alkoi, eksyi heidän\njoukkoonsa Taikan Mattikin ja luikkasi yhteisen värssyn lomaan\nomatekoisia sanojaan, että »Liisu se polkaisi kanan kakkaan ja kirosi\nkatkerasti»...\n\nTies kuinka kauan olisi kestänyt Sieran seurakunnan ja Matin välinen\nlaulukilpa, ellei paikalle olisi osunut äskeinen isäntämies ja\nkiljahtanut:\n\n»Hiiteen sieltä ulvomasta! Ja Mattikin lempo vielä joukossa! Minähän\nsanoin sinulle että...»\n\nLaulu katkesi kesken ja eukot saivat työtä. Saarnamies lähti Matin\nkanssa palopaikalle ja selitti innostuneena:\n\n»No joo, nyt se lähtöpäivä viimeinkin tuli! Kerran kuoli tämän pitäjän\npappi ja sanoi kuollessaan jotta haudatkaa minut kirkon lattian alle.\nJa kun minä kerran nousen kuolleista elävänä liekkinä ja julistan\nteille, niin olkaat valmiit lähtemään. — Ja tiedätkös Matti! Äsken me\njoukolla näimme, miten se pappi nousi tuolta liekkien keskeltä palavaan\nsaarnastuoliin ja alkoi...»\n\n»Mistä hitosta sinä tiedät, että se oli sama pappi?» keskeytti Taikan\nMatti.\n\n»Oikeauskoiset tuntevat kaikki toisensa vaikka liekkien läpi.»\n\nMutta Matti kohautti olkapäitään ja lähti.\n\n»Haista sinä paska! Tiedäthän itsekin, että olet umpihölmö!» hihkaisi\nhän seurakunnan läksiäismenojen lopuksi.\n\nMiehet nauroivat. Hikinen ja nokinen kanavankaivaja hulautti päätään\nvesikorvossa ja syljeskeli suustaan kaarnanpalasia:\n\n»Tämäpä on omituinen kylä! Näyttää kuin jokaisella olisi päässään\nvikaa!»\n\nSamassa hän huomasi kauempana Haikolan hovin tyttären ja lähti\ntätä kohti. Leena huomasi sen ja pujahti savun läpi rantalepikkoon\nvälttyäkseen jatkamasta tanssikalliolla alkanutta tuttavuutta. Hänellä\noli nyt muuta ajattelemista.\n\nRannan puolelta kuului hälinää niin kuin siellä olisi tapahtunut\njotakin vakavaa.\n\nMuuan vanha mummo oli kuljeskellut palopaikalla pienen tyttären kanssa\nja kaikkien muiden huolten ja pelon takia unohtanut hoidokkinsa. Kun\nlasta ei löytynyt toisten tenavain joukosta, päätti eukko etsiä tätä\nkotoakin ja lähti rannassa olevaa yksinäistä torppaa kohti. Hän huuteli\ntyttöä nimeltä, juoksi hädissään vesaikon halki ja pääsi torppansa\nveräjälle asti. Mutta siinä hän parkaisuja pysähtyi pitelemään\nsydäntään.\n\nMökin katto oli tulessa! Liekki nousi savutorven viereltä ja nuoleskeli\nahneesti rutikuivaa kattolaudan pintaa.\n\nNainen säikähti niin että voimat pettivät. Hän tavoitti tukea mutta\njalat eivät kannattaneet ja hän vaipui maahan oman veräjänsä viereen.\nSuutari Juonas sattui silloin tulemaan lepikosta venevalkamaa kohti ja\nhuomasi tämän. Hän heitti viinapullonsa pensaikkoon, juoksi paikalle,\nyritti puhutella vaimoa ja avittaa tätä pystyyn. Mutta kaikki oli\nturhaa, sillä mummoparka oli hervoton.\n\nJuonas alkoi huutaa ihmisiä kokoon. Joukko naisia tuli rinnettä alas\nvoivotellen jo valmiiksi, Juonas komenteli heitä kantamaan vettä ja\nkiipesi itse katolle. »Liikkukaa vikkelämmin siellä!» kiljahti hän\ntoisille äänessään uusi kajahdus, heitteli palavia lautoja ja olkia\nmaahan valellen vedellä sen kuin kerkisi, niin että tuli näytti jo\nsammuvan. Samaan aikaan seisoi muutamia naisia veräjällä vanhan\nmummon vierellä ja Haikolan Leena heidän mukanaan. Eukot alkoivat\nniiskuttaa hiljaista itkuaan, sillä vanhuksen oli lyönyt laaki eikä\nhän enää hengittänyt eikä liikauttanut jäsentäkään. Niin ruvettiin jo\nneuvottelemaan siitä, minne vaimoparan ruumis saataisiin suojaan katon\nalle.\n\nSilloin tuli rinnettä alas lapsiparvi, tenavat pysähtyivät veräjälle\nsormi suussa ja joku ymmärtäväinen naapuri kävi hakemassa joukosta\npois pikku tytön, vanhan mummon suojatin. Tyttö katseli silmät suurina\nkuollutta, sitten savuavaa kattoa ja hätääntynyttä ihmisjoukkoa.\nKun hänelle selitettiin, että mummo oli sairastunut ja että hänet\nkannettaisiin pois lepäämään, näkyi lapsi ymmärtävän ja tietävän\nenemmän kuin luultiinkaan. Hän alkoi itkeä ja karkasi käsistä\nparkaisten, juoksi sitten aidanraosta pakoon ja katosi rantaan päin.\nHäntä huudeltiin ja etsittiin, mutta mitään ei kuulunut. Niin hajosi\njoukko kantaen pois ruumiin ja paikalle jäivät kahden vain Haikolan\nLeena ja suutari Juonas.\n\n»Minä olen vain tällainen paha mies», sanoi suutari katsellen metsän\ntakaa kumottavaan tuleen ja pään yli vieriviin punaisiin savupilviin.\n»Mutta kuitenkaan en soisi lähimmäiselleni tällaista onnettomuutta.\nSillä mistäpä tietää, milloin kenenkin nurkka syttyy.»\n\nLeena katsoi suutariin, kylän suurimpaan vätykseen, joka ei ollut\naikaisemmin puhunut muuta kuin nokkaviisaita ja kateellisia\nhuomautuksiaan, mutta jonka äänessä oli alakuloista lämmintä\nmyötätuntoa.\n\nLeena sipaisi kaulaansa, jolle putosi polttava kyven jättäen punaisen\njäljen ja ilkeän kirvelyn.\n\n»Kaikki muut menivät pois», vastasi hän Juonaalle. »Mutta kipinöitä\nsataa yhä. Meidän kahden kai pitää pysyä täällä vartioimassa.» Sitten\nhän muisti jotakin: »Mutta mihin se lapsiparka meni?»\n\nJuonas lähti rantaan päin etsimään. Mutta päästyään pirtin taakse hän\noli näkevinään tulen vilkettä lepikon takaa. Samassa kuului tuskan\nkirkaisu ja ääni oli varmasti lapsen. Juonas kiepahti arvelematta\nveräjän ohi niin että aidakset rutisivat ja Leena juoksi hänen\njäljestään. Heidän päästyään lepikon reunaan juoksi sieltä vastaan\nlapsi vaatteet ilmitulessa ja kirkui tuskissaan kuin mieletön.\n\nNyt koitti suutarin suuri hetki. Hänen tavoittaessaan lasta kiinni\ntämä sekapäinen raukka pyörähti pakoon, kiersi ahoa kirkuen ja joutui\nviimein Leenan käsiin. Leena tarttui kiinni kaulukseen, repäisi hamosen\nhalki ja kiskoi tytön yltä niin nopeasti kuin ehti. Ja Juonas oli yhtä\nnopea, hän sieppasi tytön syliinsä, kantoi rantaan, painoi kaulaa\nmyöten veteen ja hoki lakkaamatta rauhoitellen:\n\n»Älähän toki pikkuinen pelkää, älähän toki...»\n\nTyttö kiemurteli, kirkui ja puri Juonasta käsivarteen, mutta Juonas\npysyi rauhallisena, tavoitti vettä kämmenensä kouruun ja valeli\npäätäkin. Sitten hän nosti likomärän suojatin syliinsä ja kantoi\nrantaan Leenan hoiviin.\n\n»Kyllä siihen mahtaa koskea... Ja tukkaakin näkyy palaneen», virkahti\nhän oikoen niskasta käpristyneitä haivenia.\n\nLeena suostutteli, rauhoitti ja kyseli, mutta tyttö ei päästänyt\nääntäkään, tuijotti vain ja hytisi, puri kivusta hampaita yhteen\nja oli jäykkä. Leena ja Juonas päättelivät, että lapsi oli juossut\nheinäpielekseen itkemään kuollutta mummoaan, pieles oli syttynyt\nkipinöistä ja tyttö oli saanut tulen vaatteisiin.\n\nMutta sisua näkyi olevan noinkin pienellä, ihoa poltti mutta ääntä ei\nlähtenyt muuta kuin hampaankirskahduksia. »Aivan kuin kotoisin Haikolan\nhovista», ajatteli Leena kaiken surkeuden keskellä. »Itsepäinen\nja hammasta puree.» Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi läheiseen\ntorppaan. Saatuaan kermaa hän siveli sitä haavoihin jutellen koko\najan aivan kuin hellyttääkseen tytön kyyneliin. Viimein tämä alkoi\nhiljakseen vaikerrella ja pillahti pitkään itkuun, jonka keskeyttivät\nvain nikotuksena tulevat väkinäiset nyyhkytykset. Leena tunsi olonsa\ntäällä tärkeämmäksi kuin palopaikalla ja oli tyytyväinen lapsen itkuun\nsaadessaan sitä viihdytellä. Ja vähitellen tyttö rauhoittui, lasimaisen\nsäikähtyneeseen katseeseen alkoi tulla oikea ilme ja Leena päätteli\ntyytyväisenä, että elävä tuosta ihmisen alusta vielä tulisi...\n\nKesken kaiken voitelun ja hyssyttelyn johtuivat hänen mieleensä vanhan\neukon sanat kuin ilkkuen: Et ole elämääsi tyytyväinen ennen kuin\nkiikutat lasta polvellasi.\n\nLeenan keinuva polvi taukosi, hän kohotti päätään ja katsoi ruudusta\nulos punaiseen hämärään:\n\nTässähän se lapsi nyt on!\n\nJa sitten keinuminen alkoi taas...\n\nMutta Juonaskaan ei ollut jouten aholla. Palava heinäpieles hälytti\npaikalle ihmisiä, mutta ketterä Juonas piti sitä omana alueenaan\nja hääteli heidät pois muka tärkeämpiin tehtäviin. Pieles paloi jo\nlopuillaan, mutta lepikko esti tulen leviämisen torppaan. Juonas\nheitteli kekälöityneet pielesseipäät järveen, jossa ne sihahtelivat,\nsavusivat aikansa ja jäivät mustina kellumaan tyyneen veteen. Aikansa\nkuluksi hän kantoi vettä ja sammutti pieleksen pohjan, kaiveli sitten\ntuhasta esille viimeisen hiilen ja sytytti sillä piippunsa. Nyt sopi\ntaas istahtaa kannolle, jatkaa äskeisiä ajatuksiaan ja aprikoida, mitä\nolisi tehtävä tänä yönä.\n\nMutta heti tuli taas repivä kiire, sillä läävän olkikatto savusi\nja hänen oli kiskottava se irti ennen kuin tuli pääsisi leviämään.\nHän nautti saadessaan liehua yksin, hikipisarat piirtelivät juovia\nnokisille kasvoille ja hattu oli hävinnyt jonnekin. Hän nautti\nsaadessaan siepata palavan olkikasan syliinsä, kantaa sen kuoppaan,\npolkea sammuksiin, välillä hakea vettä rannasta ja samalla valella\nitseäänkin.\n\nMihin hän jäikään niissä ajatuksissaan...?\n\nViimein hän huokaisi tyytyväisenä ja päätti kurkistaa pirttiin sisälle.\nSeisoessaan keskellä lattiaa ja katsellessaan ympärilleen hän tunsi\ntulleensa sinne kuin varkain. Pirtissä ei ollut ketään, mutta siellä\nkuitenkin eli henki. Palsami kukki ikkunalla tuohisessa ja pihtiin\nsammunut päreenkappale ritisi kuin omaa puhettaan. Lattialankku kolahti\nvaroittavasti ja pöydälle jäänyt kuiva leivänkannikka ja kaukalossa\noleva suolasärki näkyivät kuin odottavan oikeita asukkaita takaisin\njatkamaan keskeytynyttä ateriaa.\n\nEivät olleet runsaat murut sillä kuolleella mummolla ja pikku\ntytöllä... Ja mitähän tyttö tekisi, kun huomisaamusta lähtien\naloittaisi yksin nakertaa kannikkaansa...?\n\nJuonas muisti taas Haikolan isännän syyttävät sanat, että päässäsi\non pehkuja vieraasta pieleksestä ja lapsesi käyvät täällä hakemassa\njotakin purtavaa... Suunnilleen samankokoinen kannikka, suolasärki ja\npiimätuopin pohjalle jäänyt heratilkka oli kai parhaillaan hänenkin\ntorppansa pöydällä odottamassa aamuyöllä herääviä kärpäsiä ja lapset\nnukkuivat sikin sokin lattialla koivet paljaina.\n\nJuonas kummasteli itsekin, mikä sai hänet nyt tekemään lapsellisia\npäättömyyksiä. Hän kääntyi varovasti, etteivät lattiapalkit narisisi,\notti korvon reunalta kauhan, kaatoi vettä palsamin juurille, veti\nsalusiinin ikkunan eteen, vilkaisi ympärilleen ja hiipi pois, painoi\noven jäljestään kiinni ja pani vielä pönkän paikoilleen. Nähdessään\nihmisten tulevan hän jäi nojailemaan veräjään muina miehinä ja sanoi\nensimmäisille jotakin järkevää, että 'hyvä tästä tulee, kun itse kylä\nsäästyy'.\n\nHeidän mentyään ohi Juonas kääntyi, muisti aitan seinustalla olleen\nnuoranpätkän, meni purkamaan sen kiepistään, arvosteli pituutta ja\nkoetti kestävyyttä. Silloin tuli lepikon halki Leena kädet ojossa ja\nkantaen jotakin kahmalossaan. Päästyään Juonaan luokse hän naurahti,\nraotti sormiaan ja käski arvata mitä kämmenten sisällä oli.\n\nKämmenellä oli pieni lintu. Se hengitti nopeasti mutta ei lentänyt\npois. Leena kertoi löytäneensä sen polulta. Taisi olla taintunut\nsavusta.\n\n»Voi pirulainen kun on pieni elukka!» säälitti suutaria. »Ja senkin\npitää yrittää vain elää.»\n\nJuonas tarkoitti sanoa jotakin samaa mitä oli kuullut toisten ihmisten\npuhuvan, että hyvän ihmisen tuntee siitä, jos linnunpoikanen pysyy\nrauhallisesti kämmenellä eikä pyri pois.\n\n»Mitä sinä tuolla teet?» osoitti Leena suutarin kyynärvarrella\nriippuvaa nuorakieppiä.\n\n»Tuota... Meinasin vain siirtää talteen. Ettei häviä mihinkään, kun\ntalossa taitaa tulla perukirjan teko.»\n\nHän ei uskaltanut katsoa Leenaa silmiin.\n\nKun ihmiset hetken kuluttua kyselivät, kenen piika tuo mustatukkainen\nnainen oli, heittäytyi Juonas lyhytsanaiseksi. Ja senkin, mitä hän tuli\nsanoneeksi, sen hän virkkoi niin vaikuttavasti kuin osasi oman kylän\npuolesta:\n\n»Haikolan hovin herratar sieltä meiltä päin.»\n\nJa saatuaan kyynärpäänsä tukevaan asentoon veräjäpuitten varaan hän ei\npuhunut enää mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli oli tyyntynyt ennen puolta yötä ja kipinät satoivat joka\npuolelle. Ihmiset kerääntyivät odottamaan ja kyselemään toisiltaan,\nmitä tapahtuisi jos ensimmäinen aamutuuli puhaltaisi täältä suoraan\nkylän yli. Silloin ei koko hyvästä olisi huomisiltana jäljellä muuta\nkuin kaivot ja pappilan kiviportti.\n\nEi ollut muuta tehtävää kuin odottaminen, sillä kirkolle ei voitu\ntehdä enää mitään. Katto oli romahtanut alas ja yksi seinä kaatunut.\nJotakin kummallista kuitenkin tapahtui: Kaiken hehkun keskellä seisoi\nsaarnakoppi yhä pystyssä ja palaessaan leimusi kirkkaampana kuin mikään\nmuu. Eukot selittivät, että se paikka, josta Sana oli julistettu\nihmisten kuultavaksi, kestäisi pystyssä viimeiseen asti. Eivätkä sen\nympärillä kiertelevät liekitkään olleet enää tavallista tulta, vaan\npalavaa Sanaa.\n\nHerättyään ensimmäisestä hölmistyksestään olivat ihmiset toimineet\nrivakasti koko yön ja Haikolan ukko virkahtikin kirkkoherralle, että\nkyllähän tämän rahvaskunnan sai liikkeelle, kun vain joku antoi ensin\nvauhtia. Vain muutamat löysäpäiset tai alaikäiset hoitelivat enää\njuttujen ja juorujen jälkisammutusta. Ja tärkein asia oli tietysti se,\nkuka oli sytyttänyt kirkon palamaan. Eräs poika tuli kertoneeksi, että\njossakin kaukana oli poltettu talo käärmeen avulla. Pojannulikat olivat\npanneet käärmeen suuhun palavan taulan ja ajaneet elukan naapurin\nkivijalkaan. Niin paloi talo pohjiaan myöten ja käärmekin paistui\nmukana.\n\nTarina oli lyhyt mutta kasvoi pian. Hetken kuluttua puhuttiin mäellä jo\nsiitä, että pojat olivat ajaneet kyyn tapulin kivijalkaan ja että siitä\ntämä kaikki alkoi... Mutta kun uutinen levisi siihen ryhmään, jossa\nolivat kirkkoherra ja Haikolan isäntä, virkahti kirkkoherra lyhyesti ja\nnitisti valheen heti:\n\n»Palo syttyi katosta eikä kivijalasta, näkihän sen jokainen.»\n\nSeuraava juttu ei syyttänytkään enää poikia, vaan saarnamies Sieran\nKustaata maailmanlopun-hankkeineen.\n\nNiin kiersivät tarinat ja palon loimu hukkui vähitellen uuden päivän\nvaloon. Taivaankajastus oli ehtinyt jo niin pitkälle, ettei kestäisi\nenää kauan, kun auringon reuna pilkottaisi vaarojen yli ja valaisisi\ntätä murheen maailmaa aamunkylmällä valollaan. Tuulikin tuntui jo\nheräävän ja ihmisten iloksi kallisti savun ja kipinäsateen järvelle\npäin. Se tiesi sitä, että kylän pirtit ja saunat säästyisivät\nrangaistukselta. Joukko alkoi pienetä vartijain jäädessä paikalle.\nVieraskyläläiset keräilivät kapistuksiaan.\n\nHuhtirannan kyläkunta kokoontui venerantaan kasvot likaisina ja\nvaatteet nokisina kuin lakeisen tukot. Juonas oli torkahtanut\nrantakivelle jalkojensa välissä nuorakimppu ja pää nuukahtaneena\nkyynärvarsien nojaan. Muutamalta oli palanut tukka ja toinen oli saanut\nposkeensa pitkän naarmun pesten sitä puhtaaksi rantavedessä.\n\nHaikolan Leena talutti pientä tyttöä isänsä luokse ja sanoi:\n\n»Hovin katon alla pitäisi olla tilaa tällaisellekin.»\n\nHaikonen katsoi ensin lasta, sitten Leenaa ja virkahti viimein lyhyesti:\n\n»Etsi jostakin nuttua sen suojaksi. Näethän että lapsi värisee vilusta.»\n\nLeena arvasi että isä antoi lupansa. Hän nosti tytön veneeseen ja kääri\nsinne. Lapsi katseli arkana ventovieraita ihmisiä, jotka näkyivät\nvievän hänet mukanaan ties minne. Leena koetti saada hänet puhumaan,\nmutta lapsi katsoi niin kuin ei olisi kuullut mitään. Viimein Leena\npisti etusormensa tytön leuan alle, kohotti sitä ja kysyi nimeä.\nSilloin tämä sanoi ensimmäisen sanan koko aikana, silmät kirkastuivat\nja ääni kajahti helakasti:\n\n»Kristiina!»\n\nJa sitten hän vaikeni taas.\n\nKylän karja, ymmärtämättömät lehmät olivat tulleet veneitten\nluokse. Ne olivat heti palon sytyttyä lähteneet kipinöitä pakoon ja\nmenneet kaulaansa myöten veteen. Nyt palon sammuessa ja kitkuisen\nsavun vähetessä ne nousivat takaisin rannalle haukkaamaan vihreitä\nruohonpiippoja, nuuhkimaan ilmaa ja ammahtamaan haikeina, sillä\nvähitellen tuli jo aamulypsyn aika.\n\nVeneet työnnettiin vesille pitkää paluumatkaa varten. Juonas onneton\noli vähällä unohtua kivelleen. Toisten huutaessa hän havahtui, katseli\ntyhmänä ja ymmärrettyään tarkoituksen hypähti lähimpään veneeseen.\nMutta lapikkaat lipsahtivat liukkaalla kivellä ja hän ei päässytkään\nveneeseen asti, vaan hulahti veteen kuin ranka. Hänen päästyään viimein\nveneen pohjalle märät vaatteet ihossa kiinni ja vilusta hytisten ilkesi\njoku vielä pilkata:\n\n»Herrasväki käy aina aamupesulla.»\n\n»Nuorasi jäi rantaan. Ui hakemaan se!»\n\nNääntyneen näköinen mies vilkaisi taakseen, huitaisi kädellään ja sanoi:\n\n»En tarvitse sitä enää!»\n\nSitten hän muisti jotakin ja tavoitti märkää päätään:\n\n»Mutta hattu pirulainen katosi... Kun menen avopäin kotiin, niin\nmikähän rähinä siitä nousee! Ja missä minun sanotaan olleen!»\n\nJärvi oli peilityyni. Sen pintaan oli satanut harmaaksi ketoksi\ntuhkaa ja sammuneita kypeniä. Veneet aukaisivat siihen tumman ja\nkiiltävän juovan, joka vähitellen supistui taas umpeen aivan kuin\narpi. Hovin veneessä istui ukko Haikonen perämiehenä ja näytti olevan\ntorkahtamaisillaan päivänkehrän lämmittäessä. Leena istui keskellä\nlapsi pyöreänä käärönä kainalossa. Airot kolkkivat ja valvoneiden\nmiesten pää pyrki nuokahtamaan rintaa vasten.\n\nKylä alkoi olla jo hereillä heidän päästessään viimein kotirantaan.\nAurinko oli noussut Kohtavaaran laelle, rantanurmikon kastepisarat\nvierähtivät lehdiltä maahan. Lepikon pikkulinnut pitivät mekastustaan\nja lammaskatras etsiskeli ensimmäistä einettään. Leena yritti herätellä\nnukahtanutta Kristiinaa, mutta kun ei jaksanut nostaa hervotonta\nlasta syliinsä, otti Sipo koko käärön käsivarsilleen ja lähti viemään\nrinnettä ylös. Ensimmäinen valveilla oleva ihminen oli polulla\nvastassa: Juonaan eukko oli tullut jo varhain veräjälleen odottamaan\nmiestä kotiin luvattomalta yömatkalta ja oli nyt valmis antamaan\nankaran evankeljuminsa. Mutta huomatessaan Juonaan muun väen mukana\neukko tunsi pientä pettymystä, kun hyvä saarnan aihe meni hukkaan.\nSuutari käveli arvokkaasti Haikosen jäljessä ja veräjälle päästyään\nvirkahti lyhyen ja jurosanaisen selityksen:\n\n»Oltiin sammuttamassa Herran huonetta...»\n\nLeenan ensimmäinen tehtävä oli viedä tyttö pirttiin, hoidella puhtaaksi\nja näyttää toisille.\n\n»Kylläpä osaa olla pikkuinen ja nätti!» ihasteli äiti katsellessaan\ntalon uutta asukasta. Hän oli neuvoton eikä tiennyt, kummallako kädellä\nolisi pitänyt silittää lapsen päätä. »Mutta hyvä varjelus näkyy olevan\ntuollaisellakin.»\n\n»Minä se varjelus olin tällä kertaa», oikaisi Leena. »Ja toisena oli\nJuonas.»\n\n»Juonas — vaivainen ihmisen kuva!»\n\n»Vaivaisessakin voi kiertää vahva veri.»\n\n\n\n\nJOKU HIMOAA RAHAA — JOKU RAKKAUTTA\n\n\nIsäntä löi aidanseipäitä pystyyn rajaksi kotipihan ja korven välille.\nJa sinne mihin aita oli saatu kuntoon, sinne istuutui varis seipään\nkärkeen ja kurahteli tyytymättömänä. Isäntä heitti sitä kalikalla:\n\n»Sinä tietysti aiot kulkea varkaana kummallakin puolella! Vanha ja\ntakkuinen, mutta ahne joka paikassa.»\n\nHaikonen katsoi taloon päin, sillä nelipyöräiset rattaat kääntyivät\nportista pihaan ja pysähtyivät portaitten eteen. Hän päätti jatkaa\ntyötään ja lähteä vasta sitten kun tultaisiin hakemaan. Pian Leena\nhuitoikin liinallaan ja pysähtyi riihen kulmalle:\n\n»Kauppias Sormulainen ja joku toinen mies. Tule heti!»\n\nIsäntä koetti olla sen näköinen kuin ei olisi kuullut, otti maasta\npajun vitsan, väänteli sen pystypuiden väliin kahdeksikoksi, asetteli\nrankaa päälle ja virkahti tyytyväisenä:\n\n»No nyt tämä kestää eivätkä elukat karkaa pihaan. Vai on kauppias...\nNo, heillä on aikaa odottaakin.»\n\nHän laittoi koko seiväsvälin valmiiksi ennen kuin lopetti työnsä.\n\nSalissa istui sillä aikaa maakunnan rikas kirjanpitäjänsä kanssa ja\nmolemmat pyyhkivät hikeä otsalta. Astuessaan sisään Haikonen hidasteli\ntahallaan eikä ollut tuntevinaan vieraita ennen kuin keskilattialla,\ntyrkkäsi sitten kättä ja siirtyi valon puolelle kaivamaan tikkua pois\npeukalostaan. Keskustelu alkoi väkinäisesti, niin että kauppamiehen\njalka heilui levottomana polvella ja kirjuri nyppi pölyhiukkasia pois\nhihaltaan.\n\n»Ilmat ovat olleet viime aikoina kuivat», sanoi Sormulainen.\n\n»Joopa joo, ilmat ovat olleet kuivat.»\n\nSeurasi lyhyt hiljaisuus.\n\n»Joko heinät on saatu pielekselle?»\n\n»Joopa joo, heinät on saatu pielekselle.»\n\nSeurasi taas hiljaisuus.\n\n»Ja piakkoin alkaa elonleikkuu?»\n\n»Joopa joo, piakkoin alkaa elonleikkuu.»\n\nHaikonen näytti kyllästyvän turhaan arvelemiseen ja päätti sanoa kaikki\nyhteen henkäykseen:\n\n»Ja sitten alkavat puimiset ja myllymatkat ja vesikelit ja lopuksi\ntulevat hitonmoiset talvipakkaset!»\n\nViereisessä huoneessa istuva Leena oli jättänyt oven raolleen, niin\nettä saattoi katsella salin nurkassa istuvaa konttoristia ja tämän\nvastavilkauksia. Päästyään sopivaan vauhtiin kauppias innostui puhumaan\nyhä nopeammin ja toisen jalan väsyttyä heilumiseen vaihtoi polvelleen\ntoisen alkaen remputtaa sitä. Moitittuaan ensin maamiesten elämää\nvieras kehui kaupungin vilkkautta ja lopuksi tietysti omaa ammattiaan.\nEi ollut muuta vaivaa kuin hankkia suolaa ja jauhoja, kun isäntämiehet\najoivat niitä kuormakaupalla kyliinsä ja hakivat pian lisääkin.\nKirjanpitäjä vilkaisi taas kamarin ovenrakoon ja kohensi asentoaan.\n\nHaikonen aluksi vain murahteli takaisin, piilotti sitten piippunsa\nkopan kämmenen pohjaan, puhalsi roskat ulos ja sanoi viimein:\n\n»Olen ymmärtänyt teidän puheestanne niin paljon, että tässä maassa ei\nkukaan elä työllä vaan kaupanteolla.»\n\n»Enhän minä sellaista sanonut», ryhdistäytyi kauppias.\n\n»Sanoittehan selvästi, että vaikka täällä maalla huhdotaan kuin hullut,\nei vilja kuitenkaan kasva, ihmisille tulee nälkä ja kaikkien on on\nlähdettävä kerjuulle.»\n\n»Minä selitin vain sitä, että talo kuin talo köyhtyy joka vuosi, leipä\npienenee ja velka kasvaa. Jos ette usko, niin katsokaa tuttavianne.»\n\nHaikonen astui kerran yli lattian ennen kuin pysähtyi vieraansa eteen:\n\n»Kiitosta vain hyvistä neuvoista. Mutta kuulkaahan kun minä sanon\nteille erään asian: Ei kukaan kyntäjä ole koskaan kuollut nälkään oman\nvakonsa päähän!»\n\nTuli lyhyt hiljaisuus. Haikonen katseli vuoroin molempia vieraita\npieni hymynkare suupielissään, kauppias punoi mustaa poskipartaansa\nja kirjanpitäjän katse kulki pitkin Leenan vartaloa, niin että tämä\npunastui ja siirtyi näkyviltä pois oven varjoon.\n\nNyt kauppias jo närkästyi:\n\n»En puhunut kuolemasta mitään, vaan köyhtymisestä! Sanonko minäkin\nerään asian?» Hän piti pienen tauon tehotakseen paremmin. »Jo kolme\nvuotta sitten lainasitte minulta ison summan rahaa ja sanoitte että...»\n\n»Otin velkaa kun jätin vanhat kaskimaat ja siirryin uuteen\nviljelykseen. Piti raivata metsää, kaivaa ojat ja tehdä aidat», selitti\nisäntä lyhyesti.\n\n»Turhaa kokeilua. Kaksi vuotta sitten maksoitte pienen osan takaisin\nja loput lupasitte viime syksynä. Mutta sitä ette maksanutkaan, vaan\ntalvella kävitte hakemassa jo lisää. Ja nyt on velka suurempi kuin\nalussa.»\n\n»Viime vuosi oli katovuosi ja sen takia en pystynyt maksamaan. Mutta\ntänä syksynä minä voin...»\n\n»... maksaako takaisin?» kysyi kauppias nopeasti.\n\nHaikonen vaistosi, että keskustelu oli vasta alussa ja loput pysyivät\nvielä piilossa. Vieraat olivat lähteneet säikäyttämään häntä. Mutta\nHaikolassa ei uskottu kirkkaalla päivällä aaveisiin ja sen vuoksi oli\nparas pysyä rauhallisena. Niinpä Haikonen asettautui mukavaan asentoon\nsohvan päähän:\n\n»Vai näyttää hovi köyhältä ja isännän on lähdettävä ruotivaariksi»,\närsytti hän vierastaan.\n\n»Kaikki muutkin ovat samassa pyykissä. Syynä on se, että viljaa saadaan\nVenäjältä paljon huokeammalla kuin omista pelloista. Jos laskette, mitä\nmaksaa jokainen Haikolan pellon jyväkappa, niin...»\n\n»... niin se on kalliimpaa kuin venäläiset jauhot Sormulaisen\npuodissa», jatkoi isäntä.\n\n»Niin onkin!» riemastui toinen ja alkoi vuorostaan vyyhdetä lattiaa\nedestakaisin. »Minä myyn teille jauhoja halvemmalla kuin teidän omanne!»\n\nHaikosen mieltä jo kutitti, mutta hän päätteli että viisas nauraa aina\nvaroen. Mitähän nuo miekkoset olivat sopineet lähtiessään tänne? Kun\najatus ei ollut vielä selvä, päätti hän kysyä suoraan:\n\n»Siltä näyttää, jos katselee kauppatalon konttuurista ja selailee\nsiellä tilikirjojaan. Mutta jos seisoo Haikolan portilla, silloin\nnäyttää taas toiselta. — Mikä muuten sai munsyörit liikkeelle näin\nkuumana kesäpäivänä?»\n\nSormulainen heittäytyi ystävälliseksi ja muisti että ulkona Hillojen\npohjalla oli pullo oikeata ranskalaista, sellaista tulista ja päähän\nkihahtavaa, jota hän oli tuonut viimeisellä Pietarin-matkallaan:\n\n»Haepas Koholiini se puteli tänne, niin saadaan isäntä uskomaan!»\n\nKirjanpitäjä nousi nopeasti ja ajatteli, että pullojen avulla olisi\nhelppo päästä puheisiin talon tyttären kanssa.\n\n»Antaa olla!» sanoi Haikonen. »Viina on läikkyvää ainetta: Se menee\npäähän ja mieli takapuoleen.» Nyt oli paras karttaa liikaa ystävyyttä\nja sen vuoksi hän jatkoi varovasti: »Lainan ottaminen on samaa kuin\npissiä housuihinsa. Ensin se helpottaa — mutta entäs sitten kun housut\njäätyvät. Toiset puolet lainastani maksan tämän syksyn sadosta ja loput\nsitten kun...»\n\n»Mutta entä jos tulee katovuosi?» keskeytti Sormulainen. »Silloin\ntarvitsette taas lisää lainaa.»\n\nMitä hittoja se tyrkyttää minulle katovuosiaan, ajatteli isäntä.\nMiks'ei hän pikemmin huoli velkaansa takaisin? — Sormulainen oli vähän\naikaa mietteliäs ja alkoi sitten hitaasti kaarrellen selittää, että\nhän oli viime vuosina laajentanut kauppahuonettaan, oli perustanut\nmuutaman myllyn ja sahankin ja tarvitsi sen vuoksi lisää rahaa\nhankkeisiinsa. Ja nyt heidän oli pitänyt lähteä Koholinin kanssa\npienelle karhuamismatkalle kysymään, milloin Haikonenkin voisi maksaa\nvelkansa takaisin...\n\nÄsken se ei huolinut sitä, mutta nyt jo puhuu noinpäin, ajatteli isäntä.\n\n»Ymmärrän kyllä että teillä on paljon vaikeuksia», jatkoi Sormulainen.\n»Ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon.»\n\nJahah, nyt se pamahtaa, kohensi isäntä asentoaan.\n\n»Pääsette koko huolesta helpolla tavalla. Myykää tämä ikävä paikka,\nsiirtykää kaupunkiin vanhuudenlepoon ja eläkää siellä mukavasti\nvarakkaana porvarina.»\n\nIsäntä huomasi, että tämä oli sitä karhunkiertämistä, josta hän oli\nkuullut puhuttavan. Ja kontionpesä oli nyt Haikolassa. Ja aseenaan\nSormulainen käytti velkaa. Isännän teki mieli potkaista ovi auki ja\nosoittaa tietä, mutta hän siirtyi hitaasti ikkunan luo ja pyyhkäisi\nkädenselällä silmiä kuin kirkastaakseen näköään.\n\nKysymys olikin suuremmasta asiasta kuin mitättömän pienestä velasta:\nkoko talosta ja väestä ja kaikista alustalaisista. Kaikki tuo, mikä\nnäkyi ikkunaan, tarvitsi hänen työtään ja vastuutaan. Siellä oli\nkoko kylä uusine peltoineen, rakennuksineen ja savuineen — ja se\nkaikki oli asettunut siihen kuin hovin suojaan. Jos hovi häviäisi,\nhajoaisi kyläkin. Se joutuisi kuin heitteille. Ja mitä olisi ennen\npitkää jäljellä itse Haikolasta: notkolleen taipuneita kattoja, jotka\nkasvaisivat päivänkakkaraa, kallistelevia nurkkapieliä ja saranoiltaan\npudonneita ovia. Äsken kaivetut ojat alkaisivat vesoittua. Ja kaiken\nhävittyä istuisi piru räystäällä ihmettelemässä aikaansaannoksiaan,\nettä näinpäs matalaksi minä poika pistin hovin paikan, kun se hupsu\nHaikosen ukko kompastui kauppamiehen loukkuun!\n\nIsäntä kääntyi, katsoi vierasta silmiin ja sanoi lyhyesti:\n\n»Haikolan hovi ei ole myytävänä.»\n\nTämä kaikki oli juuri sitä mistä monet olivat puhuneet: entisen\naateliston tilalle oli muodostumassa uusi yläluokka, rahamiehet,\nuudet mahtajat, joita sanottiin kapitalisteiksi. Kauppamiesten valta\nlevittäytyi kuin harmaa pilvi kaupungeista maaseudulle. Nuo entiset\npuukhollarit kohosivat nyt patruunoiksi ja tahtoivat omistaa puoli\nmaakuntaa. Sormulainenkin oli saanut suolasäkeillään rahaa ja halusi\nnyt toisten maan ja työn. Hän tahtoi kiivetä uudeksi mahtajaksi, kun\nentisten linnanherrain luut olivat jo haurastuneet mättään alla...\n\nÄskeisten sanojensa jälkeen Haikonen huomasi vieraitten vilkaisevan\ntoisiinsa. Mutta kirjanpitäjä oli katsellut kamarin ovenrakoon ja\nvirkahti nyt sovittelevasti:\n\n»Jos isäntä on mieltynyt tähän paikkaan, niin eihän tarvitse myydä\nkoko taloa. Myykää pois vain kaikki turha ja jättäkää itsellenne pieni\nkotipalsta.»\n\nHaikonen silmäsi häntä sillä tavoin, että nuori mies pelkäsi hyytyvänsä.\n\n»Mitä lempoa se uusi omistaja tällä kaikella tekee, kun minäkin\nkuulemma joudun kerjuulle! Sama kai on edessä hänelläkin.» Hän\nkäveli uunin luokse ja kopisteli siellä piippuaan: »Kuulkaas nyt,\npatruuna Sormulainen! Jos jonkun kannattaa tämä talo ostaa, niin kai\ntässä kannattaa silloin elääkin. Ja kun kerran kannattaa elää, niin\nsilloinhan tässä voin olla minäkin.»\n\n»Ja raataa kuin renki!» huokaisi kauppias toisen puolesta.\n\nHaikonen lähestyi häntä ja hymyili:\n\n»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan sellaisesta kuin isäinsiemenestä?\n— Vai ette... Se on sellainen viljansiemen, jota isät ovat kasvattaneet\naina samassa pellossa, kylväneet joka vuosi uudelleen ja saaneet siitä\nuuden siemenen ja taas kylväneet. Se siemen sopii juuri omaan maahan ja\nitää varmasti. Haikolan maahan ei ole koskaan kylvetty mitään vierasta\nsiementä, vaan aina sitä omaa sukupolvesta toiseen. Ja minäkin kylvän\nsen taas.»\n\n»Mutta jospa tulee kato?»\n\n»Silloinkin riittävät omat siemenet pellolle. Ja syötävän minä ostan\nryssän jauhoina muualta. Sormulaisen kaupastahan sitä kuuluu saavan\nniin huokealla!»\n\nVieraat huomasivat joutuneensa yhä ahtaammalle. Kauppias ei\nkeksinyt sanoja, mutta kirjanpitäjä yritti vielä sovitella ja puhua\nvanhuudenlevosta. Ukko painoi rystysensä pöydän kantta vasten niin\nlähelle kirjurin sormia, että tämän oli vetäistävä omansa pois.\n\n»Kuulkaahan nyt!» saneli Haikonen. »Ette ole vielä sanonut sitä mitä\nolen odottanut: Jos en pysty maksamaan velkaani, on hovi teidän! Sitä\ntapaa on käytetty jo ennenkin.» Hän katsoi vuoroin kumpaakin ja jatkoi:\n»Mutta nyt tämä hölmöläisten hutunkeitto saa jo loppua!»\n\nLeena oli tullut korjaamaan astioita pöydältä ja katseli isäänsä\ntakaapäin. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että ukko oli\nkuohahtamassa, sillä niskan punoittaminen oli paljon vaarallisempaa\nkuin lyhyt kiroaminen.\n\nVirkkamatta mitään Haikonen asteli toiseen huoneeseen ja kolisteli\nsiellä jotakin. Kauppias vilkaisi kirjanpitäjäänsä ja pudisti päätään\nmerkiksi, että heidän matkansa oli nyt epäonnistunut, kun Haikonen ei\nsäikähtänytkään niin kuin odotettiin. Koholinin vilkas katse hiveli\nLeenaa, hän kohenteli rusettiaan ja hymyili kuin hyvä ystävä. Ja\nLeenalta hän sai takaisin ohuen hymyn.\n\nSilloin kirjanpitäjän päässä vilahti uhkarohkea ajatus. Kun kerran\nkauppias oli epäonnistunut eikä saanut Haikolan ukkoa silmukkaansa,\nniin mikä esti häntä itseään yrittämästä toisella tavalla! Tuossa\noli talon ainoa tytär, verevä ja siroliikkeinen mamselli. Se joka\nsaisi tyttären, saisi vaivattomasti koko hovin... Ja sen miehen, joka\nomistaisi Haikolan ja voisi käyttää sitä hyväkseen, ei tarvitsisi istua\nkirjurina toisen konttorissa, vaan kuuluisi maakunnan rikkaisiin.\nKoholin hieroi kostuneita kämmeniään vastakkain ja ajatteli, että\nSormulaisen klahvissa oleva Haikolan velkakirja olisi hänen käsissään\nsiunatun arvokas paperi...\n\nSeisoessaan sivuttain Leena tunsi. Koholinin katseen lämmittävän ihoaan\nja lähti huoneesta vilkaisten nuoreen vieraaseen suosiollisesti.\nJa astuessaan kamarin halki hän näki isän vetelevän auki piirongin\nlaatikoita ja sysäävän takaisin kiinni. Sitten paukahti kansi\npaikoilleen ja avaimet kilisivät.\n\n»Äläs mene, tyttö! Parempi olla todistajia niin paljon kuin suinkin»,\nsanoi isä Leenalle ja asteli raskaasti saliin, asetti pöydän kulmalle\nseteleitä ja suuren paperin. Hakiessaan läkkipottua ja sulkakynää hän\nsanoi kauppiaalle: »Tuossa on rahaa. Ei läheskään niin paljon kuin olen\nvelkaa. Mutta loput maksan heti kun voin.»\n\n»Älkää nyt hyvä isäntä suuttuko! Minähän tarkoitin puhua sovinnossa.»\n\nIsäntä hymyili voitonriemuisena ja ojensi kynää:\n\n»Ei kannata selitellä! Nimi paperiin ja nopeasti!»\n\nHän meni kynnykselle ja huusi tuvan puolelta pari ihmistä todistajiksi.\nSormulainen piirsi hämillään nimensä ja pyyhki hikistä nenänsä kuvetta,\ntavoitteli sanoja ja hätyytteli vihaista kärpästä pois korvastaan. Kun\nSipo sai piirretyksi puumerkkinsä, huomautti Haikonen hänelle:\n\n»Menepäs kääntämään vieraan hevonen valmiiksi. Ja käännä sillä tavalla,\nettä pää on porttia kohti!»\n\nPihalle päästyään Sormulainen katsoi sen näköisenä, että odotahan,\nHaikolan isäntä: Vuoden kuluttua sinun omat kärrysi käännetään\nmaantielle päin!\n\nKoholinkin yritti olla totinen isäntänsä puolesta, mutta vaivihkaa hän\nsilmäsi Leenaan sen näköisenä, että odotahan, Haikolan mamselli: Vuoden\nkuluttua me kaksi ajamme komiasti samoilla trilloilla!\n\nPäästyään rattaille Sormulainen huitaisi hevosta ja antoi mennä,\nniin että pyörät raapaisivat portinpieltä. Kirjanpitäjä piisi vielä\nvilkaissut taakseen, mutta hänen piti puristaa molemmin käsin penkistä,\nettei putoaisi rattailta.\n\nMutta he eivät kääntyneetkään takaisin kaupunkiin vievälle tielle, vaan\nkirkonkylään päin. Haikonen arveli heillä olevan samanlaista asiaa\nvielä muuallekin.\n\nMikä oli antanut heille yht'äkkiä tuollaisen kiireen lähteä\nkierrokselle pitkin pitäjää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsäntä kiipesi aidan yli metsän puolelle ja pysähtyi katselemaan\nsikojen touhua, kun ne kärsä likaisena tonkivat maata kuin aarretta\netsien ja neuvottelivat keskenään. Niissä näkyi olevan paljon ihmisten\ntärkeyttä ja ihmisten tapojakin. Eikä kestänyt kauan, kun joukon pienin\nsai jo vinkaista ja lähteä etsimään omaa mätästään.\n\nPihlajanmarjat jo punersivat ja riippakoivun lehdet kellastuivat,\nniin että tuulen hiljaa pyyhkäistessä oksat heiluivat pitkinä ja\nkullankoreina huiskuina. Ja riihen luona hakkasi tikka elon aikaa\nmitaten...\n\nNakutusta kuunnellessaan isäntä jäi ajattelemaan omaakin elämistään,\nsillä kotinurkalla takova pitkänokka muistutti ihmisiä työn kiireestä.\nMutta sopihan sen nakuttaa ja mitata jäljellä olevia päiviä, sehän oli\ntikan virkakin, ajatteli isäntä.\n\n»Mutta minun tehtäväni on elää silloin, kun sitä varten annetaan oikea\nhetki, kylvää ja leikata nämä ahot ja huolehtia kylvön jatkajastakin\nsitten kun oma käsi alkaa väsyä. Ja armoton viikatemies kolkuttaa\nviimein pirtin ovelle ja sanoo, että nyt sinä Haikolan ukko olet\ntouhunnut aikasi ja alat olla tässä maailmassa yhtä tarpeeton kuin\ntikan hakkaama kuivettunut kelo. Alapas sulloa hyvien ajatustesi eväät\nlaukkuusi ja lähteä pitkälle matkalle Haikolan entisten ukkojen ja\nakkojen sanattomaan seuraan. Niinpä sitten on pistettävä nopeasti\nja nurisematta pieni eväsvakka konttiin, lähdettävä ja näytettävä\nikuisuuden ja unohduksen portilla, että tämän minä vaivainen sain\naikaan ja riittääkö tämä vakka minun osaltani. Vai pitääkö jäädä\nrauhattomien ihmissielujen joukkoon harhailemaan kunnottomana kuolleena\nelävien ihmisten kiusaksi ja oikeitten kuolleitten peloksi siinä\nelämän ja kuoleman välimailla? Saako kuolla reilusti vai pitääkö vielä\ntaivaltaa haamuna kiusaksi itselle ja muille?\n\nIsäntä katsoi seinähirressä nakuttavaa elämänmittaria, kyllästyi siihen\nviimein ajatellessaan, ettei Haikolan asioita jätettäisi tuollaisen\nräpyttelevän siipiniekan hoidettaviksi, otti maasta kivenmukuran ja\nheitti sillä riihen seinään niin että jysähti. Mutta lintu pirulainen\nei välittänyt siitä, vaan käänsi ensin päätään kuin sanoakseen, että\nälä nyt hyvä äijä viitsi mellastaa mokomasta! Se hakkasi vielä ja\nlopuksi lensi tiehensä kirkaisten kuin ilkkuen.\n\nVasta nyt isäntä huomasi, että lintu olikin palokärki, joka tiesi vain\nkuolemaa... Kukahan tästä talosta joutuisi lähtemään ensimmäisenä\nkuoleman kylmään ja homeiseen seuraan?\n\nHaikonen meni ahon puolelle katsomaan uutta raivauspaikkaa tulevien\nkesien elopelloksi ja ajatteli hyvillään, että jumaliste, kun tästä\nmaasta tulee pursuamaan tähkiä kuin taikomalla... Sipo ja Hani tulevat\nkyllä vääntämään kannot ja kivet irti ja sahra kääntää pinnan nurin,\nniin että maa höyryää. Keväällä hän itse varistaa siihen ohranjyvät ja\nensi syksynä tällä paikalla leikataan ja jyvää tulee niin runsaasti,\nettä myllyn kita läkähtyy ja akat seisovat pitkänä rivinä pirtin pöydän\nääressä ja pyörittävät kakkua hiki otsalla...\n\nHeti pihapellon päästä alkoi sankka varjoisa kuusimetsä ja levisi\nasumattomana korpena ylävesien rannoille asti. Siellä tuntui kaikki\nhiljaisemmalta kuin kylässä, vaikka oma elämänsä oli sielläkin. Tuolla\nopetteli närhenpoikue lentämään ja tuolla ajoi pari oravaa toisiaan\nkiertäen puunrunkoa niin että häntä tuprusi. Salo humisi, mutta tuuli\noli rauhallisempi kuin aukealla peltorinteellä ja soi kuin urkujen\ntummaääninen pilli.\n\nKaikki se, mitä oli etelärinteellä kellertävästä ohrapellosta tuonne\npohjoisessa sinertävien vaarametsien taakse, se kaikki oli ollut\nhänen omaa temmellyskenttäänsä monien vuosikymmenien ajan. Siellä oli\npoikapahaisena viritelty lintulangat, nuorena miehenä istuttu tytön\nkanssa ahokivellä ja kuunneltu yölinnun surinat, siellä oli myöhemmin\nvierretty kasket ja ammuttu ahmat ja nyt harmaantuvana ukkona kierrelty\nkuuntelemassa hiljaisuutta.\n\nJa siellä oli aina ollut turvallista silloinkin, kun huolet painoivat,\nkun pakkanen puri tai susi ulvoi pakkasyössä.\n\nMutta nyt sen rauha tuntui menneen. Ensin ihmiset tarjoutuivat sinne\nmukaan kuin toveriksi, mutta joskus he häätäisivät hänet pois ja\ntahtoisivat jäädä yksin. Ystävällisten sanojen takaa heidän katseessaan\nvilahti samaa kuin sudella. Ajattelivatko he samaa kuin sudet, jotka\npitkien matkojen päästä vainusivat metsään väsyneen ihmisen ja\ntaivalsivat tämän luokse avatakseen kuolaisen kitansa ja iskeäkseen\nhampaansa hänen kurkkuunsa?\n\nHaikonen jatkoi matkaa vaaran toisella puolella olleen vanhan asumuksen\npaikalle, tyhjälle aukealle, joka ei ottanut kasvaakseen metsää eikä\npaljon muutakaan. Ties vaikka aho olisi jostakin syystä kirottu olemaan\npaljaana ikuisesti. Lappalaiset poppamiehet olivat joskus aikoja sitten\nkironneet metsiä ja järviä, niin että onnettomuus vainosi niissä yhä\nvieläkin. Mutta mistäpä sen kaiken tiesi...\n\nLammen takaa vastapäiseltä rinteeltä näkyi autio pirtti, jonka harmaat\nseinät peittyivät horsmapehkoihin ja kynnykselle asti levinneeseen\nvesaikkoon. Sekin oli ollut salaisen pahan vainoama eikä siinä\nvoinut asua kukaan. Viimeksi siinä oli ollut äkäinen Voitanan ukko,\nsellainen ikuisesti pahantuulinen mäyrä, joka tonki omissa oloissaan\neikä sietänyt ihmisiä. Hän oli kova noitumaan ja kulkiessaan yksin\nmetsässä karjui kirouksiaan ja hihkui voi saatanaansa, niin että kaiku\nkuului kylälle asti ja kuusista tippui naava. Kyläläiset lyhensivät\nkaikujen äänet Voitanaksi ja kastoivat ukon uudestaan. Viimein hän\njätti asumuksensa tyhjäksi ja pihamaan kasvamaan takiaisia, kyllästyi\nköyhyyteensä ja lähti etsimään rikkauksia kaupungista — ja pääsi\nkuin pääsikin töihin sahamyllylle, kuunteli siellä veden kohinaa\nja kuvitteli että mylly jauhoi kultaa jokaiselle joka kuunteli sen\njyrinää. Keksittyhän itselleen tällaisen uuden myllärin-leikin oli\nVoitana kuulemma vähentänyt kiroiluaan ja oppinut jo nauramaankin.\n\nNiin kävi, että moni jätti asumuksensa ja metsä taas autioitui. Hyvien\najatusten tekemästä onnenpaikasta tuli autiopaikka, sillä elämä oli\nusein kova ja luonto tyly. Eivät jaksaneet nousta korven isänniksi,\nvaan missä ennen kuului viikatteen hiojan kalkatus ja rinteelle kohosi\nkahiseva heinäpieles, siellä kasvoi nyt salometsä umpeen, kivikossa\nkihisi käärme, linnut tekivät pesänsä lahon räystään alle ja jänis\npuikki pakoon pihaveräjältä. Niin ne toiset... Mutta jotkut taas\nuskalsivat luottaa siihen vanhaan onnenpaikkaan, he raivasivat rinteen\nuudelleen auki ja pian kuului metsästä hakkaaminen, pihalta helähti\nlapsen nauru ja majan lakeisesta nousi Luojan puhtaalle taivaalle\nsininen savu merkkinä siitä, että pieni ihmisparka uskoi vielä elämään\nkorvenkin keskellä, uurasti ja kuokki niin kauan kuin jaksoi ennen\nviimeistä ja lopullista uupumistaan.\n\nIsäntä taittoi Voitanan torpan veräjänpielestä lepän ja kääntyi metsään\nkiivetäkseen ylös vaaralle. Hän harppaili kaatuneiden puunrunkojen\nyli ja tuli ajatelleeksi, että juuri tuolla lailla menivät puut\nhukkaan ja mätänivät paikoilleen, jos eivät jääneet keloina tikkojen\npesäpuiksi. Ja ylempänä kallion luona hän näki juuri sen mitä ajatteli:\nvanha petäjä oli kuivunut ja eikös siinä ollut palokärki nakuttamassa\nreikäänsä, niin että kaarna sinkoili. Haikonen huitaisi Voitanan ukon\noksalla pahanonnen lintua ja mietiskeli, että saisi joku hyvä ihminen\ntulla tänne metsään asumaan ja häätämään ulos kaikki entisaikojen\nkiroukset.\n\nHän katseli laakson yli Kohtavaaraan päin. Parin vuoden kuluttua sieltä\naukenisi vaarojen lomiin uusi kanava, jota pitkin pohjoisten järvien\nvedet soluisivat etelää kohti. Tuolla ylhäällä salojärvien rannoilla\nhakkaisivat kymmenet kirveet metsää lakoon ja kanavan rannoilla\nseisoisi miehiä käsissään pitkävartiset keksit, joilla he antaisivat\nvauhtia pihkaisille tukeille. Samaa menoa tulisi riittämään alituiseen,\nsillä jossakin kaukana kosken partaalla tulisivat piikkiteräiset sahat\nsihisemään puuta halki.\n\nHaikonen säpsähti ja jäi tuijottamaan tulevalle kanavalle päin. Nyt\nhänelle alkoi selvitä, miksi ihmiset himoitsivat Haikolaa, vaikka eivät\nvälittäneetkään sen pelloista ja leivästä. Ennen olivat halutuimpia\nhyvät kaskirinteet eikä kukaan huolinut puita, mutta nyt ei kukaan\nhullu viitsinyt kyntää peltoja, kun puut kasvoivat rikkautta. Eivätkä\nuudet tulokkaatkaan aikoisi kylvää rahaa pelloille, vaan mieluummin\nniittäisivät sitä itselleen kanavan ympärillä kasvavista metsistä.\n\nVai sitä tarkoittikin kauppamiehen ystävällinen neuvo ja revonkatse!\n\nHaikonen hoihkaisi yhtä rumasti kuin Voitanan ukko, näki jäniksenpojan\npuikkivan pakoon ja häpesi omaa ääntään. Kävellessään takaisin\nkotipihaa kohti hän kiivastui ja paransi vauhtia miettiessään, että\njokin uusi mahti oli uhkaamassa hänen rauhaansa. Hänen täytyi keksiä\nkeinoja puolustautuakseen sitä vastaan. Mutta kun muuta neuvoa ei\nlöytynyt, täytyi turvautua vanhaan totuuteen, että rauta hioo toisen\nraudan. Aseeksi rahaa vastaan piti ottaa raha.\n\nNyt oli pysyttävä Haikolassa ja kiskottava vieraat sormet irti sen\novenrivasta. Muuten olisi tosiaan edessä lähtö nyytti kainalossa\nmaantielle, portti takana kiinni ja edessä koreana lohdutuksena ajatus\nsiitä pakollisesta vanhuudenlevosta.\n\nKunpa hänellä olisi ollut poika, sellainen nuori mies, josta olisi\nollut apua! Olihan Leena muuten hyvä lapsi, mutta hänessä oli se suuri\nvika että oli nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän pääsi keskustelemaan Leenan kanssa vasta parin päivän kuluttua\nheidän kulkiessaan pellolle päin. Polku meni kiviaidan ja taipuneiden\nviljankorsien välistä. Tähkät ripsuivat kylkeä. Oli hauska panna\nkämmenensä torvelle ja soluttaa niitä sen lävitse. Haikonen kumartui\nnostamaan polun yli taipuneen oljen takaisin toisten nojaan.\n\nHän näytti olevan hyvällä tuulella ja he astelivat metsäniemekkeeseen\nunohtuen nojaamaan sen aitaan. Ukolla oli kädessään tähkä, jonka hän\nrusensi rikki, jauhoi nyrkillään kämmenpohjassa, puhalsi akanat tuuleen\nja puhui kuin itselleen:\n\n»Tällaisena päivänä tuntuu siltä kuin olisi kirkkopyhä. Tekisi mieli\npistää harvinaiset päällensä ja kiertää ja katsella.»\n\nHän otti hatun päästään, laski sen aidanseipääseen ja antoi tuulen\npuhaltaa harmaaseen tukkaan. Parvi nuoria harakoita, joiden untuvat\nolivat vielä harmahtavia, lensi heidän ylitseen kuusikkoon ja piti\nsiellä mekastustaan. Oli se aika, josta Biblian Rukouskirjassa\nsanottiin: 'Ele kylve, ele suonda lyö, ele tee silloin haureustyö.\nWiini ja herkku welte myös, nijn sine terwen pysyt työs.'\n\nLeena naurahti ja tavoitti kahta keltaista lehteä, jotka tuuli puhalsi\nkoivun oksalta hänen helmaansa. Mutta olipa toinenkin lähestyvän syksyn\nmerkki: Pääskysiä oli kerääntynyt pitkä rivi portin poikkipuulle ja\ntoinen aitanräystäälle. Isäntä koetti silmät raollaan laskea lintuja ja\narvasi tytön ajatukset:\n\n»Tulee syksy. Vapahtajan linnut kokoontuvat yhteen ja lähtevät pian\npitkälle matkalleen. Tähän aikaan ovat ladon ovet kiinni ja riihen ovet\nauki.»\n\n»Niin, syksy», huokaisi Leena.\n\nNiin, syksy... Nyt hänen pitäisi viimeinkin selittää isälle, ettei\nhän enää kestäisi kotona syksyn pituutta, ei jaksaisi istua pimeitä\ntalvi-iltoja naisparven keskellä ja kuunnella heidän ikuisia juttujaan.\nMiten hän voisi sanoa isälle sen, että häntä vaivasi yksinäisyys ja\nettä hän tahtoi jonnekin sinne, missä oli nuoria ihmisiä, elämää ja\nrakkautta.\n\nMutta tänään se olisi viimeinkin sanottava...\n\nHän alkoi leikkiä heinänkorrella ja hoputti pientä heinäsirkkaa\nhyppäämään.\n\n»Sinulla näkyy olevan jotakin sanottavaa», virkahti isä katseltuaan\nhänen levotonta puuhaansa.\n\nLeena nyökäytti päätään ja saatuaan heinäsirkan loikkaamaan teki kiusaa\nmuurahaiselle, joka kiipesi hänen pohjettaan pitkin. Hän epäröi hetken,\nmutta tunnusti sitten suoraan:\n\n»Tahtoisin nähdä hiukan maailmaa...»\n\n»Kaupunkiinko sinäkin?»\n\n»En juuri sinnekään», vastasi Leena epävarmasti. »Mutta haluaisin\nliikkua, nähdä uusia ihmisiä ja...»\n\n»... ruveta hienostelevaksi mamselliksi.»\n\n»Ei ikinä, en minä sitä havittele. — Noin pieni elukka ja puree niin\nvietävän kovasti! — Mutta ymmärrättehän, että minä tulen omassa\npirtinnurkassa huperoksi.»\n\n»Et ole vielä koskaan ennen puhunut tuolla tavalla.»\n\n»En, kun en ole sitä vielä tajunnut. Mutta ajatelkaahan, mitä minulla\non edessäni: ei mitään muuta kuin istua ja odottaa, että joku nuori\nmies korjaisi minut talteen. Ja jos se mies tulee, on minun tehtäväni\nlaittaa hänelle lapsia kamari puolilleen. — Taas tuo elukka puree!»\nsipaisi hän jalkaansa ja siirtyi toiseen paikkaan. »Mutta jos se mies\nei tule, silloin saan jäädä jonkinlaiseksi Mari-tädiksi uunin nurkkaan\nja neuloa lapasia toisten ihmisten lapsille. Siitä näette, miten pieni\nosa meillä naisilla on elämässä!»\n\n»Tuotako sinulle koulussa opetettiin?»\n\nLeena luuli isän suuttuvan. Mutta tämä istahti viereen ja huitoi\nruiskukalla pois vihaista mehiläistä kasvojensa edestä. Leena otti\nkukan hänen kädestään ja asetellessaan pukunsa rintaan naurahti:\n\n»Äiti ei pidä tällaisesta koreudesta.»\n\n»No mitä sinä sitten haluat?» kysyi isä katsellen järvelle.\n\n»En mitään muuta kuin olla edes vähän aikaa vapaa, mennä johonkin ja\ntulla takaisin.»\n\nKummallisia nuo nykyajan nuoret naiset, kun vaativat itselleen miehen\noikeuksia ja vapauksia, ajatteli Haikonen. Ja ääneen hän lisäsi:\n\n»Jos sinä menet etsimään maailmalta samaa hyvää kuin muutkin, ei\nsinulla ole siellä sitä vapautta kuin täällä, usko pois.»\n\nHe vaikenivat hetken. Mutta sitten isä puhkesi puhumaan siitä mitä oli\najatellut. Haikola oli vaarassa ja sen ihmisten vapaus oli vaarassa,\njos ei nyt keksitty hyviä keinoja ja puserrettu viimeisiä voimia, jotta\npäästäisiin eroon vieraista ahnehtijoista. Isä itse ei yksin jaksanut,\nmutta talossa ei myöskään ollut toista miestä joka olisi auttanut.\n\n»On se vahinko, että sinä olet tyttö!» sanoi hän kesken kaiken Leenalle.\n\nMutta jos Leena halusi auttaa ja ottaa hänen kanssaan niskoilleen\nHaikolan huolet, niin silloin talo voi vielä pelastua. Ja jos Leena\nteki sen, niin silloin hän totisesti sai olla ja elää niin kuin halusi,\nhäntä ei sidottu mihinkään eikä valjastettu aisoihin, mutta hän ei\nmyöskään omasta puolestaan saanut pilata talon kunniaa.\n\nLeena katsoi kysyvästi, sillä hän ei ymmärtänyt isän uusia sanoja. Tämä\njatkoi siihen lyhyesti:\n\n»Niin kauan kuin ollaan oman portin sisäpuolella, saadaan ajatella niin\nkuin itse halutaan. Mutta kylä ei kaikkea ymmärrä ja sen vuoksi meiltä\nloppuukin vapaus tuonne portille.»\n\nTuo oli Leenan mielestä jo hyvin paljon, melkein niin paljon kuin\nhän oli toivonutkin. Jos hän suostuisi liittoon isän kanssa Haikolan\npuolesta, olisi hänen luovuttava omista pienistä mieliteoistaan ja\nyritettävä parhaansa mukaan olla isän apuna.\n\n»Sinun työsi kasvaa nyt paljon», sanoi isä kuin varoittaen. »Joudut\nvastaamaan hyvin paljosta.»\n\nSitä Leena ei pelännyt, sillä sitähän hän oikeastaan kaipasi. Mutta\neräs asia johtui hänen mieleensä:\n\n»Entä äiti? Kuinka selvitään riitelemättä, jos minä teen yhtä ja äiti\nkäskee toista?»\n\nIsä katseli jonnekin kylään päin, sepän tuuliviiriin ja Kohtavaaran\nkaivonvinttiin ja ajatteli itsekseen, että talon kannalta oli ollut\naina pahinta se, kun emäntä ei osannut sopeutua uudistuksiin eikä\ninnostunut talon työhön, sillä eihän uskovainen saanut rakentaa\npysyväistä majaa maan päälle. Mutta ääneen hän sanoi Leenalle:\n\n»Niin kauan kuin muistan taaksepäin, on jokseenkin joka viides\nvuosi ollut katovuosi — yleinen kato ja sen seurauksena puute. Ja\nvälivuosinakin on aina oltu paljon vailla. Mutta eipäs nyt!»\n\n»Mutta teidän piti sanoa jotakin äidistä?» muistutti Leena.\n\n»Niin... Ylihuomenna aloitamme elonleikkuun. Ja nyt sen aloitat sinä.»\n\nLeena muisti, että aikaisempina vuosina oli elonleikkuun aloittaminen\njuhlapäivä. Väki meni pellolle, emäntä leikkasi ensimmäisen lyhteen,\nkylän nuoret kokoontuivat mukaan, kahvia ja viinaa tarjottiin ja\nillalla tanssittiin pirtissä.\n\n»Mutta enhän minä ole emäntä», sanoi Leena.\n\nIsä ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hän nousi tytön eteen ja\nkatsoi silmiin:\n\n»Jäätkö Haikolaan vai et? — Jos jäät, niin kaikki on selvä. Puhutaan\nasiasta uudelleen vuoden kuluttua.»\n\nKesti tuokion ennen kuin Leena vastasi selkeästi:\n\n»Tietysti jään!»\n\nRatkaiseva päätös oli tehty ainakin vuodeksi eteenpäin ja molemmat\nhymyilivät tyytyväisinä. Oksalta karisi Leenan olkapäälle\nhavunneulasia. Isä nyppi ne pois, korjasi niskassa olevaa huivin solmua\nja antoi kätensä viivähtää tytön olkapäällä. Leenan tuli hyvä olla,\nsillä hän ei ollut saanut isältä hyväilyjä muulloin kuin joskus pienenä\nlapsena. Tämä oli uutta ja teki heidät läheisiksi. Kun he lähtivät\ntakaisin pihaan, tarttui Leena isän kyynärvarteen kuin tuen tarpeessa.\nJa hänestä näytti siltä kuin isä olisi ollut siitä ylpeä. Isä näkyi\nhyväksyvän hänet jotenkuten tyttönäkin...\n\nPihaan he saapuivat touhua täynnä ja isä heittäytyi poikamaiseksi\nheitellen Leenaa takiaisilla. Äiti virkahti heille yksikantaan:\n\n»Pelmuavat kuin lapset!»\n\n»Niinpä toki!» huusi isä takaisin ja heitti loput takiaiset häntä\nkohti. »Auringonpaiste nousee päähän kuin humala!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeenan piti lähteä pitkälle matkalle Heittoniemeen ja palata takaisin\nhyvissä ajoissa illalla.\n\nEnsin oli käveltävä kuusi tai seitsemän virstaa metsäpolkua ylävesien\nrantaan, sitten otettava nuottakodasta vene ja soudettava laajan selän\nyli puolisentoista tiimaa.\n\nPäästyään piha-aidan yli ja sukellettuaan metsään hän tunsi hyvää\nmieltä siitä, että sai olla yksin, ajatella rauhassa omia asioitaan ja\nasetella ne sopivasti yhteen talon muiden tapahtumien kanssa. Tähän\nasti hän ei ollut etsinyt omaa paikkaansa kotona eikä kylässäkään siitä\nsyystä, että oli aikonut etsiä paikkansa muualta. Noustuaan vaaralle\nhän katseli nyt kylää kokonaisena ja erotteli sen pienet ja mitättömät\nosaset suuremmista. Pieniä olivat sellaiset kuin suutarin kallellaan\noleva viiritanko ja lautamiehen navetan kallistunut nurkka, kaikki\nkatkenneet aidanseipäät ja päreellä paikatut ikkunat. Ja suuria olivat\nsellaiset kuin kirkonkylästä kaupunkiin vievä maantie ja ennen kaikkea\nkylän keskellä oleva hovi, jonka vanhat piilipuut näkyivät vaaleina\njärven sineä vasten ja jonka ikkunat heijastelivat taivaan väriä. Ja\ntuolta kuusten lomitse näkyi hänen omakin ikkunansa, josta hän oli\npikkutyttönä katsellut sormi suussa suureen maailmaan maantielle asti\nja josta hän nyt aikaihmisenäkin sai katsella ja oppia uskomaan, ettei\nkai koskaan pääsisi maantietä kauemmaksi. Ei pääsisi, vaan saisi ehkä\nviimeisenä elonpäivänäänkin tyytyä yhäti samaan pieneen kuvaan. Niin\nnäytti olevan ja hänen täytyi tottua siihen Haikolan vuoksi.\n\nMutta eihän se loppujen lopuksi tainnut olla niin paha osa. Eikä\nkyläkään ollut paha, niin että hän saattoi heilauttaa sille huiviaan\nja lähteä kipaisemaan metsän sisään pohjoisia rantoja kohti. Teki\nhyvää juosta itsensä hengästyksiin, vaikka polulle putoilleet kävyt\npistelivät jalkapohjia ja oksat ripsuivat kasvoja. Taakse jäi Tuonolan\naukea, joka ei kasvanut ruohoa eikä puita. Notkelmassa näkyi autiuttaan\nlaho Voitanan ukon hovinpaikka, Sipon mieluilema mökki. Päivä tai\npari sitten oli täällä kulkenut ihminen, koskapa veräjänpielestä oli\nkatkaistu lepänlatva. Paikka oli synkän näköinen ja jyrkkärantainen\nlampi tummavetinen. Kun vain Sipo kaataisi maahan ympärillä olevan\nkolkon kuusikon, että aurinko paistaisi läpi ja ihmiset uskaltaisivat\nohi pelkäämättä...\n\nLeena nojasi Voitanan veräjään, mutta säikähti ja lähti juoksemaan.\nJokin rääkäisi aivan kuin Voitanan ukon noituva henki olisi kähähtänyt\nnurkan takaa. Se olikin vain pahantuulinen närhi, joka suuttui\nuteliaalle vieraalle ja alkoi riehua, niin että pikkulinnut pakenivat\nkauemmaksi metsään. Mutta juoksun alkuun päästyään Leena vain paransi\nvauhtiaan päästäkseen kevyemmin seuraavan mäen laelle. Eteen tuli\naurinkoinen, heinää kasvava aho.\n\nIstahdettuaan hän kuivaili hikeä otsaltaan, riisui esiliinansa ja\nkuultuaan kivien välistä vedenlorinaa päätti riisua enemmänkin\nvilvoitellakseen ja päästäkseen helteestä. Niinpä hän pudotti vaatteen\nkerrallaan ja kumartui veden yli. Ja nyt sattui sillä tavalla, että\nnaapurin vanha isäntä, joka uskoi vielä henkiin ja haltijoihin, sattui\nkulkemaan mäen toista reunaa kotiansa kohti. Mutta vilkaistuaan aholle\nhän pysähtyi ihmettelemään ja hieroi rystysillään vanhoja silmiään.\nEnsin hän ei ollut uskoa, mutta totta se vain oli, että keskellä ahoa\nseisoi nuori nainen alastomana ja pesi lähdevedellä rintojaan.\n\nRantaan päästyään Leena oli taas palavissaan ja saatuaan veneen vesille\nriisui hameensa, pani sen lappeilleen kokkaan ja istahti airoihin.\nRanta alkoi loitota ja edessä oli parvi pieniä saaria. Kerrottiin,\nettä kun Jumala loi tämän suuren maailman valmiiksi, hän souteli tällä\njärvellä ja katseli työnsä tuloksia. Silloin hän sattui löytämään\nkonttinsa pohjalta vielä jäljelle jääneitä maanmuruja. Hän keräsi ne\nkouraansa ja heitti järveen. Siten syntyivät nuo pienet saaret ja\nkivikot.\n\nHeittoniemi oli vastapäätä sinertävällä rannalla ja pisti kuin laiha\nsormi ulos selälle päin, oikealla laaja saareton selkä ja vasemmalla\nparin kolmen virstan päässä matala lahdenpohjukka, jonka metsänrajassa\nnäkyi lovimainen syvennys. Leena ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta\nsieltä kai lähti se uusi kanavan alku, jota parhaillaan kaivettiin\nvaarojen lomitse etelään päin.\n\nAlkoi kuulua ukkosen jyrinää ja aukean selän yli kohosi sinisenmusta\npilvi. Ei kestänyt kuin hetken, kun vihurit pyyhkivät tummina\nkielekkeinä pitkin vedenpintaa ja tuuli painoi raskasta venettä\nsyrjäkarhiin.\n\nMutta tuntui hyvältä purra hampaansa yhteen ja kasvattaa sisuaan —\nvaikka olikin vain nainen niin kuin isä oli valitellut. Se sai kädet\npuristumaan airoihin ja soutamaan rivakammin. Nyt jyrähti jo lähellä\nja ensimmäiset pilvenlongat vyöryivät pään päällä nostattaen tuulta ja\nkiukkuisia laineita.\n\nMutta matka Heittoniemeen ei ollut vielä puolessakaan. Vene näytti\npysyvän paikoillaan ja joka toisen aallon harjalta pirskahti vettä\nlaidan yli. Maailma muuttui harmaaksi ja hänen ja vastarannan välille\nlaskeutui vedenvärinen seinä, jonka lävitse ei nähnyt mitään. Pään yllä\njyrisi eikä vesikään enää aaltoillut vaan kiehui. Tuntui kuin Jumala\nolisi kyntänyt sitä jättiläisen sahralla, niin että aaltojen väli oli\nkuin leveä vako suuressa pellossa. Tai ehkä joku kujeileva jättiläinen\nistui kalliollaan tuolla harmaan seinän takana ja ihmisten kiusaksi\nloiskutti vettä varpaillaan ja sai koko järven kuohumaan reunoja myöten.\n\nLeena kääntyi vilkaisemaan kokan yli toiseen rantaan. Tuuli irrotti\nhiuksia huivin alta ja vesipisarat valuivat kylminä pitkin kaulaa.\nNäytti mahdottomalta päästä niemeen. Silloin hän teki nopean päätöksen:\nkäänsi kokan myötätuuleen lahden pohjukkaa kohti ja päätti mennä sieltä\njalkaisin taloon. Salamat välähtelevät jo jossakin Haikolan yllä.\nVähitellen alkoi vesiseinän läpi näkyä lahdenpohjassa leviävä soinen\nrantaniitty, harva metsänraja ja puiden keskellä uutuuttaan kellertävä\nrakennus. Vai niin, siellä oli talo ja ihmisiä — täytyi siepata kokasta\npaita ja kiskoa likomärkä vaate verhokseen. Lahden kupeella oli sopiva\nkallioranta, jonne voi laskea veneensä ja kuivattaa vaatteitaan mökissä\nennen kuin jatkaisi matkaa. — Kai täältä jokin polku vie Rinteilään,\najatteli hän päästyään pahimmasta aallokosta, puhalteli vesipisaroita\npois nenän päästä ja nykäisi paidanhelmaa alemmaksi.\n\nPoukamassa oli tyyntä ja hän kiskoi venettä kaikin voimin päästäkseen\nvilunpuistatuksilta. Mutta veneen kokka ei ehtinyt vielä kolahtaa\nkallioon, kun rannalta kuului miehen ääni:\n\n»Sanoinhan minä, että sinä tulet vielä tänne!»\n\nLeena käännähti katsomaan ja näki kalliolla miehen, joka viittoili\nhänelle ja tuli rantakiville tarttuakseen veneen kokkaan.\n\n»Tekö? Ja mitä varten?» kysyi Leena.\n\n»Tekö? — Etkö muista minua enää?» ilkamoi toinen. Saatuaan\nkokkarenkaasta kiinni hän jatkoi: »Näin veneesi ja arvelin että kuka\ntällaisella ilmalla kulkee — sitten näin sinun huivisi ja tunsin\nväristä. Ja nyt sitten...»\n\n»Menkää pois, muuten käännyn takaisin!» kivahti Leena ja huopasi\nvenettä irti rannasta, niin että hankaimet natisivat.\n\n»Mutta minähän tulin sinua vastaan!» selitti kanavankaivaja kurkottaen\nkättään, vaikka väliä oli jo kolme neljä veneen mittaa.\n\n»Olen paitasillani enkä tule rantaan ennen kuin se on tyhjä», uhkaili\nLeena ja jäi odottamaan.\n\n»No minä menen, jos lapsiparka on paitasillaan. Mutta älä karkaa sillä\naikaa.»\n\n»Karkaan jos karkaan», mutisi Leena ja huomattuaan miehen kadonneen\nhyppäsi kalliolle ja kiskaisi veneen maihin.\n\nHän puristeli käsiensä välissä vettä paitansa helmasta ja veti sen ylle\nmärän hameen väristen kylmästä ja sormet kankeina. Hiukset riippuivat\npitkin poskia ja huivin solmu oli niin tiukassa, ettei sitä tahtonut\nsaada auki.\n\n»Joko minä saan tulla?» kuului harras pyyntö metsästä ja risut\nkatkeilivat.\n\n»Jos nyt sentään», kuului lupa hetken kuluttua.\n\nKaivaja tuli takaisin, kiskaisi veneen ylemmäksi, tarttui Leenaa\nkädestä ja alkoi vetää mukanaan metsää kohti.\n\n»Nyt Ullan luokse kuivaan ja lämpimään!» selitti hän innoissaan.\n\n»Mihin te minut viette?» kysäisi Leena nykäisten kätensä irti.\n\nMies pysähtyi hänen eteensä:\n\n»Taaskin sinä sanoit te... Kaksi viikkoa sitten tanssikalliolla antoi\neräs piikatyttö sanoa itseänsä sinuksi. Mutta jos sama tyttö haluaa\nnyt olla vieras ja vakava, voinhan minä sanoa häntä vaikka teiksi ja\nHaikolan hovin mamselliksi. — Onko se sillä tavalla arvokkaampaa?»\n\n»No kuinka te sitten...?»\n\n»... tunnette? Tunnen ja tiedän kun kysyin tulipalossa.»\n\nHän lähti taas naureskellen hyvillään, kyseli yhtenään ja vastaili\nsamalla itse. Leena seurasi häntä märkien ja kankeiden hameenhelmojen\nläpsähdellessä pohkeita vasten. Lettoisen rantaniityn reunassa polku\nnousi pienelle hiekkaharjulle, jonka maa oli sateesta huolimatta\nvielä lämmin ja tuntui hyvältä jalkapohjissa. Rinteen laella oli soma\npieni rakennus, jonka uutuuttaan keltaiset seinähirret näkyivät äsken\njärvelle. Satoi yhä tasaista tihkua ja vesi litisi Leenan varpaitten\nvälissä. Noustiin ylös pihaan ja sieltä näkyi koko järvi. Tämä ranta\noli muuten autio, mutta mäen kupeesta oli kaadettu metsää kuin leveäksi\nrajaksi ja harjun poikki oli kaivettu valtava oja, jonka reunat\nkohosivat korkeina valleina. Ja vallin vieressä oli louhittua kiveä,\nsuuria hirsikasoja ja joitakin pieniä rakennuksia, joiden merkitystä\nLeena ei ymmärtänyt.\n\nMutta hän ei kysynyt mitään, sillä häntä palelsi ja leuka värisi\ntuulessa. Kaivaja avasi pirtin oven ja käski astua sisään. Vastaan\ntulvahti kuiva ja lämmin ilma ja lieden luona oli vanha mummo\nasettamassa räiskyviä kuusihalkoja tuleen.\n\n»Ulla saa naisvieraan! Pitäisi olla lämmintä ja kuivaa», virkahti\nlapiomies.\n\nHän pujahti ulos luvaten pysyäkin siellä, hidaspuheinen eukko lisäili\npuita ja käski hänen riisua vaatteet ja panna ne riu'ulle kuivumaan.\nNäin saattoi Leena istua tulen ääressä ja lämmitellä katsellen samalla\nhöyryn nousemista kuumenevista vaatteista. Eukko istui ikkunan luona ja\nkutoi sukkaa virkkamatta juuri mitään. Leena käänteli vaatteitaan ja\nveti ne yksitellen ylle arvellen itsekseen, että loputhan kuivuisivat\nvielä matkallakin, jos Luojan hyvä aurinko paistaisi.\n\nKun kaikki alkoi viimein olla kunnossa, kurkisti Leena ovesta ulos\nkatsoakseen ilmaa ja näki lapiomiehen seisovan saunan luona. Kuultuaan\nLeenan aikeista mies harppasi rinnettä pihaan ja intti vastaan:\n\n»Siitä ei tule mitään! Ei yhtään mitään!» Ja samassa hän jo touhusi\npirtin kynnyksellä eukolle: »Eikös Ullan pitänyt mennä tänään\nHeittoniemeen hakemaan ruokaa? Jos mamselli Haikonen jaksaa odottaa\ntäällä sen ajan, niin Ullahan voi käydä samalla Rinteilässäkin ja\ntoimittaa hänen asiansa.»\n\nMutta Leena oli sitkeä ja päätti mennä itse. Hetken kuluttua hän\nmyöntyi kuitenkin sen verran, että lupasi lähteä yhdessä Ullan\nkanssa. Mutta kun eukko asetti pannun tulelle ja selitti, että hänen\nolisi käytävä siellä joka tapauksessa, alkoi Leena jo epäröidä. Ja\nsolmitessaan huivia päähänsä mummo antoi neuvojaan lapiomiehelle:\n\n»Jos kahvi loppuu, niin teknisti voi ottaa papuja hyllyltä ja keittää\nitse lisää.»\n\nMikä ihmeen teknisti, ajatteli Leena ja näki Ullan jo pujahtavan nurkan\ntaitse polun päähän ja vesaikkoon.\n\nNiin he olivat miehen kanssa kahden.\n\nLeena silmäili ympärilleen. Pirtti oli puhdas, siinä oli suuret\nlasi-ikkunat, suuremmat kuin monissa tämän puolen taloissa. Lattia\noli tehty höylätyistä lankuista eikä kirveellä veistetyistä niin kuin\ntukkilaiskämpissä ja lisäksi se oli maalattukin. Vaikka eiväthän nämä\nolleetkaan tukkilaisia, vaan sellaisia kaivajia — ja kai siinäkin\noli jokin ero. Mutta nyt Leena muisti, että Ulla oli lähtiessään\nsanonut teknistille jotakin sellaista, että jäikös Tapani-herra eilen\nHeittoniemeen velkaa... Jahah, siis oikein herra eikä savottalainen...\nJa senhän näki tuonkin miehen kasvoista ja käsistä. Olisipa ollut soma\ntietää, millä tavalla tuollaiset paikasta toiseen kiertelevät herrat\nkäyttäytyivät vai oliko luvassa seikkailuja kahdenkeskisen vierailun\njatkoksi...\n\nLeena meni hyllyn luokse tehdäkseen jotakin odotellessaan. Siellä\noli isot pinkat sanomalehtiä ja kirjoja, joista päällimmäisenä oli\nkajaanilaisen kiputohtorin runokirjat — samat kuin Haikolan ukonkin\npiirongilla. Ja mies selitti ylpeänä:\n\n»Minulla on paljon kirjoja niin kuin näette!»\n\n»Isäni innostuisi tällaisesta. Hän lukee paljon ja selailee vanhat\nlehdet uudelleen joka viikko, niin että osaa ne jo ulkoa. Ja annas kun\neteen tulee jotakin sellaista, jonka on kirjoittanut Janne taikka...»\n\n»Snellmanko?» kysyi mies ja ponnahti pystyyn. »Sepäs on jotakin! Minä\nolen Jannen oppilas ja luen sen vuoksi hänen kirjoituksensa ääneen\nUllalle ja muillekin ihmisille.»\n\n»Ihan niin kuin isä tekee Haikolassa. Istuu pirtin penkillä ja\nsaarnaa.» Ja sitten Leena lisäsi:» Jannen oppilasko? Kuopion kouluahan\nminäkin kävin!»\n\nKaivaja oli vähällä lentää hänen kaulaansa:\n\n»Niinkö! Olette ollut Kuopiossa?»\n\nNyt heille alkoi kertyä tuttuja asioita. Mies harppaili pitkin mattoa\nedestakaisin ja leikki polkaisemalla maton kuvioiden mukaan milloin\nristiin ja milloin loikaten ja Leena kohenteli tulta lieden luona kuin\nkotonaan.\n\n»Kyllä se vain niin on, että Jannen sapiskat eivät ole menneet\nturhaan», selitti kaivaja. »Sen näkee parhaiten täällä salolla. Alkavat\njo vähitellen uskoa, kun Janne jankutti että on parempi käyttää\nvähemmän pelikortteja ja sitä enemmän saippuaa ja kirjoja.»\n\n»Mutta kuopiolaiset tunsivatkin aluksi sapenmakua suussaan ja sylkivät\nyhtenään, kun Janne tuli kaupunkiin.»\n\n»Ja kun koulu saatiin pystyyn ja ihmiset oppivat lukemaan, kauhistui\njoku patruuna ja oli saada laakin, kun renkipoika tuli ja sanoi että\nsaisiko hänkin silmätä sitä sanomalehteä!»\n\n»Ja entäs patrunessat!» innostui Leena vuorostaan ja alkoi\nkävellä toiseen suuntaan lattian yli nurkasta toiseen, niin että\nhe kulkivat kaivajan kanssa ristiin ja selittivät kilpaa. »Kun\nnaisille perustettiin koulu, kiersivät patrunessat ympäri kaupunkia\nja ruikuttivat toisilleen että 'maailmanloppu tulee, kun piiatkin\noppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Nyt saan minä itse pestä patani,\nkun piika makaa sohvalla ja lukee kertomuksia tai kirjoittaa kyökissä\nlemmenkirjeitä'.»\n\n»Ja mamsellit olivat vihaisia, kun Janne osoitti heille kadulla\nrepaleisia lapsia ja sanoi että yksi hame vähemmän, tytöt, niin sillä\nsaatte jo paljon hyvää aikaan!» kertoi mies. »Mutta onpa Jannen\nsaarnoista näkyvissä jo tekojakin. Kun joskus lueskelin Heittoniemen\nukolle Jannen kirjoituksia, rupesi ukko jo ajamaan partaansa.» Hän\npysähtyi ja sanoi vakavana: »Hittolainen, jos nämä ihmiset saisi\nliikkeelle! He odottavat uutta ja he tarvitsevat uutta. He ovat valmiit\ntekemään mitä tahansa, jos vain joku sysää heitä. Mutta sitä varten\ntäytyy tapahtua jotakin, pitää tulla vaikka ukonilma tai kaatosade. Tai\nkirkonpalo.»\n\n»Sitä ei kukaan odottanut.»\n\n»Mutta he ovat kuitenkin tyytyväisiä, kun saavat tekemistä ja pääsevät\nrakentamaan uutta. Mitähän mahtaisi tulla, jos he saisivat kouraansa\nkirjan ja ällätikun? Ukkojen ja mummojen päässä syntyisi paljon\nsuurempi lieska kuin kirkonpalo.»\n\nHän henkäisi välillä ilmaa ja jatkoi taas:\n\n»Mutta meneehän tämä maailma sentään hitaasti eteenpäin. Saimaan kanava\nvalmistui ja nyt on tie auki suureen maailmaan, niin että salojenkin\nihmiset pääsevät vaikka Iisalmelta tai Pielisenkylästä Pietariin asti —\njos jaksavat soutaa. — Muuten ajatelkaas, miten hauska se matka olisi\nlaivalla — siitä meille voisi tulla vaikka häämatka!»\n\n»Kenelle meille?» kysyi Leena.\n\n»Teille ja minulle. Kun ensin pidetään ne häät.»\n\n»Kuulkaa! Sanokaa minulle kuka olette», naurahti Leena.\n\nMies pysähtyi keskelle lattiaa jalat hajallaan ja vastasi kuin ylpeänä:\n\n»Minä olen Lievislahden urkunistin poika!»\n\nLeena näytti niin tätimäisen ihailevalta kuin osasi:\n\n»Vai on Lievislahden urkunistilla jo noin iso poika!»\n\n»No joo, onhan se! — Mutta ei minulle saa nauraa. Olen vakavien\nvanhempien lapsi ja sen vuoksi itsekin näin totinen. Niin, isoisäni\noli viipurilainen suntio ja isäni ihan oikea urkunisti. Ja äitini isä\noli myös suntio ja Velikin on veisuri. Ja isä ja äiti kannattavat nyt\nlujasti sitä Nilsiän Paavon uskoa ja...» Hän piti pienen tauon ja\njatkoi vakavana: »Niin että minä olen kovasti kirkollista sukua.»\n\n»Se on kyllä suuri ansio suvulle. Mutta kertokaa myös itsestänne»,\nmuistutti Leena.\n\n»Niinpä tosiaan. Kun minä kävin ensin Jannen koulun, annettiin minulle\npassitus Helsinkiin polyteknilliseen kouluun.»\n\n»Ahaa, vai niin!» virkahti Leena kummissaan. »Olette siis sellainen...?»\n\n»... sellainen teknisti. Se on Tapanin keksimä sana. Jotkut sanovat\nmeitä polyteknillisiksi mestareiksi.»\n\nLeenan kirjaa selaileva käsi pysähtyi, hän kohensi huomaamattaan\nasentoaan, nykäisi hameen helmaa alemmaksi ja korjasi kaulustaan:\n\n»No sittenhän te olettekin täällä sellainen pääkaivaja?»\n\n»En minä vaan Tapani. Minä tulin tänne vasta heinäkuulla.\n\nSen vuoksi emme ole ennen tavanneetkaan.»\n\n»Mutta on kai teillä nimikin? Vai riittääkö kun sanotaan että\nLievislahden urkunistin iso poika?»\n\n»Onhan toki, enkös minä jo sanonut? Siellä Viipurin puolessa meille\noli annettu nimeksi Sarka, mutta Helsingissä yrittivät sanoa minua\nSarkuuniksi.»\n\n»Ja kertokaa mitä te täällä teette», uteli Leena lisää.\n\n»Sanoinhan että olen sellainen lapiomies. Kas kun olen sitä kirkollista\nsukua, saan sen vuoksi parannella niitä Luojan töitä, mitä hän on\nkiireessään unohtanut.»\n\n»No tuosta ei nyt viisastu.»\n\n»Eipä niin. Mutta lähtekää ulos katsomaan, niin minä näytän teille\nkaiken!» Hän sysäisi oven auki ja kiirehti vierastaan: »Aurinko paistaa\ntaas kuumasti.»\n\nNiin paistoikin, taivaan toinen puolisko oli jo kirkas ja viimeiset\npilvet painuivat harmaana verhona etelän puolelle. Leena halusi nähdä\nsen uuden ihmeen, josta kaikki olivat puhuneet, ja teknisti Sarkuuni\nkiipesi edellä kohti harjun lakea.\n\nJa sieltähän se ihme näkyikin: Harjun poikki oli kaivettu leveä uoma\n— ainakin kolmen sylen syvyinen ja paljon leveämpi. Tällaiseksi ei\nLeena ollut kuvitellut ihmisten kertomaa kanavaa, vaan oli luullut\nsitä samantapaiseksi pieneksi puroksi kuin sepän saunarannassa. Ja\njoen poikki oli rakennettu valtava kiviseinä, joka piti vedenkin\neikä päästänyt sitä karkaamaan. Se laite oli kuulemma pato, selitti\nteknisti. Heidän seisoessaan kiviseinän kapealla reunalla kohosi järven\npuolella vesi melkein varpaisiin asti ja maan puolella huimasi päätä\nsyvä rotko kuivana ja tasaisena kuin maantie. Leena oli tyytyväinen,\nkun teknisti varjeli pitämällä häntä kädestä kiinni selittäessään\ntyömaataan.\n\n»Tämä kymmenien virstojen laajuinen järvi on kuin jättiläisen pata,\njosta vesi ei pääse läikkymään mihinkään. Jossakin tuolla lännen\npuolella kuulemma on pieni puro, joka lirisee kesän aikaan melkein\nkuivillaan. Mutta kun suuret kevättulvat tulevat ja kaikkien yläjärvien\nvedet kerääntyvät tähän jättiläisen vesipunkkaan, alkavat rannat nousta\nyli äyräittensä, laineet loiskivat pitkin rantaniittyjä eikä niillä voi\nkasvattaa eloa eikä heinääkään.»\n\n»Se on totta», keskeytti Leena tietävänä. »Toissa keväänä tulva vei\nKohtavaaran viimeiset heinäpielekset ja torpan luona oli vettä saunaan\nasti, niin että sen kiukaassakin asui ahvenia.»\n\nSenpä vuoksi tästä pohjukasta kaivettaisiin valtava oja koko kannaksen\npoikki, niin että liika vesi voitaisiin laskea etelän suurempiin\njärviin ja sieltä edelleen mereen asti. Kun maa sattui olemaan tällä\nkohdalla alavinta, sen vuoksi kanavakin alkoi tästä. Ensiksi kaivettiin\ntässä hiekkakannaksen poikki, tuolla kauempana olisi kierrettävä\nKohtavaara ja niin edelleen, kunnes viimein päästäisiin Konnusjärven\nrantaan kymmenkunta virstaa Haikolan hovista kaupunkiin päin. Ja kun\nkaikki olisi valmiina, silloin avattaisiin tämä pato ja annettaisiin\nliian veden kohista pois.\n\n»En tiennytkään, että työllä oli niin suuri tarkoitus!» katsoi Leena\nihmetellen Sarkaa.\n\nTämä alkoi viittoilla etelään päin:\n\n»Tuosta aukeaa vedelle uusi tie! Ja kun tämän järven liika vesi\nlasketaan pois, tulevat rannat kuiviksi ja entinen rantaviiva siirtyy\nmonta kyynärää alemmaksi. Siitä saadaan uutta hyvää peltomaata.»\n\nLeena tunsi urkunistin pojan pusertavan hänen käsivarttaan yhä\nlujemmin ja niin he seisoivat kiinni toisissaan kapealla seinämällä.\nSuunnitelmat olivat niin suuria, että Leena tunsi kateutta\najatellessaan syntyneensä naiseksi. Oli pakko tyytyä ihmettelemään\nsivusta. Nainen ei saanut nähdä eikä tehdä mitään uutta, melkein kaikki\noli heiltä kiellettyä ja heidän piti vain ihailla miesten tekoja.\nMutta entä miehet itse: he saivat mennä mihin halusivat ja tehdä mitä\nhalusivat eikä edes syntikään ollut heille syntiä niin kuin naiselle...\n\nHeidän kävellessään hitaasti mäkeä alas rantaan Leena keri\najatusvyyhteään eikä malttanut olla sanomatta: —\n\n»Hyvähän teidän on — miesten!»\n\n»Mitä sanoitte?»\n\n»Sitä vain, että kunpa naisväki saisi höllyttää kytkimiään löysemmälle,\nettei tarvitsisi olla ikuisesti miesten talutettavissa.»\n\nTeknisti pysähtyi ja veti Leenaa lähemmäksi itseään.\n\n»Mihin me miesparat joutuisimme ilman teitä naisia!»\n\nHän sanoi sen niin tottuneesti, että Leena arveli hänen virkkaneen\nsamat sanat monta kertaa kaupungin mamselleille. Ja kun Sarka veti\nhäntä yhä lähemmäksi, muisti hän povariakan puheet: Et ole tyytyväinen\nosaasi — haluat uutta ja parempaa — uusia oloja ja hyvää miestä...\n\nLeena irrottautui ja he läksivät kiipeämään ylös mäelle nähdäkseen\nkauemmaksi yli järven. Leena kulki edellä ja jäljessä tuleva teknisti\naneli:\n\n»Miksi en saa pitää teitä kädestä kiinni?»\n\nKun tuttavuus oli alkanut tanssin jälkeen pikku leikistä, oli vaikea\ntottua sitä jatkamaan toisella tavalla. Mutta jos sitä sopikin leikkiä\nhovin portilla, ei se silti enää sopinut. Vastaan tuli jyrkkä termä\neikä Leena päässyt kiipeämään tekemättä pitkää kierrosta. Mutta\nurkunistin iso poika meni edellä ja ojensi kätensä Leenalle. Tämäkin\npääsi ylös, mutta silloin toinen vetäisi hänet syliinsä, puristi\nlujasti kuin pihteihin ja suuteli, suuteli kuin janoissaan. Ja sen\njälkeen mokoma ilkesi katsoa Leenaa hymyillen aivan kuin tämä ei olisi\ntiennyt vähemmälläkin, että samalla lailla hän oli suudellut niitä\nmamsellejakin. Mutta mies ei hellittänyt vieläkään, vaan Leena tunsi\nhänen huulensa rintaansa vasten kankaan lävitse. Hän tarttui koko\nkourallaan miehen tukkaan ja veti tämän päätä säälimättä taaksepäin,\nniin että toinen päästi irti, katsoi häneen kuin hullu ja näytti\ntahtovan tehdä toisenkin hulluksi.\n\nHe lähtivät edelleen — mutta mihin he olivat menossa? Leena pysähtyi\nviimein suuren kelon luona, joka oli kaatunut kallion reunan yli ja oli\nkuin suuri kiikku, nousi sen rungolle ja piti kiinni paksusta oksasta\nheilutellen itseään siinä. Ilma oli taas kirkas, laineilla kipinöi\nauringon helo ja veden takaiset rannat olivat puhtaaksi pestyjä sateen\njälkeen.\n\nHe viipyivät pitkän aikaa sanattomina.\n\n»Nyt on mentävä. Ulla on jo tullut Heitosta ja minun on oltava ajoissa\nkotona», muistutti Leena.\n\nMutta mies ei tahtonut laskea häntä, vaan keinutti puuta niin että\nhänen oli vaikea päästä siitä pois. Hänen hypätessään maahan hame\ntarttui oksaan ja sitä täytyi selvitellä pitkän aikaa irti ja seistä\nmiehen edessä jalat paljaina polvien yläpuolelle ja harmitella toisen\nilkkuvaa hymyä. Ja laskeutuessaan liukasta sammalikkoa Leena kompastui,\nmies tempaisi hänet syliinsä, kiepautti pari kertaa käsivarsillaan\nilmassa, kantoi kuin lasta eteenpäin, leperteli ja nauraa herahteli\nkuin lapselle. Ja kun vietto kallio viimein loppui ja he pääsivät\nkanervikolle suurten koivujen alle, ei mies enää päästänytkään irti,\nvaan puristi yhä lujemmin.\n\nLeena koetti olla hengästymättä ja pysyä rauhallisena tuntiessaan taas\nmiehen huulet rinnallaan. Mutta toisen silmät syttyivät palamaan kuin\nheinälatoon heitetty tulikipinä. Leena otti häntä ranteesta ja toisella\nkädellään tukasta ja niin he kiemurtelivat kanervikolla kuumissaan ja\nhuohottaen, ja vähitellen Leena alkoi jo uskoa, ettei hän jaksaisi enää\nkauan. Mutta miehen vallaton käsi herposi ja hän katsoi kysyen — katsoi\nkuin toinen ihminen. Silloin Leena ponnistautui päättäväisenä pystyyn,\nhuokaisi pari kertaa syvään, seisoi poispäin poskillaan lämpimän veren\npunerrus, asetteli pukunsa kaula-aukkoa ja suori hajalleen levinnyttä\ntukkaansa, johon oli tarttunut kanervan oksia.\n\nMies seisoi hänen takanaan ja odotti, mutta Leena ei edes vilkaissut,\nvaan lähti polkua pitkin allapäin.\n\nSiinä sitä oltiin... Jos tuo mies tietäisi ne huokaukset, jotka olivat\ntänä kesänä kuuluneet hänen aitastaan ja jääneet sen seiniin kuin\nodottamaan tulevia aikoja, ei hän tekisi toisen oloa näin pahaksi —\ntai tekisikö juuri siitä syystä vieläkin pahemmaksi... Mutta nyt mies\nhätäili ja sen vuoksi pilasi kaiken — pilasi niin, ettei hänen ovensa\ntulisi aukeamaan. Leenaa alkoi jo harmittaa. Hän ei rupeaisi heilakaksi\neikä lähtisi miehen mukana maita kiertelemään. Hänellä oli avaimet\nHaikolan isännyyteen ja emännyyteen ja se riitti. Paras oli olla\nmaistamatta vieraita marjoja...\n\nHeidän tultuaan pihaan oli siellä jo vanha Ullakin. Leena ei uskaltanut\nviipyä, ettei mummo katsoisi häneen liian tarkasti ja ymmärtäväisenä\nvanhana ihmisenä arvailisi pahempaa kuin oli sattunutkaan. Kuultuaan\nasiansa Rinteilästä Leena saattoikin lähteä kotiin ja laskeutui rantaa\nkohti. Veisurin poika seurasi häntä totisena ja näytti ihmettelevän,\nminkä vuoksi Leenakin oli totinen. Viimein miekkonen keksi keinon\nkeskustelun aloittamiseksi ja katsoi ilahtuneena:\n\n»Nytpä muistankin! Tänne tulee kaupungista nuorta väkeä huvimatkalle ja\nkalastamaan. Tuletko sinäkin mukaan?»\n\nLeena pudisti päätään, sillä heillä lopetettaisiin elonleikkuu. Mutta\nkuultuaan, että tulijat olivat pari tuttua mamsellia, joku vieras\nherra ja Sormulaisen kauppahuoneen kirjanpitäjä Koholin, hän sanoi\nepävarmasti:\n\n»En tiedä, mutta saa nyt sitten nähdä...»\n\nLeena istuutui veneeseensä ja käänsi sen kokan pikkusaaria kohti,\nnykäisi kerran airoilla ja mietti, että pitäisihän sanoa hyvästiksi\njotakin iloista, kun ei ollut itkemisenkään syytä. Mutta hän ei\nosannut virkkaa mitään eikä toinenkaan, vaan he katselivat hetkisen\näänettöminä, miten tuulenviri pyyhkäisi rantaa ja lepikko karisteli\nsateen jälkeisiä pisaroitaan järven tyyneen pintaan. Kuului kohaus\nja vedessä laajenivat monet renkaat, niin että se näytti taotulta\nhopealta. Ehkäpä puista pudonneet sadepisarat olivatkin sulaa hopeaa...\n\nTämä tapahtui siihen aikaan illalla, kun kylän saunat jo huokuivat\nviimeisiä savunsinisiä henkäyksiään, maille alkoi laskeutua utu ja\nihmisen ajatukset valtasi ensin rauha ja sitten sadun ja tarinan hämärä\nhetki ja viimein jo uni. Leena muisti hämärästä pitkän kotimatkansa\nja varjoisan metsän, Voitanan pelottavan torpan ja oman kiireensä,\nhymyili vaisusti hyvästiksi ja alkoi soutaa. Hän kiskoi kaikin\nvoimin ehtiäkseen perille — mutta yhtä paljon päästäkseen myös oman\nitsensä haltijaksi. Matka oli pitkä ja kuuma tuli pian. Mieli teki\nriisua vaatteet samalla tavoin kuin päivällä tullessakin, mutta jokin\nvaroitti, että veneen viereltä kurkistelisi näkki ja huulet märkinä\ntuijottaisi hänen alastomuuttaan...\n\nHänen päästyään oman nuottakodan ruohikkoon alkoi jo hämärtää ja häntä\narvelutti lähteä samaa synkkää polkua takaisin. Mutta menihän toinen\nKohtavaaran kautta ja se oli turvallisempi ja valoisampi. Ja niin hän\ntekikin, kulki puolen tiimaa ahojen ja niittyjen reunoja ja pääsi\nviimein maantielle pari virstaa Haikolasta kaupunkiin päin. Loppumatka\noli turvallinen, sillä tiellä jo kulkivat ihmisten lehmät ja lampaat ja\nmetsän yli näkyi harmaita kattoja. Eikä pelottanut mennä ohi siitäkään\npaikasta, jossa ennen muinoin oli vanha piiskuupetäjä, sama puu, jonka\nhän oli aikoinaan nähnyt varottavana unissaankin.\n\nSe oli tosiaan paha puu. Ja sen kuva jäi Leenan mieleen aikoinaan, kun\nrosvo oli sidottu siihen nuorilla kiinni, kun piiskuri seisoi vierellä\nja huiski iskujaan pitkin veristä selkää miehen parkuessa ja ihmisten\nkatsellessa kauempaa sanattomina. Toisen kerran kuulemma piiskattiin\nnaista, joka oli saanut lapsen ja jättänyt sen heitteille vieraan talon\nportaille ja mennyt, itse pakoon kaupunkiin. Näiden tapahtumien jälkeen\nLeena pelkäsi puuta — pelkäsi silloinkin, kun he isän kanssa talvella\najoivat reessä kaupunkiin ja kun hän puun luokse tultaessa painautui\nlähemmäksi isää turvaan. Hän oli silloin vielä pieni, mutta pyysi\nisältään että petäjä kaadettaisiin. Isä myöntyi, että kun piiskuut\nolivat Suomenmaasta jo loppuneet, joutaisi puukin tarpeettomana. Niin\nse kaadettiin, Haikolan renki ajoi sen pois, hakkasi haloiksi ja\nlämmitti sillä riihen uunia.\n\nMutta renki onneton uskoi vielä taikoihin ja haltijoihin tai muuten\nkertoi pelotellakseen, että kun paksu juurihalko paloi riihen uunissa,\nsiitä pihkan asemesta tihkuikin verta ja riihen hämärässä kuului\nihmisten valituksia ja voihkinaa. Siitä lähtien Leena pelkäsi riihtäkin\neikä uskaltanut mennä sen läheltä edes marjapaikoilleen. Mutta isä otti\nkädestä ja vei tytön riiheen, selitti pelon turhaksi ja näytti, ettei\nsiellä asunut ketään eikä siellä ollut muuta kuin savun ja kuivien\nolkien tuoksu.\n\nNo niin, se tapahtui silloin kun hän oli pikku tyttö. Mutta nyt kääntyi\niso tyttö portista pihaan samaan aikaan, kun miehet jo kokoontuivat\npirttiin ja naiset kalistelivat maitoastioitaan tupakeittiön puolella,\nkun pihapihlajan lehdet asettuivat yön lepoon ja kanat kuskasivat\npoikasiaan aitan alle hiekkakasaan. Hänen astuessaan sisään näytti äiti\nmyrtyneeltä eikä malttanut olla sanomatta:\n\n»Olet viipynyt, kun kiersit kyliä pitkin.»\n\n»Minäkö? Miten niin?»\n\n»Näinhän mistä tulit. Ties vaikka miesten jäljessä...»\n\nSiinä taas oltiin... Kun ihminen on kerrankin itseensä tyytyväinen sen\nvuoksi, ettei ole tehnyt pahaa, ainakin silloin saa kuulla moitteita\nsiitä. Kun Leena ei vastannut, arveli äiti hänet syylliseksi ja jatkoi\nvarmuuden vuoksi:\n\n»Ottaisit Sanan käteesi ja tutkisit vakavampia asioita ennen kuin...»\n\nEnnen kuin mitä...? Leena lähti pois ja katosi omaan rauhaansa.\n\n\n\n\nSIRPPIJUHLA\n\n\nOli päivällislevon aika ja hiljaista. Elokuun aurinko uhosi kuumuutta\nkoko ahjollaan. Ilma väräji, metsä näytti sulavan sinerväksi ja\npeltojen kuhilaat pyrkivät kuin omaan varjoonsa. Rakennuksen\nmetsänpuoleisella seinustalla viipyi sininen katve, mutta piha hohti\nkuin saunan kiuas.\n\nKaikki nukkuivat tai olivat nukkuvinaan.\n\nEmäntä oli heittäytynyt salin sohvalle ja levittänyt huivin kasvojensa\nsuojaksi kärpäsiä vastaan. Hiljaisuus soi korvissa, kunnes avoimesta\nikkunasta lensi sisään vimmastunut mehiläinen ja pyrki väen väkisin\nulos toisesta ikkunasta lasin läpi. Se syöksyi ruutua vasten niin että\nnapsahti, pudisteli hölmistyneenä päätään, kierteli ikkunapenkkiä ja\nsukelsi viimein palsaminkukkaan eikä tullut sieltä enää pois.\n\nTupakeittiössä oli kissa yksin. Se oli asettunut kyljelleen ikkunan luo\nkeskelle auringon keltaista läiskää koivet ojonaan ja etukäpälä turvan\nympärillä varjelemassa herkkiä partakarvoja pahankuristen kärpästen\nkutitukselta ja lattiavedolta. Kun aurinko oli siirtynyt sivummalle,\nvääntäytyi katti toiselle kyljelleen, huokaisi pari kertaa syvään ja\nalkoi katsella hauskaa unta pikkulinnuista, jotka maistuivat vielä\nparemmalle kuin varpunen.\n\nIsäntä oli heittänyt salin ikkunan alle rekiloimen ja asettunut sille\nhattu silmillään, sanomalehti vieressä ja silmälasit sen päällä. Naiset\nja rengit olivat pujahtaneet kuka aittoihinsa ja kuka ylisille. Hani\nloikoi malipensaan takana aitan seinustalla ja teki kiusaa itsepäiselle\nmuurahaiselle. Pensaan toisella puolella istui Maija ja virkahti:\n\n»Apiloita! Tule poimimaan nelilehtisiä.»\n\nTyttö alkoi penkoa nurmikkoa, mutta Hanin mielestä oli lapsellista\netsiä heinänlehtiä, pistää niitä virsikirjan väliin ja säilytellä\nsiellä vuosikausia muka onnen varalta. Niinpä hän sanoikin Maijalle\nkatsellen järvelle päin:\n\n»En viitsi. Mennään rantaan uimaan.»\n\nMaijan katse pyyhkäisi pojan kasvoja, hän nyrpisti nokkaansa ja sanoi\nepävarmana:\n\n»Ihmiset puhuvat...»\n\nHani ei käsittänyt, mitä puhumista siinä oli. Aikaihmiset olivat\nkummallisia ja heillä oli omituisia tapoja: Saunaan sai kyllä mennä\nyhdessä, mutta ei uimaan. Ja ylisillä sai olla kahdenkin, mutta ei\naitassa... Niin kuin sillä olisi ollut mitään eroa, vetipä tyttöjä\nletistä missä tahansa...\n\nLeenakin hyräili omassa kamarissaan, pitkästyi viimein ruokalepoon,\nmeni saliin, alkoi ikkunan ääressä nyppiä palsamista pois väsyneitä\nkukkia ja käänsi sen toisen sivun aurinkoon päin. Silloin vääntyi\nkukasta esille ärtynyt mehiläinen, jota hän sai huitoa huivillaan\nulos. Samalla hän huomasi isänsä nukkuvan ikkunan alla nurmikolla.\nHänen sormensa näkyi liikkuvan hiljaa ja hypistelevän raanun tupsua.\nJo liikahti toinenkin käsi ja säikäytti pois paidanhihalle hypänneen\nheinäsirkan. Leena lähti ulos, asettui isänsä viereen ja levitti huivin\nkasvoilleen. Siinä he valvoivat kotvan sanattomina ja välillä Leena\njo siirsi päänsä isän olkapään varaan ja oli nukkuvinaan silmät auki.\nViimein hän kyllästyi siihenkin, heitti liinan pois kasvoiltaan, nousi\nistualleen ja oikoi tukkaansa suoraksi.\n\nKoko piha oli tyhjä. Vain Hani istui aitan portailla ja totisen\nnäköisenä kuurasi pyssyänsä kiiltäväksi. Isäkin otti hatun kasvoiltaan\nja siristeli valon häikäisemiä silmiään.\n\n»Jos hyvin käy, niin leikkuu loppuu jo tänään. Ja illalla pidetään\nsirpinkampiaiset.»\n\nLeenan käsi nousi hitaasti ja osoitti kai von vintin ohi pilveä kohti:\n\n»Katsokaa — haukka!»\n\nIsän katse harhaili epämääräisenä, hän varjosti hatunreunalla silmiään\nmutta ei nähnyt mitään.\n\n»Ja tuolla on toinenkin! Ettekö näe vieläkään?»\n\nUkon katse pyyhki yhä taivasta, hän otti silmälasinsa ja katsoi\nuudestaan. Leenan etusormi kiersi kaarta sitä mukaa kuin kaksi tummaa\npistettä liikkui vaaleata pilvikumpua vasten.\n\n»Nyt ne kiertävät lähekkäin ja laskeutuvat alemmaksi tuon pihlajan\nkohdalla.» Leena innostui seuraamaan niitä. »Nyt ne siirtyivät tänne\ntalon puolelle. Ovatkohan kanat jo piilossa?»\n\nSamalla kuuluikin navetan puolelta kukon kurnutus, kun se hälytti\nsuuren perheensä suojaan aitan alle. Ja käsky vaikutti heti, sillä\njoka puolelta alkoi kuulua hätäistä kotkotusta kanojen juostessa ja\nhuolehtiessa poikasistaan. Mutta kukko ei vielä hätäillyt, vaan seisoi\ntärkeänä keskellä pihaa komennellen vauhtia toisille. Hani pujahti\nnurkan taitse rihla kainalossaan ja isäntä sanoi hänelle:\n\n»Sinä touhuat tuon pyssysi kanssa niin paljon, että jonakin päivänä\nsattuu onnettomuus.»\n\nLeena tarkkaili isänsä toimia ja seurasi hänen harhailevan katseensa\nsuuntaa. Viimein isä laski kätensä pettyneenä alas otsalta ja tarttui\nsanomalehteen kuin lähteäkseen. Silloin Leena meni hänen viereensä ja\ntarttui kyynärvarteen:\n\n»Isä — ettekö tosiaan näe?»\n\nUkko vilkaisi häneen ärtyneenä, kumartui ottamaan raanun ja lähti,\nmutta Leena tarttui vielä lujemmin ja virkkoi vakavana:\n\n»Sanokaa nyt totuus — näettekö vai ei? Silmät...?»\n\nIsä muuttui huolestuneen näköiseksi ja katsoi poispäin. Sitten hän\nkäännähti ja osoitti lointa:\n\n»Vie se aittaan.»\n\nMutta Leena ei päästänyt irti, vaan veti hänet mukanaan ikkunan alle ja\nistahti heidän äskeiselle paikalleen. Isä seurasi nöyrästi mukana ja\nalkoi jotakin tehdäkseen hajamielisenä täyttää jo ennestään täytettyä\npiippua. Ja Leena puhui harvakseen kuin toruakseen:\n\n»Olen jo kesästä lähtien huomannut, että teitä vaivaa jokin huoli.\nKun pari viikkoa sitten olitte kaupungissa, tulitte sieltä takaisin\ntotisena. Ja samanlainen olette ollut koko ajan. Ensin luulin, että\nsyynä oli se saastainen Sormulainen ja hänen velkakirjansa. Mutta nyt\nymmärrän, että teillä on jokin vika, jokin tauti.» Ja hetken kuluttua\nhän lisäsi: »Eikö isä voisi kertoa minulle.»\n\nIsän käsi vapisi hänen hypistellessään tuluksia. He istuivat ääneti ja\nLeena siirsi kuin huomaamattaan kätensä hitaasti isän kyynärvarrelle.\nSilloin tämä jo puhkesi sanoiksi:\n\n»Olisin tahtonut säästää sinua kaikkein enimmän. Mutta toisaalta olet\nsinä ainoa ihminen, jolle voin puhua. Äitisikään ei tiedä mitään.»\n\nKului taas aikaa ja Leena sanoi sitten:\n\n»Tuntuu niin hyvältä olla sellainen ihminen, jolle isä voi puhua.»\n\nNyt isä alkoi kertoa hitaasti, sanan pari kerrallaan ja unohtuen\nvälillä miettimään — tai ehkä vain viivyttääkseen ikävää totuutta. Hän\nkertoi huonosta näöstään, joka oli vaivannut häntä jo vuosikausia,\nettei kaikistellen voinut lukea lehteäkään. Hän oli käynyt ensimmäisen\nkerran tautitohtorin luona jo viime talvena ja silloin oli tohtori\nantanut hänelle nämä silmälasit, joita sitten ihmiset pilkkasivat ja\nsanoivat hänen pitävän niitä vain komeillakseen. Mutta asia ei ollut\nleikkiä. Jo talvella oli lääkäri sanonut, että hänen silmissään oli\nsellaista jäätä...\n\nLeenan käsi vavahti.\n\nKun isä meni tohtoriin toisen kerran pari viikkoa sitten valittamaan,\nettä lasit olivat heikot eikä hän nähnyt enää niilläkään, sanoi tohtori\nsen pahan uutisen, että jää oli kasvanut kummassakin silmässä ja että...\n\nHän keskeytti. Leena katsoi häntä:\n\n»Lupasitte kertoa minulle koko totuuden.»\n\n»Koko totuus on se, että vähitellen menee näkö kokonaan. Tohtori sanoi\nsitä toisella nimellä kaihiksi, mutta se tarkoittaa sitä, että minusta\ntulee vähitellen sokea.»\n\nPilven varjo ehti kulkea pihan yli ennen kuin Leena kysyi taas:\n\n»Kuinka kauan kestää vielä — ennen kuin...?»\n\n»... ennen kuin tulee pimeys?» Sai taas kauan odottaa vastausta: »Ehkä\nvuoden. Saattaa mennä kauemminkin, mutta yhtä hyvin se voi tulla\npikemminkin.»\n\nLeenan päässä alkoi vaahdota kymmeniä ajatuksia kuin koskessa, syntyi\nkuplia ja särkyi ja vaahto solui virran mukana ja suli siihen. Nyt hän\nymmärsi isän sanattoman vakavuuden silloin, kun tämä katseli pihan yli\npelloille, metsiin ja järvelle ahmiakseen itselleen viimeiset selkeät\nkuvat Haikolan pienestä maailmasta. Samalla hän tajusi omat mitättömät\nmielihalunsa, vaivaiset himonsa ja verenvetonsa ja kaikkien niiden\nyhteisen turhuuden suurempien asioiden rinnalla. Muistaessaan isän\nsanat — »on vahinko kun et ole poika» — hän ymmärsi nyt senkin, mikä\ntulisi olemaan hänen oma tehtävänsä isäukon rinnalla. Hyvät päätökset\noli hänen osaltaan tehty osaksi jo ennen tätä päivääkin, mutta nyt\ntarvittiin vain lujuutta, ettei hän enää tinkisi niistä.\n\n»Ei kannata olla huolissaan, kyllä tästä vielä selvitään», virkahti hän\nisän omilla sanoilla ja puristi ranteesta.\n\nHe nousivat ja seisoivat lähekkäin katsellen sanattomina kumpikin\nomalle taholleen. Piha oli yhä tyhjä, mutta riihen luona seisoi Hani\npyssy kainalossaan valmiina nostamaan sen poskelle keksittyhän jotakin\nerikoista. Leena vilkaisi taivaalle ja näki taas samat kaksi tummaa\npistettä kiertävän kehäänsä hitaasti ja korkealla. Silloin hänen\nkätensä nousi ja äänessä oli varma ja käskevä sävy:\n\n»Tapa nuo!»\n\nIsä meni sisälle ja hän omaan aittaansa. Pihalla ei näkynyt enää muuta\nkuin hullunrohkea kukko, joka nousi itsevarmana kaivon kannelle ja\nkurahteli käskevänä joka kerran, kun jokin tyhmä ja utelias kananpoika\npilkisti aitan alta. Kiharasaparoinen sianporsas karkasi karsinan\nraosta väljemmille tiloille ja voitonriemuisena röhkien juoksi keskelle\npihaa, temmelsi ja tuhahteli siinä, huomasi sitten nurmikolla oman\nvarjonsa ja lähti juoksemaan sitä pakoon. Mutta varjokin kääntyi mukaan\nja tuntui tarttuvan koipeen, niin että porsas kiljahti hädissään\nja pujahti portaitten alle. Hetken kuluttua katseli sieltä kaksi\narkailevaa tihrusilmää, sitten tuli porsas taas varovasti esille ja\nhuomatessaan päässeensä eroon ajajastaan sai uutta rohkeutta, meni\nnurmikolle loimen luokse, tonki ja kurkisteli sen alle ja katosi sinne\nkokonaan, niin että raanu liikkui itsestään ja äänteli kuin nökö.\nPäästyään viimein esille porsas haukkasi päivänkakkaraa, mutta saikin\nsamalla ampiaisen piston kärsäänsä. Se vinkaisi, paineli takaisin\nnavettaa kohti ja ruikutti oman lättinsä ulkopuolella olevan maailman\nilkeyttä.\n\nSilloin pamahti riihen luona laukaus ja Hanin riemullinen huuto kuului:\n\n»Alas tulee niin että kohisee!»\n\nNyt havahtui koko piha liikkeelle. Itsevarma kukko ravasi nokka ojossa\nkana-akkainsa turvaan aitan alle, kissa livahti portailta pensaikkoon\nja varpuset katosivat räystäitten alle.\n\nNata ilmestyi aittansa kynnykselle haukotellen pitkään ja raapien\nnivusiaan. Karsinapenkillä lojunut Mari-täti haparoi keppiään\npenkin alta höpisten yksinään. Emäntä siirtyi kamarissaan sohvalta\nkeinutuoliin ja aloitti mielivirtensä.\n\nIltarupeama alkoi ja väki lähti pientaria pitkin pellolle siinä hyvässä\ntoivossa, että taivas pysyisi kirkkaana, kuhilaat nousisivat ja illalla\nsaataisiin pitää lystit. Isäntä oli asettanut hattuunsa koristukseksi\ntähkän ja sitoi lyhteitä sen kuin kerkisi. Naiset olivat omalla\npuolellaan sarkaa solauttaneet liiat vaatteet pois ja leikkasivat\npaitasillaan. Nata nousi pystyyn ja haukotteli käsiään ojennellen:\n\n»Jestas kun tulisi ilta!»\n\nRiitta-piika kurkotti tähkää pois kaula-aukostaan ja katsoi häneen\ntotisena:\n\n»Arvaahan sen, kun yöt ollaan hypyllä.»\n\n»Jokos hypytkin on kielletty?» kysyi Nata terävästi.\n\n»Ei minun puolestani. Mutta riippuu siitä, millä tavalla hypätään.»\n\n»Millä tavalla...?» matki Nata. »Jokainen hyppää niin kuin osaa.»\n\n»... ja niin kuin halut vetävät. Paha vain, että niistä tahtoo olla\njälki-ilona pitkät itkut.»\n\n»Olenkos itkenyt?»\n\nKulmikas ja leveäharteinen Riitta tunsi pientä kateutta kaunista ja\nsolakkaa Nataa kohtaan. Hän raapi sirpin kärjellä kutiavaa kämmenpohjaa\nja purki sydäntään:\n\n»Joka ilta lennetään ja aamulla ollaan vanuttuneita kuin vanha hattu.\nTaidat olla sen sortin tyttö, että tarvitset itsellesi kurinpitäjää.»\nHän nyhtäisi ohdakkeen irti juurineen ja heitti aidan taakse. »Miks'et\nota miestä itsellesi?»\n\n»Ja mistä? Talolliset eivät huoli ja torpan akaksi en lähde.»\n\n»Tuo tuolta!» viittasi Riitta sirpillään Sipoon päin.\n\n»Ei se saa mitään aikaan», hymyili Nata väheksyvästi. »Iskee silmää\npöydässä vellikupin yli, mutta ei uskalla tulla aittaan.»\n\n»Lasten kuullen tuollaisia...»\n\nPieni Maija liikkui ojan reunalla epävarmana kuin vasikka. Hän oli\nriisunut mekkonsa. Sääret olivat ohuet ja polvet paksut ja koko varsi\nlaiha kuin humalalla. Yhdessä Hanin kanssa he puhaltelivat voikukan\nhöytyviä tuulen mukaan. Riitta katseli heitä ja sanoi Natalle:\n\n»Tuosta se alkaa...»\n\n»Eihän nyt vielä!»\n\n»Nyt leikitään. Mutta ensi vuonna ollaan jo uteliaita.»\n\nNata ei välittänyt vastata ja työ jatkui.\n\nTalon pihassa syntyi hienoinen sanaharkka isännän ja emännän välillä.\nHaikonen kompastui portaitten irtonaiseen lankkuun ja saneli sille\ntuomionsa:\n\n»Tuotakaan ei saada korjatuksi... Paras on laatia koko portaat kivestä,\nniin kestävät ikuisesti.»\n\n»Sinusta on tullut suurellinen. Laittaisit kaiken jo kivestä niin kuin\nentiset eivät kelpaisi», nyreili emäntä.\n\n»Eivät ne kelpaakaan.»\n\n»Mutta kyläläiset pitävät sellaista jo ylpeytenä.»\n\n»Saavat pitää jos huvittaa», jatkoi isäntä. »Tämän talon töissä ei\nkysytä kylän lupaa. — Jaa niin, tänä iltana on meillä sirppijuhlat ja\nparasta on laittaa suuri pata tulelle.»\n\nPitojen laittaminen elojuhlana oli emännän mielestä suuri synti, sillä\nties' kuinka kävisi sellaisten elojen, joita ei leikata hartaana, vaan\ntanssitaan ja rallatetaan kuin oltaisiin helvetin ilojuhlissa...\n\nMutta isäntäkään ei antanut myöten:\n\n»Meillä on juhlia niin harvoin. Joskus katovuonna saadaan kyllä olla\ntaas totisiakin.»\n\n»Ja kaikkea sinäkin jaksat!» huokaisi emäntä ja pyyhkäisi liinan\nnurkalla nenäänsä. »Antaisit olla ja lepäisit joskus...»\n\n»Helvetissä on aikaa haukotella.»\n\nEmäntä ei tiennyt miten uskaltaisi sanoa sanansa, mutta viimein hän\nrohkaisi itsensä ja katsoi miestään anovana:\n\n»Kuitenkin pyytäisin, ettei Haikolan elopellolla naurettaisi vaikeina\naikoina.»\n\n»Lempo vie! Kyllä sinun pitäisi tietää, miten paljon on Haikolassa\ntehty nauramisen syntiä.»\n\nEmäntä nosti kädet rinnalleen ja sanoi:\n\n»Jos Luoja antaa meille hyvän viljan, tulee häntä rukoilla siitä, että\ntekee meille siitä viljasta runsaan leivänkin.»\n\nNyt isäntä kiukustui:\n\n»Jos Luoja on antanut meille hyvän viljan, on sentään liikaa vaatia,\nettä hän rupeaisi sitä vielä puimaankin!»\n\nPihassa oli taas hiljaista ja isäntä käveli pellolle päin. Pientarella\nhän pysähtyi katsomaan Hanin puuhia. Poika oli tavoittanut mättäältä\nkäärmeen ja polkenut sen kantapäänsä alle. Nyt hän kurkotti käteensä\nkuukunanmunan ja tuprutti madon silmille pölyä naureskellen\nvahingoniloisena.\n\n»Tapa äläkä rääkkää!» tuhahti isäntä ärtyneenä.\n\nHani totteli mutta näytti miettivän uutta leikkiä. Hän pyöritti elukkaa\nhännästä, kiersi sen sitten rinkeliksi ja pani housunsa taskuun\npäättäen pelotella naisia. Mutta aitan nurkalla makasi kissa laiskana\neikä viitsinyt edes avata silmiään. Hani herätti sen heittämällä kyyn\nkuonon eteen. Katti säikähti, pomppasi pystyyn, pörhisti karvojaan\nja sylkäisi. Ja hupsu mirri ryhtyi nyt metsästämään toisen valmista\nsaalista: Se kyyristyi ja vaaniskeli aikansa, loikkasi viimein ja\npuraisi kyyn niskan poikki. Sitten se pani etukäpälänsä raadolle ja\nkatsoi Haniin ylpeänä kuin voittaja.\n\n»Jokos heräsit?» kysyi poika.\n\nKissa aloitti hyväilevän-rääkkäävän leikittelynsä, käänteli saalistaan\nja väliin iski siihen kyntensä kuin estääkseen karkaamasta. Mutta kun\nmadosta ei ollut enää leikkijäksi, vei mirri saalistaan portaita kohti,\nasetti sen Mari-tädin varpaitten eteen ja alkoi hyväilynpuutteessaan\nanella kiitoksia.\n\nHani meni pirttiin hiomaan puukkoansa, sillä hän aikoi nylkeä\npudottamansa haukan ja naulata sen kujan oven päälle varisten ja\nharakkain kauhuksi. Silloin tuli Maija pirttiin ja kiusatakseen\nmiesmäisen totista poikaa nykäisi tämän päästä hatun ja heitti uunille.\nPoika otti piakan ja alkoi onkia hattuaan takaisin, mutta juuri kun hän\noli saamassa sen, sieppasi tyttö uudestaan ja heitti piisin varjoon.\nNyt syntyi kisat, sillä Hani ei pitänyt siitä, että naiset penkoivat\nhänen tavaroitaan. Hatusta painiskeltiin, niin että Mari-tädin raanut\nja vällyt pölysivät. Maija heittäysi mahalleen ja piilotti hatun\nalleen. Poika koetti kääntää häntä saadakseen omansa ja käsi oli tytön\nkainalon puristuksessa. Silloin sattui tulemaan emäntä pirttiin ja\novensuusta kuului vihainen huuto:\n\n»Mitä ihmettä te siellä uunilla teette? Tyttö vielä ilkosen alasti!\nJa pojan torvelo on tuon ikäinen eikä tiedä, mikä on siivollisuuden\nraja...! Ettei tosiaan edes hävetä!»\n\nMaija vetäisi paitansa alemmaksi ja punastui syyttömästä synnistä.\nMolemmat pujahtivat ovesta ulos vilkaisematta emäntään. Ja portailla he\neivät katsoneet toisiaankaan, vaan tunsivat että tuommoisten syytösten\njälkeen oli mentävä pellolle eri teitä myöten. Maija ei uskaltanut\ntoisten näkyville ennen kuin etsi pensaasta hameensa, solautti sen\nylleen ja pyyhkäisi kädenselällä kyynelen silmäkulmastaan. Samaan\naikaan kiersi Hani pellon toista reunaa ja piiloon päästyään kirosi\nhengessään, niin että sisukset tärisivät:\n\n»Ja sen minä sanon sinulle muija, että sellaista tyttöä kuin Maija ei\nole ollut eikä tule joka pöksässä olemaankaan!»\n\nHän riiteli yksin ilman sanoja. Mutta pellolle päästyään hän meni\nsuoraan Maijan luokse ja virkkoi tälle miehekkään varmana:\n\n»Älä välitä sen ämmän sanoista! Itsehän tiedät ne asiat paremmin.»\n\nMaija ei katsonut häneen eikä virkkanut mitään, pää vain liikahti\nmerkiksi siitä että hän oli kuullut.\n\nMutta vieraitakin näkyi tulevan sirppijuhliin kuin kutsuttuina.\nMaantietä käveli pitkäpartainen vanha mies selässään suuri nahkalaukku\nja kädessään olkapäähän ulottuva sauva.\n\n»Tietoniekka tulee tännepäin!» kuului huuto.\n\nLeikkuu pellolla pysähtyi. Naapuritalojen veräjille ilmestyi katsojia\nja sieltäkin alettiin solua maantielle. Sipo oli ensimmäisenä vastassa\nja nosti Tietoniekan raskaan laukun kiviaidan yli.\n\nTulija oli monien pitäjien ja kaikkien talojen hyvä vieras, mestari\nTietolainen. Hänen oikeata nimeänsä ei ollut kukaan kuullut — jos sitä\nlie ollutkaan. Ukko Tietolainen kiersi tämän maankolkan perinpohjin,\npoikkesi taloihin kertomaan uutisia muualta Suomenmaasta ja sai\npalkakseen kiitokset ja ateriat ja joissakin vauraammissa paikoissa\npienen rahan taskun pohjalle. Tietoniekan virkaa oli ukko hoidellut jo\nkauan, sillä kun ryssän keisari kielsi painattamasta sanomalehtiä ja\nkirjoja ihmisten luettavaksi, päätti Tietolainen ruveta sanomalehdeksi\nja kiertää pitäjästä toiseen. Ja uutisten lisäksi hän antoi muitakin\nneuvoja siitä, miten piti viljellä peltoa ja hoitaa karjaa, millä\ntavoin parannettiin haavoja ja miten hoideltiin pieniä lapsia. Samalla\nhän myi laukustaan sellaista välttämätöntä pikkutavaraa kuin naisille\nneuloja ja silkkinauhaa, miehille tehtaanpuukkoja, ulkomaan tupakkaa ja\nfosforitikkuja.\n\nMestari istahti hovin ohrapellon pientarelle, heitti nuttunsa, kuivaili\nhikistä otsaansa ja alkoi vastailla uteliaisiin kysymyksiin:\n\n»Paljon on tapahtunut maailmassa. Viime kuulla olin Viipurissa asti\nja...»\n\n»Jalkapatikassako Viipurissa?»\n\n»Ei vaan laivassa Saimaan veden uutta kanavaa myöten... Sain Viipurista\nevääkseni sellaisia lehtisiä, joita on luettava ääneen kaikille\nihmisille. Janne kirjoittaa — kyllähän te Jannen tiedätte — ja yksi\nsemmoinen nuori tohtori Yrjö Koskinen kirjoittaa...»\n\n»Luetaan ne sitten illalla! Kerro ensin uutiset.»\n\n»Kuulin että parhaillaan rakennetaan rautatietä Helsingistä\nHämeenlinnaan ja nyt kuulemma pääsee junavaunulla jo kolmenkymmenen\nvirstan matkan. Ja vauhti kuuluu olevan niin raju, että hattu lentää\npäästä. Janne kuulemma vaatii, että samanlainen junatie pitäisi\nrakentaa Helsingistä Viipuriin ja Pietariin asti. Mutta ties tuleeko\nsiitä totta...»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Kuulin että Päijänteen järvelläkin kulkee jo samanlainen tulilaiva\nkuin Kiteellä. — Muuten siellä Päijänteen pohjoispäässä on Jyväskylän\nsuuri kaupunki ja sinne on perustettu tänä vuonna uusi koulu —\nsemmoinen merkillinen opetuskoulu, että oppilaille puhutaan suomeksi\neikä ruotsiksi niin kuin vanhoissa kimnaaseissa.»\n\n»Entä sitten?»\n\n»Arppe kuuluu rakentaneen Värtsilään vapriikin, jossa taotaan\nkaikenlaista rautatavaraa ja nauloja, niin ettei niitäkään tarvitse\nteettää enää sepällä. — Ja sitten kerrottiin sellaisia pienempiä\nuutisia, että Turun kaupungissa on muuan patrunessa nielaissut myrkkyä,\nkun sen mies honklasi toisten naisten kanssa.»\n\n»Entä oman maakunnan uutiset?»\n\n»No joo, kuulin että Vallisjärven kirkkoherra kuoli viikko sitten\nmahankoskun tautiin ja Vaaramon vallesmanni putosi kärryiltä ja\nkatkaisi kätensä. Ja Kannusniemellä sattui että kaksi nuorta miestä\nlöysi toisensa saman tytön aitasta ja siitä syntyi totinen tappelu. Se\noli kuulemma iso talo ja tyttö suree sitä häpiää nyt jälkeenpäin ja\nuhkailee hirttää itsensä.»\n\n»Eikö muuta?»\n\n»Ja senhän te tiedätte paremmin kuin minä, että oma kirkko paloi toissa\nviikolla. Olin toisessa läänissä kun sain kuulla siitä. Ja ihmiset\npuhuivat että tämän pitäjän miehet olivat hanakasti yhteisessä työssä\neikä kukaan purnannut. Ja siellä sanottiin, että samalla tavalla\npitäisi miesten löytää oma sopuinen sakkinsa jokaisessa tämän maan\npaikassa. Silloin saataisiin hirveitä aikaan.»\n\n»Mutta nyt nuokkuu jokainen omissa oloissaan», virkahti isäntä.\n\n»Niin nuokkuu ja on kateellinen naapurilleen. Mutta siitä on päästävä.»\n\n»Ja siitä päästään, kun vain joku hihkaisee.»\n\nHaikonen nousi ja sanoi:\n\n»Näytä illalla, mitä lehtiä sinulla on laukussasi.»\n\nSilloin kuului maantieltä kolinaa, pölypilvi kieri hiljaa koivikkoon ja\nhovin portista kääntyi pihaan hevonen. Kärryiltä laskeutui kauppahuone\nSormulaisen kirjanpitäjä Koholin. Isäntä katseli häntä kauan ja\nniskassa vaihteli väri kuin taivaanrannalla ennen paremmanpuoleista\nukonilmaa.\n\nSamaan aikaan harppi päinvastaiselta puolelta pohjoista metsäpolkua\nLievislahden urkunistin iso poika, se polyteknillinen mestari ja\nkanavankaivaja. Hän vihelteli hyväntuulisena, ripsui kepillään poikki\npolun varrella kasvavia lepänoksia ja kohautteli kainalossaan olevaa\nkirjapinkkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinhän se on usein tässä maailmassa, että jos sattuu vaikka\nsatamaan puuroa, niin silloin ei satu köyhällä olemaan lusikkaa.\nNiin kävi nytkin hovin sirppijuhlissa, että lukua ja tietoa tuli\nenemmän kuin saattoi kerralla ammentaa. Vuoroin luki kanavamestari\nja vuoroin kertoili Tietoniekka. Väki istui korvat hörössä nojaillen\nkyynärpäillä polviinsa. Viulunsoittaja kyllästyi odottamaan ja parit\npääsivät kiertelemään hämärää lattiaa, tömistelemään ja polkemaan\ntoisiaan varpaille. Kynttilä välillä sammui, ikkunalasit helisivät\nja koira vingahti jaloista pöydän alle. Mutta Juonas keskeytti hypyt\nhihkaisemalla soittajalle:\n\n»Älä vinguta sitä ralliasi! Anna noiden jututa.»\n\nSamaan aikaan syttyi salin ikkunoihin keltainen kynttilänvalo ja\nihmisten suuret varjot liikkuivat seinillä. Isäntä istui keinutuolissa\nja hänen lähellään Kohtavaaran vanha ukko piippu kädessä ja\ntupakkamassi narusta kiinni ranteessa. Puukhollari Koholin istui\nkynttilän valossa pöydän äärellä hymyillen Leenalle ja joskus\nemännällekin, joka seisoi ujona uunin luona kädet ristissä vatsalla.\nKeskellä lattiaa tepasteli kanavan teknisti ja kertoi innostuneena,\nmiten hän opistoaikanaan näki samalla kertaa Eljaksen, Jannen ja\nporvoolaisen runoniekan yksissä. Eljas oli jättänyt kippurakärkiset\nlapikkaansa mutta ei hyvää tuultaan ja herrasmiehen tavoin piti\nrattoisaa seuraa vaimonpuolille. Janne istui kulmat rypyssä, leukaperät\nhiljaisessa liikkeessä ja silmät tuimina, kuin valmiina leimahtamaan.\nRuneberg katseli arvokkaasti prilliensä takaa niin kuin koulumestarin\npitikin ja väliin hymähteli leppoisasti Eljaksen vilkkaille jutuille.\n\n»Mutta eihän minun tästä pitänyt puhua», keskeytti teknisti tarinansa.\n\nHän penkoi esille pinkan sanomalehtiä ja alkoi lukea ääneen ukkojen\nhiljaa kuunnellessa. Sattui sitten vilkaisemaan lehtensä yli, näki\npuukhollarin kuiskivan jotakin Leenalle ja tämän hymyilevän takaisin.\n\n»Kirjanpitäjä Koholinia eivät näy huvittavan tällaiset asiat?» puraisi\nhän.\n\nToinen nosti jalkansa polvelle ja hymyili ylhäisesti:\n\n»Minä olen innostunut vain kaupantekoon. Sillä tavalla pääsee\npitemmälle kuin monilla puheilla ja selityksillä.»\n\n»Kuinkasta pitkälle on sitten päästävä? Mihin asti on puukhollarin\nmatka?» kysyi Sarka kuin riitaa haastaen.\n\n»Herra Koholin tarkoittaa sitä, että rahalla pääsee vaikka seinän\nlävitse», lauhdutti Leena kiistan alkua ja hymyili kamasaksan\nkirjurille teknistin harmiksi.\n\n»Ja paljon pitemmälle», kehaisi Koholin. »Ties vaikka taivaaseen tai\nhelvetin portille — kumpaan kenenkin mieli tekee.»\n\nUkot hymyilivät, mutta Haikosen kulmakarvojen väliin ilmestyi\npystysuora ryppy ja hän nousi seisomaan:\n\n»Taivaaseen ette pääse ja helvetissä ette tee rahoilla yhtään mitään.\nPaperi siellä palaa ja hopia sulaa.»\n\nIsäntä muisteli Koholinin ensimmäistä käyntiä Sormulaisen rattailla.\nHe lähtivät talosta nopeasti ja olivat kaataa portin mennessään...\nTulivat juuttaat ystävinä, mutta salassa lipoivat kieltään kuin kettu\nkanatarhan takana. Kieroa väkeä... Ja omatunto kuin torpan tunkio:\npieni ja törkyinen. Mitähän varten se oli nyt tullut? Taisi hautoa\njotakin. Ajatustensa päätteeksi isäntä sanoi ääneen:\n\n»Jo viime kerralla mainitsin, että tähän maahan on nousemassa\naatelisten tilalle uusi valtaluokka, rahankerääjät. Noh, onhan mukava\nhallita rahallakin... Mutta sen minä kuitenkin sanon, ettei se ole\nvielä mitään aateluutta, vaikka taskun pohjalla onkin vaakunana\nhopearupla.»\n\nTeknisti istui sivummalla, kuunteli tyytyväisenä ja hirnahti. Omalta\nkohdaltaan hän ajatteli asiaa näin: Jahah, tuo miekkonen on tullut\ntaloon kaupantekoon. Ajattelee kai, että kun jaksaa hiihtää nuoren\nhirven, niin sitä paremmalla taljalla makaa...\n\nMutta Kohtavaaran ukon parta tärisi ja hän sanoa naksautti niin lujasti\nkuin katsoi kunnon kristitylle sopivan lähimmäisen tuomitsemiseksi:\n\n»Saattaa olla niin, että rahalla on helppo hallita. Mitätönkin mies\non rikkaana ruhtinas. Mutta vanha totuus on se, ettei raharikas ole\nkoskaan rehellinen mies. Hän elää toisten työn tuloksilla. Ajatuksissa\nasuu petos ja sydän on kuin likasanko: sinne mahtuu mitä tahansa!»\n\nMutta Leenaan näytti menneen pikku paholainen, sillä hän hymyili\nvieraalleen yhä makeammin ja puhui sievästi kuin mamselli:\n\n»Me kaksi herra Koholinin kanssa olemme sitä mieltä, että parasta on\npelata vain rahalla! Ostaa ja myydä ja olla armollisia köyhemmille.»\n\nSiitä konttoristi innostui ja alkoi selittää kuin oppimestari, että\nsaihan rahaa rehellisestikin, jos vain osasi ottaa. Esimerkiksi\ntalonpojat olivat tuiki typerää väkeä: He elää kyhnyttivät pirteissään,\nraapivat takkuista partaansa ja antoivat kaiken lahota ympärillään,\nvaikka olisivat voineet muuttaa koko mantunsa rahaksi. Joka puolella\noli rikkauksia, mutta he eivät nähneet niitä. Heillä oli tyhmyyden\nkaihi silmissä.\n\nHaikolan isäntä vavahti niin kuin puhe olisi ollut hänen silmistään ja\nhänen talostaan. Ja Kohtavaaran isäntä tuohtui yhä:\n\n»Nyt tuli sanotuksi pahat sanat! Ja niitä seuraa rangaistus. En halua\nennustaa mitään, mutta sen vain tiedän, että maailman nuijassa on pitkä\nvarsi. Se heiluu hitaasti mutta tekee totta.»\n\nNyt ahdisti teknisti vuorostaan:\n\n»Olette oikeassa, munsyöri Koholin. Maalla kyhnitään ja kidutaan.\nMutta siihen te kauppamiehet olette vain tyytyväisiä. Silloin teidän\non helppo huiputtaa talonpoikia ja viedä heidän talonsa. Haluatteko\nkuulla esimerkkejä, millä tempuilla rahankerääjät haalivat tiloja omiin\nnimiinsä suorastaan pitäjäkaupalla?»\n\nTeknisti hymyili ja antoi toisen ajatella ennen kuin ryhtyi aukomaan\ntoista solmua:\n\n»On ihan totta, että maalla kyhnitään ja kidutaan. Mutta vika on\ntoisaalla kuin luulette. Ensiksikin koko maan virkavalta on laiskaa\nja täysin hengetöntä väkeä. Se ei ajattele mitään eikä tee mitään.\nKorkeintaan liehittelee venäläisiä vallanpitäjiä.»\n\n»Sekin tiedetään», lisäsi Haikonen.\n\n»Ja kaikeksi pahaksi virkavalta on toiskielistä eikä välitä tämän maan\nja kansan asioista höykäsen pölähtävää. Kaikki on kunnossa, kunhan vain\nitselle on tiedossa virat ja hyvät palkkaruplat.\n\nTämä kansa on heille vieras. He istuvat krouveissa, imevät totejaan ja\novat tyytyväisiä.»\n\n»Sekin tiedetään», myhähti Haikonen.\n\n»Virkamiehet ovat sitä mieltä, että kansa on heitä varten eivätkä he\nkansaa varten. Ja heidän mielestään on parasta, että kansa on hiljaa\neikä ajattele mitään. Sillä se joka ajattelee, ei ole tyytyväinen.\nKansa on pidettävä takapajulla. Sen käteen ei ilmesty lehtiä eikä\nkirjoja. Jos kansa lukisi, niin se oppisi. Ja jos kansa oppisi, niin se\nviisastuisi. Jos se viisastuisi, niin se alkaisi arvostella ja vaatia.\nJa jos kansa alkaisi arvostella, panisi se pian tuulemaan!»\n\nTeknisti oli hengästynyt ja heitti loimuavan katseen kirjanpitäjään.\nKohtavaaran ukko löi kämmenellä polveensa ja päästi pitkän he-he-naurun:\n\n»Uskalsipa nuori mies sanoa suoraan!»\n\n»Mitä on tehtävä?» kysyi hovin isäntä.\n\n»On pölytettävä! On potkaistava pirtin ovi auki, että tuuli puhaltaa\nsisään!» sanoi Sarka. »Mutta samalla pitää repäistä virkamiesten\nkansliain ovet auki. Ja lapsille koulujen ovet.»\n\n»No reväistäänpä sitten!» ehdotti Kohtavaaran ukko.\n\n»Mutta sekään ei riitä. On rakennettava tiet, on saatava lääkärit ja\napteekit. Jumaliste, jos joka pitäjään kasvaisi sellainen mies kuin\nKorpi-Jaakko Pielisen rantamilla!»\n\n»Ei pidä noitua...»\n\n»Siinä oli vasta pappi! Opetti ihmiset lukemaan ja tekemään työtä.\nKohensi puolen maakuntaa jaloilleen.»\n\n»Ja kiersi pitäjää toisessa kädessä kirves ja toisessa kirja», jatkoi\nHaikonen. Tuli lyhyt hiljaisuus, jonka hän keskeytti kääntyen Leenaan\npäin ja sanoen aukinaisesti: »Kannapas tyttö pitkä rivi kynttilöitä\npöytään. Enemmän pitää valoa saada.»\n\nLeena kantoi valoa ja hymyili jotakin itsevarmana. Mestari Tietolainen\nastui sisään ja asettui odottamaan jutun päätä.\n\n»Jotakin on tehtävä. On pantava touhuksi!» jatkoi teknisti äskeiseen.\n\n»Kyllä nämä ihmiset jotakin tekevät, kun ensin tulee pakko, tulee\nvaikka onnettomuus. Silloin he heräävät», lisäsi Haikonen.\n\nKohtavaaran ukko heilutti jalkaansa ja sai viimein sanotuksi:\n\n»Tälle patruuna Sormulaisen kauppamiehelle minun piti vielä puhua...»\n\n»Ei riidellä enää. Nythän on elojuhla», lauhtui jo isäntä.\n\n»Tuo poikanen kun sanoi meitä tyhmiksi ja laiskoiksi... Mutta tietäähän\nse itsekin, etteivät laiskojen pellolle kuhilaat nouse. Ja senkin,\nettei leipä ja suola itsestään kasva. Paljon on tehtävä jos aikoo\ntäyttää vakkansa. Jos on muutaman kerran ajanut pitkän suolatien päästä\npäähän, silloin oppii elämistä sen verran kuin Sormulaisen puodissakin.»\n\nUkot alkoivat olla puhetuulella ja naurahtelivat ahtaaseen joutuneelle\nvieraalleen. Kohtavaaran isäntä jakoi yhä opetusta:\n\n»Ajatelkaahan vain! Talvipakkasella lähdetään monien viikkojen matkalle\nhalki saloseutujen ja pitkin umpisia teitä. Nietoksia aukaistaan satoja\nvirstoja Oulun kaupunkiin asti. Takaisin tullaan samaa tietä ja mukana\non suuri suolakuorma, jotta ihmiset saisivat ripotella suolanokareita\nkannikalleen.»\n\n»On se aikamoinen karavaani!» virkahti Haikolan isäntä. »Mies ja\nhevonen jokaisesta kylästä. Minäkin olen ollut mukana jo neljästi ja\nensi talvena on taas tämän talon vuoro.»\n\nRyyppylasien reunoja kiertelevät kärpäset riemastuivat viinanhajusta,\nsurisivat hienoja kaaria ilmassa ja viimein lensivät päin tulta\npolttaen siipensä. Siinä oli taas esimerkki tyhmän tekosista, ajatteli\nKohtavaaran isäntä, jolla oli tapana keräillä hyviä esimerkkejä\nkaiken maailman hölmöyksistä. Haikonen lähti katsomaan menoja pirtin\npuolelle, mutta pimeässä eteisessä tapasi Leenan ja kysyi äänessään\nkiukunsekainen huolestuminen:\n\n»Kuules tyttö! Mitä sinä oikein puuhailet sen konttoristin kanssa?»\n\nLeena naurahti hereästi:\n\n»Isän ei pitäisi hutkia niin pahasti sitä miestä. Pitää muistaa, että\nollaan velkaa Sormulaisen konttuuriin.»\n\nIsä ei ymmärtänyt vaan korotti äänensä:\n\n»Jos minä haluan sanoa tosia, en välitä vähääkään Sormulaisen\ntilikirjoista. Sivallan heti kun mieli tekee.»\n\n»No sopii sivaltaa sitten... Voinhan minä vuorostani hymyillä hänelle\nvoiteeksi sivalluksen päälle!»\n\nLeena aikoi lähteä, mutta isä tarttui häntä hihasta:\n\n»Muistat kai vanhastaan, että sipinäpuheet ja viilipiimä mun pistää\naina vihaksi?»\n\nMutta tyttö hyväkäs vain nauraa kujersi mennessään.\n\nPalatessaan saliin isäntä näki Tietolaisen ja teknistin neuvottelevan\ntärkeinä nurkassa. Kohtavaaran naapurilla oli hidas veri ja häntä\nkaiveli yhä sama asia:\n\n»Minua kiukuttaa tuo nuori mies! Se raukka suree sitä, kun talonpoika\non niin surkean köyhä. Mutta sitä se ei kertonut, millä tavalla pitää\nrikastua. — Kysytäänkö vielä?»\n\nHaikonen pudisti päätään:\n\n»Tiedetään se kysymättäkin. Hän tarkoittaa metsiä. Kauppamiehet\nhavikoivat niitä sinulta ja minultakin. Kun kanava valmistuu, uittavat\nhe puut etelään ja myyvät. Ja rikastuvat ja ostavat lisää. Kunpa olisi\nkoski! Silloin sahaisin metsäni itse.»\n\n»Vesi ei väsy. Se tekee kaiken sen mitä ihminen ei jaksa.»\n\nTeknisti ponnahti pystyyn ja oli keksimäisillään jotakin, mutta silloin\nilmestyi kynnykselle Hani hoputtamaan häntä:\n\n»Miehet ja veneet ovat valmiina. Joko lähdetään lohiapajalle?»\n\nSarka hävisi ulos ja unohti asiansa.\n\nPirtissä jatkui tanssi. Piha oli muuten tyhjä, mutta Nata näkyi\nkyllästyneen juhliin ja pujahti aittaansa nukkumaan. Portin lähellä\nseisoivat aitaan nojaillen Leena ja kirjanpitäjä Koholin. Nuoren miehen\nkäsi osui Leenan uumille kuin vahingossa ja Leena jatkoi kuiskuttelua,\njoka oli jäänyt salissa pelkäksi vihjailuksi:\n\n»Eihän Sormulainen antanut manuuta syyskäräjille?»\n\n»Ei ehtinyt. Minä viivytin ja taivutin häntä. Ja nyt se on jo\nmyöhäistä, kun manuuaika meni umpeen.»\n\n»Mutta entä sitten keväällä, kevätkäräjien aikaan?» kysyi Leena.\n\n»Ei kannata huolehtia! Kevääseen on pitkä aika. Siihen mennessä ehtii\ntapahtua paljon eikä hän mahda teille enää mitään», vihjaili Koholin.\n\nLeena nojasi koivun runkoon ja katseessa vilahti leikki:\n\n»Siihen mennessä tapahtuu todellakin paljon! Ja me jäämme Haikolaan.»\n\nNyt kirjanpitäjä uskalsi siirtyä lähemmäksi:\n\n»Mamselli Leena — jospa tietäisitte mitä nyt ajattelen...»\n\n»Katsokaa miten kauniita salamoita tuolla järven takana!» osoitti Leena\nkauas maan ja taivaan rajaan.\n\nSiellä välkkyi kylmänvärisiä jättiläiskipinöitä, mutta Koholin tunsi\nkipinöitä sisälläänkin.\n\nHän tarttui Leenan käteen ja aikoi suudella, mutta tyttö torjui\nlempeästi ja samalla katsoi miestä ilakoivat kasvot vajaan vaaksan\npäässä:\n\n»Hsst! Joku saattaa huomata meidät!»\n\nMutta mies ei hellittänyt irti:\n\n»Sanokaa missä teidän aittanne on!»\n\nLeena katsoi kuin kehoittaen, vilkaisi sitten aittariviä ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n»Tuo keskimmäinen... Mutta älkää tulko ennen kuin toiset nukkuvat.\nKoputtakaa ovelle...»\n\nSamassa hänen huulensa sipaisivat lemmestä humaltuneen miehen poskea.\nHän riistäysi irti ja katosi hämärän pihan yli. Askelet kuuluivat vielä\nportailta ja hävisivät kokonaan. Koholin unohtui paikoilleen, hymyili\nautuaille enteille ja katsoi aitan oveen kuin tunteakseen sen paremmin\nsitten pimeässä.\n\nMutta ikkunoista näkyi vielä valoja ja hänen täytyi odottaa.\nKuluttaakseen aikaa hän lähti katsomaan lieassa olevaa hevostaan\nja harppi kasteista nurmikkoa korkein askelin kuin kukko. Samaan\naikaan pujahti Leena nurkan taitse aittaansa, riisuutui rauhassa ja\nhymyili itsekseen, peitti pikku Kristiinan paljaat pohkeet ja asettui\nvuoteelleen.\n\nKoholin kuljeskeli pihalla ja kuuli rannan puolelta etenevien veneiden\naironkolkkeen. Siellä kuuluivat menevän Sarka ja rengit. Minnekähän\nniillä oli matka ja mitä tekemistä sillä lapiomiehellä oli tässä\ntalossa? Viimein Koholin kyllästyi vihaisiin hyttysiin ja lähti saliin\nistuakseen ukkojen kanssa muina miehinä. Mutta heitä ei enää näkynyt\nja Leenakin oli poissa. Emäntä vain osoitti valmiiksi laittamaansa\nvuodetta ja sanoi, että herra ylikonttoristi sai olla hyvä ja mennä\nnukkumaan milloin vain halutti...\n\nVierasta hymyilytti, sillä hän arvasi Leenan lähteneen aittaansa\nodottamaan... Hän yritti haukotella puolisalaa niin kuin uni olisi\nollut jo tulossa. Emäntä siirtyi omalle puolelleen ja vieras seisoi\nikkunan ääressä poltellen piipullisen toisensa jälkeen ja odotellen\npimeätä.\n\nKoko talo tuntui asettuvan hiljaa eikä kuulunut enää muuta kuin\nseinäkellon vitjojen kurahtelu jossakin parin seinän takana ja\nyksinäisen koiran haukahdus kylältä. Suuri vaalea pöllö lensi pihan yli\nniin että ilma havisi. Odotuksen jännittämä mies hiipi eteiseen, varoi\nlankkujen natinaa, hävisi pimeään, pääsi nurmikon yli keskimmäisen\naitan ovelle ja koputti varovasti. Ensimmäisellä kerralla ei kuulunut\nmitään, mutta hänen koputettuaan uudestaan kysyi aitasta uninen naisen\nääni:\n\n»No mitä nyt?»\n\n»Minä täällä!» kuiskasi Koholin ja vilkaisi talon pimeisiin ikkunoihin\ntuntien lievää omantunnon aristelua.\n\nAitasta kuului askelia, salpa kolahti ja ovenrakoon ilmestyivät Natan\nkasvot. Silmät unesta tihruisina ja tukka hajallaan hän tuijotti\nvieraaseen ja kysyi viimein sisuissaan:\n\n»Mitä hittoa te täältä hamuilette?»\n\nKoholin tapaili sanoja, mutta ei uskaltanut paljastaa totuutta. Hän\nnaurahti hämillään ja mutisi jotakin että tulinpahan muuten vain...\n\n»No hävitkää sitten helvettiin!» tuhahti Nata ja pamautti oven kiinni.\n\nKoholin seisoi hetken paikoillaan, kuuli lattialankkujen natisevan ja\ntytön asettuvan takaisin kahiseville oljille.\n\nVieras kääntyi ja hiipi pihan yli takaisin vielä hiljemmin kuin oli\ntullut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeena heräsi vasta myöhään auringon ehdittyä jo suutarin tuuliviirin\nkohdalle. Hän avasi aittansa oven ja säpsähti, mutta herahti sitten\nnauramaan. Pihalla olivat vielä paikoillaan kirjanpitäjä Koholinin\nkärryt ja hevonen nuokkui seisoallaan niityn pientarella.\n\nTouhuiltuaan ensin pirtissä ja mennessään vasta pitkän tiiman kuluttua\nkamaripuolelle Leena tapasi Koholinin, kulki tämän ohi ynseänä ja\nkoetti saada kasvoilleen loukkautuneen naisen ilmeen, niin kuin häntä\nolisi narrattu tuoreeltaan. Kun he hetken kuluttua joutuivat istumaan\nkahden, saattoi neitosen katseesta lukea pienen ja pahastuneen\nsyytöksen: Ettehän te tullutkaan! Kirjanpitäjä näytti olevan ymmällä ja\nkoetti aloittaa uuden päivän yhtä huomaavaisena kuin eilisenkin, mutta\nLeena torjui kohteliaisuudet huomauttamalla armottomasti:\n\n»Satuin kuulemaan, kun te yöllä koputitte piian aittaan.»\n\nKoholin meni sanattomaksi ja sai viimein soperretuksi:\n\n»Nyt me olemme käsittäneet kaiken väärin.»\n\n»Eikä mitä...! Minä olen käsittänyt ihan oikein. Pitäisihän teidän\nherrasmiehenä tajuta, mikä loukkaus tämä on minua kohtaan.»\n\nLeena yritti olla hyvin rauhallinen ja samalla myöskin totinen. Hän\ntiesi, että saadakseen miehen nöyräksi hänen pitäisi nyt pusertaa\nesille varovaisesti pari pientä kyyneltä ja sitten pyyhkäistä ne\nnaisellisen sirolla kädenliikkeellä pois. Mutta hän ei viitsinyt\nvaivautua eikä siihen ollut tilaisuuttakaan, sillä kynnykselle ilmestyi\nherra polyteknillinen mestari silmissään yön valvomisen jäljet,\npaidan hiha halki ja poskessa verinen naarmu. Nyt ei Leenan sopinut\nenää leikkiä itkemistä, vaan hän nakkasi niskaansa ja hymyili häjysti\nsanoessaan Koholinille:\n\n»Ei teidän tarvitse pyytää mitään anteeksi — minähän tunnen teidät\nmiehet niin hyvin!» Ja vasta nyt hän oli huomaavinaan teknistin ja\nsaneli molemmille yhteisesti: »Tunnenpa tosiaankin! Ensin toinen\npelaa ritaria ja yrittää soperrella kohteliaisuuksia, mutta saatuaan\nmuutaman ryypyn hiipiikin hämärissä piikojen aittaan. — Ja entäs tuo\ntoinen! Saarnaa ensin kuin pappi kansallisuudestaan, sivistyksestään\nja kouluistaan, mutta yön tultua häviää kylille tappelemaan ja viitsii\nvielä näyttäytyä ihmisille noin piestynä!»\n\nTeknisti katsoi kuin kysyen puuskan tarkoitusta, sillä vasta äsken he\ntapasivat Leenan kanssa pirtissä ja tämä lupasi puhtaan paidan. Mutta\nLeena lähti nyt lopen pahastuneena ja pamautti oven kiinni sopivan\nkovasti pilaamatta silti arvokkuuttaan. Eteisessä tuli pahimmoilleen\nisä vastaan ja kysäisi tuommoista kiirettä. Leena ei ehtinyt muuttaa\nsanoja eikä silmänluontia, vaan vastasi samaan tuiskeeseen:\n\n»Minä vain maksan velkojani!»\n\n»Kuules — mitä sinä tyttö nyt sotket?» kuului tiukka kysymys.\n\nMutta Leena osasi jo naurahtaa:\n\n»En sotke mitään. Kas minullakin on tilini siellä Sormulaisen\nkonttorikirjassa. Ja antakaa minun hoitaa omat asiani itse!»\n\nIsä katsoi häntä tutkivana:\n\n»Mitä sinä sanoit sille miekkoselle?»\n\n»Sitä että hän on tyhmä kuin pässi. Ja käyttäytyy muutenkin kuin\npässi.» Samassa tuli kamarin ovesta kanavankaivaja ja Leena kääntyi\nhänen puoleensa: »Tuo se verinen poskesi tuonne kamariin, niin saat\nsiihen lapun päälle. Ja paitasi tilalle etsitään isän kaapista uusi.»\n\nHaikolan ukko pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt mitään, mutta ajatteli\nvain että tokkopa tuolla asialla oli niin suurta väliäkään...\n\nHankkiutuessaan takaisin kaupunkimatkalleen Koholin tahtoi kaikin\nmokomin tavata Leenaa ja vielä viime hetkellä odotteli tätä kärryjen\nluona, piteli suitsia käsissään ja vilkuili ikkunoihin. Mutta Leena oli\npäättänyt tulla vasta viime hetkellä ja maahan katsellen hän kuunteli\nvieraansa hyvästelyjä.\n\n»Olisi hauska tavata kaupungissa, jos tulette joskus sinne», ehdotti\nkirjanpitäjä.\n\n»En tiedä, käykö se enää laatuun», vastasi toinen epäröiden. »Mutta\njos...»\n\nLeena päätti antaa pienen epävarman myönnytyksen. Jos hän ei myöntyisi\npuoliväliin, olisivat välit auttamattomasti poikki eikä heillä kahdella\nolisi enää kauppasuhteita. Niinpä hän vilkaisi toista silmiin ja sanoi\nalakuloisena:\n\n»Mutta jos voin vielä luottaa teihin, niin ehkä tulen ostoksille\nSormulaiseen. Ja sitten...»\n\nEnempää ei tarvinnut sanoakaan. Koholin rusensi hänen kättään\ninnoissaan, hypähti kärryille kevyesti kuin ainakin anteeksi saanut,\nkarautti portista maantielle ja vilkutti sieltä. Leena katsoi hänen\njälkeensä tahallisen pitkään ja vilkautti takaisin. Hevosen kadottua\nkoivikon taakse hän naurahti itsekseen, että voi sinuas, miesrukka,\nminua et kyllä huiputa enää...\n\nMutta kun Leena kääntyi lähteäkseen, seisoi takana teknisti kädet\nhousuntaskussa, poskellaan kaunis lappu ja yllään hovin ukon puhdas\npaita.\n\n»Kuulepas, mamselli», sanoi hän totisena. »Sinä taidat olla rakastunut\ntuohon tiskipoikaan?»\n\n»Enkä ole!»\n\n»Oletpas. Näkeehän sen silmistäkin. Äsken ne pyörivät kuin väkkärä.»\n\n»Ja jos olenkin, niin mitäpä tuosta... Eikä siitä sen enempää. Tule\npirttiin, niin puetaan ensin Kristiina. Ja sitten katsotaan sitä sinun\nnuottasaalistasi.»\n\n\n\n\nULKONA MURJOTTI YÖ\n\n\nJos alkusyksyllä katseli kylää jostakin kauempaa korkean vaaran laelta\ntai järven selältä, kuului yhteiseen suureen kuvaan välttämättömästi\nmetsän reunassa savuava riihi. Savun haihduttua jonakin varhaisena\naamuna astelivat miehet riihipolkua pinttyneissä piikkovaatteissaan\nja pian kuului peltojen yli varstojen tasainen kolke. Ja kun päästiin\niltapäivään, alkoi savuta sauna, hevonen kiskoi painavat jyväsäkit\nriihestä aitan oven eteen ja mustanaamaiset miehet kääntyivät\nsaunapolulle. Kuului vastojen läiske, löyly tulvahteli ilmaan oven\navautuessa ja alastomat vartalot vilahtelivat vesaikon lomitse.\n\nMutta sitten muuttui kuva: Puista karisivat viimeisetkin värinkoreat\nlehdet ja talojen harmaat seinät näkyivät selvemmin kuin kesäisen\nvehmauden keskeltä, niin että ihmiset saattoivat katsella toistensa\npihoihin ja lähimmät naapurit ikkunoihinkin. Aamuisin olivat pihat\nja polkujen vierustat hopeisessa huurteessa ja maantie raudankova\nkuin kivestä tehty kaupungin katu. Rannoilla oli peilinkirkasta\njääriitettä, niin että poikaset siellä kolkkasivat mateita, heikoissa\npaikoissa hulahtivat vyötäistään myöten kylmään veteen ja juosta\nhytisivät jäätyvissä housuissaan kotipirtin lämpimiin. Keskipäivän\naikaan oli aurinko ylhäällä, niin että silloin saattoi lukea ajanmerkit\nikkunapenkkiin vuolluista pykälistä, mutta paha vain että aurinko\nhävisi varhain ja ihmiset saivat ajanlaskussaan turvautua Otavaan\ntai rikkaammat taskussa tikuttavaan hopeakelloon. Pihapihlajissa\npyrähtelivät vilkkaat tilhiparvet ja vaarojen tummavarjoiset kuusikot\nrysähtelivät teerien vaihtaessa olinpaikkaa.\n\nSilloin oli ihmisillä aikaa. Naiset touhusivat villavasuineen,\nkuului rukkien tasainen hyrinä ja kangaspuiden kolke. Poikaset\nvirittelivät polkujen poikki loukkujaan, varttuneemmat miehenalut\nhiiviskelivät rinteitä pitkin kainalossa rihlanluikku ja väliin\npysähtyivät tuijottamaan, oliko kaukaisessa koivunlatvassa häämöttävä\ntumma kerä oikea lintu vai tuulenkourako. Ja aikamiehet ajoivat\nkaupunkiin moninaisille asioilleen ja iltasella tulivat sieltä takaisin\nviinanhumussa, hevonen kiiltävän märkänä.\n\nHovin nuori renkipoika Juhani kuului siihen miesväen joukkoon, jonka\nei tarvinnut enää kastella housujaan rantajäätiköillä, mutta jolla ei\nollut vielä lupa keksiä asioita kaupungin krouviinkaan. Hän risteili\nkaikki metsät kylän ja ylävesien välillä ja ampua paukautteli mitä\neteen sattui, väliin vain istui korkealla kivellä katsellen laajoja\nmaisemia ja mielessään sepitteli värssyjä. Aikansa katseltuaan hän\npisti lauluksi ja laskeutui rinnettä alas notkelmaan, jossa oli\njäätynyt suonsilmäke ja pursujen lomasta pilkottavat karpalot kuin\nveripisaroita. Pensaasta saattoi kurkistella utelias metsäkana ja\nseurata hänen liikkeitään, mutta poika aatteli armollisena, että istu\nsinä raukka vain rauhassa, kun saalista on muutenkin jo riittämiin...\n\nJa entäs kun ilta alkoi hämärtää! Metsään ilmestyi silloin kummallista\nja salaperäistä elämää, josta ei päivällä tiedetty mitään. Heti\nsinisen udun laskeuduttua tuntui kuin sadulta. Vaarat, puut ja\npolut olivat samoja, mutta niitä saattoi katsella kuin unikuvaa,\nvärikästä kuin silkkihuivi ja ohutta kuin auringon kultasumu. Silloin\nkatosi ajatuksista tämän päivän arki ja mielikuvat leikkivät satua.\nPuiden lomassa vilahtava palokärki ei ollut enää lintu vaan pahan\nihmisen levoton sielu. Petäjässä rapiseva orava ei ollutkaan orava\nvaan kujeileva menninkäinen. Ja entäs sitten metsän äänet: Tuolla\nkaukana vaaran takana haukkui äkämystynyt metso akkaansa, louhikossa\nasustava näätä puri hammasta ja sätti mäyrää siaksi, näreen juuressa\nkyyröttävällä jänöjussilla oli nuha ja se aivasteli yhtenään, niin että\npikkulinnut kikattivat vahingonilosta.\n\nSemmoinen sinihämäräinen metsä vietteli ihmistäkin mukaansa samoihin\nkujeisiin. Mieli teki nykäistä metsänhaltijaa partakarvoista,\nhoukutella ukko samalle nuotiolle ja panna kertomaan juttujaan. Taikka\neipäs! Tuolla kuun valaisemalla aholla leikitteli parhaillaan parvi\nkeijukaisia... Olisi jännittävä hiipiä sinne lähelle, tarttua tuota\npunaharsoista kiinni helmasta ja reväistä sen harsosta kappale, viedä\nse kotiin ja sitten illalla valojen sammuttua ottaa esille, vetää\nsieraimiinsa sen tuoksua ja nukkuessa panna ihoaan vasten...\n\nNe olivat kuulaan pakkasillan kuvia. Mutta kun ilmat vaihtuivat ja\ntaivas tuntui valuvan sekaisin vettä ja märkää lunta, noitui koko\nmetsä pahantuulisena eikä sinne viitsinyt mennä. Kaikkein pahimpia\nolivat pimeät iltayöt, kun noidanvasamat alkoivat sähistä ympärillä ja\npuihin osuessaan kipinöivät, niin että sai varoa silmiään. Niitä tuli\nedestä ja takaa, niitä sai väistellä ja varoa nahkaansa. Juonas-suutari\nkuuluikin kerran nuorena miehenä saaneen piikin selkäänsä ja jessus\nkun se oli tehnyt kipeätä ja polttanut kauan aikaa kuin tulinen rauta.\nSuutari oli tätä kertoessa hiukan päissään ja toiset pilkkasivat,\nettei se ollut mikään noidan vasama, vaan Juonaan oman eukon tuikkaama\nlemmennuoli. Mutta olipa kuinka tahansa, noidannuolet kuuluivat olevan\nlappalaisten keksintö ja nytkin niitä sihahteli ohi tulisina ja säkeniä\nkarisi kuin pyrstötähdestä... Niin että vieläkö joku väitti, ettei\ntäällä enää asunut entisten lappalaisten henkiä?\n\nJuhania rupesi pelottamaan ja hän päätti kääntyä takaisin. Kävi\nsamoin kuin aina ennenkin: mitä lähemmäksi piha-aitaa hän tuli, sitä\narkisemmaksi muuttui metsä ja satu katosi. Märkä lumi ryvetti vaatteet\nja kengissä litisi vesi. Näreikössä ei ollut enää ihmeitä, korkeintaan\nsiellä nuokkui jokin olemiseensa kyllästynyt vanha varis. Pimeän riihen\norsilla eivät enää kuppelehtineet tontut punaisissa piippolakeissaan,\nolipahan vain tavallinen hiiri ruokansa haussa.\n\nMutta ennen kuin Juhani astui sisään pirttiin ihmisten joukkoon hän\nkuitenkin vielä pysähtyi ja päätti vakaasti sen, että kun talven\nkuulaat pakkasilmat tulevat, hän nousee heti suksille ja lähtee\nkauaksi korpeen, elää siellä monta päivää havumajassa, etsii metsän\nsadut, istuu iltaisin nuotiolla ja houkuttelee sen lämpöön kaikki\nmetsän elävät — niin, ja samalla matkalla ampuu sen kallisnahkaisen\nihmeotuksen, myy nahan ja tulee upporikkaaksi kuin hovin isäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaikonen oli lähtenyt jo aamulla varhain venekunnissa kaupunkiin\neikä ollut vieläkään palannut. Emäntä istui kamarinsa keinutuolissa\nkädet sylissä heilutellen tuoliaan laiskasti edestakaisin odotukseen\npitkästyneenä. Oli vainajain juhlan aatto eikä emäntä osannut yksin\npäättää, millä tavoin vietettäisiin tämä ilta ja milloin syötäisiin\nyhteinen ateria.\n\nEmäntä tahtoi olla uskossaan luja eikä halunnut jättää sieluansa\nheitteille kuoleman jälkeen. Sen vuoksi hän luotti tämän maallisen\nelämän jälkeiseen autuuteen ja uuteen heräämiseen vasta viimeisenä\ntuomionpäivänä. Mutta silti hän ei halunnut joutua pahoihin väleihin\nvainajienkaan kanssa eikä estää heidän vierailuaan täällä vainajien\nomassa juhlassa.\n\nEnsi yönä heidän kaikkien piti tulla — Haikolan entisten asukkaiden.\nEmäntä oli kuullut monet tarinat tämän talon kuolleista ihmisistä,\nmenneiden sukupolvien vainajista. He olivat olleet vakavia ihmisiä,\njoiden iloinen silmänluonti oli hävinnyt samalla kun nuoruuskin oli\nmennyt — sehän oli aina ollut ihmisen osana tässä maailmassa.\n\nEnsimmäisenä heidän joukossaan olisi tietysti tämän nykyisen isännän\nisä — emännän oma appiukko — sellainen harmaatukkainen ja roteva\nvanha ukko, joka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kulki näillä\npientarilla ja kulutti näitä samoja lattialankkuja. Hän oli sellainen\nmies, joka osasi tehdä toisen ihmisen araksi ja epävarmaksi. Niin,\nja monien vainajien joukossa olisi myös pieni poika, kirkassilmäinen\npuolitoistavuotias miehenalku — emännän oma lapsi — joka kulki\ntaapertaen, kompasteli lattiansaumoihin ja puheli omatekoisella\nkielellään omia pikku asioitaan. Se poika syntyi jo ennen Leenaa ja\nkuoli muutamana sateisena syksynä kolme vuosikymmentä sitten. Ja\nomituista oli, että tuon pikkuihmisen mentyä koko Haikolan elämä\nmuuttui toiseksi, kaikki oli siitä lähtien vieraampaa, kylmempää ja\njurompaa. Ja emäntääkin oli väheksytty vain sen takia, ettei voinut\ntehdä isännälle toista samanlaista poikaa. Tuli vain Leena eikä muuta...\n\nEmäntä kuvitteli, millaista olisi ensi yönä vainajien tullessa\nvierailulle. Heitä olisi tietysti suuri joukko ja useimmat aivan\ntuntemattomia, kun he soluisivat äänettömästi portista pihaan pitkänä\nja harmaana saattona. Ensimmäisenä koko joukosta näkyisi tietysti vanha\nappiukko ja oma pieni poika. He pysähtyisivät sateiselle pihamaalle ja\nvaari taluttaisi vilusta värisevää pojanpoikaansa. He näkisivät valot\nikkunoista ja poika osoittaisi niitä pienellä kädellään. Kun elävät\nihmiset siirtyisivät pois näkyviltä, astuisivat vainajat pirttiin\nja saisivat tuta hyvää päästessään ahtaasta ja koleasta haudasta\nihmisasunnon lämpöön.\n\nEmäntä itki ajatellessaan vainajien kovaa osaa kirkkomaan mullassa.\nIlmankos pidot olivatkin ennen muinoin suuret vainajille ja\nelävillekin. Pirttiä valaisivat monet kynttilät ja uunissa roihusi\ntuli. — Niin oli ennen, mutta mitäs nyt...? Nyt oli kaikki toisin,\nihmiset olivat toisia ja koko maailma uudempi uusine ajatuksineen.\nIsäntäkin oli uuden ajan ihmisenä hylännyt ja unohtanut koko juhlan,\nniin että hän hymähteli toisten kertomuksille vainajien vierailusta\nja muusta sellaisesta. Kun emäntä vielä muutamia vuosia sitten asetti\neteiseen vainajia varten vedet ja pyyhkeet, katsoi isäntä häneen\nvihaisena ja mutisi jotakin että »kaikkea sinäkin vanha ämmä vielä\nhupsuat». Ja Leena oli toinen samanlainen.\n\nEmännän ajatuksissa viivähti taas kuva syyssateisesta pihamaasta,\nsiellä odottavasta harmaapartaisesta ukosta ja viluissaan värisevästä\npienestä pojasta. Sitä kuvaa katsellessa unohtui vähitellen kaikki se,\nmitä sanottiin kuolemanjälkeisestä elämästä. Mieleen eivät tulleet\nenää enkelten vitivalkoiset vaatteet ja harppujen heliä soitto, vaan\nsukumiesten hiekankosteat käärinliinat ja sanaton puhe.\n\nJo nousi emäntä ja tassutteli tupakeittiöön, vilkuili pihalle päin ja\nkuunteli toisten askelia pirtin puolelta. Pani padan tulelle ja ryhtyi\nvalmistamaan ateriaa. Onneksi ei kukaan kurkistellut ovelta, niin että\nsai valmiiksi puuronsa ja naurispaistikkaansa, kahmaisi runsaasti voita\nja pani sen puuronsa silmäksi, piilotti vadin vaatteisiinsa ja katosi\npimeään eteiseen. Hetken kuluttua sipsutti takaisin, otti naurisvadin\nja palvatun lampaankoiven ja katosi taas. Vierasaterian oikea paikka\nolisi ollut pirtin tilava pöytä, mutta tällä kertaa piti tyytyä vähään.\nAikansa niin hiiviskeltyään emäntä palasi kamarinsa keinutuoliin.\n\nSilloin kuuluivat Leenan askelet, lähestyivät. Emäntä kiepahti\nkiivaasti pystyyn, tavoitti käteensä kynttilänjalan ja meni vastaan:\n\n»Miksi et mene saunaan?»\n\n»Kunhan miehet tulevat ensin pois», kuului Leenan vastaus.\n\n»Ajattelin laittaa pirttiin enemmän valoa tällaisena iltana.»\n\n»Saahan tuota olla...»\n\nEmäntä innostui keräilemään käteensä kynttilänjalkoja, vaihtoi\nniihin uudet kynttilät, käveli talon läpi isoon pirttiin, siirsi\npärepihdit ja nauristuijut sivummalle, asetteli kynttilänsä pöydälle\nja ikkunapenkeille ja heitti pari halkoa lisää uuniin. Karsinapenkillä\nistuva Mari-täti huokaisi syvään, työnsi villavasunsa hellävaroen\npenkin alle ja siirsi rukkinsa nurkkaan pyhän varalle.\n\n»Isäntä ei ole vieläkään kotona», virkkoi hän. »Ties vaikka mitä\nsattuu, kun järvellä tuulee.»\n\n»Kyllä kai joutuu aikanaan», koetti emäntä vastata huolettomasti.\n\nSipo ja Hani tulivat saunasta nahka höyryten ja istahtivat vetämään\npuhdasta piikkoa ylleen. Heidän jälkeensä saapuivat Riitta ja Maija,\njotka eivät olleet malttaneet odottaa toisia naisia kylpyyn. Leena jo\nkuului menevän portailla vuorostaan ja Mari-täti hankkiutui mukaan\npyytäen Maijaa taluttajakseen pimeillä portailla ja liukkaalla polulla.\nNiin jäivät toiset huokailemaan kuumuutta ja vetämään ylleen vaatteen\nkerrallaan.\n\nOvi pamahti ja Maija tuli takaisin Maria saattamasta. Varpaat olivat\nsavessa ja hiukset sateesta märkinä. Tyttö asettui uunin eteen\nkuivattelemaan, sipaisi paitansa helman ylös ja lämmitti mahaansa,\njuoksi sitten karsinaan ja alkoi peuhata siellä pikku Kristiinan kanssa.\n\nUlkona oli jo pilkkosen pimeä. Vettä satoi ja tuuli vain yltyi, niin\nettä kaupunkimatkalaisten oli kai vaikea kiskoa raskaassa lastissa\nolevaa venettä. Yksi ja tointen alkoi puhua heistä ja Leenakin kysyi\npirtin ovelta saunasta tultuaan: »Eikö isä ole vieläkään tullut?» Hän\nseisoi portailla käsi otsalla ja tuijotti tummaan tihkuun, vaikka\nsieltä ei näkynyt yhtään mitään.\n\nVähitellen kokoontuivat kaikki pirttiin. Odotettiin. Ikkunalasista oli\nnurkka poissa ja reiän peittona palanen tuohta. Tuulessa se pärisi kuin\ntihulainen olisi sahannut Virsikanneltaan, jonka kieli kuului olevan\nihmisen jännettä. Emäntä tuli kamarin puolelta kädessään peltilaatikko,\njossa oli vaaksanmittaisia fosforitikkuja. Kynttiläsakset hän pani\npöydälle, otti sitten tikun ja raapaisi tulen penkistä, sytytti\nkynttilät ja lähti sanaakaan sanomatta omalle puolelleen.\n\nPortailla kolistiin ja kaikki heristivät korviaan tunteakseen isännän\naskelet. Mutta eteisestä kuuluikin vierasta liikuntaa ja outo käsi\nhaparoi ovenripaa. Ovi natisi hitaasti auki ja kynnykselle ilmestyi\nsuutari Juonas. Siristeli valon sokaisemia silmiään, pudisteli\nvesipisaroita olkapäiltään ja virkahti leikkiä tapaillen:\n\n»Taitaa tulla hyvä vesivuosi!»\n\nJa Juonaan jälkeen tuli heti toinenkin vieras. Ovensuuhun ilmestyi\nihmisten parantaja Loviisa kantaen kädessään tyhjää pulloa.\nEnsitöikseen alkoi valittaa: »Läksivät kahdella veneellä kaupunkiin\n— kylän miehet. Eivät vain liene hukkuneet...? Arvaahan sen, kun on\ntällainen ilma... Ja miehet lisäksi päissään...»\n\nJutut olivat pian täydessä käynnissä. Loviisa kertoi miten entisaikaan\noli tällaisina myrskyöinä liikkeellä koirankuonolaisia, jotka söivät\nnuorten naisten rintoja. Ja itse tihulainen kiersi torpasta toiseen ja\nkeräsi äitien mahasta lapsia eläteikseen.\n\nAikansa pakistuaan Loviisa muisti jotakin ja kimmahti pystyyn:\n\n»Jessus! Minun putelini...» Hän meni pankon luo ja otti sieltä tyhjän\npullonsa. »Panin tuohon lämpiämään, mutta nyt ne taisivat jo sulaa.»\n\nHän kertoi keksineensä uudenlaisen lyhdyn. Kun tämmöisen yksinäisen\nihmisen oli kolkko kulkea pimeällä maantiellä eikä köyhän kannattanut\nhankkia kynttilöitä eikä öljylyhtyjä, oli hän kerännyt kiiltomatoja ja\npannut pulloonsa. Noh, eiväthän ne paljon valaisseet, mutta olivathan\npimeässä kuin seurana... Ja eukko ojensi pulloa Hanille:\n\n»Minä kun arvelin, että ne mokomat paleltuvat, ja sen vuoksi halusin\nlämmittää. Mutta unohdin ne siihen ja... Menetkös pimeään vilkaisemaan,\novatko ne vielä hengissä?»\n\nPoika otti pullon ja katosi eteiseen. Palasi sitten ja lohdutteli\nLoviisaa:\n\n»Hyvin kiiltävät vielä! Puteli on kuin pieniä hiiliä täynnä.»\n\nAikansa piruista ja kummituksista kerrottuaan Loviisa huomasi, ettei\nhäntä kuunnellut enää kukaan muu kuin Mari-täti.\n\n»Leena ei näy uskovan tällaisiin tarinoihin», sanoi hän\nloukkaantuneena. »Pitäisi kuitenkin muistaa, että kaikki minkä ihmiset\nkertovat, se on totta ja se panee ajattelemaan.»\n\n»Minä en ajattele toistaiseksi muuta kuin Haikolaa. Ja se riittää.\nKuuntelen tosijuttuja vain siitä», vastasi Leena.\n\n»Tällaisena iltana pitää muistaa vainajia — sukulaisvainajia.»\n\n»Niin kai pitäisi. Mutta minä ajattelen enemmän tulevia asioita kuin\nmenneitä.»\n\nVanhat naiset katsoivat moittien, eihän nuorten sopinut olla noin\nvarmoja itsestään. Se oli nykymaailman ruma tapa ja kostautuisi kyllä\naikanaan. Tällaisena iltana piti muistaa, että isäntä oli parast’aikaa\nvesillä ja ties mitä siellä saattoi tapahtua...\n\nPaha aavistus tuntui tarttuvan ja herätti naisissa pelkoa. Tuuli vohisi\nuuninpiipussa, niin että savu hulmahteli sisälle. Halot paloivat\nritisten ja pirskauttivat vihaisia kipunaparvia ympärilleen. Ihmiset\nistuivat hiljaa eikä kukaan halunnut jatkaa juttuja. Odotettiin askelia\nportailta ja eteisestä, tanakoita ja verkkaisia askelia, jotka jokainen\noli oppinut tässä talossa tuntemaan. Mutta niitä ei kuulunut eikä\nketään näkynyt pihalla ikkunan valojuovassa.\n\nMari-täti nosti käden korvalleen ja jahkaili:\n\n»Ettekö vieläkään kuule mitään?»\n\nKukaan ei kuullut.\n\n»Vai ette... Mutta minusta kuulostaa siltä kuin joku vääntäisi\neteisessä jauhinkiviä.»\n\nVieras eukkokin kuuli sen selvästi ja kalpeni. Suutari oli rohkealla\ntuulella ja väitti, että para peijakas oli mennyt nukkumaan lattian\nalle ja kuorsasi. Mutta eukot eivät uskoneet ennen kuin Hani avasi oven\nselkoselälleen ja uunin leiskuvassa valossa näytti jokaiselle, ettei\neteisessä ollut ketään.\n\nLeena kiersi pirttiä sakset kädessä, niisti kynttilät huolellisesti\nja keräsi tahmettuneen talin pois jaloilta. Jo pysähtyi hänkin\npaikoilleen, sillä ylhäältä laipiolta kuului selvästi askelia. Juuri\npään päällä rusahteli, askelet lähtivät nurkasta ja siirtyivät uunin\npuolelle, niin että parrut notkahtelivat ja hiekkaa valui lattialle.\n\nNyt ei kukaan voinut sanoa, etteikö talossa liikuttu! Mari-täti\nvilkaisi Leenaan voitonriemuisena ja poppaeukko hamuili penkin alta\nnyyttiä katsoakseen, oliko muistanut ottaa mukaansa virsikirjan. He\nkaksi tunsivat mielihyvää siitä, että enkös minä jo sanonut...\n\nTaas kuului ylhäältä varovaista sipsutusta. Se siirtyi eteisen\nkohdalle ja portaiden päässä kolahti. Jokainen arvasi, ettei siellä\nollut ainakaan isäntä. Mari-täti siirtyi varjompaan, Riitta keskeytti\ntukkansa harjaamisen ja jäi kuuntelemaan käsi koholla. Toisten pelon\ntartuttamana siirtyi Juonaskin istumaan sinnepäin, missä oli kirves\npenkin alla käden ulottuvilla.\n\nJo natisivat eteisen palkit. Ovi reväistiin auki — ja kynnyksen yli\npirttiin pujahti Sevi-koira heiluttaen tyytyväisenä häntäänsä. Se\npysähtyi keskelle lattiaa, katseli ihmisiä silmiin ja nuoleskeli\nvalkoista vaahtoa parrastaan. Jäljestä tuli Hani ja kehaisi jo\novensuussa:\n\n»Mepäs löydettiin Sevin kanssa aarre!»\n\n»Sinä mokomako sen nyt löysit...!» huusi Riitta. Hän jatkoi\nharjaamistaan ja huokaisi: »Ja minä kun en ole koko elämäni aikana\netsinyt kuin kahta asiaa: miestä ja aarretta!»\n\n»Ja miestä ei tule mistään!» virkkoi Juonas.\n\n»Ja koira löysi aarteen», kertoi Juhani. »Kuulin ylhäältä mässytystä.\nKun menin katsomaan, oli siellä koperossa vatia ja pilkkumia kuin\nparhaassa pitopöydässä. Ja Sevi repi parhaillaan suuhunsa lammaspaistia\nja ryyppi särpimikseen kermaa. Jos ette usko niin lähtekää katsomaan!»\n\nLeena vilkaisi totisena Mari-tätiin. Mutta eukon ilme oli rehellisen\npettynyt eikä hänellä ollut edes avaimia ruoka-aittaan, hän ei voinut\nolla syyllinen. Parantaja-akka oli tullut vasta äsken eikä hänellä\nollut mitään tekemistä Haikolan laipiolla. Riitta ei ollut niin hupsu\neikä tietysti Natakaan.\n\nMiettiessään hän nipisteli etusormeaan nokisten saksien välissä, niin\nettä teki kipeätä. Sitten hän siirtyi lisäämään uuniin pari ritisevää\nhalkoa ja katseli hetken tulta kasvot lämmöstä punoittaen.\n\nNyt hän tiesi, kenen luokse oli mentävä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä istui omassa huoneessaan, poltti piirongillaan tuijua ja odotti\nisännän askelia. Pelkät askelet olisivat riittäneet, vaikka mies ei\nolisi näyttäytynytkään.\n\nToisten ihmisten jokailtaiset jutut henkien liikkumisesta olivat jo\ntarttuneet häneenkin ja isännän viipyminen muuttui peloksi. Minkäpä hän\nsille voi, arkaluontoinen naisraukka.\n\nHän tuijotti ikkunasta ulos pimeään ja säikähti ajatellessaan, että\nminä hetkenä tahansa saattoi nähdä lasin takaa jonkun vainajan\nnahoittuneet ja pinttyneen puun väriset kasvot, vaatteet hautausmaan\nhiekassa ja silmät kuin jäätyneinä. Valo onneton heijastui ruudussa\nniin kuin peilissä, lepatti laiskasti ja teki pimeän vieläkin\ntummemmaksi. Ja hänen omat kasvonsa olivat vieraat ja hämmentyneet. Hän\ntunsi, että jotakin pahaa oli tapahtumassa, hän kuuli askelia ullakolta\nniin kuin joku olisi siellä vaaninut häntä hiipiäkseen lähemmäksi ja\nparkaistakseen hänet hengiltä.\n\nEmäntä siirsi tuijun toiseen paikkaan, ettei sen lepattava kuva olisi\nnäkynyt ruudussa yötä vasten. Mutta kun hän samalla siirtyi itsekin,\nlepatti kynttilä yhä ikkunassa. Mitähän jos jonkun hautausmaan\nasukkaan askelet kuuluisivat salin lattialta ja ovenraosta näkyisi\nhomehtunut haamu...? Emäntä vilkaisi sinnepäin ja näki raollaan\nolevasta ovesta, kuinka hänen oma kynttilänsä valaisi salin lattialle\nkapean ja keltaisen juovan. Mutta hän ei uskaltanut mennä sulkemaan\novea, vaan kyyristyi nurkkaan, käänsi kasvonsa seinään päin, vaipui\nrahin viereen polvilleen ja pelkäsi omaa heikkouttaankin. Silloin\nmuistui mieleen rukous. Olihan Paavo käskenyt rukoilla aina silloin,\nkun pelko ahdisti mieltä, kun maailman paha puristi voimat pois niin\nkuin veden kosteista vaatteista... Niin oli Paavo sanonut — mutta ketä\ntässä piti totella? Toiset selittivät, että rukouksen avulla saisi\ntaivaan rauhan ja kirkkauden eivätkä hautausmaan lahot kirstunlaudat\nja kuolleitten roudan väriset kasvot pääsisi enää uhkaamaan. Mutta\ntoiset pelottelivat, ettei saanut unohtaa vainajia eikä hylätä entisten\npolvien ihmisiä silloin, kun he harvan kerran liikkuivat entisillä\nasuinsijoillaan.\n\nArkaluontoinen emäntä ei tiennyt, mitä ahdistetun sielun piti tekemän.\nMutta kun toinen ei auttanut, niin ehkäpä auttoi toinen. Hän nojasi\nkyynärpäänsä rahiin, risti kätensä ja ajatteli niin lujasti kuin vanha\nheikko nainen taitaa: Anna taivahan taatto nyt rauha tähän taloon äläkä\nsalli tapahtua pahaa. Lakaise pimeys pois tuolta ikkunan takaa, anna\nuusi päivä ja valkeus, ettei kenenkään tarvitse pelätä sinun kirkkaan\naurinkosi paisteessa... Ja Luojan jälkeen ajatus siirtyi omaan mieheen,\nettä älä vain hyvä mies huku siellä myrskyssä, vaan tule kotiin sen\nkuin ehdit, kopistele portaissa, astu pirttiin kuin isäntä, anna\nankaran äänesi kuulua ja aja pelko ulos talostasi — sinähän pystyt\nsiihen paremmin kuin monet muut...\n\nEmäntä rukoili niin kuin taisi, soperteli samat sanat uudelleen ja\nkuuli viimein askelia oven takaa toisesta huoneesta. Hän kavahti\npystyyn kädet yhä ristissä leuan alla, tuijotti oveen ja aavisti pahan\nhetkensä tulleen — kaiken sen kauhun ja pelon, josta ei pelastaisi enää\nrukouskaan. Hän vapisi ja oli vähällä parkaista.\n\nKynnykselle astui Leena. Emäntä katsoi häneen eikä tuntenut omaa\nääntään:\n\n»Sinäkö...?»\n\nTytär katsoi häntä silmiin, tarttui käteen, viittasi keinutuoliin ja\nsanoi rauhallisesti:\n\n»Istukaa tuohon...»\n\nÄiti totteli, istuutui jäykkänä kuin kirkon penkkiin ja tuijotti\nikkunasta heijastuvaan tuijun liekkiin. Silloin Leena kysyi:\n\n»Kuka muu sieltä olisi voinut tulla kuin minä?»\n\n»Arvelin että joku vieras...»\n\nLeena asetti kätensä äidin otsalle:\n\n»Oletteko sairas vai muutenko sekaisin?»\n\nÄiti katsoi häneen avuttomana, mutta ei puhunut. Leena meni\nisän kaapille, kaatoi viinaa ja tarjosi äidilleen virkkaen yhtä\nrauhallisesti kuin kuvitteli isänsäkin sanovan:\n\n»Muutamat hupsut puhuvat juttujaan ja nyt ne ovat tarttuneet jo\nteihinkin.»\n\n»Mutta minä rukoilin», sopersi toinen.\n\nLeena ei estänyt rankaisevan hymynväreen ilmestymistä suupieleensä\nsanoessaan:\n\n»Ketä tällä kertaa...? Jumalaa vai kummituksia?»\n\nÄiti näytti vajoavan tuoliinsa, kädet vaipuivat syliin, pää kumartui ja\nkatse painui lattiaan. Hän tunsi nyt viimeistenkin voimiensa lauenneen,\nhän ei tehnyt mitään eikä ajatellut mitään ja oli liikkumatta niin kuin\nei itsekään olisi ollut mitään. Ja kun hänessä pitkän ajan kuluttua\ntuntui jokin liikahtavan, oli se vain hiljaa kuiskaava ääni, joka\nilkkui että hän oli voimaton oman lapsensa edessä.\n\nJa oma lapsi katui sitä, että oli moitiskellut liian paljon, hymyili\nnyt valoisammin, kaatoi lasista loput hänen huulilleen ja sanoi:\n\n»Parasta että menette nukkumaan — eihän tällaisesta tule mitään.» Ja\nhetken kuluttua hän lisäsi ovella mennessään: »Älkää ainakaan heti\ntulko pirttiin. Kaikki näkevät jo päältäkin, että olette hervahtanut.»\n\nMitä lie tarkoittanut... Emäntä tunsi olevansa yhä voimaton — ja\nsellainen hän oli ollut koko ikänsä noiden Haikolain edessä, olivatpa\nhe sitten eläviä tai kuolleita. Pieni kiitollisuuden värinä kulki\nkuitenkin mielen läpi siitä, että hän oli joutunut elävän ihmisen\nhaltuun eikä niiden toisten...\n\nLeena otti kynttilän ja meni omaan kamariinsa. Pieni Kristiina nukkui\nkaikessa rauhassa eikä tiennyt pelosta eikä muusta pahasta mitään.\nTukka oli auennut palmikostaan ja punainen silkkinauha näkyi tyynyä\nvasten kuin korea kukkanen. Leena otti sen pois ja ripusti naulaan,\nkohautti raanua ylemmäksi ja näki tytön käden liikahtavan kuin\ntavoittaakseen unessa jotakin. Siinä oli tulevaa nuorta Haikolan väkeä,\najatteli Leena. — Paha vain että oli vierasten lapsi eikä oma... Ehkä\nhän joskus hankkisi omankin, samanlaisen kuin tämä. Siihen menisi\npaljon aikaa ja sitä ennen hänen pitäisi valikoida vielä isäkin —\nsellainen isä, joka kelpaisi hänen lapsensa isäksi...\n\nLeena kääntyi ja lähti kynttilä kädessä pimeän salin halki, sammutti\nviimein valon ja meni suureen eteiseen. Hän nojasi ovenpieleen\nkatsellen yönmustalle järvelle. Ei näkynyt mitään eikä kuulunut muuta\nkuin veden valuminen taivaasta, tuulen läähättäminen katon räystäissä\nja kaivon vintin vinkuminen.\n\nHänen piti purra hammasta jaksaakseen olla sellainen kuin oli.\n\nTuvassa jatkui yhä sama pelonsekainen jännitys. Sipo kuuli jotakin,\nkavahti pystyyn ja meni saman tien ovesta. Kylältä kantautui ääniä,\nSipo kompasteli liukkaat portaat alas ja oikaisi suoraan portille päin.\n\nMaantiellä sepän kohdalla liikkui jotakin tummaa. Hetken kuluttua Sipo\ntunsi isännän askelet, vaikka tämä tuli mustana varjona sateen takaa.\nSipo kiirehti kohti ja sanoi helpottuneena:\n\n»Teitä on odotettu. Naiset ovat pelänneet.»\n\nHän otti isännän olkapäältä raskaan laatikon. Heidän päästyään omalle\npihatielle heräsi koira kivijalassa ja alkoi haukkua vimmatusti.\nSilloin ilmestyi kasvoja ikkunaan ja ovi paukkui.\n\n»Älä pudota sitä laatikkoa, siinä on puoli omaisuutta», sanoi isäntä\nSipolle ja kumartui silittämään koivissa kiemurtelevaa märkäkarvaista\nkoiraa.\n\nPirtissä olivat naiset nousseet pystyyn ja katsoivat silmät suurina\novelle. Kun tulijain kasvot ilmestyivät valoon, huokaisi emäntä\nhelpotuksesta ja painoi sydänalaansa, Mari naurahti tyytyväisenä ja\nLeena virkkoi:\n\n»No viimeinkin tämä juhla loppui!»\n\nKoira kiersi ympärillä häntäänsä huitoen ja pudisteli turkistaan veden\ntoisten vaatteille, Sipo asetti laatikon penkille ja isäntä kuivatteli\nitseään tulen ääressä antaen katseensa kiertää jokaiseen.\n\n»Mikä loppui?» kysyi hän viimein Leenalta.\n\n»Kummitusten esille manaaminen.»\n\nHaikonen meni kamariinsa ja poiketessaan kaapilleen hymyili\nkummitusjutuille. Hänellä oli vahvalasinen pikari, jota oli ruvettu\nsanomaan tontunlasiksi. Se johtui siitä, että vieressä oleva pullo\nväheni kuin itsestään, kuin kotitonttu olisi salaa käynyt kaapilla...\nNytkin oli lasin pohja märkä.\n\nHän katsoi totutulta paikaltaan ikkunasta pihaan. Ei näkynyt muuta kuin\nsateinen syysyö. Tuuliviiri vinkui ikävissään. Metsän puolelta kuului\njoskus matalaa ja katkonaista jurinaa kuin karhu olisi nyyhkyttänyt.\n\nYö murjotti pahantuulisena.\n\nSilloin isäntä muisti jotakin, joka oli vielä kesken. Hän meni pirttiin\nja alkoi kiskoa laatikostaan lautoja.\n\n»Mitä teillä siinä on?» kysyi Leena.\n\n»Valoa. Lääkettä akkojen pelkoa vastaan.»\n\nIsä sai kannen irti ja alkoi nostella tavaroita penkille.\n\n»Lamppu!» ihmetteli Leena.\n\nAteria alkoi sanattomana. Mari-täti vilkaisi ensin toisiin ja sitten\npiirsi lusikallaan pöydänkanteen ristinmerkin vainajien juhlan\nkunniaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyys jatkui pitkänä, hämäränä ja hiljaisena pirttielämänä. Kaikki\nolivat kotona ja mestari Tietolainenkin mukana. Hän oli tehnyt\npienen kierroksensa ja tullut hovin suojiin odottamaan, että ilmat\nparanisivat ja teillä olisi helpompi vaeltaa. Nyt hänellä ei ollut\nmitään uutisia, paitsi että monen pitäjän suurvaras Pietunen oli\nottanut ja viimeinkin kuollut. Joskus kauan sitten nuorempana miehenä\nPietunen oi kuuluisa ja pelätty rosvo, jonka takia pidettiin taloissa\novet ja piirongit lukossa. Lähtiessään pitkälle matkalle miehet hioivat\npuukon vyölleen ja metsäpolkuja kulkevat naiset pelkäsivät siveytensä\npuolesta. Pietunen oli viimeinen rosvo, jota piestiin tämän kylän\npiiskuupetäjässä, siinä samassa puussa, jonka Haikolan ukko antoi\nkaataa ihmisiä pelottelemasta. Loppuiällään Pietunen oli tasaantunut ja\nelellyt erakkona pienessä torpassaan jossakin kaukana ylävesien takana.\nNo niin, olipa hyvä että Pietunen viimeinkin lähti — ja rauha hänen\nmenolleen sen vuoksi, että nyt oli rauha muillakin ihmisillä...\n\nTietoniekan kerrottua tämän kaiken astui pirttiin suutari Juonas\nhuiskien lunta hatustaan ja kopistellen kenkiään. Ja se mitä hän tiesi\nvuorostaan oli sitä tavallista Juonasta:\n\n»Huhhuh, kun pitää olla saastainen ilma! Ja koko elämä on pilalla.\nKun ihmisellä on kova yskä, löysä maha ja liukkaat kengät, niin muuta\nsiihen ei enää tarvitakaan.»\n\nSe oli sopimattomasti sanottu, kun Leena-mamsellikin oli parhaillaan\npirtissä ja kaulaili vaatteitaan suuren pöydän ääressä. Mutta suutari\nei ujostellut vaan kävi suoraan asiaan:\n\n»Luuletko tyttö, että minä uskaltaisin mennä isäsi puheille avun\npuolta kysymään. Me kaksi sinun kanssasi olemme tulleet hyvin toimeen\nkirkonpalosta lähtien ja onhan meillä jo yhteinen lapsikin — tarkoitan\nsitä Kristiinaa. Mutta isäsi on aina ollut sitä mieltä, että suutari on\nsuuri vätys ja lisäksi vielä rapajuoppo.»\n\nLeenan kysyessä Juonas alkoi kertoa, että hän oli lopen kyllästynyt\nainaiseen köyhyyteensä ja että siitä piti tulla nyt kertakaikkinen\nloppu. Se tapahtuisi seuraavalla tavalla: Jos isäntä myisi\nrakennushirsiä, rakentaisi Juonas nykyisen mökkinsä päähän kamarin\ntai kaksikin. Hän perustaisi kaupan, hankkisi siihen suolat, jauhot,\nkahvit, puukot ja muun vapriikkitavaran, rikastuisi ja kantaisi\nhopiarahaa säästöön. Kaupasta olisi apua koko kylällekin, sillä\nkenenkään ei tarvitsisi hakea rihkamaa kaupungista asti.\n\nSiinä oli asia, josta hän aikoi puhua isännälle. Mutta olipa hän tehnyt\nerään toisenkin päätöksen — teki sen oikeastaan jo silloin, kun istui\nmärkänä veneessä kirkonkylästä tultaessa — sen että jättäisi viinan,\nse kun ei sopinut häneen veriinsä ja kun kauppapatruunan ei muutenkaan\npassaisi kulkea kyliä puteli housunkauluksessa.\n\n»Miten lujasti sinun lupauksesi pitää?» kysyi Sipo epäröiden.\n\n»No pitäähän se... On jo pitänyt pari viikkoa.»\n\n»Ettei käy niin kuin entiselle miehelle? Se samainen mies heräsi kerran\nhumalaisena ojassa ja sillä hetkellä päätti tehdä parannuksen. Ja niin\nhän tekikin! Seuraavana aamuna hän ei herännyt ojassa, vaan paljon\nkorkeammalla: aitan katolla.»\n\nLaipion keskiparrussa riippui uusi lamppu, jonka kirkas valo näkyi\nulkona ikkunain alla, valaisi puolen pihaa ja vilkkui kylän toiseen\nreunaan asti. Kylän väki oli ruvennut käyttämään sitä ajanmittana ja\npimeällä katsomaan hoviin päin. Kun lamppu syttyi aamulla, oli se\nmerkki uuden työpäivän alkamisesta, ja kun ikkuna muuttui illalla\nmustan kiiltäväksi, tiesi jokainen sammuttaa omat päreensä.\n\nMestari Tietolainen kaivoi laukustaan esille pienen kirjasen ja\nhoukutteli Kristiina-tytön syliinsä näytellen kirjan aa-pee-seetä.\nTyttö oppi, mutta alkoi sitten hieroa nenäänsä ja kiukutella. Ei\nauttanut muu kuin viedä se pois. Mutta kun kirja oli käsillä, piti sitä\nmyöskin käytettämän. Ukko istui pöydän ääressä toisella puolellaan\nHani ja toisella Maija ja sama jauhaminen alkoi uudestaan. Maija osasi\njo vanhastaan aika paljon, mutta Hani oli hajamielinen, vuoleskeli\nkädessään olevaa puupalikkaa eikä kuunnellut kysymyksiä. Tietoniekka\nherätti hänet sanomalla:\n\n»Kyllä sinun pitää oppia nopeammin! Joudut pian itse opettamaan kylän\nmuita tenavia.»\n\nNiin kului pitkä tiima ja tarkoituksena oli jatkaa huomenna samalla\ntavalla. Kun mestari painoi viimein aapeluksensa kiinni, näytti\npoikakin saaneen vuoleskelunsa valmiiksi ja pani puupalikkansa\nseisomaan pöydälle. Siinähän oli mestarin ilmetty kuva ja miehen tunsi\nhelposti: sama korkea otsa, sama leikkotukka ja kulmien varjot ja\nrinnalle ulottuva pitkä parta.\n\nKuvaa käänneltiin, katseltiin ja kehuttiin, niin että poika meni\nhäpeämään pankon luokse ja alkoi tehdä jotakin muuta. Itse palikan\npisti Leena taskuunsa ja vei kamariinsa. Mutta Tietolainen ei antanut\nmyöten: Sama työ jatkui illasta iltaan niin pitkälle, että sillä välin\nehti sataa jo kunnon lumen ja kuukin vaihtui toiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Mikä täällä pirtissä käryää?» kysyi Leena niiskuttaen nenäänsä.\n\nNe olivat pojan keitokset uunin luona. Hän oli saanut kerätyksi hopeaa\nja sulatti sitä. Koira torkkui jalkojen edessä ja vierellä nojaili\nKristiina polveen katsellen ja kysellen. Poika oli saanut suuren levyn\nhopeaa ja tasoitteli sitä, leikkeli ja taivutteli. Vähitellen siihen\nmuodostui kuin kielekkeet, ja kun niitä koukisti vastakkain, näytti\nse hopeiselta lumpeen kukalta, joka ei ollut vielä auennut. Hani etsi\npussistaan hopeapallon, jonka hän oli joskus vuoleskellut, pani pallon\nkukan sisään ja juotti taivutettujen lehtien kärjet toisiinsa kiinni.\n\nHani oli tyytyväinen ja kohotti kättään. Kukka soi! Se oli\nhopeakulkunen, joka kilisi hauskan iloisesti ja sai Kristiinan\ntavoittelemaan sitä itselleen. Mutta Hani ei antanut, vaan varjeli\nhelyään, sillä hän oli laatinut sen juhlapäivien valjaisiin.\n\nUusi kulkunen sai ihmiset puhumaan hopeasta ja rikkaudesta. Sipo\nloikoi uunilla ja kuunteli naisten jutustelua. Nata suunnitteli, että\njos hänellä olisi kapallinen hopearahoja, jättäisi hän tämän kaiken,\nhyppäisi vaikka rahtilaisen reen kannoille ja ajaisi pois suureen\nkaupunkiin. Siellä olisi lakaistut kadut ja hyviä ihmisiä, joiden\njoukkoon piikaparkakin saattaisi kadota kuin umpikinokseen.\n\nRiitta oikaisi, etteivät ihmiset olleet siellä parempia kuin täälläkään\nja että piikaparka saattoi tehdä siellä samat synnit kuin täälläkin.\n\n»Mutta saisihan rahakappa olla silti, vaikka olisi täälläkin», myöntyi\nNata puoliksi.\n\n»Saisi... Mutta silloin pitäisikin olla piritsa vartioimassa.»\n\n»Puhuvat piritsasta vaikka eivät ole sitä nähneet», virkahti Maija.\n»Millainen kummitus se on?»\n\n»Kohtavaaran Annukalla kuului sellainen olleen ja Annukka oli varakas\neukko.»\n\n»Piritsa on semmoinen sontiaisen kokoinen elukka», tiesi Mari-täti.\n»Vähän niin kuin homehtuneen kuparin värinen. Kun pistää sen\nrahapussiin, säästyvät rahat.»\n\n»Tai jos eivät säästykään, niin säästyyhän ainakin piritsa», lohdutti\nSipo. »Mutta kyllä rahaa saa muutenkin jos tarvitsee!»\n\nHän kohottausi kyynärpäittensä varaan ja alkoi selittää:\n\n»Oletteko kuulleet, että valkoinen hevonen sontii hopeaa, kun vain osaa\nhoitaa asian oikealla tavalla?»\n\nNata oli valmis pistelemään:\n\n»Sen kun menet tunkiolle ja ahdat taskusi täyteen! Laiska mies, kun\nloikoo uunilla, vaikka...»\n\n»Älähän virnistele», virkahti Sipo vakavana. »Kerran minä jo koetinkin,\nmutta...»\n\n»Et onnistunut...»\n\n»En, kun en osannut keinoja. Se tapahtui silloin kun olin renkinä\ntuolla Kohtavaaran Nivasessa. Siellä oli valkoinen hevonen ja minä\nkoetin taikaa. Apetta hämmentäessäni sekoitin vasuun apilasta kerättyä\nhärmää. Ja kun hevonen puri apettaan, helistelin sen turvan edessä\nhopearahoja, jotta tehoaisi paremmin.»\n\n»Mutta eipäs auttanut!»\n\n»Älähän hätäile!» Sipo kohensi asentoaan ja jatkoi: »Sitten huomenna\naamurupeamalla...»\n\n»... pidit hattuasi hännän alla ja odotit», keskeytti Nata mennessään.\n\n»En viitsi kertoa, kun ette kuuntele kuitenkaan.»\n\n»Mihin Nata hävisi?» kysyi Leena kääntääkseen puheet muualle.\n\n»Olisi paras ruokkia lehmät, että talo pääsee rauhaansa.»\n\nMutta Nata oli hävinnyt. Sipo lähti auttamaan mutta ei löytänyt tyttöä\nmistään. Navetassa oli pimeätä ja sieltä kuului vain märehtivien\nlehmien leuanrouskutus ja vasikan ynähdys karsinassaan. Ja kaikkialla\nmuuallakin oli yhtä tyhjää ja ylisten ovet kiinni.\n\nSipo laskeutui rinnettä saunalle päin ja kotaan päästyään huusi Nataa.\nMutta vastausta ei tullut. Sipo kumartui kynnyksen yli sisään ja jäi\nkuuntelemaan hiljaista elämää. Luukku oli jäänyt kiinni ja kaikki oli\nyhtä samaa mustaa, niin ettei voinut erottaa omaa kättään. Jos olisi\nhitusenkaan verran uskonut haltijoihin tai vainajiin, olisi kuullut\nniiden kuiskailut ja askelten pehmeät sipsutukset. Mutta vähitellen\nsilmä tottui näkemään jotakin: tuhkan seasta punoitti vielä haaleata\nvaloa ja pieni tulikipuna kiersi hiilen pintaa kuin toukka, kunnes\njäähtynyt hiili halkesi risahtaen ja kipuna kuoli. Lauteitten reunalta\nputosi lattialle vesipisara ja penkille unohtunut koivuvasta ritisi\nkuivuessaan. Nurkista kuului samoja pieniä ääniä, samaa sanatonta\nkuiskailua ja kuin lehdettömien varpujen heilahduksia tuulessa. Sipo\nmietti ja kysyi viimein lauteitten nurkkaan päin:\n\n»Oletko siellä, Nata?»\n\nVastausta ei kuulunut, mutta jotakin kahahti hyvin hiljaa kuin tuulen\npyyhkäisy rantapajun oksassa. Sipo seisoi yhä liikkumattomana kiukaan\nvieressä ja tunsi selvästi, että saunassa oli elämää. Hän hymyili\narvaillessaan, että Nata oli sittenkin lauteilla, oli tullut tänne\nodottelemaan Sipoa niin kuin kauan sitten. Hän istui tuolla lauteitten\nnurkassa hiljaa ja hymyili kujeissaan, löytäisikö Sipo hänet vai ei.\nJoskus oli Sipo löytänyt ja löytäisi varmasti nytkin.\n\nSipo kysyi uudestaan ja oli kuulevinaan hennon nyyhkäyksen. Hän repäisi\nhalosta tikun, kaiveli tuhkan pohjalta punertavan hiilen, käänteli sitä\nkämmentensä välissä puhalsi. Viimein hiili hehkui ja hän sai tikun\nkytemään.\n\nMiehen kasvoilla näkyi heikon punertava valo ja hän hymyili omalle\najatusleikilleen, että tavoittaisi lauteilla loikovaa Nataa kiinni\nnilkasta ja sivelisi selkää ja rintaa. Heistä olisi hauska leikkiä\ntäällä pakomatkaa toisten ihmisten luota ja viipyä jälkilöylyn\nlämpimässä vaikka aamuun asti. Ja silloin olisi hyvä tilaisuus puhua\nNatalle siitäkin, että hän oli käynyt isännän pakeilla ja saanut luvan\nsiihen Voitanan torppaan... Että he rakentaisivat sen uudelleen,\nmuuttaisivat nimen vaikka Natalaksi tai Sipolaksi, tekisivät lammen\nrannalle uuden saunan, vääntäisivät irti kantoja ja tekisivät parven\ntenavia leikkimään ahon kivikolle...\n\nSipo puhalsi jo paremman tulen ja kohotti kättään nähdäkseen nurkkaan.\nSiellä oli tyhjää, mutta Nata istuikin alhaalla rahilla vaatteet\nyllään, nojasi kyynärpäillään polviinsa ja valon syttyessä peitti\nkasvot käsillään ja alkoi itkeä.\n\n»Pane pois se tuli!» kuului tukahtuneesti.\n\nSipo katseli häntä ja näki kasvot märkinä kyynelistä.\n\n»Pois se tuli!» tiuskaisi Nata jo kärsimättömästi. »Mitä sinä täältä\netsit?»\n\n»Tulin vain hakemaan sinua, kun...»\n\nHän painoi tikun tuhkaan tottelevana, arasteli hetken ja astui pari\naskelta nurkkaa kohti pannen kätensä tytön olkapäälle:\n\n»Mikä sinulle on tullut?»\n\nNata liikahti sivuun ja vastasi:\n\n»Anna minun olla rauhassa... Mene tiehesi!»\n\nSipo seisoi neuvottomana toinen käsi yhä koholla Nataa kohti.\nMutta se laskeutui hitaasti, hän kääntyi pahastuneena, tarttui jo\novenripaan mutta odotti hetken toisen leppymistä. Se oli turhaa, sillä\nNata nyyhkytti edelleen. Niinpä Sipo astui ulos pakkaseen, painoi\noven kiinni ja sylkäisi, että mikäpä noiden naisten ajatuksia ja\ntarkoituksia osasi lopuksi selvittää...\n\nSitten hän muisti oikean asiansa ja virkkoi oven läpi kuivasti:\n\n»Sitä minä vain, että Leena käski ruokkia lehmät. Menen ylisille ja...»\n\nVastausta ei kuulunut ja hän lähti, pyyhkäisi otsaltaan lumihileen,\notti kujan nurkasta lyhtynsä, sytytti sen ja ripusti ylisillä olevaan\nriukuun odotellen Nataa. Hän ehti avata luukun ja oli sullomassa\nheinäsylyksiä alas navettaan, kun Nata tuli viimein puhumatta ja\nkahmaisi heinäsylyksen. Joskus aikaisemmin oli Sipo kujeillut ja\nkaatanut tytön heinäkasaan, lappanut sylikaupalla heiniä hänen\npäälleen. Sitten piti purkaa sama kasa ja etsiä tyttöä, kunnes näkyviin\nsai hymyilevät kasvot. Oli hauska nyppiä roskat pois vaatteista,\nkerätä kutittavat heinänsiemenet niskasta ja selvittää lopuksi\ntukka. Nytkin Sipo aikoi saada tytön leikkisäksi ja tarttui tätä\nvyötäisiltä vetäistäkseen nurin. Mutta Nata käännähti ympäri ja katsoi\npuraisunhaluisena, silmissä paloi kiukku ja ääni varoitti terävänä:\n\n»Älä koske minuun!»\n\nSipo katsoi hänen vääntyneitä suupieliään, ruskean laikullisia\nkasvojaan ja sateen ja heinänkorsien vanuttamaa tukkaa ja kysyi\nhitaasti:\n\n»Mikä sinuun on mennyt?»\n\n»Mikähän lie mennyt... Sinä saat kuitenkin pysyä erilläsi.»\n\nSipo otti riu'ulta lyhtynsä lähteäkseen ja jättääkseen toisen pimeään.\nMutta mieli teki odottaakin ja hän kohotti lyhtyä Natan kasvojen edessä:\n\n»Kyllä kai minä jo arvaankin, mitä varten olet tuollainen. En olisi\nuskonut sitä sinusta. Ettäs kehtasit...»\n\n»Miksi et tullut minua ottamaan? Nyt se on jo myöhäistä ja sinä saat\npysyä loitommalla.»\n\nNopeasti kuin ilmaan räiskähtävä kipene sammui Sipon ajatuksissa\nkuva ahopirtistä ja hämärästä rauhasta, ohrapellosta ja rinteellä\nkisailevista lapsista. Hän katsoi Nataa vakavana ja puhui hitaasti:\n\n»Vai sen sortin nainen sinä oletkin... Noh, olihan hyvä tietää\najoissa! Harmittaa vain, kun tuli mainituksi isännälle ja aloitetuksi\ntyöt siellä Voitanan aholla. Ajattelin sinne sellaista pienen pientä\ntalonpaikkaa...»\n\nHän potkaisi välillä heinäkasaa ja katseli himmeänä pihisevää lyhtyä.\nNata oli taas hyrskähtää itkuun, mutta Sipo jatkoi yhtä rauhallisena:\n\n»Vaikka eipä sen puolesta... Tulenhan minä siellä toimeen yksinkin. Ja\nsinun on paras etsiä rukinpaikka muualta. Ja kätkyen paikka myös.»\n\nHän ei vilkaissutkaan Nataan, vaan laskeutui alas navettaan ja\nlevitteli heinät lehmien eteen. Ylhäältä hän oli kuulevinaan\nnyyhkytystä ja oli jo mennä lohduttamaan, että mitäpäs tässä nyt\nturhista, kyllähän tämän maailman murheista selvitään... Mutta hän\ntunsi itsensä ujoksi, painoi luukun kiinni ja tassutteli hitaasti yli\npakkasta kirskuvan pihan. Hänen astuessaan pirttiin Leena vilkaisi kuin\nepäillen heidän kahden viipymistä. Mutta kun mies näytti tavalliselta,\najatteli Leena että mitäpä se asia häneen kuului.\n\nNaiset olivat siirtyneet karsinaan, mutta Hani ja Maija istuivat\nikkunapenkin vieressä. Hani piirteli puukon kärjellä ruutuun ja vuoli\nsen jäisestä pinnasta valkoista hometta. Se varisi ikkunapenkille ja\nsuli siinä. Maija tarttui pojan käteen:\n\n»Älä riko niitä! Nehän ovat salakirjoitusta.»\n\nHani totteli, painoi puukkonsa tuppeen ja katsoi kysyvästi. Maija\nosoitteli sormellaan jääkuvioita ja selitti:\n\n»Salakirjoitusta... Se kertoo tulevista tapahtumista. Lukisin jos\nosaisin.»\n\nSormi siirtyi kuvasta toiseen ja hän kertoi Hanille, että tuossa\nkasvoi satumetsä ja siellä oli kummallisia puita ja kukkia. Tuossa\noli hopeinen lintu, sillä oli niskassa pitkä töyhtö ja takana ohut\npyrstö kuin savujuova. Tuossa oli kummallinen kumpu, jolta kasvoi\nkiemurainen varsi kuin humala. Ja tuossa oli merkillinen ratas,\nsellainen ihmeellinen kone, joka näytti tekevän rahoja kasoittain\nkuin silppukone. Ehkä se olikin sama vehje, jolla taottiin rahaa\nkajaanilaisen tohtorin runokirjassa...\n\n»Haepas vasu, niin kerätään hopeanokareita», innostui Hani muistaen\näskeiset jutut rikkauksista. »Mutta missä ne säilytetään ja mitä niillä\ntehdään?»\n\nHe olivat siirtyneet lähemmäksi toisiaan ja tyttö selitti terhakasti,\nmillä lailla ihmisen piti olla rikas: rakennettaisiin talo, jonka\nportaat olisivat valkoista kiveä ja ovenrivat hopeata. Ja katon\ntuuliviirikin näyttäisi vain kesätuulia. Pihalla kasvaisi haapa, sen\nlehdet soisivat kuin Hanin kulkunen ja haavan juurella olisi Maijan\noma aitta ja sen ovessa sellainen salalukko, ettei sitä pystyisi\naukaisemaan kukaan...\n\n»Etkö sinä itsekään? Mitä sellaisella lukolla sitten...?»\n\n»Kyllä minä itse... Ja joskus voisin antaa avaimen sinulle, jos...»\n\nMaija aikoi sanoa, että »jos emäntä ei sattuisi näkemäin», mutta\nkeskeytti ajoissa. Poika oli tarinaa kuunnellessaan katsonut pimeään\nnurkkaan, mutta nyt hänen silmissään vilahti iloista ja käsi pyyhkäisi\nkuin vahingossa Maijan kättä. Sitten Hani nousi penkille ja kurkotti\nnaulasta nahkapussia, jossa olivat kaikki hänen aarteensa: vyönsolki,\nvärillinen lasinpalanen sekä kulkusesta jäljelle jäänyt ainoa\nhopearaha. Hani alkoi hangata sitä peukalonsa päällä kirkkaaksi. Sitten\nhän puhalsi rahaa kämmentensä välissä ja saatuaan sen lämpimäksi painoi\nikkunalasin jäähän. Raha upposi siihen ja kun otti sen pois, oli\njäässä rahan muotoinen kuvio, ihan kuin oikea raha. Siitä tuli hyvä\ntirkistysreikä, saipahan katsella rahan läpi. Posket vierekkäin he\ntirkistelivät ulos kuutamoiselle hangelle.\n\n»Tästä katsoessa näyttää ulkonakin kaikki rahalta», virkahti Maija.\n»Mutta muutamat sanovat, että rahasta tulee vain suruja.»\n\n»Juttuja vain!» rohkaisi poika ja alkoi sulattaa ruutuun uusia rahoja\nrivin toisensa jälkeen.\n\nPian oli ruutu täynnä, poika laski kaikki sormensa pariin kertaan ja\nvirkahti:\n\n»No onpas kerrankin hopeaa! Tuolla määrällä saadaan se talosi ja\naittasi ja...» Silloin hän muisti jotakin, mietti hetken ja lisäsi:\n»Ja entäs se minun ampumani nahka! Se tulirepo... Siitä saadaan toinen\nmokoma ja silloin meillä on varaa...»\n\nMuistaessaan tuliketun Hani silitti jalkojensa juuressa lojuvaa\nkoiraa ja ilahduttaakseen tätä otti pussista rihlankuulat, kaatoi\nne penkille ja pyöritteli niitä koiran heilutellessa häntätupsuaan.\nMutta metsästyshankkeet eivät miellyttäneet Maijaa, sillä ne vain\nsärkivät hänen satunsa. Syntyi riita ja se päättyi siihen, että Maija\nasetti kämmenensä penkille ja pyyhkäisi. Kuulat rapisivat lattialle ja\nvierivät lankkujen rakoihin.\n\n»Sinä leikit vain sellaista, joka on itsestäsi hauskaa!» sanoi hän\nHanille, lähti ja potkaisi kengät jalastaan. Letit vain heilahtivat ja\nhän katosi karsinan sänkyyn. Hani keräili kuulansa takaisin pussiin\nja koira auttoi häntä raapimalla rakoa seinän ja lattian välistä.\nPoikaa suututti Maijan nokkavuus ja hän päätti vielä näyttää. Hän otti\nseinältä ruutisarven ja haistatti sitä Sevillä, niin että sen silmät\npaloivat innosta, häntä vapisi ja se uikutti ovelle päästäkseen ulos\nmetsään.\n\nPenin innostus sai Hanin tekemään lujan päätöksen. Nyt kun tulisi\nsopiva ilma ja hyvä hiihtokeli, lähtisi hän jo aamupimeällä korpeen,\nhäviäisi muutamiksi päiviksi pois ihmisten ilmoilta ja sillä matkallaan\nampuisi sen kuuluisan tuliketun, jonka nahka säihkyi kipinöitä ja oli\nniin kallis että keisaritkin ostelivat itselleen...\n\nHani istuutui takaisin paikoilleen, vanutti hyväillen koiransa turkkia,\navasi ruutisarven ja ryhtyi arvailemaan, miten paljon pitäisi kaataa\nruutia piippuun, että sellainen otus oikaisisi hangolle. Jos kaataisi\nensin yhden mitallisen — näin — ja sitten vielä varmuuden vuoksi toisen\n— noin — ja osuisi pääsemään revon jäljille, ei matka varmasti menisi\nhukkaan...\n\nPojan mittaillessa ruutia pirtin ovi aukesi ja isäntä virkahti:\n\n»Sinä olet taas lähdössä?»\n\nHani pyysi isännältä lupaa monipäiväiselle matkalleen.\n\n»No katsotaan sitten huomenna... Mutta juokse ensin hevosten luona ja\nmuista panna pönkkä paikoilleen.»\n\nIsäntä hymyili leppoisasti pojan innolle ja kysäisi viimein kuin\nitseltään:\n\n»Mitähän sinustakin mahtaa tulla?»\n\n»Tavallinen torpan mies», vastasi Hani yksikantaan.\n\n»Noo, nykyisin siihen ei ole enää pakko, jos ei itse halua.»\n\n»Mitäpä minä muutakaan tekisin», arveli Hani eikä kertonut salaisia\naikeitaan.\n\nMyytyään sen kalliin nahan Hani lähtisi rahapussi taskussa oman\nkaupungin lukukouluun ja sitten Viipurin kimnaasiin, niin oli\nsuunniteltu mestari Tietoniekan kanssa kahden. Ja riittäisihän\nrahaa niinkin paljon, että Maija lähtisi mukaan vaimoväen kouluun,\nsamanlaiseen jossa Leenakin oli käynyt.\n\nHani sulloi rihlan piippuun tullon, vei aseen naulaan ja juoksi koira\nkintereillään ulos. Tähdet vilkuttivat keltaisempina kuin ennen, kuu\noli korkealla tumman metsänrajan yläpuolella ja yönsininen vaara näkyi\nvaaleampaa taivasta vasten kuin ahvenen selkä piikit pystyssä.\n\nHani tunsi itsensä ylpeäksi. Hän oli tässä kylässä ensimmäinen, joka\ntekisi jotakin mainittavaa — sellaista josta puhuttaisiin vielä\njälkeenpäin. Ja ihastellessaan sitä hän katseli kylää, joka oli tehnyt\nloppuun askareensa ja asettui raanujensa ja vällyjensä alle. Kaukaa\nKohtavaarasta pilkotti vaisu valo, mutta Juonaan torppa maantien\ntoisella puolella oli jo pimeä. Suutarin tuuliviiri oli kallellaan ja\nse oli ruostunut paikalleen, niin ettei kääntynyt kovallakaan tuulella,\nvaan osoitti aina kesätuulia niin kuin Maijan hupsussa kuvitelmassa.\nSeppä näkyi päättäneen rikastua, sillä pajan katosta pursusi taivaalle\ntähtimäisen kirkkaita kipunoita ja hetken kuluttua kuului alasimella\nkilkatusta, joka kaikui monilta vaaroilta kuin soitto. Jostakin kaukaa\nmaantieltä kuului aisakellon ääni ja reen kitinä.\n\nJa Haikolakin asettui raanujen ja vällyjen alle, mutta kaikki eivät\nvielä nukkuneet. Pirtissä istui Nata rahilla uunin vierellä ja tuijotti\nlattianrakoon. Hani asetti jakkaran uuden lampun alle, kiipesi sille ja\npuhallettuaan valon sammuksiin ojentautui ovensuupenkille. Rakennuksen\ntoisesta päästä näkyi vaivaisen keltainen tuike emännän ikkunasta,\nsillä hän oli ottanut eteensä Sanan ja yhä etsi rauhaa itselleen.\nOmassa huoneessaan valvoi Leena kuunnellen pikku Kristiinan hengitystä.\nHänkään ei ollut tavoittanut rauhaansa, mutta hän ei odottanut sitä\nlaupeutena toisten kädestä, vaan oli päättänyt hankkia sen itse samalla\ntavoin kuin paleleva ihminen kutoo kintaansa ja vetää ne kohmettuneiden\nsormiensa suojaksi.\n\nHänkin hytisi vilusta ja lämpöä hänen oli saatava Haikolan talosta.\nMutta Sarka oli Haikolalle ja hänelle vaarallinen mies. Oli monet\nillat puhunut siitä, että Leena lähtisi hänen mukanaan maailmalle ja\nkahmisi sieltä syliinsä kaiken sen hyvyyden, mikä täältä salokylästä\npuuttui. Ja joka kerran oli Leena kangistunut, nykäissyt kätensä pois\nja ajatellut varoa koko miestä. Ja Leena tiesi nyt suojakseen hyvän\nkeinon, jos teknisti onnistuisi joskus sotkemaan hänen ajatuksiaan.\n\nSamaan aikaan kun pirtin nurkassa murehdittiin ikuista eroa ja\nnieleskeltiin pettymyksiä, samaan aikaan ratkottiin kamarissa lankoja\npoikki.\n\nKaikki oli hiljaista. Tai ei ihan hiljaista, sillä kuun valon\nsiirtyessä hitaasti yli lattian saattoi melkein kuulla taivaan urkujen\nsoiton.\n\n\n\n\nTULIREPO\n\n\nHeti ensimmäisten talvipakkasten tultua alkoi Huhtirannan kylä elää.\nSe oli koko syyspimeitten ja sateitten ajan ollut puolitorkuksissa,\nistunut vain nurkissaan ja kertonut vanhoja tuttuja tarinoitaan,\njotka oli kuultu jo monet monituiset kerrat. Mutta annas kun pirtin\noven naulankannat tulivat kuuraan tai kun nenänpää valahti ulkona\nvalkoiseksi, syntyi kaikkialle eloa ja ihmiset liikkuivat vilkkaina.\nNaiset kipaisivat nopeasti tupaan ja uunin eteen päästyään käänsivät\nsiihen selkänsä, kohauttivat hameensa takaa ylös ja lämmittelivät.\nMiehet korjailivat rahkeitaan, latoivat metsässä halkokuormansa\nkukkuralleen ja kotirinteelle tullessaan noituivat, kun kuorma\nkaatui lähellä omaa pihaa. Ja penskoilla oli hauskaa: rinteet olivat\nsuksenlatuja täynnä ja vesikelkat höyläsivät maantien kiiltäväksi\njokaisen nyppylän kohdalta.\n\nHovin Hani uskoi vieläkin, että hän oli ensimmäisenä tekemässä jotakin\nmainittavaa. Hän laski pirtin oven kuuraisia naulankantoja ja päätteli,\nettä koska jo noin mones naula on valkeana, on aika lähteä liikkeelle.\nJa niin hän muutamana huuruisena aamuna lähtikin, hiihti ohi\nKohtavaaran ja painui pohjoista kohti. Sitä mukaa kuin päivä valkeni,\nmuuttui aamunvärinen hanki häikäiseväksi ja salo alkoi elää. Jostakin\nvaaran rinteeltä kohosi lakeisen savu ja kuului kaukaista koiran\nhaukuntaa, kuivettunut kelo rasahti pakkasen jäljeltä, punatulkkuja\nhurahti ohi isona parvena eikä puun latvassa istuva teeriparvi\nvälittänyt pyssymiehestä mitään. Sevi seuraili uskollisesti latua\npitkin pysytellen suksenkantojen tasalla, pisti vähän väliä kuononsa\nkorvia myöten hangessa keksimäänsä linnun tai kärpän koloon, tuhisi\nsitten jälkiä haistellen ja pudisteli tyytyväisenä lunta naamastaan.\n\nHani päätti oikaista metsien halki suoraan pohjoisen puoleisille\nvaaroille ja oli näkevinään sieltä savua. Vasta keskipäivän aikaan hän\npysähtyi lepäämään, kun hanki kimmelsi silmiä sokaisten ja näytti siltä\nkuin Luojan valtava lumilaari olisi pantu täyteen jalokiviä.\n\nNiin kului ensimmäinen päivä ja Hani tunsi olevansa matkalla suureen\nja avaraan maailmaan. Mutta kun ilta tuli, olivat pohjoiset vaarat ja\ntorpansavut vielä kaukana eikä hän ehtisi ennen yötä aukaista latua\nsinne. Hän tekaisi itselleen havuvuoteen, pienen kuin karhunpesän,\nja siinä he kyyröttivät Sevin kanssa vilusta väristen ja toisiansa\nlämmittäen. Vähän päästä piti nousta lisäämään puita nuotioon ja\naamuyöstä kuului kaukaista ulvontaa — lieneekö ollut liikkeellä susia\nvai lauloiko jokin yksinäinen koira omaa ikäväänsä.\n\nSeuraavana päivänä hän hiihti yksinäistä torpan savua kohti ja pääsi\nensimmäisten vaarojen luokse. Kylä oli köyhä ja yksinäinen, sinne\nvei vain latu ja sitä seuraillen Hani pääsi harmaan ja kallellaan\nkyyhöttävän mökin luo. Lammella hakkasi nuori nainen jäätynyttä avantoa\nauki nostaakseen vettä punkallaan. Hani hiihti lähelle ja nainen\nvirkkoi:\n\n»Näin sinun tulevan jo kaukaa, kun laskit rinnettä tuolla suon takana.»\n\nHani otti kirveen, hakkasi avantoon reiän, nosti astiallisen jäiltä\nkalisevaa vettä ja lähti kantamaan naisen jäljestä pirttiin. Lumikinos\nulottui räystääseen asti ja ikkunan tilalla oli vain huurureunainen\nsavuluukku. Hän pieksi lumen olkapäiltään ja punatupsuisista\npaulanauhoistaan ja astui sisään korven ahtaaseen ja pimeään\nsavupirttiin.\n\nSisäänlämpiävästä takasta pelmahteli katonraja täyteen savua ja työntyi\nhitaasti lakeisesta ulos. Mutta lattian puoli oli kirkkaampi ja tiiviin\nsavurajan alla näki selvästi. Rahilla istui vanha ukko, ja kun Hani sai\nrihlansa nurkkaan, alkoi keskustelu luistaa harvakseen. Vieras vastaili\nmiehekkääseen ja vakavaan tapaan:\n\n»Enhän minä toki karhuja... Ajattelin vain keitokseni jäniksiä tai\nlintuja. Mutta tuolla metsässä näkyi olevan ilveksenkin jälkiä.»\n\nHitaan varmasti puhe siirtyi hyviin riistamaihin ja kettuihin ja Hani\nkysäisi viimein intoaan pidätellen:\n\n»Kertovat että Auhtion rinteillä olisi joskus nähty tulikettujakin —\nsellaisia joiden karvasta säihkyy kipinöitä...»\n\n»On toki!» kehaisi ukko oman seutunsa puolesta. »Ja minäkin näin\nsellaisen kerran. Mutta silloin oli kesä ja valoisa, niin ettei\nse silloin säihkynyt. Niitä on siellä kokonainen pesue, sellaisia\nmustalta näyttäviä. Jos minulla olisi voimia, hiihtäisin sinne vaikka\ntänäpäivänä.»\n\nNuori nainen tuli sisään kopistellen lunta tallukkaistaan, hiersi\npaljaita käsiään ja meni suoraan uunin viereen lämmittämään\ntakapuoliaan. Halosta räiskyi kipinöitä hänen hameensa helmaan,\nmutta hän pyyhkäisi ne pois, siveli sitten lämmenneillä kämmenillään\nvalkoisia reisiään hieroakseen veren kiertämään, sipaisi hameitten\nhelmat alas ja virkkoi:\n\n»Saipas Pietunenkin itselleen puhetoverin!»\n\n»Pietunen?» kysyi Hani tahtomattaan.\n\n»Niin», nyökkäsi ukko. »Tällainen kahdeksankymmentä täyttävä vanha\nkanto.» Hän oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten: »Aikoinaan sanoivat\npahaksi mieheksi ja pelkäsivät. Ja nyt kuuluu maakunnassa kertovan\ntarina, että minä olen jo kylmennyt. Sanovat että piiatkin heittäessään\nhalkoja uuniin kehuvat: Lisää kuumuutta pätsiin, kun Pietunenkin on\nhelvetissä!»\n\nJa ukko lisäsi vielä, ettei hänen takiaan tarvinnut paahtaa pätsiä\ntulikuumaksi, tuollahan hän asui yksin oman vaaransa rinteellä eikä\nliikkunut enää missään muualla kuin tässä lähimmässä torpassa — viiden\nvirstan päässä.\n\nHani vilkaisi luukusta ulos, sillä hänen piti kiirehtiä joutuakseen\nennen iltaa perille. Nainen selitti, että jos ei olisi ollut näin kova\npakkanen, olisi hän lähtenyt vaikka saattamaan ja neuvomaan suorinta\ntietä Auhtiolle. Mutta Hani ei halunnut viipyä, vaan hyvästeli ja\nlähti, pyyhkäisi rukkasillaan suksien pohjaa ja lumen tuprutessa\nviiletti rinnettä alas. Kaukaa toisten vaarojen takaa näkyi Auhtio\nmetsineen taivaansinisenä ja houkutteli salaperäisellä saaliillaan.\n\nKerran hän pysähtyi taipaleita lepäämään, taittoi kuusenoksia kelon\nrungolta istuimekseen ja vuotaisi leivästä vuoroin palan itselleen ja\nvuoroin Seville. Sitten hän solautti rihlansa pois selästä, puhalsi\nsen suusta lumen ja tunsi hetken juhlallisen vakavaksi aukaistessaan\nruutisarven ja ottaessaan kaksi mittaa. Työntäessään rassilla kuulaa\nhän olisi lukenut loitsut jos olisi osannut.\n\nJa niin jatkui matka. Hauilla oli täysi työ hillitä koiraa silloin, kun\npensaan juuresta kohahti metso tai jossakin kuppelehti jänis. Heidän\noli oltava nyt hiljaa.\n\nOli vielä täysi päivä hänen saapuessaan Auhtion juurelta. Joskus oli\nkerrottu, että muinoin maakunnan omat pikkujumalat asuivat täällä\nja varjostivat kädellä silmiään tarkastellessaan, mitä eri pitäjien\nihmiset tekivät ja mitä heillä täytyi teettää. Huippu näytti nousevan\npuoliväliin taivaanlakea ja sieltä kai näkisi maailman toiseen laitaan.\nHani päätti pyrkiä sinne saadakseen kertoa toisille, että oli nähnyt\nmaan äären ja sen jälkeen tulevan tyhjän ilman. Lunta ei ollut satanut\nmoneen päivään ja kaikkien metsässä liikkuneiden eläinten jäljet olivat\nnäkyvissä. Tuossa oli pujahdellut kärppä näreikköä kierrellessään,\norava varmasti tirkisteli heitä parhaillaan naavaisesta kuusesta,\nkoskapa jäljet päättyivät puun juurelle eivätkä vieneet siitä pois. Ja\nnyt jo merkit paranivat, sillä korkean kaihon luona oli ahman jäljet.\nSe oli harpponut ummessa mahaansa myöten, repinyt puun alta jäniksen,\nlähtenyt sitten kalliota kohti ja parhaillaan kai veteli unia jossakin\nsen halkeamassa.\n\nHe nousivat lakea kohti huohottaen kilpaa, kun huomasivat jotakin joka\nvavahdutti Hania ja sai koiran nuuhkimaan lunta. Edellä oli ketun\njäljet. Niin lähdettiin seuraamaan niitä Hani edellä ja peni rehveltäen\nlatua pitkin suksien kannoilla. Jyrkännettä laskiessaan Hani otti\ntäydellisen akan, noitaisi ääneen lunta sylkiessään ja yritti sarhata\nrassilla pyssynsä suuta puhtaaksi. Mäen alla yhtyivät revon jälkiin jo\ntoisetkin. Ei tarvinnut mennä kuin puolen tiiman verran, kun koiran\nniskakarvat nousivat pystyyn ja se pyyhälsi ohi vilkaisten Haniin ja\nhampaitaan väläyttäen. Hani kuvitteli näkevänsä etsimänsä aarteen\nmelkeinpä jokaisen pensaan takaa ja koetti jaksaa yhä eteenpäin. Ja\nviimein hän näkikin ahon takaa puiden lomitse jotakin tummaa, joka\nerottui selvästi lunta vasten.\n\nHani oli vähäisen torpan poikana jo nähnyt, ettei ihminen saanut\nkoskaan toivoa kohtuuttoman paljon, mutta hän oli myöskin monista hovin\nLeenan sanoista kuullut, ettei ollut pakko tyynyä uskomaan sitä samaa,\nmitä muut olivat uskoneet. Hän oli aina huumautunut tarinoista ja tiesi\nsaduista sen, että niissä toteutui aina sellaista hyvää, jota itse\nelämässä sai osakseen tuskin lainkaan.\n\nJa nyt oli yksi hänen aikeensa toteutumassa — sellainen suuri\nsuunnitelma, johon kukaan muu ei olisi uskonut! Nyt sitä ajettiin takaa\nja tavoiteltiin. Pelkkä ajatus vapisutti, näinkö helpolla hän saisi sen\nmitä monet muut eivät saaneet. Suolla hänen edellään meni musta otus,\nsuurempi kuin koira mutta hännänpää valkoinen kuin revolla. Oliko se\ntarinoiden salaperäinen tulikettu? Äskeinen ukko oli sanonut, ettei se\nsäikkynyt muulloin kuin pimeässä, mutta ei hänellä ollut enää aikaa\neikä malttia odottaa yötä nähdäkseen sen salojen ihmeen.\n\nOtus näytti pyrkivän suon takaiseen ryteikköön — ehkä kadotakseen\nkokonaan niin kuin tarinoissa voitiin kadota. Hani siirsi rihlan\nselästä kaulaansa, sillä kaikki oli sittenkin totta, muutoinhan ei Sevi\nolisi nähnyt yhtään mitään. Poikakin pääsi suon yli, seurasi jälkiä\ntoisella mäellä ja sai lähteä takaisin Auhtion puolelle ja kiertää sen\nrinteitä. »Kierrän tämän jumalten mäen vaikka tuhat kertaa enkä väsy»!\najatteli hän ja huohotti niin että henkeä salpasi. Väliin mentiin\nrinnettä ylös polvia myöten kahlaamalla ja väliin tultiin alas, niin\nettä korvissa humisi. Hämärä alkoi jo tulla, mutta välipä sillä kun\notus säikkyisi ja osoittaisi tietä...\n\nNyt repo teki suoran mutkan ja aikoi pettää, mutta Hani näki sen\nvilahtelevan puiden lomassa ja päätti oikaista. Sevi oli jo väsynyt,\nmutta uupunut kai oli saaliskin, sillä se pysähtyi kuin miettiäkseen\nuutta suuntaa.\n\nSilloin Hani tempaisi rihlan kainaloonsa, sujuttautui vielä muutamia\nsuksenmittoja lähemmäksi. Sydän hakkasi ja metsä tuntui olevan täynnä\nveren ääntä. Hän nosti rihlan poskelleen kädet vavisten, tähtäsi niin\nhuolellisesti kuin malttoi ja sitten laukaisi...\n\nTuntui kuin koko maailma olisi revähtänyt kappaleiksi. Hirvittävä tuska\nriipaisi päätä aivan kuin sekin olisi haljennut. Rihla putosi hankeen\nja poika vaipui polvilleen. Hän ei nähnyt mitään, mutta nostettuaan\nkädet kasvoilleen tunsi lämmintä vuotavan rannetta pitkin hihaan.\n\nPäätä ja pimeitä silmiä poltti. Hän haparoi oikeata poskeaan ja tunsi\nsillä veren valuvan. Oikea käsikin oli tulessa kuin olisi tunkenut sen\nahjoon. »Voivoi! Hyvä Jumala — miten tässä nyt kävi!» vaikerteli hän ja\notti lunta painaakseen sen kasvoilleen. Sevi tuli viereen, nuuhki joka\npuolelta kuin nikotellen, olisi halunnut nuolla käsiä ja kasvoja ja\nalkoi sitten ulvahdella.\n\nHani laskeutui polvilleen, otti kahmalonsa lunta täyteen ja painoi\nsiihen kasvonsa kokonaan. Näin tuntui helpommalta ja kun lumi alkoi\nsulaa, heitti hän sen pois, otti lisää ja nyyhkytti omaa surkeuttaan.\nToisessa silmässä jo välähteli tulenkielekkeitä, hän hautoi sitä ja\nvähitellen alkoi nähdä kuin paksun ja harmaan savuverhon lävitse, jonka\nhalki löi tulenpolttavia salamoita. Lumi edessä oli veren tahraama ja\nsitä oli tippunut suksille ja jäätynyt punaisiksi juoviksi. Oikea käsi\noli punainen kuin teurastuksen jäljeltä. Kun hän kohotti sen kasvojen\neteen tutkiakseen tarkemmin, olivat peukalo ja etusormi riekaleina. Hän\ntunki käden kokonaan hankeen ja piti siellä niin kauan, että se tuntui\njo jäätyvän. Mutta se helpotti tuskaa. Pahan näköinen oli koko käsi.\nToisen käden sormilla saattoi taivutella peukaloa ja se tunsi jotakin,\nmutta etusormi riippui vain pienestä riekaleesta. Niinpä hän sai\nkäteensä puukon, puri hampaansa yhteen ja leikkasi riekaleen poikki. Se\nvihlaisi julmasti, mutta ei kuitenkaan ollut sen pahempaa kuin muutkaan\ntuskat. Sormi putosi hankeen ja hän kaivoi taskustaan rihmanpätkän\nkiertäen sen tyngän ympärille ja sitoen kuin makkaran pään.\n\nMutta entä poski? Hän siveli sitä ehjällä kädellään ja tunsi että\nkorva oli kangistunut jäätyneestä verestä. Mutta poskesta valui sitä\nyhä. Kesti kauan ennen kuin hän sai vuodon asettumaan sen verran että\nsaattoi ryhtyä johonkin. Hän haparoi rihlansa hangesta ja katseli.\nPiippu oli lukon vierestä revennyt halki, tukki oli sälöillyt ja hana\nvääntynyt.\n\nSiitä näki, että piipussa tai sankkireiässä oli ollut jotakin pirua,\nputki oli räjähtänyt halki, raudansirut ja palava ruuti olivat uponneet\noikeaan poskeen ja repineet korvaa. Tukin kaulasta pitelevät sormet\nolivat katkenneet. Ja ties kuinka oli käynyt toisen silmän, kun sillä\nei nähnyt vielä mitään...?\n\nMitä oli tehtävä? Hänen oli haudottava poskeaan vielä lumella, sillä se\npyrki yhä vuotamaan. Vilusta hytisten oli vedettävä paita pois yltään,\nettä sai revityksi sen siderievuiksi. Hän painoi ne poskeaan vasten ja\nsitoi kiinni päänsä ympäri paulanauhalla.\n\nHämärä alkoi tiivistyä. Nyt ei voinut ajatellakaan yöksi korpeen\njäämistä. Oli yritettävä paluumatkaa kävi kuinka kävi. Tänne jääminen\nolisi tiennyt varmaa kuolemaa... Hän vilkaisi vielä sinnepäin, mihin\noli äsken tähdännyt. Ja mennessään paikkaa lähemmäksi hän näki siellä\nvain revon jäljet, jotka jatkuivat yhä eteenpäin.\n\nHiihtäminen ei ollut helppoa tuskan vuoksi. Haavoittuneella ja\nsormettomalla oikealla kädellä ei voinut pidellä sauvaa, vaan kaikki\nvastamäetkin oli hiihdettävä vain yhdellä. Kilpaileminen revon kanssa\noli käynyt voimille ja kiertäessään monet monituiset kerrat Auhtion\nrinteet hän oli seonnut suunnasta, niin ettei tiennyt, mistä löytäisi\nsen ladun jonka oli tehnyt tänne tullessaan.\n\nHani heitti särkyneen rihlan selkäänsä, kutsui koiran vierelleen ja\nyhdessä he katselivat kalpealla taivaanrannalla näkyviä vaaroja.\nTuolla täytyi etelän olla, päätteli Hani, osoitti sitä Seville ja pani\ntämän etsimään paluutietä. Jospa jaksaisi edes savupirtille asti.\nHe lähtivät hitaasti, Sevi edellä ja Hani hoiperrellen jäljestä.\nKierreltyään Auhtion rinteitä Sevi pysähtyi ja jäi odottamaan häntäänsä\nhuiskuttaen. Lähtöpaikka oli löytynyt, Hani kääntyi ladulle ja hoki\najatuksissaan: »Minun on jaksettava, minun pitää jaksaa, muuten en\nikinä pääse perille!» Uusi pelko oli se, pysyisikö hän metsässä ladulla\neikä lähtisi harhailemaan sekapäisenä. Latu oli nyt ainoa tie ihmisten\nluokse ja hän koetti rauhoittaa itseään hokemalla:\n\n»Mene vain lankaa myöten, niin kyllä kerän pohjalta pääkin löytyy!»\n\nAikaa meni monta vertaa enemmän kuin tulomatkalla, sillä vähän päästä\noli pysähdyttävä lepäämään ja haukkaamaan lunta janoonsa. Paulanauhaan\nvalunut veri tuntui jo hyytyvän ja jäätyvän, ei ollut enää pelkoa että\nvuotaisi kuivaksi. Sama saattoi auttaa kädessäkin ja sen vuoksi hän\npani toisen rukkasen vyöhönsä, piti kättään lumessa kohmettumiseen asti\nja lähti taas eteenpäin.\n\nTiheämpään metsään päästyä tuntui siltä kuin koko luonto olisi ilkkunut\nja tehnyt pilkkaa hänen huonosti päättyneestä saalistusmatkastaan:\nkoivunpahka oli virnuilevien ihmiskasvojen näköinen, kärppä tirskahteli\npidätettyä nauruaan ja lopuksi sylkäisi — ja entäs harakat, nekin\nolivat taivaltaneet tänne salometsään asti vain sitä varten että saivat\nräkättää kuin ämmäparvi... Nouseva kuu valaisi metsää ja teki kulun\nhelpommaksi, mutta sen valossa näytti lohduton ympäristö entistäänkin\naavemaisemmalta. Ja kaikeksi pahaksi kuu oli keltainen ja sen ympärillä\nnäytti olevan utua, niin että oli parasta kiirehtiä ennen kuin sää\nmuuttuisi tuiskuksi.\n\nHänen noustessaan pitkää ja loivaa rinnettä tuikki viimein edestä\nmetsikön lävitse valo. Mikä se mahtoi olla vai oliko hän tullessaan\nhiihtänyt huomaamattaan läheltä jotakin torppaa? Päästessään viimein\nmäen laelle hän huomasikin valontuikkeen vain tähdeksi, joka riippui\nmatalalla ja vilkutti metsän lävitse. Jokaisen kerran vastamäkeen\npäästyään hän tunsi huimausta eikä tahtonut pysyä enää suksilla. Sommat\ntarttuivat pensaisiin ja hän oli kaatumaisillaan. Ainoassa silmässä\nnäkyi kaiken maailman aaltoilua, harmaita pilviä ja tulenliekkejä,\njotka sotkivat latua hänen edessään. Päätä huimasi yhä useammin ja\nkorvat soivat niin kuin koko metsä olisi vinkunut. Eräässä myötämäessä\nsukelsi suksi kuusen oksan alle ja hän kaatui pystymättä nousemaan ja\nvoimatta enää päästää jalkaansa irti suksesta. Mieli teki jäädä siihen\nodottamaan, että ehkäpä jokin ihmeellinen armo tulisi ja korjaisi hänet\ntalteen.\n\nMutta hän tiesi, ettei täällä korvessa ollut mitään armoa eikä ketään\ntaluttajaa. Oli yritettävä vielä, kun Sevikin seisoi edeltäpäin\nja haukahti kutsuakseen. Niinpä hän nousi, vaikka tahto olikin jo\nsammumaisillaan, totteli vaistomaisesti Sevin haukahduksia ja pääsi\nviimein samalle mäelle, jossa oli päivällä levähtänyt kaatuneella\nkelolla. Samoille havuille hän istahti nytkin ja pani kätensä lumeen.\n\nMutta matkan jatkaminen tuntui jo mahdottomalta. Viimein hän turvautui\nsiihen ainoaan keinoon, joka oli enää jäljellä: kutsui Sevin eteensä,\ntaputti sen selkää ja silitteli kuonoa ja selitti kuin ystävälleen,\nettä nyt taisivat asiat mennä jo hullusti, peni parka... Ja verisellä\nkädellään hän osoitti latua eteenpäin:\n\n»Mene tuonne! Mene torppaan. Mene hakemaan ihmisiä. Ne tulevat avuksi.\nTulevat tänne.» Ja sitten uudelleen kuin usuttaen: »Kuulitko, tyttö\ntulee! Hae tyttö!»\n\nKoira katsoi häntä silmiin ja heilutti häntäänsä, vilkaisi sitten latua\npitkin ja heilutti taas.\n\n»Hae tyttö! Hae tänne!»\n\nSilloin Sevi lähti. Päästyään jonkin matkaa se pysähtyi vielä katsomaan\nkysyvänä, oliko ymmärtänyt oikein. Hani viittasi ja käski hakea. Koira\ntajusi, haukahti pari kertaa ja katosi metsän piiloon.\n\nHani pelkäsi pyörtyvänsä. Silmissä alkoi jo liikkua hulluja kuvia:\nLadun poikki näytti juoksevan tulirepoja ja mustia repoja, kaatuneen\npuun juurakko oli kuin pystyyn nouseva karhu ja jostakin kaukaa oli\nkuuluvinaan sudenulvontaa. Etteivät metsän harhakuvat pelottelisi,\npiti hänen katsoa taivaalle ja ajatella aivan muuta. Niinpä hän\ntuijottikin ylös ja mietti, että taivaan korkea laki ei ollut savun\ntummaksi pinttämä, vaan sininen ja puhdas kuin nuoren tytön silmä. Ja\nsamalla tavalla kuin hyvän ihmisen katse lämmittää toista, vilkkuvat\ntaivaallakin tähdet ja lämmittävät tänne korpeen asti... Ja entäs\nrevontulet — nehän olivat kuin valtava lieska pirtin uunissa silloin\nkun ulkona oli hyytävä pakkanen.\n\nHani tunsi, ettei hänen ollut hyvä viipyä paikoillaan, kun kylmä alkoi\njo puistattaa. Oli yritettävä eteenpäin vaikka miten varovasti. Ja\njos Sevi tulisi takaisin, löytäisi se hänet ladulta joka tapauksessa.\nPuoliyö oli arvatenkin jo kauan sitten ohi ja kesti runsaan tiiman,\nkun hän pääsi seuraaville vaaroille ja arveli olevansa melko lähellä\nsavupirttiä. Myötämaa oli mentävä varovasti ja ehjällä kädellä\nviistätellen. Mäen alle päästyään hän oli korvien suhinasta huolimatta\nerottavinaan kaukaista koiranhaukuntaa. Se antoi jonkinlaista toivoa.\nKun hän pääsi vastakkaisen rinteen juurelle, muuttui haukahtelu\nselvemmäksi ja kaikui metsässä kirkkaana. Hän ei uskaltanut istuutua,\nvaan pysähtyi huokaamaan sauvoihinsa nojaten. Haukku läheni ja toistui\naina pienten väliaikojen jälkeen. Hani oli tuntevinaan Sevin äänen.\n\nVähitellen alkoi kuulua jo suksen sihinääkin. Apua oli tulossa. Eteen\nilmestyi ensin hallava elukka ja se oli selvästi oma koira eikä susi.\nNyt sekin huomasi hänet, alkoi haukkua rajakasti ja törmäsi sitten\nsyliin vikisten ja nuuhkien poskea ja veristä rukkasta. Se kääntyi\nkatsomaan taakseen ja haukkui terävästi kuin kutsuen ja vikisi taas\nHanille häntäänsä heilutellen.\n\nPian tulikin hiihtäjä, torpan nuori nainen. Penin kutsuun hän vastasi\njo kaukaa että »tullaan, tullaan».\n\nNainen ei voinut tukea häntä millään muulla tavalla kuin ottamalla\nrihlan ja laukun omaan selkäänsä ja antamalla tilkan viinaa. Nainen\nkertoi, miten hän oli kuullut koiran raapivan ja vinkuvan ovensa takana\nja miten hänen mentyään kynnykselle oli koira haukkunut ja kutsunut\nhäntä mukaan, kääntynyt ladulle päin, vinkunut yhä ja odottanut.\nSilloin hän oli arvannut, että ressu oli hakemassa apua. Hän luuli\nkoiran isännän paleltuneen, sieppasi viinapullon nutun taskuun ja nousi\nsuksille. Matkalla oli ainoana pelkona, että Hani oli joutunut susien\nrevittäväksi tai että oli sattunut vahingonlaukaus. Kaikesta muusta hän\narveli selviytyvänsä.\n\nNiin kuin sitten selvittiinkin. Viinatilkka pani viimeiset veret\nkiertämään ja pahin huimaus meni ohi. He pääsivät pysähdellen ja\nlepäillen eteenpäin ja vaaran laelta näkyi viimein toisen mäen juurella\noleva harmaa asumus. Sen pihaan päästyään huono-onninen tulirevon ajaja\ntunsi voimainsa olevan lopussa, sillä noustuaan suksilta hän tuskin\npystyi kävelemään ja nostamaan jalkojaan päästäkseen korkean kynnyksen\nyli pirttiin. Nainen sai tuhkasta tulen päreeseen, heitti nahkoja\nuunin vierelle ja käski pojan paneutua siihen. Sevi asettui avuttoman\nisäntänsä viereen, pani leukansa tämän jalan varaan ja tarkkaili\nhuolestuneen näköisenä. Hani tunsi pian uunin lämmön hytisevässä\nruumiissaan. Neitonen keitti kuumaa vettä, juotti sitä ja alkoi\npellavatukolla pyyhkiä pois verta kiertäen auki jäätynyttä paulanauhaa.\n\n»Veret ovat jo asettuneet», sanoi hän.\n\nMutta tuskat eivät olleet vielä asettuneet. Haavojen sulaessa ne\nalkoivat uudelleen ja neitonen koetti lohduttaa:\n\n»Kun vielä vähän kestät, niin hyvä tästä tulee. Silmää näkyy\nraapaisseen pahasti — mutta onhan sinulla toinen.»\n\nHän etsi arkustaan jonkin vaatteen ja kaksin käsin repi hurstisesta\nkankaasta kämmenen levyisen suikaleen, pyyhki poskea viinalla\npuhtaaksi ruudin noesta, asetteli kankaansa silmän ja posken päälle\nja sitoi rihmoilla kiinni. Pahemmin oli sormen laita. Hani makasi\nvastustelematta ja vaikeroimatta, mutta koiran ylähuuli silloin tällöin\nkohosi ja valkoinen hammasrivi paljastui. Mutta sekin rauhoittui\ntuntiessaan isäntänsä hyväilevät sormet niskakarvoissaan.\n\nHetken kuluttua oli kaikki hiljaista, vain pankon reunalla lopuilleen\npalanut päre risahteli ja kypeniä tippui alla olevaan tuhkaan. Kuuma\nuuni hehkui lämpöä, Hani tunsi itsensä loputtoman raukeaksi ja katsoi\nrahilla istuvaan nuoreen naiseen. Tämä nousi ja sytytti uuden päreen.\n\n»Minä en jaksa pitää enää silmiäni auki», virkkoi poika. »Eikä\nsinunkaan tarvitse valvoa minun takiani.»\n\nNainen nyökkäsi päätään, nousi ja sujautti hameen päänsä yli ripustaen\nsen naulaan, nykäisi paitansa helmaa alemmaksi ja huokaisi kuin\nitselleen:\n\n»Pahus kun meni minun parempi paitani...»\n\nPoika katsoi häntä raukeilla silmillään ja koetti hymyillä:\n\n»Ja se kaikki tuli minun takiani... Nyt sinulla ei ole kuin yksi paita.\nMillähän voin kaiken vielä korvata?»\n\n»Mitäpä siitä, kenen takia ja minkä vuoksi... Mutta jos haluat joskus\nauttaa vuorostasi, niin kysy minulle piian paikkaa oman kyläsi\nemänniltä.»\n\n»Haluat siis suureen maailmaan?»\n\nNainen kohensi raanua ja siirsi Seviä sivummalle:\n\n»Lattia on pieni, mutta anna nyt kaksi lankkua minunkin alleni.» Ja\nhetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: »Haluan pois täältä salolta.\nHaluan jonnekin, missä on lämmintä, missä on ihmisiä.»\n\n»Sama ikävä kuin kaikilla muillakin?» virkahti Hani.\n\n»En tiedä onko se sama. Mutta ikävää se on joka tapauksessa.»\n\nSitten hän sammutti päreen, kurkotti lakeisen aukosta ulos ja näki\nidänpuoleisella taivaalla jo vaalean kajon, painoi luukun kiinni,\nasettui raanun alle ja huokaisi kuin suojelevasti:\n\n»Voi poika parka, miten pahasti sinulle sattui...»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Minä haen suolani ennemmin vaikka Oulusta kuin huolin sitä Sormulaisen\nmakasiinista!» sanoi ukko Haikonen kiertäessään rekeä ja peitellessään\nLeenan ja Hanin jalkoja vällyjen alle. »Laivat kulkevat kesällä\nViipurissa asti, mutta eivät jaksa tuoda evästä sen vertaa että ihmiset\neläisivät talven yli.»\n\n»Mitähän jos minä hakisin ne sieltä!» ehdotti Leena.\n\n»Sormulaiseltako? — Et lempo vie haekaan!»\n\n»En vaan Oulusta.»\n\nIsästä tämä oli hauskaa ja hän naurahti:\n\n»Käyhän ensin kaupungissa ja vie Juhani kiputohtorille.»\n\nSen enempää ei sillä kertaa puhuttukaan. Leena nykäisi hevosta ja\nkäänsi portilla kaupunkia kohti. Edessä olevien metsien ylle jo\nnousi aamunkajastus, tähdet olivat sammumassa ja edessä oli pitkä\nkaupungintie. Niin pitkä, että hänellä oli hyvää aikaa ajatella.\n\nJo uudenvuoden tienoista lähtien oli isä ollut huolestunut pitkästä\nsuolanhakumatkasta Ouluun ja takaisin ja oli maininnut pari kertaa\nLeenallekin, ettei hänestä itsestään olisi sille matkalle vanhana ja\nkivulloisena miehenä. Leena oli ehdottanut, että isä jäisi kotiin\nja lähettäisi puolestaan Sipon. Mutta Sipo tarvittiin talon töissä\nainoana rotevana miehenä ja parempi olisi lähettää Hani. Mutta pojan\nvahingonlaukaus riistamatkalla ratkaisi kaiken: Hän itse ei ehtisi\nparantua matkalle eikä ketään vierasta kasakkamiestä voitu ajatella\nvoi- ja viljakuorman takia.\n\nLojuessaan nyt kolmatta tiimaa rekivällyjen lämpimässä Leena teki\nlujan päätöksensä. Sarka oli kieltämättä hauska mies, aina iloinen ja\nkekseliäs. Hänen avullaan sai jonkinlaisen kuvan muusta maailmasta,\nihmisten harrastuksista ja pyrkimyksistä. Sarka osasi herättää\najatuksia ja opetti ympäristönsä huomaamaan, että jokaisella ihmisellä,\nolipa hän sitten tilallinen tai torpan akka, oli elämässä parempaakin\ntekemistä kuin pelkästä leivästä huolehtiminen tai lepohetkinä viinan\nsärpäminen ja rento hoilottelu. Sarka olisi ollut tarpeellinen mies\ntällaisessa korpikylässä ja hän olisi voinut nostaa sen arvoonsa.\n\nMutta mikä oli Leenan oma suhde Sarkaan? Tämä oli työnsä takia ympäri\nmaata kiertelevä mies. Kun Sarka saisi kanavansa valmiiksi, muuttaisi\nhän toisaalle ja senkin jälkeen edelleen. Jos nainen antaisi lemmelle\nvallan ja painaisi päänsä teknistin kainaloon, tulisi hänestä vain\nväliaikainen heili ja hän jäisi yksin miehen lähtiessä. Ja jos Sarka\najattelisi vakavasti ja pyytäisi toista vaimokseen, saisi tämä seurata\nmiehensä mukana samanlaisena paikasta toiseen kiertelijänä.\n\nEipä silti, suurta maailmaa ja sen ihmisiä olisi ollut hauska katsella,\nsen Leena myönsi. Hän oli toivonut sitä ja vieläkin halusi toteuttaa\nsen. Mutta hän oli luvannut pysyä Haikolassa ja huolehtia isän kanssa\nsiitä. Jos hän seuraisi Sarkaa, rikkoisi hän lupauksensa ja jättäisi\nvanhan ja sokenevan isänsä yksin.\n\nTeknististä oli Haikolalle suuri vaara. Sen vuoksi oli pysyttävä\nerillään hänestä.\n\nLeena halusi nähdä muun maailman, mutta halusi nähdä sen yksin ja\nsamoin tulla yksin takaisinkin. Jotakin oli nyt tehtävä Haikolan talon\nja hänen omankin rauhansa nimessä.\n\nLeena kyseli Hanilta, mitä olivat kertoneet ne toisten kylien\nmiehet, jotka olivat ajaneet pitkän suolatien päästä päähän. Poika\nselitti innostuneena, että jokaisella oli hyvä halu päästä kuukauden\najaksi pois kotinurkista, nähdä avaraa maailmaa ja ihmetellä\nsuuren merikaupungin melua ja ilonpitoa. Eikähän matkalla kuulemma\nollut haittaa eikä hankaluuksia, sillä kun mukana saattoi olla\nkolmattakymmentä hevosta ja miestä, hoidettiin yhdessä kaikki vahingot\nja vammat... Niin että jos tohtori saisi hänen kätensä ja silmänsä\nehjiksi, lähtisi hän mielellään Huhtirannan kylän puolesta.\n\nLeena ei jatkanut enää juttua, mutta päästyään kaupunkiin ja\nkäännettyään hevosen tohtorin pihaan hän ei antanut pojan puuhata\nmyttyyn käärityllä kädellä, vaan heitti rukkasensa reen seville,\nnykäisi tottuneesti marhaminnan auki, sitaisi hevosen puomiin, kaivoi\nnahkojen alta sille heinät ja heitti lopuksi loimen selkään. Silloin\nhän tunsi olevansa enemmän nuori isäntä kuin mamselli, työnsi pojan\nkyökin ovesta sisään ja itse odotti venttikamarin tuolilla sillä\naikaa kun tohtori kolisteli pihtejään ja puteleitaan seinän takana ja\nJuhani vikisi hänen käsissään. Ja kun poika tuli viimein ulos pyyhkien\nhikeä otsaltaan ja vettä silmistään, selitti tohtori, ettei toinen\nsilmä ollut ihan puhki, mutta ettei siihen kai tulisi kunnon näköä\nkoskaan. Kädestä oli etusormi jäänyt Auhtion hangelle mutta peukalo\ntaipui hiukan — niin että jos ei tulisi pahoja veren vihoja, ei kättä\ntarvitsisi sahata ranteesta poikki.\n\n»Taisi jäädä lukukoulu», ajatteli Hani itsekseen ja näytti\nmurheelliselta. »Ja Viipurin kimnaasin ovi pysyy minulta ikuisesti\nkiinni.»\n\nNiin he lähtivät, poika postikamarille kuulemaan uutisia ja ostelemaan\nlaulukirjasia ja Leena räätälimestarin luokse teettämään itselleen\nmiehen pukua. Mestari oli vakavissaan niin kauan kun Leena valitsi\nparasta hyllyllä olevaa varpusenväristä sarkaa. Mutta kun Leena\nsanoi puvun tulevan hänelle itselleen, katsoi mestari häneen kuin\nymmärtämättömään, pudisti päätään, huitaisi kädellään ja sanoi että\n»eihän se nyt käy laatuun nuorelle mamsellille. Ihmiset siitä puhuvat\nja kunniakin menee.»\n\nLeena naurahti, mutta mestari hieroi kämmenellään leukaansa ja ratkaisi\nviimein:\n\n»Kyllä siinä on niin paljon hankaluutta, etten minä rupea ompelemaan.\nEnsiksi on mittojen ottaminen. Ja minä pyydän sanoa mamselli\nHaikoselle, että minulla on eukko ja lapsia eikä minun tapanani\nole panna kättäni toisten naisten vyötäisille. Ja sitten on vielä\nvaikeampaa, kun pitää sovittaa snitti paikalleen...»\n\nLeena istahti pöydälle ja sanoi:\n\n»Nyt minä olen tässä enkä lähde pois ennen kuin mitat on otettu. Jos\nmestarin kunnia menee niin menköön, mutta puku on tehtävä.» Sitten\nhän keksi sopivan keinon: »Jos mittojen ottaminen on vaikeata, niin\nkutsukaa mataminne tänne. Hän ottaa mitat ja koettaa snitin ja te itse\nompelette.»\n\nSe auttoi. Mestari katosi kamariin ja sieltä kuului puheen sipinää ja\nnauruntirskettä. Hetken kuluttua tuli matami kädessään rihmavyyhti ja\nselitti topakasti:\n\n»Tuo Joeli arastelee suotta! Käytänhän minäkin hänen housujaan, kun\nhaen pakkasella halkoja liiteristä. Tosin vain pimeällä, ettei kukaan\nnäe. Ja sattuuhan tietysti hovissakin halkojen kantamista pimeällä...»\n\n»En minä liiteriin, vaan oikeaan halkometsään», kertoi Leena.\n\nMatami kierteli Leenaa puolelta ja toiselta mittaillen rihmallaan\nja merkiten siihen oikealle kohdalle solmun. Mutta housun mittoja\notettaessa, varsinkin kun koetettiin lahkeitten pituutta, kääntyi\nmestari katsomaan ikkunasta ulos ja ajatteli, ettei säädyllisen\nnaisen sentään sopinut pitää minkäänlaisia housuja, paitsi joskus\nsalaa kotioloissa pakkasella tai sitten pitkillä matkoilla sellaisia\nnäkymättömiä ja sukkalangasta virkattuja... Nuo nykymaailman naiset\nolivat liian ujostelemattomia eivätkä pelänneet maineensa puolesta edes\nhousut jalassaan...\n\nAsia päättyi siten että Leenan mitat otettiin ja parin viikon kuluttua\npiti koetettaman snittiäkin. Leena lähti ja tapasi hevosen luona Hanin,\njoka oli ollut postikamarilla ja ostanut sieltä Porvoon kaupungissa\npräntätyn kirjasen, jonka nimi oli Lyhykäinen tieto taivaasta ja\nmaasta, auringosta, kuusta ja tähdistä, hyödyksi Suomen kunnialliselle\ntalonpojan säädylle. Ja Maijaa varten oli Lauluja Vekkulista, jota Hani\nyritti lukea Leenalle ääneen omatekoisen hopeakulkusen helistessä. Ja\nuutisena poika kertoi, että etelän puolella ihmiset eivät kuulemma\nenää mitanneetkaan tällaisia maantiematkoja ryssän virstoissa, vaan\nsuomalaisissa peninkulmissa, niin että kun laski oikein tarkasti, oli\nkaupungista Haikolaan tasan kaksi sellaista uutta peninkulmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuolamatka-asian Leena otti isän kanssa puheeksi vielä samana iltana\nmainitsematta sanaakaan Joeli-mestarin uudesta puvusta ja snitistä.\nUkko oli tiukka ja selitti, ettei matka ollut mikään huviajelu, vaan\npakkasista ja tuiskuista huolimatta oli mentävä monien viikkojen taival\npuolen maan halki, hoidettava hevonen, jaksettava nostaa kaatunut\nkuorma tiepuolesta, nukuttava yksinäisillä taipaleilla vaikka kuorman\npäällä ja kaiken lisäksi pysyttävä terveenä. Ja paluumatkalla oli\nhoidettava raskas kuorma kotiin keinoilla millä tahansa.\n\nTähän Leena selitti, ettei hän lähtisikään yksin, vaan joukko olisi\nsuuri ja melkein kaikki miehet vanhoja tuttavia. Kylmää vastaan hän\nvoisi varautua jo kotoa lähtiessään, tuiskussa hänen ei tarvitsisi\najaa joukon edellä avaamassa tietä, vaan kulkea jälkipäässä toisten\nkannoilla, kuorman kaatuessa ja muiden vahinkojen tullessa kuka tahansa\nolisi valmis auttamaan häntä eteenpäin ja muuna turvana hänellä tulisi\nolemaan Vahtolaisen isäntä, joka oli isän luotettava ystävä ja hoitaisi\ntyttären takaisin kotiin.\n\nIsä katsoi häntä ensin pitkään mutta pudisti sitten päätänsä.\n\n»Mitäs ihmettä siinä on jos menenkin?» kysyi tyttö. »Luuletteko\ntosiaan, etten selviä sieltä takaisin?»\n\n»Luulenpa niin. Olisi soma kuvitella, mitä ihmiset sanoisivat, kun\nnuori nainen ajaisi rahtia ja nukkuisi yönsä vieraan pirtin lattialla\nparinkymmenen miehen välissä.»\n\n»Vanhoja luuloja. Nuori nainen selviää siitä samalla tavalla kuin nuori\nmieskin. Ja sanoinhan että Vahtolaisen isäntä kyllä pitää järjestyksen\njoukossa.»\n\n»Mutta matka on raskas. Sinä et jaksa perille.»\n\n»Hevonenhan minut sinne vetää!» vastasi tyttö varmana.\n\nHän ei puhunut yhdellä kertaa liian paljon, vaan jätti osan\ntuonnemmaksi. Seuraavalla kerralla ei isä ollut enää niin jyrkästi\nvastaan, vaan virkahti lyhyesti:\n\n»Jos olisit mies, niin saisit minun puolestani mennä vaikka tänä\npäivänä. Mutta...»\n\n»Mutta minähän olen tämän talon nuori isäntä!» oikaisi Leena.\n\nNiin jäi asia taas kokonaiseksi viikoksi sillensä. Leena huomasi,\nettä viikon ajalla isä kävi tapaamassa Vahtolaista ja että matkalle\naikova Kohtavaaran isäntä kävi heillä. Lähtöaika jo lähestyi, sillä\ntavallisesti oli päästävä liikkeelle sydänkuun aikoihin, mieluimmin kun\npahin tuiskukausi oli jo ohi. Ja takaisin oli palattava aikoja ennen\nrekiheittoa, sillä muutoin olisivat tiet jo sulamassa ja vierteisiä ja\njärvien jäät heikkenemässä.\n\nLeenan kysyttyä uudelleen isä ei vastannut mitään suoraan, vaan mutisi\njotakin itsekseen, että jos Vahtolainen ja Kohtavaaran ukko tulisivat\nmukaan, niin ehkä... Tätä Leena piti jo lopullisena lupana ja ajoi\nkaupunkiin hoitamaan snittinsä Joeli-mestarin matamin kanssa.\n\nSilloin nousi kotona sievoinen meteli. Kuultuaan Leenan hankkeista äiti\npurki koko sanavarastonsa kaikkeen siihen, mitä oli miesten housujen\nja Oulun kaupungin välillä pahaa tässä maailmassa. Ja samalla hän\nojensi Leenan käteen virsikirjan ja sanoi että tämä häviäisi omaan\nhuoneeseensa ja nopeasti. Mari-täti alkoi kertoa, miten kerran hänen\nnuoruudessaan sattui sillä tavalla, että muuan nuori tyttö lyöttäytyi\nmatkamiesten joukkoon päästäkseen heidän mukanaan suureen kaupunkiin\nasti. Mutta koko tytöstä ei kuultu sen jälkeen enää halaistua sanaa\neikä tiedetty mihin hän oli joutunut.\n\n»Tuolla parin pitäjän takana on pappina oman kylän mies. Ja Oulussa on\näidin sisar ja muuta sukuväkeä vaikka miten paljon», selitti Leena.\n»Ja jos minä siitä huolimatta katoan matkalla, niin kysykää sitten\nVahtolaiselta — hän tietää loput!»\n\n»Mutta nuo sinun vaatteesi ovat syntiset!» osoitti äiti pöydällä olevia\nsarkahousuja.\n\n»Höpise niistä synneistäsi taas!» keskeytti isä tuimana. »Ei kai tässä\nole synnistä kysymyskään.»\n\n»Mistä sitten?» uteli äiti.\n\n»Siitä että tuleeko kylän suolakuorma takaisin vai ei!»\n\nRiitely päättyi siihen, mutta äiti jatkoi sitä vielä pitkän aikaa yksin\nomassa huoneessaan. Kun Leena lähti pirtistä kamarin puolelle, tuli\nNata hänen jäljestään eteiseen ja tarttui kyynärpäähän puhuen varovasti:\n\n»Ota minut mukaasi!»\n\n»Suolatiellekö? Ja mitä varten?»\n\nNata hämmentyi, kääntyi poispäin ja katsoi avonaisesta ovesta jonnekin\nkauas:\n\n»Minä en voi jäädä tänne. Minun täytyy päästä pois...»\n\n»Mutta minkä vuoksi, hyvä ihminen? Miksi et kerro?»\n\nKesti kauan ennen kuin Nata sanoi nyyhkyttäen:\n\n»Täytyy päästä pakoon näitä ihmisiä. Minulle on tulossa lapsi...»\n\nLeena ei ensin keksinyt mitä sanoa, mutta koetti sitten rauhoittaa\nNataa ja selittää, ettei ainakaan suolatie ollut paras ratkaisu,\nvaan oli pohdittava muita keinoja. Ja Leenan kysyessä, ketkä täällä\nkotona tiesivät asiasta, Nata kertoi että Sipo oli jättänyt hänet sen\nvuoksi kokonaan, halveksi häntä eikä ollut enää näkevinään. Muut eivät\ntienneet mitään, mutta Riitta oli ehkä huomannut jo päältä...\n\nTällä kertaa Leena ei voinut auttaa, mutta hän jäi miettimään ja arveli\nkeksivänsä jotakin hyvää.\n\nLeenan lähtiessä eteisestä jäi Nata nojaamaan pihtipieleen ja\nvärisemään vilusta, mutta pirttiinkään hän ei voinut mennä näyttämään\ntoisille itkettyneitä silmiään. Kun itku ei loppunut, meni hän\nnavettaan, istuutui parteen heinäkasalle ja nyyhkytti siellä.\n\n\n\n\nSUOLATIELLAÄ\n\n\nNiin sitten kävi, että muutamana sydäntalven kuulaana aamuna, kun\nulkona oli pimeää ja tähdet paloivat, kokoontuivat kylien miehet\nyhteiseen tienhaaraan Vahtolaiseen. Paikalle tuli kolmisenkymmentä\nrekikuormaa ja joukossa oli lähtijöitä naapuripitäjienkin reunamailta.\nPihamaa ja tienvarsi oli täynnä kuormaa monen näköistä ja kokoista,\nsillä tarkoituksenahan ei ollut ajaa tyhjänä, vaan viedä kaupaksi\njyväsäkit ja turkisnahat, voipytyt ja juustokääröt ja mitä kaikkea\nmuuta sattui jäämään irti kotoa ja naapureista. Matkalla tarvittiin\nmukana oma ruoka ja hevoselle heinät ja apelaatikko ja viimeisenä\noli kuorman taakse sitaistu vesisanko ajokin juottamista varten.\nHevoset rouskuttelivat lähtöateriaansa pussi kaulassa ja inahtelivat\ntoisilleen ensitervehdyksiään, miehet kiersivät kuormalta toiselle\nkehuen kuka elukanruholla, kuka karhun, suden tai mäyrän nahalla,\nja jokainen oli varustautunut sen mukaan että edessä olivat laajat\nasumattomat korpiseudut, monet viimaiset järvenselät ja korkeiden\nvaarojen jyrkät vastamäet. Miekkoset eivät aluksi uskoneet, että mukaan\nlähtisi myös hovin Leena, vaikka hänellä olikin yllään sitä varten\nsarkahousut, pitkävartiset huovikkaat, kelsiturkki ja korville painettu\nlammasnahkalakki.\n\nRetkikunnan isännäksi valittiin Vahtolainen. Se tarkoitti sitä, että\njokainen sai hoitaa omat asiansa niin kuin taisi, mutta seutukunnan\nyhteisen maineen nimessä oli toteltava myös yhteisiä tapoja ja\njärjestystä, ettei toisten tarvitsisi hävetä riitaantuvien renkimiesten\nhumutekoja. Lisäksi suunniteltiin lähipäivien ajojen pituutta,\nsillä illalla oli päästävä aina sinne, missä oli tiedossa suurimmat\nkylät ja tilavimmat talot. Ja kun kolmannes matkasta olisi ajettu,\npysähdyttäisiin lepuuttamaan hevosia päiväksi tai pariksi. Samoin\ntehtäisiin Kajaanin tervakaupungissa ja sitten ajettaisiin viimeinen\ntaival yhteen menoon niin pitkälle kunnes meri näkyisi.\n\nHovin isäntä taputti kaulalle Ulla-hevostaan ja antoi sokeripalan.\nSitten hän riisui rukkasensa, kohensi Leenan huurteista kaulusta ja\nvirkahti toisaalta ihailevasti ja osaksi varoittavasti:\n\n»Kyllähän sinä siitä matkasta selviät.»\n\n»No ihan varmasti. Kun kevät on parhaimmillaan, ollaan täällä taas\ntakaisin.»\n\nNiin alkoi suolataival. Reki toisensa jälkeen soluttautui maantielle.\nSovittiin että Leena ja Vahtolainen jäisivät jonon loppupuolelle, Leena\najaisi edellä ja isäntä heti hänen jäljestään valmiina auttamaan.\nTalosta lähtiessä oli lähes virstan verran loivaa myötämaata ja\nensimmäiset menivät jo puolitiessä viimeisten vasta kääntyessä pihassa.\nJa lähtö oli portilla katselevasta Haikosesta juhlallinen: Taivaankajoa\nvasten erottuivat jo kaukaiset vaarat ja metsäseutu alkoi soida äänten\npaisuessa ja kaikuessa rinteiltä takaisin. Aisakellot helähtivät,\nniihin yhtyivät tummempiääniset tumpelit ja heleä-ääniset pienet\ntiu'ut kilisivät hopealle, niin että kuului siltä kuin loputon määrä\njääkiteitä olisi soinut kuusten oksilta hankeen. Levänneiden hevosten\nharjat hulmusivat, kaviot narskuivat pakkaslumessa, reenjalakset\nvihelsivät ja joku hyväntuulinen nuori mies huikkasi niin että salo\nkajahti.\n\nJa kirkastuva päiväkin näytti oman puhtaan kuvansa: kuulas pakkanen\nhohti kaikkialla ja metsä seisoi tien molemmin puolin liikkumattomana\nkuin unen horroksissa. Vain silloin tällöin heilahti jokin ritva\nkohmettuneen pikkulinnun lähtiessä lentoon, pakkanen risahteli\nkuivuneen puun pinnassa ja oksalta putosi lumituppo hajoten ilmaan\nja kimallellen auringonpaisteessa kuin hopeapöly. Huurreturpaisten\nhevosten hengitys savusi ja rahkeet natisivat. Vastamäissä hypähtelivät\najajat jalkeilleen kävelläkseen lämpimikseen reen kupeella ja mäen\nlaelle päästyään istahtivat taas kuormalleen kopistellen yhteen\npakkasen kovettamia kenkiään ja nykäisten ohjaksista saadakseen\nvälimatkan lyhenemään. Sitten he istuivat pitkät ajat kuurassa\nkuin puoliunessa, kaulus pystyssä, hattu korvilla ja tuijottaen\nyhteen paikkaan reen seviin tai hevosen jalkoihin. Jostakin kaukaa\nvaaran rinteeltä kohosi sinervälle taivaalle lakeisen savu merkkinä\nihmisasumuksesta, hanget kimmelsivät niin kuin niille olisi seulottu\nohutta lasitomua ja korvissa soi lakkaamatta kellojen ja kulkusten\niloinen helinä.\n\nSellaista oli meno ja samanlaisena se jatkui. Missä sattui tien\nvarteen tilavampi talo, siellä pysäytettiin hevoset ja riisuttiin,\nheitettiin loimi hiestyneeseen selkään ja sidottiin kaurapussi kaulaan.\nMiehet painuivat talon pirttiin sitä mukaa kuin ehtivät ja käsiään\nlämmiteltyään etsivät vapaata rahia, aukoilivat polvillaan olevaa\nnahkalaukkua ja kaivelivat esille eväitään. Jokunen seisoi lieden\näärellä kannu kourassa seuraamassa kuuman vesipadan poreilua. Ja annas\nkun se alkoi kiehua, silloin tungettiin ja törmäiltiin. Nuoret miehet\nsaattoivat pujahtaa kannuineen nurkan hämärään ja liristää joukkoon\nviinaa ilokseen ja lämpimikseen. Juttu luisti ja taas vuolaistiin\nleivästä viipale ja purtiin savulihaa sen mukana. Talon emäntä\ntouhusi, isäntä istui nysä suussa kysellen muun maailman kuulumiset ja\npenskaparvi kurkisteli karsinan pimeästä peukalo suussa ja ihmetteli\nettä paljonpa mahtui ihmisiä suureen maailmaan, kun nyt oli jo tullut\nnäin paljon ja lisää hevosia ajoi pihaan. Ja näitä joukkoja oli\nkulkenut aikaisemminkin monituisia ja ties miten paljon vielä tulisi\nlähiviikkoina.\n\nLeenaa katseltiin ensin kaukaa ja ihmeteltiin, mutta vähitellen hän\nalkoi olla jokaisen huolenpidon kohteena. Joku nosti kaivosta vettä\nhevoselle, toinen hämmensi apetta vasussa ja kolmas tarjosi penkin\npäätä istuimeksi. Vahtolainen olisi valjastanut hänen ajokkinsa,\nmutta Leena torjui sen, nosti jalkansa reippaasti längen koukkuun\nja veti rinnuksen kiinni niin kuin miehet. Ja kun iltapimeä tuli ja\njoukko pysähtyi yöpymään, hankki Vahtolainen suojatilleen tilaa talon\nkamarista tai valloitti ainakin sopivan penkin pään, asetteli siihen\nvällyt ja majoittui itse lattialle penkin viereen. Muutamat ukkomiehet\nolivat sanattomia ja koti-ikävissään söivät eukkonsa paistamia\neväslettuja. Kohtavaaran vanha isäntä oli ottanut mukaansa kirjasen,\njosta hän koetti päreen vaisussa valossa etsiä Sanan rohkaisua\nvaivalloisen matkan vaeltajille. Suulas Holterin Eenokki tarjosi\nkuormaansa kaupaksi, ettei hänen tarvitsisi ajaa sitä Ouluun asti, vaan\nsaisi jäädä vävyksi näin mukavaan taloon.\n\n»No mitäs vieraan kuormassa on sitten myytävänä?» kysyi isäntä.\n\n»Viljaa ja nahkoja enemmän kuin Oulun rikkaimmalla patruunalla!»\nkehaisi Eenokki ja ehdotti sitten, että ruvettaisiin pelaamaan korttia\nsiitä, kenestä tulisi Haikolan hovin kotivävy.\n\nPeli alkoi ja Leena katseli sivusta. Holteri sai ensimmäisen kierroksen\nja piti peliä jo niin varmana, että ehdotti Leenalle ajaa samalla\nkuormalla ja poiketa ensimmäiseen pappilaan, joka sattuisi olemaan\ntien varrella. »Ties vaikka tulomatkalla voitaisiin pitää samassa\npaikassa ristiäisetkin», hoppuili hän. Mutta kuinka ollakaan, Eenokin\nonni kääntyi ja pelin voitti eräs ujon näköinen renkimies, jonka\nLeena oli huomannut jo matkalla vilusta hytisevänä pikku nutussa ja\nrepaleisissa rukkasissa. Jo silloin oli tuo kalpea mies herättänyt\nLeenassa pienoista sääliä ja hän oli päätellyt ajajaa jonkin salokylän\npikkutalon rengiksi. Nyt tämä sama pitkä miehenhuiskale punastui pelin\nloputtua korviaan myöten eikä uskaltanut vilkaista Leenaa, joka kädet\nhousuntaskussa seisoi rennosti vierellä. Mies siirtyi pirtin toiselle\npuolelle ja sai osakseen toisten pilkat ujosta sulhasesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rahtilaisten elämä ei ollut niin helppoa kuin ensimmäisten hyvien\npäivien perusteella saattoi luulla. Kun maisemat alkoivat kohota\nja kulku oli yhtä ja samaa nousua ja laskua, saivat huonohevoiset\nmiehet punnertaa hartiavoimin rekeä juhtansa apuna. Leena näki uuden\nsulhasensa samassa työssä keskellä jyrkkää rinnettä, mies työnsi rekeä\ntakaa eikä saanut sitä nousemaan. Koko jonon piti pysähtyä odottamaan\nja auttamaan, niin että kuorma saatiin kulkemaan miesvoimalla ja\ntakkuinen juhta pääsi eteenpäin. Tämä oli vasta ensimmäinen kerta ja\nuusia tuli yhtenään. Muutamat epäilivät matkan loppua, kun alkukin\nnäytti jo pahalta.\n\nJoukon pysähtyessä seuraavalla syöttöpaikalla näki Leena sulhasensa\nhankaavan paleltuneita korviaan lumella ja sitten lähtevän pirttiin\nja syövän kuivaa leipää ja haukkaavan sen mukana suolamuikkua.\nNiinpä Leena joutui kuin vahingossa miehen lähelle, laitteli tukevan\nvoileivän ja hymyili tarjotessaan miehelle. Tämä katsoi hämillään ja\narasteli samanikäisen naisen tarjoamaa apua. Mutta Leenan tarjottua\nsitä uudestaan hän otti vastaan kuin häveten ja Leena ajatteli, että\ntuolla tavalla käyttäytyy sellainen ihminen, joka on joutunut joskus\nkerjäämään niukan kannikkansa.\n\nMatkaa jatkettiin ja tie nousi ylöspäin. Oikealta näkyivät jo\npäivämatkan takaa huikean korkeat vaarat, joiden siniset rinteet\nnousivat lähelle pilviä taivaan veräjälle. Mutta matkan jatkuessa\nalkoi lähestyvä vaara näyttää tummemmalta ja rinteiltä näkyi pieniä\nlumen peittämiä valkoisia laikkuja kuin puhtaita pellavaraitoja.\nPuuttomia kallioita arvatenkin, sanoivat miehet ja tuijottelivat\nhitaasti lähestyvää vaarajonoa. Että Luoja oli suonutkin ihmisille noin\nkorkeat asuinsijat. Siellä täytyi jokaisen tuntea olonsa avaraksi,\nkun sai omilta portailta nähdä naapurien savut peninkulmainkin takaa.\nSellaisessa maassa kai ihminen tunsi itsensä ylhäiseksi. Leena kysyi\nVahtolaiselta paikan nimeä ja tämä selitti, että se oli Uhkian vaara,\njota muutamat ihmiset kuulemma sanoivat vuoreksi ja toiset taas\ntunturiksi.\n\nUhkia jäi oikealle ja tie nousi toiselle vaaralle, jonka laella oli\npieni kylä ja asukkaat niin köyhiä, etteivät he itseään ylhäisiksi\ntunteneet. Tuuli puhalsi sinne joka suunnalta, kesäisin etelän puolelta\nlämpimänä henkäilynä tai talvella selkien yli ihoa viiltelevänä\nviimana. Nietos nousi pahaisen torpan seinustalla räystääseen asti\nja suojeli pahimpien puuhkien vohinaa seinän rakosista. Aidasta\nnäkyivät vain pystyseipäiden päät ja tuuli oli syönyt kuusen oksat\nharvoiksi karahkoiksi. Kaikki oli pientä mutta kylän asukkaat olivat\nvalmiit kuvailemaan suurta, jota heillä ei enää ollut mutta jota sai\najatella kaiken pienuuden pettämiseksi. Itse Jumala oli aikoinaan\nasunut Uhkialla, istunut sen korkeimmalla kallionkielekkeellä ja\npitkää partaansa sormeillen katsellut alhaalla maassa elävien ihmisten\npuuhailua. — Leena muisti kuulleensa saman tarinan kotopuolen\nAuhtiolta, sillä sielläkin ihmiset kertoivat menneestä suuruudesta, kun\nei ollut enää nykyistä... Kun tämän Uhkian isäntä oli tyytymätön, antoi\nhän tuulen vohista ja raekuuron pyyhkäistä yli maan niin kauan kunnes\nalamaisten luonto talttui. Mutta jos asiat olivat niin kuin olla piti,\nsilloin kiersi vaaran lakea kultainen aurinko, joka sulatti nietokset,\nsai kostean maan höyryämään ja kasvatti sellaisen ohran, jonka jyvätkin\nolivat kuin kultarakeita...\n\n»Mutta eipäs asu Luoja enää näillä vaaroilla», sanoi tarua kertova\nukko. »Pois muutti, kun ihmissuku huononi. Ja sen takia täällä\nollaankin nyt kituvan köyhiä.»\n\n»Eivätkö kasva ahot enää kultatähkiä?» kysyi Leena.\n\n»Eivät kasva muuta kuin kiviä. Ja ne eivät pehmiä puuroksi muualla kuin\npirun padassa. Ja jos kivien välistä nouseekin muutama korsi, on sen\ntähkässä vain hometta ja torajyviä.»\n\n»Mutta mistä Jumala sitten suuttui uhkialaisille?» houkutteli Leena\nukkoa kertomaan.\n\n»Niin kuin sanoin, oli täällä hyvä asua, ei sitä sovi moittia. Mutta\nsitten oltiin sodassa kaksi kertaa, ja annas kun sota loppui ja\nihmiset asuivat taas rauhassa kotonaan, alkoivat kaikki rehvastella\nja olla toisilleen kateellisia. Vuoroin ne tappelivat ja vuoroin\nlempivät. Silloin Jumala sanoi, että muuttakaa nyt hyvät ihmiset\ntapanne ja asukaa niin kuin ennenkin, muuten minä suutun ja sullon\ntavarat laukkuuni ja lähden pois. Mutta siitäkös nämä välittivät —\nmokomat menivät Uhkian laelle Luojan pihamaalle ja alkoivat temmeltää\nsielläkin. Niin sitten sattui että Luoja istahti rekeen ja ajoi pois\n— minne lie mennyt. Silloin alkoi tautinen aika ja ihmisiä kuoli. Ja\nruumiinakin ne olivat niin rumia, kun ei ollut muuta kuin pöhöttynyt\nmaha ja paksut polvet. Väliäkös niistä pahoista ihmisistä oli, jos ne\nkuolivatkin, mutta kun lapsetkin saivat kärsiä heidän synneistään.»\n\nLeena vilkaisi uunin luona leikkiviä lapsia, jotka panivat kätensä\npihdin alle ja odottivat kunnes päreestä putosi kämmenelle hehkuva\nkarsta. Sitä he sitten hypittelivät kädeltä toiselle ja nauttivat\njokaisen kipinän kirkkaasta valosta. Tuossa näkyi seuraus siitä, miten\nkävi kun Luoja kyllästyi isoihin ihmisiin... Lapset olivat laihoja\nja kalpeita, vääräsäärisiä ja kitukasvuisia kuin vaivaiskoivun oksa.\nJokaisella oli suuri pää ja turvonnut maha niin kuin ukon kertomuksessa.\n\n»Älkää pudottako tulta lattianrakoon, muuten paletaan koko joukko»,\nkeskeytti ukko lasten leikin.\n\nJo tarttui puheeseen mökin mummokin:\n\n»Sillä samalla Luojalla oli emäntä ja se oli hyvä ihminen. Kun lapsi\nsairastui, koetti se kaikkensa ettei lapsiparka kuolisi.»\n\nMutta Leena ei kuullut jatkoa, sillä hän oli noussut ja painoi oven\ntakanaan kiinni. Hän koetti pysyä kapealla polulla päästäkseen omalle\nreelleen. Kuu ei paistanut, mutta lumen pinta hohti valoa aivan kuin se\nolisi tullut alhaaltapäin. Maa oli autio ja köyhä. Pohjoisen puolella\npaloivat taivaan tulet, niin että korkeimmat lieskat nousivat melkein\nkeskitaivaalle. Tuolla hulmahti kirkkaan vihreä loimu, väreili hetken\nja muuttui sinerväksi. Tuolla piirtyi terävä punainen kieli, muuttui\nveriseksi miekan kärjeksi ja sitten katosi. Ne olivat kuin ihmisen\najatuksia, syttyivät ensin kirkkaina ja olivat juuri pääsemäisillään\ntäyteen paloonsa, kun sammuivat uuden tieltä. Suurta ajatusten leikkiä\nsuuressa maailmassa... Omituista vain, että maailma pysyi aina\nsamanlaisena ja ajatusten loimutkin katosivat heti pimeimpänä aikana ja\naamunkajon tullessa niitä ei enää tiennyt olleenkaan.\n\nLeena värisi vilusta seisoessaan lumeen hautautuvan pirtin seinustalla\nja katsoessaan puhdasta maailmaa. Puhdasta sen vuoksi, ettei yhtään\nihmistä näkynyt... Hän juoksi reelleen, penkoi ja siirteli tavaroitaan,\nkorjasi lointa nuokkuvan hevosen selässä, silitti turpaa ja lähti\njuoksemaan pirttiä kohti. Ovella hän kääntyi vielä katsomaan taivaan\ntulia. Niiden juurella, siellä missä taivas ja maa tapasivat toisensa,\nnäytti pilkahtavan pieni tuli ihmisasunnosta. Kai sielläkin asui näitä\nsamoja uurastajia ja heidän lietensä luona parvi tenavia, joilla ei\nollut elämästä ja maailmasta muuta tietoa kuin kädessä kuiva kannikka.\n\nLeena kopisteli lumen pois kengistään, nyhtäisi oven auki ja tunsi\ntakan lämmön hulmahtavan kasvoilleen. Hän asetteli kantamuksensa\nrahille, levitteli siihen sen vähän, mitä Haikola pystyi\nlähimmäisilleen tarjoamaan, houkutteli ujostelevia lapsia lähemmäksi ja\nvirkahti vanhalle naiselle:\n\n»Mitä se Luojan emäntä teki, ettei hänen lapsensa kuolisi?»\n\n»Tuskinpa se oli Luojan emäntä, jos sillä oli sairas lapsi», oikaisi\nukko.\n\n»Mistäpä sen tietää. Saattoi olla tavallinen torpan eukkokin, mutta\ntarinat vain kertovat parempaa. Hän asui täällä taivaan rajalla\nja lapsi teki kuolemaa. Kun viikatemies kuului jo kopistelevan\npihaveräjällä, kysyi äiti tyttäreltä, mitä lapsiparka tahtoi vielä\nviimeisen kerran. Lapsi oli karsinan penkillä ja värisi vilusta\nja sanoi, että jos hän saisi vaikkapa tuhat pientä kipunaa, jotka\nlämmittäisivät hänen käsiään ja kylmiä jalkojaan. Äiti kohautti ensin\nraanua tytön suojaksi, mutta sekään ei auttanut, kun lapsella oli jo\nkuolemanvihat. Silloin se Luojan emäntä keksi hyvän keinon», innostui\nmummo kertomuksessaan.\n\n»Tokkopa tuo lie ollut Luojan, vaan ihan tavallinen torpan muija niin\nkuin sinäkin», oikaisi ukko taas.\n\n»Jos lie ollut — kukapa sen tiesi. Mutta emäntä otti porraspielestä\nsukset ja hiihti yön valossa tuonne Uhkian laelle. Siellä lähellä\ntaivaan laipiota hän kurkotti käsiään ja keräsi tähtiä, riipi\nniitä kuin koivun lehtiä hameensa pohjukan täyteen, tuli takaisin\ntorpan karsinaan ja pani hehkuvat taivaan korut tytön jalkopäähän\nlämmittämään.»\n\n»Ja ne lämmittivät?» kysyi Leena. »Ja lapsi parani?»\n\n»Ne tulivat liian myöhään. Viikate heilahti ja ohut korsi katkesi.\nKun sielu irtosi lapsen ruumiista, lähti tyttö ulos, kiipesi Uhkian\nrinnettä päästäkseen ylös taivaaseen ja kuului laulavan mennessään.\nLähtiessään lapsi otti tähdet paitansa helmaan ja ne kilisivät\nkantaessa niin kuin hopeahelyt. Ja kun laulu haipui ja hän pääsi\nviimein Uhkian laelle, ripotteli hän tähdet ympärilleen, heitteli\npieneltä kämmeneltään niin kuin lapsi leikkii kivenmuruilla tyynessä\nrantavedessä ja heittää kourallisen niin että kohahtaa. Hän heitteli\nniitä taivaan lakeen niin että kuplat kohosivat. Tähdet tarttuivat taas\nkiinni kantaansa, alkoivat kimaltaa ja lämmittää muita ihmisiä ja vielä\ntänä iltanakin ne vilkuttavat samalla paikallaan.»\n\n»Mutta kylmiä ne ovat», sanoi pikku tyttö rohkeasti ja hivuttautui\nLeenan lähelle. »Hiillos lämmittää paremmin.»\n\nTuntiessaan tytön käden hipaisun Leena muisti Juonaan sanat, että hyvän\nihmisen tuntee siitä, jos kämmenellä istuu pieni lintu eikä lähde\nlentoon. Häntä melkein itketti.\n\n»Eivät tähdet lämmitä enää, kun ovat jo palaneet kauan ja hiiltyvät\nvähitellen tuhkaksi», virkahti vanha nainen. »Maailma muuttuu kylmäksi.»\n\n»Mutta jos puhallat sinne!» ehdotti Leena tytölle. »Tähdet syttyvät\nuudestaan ja lämmittävät taas eikä maailma jäädy.»\n\n»Kai niitä joku puhaltaakin, koskapa taivaan hiillos vielä palaa»,\nvirkahti ukko.\n\nJa taivaan hiillos paloi ja revontulet loimusivat. Mutta ne eivät\njaksaneet lämmittää. Ulkoa tulvi sisään pakkanen ja ukko meni sulkemaan\nlakeisen. Takan tuhka oli jo tummumassa ja päre ritisi pihdissään.\nEukko oli vanha ja katseli seinänrakojen sammalia, lapset olivat\nnuoria ja tuijottivat viimeisiin hiiliin ja Leenan vierellä oleva\ntyttö haukkasi voileipää ja ihasteli, kun sen pinnalle oli pyyhkäisty\nauringon väriä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiniharmaan pakkashuurun läpi näkyi korkealla harjulla tervanvärinen\nkirkko ja sen ympärillä laaja kylä, jonka maalatut talot erottuivat\nmetsän ja valkoisen hangen lomista hauskoina väriläikkinä ja savut\nkohosivat pystysuorina patsaina sulaen korkealla yhteen ja leviten\nkylän ylle ohueksi harsopeitoksi.\n\nSuuri kauppakylä oli asettunut sormimaisen pitkään niemeen, jonka\ntyvestä uloimpaan kärkeen asti kulkeva harju oli kuin jyrkkälappeinen\ntalon katto. Harjun lakea kulkiessa näki koko kylän yhdellä kertaa,\nsillä talot olivat tien molemmin puolin rannassa kuin pääskylinnun\npesät rivissä räystään alla. Jos joku uskalias oli rakentanut mökkinsä\nylemmäksi rinteelle, näytti se olevan luiskahtamassa yhteiseen\nrykelmään. Jokainen rahtilainen tiesi, että täällä tultaisiin viipymään\npäivä tai pari, sillä nyt oli levättävä ennen kuin ajettaisiin\neteenpäin halki pitkien ja asumattomien taivalten. Nuoret miehet olivat\nparin viimeisen päivän aikana tehneet suunnitelmiaan siitä, miten\nhauskasti lepoaika käytettäisiin ennen kuin lähdettäisiin puutteen\nmaille, missä yötkin tultaisiin viettämään ulkosalla rakovalkeiden ja\nhavulaavujen ääressä. Piti kerättämän voimia ja uskallusta vaikean\nviikon varalle, kehastelivat miekkoset jo etukäteen tulevia pikku\nilojaan.\n\nElämä oli vilkasta kuin pienessä kaupungissa. Kuorma toisensa jälkeen\nkitisi pakkashangella. Kuka toi viljaa, kuka sarkapinkkoja tai nahkaa,\njoku kantoi jäätynyttä siansorkkaa ja toinen oli ostanut huovikkaat.\nPihat olivat ahtaen täynnä kuormia ja heinänroskilla sai kulkea kuin\npehmeässä sammalikossa. Talot olivat suuria, niitä riitti vaikka\njokaiselle eikä matkalaisten tarvinnut sulloutua samaan pirttiin.\nHeti kylän laidassa olikin kookas maalitalo ja sen lasi-ikkunat ja\nsavupiippu houkuttelivat Leenaa, niin että hän pysäytti hevosensa\nportilla ja kysäisi parilta naisihmiseltä yösijaa. Vilusta hytisevät\npiiat hieroivat käsivarsiaan ja katsoivat kuormalla istuvaa jätkää:\n\n»Ei tänne rahtilaisia! Tämä on pappila.»\n\nLeena tajusi, ettei hän maantien ajajana kelpaisi istumaan pappilan\npirtissä, missä piiatkin olivat arvon ihmisiä eivätkä huolineet\nsanatoverikseen sellaista miestä, jolla ei ollut maita ja mantuja eikä\ntyhjää kiikkutuolia emäntää varten. Ja nykäistessään väsynyttä Ullaansa\nLeena kuuli piikojen keskustelun:\n\n»Ääni oli kuin naisella.»\n\n»Ja paikat pyöreät.»\n\n»Jospa se on nainen! Etelässä kuuluu olevan sellaisia naisia, joilla\non housut jalassa hameitten alla — kesäkuumallakin — ja jotka istuvat\nmaksusta miehen polvella.»\n\n»Ehkä tuokin on maksusta rahtilaisten mukana. Kuuluuhan niillä olevan\njoskus kokkeja niin kuin savottalaisilla.»\n\nLeena ajoi edelleen. Hevosia kääntyili pihoihin, mutta hän seurasi\nVahtolaista kauppatalon eteen, jossa oli pieniä miesryhmiä juttusilla.\nVahtolainen näkyi kääntyvän pihaan ja pujottautuvan tungokseen. Leena\nkysyi lähellä seisovalta miesjoukolta uudelleen yötilaa, mutta toiset\nvain katsoivat eikä kukaan vastannut. Viimein astui häntä kohti\nnuori mies kaulassaan rinkelivyyhti ja leuat verkkaisessa käynnissä.\nTutkittuaan aikansa Leenaa hatusta kenkiin asti mies viimein kysäisi:\n\n»Mistä kaukaa tämä vieras ajelee? Lieksasta vai...?»\n\n»Vieläkin kauempaa.»\n\n»No joelta sitten?» kuului hetken kuluttua.\n\n»Ei sieltäkään, vaan Huhtirannasta.»\n\n»Vai rannasta... No sitten sietää olla jo yösijakin.» Tarkastelu\njatkui ja viimein näytti mies hyväksyvän vieraan, sillä hän taittoi\nvyyhdestään kuivan rinkelin niin että naksahti, ojensi kappaleet Leenan\nrukkasen kämmenelle eikä puhunut mitään. Leenan pureskellessa pientä\nannas-palaa mies muuttui yht'äkkiä vilkkaaksi ja sanoi kummastellen:\n\n»No mutta eikö hitossa! Sinähän oletkin nainen?»\n\nNyt hivuttautuivat toisetkin lähemmäksi ja juttu alkoi luistaa kuin\nvanhojen tuttujen kesken. Leenalta kyseltiin ja kuulusteltiin ja\nmiesten silmiin tuli iloinen ihastelu heidän katsellessaan nuorta\nnaista, joka oli vetänyt jalkaansa housut ja ylleen kelsiturkin ja\nistui kuormansa laella silppusäkillä niin kuin mies. Tämä oli uutta ja\nsiitä oli hyvä kertoa toisillekin. Luottamus näkyi kasvavan, koskapa\nrinkelimies ojensi tupakkamassiaan:\n\n»Kai sinä poltatkin, kun kerran olet miesten töissä?»\n\nLeena pudisti päätään ja nauroi. Nuori mies ojensi toisen rinkelin ja\nsanoi:\n\n»Kyllä sinun on kortteeri saatava!»\n\nUkkoparvi sai Leenan hymyilemään. Kummallisia ihmisiä: ensin olivat\njuroja eivätkä vaivautuneet vastaamaan, mutta päästyään ujoudestaan\nja epäluulostaan liehuivat niin kuin olisivat koko ajan odottaneet\nvain Leenaa. Nyt he innostuivat kiistelemään parhaasta talosta ja joku\nisäntämies ehdotti, että ajettaisiin hänen kotiinsa, kun sinne ei ollut\nmatkaakaan kun viitisen virstaa. Mutta rinkelimies kiirehti väliin:\n\n»Eikä mitä, eihän teille asti ole kunnon tietäkään!» Ja samassa hän\nosoitti Leenalle niemen kärjessä olevaa maalitaloa: »Pääset meille,\nvaikka Otto ei olekaan kotona. Pirtti on pieni, mutta sauna sitä\nparempi. Ja siellä asuu kuin omassa talossa.» Mies nykäisi Ullaa ja\nhypähti reen seville jutellen touhukkaana: »Eipäs ajeta kovasti, kun\ntie on vierteellä ja reki kaatuu mutkassa... Mitä sinä piikaparka osaat\ntehdä silloin, kun olet yksin korvessa ja rekesi kaatuu ja...?»\n\n»Nostan sen pystyyn ja ajan eteenpäin.»\n\n»Entä jos rinnustin aukeaa ja...?»\n\n»Panen sen tietysti kiinni», selitti Leena.\n\n»Jaa», huokaisi mies miettivänä. »On niitä sentään reilujakin naisia —\nsiellä suuressa maailmassa.»\n\n»Ei se ole sen suurempi kuin tämäkään.»\n\n»On se vain! Sinne on minunkin mieleni aina tehnyt. Nämä tämän puolen\ntytöt ovat sellaisia paksupohkeisia ja takkutukkaisia piian tumppuja,\nettei niistä ole...» Ja sitten hetken kuluttua taas: »Sinusta saisi\nkelpo eukon?»\n\n»Varmasti», myönsi Leena. »Miehen ei tarvitsisi tehdä mitään. Minä\najan mökkiin halot ja heinät. Ja muut ajat istun pirtissä ja heilutan\nkätkyttä.»\n\n»No se sopii hyvin minunkin tapoihini», hyväksyi mies, käänsi hevosen\npihaan ja selitti edelleen: »Otto on pitäjällä, mutta lämmitetään\nsauna. Ei Otto siitä pahaa sano.»\n\nHeidän riisuessaan hevosta mies auttoi ja korjasi valjaat talteen.\nSiinä touhutessa sipaisi Leenan käsi toisen rinkelivyyhteä, niin että\nsen rihma katkesi ja rinkelit pyörivät hangelle hevosen jalkoihin ja\nheinänroskiin. Mies ei suuttunut, mutta uhkaili varmana että »saat\nleipoa uudet tilalle ja sitoa langan solmuun». Pirtin ovi alkoi\npaukkua. Pihassa kuljeskeli piikatyttöjä ja suuri lapsiparvi kerääntyi\nkuorman lähelle poimimaan rinkeleitä. Mies keräili sylyksen halkoja ja\nlähti näyttämään saunaa. Leena hyväksyi sen heti ja päätti asua siinä\nyksin mieluummin kuin Vahtolaisen suojassa suuren miesjoukon keskellä.\nRenki hoiteli saunan kummallista uunia, jossa oli alhaalla varsinainen\ntulisija, sen yläpuolella peltiluukku niin kuin kamarin uunissa\nja luukun takana piilossa kiuas. Mies latoi puut pesään, raapaisi\nfosforitikulla ja sinisen pihinän lakattua sytytti tuohikäpryn.\nSellaista ei Leena ollut vielä nähnyt: piippu nieli savun ulos ja häkä\ntuprusi taivaalle kuin varakkaan talon pirtistä. Suuren-maailman matka\nopetti niin paljon, että Leena päätti heti kotiin palattuaan vaatia\nHaikolaankin savuttoman saunan.\n\nAsumuksen lämmitessä hän meni ylisille silppukoneen luo hakatakseen\nUllalle apeaineet tulevaa korpimatkaa varten. Oljet kahisivat telalla,\nterä rouhi ne pieniksi palasiksi ja keltainen kasa kasvoi. Taloon oli\njo levinnyt tieto oudosta naisrahtilaisesta. Piiat sipisivät pirtissä\nja lapset kertoivat kamarinpuolella näkemiään. Renki tuli ylisten\nportaita Leenan luo ja heilutti kädessään narunpätkää:\n\n»Tulin hakemaan sinulta maksun niistä rinkeleistä! Pane tuo rihma\nsolmuun minun kaulaani. Vaikka vain muistoksi, jos meistä ei tulekaan\nsaman torpan ukkoa ja akkaa.»\n\n»Osta kaupasta uusi, niin saat lujemman.»\n\nMies pujotti itse narun kaulaansa ja ryhtyi auttamaan vierasta. Mutta\nhäntä ei huvittanut kammen vääntäminen, vaan hän tahtoi auttaa Leenaa\nsäkin täyttämisessä.\n\n»Älä levitä niitä ympäri lattiaa!» huusi toinen ja työnsi miehen\nmenemään.\n\nSilloin tämä kahmaisi Leenaa vyötäisiltä ja taivutti olkikupoa vasten:\n\n»Katson vain, onko täällä turkin sisällä tosiaan nainen!»\n\nSamassa läjähti rukkanen hänen korvilleen, Leena karkasi pystyyn ja\ntiuskaisi:\n\n»Anna minun nappieni olla rauhassa!»\n\nKosiminen päättyi siihen ja Leena lähti saunaan. Uunin lämpö sulatti\njo ikkunalasia ja hoitaessaan tulta hän saattoi riisua turkkinsa ja\nistahtaa rahille. Huurteinen ilta hämärsi ja tieltä kuului lakkaamaton\nrekien vinkuna ja kulkusten kilinä, kun kylä alkoi tyhjentyä ihmisten\nlähtiessä takaisin kotimatkalleen. Joku hihkaisi humalassa ja piiska\nlävähti. Ohi kulki parvi omia rahtilaisia ja Holterin Eenokin sanat\nkuuluivat: »Kylä olisi muuten hyvä, kun vain olisi kunnon krouvi ja\nsiellä nätit neitsyet!» Ja heidän jäljestään kulki yksin se hoikka\nrenkimies, joka oli monet kerrat valjastanut Leenan hevosen ja\nhymyillyt ujosti kuorman yli. Leena tunsi tulen loimuun tuijottaessaan\nhienoista ikävää yksinäisyydessään ja ajatteli, että hän voisi lähteä\netsimään vaikka Vahtolaisen ukon seurakseen ja joitakuita muita. Tai\nminkä vuoksi juuri heitä — miksei hän voisi huutaa luokseen tuon\nyksinäisen ja ujon renkipojan, istua tämän kanssa kahden ja odottaa\nsaunan lämpiämistä, sitten avata laukkunsa ja syödä yhteinen hiljainen\nilta-ateria, viimein puhaltaa tuiju sammuksiin ja siirtyä lauteille\nlepäämään. Kenelläpä siihen olisi mitään sanomista?\n\nTai ei sentään... Mies oli jo kadonnut talojen taakse. Mutta jos\ntänne jäätäisiin vielä seuraavaksikin yöksi, voisi hän kutsua miehen\nhuomisiltana. Kuormakin pitäisi sitoa uudestaan ja korjata välineitä...\nToisaalta olisi parempi korjata ne jo tänään ja mies voisi kantaa\nhänelle lisää halkoja. Eikä Leenallakaan olisi niin orpo olo täällä\nvieraassa saunassa...\n\nHän nousi katsoakseen, milloin mies tulisi takaisin, ja kopisteli\nkekäleitä rikki jouduttaakseen lämpiämistä. Mutta hänen päästessään\nkynnykselle kuului ulkoa askelia ja talon renkimies tarttui oveen:\n\n»Tulin katsomaan, ettet kuole häkään!»\n\nJa samassa heille alkoi kisailu uudelleen, Leena kiskoi ovea kiinni ja\ntoinen auki.\n\n»Katsos miten kauniit paulakengät sinulla on!» ihasteli nuori mies.\n»Tupsut niin punaiset — ihan lemmen väriset — että minä annan\nMari-tädin neuloa itselleni samanlaiset.» Ja vetäessään rivasta hän\nsuostutteli: »Annas kun katson sinun paulojasi ja näytän niitä toisille\nmalliksi!»\n\nLeena sai kenkänsä pois ovenraosta, nykäisi sen kiinni ja paukautti\nlinkun paikoilleen.\n\n»Avaisit nyt», rukoili toinen. »Vai onko sinulla siellä jo toinen?»\n\nLeena hymähti itselleen, että hetken kuluttua olisi ehkä ollut... Hän\nei vastannut mitään, mies tuntui vähitellen taipuvan ja lähtevän pois.\nPihalta kuului piikojen tirskuntaa:\n\n»Ennen viihtyi Pekkakin pirtin karsinassa, mutta nyt se mieluilee jo\nsaunaan!»\n\nKului taas hetki kekäleiden risahdellessa ja maantien äänten\nkantautuessa hiljentyneinä. Leena mietti, oliko hyvä luottaa enteisiin\nja pitää sallittuna, ettei hän ehtinyt ovelle aikaisemmin. Sitten hänet\nhavahduttivat taas askelet ja joku haparoi ovea auki. Leena tunsi\närtymystä äskeisten enteiden vuoksi ja tiuskaisi päättäväisesti:\n\n»Et sinä tänne pääse! Pirtin karsinassa on kuulemma lämpöisempi.»\n\n»Jaa että mitä?» kuului oven takaa uusi ääni. Se ei ollut rengin.\n»Tulin vain katsomaan. Kertoivat että saunassa on vieras asukas.»\n\n»Ja kuka siellä nyt sitten on?» kysyi Leena.\n\n»Minä vain... Tämän talon isäntä ja vallesmanni...»\n\nLeena kavahti pystyyn ja avasi oven. Ensin tuli kynnyksen yli lyhtyä\nkantava käsi, sitten kiiltävä saapas ja turkin helmat. Miehen\nkumartuessa kamanan alitse putosi päästä suuri turkislakki, hän\npyyhkäisi tukkaansa ja katsoi palmikkopäistä rahtimiestä. Leena\ntuijotti tulijaan, astui sitten eteen ja tarttui toista olkavarresta\nilahtuneena:\n\n»Mutta Otto — sinäkö se olet?»\n\nMieskin katsoi ja tunsi:\n\n»No voi sua tyttöparka! Saunaanko sinut toivat!»\n\nNiin he halasivat ja taputtivat. Otto eli vallesmanni oli oman pitäjän\ntuttu mies, kirkkoherra Järvelin poika. Hyvä sattuma oli nyt tuonut\nLeenan hänen saunansa lämmittäjäksi. Nimismies alkoi keräillä vieraan\nkapistuksia, heitti laukun selkäänsä ja tarttui lyhtyyn:\n\n»Nyt mentiin salin puolelle!»\n\n»Entäs uuni? Kipunat lentelevät ja sytyttävät...»\n\n»Pekka saa hoitaa loput. Se on muutenkin niin laiska mies.» Ja\npihamaalla mennessään vallesmanni näki renkinsä ja huusi: »Vie saunaan\nlisää puita, että lämpöä riittää löylyksi asti. Ja muista hoitaa\nmamsellin hevonen.»\n\nRenki äimisteli ja kirosi itsekseen. Pitihän hänen arvata, ettei se\nollut tavallinen piika... Juutas jos se kertoo Otolle... Hän kahmaisi\nsylyksen heiniä ja lähti vihellellen kujaan. Piikatyttö tuli vastaan ja\nilkkui:\n\n»Vallesmanni vei sun morsiamesi!»\n\n»Noo, onhan minulla sinut!»\n\n»Älä luule. — On se vain hyvä, että pirtin lattia narisee... Saan olla\nrauhassa.»\n\nSalin ikkunoihin ilmestyivät valot ja vierasportailta kuului\nvallesmannin ääni:\n\n»Pekka hoi! Haepas Kortelaisen kaupasta kaksi pulloa sitä punaista\nranskalaista. Ja sano Kortelaiselle, että panee sen vielä velaksi...\nJa sitten menet Kortelaisen pirttiin ja sanot siellä eräälle ukko\nVahtolaiselle, että mamselli Haikonen on tallella esivallan turvassa.»\n\nParin kolmen tunnin kuluttua oli nimismiehen salissa täysi meno. Isäntä\nhalusi tavata kotipuolensa tuttavia ja joukkoon haettiin Vahtolainen\nja monta muuta. Oven raosta pilkistelevä lapsikarja ajettiin pois ja\nPekka-renki sai joka puolen tiiman kuluttua mennä hakemaan kauppias\nKortelaiselta pari pulloa lisää ja vielä tämän kerran velaksi. Spinetti\nsoi ja rahtilaiset yrittivät tanssia sen tahdissa polskaa, mutta\nkippurakärkiset kengät tarttuivat mattoihin ja vallesmanni huusi:\n\n»Pekka hoi, korjaa ensin matot kasaan ja mene vielä Kortelaiseen!»\n\nSilloin kuului pihasta aisakello ja joku kopisteli kenkiään pirtin\nportaissa. Hetken kuluttua aukeni salin ovi ja kynnyksellä niiasi\npiikatyttö sanoakseen vallesmannille, että joku vieras kysyi\nhäntä. Vallesmanni meni ja salissa olijat kuulivat hänen huutavan\ntuttavallisesti vieraalleen:\n\n»Mitä ihmettä sinä täällä teet?»\n\nJa toinen ääni selitti:\n\n»Olin tavoittamassa rahtilaisia ja tapasin ne täältä. Minulla on sinun\nisäsi hevonen. Sen vuoksi ajattelin että tuonpahan sen sinun kujaasi.»\n\nNimismies työnsi vierasta salia kohti.\n\nLeena oli noussut seisomaan. Kynnykselle ilmestyi valon sokaisemana\nLievislahden veisurin poika, se onneton teknisti, josta ei näkynyt\npääsevän eroon suolatielläkään. Räpyteltyään aikansa silmiään Sarka\nkatsoi Leenaan vahingoniloisena. Mutta Leena oli totinen kysyessään:\n\n»Mitä sinä etsit? Mitä on tapahtunut?»\n\n»Ei muuta kuin se, että kirkonkylästä ei tullut ketään tälle matkalle.\nEi ollut sopivaa miestä. Kun minulla ei talvella ole muuta työtä,\nläksin heidän renkinään. Onhan tässä aikaa... Sain pappilasta hevosen\nja jopas tavoitin sinut!»\n\n»Et suinkaan tullut minun takiani?» kysyi Leena närkästyneenä.\n\n»Enhän toki! Mutta muistathan, että me olemme tämän vallesmannin kanssa\nvanhoja tovereita ja sen vuoksi päätin poiketa.»\n\n»Aiotko kääntyä täältä takaisin kotiin?»\n\n»En tietenkään! Tarvitseehan kirkonkyläkin suolansa. Tulen mukana\nOuluun asti.»\n\nLeena ei ollut mielissään. Hän oli tähän asti karttanut kaikkea, mikä\nei kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Hän oli lähtenyt tälle matkalle vain\npäästäkseen eroon niistä ihmisistä ja tapahtumista, jotka sotkivat\nhänen ajatuksiaan ja tunkeutuivat Haikolan ja hänen väliinsä. Nyt\nmatkallakin hän oli saanut istua reessään rauhassa silloin kun halusi\ntai yksinäisyyteensä pitkästyneenä oli voinut mennä toisten joukkoon\ntarvitsematta pelätä kenenkään takertuvan hänen asioihinsa. Leena\nmuisti äskeisen tuokion hiljaisesta saunasta, palavien puiden ritinän\nja omien ajatusten karkaamisen irralleen. Mieltä pyyhkäisi pieni\npettymys siitä että teknisti tunkeutui samaan matkaan. — Noh, tulkoon\nsitten, kun on kerran lähtenyt, ajatteli Leena itsekseen. — Mutta\npysyköön jonon toisessa päässä. Minä en huoli apua silloin kun en itse\npyydä...!\n\n»Lähteekö mamselli Haikonen tanssimaan? Minulle tuli vilu ja tahtoisin\nsaada lämmintä», kumarsi teknisti ja hymyili.\n\nEttäs noiden miesten piti asettua poikittain toisten tielle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMustapintainen sauna uhosi kuumuutta, niin että räystäistä tippui vesi\nja ovi ponnahti auki löylyä lyötäessä. Miehet pujahtelivat yksitellen\nulos ovesta, seisoivat hangella kodan ulkopuolella punainen nahka\nhöyryten, kääntyivät ihoansa sivellen takaisin saunan lämpimään tai\nkokosivat vaatteet kainaloonsa ja harppasivat ilkosen alasti pirtin\nuunin eteen pukeutumaan. Heitä olikin tässä talossa vain muutamia\nharvoja ja lauteilla istuivat itse isäntä, Kohtavaaran ukko ja\nVahtolainen, teknisti Sarka ja Vaikon ujo renkimies. Sarka houkutteli\nukot kertomaan asioita ja niinpä isäntä jutteli löylykippojen lomassa\ntämän Kamaran salon syntymisen maailmanluomisesta lähtien:\n\n»No niin, se tapahtui sillä tavalla, että kun Luoja sai kovalla\nkiireellä valmiiksi muun maailmansa, ei hän sitten lauantaipäivän\ntouhussa ehtinyt paikkailla parempaan kuntoon näitä syrjäkulmia. Kun\nmeri oli siihen aikaan lähempänä kuin nykyään, keräili hän rantakiviä\nja heitteli niitä tänne pahimpien hetteitten täytteeksi, otti lopuksi\nlapion ja loi korkeimmilta kohdilta soraa lisäksi. Niin tuli muutamia\nkuivempia harjuja, kivikkoa ja loput aavaa suota. Vaaroja tuli niin\nvähän, etteivät ne riitä kylien asumapaikoiksi. Tästä meiltä on tuonne\nkorpeen päin rupeaman hiihtotaival lähimpään kylään ja sekin on niin\nmaailmanköyhää paikkaa, ettei sinne pääse muulla ajoneuvolla kuin\nkelkalla. Ja kesällä siellä ei ole edes omaa käkeä, vaan sekin pitää\nlainata naapuripitäjästä ja kukuttaa sillä.»\n\n»No jopa oli köyhä paikka!» ihasteli Sarka toisten kurjuutta.\n\n»Tuiki köyhä. Eikä kaikille ihmisille riitä omaa nimeäkään. Koko kylä\non vain pelkkiä Puittisia.»\n\n»Ovatko ne sukuväkeä keskenään?» kysäisi Vahtolainen.\n\n»Vielä sun... Syynä siihen kuuluu olevan pirun huolimattomuus. Pirun\nkun piti levittää asukkaita tänne Kamaran puoleen ja Kainuuseen, niin\nse pani suuren joukon Puittisia yhteen nippuun ja aikoi tiputella\nniitä vähän joka pitäjään. Mutta kun se pääsi tälle kulmalle, katkesi\nvitsakimppu ja Puittiset putosivat yhteen läjään. Siitä ne sitten\nsikisivät ja täyttivät maan niin kuin käsky kuului.»\n\nKiuas pihahteli kiukkuisena ja miehet hengittivät varovaisesti\npolviensa väliin. Kun ilma alkoi taas kulkea, virkahti isäntä jatkoksi:\n\n»Vaikka eipä silti... Puittinen raukkahan minäkin vain olen. Ja kun\najatte eteenpäin tuonne Kainuun puolelle, on niitä sielläkin. Jos eivät\nsatu olemaan Korhosia.»\n\n»Ne ovatkin sitten jo parempaa väkeä?»\n\n»Eivät ainakaan näin tuhannen köyhiä... Ja Korhosten raja on siellä,\nmissä tulette tien varrella sellaiseen taloon, jonka nimi on Mölkö.\nOikeastaan nimi on Mörkö, mutta kun talon kaikki asukkaat ovat\nsorakielisiä, ovat pahat ihmiset pistäneet pilkaksi...»\n\nNiin jatkui juttu. Saunaan tekivät tuloa myös talon emäntä paljain\njaloin, lapset ilkosen alasti lumitellen toisiaan ja viimeisenä Leena\nkelsiturkissaan. Hän ripusti turkkinsa kodan seinälle, kumartui kamanan\nalitse ja astui tulikuumaan ja tummaan saunaan. Lapset kyyröttivät\nlattialla korviaan pidellen ja toistensa niskaan puhallellen ja emäntä\npyrki lauteille miehensä viereen. Vettä oli valettu että lattia likosi\nja savi tirskui varpaitten välistä, kiuas pihisi ja miehet istuivat\nsanattomina. Leena odotti, että teknisti lähtisi ja antaisi paikkansa\nhänelle, mutta tämä vain istui ja pyyhki kasvojaan kuiviksi. Vaikon\nsulhaspojalla oli kädessään katajavasta, joita miehet olivat tehneet ja\nhautoneet pehmeiksi, niin että koko sauna tuoksui metsälle ja pihkalle.\nSillä hän huiski selkäänsä ja huomatessaan Leenan odottavan nousi ja\njätti paikkansa isännän ja Vahtolaisen välissä. Vasta nyt siirtyi\nteknistikin syrjään antaakseen tilaa vierellään, mutta Leena asettui\nukkojen väliin ja alkoi kierrellä kastunutta tukkaansa nutturaksi\npäänsä laelle. Lapset puikkivat ulos ja aikansa peuhattuaan tulivat\ntaas lämmittelemään. Ukot tippuivat alemmaksi, kaataa huljauttivat\nvettä niskaansa ja katosivat kotaan ja sitten pirttiin. Sarka hävisi\nsamaa tietä lapsiparven seuraamana ja lopuksi olivat naiset kahden.\nEmäntä loiskutti huuhdevettä, puristeli palmikoittensa kärkiä\nkuivemmiksi ja taputteli tyytyväisenä pakaroitaan selittäen Leenalle\nkuin kiitollisena, että olipas onni, kun heillekin eksyi ihmisiä...\nTäällä korvessa kun liikkui harvoin ketään eikä täällä ollut muita\ntapahtumia kuin talven pakkaset ja susien ulvomiset ja kesäisin soilta\nkuuluva kurkiparven ääni ja kuokan kolahtelu kivikossa...\n\n»Niin että kun pääsette suolatien päähän ja tulette takaisin, poiketkaa\nmeille vaikkapa lasten iloksi», pyyteli emäntä.\n\nJäätyään yksin Leena oikaisi penkille kädet niskan alla ja kuunteli\nvesipisarain tippumista lauteitten reunalta ja tuulen kylmää suhahtelua\nharvassa kodassa. Emännän sanat saivat hänet ajattelemaan, miten\ntyytymätön hän oli ollut Haikolassa — vaikka se oli sentään suuren\nmaailman keskellä kaikkeen tähän verrattuna. Ouluun oli matkaa melkein\ntoiset puolet, mutta jo nyt tuntui pieni ikävä takaisin kotiin. Oliko\nse sitä, että hänen outo halunsa suureen maailmaan tulisi katoamaan\ntällä matkalla?\n\nOvi aukeni ja sisään astui Vaikon ujo mies kantaen avannolta viimeisen\nsangollisen kylmää vettä. Hän kaatoi sen korvoon piripinnaksi ja heitti\njäänpalaset ovesta ulos.\n\n»Nyt te palellutte veden takia», virkahti Leena jotakin sanoakseen.\n\nMies otti rahilta vastan, käänteli sitä kuin tarkastellen, asetti\nkiukaalle ja hautoessaan vastasi hiljaa:\n\n»En toki sentään...» Ja saatuaan vastan pehmeäksi ja ojentaessaan sitä\nLeenalle hän kysyi: »Annanko löylyä lisää?»\n\n»Kyllä sen verran, että saatte lämmitellä.»\n\nLeena loikoi, katseli kattoon ja kuuli, miten mies kaateli varovasti,\nodotti hetken ja kaatoi lisää, toi sitten täyden kipon Leenan viereen\nlauteille ja jäi kiukaan luo pyyhkimään kädellä ihoaan kuivaksi. Hän\nviivytteli ollakseen lähellä ja palvellakseen Leenaa. Tämä katsoi\nhäntä takaapäin ja huomasi, ettei mies ollutkaan samanlainen kuin\nvilusta hytisevänä maantiellä, vaan jäsenissä oli voimaa raskaan kuokan\nheiluttamisesta.\n\n»Teillä on selässä suuri arpi», virkahti Leena.\n\n»Poikasena putosin puusta ja oksan tynkä raapaisi. Siitä se jäi.»\n\nRahilla oleva tuiju rupesi vilkuttamaan sammuakseen, sydän ritisi\nöljyssä ja valo himmeni. Leena kohottausi istualleen ja mies kääntyi\nhoitamaan tuijua. Valoa ei riittänyt enää nurkkiin saakka, vain miehen\nkasvot ja kädet näkyivät kellervinä ja seinällä liikkui tumma varjo.\n\n»On kai paras että lähden pirttiin niin kauan kuin näen», virkahti\nLeena aikoen laskeutua lattialle.\n\nMutta mies kohotteli tuijun sydäntä pystyyn ja sai sen palamaan.\n\n»Te olette ollut jo kauan Vaikon palkoissa?» kysyi Leena ja sai viimein\nlyhyen vastauksen:\n\n»Olen? Monta vuotta.»\n\n»Jos ensi syksynä haluatte sieltä pois, tulkaa kysymään työtä minun\nisältäni. Meillä tarvitaan teidänlaistanne miestä.»\n\nToinen kääntyi katsomaan häneen epäillen, tarvittiinko hänenlaistaan\nmiestä erikoisesti missään. Nähdessään vastansa Leenan kädessä hän\nkai uskoi ja kasvoilla häivähti heikko hymy ja kuului vain yksi sana\n»niin». Mennessään ovea kohti hän jatkoi:\n\n»Pitää tulla puhumaan... Kaadanko vielä vettä kiukaalle?»\n\n»Ei minun takiani. Mutta jos tulette itse löylyyn — onhan täällä tyhjä\npenkki.»\n\n»Kylvin jo.»\n\nSitten hän ei sanonut mitään, viivytteli hetken oven luona niin kuin ei\nolisi halunnut lähteä ja kynnyksen yli harpatessaan vilkaisi Leenaan ja\nsanoi:\n\n»Kiitoksia teille. Kyllä minä tulen rengiksi.»\n\nOvi painautui kiinni, Leena jäi yksin ja hypisteli vastaa tuntien\nsen pehmoiseksi kuin sammaltukon. Hän oikeastaan odotti, että\nmies kääntyisi takaisin eikä jättäisi häntä yksin tyhjään saunaan\nvaivaisen tuikun valoon, mutta tämä kuului jo menevän pihaan hyräillen\ntyytyväisenä. Leena loiskautti vettä kiukaalle ja jäi kuluttamaan\naikaansa, sillä mitäpä hänellä oli tekemistä ahtaassa pirtissä ja\nsuuressa ihmisjoukossa. Kun lauteet hiukan kuivuisivat, voisi hän hakea\nloimen ja asettua nukkumaan tänne lämpöiseen.\n\nMutta kauan hänen ei tarvinnut olla yksin, sillä hetken kuluttua kuului\njuoksua polulta, kompastelua kinoksessa, sen jälkeen pieni noitaisu ja\nviimein teknistin ääni oven takaa:\n\n»Oletko sinä yhä siellä?»\n\nLeena vastasi raukean laiskasti ja teknisti huusi uudelleen:\n\n»Minäkin tulen mukaan! Mutta en löydä ovenripaa.»\n\nLeena kiepahti pystyyn penkiltään:\n\n»Etkä tule! Pysy vain ulkopuolella.»\n\n»Ja mitä varten en? Olinhan siellä äskenkin.»\n\n»Mutta kahden et ole.»\n\nToinen mietti naisten kummallisia ajatuksia ja mutisi takaisin, että\nhän istuisi oven ulkopuolella vaikka aamuun asti, niin kauan kun Leena\ntulisi pois.\n\n»Minun puolestani voit istua vaikka huomisiltaan. Minä nimittäin jään\nnukkumaan tänne.»\n\n»Sopisinhan sinne minäkin... Pirtissä on onnettoman ahdasta ja kylmää.»\n\n»Onko minun syyni, jos siellä on kylmä? Pitihän sinun se tietää jo\nmatkalle lähtiessäsi.»\n\n»Mutta jos sittenkin...?»\n\n»Ole vaiti!»\n\nKodasta kuului kolinaa teknistin siirrellessä halkoja. Ettei se mokoma\nvain aikonut pönkittää ovea ja jättää häntä vangiksi? Ei, sillä hetken\nkuluttua kuului mutinaa:\n\n»Hyvä on sitten... Minä istun tässä.» Ja sitten kuin olisi naureskellut\nitsekseen: »Kun päästään kotiin, kerron isällesi! Sanon etten päässyt\nsisälle, vaan palelluin hankeen!»\n\n»Kerro pois vain! Saat kertoa huoletta, etten laskenut samoille\nlauteille autioon saunaan.»\n\nMutta toinen oli itsepäinen. Leenaa suututti ja nauratti eikä hänellä\nollut muuta keinoa kuin laskeutua lauteilta ja huutaa:\n\n»Ojenna ovenraosta minun turkkini! Mutta älä kurkistele.»\n\nToinen totteli, mutta Leena viivytteli tahallaan, lämmitti turkkiaan\nkiukaan edessä ja kumartui sitten ulos pimeään. Teknisti lähti edellä\nja hoputti toista joutumaan, ettei itse paleltuisi.\n\n»No pyysinkös sinua tulemaan?» Leena pysähtyi polulle.\n\nSilloin pysähtyi toinenkin ja aikoi levittää kätensä syleilläkseen.\n\nJa niin hän tekikin, mutta samassa huitaisi Leenan käsi ja märkä\nkatajavasta viuhahti vasten miehen poskea.\n\n»Johan on lempo, jos et muuta tapojasi!» tiuskaisi Leena.\n\nMies muuttui totiseksi:\n\n»Älä nyt suutu.»\n\n»Varmasti! En ole lähtenyt tänne leikkimään sinun kanssasi.»\n\n»Mutta olihan siellä äsken toinenkin mies», sanoi Lievislahden lukkarin\npoika pienessä mustasukkaisuudessaan.\n\nSilloin Leena huitaisi toisen kerran ja säälimättömämmin:\n\n»Sinä porsas! — Ja pois minun tieltäni!»\n\nHän astui miehen ohi, haparoi pirtin oven auki ja sisään tullessaan\nhuomasi Vaikon ujon miehen kääntyvän ja hymyilevän hänelle kuin\nhyvälle tuttavalle. Leena tunsi nyt vaikeaksi sopeutua toisten\njoukkoon ja katseli pirttiä löytääkseen pimeän nurkan pukeutuakseen.\nMutta sellaista ei ollut. Miehet olivat aloittaneet löylyn jälkeisen\njutustelunsa ja piiput kärysivät, niin että lakeinen oli läkähtyä.\nLapset istuivat pankolla rivissä kuin varpuset räystäällä, emäntä oli\nistuutunut kätkyen reunalle ja kiikutti siinä itseään edestakaisin\nimettäessään nuorintaan.\n\nLeena kokoili vaatteensa, heitti laukun selkäänsä ja astui takaisin\nulos. Teknisti seisoi pihalla katsellen haikeana taivaan tähtiin.\n\n»Ei siitä olisi tarvinnut suuttua», sanoi hän.\n\nLeena ei pysähtynyt vaan virkahti mennessään:\n\n»Vain sitä vartenko sinä läksit mukaan?»\n\n»En sitä varten. Mutta sinun takiasi.»\n\nMuuta he eivät puhuneetkaan. Taivaan tulet olivat juuri syttymässä ja\nkuului kuin ne olisivat ritisseet laajan korpimaan yllä. Vai Leenan oma\nluontoko vain ritisi sammuakseen kuin kekäle? Mutta missään tapauksessa\nhän ei näyttäisi sitä tuolle miehelle eikä päästäisi tätä anomaan\nanteeksipyyntöjään.\n\nHän unohtui seisomaan kodan ovelle katsellakseen sinisenmustaa\nmetsänreunaa ja taivaan värikkäitä loimuja. Kylmä alkoi värisyttää —\nvai oliko se ikävää tai yksinäisyyden ja orpoudentunnetta suuren ja\nvahvan luonnon alla? Hän astui matalasta ovesta sisään ja istui kituvan\ntuijun ääressä.\n\nOlisi tehnyt mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt uhallakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdessä aukeni köyhä Kainuunmaa, jossa tie oli ikuisesti ummessa ja\nkylmä tuuli leikkasi terävänä kuin lasin reuna. Juhdat väsyivät ja\npysähtyivät yhä useammin vilkaisten taakseen ja pitäen menoa turhana\nja ajajaa armottomana. Aisakellojen kuulas ääni muuttui veltoksi\nkalahteluksi niin kuin niiden kieli olisi ollut puusta ja kulkuset\nkilisivät helakammin vain silloin, kun hevonen sattui kompastelemaan.\nJono venyi virstojen mittaiseksi veltosti matelevaksi käärmeeksi ja\nmiehet istuivat heinäsäkillä puolitorkuksissa, silmät raollaan ja\nkaulus pystyssä. Kukaan ei laulahtanut eikä kukaan enää huutanut\nreestä toiseen toverilleen. Luonto tuntui olevan vieraille ihmisille\nvihoissaan ja tuulisilla aukeilla näytti siltä kuin lukematon joukko\nvalkoisia ampiaisia olisi viuhahdellut korvissa.\n\nMutta asuihan täälläkin ihmisiä ja oli asunut jo kauan. Kun joskus\naikojen alussa ensimmäinen ihminen eksyi tänne, ei silloin ollut paljon\nmuita Luojan hyvyyksiä kuin hyllyviä soita ja kivikkoisia rinteitä,\njoilla kasvoi hataraoksaisia käkkyrämäntyjä. Ihmisparka sai tarpoa\npäiväkausia ja etsiä jostakin auringonpuoleista ahonlaitaa, jossa olisi\nkivien lomassa hyvää multaa niin paljon, että hän saisi kylvää siihen\nkymmenen kallista ohranjyvää. Enempää hänellä ei niitä ollutkaan...\nYhtenä päivänä hän kylvi yhden jyvän ja huomenna taas toisen, ja\nniin hän kulki puolentoista viikkoa ennen kuin sai peltonsa itämään.\nLuoja katsoi hänen puuhiaan ja epäili, että jopas nyt hyvä mies teit\ntyhmästi, kun tuhlasit ainoat jyväsi etkä saa niistä yhtään tähkää.\nMutta kun kesä paistoi ja vettä satoi, tuli niistä kuitenkin jotakin,\ntuli matala korsi ja sen päähän uuden elon alku, uudet jyvät. Mies\nlähti leikkaamaan viljaansa, löysi jo ensimmäisen tähkänsä ja huomenna\ntoisen ja kuljettuaan soiden poikki löysi kymmenen päivän kuluttua\nviimeisenkin. Niin oli mies tyytyväinen ja hänen mielestään oli\nKainuussa nyt kymmenen laajaa sänkipeltoa, vaikka olikin vain kymmenen\nkatkaistua kortta.\n\nSilloin tuli miestä vastaan susi ja valitteli omaa nälkäänsä,\nvalitti ja anoi, että anna nyt hyvä ihminen minä puraisen poikki\nsun kaulavaltimosi, imen veresi ja haukkaan sun lihojasi. Mutta\nmies huitaisi kättään hukalle ja selitti, että nyt sinä luihu tulit\nväärään maahan! Kainuussa eivät tule pedotkaan toimeen, kun ihmisiä\nasuu jo joka puolella. — »Etkös nähnyt tuolla vaaran kupeella, tuolla\npäivänmatkan takana, samanlaista viljankortta kuin tässäkin?» Susi\nmyönsi sen ja juuri sitä pakoon se oli lähtenytkin. Niinpä viittasi\nmies pohjoiseen ja sanoi hukalle: »Kainuu on jo ihmisten maata. Sinun\non juostava Oulujärven taakse ja pysyttävä jokien tuolla puolen.»\n\nSusi lähti jokien taakse, mutta taival oli pitkä ja juostessaan se\nkuoli nälkään. Sinne kaatui peto ja ensimmäinen ihminen sai olla\nrauhassa.\n\nMutta Luoja huomasi, että mies oli hyvä, ja kastoi hänet sen vuoksi\nKainulaiseksi. Seuraavana keväänä tämä kylvi jo kymmenen kertaa\nkymmenen jyvää ja sai syksyllä kymmenen kertaa sata jyvää. Ja muutamien\nvuosien kuluttua ei laskettukaan enää kymmenissä vaan tuhansissa, ja\nniin täyttyivät jo ensimmäiset laarit. Jyviä tuli niin paljon, että\nLuojaltakin meni laskut sekaisin. Silloin hän sanoi Kainulaiselle, että\nkun sinä näyt olevan noin sisukas mies, saat siitä kunnon palkinnonkin.\nSaat pitää koko tämän Kainuun omana valtakuntanasi ja olla siinä\nkuninkaana tai keisarina ihan niin kuin itse haluat.\n\nSinne mies jäikin ja hänen lastensa lapsia asui jo monennessa polvessa\nkaikissa niissä harmaaseinäisissä taloissa, joita oli pitkän suolatien\nvarrella...\n\nJa sitä samaa tietä myöten rahtilaisten matka jatkui. Parin pitkän\npäivän jälkeen tultiin niiden suurten vesien lähelle, joiden yli susi\nei jaksanut juosta. Vastaan tuli samanlaisia nousuja ja laskuja kuin\nkotopuolessa, suot loppuivat, talot tihenivät ja rinteillä näkyi pieniä\nkaskiahoja. Pakkanen kiristyi, tuiskunharmaa maailma muuttui sinerväksi\nja taivaan pyhään laipioon syttyi tuhat pientä tuiketta. Tuiskujen\nloputtua hanki kimmelsi keskipäivän paisteessa ja pimeän illan tultua\nkaikki värisi kylmälle niin kuin olisi soitettu lasitorvella.\n\nOli viimeinen ilta, jolloin heidän piti ennen yön tuloa ehtiä Kajaanin\ntervakaupunkiin ja pysähtyä sinne päiväksi pariksi ajettuaan runsaan\nkaksi kolmannesta matkastaan, sillä juhdatkin tarvitsivat oman leponsa\nja lämpimänsä. Kellot ja kulkuset soivat niin kuin pakkasella soivat,\nreet kitisivät ja hevosten hengitys savusi. Silloin tapahtui jotakin,\njosta he huomasivat tulleensa taas ihmisten ilmoille ja joka sai\nHolterin Eenokin huutamaan toisille: »Kainuulaiset ajavat naimaan, kun\nvitsarahkeet kitisevät!» Vastaan tuli pieni ja takkuinen hevonen, joka\nymmärtävästi meni tien sivuun ja pysähtyi siihen antaen etelänmaan\nsuuren kulkueen ajaa ohitseen. Yksinäinen ajomies paransi vieraitten\ntuulta tietämättään ja matkalaisten joukossa alkoi tuntua siltä kuin\nolisi oltu jo lähellä itse suurta Oulua.\n\nPäästyään seuraavan mäen laelle joukko pysähtyi antaakseen hevosten\nhuoahtaa ennen viimeisen tiiman vaellusta kaupunkiin. Joku vanha\nrahtilainen viittoili metsän takaa nousevaa kajoa kohti ja selitti,\nettä siellä oli kaupunki ja sen monet ilot: oikeat lamput, räiskyvät\ntakat, lämpöiset pankot, vedenkirkkaat viinaputelit ja nenää kutkuttava\nrasvainen lihankäristys. Leenakin, joka oli istunut kuormallaan\npuolitorkuksissa ja kuunnellut Hanin hopeatumpelin ääntä, havahtui\njutteluun ja laskeutui maahan.\n\nSilloin tapahtui ihme, jota ei kukaan ollut vielä ennen nähnyt. Taivas\naukeni ja suuri valo lankesi yli maan niin kuin pyhän sanan kirjassa\nsanottiin. Monien silmänräpäysten ajan oli koko maailma valoisana,\nniin että metsien jokainen puu näkyi matkojen takaa, ihmisten silmät\nhäikäistyivät ja hevoset kavahtivat. Ja samalla kuului ilmanpiirissä\nkova vohina kuin voimallinen myrsky olisi kulkenut jossakin ylhäällä ja\nsitten kadonnut.\n\nKun valo sitten sammui ja ilman kohina lakkasi, oli kaikkialla hetken\naikaa pilkkosen pimeää ja miehet alkoivat puhua. Jotkut selittivät\nnähneensä lännen taivaalla kummallisen säihkeen, joka lähti alas\ntaivaan kuvusta ja kipinöi ympärilleen niin kuin ahjosta nostettu\nvaltavan suuri ja hehkuva raudankimpale. Ja tuonne se suihke oli\nkadonnut vaarojen taakse. Vanhat miehet pitivät ihmettä enteenä, joko\nhyvänä tai pahana varoituksena, sillä nythän piti jokaisen muistaa,\nettä oli tultu vieraaseen maahan ja siellä vaikuttivat yhä entisten\nlappalaisten noitakeinot. Kouluja käynyt teknisti selitti, ettei se\nollut noituutta, vaan suuren luonnon omia keinoja samaan tapaan kuin\nsilloinkin, kun aurinko tai kuu pimeni ja veti peiton kasvoilleen, niin\nettä koko maailma oli mustaa ja pimeää kuin riihen orsilla.\n\nMutta hänet keskeytti Kohtavaaran ukko, joka oli vanha mies ja tunsi\nsentään elämän ja suuret ihmeet:\n\n»Tuo on sitä nuorten ihmisten selittelyä, että kaikki ovat luonnon omia\ntekoja ja ettei ihmeitä olekaan. Ja senkin olen kuullut, miksi kuu\npeittää naamansa, ja se on ihan totta. Nähkääs se on sillä tavalla,\nettä jossakin maailmankolkassa on vielä sellainen hirmuvaltias kuin\nkuningas Herootes. Ja kun se kuningas rääkkää alustalaisiaan, ei kuu\nviitsi katsella mokomaa, vaan peittää kasvonsa käsillään. Joo, sitä se\non...»\n\n»Kyllä se on aika huisketta, kun se ruoskii orjiaan», myönteli Eenokki.\n»Veri roiskuu pitkin seiniä ja... Muuten oletteko kuulleet sitä juttua,\nettä jossakin maassa karkasi järvi ja kokonainen kylä hautautui veteen?»\n\n»Minä olen pelännyt koko ajan — kun sitä kanavaa kaivetaan — että\njonakin päivänä tokeet repeävät ja ylävedet pääsevät karkaamaan\nja Huhtirannan kylä hukkuu», virkahti epäilevällä tuulella oleva\nKohtavaaran ukko.\n\n»Eivät karkaa», vastasi teknisti. »Ja jos karkaavatkin, ei\nHuhtirannassa ole mitään hätää. Kylä on korkealla mäellä eivätkä siellä\njalat kastu.»\n\nLeena nousi kuormalleen ja istui kaulus huurteessa ja jääpisara\nnenänpäässä. Tiiman parin kuluttua saavuttiin kaupunkiin, joka haisi\ntervalle ja kostealle pakkaselle. Kesällä siellä kuulemma parveili\npaltamoita kuin vesilintujen suuria parvia, mutta nyt talvella ei\nnäkynyt muuta kuin kylmää huuruava koski ja sen keskellä lumiset\nlinnanrauniot. Nuoret miehet olivat pettyneitä, sillä kaupunki oli\npieni eikä tarjonnut niitä riemuja, joita he olivat toivoneet.\nKaikki oli vain tervaa, pihat täynnä tyhjiä tai täysiä tynnyreitä,\npirttien lattiat oli tervattu ja ihmisten nokka oli musta kuin\ntervankauppiaalla. Leena pääsi Vahtolaisen, Vaikon ujon rengin ja\nEenokin kanssa Tervapeukalon talon pihapirttiin ja he alkoivat\nlämmittää sitä yön varalle. Isäntä oli ketterä kauppamies ja kierteli\nEenokin kuormaa udellen sen sisältöä.\n\n»Voita ja lihaa, niin että Oulun kaupunki läkähtyy syömiseen!» kehaisi\nHolteri. »Ja pekuna niin verraton, että harja hulmuaa kuin tulenlieska.»\n\nMutta kauppoja ei tullut, kun Eenokilla ei ollut tervaa eikä nahkoja.\nTämä selitti, että terva oli nykymaailman aikaan jo turhaa eikä sitä\ntarvittu enää muuhun kuin kengänpohjiin, kauppamiesten mieliparan\nvoitelemiseen ja syntisten ihmisten pinnan peittämiseen lahoamista\nvastaan.\n\n»Mutta onkos teillä talossa naimaikäisiä tyttäriä?» kysyi Eenokki\npirttiin päästyään. »Nähkääs asia on sillä lailla, että Holterin talo\ntarvitsee kunnon emännän. Omassa pitäjässä oli vain yksi nainen, joka\nolisi kelvannut siihen virkaan. Mutta hänkin rupesi suolakuskiksi.»\n\nIsäntä otti asian vakavasti ja raaputti piipunrassilla kämmenpohjaansa:\n\n»Olisihan niitä kaksi ja parin vuoden kuluttua jo kolmaskin.»\n\n»En minä kahta vuotta odota, vaan tytön on löydyttävä heti!»\n\n»No tuollahan ne ovat kamarin puolella. Sopii lähteä katsomaan.»\n\nEenokki vilkaisi isäntään sennäköisenä, ettei hän niin vakavasti\ntarkoittanut. Mutta hämmentymättä hän virkahti:\n\n»No joo... Mutta ymmärrättehän sen, että kun puhutaan suurista\nasioista, silloin tarvitaan ensin kuperkeikkavettä!»\n\nIsäntä nousi valmistaakseen tarjoukset vieraalleen. Eenokki viivytteli\nja heitettyään turkkinsa naulaan virkahti valmiina tinkimään:\n\n»Mutta ruma nimi teillä on. Eikö löytynyt mistään parempaa kuin\nTervapeukalo?»\n\n»No niin, asia on sillä lailla», alkoi isäntä selittää. »Asia on sillä\ntavalla että minä olin nuorena miehenä Kuhmon puolella renkimiehenä.\nAjoin kesät talvet tervaa kaupunkiin, milloin paltamolla, milloin\nrekipelillä. Muutamana talvipäivänä sattui että tervatynnyristä putosi\ntappi, koko tynnyri alkoi pulputtaa tyhjäksi ja jäälle jäi pitkä\ntervaraita. Silloin keksin, että pistin peukaloni reikään ja kävelin\nreen jäljessä. Mutta oli pahanpuoleinen pakkanen ja peukalo jäätyi\nkiinni, niin että se piti täällä kaupungissa sulattaa reiästä irti. Ja\nihmiset ristivät minut sitten uudestaan...»\n\nHän nosti pystyyn peukalonsa, joka oli tervassa vieläkin. He menivät\nja Eenokki katosi sen tien, niin ettei häntä näkynyt ennen kuin\nylihuomenna muun joukon valmistautuessa lähtemään eteenpäin. Hän istui\nsilloin pihassa alakuloisena eikä ryhtynyt valjastamaan hevostaan.\n\n»Alapas kiivetä kuormallesi!» sanoi Vahtolainen. »Tiiman perästä ollaan\njo matkojen päässä.»\n\nHolteri ei katsonut häneen, vaan nojasi leukaansa rukkaseensa kuin\npohtien vakavia asioita ja sanoi viimein:\n\n»En minä lähde mihinkään! Jään tähän. Odotan teitä siksi kun tulette\ntakaisin kotiin päin.»\n\n»No mikäs nyt tuli? Joko löysit Holterin taloon emännän? Ja sekö sai\nviivyttelemään?»\n\nEenokki parka nosti päätään muistaen asian vasta nyt:\n\n»Enhän minä nähnyt koko ihmistä! Kerran vilahti kamarissa joku. Mutta\nen tullut kysyneeksi, oliko hän mamselli vai piika. Unohdin koko jutun.»\n\nHän hieroi kädenselällä nenäänsä kuin uninen lapsi ja istui vain.\nVahtolainen käski Vaikon nuoren miehen valjastaa Eenokin hevosen. Ja\nEenokille itselleen hän lisäsi:\n\n»Kiipeähän nyt kuormallesi, niin lähdetään ajamaan.»\n\nHolteri kapusi säkkiensä päälle ja sanoi haluttomana:\n\n»Ei minusta näy olevan rahtilaiseksi...»\n\nNiin kääntyi jono pihaportista maantielle, ukko Vahtolainen edellä\nja Holteri viimeisenä. Ei pekunan eikä hänen omakaan harjansa enää\nliehunut niin kuin tulenlieska.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatka jatkui vesien varsia tasaisten maiden halki eikä tarjonnut\nheille mitään muuta kuin odotuksen päästä näkemään meren rannan\nsuurta kaupunkia. Muutamat sanoivat että se oli isompi kuin Viipuri\nja Kuopio. Iltaisin siellä paloivat lyhdyt katujen kulmissa ja\nherrat istuivat krouveissa maiskutellen suutaan etelän viineille\nkotipolttoisen asemesta. Siellä puhuttiin yhtaikaa kahden maan\nkieltä ja noikattiin hövelisti. Ja kesäisin pullistelivat laivojen\npurjeet kuin revetäkseen ja merimiehet kiertelivät pitkin katuja\nkaupitellen tavaroitaan jostakin kaukaa lämpimien merten saarilta.\nEnsikertalaisten rahtilaisten mielikuvat suurkaupungin elämästä olivat\nhiukan sekavia, sillä he olivat kuulleet juttuja myöskin pohjan puolen\nkovista pakkasista. Kun jo nyt oli niin kylmä, ettei tarjennut istua\nkuormalla muuten kuin selkä tuuleen, niin mitä sitten kun tultaisiin\nyhä pohjoisemmaksi. Siellä kuului olevan niinkin kylmiä taloja, että\npirtissä istuttiin turkki yllä ja hypittiin lämpimikseen ja kissalta\nsaattoi pankolla maatessa jäätyä silmät kiinni.\n\n»Onkohan siinä mitään perää?» kysyi joku. »Toisaalta ne hirmuiset\npakkaset ja toisaalta taas etelän marjat ja viinit eivät mallaa samaan\njuttuun.»\n\n»Ja hitonko lamppuja siellä palaa ja missä ne krouvit ovat, sitä en\nymmärrä. Eivätkö lappalaiset asu sellaisessa kodassa, jonka keskellä on\nnuotio ja yöllä pitää vartioida tulta, etteivät kipunat tartu turkkiin?»\n\n»No joo, varvut siellä ovat polsterina ja peski peittona. Oletteko\nmuuten kuulleet, että kirppu on Lapissa häpiällinen elukka, mutta\ntäistään ne eivät tykkää pahaa. Ne tappavat niitä puremalla kuin koira?»\n\nPysähdellessä kerääntyivät miehet yhteen arvailemaan Oulun elämistä\nja olemista ja valmiina ihmettelemään sitä jo etukäteen. Kaunis\npakkashuurre koristi ympärillä olevia metsiä ja uteliaat kuusangat\nseurailivat matkuetta virstakaupalla lennellen puusta toiseen,\ntiiraillen pienillä tummilla nappisilmillään ja rekien mentyä ohi\nlaskeutuen tielle etsimään syötävää. Ja jos mies jätti rekensä hetkeksi\nyksin, olivat linnut heti sen ympärillä hakkaamassa nokallaan rikki\njyväsäkkiä. Niiden viimein jäädessä jälkeen pyrähti vuorostaan ohi\ntilhiparvi hätkähdyttäen hevosia.\n\nNeljäntenä päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he olivat tulossa\npitkän matkansa määrään ja ajoivat kaukaa näkyvää kivikirkon tornia\nkohti. Holterin Eenokin tuuli näytti parantuvan, koskapa hän kulki\nreeltä toiselle ja neuvoi:\n\n»Muistakaa nyt, että kun lappalaiset haluavat tervehtiä kohteliaasti,\nhe ensin nuolaisevat kämmentään ennen kuin tarjoavat sitä toiselle.\nTeidän on tehtävä samalla lailla, jos aiotte käyttäytyä hienosti.»\n\nMutta kun he pääsivät kaupungin laitaan ohi ensimmäisten talojen,\nei siellä näkynyt kotaa muualla kuin saunan edessä. Talot olivat\nmaalattuja niin kuin kaupungissa pitikin ja seinissä oli lasi-ikkunat\nluukkujen asemesta. Kokeneet rahtilaiset muistivat tien vanhastaan\nja ajoivat suoraan Ranseenin kauppahuoneelle, jonka piha oli ollut\nmiespolvien ajan suolatien viimeisin päämäärä.\n\nJa siellä oli kuhinaa kuin markkinoilla. Ovet paukahtelivat yhtä\nmittaa, miehet huutelivat, hevosia tuli ja meni, reet raapaisivat\ntoisiaan ja ajajat noituivat koettaen pujotella yhteisessä\nsekamelskassa. Keskellä pihaa oli suuri kasa, johon oli talven kuluessa\nluotu kokoon hevosenlanta ja irtonaiset heinänroskat ja kesyt tiaiset\nparveilivat räystäillä odotellen hetkeä päästäkseen kaapimaan kasasta\nruokaa nokkaansa. Talli oli täynnä ja osa hevosia oli jätetty ulos reen\nviereen loimi selässä ja niiden joukkoon oli eksynyt pari poroakin.\nVahtolainen piti ohjaksista hummaansa ja kertoi Leenalle kuulleensa\nsellaista, että joku tämän talon miehistä oli noussut muka piispaksi\nasti ja oli kirjoitellut värssyjä. Kun Vahtolaisella oli täällä vanhoja\ntuttavia, aikoi hän lähteä etsimään muualta tilaa Leenalle ja itselleen.\n\nPari suurta pihapirttiä oli väkeä täynnä. Seinien vierellä oli laverit,\njoille sai asettua niin kuin sopi. Äsken tulleet seisoskelivat suuren\ntakan ympärillä hieroen kohmettuneita käsiään ja aukoillen turkkiaan.\nPitkän pöydän ääressä istui miesryhmiä kierrätellen oluttuoppia tai\nviinaputelia. Puhuttiin kilpaa ja jokainen pani parastaan kehuessaan\nomiaan. Kuka kertoi kuulumisia Pohjanmaalta tai Kainuusta, kuuluipa\nolevan miehiä Savosta ja Karjalasta Sortavalan seuduilta asti. Ne\njotka olivat jo päässeet patruunan puheille ja tehneet kauppansa,\nolivat saaneet harjakaisiksi rommia tai siirappiviinaa ja istuivat nyt\nmielestään herraskaisessa hutikassa sovitellen puheeseensa sellaisia\nsivistyneen maailman sanoja kuin patruuna, puotikonttuuri ja prenviina.\nHeidän joukkoonsa oli hivuttautunut merimiehiä kertomaan ihmeellisiä\ntarinoita maailman kulmilta. He näes olivat talvisaikaan joutomiehiä\nja työttömiä laivojen seisoessa jäissä ja sen vuoksi he viihtyivät\nystävällisten maalaisukkojen joukossa kerjäten eriskummaisilla\njutuillaan viinaryyppyjä. Pirtin nurkassa oli jokin porukka jo\nriitaantunut kotiseutunsa puolesta, se kaatoi putelinsa ja rahinsa ja\nylinnä kuului ärhentelevä ääni:\n\n»Vai olet sinä Ketelinjärveltä! Näkee jo päältäkin, että miekkosta on\nkuljetettu säkissä kuin porsasta.»\n\n»Säkissä kyllä — mutta ei apevasussa niin kuin teikäläisiä.»\n\n»Älä nokkaile! Oletko kuullut sitä, että kun ketelinjärveläisiä pistää\nyhdeksän miestä samaan säkkiin ja säkin suun kiinni, saa kääntää säkkiä\nmiten päin tahansa ja aina on päällimmäisenä narri!»\n\nNyt kaatui jo pöytäkin ja tuopit kolisivat pitkin lattiaa. Holterin\nEenokki nousi jakkaralle ja usutti toisia tarttumaan milloin tukasta\ntai korvista. Kun nujakka viimein lakkasi, oli Eenokki tyytyväinen ja\nhihkaisi:\n\n»Tämähän on hauska paikka! Hakekaas lisää sitä proisilaista olutta.\nJa mistä löytyy sellainen iloneitsyt, joka visertää hauskasti korvan\njuuressa?»\n\nLeenaa ei pirtti miellyttänyt ja hän huomasi joutuneensa sellaiseen\npaikkaan, josta alkaisi hänen matkansa vaikein ja ikävin vaihe.\nOmista miehistä ei ollut väliä, sillä heidän kanssaan oli selvitty\nsovussa koko tulomatkan vaikeuksista. Mutta nyt hän ei uskaltanut\navata turkkiaankaan, etteivät vieraat tulisi uteliaiksi siitä,\nkuka oli turkin sisällä. Vahtolaista odotellessaan hän lähti ulos\nkatsellen katua puoleen ja toiseen. Sivuilla olevien nietosten yli\ntuskin erottuivat aitojen harjat ja porttien pylväät. Leena kulki\nedelleen ja huomasi pari kertaa, miten hänen kulkiessaan ikkunan ohi\nsen verho heilahti hiljaa. Erään ikkunan alla oli vanha mummo, jonka\nhopeanharmaaseen tukkaan putoili pieniä lumihiutuvia. Leena meni eukon\nluokse ja kuunteli pitkää kertomusta siitä, että parin päivän kuluttua\nolisi kaupungissa suuret tanssipaalit, kun lauluseura kokoontuisi\ntirehtööri Westerlundin saliin tanssaamaan. Ja sitä varten piti\nkiilloittaa katupeilikin puhtaaksi.\n\n»Tiedättekö missä täällä asuu kauppias Notkolin?» kysyi Leena.\n\n»Jaa, ei se ole mikään kauppias, vaan oikia varvin patruuna», oikaisi\nmummo. »Tiedänhän minä. Se on kellertävä talo ensin kaksi kulmaa\ntuonnepäin ja sitten vasempaan. Vietkö sinne poroa vai lohta?»\n\n»En kumpaakaan. On muuta asiaa vain», vastasi Leena yhtäkaikkisesti.\n\nHän ajatteli, uskaltaisiko mennä sukulaistensa luokse ja kysyä heiltä\nasunnokseen saunaa tai kyökkikamaria vai pitäisikö hänen häpeillä\nmiehenpukuaan ja pysytellä poissa. Mutta hänet tavoitti kuitenkin\nrohkeus ja hän lähti takaisin Franzénille mummon jäädessä miettimään,\nettä mistähän mahtoi olla kotoisin noin hienohipiäinen jätkä, jolla oli\nnaama siliä kuin kuninkaanpojalla...\n\nFranzénin portilla häntä odotti teknisti Sarka katsellen kysyvänä\nja anteeksi anovana. Leena käski kertoa Vahtolaiselle menostaan\nsukulaisiin.\n\n»Olisin halunnut katsella sinun kanssasi kaupunkia», virkahti teknisti\nmurheellisen näköisenä.\n\n»Etsi minut huomenna Notkolinilta.»\n\n»Missä sellainen on?»\n\n»En minäkään tiedä», vastasi Leena ja huiskutti karvarukkasellaan.\n\nHän kokoili hevosensa heinät pussiin ja ajoi Franzénin portista ulos.\nKeltainen talo löytyi, mutta siinä ei ollut puodin ovea eikä nurkassa\nkauppahuoneen taulua kirjoituksineen. Jostakin syystä se antoi hänelle\nuutta rohkeutta, kun Notkolin ei ollutkaan kauppamies. Niin hän ajoi\npihaan, sitaisi Ullan aitaan, kopisteli keittiön portaita ja astui\nsisään.\n\nJuuri kun hän pääsi selittämään piikatytölle asiaansa, aukeni kamarin\novi, kynnykselle astui vanha rouva — hänen äitinsä sisko elikkä täti\n— ja tämän olkapään yli kurkisteli parvi nuoria ja uteliaan näköisiä\nmamselleja.\n\n\n\n\nILOJUHLAT JA KOTOIKÄVÄ\n\n\nKaupunki oli suuri, mutta suuruutta kesti vain kesän ajan ja pitkät\ntalvet saatiin kitua pienuutta. Kun meri oli jäässä ja laivat\ntorkkuivat satamassa, kulutti kaupunki laiskanhiljaista aikaansa\njään ja lumen keskellä odotellen vain kevättä ja sinisten selkien\navautumista. Tuo pakosta kestettävä hiljaisuus oli väsyttävää ja sen\nvuoksi koettivat kaupunkilaiset rikkoa sen tahallaan. He etsivät\ntoistensa seuraa, järjestivät tanssiaisia suuren maailman tapaan ja\nlukivat kerran viikossa sanomalehteänsä, jossa oli omat ja vieraatkin\nkuulumiset. Jokainen pienikin tapahtuma otettiin vastaan kuin suuremman\nedellä kävijänä ja jokainen kaupunkiin tullut vieras oli tervetullut\nja hänen nimensä julkaistiin sanomissa. Kauppojen pihat olivat parhaat\npaikat, joissa tavattiin muualta tulleita ihmisiä ja saatiin udella\nsisämaan uutisia.\n\nLeena ei ehtinyt olla Notkolinin talossa kuin puolen tiimaa, kun\nnaapurin piikatyttö juoksi keittiöön kysymään, oliko taloon tullut\nvieraita ja mistäpäin. Naapureilla kun oli sukumiehiä Vaasassa ja\ntahdottiin tietää, miten he siellä jaksoivat. Mutta tässä ei ollut\nvielä kaikki. Pari tuntia myöhemmin, kun katulamput olivat syttyneet\nja kaupunki eli ehtoopuhdettansa, alkoi Notkolinin lähettyvillä\nkulkea nuoria miehiä, seisoskella hetkisen juttelemassa lampun alla\nja vilkuilla valaistuihin ikkunoihin. Se herätti talonväen huomiota,\netenkin kolmen nuoren ja virkeän mamsellin, jotka kurkistelivat\nikkunaverhojen varjosta yhtä uteliaina kuin kadulla olevat herratkin ja\nennen pitkää noin vain vahingossa heilauttivat verhoa sen verran että\nhuomattiin toisensa puolin ja toisin. Ei kestänyt kauan, kun sisällä jo\ntiedettiin, mikä oli saanut nuoret miehet iltakävelylle. Kaupungilla\nkulki huhu, että joku suuren kartanon nuori valtiatar oli lyönyt\nkotonaan vetoa, pukeutunut miehen vaatteisiin ja ypö yksin ajanut pari\nviikkoa kestäneen matkan halki korpien tänne sukulaisiinsa. Ja tämä\nihme naisekseen oli kuulemma nukkunut matkan varrella yönsä nuotiolla\ntai heinäpieleksissä eikä ollut pelännyt susia eikä rosvojakaan.\n\nHuhu oli hieman liioitellut, mutta nuoret miehet halusivat kuitenkin\nnähdä naisen ja tutustuakin häneen. Eikä asia muuttunut miksikään,\nvaikka sanomien seuraavassa numerossa oli mainittu kaupunkiin\nmatkustaneiden vieraiden luettelossa myös mamselli Leena Haikonen\nHuhtirannasta, asuva patruuna Notkolinin tykönä.\n\nNyt alkoi patruunan kodissa virkeä elämä. Jotta vieraalla olisi\nseuraa, lähetettiin seuraavana päivänä palvelustyttö niiailemaan\nystäväperheiden rouville ja mamselleille ja sanomaan heille että\nmeidän rouva ja mamsellit pyysivät teidän rouvaa ja mamselleja tänään\niltapäiväkahville. Sen sanottuaan hän niiasi ja meni seuraavaan taloon.\nTästä aiheutui se, että Leenan täytyi koetella ylleen serkkujensa\nJohannan, Loviisan ja Selinan pukuja ja valita niistä itselleen\nsopivia. Hänestä tuntui hauskalta mennä nurkkakamarin hämärään, riisua\nsiellä vanhat vaatteensa miehen housuista hurstipaitaan asti ja\nsovitella yllensä monet tärkille kahisevat alushameet. Hänen vyötärönsä\nei ollut yhtä hoikka kuin serkusten, mutta ensin vedettiin monen hengen\nvoimalla kureliivi niin ahtaalle että natisi, sitten saatiin kiinni\nnapit ja nauhat ja lopuksi solautettiin kaiken kahinan ylle silkille\nkimmeltävä puku. Vierellä tarkasteleva patrunessa Notkolin taputti\nkäsiään herttaisesti kuin pieni ihastunut tyttö, mutta ääni oli karhea\nhänen tokaistessaan miesmäisesti:\n\n»No voi lempo kun kaikki mallaapi sirosti!»\n\nViereisille kutsutut rouvat ja neidit soluivat sisään silkille\nkahisten, kukkasille tuoksuen ja hansikkaat kädessä. He esittivät\ntervehdyksensä talolle ja Haikolan kartanon nuorelle mamsellille ja\nasettuivat istumaan seinävierille kehään selkä suorana ja kädessä\npitseillä koristettu nenäliina. Mamsellit avasivat kauniisti kirjotun\nkäsityöpussin ja vetivät sieltä esiin kuka helmikirjontatyön, kuka\nvirkkauksen tai franssunpunonnaisen. Ja työnsä ylitse he virkahtivat\nvienolla äänellä Notkolinin mamselleille, että Franzénin kauppaan\nkuului tulleen uusia nyörejä ja korsetin luita. Mutta vaivihkaa he\nsilmäsivät Haikolan kuuluisaan valtiattareen ja lohduttivat itseänsä\nsillä, ettei tuosta tallirengistä hitto vie ollut vielä vaaraa\nkavaljeerien takia.\n\nMukana olleet herrat kiersivät kehää jaellen kumarruksiaan ja\nsirotellen makealle hymyileviä sanojaan, että »voi miten sievää» ja\n»ai kuinka siroa». Mutta pian heidän etusormensa jo kiersi kauluksen\nniskaa, he siirtyivät keskustelemaan patruunan kanssa tämän kamariin\ntäyttääkseen piippunsa. Ja sinne he sitten jäivätkin. Hetken kuluttua\npainautui väliovi hitaasti raolleen ja sitten kokonaan kiinni, kuului\nlasin kilinää heidän sekoittaessaan sokeria höyryävän kuumaan veteen,\npitkiä sanattomia huokauksia ja lopuksi rehevä kiitos: »Voi juutas\nmiten hyvää tämä tekeepi näin pakkasella!»\n\nLeenan suolamatka sattui sopivaan aikaan, sillä laskiainen oli tulossa\nja sen kunniaksi piti kaupungissa järjestettämän talven huomattavimmat\ntanssiaiset. Eikä yksin tanssiaiset, vaan jo päivällä ennen niitä\nolisi kaikille sportin harrastajille nähtävänä maantiellä suuret\njuoksuhevosten kapin-ajot kolmen virstan matkalla. Iltaa varten sai\nLeenakin kutsukortin, jossa sanottiin painetuilla kirjaimilla että\n»tervetuloa paaleihin, joissa on laulelua ja tanssausta. Aluksi on\npäivälliset pöytämusiikin kera, sitten näytäntö ja lopuksi tanssaamista\n50 kopeekasta hopeaa hengeltä.»\n\nKaikkien tarkoituksena oli tietysti mennä ja Leenalle tuli uusi\nliivien kiristäminen tanssipukua varten. Ensin oli kuitenkin tavattava\nVahtolainen tai teknisti ja sovittava siitä, etteivät miehet lähtisi\nkotimatkalle ja jättäisi häntä yksin. Sarka näytti olevan ikävissään\nja katseli Leenaa kuin anoakseen lupaa päästä joukkoon, mutta tämä\nrankaisi häntä yhä eikä ollut kerjäämistä huomaavinaan. Holterin\nEenokki sattui paikalle ja lohdutti ikävystynyttä teknistiä sillä, että\nhauska kaupunkihan tämä oli eikä täältä kannattanut lähteä ennen kuin\njoskus kesällä heinätöihin kotiin. Eenokki hieroi kämmeniään yhteen ja\nkehaisi:\n\n»Minulla on hyvä pekuna ja minä menen kapin-ajoon! Voittajalle annetaan\nompelukone, joka tikkaa kolmesataa kertaa minuutissa ja hoidetaan\npolkemalla ainoasti yhdeltä hengeltä. Ja toisena on Saloisten oikia\nseinäkello ja kolmantena rahaa ties kuinka monta ruplaa. Jos olisi\nkesä ja kureerin kiesit, näyttäisin minä niille juuttahille. Silloin\npolkisin kotiin ompelukoneella enkä suolakuormalla!»\n\nHän oli innoissaan ja teknisti haikeana. He erosivat Franzénin portilla\nja Leena lähti odottelevien serkkujensa mukaan. Neljä nuorta mamsellia\nherätti huomiota, monet kääntyivät katsomaan taakseen ja nuoret herrat\nkiersivät kulman takaa samalle kadulle tullakseen heitä vastaan.\nSerkkujen tarkoituksena oli näyttää Leenalle suurta kotikaupunkia, joka\noli sentään toista kuin nousukasmainen pääkaupunki Helsinki. Tuolla oli\nkivikirkko, Hupisaarilla oli herra Engelin rakentama lasareetti, tuonne\naiottiin rakentaa suuria nahkatehtaita, tuolla oli sunnuntaikoulu ja\npian alkaisi toimia rouvasväen koulu ja kauppakoulukin. Ja kaikki\nmuukin oli siroa ja viehättävää, täällä tehtiin koko pohjanpuolen\nkulttuuria ja annettiin ihmisille opetusta. Täällä oli kaikki\ntoisenlaista kuin muualla, niin että höveli kaupunginvoutikin kirjoitti\nsanomalehdessä kauniita runoja pyytäessään verorästien maksajilta pois\nkruunun saatavia.\n\nSerkut kertoivat kaikkea tätä heidän seisoessaan ilmoituskaapin\nedessä ja lukiessaan paperilipuista, mitä uutta tavaraa oli tullut\nkauppoihin. Silloin muisti Johanna jotakin ja he poikkesivat läheiseen\nkauppaan, jossa näkyi olevan kaikkea hyvää mahorkasta säppineuloihin,\nliivinluihin ja konvehteihin asti. Leena pani merkille, että\njutellessaan puotineitsyen kanssa serkut kurkistelivat raolleen\njääneestä ovesta konttoriin ja hetken kuluttua sieltä ilmestyikin\nkynnykselle nuori mies. Serkut esittelivät Leenan ja kirjanpitäjä\nVärnelinin eikä heillä näyttänyt olevan mitään kiirettä kotiin\npureskellessaan toisen tarjoamia makeisia. Kun kaupat tuli viimeinkin\ntehdyksi ja he pääsivät ovesta ulos, kysyivät toiset yhteen ääneen\nLeenalta:\n\n»Eikös hän ollutkin ihastuttava!»\n\nLeena ei ollut huomannut miehessä erikoista ja tuskinpa tämä olisi\nvetänyt vertoja edes Sormulaisen puukhollari Koholinille. Mutta Johanna\nselvitti:\n\n»Ajattele! Hän on eronnut vaimostaan!»\n\nSekään ei tuntunut kummalliselta. Olihan Leena kuullut kotipuoleltaan\nmonta tapausta, miten joku vimmastunut mies oli huitaissut akkaansa\nkorville ja ajanut tämän ulos pirtistään. Sellaistahan tapahtui missä\ntahansa. Mutta serkkujen kertoman mukaan Värnelinin juttu olikin\nkuulemma toista: nuori rouva oli itse lähtenyt eikä tullut takaisin,\nvaikka Värnelin kävi monta kertaa pyytämässä.\n\n»Ajattele, millainen nainen! Jättää kotinsa ja siistin miehensä sillä\ntavalla!»\n\n»Sydämetön nainen, vaikka onkin papin tytär», huokaisi toinen. »Pilaa\nmiehen elämän.»\n\nSeurauksena oli ollut, että siisti mutta murheellinen Värneliin oli\nruvennut istumaan krouveissa ja maistamaan — ei tosin paljoa mutta\nkuitenkin hiukan enemmän kuin miehet tavallisesti. Viimein oli Värnelin\ntehnyt sen mitä jokaiselle sydämettömälle naiselle täytyykin tehdä:\nhän oli jättänyt avioerokirjan. Koska tapaus oli ensimmäinen laatuaan,\npyydettiin erokirjassa keisarilliselta majesteetilta, että »sitten kun\nsemmoinen epäsopu ja kylmyys on tullut minun ja vaimon kesken, meille\nmyönnettäisiin asunto- ja vuode-ero».\n\nOli selvää että avioeron puolesta kohisi koko kaupunki. Ja lopuksi\nVärnelin sai hyväksytyn erokirjan ja siinä luvattiin antaa\naviopuolisoille toisistaan vapaus asunto- ja vuode-erolla ja he saivat\nluvan kumpikin erikseen käydä uuteen avioon, jos Jumala näkisi sen\nhyväksi.\n\nNäin kertoivat serkut ja ymmärtäväinen Johanna vielä lisäsi:\n\n»Ja rouva vaatii nyt Värneliniltä kokonaista kaksituhatta ruplaa\nkorvausta! Oletko kuullut koskaan ennen, että vaimo vaatii mieheltään\nmaksua aivan kuin iloneitsyt? Kun Värnelinillä on vain konttoristin\npalkka, täytyy hänen mennä rikkaisiin naimisiin, että voisi maksaa\nitsensä eroon entisestä rouvastaan.»\n\nLeena ei uskonut Värnelinin surua niin suureksi, että tämän olisi\ntarvinnut ostaa uudella rouvalla itsensä vapaaksi entisestä, mutta\nserkut selittivät vakavissaan, että muutoin voisi onneton Kristian\nVärnelin parka joutua vaikka velkavankeuteen.\n\nHe tulivat omalle kadulleen eivätkä tytöt unohtaneet selittää, kuinka\nheidän talonsa oli siisteimmin maalattuja koko tällä kulmalla ja\nmiten heidän pappansa oli kustantanut yhden katulampun lisää oman\ntalon kohdalle, ettei tarvitsisi iltaisin kompastella pimeässä. Pappa\nolikin tässä talossa kaikki kaikessa ja toiset saivat olla ja elää\nkuin kehässä hänen ympärillään. Hän istui tyytyväisenä nojatuolissa\nyllään topattu ja koreanappinen verkatakki, jalassa kirjotut tohvelit,\njalkojen alla jakkara ja suussa hopeapislainen piippu, jonka pitkä\nletkuvarsi oli koristettu helmipujotuksin. Hän tiesi olevansa täällä\nvaltias ja sen vuoksi istui vakinaisella valtiaanpaikallaan odottaen\nhienoista palvontaa ja hyväntahtoista huolenpitoa. Hän nautti\nolostaan perheen keskipisteenä ja miehisen arvovallan pönkkäpuuna.\nJos hän sattui olemaan hyvällä tuulella, salli hän naistenkin sanoa\njonkinlaisia omia mielipiteitään — jos nämä huomasivat sovittaa\nsanoihinsa jonkin sellaisen heikon kohdan, johon pappa saattoi takertua\nneuvoakseen ja ohjatakseen. Minkäänlainen epäsopu ei voinut tulla\nkysymykseen, vaan silloin lankesi nopeasti ja jyrkästi varvinpatruuna\nNotkolinin tuomio peruuttamattomana ja pahimmassa tapauksessa läsähti\npiipun letkuvarsi pahennuksen herättäjän pakaroille.\n\nMutta koko asuntokin oli sellainen, etteivät siellä menestyneet\nristiriidat, vaan kompastuivat moniin pöytiin ja hyllyihin tai\ntupsahtelivat pehmoisiin liinoihin. Keskellä lattiaa olevalla\npaksujalkaisella pöydällä oli pohjimmaisena talon naisten kirjoma\nverkaliina, sen päällä vähän pienempi silkkiliina ja sen päällä\nkeskellä vielä pienempi pitsiliina. Pitkän sohvan käsinojista\nriippuivat tupsut, suuren ja valkoisen kaakeliuunin edessä oli sermi\npeittämässä nokista luukkua, pellinnarut oli piilotettu vihreäverkaisen\nja koreakukkaisen liinan taakse, jonka kiemuraiseen kirjontaan naisväki\noli tukahduttanut kaipuunsa ja luvattomat mielitekonsa. Seinällä\nketjuissa riippuva taulu esitti Vesuviuksen vaaraa, joka ruiskasi\ntulta ja savua. Ja uunin edessä oli siisteyssyistä sylkiastia, sillä\nsivistyneessä kodissa ei ollut tapana sylkeä matoille.\n\nKun neitoset astuivat Notkolinien perheonnelle varattuun pyhäkköön,\nvaihtoivat he jo portailla ilmettä ja käyttäytyivät eteisessä\nhillitymmin. Sisään astuttuaan he innottomina kertoivat sen ainoan\nuutisensa, että olivat tavanneet herra Värnelinin ja tämä oli hymyillyt\nkohteliaasti. Patruuna puhalsi savunsa kattoa kohti ja murahti:\n\n»No siihen se ainakin pystyy.»\n\nÄiti huokaisi syvään Värnelinin puolesta:\n\n»Vahinko ettei hän saanut itselleen hyveellisempää vaimoa, sillä nyt\nhänen elämänsä on pilalla. Ei ihme, jos hän on masentunut.»\n\n»Kyllä Värnelin pitää puolensa murheita vastaan», oikaisi isä ja\nkopisti piippunsa tyhjäksi lähteäkseen omaan huoneeseensa. »Ja\nPetterssonin kellarissa on sitä varten hyvät rohdot.»\n\nPatruunan mentyä alkoi täti selittää Leenalle:\n\n»Kaikki ystävät ovat huolissaan poikaraukan takia, sillä hän on surunsa\nvuoksi heikko...»\n\n»Minkä saakelin surun? Hän itse pyysi keisarilta erokirjaa. Ja kai hän\non nyt tyytyväinen kun sai sen!» kuului oven takaa toisesta huoneesta.\n\n»On surunsa vuoksi heikko ja sen vuoksi voi joku kevytmielinen nainen\nsekoittaa hänen päänsä ja turmella hänen elämästään loputkin», jatkoi\ntäti hiljentäen ääntään.\n\n»Ja nyt sinä lopetat ne iankaikkiset rukouksesi Värnelinin sielun\npuolesta!» kuului oven takaa jyrkästi.\n\nTäti puhui virkkuuksista ja langoista, mutta heti kun toisesta\nhuoneesta kuului päivällisuniaan ottavan patruunan kuorsaaminen, alkoi\nhän kuiskailla uudelleen kirjanpitäjästä:\n\n»Olemme monien ystävien kesken pohtineet, mistä löytäisimme hänelle\nsopuisan ja kiltin vaimon. Valintaa ei ole vielä ratkaistu, vaikka\nkaikki tuttavat nuoret naiset on seulottu tarkkaan.» Hän piti pienen\ntauon huoaten pari kertaa ja jatkoi sitten: »Oli puhetta myöskin meidän\ntytöistämme, mutta heistä ei voi kukaan mennä Värnelinin puolisoksi sen\nvuoksi, kun isä ei siedä häntä eikä voi ottaa häntä työhön varville.»\n\nLeena katsoi tätiinsä ja ihmetteli itseksensä, että olipas\nkaupunkilaisilla kummallisia tapoja: Hän oli ollut täällä vasta\npari päivää, mutta koko sen ajan oli puhuttu vain miehistä ja\nnaimisiinmenosta. Tuntui siltä kuin naimisiinmeno olisi ollut kaikkien\nyhteinen asia. Maalla siitä sovittiin kahdenkesken eikä puhuttu muille\nmitään. Ja kun sitten mentiin naimisiin ja sattui joskus tulemaan\nvaikka pieni riitakin, ei siitä lähdetty kielimään keisarille asti\neikä edes kuvernöörille. Ja jos riita oli niin suuri, ettei sovittu\nenää samaan sänkyyn, sai toinen hävitä aittaan tai kavuta uunille\nniin kauaksi aikaa että luonto talttui. Ja Leena päätteli edelleen:\n»Uskallanpa epäillä sitäkin, että kun lähden täältä takaisin kotiin,\nyrittävät he istuttaa Vämelininsä minun suolatynnyrini päälle ja\nluulevat että minä vien hänet kaupunginviemisinä Haikolaan ja että\nukko Haikonen maksaa hänen puolestaan ne tuhatruplaset... Olisi hauska\nkuulla, mitä isäukko siihen sanoisi.»\n\nKuulosti siltä kuin täti olisi lukenut hänen ajatuksensa, koskapa\naloitti taivutella häntä suoraan ja kursailematta:\n\n»Kun sinä joskus kyllästyt kotitaloosi, voit muuttaa tänne kaupunkiin.\nTäällä sinä pääset paremmin esille nuorena ja varakkaana rouvana ja...»\n\nLeena naurahti:\n\n»Mutta kun minulla ei ole mitään halua päästä esille. Ja esillähän\nminä olen jo Haikolassakin. Joskus vähän liikaakin — niin kuin tällä\nsuolamatkalla.»\n\nKeskustelu katkesi. Mutta Leena arvasi että asiasta puhuttaisiin vielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskiaisena oli puoli kaupunkia ulkona kaduilla ja toinen puoli\nkurkisteli uteliaana ikkunaverhojen takaa. Ajelulle lähteneet olivat\nripustaneet valjaisiin kaikki helistimet kulkusista lehmänkelloihin\nasti ja reessä taottiin ja kalisteltiin niin että korvia särki.\nJokaisen oli määrä olla liikkeellä, sillä kaikille laiskoille ja\nhitaille toistettiin ujostelematta vanhaa sananpartta, että sellaiselle\njoka vetelehtii laskiaisena kotona kasvaa kesällä koiranputki\ntakapuoleen. Tämä auttoi, sillä nekin jotka eivät lähteneet kaduille\nseisoivat ainakin omalla portillaan katselemassa toisten menoa.\n\nPuolenpäivän aikaan kokoonnuttiin kaupungin ulkopuolelle katsomaan\najokilpailuja, joissa piti maakunnan parhaiden sporttimiesten ja heidän\najokkiensa näyttää taitoaan ja joita varten oli tullut katselijoita\nVaasan ja Kuopion seuduilta asti. Ihmisjoukossa Leena huomasi tuttuja\nrahtimiehiä ja kaikkein rennoimpana Holterin Eenokin, joka oli\npäättänyt lähteä mukaan kilpasille. Hän kehui vuoroin pekunaansa\nja vuoroin itseään, niin että sai jonkun innostuneen isäntämiehen\nlainaamaan oman kappirekensä. Siitä Holterin itsevarmuus vain kasvoi ja\nvaljastaessaan hevostaan lainareen eteen hän kehaisi rahtimiehille jo\noman pitäjän ensimmäisestä ompelukoneesta.\n\nNotkolinin mamsellit värisivät kylmästä eivätkä aikoneet sen vuoksi\nviipyä, mutta Leena halusi nähdä Holterin suuren kunnian ja jäi\nodottamaan. Osa ajajista jo lähti ja oman vuoronsa tullen asettui\nEenokki juhlallisen totisena paikalleen ja ohjaksiaan alituiseen nykien\nkoetti ärsyttää hummaansa. Ja kun lähtömerkki annettiin, silloin\nEenokki kiskaisi ja karjaisi, niin että hevosparka säikähti ja lähti\nravaamaan häntä suorana ja korvat luimussa. Silloin hävisi Eenokistakin\narvokkuus, hän hypähti reessä seisoalleen, heilutteli pistokastaan ja\nhuikkasi niin että kaiku vastasi. Ja vauhti oli luja, sen näkivät jo\nsivullisetkin.\n\nKieltämättä oli meno uljasta. Mutta Eenokin hevosella oli paha vika:\nse oli häntyri. Tuskin oli päästy mutkan taakse, kun kiukkuinen pekuna\npyöräytti ilmassa häntäänsä, päästi rumia ääniä ja roiskautti Eenokin\nvaatteille vettään. Tämä kääntyi vilkaisemaan taakseen, mutta kun\nkatselijat olivat jo matkojen päässä metsäniemekkeen takana, arveli\nEenokki:\n\n»Jouti mennä — pissi pois vain, jos se helpottaa!»\n\nJa sitten hän suimasi piiskallaan.\n\nEi kestänyt kauan, kun ensimmäiset lähtijät tulivat jo toista\ntietä takaisin. Koko rahvaskunta melusi ja huitoi kuin vimmattu,\npalkintomestarit parkuivat kilpaa, naiset pelkäsivät ja hevoset\nkorskuivat. Jokaisen tulijan päästyä perille soivat kellot ja\npännämiehet olivat tärkeinä paperit kädessään. Muutamien virstojen\ntaival meni nopeasti ja neljännestiiman kuluttua ilmestyi näkyviin\nmyöskin Holteri seisoen yhä reessään, heilutellen ohjasperiään, hihkuen\nyhtä paljon itselleen kuin leimuharjaiselle ajokilleen ja pyrkien\nvielä viime hetkellä toisen ohi. Syntyi kiivas ajo, sillä toinenkin\nyritti parantaa vauhtiaan. Eenokin tapana ei kuitenkaan ollut talttua\nvähästä ja huitaistuaan ajokkiaan hän pääsikin edelle. Ja ihmisiltä hän\nsai kaiken kiljunnan ja kiitoksen, kun oli vieraan maakunnan miehenä\nsaapunut kunnioittamaan kappijuhlaa kauniilla ajollaan. Kun Eenokki\nviimein pääsi perille, oli hän edestä märkä, lakki oli mennyt maailman\ntuuliin ja hevosella oli jokaisen karvan päässä vesihelmi.\n\nVauhkoontunut hevonen teutaroi vielä riisuttunakin ja oli kaataa nurin\nlähellä seisovan mamselliparven. Kun joku heistä säikähti ja voihkaisi,\noli Eenokki heti tukemassa ja rauhoittamassa häntä:\n\n»Aijai kun herttainen tyttö ja niin soma muhvikin! Se on varmasti oman\nmamman ompelema?»\n\nHänen vaatteensa olivat märät, mutta se ei haitannut mitään.\n\nNeitonen loi vieraaseen kilpamieheen ihailevan katseensa, mutta ei\nehtinyt sanoa mitään ennen kuin Eenokki kerkisi edelle:\n\n»Tiedättekö että tämä on hauska kaupunki! Tulen tänne ensi vuonnakin\nkun te kerran olette täällä — tulen ihan varmasti. Mutta eikö mamsellia\nhaluttaisi lähteä tänä iltana tanssaamaan? Minun kun täytyy mennä\nhakemaan palkintoni. Ja tiedättehän että yksin on aina niin ikävä...»\n\nUjosti hymyilevä neitsyt vastasi vienolla äänellä:\n\n»Kyllä minäkin menen. Kuulun laulukuntaan ja olen illalla\npuhvettipuolella.»\n\nHolteri innostui, niin että heitti ohjaksensa Vaikon nuorelle miehelle\nja jätti hevosen tämän hoidettavaksi. Sitten hän noikkasi mamsellille\nniin kuin oli nähnyt herrojen tekevän kadunkulmissa ja lähti saattamaan\ntätä kaupunkiin päin. Eenokki erehtyi taas tapansa mukaan kiirehtimään\neikä malttanut odottaa. He eivät ehtineet vielä ensimmäisten talojen\nkohdalle, kun hän virkahti vaatimattomasti:\n\n»Äsken näit minun hevoseni ja se oli hyvä hevonen. Mutta haluatko nähdä\nmyös taloni?» Neitosen silmättyä häneen iloisesti hän jatkoi: »Kun\nlähden täältä muutamien päivien kuluttua takaisin etelään — ajatteles,\nkauas etelään — tulet sinä minun rekeeni ja niin mennään kohti\nauringonpaistetta, että pyry käy tiellä. Aivan kuin äskeisissä ajoissa.\nJa kun päästään etelään, tulet sinä minun talooni.» Hän muisti uuden\nasian ja kertoi siitäkin: »Meille tulee pian ompelukone, joka tikkaa\nkolmesataa kertaa minuutissa ja hoidetaan polkemalla ainoasti yhdeltä\nhengeltä. — Se siitä. Mutta kun sinä kerran tulet minun talooni, niin\nkai sinä tulet minun eukoksenikin — etkös tulekin?»\n\nMamselli hymyili vain eikä vastannut mitään. Eenokki piti sitä\nmyöntymisenä ja alkoi selittää, millainen humu kävisi maantiellä, kun\nhe ajaisivat etelään päin. Sitten hän äkkiä pysähtyi kesken lauseen.\nTalon portin pielessä oli paperilappu ja Eenokki alkoi tavata sen\nkirjoitusta piirrätellen etusormellaan kuin ällätikulla:\n\n»Täällä otetaan niin kutsutulla fotografian keinolla kuvia paperille.\nNe ovat aivan luonnonmukaisia.»\n\nPäästyään luonnonmukaisiin Eenokki kääntyi ja sanoi:\n\n»Mennäänpäs ottamaan kuva!»\n\nMamselli ei virkkanut mitään, mutta hymyili yhä ja näytti ajattelevan,\nettä olisi hauska saada oikea kuva peilikuvan asemesta. Niin he\nkääntyivät portilta pihaan ja Eenokki haroi sormillaan siistiksi tuulen\nsekoittamaa tukkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkkunat olivat pimeinä, sillä niistä kurkistelevat ikäihmiset ja\nosattomat vanhatpiiat halusivat pysyä näkymättöminä. He olivat\nasettuneet sopivasti pitsiverhojen taakse ja katselivat niiden\nrei'istä kadulla kulkijain kiirettä. Paaleihin menijät tunsi helposti\nvaatteista. Herrat olivat jättäneet karvareuhkansa eteisen naulaan,\npanneet päähänsä huopatuopin ja pitelivät pakkaselta korviaan. Naiset\neivät halunneet päällysvaatteillaan rypistää hameitaan ja olivat sen\nvuoksi heittäneet olkapäilleen paksun kerroksen liinoja tai pikku\nnutun. Heidän oli liikuttava nopeasti, sillä alhaalta viilsi pakkanen\npaljasta ihoa ja käsivarret olivat kananlihalla. Ikkunaverhojen\ntakaa kurkistelevat vakavoituneet ihmiset tiesivät vanhastaan, että\ntuollaisen elämän keveyden ja turhamaisuuden seurauksena olisi huomenna\ntavallista enemmän paheksumista ja synnin taakan selvittelyä. Joka\nkerran olivat nuoret miehet aamulla kotiin palatessaan särkeneet\nihmisten ikkunoita, kunnianarvoisat herrat mukiloineet toisiaan\nkuhmuille ja naiset antaneet taputella itseään pimeällä portilla.\n\nMutta toiset katselijat, jotka olivat itsekin olleet joskus mukana,\nhymyilivät ymmärtäväisesti ja virkahtivat toisilleen:\n\n»Tänä yönä tulee taas uutisia!»\n\n»Ja aamulla saadaan kuulla, ketkä ovat kosineet ja kenestä mamsellista\ntulee pian rouva ja...»\n\n»... ja kenen luokse päästään ensi talvena ristiäisiin.»\n\nNyt kääntyi kulmasta joku renkimies pitäen olallaan varsiniekkaa\nlanternia, hänen jäljessään asteli pappa arvokkaasti ja tämän\ntakana parvi liinoihin kääriytyneitä naisia. Siinä meni varvin\npatruuna Notkolinin perhe varmana siitä, että heillä oli ja että he\nitsekin olivat. Rouva Notkolin kulki pää kenossa kuin keisarinna ja\nkasvoilla juhlallisen tärkeä ilme, mutta kompastuessaan hän kuitenkin\nsuhkaisi vierellä kulkevalle tyttärelleen, että »lempo kun polkaisin\nhevosensontaan ja silkkikenkäni likaantui». Hän vilkuili tyttäriään\ntarkastellen näiden asua ja kuiskasi vanhimmalle:\n\n»Selina näkyy kasvaneen niin nopeasti, ettei hame peitä varpaita.»\n\n»Mutta onneksi on kasvanut ylhäältäkin, ettei niitä tarvitse enää\ntopata pumpulitukoilla niin kuin vuosi sitten.»\n\nJa ikkunaverhojen takaa kurkistelevat ihmiset sanoivat toisilleen:\n\n»Saatpa kuulla, että Notkolin suuttuu yöllä korttipelissä ja repii\nviskaalin nutun rikki niin kuin joka vuosi.»\n\n»Ja rouva yrittää tanssia masurkkaa ja ruhjoo kavaljeerinsa varpaat,\nniin että miesparka nilkuttaa viikkokaupalla.»\n\n»Ketään tytärtä ei kosita ja huomenna on sen vuoksi kotona perherähinä.\nUkko noituu, ettei hän viitsi elättää naimatonta naislaumaa, ja huiskii\npiipunletkulla.»\n\nSen ajan kun Notkolinit kulkivat ikkunan alitse oltiin hiljaa, mutta\nheidän päästyään ohi jatkui keskustelu:\n\n»On se jyskettä, kun tuo Johanna tanssii! Ja huohotus kuuluupi kuin\npalkeesta ja kureliivin nauhat natisevat.»\n\n»No mutta Efraim!» torui vaimo. »Et suinkaan sinä ole sopimaton?»\n\n»En minä vaan se kureliivi.»\n\nTanssivieraat pääsivät perille, kopistelivat lumisia kenkiään portaissa\nja astuivat sisälle. Lanternejä kantavat rengit ja piiat jäivät ulos\nja kulman taakse päästyään pitivät neuvoa siitä, että kun herrasväki\nviipyisi poissa aamuun saakka, voisivat hekin lämmitellä saman katon\nalla ja kurkistella kaapeista voileipiä ja vajaita pullonpohjia\nlaskiaispaalien ylösrakennukseksi.\n\nJa samalla kun lanterninkantajat puhalsivat lyhtynsä sammuksiin,\npeilaili herrasväki eteisessä astuakseen paalisaliin. Vaikka olikin\ntalvipakkanen, helottivat naiset koreanvärisinä kuin kukkatarha.\nVanhemmilla rouvilla oli harmahtava tai sinipunerva ruudukas puku,\nmutta nuoret naiset olivat yksivärisissä ja kirkkaissa asuissaan.\nPakkasen punertamat paljaat olkapäät olivat pehmeät kuin kukkalehti,\nvyötärö oli kaita ja notkea kuin syntinen omatunto ja siitä alaspäin\nlevenivät monet salaperäiset poimut ja laskokset varpaisiin asti. Ja\nhelmojen alla olivat piilossa hoikat nilkat — mutta miten hoikat,\nsen tiesivät ainoastaan ne herrat, jotka saivat aamuyöstä luvan\nsuudella maailman sirointa jalkaa. Miehet olivat kuulleet tarinoita\ntai tiesivät, että hameen laskosten alla saattoi olla viisi ja kuusi,\njopa kahdeksankin brodeerattua, pitsitettyä ja tärkättyä alushametta\nlisäämässä silkkipuvun kahinaa. Ja aviomiehille oli tuttua että\nlaskosten alle paljaaseen ihoon kuulemma puhalsi ulkona kylmä tuuli.\nNaisten koko olemus tuoksui näin talvipakkasellakin kesän kukille,\nsillä vaatteisiin oli tipautettu pisara floridavettä tai ruusuöljyä.\n\nJa kukkastuoksun ympärillä hääri joukko herroja kuin mehiläisiä.\nHeillä oli tyköistuvat mustat takit, valkoiset liivit ja korvia\nhipovat korkeat kaulukset. Nuoremmilla herroilla oli kai rohkeuden\nmerkkinä viininpunaiset liivit ja pieni paperikukkanen takinkäänteessä.\nHe kiersivät ympäri ja noikkasivat tämän tästä. Vanhemmat herrat\nnapsauttivat kiinni nuuskarasiansa ja panivat sen taskuun, sipaisivat\nkorvapartaansa ja ylenpalttisen sirosti pyysivät naisia saliin\npienelle viinilasille ennen varsinaisen programmin alkua. Heitä ei\nolisi tuntenut samoiksi sänkipartaisiksi ja tiuskiviksi patruunoiksi,\nkauppiaiksi, merikapteeneiksi ja kippareiksi, viskaaleiksi ja\nkirjanpitäjiksi, jotka antoivat tavalliselle arkipäivälle tärkeän ja\nitsetietoisen sävyn. Nyt he olivat herrasmiehiä näytellessään muille\nihmisille meidän Malinaa ja meidän Emmyä. Ja samalla he vihjaisivat\nomista asioista, että kauppa luistaapi hiton hyvin ja meidän fregatti\npurjehtiipi ensi kesänä Spanjanmaahan asti ja tuopi sieltä veskunat ja\ntupakat, niin että »maistetaanpas nyt veli Fredrik — hehheh». Tuolla\nseisoivat fabriköörit selkä kenossa ja sytyttivät Antellin puodista\nostamansa sikarin, tuolla tulivat juuri sisään toispaikkakuntalaisina\nvieraina puukhollari Fyryläin Varkaudesta ja mestari Tupalin\nJuantehtaalta.\n\nMutta eipä miehistäkään moni uskonut, että nuo tuoksuvat ja\nhoikkavartaloiset Malinat ja Emmyt olivat samoja matameja tai\nmiehenkipeitä plikanhattaroita, jotka kulkivat nyt kevyesti kuin\npilvenreunalla, mutta huomenna kotioloissa potisivat juhlan jälkeen\nmahanturvotusta ja ruikuttaisivat varpaissaan olevia kengän hiertymiä.\nNyt oli juhla ja sen vuoksi oli kaikki toisennäköistä. Kasvoiltaan\nvanhat tutut, mutta olemukseltaan uudet ihmiset alkoivat parveilla\njuomapöydän ympärillä. Punssia oli keitetty saaveittain ja sitä\nammennettiin kauhalla kannuihin, joita neitsyet kierrättelivät ympäri\nja kaatoivat laseihin. Naisia ja nuorempia miehiä varten oli viinistä\nvalmistettua bischoffia ja sitten oli tietysti jossakin piilossa vielä\npaljon muuta sellaista, jota näytettäisiin vasta joskus aamupuolella.\n\nLeena katseli kruunujen kirkkaita valoja ajatellen itsekseen, että\nkynttiläin valamiseen oli palvelustytöiltä mennyt monituisia päiviä\nja että kukahan ehtisi illan kuluessa kiertää sakseineen ja niistää\nmonetkymmenet kynttilät. Ja toiseksi hän ihmetteli juomien paljoutta\nmuistaessaan, miten säästeliäästi isäukko lorautti kotikeittoistaan\nlauantai-iltaisin miesten tuoppeihin ja piti sitäkin jo liikana. Leena\nkatseli menoa kuitenkin vain toisella silmällään, sillä Notkolinin\nnaiset olivat kai keskenään epäilleet, osaisiko vieras käyttäytyä\nnuhteettomasti ja osaisiko muuttua kureliivien pingottamaksi\ntäydelliseksi mamselliksi myöskin toisten ihmisten silmissä. Mutta\nLeena kyllä tiesi, miten sirolla kädenliikkeellä otetaan pieni pitsinen\nnenäliina rinta-aukosta ja pyyhkäistään sillä kevyesti nenän sivua\nsilloin, kun joukkoon astui kaupungin naisten hellän huolenpidon kohde,\nkirjanpitäjä Värnelin. Ja hän tiesi senkin, minkä verran piti ihmetellä\nja kohauttaa kulmakarvojaan, kun kynnyksellä näkyi juhlavana, mustassa\ntakissaan, hauskan punaruudullisissa liiveissään ja korviin saakka\nulottuvissa kauluksissa Lievislahden urkunistin iso poika, teknisti\nSarka yhtä hienona kuin muutkin nuoret herrat ja Leenan nähdessään\nhymyili niin peijakkaan sirosti, että hänen teki mieli irvistää\ntakaisin. Etteikös osannut — mokomakin suolakuski...!\n\nLeenan polyteknillinen riitapukari tuli huomaavaisena lähemmäksi, niin\nettä Leenan oli pakko esittää hänet patruuna Notkolinille ja koko\nperheelle, vieläpä ylikonttoristi Värnelinillekin. Niin jouduttiin\nhetkinen keskustelemaan yhdessä sillä aikaa, kun naiset joivat loppuun\nensimmäisen bischoffinsa ja herrat ehtivät kulauttaa samaan aikaan\njo kaksi tai kolmekin punssipottia. Ja muiden puhuessa keskenään oli\nheillä kahdella sen verran tilaisuutta että Leena ehti tiukata Saralta:\n\n»Mitä ihmettä sinä täältä haet?»\n\n»Samaa kuin sinäkin», hymyili mies. »Tai jos puhun ihan totta, niin\ntulin katsomaan sinua.»\n\n»Minua et tule tänä iltana näkemään paljoakaan.»\n\n»Juupasten... Aion pyytää sinua poloneesiin.»\n\n»Lupasin jo herra Värnelinille.»\n\n»Tuolle saakelin puotisihteerille? Mutta eipä sillä väliä, kun näen\nsinut kuitenkin vielä monta kertaa ennen kuin lähdetään takaisin\nHuhtirantaan.»\n\nLeenan teki mieli kiusoitella häntä ja sen vuoksi virkkoi vakavana:\n\n»Entäpä jos en lähdekään takaisin? Mistä tiedät vaikka jäisin tänne?»\n\n»Etkä jää! Lähtiessäni tapasin isäsi ja lupasin hänelle tuoda tytön ja\nsuolakuorman ehjinä kotiin.»\n\nLeena siirtyi lähemmäksi Värneliniä ja nojasi hieman tämän olkavarteen\nsanoessaan:\n\n»Jospa minä en olekaan toisten vietävissä?»\n\n»No se on samantekevää. Hevosen ja kuorman vien joka tapauksessa. Sinä\nsaat kävellä jälkiä myöten, jos se on hauskempaa.»\n\nLeena näytti hänelle kieltään. Samassa tuli patruuna Notkolin heidän\nluokseen ja alkoi puhua Saralle:\n\n»Jahah, herra polyteknikko on siis opiskellut Helsingissä? Minun\ntyttäreni Loviisa aikoo myöskin sinne saadakseen lisää oppia\nfortepianon soitossa. Jos hän matkustaisi kesällä, pääsisi hän omassa\nlaivassa. Mutta hän tahtoo nyt heti.»\n\n»Matka täältä sinne kestää kokonaisen viikon», myönsi Sarka.\n\n»Niin, vahinko ettei teillä ole kuomurekeä mukananne!» sanoi Notkolin.\n»Siinä hän pääsisi jo pitkän matkan etelään päin.»\n\nSarka mietti kulmat rypyssä ja virkahti viimein ihastuneena:\n\n»Mutta voidaanhan tehdä sillä tavalla, että minun kuormani siirretään\nmamselli Haikosen rekeen. Silloin me kaksi mamselli Notkolinin kanssa\nvoimme ajaa kuomureessä edellä!»\n\nLeena katsoi häneen kuin haukka. Puuttui vain ettei nokaissut.\nMutta samassa alkoi soida ja vanhempi väki siirtyi poloneesiin,\nsillä tarkoitus oli kiertää suuri sali muutamia kertoja ja siirtyä\npäivällispöytään. Verkkaan marssiva jono karttui ja teknisti kumarsi\nmamselli Loviisalle astuen joukkoon. Kun alkupää alkoi kyllästyä\ntanssiin, siirtyivät parit vähitellen pitkien pöytien luo valitsemaan\npaikkansa. Leena asteli Värnelinin käsivarteen nojaten kahisevan\nvalkoisessa silkissä — mamselli Johannan tanssipuvussa, joka ei\nenää mahtunut oikealle omistajalleen — ja sitä koristivat punaiset\nruusukkeet edessä. Hekin asettuivat tuoliensa taakse, mutta kun Leena\nvilkkaan keskustelun lomassa vilkaisi pöydän toiselle puolelle,\nasettuivat sinne juuri vastapäätä suolakuski Sarka ja mamselli Loviisa.\nEttä se onneton viitsikin tehdä vielä kiusaa ja kaiken lisäksi hymyillä\ntyytyväisenä... Olisi sietänyt jo höyhentämistä.\n\nJa kun Leena katsoi pitkin pöytää, oli hänelle siellä toinenkin\nyllätys: Holterin Eenokki yritti soluttautua kahden naisen väliin ja\npuhui heille innokkaasti kapin-ajoista saaden ihailevia katseita.\nPitkät pöydät notkuivat täynnä poronliha-, lohi- ja juustovateja.\nNäkyipä olevan kalakukkoakin eikä Leena malttanut olla sanomatta pöydän\nyli Saralle:\n\n»Tätä leipoessaan kai tiesivät, että sinä raukka olet kotoisin Savosta\nja olet nyt päässyt suureen maailmaan.»\n\nMutta toinen katsoi tyytyväisenä aivan kuin häntä olisi kehaistu:\n\n»Tosiaan minun kunniakseni! Ja siellähän sinäkin maleksit aikoinaan\nKuopion kaduilla oppiaksesi kulkemaan sivistyneesti kuin suuressa\nmaailmassa pitää.»\n\nKanavankaivaja ja puukhollari loivat toisiinsa vaivihkaa epäileviä\nsilmäyksiä aavistellen sitä, ettei heistä kahdesta tulisi erikoisen\nhyviä ystäviä. Kun Värnelin kumarrellen ja siroin liikkein tarjosi\nLeenalle rosollia, nykäisi Sarka hernevatia lähemmäksi Loviisaa.\nLeenaa kutitti ajatus, että Saran ikuisena kiusana näkyivät olevan\nkirjanpitäjät. Menipä hän mihin tahansa, aina siellä oli vastassa\npuukhollarien ammattikunta.\n\nEmännät olivat päättäneet yllättää vieraansa eivätkä tarjonneetkaan\npääruokalajina tavanmukaista teertä tai metsoa, vaan niiden sijasta\nvaltavat vadilliset lihapullia. Jokainen olisi ahminut mielellään,\nmutta naisten kureliivien tiukalla olevat nauhat pakottivat tyytymään\nvähään. Holterin Eenokki, jonka ihastuttava mamselli oli yhtenä\nkantamassa vateja pöytään, ei ujostellut syödessään ja kehui kovalla\näänellä, että hänellä oli menossa jo kahdeksastoista. Palvellessaan\nLeenaa Värnelin hymyili niin makeasti, että kanavamestarin mieli\nteki heittää häntä lihapullalla vasten kuonoa. Mutta vähitellen\noltiin pääsemässä aterian loppuun ja jälkiruokana kantoivat neitsyet\nkorkeat kasat pappilan hätävaraa. Nyt päästiin jo vapaasti liikkumaan\npöydistä, sillä kun lopuksi tuli kahvia ja sokeririnkeleitä, tiesivät\nkaikki herratkin sen, että ennen ohjelman jatkumista oli naisilla\ntapana poiketa toiseen huoneeseen peilautumaan tai mennä parvekkeelle\nleyhyttelemään hameittensa helmoja herrojen vuorostaan haukatessa\nraitista ilmaa pihanpuoleisten portaitten vierellä.\n\nSitten alkoi tanssi. Loviisa sai osakseen kaikkien kiitokset, sillä hän\noli luvannut soittaa tanssimusiikkia fortepianolla ja se oli sentään\ntoista kuin klaneetti ja viulu. Hän aloitti menuetilla. Sitten vauhti\nja into kiihtyi, kun päästiin polskaan ja polkkamasurkkaan. Toiset\nihastelivat Loviisan nokkelia sormia ja olivat sitä mieltä, että kyllä\nhänen pitäisi päästä Helsinkiin asti, sillä hän soitti jo nyt melkein\nyhtä hyvin kuin oikea klaveeritaiteilija. Eikä rouva Notkolinkaan\nujostellut kehuessaan tytärtään:\n\n»Ajatelkaa miten paljon hän on oppinut, vaikka ei ole käynyt kauempana\nkuin Vaasan markkinoilla! Mitä sitten kun tulee takaisin kursseilta...»\n\nJa kädenpuristeluita Loviisa sai loppumattomiin, sillä kun herrat\nsaattoivat tanssin jälkeen daaminsa paikoilleen, tulivat he joka kerran\nkumartamaan ja lausumaan kohteliaan kiitoksensa myös soittajalle. Ja\nsitä mukaa kuin aika kului, muuttuivat kiitokset punssi- ja totilasien\nvuoksi yhä monisanaisemmiksi ja ylenpalttisemmiksi. Sarka nojaili\nkyynärpäällään pianon nurkkaan ja katseli Loviisaa ihastuneena joka\nkerran kun Leena sattui menemään ohitse. Rouvat olivat saaneet lisää\nbischoffia tai siemanneet puolisalaa miehensä punssipotista, koskapa\nolivat vapautumassa turhasta ensikainoudesta ja sievistelystä ottaen\njo roimempia askelia. Vanhat rouvat keimailivat omille miehilleen ja\nnuoret mamsellit kavaljeereilleen. Ja sitä mukaa kuin tanssi jatkui\nja rouvat alkoivat lämmetä, heittivät he päällimmäisen liinan pois\nolaltaan. Rouva Notkolinkin jätti ylimpänä olleen sinisen sivuun ja\nsen alta tuli näkyviin kröönin vivahteinen. Parin kierroksen jälkeen\nhän heitti pois senkin ja komeili nyt anelin värisessä. Hän ei enää\nujostellut pyylevää vyötäröään, vaan meni yhä hurjemmin. Patruuna\nNotkolin oli juuri käynyt herrojen huoneessa, katseli silmiään\nräpytellen rouvansa menoa ja tanssin loputtua huomautti tälle\narvokkaan hillitysti, että »kyllä sinä rakas mamma voisit välillä\nlevätä ja huokaista, ettet rupea haisemaan hielle». Ja mamma yritti\nkuiskata papalle jotakin kahdenkeskistä, mutta hengästyksissään\ntuli virkahtaneeksi niin kovasti, että lähimmät herratkin kuulivat:\n»Haiseehan tässä pakostakin, kun on niin kuuma. Hitto kun saisi heittää\npuolet hameistakin pois!»\n\nMutta neuvot olivat turhia, sillä rakas mamma oli taas menossa ja\npappa sai kääntyä rauhassa takaisin herrojen huoneeseen, jonne\npujahti muitakin setämiehiä painaen oven visusti kiinni. Rouva kiersi\nlattiaa jo ilman huiveja niin että palkit natisivat. Mutta sitten\ntapahtui jotakin, joka sai ohjelman sekaisin. Yht'äkkiä kuului rouva\nNotkolinin kimeä voihkaisu, kaikki pysähtyivät ja soitto katkesi kuin\nkeritsimillä. Kaikki katsoivat ääntä kohti, mutta miehet käänsivät\nnopeasti selkänsä sinnepäin ja naiset kuiskailivat keskenään vaihtaen\nmerkitseviä katseita. Oli tapahtunut skandaali: rouva Notkolin oli\nhurjassa nelissään tuntenut vyötäisillään raksahduksen, alushameen\nnauha katkesi, hame valahti nilkkoihin ja rouva Notkolin kompastui\nsiihen vaipuen kontilleen, niin että jalka näkyi melkein polvea myöten.\nNiin saattaa käydä, kun pääsee noitumasta liikoja vaatteitaan...\nKavaljeeri oli hämillään eikä ymmärtänyt auttaa. Eikä voinutkaan\nauttaa, sillä katsoessaan sinnepäin hän olisi nähnyt rouva Notkolinin\npohkeen. Mutta lähellä seisova kanavankaivaja Sarka uskaltautui\nlähelle, otti rouvaa käsipuolesta ja nosti pystyyn, tarttui lattialla\nolevaan valkoiseen vaatekasaan ja ojensi sen rouva Notkolinille.\n\n»Menkää pois!» kivahti tämä, sieppasi hameensa ja vähällä piti ettei\nhuitaissut sillä Sarkaa korville.\n\nMutta Sarka seisoi ja hymyili vahingoniloisena. Jotkut herrat jo\npudistelivat päätään, että tapaus oli sopimaton ja että nuoren\nmiehen olisi pitänyt käyttäytyä siistimmin — ainakin näin toisten\nläsnäollessa. Herra Värnelin kulki miehestä mieheen ja hoki että\n»epäritarillinen mies, kun menee lähelle ja koskettaapa käsilläänkin.\nJos minä olisin patruuna Notkolin, vaatisin hänet kaksintaisteluun.»\n\nRouva Notkolin meni sähisten toiseen huoneeseen mytty kainalossaan eikä\ntiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai kiroilla. Varmuuden vuoksi hän teki\nmolemmat ja huokaisi lopuksi:\n\n»Oli sentään onni etten ollut ihan alasti!»\n\nHän tiesi että tuo pelko oli turha, sillä jäljellä oli vielä neljä\nalushametta ja leninki viidentenä. Toiset naiset piirittivät hänet ja\nhän huokaili masentuneena:\n\n»Jopa tuli skandaali! Antakaa minulle kuminaviinaa.»\n\nJohanna alkoi moitiskella:\n\n»Mutta rakas mamma, minähän sanoin päivällä että ommelkaa siihen uusi\nnauha. Te ette kuitenkaan uskonut.»\n\n»Suusi kiinni ja pidä huoli omista naruistasi!»\n\nSilloin hän muisti jotakin, kaivoi kätköistään harakan munan kokoisen\nhopearasian, avasi sen ja hengitti syvään hajusuolaa. Hetken kuluttua\nse virkisti, koskapa hän kohotti päätään ja tokaisi Johannalle:\n\n»Tuleeko sitä viinaa vai ei?»\n\n»Mutta rakas mamma...»\n\nNyt ei mamma enää odottanut, vaan hypähti pystyyn, heitti sylissään\nolevan vaatemytyn tyttärelleen, meni tanssisaliin ja sanoi Loviisalle:\n\n»Soita masurkkaa ja lujasti!» Ja vierellä seisovalle teknisti Saralle\nhän lisäsi: »Te olitte ainoa mies koko salissa, joka ei pyörtynyt!\nHitto vieköön, minä naitan teille tämän tyttäreni!»\n\nLoviisa alkoi soittaa, Sarka kumarsi syvään ja he lähtivät kiertämään\nsalia niin että lattiahirret notkuivat. Ympärille alkoi tulla\neloa, sillä herrain huoneen ovi aukeni ja sieltä kurkisteli miehiä\ntarkastellakseen, joko tie oli taas selvä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHolterin Eenokki ei surrut yhtään, vaikka ei saanutkaan ompelukonetta.\nKun laulukunta esitti lauleskelua ja palkintoja ryhdyttiin jakamaan,\nkuiskasi Eenokki vielä viime hetkellä mamsellilleen, että »juu, se\ntikkaa kolmesataa kertaa minuutissa. Ja lisäksi meille ostetaan\nsamanlainen lamppu kuin Haikolan hovissa.» Mutta kun koneen sai toinen\nmies ja hänelle hurrattiin, mutisi Eenokki itsekseen:\n\n»Ai pahus! Mutta eipä sillä väliä, parempi onkin se seinäkello.»\n\nKun kellonkin vei vieras mies ja hänelle hurrattiin yhtä lujasti,\nkuiskasi Eenokki mamsellinsa korvaan:\n\n»Mutta ajatteles, se plakkarikello on oikiata hopiaa!»\n\nJa sen Eenokki saikin. Lisäksi tuli vielä pari seteliä. Kun hän meni\nniitä noutamaan, noikkasi hän syvään, kääntyi ratki iloisena joukkoon\npäin, hurrasi itselleen eikä malttanut olla lopuksi huomauttamatta:\n\n»Sanoinhan minä että tänne se tulee!»\n\nEenokki pysähtyi keskelle lattiaa ja vakavan toimeliaana asetti kellon\nliivinsä taskuun, sovitteli ketjut mahansa yli ja pani koukun kiinni.\nHetki oli juhlallinen, sillä laulukunta viritti uuden laulun ja Eenokki\nerehtyi luulemaan, että se oli tarkoitettu hänelle. Hän asteli kuin\nkuvernööri yli lattian mamsellinsa luokse, tarttui tätä käsipuolesta ja\nkuunteli hiljaa. Ja laulannon viimein loputtua hän kuiskasi korvaan:\n\n»Mennäänpäs hiukan juttelemaan...»\n\nLöydettyään eteisen puolelta rauhallisen kulman hän aloitti\njuhlallisesti:\n\n»Ylihuomenna me sitten lähdemme. Kylmähän siellä matkalla on, mutta\nostetaan sinulle vaikka supiturkki ja kääritään siihen niin etpäs\ntotisesti kohmetu. Ja kun viimein päästään kototaloon, heitetään\nhalkoja lisää uuniin ja etsitään sellaiset vällyt, että...»\n\nMutta mamselli keskeytti nopeasti:\n\n»Luuletko tosissasi, että minä lähden mukaan?»\n\n»Mutta siitähän tässä on puhuttu!»\n\n»Sinä olet puhunut, mutta minä en ole sanonut yhtään mitään.»\n»Oo-oletpas!» venytti Eenokki. »Sinähän lupasit jo päivällä!\n\nMuistatkos kun mentiin fotograafiin?»\n\n»Niin — sinä itse puhuit, mutta et edes kysynyt minulta. Enkä minä\nehtinyt vastaamaankaan.»\n\nEenokki katseli mietteliäänä ja kysyi:\n\n»No etkö aiokaan tulla mukaan?»\n\nNeitonen viivytteli. Oli vaikea sanoa ikävää totuutta ja pahoittaa\nkunnon miehen mieltä. Viimein hän kuitenkin selitti jo itkua tuhertaen:\n\n»Ymmärräthän — etten minä voi...»\n\nKellon kullanvärinen vitja kiertyi Eenokin sormen ympäri. Hän ei\nymmärtänyt koko asiaa, mutta sanoi kuitenkin rauhallisesti:\n\n»Jaahah, juu... Kyllähän minä sen tajuan.» Ja hetken kuluttua hän\nkysäisi: »Tarkoitat siis sanoa sitä, ettet tulekaan istumaan minun\nkuormalleni?»\n\n»Niin, sitähän minä...»\n\n»Ja myöskin sitä, ettet tule Holteriinkaan?»\n\n»Sitähän minä...»\n\n»Etkä minun eukokseni — tarkoitan Holterin emännäksi?»\n\n»Sitähän minä...»\n\nMamselli alkoi nyyhkyttää. Eenokki tunsi hienoista sääliä ja olisi\ntahtonut sivellä toisen päätä samaan tapaan kuin koiranressua\nhyvitellään ja raaputetaan leuan alta. Hän ei kuitenkaan tullut\nraaputtaneeksi, vaan katsoi plakkarikelloaan kuin olisi ollut kiire\njonnekin, rykäisi ja sanoi lohduttavasti:\n\n»No eipä sillä väliä. Eikä kuormassa olisi oikein tilaakaan.»\n\nMamsellin nyyhkytys muuttui itkuksi. Hän oli pahastunut siitä, kun\ntoinen ei pahastunut. Eenokki joutui kerrankin sanattomaksi eikä\nkeksinyt lohduttavaa, jätti kellonsa rauhaan ja alkoi neuvottomana\nhieroa nokkaansa. Mutta viimein hänen päässään välähti ja hän kuiski\nhymyilevänä:\n\n»Älä sure, oma kulta! Minä tulen ensi talvena uudestaan.»\n\nNeitonen katsoi häneen kysyäkseen, että mitä varten uudestaan ja kenen\nvuoksi. Hän aikoi sanoa, että te miehet olette kaikki samanlaisia ja\npuhutte kaikesta vain leikillänne, mutta Eenokki ehti tarttua häntä\nkäsipuolesta ja virkahtaa:\n\n»Ensi talvena taas tavataan! Ja mennäänpäs nyt juomaan sen kunniaksi\nlasi bischoffia.»\n\nMutta fotograafista Eenokki ei muistanut puhua sanaakaan ja kuva jäi\nsille tielleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuvattuna näytäntönä esitettiin Luther Wormsissa keisarin ja säätyjen\nedessä vastaamassa tekosistaan. Lutheria esitti viikkosanomien\ntoimittaja, keisarina oli viskaali ja valtiopäivämiehinä pari\nmaisteria ja loput ylioppilaita. Näky oli juhlallinen, mutta Lutherin\npuolustuspuhe oli pitkä eikä siitä kuulunut paljon mitään. Leena ja\nSarka olivat ensimmäisen kerran joutuneet vierekkäin kurkistellessaan\ntoisten olkapäiden yli Lutheerukseen. Kaikki meni muuten hyvin, mutta\nsitten sotkeutuivat Lutherin paperit, hän änkytti hetken, aloitti taas\nalusta, sotki uudelleen ja viimein tokaisi että »tässä seison enkä\nmuuta voi». Keisari kohottausi seisomaan ja alkoi sättiä Lutheria\nuhaten julistaa valtiokiroukseen. Silloin kiukustunut munkki karjaisi\nuudelleen, niin että Westerlundin talon ikkunalasit helähtivät:\n\n»Tässä seison enkä muuta voi!»\n\nJoukossa oli kuiskaaja niin kuin taiteellisissa näytäntöesityksissä\nainakin, mutta hänen paperinsa olivat yhtä sekaisin eikä hän mahtanut\nasialle mitään. Silloin ei auttanut muu kuin keisarin ja Lutherin\nruveta väittelemään vakavissaan. Keisari takoi nyrkkiä pöytään ja\nomasta päästään haukkui munkkia porsaaksi ja tämä korotti joka kerran\nääntään parkaisemalla: »Tässä seison enkä muuta voi!» Katselijoilla oli\nhauskaa ja pimeästä kuului Holterin Eenokin kehoitus Lutherille:\n\n»Mäjäytä sitä äijää korvalle!»\n\nSarka nykäisi Leenaa kyynärpäästä ja he lähtivät etsimään nurkasta\ntuolia, sillä valtiopäivien riitely kuului sinnekin. He vilkaisivat\ntoisiaan silmiin tutkiakseen, pitikö heidän olla vielä vihaisia.\n\n»Nuoret naiset näkyvät katselevan sinua», virkahti Leena kuivasti.\n»Hauska että olet saanut Oulussa menestystä.»\n\n»Kai sen vuoksi, kun minä en pyörry helposti.»\n\n»Pidetäänkö sellaista rohkeutta ansiona?»\n\n»Kyllä, vaikka ensin kiljutaankin.»\n\nHeidän piikittelynsä jatkui, mutta sitten näyttivät Kaarle-keisari ja\nLuther päässeen jonkinlaiseen sovintoon, koskapa lähtivät vaihtamaan\npukua herrain huoneeseen ja katselijat taputtivat käsiään. Valoja\nsytytettiin. Silloin alkoivat salissa kiertää neitsyet jokaisen luona\nja niiata kohteliaasti. Ensimmäisellä oli tarjottimella palasiksi\nleikattua viipurilaista krinkeliä, toisella piparikakkuja ja kolmas\ntarjosi pitokaramellejä, joissa oli koreanväriset paperit ja niissä\nrimpsureunat. Päällimmäisenä oli hauska kiiltokuva ja paperin sisällä\nrunonvärssy. Herrat taittoivat paperin rusetiksi takkinsa käänteeseen\nja naisten tapoihin kuului pudottaa runopaperi kaula-aukosta sisään ja\nsäilyttää se siellä muistona illasta.\n\n»Hauskaapa näkyy olleen sinullakin koko illan», aloitti Sarka tarjoten\nuudelleen kiistan aihetta.\n\n»Tietysti. Sitä vartenhan tänne tulinkin.»\n\nTeknisti taittoi paperinsa viuhkan muotoiseksi ja alkoi sovitella sitä\npaikoilleen toivoen Leenan tarjoutuvan auttamaan. Mutta kun Leena ei\nollut tietääkseen, piti hän parhaimpana ärsyttää edelleen:\n\n»Sellainen rasvanhierojalta saatu naama...»\n\n»Kenellä? Ei suinkaan minulla?»\n\n»Ei vaan tuolla kavaljeerillasi.»\n\nLeena ei ollut ymmärtävinään ja teknisti alkoi selittää happamesti,\nettä tällaisissa suurissa kaupungeissa eivät välskärit enää\nkatkoneetkaan partaa eivätkä leikanneet hiuksia, vaan sitä varten oli\nerikoisia miehiä, joilla oli oma huoneensa niin kuin pieni puoti.\nSiellä he silittivät keikarien kasvoja, ajoivat niihin rasvaa ja\nvoiteita, hieroivat ja velloivat, niin että naamasta tuli vähitellen\nsileä ja punertava kuin pikkulapsen pylly. Ja entäs pää — sinnekin\nsiveltiin öljyt ja hajut kuin naisten tukkaan. Ja kaiken lisäksi olivat\nsiellä tarjolla vielä muutkin riemut...\n\n»Mitkä riemut?» kysyi Leena niin kuin ei olisi niistä kuullut koskaan.\n\n»Sen kaunistushuoneen takana on vielä toinen kamari ja siellä on\nsellainen apulaisneitsyt, joka tarjoaa vieraalle lasin viiniä ja\nhymyilee maksusta.»\n\n»Ei suinkaan tässä kaupungissa ole sellaisia?» kysyi Leena.\n\n»Tuskinpa vain. En tiedä», vastasi Sarka epävarmasti. Ja eihän olisi\nollut sopivaakaan tietää sitä.\n\nSilloin astui heidän luokseen kirjanpitäjä Värnelin ja pyysi nähdä\nLeenan runonvärssyn.\n\n»Minä pistin sen jo talteeni», vastasi Leena.\n\nHerra Värnelin otti korvalliseltaan kiehkuran sormiensa väliin, punoi\nsitä renkaaksi ja tahtoi olla leikkisä:\n\n»Talteenko jo! Ja tuonne sydämen vierelle vasten ruusuista ihoa. Kunpa\nminäkin olisin sellainen kiiltokuva, joka voitaisiin tallettaa...»\n\n»Ettekö sitten ole?» virkahti Sarka ja nousi lähteäkseen.\n\nVärnelin katsoi häneen tuimasti:\n\n»Minä en sanonut teille mitään, herra polyteknillinen mestari.\n\nJa jos sanoisinkin, vaatisin teidät kaksintaisteluun.»\n\n»Samahan se minun puolestani», vastasi Sarka. »Mutta silloin aseet\nammatin mukaan: teille puupuntari ja minulle hakku.»\n\nHän lähti ja jätti toiset kahden. Valssi alkoi ja heidän keskensä\nvirisi keskustelu, jota Leena vielä tahallaan pitkitti.\n\n»Enkö minä saisi nähdä teidän runoanne?» kysyi kirjanpitäjä uudelleen.\n\n»Johan sanoin että se on tallella puvussani.»\n\n»Ja naisten puvut ovat kuin aarteet, joita ei saa kukaan nähdä läheltä.\nJa niiden napitkin ovat kuin taikalukot, joihin ei avainta ole\nolemassakaan.»\n\n»Avainta ei tarvita, kun kellään ei ole sinne asiaa», sanoi Leena\nkeimaillen varovasti. »Herra ylikonttoristi näkyy ottaneen punssia\nliikaa.»\n\nToinen oli mennä hämilleen, mutta nolous ei kestänyt kauan. Teki\nmieli taltuttaa tuo salokylän ylpeä talonpoikaistyttö. Kaipa tässäkin\ntepsivät vanhat temput:\n\n»Mutta teille olen säästänyt hienoa pariisilaista viiniä, sellaista\nrakkaudenväristä. Haluatteko maistaa sitä, rakas mamselli Helena?»\n\n»Eipäs kun Leena...»\n\n»Olette nyt ensimmäisen kerran täällä meidän luonamme. Ensimmäisen\nkerran me kaksi saamme olla yhdessä ja ensimmäisen kerran me...»\n\nLeena nojasi mieheen herttaisen luottavaisena, koetti katsoa häneen\nylöspäin ja sovittaa katseeseensa tyttömäisen typerää ihailua.\n\n»Ja mitä vielä aioitte sanoa?» kysyi hän.\n\nVärnelin tarttui molempiin käsiin:\n\n»Ei viitsitä katsella näitä ikäviä ihmisiä! Lähdetään seikkailemaan ja\netsimään jotakin erikoista, me kaksi yhdessä!»\n\nLeena katsoi niin kuin ei olisi ymmärtänyt:\n\n»Mihin ja mitä varten?»\n\n»Jonnekin kahden. Sinne missä on sitä viiniä...»\n\nHän tarttui Leenaa käsipuolesta ja oli jo lähdössä. Tämä pysähtyi,\nmutta ei katsonutkaan enää niin kuin kanamainen mamselli vaan niin kuin\nnainen:\n\n»Ei, poikaparka, emme me lähde mihinkään!» Ja hetken kuluttua hän\nlisäsi varmana: »Kuulkaa nyt, herra Värnelin, tehän kohtelette naista\nsamalla tavalla kuin jotakin uunin sytykettä.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi toinen ymmärtämättä.\n\n»Luulette että nainen on kuin kuiva risu, joka pistetään hiillokseen ja\npuhalletaan muutaman kerran. Ja risu syttyy heti kun ensimmäinen liekki\nsitä hiukankin nuolaisee. — Mutta nyt taisitte erehtyä.»\n\n»Olette ihan oikeassa», kohensi Värnelin hiillostaan. »Te ette ole risu\nvaan ruusupensas.»\n\nHe jatkoivat keskeytynyttä tanssiaan ja Leena selitti opettavasti:\n\n»Ei nyt puhuta minusta, vaan naisesta yleensä. Annanko teille hyvän\nneuvon? Nainen ei ole sytyketuohi, jota noin vain käpristellään\nnuotiossa. Pikemminkin hän on tuore koivunvarpu, joka taipuu vaikka\nseppeleeksi, mutta sopii hyvin myös ruoskaksi.»\n\n»Ja kumpi te olette mieluummin: ruoska vai seppele?»\n\n»Se riippuu tietysti miehestä itsestään.»\n\n»Mutta jospa mies tahtoo kietoa hänet seppeleeksi?» aneli Värnelin yhä.\n\n»... omaan päähänsä! Ei kiitos, ei sentään niin vähällä.»\n\nHe joutuivat eteisen kynnyksen kohdalle ja Leenan valittavaksi\njäi, astuako yli vai ei. Värnelin katsoi häneen, mutta hän vastasi\nrauhallisesti:\n\n»Kärsivällisyyttä, hyvä mies!»\n\n»Mutta miksi pitää sitten odottaa?»\n\nLeena sotki katseeseensa taas mamsellimaisuutta:\n\n»Eihän sitä ole pakko jos ei halua. Silloin on paras tyytyä niihin\nkuiviin risuihin ja heitellä niitä yhteiseen nuotioon. Ehkä nekin\nhiukan lämmittävät.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoviisa-mamselli oli lopettanut valssin soittamisen ja kysyi teknisti\nSaralta:\n\n»Oletteko kuullut, mikä taika liittyy laskiaisiltaan?»\n\n»Kyllä! Olen kuullut että jos nuori nainen kantaa oluttuoppia\nvasemmalla kädellä, tulee hänestä siveä vaimo. Ja teillä oli äsken\nvasemmassa.»\n\nLoviisa punastui hyvillään mutta oikaisi:\n\n»Ei se sitä ollut! Mutta kun menee nukkumaan sillä tavoin, että vain\ntoisessa jalassa on sukka, astuu yöllä sisään tuleva sulhanen ja panee\nsukan toiseenkin jalkaan.»\n\nSarka innostui heti:\n\n»Sepä hauska taika! Sanokaa missä teidän ikkunanne on.»\n\nLoviisa-mamselli hätkähti ja katsoi silmät pyöreinä:\n\n»Fyi, enhän minä sitä tarkoittanut!» He ehtivät kävellä salin toiselle\npuolelle ennen kuin hän lisäsi: »Sitä paitsi Selina nukkuu samassa\nhuoneessa.»\n\nHe lähtivät etsimään klaneetinsoittajaa, sillä Loviisa valitti\npäänsärkyä ja sormet olivat jäykät. Mutta soittajaa ei löytynyt\nja Loviisa valitteli, ettei hän jaksaisi millään aamuun saakka,\nsillä ihmiset lähtisivät täältä kotiin vasta päivän valjettua.\nOhjelma kuitenkin jatkui ja pöydän ääreen ilmestyi mies, jolla oli\nvieressään suuri laatikko plommoneita ja joka ilmoitti, että hedelmät\nmyytäisiin auksionilla ja että saadut rahat käytettäisiin Oulun uuteen\nkirjalainantoon, joka oli perusteilla yhteiseksi iloksi ja ratoksi.\nSeurasi kilpahuutelu, johon tuli mukaan patruuna toisensa jälkeen\nkunniansa vuoksi. Mutta kaikkien kiusaksi ilmestyi joukkoon myös\nHolterin Eenokki, joka oli päättänyt tuhlata vaikka kapin-ajoista\nsaamansa rahat ennen kuin luopuisi. Ja lopuksi kävikin niin, että\nEenokki sai marjat ja lähti laatikko kainalossa kiertämään salia ja\ntarjoamaan jokaiselle maistiaisia.\n\nLoviisa-mamselli lainasi äidiltään hajusuolarasiaa, mutta sekään\nei auttanut päänsärkyyn. He seisoivat Saran kanssa hetken ulkona\nparvekkeella raittiissa ilmassa, mutta kun Loviisaa alkoi värisyttää,\npelkäsi hän vilustuvansa kipeäksi ja katseli salin menoa surullisena:\n\n»Ikävä jättää tämä kesken. Mutta kyllä minun täytyy sanoa mammalle ja\npapalle, että lähden kotiin nukkumaan.»\n\nTeknisti lähti hakemaan hänen liinaansa, mutta kynnyksellä asettui\nLeena hänen tielleen ja sanoi lyhyesti:\n\n»Nyt sinä et mene mihinkään!»\n\nSarka katsoi häneen ymmällä kuin pahanteosta tavattu poikarakkari eikä\nollut ymmärtävinään. Mutta Leena selitti tarkemmin:\n\n»Pysyt täällä niin kauan kuin minäkin etkä narraile Loviisaa. Sitten\nsaatat minut kotiin ja itse menet Franzénin pihapirttiin nukkumaan.»\n\nSarka jäi siihen ja totteli. Leena kääntyi iankaikkisen Värmelininsä\npuoleen ja sanoi tälle kovaäänisesti aivan kuin olisi tahtonut jonkun\ntoisenkin kuulevan:\n\n»Olitte äsken ihan oikeassa! Raha pyrkii valtaan joka paikassa eikä muu\nmerkitse mitään.»\n\n»Niin, ja se on kuin lumipallo», selitti innostunut kirjanpitäjä. »Kun\non ensin sopiva kourantäysi pohjalliseksi ja alkaa sitä pyöritellä\ntuoreessa lumessa, kasvaa se niin suureksi, ettei sitä yksin jaksa\nkääntöäkään. Ja lopuksi sillä saa kaiken mitä tahtoo.»\n\n»Niin ainakin luullaan», myönsi Leena.\n\n»Ja ajatelkaa nyt, mamselli Haikolin, mitä mahdollisuuksia teillä\nolisi! Nyt saatte elää kitua siellä salolla ettekä pääse näkemään\nsuurta maailmaa...»\n\n»Mutta täällähän minä juuri olen.» Ja itsekseen Leena ajatteli, että\nsano nyt hyvä mies nopeasti se mitä aiotkin — tiedänhän minä kuitenkin\nmihin pyrit.\n\n»Mutta minä tarkoitan Helsinkiä, Tukholmaa ja monia muita paikkoja»,\njatkoi Värnelin. »Myykää kartanonne, niin saatte siitä paljon rahaa.»\n\n»No nyt tullaan viimeinkin asiaan», ajatteli Leena.\n\n»Ja sitten te muutatte tänne, ostatte sillä rahalla laivoja, annatte\nlaivojen kulkea ulkomaille ja myytte tavaran, jota sieltä tulee. Teidän\nlumipallonne kasvaa ja teidän edessänne on kaikki avoinna.»\n\n»Jokos päästiin perille?» ajatteli Leena. »Ja lopuksi ei puutukaan\nenää muuta kuin se, että minä ostan sinut miesrukka kahdella\ntuhannella ruplalla irti kiukkuisesta eukostasi.» Ja nyt Leena kääntyi\nteknistin puoleen ja sanoi hänelle: »Annapa minulle eräs neuvo! Siellä\nkotikaupungissa oli kirjanpitäjä Koholin samaa mieltä, että raha\navaa tien maailmaan. Mutta hän ei puhunut minulle mitään laivoista\neikä tavaroista, vaan sanoi että pitäisi rakentaa myllyjä, sahoja ja\ntiilitehtaita. Kumpi näistä miehistä on oikeassa?»\n\n»Sahat ja myllyt eivät sovi naiselle», kerkisi Värnelin väliin. »Niistä\non liian paljon huolta ja vaivaa. Mutta laivoja kuljettaa tuuli ihan\nilmaiseksi.»\n\nSarka ei ollut puhetuulella ja virkahti pilkallisesti:\n\n»Hanki molemmat, niin silloinhan on tie laviampi suureen maailmaan. Sen\nkun istut trilloilla ja ajat vaikka Tukholmaan. Ja tien molemmin puolin\nhymyilee rasvanaamoja, jotka tarjoavat siirappiviinaa.»\n\nVärnelin lähti taluttamaan Leenaa toisaalle ja kysyi:\n\n»Oliko se mies juovuksissa?»\n\n»Taisi olla. Mutta hänestä meidän ei tarvitse välittää.»\n\n»Ei tietenkään. Nyt menemme neuvottelemaan siitä, millä tavalla tulemme\nrikkaiksi — eikö niin?»\n\n»Olen aivan samaa mieltä», myönsi Leena sopuisana. »Ja rahaa meidän on\nhankittava pian.»\n\n»Mutta millä tavalla?»\n\n»Siitä voidaan keskustella huomenna, kun tulen tuomaan suurta\ntavarakuormaani teidän kauppaanne.»\n\n»Ihastuttavaa! Me kaksi sovimme niin hyvin yhteen!»\n\n»Kyllä toistaiseksi.»\n\n»Se punainen ranskalainen ei sittenkään odota turhaan.»\n\nMyöhemmin Leena tapasi Saran nojailemassa surullisen näköisenä\nikkunanpieleen ja pureskelemassa Holterin Eenokin plommoneita.\n\n»Kaikki on nyt valmista», sanoi Leena.\n\n»Vai jo on», hymyili toinen ivallisesti.\n\n»On. Ja huomenna sinä tulet auttamaan minua, kun vien tavarakuormani\nkauppiaalle.»\n\n»Siis Franzénille?» katsoi toinen silmiin.\n\n»Eipäs, vaan siihen samaan puotiin, jossa tuo puukhollari odottaa kieli\npitkällä ja viinipullo kourassa.»\n\nKanavankaivaja ei viitsinyt katsoa häneen, vaan mutisi jotakin:\n\n»Vai ovat kauppasi niin pitkällä...?»\n\n»Ovat. Luuletko että olisin turhan takia riippunut koko illan hänen\nkäsipuolessaan?»\n\n»Hieromassa lemmenkauppoja.»\n\n»Ole vaiti! Minä olen tullut tänne myymään Haikolan viljat ja nahat ja\nannan ne sellaiselle, joka maksaa niistä enimmän — senkin tohkero!» Hän\ntarttui Saran hihaan ja virkkoi sitten: »Kuulepas nyt, Lievislahden\nurkunistin iso poika! Oletko koskaan kuullut sananpartta, että jos\nnostat koiran veneeseesi, kastelee se sinun omatkin vaatteesi? Niin\ntekee Värnelinkin.»\n\nTeknisti kääntyi ja katsoi totisena. Sitten hänen silmissään vilahti\njotakin joka näytti iloisemmalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen yön jälkeen oli talon edustalle kadulle ja myöskin pihan\npuolelle ruvennut kerääntymään kuomurekiä, sillä renkien oli määrä\nnoutaa herrasväkensä takaisin kotiin. Rengit tiesivät itsekin, että he\nsaisivat odotella vielä monia tunteja ennen kuin päästäisiin lähtemään.\nHe sitaisivat hevosensa aitaan kiinni ja kurkistelivat viluissaan salin\nikkunoista sisään. Mutta kun juhtain loppumisesta ei ollut tietoakaan,\npujahtivat he kulman taakse kellariin ja siemaisivat siellä pari\ntuoppia olutta lämpimikseen. Seurauksena oli että ulkona alkoi pian\nyhtä äänekäs meno kuin sisälläkin.\n\nJoku renki oli kiivennyt kinoksen harjalle kurkistaakseen ikkunasta\nherrain huoneeseen. Hän painoi kasvonsa lähelle ruutua ja huikkasi\ntoisille:\n\n»Siellä on tulossa tappelu! Notkolin pui nyrkkiä Jokelinille ja Jokelin\nrepii rinnuksista Mäkeliniä ja kaikki kolme huutavat yht'aikaa.»\n\nKinos petti alta mutta toiset tukivat miestä takapuolesta ja selostus\njatkui:\n\n»Hähhää! Eemeli, sinun isäntäsi nuokkuu nurkassa niin kuin hevosesi:\nSilmät sillä on kiinni, alahuuli lerpallaan ja korvat riipuksissa. Mene\nkantamaan patruunasi kotiin.»\n\nSe riitti. Jo singahti jäämukura kurkkijan selkään. Pian pöllysi\npihassa lumi, torkkuvat hevoset heräsivät ja alkoivat tempoa. Miehet\nkierivät hangessa kuin jauhovakassa, ähisivät ja painoivat toistensa\npäätä lumeen, pyyhkivät välillä kasvojaan ja syljeskelivät suunsa\ntyhjäksi. Mekastus kuului sisälle asti. Puotineitsyet, jotka olivat\nkierrätelleet ruoka- ja namusvateja, tulivat portaille katsomaan. He\nkoettivat taltuttaa tappelijoita, mutta turhaahan se oli, kunnes joku\nkeksi hakea sisältä kannun kuminaviinaa ja tarjota sitä. Sopu palasi\neikä kestänyt kuin hetken, kun sieltä täältä kuskipukilta tai kuomun\nalta alkoi kuulua hyräilyä.\n\nHerrain huoneessa oli alkanut riita eräästä sanomalehtikirjoituksesta.\nViikkosanomat oli jo kahdessa numerossaan maininnut kaupunkilaisten\nhuonosta elämästä ja mekastamisesta juovuspäissä. Kippari oli sitä\nmieltä, ettei lehdellä ollut minkäänlaista oikeutta määrätä ihmisten\nsyömisiä eikä juomisia. Nyt syntyi kaksi puoluetta, joista toiseen\nkuuluivat ne, joiden nenänpää kiilsi ja punoitti, ja toiseen taas\nmuuten sameakatseiset ja sammaltavat. Varsinainen riidan aihe kuitenkin\nunohtui pian, mutta nyt oltiin muuten vain eri mieltä, kunnes Notkolin\nalkoi syyttää viskaalia siitä, että tämä pelasi korttipelissä väärin.\n\n»Vannon kunniani kautta, ettei siinä ollut vilppiä!» tiuskaisi\npahastunut viskaali.\n\nKoko herraparvi kavahti pystyyn, niin että pongsuurin helmat\nheilahtivat. Jokainen tiesi, että tulossa oli jokavuotinen riita\nNotkolinin ja viskaalin kesken. Nämä kaksi huusivat kilpaa ja lopuksi\ntuli vimmastunut viskaali maininneeksi jotakin rouva Notkolinin\npaksuista pohkeista.\n\n»Missä sinä olet ne nähnyt — häh?» tiukkasi loukattu aviomies.\n\n»Ne näki jokainen äsken tuolla salissa!»\n\n»Valehtelet — senkin...!» Notkolin heitti kortit vasten viskaalin\nkasvoja. »Sinä olet siivoton — kuulitko: olet siivoton! Jos elettäisiin\nentisaikaa, vaatisin sinut kaksintaisteluun.»\n\nKaksintaistelu tuntui miellyttävän herroja ajatuksena, sillä\nkukaan heistä ei ollut taistellut kaksin. Toiset tulivat kuitenkin\nrauhoittamaan ja Notkolinin kiukku lauhtui. Vähitellen asetuttiin\npöydän ympärille ja kun riitelijät istutettiin eri puolille pöytää,\npäästiin jatkamaan peluuta ja juomaan halvoja ja heeloja.\n\nJa ulkona hevoset nuokkuivat ja rengit kuorsasivat tyytyväisiin\nkuomujen alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä alkoi jo kajastaa heidän astuessaan ovesta ulos. Merkkinä siitä,\nettä juhlat jatkuisivat vielä kauan, tarjottiin salissa aamuyön\nateriana hienoiksi viipaleiksi leikattua poronkoipea ja suolalohta,\nsillisalaattia ja etikkasieniä. Ja juomapöydälle kannettiin valkoista\nviiniä, kuminaviinaa ja olutta.\n\nRengit olivat ottaneet kauluulaudan ja laskivat sillä mäkeä\npihaportailta. Joku oli löytänyt kadulta naisten huivin ja solminnut\nsen lumiukon päähän. Laskiaisen ajelijat olivat tiputelleet katujen\nvarsille värillisiä paperisuikaleita ja tuolla oli heitetty portin\npylvääseen rekiloimi.\n\nLumi narskui kenkien alla ja Leena painautui viluissaan lähemmäksi\nSarkaa. Muutamien talojen piipuista kohosi jo savu. Samat kasvot,\njotka kurkistelivat eilen illalla verhojen takaa, olivat siellä\nnytkin odottamassa ja heti aamutuimaan päättelemässä, olivatko juhlat\nonnistuneet.\n\nLeena naurahti, sillä hän muisti kapteenin sanoneen äsken totisena\nkuin kirkossa, että ihmisten pitäisi juhlia vielä enemmän, juhlat kun\nlisäävät kanssakäymistä kansain ja ihmisten kesken. Jos pitoja on\npaljon, ei maailmassa ole koskaan riitaa. — Mutta herrain huoneessa kai\noltiin toista mieltä, koskapa sedät ehtivät tänä yönä tarttua toistensa\nkaulukseen ainakin kolme kertaa ja pihalla oli renkien kesken nujakkaa\njoka puolen tiiman jälkeen.\n\n»Miehissä on aina enemmän tai vähemmän pahankurista pojanreuhkaa»,\nsanoi Leena. »Ja joskus hiukan porsastakin.»\n\n»Sitä vartenhan on keksittykin pongsuuri, ettei saparo vilahtaisi\nsopimattomalla hetkellä», myönsi Sarka.\n\n»Nyt minä olen jo valmis lähtemään Huhtirantaan», huokaisi Leena.\n\nHe kääntyivät hetkiseksi katsomaan taakseen, näkivät varjojen\nvilahtelevan Westerlundin talon ikkunoissa, haukottelivat ja lähtivät\ntaivaltamaan eteenpäin. Mutta juhlat jatkuivat vielä kauan ja\npäivänvalo alkoi sokaista kruunujen kynttilöitä, jotka paloivat loppuun\nja sammuivat sitten itsestään kärähtäen ja tipauttaen sulaa rasvaa\nlattialle. Kun naiset alkoivat vaatia kotiin, keskeytyi herrojen\nkorttipeli sen verran, että he ojensivat liinoja rouviensa harteille ja\nsaattoivat ulos kylmään rekeen. Sitten jatkui peli taas, kunnes joku\nkeksi että paras oli siirtyä parin kadun takana olevaan salonkiin.\nAjatus oli hyvä ja niin kuului salongista vielä puolen päivän aikoihin\niloinen rytäkkä.\n\nKaikki oli onnistunut suunnitelmien mukaan. Kun viikkosanomien\nseuraava numero ilmestyi, sanottiin siinä, että laulukunta ja tuleva\nkirjalainanto olivat saaneet tansseista huomattavasti rahaa. Ikävä\nvain, että lehden viereisellä sivulla oli pistelevä kirjoitus, jossa\nvaadittiin kotipolton vähentämistä. Sen takia eivät herrat tunteneet\ntoisiaan kadulla pariin viikkoon. Ja lehden takasivulla oli pieniä\nilmoituksia laskiaisena kadonneista esineistä: sisältä kullattu\nhopiatoosa, pihkakivirenkaat rihmasesta riitaan päältä, naisen\nkalvoisrinki eli rannerinki, iso punarantuinen silkkifluuri ja mörkillä\nkudottu fattirantuinen vaimonpuolen tröijy. Ja löydettyjen esineiden\nluettelossa oli pislaakipiippu lyhyellä slangilla, naisten musta kenkä\nja yhet silmä-klasit hopiapookilla, jotka kaikki olivat perittävissä\nlehden konttuurista.\n\nSuolan rahtilaisten oli lähdettävä ajoissa ennen kuin räystäät\nrupeaisivat tippumaan, sillä silloin menisivät keväiset tiet\nvierteille. Ylihuomenaamuna, kun kelmenevät tähdet näkyivät kylmän\nvärisinä, soluttautui retkikunta Franzénin pihasta maantielle ja\nlevänneet hevoset aloittivat matkan rivakasti. Miehet tuijottivat\nkaakosta vaalenevaan päivään kuin odottaen näkevänsä jo kotipuolen\ntuttuja vaaranrinteitä. Mutta he saivat tuijottaa sinne vielä monen\nmonituiset päivät eikä sieltä näkynyt muuta kuin vierasta maailmaa.\n\nHolterin Eenokki oli muuttunut matkalla harvapuheiseksi. Yksi ja toinen\nkyseli siihen syytä, mutta kukaan ei osannut selittää tarkoin. Eenokki\nparka oli lukenut lehdestä uutisen, että se joka ostaa olutpanimosta\nsata putelia olutta, saa vielä kymmenen pulloa kaupanpäällisiksi. Ja\nhän oli päätellyt, että kun kaikki tulisi sillä tavalla huokeammaksi,\nniin mitäpä tässä säästämään. Niin hän meni ja osti ne sata pulloa\nja istui nyt suolatynnyrillä murheissaan. Kun päästiin Kajaaniin ja\nTervapeukalon isäntä kysyi taas, mitä Eenokilla oli kuormassaan,\nkatseli tämä alakuloisena liiterin nurkkaan ja vastasi vaisusti:\n\n»Tyhjiä pulloja.»\n\nKauppamies vihelsi ja sanoi sitten:\n\n»No sitten ei taida tullakaan kauppaa Holterin talon emännästä, vaikka\nviime kerralla puhuttiin.»\n\n»Eikä sillä ole väliäkään», vastasi Eenokki. »Minä myyn taloni ja ostan\nlaivan ja lähden kaupantekoon Viipuriin.»\n\nHän meni Vahtolaisen luokse, veti taskustaan plakkarikellon, katsoi\nsitä pitkään ja sanoi:\n\n»Enhän minä mihinkään lähde, valehtelin muuten vain. Mutta eiköhän\ntästä mentäisi maantielle, sillä minulla on niin tolkuton kotoikävä...»\n\nSitten hän huitaisi hevostaan, rohkaisi sitä ja samalla itseäänkin\nhihkaisemalla niin että puoli kaupunkia kuuli:\n\n»Häntä pystyyn!»\n\n\n\n\nJÄÄT LÄHTIVÄT\n\n\nNata oli kadonnut.\n\nAsiasta ei tiedetty muuta kuin se että eräänä sunnuntaiaamuna löytyi\npirtin pöydältä paperisuikale, johon oli hiilellä tuherrettu seuraavat\nsanat: »En tahto talole häpiää vaan lähen nyt Ja antakaa mulle\nonnetomale anteeks En minä muuten sitä tekis.»\n\nHän oli jo viikkokausia kartellut muita ihmisiä ja ollut umpimielinen.\nJokainen tiesi syyn, sillä näkyihän päältäkin että tytön asiat olivat\nmurheelliset. Pari kertaa hän oli tiedustellut emännältä, milloin Leena\nsaapuisi kotiin, mutta kuultuaan, että siihen menisi vielä viikkoja\npari tai kolmekin, hän oli vaipunut takaisin yksitotisiin mietteisiin.\nNiin sitten kävi eräänä lauantaina, että Nata jäi tapansa mukaan\nnukkumaan lämpimään saunaan. Mutta aamulla häntä ei löydetty mistään\neikä kylälläkään kukaan tiennyt mitään. Isäntä istui kauan kamarissaan\nja tuijotti paperiin arvaillen Natan matkan suuntaa. Piian karkaaminen\ntalosta oli häpeä ja vielä pari vuosikymmentä sitten siitä rangaistiin\nantamalla karkurille piiskaa, sillä orja oli talon holhouksessa. Mutta\njos Nata oli sekapäissään juossut avantoon ja hukuttautunut, oli se\nvielä suurempi häpeä. Eikä tyttö sillä pelastaisi omaakaan mainettaan.\nSillä jos kerran oli ymmärtämätön lemmenasioissa, oli sitä turha\npaikata toisella tuhmuudella.\n\nRiitta-piika tiesi niin paljon, että Nata oli kauan aikaa ikävöinyt\nLeenaa kotiin puhuakseen tälle huolistaan. Tässä muutamalla viikolla\nNata oli käynyt ylävesien rannalla kanavan työmaalla kyselemässä\nsulhastaan, mutta oli tullut sieltä takaisin itkettyneenä ja vaipunut\nentistä synkemmäksi, sillä sulhanen kuului lähteneen muille maille\njo viime syyspuolella. Tytöille oli tullut pientä kiistaakin, kun\nRiitta ei ollut malttanut hillitä kärkevää kieltään, vaan oli sulhasen\nmenosta kuultuaan tokaissut jotakin että »johan minä syksyllä sanoin:\nharvoin härkä vasikoitaan ammuu». — Mari-täti tiesi vuorostaan niin\npaljon, että Nata oli kerran kysellyt häneltä tietä Parantaisen\nLoviisan mökille. Kun hän oli kysellyt, mitä Nata siellä tekisi, oli\ntämä vastannut jotakin, että Loviisa tiesi niin hyvin kaikki taiat\nja muutkin temput. »Ei siinä taikoja tarvita, vaan kaiken pitää\ntapahtua niin kuin määrätty on», oli Mari-täti suutahtanut. Ja Nata\noli selittänyt siihen, että Loviisa ehkä tietäisi senkin, mihin lapsen\nvoisi piilottaa jälkeenpäin, sillä eihän sitä voinut ottaa parkumaan\nhovin pirtin karsinaankaan.\n\nIsäntä kierteli keväisen paisteisella pihalla ja huomasi suksiparin\nhävinneen tikapuilta. Se pani arvelemaan, ettei tyttö ollut juossut\navantoon, vaan ehkä jonnekin poppa-akan hoiviin tai sentapaiseen.\nParasta oli jättää asia nyt silleen ja puhua mahdollisimman vähän,\nsillä ehkäpä Nata itsekin antaisi tietoja olemisestaan.\n\nViikko vierähti, mutta mitään ei kuulunut. Riitta näytti olevan\nainoa, joka oli muuttunut virkeämmäksi Natan mentyä. Kolistellessaan\nastioita hän saattoi hyräillä laulunpätkän entisen sapekkuuden sijaan\nja saunassa veikisteli itseänsä lähemmäksi Sipoa toimittaen, että kun\nNataa ei ollut enää olemassa, voisi hän nyt vuorostaan ottaa lauteet\nnukkumispaikakseen ja lojua siellä mieluummin kuin pirtin vetoisessa\nnurkassa. Mutta Sipo ei ollut kuulevinaan, vaan keräili vaatteet\nkainaloonsa ja käveli pirttiin, puki ne siellä ylleen, solautti kirveen\nvarrestaan vyön alle, nousi suksille ja lähti metsään. Hänelläkin\noli ollut vaikeita ajatuksia ja hampaanpuremisia siitä lähtien, kun\nsyksyllä huomasi havitelleensa turhia. Mutta minkä oli päättänyt, sen\nhän halusi tehdä valmiiksi asti. Aina sopivan hetken tullen hän hiihti\nVoitanan torpalle, kaatoi seinähirsiä aikoen rakentaa ja asua torpassa\nvaikka yksin. Ja mikäpä olisi asuessa, jos tekisi ensin työnsä hovissa\nja iltaisin istuisi torpan lämpimissä tai kesällä soutelisi lammen\nrantoja onkimatkoilla. Jos joku tyttölapsi oli niin hupsu, että pilasi\nasiansa eikä voinut tulla emännäksi valmiiseen pirttiin, oli se hänen\noma vikansa eikä sitä kannattanut murehtia ikuisesti...\n\nSipo taisi kuitenkin murehtia, mutta seinähirret kaatuivat ja kesän\ntultua hän aikoi nostaa ne paikoilleen varvin kerrallaan sitä mukaa\nkuin pyhiä riittäisi.\n\nHaikolan elämä tuntui muuttuneen hiljaisemmaksi Leenan ja Natan\nmentyä aivan kuin jokaisella ihmisellä olisi ollut salainen ajatusten\nahdistaja. Vain Maija ja Hani olivat joskus temmellystuulella, mutta\nhekin asettuivat usein nurkkaan sipisten hiljaa keskenään. Mari-täti\npolkea remputti rukkiaan lakkaamatta ja joskus nukahti istualleen\nsukanneule ja kerä sylissään, isäntä istui kamarissa tutkien tilan\npapereita muistiinsa niin kauan kuin näköä riitti lukemiseen, emäntä\ntorkkui sanan ääressä ja pikku Kristiina leikki nurkassa kapistuksineen\nja supatti itselleen.\n\nSilloin tuli Leena kotiin. Ensimmäisenä sen huomasi Hani istuessaan\nikkunan ääressä ja kuullessaan maantieltä hopeatumpelin äänen ennen\nkuin hevosta näkyikään. Hän karkasi pystyyn ja ehti portille vastaan\ntarttuakseen Ullan ohjaksiin ja ajaakseen reen portaiden eteen. Nyt\nsyntyi umpimieliseen ja alakuloiseen taloon elämää niin kuin jokainen\nolisi odottanut vain sitä, että, uudet tapahtumat sysäisivät heidät\nliikkeelle ja pakottaisivat puhumaan. Leena astui pirttiin rennosti\nkuin renkimies, heitti rukkaset rahille ja karvareuhkan valjasnaulaan,\nseisoi jalat hajallaan keskellä lattiaa ja kohautteli housujaan\nkehaistessaan:\n\n»Sellaista matkaa ei kyllä joka poika tee!»\n\nTaloon tuli melua ja metakkaa. Väki kokoontui ympärille ja koira\nkieppui kintuissa vikisten omiaan. Isä herautteli lyhyttä naurua ja\nselitti kovaäänisesti, että »kas juutas tuota tyttöä, kun pääsi ehjänä\ntakaisin». Äiti kierteli ja käänteli Leenaa puolelta ja toiselta\nvalitellen yhtenään että »voivoi sua lapsiraukka, kun olet nokinen\nnaamaltasi». Mari-täti luki loitsunsa ja siunauksensa samaan tahtiin\nja Kristiina juoksi ujona nurkkaan päästäen siellä hyvänmielen\ntyynnyttävän itkun. Kysymyksiä sateli ja niihin oli vastailtava\nyhtaikaa. Äiti uteli, etsikö hänen rakas sisarensa Adolfiina Notkolin\npelastusta sanasta ja olivatko nuoret Notkolinin tyttäret jo luopuneet\nmaallisista ajatuksista. Hani halusi tietää tarkalleen, missä ja\nmitä varten oli reen aisa katkennut ja kuka oli laittanut uuden, ja\nMari-täti päivitteli sitä, kun matkalla ei kukaan ollut sairastunut\nkuolemantautiin eikä jäänyt sille tielleen. Leena tunsi olevansa\njokaisen jututeltavana kuin mestari Tietoniekka kylään tultuaan.\nLopuksi oli jaettava tuliaiset ja annas olla kun siitä pahastuttiin,\njos ei ollut Hanille kiiltävähelaista tehtaanpuukkoa, Maijalle\nlettinauhaa, isälle vutraalia silmäklaseja varten ja niin edelleen.\n\nVasta iltamyöhällä he pääsivät isän kanssa kahden ja istuivat toinen\ntoisella puolen pöytää. Hiljaisuutta kesti kauan, sillä puhumista\noli liikaakin eikä kumpikaan tiennyt mistä aloittaa. Viimein alkoi\nLeena selvittää kauppojaan jokaista myymäänsä elokappaa kohti ja veti\ntaskusta nipun papereita ja seteleitä pannen ne isän eteen pöydälle.\nUkko oikoi setelit suoriksi kämmentensä välissä, näytti olevan\ntyytyväinen ja nauraa hyrisi voitoniloisena, että kun hänelläkin\nsattui nyt olemaan penninkejä laatikossaan, päästäisiin pian irti\nkauppias Sormulaisen asettamasta kytkyestä. Mutta tutkiessaan papereita\ntarkemmin hän rypisti otsaansa, kohotti päätään ja kysyi:\n\n»Entä voi ja lihat? Mitäs niistä maksettiin?»\n\n»Ei mitään. En minä niitä myynytkään.»\n\n»Et myynyt...? Varastetuinko reestä?»\n\n»Ei. Minä jaoin ne köyhille ihmisille matkan varrella. Enimmän osan jo\nmennessä, mutta loput vasta tulomatkalla.»\n\nIsä napautti sormenpäillä pöytään ja nousi seisomaan:\n\n»Tosiaanko ilmaiseksi?»\n\n»Ilmaiseksi niin. Millä rahalla he olisivat maksaneet, kun ei ollut\nmitään muutakaan.»\n\nUkko alkoi saapastella edestakaisin lattialla sanoen pari kertaa\nlyhyesti »jaahah». Leena ei jäänyt odottamaan tuiskua vaan aloitti itse:\n\n»Jos olisitte nähnyt sen jumalattoman köyhyyden, mitä oli torpissa tien\nvarrella, olisitte tehnyt samalla tavalla. Kun viluinen penskaparvi\nistui rivissä penkillä ja järsi vaivaista muruansa, ei sitä tavallinen\nihminen hennonut katsella. Mieleen tuli, että onkohan Luoja ajatellut\noikein vakavissaan, kun ihmisparan pitää olla huolissaan huomispäivän\nmuruista ennen kuin uskaltaa nielaista tämän päivän viimeisen suupalan.\nTotisesti silloin teki mieli pyyhkäistä voita kannikalle ja sanoa,\nettä puraise nyt hyvä lapsi vähän rohkeammin! Ja minä leikkasin leipää\ntoisenkin viipaleen ja lähtiessäni jätin lampaankoiven lahjaksi.»\n\n»Minäkin olen kulkenut saman matkan», keskeytti isä.\n\n»No sittenhän tiedätte selittämättäkin. Ajattelin siellä joka kerran,\nettä te tulette antamaan minulle saarnanne siitä. Mutta kuitenkin\ntiesin, että Haikolassa on syötävää ja riittää tarita toisillekin. Niin\nminä tein ja nyt voitte julmistella jos haluatte.»\n\nKesti kotvan ennen kuin isä virkahti:\n\n»Sinä näyt oppineen suorasukaista kieltä.»\n\n»Se sopii hyvin Haikolan suolakuskille.»\n\n»Mutta ei naisihmiselle täällä avarammassa maailmassa.»\n\nLeenan oli mahdoton arvata, mitä isä tulisi lopuksi sanomaan. Niskan\npunoitus ei näyttänyt kovin pahalta ja ukko istahti takaisin tuolilleen\njääden tuijottamaan tuijuun. Leena huomasi isän katseen tänä lyhyenä\naikana muuttuneen, se oli kuin huuruista lasia ja harmaata siinä näytti\nolevan enemmän kuin ennen. Isä pudisti päätään, naurahti itsekseen ja\nrummutettuaan pöytää sanoi viimein:\n\n»Nata karkasi talosta.»\n\nLeena katsoi kysyvästi niin kuin ei olisi ymmärtänyt. He kumartuivat\nlähemmäksi toisiaan ja kuiskailivat kuin salaisuutta, joka ei saanut\nkuulua emännällekään. Isä tuntui ajattelevan enemmän talon häpeää\nkuin hyvän työntekijän menettämistä. Mutta Leenan mielestä oli Natan\nhäviäminen parempi kuin jääminen. Sillä kun pahin häly asiasta olisi\nohi, voisi tyttö tulla kaikessa rauhassa takaisin. Ja niin kai oli Nata\nitsekin ajatellut.\n\n»Minä vain pelkään sitä, että tyttö on juossut järveen», huokaisi isä\nojentaessaan Natan kirjeen.\n\n»En usko», vastasi Leena, kohotti sitten päätään ja virkahti nopeasti:\n»Mutta eihän Nata osaa kirjoittaa!»\n\nSe oli totta. Pohdittuaan hetkisen he päättivät kutsua Hanin\npuheilleen. Pian seisoikin poika kynnyksellä räpytellen unisia\nsilmiään, poskessa laaja paloarpi, toinen korva rutussa kuin kuivunut\nsieni ja etusormesta vain tynkä jäljellä. Haikonen viittasi tuolia ja\nalkoi puhua vakavasti. Hän selitti kuin Hani olisi ollut syyllinen,\nettä jos hovin renkejä ja piikoja pidettäisiin vielä orjina niin kuin\nmonissa muissa paikoissa, voisi Nata saada tekosestaan orjan palkankin.\nMutta täällä oltiin kaikki talon omaa väkeä vanhimmasta nuorimpaan,\nMari-tädistä pikku Kristiinaan saakka, eikä täällä sopinut heittäytyä\nsalaperäiseksi ja ryhtyä kujeilemaan talon maineen kustannuksella.\n\nPoika hankasi neuvottomana nenänsä kuvetta, hieroskeli käsiään ja\nvääntelehti istuimella. Mutta sitten hän kohotti katseensa Leenaan ja\nmyönsi tietävänsä kaiken.\n\n»No niin, alapa kertoa», vastasi toinen rauhallisesti. »Arvattiin että\nsinä tiedät. Ja sen vuoksi sinut tänne herätettiinkin.»\n\nNata oli kertonut aikeistaan Maijalle ja Hanille, kun Leena ei ollut\nkotona. Jäätyään toissa lauantaina saunaan hän oli yöllä ottanut sukset\nja hiihtänyt Nuottasaareen päästäkseen ihmisiltä piiloon. Pakoon niin\nkuin arka otus, sanoi poika. Siellä hän sai olla ainakin rauhassa,\nsillä saaresta oli matkaa mantereelle pari virstaa ja lähimpään taloon\nkolmekin. Hän asui autiossa kalasaunassa, hytisi kylmästä, taisi\nnähdä vähän nälkääkin ja itki ihmisten pahuutta. Hani ja Maija olivat\nkäyneet pari kertaa häntä tapaamassa ja samalla vieneet talosta salaa\nsieppaamaansa leipää ja lihaa ja...\n\n»Ei niitä tarvitse kähveltää! Saat ottaa muutenkin, jos puhut minulle»,\nkeskeytti Leena.\n\nIsä katsoi oudostellen tyttärensä varmuutta niin kuin ei olisi\nhyväksynyt sitä sellaisenaan. Ja poika kertoi edelleen, että heidän\nkäydessään saaressa oli Nata väliin puhunut kuin hupero ja itkenyt\nja nauranut sekaisin. Olipa kertonut sellaisiakin satuja, että kun\njärvellä tulisi jäänlähtö, astuisi hän suurimmalle lautalle ja seilaisi\nsillä etelän maille, jonnekin kauas, missä piikakin on ihminen, missä\ntalvipakkasellakin kuuluu olevan lämmin ja missä marjat tippuvat puista\nsen kun niitä vähän kopistelee...\n\n»Puhuitko mitään hänelle?» kysyi isäntä.\n\n»Puhuin vähän», naurahti poika lyhyesti. »Sanoin että se jäälautta\nsulaa jo ennen etelää eikä sillä pääse kovinkaan pitkälle.»\n\n»No mitäs Nata?»\n\n»Hupersi jotakin, että hänellä on taikoja. Ottaa aarrelaivan ja soutaa\nlopun matkaa sillä.» Ja hetken kuluttua poika osoitti pöydällä olevaa\nlappua: »Minähän tuon paperin kirjoitin, kun Nata pyysi.»\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Haikonen otti sulan ja alkoi\nvuoleskella sen kärkeä teräväksi, Leena pudisti ajatuksissaan päätään\nja poika kiersi sormen tynkää toisen kämmenen sisällä. Hani oli sen\nnäköinen kuin valmiina nyyhkyttämään toisen ihmisen puolesta. Haikonen\nvilkaisi Leenaan ja tämä huomasi isän katseessa epävarmuutta ja\nkyselyä. Leena käytti sitä hyväkseen ja sanoi Hanille lyhyesti:\n\n»Minä lähden huomenna sinne saareen. Ja sinä tulet saattamaan.»\n\nPoika nousi ja nyökkäsi lähtiessään. Isäntäkin nousi mutta ei\nnyökännyt, käveli pari kertaa yli lattian ja pysähtyi sitten tyttärensä\neteen:\n\n»Niin, sekin olisi synti, jos jättäisi ihmisen nääntymään sinne yksin.»\n\n»Tietysti olisi. Ja sekapäisenä hän voisi tehdä itselleen mitä tahansa.»\n\nVielä kauan aikaa näkyi kamarin raukea keltainen valo ulos maantielle\nja joskus isännän suuri varjo kulki hitaasti ohi ikkunan. Viimein\nHaikonen puhalsi tuijun sammuksiin ja he erosivat kumpikin omalle\npuolelleen.\n\nKristiina nukkui Leenan kamarissa käsi posken alla ja suu hiukan\navoinna kuin olisi juuri sanonut jotakin. Natasta ja tytöstä Leena\njohtui miettimään omaa asiaansa ja Haikolaa ja kaikkea sitä mitä\nympärillä oli ja kysyi itseltään, riittäisikö hänen osalleen se, mitä\ntällä hetkellä näkyi tuossa hurstia vasten. Ei, se ei vielä riittäisi\neikä hän tyytyisi niin vähään. Hän oli viime syksystä lähtien oppinut\nottamaan elämässään tanakampia askelia ja tahtoi opettaa jonkun\ntoisenkin kävelemään, jonkun sellaisen pienen ihmisenalun, jolle voisi\nkurkottaa kätensä ensimmäisten askelten tueksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAuringon puoleisilla rinteillä lumi oli jo ohentunut ja puiden ja\nkivien ympärille oli sulanut tummia renkaita, joista kurkisti puolukan\nvarsia ja kanervanoksia. Talven siniharmaa utu oli katoamassa, auringon\nlämmintä keltaväriä valui hangille ja talojen seiniin. Pihapolut\nsulivat jäätiköiksi ja hangille levitettiin kangaspuista puretut pitkät\npellavavaatteet. Isännät kokoilivat jo talteen risukarhin aineksia\nnaulatakseen ne iltaisin kasaan ja nuoret miehet etsivät reikiä\nrysistään. Keskipäivän aikaan ajettiin talojen lammaskarja ulos pihaan\nhaukkaamaan navetan ympärille karisseita heiniä ja lapset potkaisivat\nkostuneet tallukkaansa penkin alle etsien kuivaa jalkoihinsa. Talojen\nympärillä asustaneet varisparvet kaikkosivat kauemmaksi metsiin\nvalitakseen hyvissä ajoin sopivia pesäpaikkoja ja jostakin kelon\nkupeesta kajahteli palokärjen kiihkeä nakutus sen etsiessä ensimmäistä\ntalvihorroksestaan heräävää puuntoukkaa.\n\nKevät oli tullut ja elämisen tarve antoi ihmisille puolen vuotta\nkestävän uusien töiden vaiheen. Siihen kuuluivat täsmälleen samat\ntoimet kuin ennenkin kalastuksesta ja kynnöistä niittoihin,\nleikkuupäiviin ja syyspuolen puinteihin.\n\nLeena katseli ja mietti tätä uuden vuosipuoliskon alkua istuessaan\nkuomureen perässä ja kuunnellessaan Hilan valjaissa helähtelevää\nhopeatumpelia. Järvenselkä kimmelsi, niin että silmiä kivisti, kaukana\ntaivaanrannalla kohosi metsän viivan yläpuolelle Auhtion sinervä\nlaki ja sen aukeilla rinteillä näkyi kevään kellertävää hohtoa niin\nkuin kinokset olisivat sulaneet kullaksi. Ja suoraan edessäpäin oli\ntaivaanrannan yläpuolella harmahtavana juovana kaupungin savuverho.\nKoko maailman selkeys ja kirkkaus sai ihmisenkin hyväntuuliseen\nhymyyn. Eläminen ja kaikki tuntui olevan kuin leikittelyä. Ajopukilla\nistuva Juhani piteli tekaistun totisena ja niska jäykkänä ohjaksista,\nsaverikot naksuttivat tasaisesti kuin polskan tahdissa, Ullan kavioista\nirronneet tierat kopahtelivat seviä vasten ja tien poikki loikkiva\njänis pysähtyi kallion laelle vilkuttamaan heille terveisiä korvallaan.\nMetsän yläpuolelta kuuluva havina pyyhkäisi pojan arvokkuuden pois ja\nkaula ojossa ja suu auki hän katseli lintuparven matkaa niin kauan,\nkunnes se pienenä pisteenä katosi metsän siniseen utuun.\n\nMaantiellä heidän edellään kiiruhti sisukas hiihtäjä ehtiäkseen\npakoon keskipäivän hikistä vesikeliä. Joka kerran kun hevonen pääsi\nmäen laelle, oli hiihtäjä nousemassa vastakkaista rinnettä ylös\nhäviten uudelleen metsän sisään. Leena tuli uteliaaksi ja aikoi\njuuri sanoa Hanille, että heidän piti parantaa vauhtiaan ehtiäkseen\najoissa kaupunkiin ja illalla takaisin kotiin, kun poikaan tarttui\nkilpailun henki ja hän kiristi ohjaksiaan. Päästyään parin nousun ohi\nhe näkivätkin miehen istuvan tiepuolessa kannolla ja pyyhkivän hikeä\notsaltaan. Leena tunsi hänet jo kaukaa ja mieskin nousi seisomaan,\nheilautti lakkiaan ja huusi ennen kuin reki ehti kohdalle:\n\n»Tunsin tumpelin äänen takaani ja jäin odottamaan!» Hevonen pysähtyi ja\ntavoitteli miehen hihaa huultensa vähin. »Mihin olet menossa?» uteli\nLeena.\n\nSarka selitti menevänsä kaupunkiin, sillä kevät kuului tulleen, maat\nolivat sulamassa ja työt piti järjestää kuntoon kesän pitkää urakkaa\nvarten. Hän viittoili alhaalla näkyvään notkelmaan ja kertoi että\ntuonne, juuri tuonne kalliorinteen kohdalle kaivettaisiin ennen syksyä,\nniin että ensi talvena ei olisi muuta työtä kuin katkaista nuo kaksi\nkorkeata mäkeä. Silloin olisi joki valmis ja vesi vuotaisi niin että\nkohina kuuluisi, kehaisi hän pyyhkien hihalla otsaansa.\n\n»Tuletko rekeeni, jos et ole saanut ajamisesta tarpeeksesi?» kysyi\nLeena kohottaen nahkoja viereltään.\n\nSovittiin sillä tavalla, että Hani ottaisi teknistin sukset ja\nhiihtäisi takaisin kotiin. Sarka tarttuisi ohjaksiin ja palaisi illalla\nLeenan mukana Haikolaan ja sitten hiihtäisi edelleen kanavalleen.\nPujottautuessaan vällyn alle Sarka katseli Leenan pukua, joka oli\nmuuttunut viime näkemästä paljon: Kädessä oli kiiltävänmusta puuhka ja\npäässä toiselle korvalliselle kallellaan siro turkislakki.\n\n»Olen nähnyt sinua monenlaisessa asussa», kertoili Sarka. »Ensiksi\nHaikolan piikana, jolla oli kesakoita nenän juuressa, piikkopaita ja\nniin lyhyt hame että polvet vilkkuivat. Toiseksi suolakuskina miehen\nhousuissa, kelsiturkissa ja karvareuhka päässä apetta hämmentämässä.\nJa kolmanneksi kartanon mamsellina kureliiveissä, säädyllisen pitkässä\nhameessa ja ylhäältä paljaana. Mutta hauskin sinä olet ollut piikana.»\n\n»Mutta nyt menenkin kaupunkiin ostamaan vapauden Haikolan talolle ja\nomalle itselleni», hymyili Leena. »Ja sen vuoksi tämä on juhlapäivä.»\n\n»Minun tietääkseni eivät Haikolan elämää ole säätäneet muut kuin yöt ja\npäivät tai poudat ja sateet. Ja omasta kokemuksestani tiedän sen, että\nsinua itseäsi ei ole holhonnut mikään muu kuin oma itsepäisyytesi.»\n\nLeenan piti selittää, että Haikolan elämää oli kiusannut eräs paperi,\njonka hinta maksettaisiin tänään. Ja se mikä oli velvoittanut Haikolaa,\nse oli ollut pakkona hänellä itselläänkin. Kaupunkia lähestyttäessä\nSarka nousi reestä ja nosti kuomun paikoilleen, sillä vaikka oli lämmin\nja aurinko paistoi, oli se hänestä arvokkaampaa. Itse hän istuutui\nsuoraselkäisenä kuskipukille eikä edes vilkaissut taakseen Leenan\nnojaillessa reen selustaan ja katsellessa nenänvartta pitkin katujen\npientä elämää. Rannan puolella melkein vedenrajassa olivat kauppias\nSormulaisen pitkät tavara-aittojen rivit ja niiden vastapäätä kadun\ntoisella puolella itse kauppatalo ja konttuuri, jonka lähistöllä oli\ntouhua melkein yhtä paljon kuin Oulun suurissa kauppataloissa.\n\nSarka ei ajanut pihaan, vaan pysäytti hevosen portaitten eteen, hyppäsi\nreestä nostamaan nahkapeitteitä pois Leenan jaloilta ja kumartamaan\nsyvään niin kuin kunnon kuskin pitikin. Leena ei vilkaissutkaan häneen,\nvaan astui portaita itsetietoisen varmana ja vasta hänen kadottuaan\novesta Sarka kiipesi takaisin pukilleen jäykkänä kuin puu-ukko jääden\nistumaan siihen sivulleen vilkuilematta.\n\nSuuri eteinen oli jonkinlainen tavarasäiliö ja Leena pujotteli\njauhosäkkien ja naulalaatikoiden ohi suojellen vaatteitaan ja\npuotikellon kilistessä astui tupakansavun täyttämään kauppaan.\nJoutomiehinä aikaansa kuluttavat lähiseudun isännät kävellä tepsuttivat\nnarinakengissään edestakaisin lattialla tai istuivat laatikoilla\ntuijottaen häneen äänettöminä. Kauppaneitsyt niiasi ja jätti työnsä\nkesken valmiina palvelemaan. Ja takana seisoi kyynäränmitta kädessään\nkirjanpitäjä Koholin, joka ensin näytti kalpenevan hämmästyksestä,\nmutta sitten yritti hymyillä ja noikkasi niin syvään, että otsa\nraapaisi tiskin reunaa. Leena nyökkäsi niukan vastauksensa ja viittasi\nviereiseen oveen kysyen, oliko kauppapatruuna Sormulainen itse\ntavattavissa. Koholin tuli tarjoamaan kättään, mutta Leena ei ollut\nsitä huomaavinaan, vaan astui avatusta ovesta konttuuriin. Kauppias\nSormulainen nousi seisomaan kumartaen hyvän kaupantekijän tapaan, mutta\nLeenan vastaus oli vieläkin niukempi ja pengottuaan hetken puuhkaansa\nhän ojensi Sormulaiselle taitetun paperin ja puristi kädessään olevaa\nsetelipinkkaa:\n\n»Haluan tietää kopeekan tarkkuudella, paljonko Haikolan hovi on teille\nvelkaa ja paljonko siihen lisätään ränttirahoja. Maksan ne nyt kaikki\npois ja samalla pyydän kuittipaperin, jossa on legaalit kahden miehen\npiirtämänä.»\n\nHän itsekin nautti siitä, että osasi ulkolukunsa hyvin. Sormulainen\nheltisi kohteliaaksi tarjoten tuolia ja hypistellen rusettiaan, kyseli\npappa Haikosen vointia ja kesän tuloa Huhtirantaan. Mutta Leena jäi\nseisomaan ja rahoja lukiessaan virkahti väliin jotakin ulkoläksyn\nlisäksi, että »mikäpäs papalla on ollessa». Samaan aikaan siirtyi\nkaupan puolella kirjanpitäjä Koholin lähemmäksi ovea kuunnellakseen\nmitä konttuurissa tapahtui. Mutta ukot olivat äänessä ja puotipiika\nkolisteli jauhokoussikkaa, niin ettei hän kuullut yhtään mitään.\nKoholin vilkastui, oikoili takkinsa lievettä, siirsi nuorakieppiä\nsivummalle ja nuuhkaisi sillille haisevia käsiään. Silloin hänelle\ntuli kiire pujahtaa ulos pihalle, hangata käsiään lumella ja\nvarastohuoneessa hieroa niiden välissä kuminansiemeniä hyvän hajun\nvuoksi. Sitten hän palasi takaisin konttuurin oven viereen ja oli\nkuuntelevinaan ukkoja, vaikka ajatukset olivat oven takana. Samassa ovi\naukenikin ja Sormulainen kutsui hänet sisälle.\n\nNyt Koholin jo voitti arkuutensa, käyttäytyi terhakammin ja astui\nLeenaa kohti käsi tuttavallisesti koholla:\n\n»Niin viehättävää tavata teidät taas! Kuulin että olette ollut\nmatkoilla Oulussa asti.»\n\n»Huvittelemassa suuressa maailmassa sydäntalven aikaan», vastasi\nLeena tarjoten sormenpäitään. »Mutta itse matka ja perillä oleminen\nrasittivat paljon. Oli juhlittava yötä ja päivää.»\n\n»Jos mamselli Haikonen aikoo viipyä kaupungissa iltaan asti, voisimme\nmekin koota ystäviä pieniä juhlia varten», ehdotti Koholin uskoen\nhyviin enteisiin.\n\n»Ei sovi mitenkään! Minulla on kiire takaisin Huhtirantaan ja\nkuskipoikani odottaa parhaillaan tuolla kadulla», virkahti Leena\nvilkaisten pöydällä odottavaan velkakirjaan.\n\nKoholin kurkisti kadulle, näki hevosen ja selin istuvan kuskipojan,\nmietti hetken ja koetti huoata sillä tavoin, että äänessä värähtäisi\nhiukan pettymystä. Silloin hän keksi ehdottaa:\n\n»Lähettäkää poika kotiin! Voimme saattaa teidät huomenna takaisin.»\n\nJa pienenä sala-ajatuksena vilahti päässä, että tänä iltana ei ehkä\ntulisi väärinkäsityksiä ovista. Sitäkään hän ei ehtinyt kuvitella\nloppuun ennen kuin Leena vastasi:\n\n»En voi. Haikolan rengit ovat itsetietoista väkeä ja voivat vaikka\nkantaa minut rekeen, jos jätän heidät yksin.»\n\nTätä ei Koholin ymmärtänyt. Mutta hänen ei tarvinnutkaan käsittää sitä,\nsillä Sormulainen viittasi hänelle pöydällä olevaa paperia ja sanoi\nkuivasti:\n\n»Töhrää nimesi tuohon!»\n\nVasta nyt Koholin huomasi vertailla molempien kasvoja ja nähdä niillä\nsaman jäykän ilmeen kuin kovassa pakkasviimassa. Hän katsoi Leenaan\nodottaen tältä joitakin uusia ehdotuksia, mutta kun ei saanut katsetta\neikä sanaa, alkoi hän lukea paperista Sormulaisen kirjoittamia\ntuoreenkosteita sanoja, muuttui samalla kankeaksi itsekin ja käsi\nvavahti samalla tavalla kuin äskeinen huokaus. Sitten hän otti\nsulkakynän ja alkoi piirrellä sillä, niin että Petrus Koholinin nimi\noli kuin kirkkoherran kirjoittama, alle tulivat monet koukerot ja\nkaikki täplät pantiin kohdalleen. Ripotellessaan hiekkaa paperille\nhän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt oli seuraus kaikista niistä\nneuvoista, joita hän oli antanut Leenalle ja joista hän oli velvoitettu\nsaamaan kiitoksen jossakin muodossa. Niin, ja tärkeintä oli tietysti\nse, etteivät tulevien kevätkäräjien manuut vaikuttaisi Haikolan\nhovissa enää muuta kuin korkeintaan hymyilyä. Sen siitä sai kun yritti\nvilpittömässä tarkoituksessa... Isäntä tietysti kohauttaisi vain\nhousujaan niin kuin ukkojen tapa oli ja tytär ei olisi koko jutusta\nmuistavinaan yhtään mitään niin kuin naisten tapa oli. Jos Haikolan\npaperit nyt lipsahtaisivat hänen sormiensa välistä, ei hänellä olisi\ntoivoa päästä maakunnan rikkaiden joukkoon eikä valmistella Sormulaisen\nkauppahuoneen kuperkeikkaa...\n\nKävi juuri niin kuin hän oli pahinta pelännyt. Leena taittoi paperin\nhuolellisesti, työnsi sen puuhkansa sisään ja vilkaisi molempiin\nmiehiin sanoakseen hyvästit ja lähteäkseen. Sormulainen rummutti pöytää\nsen näköisenä kuin olisi ollut valmis irvistämään ja sanomaan jotakin\nettä »voi hyvä luoja sun kotkotuksiasi». Koholinin suupielessä nyki\nja hän teki suunnitelmia, että paras olisi yhä vieläkin pyrkiä hovin\nvävyksi ennen kuin se helkkarin kanava valmistuisi ja puut soluisivat\nsen maailman tuuliin. Hän seurasi Leenaa konttuurista nöyränä\nkantapäillä kuin peni isäntäänsä, jonka laukusta pilkistää ammuttu\nlintu. Lyhyellä matkalla puodin halki Koholin ehti ajatella, että juuri\nhän oli haukkunut lintua, mamselli Haikonen oli sitten pamauttanut\nsen ja nyt se oli tuolla kukkasille tuoksuvan muhvin sisällä. Mutta\npuukhollari Koholinilla oli kai hiukan toivoa saada vaikkapa vain luu\nkaluttavakseen, koskapa hän ehdotti:\n\n»Tulkaa pian takaisin, niin järjestämme tanssajaiset. Onhan pian\nsuvipäivän juhla.»\n\n»Ja kelirikko.»\n\nLeena ojensi kätensä ja laskeutui portaita alas kadulle. Silloin\nkääntyi kuskipukilla könöttävä renki, hypähti reestä ja nosti vällyä\nmamsellille. Koholin katsoi ja tunsi. Hänen kulmansa menivät kurtuille\nja sormet puristivat porraskaidetta. Hän seuraili, miten Leena\npeitettiin huolellisesti nahkojen alle ja polyteknillinen ojantonkija\n— se iankaikkinen lörppö — istahti takaisin pukilleen ja vilkaisi\nhäneen tuttavallisesti. Sitten reki lähti liikkeelle ja kuomun sivusta\nvilkutti hänelle naisen käsi, vaikka kasvoja ei näkynytkään. Enteet\neivät olleet enää hyvät, sillä kulkusten helskeen lomasta kuului naisen\nkirkas nauru ja kulmassa reki kääntyikin torille päin eikä Huhtirannan\ntielle. Kirjanpitäjä Koholin tunsi hytisevänsä vilusta ja kääntyi\nsisälle kauppaan. Sen verran hän oli hajamielinen, että ryhtyessään\nhieromaan uudelleen kauppoja ukkojen kanssa hän yritti mitata\nkyynärkepillä ryynimakkaraa.\n\n»Nyt minä haluan lasillisen sitä punaista ranskalaista!» sanoi Leena\nteknistille. »Mutta eihän ole siivollista naisen istua krouvissa.»\n\nAsia sukeutui kuntoon, sillä Sarka ajoi toverinsa Tapanin\nkaupunkiasunnolle ja itse juoksi kaupungille etsimään pääkaivajaa.\nLeena kulutti aikaansa katselemalla ikkunasta ulos pihalle ja\nsäälimällä Ullaa painavan reen takia. Mutta olipahan tämän päivän\nkujeilusta ollut jotakin iloa ja rekikin täytti juhlallisen\ntarkoituksensa, sillä parvi leikkiviä lapsia otti sen haltuunsa,\nkuomu täyttyi viimeistä sijaa myöten ja loput istuivat rivissä\najajan pukilla. Mekastus kuului ja lasten mieli punoi kuvia huimista\nhuviajeluista. Katu oli tyhjempi kuin Huhtirannan maantie ja sen ainoat\nkulkijat näyttivät olevan lähikylien kauppamatkoille tulleet ihmiset.\nAinoat kaupunkilaiset olivat vanha mummo ja pieni tyttö, jotka...\n\nLeena kurkotti lähemmäksi ja seurasi heidän puuhiaan. Osat olivat\nvaihtuneet ja pieni tytär talutti jotakuta Mari-tätiä varoitellen vähän\npäästä: »Mummo, et saa polkea rapakkoon!» Ja kun mummo pysähtyi ja\nalkoi kepillään piirtää uomaa ensimmäiselle kevätpurolle, tokaisi tyttö\nuudelleen: »Et saa kastella jalkojasi!» — Niin olivat kuin Kristiina ja\nvanha Mari Haikolan saunatiellä...\n\nPientä ja hiljaista oli kaikki. Ja tämmöisen vuoksi hän oli vuosi\nsitten valmis jättämään Haikolan ja siirtymään tänne kuin suureen\nmaailmaan, jossa ihmisten toiveet muka täyttyivät helposti kuin povarin\nkorteilla, jossa salasynnitkin mitattiin erilaisella puntarilla ja\nloput annettiin anteeksi. Mutta ei täälläkään näyttänyt ihminen olevan\nvapaa, sillä kurkistaessaan ikkunasta Leena huomasi vastapäisen ikkunan\nverhojen heilahtavan ja niiden takaa näkyivät vielä uteliaammat kasvot\nkuin hänen omansa.\n\nHeidän lähtiessään takaisin kotiin sai Sarka jättää kuskin viran ja\nvirkapaikan, sillä nyt olivat leikit jo lopussa. Hämärä valui maahan\nkuin usva ja kadunkulmassa puuhaili kaupungin tärkein mies jakamassa\nasukkaille yhteistä hyvyyttä. Hän asetteli tikapuut pylvästä vasten ja\nkepin päässä palavalla tervanahturilla sytytti tulen lyhtyyn. Silloin\ntarttui Leena ohjaksiin ja pysäytti hevosen:\n\n»Odotas! Minulta jäi rahaa jäljellekin!»\n\n»Ajetaanko vielä Sormulaisen kauppaan?» kysyi teknisti.\n\n»Ei ikinä sinne! Mutta isä tarvitsee lisää valoa ja minä tahtoisin\nostaa hänelle lampun.»\n\n»Valo on suuri lahja, jos voit tarjota sitä hänelle», virkahti Sarka\nvakavana niin kuin olisi lukenut kirjasta.\n\nNämä sanat jäivät Leenan mieleen pitkiksi ajoiksi, niin että joka\nkerran kun hän myöhemmin ajatteli isän tulevia hämäriä vuosia, palasi\nhänen mieleensä kuva pakastuvasta kevätillasta ja kulmassa palavasta\nkatulyhdystä.\n\nUllan kaviot rouskuivat jäätyvällä tiellä ja hopeatumpeli soi.\nIltatähti syttyi ja pian paloivat muutkin taivaan pienet tuijut.\nVietoilla rinteillä kuului kovettuneen hangen alta purojen lirinää ja\nmetsissä risahteli.\n\n»Kesä tulee nyt toisenlaisena kuin ennen!»\n\nSarka kuunteli Leenan juttelua ja tarkatessaan huomasi hänessä\ntapahtuneen muutoksen. Oli kuin jokin kireälle sidottu ja näkymätön\nsolmu olisi auennut. Viime kesänä Leena oli ollut iloinen mutta\nhymyillyt kuitenkin varovasti. Talven pitkällä matkalla hän oli totinen\nkuin vanha ihminen ja puheliaaksi muuttuessaan oli tavallisesti\npilkallinen tai häijykin. Mutta nyt hän jo puhui vapaasti ja kysyi\ntoiselta aivan kuin olisi odottanut vastausta. Sarka luuli tuntevansa\ntytön jo hyvin ja saattoi päätellä, että hänestä tulisi joko sopiva\nvaimo tai yhtä sopiva Haikolan Leena, mutta ei mitään siltä väliltä. Ja\nheiliä hänestä ei tulisi milloinkaan.\n\nHe saapuivat autiolle mäelle, jolta näkyi Huhtirannan ensimmäisille\nrinteille asti. Kuun sirppi valaisi maailmaa, niin että järven selkä\nhohti valkoisena ja kylmänä kuin pitopöydän liina. Yksinäisen puun\nvarjo lankesi poikki tien esteeksi ja hevonen pysähtyi sen viereen\nmiettimään, astuako yli vai ei.\n\n»Laske kuomu alas! Nyt minä haluan nähdä koko maailman», sanoi Leena.\n\n»Se on liian paljon», viivytteli mies. »Koko maailma yhdellä kertaa on\nsamaa kuin haluaisi elää koko elämänsä muutamassa hetkessä. Joku voisi\nsanoa sitä tuhlaukseksi.»\n\n»Mutta minä en halua mitään pisaroittain, vaan koko hyöky saa tulla\nyhdellä kertaa. Taikka sitten ei mitään.»\n\nEi mitään pisaroittain — ei mitään siltä ja väliltä, toisteli Sarka\näskeistä ajatustaan.\n\nLeena nojasi päätään taaksepäin ja hymyili suu raollaan. Mies koetti\narvata, kumpi nainen hänessä nyt hymyili. Kun hän työnsi kätensä Leenan\npuuhkan sisään, tuntui tämän käsi kuumalta.\n\nMutta hän ei kuitenkaan vetänyt sitä pois.\n\n\n\n\nAARRELAIVA\n\n\nNata istui lavitsan reunalla ja tuijotti pihisten palaviin\npuukalikoihin. Savu kierteli kattoa kohti kuin omaan kitkuunsa\ntuskastuneena ja etsi avointa paikkaa pursutakseen ulos vapaaseen\ntuuleen. Leena koetti tavoittaa Natan katseen, mutta kun tämä ei\nkääntänyt päätään, sanoi Leena vakavasti:\n\n»Lupaa nyt lujasti, ettet enää aio mennä avantoon!»\n\nNata ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti eikä ajatellut.\n\n»Kuulitko?» kysyi Leena uudestaan. »Sinun on nyt luvattava, ettet tee\nitsellesi pahaa.»\n\nLuukusta valui sisälle matalan ilta-auringon kultaa ja muodosti tummaan\nsaunaan valopylvään, jonka pintaa somensivat taidokkaat savukierteet.\nAvoimesta ovesta näkyi muuta maailmaa vain pieni neliömäinen läiskä ja\nmerkkinä sen elämästä keinui pihtipielen vieressä jäykkä lepänoksa,\njonka pienet tuoreet silmut vapisivat kevään kylmänkosteassa tuulessa.\nLäheisessä puussa päästeli peipponen lyhyitä laulujaan ihastuneena\nomaan pesäleikkiinsä. Männyistä karisi viimeisille hankilaikuille\nuutta kasvua varten metsän huuetta ja helpeiset siemenet näkyivät\ntummina pilkkuina lunta vasten. Ensimmäinen sisilisko oli jo herännyt\nnurkkahirren raossa ja tullut porraskivelle lämmittelemään ja\nihmettelemään.\n\nNata silitti kädellään valkoista vaatetta, jonka Leena oli tuonut\ntullessaan. Hän oli saanut tulevalle lapselleen kapalot ja itselleen\nnukkumapaidan, sellaisen harvinaisuuden, jota ei hänellä eikä kellään\nmuullakaan piikatytöllä ollut. Hän katseli vaatteita ja koetti hymyillä\nsanoessaan:\n\n»Niinhän se on tässä maailmassa... Kun lähtee synnyttämään isätöntä\nlasta, on etsittävä pimein ja pienin pirtti mitä löytyy. Ja kun lapsi\nsyntyy, ei ole enää asiaa toisten ihmisten näkyville.»\n\n»Nyt sinä lopetat tuon!» sanoi Leena tiukasti. »Minähän olen\nselittänyt, että Haikolaan saat tulla milloin tahansa — vaikka jo\ntänäpäivänä.»\n\nNata pudisti päätään:\n\n»En voi... En voi pilata kunnian taloa luvattomilla lapsillani. Enkä\nvoi näyttäytyä Sipolle, sillä hän halveksii minua.»\n\nSanat katkesivat nyyhkytykseksi. Hän pyyhki otsaansa ja sipaisi\npunaista tukkaansa, joka oli hajallaan kuin pensas.\n\n»Sipo saa Voitanan uuden mökin jo valmiiksi», sanoi Leena. »Lähdetkö\nhänen mukaansa, jos hän itse tulee hakemaan sinua ja pyytämään\nemännäkseen?»\n\n»Ei Sipolle saa sellaista ehdottaakaan! Eikä Sipon tarvitse tulla\npyytämään minua enää armosta, koska en suostunut siihen silloin kun hän\nhalusi.»\n\nLeena nousi lähteäkseen:\n\n»Lupaa nyt kuitenkin, ettet tee itsellesi tuhmuuksia.»\n\nNatan oli pakko luvata. Ovella Leena viittasi järvelle ja sanoi, ettei\nhän voisi tulla pitkään aikaan, sillä jäät alkaisivat jo liikkua ja tie\nolisi tukossa.\n\n»Mutta kenet minä voin lähettää sinulle turvaksi ja avuksi?» kysyi hän.\n\nNata ei taaskaan vastannut. Leena lähti hiihtämään kotiansa kohti\nkohvaisen jään ritistessä ja somman hölskyessä lumen alla vedessä.\nPäästyään kauemmaksi hän vielä heilautti sauvaansa ja Nata seisoi\nrannalla kauan seuraten hänen menoaan, kunnes hän viimein katosi\nvastapäiseen niemeen.\n\nNata tuli katsoneeksi selän takaa näkyvään kotikylään. Sen pellot\nolivat jo sulaneet ja pian siellä tulisi touonteon aika, jolloin\ntalojen emännät aloittaisivat kylvön, astuisivat muokatulle pellolle\nvalkeissa vaatteissaan, kaulassaan tuohinen jyvävakka ja heittäisivät\nmaahan kallista siementä. Siitä jatkuisi elämä...\n\nAina vain siementä ja elämää! vavahti Nata mietteilleen ja kääntyi.\nTuo siemenen ja uuden elämän ajatus tunki häntä vastaan joka hetki\neikä antanut rauhaa. Oliko tosiaan tarkoitus, että tuon männynkin piti\nkaristaa helpeiset siemenensä maahan uusia käpyjä varten ennen kuin\nsai itse kuivua ja kaatua? Ja pitikö ihmisen kylvää oma siemenensä ja\nsaada se itämään elääkseen ikuisesti ennen kuin saisi astua kalmiston\nportista vainajien homeiseen varjomaailmaan?\n\nNäin selitti Leena hänelle äsken... Sitäkö merkitsi koivun keltainen\npöly, sitä samaako oli peipposen pesäleikki, samoin kylväjän kourasta\nputoava ohransiemen ja kahden ihmisen syleily kesäyön hämyssä? Jos niin\ntosiaankin oli, niin minkä vuoksi sitä sanottiin synniksi?\n\nNata istui pienessä saunassaan ja katse siirtyi vähän päästä\nvaloluukkuun, jonka reunaan oli vuoltu pykälät ajanmerkiksi. Aika\nmateli niin kuin oli madellut jo viikkokausia. Viimein katosi\naurinkokin ja hämärtyvä ilta ja pitkä yö antoivat hänelle uusia\najatusten vaivoja. Sulanut vesi kohvaantui heliseviksi jäähileiksi,\njotka kuuluivat aika ajoin kuin soivan. Lisäksi hän kuuli paljon\nmuitakin sellaisia ääniä, joita ei ollut päivällä auringon paistaessa.\nSe pelotti häntä ja sen vuoksi oli yöllä usein avattava ovi ja\nkurkistettava ulos, eikö taivaalle jo alkanut nousta uuden päivän kajo,\nettä hän viimeinkin pääsisi irti alituisesta painajaisestaan.\n\nJärven valkoiseen jääkenttään oli tullut tummia laikkuja, jotka\nkasvoivat keskipäivän paisteessa. Uusi päivä kului hitaasti ja taas\npelotti uusi yö. Mutta viimein kuului saunaan myöskin uusia ääniä.\n\nKuluttaessaan aikaansa ja katsellessaan Leenan tuomisia Nata äkkiä\nvavahti ja nousi seisomaan. Rannalta kuului jotakin niin kuin siellä\nolisi liikkunut ihminen. Nata painoi käden sydämelleen päättäen olla\nsäikähtämättä, siirtyi ovenpieleen ja kurkisti. Ei ollut Sipo... Vanha\nLoviisa tuli hiihtämällä pahimmassa rantahyyhmässä, pääsi maalle asti\nja nosti sukset puuta vasten pystyyn. Ne olivat paksun jääkuoren\npeitossa.\n\nNata meni häntä vastaan.\n\n»No kaikkeen pitää joutuakin! Mutta huomenna en olisi enää\npäässytkään», sanoi Loviisa, pudotti laukun viilekkeet olkapäiltään ja\nlaski sen porraskivelle: »Hovista lähetettiin tämä.»\n\nHän alkoi katsella ja samalla pajatti lakkaamatta. Mutta puhuessaan\nhän tunsi olonsa miellyttäväksi ja moittiessaan toista tuli itse sitä\ntärkeämmäksi. Vasta hämärän tultua hän nykäisi oven kiinni, sytytti\nlaukusta ottamansa tuijun ja sijautui hetkeksi paikoilleen rahin päähän:\n\n»Niinhän se on tässä maailmassa. Kun orjatyttö lähtee synnyttämään, on\nse tehtävä piilossa. Olisit saanut puhua minulle ajoissa, ettei olisi\ntarvinnut tulla tänne.» Hän katsoi Nataa tutkivasti ja kysyi: »Oletko\ntehnyt mitään taikoja ja ottanut selvää, onko lapsesi edes oikea\nihmisen lapsi?»\n\nNata katsoi kysyvästi:\n\n»No ei suinkaan se minkään muun ole!»\n\n»Näyt olevan tuiki tietämätön», selitti taikuri. »Etkö ole kuullut\nsellaista, että maahinen synnyttää lapsensa ihmisen ruumiissa samalla\ntavalla kuin käki poikasensa pikkulinnun pesässä. Ja maahisen lapsen\ntuntee siitä, että sillä on terävät hampaat kuin kissalla ja karvainen\niho.»\n\nEukko nautti pelotellessaan Nataa. Tämä nakkasi niskojaan ylpeänä ja\nvastasi:\n\n»Totta kai minä itse parhaiten tiedän, kenen lapsi se on!»\n\nHyvän-pahan-tietäjä meni vähäksi aikaa sanattomaksi, mutta tongittuaan\nnyyttiään aloitti uudelleen:\n\n»Eihän sinulla ole silti hätää. Kertovat että Sipo rakentelee\nparhaillaan. Ja kyllä Sipo sinut hoitaa.»\n\nNata ei viitsinyt puhua edes sen vertaa, että hänen ja Sipon asiat\nkuuluivat vain heille kahdelle. Tuli pitkä hiljaisuus. Mutta hyvään\nalkuun päästyään Loviisa ei halunnut jättää asiaa kesken, vaan kertoi\neräästä kirkonkylän piiasta, joka tahtoi piilottaa lapsensa. Samalla\nLoviisa alkoi purkaa hovin laukkua ja siirsi rahille heidän väliinsä\nkannikan ja muikkukaukalon. Heidän illallisensa oli hiljainen, sillä\nNata ei kuunnellut eikä vastannut. Mutta kun tuiju sammutettiin ja\nasetuttiin lavitsalle, kun pimeä alkoi elää ja nurkka risahteli ja\ntoukka tikutti lahossa puussa, kertoi eukko juttunsa jatkon.\n\nNiin, se piika joka halusi piilottaa lapsensa... Keskellä selkää tuolla\nkirkonkylässä päin oli autio kallioluoto. Sen vierellä syvän juuman\npohjalla kuului olevan kallis aarre, kokonainen veneellinen kultaa ja\njalokiviä. Se joka heittää kastamattoman lapsen järveen kuuluu saavan\nitselleen koko rikkauden ja lapsi pääsee vetehisten valtakuntaan.\nMutta luodolle on mentävä puolen yön aikaan eikä silloin saa kuulua\nääntäkään, muuten kaikki menee hukkaan. Eräs piika aikoi koettaa\ntaikaa, mutta juuri kun hän oli heittämäisillään lapsen veteen, alkoi\nse itkeä. Aarrevene, joka oli juuri nousemassa pintaan, niin että koko\nkomeus näkyi silmien edessä, painui takaisin pohjaan ja jäi sinne. Niin\nsai piika tyytyä osaansa ja pitää itse pentunsa.\n\n»Ei mahdu onni köyhän konttiin», huokaisi eukko. »Emännät ovat ylpeitä\nsaannoksistaan, mutta piikaparkaa sillä vain rangaistaan.»\n\n»Niin kai se on, että paras on pitää itse», ajatteli Nata ääneen.\n\n»Mutta mitäs sanot, jos Sipo sittenkin soutaa tänne?»\n\n»Luulet vain että puuro läikkyy! Eikä Sipon tarvitse minun takiani\nnöyrtyä sellaiseen.»\n\nLoviisa alkoi suostutella kuin puhemies. Silloin ei Nata enää jaksanut\nkuunnella, vaan kavahti istualleen ja huusi:\n\n»Pidä jo suusi kiinni siitä asiasta!»\n\nTuuli yltyi ja selältä alkoi kuulua jäiden rusahtelua niiden\nhalkeillessa kappaleiksi. He eivät voineet nukkua ja kuulivat\nlakkaamatta kaikenlaisia ääniä, kahinaa niin kuin joku olisi kulkenut\nsohjossa, pientä sihinää kuin puun lehti olisi kasvanut ja kaiken muun\nlomassa terävää rousketta. Nurkassa torkkuva koirakin oli levoton ja\nhaukahti pari kertaa.\n\n»Pian tulee sekin aika, että puolen yön tienoilla voi nähdä\nyksinäisiltä ahoilta sinisen liekin, kun tihulainen polttaa hometta\naarteistaan», kuiskasi Loviisa. »Pitäisi panna savun paikka merkille ja\nlähteä etsimään rikkauksia.»\n\nNata ei vastannut mitään. Hän tiesi, ettei kuitenkaan saisi aarretta\nitselleen, sillä toiset ehtisivät sinne kuitenkin jo ennen häntä.\n\nMutta he eivät päässeet sitä etsimäänkään, sillä aamun valjetessa\nolivat jäät lähdössä liikkeelle ja saaren rantaan oli tullut sulaa\nkymmenien askelten leveydeltä. He huomasivat olevansa vankeina. Nata\noli tyytyväinen, sillä nyt hän pysyi paremmassa piilossa.\n\nMutta katse kuitenkin harhaili kylän rinteillä. Aurinko kimmelsi\nhovin ikkunoissa ja portista näytti kääntyvän pihaan hevonen. Silloin\nalkoivat hänen ajatuksensa kulkea kotoisissa askareissa. Milloin\nhän oli kuorivinaan kermaa maitopytyn päältä, milloin sitovinaan\nkelloa nimikkolehmänsä kaulaan päästäessään sen metsään ja milloin\ntaittavinaan rannassa ensimmäisiä tuoreita saunavastoja. Hänellä oli\nkoti-ikävä vieraan ihmisen taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNata oli asettanut vasun pihakivelle ja pyytänyt koiraa vartioimaan\nsitä. Joskus oli kerrottu, että suuri kokkolintu liiteli talon\nyläpuolella, huomasi ulkona nukkuvan lapsen, sieppasi sen kynsiinsä,\nvei pesäänsä ja syötti poikasilleen. Sevi loikoi kanervikolla vasun\nvierellä ja haukkasi ympärillä lenteleviä kärpäsiä, niin että hampaat\nnaksahtivat.\n\nKaikki mitä oli saaren ulkopuolella näkyi kesän väreissä sinisenä hovin\nmetsää ja Auhtion kaukaista lakea myöten, mutta järvi oli sinisempi\nkuin taivaskin. Vastapäiseltä rannalta kuului käen kukahtelu ja\nvesilintuja kiersi etsien rauhaista ruohikkolahtea olinpaikakseen.\nJo toisen kerran tänä päivänä lensi korkealla kurkiparvi matkallaan\njonnekin pohjoisten järvien takaisille soille ja erottui vain pieninä\npisteinä vaaleata pilvenhaituvaa vasten.\n\nNata katsoi kauas kirkonkylää kohti ja näki metsän keskeltä pilkottavat\npellot ja rannan nuottakodat, erottipa valkamassa olevat veneetkin.\nJonakin päivänä hänen pitäisi soutaa sinne, ottaa poika mukaansa, käydä\npuhumassa papille asiansa ja tunnustaa syntinsä. Hän siristi silmiään\nja huomasi järven pinnasta kohoavan kallioluodon, jonka vierellä syvän\njuuman pohjalla kuului olevan se täyteen lastattu aarrevene kaikkine\nkultahelyineen ja jalokivineen. Kun katsoi sinne kauan, näkyi luodon\nvierellä sama tumma pilkku, joka oli ollut siellä jo monta päivää.\nNytkin se kellui laineilla kuin pieni vene, siirtyi takaisin kallion\nluo ja kierteli sitä. Mikähän se mahtoi olla, kyseli Nata itseltään ja\narvaili, mahtoiko sillä olla mitään tekemistä sen kultaveneen kanssa.\n\nMutta nyt Natan tuijottaessa silmänsä kosteiksi sama pilkku nousi\nilmaan, suureni vähitellen ja näkyi tulevan suoraan saarta kohti. Sen\npäästyä puolimatkaan luodon ja saaren välillä Nata huomasi sen suureksi\nmustaksi linnuksi, jonka siivet löivät hitaan rauhallisesti ja pitkä\nkaula ojentui eteenpäin kuin valmiina kurkottamaan. Nata sieppasi\nlapsen syliinsä ja siirtyi oven lähelle pujahtaakseen saunan turvaan.\nKoirakin kavahti pystyyn ja seuratessaan Natan katseen suuntaan sekin\nhuomasi otuksen ja vinkaisi. Lintu lensi suoraan saareen — ei, vaan\npäästyään lähelle nousi taas ylemmäksi, kierteli saarta ja näytti\ntutkivan leppien varjossa olevaa saunaa. Nata huomasi sen suureksi\nmustaksi joutseneksi, tuonelan linnuksi, joka ihmisten lähelle\nilmestyessään tiesi jonkun kuolemaa...\n\nSe olisi lennellyt lähellä kenties kuinka kauan, ellei Sevi olisi\nhaukahtanut. Silloin se kääntyi, lähti takaisin luodolle päin\nkierrellen ja kaarrellen kuin olisi houkutellut mukaansa ja näyttänyt\ntietä. Mutta kun ketään ei tullut, kääntyi se ja lähti selän yli\njonnekin Huhtirannan suuntaan kadoten viimein kokonaan.\n\nNata piti linnun käyntiä enteenä — mutta enteenä mille? Sillä näytti\nolleen kuin sanottavaa ja ilmoitettavaa. Ettei se vain tarkoittanut\nhakea itkevää lapsiparkaa, jota hän piteli sylissään luvattomana\nlahjana? Nata hyssytteli lastaan kauan ennen kuin uskalsi asettaa\ntakaisin vasuun ja rauhoitella:\n\n»Yönitkijä sinä olet, pieni rukka... Ei sinulla ole oikeata\nkätkyttäkään, että saisin heilutella itkusi uneksi. Ei kai sinulla ole\nosuutta tässä maailmassa, kun suuri musta lintukin kävi jo etsimässä...»\n\nKoira oli levoton ja haukahteli tyhjälle. Siitä Nata päätteli, että\nsaaressa tai ilmassa liikkui jotakin näkymätöntä, haltijoita, henkiä\ntai mitä tahansa sellaisia, jotka odottivat sopivaa hetkeä tuottaakseen\nonnettomuuden. Nata ei osannut rauhoittua, vaikka puussa istuva\npeipponen alkoi viserrellä, vaikka veden yli kantautui hovin suuren\nruokakellon helinä merkkinä siitä, että kylässä elettiin, vaikka\nleppien juurelta löytyi ensimmäinen sininen kukka ja eloon vironnut\nsuvenkorento lenteli rantalepän lähellä.\n\nKatse kääntyi kaupunkiin päin, mutta sieltä ei näkynyt muuta kuin\nmetsäiset vaarat ja niiden utuiset rinteet. Mutta jossakin niiden\ntakana asuivat sadat ihmiset, satamasta lähtivät suuret laivat pitkälle\nmatkalleen kohti etelää. Ja siellä oli vielä suurempia kaupunkeja ja\nniissä asui ihmisiä suurissa taloissa päällekkäin monissa kerroksissa\nja tiet eli kadut olivat menoa niin täynnä, etteivät kaikki jaksaneet\ntuntea toisiaan eivätkä tienneet keitä olivatkaan. Tuuli näkyi\npuhaltavan sinnepäin ja aallot menivät kuin valtavan leveänä virtana\nsamaan suuntaan tavoitellen kiireessä toisiaan ja huuhdellen heikoimpia\nalleen. Ja sinne menivät pilvetkin — kaikki näkyivät kulkevan juuri\nsinne... Mitähän jos suuri lintukin oli houkuttelemassa häntä mukaansa,\nhakemassa niin kuin sadussa se toinen lintu, joka istutti selkäänsä\npienen tyttösen ja näytti hänelle kaiken maailman ihanuudet. Mutta Nata\nymmärsi, ettei hän ollut enää keijun kokoinen tyttö eikä hänellä ollut\nsamanlaisia siipiä kuin suvenkorennolla.\n\nHän havahtui, katsoi unissaan vikisevää lasta ja kuiski hiljakseen\ntälle:\n\n»Ei sinulla ole omaa kätkyttä että voisin heilutella. Eikä omaa\nkotonurkkaa, johon sen vakusen asettaisin...»\n\nNoista sanoista hän teki laulun ja hyräili sitä niin kauan, että\naurinko alkoi jo laskea.\n\nHämärän tultua tuuli nousi yhä, haapojen levottomat lehdet kahisivat\nrinteellä ja laineet kohahtivat rantalouhikkoon. Mutta Nata päätteli,\nettä yön laskeutuessa alas maan päälle ja luomakunnan asettuessa lepoon\nrauhoittuisi tuulikin ja aallot tyyntyisivät. Taivas oli pilvessä,\nmutta niinhän sai ollakin, sillä muutoin voisi yöksi tulla pakkanen,\nkohmettaa tyynen rannan riitteeseen ja laskea kylien kynnetyille\npelloille kylmän jääkuoren.\n\nHän katseli vähän päästä järvelle niemen suuntaan odotellen jonkin\ntutun veneen tuloa. Mutta eihän se voinut tullakaan, sillä mies ei\nikinä nöyrtynyt noutamaan vierasta lasta... Muuten hän kai olisi tullut\njo päiviä sitten — tai olisi tullut ainakin eilen illalla, kun Riitta\nkävi tuomassa Natalle veneen ja samalla kysymässä, milloin hän palaisi\ntakaisin hoviin omiin tehtäviinsä. Niin oli Riitta käynyt terveisillä,\nmutta lähtiessään oli kuitenkin hyvästellyt omasta puolestaan, ettei\nisättömän lapsen itku tiennyt mitään hyvää hovin suojissa ja että olisi\npaljon parempi, jos Nata jättäisi lapsensa vieraitten hoitoon. Mutta\nNata oli siihen vastannut, ettei hän lähtisi saaresta mihinkään, kun\nkesällä tarkeni täälläkin, ja ettei hän ikinä tulisi antamaan pentuansa\nvieraitten haltuun, vaikka siitä puhuttaisiin kuinka kauan... Näytti\nsiltä kuin Riitta olisi tämän kuultuansa lähtenyt tyytyväisenä takaisin.\n\nMutta tuttua venettä ei näkynyt ei kuulunut. Lintuparvi havisi ilmassa\nja laskeutui ruohikkoon. Keskellä selkää ujelsi kuikka kutsuen\ntoveriaan. Takaa ajettu särki hyppäsi hätäpäissään rantakivikolle,\nheittelehti siinä aikansa ja solahti takaisin aaltoihin. Alkoi jo\nhämärtää, kun levottomana liikkuva Nata näytti tekevän päätöksensä\nja valmistautui lähtöön. Hän oli kuulevinaan luodolta päin airojen\nkolketta ja seuratessaan ääntä huomasi sen pysyvän koko ajan samalla\nsuunnalla ja yhtä kaukana. Selvästi siellä souti joku, mutta vene pysyi\nkuitenkin paikallaan.\n\nNata meni saunaan, hajoitteli liedellä olevia kekäleitä ja takoi\nniitä sammuksiin, niin että kipunat pirskahtelivat pankolle niin kuin\nolisivat olleet tulivettä. Lapsi heräsi ja vikisi vasussaan. Nata pani\nkätensä paidan kaula-aukkoon antaakseen sille ruokaa, mutta unohti sen\nja kääri poikaa huiviin puhellen koko ajan ääneen, otti sen syliin ja\nkääntyi ovella katsomaan taakseen. Koira oli houkuteltava ulos, sillä\nsehän saattoi nukkua räystään alla. Nata pisti sitä varten kivelle\npuolikkaan leipää, kumartui kurkistamaan sisään ja huomattuaan kaiken\nolevan pimeää painoi viimein linkun paikoilleen. Lapsensa hän asetti\nteljolle peitellen huolellisesti kuin pitkää matkaa varten, työnsi\nveneen vesille ja alkoi soutaa hokien poikaa rauhoitellen:\n\n»Älähän itke — älähän itke, pieni. Muuten saattaa mörö tulla.»\n\nTuuli oli suoraan vastaan, mutta veneen kokka suojeli tenavaa\npahimmalta viimalta ja verkkainen keinuminen tuuditti sen uneen.\n\nJoka kerran sen äännähtäessä Nata kääntyi asettelemaan vaatteen\nlievettä peitoksi ja tuijottamaan kokan yli löytääkseen oikean suunnan.\n\nJärvellä ei näkynyt elämää. Huhtirannan puolelta vilkkui yksi ainoa\nkirkas valo ja Nata päätteli sen tulevan hovin ikkunasta. Ehkä se\noli pirtistä, jossa joku saattoi olla sairas, tai ehkä tummasta\nkulmahuoneesta, jonka lattiaa isäntä kulki edestakaisin unta\nodotellen... Mutta hänen kääntyessään taas katsomaan kokan yli ei\ntoisaalla näkynyt mitään muuta kuin sydentummaa vettä ja sen yllä\nharmaata taivasta. Oman saaren ranta ja sauna olivat jo kadonneet\nsamaan synkkyyteen ja oikeata suuntaa neuvomassa olivat vain hovin\nikkunan valo, kosteana puhaltava tuuli ja veneen kokassa pärskivät\nlaineet.\n\nKylmän puistatukset pakottivat hänet soutamaan nopeammin. Airon pää\ntarttui paidan rinta-aukkoon ja vetäisi kankaan halki, niin että tuuli\npääsi puhaltamaan ihoon yhä pahemmin. Vielä oli parannettava vauhtia,\njos ei aikonut hyytyä paikoilleen. Kädet kohmeisina airojen pyyryssä,\nkantapäät tiukasti veneen pohjakaarissa, tukka tuulen revittävänä ja\ntoinen rinta paljaana hän kiskoi. Viimein katosi näkyvistä Huhtirannan\nvalokin ja hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin kukaan muu. Hän\nkiskoi puolen tiimaa ja nousi seisomaan nähdäkseen kirkonkylän valoja,\nmutta kaikki oli vielä pimeää. Toisen samanlaisen mokoman jälkeen hän\nalkoi katsella joka puolelle ympärilleen, kierteli aikansa ja uskoi\nnäkevänsä edessäpäin jotakin tummaa ja souti sitä kohti. Mutta se\noli vain harhaa ja vesi oli kaikkialla samanlaista. Viimein monien\nkierrosten jälkeen kuului sivulta kohinaa kuin aallot olisivat lyöneet\nvasten kalliota. Hänen kääntyessään sinnepäin ääni koveni, hän souti\nedelleen ja pääsi viimein perille.\n\nAjasta hän ei tiennyt mitään muuta kuin sen että pimeätä oli. Eikä\ntiennyt sitäkään, mistä olisi paras mennä kalliolle ja kuinka päästä\nsinne äänettömästi. Kun laineet kuljettivat venettä, antoi hän solua\nsen hiljakseen, nousi seisomaan estääkseen veneen kolahduksen ja lapsen\nheräämisen, pysytteli ensin kauempana miettien, mutta työnsi aironsa\ntaas veteen ja antoi veneen kulkea.\n\nEdessä oleva musta varjo läheni ja Nataa alkoi pelottaa. Hän astui\nliukkaalle kalliolle ja koetti vetää veneen kolahtamatta, puristi\nkokkapuuta ja teki sanatonta tiliään. — Oliko tämä nyt väärin? Eivätkö\nihmiset väittäneet, että lapsi oli syntynyt synnissä niin kuin\nSanassakin sanottiin? Ja eivätkö jotkut vihjailleet, että Natalle\nitselleen ja pojallekin olisi paljon parempi, jos se ei olisi syntynyt\nkoskaan?\n\nJa lohduttaakseen itseään Nata kuiski nukkuvalle lapselleen:\n\n»Älähän sure, poloinen, vaikka sinulla ei ole isää eikä nimeäkään!\nMutta hyvät haltijat tahtovat olla sinulle hyvänä isänä ja\nkiikuttelevat sinua polvellaan kuin omaa lastaan, nostavat sinut\nkultaveneeseen, jolla pääset soutelemaan pitkin sinistä selkää...»\n\nHän uskoi itsekin, että noin kävisi ja ettei pojalla tulisi olemaan\npahempaa kuin tähänkään asti. Päinvastoin hän lunastaisi aarteen ja\nties mitä hyvää se toisi tullessaan.\n\nMutta nyt piti lapsen pysyä äänettömänä, ettei kaikki menisi hukkaan.\nPiti odottaa puoltayötä, jolloin se tapahtuisi. Oli etsittävä oikea\npaikka, missä vetehinen nousisi pintaan ja ojentaisi kätensä ottaakseen\nlapsen vastaan.\n\nHän kiersi pimeätä luotoa etsien paikkaa, jossa arveli kultaveneen\nolevan. Tämä ranta oli matalaa, mutta vastakkaisella puolella laskeutui\nveteen jyrkkä kallio ja juuman täytyi olla sen vieressä. Seisoessaan\njyrkänteen reunalla tukka liehuen ja repaleen paidan lieve lepattaen\nhän oli yhä kuulevinaan aironkolkkeen näkymättömän soutajan kiskoessa\nvasten aallokkoa. Se hirvitti häntä, jyrkkä reuna ja alla kohiseva vesi\nhuimasivat, veneeltä kuului itkua ja hänen oli lähdettävä takaisin\nhillitsemään lasta, etteivät henget suuttuisi. Kompastellessaan\ntakaisin liukkaalla kalliolla hän luiskahti polvilleen, voihkaisi ja\npainoi kämmenen suulleen, paineli polvea helmallaan ja tunsi nahan\nlähteneen irti.\n\nMutta tehtävä oli täytettävä ja sen vuoksi oli kestettävä. Tuuli\nhuitoi tukkaa ja puhalsi silmiin, niin että itketti, se aukaisi\nrepaleen vaatteen yhä uudelleen ja värisytti — vai oliko musta vesi ja\nnäkymättömän soutajan aironkolke syynä että leuka vapisi. Viimein hän\npääsi ontuen veneensä luo, tarttui lapseen varovaisesti ja nosti syliin\nhyssyttäen hiljaa:\n\n»Yönitkijähän sinä olet... Mutta nyt paranet itkustasi. Eikä sinun\ntarvitse valittaa maailman pahuutta niin kuin muiden ihmisten.»\n\nHän lähti taakkoineen jyrkänteen reunalle. Mikä lie ollut\ntarkoituksensa silläkin, että pilvien lomaan puhkesi nyt aukko ja\nluodolle tuli valoisampaa. Kallio kiilsi kosteuttaan ja alhaalla\nvedenrajassa oli valkoinen vaahtonauha. Nata kurkisti sinne ja luuli\nsiellä vilkkuvan kultaa ja hopeaa ja kuuli kilinääkin. Mutta vastaan\nojentuvia käsiä ei vain näkynyt. Oli ehkä varhaistakin eikä puoliyön\noikea hetki ollut tullut. Polvea poltti tuska ja verijuova valui\npohjetta pitkin varpaitten rakoon ja kalliolle. Odottaminen tuli\npitkäksi ja kärsivä lapsiraukka saattoi paleltua tässä tuulessa ja\nsaada vaikka kuolemantaudin.\n\nKaikki muu oli hiljaista ja vain laineet ja tuuli kohisivat. Hän nosti\nhelmansa ylös lapsensa suojaksi ja seisoi itse melkein alastomana.\nSilloin alkoi puhaltaa kiukkuinen vihuri ja Nata arveli oikean hetken\njo tulleen, sillä kerrottiinhan, että henkien ja manalaisten liikkuessa\nkävi ilmassa kohina ja valoja välähteli. Hän hivuttautui lähemmäksi\nreunaa kurkottaen mustaan veteen valmiina ojentamaan lahjansa, hän\npusersi sitä rintaansa vasten kuin hyvästiksi ja puri hammasta\nestääkseen nyyhkytyksen.\n\nSilloin lapsi heräsi ja alkoi itkeä. Nata säikähti. Hän heilutti\nmyttyänsä, mutta se huusi ja Nata itsekin tuli kuiskineeksi\nhuomaamattaan:\n\n»Älä itke, pieni, muuten mörö tulee!»\n\nPoika hieroi poskeaan karkeata paitaa vasten ja huusi. Viimein se\ntavoitti paidan reiästä sileän ihon ja silloin itku muuttui kuin\npienen linnun kujerrukseksi. Lapsi tempoi ja käänteli, löysi ruskean\nnapin huultensa väliin ja alkoi imeä nenä lytyssä nyyhkäisten\nhengähdyksensä lomassa. Nata painoi sen lujemmin itseään vasten,\nkohensi päätä parempaan asentoon ja tunsi lapsen lämmittävän sen mitä\ntuuli puistatti. Katse siirtyi lapsesta tummaan veteen, sieltä se\nnousi ylemmäksi taivaanrannan tasalle ja siitä jälleen ylös nopeina\nkulkeviin pilviin ja niiden välistä vilahtavaan vaaleaan tähteen.\nHän katsoi tähteen niin kauan kuin se näkyi pilvien lomasta. Sitten\nhän kääntyä selin tuuleen, istahti kalliolle ja hellävaroen siveli\npojan korvanlehteä etusormensa ja peukalonsa välissä. Tenava vastasi\nhyväilyyn omalla tavallaan ja kahmaisi hänen rintaansa pienen kouran\ntäydeltä upottaen siihen sormiensa päät. Mutta kipukaan ei tuntunut\nkivulta, vaan Nata hymyili niin kuin olisi oltu keskipäivän auringon\npaisteessa eikä öisellä autiolla kallioluodolla.\n\nNiin kului aika ja pian kai kajastaisi aamu, sillä idänpuoleiset\npilvet näyttivät vaaleammilta. Yli selän katsellessa erotti jo metsän\nja taivaan rajaa kylän puolelta. Heräävä aamutuuli puhalsi vieläkin\nlujemmin ja Nata riisuutui ilkosen alasti käärien viimeiset vaatteensa\nlapsen suojaksi. Se nukahti heti ja tuntui velton painavalta hänen\nkäsivarsillaan. Silloin päivänkajon ilmestyessä Nata tiesi, ettei\nhänellä ja lapsella ollut täällä mitään tekemistä, sillä yö oli jo\nmennyt.\n\nHän asetteli pojan mukavasti veneen kokkaan ja työnsi sen vesille.\nKädet olivat lämmenneet poikaa lämmittäessä, hän puristi airojen päitä\nlujin kourin kuin kuokan varresta ja lähti kiskomaan kohti kirkonkylän\nrantaa. Ajatuksissa kasvoi luja päätös ja antoi uutta voimaa. »Alasti\nminä olin silloin kun lapseni tein ja alasti minä hänet pelastan\nihmisten elämään.» Niin, tosiaan ihmisten elämään, pois kuvitellusta\nhaltijain ja henkien kultamaailmasta... Hän katsoi luodolle ja arveli,\nettei siellä juuman reunalla voinut olla mitään muuta kuin näkki, joka\ntällaisena myrsky-yönä kyyhötti omissa pohjavesissään. Mutta mitä\ntekemistä hänellä oli Näkin kanssa...?\n\nSivuilleen vilkuilematta hän kiskoi vastatuuleen ja kun viimein tunsi\nlämpenevänsä ja hikipisarat alkoivat valua otsaa pitkin, hän nosti\nairot ilmaan ja katsoi taakseen. Rantakuusikosta näkyi nuottakota ja\nvähän kauempana oli kirkonkylän ranta. Hän poikkesi kotaan odottaakseen\npäivän valkenemista ja ihmisten heräämistä eikä tahtonut ottaa lasta\nlämmittäviä vaatteita. Mutta kuullessaan kukon kiekuvan ja koiran\nhaukahdukset hän sujautti paidan ylleen ja hameen sen päälle, pesi\nrantavedessä verisen jalkansa, otti lapsen syliinsä ja lähti kohti\nkirkonkylää. Hän tunsi tehneensä jotakin niin hyvää, että piti pysähtyä\nkatselemaan ja ihmettelemään. Rannalla kasvoi kukkia kuin sinisiä\nliekkejä, metsässä soi suvilinnun ääni, pihlajan alla lorisi pieni\npuro ja sen kuplat olivat kuin helmiä. Pellon takaa näkyvän talon ovi\noli avoinna kuin kutsuen sisälle ja pihan yli asteleva nainen kantoi\npunaista maitokiulua.\n\nHän jatkoi matkaansa. Vesi tirisi varpaitten välistä ja hame kastui\nkosteista pajun oksista. Mutta hän ei huomannut sitä, sillä kaikki muu\ntuntui niin hyvältä. Hetken kuluttua hän seisoi pappilan väentuvan\nkynnyksellä ja kyseli kirkkoherraa. Joku vanha nainen oli hieromassa\nleipiänsä, pyöritti niitä, käänsi kohdalleen ja jätti kohoamaan. Vasta\nsitten hän kysäisi Natan asiaa, joka seisoi yhä ujona ja syyllisenä\noven pielessä.\n\n»Lapseni olisi kastettava», vastasi tämä hiljaa.\n\nVanhus katseli vieraan omituista asua ja ajatteli itsekseen, että\njokin pakko oli ajanut ihmisparan liikkeelle jo aamukylmällä ja noin\nhuonoissa vaatteissa — ehkä lapsi oli sairas ja sen vuoksi hänet piti\nristittämän. Eukko viittasi lämpiävään uuniin ja Nata tunsi koko\nmaailman hyvyyden tulvahtavan vastaan päästessään hiilloksen lähelle.\nHän hymyili uunin hehkulle ja ojensi vuoroin kummankin kätensä sitä\nkohti.\n\nKun kirkkoherra viimein ilmestyi ovelle ja kysyi vieraan asiaa, katsoi\nNata häneen kuin olisi tullut etsimään apua ja toisti äskeiset sanansa:\n\n»Olisi kastettava nopeasti...»\n\n»Vai on näinkin pieni ihminen jo sairas», puheli kirkkoherra enemmän\nitselleen. »Pitäähän toki sielu pelastaa Herran yhteyteen.»\n\nNata seurasi häntä kamarin puolelle. Vetäistyään oven kiinni ja\nkirkkoherran etsiessä kokoon kirjojaan hän astui tämän viereen, katsoi\nsilmiin ja tunnusti tekonsa lyhyesti:\n\n»Aioin hukuttaa lapseni...»\n\nKirkkoherra laski kirjan pöydälle, astahti lähemmäksi ja laski\nkämmenensä syntisen äidin käsivarrelle:\n\n»Nainen — mitä sinä oletkaan tehnyt...?»\n\nNata ei osannut pelätä. Miettiäkseen mistä aloittaisi hän katsoi\nalaspäin. Silloin hän huomasi paitansa aukon ja hypisteli sitä kiinni,\nnäki verisen jalkansa eikä osannutkaan enää puhua. Hän tunsi oman\nsuuren syyllisyytensä ja alkoi kertoa vasta sitten, kun sai asettaa\nlapsensa, sohvalle ja istuutua sen viereen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli Haikolan isännälle kirkkoherra\nJärvetiltä kirje, jossa kerrottiin, että hovissa palveleva palkkapiika\nNatalia Kempas, jota ei ollut vihitty säädettyyn avioliittoon, oli\nlaillista aviomiestä paitsi saanut lapsen ja tuonut sen pappilaan\nkastettavaksi ja otettavaksi Herran seurakunnan yhteyteen. Kun\nmainittu Natalia Kempas asui tällä hetkellä yksin ja erakkona keskellä\njärveä olevassa autiossa saaressa ja alkoi siellä syntinsä katumusta\ntehdessään sotkea älynsä eli tajunsa ja sen vuoksi uskoa taikoihin\nja siten pilata oman asiansa ja ehkä tuottaa onnettomuutta itselleen\nja lapselleen, toivoi kirkkoherra, että nainen otettaisiin takaisin\nentiseen työhönsä ja samalla annettaisiin suoja eli asunto hänelle\nitselleen ja lapselleen samaan tapaan kuin lähimmäisenrakkaus yleensä\nvaatii. Sillä vaikka Natalia Kempas oli ollut syntinen nainen ja taisi\nsanoa sen itsekin, oli hän ruvennut perumaan tekojansa ja parantamaan\ntapansa.\n\n»Jos et mene sinne itse, niin siinä tapauksessa pitää minun lähteä»,\nsanoi Leena ja katsoi Sipoa tutkivasti.\n\nTämä ei vastannut mitään, vaan taittoi heinänkorren ja alkoi pureskella\nsitä tuijottaen eteensä nurmikkoon.\n\nPäivällä oli ollut sade. Viimeiset pilvet kumpuilivat metsänrajan\nyli ja korkea taivaankaari joi vettä pellon ojasta. Järventakaiset\nkaskisavut näkyivät vielä kytevän ja tuuli sekoitti ne metsän pihkan ja\ntuoreitten peltojen tuoksuun. Pääskyset pyyhkivät yli pihan ja kissa\nkatsoi niiden kiirettä halveksien, pihlajain oksat taipuivat kukkien\npainosta ja kaivon riuku heilui hitaasti edestakaisin.\n\nLeenan mielestä ei riittänyt se, että Nata ja lapsi saisivat taas asua\nhovissa, vaan tyttöparan asiat piti saada muutenkin kohdalleen. Hän oli\nkeväästä lähtien puhunut Sipolle monta kertaa ja nyt viimeksi kysynyt\nsuoraan, halusiko Sipo ottaa Natan vaimokseen ja samalla myös lapsen\nluokseen Voitanan uuteen torppaan. Sipo ei ollut jyrkästi kieltänyt,\njos ei myöntänytkään, olipahan vain vastaillut yhdellä sanalla että\n»katsotaan». Leenan kärsivällisyys vähitellen loppui ja kyllästyneenä\nodottamaan hän päätti hakea Natan kotiin joka tapauksessa.\n\n»Hyvä on», sanoi hän nyt mielestään viimeisen sanansa. »Minä menen\nsitten!»\n\nNyt tuli Sipolle kiire. Hän heitti heinänkorren menemään, kohensi\nasentoaan ja katsoi Leenaa silmiin:\n\n»Tuntuu turhalta, että te lähdette sinne. Eikä siellä kai tarvita\nminuakaan.»\n\n»Kai sinne on jonkun mentävä!»\n\n»Niin, kylläpä kai», kuului rauhallinen vastaus. »Mutta menkööt Maija\nja Hani yhdessä. Takaisin tullessa on parasta, etteivät souda oman\nkylän rantaan — akat kun kurkistelevat ikkunoista. Menkööt puron suuhun\nja saattakoot Natan Voitanaan.»\n\nLeena kuunteli hänen hidasta puhettaan ja katsoi sitten ihmeissään:\n\n»No suostutko sitten asiaan?»\n\n»Niinhän minä olen tässä itsekseni ajatellut...»\n\nLeenan teki mieli polkaista jalkaa:\n\n»Voi lempo miten rauhallinen mies! Pitää kangella vääntää ennen kuin\nsaa sanankaan irti.»\n\nSipo vain myhäili vastaukseksi.\n\nJa Leena ymmärsi, ettei asia ollut niin pieni kuin saattoi luulla eikä\nniin tuore kuin Sipo sanoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli muuttunut hehkuvan raudan väriseksi ja painui jonnekin\nylävesien puolelle heidän lähestyessään Voitanan lampea. Hani kulki\nedellä vihellellen ja koira hänen kantapäillään, sitten tuli Nata\nomine kitisevine kantamuksineen ja viimeisenä Maija sylissään kaikki\nse mitä ei mahtunut Natan käsivarsille. He olivat puhuneet koko matkan\nja varsinkin järvellä oli Nata kertonut kaikki asiat kuin purkautuen\npitkän yksinäisyyden jälkeen. Mutta lähestyttäessä lampea hän tuli yhä\nhiljaisemmaksi, jättäytyi joukossa viimeiseksi ja jäi jälkeen.\n\nNiin he pääsivät harjun laelle, josta loiveni pitkä rinne alas\ntummavetisen ja lumpeita kasvavan lammen rantaan. Lepikon keskeltä\nnousi savua ja sen nähtyään Nata painoi päänsä kumaraan. Hän oli\ntoivonut Sipon olevan poissa ja tulevan vasta joskus myöhemmin, kun\nensin olisi totuttu ajattelemaan tapaamista. Harjulla Hani pysähtyi\nselittämään, ettei taloa rakennettu alas rantaan niin kuin ennen, vaan\nuuteen paikkaan ylös kalliolle, kun Sipo halusi nähdä enemmän ilmaa ja\nvähemmän suota. Mutta Nata ei kuunnellut häntä vaan ajatteli omiaan.\nTorpan piipusta puhaltui tyyneen ilmaan savu, nurkat oli jo sahattu\ntasaisiksi, portaaksi oli vieritetty laakea kivi ja ovi näkyi olevan\nauki.\n\nNatan astuessa sisään Sipo oli karsinan puolella selin oveen ja jutteli\ninnokkaasti Hanin kanssa. Nata ei osannut istahtaa, kun ei käsketty, ja\nseisoi odottaen ovensuussa lapsi sylissään. Viimein hän asetti lapsensa\npenkille, mutta ei istuutunut itse, vaan jäi seisomaan katsellen\nikkunasta alas lammelle. Sipo sai työnsä valmiiksi, meni Natan ohi ja\nsanoi tälle niin kuin he olisivat jutelleet vasta äskettäin:\n\n»Nyt on vedenhakumatka rantaan pitempi kuin ennen. Mutta onpahan\npihamaa sen sijaan kuivempi.»\n\n»Tämä on hyvä talonpaikka», myönsi Nata.\n\nSipo kulki monet kerrat yli lattian ja Nata katseli hänen askareitaan.\nMutta kertaakaan ei mies vilkaissut penkillä olevaan kääröön. Viimein\nhän meni nurkkaan, otti sieltä uuden pärevasun ja näytti Natalle:\n\n»Tein tämän sitä varten...»\n\nSitten hän otti nuoraa, sitoi kaksi pätkää kiinni kattoparruun ja\nkoeteltuaan kestävyyttä otti vasun ja solmi nuoranpätkät sen sankoihin.\nHän tarkkaili työtään huolellisesti ja lopuksi pani keinumaan\nnäyttääkseen, että sen tarkoituskin oli keinua. Penkin alta hän kokoili\ntyökalujaan, mainitsi Hanille jotakin auttamisesta ja lähti tämän\nkanssa ulos.\n\nNatalle kihosivat kyynelet silmiin. Hänen oli niin hyvä olla, kun Sipo\nei murjottanut. Nytkin kuului pihalta lyhyt ja leppoisa naurunherahdus.\nNata meni varovasti lapsenkeinun luokse, kosketti sormenpäillään sen\nreunaa ja heilautti hiljaa. Avonaisella ikkunalla oli tuohisessa\npalsami, jonka hovin Leena oli kai tuonut. Varpunen tirskahti\nräystäällä ikkunan takana. Maija juoksi edestakaisin ulos ja sisään\nihastellen lasi-ikkunaa, höylättyä lattiaa ja ulossavuavaa uunia. Kyllä\nNatakin oli huomannut ne ja tiesi niiden hyvyyden, mutta tiesi muuta\nvielä parempaa, jotakin sellaista mitä tyttö ei osannut vielä aavistaa.\n\nNata meni avonaiselle ovelle ja sen pihtipieleen nojaten katseli\npihaan. Pari kantoa oli revitty irti ja niiden kuopat olivat vielä\ntäyttämättä. Aholla oli alettu kääntää nurmikkoa naurismaata varten ja\nviereen oli tehty veräjä, vaikka sen sivuilla ei ollut vielä aitaakaan.\nKylläpä on jaksanut ajatella kaiken valmiiksi, mietti Nata.\n\nHänkin tahtoi pitkän vankeutensa jälkeen tehdä jotakin, kohentaa tai\nkorjata. Mutta mitä hän kohentaisi, kun kaikki näytti valmistuvan\nilman häntäkin? Nata ei keksinyt parempaa, mutta meni lepikkoon ja\ntaittoi oksat, lakaisi porraskiven ympäriltä pihan puhtaaksi ja siirtyi\ntyytyväisenä katselemaan pirtin ovelle. Uusi pirtti kuuli nyt emäntänsä\nensimmäisen laulunhyrähdyksen.\n\nSipo tuli hakemaan sisältä jotakin ja ohi kulkiessaan hipaisi Nataa ja\nsanoi muina miehinä:\n\n»Uusi nimi tälle torpalle pitää saada!» Ja katsomatta vieläkään\npenkillä olevaan kääröön hän lisäsi: »Sillä jos tuo saa tietää vanhan\nnimen, oppii hän vielä kiroilemaan.»\n\nNata naurahti, sillä hän tiesi Sipon odottavan naurua.\n\n\n\n\nSATO KYPSYI\n\n\nHaikonen näki toisella silmällään vielä sen verran, että erotti salin\nlattian yli selvästi kellon numerotaulun.\n\nHän pitkästyi ajan hitaaseen kulkuun, kun odotti Leenaa kotiin\nlähteäkseen tämän kanssa Kohtavaaraan. Se hyväntuulinen kanavankaivaja\noli keksinyt puhua kylän ukkojen ja akkojen kanssa yhteisistä\nhankkeista ja oli saanut toimeksi jonkinlaisen koulun. Mestari\nTietolainen oli suostunut siellä neuvomaan puustaveita kylän tenaville\nja isännät olivat puolestaan luvanneet Tietoniekalle sellaista hyvää\nkuin jokapäiväisen leivän. Koulun maine oli jo etukäteen levinnyt sen\nverran laajalle, että ihmiset olivat keksineet sanoa Tietoniekkaa\nmaisteri Tietolaiseksi ja Kohtavaaran pirtin karsinassa aloittelevaa\nkoulua Huhtirannan kimnaasiksi. Teknisti itse oli luvannut puhua tämän\nmaan ja kansan menneistä ajoista ja sitä saivat mennä kuuntelemaan\nikäihmisetkin jos halusivat.\n\nJotakin tehdäkseen Haikonen meni piirongille ja aukaisi sen. Jospa\nojentaisi Tietolaisen käteen pienen rahan ja sanoisi samalla, että\nhyvä on jos tuosta muksuparvesta kasvaa tähän maakuntaan kelvollista\nrahvasta...\n\nHaikonen aikoi valikoida nurkkakaapistaan vanhoja kirjoja, sillä mitäpä\nhän — vanha sokea ukko — säilytti niitä enää itselleen. Jos ihmiset\nalkaisivat harrastaa lukemista, silloin voitaisiin hankkia koko kylän\nyhteinen kirjavakka, samantapainen kirjain lainaamisto kuin Leenan\nkertoman mukaan Oulussakin.\n\nPenkoessaan kaapillaan Haikonen tuli siirtäneeksi paksukuorista\ntontunlasia. Sen pohjalla kimmelsi viinapisara. Mistä se oli siihen\ntullut, kun hän itse ei ollut maistellut aikoihin ja Leena oli ollut\npoissa jo toista päivää? Ja putelin tulppa näkyi jääneen auki.\n\nKuka täällä oli käynyt? Isäntä pani kaapin kiinni ja sujautti avaimen\ntaskuunsa. Hän katseli kynnyksen takaa emännän huoneeseen, mutta se oli\ntyhjä. Siellä oli kummallinen epäjärjestys, jota hän ei ollut huomannut\nvielä ennen. Pöydällä oli Biblia auki. Kynttilästä valunut tali oli\njuottanut kynttilänjalan pöydänkanteen. Kuivuneelle muikulle oli tehty\ntikuista jalat ja häntä ja se oli pantu kävelemään pöydällä niin kuin\nlapset olisivat leikitelleet kalliilla ruoan murenilla.\n\nSiinä seisoessaan Haikonen muisti, ettei emäntä ollut käynyt pitkiin\naikoihin samassa ruokapöydässä kuin muu väki. Muutenkin hän oli ollut\nviime aikoina omituinen, ei ollut viihtynyt aikuisten joukossa vaan\nleperrellyt pikku Kristiinan kanssa.\n\nIsäntä katseli ympäri huonetta ja mietti. Jakkaralle oli heitetty\npunaraitainen huivi, luultavasti Leenan jo hylkäämä. Keinutuolin\nkarmilla oli vanhanmallinen kauhtunut ja koin hakkaama naisen puku\ntomuisena ja ryppyisenä, mutta huolellisesti paikoillaan. Isäntä\nhypisteli kangasta ja muisti sen siniharmaan värin: emäntä oli\nkäyttänyt sitä nuorikkona Haikolaan tultuaan. Oli nyt kai siivonnut\nvanhoja, arkkujaan ja päättänyt hävittää joutavan tavaran? — Ei, vaan\nseinällä naulassa riippui lapsen kolttu ja senkin Haikonen muisti\nnähneensä aikoinaan omalla pojallaan, sillä samalla miehenalulla, joka\nkuoli kolmisen vuosikymmentä sitten. Noilla vaatteilla näkyi olevan\njokin erikoinen tarkoitus ja ne muistuttivat sitä aikaa, jolloin oltiin\nnuoria ja sisukkaasti aiottiin tehdä Haikolan hovista koko tämän\nmaakunnan keskus.\n\nMutta vieläkään Haikonen ei keksinyt, mikä tällä kaikella oli\ntarkoituksena. Hän lähti, painoi oven kiinni, harppoi suoraan\npirttiin ja aukaisi luukun sillan alle. Haparoituaan varovasti hän\npääsi pimeään nurkkaan ja huomasi heti, ettei viinanassakka ollut\nenää hänen jäljeltään. Täällä oli käyty ja jätetty tappi sen verran\nhuolimattomasti, että viina tippui harvakseen hiekkaan ja haisi\ntympeästi. Isäntä kopautti tapin lujempaan, niin että se piti,\nkompasteli ylös pirttiin, kumautti luukun kiinni ja meni portaille\nkatselemaan yli pihan.\n\nSaunasta näkyi nousevan savu. Haikonen asteli sinnepäin muina miehinä\npysähdellen ja katsellen taivaalle kuin tutkiakseen tulevia ilmoja.\nKodassa ei ollut ketään, mutta padan alla roihusi sellainen tuli,\nettä se saattoi millä hetkellä tahansa karata seinään ja viedä koko\nsaunan. Ja mikä kummallisinta: talon viinapannut oli laitettu kuntoon\nja kynnyksen vierellä odotti valmis viljavakka. Ensi töikseen Haikonen\nkaatoi vettä uuniin, niin että tuhka tuprusi ilmaan ja kekäleet\npihisivät kiukkuisina kuin käärme. Sitten hän repäisi auki saunan oven\nja kurkisti sisään.\n\nSavuluukun valossa istui emäntä ja hyräili kuin lapsi. Sylissään\nhänellä oli Kristiinan nukke ja sitä hän hyssytti.\n\nIsäntä astui lähemmäksi ja kysyi:\n\n»Mitä sinä täällä teet?»\n\nVaimon katseessa oli outo kiilto, hän asetteli nuken rahille, peitteli\nsen huivillaan ja alkoi selittää innoissaan:\n\n»Elonleikkuu on alkanut! Ja meille tulee juhlat? Kylä kokoontuu\npellolle. Ensimmäisen lyhteen leikkaan minä ja viimeisen lyhteen sidot\nsinä — ajattelehan!»\n\n»Mitä sinä höpiset?»\n\n»Ja sitten siirrytään pirttiin tanssimaan sirppijuhlia ja viisi\nklaneettia soittaa kilpaa!» Hän piti lyhyen tauon ja jatkoi kiihkeästi:\n»Viinakannut kiertelevät, kansa hoippuu karsinaan ja masurkan tahti\nkuuluu kylälle asti. Ajatteles, noin oli meillä muinoin!»\n\nIsäntä ei tiennyt mitä tehdä. Hän tarttui vaimoaan ranteesta ja kysyi:\n\n»Mitä noilla pannuilla tehdään?»\n\n»Minä keitän juhlia varten viinaa.»\n\n»Ja miksi juuri sinä? Ethän ole keittänyt sitä ennenkään.»\n\n»En ole. Minä olen ollut huono emäntä. Mutta nyt minä aloitan\nuudestaan.» Hän tuli lähemmäksi miestään ja kuiskasi: »Aloitan sillä\ntavalla kuin olisi pitänyt aloittaa neljäkymmentä vuotta sitten!»\n\nIsännän ote irtosi hänen ranteestaan ja käsi vaipui velttona alas.\nUlkona oli kirkas kesäinen päivä, mutta täällä tuntui siltä kuin olisi\nunissaan joutunut taikurin luokse. Isäntä kääntyi astuakseen kynnyksen\nyli auringonpaisteeseen, mutta vaimo tarttui hihaan ja pidätti:\n\n»Varro vielä vähäsen, niin kerron sinulle kummia!»\n\nNyt Haikonen halusi saada selvän kaikesta:\n\n»Oletko sinä humalassa? Oletko käynyt minun kaapillani?»\n\n»Olen käynyt ja tilalle keitän lisää», myönsi emäntä rehellisesti ja\nkatsoi viattomana silmiin.\n\n»Etkä keitä!» tiuskaisi toinen.\n\n»Keitänpä, sillä pian tulee kekri. Tulee vainajain juhla ja silloin\nkokoontuu Haikolan vanha väki syömään ja juomaan ja tutkimaan talon\nuutta miniää... Ja minä otan Perttua kädestä ja puen hänen ylleen sen\nsaman koltun, joka hänellä oli kolmekymmentä vuotta sitten...»\n\nHaikonen katsoi vaimoaan silmiin, niin että tämä vaikeni ja alkoi\nvavista. Hitaasti, askel askelelta siirtyi emäntä taaksepäin luukkua\nkohti, nosti nuken syliinsä, katsoi miestään, kohotti päänsä pystympään\nja sanoi rohkeasti:\n\n»Niin, minä tiedän sen... Te Haikoset olette kaikki sellaisia, että\nteitä pitää pelätä. Kun isäntä kulkee salin lattian yli, saa emäntä\nvavista hänen askeliaan. Kun tytär avaa oven ja virkahtaa sanansa, saa\nemäntä tuntea, ettei hän olekaan oikea emäntä. Ja kun...»\n\nEmännän katse sammui yht'äkkiä, hän tapaili sanoja muistamatta mitä\naikoi sanoa, katsoi mieheensä apua odottaen ja istahti sitten väsyneenä\nlauteitten reunalle.\n\nMutta myös isäntä katsoi, nojasi ovenpieleen ja seuraili tarkasti\nvaimonsa liikkeitä. Hän oli vielä äsken valmis kuohahtamaan, valmis\ntempaisemaan toista ranteesta ja taluttamaan pirttiin. Mutta nyt\nhän epäili jotakin, nojasi yhä ja tutki vaimoaan, muuttui sitten\nsurulliseksi, astui rauhallisesti toisen luokse, pani käden tämän\nolkapäälle ja sanoi kuin sovitellen:\n\n»Niinhän se on... Mutta mitäs me kaksi puhutaan niistä joutavista.\nNousepas ylös, niin kävellään tuonne pihaan ja katsellaan kun väki\nuurastaa pellolla.»\n\nEmäntä nousi tottelevaisena ja seurasi miestään nukke yhä sylissä.\nPäästyään ulos Haikonen tarttui häntä hoivaillen kädestä ja talutti\nkuin lasta pihaan. Leena seisoi portailla, katsoi molempia pitkään ja\nsanaakaan virkahtamatta seurasi heitä äitinsä kamariin ja veti oven\njäljestään kiinni.\n\n»Tässä on hyvä istua. Minä tuon tyynyn pehmikkeeksi», sanoi hän sitten\näidilleen ja osoitti keinutuolia.\n\nHaikonen ihmetteli tyttärensä rauhallisuutta, kun tämä ei kysynyt\nmitään eikä päivitellyt. Kun he kaksi siirtyivät hetken kuluttua\nisännän puolelle, virkahti isä yhtä rauhallisena ja kylmään totuuteen\nalistuneena:\n\n»Sinä näyt jo tietävän?»\n\nLeena nyökkäsi päätään:\n\n»Olen aavistellut ja epäillyt. Mutta en tohtinut sanoa mitään, kun\nteillä on muutakin murehtimista.»\n\nTuntui siltä kuin talossa olisi käynyt kuolema ja merkinnyt emännän\npois lähtevien joukkoon. Hän eli ja hengitti vielä, puhui ja hyräili\nitsekseen, mutta hänen ajatuksensa olivat jo poissa talosta eivätkä\nenää jaksaneet käsittää sen huolia. Vanha vaimo oli muuttunut\nymmärtämättömäksi lapseksi.\n\nLeena oli joskus isänsä kanssa keskustellessa tullut leikillään\nsanoneeksi itseään Haikolan hovin nuoreksi isännäksi. Mutta nyt oli\ntalossa sattunut sellaista, että hän oli ilman leikkiä emäntä ja sai\narvelematta ottaa niskoilleen vastuunkin siitä.\n\nIsä ja tytär eivät puhuneet. Heistä tuntui että asiaan piti sopeutua\nilman puheita. Vanha Haikonen nousi, asteli verkasti saunalle päin ja\npainoi auki unohtuneen oven takaisin linkkuun. Sitten hän otti nurkasta\nkirveen, huitaisi sen hamaralla pari kertaa viinapannua, keräili torvet\nkainaloonsa ja löi ne nurkkaa vasten poikki. Ja kappaleet hän heitti\nhalkopinon taakse lastukasalle.\n\nLeena oli tullut jäljestä ja isä sanoi hänelle:\n\n»Ainakaan näistä kapistuksista ei minun tarvitse enää kuulla\nvihjailuja!»\n\nLeena vastasi vain lyhyen ja myöntyvän »niin».\n\nKaiken vakavan keskellä isä koetti olla vielä kerran leikkisä, hän\nnaurahti väsyneesti ja virkahti:\n\n»Sano väelle että keittovehkeet ovat lytyssä. Saavat tulla tästä\nlähtien toimeen vaikka piimällä.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaikonen pysäytti keinutuolin ja sanoi toisille isännille:\n\n»Ja kun tämän kansan herääminen kerran tapahtuu...»\n\n»Mutta sehän on jo tapahtunut!» keskeytti Kohtavaaran ukko ja siirtyi\nikkunan ääreen. »Olet joukossa mukana etkä huomaa, että uskon kansa on\njo valveilla.»\n\nKohtavaaran piha oli väkeä tulvillaan ja laajassa pirtissä oli kulkua\nkuin muurahaispesässä. Värejä ei näkynyt muita kuin mustaa, sinistä\nja harmaata, niin että jonkun pihamaalla kipaisevan pikkutytön\nmekko vilkkui muiden ihmisten keskeltä kirkkaana kuin valmunkukka.\nEmännät pitelivät kädessään puhtaan valkoiseen nenäliinaan kääräistyä\nveisuukirjaa ja isäntien harmaa leikkotukka oli suittu niskaa myöten\nsileäksi kuin pyhää varten. Tiheä miesparvi oli kerääntynyt portaitten\nvierustalle virkahtamaan muutaman harvan sanan ja katselemaan laajaa\nkuvaa Huhtirannan kylään päin. Välillä levisi monia virstoja laaja\nlaakso ja sen takaa kohosivat ehtooauringon valossa naapurikylän\nkellervät elopellot kuhilaineen.\n\nVanhat isännät olivat menneet kamariin ja Kohtavaaran ukko käveli\nvieraittensa lomassa totisena ja tyytyväisenä kuin suuressa juhlassa.\nJa juhlahan tästä oli hänen mielestään tullutkin, sillä mukana oli\nmonta sellaista miestä, joiden kanssa hän oli jo kauan halunnut puhua.\nHaikonen nytkäytti keinutuolin uudelleen liikkeelle ja jatkoi:\n\n»Uskon asioissa on jo herätty, minä myönnän sen. Ja se on tehnyt suuren\nmuutoksen kolmen maakunnan elämässä. Muistanhan minä, miten vielä\nmuutamia vuosia sitten tanssipaikoissa juotiin ja tapeltiin, miten\ntorpissakin oli viina tärkeämpää kuin leipä ja miten nuori väki rypi\nsynnissä niin kuin sika rapakossa. Eikä kirjaa osattu lukea, mutta\nkortit muistettiin ulkoa.»\n\n»No eikö se kaikki vielä riitä?» kysyi Haikoselta saarnamies valmiina\ntaritsemaan uskon asiaa. »Eikö riitä, että Herra on saanut liikkeelle\njo kolmen maakunnan rahvaan, ja joukko karttuu joka päivä niin kuin\nnäette.»\n\nMutta Haikosella ei ollut halua kiistellä näistä, vaan pyrkiä toiseen\nasiaan. Hän jatkoi rauhallisesti ja sana sanalta:\n\n»Tietysti se riittää. Ja se onkin paljon. Mutta ihmisten on muutenkin\nlöydettävä oma itsensä. Jokaisen on opittava tietämään, mikä hän on\nja mikä on hänen oma tehtävänsä ja tarkoituksensa tässä suuressa\nyhteisessä pesueessa, suomalaisessa rahvaskunnassa.»\n\n»Tuo on sitä kuopiolaisen koulunopettajan kansan villitystä.»\n\n»Sanottakoon sitä miksi tahansa», myönsi Haikonen. »Mutta kun ihminen\noppii ensin tuntemaan oman itsensä, silloin hän oppii tietämään kuka\nhän on ja myös täyttämään oman tehtävänsä. Minä tarkoitan nyt sitä,\nettä tässä maassa on viimeinkin päästävä eroon ainaisesta köyhyydestä,\ntäällä on ruvettava tekemään työtä ja saatava käteensä laviampi\nleivänkakkara.»\n\n»Rikkaan sielu takertuu tavaroihin», tuli mukaan joku vieras. »Kun\nihminen kokoaa kaiken ikänsä hyvyyttä kynsin hampain, on aitta täynnä\neloa ja kalua ja mieli kahlaa maallisissa.»\n\n»Liian rikkaalla tietysti», sanoi hovin isäntä ja katsoi Kohtavaaran\nukkoon, joka seisoi yhä ikkunan äärellä silmäillen yli avaran metsän.\n»Sanoin sinulle jo kerran, ettei kansa vaurastu siitä, vaikka muutamat\nvarakkaat ostavat itselleen kokonaisia pitäjiä. Ei, vaan minä tarkoitan\nsitä, että meidän kaikkien on päästävä eteenpäin.» Hän piirsi kädellään\nlaajan kehän, jonka sisälle mahtuivat molemmat kylät jostakin Sipon\nuuden torpan vaiheilta lähtien hovin ohitse Konnusjärveen asti:\n»Kaikki nuo tutut talot, jotka näet tuolta vaarojen rinteiltä, alkavat\nlaajentaa peltojaan ja kasvaa korpeen päin. Ja tuo välissä oleva\nsuo kaivetaan vaikka yhteisvoimin kuivaksi. Rakennetaan niin avarat\noltavat, että minäkin näen omasta ikkunastani, mitä Kohtavaaran ukko\npuuhailee omalla pihamaallaan.»\n\nKohtavaaran vakava isäntä naurahti. Hän katsoi Haikolan pellolle ja\nymmärsi naapurinsa tarkoituksen. Hovin ruispelto oli kuhilailla ja\nohraakin oli jo leikattu. Sipo oli avannut korven laitaan oman vaalean\npeltotilkkunsa, kaatanut synkän salokuusikon lakoon ja siirtänyt kylän\nrajaa. Kylä kasvoi ja salo pieneni. Saihan ihminen uskoa ja eihän usko\nkieltänyt työtä. Antoihan Korpi-Jaakkokin rukouksen jälkeen kuulijainsa\nkäteen kirveen ja kuokan.\n\nKohtavaaran isäntä kääntyi Haikoseen päin ja halusi sanoa jotakin\nsellaista, joka olisi samalla kuin kahden kylän keskeinen sopimus:\n\n»Luulen että me kaksi tulemme kiistelemättä toimeen. Sinä ajattelet\nasian toista laitaa ja minä toista. Sinä kynnät pellon toista reunaa ja\nminä toista.» Ja Kohtavaaran miehelle tuli näistä sanoista niin hyvä\nolla, että hän teki jotakin, mihin ei naapurien kesken ollut totuttu:\nmeni Haikosen eteen ja tarjosi kättään: »Ja sillä tavallahan tulee koko\npelto kynnetyksi!»\n\nPirtissä kuului liikkuminen loppuneen ja seurat jatkuivat. Haikonen\nnousi ja sanoi Kohtavaaralle, niin että sen samalla kuulivat muutkin:\n\n»Ja kun se toinen herääminen tapahtuu, lähtee sekin liikkeelle niin\nkuin virta ja murtaa edestään tokeet.»\n\n»Niin kuin tuo», osoitti naapuri pirttiin.\n\n»Tulvan siunaus on tulossa.»\n\nHaikonen ei halunnut jäädä kuumaan pirttiin, vaan siirtyi muun väen\njoukkoon portaille ja siitä pihakalliolle. Seuraväki siirtyi ovea\nkohti, mutta kun kaikki eivät mahtuneet sisälle, oli eteinen täynnä ja\nkuistin ympärillä miesparvia. Rinnettä ylös maantieltä nousi suutari\nJuonaan eukko kuumissaan ja tuohtuneen näköisenä siitä, kun ei ollut\nehtinyt jo alkuun toisten mukaan. Hän harppi Haikosen varpaitten yli\ntuskin huomaten tätä, pujotteli portailla istuvien välitse eteiseen ja\npääsi niin lähelle ovea että saattoi kurkistaa pirttiin.\n\nHaikosen mielessä oli vielä äskeinen keskustelu ja aikansa kuluksi\nhän leikki koivunvarvulla punoen siitä renkaan peukalonsa ympärille.\nSaatuaan sen valmiiksi hän kurkotti kivellä olevaa lehteä. Se liikahti\nja siirtyi vaaksan verran sivummalle. Pieni sisilisko lämmitteli illan\nviimeisessä paisteessa.\n\nSaarnamies aloitti ja Haikonen kuunteli häntä. Suutarin emäntä pyyhki\nhuivinsa nurkkaan jo näin pian kyyneliä vai liekö kuivaillut hikeä\notsaltaan. Maantieltä näkyi tulevan pihaa kohti Nata, mutta portilla\nhän pysähtyi epäröimään. Viimein hän siirtyi siitä pihan puolelle\nvaroen linkun kolahtamista ja tuli verkasti lähemmäksi toisia.\nHaikoselle hän nyökkäsi totisena ja siirtyi seisomaan miesten taakse\nportaitten lähelle, katsoi maahan ja hypisteli jotakin neuvottomana\nsormissaan. Haikonen huomasi Natan peittäneen punaisen ja kähärän\ntukkansa visusti emäntien tapaan aivinahuivin alle.\n\nSaarnamiehen ääni kohosi sitä mukaa kuin hän tunsi löytäneensä oikeat\nsanat. Hän puhui hurskastelijoille ja selitti, että kun Herra tekee\nihmisen tunnon araksi, jotta se kiristää mieltä tiukalle kuin naru,\nsilloin jo tulevat synnit mieleen ja käsi ojentuu ottamaan vastaan\narmolahjaa yhtä nöyränä kuin kannikkaa anovalla kerjäläisellä. Silloin\nkyllä itketään oman raadollisuuden tunnossa, kyyneliä niiskuttaen\njuostaan ihmisten joukkoon ja polvistutaan selkä nöyränä ottamaan\nvastaan armoa. Mutta ei se ole mitään oikeata uskoa. Se ei ole armon\netsimistä vaan kerjäämistä. Ei tahdota katua eikä tehdä parannusta,\nhalutaan vain saada vanhat synnit kuitatuiksi. Uusien syntien saa käydä\nkuinka tahansa, sillä niistähän selvitään sitten aikanaan...\n\nOvelta kuului mutinaa ja jonkun pää kääntyi sinnepäin. Suutarin emäntä\nviittoili kädellään, mutta hänen sanansa hukkuivat saarnamiehen\nsanoihin. Tämä jatkoi niin että ääni kuului portille asti:\n\n»Te olette syntinen sukukunta ja sen te tiedätte itsekin, jos entisiä\ntekojanne muistatte! Mutta älkää juosko tekojumalisina suoraan\narmonjaolle, vaan antakaa ensin omantunnon tuomion langeta ylitsenne.\nParannuksen armoa on odotettava ja ikävöitävä ja nöyränä tultava\nkaikkinäkevän eteen, niin nöyränä että synnintaakka on painanut niskan\nkumaraan jo ennen kuin aikoo astua armon alttarille.»\n\nHän piti tauon antaakseen sanojensa imeytyä kuulijoihin. Silloin\nsuutarin eukko näki hetkensä tulleen. Hän kääntyi, osoitti portailla\nseisovaa Nataa ja huusi kimeällä äänellä:\n\n»Tuon piian niska ei ole kumarassa!»\n\nKaikki kääntyivät katsomaan ja jotkut siirtyivät sivummalle, toiset\npäästäkseen piiloon ja toiset antaakseen tietä. Eteisen halki aukeni\nkapea kuja ja sen toisessa päässä seisoi Nata. Ja suutarin eukko\nkimitti taas:\n\n»Se jos kuka on elänyt synnissä! Mutta nyt on käsi jo ojolla armoa\ntienaamassa.»\n\nPari miestä suhautti akkaa olemaan hiljaa, mutta huomatessaan ihmisten\nkatseet tämä vain innostui ja huusi:\n\n»Ajakaa se ulos! Taluttakaa portille ja potkikaa maantielle! Sieltä se\non ennenkin polkunsa etsinyt.»\n\nSaarnamies siirtyi pirtin pöydän päästä keskilattiaa kohti ja joukko\nlakosi kahden puolen antaen tilaa. Niin he seisoivat vastakkain, kujan\ntoisessa päässä saarnamies ja toisessa Nata suoraryhtisenä, vaikka\nkyynelet kuroivat kurkkua.\n\n»Ketä te syytätte synnistä?» kysyi saarnamies suutarin eukolta.\n\n»Tuota punatukkaista hovin piikaa!»\n\nPihalla istuva Haikonen nousi pystyyn. Kaikki mikä tarkoitti hovia,\ntarkoitti samalla häntäkin. Niinpä hän asteli vakaasti portaille ja\nkysyi kuuluvasti eteisessä seisovalta väeltä:\n\n»Mitäs tämä tarkoittaa?»\n\nHaikonen vilkaisi lähimpiin ja huomasi saarnamiehen jo tulevan käytävää\npitkin. Nata tunsi itsensä pieneksi seistessään rahvaan keskellä kuin\ntuomiolla. Hän katsoi Haikoseen kuin kysyäkseen, pitikö hänen peittää\nkasvonsa häpeän merkiksi ja juosta karkuun vai oliko hänen seistävä\nsuorana ja katsottava silmästä silmään. Haikonen nyökkäsi. Silloin\nNatan varsi ojentui, pää nousi pystyyn ja silmänluonti oli varma ja\nrauhallinen. Samalla tuli Kohtavaaran isäntäkin, harppasi kynnyksen yli\neteiseen ja sanoi kaikille yhteisesti:\n\n»Tästä talosta ei ajeta ketään maantielle!»\n\nKohtavaaran ukko huomasi nyt Haikosenkin ja häneen tarttui tämän\nlujuutta. Suutarin muija innostui huutamaan ja syyttämään muitakin\ntukussa. Hän selitti ja huitoi, että talojen aitoissa ne suurimmat\nsynnit tehtiin ja rikkaiden porteilta ne levisivät köyhien veräjille\nasti. Sieltä se saasta levisi pirtistä pirttiin ja...\n\n»Ja tämän pirtin synneistä vastaan minä», keskeytti Kohtavaaran ukko,\ntarttui Nataa kädestä ja lähti astelemaan pirtin halki kamaria kohti.\n»Nata on tehnyt sellaista, mihin sinä et pysty.»\n\nHaikonen seurasi heitä. Natan uhma laukesi, hän vain totteli, pysähtyi\nkeskelle kamarin lattiaa ja istuutui, kun isäntä osoitti hänelle\nkeinutuolia. Huivinsa hän oli nykäissyt päästään ja puri sen kulmaa\nhampaittensa välissä, katsoi apua anovana Haikoseen ja aikoi nousta\npaetakseen. Mutta Kohtavaaran isäntä meni kynnykselle ja virkahti\npirtin lattialla odottavalle saarnamiehelle:\n\n»Niin, tästä ei enempää... Kamarin ovi jätetään auki, että saarna\nkuuluu meillekin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Katsos tuonne ylävesille päin!» huusi teknisti ja osoitti pohjan\npuoleen. »Taivas on sulanut ja vuotanut alas järveen.»\n\n»Ilmankos vesi on puhtaan sinistä. Ja piripintana reunojaan myöten»,\njatkoi Leena kallion reunalta.\n\nHeidän allaan oli peilikirkas selkä ja sillä heijasteli parvi\nsukkulanmuotoisia saaria. Kuin höyhenellä pyyhkäistynä nousi pintaan\nohut viri, piirtyi tuulen mukana pohjoista kohti, näytti sipaisevan\nsaarten hiekkarantoja kuin hyväillen ja katosi niin kuin sitä ei\nolisi ollutkaan. Vesien takaa näkyi maan kaita viiva värikkäänä kuin\nsilkkinauha ja jostakin kaukaa nousi taivasta kohti ohut savujuova\nmerkkinä siitä, että sielläkin elettiin. Maan puolella näkyi metsän\nlomasta kanavan hiekankeltainen uoma, kylän peltojen halki solui\nkiemurainen maantie kuin mato. Se oli tuttu kaupunkiin asti ja yhtä\ntuttuja olivat tiepuolen pienet kuvatkin: tuolla loisti lahonharmaata\nveräjää vasten kurjenpolven kukkia, tuolla pensaan varjossa imetti\nlammas vuonaansa ynähdellen tyytyväisenä ja notkelmassa juoksi kuusen\nvarjoa pitkin kujeellinen orava irvistäen aidanraosta ja vilkuttaen\nhäntäänsä kuin tuttavalleen.\n\nSiinä oli kaikki tämä kotoinen hyvyys. Ja siihen sai tyytyä, halusipa\ntai ei. Mutta olihan sentään vara parannella joitakin pieniä\nsivuseikkoja, joita Luoja ei aikoinaan ehtinyt viimeistellä suuressa\nluomistyössään.\n\n»Tämä maankulma kelpaa kyllä meille ihmisille asunnoksi, jos vain\nosataan pitää sen porraspielet puhtaina», huokaisi Leena tyytyväisenä\nnäkemäänsä.\n\nHe kaksi laskeutuivat rinnettä ja pysähtyivät jokaisella pengermällä\nviivyttääkseen kotimatkaa. Leena pani kätensä miehen olkapäälle ja\nnojasi siihen ajattelematta muuta kuin sitä, että tällaisena iltana oli\nkoko maailman hyvä olla...\n\nKiven kupeella loisti punaisena mesikka. Pieni jäniksenpoika kurkisteli\nmättään takaa silmät kirkkaina kuin pihkankeltainen nappi. Leena\ntavoitti sitä syliinsä ja juoksi saaliin jäljestä notkelmaan asti.\nSiellä jussi kuitenkin katosi ja takaa ajajat unohtuivat suutelemaan\npihlajan alle. Leenan silmät olivat keskeltä tummat ja kiiltävät kuin\ntuomenmarja ja poskille ilmestyi punaa. Mies puristi hänet lähemmäksi,\nmutta silloin nousi Leenan käsi varoen ja varoittaen, katse kulki\npolkua pitkin jo edellä ja hän sanoi huokaisten:\n\n»Nyt emme saa enää pysähtyä!»\n\nSarka kulki pari askelta jäljessä ja yritti olla myrtyneen näköinen\npohtiessaan armotonta osaansa:\n\n»Minun onnettomuuteni alkoi siitä, että tapasin sellaisen naisen,\njoka sulattaa ja kohmettaa samaan aikaan. Veri hänellä on lämmin ja\nse lämmittää toistakin, matta tahto on kylmä ja saa toisen hytisemään\nvilusta.»\n\nEdellä kiirehtivä Leena vastasi hänelle olkansa yli:\n\n»Niin, kumpi lie sitten parempi... Lämmitelläkö tovi vieraalla\nnuotiolla vai...?»\n\nLause katkesi kesken ja jatkoa ei kuulunut.\n\n»Ei vain!» virkahti Sarka. »Joka tapauksessa minä kunnioitan sinun\nlujuuttasi.»\n\nHe pujottelivat kapeata polkua pitkin kylään päin. Leena kumartui\nnoukkimaan marjan sieltä täältä ja teknisti keräili käpyjä heitellen\nniitä kuin poikanen. Hän ajatteli, että nyt olisi jo aika puhua\nyhteisestäkin nuotiosta... Mutta kun siinä jouduttaisiin toisaalta\ntinkimään ja toisaalta taas estelemään, oli turha pilata tällaista\niltaa kiistelemällä. Parasta ettei ajateltu...\n\nMutta Leena ajatteli sittenkin. He kiersivät kauempaa Sipon ahon,\nkuulivat mäen takaa hakkaamista ja naisen virkeän naurun. Leena muisti\nmuutamien päivien takaisen kuvan: Nata seisoi kädet puuskassa ja\nkehaisi hyväntuulisena, että elämästä ei puutu enää mitään, tuolla on\nuusi kototorppa ja pihalle paistaa aurinko.\n\nSarka oli pysähtynyt ja katseli metsään.\n\n»Tuletko kylään asti vai käännytkö jo takaisin?» kysyi Leena.\n\n»Tulisin mielelläni. Pelkään vain mitä isäsi ajattelee, kun juoksen\ntalossa joka päivä. Ja äitisi.»\n\n»Äiti ei ajattele enää mitään», vastasi Leena haluamatta selitellä\nenempää.\n\nSarka antoi ensin katseensa kiertää vaaran reunoja pitkin ja sanoi\nsitten vakavana:\n\n»Nyt tullaankin jo tärkeimpään: Mitä ajattelet sinä itse?»\n\nLeena ei vastannut.\n\nTuntui vaikealta puhua alhaalla tiheikössä, ajatusten tiellä ei\nsaanut olla esteitä. Sarka tarttui häntä käsipuolesta ja he nousivat\navaralle aholle, josta näkyi metsien yli alavesille asti. He istahtivat\nkalliolle ja Sarka leikitteli muurahaisen kanssa. Leena tiesi, että nyt\noli heidän viimeinkin puhuttava.\n\n»Niin, mitä sinä olet ajatellut?» kysyi Sarka uudestaan. »Oletko\nmiettinyt meidän kahden asiaa?»\n\n»Olenhan minä miettinyt», myönsi toinen katsomatta silmiin ja kurkotti\nliian tähdellisesti katkaisemaan jonkin heinänkorren.\n\n»Ja mitä olet päättänyt?» kysyi mies eikä äänessä ollut enää leikkiä.\n\n»Päättänytkö?» sanoi Leena vältellen ja kuitenkin tuntien, että\nratkaisun oli tultava.\n\n»Niin, mitä olet päättänyt... Haluatko lähteä lapiomiehen mukaan ja\nkierrellä yhdessä ympäri maata?» Hän tiesi että tuossa oli kysymystä\ntarpeeksi. Ja hän toisti vielä: »Tarkoitan sitä, että jätätkö Haikolan\nja lähdetkö minun mukanani avaraan maailmaan.»\n\nLeena ei katsonut vieläkään ja siitä mies jo arvasi, että vastaus olisi\ntotinen molemmille. Leena katkaisi toisen korren ja alkoi tärkeänä\nsolmia molempia yhteen, kunnes ne viimein katkesivat ja hän heitti\npätkät menemään.\n\n»Kyllä minä tahtoisin», sanoi hän sitten hiljaa. »Mutta tiedäthän,\nmiten vaikea minun on jättää Haikola.»\n\n»Suuren talon ainoa lapsi», virkahti Sarka helpottaakseen toisen sanoja.\n\n»Niin, juuri niin. Siinähän vika on, että olen suuren talon ainoa\nlapsi. Isä ei ole ollut koskaan tyytyväinen minuun sen vuoksi että\nolen tyttö. Jos olisin ollut poika, olisin pysynyt kotona ja Haikolan\nvastaisuus olisi taattu. Jo vuoden ajan olen minä koettanut korvata\nnuoren isännän paikan. Sitä varten olen ollut tällainen — tällainen\nkuin olen ollut. Sen vuoksi läksin suolatielle ja...»\n\n»Minä ymmärsin sen. Huomasin sen Oulussa.»\n\nLeenan piti purra hammasta ennen kuin saattoi jatkaa:\n\n»... sen vuoksi olen koettanut olla isän luona. Katsos, hän on jo vanha\neikä jaksa enää pitkään.»\n\n»Miten kauan sinulla on tämä päätös ollut valmiina?»\n\n»Niin, ei mitään päätöstä...» Leena tunsi itsensä epävarmaksi.\n\n»Mutta jo viime syksynä isä pyysi, etten lähtisi pois.»\n\n»Ja nyt sinä olet päättänyt jäädä?»\n\nLeena nieleskeli itkua ja ääni värähteli:\n\n»Ymmärräthän... Isä on tulemassa sokeaksi eikä äidistä ole enää\nminkäänlaista apua. Hän on nöyräpäinen ja tarvitsee itse auttajaa.»\n\n»Minä tiedän sen.»\n\n»... ja jos minä nyt lähden, häviää talo samalla.»\n\n»Ja Haikolan mukana koko kylä.»\n\n»Niin, Haikolan mukana koko kylä.»\n\nHe istuivat pitkän tovin äänettöminä eikä Leena enää pidätellyt\nitkuaan. Sarka tarttui sormellaan häntä leuan alta, käänsi pään\nitseensä päin ja katsoi kosteisiin silmiin:\n\n»Sinä olet urhoollinen tyttö!»\n\n»Mutta kuulehan — rakas — oletko sinä pahoillasi tästä kaikesta?»\n\nSarka veti tytön luokseen.\n\n»Mikä lapsi sinä olet! Minähän tahtoisin sinut mukaani. Mutta olen\ntiennyt että näin käy. Vaatisin liikaa, jos vaatisin sinua jättämään\nhovin heitteille minun takiani.»\n\n»Sinä olet tietysti minuun pettynyt?» yritti Leena hymyillä\nvaivalloisesti kyyneltensä takaa.\n\n»Pettynyt...?» Sarka mietti oikeita sanoja vastatakseen rehellisesti.\n»Tietysti olen pettynyt, omalla tavallani. Mutta sanoithan jo keväällä,\nettä sinä huolit vain kaiken — tai sitten et mitään. Kun se kaikki\nnäyttää olevan mahdotonta, on paras tyytyä olemaan ilman.»\n\n»Selvästi ajateltu. Siitäkin minä pidän paljon.»\n\nHe vaikenivat. Leena löysi uusia korsia ja Sarka uusia muurahaisia.\nKylän äänet kantautuivat heidän korviinsa. Joku myöhästynyt\nlehmänhakija luikkasi metsässä pitkän kutsunsa, maantiellä kolisivat\nkärryt, saunat savusivat ja metsän ylle levisi unenpehmyt utu. Kului\ntiiman neljännes ja he suutelivat. Kului toinenkin ja he suutelivat yhä.\n\nSilloin kirkastuivat Leenan kasvot ja hän kysyi:\n\n»Mutta etkö sinä voi tulla Haikolaan!»\n\nSarka istui liikahtamatta ja katsoi samaan paikkaan jonnekin tyhjään.\nIlme muuttui hitaasti ja vähitellen se näytti kovettuneelta niin\nkuin kasvoja olisi leikannut viima. — Tuollainen hän oli istuessaan\nkuormalla keskellä Kainuun tuiskuja, vilahti Leenan ajatuksissa.\n\n»Minulla on haittana työni», saneli mies harvakseen. »Tapani menee\nsyksyllä pois ja minun on sen jälkeen hoidettava kaikki valmiiksi.\nKun vesi sitten aikanaan pääsee kannaksen poikki, on minun lähdettävä\netelään ja etsittävä oma leipäni.»\n\nHe istuivat taas sanattomina ja katsoivat eteensä näkemättä mitään.\nKylästä hävisivät työn äänet ja siellä siirryttiin lauantai-illan\nrauhaan. Auringon kadottua vaaran taakse varjo ylti heihin ja alhaalta\nnotkosta nousi tuulen viileä huokaus. Kun kaikki oli jo ratkennut eikä\nmitään voinut enää korjata, ei kannattanut kiusata itseään ja toista\nkeskustelemalla siitä. Sarka nousi seisomaan ja virkahti huolehtivasti:\n\n»Sinulla on kylmä. On paras siirtyä auringon puolelle.»\n\nHe astelivat kylää kohti puhumatta sanaakaan, mutta heti kun\nensimmäiset äänet kuuluivat hovin pihasta, pysähtyi Sarka ja katsahti\nkanavalle päin kääntyäkseen takaisin.\n\n»Voithan sinä siitä huolimatta tulla meille», virkahti Leena.\n\nToinen pudisti päätään. He viipyivät yhä, sillä kumpainenkaan ei\ntahtonut tarjota kättään ensiksi. Viimein Sarka kietaisi kätensä Leenan\nympärille, suuteli häntä, päästi irti ja taakseen katsomatta lähti\nkävelemään ylävesien rantaa kohti. Leena seisoi paikoillaan ja odotti.\nMutta Sarka ei enää kääntynyt.\n\nLeena lähti alakuloisena ja allapäin. Hetkisen hän mietti, palaisiko\ntakaisin, kutsuisi Saran ja yrittäisi puhua.\n\nMutta mitä hänen olisi puhuttava? Eihän heille ollut olemassa muuta\nratkaisua.\n\nNiin hän jatkoi taas matkaansa, kulki ohi noidutun Tuonelan aukean,\njoka ei kasvanut puita eikä, ruohoa. Hän ei muistanut edes pelätä,\nkaikki tuntui yhdentekevältä. Edestä kuului askelia ja vastaan tuli\nihminen. Leena ei tahtonut tavata ketään ja poikkesi sen vuoksi\nryteikköön piiloon, antoi toisen mennä ohi ja huomasi suutarin kulkevan\nkontti selässä ja vilkuilevan ympärilleen.\n\nKun polku oli taas tyhjä eikä ääniä kuulunut, lähti Leena hovin pihaa\nkohti. Sekin tuntui nyt vieraalta eikä hänellä ollut halua mennä\ntoisten ihmisten lähelle.\n\nHän halusi olla yksin tottuakseen olemaan yksin, sillä sen hän oli\nvalinnut osakseen koko loppuiäkseen.\n\n\n\n\nMETSÄSTÄ KUULUI KOHINA\n\n\nSunnuntai oli helteinen heti aamusta alkaen, nyt juuri minkäänlaista\nliikettä, sillä ihmiset aittoihinsa tai etsineet varjoisia nurmikoita\npihapuitten alta. Vain jokin yksinäinen koira saattoi taivaltaa tien\nvartta pitkin, nuuhkaista vanhaa myyränreikää ja haukahtaa tyhjälle.\nHovin kukko oli kiivennyt tikapuille ja riiteli sieltä perheelleen.\nPääskylinnut kiertelivät korkealla, paarmojen hätyyttämät lehmät\nkahlasivat kaulaansa myöten rantaruohikkoon ja suuressa kuusessa\nasustava vanha pöllö siirtyi varjon puolelle, haukotteli ja torkahti\nuudestaan.\n\nJa kaiken yllä paahtoi aurinko ja kuivatti pelloilla seisovat kuhilaat\nriihikuntoon.\n\nHovin isäntä ilmestyi kuistilleen ja huomasi kaiken saman. Juonaan\ntuiskuluontoinen muija näkyi laskeutuvan sanko kädessään saunarantaan\npäin ja katoavan vesaikkoon. Haikonen hymähti. Suutari onneton oli\nruvennut uudelleen juopottelemaan ja syynä siihen oli iankaikkinen\npaipatus kotona. Jo viime syksystä lähtien oli Juonas korjannut\ntapojaan ja kohentanut elämäänsä, oli talvella ajanut rakennushirret\nkauppaa varten ja aloittanut rakennustyötkin. Kaksi kokonaista\nvarvia hän oli saanut seinää pystyyn, mutta silloin oli luonto taas\nlysähtänyt ja työ jäänyt kesken. Ja kesken se pysyikin, sillä myöhemmin\noli suutari sahaillut hirsiään polttopuiksi ja kertonut ihmisille,\nettei hän enää halunnutkaan kauppiaaksi, vaan aikoi ostaa itselleen\npurjelaivan ja ajaa Viipurin markkinoille.\n\nHaikonen haistoi ilmaa ja arveli, että tänään tulisi varmasti\nparemmanpuoleinen ukkonen. Oli niin pistävän kuuma. Vain metsän\npuolelta kuului väliin syvä henkäys niin kuin jättiläislintu olisi\nverkalleen leväyttänyt siipiään ja saanut puiden oksat heilahtamaan.\n\nSuutarin emäntäkin muisti miehensä viimeaikaiset pahat tavat ja\nvilkaisi ympärilleen, näkyikö tätä missään kotikulmilla. Mutta ei\nnäkynyt eivätkä ongenvavatkaan olleet vanhalla paikallaan tikapuita\nvasten. Oli kai mennyt järvelle. Mutta olihan toisaalta parempi että\nJuonas oli poissa ja talossa säilyi pyhäpäivän rauha.\n\nEmäntä sai tulen syttymään saunan uuniin ja katseli hetken kivien\nhikoilemista ensimmäisten savupilvien pöllähtäessä laipiota\nkohti. Mutta kun savu laskeutui alemmaksi, kompuroi hän kitkuun\nläkähtymäisillään kynnyksen yli ulkoilmaan, pyyhki vetisiä silmiä\nhameensa helmaan ja pönkitti oven raolleen, niin että savu nousi\nverkasti seinähirsiä myöten räystääseen ja hajosi pilvetöntä taivasta\nkohti. Oli onni, että kuppari oli luvannut tulla vaikkapa pyhäpäivänä.\nPahat veret kun olivat nousseet taas päähän ja kohisseet siellä jo\nKohtavaaran seuroista lähtien.\n\nEmäntä katseli hetken kylälle ja kuuli saman kohinan korvissaan\nnytkin. Hän istahti kivelle, mutta odottaminen ei auttanut. Outo\nhumina jatkui ja hän päätti kiirehtiä takaisin tupaan ennen kuin päätä\nalkaisi huimata ja pyörrytys tulisi. Pirttiin päästyään hän heittäytyi\nsängylle, pani kätensä ristiin rinnalle, huokaisi pitkän hohhoijaan ja\najatteli pahan teillä kulkevaa miestään.\n\nMutta emäntä erehtyi, sillä Juonas oli päättänyt viettää tämän päivän\nparemmin kuin monet muut. Hän oli lähtenyt jo aamuvarhain ylävesien\npuolelle ja oli nyt laskemassa verkkojaan lahdenpohjaan. Kuuma ja tyyni\nilma oli houkutellut hauet paistattamaan päivää ruohikkoon ja Juonas\naikoi ahdistaa ne sieltä konttiinsa. Ja saatuaan verkot järveen hän\npäätti odotella, sillä kiirettä ei ollut mihinkään eikä hän lähtisi\nkotiin ennen kuin myöhään illalla. Vetäistyään veneen luodolle hän\npäätti ryhtyä onkimaan, kumartui ensin teljon alle ja sytytti sitten\npiippunsa.\n\nMutta onkiminen ei luonnistanut ja Juonaalla oli hyvää aikaa katsella\ntaivaan merkkejä ja arvailla lähipäivien ilmoja. Jostakin kaukaa\nkuului ukkosen jyrinä ja sen jälkeen kohisi oudosti niin kuin navakka\ntuulenpuuska olisi lakaissut vaarojen rinteitä. Hetken kuluttua toistui\nsama uudestaan. Luomakunnalla oli jokin paha vaiva, sillä jyrinä\nkuului, vaikka pilviä ei ollut, ja näkymätön viima suhisi pitkin\ntaivaanlakea ja paisui mahtavaksi kohinaksi niin kuin suuressa koskessa.\n\nMutta kurkoteltuaan uudelleen teljon alle Juonas tunsi kohinan jo\nsuonissaankin ja ajatteli tyynesti, että jyrinä taisi olla vain\njättiläisukon mahanmurinaa. Ja mitäpä tuosta jos jyrisi, olihan hänellä\naikaa ja melkein täysi puteli teljon alla. Saattoi vaikka haukotella,\njos se vain huvitti. Ja niin hän tekikin, asetti eväslaukun päänsä\nalle veneen kokkaan, vetäisi hattureuhkan silmilleen ja antoi maailman\nkohista. Tuuli huokaisi lauhkeana korvissa ja sai ruohikon suhisemaan\nnukuttavan tasaisesti. Viimeisenä ajatuksena oli, että huomenna hän\nmenisi hovin isännän juttusille ja pyytäisi ostaa lautoja. Jos isäntä\nsuostuisi kauppaan, ryhtyisi hän jo ensiviikolla naulailemaan itselleen\nsuurta laivaa...\n\nMutta Juonaskin erehtyi. Hovin isäntä ei olisi myynyt lautojaan,\nkun entiset hirretkin olivat vielä maksamatta. Ei Juonaan hommista\ntullut enää mitään eikä hänessä ollut ryhtiä mihinkään. Kun lapset\nvarttuisivat, voisivat he vähitellen siirtyä talon töihin ja opetella\nelämään niin kuin muutkin ihmiset. Mutta pieniä ne vielä olivat...\n\nLapsista Haikonen muisti Kristiinan, talon oman lapsen sijaisen.\nOlikohan Leena ajatellut lainkaan lapsiasiaa vai tyytyikö hän\nKristiinaan? Tuntui hieman oudolta, että Haikolassa tultaisiin tästä\nlähtien isännöimään hame päällä.\n\nIsäntä huokaisi ja nosti päätään. Missähän Kristiina mahtoi olla? Häntä\nei ollut näkynyt koko aamuna. Pienenä pelkona oli aina se, että tyttö\nkurkottelisi päälleen kaivoon tai eksyisi vaaran takaiseen tiheikköön.\nTai menisi leikittelemään vihaisen sonnin kanssa ja saisi sarven\nlävitseen.\n\nHaikonen kutsui Kristiinaa, mutta vastausta ei kuulunut. Sen sijaan\nerottui jostakin pohjoisen puolelta kaukaista kumua niin kuin pyöreä\nkivi olisi vyörynyt kalliota pitkin. Kaiku vastaili toisilta vaaroilta\nja sen jälkeen kohisi kuin syysmyrskyllä.\n\nKristiina kyllä kuuli vaarin huudon, mutta hän päätti poimia vielä\nmuutaman mansikan ennen kuin kääntyisi takaisin. Ja sitten vielä\nmuutaman... Mutta poimittuhan mansikat hän unohtui syömään niitä\nkädestään ja päätti poimia uudet tilalle. Silloin hän tuli lähelle\nheinäpielestä ja säikähti. Pieles tiesi kaikkea muuta kuin hyvää,\nvarsinkin jos seipään päässä istui harakka ja nauraa räkätti ilkeänä\nniin kuin nyt. Kristiina juosta pinkaisi pielestä pakoon aidalle asti\nvilkuillen koko ajan taakseen, ettei se tullut jäljestä. Mutta pieles\npysyi paikoillaan ja aidan luona oli houkuttelevia mesimarjoja. Hän\npäätti kerätä niitä esiliinansa täyteen ja viedä Leenalle aittaan...\n\nMarjoja ei kertynyt kuin kourallinen, kun tyttö istuutui mättäälle\nja alkoi maistella. Raukaisi niin onnettomasti ja vieressä oli\nhoukutteleva nurmikko. Ja korvissa kuului outo kohina, samanlainen kuin\nLeenan sadussa iltapimeällä. Leenahan kertoi, että unihuppiainen ajoi\njoskus tuulihevosella ja jakoi pikkulapsille unijyviä.\n\nMutta outo kohina jatkui. Sen kuulivat jo muutkin eikä vain pikku\nKristiina. Ensin kuului pitkä jyminä ja sitä seurasi kuin kuurosade.\nVähitellen se kuului jo sisällekin. Isäntä pysähtyi ikkunan luona ja\nkäski toistenkin tulla kuuntelemaan. He seisoivat Leenan kanssa avoimen\nikkunan ääressä ja Mari-täti siirsi huivin reunaa korvansa taakse\nkurkotellen heidän olkansa yli.\n\nSilloin nelistivät hevoset metsästä suoraan taloa kohti. Ne olivat\nkuin hulluja, häntä pystyssä ja korvat luimussa. Kangas tömisi ja\npuiden oksat lakoilivat. Päästyään piha-aidan luokse ne kiersivät\nlevotonna kehäänsä sieraimet tuhisten ja silmät kiiluen kiihkosta.\nHetken korskuttuaan ne etsivät uutta tietä eteenpäin, painoivat\nryntäillään veräjän nurin ja tulivat suoraan pihaan. Siinä ne ravasivat\nvauhkoina kuin nuoret varsat, heittelivät takapuoltaan ja antoivat\nharjansa hulmuta. Isäntä juoksi ulos ja koetti suostutella tarjoamalla\nleivänpalaa. Mutta hänen tavoittaessaan kiinni otsatukasta ne lähtivät\nlaukkaamaan kuin sekapäiset, pääsivät elopellolle ja kaatelivat siellä\nkuhilaita.\n\n»Mikä noita riivattuja vaivaa?» Isäntä juoksi sulkemaan maantien\nportin. Mutta hän pysähtyi äkkiä ja arvasi kaiken: »Metsässä on\nvarmasti karhu!»\n\nTieto levisi nopeasti kuin tuli ympäri taloa. Joka puolelta kuului jo\nhuikkauksia, että metsässä oli karhu. Sunnuntailevollaan olleet ihmiset\nheräsivät, aittojen ovet paukkuivat ja unentihruiset silmät tuijottivat\naurinkoiseen pihaan.\n\nSana kulki talosta taloon ja porteille ilmestyi katselijoita. Koirat\npäästivät yhteisen nalkutuksen ja niiden terävä ääni kuului ylinnä.\n\n»Missä karja on?» kuului Leenan huuto portailta.\n\n»Ja missä Kristiina on?» huolehti Maija. »Äsken hän meni marjaan.»\n\n»Johan minä olen sanonut, että kerran tulee vielä karhukin!» päivitteli\nMari-täti kopisteli pirttiin parempaan turvaan.\n\nIsäntä huuteli kokoon omaa väkeä ja käski Hania:\n\n»Nopeasti sana jokaiseen taloon! Miehet tänne ja rihlat kuntoon!»\n\nMutta sana oli mennyt jo edellä. Koko kylä oli havahtunut ja halusi\nolla mukana. Miehet juoksivat maantiellä hovia kohti ja naiset\nseisoivat parvina talojen nurkilla. Kun jotakin yhteistä tapahtui,\nhalusi jokainen ehtiä toisten edelle niin kuin kirkon palossa. Vanhat\nvihat unohtuivat. Sellaisetkin miehet, jotka tavallisesti mulkoilivat\ntoisilleen, pitivät nyt neuvoa ja kysyivät hädän syytä.\n\n»Karhu piru on kylässä!»\n\nYhdessä katseltiin minne toiset olivat menossa.\n\n»Tuolla metsässä hovin takana!» kuului uusi tieto.\n\nSilloin lähtivät miehet suorinta tietä, niin että aidat ryskyivät alla.\nKaikki mitä aseita oli taloissa pyssyistä kirveeseen asti kerättiin\nkokoon ja lainattiin eteenpäin. Naiset juoksuttivat viime tingassa\nkassaroita ja puukkoja hokien puolestaan että »ota nuokin vielä\nvaralle». Mieslauma kerääntyi hovin pihaan ja siitä lähdettiin metsää\nkohti. Kaukana ei karhu voinut olla, sillä vasta vähän ennen metakkaa\nolivat hevoset seisoneet riihen takana ja lähteneet sieltä kangasta\nkohti. Aidan luona pysähdyttiin neuvonpitoon ja Sipo nosti kaatuneen\nveräjän pystyyn. Joku näkyi pitävän sormellaan lukua miehistä ja\ntoteavan viimein, että kaikki muut olivat mukana, mutta suutari viipyi\npoissa.\n\n»Mikä kohina tuolta vaaran takaa kuuluu?»\n\n»Jospa se onkin metsäpalo!» arveli toinen.\n\nKatseltiin, kuunneltiin käsi korvalla ja arvailtiin ääntä. Kuului kuin\njättiläismyrsky olisi kohissut ja kaatanut metsää lakoon. Se tuntui\nlähestyvän. Välillä kuului ukkosen jymyä tai kuin olisi valtavalla\nnuijalla lyöty hiekkakankaaseen, niin että maa tärisi ja vaarojen\nrinteet kaikuivat.\n\n»Nopeasti katsomaan, olipa mikä tahansa!» huusi Haikonen.\n\nMiehet juoksivat mäelle päin pysähtyen välillä huokaamaan ja\narvelemaan. Haikonen ei pysynyt toisten mukana, vaan jäi armotta\njälkeen. Rinteellä hän tavoitti Hanin, joka innosta punoittaen kaatoi\nruutia pyssyn putkeen ja aukoi luotipussinsa nauhoja, niin että kädet\nvapisivat.\n\n»Nyt minä sen pirulaisen kyllä ammun!» puri hän hammasta kostaakseen\nmetsälle viimetalviset vammansa.\n\n»Kuunteles nyt!» vastasi isäntä. »Taitaa olla pahempaa kuin karhu.\nJotakin mitä ei tarvitse ampua.»\n\nPahalta kuului. Hani näytti pettyneeltä mutta hankasi kuitenkin\nrassilla rihlansa reikää. Hän laskeskeli, että karhunkin nahalla voisi\nkai olla talven yli kaupungin lukukoulussa. Ja kokonaisella pesueella\nehkä kaksi.\n\nIsäntä huohotti rinnettä ylös kompastellen ja pyyhkien silmiään\nkuin päästäkseen eroon harmaasta verhostaan. Hän huusi miehille,\nmutta kellään ei ollut aikaa kuunnella. Päästessään kallion luokse\nhän näki miesten seisovan sen laella ja katselevan ylävesille päin,\ntiirailevan hölmistyneinä ja silmät levällään. Kukaan ei liikahtanut\neikä kukaan virkkanut sanaakaan. Haikonen pelkäsi tapahtuneen jotakin\nhirveätä, jotakin vielä pahempaa kuin metsäpalo. Mutta hän puri\nhammasta kestääkseen, tulipa mäen takaa mitä tahansa. Viimein hänkin\npääsi toisten joukkoon ja katsoi. Katsoi ja jäykistyi paikoilleen\nkuin kivettyneenä. Oli tapahtunut jotakin semmoista, jota he eivät\nkäsittäneet.\n\nHaikolan mäen takaiseen laaksoon oli ilmestynyt kokonainen järvi. Sen\nlähin ranta oli Voitanan kankaan puolella ja lähes virstan levyisenä\nse ulottui Kohtavaaran pelloille asti. Mäen nyppylät olivat jääneet\nsaarekkeiksi ja sieltä täältä veden keskeltä näkyi petäjien ja kuusten\nlatvoja. Matalammat puut ja pensaat olivat painuneet sukelluksiin.\nJa kummallisinta oli se, että järven takaisen mäen rinteellä kohisi\nvaltava koski, jonka valkoinen vaahto näkyi puiden lomitse tänne asti.\n\nKun koskesta valui uutta vettä lakkaamatta, nousi järvi ja ranta\nsiirtyi hitaasti eteenpäin. Kun katsoi tästä paikaltaan, näki selvästi,\nmiten rantaviiva siirtyi ylemmäksi ja samalla puut painuivat alas. Vesi\nnäytti miettivän, mihin suuntaan se lähtisi edelleen. Viimein se keräsi\nvoimia tarpeekseen ja alkoi virrata pienenä ojana sen kankaan yli,\njonka toisella puolella olivat Voitanan lampi ja Sipon uusi torppa.\n\n»Minä ainakaan en taida selittää, mikä tarkoitus tällä on?» sanoi\nHaikonen miesjoukolle.\n\nToiset olivat yhtä ymmärtämättömiä eivätkä ryhtyneet edes arvailemaan.\nMistä tuo vesi tuli, kysyi joku. Mutta hänkin jäi vastausta vaille,\nsillä jokainen näki vain sen, että vesi tuli vastapuolella olevaa mäkeä\nalas niin että kohina kuului.\n\n»Minulla on se aavistus, ettei tästä ole seurauksena hyvää», jatkoi\nHaikonen. »Vaan olipa kuinka tahansa, meidän on se koettava ja\nkestettävä.» Hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi nyt sen, joka oli jo\nkauan ollut hänen ajatuksissaan, mutta jonka sanomiseen ei ollut vielä\ntullut oikeata hetkeä: »Saattaa tulla pahojakin onnettomuuksia... Mutta\nsovitaanko eräästä asiasta, miehet?» Hän katsoi vetoavasti ja jatkoi\nsitten: »Jos kylää uhkaa yhteinen vaara, koetetaan torjua se yhdessä ja\nkestää yhdessä.»\n\nJoku murahti myöntyvästi.\n\n»Eihän tässä pakokaan auta», vastasi toinen.\n\n»Eikä tästä pakoon enää pääsekään, sillä heti ollaan saaressa», totesi\nkolmas.\n\nHovin isännän sanat vapauttivat mielen irralleen. Kun jokainen näki\nvain vedenpaisumuksen, oli tietysti ensimmäisenä ajatuksena se, miten\nvoisi pelastaa oman pirtin, eukon ja muksukarjan talteen. Ja mihin\npanisi elon ja elukat? Ja mihin hiton arkkiin ne kaikki lastaisi, jos\nolisi lähdettävä toisille maille? Mutta nyt oli jo lohdullisempaa\ntietää, että jos lähtö tulisi, niin silloinhan lähtisivät toisetkin. Ja\nkun koko kylä olisi liikkeellä, mahtuisi kyllä meidänkin torppa omine\nelämisineen ja olemisineen johonkin väliin...\n\nMiehet tuijottivat tulvajärvelle ja olivat vaiti.\n\n»Katsokaa! Nyt se karkaa Voitanan lampeen!» huusi Hani innoissaan.\n\nRantaviiva oli noussut lakkaamatta ja vesi noussut kankaalle. Nyt\nkatkesi mäki keskeltä kahtia niin syvälle, kunnes kalliopohja tuli\nvastaan. Vesi syöksyi hyökynä ja maa tärisi samalla tavalla kuin\naikaisemmin. Voitanan lampi oli kattilamaisen syvennyksen pohjalla\nvaarojen keskellä. Kun kattila hitaasti täyttyisi, vuotaisi vesi\nreunojen yli ja...\n\nMutta mihin se lähtisi silloin?\n\n»Voitanan lampi on pohjaton», selitti joku. »Eikä vesi pysy\npohjattomassa padassa. Kai se vuotaa siitä lävitse.»\n\nTuo oli heikko toivo. Mutta kun mainittiin Voitana, sai Sipo kiireen:\n\n»Nata! Nata ei ehdi pakoon ja hukkuu mökin mukana!»\n\nHän vilkaisi ympärilleen kuin mieletön ja lähti juoksemaan mäkeä alas\ntorppaa kohti. Mutta ryteikössä hän pysähtyi, kääntyi takaisin ja mennä\nhuitoi hoviin päin puhuen ääneen itselleen:\n\n»Hevosella pääsen nopeammin! Muuten Nata hukkuu...»\n\nHän juoksi pihaan, vihelteli riihen luona Ullalle, pääsi tämän lähelle\nja harjaan tarttuen hyppäsi selkään lähtien täyttä laukkaa ja ilman\nohjaksia Voitanaa kohti. Oksat löivät vasten kasvoja, hän kumartui\nmatalaksi Ullan niskalle, puristi toisella kädellään kiinni harjasta\nja toinen huitoi karahkalla vauhtia. Miesparvi kuuli hevosen kavioiden\ntöminän takaansa metsästä, mutta kukaan ei katsonut taakseen eikä\nymmärtänyt lähteä auttamaan.\n\nJa myöhäistä se olisi ollutkin. Sipon maltti katosi sitä mukaa kuin\nmatka joutui. Ullaan tarttui sama vimma kuin mieheenkin. Metsää\nriitti nelisen virstaa ja edestä kuuluva jymy läheni lakkaamatta.\nKohinan paisuessa Ulla alkoi pelätä ja rupesi vikuroimaan. Mutta Sipo\ntiesi, että tällä hetkellä ratkaistiin paljon hänen kohdaltaan ja sen\nvuoksi oli jouduttava, tulipa vastaan mitä tahansa. Hän puri hammasta\najatellessaan, että vesi teki parhaillaan tuhoja hänen kotonaan.\n\nMutta Sipo ei ehtinyt torpalleen asti. Nata tuli juoksujalkaa vastaan\nhätääntyneenä ja lapsi sylissään. Kumpainenkaan ei saanut aluksi sanaa\nsuustaan. Nata vain katseli silmät suurina mieheensä, jonka kasvoilla\noli oksien piirtämät verinaarmut ja silmissä kiilui raivo. Nata katsoi,\nSipo uhosi voimaa, likomärkä hevonen temmelsi vauhkona. Viimein\nilmestyi Natan kasvoille hymyn häive ja hän kohotti, kättään.\n\nSilloin suli kiihko miehen kasvoilta, hän näytti saavan kiinni\najatuksen langasta, laskeutui maahan ja tarttui Natan käteen:\n\n»Minä jo luulin että...»\n\nHe seisoivat polulla vierekkäin ja Sipo huokaisi pari kertaa syvään,\nettei ääni vavahtaisi hänen sanoessaan:\n\n»Entä kototorppa...?»\n\n»Se säästyy», virkahti Nata. Hän katsoi vaatekäärön sisään, oliko lapsi\nvielä tallella, ja alkoi selittää katkonaisesti: »Olin mäellä marjassa.\nVettä pursusi joka paikasta — puiden juurista, mättäiden alta,\nkanervikosta... Menin ylemmäksi, mutta olin joutua saareen. Läksin\njuoksemaan kotiin. Vesi seurasi kantapäillä. Lampeen valui monta puroa.»\n\n»Entä pelto?»\n\n»Lammen vesi nousi nopeasti. Vanha sauna hukkui. Silloin kannoin lapsen\nylös kalliolle. Ajattelin että eihän kallio vuoda...»\n\n»Vuotipas piplian kirjassa.»\n\n»Mutta eipä Voitanassa... Panin lapsen kuivalle kalliolle ja kannoin\nsinne pirtistä kaikki tavarat...»\n\n»Muistitko kirveen ja sahan?» keskeytti Sipo.\n\n»Kaikki muistin ja ylös vein. Mutta vesi ei noussut niin korkealle.\nPirtti jäi paikalleen. Piha jäi kuivaksi.»\n\n»Ja muistitko lapsen vakun?»\n\n»Muistin. Kun vesi pääsi veräjän ohi, mursi se uuden puron ja lähti\nsuoraan kylää kohti.»\n\nNata hengästyi kertoessaan, mutta käännähti sitten kuulostaakseen ja\nsanoi:\n\n»Nyt se kohisee tännepäin — kuuntele!»\n\nSipo huokaisi helpotuksesta ja sipaisi kevyesti Natan poskea kuin\nkiitokseksi siitä, että näin hyvin oli käynyt. He kuuntelivat mäen\ntakana kuohuvaa koskea ja Nata tarttui miestä käsivarteen:\n\n»Se tulee tännepäin. Se menee kylään — ymmärrätkö? Sinua tarvitaan\nsiellä!»\n\nSipokin tajusi hitaasti, että ehkä häntä tarvittiin siellä. Mutta vasta\nsitten, kun Nata osoitti hevosta ja ojensi käteen karahkan, hän ymmärsi\nmitä oli tehtävä. Niin Sipo hyppäsi hevosen selkään, kohentautui\nistumaan, tunsi tämän onnettomuuksien maailman sittenkin hyväksi ja\nhihkaisi hevosensa liikkeelle, niin että salo kajahti. Saman tien hän\nkarkuutti kylää kohti Natan seuraillessa jäljestä kantamuksineen.\n\nSipoa oli pidetty hitaana ja hänen ajatuksiaan kankeina, mutta nyt\nvauhtiin päästyään hän nautti kankaan töminästä laskettaessaan täyttä\nneliä. Ja äänessä oli iloa hänen karjaistessaan umpikuurolle metsälle:\n\n»Pois alta ja kaikki matalaksi! Vettä tulee kuin torvesta!»\n\nMutta kaikki eivät olleet hyvän onnen takia leikkisällä tuulella\nniin kuin Sipo. Kun vesi pursui yli Voitanan lammen rantaäyräitten\nja syöksyi vaarojen väliseen notkoon, arvasi jokainen sen vuotavan\nmyötämaata pitkin alavesiin asti. Onneksi oli Huhtirannan kylä\nkorkealla mäellä ja suurin osa taloista säästyisi vauriolta. Mutta\ntulvan noustessa korkealle saattoivat pellot ja karjat huuhtoutua\nsamaan kuohuun ja alimmat torpatkin olisivat ehkä vaarassa. Ja kaikki\nirtonainen tavara veneistä portteihin asti menisi kai kaupanpäällisinä.\n\n»Nopeasti pelloille!» huusi hovin isäntä miesjoukolle. »Vesi vie viljan\nmennessään!»\n\nJokaiselle tuli kiire, sillä nyt oli pelastettava kaikki mitä mieleen\njuohtui. Joukko hajosi silmänräpäyksessä ja juoksi kylää kohti\nhuudellen varoituksiaan kuin tulipalon hädässä. Ensiksi ajateltiin\nleikattua eloa ja riiheen korjattavia kuhilaita. Vain Hani yksin\njäi vaaran laelle, sillä hän oli huomannut pakoon lähteneet metsän\nelävät ja ihmetteli luomakunnan runsautta. Ilma oli sakeanaan lintuja\nvariksista pieniin piipittäjiin asti. Nelijalkaisilla oli ymmärrystä\nkiivetä ylös vaaran laelle, niin että kankaalla kihisi kilpaa metsän\nkoko elämä. Tuolla koikki parhaillaan jänöemo kintereillään levoton\npoikasparvi. Ne olivat säikähtäneet tolkuttomiksi, sillä kun Hani\ntavoitti kiinni kanervikosta pilkistelevää jäniksenpoikaa, ei se\nymmärtänyt lähteä edes pakosalle. Oravat kiipesivät puun latvaan\nkatsellakseen sieltä entisiä pesäpaikkojaan. Mutta kun vesi huuhtoi\npeittoon vanhat tutut mättäät, kiersivät huiskuhäntäiset elukat\nkisaillen puunrunkoa ja lähtivät etsimään turvallisempia käpymetsiä.\nKallion alla vilahti jotakin vaaleata ja matalaa pensaiden välistä\nja Hani juoksi lähemmäksi tutkiakseen, ettei se vain ollut vuona.\nPäästyään lähemmäksi hän tunsi heti metsän kumman vaiston ja vetäisi\nrihlan olkapäällään. Pensas kahisi ja oksat heiluivat. Hän siirtyi\nlähemmäksi, tähtäsi tarkasti ja pamautti, ampui kostoksi siitä, ettei\nse ollut karhu. Piipun suu vielä savusi, kun hän taivutteli syrjään\nvesoja, tarttui otuksen jalkaan ja veti esiin mäyrän. — Tulipa sentään\njotakin, huokaisi hän ja alkoi ladata uudestaan. Mutta silloin kuului\nmäeltä huuto ja hänen täytyi lähteä mäyrä olkapäällään sitä kohti.\n\n»Mitä sinä täällä puuhailet?» kysyi Haikonen.\n\n»Kerään kuormaani täyteen! Aion ajaa ensi talvena Ouluun asti.»\n\n»Viis' ensi talvesta! Mutta missä asti vesi on tulossa?»\n\nHani ei ollut muistanut katsoa sitä.\n\nVoitanasta karattuaan vesi jatkoi matkaansa hulluna tulvana, kunnes\ntalon korkuiset mäennyppylät sattuivat eteen uudeksi esteeksi.\nKun tilaa oli nyt laajalti ja tulva pääsi vapaasti levenemään\nvirstakaupalla, kestäisi kauan ennen kuin se murtaisi uuden padon ja\nsyöksyisi etsimään seuraavaa. Maa vietti kylään päin, niin että hyöky\nkulkisi epäilemättä kylän ohi.\n\nMiehet olivat kiireissään jättäneet taas Haikosen jälkeen ja hän oli\nkompastellut kätensä verille. Hani näytti nyt edellä tietä ja pysähtyi\nvähän väliä odottamaan. Tällaisena muistettavana päivänä ukko tunsi\nhalua sanoa jotakin hyvää, joka tavallisena arkena jäisi puhumatta.\n\n»Kyllähän sinusta mies tulee, kunhan vain et hoppuilisi liikaa. Ja\njaksaisit pitää malttisi koossa.» Ja hetken kuluttua hän lisäsi omia\nsalaisia ajatuksiaan: »Olet jo sen verran viisas, että voisit ruveta\nneuvomaan kylän vekaroita. Ja tehdä niistäkin miehiä.»\n\n»Sitä saavat odottaa. En viitsi haaskata aikaani niihin», vastasi\ntoinen yhtäkaikkisesti mutta salaa hyvillään.\n\nJokaikinen kynnelle kykenevä oli juossut rinteelle Haikolan riihen\ntaakse. Kohina kuului lähempää ja pian olisi tulva heidän allaan\nnotkossa. Toiset olivat jo lähteneet ohrapellolle. Siellä he\nkahmaisivat sylinsä täyteen lyhteitä ja lähtivät kantamaan niitä\nylemmäksi mäelle. Kellään ei ollut aikaa voivotella ja naiset ja\nlapsetkin saivat joutua mukaan. Heti kun alimmat paikat saatiin\npuhtaiksi, siirryttiin taas seuraavalle pellolle. Mutta kaikkein\npahimmalta näytti sepän ohra, josta suurin osa oli vielä leikkaamatta.\n\n»Nopeasti viikatteet ja haravat tänne!» huusi Haikolan isäntä. »Ja koko\nkylä avuksi viimeistä henkeä myöten!»\n\nSepän pellolla kävi pian vilkas huiske toisten niittäessä, toisten\nharavoidessa ja muutamien kantaessa eloa rukoihin ylös mäelle. Jotkut\nkiskoivat nauriita Juonaan pellosta, heiluttivat niitä naateista ja\nheittivät ylös vesaikkoon.\n\n»Ajakaa lehmät ja lampaat pois notkosta, muuten ne hukkuvat joka\nsorkka!» huudettiin joukosta.\n\nLeena tavoitti kiinni pientareita nukkuvaa vuonaa, mutta se karkasi\nläpi käsien ja pian kopisti koko katras rinnettä ylös kalliolle määkien\nkilpaa ja katsellen ihmeissään hätäisten ihmisten touhua. Naiset\nkeräsivät lehmiään yhteisestä karjasta ja lapset kuskasivat sikoja\nrantalepikosta mäelle. Porsaat pitivät iloista meteliä ja leikkivät\npiilosilla ohrakuhilaiden alla.\n\n»Väki on jo koolla viimeistä sikaa myöten», havaitsi Hani katsellessaan\nyhteistä vilskettä. »Mutta Juonas ja Juonaan muija ovat säikähtäneet ja\nmenneet piiloon.»\n\nKoko kylä heräsi kuin raivoon. Jokaiselle riitti tekemistä ja jokainen\nhoputti toista. Mutta olipa apuakin jo tulossa, sillä kuultuaan outoa\nmenoa olivat lähikylien asukkaat lähteneet liikkeelle ilman kutsua.\nJostakin järven takaa — ehkä kirkonkylästä päin — souti keskellä selkää\nkolme venekuntaa tätä rantaa kohti. Taikan Matti, se nöyräpäinen miehen\nkuvatus, jonka järki katosi korttipakan mukana hautausmaan aidan\ntakana, tulla viuhtoi maantietä pitkin ja piti omaa mekastustaan. Hän\noli tehnyt torven pässin sarvesta ja toitotti sillä tuloaan julki.\nPäästyään kyläaukealle hän innostui heittelemään kivillä aidanseipäässä\nistuvaa harakkaa ja julmistelemaan:\n\n»Pois tieltä vanhat roskat, kun maailman lattiaa pestään jo puhtaaksi!»\n\nSieran Kustaa — tuomionpäivän lahkokunnan sitkeäuskoinen saarnanpitäjä\n— ei enää välittänyt vanhan maailman tiskaamisesta, vaan oli lähtenyt\nkeräämään pientä katrastaan koolle taaskin viimeistä erovirttä varten.\n\nJa mäen alla kulki ahoa ylös ja alas tuntematon miehenhuiskale, latoi\nsylinsä täyteen halkoja, kantoi ne ylös hovin riihen seinustalle ja\npinosi ne siihen rauhallisesti, välittämättä muiden kiireistä ja\npuhumatta kenenkään kanssa. Haikonen katseli hetken hänen uurastustaan\neikä malttanut olla kysymättä vieraan kotopuolta. Tämä kohautti\nhattunsa reunaa ylemmäksi, katsoi isäntää kuin arvioiden ja virkahti\nlyhyesti:\n\n»Minä tulin nyt sitten...»\n\nSaman tien hän kääntyi ja lähti hakemaan uutta kantamusta. Seuraavalla\nkerralla Haikonen kysyi jo tarkemmin tulon tarkoitusta. Mies mittaili\ntaas isännän muotoja ja sai sanotuksi:\n\n»Leena-mamselli sanoi viime talvena että... Se tapahtui Kainuunmaassa\nsiellä Puittisen talon saunassa, kun muu väki oli jo kylpenyt...»\n\n»Jaahah... Tuota — oletteko tullut tapaamaan Leenaa itseään?» kysyi\nHaikonen ryähdellen kuivasti.\n\n»No joo. Vaikka samahan se on, kenen kanssa puhun. Mamselli vain sanoi,\nettä kun minulta loppuu työ siellä Vaikon talossa, tulisin kysymään\ntäältä.»\n\nHaikonen ei ymmärtänyt ja lähti etsimään Leenaa. Tämä oli kadonnut\njonnekin omiin kiireisiinsä eikä häntä löydetty mistään. Vieras\nkuitenkin kyllästyi odottamaan ja latoi pinonsa valmiiksi ajatellen\nitsekseen, että kaipa tulevat puhumaan, jos lie jotakin sanomista...\nViimein hän istahti kivelle ja nähdessään Hanin arvasi tämän kuuluvan\nhovin väkeen, tarkasteli poikaa repaleesta korvasta ukkovarpaaseen asti\nja sanoi:\n\n»Kai sinun aitassasi on tyhjä nurkka, jotta illalla voisin panna laukun\npääni alle ja oikaista pitkälleni.»\n\nHaikolan hoviin oli tullut uusi renki eikä isäntäväki tiennyt siitä\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtirannan ja Kohtavaaran kylien välinen alava metsämaa oli täyttynyt\nvedellä. Uuden järven pohjaksi jäi samalla se rimpinen suokin, jonka\nkuivattamista Haikonen ehdotteli Kohtavaaran seuroissa. Metsän halki\npoimuilevat hiekkaharjut kestivät tunnin ajan tulvan raskasta painoa,\nmutta päästyään harjun laelle vesi alkoi vuotaa sen yli. Pienenä\nkapeana purona se lorisi iloisesti alas harjun toista kuvetta, mutta\nvähitellen uursi ja levensi uomaansa pehmeässä hiekassa. Jo lohkesi\nmiehen korkuinen maakappale ja kaatui puron yli tukkien sen uoman.\nMutta vesi oli vahvempi ja vei tukkeet mennessään.\n\nMaa yritti taistella veden valtaa vastaan. Tuolla kaatui petäjä\npoikki putouksen ja sen runkoa vasten kasautui padoksi veden tuomia\nkiviä, pensaita ja ruohomättäitä. Mutta uusi virta huokaisi pari\nkertaa syvään kuin voimiaan keräten, ryntäsi sulun reunoja vasten ja\nmursi koko ruuhkan hajalle. Ja päästyään taas uudelle alavalle ja\nesteettömälle maalle vesi valitsi helpoimman tiensä kaukaa kylän takaa\nsinertävää Konnusjärveä kohti. Kun uuden puron vimmastunut alkupää oli\npääsemässä ihmisten manaamalle Tuonolan aukealle, silloin kaatui koko\näskeinen hiekkaharju toiselle kyljelleen ja kilometrin levyinen järvi\nhulmahti sen yli. Kuului mahtava kohaus kuin kymmenen kosken karatessa\nyht'aikaa, maa vapisi ja ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan pelon\nvallassa.\n\nTuonolan kirottu aukea oli jäänyt ikipäiviksi järven pohjaksi. Kaatuva\njärvi huuhtaisi sen niin sileäksi, että esille tuli vankka pohjakallio\nja kaikki sen päällä ollut irtonainen katosi olemattomiin, kiroukset\nja noituudet kaiken muun mukana. Nyt oli vedellä vapaa ja esteetön\ntie kohista kilometrin verran eteenpäin kylän ohi sille suurelle\nkalliorinteelle asti, joka alkoi Haikolan riihen takaa ja jota pitkin\npoimutteli maantie kaupunkiin päin. Mutta vesi oli viisas eikä mennyt\nsuoraan. Se leveni uudelleen järveksi paisutellen lujempia ryntäitä\npuskeakseen sitten aikanaan tanakammin kalliorinnettä vasten. Vaahdon\nreuna oli menossa jo hovin kohdalla ja koko kyläkunta — ei, vaan\nmonien kylien väki — katseli ihmetellen ja pani huomaamattaan kätensä\nristiin anoen hyvää Luojaa säästämään ihmiset ja talot onnettomuudelta\nja tuholta. Joku vanha nainen luki rukoustaan ääneen, joku mies\notti vaimoansa vyötäisiltä ajatellen kai, että jos mennään, niin\nmennään yhdessä. Lapset takertuivat äitinsä hameen liepeisiin itkua\nnieleskellen. Ja ylhäältä rinteeltä kuului Haikolan isännän ääni:\n\n»Näin meitä koetellaan! Pysykää rauhallisina, ihmiset! Jos huonosti\nkäy, niin koetetaan korjata yhdessä!»\n\nHyvä että joku sanoi niin, sillä arimmat olivat jo valmiit pakenemaan\nkorven piiloon.\n\n»Pysytään tässä ja odotetaan. Ei meitä nyt korpi auta», sanoi Sipo\nemännälleen ja tarttui ranteeseen.\n\n»Kim aikansa kuohuu, niin kyllähän talttuu», virkahti hovin uusi renki,\nVaikon talon hiljainen mies. »Minä tulin tänne tuon kuohun rinnalla.\nKuljin mäkiä pitkin ja odottelin., Mutta ei se mitään mahtanut. Lopulta\nse väsyi ja minä pääsin edelle.»\n\nMutta hovin Mari-täti piti paljon hengestään. Hän kopisteli keppeineen\ntikapuiden luona ja mietti keinoja kavutakseen katolle. Isäntä sattui\nhuomaamaan hänet, lennätti takaisin kuistin penkille ja tokaisi\ntuimistuneena ja ihmisten naurua peläten:\n\n»Häpäiset jo talon maineen, senkin vanha höperö!»\n\nKylän kohdalla oleva laaja allas täyttyi alati eikä veden tulolla\nnäyttänyt olevan loppua. Päinvastoin jos jokin yläpuolella oleva ahdas\nportti repesi reunoistaan avarammaksi, tuli sieltä uusi ja entistään\nmahtavampi koski. Kylmä vesi kiehui vihoissaan ja sen mukana uiskenteli\njuurineen irronneita puita, pensaita ja kankaan kanervikkoa. Se\nkasautui kylän viereiseen patoon vellovaksi suoksi. Kallioharjun takaa\nalkoi korkea mäki ja sitten tulikin jo Kohtavaara. Jokainen aavisti,\nettä kun vesi nousisi maantielle asti, silloin tapahtuisi valtava\nrysäys, tulva kuohuisi kylän ohi leveänä koskena ja olisi pian toisessa\njärvessä.\n\n»Älkää menkö tielle! Muuten joudutte samaan koskeen!» huusi Haikonen\npoikaparvelle, joka oli kiivennyt kalliolle katsomaan veden nousemista.\n\nVastapäisellekin rannalle oli keräytynyt apuihmisiä, jotka eivät enää\nuskaltaneet tulla harjua pitkin veden hipoessa maantien reunoja ja\npyrkiessä karkaamaan sen poikki. Jo kohisi ensimmäinen puro kohti\nKonnusjärven pohjukkaa. Silloin ilmestyi vastapäiselle rinteelle\nlikomärkä hevonen ja komeissa kureerinkieseissä touhukas mies, joka\nvilkaisi vastakkaiselle rannalle ja kiireen innossa huusi Huhtirannan\nkoko kyläkunnalle:\n\n»Mistä tuo vesi oikein lorisee?»\n\n»Maan alta!» vastasi joku. »Vesivuori puhkesi ja ruiskii ympärilleen\nniin kuin tulivuori.»\n\n»Älä yritä enää tänne! Pato murtuu minä hetkenä tahansa ja sinä hukut\narmotta!» varoitettiin tulijaa.\n\nMutta Holterin Eenokki ei uskonut.\n\n»Ja hällä väliä...! Mulla on semmoinen pekuna, että se tulee vaikka\ntulen läpi!»\n\n»Eipäs tule tuosta!»\n\nHolteri ei kuunnellut varoituksia, vaan huuteli takaisin:\n\n»Ja on minulla tärkeää asiaakin! Tulen kaupungista ja tuon Haikolan\nvaarille tärkeätä postia.»\n\n»Pysy siellä nyt!»\n\nEenokki ei kuullut, hän nousi kieseissä seisoalleen, hihkaisi\nhummalleen että »tuosta on siliä tie» ja antoi siiman viuhua ilmassa.\nHevonen kavahti ensin pystyyn painoi sitten päänsä matalaksi ja korvat\nluimuun, hirnahti kuin kiukuissaan ja lähti ravaamaan, niin että vesi\nsuihkusi pyörien alta.\n\n»Tuo huima ei pääse hengissä tänne!» kuiskittiin joukossa. »Nyt repeää\nmaa!»\n\nMutta Eenokki tuli ohjakset tiukalla ja karjaisi elukalleen:\n\n»Vaikka järven yli — mutta ei ujostellen!»\n\nNyt hän oli jo puolimatkassa ja nyt puron kohdalla. Hän pääsi sen yli,\nmutta samassa tie katkesi poikki. Eenokki ehti alta pois ja pääsi\ntoiselle rinteelle, vilkaisi taakseen ja naurahti:\n\n»Mäet notkuvat, kun tämä poika taivaltaa!»\n\nMäki tosiaan notkui ja vesi tulvahti yli.\n\nKuului rysähdys ja rannalla seisova ihmislauma voihkaisi kuin jokaisen\nsisällä olisi revennyt ja tehnyt kipeätä. Harjun laki ja maantie\nkatkesivat poikki, maa murtui ainakin kymmenen sylen leveydeltä, kaatui\nalas notkoon ja vesi syöksyi sen yli ruskeanvaahtoavana koskena.\nNyt ei ollut enää esteitä. Puut irtosivat ja parahtivat mennessään.\nKorvissa kuului lakkaamaton ryske, jonka rinnalla kaikki aikaisempi oli\nmitätöntä. Suuret kivet irtosivat paikoiltaan ja pyörivät voimattomina\nuuden mahdin edessä. Ihmisten kiire ja touhu loppui siihen ja jokainen\ntuijotti sanattomana luonnon suurta karkumatkaa. Maantien reunassa\nollut korkea kivi tahtoi näyttää voimansa ja pysyä paikoillaan. Mutta\nvesi nuoli sen kupeita puoleen korkeuteen asti ja koversi maata\nmolemmin puolin. Jo liikahti kivi paikaltaan, kääntyi hieman ja\npysähtyi taas kuin itsepäisenä. Mutta viimein vierähti sekin rinnettä\nalas, pyöri yhä nopeammin ja kallion yli mennessään jyrisi kuin ukkonen.\nSitten se kaatui mäen toiselle puolelle ja ylitse ryöppyävä virta\npainoi sen piiloon. Vain korkealle suihkuava vedenpärske osoitti enää\nsen paikan.\n\nMutta tämäkään ei vielä riittänyt. Vesi karkasi kallion molempien\nsivujen ympäri katkaisten maantien vielä toisestakin paikasta, niin\nettä keskelle jokea jäi liukkaaksi nuolaistu kalliosaari. Hovin\nmääkivä lammaslauma, joka oli noussut kallion harjalle pakoon ihmisten\njaloista, jäi nyt sinne ja oli saarella turvassa molemmin puolin\npauhaavalta koskelta.\n\nLampaat huusivat pelossaan. Pieni vuona huomasi emonsa jääneen toiselle\npuolelle kylän rantaan. Se juoksi valittaen edestakaisin kalliolla ja\nkutsui emoansa apuun. Mutta tämä ei voinut muuta kuin vastata yhtä\nsurkeana kosken kuohun yli. Viimein vuona uskaltautui rantaan kuin\nhypätäkseen veden yli, mutta ohi menevä irtopuu pyyhkäisi vuonan\nmennessään ja se katosi vesivyöryn alle.\n\nNiin nousi vesi lakkaamatta, sillä loppua sillä ei ollut.\n\n»Nyt menee suutarin heinäpieles!» kuului huuto sivummalta.\n\nMutta apu oli jo myöhäistä. Pian meni pieleksen pohjakin muun törkyn\nmukana, tuolla purjehti kumollaan oleva vene, jonka pohja oli repeillyt\npäreiksi. Toisaalla näkyi rakennuksen seinä hirsiä ja Haikonen oli\ntuntevinaan ne Kohtavaaran entiseksi heinäladoksi.\n\nHolterin Eenokki seisoi iloisena rannalla katsellen menoa ja nauttien\nsiitä, että tapahtuipa jotakin, josta oma pitäjä sai mainetta. Hänkin\ninnostui työhön ja huusi:\n\n»Huhtirantalaiset säikähtivät, niin että nikotus lakkasi! Nyt pannaan\ntohinaksi!»\n\nHän viittasi luokseen Vaikon talon ujon miehen ja yhdessä he alkoivat\nrepiä uutta aitaa ennen kuin virta veisi sen mennessään.\n\n»Ei risuakaan hukkaan!» opetti Eenokki toisia, jotka seisoivat\nsivummalla miettien mitä tehdä. »Näin se taatto rankaisee, kun ei\najoissa ymmärretä opetuksen kiirettä!»\n\nMutta toiset eivät pahastuneet, sillä sanojana oli vain Eenokki. Naiset\nloivat häneen uteliaita katseita ja pian kerääntyi hänen ympärilleen\nparvi nuoria neitosia.\n\n»Mistä tuo vesi lorisee?» toisti Eenokki äskeisen kysymyksensä.\n\n»En tiedä lähdettä. Mutta ei ainakaan taivaasta», vastasi Haikolan\nukko. Sitten hän ryhdistäytyi ja virkahti virallisesti: »Sinulla oli\ntärkeitä sanomia?»\n\n»Oli», muisti Eenokki asiansa. »Kävin kaupungissa ja postikamarilla. Ja\ntässä on sinulle tuomiset.»\n\nHän ojensi Haikoselle sanomalehden.\n\nOli kai ensimmäinen kerta, että Haikosella oli tärkeämpääkin tekemistä.\nHän pisti lehden oksaan kuin piikkiin ja lähti huolehtimaan kylänsä\nkohtalosta. Eenokkia harmitti, hän sieppasi lehden taskuunsa ja sanoi:\n\n»No välipä tuolla... Mutta on se vain siivotonta, että toinen tulee\nvaikka kuolemankuohujen yli tuomaan sanan suuresta maailmasta ja tämä\nvain nakkaa niskojaan.» Nyt Eenokki kääntyi neitosiin päin, kumarsi\nheille ja sanoi kohteliaasti kuin kaupunkilaisherra: »Tämä näyttää\nolevan hauska kylä. Minä voin viipyä iltaan asti — ja huomiseenkin jos\npyydetään!»\n\nMutta Eenokki ei ollut ainoa apulainen kylässä. Ei kulunut kuin runsaat\npari tiimaa tulvan alkamisesta, kun kirkonkylän venekunnat pääsivät\nrantaan ja heidän mukanaan tuli kirkkoherra Järvetti tarjoamaan kättään\nHaikoselle:\n\n»Vuoron jälkeen apuun tullaan ja koko pitäjä on jo liikkeellä. Te\npelastitte kirkonkylän tulelta, mutta me emme pysty tukkeamaan vettä.»\n\nMyöskin kosken toiselle puolelle kasvoi ihmisjoukko. Kuka oli tullut\ntoisten kärryillä, kuka selkähevosella. Mutta nyt he eivät enää\npäässeet kylään ja saivat mäeltä katsella outoa humua. Leena oli\nnäkevinään joukossa kirjanpitäjä Koholinin ja arveli itsekseen: »Liian\nmyöhään tulit, miesparka! Tie on sinulta ikuisesti poikki ja siltaa ei\nrakenneta pitkään aikaan.»\n\nJa miehet alkoivat pohtia uutta vaaraa. Kun tulva vain kasvoi ja\nhuuhtoi maan ja kun sitä tulisi vuotamaan ties kuinka kauan, olisi\nsiitä seurauksena, että alapuolella olevan Konnusjärven ranta nousisi\nkorkeammalle ja silloin joutuisivat alimmat talot taas kerran vaaraan.\nSieltäpäin huudettiin pahimmoilleen, että Juonaan saunaa jo huuhtoi\nvesi.\n\n»Rantaan ja heti!» kuului Haikosen ukon ääni. »Vetäkää veneet ylös\nkankaalle ja korjatkaa verkot ja kaikki muu talteen.»\n\nNyt alkoi kylärannassa sama kiire kuin äsken pelloilla. Kaikki\nirtonainen tavara kannettiin pihoihin. Ja innokkaimpana touhusi Holteri\nhuiskien ympärilleen kuin paarman purema ja antaen vauhtia toistenkin\nkiireille niin kuin oma talo olisi ollut hädässä. Samaan aikaan alkoi\nuuden kosken partaalta kuulua profeetta Sieran Kustaan kimeä huuto\nja hänen nähtiin silmät innostuksesta palaen ja kädet taivasta kohti\nkohotettuina kiljuvan omaa oppiaan:\n\n»Älkää menkö sinne, kyläläiset! Älkää tehkö yhtään mitään, sillä\nkaikki teidän puuhanne ovat jo turhia. Mitään ei huoli pelastaa,\nsillä taivaassa ei tarvita veneitä ei verkkoja. Koettakaatte pelastaa\nsielunne kallis, sillä nyt on tulossa maailmanloppu ja meillä kaikilla\non edessä pitkä matka.» Ja ryittyään äänensä kirkkaaksi hän jatkoi:\n»Ottakaat eväs mukaanne.\n\nKokoontukaat tänne, tulkaat joukkohomme, että pääsemme lähtemään\nkäsikädessä lopulliseen ihanuuteen, parempahan elämään kuin Huhtirannan\nkylä ja kaikki muu...»\n\nJokunen eukko kompuroi mäkeä ylös päästäkseen mukaan Sieran\nseurakuntaan. Hetken kuluttua mäellä aloitti veisuutaan pieni\nmuijaparvi. Ja heitä vastapäätä, kuohuvan kosken toisella puolella, oli\nsäikäyksestään vapiseva ja haikeasti määkivä hovin lammaskatras.\n\nJa kylärannasta kuului huuto:\n\n»Suutarin sauna menee! Missä nukkuu Juonas itse?»\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuonas tosiaan nukkui. Hän oli kurkistanut veneen teljon alle liian\nusein ja torkahtanut kokkaan hattureuhka silmillään. Aurinko paistaa\nhelotti, aallot pitivät hauskaa leikkiä luodon kupeella ja tiirat\nkirkuivat rantaruohikon ympärillä, niin että Juonaan oli helppo\nkatsella kaunista unta:\n\nKoko maailman kohina johtui siitä, että jättiläinen liehtoi palkeitaan\nja sulatti kultaa. Hän tahtoi silata maat ja mannut uudestaan,\nkaatoi kauhallisen tuonne vaaran laelle ja sula kulta valui rinteitä\npitkin niin kuin joskus kauniina aurinkoisina iltoina. Ja suutarille\njättiläinen sanoi: »Juonas hoi, sinä olet kaikesta huolimatta mukava\nmies ja saat sanoa nyt, mitä kaikkea mielesi tekee!»\n\nJuonaan mieli teki kultavenettä. Jättiläinen muotoili sitä käsissään\nnoin niin kuin kuin pavun palkoa, Juonas sai veneensä ja lähti sillä\nonkimatkalle. Hän piirrätteli selkiä pitkin ja aina välillä otti teljon\nalta punssiputelin ja kulautti siitä sivistyneesti kuin herrasväki.\nJa rannalla seisoi koko Huhtirannan kylä ihmettelemässä menoa. Oma\neukkokin oli joukossa ja muistutteli miestään, että ajelepas nyt\nsiivosti, Juonas. Mutta Juonas oli nyt varakas eikä välittänyt muijien\nhuudoista, vaan antoi mennä niin että kokka kohisi. Hän vilkutti\nrantaan ja oli juuri sanomaisillaan että... Mutta silloin tapahtui\npahinta: kallis kultapursi meni kalliota vasten niin että tärskähti ja\nlaudoista tuli liisteitä.\n\nJuonas heräsi. Hän otti hatun päästään ja koetti muistella, minne hän\noli oikeastaan matkalla. Niin, tämä oli kyllä oman veneen kokka ja\nhaisi tervalle eikä kullalle. Mutta seutu oli outoa ja hänen täytyi\nnousta istualleen nähdäkseen paremmin. Vene oli törmännyt jonnekin\nvieraaseen rantapöheikköön ja ympärillä oli kaikkialla kummallista\nsuota, puita ja vettä sekaisin.\n\nJuonas nousi seisomaan. Kaukana oli korkea vaara ja sen laella talo,\njoka näytti tutulta ja muistutti Kohtavaaraa. Mutta mistä oli tullut\ntämä uusi järvi? Hän hieroi silmiään ja päätti kahlata. Ja vettä oli\nloputtomasti ja ranta ties missä.\n\nNiin se uni ihmistä kuljettaa — ja humala eksyttää myös, mietiskeli\nJuonas keksimättä mitään ratkaisua. Muuta keinoa ei ollut kuin heittää\nkontti selkään ja pyrkiä kovalle maalle, joka muistutti hiukan sitä\nkirottua Tuonolan aukeata, kuivaa ja kasvamatonta ahoa, jonka kiven\nalla oli piilossa ollut se onneton hopeapurkki...\n\n»Sen se viina tekee!» päivitteli Juonas ja päätti lopettaa koko\njuomisen.\n\nMutta silloin muistui mieleen jotakin. Hän kahlasi takaisin veneelleen,\notti teljon alta pullonsa ja heilutti sitä surullisena. Pohjalla oli\ntilkkanen juotavaa ja kallistahan sekin oli köyhälle miehelle. Niinpä\nhän mietti hetken, pudisti päätään ja ajatteli, ettei viina sopinut\nhänelle lainkaan... Hän avasi tulpan kaataakseen tilkan maahan, mutta\npelkästä säästäväisyydestä kulautti sen lopuksi kurkkuunsa, heitti\ntyhjän putelin menemään ja lähti tarpomaan pitkin kangasta. Ja kuta\npitemmälle hän kulki, sitä tutummalta metsä näytti. Ei ollut enää muuta\nhuolta kuin se, että pääsisi pujahtamaan kotipirttiin ja sen uunille.\nJa kun eukko vaatisi sitten tilille, voisi hän katsoa ihmetellen ja\nsanoa että »täällähän minä olen ollut koko päivän. Olin vain vähällä\ntorkahtaa.»\n\nJuonaan kompuroidessa Voitanan kankaan halki kotiinsa näki hänen\neukkonsakin unta. Hänhän — vanha ja kärsinyt naisraukka, jolla oli\npahoja veriä päässään — oli saunaa lämmittäessään tuntenut huimausta\nja heittäytynyt pitkälleen karsinan sänkyyn. Ja uni alkoi tuoreeltaan\nsillä, että hänen kultainen pieni porsaansa, sama joka tapettiin ja\nsyötiin viime talvena, oli tonkimassa naapurin tunkiota ja löysi sieltä\naarteen. Ihan oikean aarteen, josta tarttui sian kärsään rikkautta\nmonenlaista. Oli aatelisten kruunuja, oli kelloja ja vitjoja jos\njonkinmoisia. Ja sika kutsui häntäkin sinne ja sanoi että tuus nyt akka\nkattoon noita komeuksia ja pistä nyt helyjä rinnoillesi. Niin meni\neukko tunkiolle ja kokoili tavaraa hameensa helmoihin, niin että saumat\nritisivät painosta. Mutta kuinka ollakaan, kun hän pääsi kantamuksineen\nveräjälle ja kompastui ojaan — ne iankaikkiset pahat veret kun\nkohisivat päässä — niin silloinkos kuuli se punatukkainen Nata-piikakin\nkullan kilinän, ilmestyi seiväs kädessä pihalle ja parkaisi täydestä\nkurkusta että »eukko vietävä, tule nyt pelastamaan saunasi».\n\nTuohon huutoon eukko heräsi ja hieraisi silmiään. Hän nousi istualleen,\nkuuli ulkoa meteliä ja sen yli kantautui huuto:\n\n»Kyläkunta on koolla, mutta Juonas ja Juonaan ämmä ovat lähteneet\nkarkuun!»\n\nEukko kiepahti ketterästi ovelle. Hän laittoi äsken tulen saunan uuniin\nja sen jälkeen piti... Olikohan sauna jo tulessa?\n\nSydämen vihlontaa ja pahoja veriä muistamatta hän lähti pihaan ja\nsaunarantaan. Mutta päästyään pirtin nurkalle hän pysähtyi, katseli\nympärilleen ja vetäisi kätensä ristiin vatsan päälle. — Mitä tuo\nmerkitsi: koko kylä oli koossa rannalla ja kiskoi veneitä pitkin\npeltoja! Naiset huutelivat toisilleen ja kantoivat pyykkipaljujaan\naholle, koirat haukkuivat ja ihmispennuilla oli hauskaa.\n\nMutta entä sauna? Ei se ainakaan tulessa ollut, sillä saunaa ja savua\nei näkynyt lainkaan. Sen paikalle oli noussut ruskeata ja likaista\nvettä veräjälle asti ja rantalepikostakin pilkotti vain puiden latvoja.\n\nJuonaan eukko uskalsi mennä lähemmäksi ja Natan nähtyään tiuskaisi\nkiukkuisena:\n\n»Mihin juuttaaseen sinä mun saunani panit?»\n\nNata kääntyi ja osoitti pitkin järven selkää;\n\n»Tuonne se meni! Ui jäljestä ja ota kiinni!»\n\nEukko varjosti kädellä silmiään ja tiiraili järvelle. Paljon siellä oli\ntavaraa, mutta saunasta ei näkynyt lauteitakaan.\n\nSilloin hän muisti miehensä ja päätti panna tämän tilinteolle. Juonas\nse taas oli sotkenut asiat. Missähän sekin mahtoi olla? Ettei vain\nmennyt saunan mukana?\n\nMutta eivät Juonaan asiat olleet kuinkaan hullusti. Hän kiipesi\npiiloon pirtin uunille ja päätteli itsekseen, että koska koko kylä oli\nliehumassa hänen rannassaan, niin totta kai siellä etsittiin juuri\nhäntä. Tänä aamuna hän loikoi vähän aikaa rannalla, nyt he luulivat\nhänen tietysti hukkuneen ja naarasivat sen kuin ehtivät. Juu, ja kun he\nlopuksi löytäisivät hänet uunilta, sanoisi hän levollisna että...\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Juonas lurjus meni karkuun!» huudettiin jostakin. »Se kelvoton ei\njaksa kantaa edes omia tavaroitaan!»\n\nJuonas istui uunilla ja kuunteli. Ensin kuunteli ja sitten häpesi.\nMutta mitä hän saattoi tehdä, kun ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että\nsyvyyden lähteet olivat puhjenneet, vedet nousivat nousemistaan maan\npäällä ja kaikki peittyi tulvaan.\n\nSilloin kuului askelia pihasta ja Leenan hätäinen huuto:\n\n»Kristiina! Missä Kristiina on?»\n\nJuonas häpesi sitäkin, ettei tiennyt missä Kristiina oli. Mutta\nhän muisti jotakin ollutta ja mennyttä, näki kuvan palavasta\nheinäpieleksestä ja lapsen mekkoon tarttuneesta tulesta, näki maan\nvaivaisen suutarin, joka riiputti tyttöä sylissään ja sammutti tulen\nrantavedessä. Näki saman kelvottoman seisomassa pirtin natisevilla\nlankuilla, näki pöydällä kuivuneen kannikan ja suolakupissa särjen.\nNäki ikkunalla kukkivan palsamin ja kuuli oven varoittavan narinallaan.\n\nNyt kyti jo ensimmäinen selkeä ajatus, Juonas asteli ulos portaitten\neteen ja kuuli Leenan äänen särähtävän kuin kivusta hänen huutaessaan\nyli melun:\n\n»Missä Kristiina on?»\n\nLapset tiesivät että Kristiina oli rannalla. Vesi oli puhkaissut\nitselleen uuden uoman lähellä maantietä, missä lapsiparvi keräili\nkokoon viimeisiä lyhteitä elopellon reunalta. Kristiina oli\nheidän joukossaan ja keräili tärkeänä aidan vierellä kasvavia\npäivänkakkaroita. Hän katkoi niitä nipun kerrallaan ja kantoi ylemmäksi\nrinteelle viedäkseen Leena-tädille. Eihän niitäkään saanut jättää\nhukkumaan pahan virran alle. Ne piti poimia talteen.\n\nKristiina pujahti aidanraosta ahon puolelle.\n\n»Kuka on nähnyt Kristiinaa?» kuului Leenan huuto toisaalta.\n\nTyttö vastasi siihen, mutta pieni ääni hukkui veden kohinaan.\n\nVanha Haikonen kuuli lapsiparven parkaisun samalla hetkellä, kun vesi\npyyhkäisi ahon reunaa. Toiset juoksivat hädissään ylös rinnettä, mutta\naidan takaa vilahteli jotakin punaista. Niin oli kuin Kristiinan hame.\nHaikonen juoksi sinnepäin ja koetti huutaa kohinan yli:\n\n»Pysy kalliolla! Kiipeä ylemmäksi turvaan!»\n\nTyttö kumarteli rauhallisesti noukkiakseen kukkaset eikä kuullut.\nVesi huuhteli jo kallion juuria Haikosen ehtiessä lähelle. Hän päätti\nyrittää, kahlasi tytön luokse, sieppasi tämän kainaloonsa ja kääntyi\nkatsomaan paluutietä päästäkseen takaisin aholle.\n\n»Pysykää siellä? Ette saa lähteä takaisin!» varoitti Leena rinteeltä.\n\nMutta Haikonen ei uskonut. Oli parempi lähteä kuin jäädä vangiksi\npienelle kalliolle. Hän liukasteli alaspäin, kohautti tytön\nolkapäilleen ja astui puroon, joka kasvoi joka hetki. Mutta jalka\nlipesi ja hän sai ensimmäisen ryöpyn ylitseen, pääsi taas pystyyn ja\npuristaen vapisevin käsin lasta ylhäällä kahlasi vyötäistään myöten\nkuohua vasten.\n\n»En jaksa!» voihkaisi hän veden ulottuessa rintaan asti.\n\nVaahto löi vasten kasvoja ja oli repiä vaatteet irti, polvet tutisivat\nja vanhus oli kaatumaisillaan kantamuksineen. Tyttö riippui olkapäiltä\nvelttona ja ukko kahmaisi harmaata tukkaansa kuin keksiäkseen viimeisen\nkeinon, yhden ainoan keinon päästä kymmenen askelta kuivalle maalle.\nMutta keinoja ei enää ollut, sillä nousevan veden vuoksi ranta loittoni\nja kuohu syveni. Vesi huuhtoi jo tukkaa.\n\n»Vähällä piti», hoki hän itsekseen nähdessään pelastumisen\ntoivottomaksi. »Ranta pakeni ja tuho tuli...»\n\nSilloin juoksi Juonas ahoa alas, sieppasi aidaksen ja huusi sen kuin\npienillä voimillaan jaksoi:\n\n»Tartu tähän ja purista!»\n\nMutta seiväs ei ulottunut Haikosen käteen. Niin hyppäsi Juonas koskeen,\nkahlasi kainalokaan myöten Haikosta kohti, antoi» veden hulista\nohitseen ja ojensi seivästä uudelleen pyytäen tuskaisena, että »tule\nhyvä mies, älä jää!» Nyt tarttui Haikosen käsi ja Juonas veti. Samassa\nlöi ohi ajelehtiva puu isännän nurin, tyttö painui veden alle ja miehen\ntukka vilahti vaahdosta. Juonas syöksyi kohti vain iskeäkseen kiinni,\ntarttuakseen kuin mieletön mihin tahansa. Vesi vei lasta ja hän repi\nsitä takaisin itselleen ja sai kainaloonsa, kiskoi yhä riukuaan ja\nhoiperteli rantaa kohti. Haikonen jaksoi vielä puristaa kourillaan\nseivästä. Leena tuli veteen asti vastaan ja sieppasi tytön omakseen\nvieden ylös nurmikolle. Juonas sai kiinni Haikosen kädestä ja hampaat\nirvessä veti, tempoi vain eikä laskenut irti. Leena ehti uudelleen\navuksi ja isä pysyi kaksissa käsissä kiinni.\n\nUkko oli kai tajuton ja poskesta valui veri. He riiputtivat hänet\nkuiville ja kääntelivät siinä kuin kuollutta. Mies virkosi sen verran,\nettä liikautti jo kättään, haparoi päätään ja luullen kai olevansa\nvielä koskessa narskautti hampaitaan kuin viimeisellä sisun rippeellään\nja yritti kompuroida polvilleen. Mutta voimat olivat lopussa ja hän\nvaipui takaisin nurmikolle poski maata vasten. Läkähtynyt Kristiina\nkoetti parkua, mutta ääni katkesi nikotukseen.\n\n»Kovan onnen lapsi», huokaisi Leena. »Jo toisen kerran tällaisessa\nvaarassa.»\n\nJuonas huohotti vieressä ilmaa keuhkoihinsa, katsoi kuin tukehtuva ja\nyritti sanoa katkonaisesti:\n\n»Ensin tulessa ja sitten vedessä...» Hänkin ponnisti voimanrippeitään:\n»Se jo riittää noin pienen ihmisen osalle...» Ja lopuksi tuli\nvaivalloinen huokaus: »Voi meitä heikkoja...»\n\nVanha Haikonen kuuli heikko-sanan ja nosti jo päätään. Hän katsoi\nihmisiin kuin tunteakseen, hieraisi silmiään ja huomatessaan suutarin\nvierellään sanoi:\n\n»Sinäkö?»\n\n»Vain minä.»\n\nLeena tiesi, ettei Kristiina olisi selvinnyt hengissä kummallakaan\nkerralla ilman Juonasta. Ja hän tiesi senkin, ettei tällä kertaa olisi\npelastunut isäkään. Ukko parka, hän oli aina toivonut, että vanha paha\nmaailma puhdistuisi uuden tulvan mukana. Mutta nyt oli tulva vähällä\npyyhkäistä hänetkin mennessään...\n\nLeena aikoi sanoa Juonaalle monet hyvät sanansa ja tarttui tätä\nolkapäästä. Mutta silloin alkoi ylhäältä kalliolta kuulua kimeä huuto\nSieran Kustaan sanoessa hyvästihän synnin saastaiselle maailmalle.\nJuonas kuunteli hetken, mutta sanoissa oli jotakin, joka ei häntä\nmiellyttänyt, ja siksi hän hoippuroi seisoalleen ja tuijotti kalliolle.\n\n»Ja voi teitä vaivaisia, miten te läähätätte tämän saastaisen maailman\npelastamiseksi! Ettekö näe, että turha on ihmisen apu silloin, kun\nviimeinen päivä on tullut ja kun pyhien suuri saattojoukko lähtee kohti\nkultaisia asuinsijoja...»\n\n»Mitä tuo mies parkuu? Onko apu muka turha?» kysyi Juonas.\n\n»Anna niiden olla... Tiedäthän että he ovat heikkojärkisiä.»\n\nJa taas kuului Sieran Kustaan ääni:\n\n»Mutta meillä on otsa kirkkaana, kun tänä päivänä astumme viimeiselle\ntuomiolle ja tulemme taivaan porteille...»\n\nJuonaan vierellä oli sama seiväs, jolla hän oli vetänyt Haikosen\nkuiville. Kääntämättä katsettaan saarnamiehestä Juonas tavoitti\nseivästä, kohautti sen olalleen ja lähti kalliota kohti.\n\n»No menkää sitten, saatanat!» kiljahti hän. Ja tultuaan lähemmäksi\nlahkokuntaa hän heilautti riukuaan: »Koskeen joka sorkka!»\n\nSaarnamiehen ääni katkesi ja hän siirtyi sivummalle. Mutta Juonas\nhajoitti akkaparven:\n\n»Koskeen joka sorkka, että pääsette viimeinkin!»\n\nJuonaan takaa laskeutui hänen olkapäälleen luja mutta rauhallinen käsi:\n\n»Annetaan heille armo vielä tämän kerran, hyvä ystävä! He eivät ymmärrä\nvielä niin paljoa kuin sinä ja minä.»\n\nJuonas kääntyi ja hänen takanaan seisoi kirkkoherra.\n\nSeiväs laskeutui hitaasti alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisema muutti alati muotoaan. Viimeisen esteen murruttua kylän\nkohdalla vesi sai tulvia vapaasti, niin että Kohtavaaran pelloille\nulottunut järvi alkoi illan tullessa laskeutua ja sen tilalle muodostui\nleveä virta, joka purkautui alas Konnusjärveen. Mutta vesi ei silti\nloppunut, vaan uusien koskien kuohut olivat entistäkin vahvemmat. Ja\npäästyään lopulta alavesiin oli virta kylän alapuolella niin voimakas,\nettä aallot löivät seinän korkuisina, kunnes ne päästyään lahdesta\nulos selälle alkoivat vaimentua ja jättivät mukanaan kuljettamansa\nirtonaisen ruuhkan kellumaan pinnalla. Konnusjärven vesi nousi illalla\njo parisen metriä, rannat alkoivat painua veteen ja samoin myös\nmatalimmat saaret, niin että vanhat tutut paikat muuttuivat uusiksi\nja rannalla olleet niityt ja pellot jäivät järven pohjaksi. Hovin\nriihen taakse muodostunut koski pauhasi talon korkuisena ja putouksen\nalla poreili kuin jättiläispadassa. Kaupunkiin vievä maantie oli nyt\nikuisesti poikki eikä kylästä päästy pois muuten kuin veneellä. Vesi\npeitti alleen notkelmassa poimuttelevat nuorten lempipolut ja huuhtoi\naholta pois käärmeitten risukot.\n\nMutta ihmisten ajatuksiakin se oli huuhtonut, sillä kuohuessaan hovin\nisännän ja Juonaan yli se oli tehnyt katsojat sanattomiksi.\n\nPahin vaara oli jo ohi, mutta väkijoukko parveili rantamilla\nkatselemassa muuttunutta kyläkuvaa. Alavesien yhä noustessa pihoja\nkohti huomasi joku kysäistä:\n\n»Missä nuori väki nyt tanssii, kun entisestä tanssikalliosta ei ole\njäljellä enää muuta kuin uusi onkiluoto?»\n\nSe oli totta. Kallioinen niemenkärki, monien vuosikymmenten ajan\nharrastettu lauantai-iltain tanssipaikka oli painunut veden alle ja\npysyi siellä ahventen asuinseutuna. Samoin oli hävinnyt kauempaa\nkirkonkylän suunnalta siintävä yksinäinen kallioluoto ja sen mukana\nuponnut entistä syvempään tärinäin aarrelaiva kaikkine helyineen.\n\n»Jouti mennä sen tien!» ajatteli Nata ja painautui lähemmäksi miehensä\nolkavartta. »Nyt ei sekään enää houkuttele tyhmää ihmistä murhan\nsyntiin...»\n\n»Nyt ei lopu saunavesi!» viisasteli Hani. Ja huomattuaan suutarin eukon\nhän alkoi kiusata tätä: »Kanna ajoissa kaivosi täyteen, ettet jää taas\nvähemmälle osalle.»\n\nHän huomasi maassa sanomalehden, joka oli tipahtanut kiireisen Holterin\nEenokin nutuntaskusta, kiipesi Juonaan hylkäämälle hirsikasalle ja\nalkoi tavata ääneen suureen maailman kuulumiset. Ympärille kerääntyi\nlapsijoukko ja vähitellen jo aikuisiakin. Huomattuaan saaneensa\nkuuntelijoita Hani nousi harjalle ja korotti ääntään lukiessaan uuden\njunatien rakentamisesta ja muusta hyvästä.\n\nMutta sitten poika meni totiseksi, tavaili ensin puoliääneen kulmat\nrypyssä ja viimein katsoi muuhun joukkoon.\n\n»On se vain kummallinen tieto paperille painetussa sanassa!» virkahti\nhän vakavana kuin vanha mies. »Ajatelkaa nyt! Tässä selitetään jo\netukäteen kaikki se, mitä meille on tänä päivänä tapahtumassa. Jos ette\nusko niin kuunnelkaa.»\n\nÄäni välillä katkeili, mutta lopun hän julisti kuuluviin:\n\n»Näin sanotaan sitten: Ja kun tieto leviää tämän maan piiriin ja\nrahvaskunta havahtuu ja huomaa merkityksen itsellensä ja työllensä,\nsilloin on alkava se yhteinen nousun aika, jolloin kansa hengen\npuolesta varttuva on. Ja leviävä se on, paisuva kaikkialle tulvan\nlailla. Joka sitten vyöryy eteenpäin kuni vedenpaisumus hävittäin\nallensa tietämättömyyttä ja turmeluksen tavat ja opettain työnteon\noikian keinon. Ja kun se tulvan päivä tuleva on, tuo se tuen ja avun\neikä hävityksen...»\n\n»Olen jo monesti sanonut, että se tulva tuo siunauksen», virkahti hovin\nisäntä kirkkoherralle heidän seisoessaan sivummalla ja kuunnellessaan\nHanin julistusta.\n\n»Mutta kuka tuo poika on ja mitä hän lukee?» kysyi kirkkoherra seuraten\nyhä Hania.\n\n»Vain sellainen pikkurenki, joka on omin nokin puustavinsa opetellut ja\nopettaa nyt toisia. Hänellä on sellainen tapa, että kiertelee metsiä ja\netsii satuja. Taitaa olla runon vikaa.»\n\n»Mutta eikö häntä saada kouluun? Pojan täytyy päästä kaupunkiin.»\n\n»Olen ajatellut, mutta häntä tarvitaan töissäkin.»\n\nHaikonen ei tiennyt, että taloon oli tänä iltana tullut uusi mies,\nVaikon talon entinen renki ja pitkän suolatien ajaja.\n\nVirta vyöryi edelleen. Ihmiset olivat tehneet maallisen hyvänsä\npelastamiseksi kaiken minkä voivat ja nyt he seisoivat suurina\njoukkoina joen molemmilla partailla ihmettelemässä ja odottamassa.\nRantaäyräästä lohkesi väliin suuria maapaloja veden mukaan ja pahoja\nvieremiä pelätessään joukko siirtyi hitaasti lähemmäksi taloja.\nMuutamat tekivät jo uusia suunnitelmia vastaisen varalle, vaikka eivät\ntienneet, mitä huominen toisi tullessaan. Jokainen vain enteili sitä,\nettei tämä ollut pahaksi heille itselleen eikä muulle luomakunnalle.\nTeki mieli uskoa parempaan.\n\nAuringon jo laskiessa istuivat kirkkoherra ja Haikonen hovin kamarissa\nJärvetin imeskellessä suurta pislapiippuaan. Katsellessaan väen\npaljoutta tuli kirkkoherra maininneeksi:\n\n»Pitäjä näkyy kokoontuneen tänne. Jokainen on tärkeä ja jokaisella on\ntyötä.»\n\n»Antaa heidän puuhata niin kauan kuin puuhaavat hyvää.»\n\n»Paljon ovat tehneet. Ja mitähän nämä ihmiset saisivat aikaan, jos\njokaisen käteen ojentaisi aapisen!» Järvetti poltteli rauhassa ja\nvalitteli huonoa kohtaansa: »En ole saanut heitä pitkään aikaan Sanan\nääreen kirkonkylään, kun ei ole kokoontumispaikkaa. Mutta mitähän jos\npuhuttaisiin tänä iltana täällä?» Hän antoi keinutuolin nyökähtää\nmuutamia kertoja ja virkahti noin vain tarkoittamatta enempää: »Ja\nolisihan täällä hyvä kirkonpaikkakin, tuolla rinteellä. Ja väki olisi\naina äärellään.»\n\nHän unohti omat sanansa, mutta niillä oli kuitenkin kuulija.\nSamalla raottui kamarin ovi ja kynnykselle ilmestyi Juonas kaikessa\nvähyydessään ja selässään tuohikontin repale.\n\n»Tulin tänne että saisin puhua», virkahti hän laskiessaan kontin\novennurkkaan. Toiset odottivat ja Juonas aloitti hitaasti: »Olisi\npitänyt puhua jo neljäkymmentä vuotta sitten. Olisi pitänyt kertoa\nomasta itsestäni ja tästä kontista. Vaan kun ihmisen suu on sellainen\nlaitos, että siitä vuotaa ulos ja sisään kaikki turha ja paha. Mutta\nannas olla, kun pitäisi joskus sanoa oikeakin sana...»\n\n»Ja mitä sinä aiot nyt kertoa?» kysyi Haikonen.\n\n»Sitä vain, että minä olen kumma tekele mieheksi — olen ollut kelvoton\nmies ja huono suutari.»\n\nHaikonen muisti sanoneensa tuon saman monet monituiset kerrat syystä\nja syyttäkin, mutta tahtoi tänä iltana oikaista asiat ja tunnustaa\nJuonaalle sen mitä Juonaalle kuului, hyväksyä hänet naapuriksi ja\nmieheksi:\n\n»Olen joskus sinua haukkunut, mutta sinussa näkyy olevan luontoa kuni\nkiukkuisessa kusiaisessa.»\n\n»Hyvään ja pahaan. Ja siitä pahasta puhutaankin nyt.»\n\n»Onko Joonas tullut synnintuntoon?» kysyi kirkkoherra ja puhalsi savua\nkattoa kohti.\n\n»On — piru vieköön!» Juonas istahti jakkaralle, nojasi kyynärpäitään\npolviinsa ja pyöritteli hattua polvien välissä. »Se tapahtui silloin,\nkun minä olin nuori mies, sellainen parhaassa juoksuiässä oleva jätkä.\nJoskus olen kertonut, että minulla oli siihen aikaan hyvänä tuttavana\nNike Pietunen, se maakunnan suuri rosvo, jota ihmiset pelkäsivät.»\n\n»Hänen kerrottiin jo kuolleen», tiesi Haikonen.\n\n»Sama mies. Ja kun kuoleman sanoma tuli, hihkaisivat rengit ajaessaan\nhalkokuormaa pihaan, että lisää lämmintä helvettiin, kun Pietunenkin\nvärisee siellä viluissaan! Ja kun piiat mättivät halkoja uuniin...»\n\n»Mutta Hanihan kertoi tavanneensa sen miehen Auhtion lähellä.»\n\n»Niin kertoi. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Vaan tapansa on kyllä\nparantanut.»\n\n»Kerro nopeammin!» kiirehti Haikonen, sillä tarinan loppupää tiesi ehkä\nuutta.\n\n»No niin, kerran pelattiin Pietusen kanssa kortin peliä ja minä satuin\nolemaan silloin voiton tuulella. Pietusen rahat loppuivat ja hän pani\npeliin hopeatuopin, sellaisen kalliin kapistuksen, jonka minä sitten\nhäneltä voitin ja pistin omaan laukkuuni.»\n\n»Ja mitä sitten tapahtui?» uteli jo kirkkoherrakin.\n\n»Ei sitten paljon muuta. Minä voitin tuopin. Ja pahin vika jutussa on\nse, etten ole maininnut siitä kenellekään ennen kuin vasta nyt.»\n\n»Mikä tuoppi se sitten oli?»\n\nJuonas nousi seisoalleen ja tarttui kontin viilekkeisiin aukeillen\nnarua.\n\n»Se oli se vanha ehtoolliskalkki, jonka Pietunen varasti kirkosta.»\n\nKamariin tuli pitkä hiljaisuus. Haikonen katseli tuimasti kulmainsa\nalta, mutta kirkkoherra poltteli piippuaan rauhallisna, sillä tapaus\noli sattunut jo aikoja ennen kuin hän oli tässä seurakunnassa.\n\n»Mistä tiedät, että Pietunen varasti sen?» kysyi hovin isäntä.\n»Asiaahan tutkittiin ympäri pitäjää eikä saatu selville.»\n\n»Pietunen itse kertoi minulle.»\n\n»Ja minne kalkki sitten katosi?» kysyi Järvetti.\n\n»Se on ollut neljäkymmentä vuotta tuolla Tuonolan aukealla. Panin\nkalkin konttiin ja kontin piilotin kiven alle.»\n\nHaikonen nousi kävelemään, vyyhtesi lattian pari kertaa edestakaisin ja\npysähtyi Juonaan eteen:\n\n»Tuonolan aukea on nyt veden alla ja kalkki on mennyt sen tien!»\n\n»Eipästen!» oikaisi Juonas. »Kalkki on tässä minun kontissani.»\n\nJuonas kohotti kontin kieltä, veti tuohikääröstä esille vanhan\nhopeamaljan, ojensi sen Haikoselle ja sanoi lyhyen »he». Järvettikin\ntuli lähemmäksi virkahtaen rauhallisesti:\n\n»Niinpä näkyy olevan.»\n\nMutta Haikonen ei jättänyt niin vähällä, vaan tarttui Juonasta\nolkapäästä ja kysyi:\n\n»Sinä et siis varastanut tätä? Sano suoraan!»\n\n»Johan sanoin, että Pietunen sen varasti! Mutta minä tein sen synnin,\nettä piilotin varastetun tavaran enkä puhunut.»\n\n»Minusta tapaus on hyvin erikoinen», saneli kirkkoherra harvakseen.\n»Kummallinen tapaus, että Luojan suuren luonnon mullistuksessa löytyy\nkirkon pyhä ehtoolliskalkki, joka on ollut kateissa jo neljäkymmentä\nvuotta. Harvinainen löytö!»\n\nSyyllinen seisoi oven edessä ja aikansa odoteltuaan nosti kontin\nolkapäilleen, katseli maahan masentuneena ja kasvot kurtistuivat niin\nkuin hän olisi ollut tirskahtamaisillaan itkuun. Mutta sitten pää\nkohosi hitaasti pystyyn ja hän puri hammasta, niin että leukapielet\nnatisivat. Hitaasti ja harkiten hän sanoi Haikoselle:\n\n»Lähetä sana Sipolle, että tulee heti tänne. Ja toiseksi sopii vaikka\nHolteri. Hän on tarpeeksi vahva mies.»\n\n»Mitä varten?»\n\n»Ja tuokoot vahvan nuoran mukanaan», selitti Juonas.\n\n»Mitä varten?»\n\n»Sitä varten, että saavat sitoa minut köysiin. Ja sitten he nostavat\nminut sontarattaille ja vievät koppiin. Ja sinne loppuu Huhtirannan\nsuuren suutarin tarina...»\n\nNyt Haikonen näytti jo julmistuvan. Hän pysähtyi kaikessa pituudessaan\npienen Juonaan eteen:\n\n»Ja mitä varten köysiin ja koppiin? Selitä nyt tarkemmin äläkä änkytä!»\n\nJuonas uskalsi katsoa rehellisesti silmiin. Hän nieleskeli ensin ja\nselitti sitten:\n\n»Sitä varten köysiin, kun ei ole sitä piiskuupetäjää. Itsehän käskit\nsen kaataa! Ja minä olisin tahtonut seisoa kotokylän petäjän juurella.\nSaada siinä selkääni ruoskitun miehen verijuovat. Mieluummin siinä kuin\nvieraassa paikassa...»\n\nJostakin omituisesta syystä Haikonen hymyili hänen sanoilleen. Mutta\nJuonas ei välittänyt siitä vaan odotti.. Viimein Haikonen tarttui hänen\nolkapäähänsä ja löi kämmenellään konttia niin että kumahti:\n\n»Polta se konttisi. Ja nyt heti!» Kun Juonas ei sitä käsittänyt, jatkoi\nHaikonen vielä: »Tai parempi taitaa olla, jos annat sen Leenalle ja hän\nvie sen pirtin uuniin.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nHani tuli tuomaan sanaa, että seurakunta oli kokoontunut aholle\nkuullakseen kirkkoherran selittävän Sanaa tämän suuren päivän johdosta.\nMutta kun he Haikosen kanssa lähestyivät ahoa, oli siellä jo toinen\nselittäjä ennen omaa paimenta ja ääni kuului vahvana kosken kuohusta\nhuolimatta. Holterin Eenokki oli omin päin ottanut suunvuoron ja hänen\nsanoissaan oli totta ja pontta:\n\n»Juu, hyvät Huhtirannan seurakuntalaiset ja muutkin ihmiset! Se\ntapahtui silloin, kun me tuon Leenan kanssa yhdessä tanssattiin Oulussa\nsiellä Westerlundin salin lattialla, kun kristallit kimaltelivat\nympärillä, kun kerran toisensa jälkeen kohotettiin punssipott...\nMeinaan että syötiin niitä plommonan marjoja... Silloin minun päässäni\nvälähti, että tänne meillekin saataisiin sellainen kirjavakka, joka\nkiertäisi lainassa pitkin kylää...»\n\n»Minä olen ajatellut samaa», virkahti Haikonen.\n\nEenokki halusi kuitenkin voittaa Haikosen ja jatkoi:\n\n»Mutta nyt minä olen jo jättänyt sen kirjavakkapuuhan. Se on liian\npientä!» Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: »Kirkherra kuului\näsken valitelleen, että mitäs kirkonkylä kirkolla tekee, kun siellä ei\nkukaan käy. Ja turhahan se siellä onkin! Niin kuin itsekin näette, on\nkansa täällä ja täällähän kirkkokin tarvitaan. Sille on hyvä paikka\ntuossa aholla.»\n\n»Mutta siellähän on Juonaan torppa», selitti joku.\n\n»Ja mistä rahat saadaan?» kysyi Huhtirannan seurakunta ja muu väki.\n\n»Hällä väliä, mistä rahat tulevat. Pääasia on se, että kirkko nousee!»\n\nEenokki oli tottunut nopeisiin käänteisiin.\n\n»Ja silta myös!» kuului takaa teknisti Saran huuto.\n\nNyt häkeltyi Eenokki vuorostaan. Hänelle oli ilmestynyt kilpailija.\nSarka oli juuri liittynyt joukkoon ja sotki hyvät hankkeet. Perhanan\nteknisti, manaili Eenokki itsekseen. Hän on ihan oikeassa, silta on\ntärkeämpi kuin kirkko. Mutta samassa Eenokin aivoissa jo välähti:\n\n»Juu, silta myöskin! Ajatelkaa, miten mukava on mummojen istua\nkieseillä ja ajella uuden sillan yli uuteen kirkkoon!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeknisti kurkisteli toisten päiden yli nähdäkseen Leenan. Hänellä\noli kertomista tämän päivän asioista, sillä hän oli seurannut tulvaa\nmelkein kuin se olisi ollut hänen oma yksityinen asiansa.\n\n»Mutta mistä sitten vesi sai alkunsa?» kysyi Haikonen, joka ei tiennyt\nasiasta enempää kuin muutkaan.\n\nToinen kertoi:\n\nJo eilen he huomasivat padolla, että vesi pääsi tihkumaan sen sivusta\nalapuolella olevaan kuivaan kanavaan. Se oli pohjalta märkä kuin\nsateen jälkeen. Vuoto ei näyttänyt pahalta ja vika korjattiin. Mutta\ntänä aamuna rysähti koko pato, sillä vesi oli hiljakseen syövyttänyt\nhiekkaharjua. Yläjärvien vesi lähti liikkeelle kaikella voimallaan niin\nettä ryskyi. Alkumatkalla ei särkynyt muuta kuin pari latoa. Mutta\ntotiselta alkoi näyttää, kun tulva lähti kaupunkia kohti. Silloin\nSarka hyppäsi hevosen selkään ja lähti veden edellä viemään sanaa ja\nvaroittamaan. Mutta tieto oli ehtinyt kaupunkiin jo hänenkin edellään.\nIhmiset kantoivat tavaroitaan korkealle mäelle, muutamat odottivat\nkylmästi ja hätäilemättä, mitä tuleman piti, ja jotkut kerääntyivät\nkirkkoon rukoilemaan. Kaupungin kohtalo näytti pahalta, sillä se oli\nalavalla maalla ja olisi joutunut veden valtaan.\n\nMutta kävi kuitenkin niin onnellisesti, että Kohtavaaran rinteillä oli\nluja kalliopohja ja se kesti. Kokonainen suuri järvi kerääntyi sen\nviereen ja koetti murtautua, mutta ei onnistunut. Silloin otti vesi\ntoisen suunnan ja aukaisi itselleen uuden tien yli Tuonolan aukean ja\npuhkaisi uoman Voitanan lammen lävitse tänne.\n\nKerrottuaan tähän asti Sarka meni Haikosen eteen:\n\n»No nythän teillä on koski!»\n\n»Koski?» katsoi Haikonen kysyvänä. »Se koskihan meille uhkasi pahat\ntuodakin. Se aikoi viedä minut ja...»\n\n»Mutta koskeahan te olette toivonut koko ajan!»\n\n»En, en toki kenenkään turmioksi!»\n\n»Luonto on nyt pitänyt huolen siitä, että tämä kylä sai uuden ja suuren\ntyömaan.»\n\nHaikonen ei käsittänyt vieläkään, vaan virkahti aivan toista: »Sen\nsillan rakentaminen on suuren työn takana.»\n\nTeknistin täytyi selittää, että hovin riihen takana oli nyt talon\nkorkuinen putous ja siinä vettä niin paljon kuin ylävesien puolelta\njaksoi vuotaa. Siinä olivat nyt sahat ja myllyt kuin valmiina oman\nikkunan alla!\n\nVasta nyt alkoi isäntä ymmärtää. Mieleen muistuivat omat sanat, että\nvesi tekee sen, mitä ihminen ei jaksa. Jo syntyi kuva jauhinkivien\njymystä, sirkkelin terän sihinästä, työn hiestä ja tulevien aikojen\nkannikasta.\n\n»Hyvähän teidän on!» virkahti Sarka surkutellen ja katsoi kaupungin\nsuuntaan ja katkenneeseen maantiehen. »Mutta toista se on minulla.»\n\nToiset eivät nähneet hänessä mitään vikaa.\n\n»Kanavahan on nyt valmis ja minua ei tarvita enää», selitti hän.\n»Olen ilman työtä. Ajattelin jo, että voisinhan ruveta toiseksi\nTietolaiseksi, kiertää maakuntaa ja opettaa lapsia lukemaan.»\n\n»Itsehän juuri sanoit, että Haikolassakin on työtä!» virkahti isäntä.\n\nKasvoilta ei näkynyt, puhuiko hän tosissaan vai ei. Leenan ja Saran\nkatseet hipaisivat toisiaan.\n\n»Mutta mitä vahinkoa mahtaa tulva tehdä muille ihmisille?» kysyi\nHaikonen.\n\nAlavesien puolella jäivät rantarakennukset armotta veden alle, kertoi\nteknisti. Ja kaupungin kohdalla oli tulva illan tullessa kohonnut jo\nniin paljon, että kauppapatruuna Sormulaisen makasiinit olivat vedessä\nja suurin osa jauhovarastoista oli ehtinyt pilaantua. Ja elleivät he\nehtineet pelastamaan, jäivät sinne kaikki.\n\n»Ja lopussa ei seisonut kiitosta», virkahti Leena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta alkoi viilentyä ja pitkämatkalaiset vieraat siirtyivät rannalta\nmaantielle neuvottelemaan kotimatkasta ennen pimeän tuloa. Oman kylän\nväki viipyi veden partaalla ja muutamat jäivät vartioimaan siltä\nvaralta, että vesi murtaisi itselleen vielä uuden väylän ja pakottaisi\nihmiset muuttamaan taloistaan. Nuoret miehet lähtivät lippiensä kanssa\nylävesien rannoille pyytämään kaloja kuivuvan järvenpohjan rapakoista.\nLapset löytyivät kotiin ja lypsyä odottavat lehmät ammuivat aholla.\nMuutamat taisivat ajatella jo huomistakin, koskapa Sipo paikkaili\nvanhoja rysiä ja selitti vakaana, että heti kun vesi rauhoittuisi,\nlaskisi hän ne johonkin uuteen lahteen. Ja Juonas — se kylän ainainen\nmieliharmi — oli ottanut piilun käteensä ja sunnuntai-iltana alkoi\nveistää seinähirsiä. — Se ei ole selvä taaskaan, arvelivat eukot ja\npudistivat päätään.\n\nMyös Sieran Kustaa lähti pois ja tuijotti tien pintaan kuin epäillen\nensimmäisen kerran oman uskonsa lujuutta. Ja Kustaan hävittyä mutkan\ntaakse pysähtyi Juonaan veräjällä Taikan Matti alkaen ilkkua vanhaan\ntapaansa:\n\n»Kerronko kylällä, mitä Juonas teki viinapäissään — kerronko?» Juonas\njätti piilun hirsikasalle ja asteli veräjää kohti.\n\n»Kerro vain — nyt se on jo myöhäistä! Mutta kerronko minä vuorostani\nsinulle, mitä Juonas aikoo tehdä nyt selvänä?»\n\n»Kerro vain!»\n\nJuonas sylkäisi kouraansa ja aukoili nahkaremminsä solkea: »Sitä vain,\nettä nyt häviää Taikan Matti tästä kylästä!» Silloin Matti hävisi\nja oli sitä mieltä, ettei Juonas ollut enää tervejärkinen. Mutta\nvielä pitkän aikaa yöhön asti kuului metsänreunasta Matin nauru kuin\npaholaisen räkätys.\n\nLeena ja Sarka tapasivat toisensa kuistilla ja saivat ensimmäisen\nkerran olla kahden. Leena nojasi pylvääseen ja Sarka haroi tukkaansa\nmiettien mitä tehdä.\n\n»Näin on kaikki tapahtunut... Yhdessä pyhäpäivässä on maailmasta tullut\nkuin uusi», virkahti Leena.\n\nHe kuuntelivat kosken kohinaa ja kylän ääniä. Sarka tunsi jotakin samaa\nkuin kalliolla hyvästejä sanoessaan. Mutta Leena sai hänet vavahtamaan\nkeskeyttämällä hiljaisuuden:\n\n»Nyt sinä voit jäädä tänne. Tänne meille...»\n\nTeknisti katsoi toisaalle. Kesti kotvan ennen kuin hän käänsi päätään\nja katsoi tyttöön silmissä iloinen vilke.\n\n»Niin... Kai pitää ruveta ajamaan hirsiä sitä uutta siltaa varten.»\n\nLeena katsoi vuorostaan poispäin peltoaukealle ja sanoi asiallisesti:\n\n»Noita kuhilaita siirrettäessä jyvät rapisivat maahan. Ja nyt on vilja\nyhtenä sotkuna.»\n\n»Ahdetaan riihi huomenna», ehdotti Sarka.\n\n»Niin kai on parasta. Puintikausi alkaa ja pitkä syksy on vastassa.»\n\nHe vaikenivat, sillä portaiden eteen pysähtyivät Haikonen ja\nkirkkoherra Järvetti. Kaukana järven toisella puolella viipyi\nsiniharmaa ukkospilvi ja sen alla kirkas ja värikäs taivaankaari.\n\nIsäntä osoitti sitä:\n\n»Minä olen pannut kaareni pilviin liiton merkiksi minun ja kaiken sen\nvälillä, mitä maan päällä on, sanoo Herra...»\n\nKirkkoherra kääntyi portailla seisovien puoleen ja tarjosi kättään\nhyvästiksi:\n\n»Luojan huomaan, nuoret ystävät! Nyt teillä on edessänne paljon työtä.\nOn vanhan korjaamista ja uuden rakentamista.»\n\nHän kai tarkoitti tulvan seurauksia, mutta nuoret olivat siinä\naavistavinaan vain hyviä enteitä vastaisen varalle. Eikä yksin heille\nkahdelle, vaan toisillekin ihmisille.\n\nSilloin paukahti Holterin Eenokin luja kämmen teknistin olkapäälle:\n\n»Ikiaikoihin asti, ammen!»\n\n\n\n"]