Kumpujen yöstä I: Muinaiskansaa
Aarno Karimo (1886–1952)
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Teos kuvaa Suomen kansan vaiheita, elämäntapoja ja kohtaloita kivikaudelta alkaen. Se koostuu historiallisista tuokiokuvista ja kertomuksista, jotka havainnollistavat muinaissuomalaisten arkea, uskomuksia ja yhteyksiä muihin kansoihin.
Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä I: Muinaiskansaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3559. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
KUMPUJEN YÖSTÄ I: MUINAISKANSAA
Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan
Kirj.
AARNO KARIMO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
SISÄLLYS:
Johdannoksi
KIVESTÄ METALLIIN.
Tuntematon maa Ihminen ja tuli Ihminen ja peto Peuramiehen pyydys Ukko Suurpään ruuhi Lohimiehen verkko Naisten töitä Kivikansan oloja Särkynyt rauha Kiviseppä ja taiteilija Viljelyksen alku Kivestä metalliin
PIRSTOUTUVA SUKU.
Uusille olosijoille Vuolijoen rannoilla Suuri vesi Turkisten hankkijat Korpien asuttajat Uuteen maahan Suomen suku
ITSENÄISTÄ ISÄNNYYTTÄ
Ukon uhri Raudan synty Korven kosto Kontion kodissa Perman valta Käräjät kehäkivillä Suohon sorretut Naisen ryöstö Haukkavuoren vartio Aavoilla ulapoilla Päällikön polttajaiset Orjatytön tarina Hämäläinen kylä Teljän markkinoilla Tiurin linna Itää vastaan Karjalaiset häät Länttä vastaan Suomalaisten kaste Köyliön Lalli Tummuvassa tuvassa
JOHDANNOKSI
Tämän teoksen tarkoituksena on kansamme menneiden vaiheiden elävöittäminen kuvin ja sanoin hämärimmästä muinaisuudesta nykyaikaan — Suomen itsenäisyysjulistukseen — saakka.
Teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa tiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin syventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa havainnollistuttaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja kohtaloiden käänteitä.
Muinaiskansamme eli melkoisen syrjässä eri aikojen suurista sivistyskeskuksista. Sen polut on peittänyt aikojen hämärä. Se ei rakentanut aikaansaannostensa kunniaksi juhlallisia, ajan hammasta uhmaavia muistomerkkejä, eikä se myöskään sanoin tai kuvin piirtänyt asioitaan kovaan kiveen jälkimaailman tiettäväksi.
Suomen vanhin alkuväestö ja sittemmin muinaissuomalaiset ovat kuitenkin jättäneet tietämättään jälkeensä työnsä todistajia, erilaisia tarvekaluja ja esineitä. Aikoinaan ne tavalla tai toisella hautautuivat maan poveen. Järjestelmällisesti esiinkaivettuina tai sattumalta löydettyinä sekä tiedemiesten käsiin joutuneina ne antavat usein sangen selkeän kuvan tekijäinsä ja käyttäjäinsä henkisestä ja aineellisesta tasosta, toimeentulon mahdollisuuksista ja keinoista, elämäntavoista sekä liikehtimisistä. Ne kertovat myöskin kosketuksista vieraiden, jopa varsin etäistenkin kansojen kanssa, sekä niiltä muodossa tai toisessa saaduista vaikutteista, jotka tietenkin ovat yhtä luonnollisia ilmiöitä muinaisten kansojen menneisyydessä kuten nykyistenkin.
Vasta sangen myöhäisenä historiallisena aikana, joka luetaan Suomessa alkavaksi vanhimpien asiakirjojen esiintymisestä, kirjoitettu sana sekä osittain kansan muistissa säilynyt perintätarinakin antaa suoranaisia tietoja useista tärkeistä tapahtumista, vaikka ei läheskään kaikista. Kuva-aineisto ilmaantuu vieläkin myöhemmin, mutta sekin on perin vaillinaista ja monesti epäluotettavaakin. Puuttuvia tietoja täydentävät tiedemiehet tällöinkin erilaisten tutkimusmenetelmiensä avulla.
Kansamme menneisyyttä on läheisiin viimeaikoihin saakka katseltu suureksi osaksi vierailta näkökulmilta. Aikoinaan on jopa vakavasti väitetty, ettei kansallamme olisikaan omaa historiaa. Tästä käsityksestä on kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten luovuttu. Suomalainen tutkimus on vielä nuorta, mutta se on jo vetänyt päivänvaloon suuren joukon tosiasioita, jotka puhuvat selvää kieltään kansamme omintakeisesta menneisyydestä, kansallisesta erikoisuudesta ja sitkeästä elinvoimasta, joka vuosituhansien läpi jatkuvana on säilyttänyt kansamme häviöltä, sekä vihdoin, vuosituhannen kuluttua, on sen jälleen nostanut itsenäiseen isäntä valtaan.
Menneisyydessä on lukemattomia tapahtumia ja ilmiöitä, jotka tarjoavat aineistoa niiden kuviksi sommittelijalle. Aniharvoja, melkeinpä sormin lueteltavia, ovat siitä huolimatta entisyyttämme esittävät kuvat. Niitä epäilemättä kaivattaneen, sillä monen asian saattaa kuvallinen yhteenveto havainnollistuttaa sekä elävöittää. Tämä ilmeinen puute on houkutellut minut ryhtymään tähän työhön, jonka monet ja suuret vaikeudet sekä ankarat vaatimukset hyvin tunnen. Tavasta, miten työ olisi tehtävä ja asiat käsitettävä, voidaan luonnollisesti olla eri mieltä. Yritykseni selvittämiseksi sallittaneen minun esittää muutamia näkökohtia.
Jonkin, aikoja sitten tapahtuneen asian kuvaksi ja kertomukseksi sommittelijalla on hyväkseen käytettävänään talteen saadut esineet sekä tiedemiesten niistä ja myöhemmin asiakirjoistakin tekemät päätelmät, siis asiatiedot. Tilanteen luominen ja sen edelleen kehittäminen jää sommittelijan mielikuvituksen varaan. Kylmän asiatiedon ja vapaan mielikuvituksen yhteensovittaminen on työläästi ratkaistava kysymys. Yksinomaan asiallinen esitys tekee kuvan elottomaksi; mielikuvituksen valloilleen päästäminen saattaa lennättää sen kauas tosiasioiden puitteiden ulkopuolelle. Kolmantena tärkeänä tekijänä esiintyvät taiteelliset näkökohdat.
Mahdollisuuksieni mukaan olen koettanut ottaa nämä kolme tekijää huomioon ja sovitella niitä sopusointuun. Kuitenkin saattaa eri sommitelmissa jokin puoli voittaa toisen kustannuksella. Muutamissa olen tahallani antanut taiteellisten näkökohtien jossakin määrin väistyä saadakseni asiapuolen paremmin esille. Toisissa on ehkä tapahtunut päinvastoin. Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta on ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat melkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä kuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. Tärkeänä olen pitänyt sitäkin seikkaa, että kullakin ajankohdalla olisi sille ominainen tuntunsa.
Edellä esitetyt seikat ovat saaneet ratkaista tekotapakysymyksenkin. Pitkälti asiaa mietittyäni ja sitä eri puolilta arvioituani päädyin tulokseen, ettei yhtenäistä tyyliä tämän luontoisessa teoksessa voida käyttää, ja siksi olen käsitellyt kunkin asian tavalla, joka mielestäni siihen parhaiten soveltuu. Teoksen yhtenäisyys tästä ehkä kärsii, mutta tyylillisesti ehdottoman johdonmukaisena siitä olisi tullut auttamattoman yksitoikkoinen, jopa ikävystyttäväkin.
Tekstissä olevissa värittömissä kuvissa en ole katsonut tarpeelliseksi aivan yksityiskohtaista tarkkuutta, sillä näiden kuvien tarkoituksenahan on vain kunkin ajankohdan selventäminen pääpiirteissään.
Ulkomaisia esikuvia, mikäli vastaavia lieneekään, ei ole ollut käytettävissäni.
Eräiden arvovaltaisten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella ja niitä varten aineistoon perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai novellin tapaisen muodon.
Tässä teoksessa en ole esitellyt kansaamme juhlavalaistuksessa, vaan enimmäkseen arkisissa oloissaan. Ymmärtääkseni kansamme menneisyys on ollut kovaa työtä, harvemmin juhlimista ja tuskin koskaan juhlavalaistukseen tietoisesti asettumista.
Tuntien työni vajavaisuuden uskallan kuitenkin päästää sen julkisuuteen toivossa, että se vaatimattomalta osaltaan edistäisi kansamme menneisyyden tuntemusta ja jaksaisi lukijoille valaista lukemattomien edesmenneiden sukupolvien työtä, jolle nykyisyys perustuu. Jos työni samalla voisi yhä lujittaa rakkautta meidän monia kovia kokeneeseen kansaamme ja isiemme maahan, niin se ei olisi turhaan tehtyä.
Työssäni on minulla ollut onni saada suuriarvoista apua useilta tahoilta.
Kansallismuseon tiedemiehet ovat alttiilla suopeudella ja pätevällä asiantuntemuksellaan edistäneet teoksen syntymistä. Professori Uuno Taavi Sireliusta, jonka kanssa teoksesta ja sen yleisistä suuntaviivoista ensiksi muutamia vuosia sitten neuvottelin, ei kiitokseni enää tapaa, mutta lausun sen silti julkisesti.
Valtion arkeologin virkaa hoitavalle tohtori Julius Ailiolle, joka on antanut minun vapaasti työskennellä Kansallismuseossa sekä muutenkin työtäni tukenut, esitän parhaat kiitokseni.
Tohtori Sakari Pälsi on minua auliisti opastanut laajoilla tiedoillaan ja valaissut minulle monen monta esihistoriallisen ajan mutkallista kysymystä. Hänelle olen suuressa kiitollisuuden velassa.
Maisteri Aarne Europaeus on samoin vaivojaan säästämättä perehdyttänyt minua lukemattomiin seikkoihin. Hän on myöskin hyväntahtoisesti tarkastanut käsikirjoitusten asiapuolen. Hänelle kohdistan lämpimät kiitokseni.
Nimiä mainitsematta kiitän kaikkia niitä Kansallismuseon tiedemiehiä, jotka auliisti ovat antaneet minulle apuaan, sekä samoin monia menneisyytemme eri alojen tutkijoita, jotka ovat käyneet tutustumassa teoksen ensimmäisen osan kuviin ja tiedoillaan opastaneet useissa yksityiskohdissa.
Professori Akseli Gallen-Kallela on työni vähäisestä alusta alkaen minua siihen rohkaissut sekä mielenkiinnolla seurannut sen jatkumista. Suurmestarille lausun kunnioittavat kiitokseni myöskin monista ammatillisista neuvoista.
Suorittaessani valmistavia töitä ja tehdessäni niitä varten laajoja matkoja eri tapahtumapaikoille Kansallis-Osake-Pankki, yrityksen kansallisen tarkoituksen oivaltaen, työtäni rahoittamalla teki sen alkamisen mahdolliseksi. Tästä minulle suuriarvoisesta tuesta pyydän esittää kiitokseni.
Lopuksi edeskannan kiitokseni kaikille niille arvoisille henkilöille, jotka harrastuksella ovat tähänastista työtäni seuranneet ja edistäneet. Alfred Kordelinin Säätiölle pyydän kohdistaa syvästi tunnetun kiitokseni teoksen toisen osan valmistamista varten minulle myönnetystä, huomattavasta avustuksesta sekä Werner Söderström Osakeyhtiölle, joka teoksen kustantajana on minulle antanut tilaisuuden aikani yksinomaan tälle työlle omistamiseen ja osaltaan myöskin tehnyt mahdolliseksi jatkuvan työskentelyn parhaillaan käsillä olevia seuraavia osia varten.
Helsingissä, lokakuussa 1929.
Aarno Karimo.
ENSIMMÄINEN OSA
MUINAISKANSAA
KIVESTÄ METALLIIN
TUNTEMATON MAA
Suomen eteläinen osa vapautui jäistä noin v. 8000 ja pohjoisemmat seudut noin v. 6000 paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua. Jääkauden päätyttyä saapui ihminen. Vanhimmat muinaislöytömme ovat viimeistään vuoden 4000 paikkeilta ennen ajanlaskumme alkua, mutta on jo paljon aikaisemmiksikin oletettavia löytöjä. Mahdollisesti on täällä asunut ihmisiä jo ennen viimeistä jääkautta, vaikkakin jäät ovat lakaisseet pois kaikki heidän jälkensä.
Jättiläiset taistelivat kovaa taistelua. Maa tahtoi vapautua suunnattomista jäätiköistä, jotka sulkivat sen kylmään, tappavaan syleilyynsä. Jää runteli maata mahtavalla voimallaan ja painoi sen korkeimmatkin huiput syvälle uumeniinsa.
Aurinko nousi ja laski etäisellä taivaanrannalla miljoonia kertoja. Leppymätön taistelu jatkui.
Maa painui yhä syvemmälle. Jää luisui hitaasti sen ylitse. Liikkuessaan jää murskasi vuoria ja kallioita, hieroi kiveä soraksi sekä muodosteli laaksoja ja syvänteitä.
Aurinko katseli jättiläisten kamppailua. Sitä säälitti maan kohtalo ja se päätti antaa voimallista apuaan. Korkeuksistaan se kohdisti entistä terävämpinä säteensä jään pintaan. Silloin alkoi jään valta murtua.
Lämpö sulatti sulattamistaan jään pintakerroksia ja vedet söivät sen pohjaa. Jää kohosi höyrynä ilmaan ja virtasi pois jättiläisjokina. Sen reuna siirtyi vähitellen pitkän, yhtämittaisen yön ja pitkän, yhtämittaisen päivän seuduille, kauas revontulien maille.
Aurinko nousi ja laski satojatuhansia kertoja. Maan ja jään taistelu päättyi.
Jään valtaa seurasi veden valta. Suunnaton meri peitti maan. Syvyyksiinsä se keräsi liejua ja savea.
Maa taisteli nyt vettä vastaan ankaraa taistelua. Hitaasti ja vaivalloisesti se kohotti huippujaan veden pinnalle. Vesi sorvaili niitä mielensä mukaiseksi. Jääkin lähetteli veden avuksi valtaisia möhkäleitään, mutta maa oli nyt voitolla. Veden oli väistyttävä yhä laajempien maiden noustessa ilman ja valon piiriin.
Jää lähetti etäisiltä olosijoiltaan voittajaansa vastaan tuimia tuulenpuuskia, jotka lakaisivat maan runneltua, kaljua pintaa, vonkuivat harjanteilla ja ulvoivat laaksoissa, lennättivät soraa paikasta toiseen ja vyöryttivät vesien aaltoja. Voimattoman raivoa ja hävinneen kostoa se oli. Maata se ei vahingoittanut, sillä maan selkärankana oli luja kallio. Ja toisaalta puhalsivat tuulet, joiden henki oli lämmin. Hyiset vihurit vetäytyivät vähitellen lähettäjänsä, ikuisen jään luokse.
Maa oli vielä autio ja tyhjä.
Aurinko nousi ja laski kymmeniätuhansia kertoja ja antoi yhä enenevän lämpönsä säteillä kalseaan maahan. Vedet loiskivat autioilla rannoilla ja tekivät omaa työtään, huuhtelivat saven irti sorasta. Vesien alta nousi näkyviin uutta maata, joka kantoi selässään vahvaa savea. Veden uumenissa oli elollista elämää.
Eräänä päivänä purjehti veden pinnalla ja aaltojen kuljettamana kaukaa lämpöisiltä mailta kaatuneen puun runko. Halkeamassaan se kantoi siementä. Runko ajautui rantaan. Siinä huljutteli vesi sitä aikansa. Sitten heitti myrsky sen kuivalle maalle. Siinä se lahosi ja hajosi.
Siemen putosi maahan. Maaperän pehmeässä savessa se iti, nousi taimelle ja versoi. Ajan täytyttyä se aukaisi kotansa ja varisti maahan kypsyneet siemenensä. Ne itivät, kasvoivat, kantoivat vuorostaan hedelmän ja valtasivat maata yhä enemmän. Tuuli lennätteli niiden siemeniä pitkien taipaleiden taakse. Ja niin alkoi maan pinta muuttaa väriään.
Vesi toi ulapoiden yli yhä uusia siemeniä ja uusia lajeja, ja tuuli auttoi sitä työssään. Alkoipa kasvillisuus vallata jalansijaa maitsekin, kannaksien kautta. Kylmä ja pimeä yritti turhaan tukahduttaa sen voittokulkua. Aurinko siunasi maata ja lisääntyvää kasvillisuutta lämmöllään ja valollaan. Ja niin koitti vihdoin aika, jolloin pehmeä sammal ja vihreä ruoho peitti maan, ja niiden yläpuolella kohosivat ensin harvat ja matalat pensaikot, mutta sitten vankat metsät. Puut kasvoivat korkeuteensa, kaatuivat ja mätänivät, mutta niiden maahan valuneesta mehusta imivät elinvoimaa yhä sankemmat metsät ja lukuisammat lajit.
Kasvillisuuden mukana tuli maahan muutakin elämää. Vehreys antoi elämisen mahdollisuuden ja suojan eläinten moninaiselle paljoudelle.
Maa oli siis valmis, mutta kuitenkin se oli vielä autio ja tyhjä. Siitä puuttui ihminen. Ajan täytyttyä saapui hänkin.
Aamun sarastaessa kiipesi korkean mäen rinnettä outo, kaksijalkainen olento. Sen ruskeata nahkaa verhosivat eläinten taljat. Kädessään oli sillä tukeva sauva, jonka päähän oli sidottu teräväkärkinen kivensirpale, ja uumille kiristetyssä vyössä riippui teroitettu luu.
Mäen laelle päästyään pysähtyi outo olento ja katseli tarkastellen tuntematonta maata. Se näki kirkkaat vedet, siintävät salot ja kuohuvan kosken. Villien eläinten se näki liikkuvan omissa oloissaan. Rantaan laskeuduttuaan se älysi vedessä asujain runsauden. Näkemänsä perusteella päätteli se maan hyväksi.
Ihminen oli tullut. Kukaan ei tiedä mistä ja miten hän tuli ja kuka hän oli. Ehkä kulki hän maitse kannaksien kautta, ehkä suuren meren rantoja pitkin. Hänen jälkeensä saapui toisia. He kyhäsivät vesien rannoille ja jokien varsille pesänsä risuista ja havuista. Veden ja metsän antimista he elivät, yhä lisääntyivät ja valtasivat uutta asuinalaa tuntemattomassa maassa, suuressa niemessä, jota vasta paljon myöhemmin, lukemattomien miespolvien synnyttyä, taisteltua elämäntaistelunsa ja siirryttyä ikuisuuteen, alettiin kutsua nimellä SUOMENMAA.
IHMINEN JA TULI
Suomeen saapuessaan tunsi ihminen tulenteon taidon. Useampia erilaisia tekotapoja lienee käytetty, mutta kaikki perustuivat kuumentavan kitkan syntymiseen hangattaessa kuivaa puuta toista vastaan. Tulta käytettiin ensin vain lämmön antajana, sittemmin myöskin ruoan valmistukseen. Maastamme on kaivettu päivän valoon lukemattomia kivikauden kansan tulisijoja.
Pesässä oli kylmä. Lämmin kesä oli ollut ja mennyt. Syksy ja talvi tekivät tuloaan.
Mies ja nainen olivat tosin tottuneet kylmään ja osasivat verhota ruumiinsa lämpöä säilyttäviin taljoihin, mutta pesässä alastomina temmeltäviä pentuja palelsi. Tuli oli sammunut. Äskeinen rankkasade oli miehen ja naisen poissa ollessa valunut pesäänkin ja tappanut tuhkaan peitetyn hiilloksen. Poika oli hoitanut sitä huolimattomasti.
Mies antoi pojalle isällisen, vaikka tosin kovakouraisen kurituksen. Itsekseen murahdellen otti hän sitten aikanaan metsästä etsimänsä ja sopivaksi katsomansa puun. Se oli kuoreton, kuiva ja hieman lahokin, ja sen sivuun oli piirtynyt halkeama.
Kiviveitsellään mies hankasi puuhun kapean, poikittaisen kourun juuri halkeaman kohdalle. Sitten hän haki kätköistään taulan, lohkaisi siitä palan ja tasoitteli sen sopivaksi. Palan tunki hän tekemänsä kourun kohdalle puun halkeamaan. Puun hän asetti tukevasti polvensa nojaan, otti kuivan, kovan ja kuorettoman, tätä tarkoitusta varten valikoidun ja tehdyn koivukapulan ja sovitti sen kouruun. Vedeltyään koivukapulaa muutaman kerran ikäänkuin tunnustellen edestakaisin tarttui hän siihen lujemmin ja alkoi sahata vimmatusti. Lahopehmeästä puusta irtautui hienoa pölyä, joka täytti kourun pohjan ja halkeaman taulapalan ympärillä. Kitka kuumensi puuta.
Tuokion hangattuaan mies huomasi, että kourusta nousi hienon hieno, sinertävä savusuikale. Kuumentunut puunpöly oli ottanut tulen. Siitä siirtyi tuli taulaan, joka alkoi kyteä.
Mies lopetti hankaamisensa ja viritti taulaan puhaltamalla kipinää vireämmäksi. Saatuaan sen mielestään tarpeellisen kyteväksi irroitti hän taulan puusta ja siirsi sen tervaksia ja tuohta sisältävään nuotion sydämeen. Puhaltamalla hän sai syttymään ilmitulen. Sitten hän korjasi lahopuun, koivukapulan ja taulan varmaan talteen vastaisen varalle, antoi vieläkin äkeissään uuden korvapuustin pojalleen ja istahti hoitamaan tulta. Hän syventyi miettimään, miten parhaiten virittäisi ansansa ja pyydyksensä saadakseen lisää elatusvaroja tulevaksi talveksi. Kylmän vallan hän tiesi nyt voittavansa. Nälän tyydyttäminen oli vaikeampaa, usein hyvinkin vaikeata.
Mietteistään heräsi mies vasta silloin, kun nainen heitti hänelle kimpaleen mäyrän lihaa ja tuoreen kalan. Pian narskui raaka liha hänen vahvoissa hampaissaan. Ja tuore kala maistui jälkiruokana mainiolta. Yhä leppoisampi hymy levisi hänen partaisille kasvoilleen. Hänellä ja hänen perheellään oli vielä ruokaa ja lämmintä ja kaipa sitä riittäisi vastakin.
Hän ei käyttänyt tulta valmistaakseen ruokaansa eikä hänellä ollut siihen tarkoitukseen sopivia astioitakaan. Ruokansa hän söi raakana. Tulta hän tarvitsi pitääkseen ruumiinsa lämmön siksi korkeana, että se kykeni kestämään sateisen syksyn ja sitä seuraavan talven kylmät. Tuletta hän ja hänen perheensä olisi pian sortunut. Tuli oli hänen elämänsä ehto.
IHMINEN JA PETO
Kivikauden kansa vietti kiertävää elämää. Asuinpaikkaa muutettiin elintarpeiden saannin mukaan. Kesäisin asuttiin vesien hiekkarannoilla. Talveksi siirryttiin lämpimämpiin majoihin, jollaisia olivat katetut maakuopat. Silloin hankittiin ruoka metsistä ja jouduttiin kosketuksiin erämaiden petojen kanssa, joita vastaan puolustauduttiin alkeellisilla aseilla.
Keväinen ilta oli muuttumaisillaan yöksi. Puiden latvat pimittivät taivaan viimeisenkin kelmeän valon. Metsän pimennoissa ojentelivat kuivuneet kelohongat oksiaan kuin saaliiseen tarttuakseen.
Mies kulki synkässä metsässä. Selässään hän kantoi saalistaan, kookasta peuran vasikkaa. Hän vei sitä pesäänsä, jossa omaiset häntä odottivat. Ruoka oli lopussa. Talvi oli ollut tavallista kovempi.
Kesällä oli asuttu tuohilla peitetyssä kodassa rantahietikolla. Siellä oli ollut mukavat oltavat. Lapset olivat juoksennelleet alastomina ja molskineet vedessä ja aikansa leikittyään nukahtaneet hiekkatanterelle. Aurinko oli paistanut niin lämpimästi ja vesiltä oli aina silloin tällöin puhaltanut virkistävä tuulenvire. Ja iltaisin oli nuotiotuli lämmittänyt ja karkoittanut sääskiparvet sekä pitänyt loitolla metsien pedot. Nyt oli toista. Talvipesä oli ahdas asunto.
Kulkiessaan muisteli mies talvipesänsä laittamista. Mäen rinteessä, kuivan känkkyräpetäjän alla se sijaitsi. Siinä oli ollut jo ennestään kuoppa, josta suurentamalla ja puilla kattamalla oli saanut hyvän pesän, jossa tosin ei ollut liikoja tiloja, mutta sopi siihen kuitenkin tulisija ja sen ympärille jäi nukkumatilaakin miehelle, naiselle ja neljälle pennulle. Lämpöäkin siinä riitti.
Känkkyräpetäjäkin oli hyvä olemassa. Sen harittaviin oksiin saattoi ripustaa yhtä ja toista, jota ei tarvittu sisällä pesässä. Ja oksat levittäytyivät niin mukavasti ja suojelevasti pesän yli. Niiden kärjetkin olivat teräviä. Mies naurahti itsekseen muistaessaan, miten hän oli oksia aikansa kuluksi kerran teroittanutkin. Hän oli tehnyt sen enempiä ajattelematta, huvikseen tai ehkä salaisen vaiston ohjaamana, mutta oli sittemmin huomannutkin työstään olevan hyötyä. Kerran oli karhu tullut pesälle ja kuljeksinut sekä nuuskinut aikansa sen ympärillä. Olipa sitten yrittänyt tunkeutua pesäänkin, mutta aina sen yrittäessä pistivät terävät oksat sitä kylkeen ja selkään. Se oli murissut ja suuttunut, mutta vihdoinkin se oli mitään aikaan saamatta lähtenyt tiehensä. Miestä nauratti kovin tätä muistellessaan. Niin, terävät oksat olivat hyvät olemassa, varsinkin silloin, kun pennut olivat yksin pesässä.
Miestä nauratti yhä enemmän muistellessaan, miten iso kotka oli kerran syöksynyt alas siepatakseen pesän aukosta kurkistelevan pennun, mutta miten kotka oli takertunutkin oksiin ja miten lapset siinä olivat ottaneet sen hengiltä. Ja tarpeelliset olivat oksat talviöinäkin, kun ketut pitivät peliään pesän katolla. Ne näet yrittivät kaivaa sieltä esiin lumeen peitettyjä varastoja. Pesässä oli hupaista kuunnella kettujen vikinää terävien oksien kutittaessa niitä kylkeen.
Mies pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Hänen tarkka korvansa sieppasi mäkien takaa kiirivän äänen. Sitten kiirehti hän kulkuaan. Ääni oli nälkäisen suden ulvahdus. Toisaalta kuului toinen ulvahdus, jopa kolmaskin, mutta se oli jo lähempänä. Ja pian rikkoi metsän hiljaisuuden kokonainen susilauman raivokas ulvonta. Mies kiiruhti eteenpäin yhä nopeammin. Hän ei tahtonut kohdata saalistavaa susilaumaa yksin ja raskas taakka selässään.
Kovaksi kovettunut, vitilumen peittämä keväthanki narskahteli hänen harpatessaan puolijuoksua nietoksien yli ja pälveltä toiselle.
Kuului uusi, entistä kovempi ulvonta. Sitten oli kaikki hiljaista. Mies pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Pian hän oli varma siitä, että susilauma oli osunut hänen jäljilleen. Hän tiesi saalista seuraavien susien kiitävän eteenpäin äänettömien varjojen lailla. Lumessa näkyivät jäljet selvänä tienä.
Hiki virtasi miehen otsalta hänen ponnistaessaan eteenpäin. Hän nousi harjulle, jonka takana oli laakso. Vastaisella rinteellä sijaitsi pesä. Sinne oli enää vain muutaman kivenheiton matka. Samassa kajahti jo hänen takanaan ulvahdus. Susilauman etumainen oli jo nähnyt saaliin ja tiedoitti siitä takanaan kiitäville.
Mies arvioi yhdellä silmäyksellä matkan kotiinsa. Sinne hän ei ehtisi. Sitten hän silmäili juostessaan puita. Johonkin niistä hän voisi ehkä kiivetä. Hän vilkaisi taakseen. Etumaisen, kieli pitkällä juoksevan suden silmät kiiluivat jo aivan lähettyvillä.
Mies heitti vasan hartioiltaan susien saaliiksi ja jatkoi juoksuaan toisessa kädessään kivikärkinen keihäänsä, toisessa raskas kirveensä. Hän tiesi juoksevansa henkensä edestä.
Susilauma syöksähti vasan kimppuun. Tuossa tuokiossa ja hurjan nujakan vallitessa oli se revitty siekaleiksi ja ahmaistu. Lauma kääntyi jälleen pakenijan jäljille.
Läähättävä mies oli saapumaisillaan pesälleen, kun etumainen susi saavutti hänet. Kivikirveen isku kellisti pedon, mutta jo olivat toisetkin paikalla. Muutamat syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun ja repivät sen, toiset loikkivat miehen jälkeen.
Mies pyyhälsi pesän aukkoa kohden ja päästi ilmoille hurjan merkkihuudon. Pesän aukosta kurkisti nainen, joka miehen hädän älytessään alkoi kiivaasti siirrellä aukon sulkupuita syrjään. Mies valmistautui sukeltautumaan pesään tästä ahtaasta reiästä, mutta huomasikin, että sudet olisivat hänen kimpussaan, ennenkuin hän ehtisi työntäytyä sisään. Hän tarttui känkkyräpetäjän oksiin ja kiipesi petäjään. Perään hyppäävä peto repäisi terävillä hampaillaan nahkapuvun liepeen, mutta mies oli nyt turvassa.
Sudet hypähtivät puuta vasten siepatakseen saaliinsa, mutta niiden oli peräydyttävä. Terävät oksat ojentuivat joka suunnalle kuin kiemurtelevat käsivarret ja pistivät kipeästi. Pedot yrittivät ryömiä ja hypätä niiden lomitse, mutta silloin suhahti ilmassa miehen kivikärkinen keihäs ja susien oli jälleen väistyttävä. Ne asettuivat piiriin puun ympärille ja päästivät ilmoille pitkän, valittavan ulvonnan, joka kauas korpeen kantautuneena vavahdutti sen jokaista asujaa, niin kookasta hirveä kuin arkaa jänistäkin.
Ja niin vartioivat toisiaan ihminen, joka oli tunkeutunut asumattomaan metsään, ja peto, joka tahtoi ahmaista kitaansa oudon tulokkaan sammuttaakseen siten edes hetkiseksi korven ikuista nälkää.
Tuokiot kuluivat. Kumpikin puoli arvioi mahdollisuuksiaan ja voitonkeinojaan.
Sudet alkoivat kiertää puuta. Osuttuaan pesän aukolle ne repivät sitä. Ne vainusivat sen takana runsaasti syötävää. Mies yritti sohia niitä keihäällään, mutta hänen kumartuessaan soluttautuivat toiset sudet sivulta käsin arveluttavan lähelle. Hän ei voinut puolustautua yht'aikaa kahdelle ja kolmelle taholle.
— Tuli! Ota tuli!
Näin huusi mies puusta. Ja hetkisen kuluttua työntäytyi oviaukosta pitkä kekäle, jonka toisessa päässä paloi ilmituli. Naaras auttoi urosta ja suojeli pentujaan. Taistelu oli yhteinen.
Palava kekäle sinkoutui susijoukon keskelle. Korvenkaan hirmu ei kestänyt tulen tuimaa hyökkäystä. Se oli uutta, ennen kokematonta ja käsittämätöntä.
Kekäleet piirsivät vaimon niitä singotessa loistavia kaaria ilmaan. Ja sikäli väistyi ahne korpi. Susien silmät kiiluivat nyt piirissä tulikehän tapaamattomissa.
— Ota pitkä kekäle ja avaa oviaukko! huusi mies puusta. — Tulen alas.
Vaimo valikoi pisimmän kekäleen, avasi oviaukon ja työnnälti ulos tulisen puunsa. Susilauma väistyi taaskin kauemmaksi. Vaimon piirrellessä puullaan tulista kehäänsä laskeutui mies alas ja soluttautui pesään. Pedot hyökkäsivät, mutta saalis oli jo kadonnut näkyvistä. Aukon kohdalla savusivat vain kekäleiden jäännökset.
Mies telkesi oviaukon sisäpuolelta lujilla puilla. Sitten istahti hän kytevän lieden ääreen ja nauroi, nauroi kauan ja kovasti. Ulkona valitti petojen pettynyt lauma. Sitten paneutui mies pitkäkseen ja nukahti. Äskeinen taistelu korven voimien kanssa ei häirinnyt hänen untaan, sillä sehän oli vain vähäinen tapaus hänen jokapäiväisessä elämässään, ei millään lailla satoja samantapaisia merkillisempi.
PEURAMIEHEN PYYDYS
Kivikaudenkin väen elämä oli alituista taistelua jokapäiväisestä leivästä. Väen lisääntyessä ja riistan asuinseuduilta vähentyessä keksittiin uusia ja tehokkaampia metsästysvälineitä. Epäilemättä on suurempaa riistaa pyydystetty maahan kaivetuilla kuopilla jousien, ansojen ja monien muiden pyyntitapojen ohella. Tapa on säilynyt läpi vuosituhansien. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten pyydystettiin Suomessa petoeläimiä kuoppasatimilla.
Peuramieheksi häntä sanottiin siksi, että hän oli taitava metsästäjä, joka useimmin toi kylään suurimman saaliin, ja etenkin siksi, että hänen saaliinsa joukossa joskus oli vaikeasti pyydystettävä peurakin, arka ja tarkkavainuinen eläin.
Hän oli pyydystänyt tähän saakka peurojaan väliin piilossa tuulen alla väijymällä, väliin ajamalla niitä miesjoukolla suohon, mutta nyt oli hän keksinyt uuden ja merkillisen keinon, jonka piti suuresti helpottaa pyyntiä. Se oli laitos, jonka piti hoitaa pyyntiä miehen itsensä poissa ollessakin.
Hän ei ollut sen laittamista oikeastaan miettinyt eikä suunnitellut. Ajatus oli iskenyt hänen päähänsä arvaamatta ja suostuttelematta. Pyyntimatkallaan hän oli kulkenut suon reunamaa pitkin. Yht'äkkiä hän tunsi maan allaan pettävän. Hän vajosi mutaan vyötäisiään myöten ja pääsi vain vaivoin ylös. Istahdettuaan kuivalle maalle tarkasteli hän uteliaana paikkaa, joka oli hänet, tottuneen metsämiehen, näin pettänyt ja yllättänyt.
Vallan tavallinen suonreunahan se oli. Siinä oli vain silmäke vai lieneekö ollut lähde, joka oli peittynyt niin tarkoin sammalilla ja ruohonkorsilla, ettei sitä mitenkään älynnyt aikanaan.
— Olipa toki hyvä, että on tuossa tuo kaatunut honka, ajatteli Peuramies. — Ellen olisi tavannut siitä kiinni, olisi ylös kapuaminen ollut vaikeampaa. Ehkäpä en olisi päässyt ylös ollenkaan. Suohan vetää luokseen sille varomattomasti astuneen.
Hän kuivaili ja puhdisteli nahkapukuaan, jonka karvoihin oli tarttunut paksulta mutaa, ja antoi ajatustensa kulkea omia teitään.
— Niin, helposti sinne olisi saattanut jäädäkin ilman tuota kaatunutta puuta. Eläin, jolla ei ole käsiä, joilla tarttua kiinni, olisi sinne varmasti jäänytkin. Peurakin olisi siinä rimpuillut aikansa ja sortunut, painunut mudan uumeniin. Ja tuskin olisi pettävää kohtaa älynnyt ajoissa sekään. Kantavan ja lujan maan näköinen se oli, vaikka olikin alta ontto. Uusi ajatus välähti Peuramiehen aivoissa. Niin, miksi ei sitä voisi toteuttaa? Jos suo laittaa sellaisia satimia, jotka pettävät ihmisen, niin miksi ei ihminen voisi laittaa sellaisia, jotka pettävät eläimen? Niin, miksipähän ei.
Peuramiehen mieli ailahti kummasti ja hänen ajatuksensa alkoivat askarrella. Hän käännähti katsomaan taakseen. Niin, siinähän hän istui, kapean hiekkaharjanteen reunassa, jota pitkin peurat tavallisesti kulkivat, ja jota molemmilla puolillaan reunustivat pohjattomat suot. Jos tuossa olisi kuoppa, jota peura ei huomaisi, niin sinne se putoaisi… Se ei pääsisi ylös, kun kuoppa olisi tarpeeksi syvä ja jyrkkäreunainen ja niin ahdas, ettei otus saisi hyppyynsä vauhtia. Helppo saalis se silloin olisi...
Peuramies nousi seisomaan, asteli harjulle, katseli ja tutkiskeli. Hajanaiset ajatuksien pätkät kiteytyivät yhä selvemmiksi.
Tuohon on pyydys tehtävä. Siinä on kaatuneen hongan jättämä kuoppa jo valmiina. Sitä kun vain syventää ja laittaa reunat jyrkiksi ja kattaa sen risuilla ja peittää jäkälillä aivan ympäristön näköiseksi, niin sinne putoaa otus, varmasti putoaa.
Peuramies ei viivytellyt turhia. Hän oli toimen ja tahdon mies ja tottunut muuttamaan ajatuksensa teoiksi. Asumukselta voisi hän saada apumiehiä, mutta — ei, hän ei tarvinnut apulaisia. Jos koe ei onnistuisi, niin nauraisivat hänelle ja kai pilkkaisivatkin. Jos onnistuisi, niin suuren keksinnön kunnia olisi hänen, yksin hänen.
Peuramies ryhtyi työhön. Kaatuneen, ontoksi lahonneen puun kovilla pintasäröillä, kiviaseillaan ja käsillään hän kaivoi mieleisensä kuopan. Sitten hän reunusti kaatuneilla puilla sen reunat jyrkiksi, kattoi sen oksilla ja risuilla ja peitti jäkälillä. Hän katseli työtään puolelta ja toiselta, läheltä ja kaukaa, ja huomasi sen hyväksi.
Häneltä meni työhönsä paljon aikaa. Saatuaan satimen valmiiksi hän pistäytyi kotonaan, mutta palasi harjulle jo ennen aamun koittoa. Peurat kulkivat harjua pitkin syönnöksilleen tavallisesti aamulla. Silloin hän tahtoi olla paikalla ja näkemässä.
Hän vainusi tarkkaan tuulen suunnan. Sitten hän asettui loikoilemaan tuulen alle tuuheaan katajikkoon tarpeeksi etäälle kuopasta. Varmuuden vuoksi hän peittäytyi vielä jäkäliin.
Nouseva aurinko punasi taivaanrannan. Sen keltainen kehrä kiertyi esiin metsän reunasta. Ruskea suo muuttui kullanhohtavaksi ja sen avonaiset silmäkkeet loistivat kirkkaan valkoisina. Sitten terävöityivät puiden ääriviivat. Salaperäinen tummuus vaihtui valoksi. Uusi päivä oli tullut.
Peuramies ei kuitenkaan huomannut mitään kaikesta tästä. Hänen silmänsä vartioitsivat vain harjun toista päätä, joka liittyi metsään ja josta peurojen oli tapana kulkea harjulle. Hänen mielensä oli jännittynyt.
Tulivat jo, tuolta tulivat! Rauhallisina, mutta varovaisina astelivat peurat jo harjulle. Viisi niitä oli, suuri härkä etumaisena. Ne pysähtyivät ulommaisen niemekkeen luokse, nuuskivat ja katselivat. Sitten ne söivät hetkisen, mutta pian lähti härkä kulkemaan edelleen ja muut seurasivat perässä. Välimatka lyheni lyhenemistään.
— Tulevat, tänne tulevat, tavallista polkuaan astuvat! Kääntyvätkö — ei, edelleen kulkevat. Nyt ei ole matkaa enää kuin kolme kivenheittoa — nyt kaksi — yksi! Näinköhän härkä, vanha ja viisas, älyää satimen? Ei, se ei epäile mitään, pää pystyssä ja ympärilleen pälyillen se astelee. Nyt — ei, ei vielä — nyt — nyt!
Maa petti ja härkä humahti jäkälien sekaan. Sarvet vain näkyivät. Se päästi oudoksuvan äännähdyksen ja yritti hypätä ylös kuopasta. Turhaan, sillä se ei saanut vauhtia. Se temmelsi ja potki vimmatusti ja lauma kuljeskeli neuvottomana sen ympärillä.
Äkkiä höristivät eläimet korviaan ja pyyhälsivät jo samalla pakoon. Kauempaa katajikosta kajahti hurja kiljahdus, joka julisti kauas ympäristöön rajatonta riemua ja voitonhuumaa. Sieltä hyppi ja tanssi esiin karvaiseen pukuun puettu, takkutukkainen ja auringon ruskeaksi paahtama ihminen, jonka valkoiset hampaat loistivat kuin pedon hampaat, ja joka heilutti kädessään raskasta puunuijaa valmiina antamaan lopettavan iskun surkeasti petetylle, kohtalonsa jo aavistavalle peura-paralle.
Mies pysähtyi kuopan reunalle. Hän ei tuntenut sääliä. Hän tunsi olevansa voittaja ja varmistaneensa taas asemaansa olemassaolon kovassa taistelussa, jossa heikot ja avuttomat aina sortuvat ja vahvat säilyvät.
UKKO SUURPÄÄN RUUHI
Hämärimmässä muinaisuudessa liikkui ihminen vesillä puiden ja niistä kyhättyjen lauttojen varassa. Sitten opittiin kovertamaan puu ontoksi, jolloin syntyi ruuhi. Työkalujen kehittyessä muuttuivat tekotavatkin ja sikäli parani alus yhä käyttökelpoisemmaksi. Vaatimaton ruuhi on vuosituhansia kestäneen työn tulos. Suomessa on kivikaudella käytetty yleisesti ruuhia, vaikka ainoatakaan kivikautiseksi todettavaa ei ole toistaiseksi löydetty. Laatokan etelärannikolta on kaivettu esiin kivikautisen ruuhen perä.
Hän oli jo vanha mies. Ikäänsä hän ei tietänyt itse eivätkä siitä olleet selvillä muutkaan, sillä joutavia asioita ei painettu muistiin. Ukoksi sanottiin häntä siitä syystä, että hänen tukkansa ja suuri partansa hohtivat hopeisina, ja Suurpään nimeä hän oli kantanut jo pienestä pitäen sen tosiasian vuoksi, että hänellä oli tavallista suurempi, nimen aiheeksi sopiva pää.
Ukko Suurpää oli tosiaankin jo liian vanha. Heimo arveli, että hänen olisi kuoltava, sillä hänestä ei ollut apua pyynnissä eikä muussakaan elatuksen hankinnassa. Hänellä ei ollut enää edes ruuhtakaan. Hän oli kaikin puolin tarpeeton.
Heimon vanhimmat pohtivat tätä kysymystä. Kun ukko Suurpää ei kuole omasta aloitteestaan, on häntä asiassa autettava. Heimo ei voi elättää hyödytöntä olentoa, joka on kykenemätön hankkimaan elatustaan ja jolla ei ole edes ruuhtakaan. Ja sellainenhan oli heimon tapakin. Hänen poikansa pankoon päätöksen toimeen. Näin päättivät heimon vanhimmat ja omasta mielestään viisaimmat.
Ukko Suurpää oli saapuvilla asiaa pohdittaessa ja päätettäessä. Hän ei puhunut mitään. Vasta päätöksen kuultuaan hän ilmaisi oman mielipiteensä.
— Päätöksenne on viisas ja tapojemme mukainen, virkkoi ukko. — Niin on tehty ennenkin. On totta, ettei minusta ole hyötyä. Ruokaa ei riitä hyödyttömille. Eikä minulla ole ruuhtakaan. Siitä on jo kulunut kauan aikaa, kun minun ruuheni täyttyi vedellä ja upposi. Minä olen sitä asiaa paljon miettinyt. Kuitenkaan en minä halua kuolla tänään enkä huomenna, sillä minulla on vielä tehtävää. Antakaa minun elää kolmekymmentä auringon nousua. Senjälkeen olen valmis kuolemaan.
Näin puhui ukko Suurpää. Heimon vanhimmat ja viisaimmat pohtivat asiaa uudelleen ja tekivät päätöksen, että ukko Suurpää eläköön vielä kolmekymmentä auringon nousua ehdolla, että hänen poikansa Pienpää yksin elättää hänet tänä aikana. Aika lasketaan siten, että heimon vanhin panee jokaisena aamuna valkoisen kiven kotansa viereen. Kun kiviä on karttunut kolmekymmentä, on ukko Suurpään aika täyttynyt. Näin päätettiin.
Ukko Suurpää lähti poikansa Pienpään kodalle. Sen edustalla hän istui tuijottaen mietteissään sinertäville vesille.
— Montako on hukkunut, kun ruuhi on täyttynyt vedellä? kysyi hän vihdoin pojaltaan.
Pienpää laski ensin sormillaan ja vastasi sitten:
— Neljä on hukkunut sen jälkeen kuin minä otin kotaani naisen.
— Muistan viiden hukkuneen sitä ennen, lisäsi hänen vaimonsa.
Ukko Suurpää nyökkäsi ja laski sormillaan.
— Tekee yhteensä yksitoista. Ja ennen sitä on hukkunut monta, en muista, kuinka monta. Ja kaikilla on ollut vedellä täyttynyt ruuhi.
Mietittyään vielä aikansa kävi ukko Suurpää nukkumaan. Mutta aamulla hän oli ylhäällä päivän jo sarastaessa ja herätti poikansa.
— Nouse ylös, sanoi hän. — Ota työkalusi. Lähdemme liikkeelle.
— Minne?
— Seläntakaiseen saareen. Minulla ei ole ruuhta. Minun on saatava ruuhi ja me teemme sen. Tai oikeastaan sinä teet ja minä neuvon. Olen jo aikoja sitten katsonut seläntakaisesta saaresta sopivan puun.
— Älä höpise, ukki. Mitäpä sinä enää teet ruuhella. Kohtahan sinun on kuoltava.
— Niin on, mutta sitä ennen tarvitsen ruuhen.
Ukko sai poikansa lähtemään. Pienpää meloi ruuhellaan ukon nimeämään saareen. Siellä he ryhtyivät työhön.
Ukon katsoma puu oli sopiva ja siitä ryhdyttiin tekemään ruuhta. Pienpää poltti sen ensin tulella ylhäältä ja sopivalta korkeudelta poikki auttaen tulen työtä kivikirveellään. Sitten hän poltti sen juurestakin melkein poikki jättäen kantoa juuri sen verran, että katkaistu puu pysyi tukevasti pystyssä. Tämän jälkeen alkoi päätyö, puun kovertaminen ontoksi tulella, kivikirveillä ja taltoilla.
Ukko Suurpää hankki tervaksia, piti vireillä nuotiota ja ojenteli pojalleen uusia tervaspilkkeitä entisten loputtua. Välillä hän hioi työkaluja. Pienpää istui telineillään ja koversi. Ja niin kului päivä toisensa jälkeen.
Heimo ihmetteli ja nauroi.
— Ukko on vanha ja höperö, sanoi heimo. — Mitäpä hän tekee enää ruuhella. Kun kuitenkin sen kovertavat, niin kovertakoot. Jääpihän se Pienpäälle ja on hyödyksi.
Vihdoin oli ruuhi niin valmis, että se irroitettiin kannastaan ja kaadettiin varovasti maahan. Pienpää tasoitteli sitä maassa vieläkin sileämmäksi.
— Minun isäni kertoi pienenä ollessani, että ennen muinoin koverrettiin ruuhi aina maassa. Se kuului olleen paljon suuritöisempää, jutteli ukko.
— Saattoi olla.
— Työkalutkin kuuluivat olleen paljon huonompia. Vaikka — kukapahan tietänee — ehkä sanovat tulevat sukupolvet näitä meidänkin mainioita työkalujamme aivan kelvottomiksi.
— Saattavat sanoa. Nyt tämä ruuhi olisi jo valmis minun puolestani. Työnnetään vesille ja koetetaan.
— Ei koeteta. Siinä on vielä vähän tekemistä. Jatketaan työtä huomenna.
Seuraavana aamuna ukko Suurpää vaati poikansa naisen lähtemään mukaan ja ottamaan matkaan suurimmat saviastiat.
Perille tultua hän käski keittää kiehuvaa vettä. Itse hän lähti poikansa kanssa metsään. Siellä hän keräsi kantamukset jo aikaisemmin katsomiaan kaikenlaisia käyriä puita ja vitsaksia.
— Mitä kummaa me näillä teemme? ihmetteli Pienpää. — Onhan polttopuita lähempänäkin.
— Nämä eivät ole polttopuita, vastasi ukko. — Minä olen jo kauan ajatellut sellaisen ruuhen tekemistä, joka on vakavampi kuin nykyiset ruuhet, ei täyty niin helposti vedellä eikä haljettuaankaan hajoa. Teemme sellaisen ruuhen. Siihen tarvitsemme nämä puut ja vitsakset.
Pienpää ajatteli mielessään, että ukko on tullut jo aivan höperöksi, mutta ei virkkanut mitään.
Ruuhen luokse tultuaan ukko ryhtyi sovittelemaan käyriä puitaan paikoilleen. Hän mittaili ja sovitteli. Poika Pienpää auttoi häntä parhaan taitonsa mukaan. Hänen sameat aivonsa eivät tosin käsittäneet ukon suunnitelmia, mutta hän ei pannut vastaankaan.
— Joko sinulla on kiehuvaa vettä? kysyi ukko poikansa naiselta.
— Jo on.
— Kaada tuohon. Kaikki, virkkoi ukko osoittaen ruuhta. Vaimo kaasi veden ruuheen.
— Kiehauta lisää.
Sinä iltana ei ukko lähtenyt kotiin. Poika vaimoineen sai lähteä, mutta itse hän jäi ruuhensa luokse.
— Tänä aamuna oli valkoisia kiviä kasassa yhdeksänkolmatta, virkkoi Pienpää lähtiessään. — Huomenna on niitä kolmekymmentä.
— Niin on. Mene kylään ja odota siellä. Tulen sinne aamulla.
Ukko jäi yksin. Hän mittaili ja sovitteli ja väliin hän sitoi ja naputteli. Hänen naputuksensa kuului vielä kauan sen jälkeenkin, kun heimo kylässä oli jo käynyt levolle.
Aikanaan valkeni jo aamukin.
Vanhimmat ja viisaimmat olivat taas koolla. He ottivat yksitellen valkoiset kivet kasasta ja laskivat ne tarkkaan.
— Kolmekymmentä.
— Tasan kolmekymmentä. Aika on kulunut loppuun. Missä on ukko Suurpää?
— Seläntakaisessa saaressa, vastasi Pienpää. — Lupasi saapua.
— Tuolla kai se melookin. Jaksaakohan meloa tänne saakka?
— Kai se jaksaa. Jos ei jaksa, niin eipä ole vahinkoa.
Ukko Suurpää sieltä meloi. Kauas hohti hänen aamutuulessa liehuva hopeainen tukkansa ja tuuhea partansa. Ja hänen uuden ruuhensa valkoiset kyljet hohtivat myöskin.
— Mitä kummallisia laitoksia sillä on ruuhensa sivulla? ihmetteli heimo.
— Ne ovat sen omia laitoksia, selvitti Pienpää. — En tiedä.
— Isostapa puusta olette tehneet ruuhen. Sehän on paljon leveämpi kuin muut ruuhet. Eikä se juuri keinukaan, vaikka tuuleekin. Ja se on entisiä korkeampi ja päät ovat pystymmässä.
— Niin ovat.
Ukko Suurpää meloi rantaan. Heimo ei katsellut enää häntä itseään, vaan tarkasteli sitä tarkemmin hänen ruuhtaan. Se oli tosiaankin lähes kaksi kertaa leveämpi kuin muut ruuhet ja muutenkin kummallinen.
— Sinulla on iso ruuhi, ukko Suurpää, virkkoi heimon vanhin.
— On minulla, vastasi ukko. — Kauan minä olenkin sitä miettinyt.
Sitten hän selitti, miten ja mitä varten ruuhi oli tehty tällaiseksi. Ihmettelevä heimo sai kuulla, miten koverrettu puu oli kuumalla vedellä tehty taipuisaksi ja sitten kaarien avulla ja kiilaamalla pakotettu leveämmäksi, jolloin keula ja perä kaartuivat ylöspäin, ja miten kaaret pitäisivät sen koossa, vaikka se halkeisikin. Tärkeimpänä asiana olivat siinä kuitenkin vitsaksilla sidotut varalaidat.
— Se ei kaadu niin helposti kuin entiset, kun se on leveämpi, eikä täyty tuulessa vedellä, kun se on korkeampi. Siinä ei niin helposti huku, sanoi ukko Suurpää ja jatkoi: — Nyt minä olen valmis kuolemaan.
Heimo ei välittänyt ukon viimeisistä sanoista, sillä vanhimmilla ja viisaimmilla oli nyt tärkeämpää ajateltavaa. Hekin käsittivät, että ukko Suurpään ruuhi oli aiheuttava suuren käänteen etusijassa veden antimista elävän heimon oloissa ja elämisen mahdollisuuksissa.
LOHIMIEHEN VERKKO
Kansallismuseossa on nähtävänä osia verkosta, jonka iäksi lasketaan viitisen vuosituhatta. Tämän verkon käyttöaikoina ei kuusipuu ollut vielä kotiutunut Suomeen. Verkko hautautui saveen. Kuusen siitepölyä löydettiin verkon päällä olevasta savikerroksesta, mutta alla sitä ei ollut yhtään, vaikka tutkittu ala oli sangen laaja ja muita siemeniä oli runsaasti. Verkko lienee Euroopan vanhin. Silmukoidensa suuruudesta päättäen se on ollut lohiverkko.
Kukaan ei tiennyt, mistä juttu oikeastaan sai alkunsa. Tuskinpa kukaan sitä kysyikään. Tieto siitä levisi kuin tuulen siivillä suunnattoman pitkienkin taipaleiden taakse. Asian todenperäisyyttä epäiltiin ensin, mutta sitten koeteltiin ja koeteltua uskottiin.
Tämä mieliä myllerryttänyt asia ei kuitenkaan ollut sen kummempi, kuin että kivikansa oppi punomaan lankaa. Eläinten jänteistä oli aikaisemminkin saatu lankaa, mutta se tarvittiin nahkapuvun saumojen sitomiseen. Nahkasta oli tehty köyttä ja oli sitä punottu tuohestakin, mutta se oli paksua ja käytettiin sitä vetoköydeksi, suopungiksi ja sen semmoiseksi. Uusi lanka oli ohutta ja notkeaa ja kelpasi uusiin tarpeisiin.
Nokkosen kuiduista sitä punottiin. Joku oli keksinyt tämän mainion aineen ja oli ties miten punonut siitä pätkän lankaa. Tai ehkä tuli taito vierailta mailta. Kivikansa oppi sen tavalla tai toisella ja käytti oppinsa hyödykseen. Lohimies solmi siitä kalanpyydyksen.
Lohimies asui ison järven rannalla ylämaasta laskevan joen suussa. Hän kalasteli melkeinpä yksinomaan lohia, sillä muun kalan hän katsoi huonolihaiseksi ja arvoltaan alhaiseksi. Padoilla ja luisilla väkäkeihäillä hän ottikin vedestä monet punalihaiset kalat. Hän söi niitä raakana, kuivattuna ja tulella kypsytettynä sekä vaihtoi niillä muuta tavaraa huonompionnisilta kalamiehiltä ja riistaa metsämiehiltä.
Eräänä päivänä hänellä oli kuitenkin uusi ja merkillinen pyyntineuvo. Se oli solmittu ohuista nuorista ristiin ja rastiin. Yläreunassa oli sitä koholla kannattamassa joukko petäjän kyljestä irroitettuja kaarnoja, ja alareunan painoivat suoraksi kiviset painot. Lohimies sanoi pyydystään verkoksi.
Verkko oli mainio vehje. Lohimies laski sen suvantoon kosken alapuolelle ja nosti sillä pienempiä lohia, mutta saipa hän useasti suuriakin vonkaleita. Puuhansa hän koetti pitää salassa. Kalamiesten tapaan hänkin pelkäsi kateellisten ammattiveljien hiipivän hänen apajoilleen ja varastavan salaisuuden.
Näin ihmeellistä keksintöä hän ei kuitenkaan voinut piiloittaa näkymättömiin. Hänen saaliinsa yllytti toisia urkkimaan tietoonsa uuden pyyntikeinon, ja niin tuli salaisuus ilmi.
Kivikansa ryhtyi kalastamaan verkoilla. Mikäli pyytäjien luku lisääntyi, sikäli väheni saalis.
Lohimies päätti etsiä uudet ja paremmat apajat. Hän kantoi ruuhensa täyteen pyyntivehkeitään ja meloi jokea pitkin etäisemmille seuduille. Siellä hän kalasteli rauhassa ja toi silloin tällöin osan saalistaan kylään.
Sitten loppuivat hänen käyntinsä. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän oli kadonnut.
Kylässä kummasteltiin hänen katoamistaan. Kerrottiin hänen ruuhensa ajelehtineen jossakin myötävirtaa ja hävinneen. Hänestä itsestään ei tiedetty kertoa muuta kuin summittaisia arveluja. Pian unohdettiin hänet kokonaan muiden tärkeämpien asioiden kääntäessä huomion puoleensa.
Lohimiehen verkkokin hävisi jäljettömiin ja samoin hänen muukin omaisuutensa. Korkealla liitelevä kotka olisi ehkä voinut kertoa nähneensä verkon lojuvan koottuna savipohjaisessa vedessä ikäänkuin sinne vahingossa pudonneena, mutta kotka ei osannut ihmisten kieltä. Lisäksi se olisi voinut mainita, että verkon lähettyvillä oli tuohikontti sekä luisia ja kivisiä aseita. Ja pitkäikäinen kotka olisi voinut ehkä myöhemminkin kertoa, kuinka liejua laskeutui kerros kerrokselta verkon ja aseiden päälle, ja kuinka järvi vähitellen maatui ja suo valtasi veden jättämän alan sekä peitti saven ruskealla mudallaan. Ikuisiksiko ajoiksi?
Silloisen kivikansan hävittyä jo ammoin ja lukemattomien miespolvien vielä aherrettua aikansa oli Lohimiehen verkko jälleen tuleva päivänvaloon.
NAISTENTÖITÄ
Kivikansan saviastiat ovat koristetut yksinkertaisilla, monasti kauniilla painannaisilla. Painannaisten välissä on suurempia ja pienempiä kuoppia melkoisen säännöllisissä riveissä. Tätä koristetyyliä sanotaan kampakeramiseksi, ja pidetään sitä tunnusmerkillisenä Koillis-Euroopan kansoille, joihin suomensukuisetkin kansat ovat kuuluneet.
Rannalla ilakoi tyttöjen parvi. Heillä oli työnään saviastioiden teko. Nyt oli heidän näytettävä, pystyvätkö he tekemään kunnollisia astioita. Jotkut heistä olivat riisuneet yläruumiinsa paljaaksi, sillä päivä oli helteinen.
Saviastioiden muovaileminen oli naisten työtä, kuten tuohisten tekokin. Miehet veistelivät vain puuta ja käsittelivät kiveä. Heidän arvonsa ei sallinut saveen puuttumista. Tuohisia he tekivät vain eräretkillään tilapäisen tarpeen vaatiessa.
Saviastiain teko oli osittain raskasta, osittain huvittavaa työtä. Saven muovaileminen sitkeäksi ja kestäväksi kysyi voimia. Astian muodostaminen edellytti näppäryyttä. Koristeleminen vaati hyvää aistia.
Muovaileminen tapahtui siten, että paksuhkon pohjakappaleen reunoille alettiin kiertää limittäin savipötkyä kierros kierrokselta, kunnes astia sai tarpeellisen korkeutensa. Sormin paineltiin liitokset yhteen ja ohennettiin seinämät. Kämmenellä ne sitten tasoiteltiin ja pyöristeltiin. Jos astia oli polven korkuinen, oli sen ohut seinä taidolla käsiteltävä.
Valmiin astian pinta koristeltiin kiireesti, ennenkuin savi koveni. Astian ympäri muodostettiin leimaamalla ikäänkuin vanteita. Niiden väliin tehtiin hammastetulla puuleimasimella — kampaleimasimella — painannaisia. Niiden lomiin pisteltiin suurempia tai pienempiä kuoppia.
Koristemuodot vaihtelivat sangen suuresti heimon tyylitajun ja tekijän maun mukaan. Mutta yhteistä oli kaikille niille ankara suoraviivaisuus. Kivikansa ei sietänyt mutkikkaita koukeroita eikä keimailevia käänteitä. Sillä oli omaperäinen tyylinsä ja totinen puumerkkinsä. Koristeet olivat monesti karkeatekoisia, mutta ne täyttivät tarkoituksensa hyvin. Ne näyttivät kauniilta kauempaa katsottuina saviastian ollessa tulella tai seisoessa hiekalla. Astian pohja oli suippo. Sellainen astia oli mukava istuttaa pehmeään hiekkaan.
Rannalla askartelevilla naisilla oli jo monta astiaa valmiina. Nauraen ja ilakoiden he arvioivat toistensa aikaansaannoksia odotellessaan saapuvaksi heimon vanhimman ankaraa emäntää. Avotulella piti astiat poltettaman kestäviksi, mutta sitä ennen hylättiin kelvottomat. Tarkastuksen toimitti heimon arvovaltaisin nainen, joka tietenkin oli heimopäällikön emäntä.
— Sinun koristeesi ovat rumat, virkkoi Keltatukka, heimon korein kaunotar, Kiilusilmälle, vieressään istuvalle tytölle. — Ja astiasihan on soikea ja kuhmuinen. Kukaan mies ei ota sinua kotaansa, ennenkuin opit tekemään parempia astioita.
— Aina sinä ilkut minun työtäni, vastasi Kiilusilmä äänessään kateuden tuntu, sillä Keltatukan astiat olivat tosiaankin hänen omiaan paljon paremmat. — Älä ole varma omastakaan pääsemisestäsi, vaikka heimopäällikön pojan sanovatkin sinua katselevan.
— Katselkoon. On niitä muitakin. Taitaa tehdäkin oma mielesi hänen kotaansa.
— Itsepähän valinnee, kenet valinnee, tiuskasi Kiilusilmä siirtäen katseensa astioista kilpailijattaren komeaan olemukseen.
— Olisinpa yhtä kaunis minäkin, huokasi Kiilusilmä itsekseen, mutta ääneensä hän jatkoi: — En minä välitä päällikön pojasta, mokomasta vetelyksestä. Ottakoon vain sinut!
— Ottaa, kenet ottaa, naurahti Keltatukka. — Kysymättä se valitsee.
Päällikön emäntä asteli jo tukevin askelin tyttöjen joukkoa kohden. Selässään hänellä oli nuorin vesansa ja tukassaan teeren pyrstösulka somasti heilumassa.
Tuntijan silmällä hän tarkasteli tyttöjen työt. Toiset hän tuomitsi uudelleen tehtäviksi, toiset hyväksyi poltettaviksi.
— Sinä koristat astiasi kauniisti, virkkoi hän Keltatukalle. — Ja pulska sekä terve sinä olet muutenkin. Pian vienee joku mies sinut jo kotaansa.
Keltatukka hymyili mielissään ja katsahti voitonriemuisena ympärilleen. Julkinen ylistys kilpailijattarien kuullen teki hyvää. Kivikansankin tytär oli täydellinen nainen.
Sitten silmäili hän hieman ylimielisesti päällikön vaimoa, joka oli jo vanha ja ruma. Päällikkö oli viime aikoina heittänyt uhkeaan tyttöön merkitseviä katseita, joita Keltatukka ei suinkaan pannut pahakseen, sillä kannattihan päällikön hyvin pitää kaksikin vaimoa, ja pääsy hänen kotaansa oli arvioitava suureksi kunniaksi.
KIVIKANSAN OLOJA
Suunnilleen kahdessa vuosituhannessa levisi kivikautinen väestö yli koko nykyisen Suomen alueen. Asutuksen laajuuden todistuksina ovat kaikkialla maassamme tehdyt löydöt. Muinaisesineet ilmaisevat tutkijalleen silloisen kansan elintavat, olot, kulttuuritason ja vieraat lisät, mutta ne eivät sano kansan nimeä. Löydettyjen esineiden nojalla päättelevät tiedemiehet tämän alkuväestön olleen jotain suomensukuista alkukansaa.
Kivikansa oli asunut maassa jo monen kymmenen miespolven ajan. Se oli kasvanut ja lisääntynyt, levinnyt jokivarsia ja järvien rannikoita pitkin laajoille aloille ja jakaantunut monen moniksi heimoiksi. Useat heimot eivät tietäneet mitään toisistaan. Niillä kaikilla oli kuitenkin yhteinen puumerkkinsä, kivikansan laajan suvun selvä merkki, jonka se painoi tekemiinsä saviesineisiin. Tämä puumerkki oli samalla kivikansan oman olemassaolonsa todistukseksi pystyttämä muistomerkki, sinänsä vaatimaton, mutta kuitenkin paljon sanova ja kaikkialla kivikansan asuma-aloilla näkyvä. Saviastioiden kyljissä säilyi se parhaiten. Ehkä se oli puisissakin kaluissa, mutta ne söi ajan hammas.
Aikojen vieriessä oli kivikansa suuresti ja monessa suhteessa edistynyt. Monien uusien pyyntineuvojen ja keinojen keksimisellä, omaamisella ja jatkuvalla kehittämisellä se oli turvannut olemassaolonsa. Asuinkodat olivat isompia ja enemmän suojaa antavia. Tulella se varjeli itsensä kylmältä ja keitti sekä paistoi sillä ruokansa. Se oli oppinut muovailemaan savesta suurempia ja pienempiä astioita. Sillä oli jo sangen hyvä pukukin, johon eläinkunta oli antanut parhaimmat tarpeet. Aurinko huolehti sen terveydestä apunaan pakkanen ja savu. Ja se oli oppinut omalla tavallaan tyydyttämään henkensäkin vaatimuksia palvelemalla omia jumaliaan. Kauneuden kaipuu pani sen koristelemaan astiansa ja sommittelemaan kivestä, luusta sekä muistakin aineista koristeita, jotka kai sen omissa silmissä olivat täydellisiä ja tyylikkäitä.
Riistan vähetessä yhdellä seudulla siirtyi heimo toiselle. Kesäisin asuttiin hietikoilla avoimien vesien partailla, talvella antoi metsä suojan.
Kivikansa eli omaa syrjäistä elämäänsä. Kuitenkin se oli yhteydessä kaukaistenkin maiden kanssa. Niistä saapui tärkeätä tarveainetta, piitä ja meripihkaa, kivikansan kultaa.
Keskinäiset riitansa ratkaisi kivikansa alkeellisella oikeudenkäytöllä ja usein vahvemmankin oikeudella. Kylät olivat valtakuntia ja kylän vanhin oli valtakunnan päämies.
Vainajilleen kansa ei rakentanut hautamerkkejä, vaikka se ehkä palvoikin heidän henkiään. Kuollut oli ollutta ja mennyttä. Edesmennyt katosi näkyvistä ja pian tietoisuudestakin.
Kivikansan maa oli hyvä. Ilmasto oli parhaiksi lämmin. Metsissä oli riistaa ja vesissä kaloja. Omissa oloissaan askarteleva kansa ei aavistanut, että pian oli saapuva kutsumattomia vieraita ja että sen elämä oli kallistunut käännekohtaansa.
SÄRKYNYT RAUHA
Noin V. 2000 ennen ajanlaskumme alkua saapui nähtävästi Itämeren etelärannoilta Suomeen germaanisukuiseksi otaksuttu kansa. Tämän kansan taso, erittäinkin määräperäinen järjestely taito, oli alkuväestön tasoa korkeampi. Saapuneella kansalla oli käytettävänään uusi ase, ehkäpä muitakin välineitä, ja se toi mukanaan maanviljelyksenkin taidon. Kivikansan kylässä nukuttiin. Kuu nousi vesien takaa suurena ja kelmeänä. Yksinäinen kuikka rapisteli kaislikossa hataran pesänsä lähettyvillä. Kumma loiske kantautui selältä kaislikkoon. Kuikka kohotti päätään, kurkisti kaislojen lomitse selälle ja lähti sitten lentoon siivillään vettä pieksäen ja räikeää hälytystään huutaen. Kaukaa se kaarsi loiskinan aikaansaajat, selältä rantaa kohden nopeasti lipuvat hirviöt. Ne olivat outoja ruuhia täynnään aseet käsissä seisovia miehiä. Kuikan huutoon heräsivät vielä lämpöä hohtavien liesien ympärillä torkkuvat takkuiset koirat. Nekin älysivät heti kummalliset vieraat, nostivat villin rähäkän ja herättivät pistekodissa nukkuvan väen, mutta silloin pyyhälsivät hirviöt jo kaislikon läpi ja karahtivat rantahiekkaan. Kun kivikylän miehet ihmeissään työnsivät syrjään oviaukkojen nahkat ja tirkistivät ulos, syöksyivät vieraat miehet jo heitä kohden kirveet koholla ja hurjasti huutaen. Ja yhä uusia ruuhihirviöitä melottiin kiireesti selältä rantaan. Kivikylän miehet sieppasivat työkirveensä, metsästyskeihäänsä ja raskaat nuijansa. Sota-aseita heillä ei ollut. Syntyi tuima taistelu. Hyökkääjien raskaat ja terävät kirveet murskasivat päitä. Kivimiehet käyttelivät omia aseitaan parhaansa mukaan. Kirkuen sohivat naiset joukkoon seipäillä ja pistivät puukoilla. Kesäyön hiljaisuus oli kamalasti rikottu ja samoin kivikansankin rauha. Kivimiehet taistelivat kotinsa, perheensä ja henkensä edestä. Naisten auttaessa he olivat vihollisiaan lukuisammat. Heidän aseensa olivat tosin huonommat ja taistelutapansa ylen sekava, mutta kuitenkin pakottivat he vihollisen vähitellen peräytymään takaisin veden partaalle. Kivikylän miehet päästivät ilmoille voiton ulvonnan. Samassa sekaantui siihen toinenkin huuto, joka teki heidät neuvottomiksi, mutta sai hyökkääjät riemuitsemaan. Huuto kajahti metsänreunasta. Sieltä hyökkäsi kivimiesten selkään toinen vihollisparvi. Se oli ohjannut ruuhensa niemen taakse, kiertänyt metsän suojassa kivimiesten selkäpuolelle, ja saapui nyt päättämään taistelun. Kivikansan kylän kohtalo oli ratkaistu. Miehet kaatuivat hietikolle viimeiseen saakka taisteltuaan. Muutamat harvat sekä vähäinen naisten ja lasten joukko pääsi pakenemaan metsään. Vanhukset ja lapset surmattiin. Kauneimmat naiset tehtiin orjiksi. Ryhmiin ajettuina katselivat kivikansan naiset voittajia. Nämä olivat kookkaita miehiä, joilla oli yllään kudottu puku ja kaulassa eläinten hampaista tehty kaulaketju. Merkillisin asia oli kuitenkin heidän aseensa, kaareva kirves. Sellaista ei oltu ennen nähty. Pakenevat samosivat metsien halki toisia kivikansan kyliä kohden. Jotkut sortuivat takaa-ajettuina, mutta monet pääsivät perille ja toivat tiedon vihollisen hyökkäyksestä. Kylissään varustautui kivikansa panemaan kovan kovaa vastaan, mutta se ei osannut koota voimiaan, vaan taisteli hajanaisena ja tuhoutui. Hyökkääjien vasarakirves, vaikka kivinen sekin, oli puolustautujien kirvestä etevämpi. Se oli sota-aseeksi tehty ja sellaisena peloittava. Vasarakirveen etevämmyys sinänsä ei voittoa aiheuttanut. Sen antoi kirveen käyttäjien järjestäytynyt voima. Ja suunnitelmallisen toiminnan edellytyksenä oli henkisen tason ylemmyys. Kivikansa ei osannut pelätä hyökkäystä eikä varustautua ajoissa sen varalta. Oli tosin kuultu hämäriä tarinoita laajojen vesien takana asuvasta kansasta, jolla oli suuret ja merkilliset ruuhet, ja jonka puhetta ei ymmärretty. Kerrottiinpa monien heistä käyneen aikaisemmin kivikansan rantasaarillakin tavaroita vaihtamassa, mutta nämä tarinat olivat kuin kaukaista sumua, joka ei paljoakaan liikuttanut kivikansaa. Kivimiehet eivät hyökänneet vieraisiin maihin eivätkä siis odottaneet muidenkaan hyökkäävän. Heidät yllätettiin täydellisesti. Kivikansa oli kuitenkin sitkeää kansaa. Se voitettiin ja melkoinen osa siitä surmattiin rannikoilla, mutta se ei sortunut läheskään kokonaan. Sisämaissa ja idempänä se säilyi sellaisenaan. Voittajat asettuivat asumaan niille rannikoille, joissa saivat jalansijaa. Sotaa seurasi rauhallinen kanssakäyminen. Miespolvien seuratessa toistaan sulautui suuri osa vieraista valloittajista kokonaan kivikansaan. Ja loput siirtyivät vihdoin, pitkät ajat rannikoilla asuttuaan, jälleen muille maille, uusille retkille ja houkuttelevien saaliiden hakuun. Kirveskansan hyökkäys koitui loppujen lopuksi kivikansalle eduksi. Aikojen kuluessa se omaksui paljon siitä, mitä kirveskansalla oli hyväksi arvioitavaa ja käyttökelpoista. Voittaja toi kivikansan keskuuteen uutta verta, uusia välineitä ja kehittyneemmän järjestelytaidon. Ja ennenkaikkea saapui sen mukana viljan siemen ja viljan kasvatuksen merkillinen taito, Kivikansan näköpiiri avartui. Se joutui kosketuksiin monien muiden kansojen kanssa. Idästä oli kivikansa saanut tärkeää piikiveänsä hämmästyttävän pitkienkin matkojen takaa. Joet, heimojen ja kansojen kauppaväylät, olivat sitä välittäneet. Nyt avautui sille uusi tie, meri. Aavojen selkien takaa saapui arvokkaita tavaroita. Näin käänsi vasarakirves kivikansan elämän monessa suhteessa uusille urille. KIVISEPPÄ JA TAITEILIJA Monet myöhäisimmän kivikauden esineet osoittavat korkealle kehittynyttä tekotaitoa ja varsin merkillistä taideaistia. Vasarakirveestä kehittää alkukansa, etenkin Aunuksessa, omalaatuisiaan muotoja, joista eläinpääaseet ovat tyylikkäimmät, taideteoksina suorastaan mestarilliset. — Tässä luvussa on ajanmääräyksiä tarkemmin huomioimatta vapaasti yhdistetty kokonaisuudeksi useampia huvittavia piirteitä kiviaseiden valmistustekniikasta.
Kivisepän peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Jokainen mies pystyi tosin tekemään välttämättömimmät tarvekalunsa, mutta hän osasi tehdä niitä nopeammin ja paremmin kuin kukaan muu. Niin, eipä kukaan koko kylässä eikä edes lähitienoillakaan ollut taidossa hänen vertaisensa.
Hänellä oli erikoinen kyky etsiä ja erehtymättä löytää kuhunkin tarkoitukseen sopiva kivilaji. Taitavilla, aivan hiuksen tarkoilla iskuilla hän osasi lohkoa kiven juuri sellaiseksi, ettei siitä lohjennut yli määrän eikä jäänyt liikoja tahkottaviakaan kohtia. Kivi muodostui hänen käsissään hyväksi ja käyttökelpoiseksi kaluksi. Ja hänen tekemänsä esine oli sitäpaitsi kaunis katsellakin. Hän oli verraton mestari.
Kylän miehet pyysivät usein hänen apuaan. Kiviseppä auttoi auliisti ja mielellään. Mutta hän ei joutanut auttamaan läheskään aina, sillä hänelläkin oli perheensä elätettävänä. Syötävän hankkiminen vei runsaan aikansa.
— Jos autat minua tekemään uuden kirveen ja uuden taltan, niin tuon sinulle moneksi päiväksi kaloja, sanoi kerran Kalju, hänen lankonsa.
Kiviseppä auttoi ja sai monen päivän kalat.
— Annan sinulle karhun takajalan ja viisi lintua, jos teet minulle muutamia oikein hyviä nuolenkärkiä, ehdotti eräänä päivänä Hirvensurma, joka oli etevä metsämies, mutta muuten käsistään saamaton.
Kiviseppä ansaitsi viidellä nuolenkärjellä karhun takajalan ja viisi lintua.
Sitten aikoi Isojalka, pulska nuorimies, ottaa kotaansa naisen. Hän tarvitsi yhtä ja toista sellaista tavaraa, mitä hän itse ei osannut kunnolla tehdä.
Kiviseppä auttoi häntäkin. Vastalahjaksi rakensi Isojalka hänelle uuden ja suuremman kodan entisen ränsistyneen ja vuotavan sijaan, jota mestari itse ei joutanut milloinkaan paikkaamaan. Tai ehkä ei kodan paikkaaminen kiinnittänyt tarpeeksi hänen mieltään. Ja näin, vähitellen, muodostui Kivisepän elämä semmoiseksi, että hän teki muille sellaisia esineitä, joita muut tarvitsivat, mutta eivät osanneet itse tehdä, ja muut toivat hänelle palkkioksi sellaista tavaraa, jota hän tarvitsi. Molemmat puolet olivat tyytyväisiä.
Kiviseppä asui sisämaassa, etäällä tärkeiden kulkuväylien varsilta. Hänen kyläänsä eivät ulottuneet suuren maailman tuulahdukset. Mutta kerran tapahtui, että kylään saapui vieras mies, jolla oli vyöllään kummallinen esine. Se oli kaunismuotoinen ja sileäksi hiottu vasarakirves, joka ei ollut kiinnitetty varteen sitomalla, vaan oli varsi pistetty sen keskikohdalla olevaan ympyriäiseen reikään. Ihmettä kokoontui katsomaan kylän miehinen väki.
No, olihan reikäaseita nähty ja tehty ennenkin, mutta suuri oli ero reikänuijilla ja vieraan kirveellä. Nuijassa oli karkeatekoinen ja kaikinpuolin tökerö, hakkaamalla ja kaivamalla tehty, ulospäin laajeneva reikä. Vieraan kirveessä oli sileän sileä ja erittäin sopusuhtainen reikä, jossa varsi pysyi tukevasti kiinni heilahtelematta puoleen tai toiseen. Se oli ihme.
Kiviseppä ei saanut silmiään irtautumaan vieraan miehen kirveestä. Hän katseli sitä sivulta ja toiselta, sormeili ja tutkiskeli sitä ylen tarkoin, mutta ei sittenkään päässyt selville siitä seikasta, miten merkillinen reikä oli tehty. Vieras mieskään ei osannut selittää asiaa sen tarkemmin. Hän oli vaihtanut kirveen eräältä tuntemattomalta mieheltä nahkoilla, kuivatuilla kaloilla ja pihkalla. Kysymykseen, miten reikä oli tehty, oli tuntematon mies vain vastannut, että sellaisella kairalla, jota pyöritetään nuoralla.
Kirves oli tehty samanlaisesta, melkeinpä huonommastakin kivestä, jollaista Kiviseppä käytti moniin kaluihinsa. Siinä asiassa ei siis ollut mitään erikoista. Hän osaisi varmasti hioa täsmälleen samanlaisen kirveen samasta kivestä, jopa paremmastakin, mutta miten tekisi hän siihen reiän?
Kiviseppä teki täsmälleen samanlaisen kirveen, mutta siinä ei ollut reikää. Reiättömänä oli se kelvoton.
Kairalla, jota pyöritetään nuoralla, niinhän se oli sanonut. Minkähän näköinen mahtoikaan olla salaperäinen kaira? Tätä kysymystä pohti Kiviseppä monena päivänä ja yönä.
Muilta salaa yritti hän ratkaista pulmaa. Hän pyöritteli nuoralla monenlaisia esineitä. Pyöriväthän ne kylläkin, mutta niiden pyörimisestä ei syntynyt eikä syntyisikään kunnollista reikää. Kiviseppä suuttui ja harmistui, heitti tekeleen luotaan ja kävi käsiksi muihin töihin. Päivä toisensa jälkeen tuli ja meni. Kiviseppä teki töitään, mutta mikään ei ottanut oikein luonnistaakseen. Ajatuksissa pyöri kirves pyörimistään.
Muutamana iltana hän istuskeli syötyään nuotiollaan. Lapset leikkivät hietikolla. Oli satanut ja hietikon pinta kiilsi sileänä ja kovaksi kohmettuneena. Nuorin lapsi nakerteli luuta, jossa oli vielä hieman lihaa. Luu oli katkaistu mukavan tasaisesti molemmista päistään ja sen sisus oli ontto. Nakerrettuaan siitä lihan alkoi lapsi tokerrella sillä hiekkaa. Siitä syntyi lystikkäitä kuvioita. Kiviseppä katseli niitä aikansa kuluksi. Kyllästyttyään viivojen piirtämiseen alkoi lapsi kaivella hiekkaan reikiä. Niitä tuli monen moisia, suoria ja vinoja, matalia ja syviä. Lapsi innostui reikien tekemiseen. Saadakseen ne syvemmiksi alkoi se pyörittää onttoa luupalaa kämmeniensä välissä. Nyt syntyi kauniita ja sileäreunaisiakin reikiä.
Kiviseppä kumartui katsomaan lapsen leikkiä. Jokin siinä alkoi kiinnittää hänen mieltään. Reikiä silmätessään hän huomasi, että yksi niistä oli tasainen ja suoraseinäinen, melkein yhtä kaunis kuin vieraan miehen kirveessä.
Lapsi leperteli ihastuksissaan, kun totinen ja yksivakainen isä yht'äkkiä sieppasi luun lapsen kädestä, laskeutui polvilleen, alkoi kiivaasti pyörittää reikiä hiekkaan ja niitä tehdessään naurahteli naurahtelemistaan. Mistäpä tiesi lapsi, että suuri keksintö oli tehty, niin suuri, etteivät korven aikaisemmat miespolvet olleet siihen pystyneet. Ja kuitenkin oli asia niin yksinkertainen, että siihen tarvittiin vain tasaisesti pyörivä, sisältä ontto luu. Sillä syntyisi sileä reikä kovaan kiveenkin.
Aikaisin seuraavana aamuna, auringon vasta tehdessä nousuaan, oli Kiviseppä jo työssä. Hän pyöritti luupalaa hiki otsassa. Kivikirveeseen tuli reikä, mutta se ei ollut tasainen, vaan kiero ja epäsuhtainen. Kovin lujasti otti pyörittäminen kämmeniinkin. Ja aikaa kului työhön paljon.
Silloin muisti hän vieraan miehen mainitseman nuoran. Kairaa pyöritettiin nuoralla, niinhän se sanoi. Kiviseppä haki nuoran ja sovitteli sitä monilla tavoin. Vihdoin sai hän luupalan pyörimään, mutta nyt se ei pysynyt paikallaan, vaan hyppeli sinne ja tänne.
Se asia oli pian autettu. Kiviseppä jatkoi luuta puukalikalla, nojasi sen yläpään rintaansa vasten ja pyöritti. Nyt syntyi jo parempi reikä, mutta mestari ei ollut siihenkään tyytyväinen.
— Se johtuu siitä, että kivi ei tahdo pysyä paikallaan ja kaira heiluu sitä nuoralla pyörittäessä, päätteli hän ja otti vanhimman poikansa pitämään kiinni kiveä.
Kolmannesta reiästä tuli hieman parempi ja neljännestä yhä parempi, mutta vieläkin oli Kiviseppä tyytymätön. Hän teki kuitenkin monia reikäkirveitä näinkin. Teettäjät saivat olla pitämässä kiveä kiinni mestarin itsensä pyörittäessä kairaa. Hän pani reikään vettä ja santaa, joka kulutti kiveä, ja työ sujui nopeasti.
Vieraan miehen kaunis ja säännöllinen reikä ei kuitenkaan jättänyt Kivisepän aatoksia rauhaan. Se askarrutti hänen mieltään alituisesti ja pitkät ajat. Vihdoin ratkaisi hän tämänkin kysymyksen järkensä avulla ja omaperäisellä tavallaan.
Miehissä tuotiin metsästä Kivisepän valitsema tukeva haapa. Oksat karsittiin pois ja runko sovitettiin isojen kivien väliin. Yhden tukevan oksan jätti Kiviseppä kuitenkin paikoilleen. Sitten halkaisi hän haavan puoliksi. Rungon ja oksan väliin hän kietoi niiniköyden ja asetti siihen kapulan. Halkeamaan hän sovitti valmiiksi hiotun, vielä reiättömän kivikirveen, ja kiilasi sen lujasti paikoilleen. Sitten hän teki yläpuolella olevaan oksaan pienen syvennyksen, sovitti kairansa yläpään siihen ja asetti toisen pään kirveeseen tehtävän reiän kohdalle. Kalikalla hän väänsi nuoran kireäksi. Nyt oli kaira pystysuorasti ja tukevasti paikoillaan ja kirves samoin. Kietaistuaan nuoran kairan ympärille hän alkoi pyörittää kairaa. Ja sikäli kuin kaira syöpyi kiveen, sikäli kiristi nuora oksaa ja painoi sitä tasaisesti alaspäin.
Kirveeseen tuli reikä. Se oli täsmälleen yhtä kaunis, tasainen ja sopusuhtainen kuin konsanaan vieraan miehen kirveessä. Kivisepän keksintö oli nerokas. Nyt hän oli tyytyväinen.
Aikojen kuluessa hän paransi keksintöään sitomalla kairan pyöritysnuoran jousta muistuttavaan kaareen, jolloin pyörittäminen oli tasaisempaa ja mukavampaa.
Hän ei enää metsästellyt eikä kalastellut, vaan harjoitti yksinomaan sepän ammattia. Työstään hän sai ruokaa ja ruumiin verhoa tarpeeksi. Ja kun kaukaisemmistakin kylistä tultiin häneltä tilaamaan kuuluja reikäkirveitä, ei hän enää suoriutunut tilauksista yksin, vaan otti vakinaiseksi apumiehekseen poikansa. Tämä sai ensin tahkota isän lohkomia kirveitä, mutta vartuttuaan ja viisastuttuaan oppi hänkin sekä lohkomaan että kairaamaan.
Kylässä oli Nilkuksi sanottu poika, jota karhu oli puraissut pahasti jalkaan. Hänestä ei ollut pyyntimieheksi. Kiviseppä otti hänet avukseen. Nilkku ei kyennyt paljon liikkumaan, mutta hän oli sitä taitavampi käsistään. Hän sai tahkota ja hioa kirveitä.
Kerran huomasi Kiviseppä, että Nilkun hioma kirves ei ollutkaan aivan samanlainen kuin entiset. Sen muoto oli toinen.
— Miksi et tehnyt samanlaista? kysyi hän Nilkulta.
— Sattui syntymään tällainen. Ja minusta on tämä yhtä hyvä kuin entisetkin, mutta kauniimpi, vastasi Nilkku.
Kauneudelle Kiviseppä ei antanut suurtakaan arvoa, mutta kun kirves oli muuten hyvä, sai Nilkku tehdä oman tyylisiään kirveitä edelleenkin. Ja Nilkku teki. Hän paranteli niiden muotoa mieleisekseen, valoi niihin oman henkensä leiman ja niistä tuli sekä hyviä että kauniita. Pian halusivat miehet vain Nilkun tekemiä kirveitä.
— Samapahan tuo, ajatteli Kiviseppä ja kairasi reikiä. Joutoaikoinaan ja muutenkin muodosteli Nilkku kivestä milloin mitäkin. Kerran hän teki nuijan, joka muistutti elävästi eläimen päätä. Kiviseppä katseli sitä ja miehet katselivat. Kaikki päättelivät sen karhun pääksi ja ihmettelivät Nilkun taitoa.
— Anna se minulle, niin minä laitan siihen varren, virkkoi Kuunaama, muuan komeilunhaluinen nuorukainen. — Siitä tulee muhkea nuija.
Nilkku antoi karhunpään Kuunaamalle. Tämä teki siihen varren ja komeili sitten uudella nuijallaan miesten ja useasti naistenkin joukossa.
Nilkku teki muitakin kuvia, kaikkea, mitä milloinkin mieleen johtui. Hänen käsistään lähti ihmeellisiä hirven päitä ja muiden eläimien kuvia. Tekipä hän kerran ihmistäkin muistuttavan kivikuvan. Hän ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen eikä tehnyt enää toista. Kiviseppä näki kuvan ja korjasi sen talteensa. Hän vei sen kotaansa ja pyhitti sen kotijumalakseen. Entisen, savesta tehdyn, hän antoi pojalleen jumalaksi tämän uuteen kotaan.
Kiviseppä arveli, että Nilkun tekemä jumala siirtäisi tekijänsä ihmeellisen taidon häneen, Kiviseppään. Jumala ei sitä kuitenkaan tehnyt, mutta auttoi häntä sentään keksimään uuden asian.
Kerran lohkesi kirves pahoin Kivisepän sitä kairatessa. Kivessä oli odottamaton vika. Lohjennut pala lähti reiän seuduilta. Se oli sisältä säännöllinen, mutta ulkoreunoiltaan epätasainen rengas. Kiviseppä heitti sen tarpeettomana menemään, mutta hänen tyttärensä Tähtisilmä otti sen maasta ja ripusti nauraen kaulaansa. Toiset tytöt näkivät oudon koristeen ja halusivat samanlaisen.
— Isä näitä tekee, vastasi Tähtisilmä. — Pyytäkää häneltä. Tytöt pyysivät, mutta Kiviseppä murahteli vain itsekseen ja vastasi sitten:
— Joutavia. Pitäkää vain edelleenkin kaulassanne karhun hampaita ja simpukoita.
Tytöt eivät hellittäneet. Ja vihdoin he saivat totisen miehen myöntymään. Hän kairasi kiven ja yritti lohkaista siitä renkaita, mutta renkaat särkyivät. Silloin suuttui Kiviseppä ja päätti, että hän tekee uhallakin eheän renkaan. Ja pyöreäksi tahkotusta kivestä, jota ei enää tarvinnut lohkaista, se syntyikin.
Rengas oli vielä paksu ja karkea, mutta pian teki Kiviseppä ohuita ja sileitä renkaita. Hän keksi laitteen, jolla sai syntymään suuria, aivan sileitäkin renkaita. Miehet lahjoittelivat niitä naisilleen näiden iki-iloksi. Naiset kantoivat niitä nauhassa kaulassaan ja tunsivat olevansa muhkeasti koristeltuja.
Kiviseppä jätti nyt kirveiden teon pojalleen ja teki vanhoina päivinään vain esineitä, joista monet olivat käytännössä hyödyllisiä, monet vain kauniita katsella.
Nilkku muovaili eläimiään. Hän oli suuri taiteilija. Ja Kiviseppä oli heimonsa ensimmäinen käsityöläinen sekä suuri keksijä.
VILJELYKSEN ALKU
Mitä viljalajeja on vanhimpina aikoina viljelty, ei toistaiseksi tunneta. Vähäisestä alusta on kehittynyt kansamme pääelinkeino. Usein löytyy muinaiskansan asuinpaikkojen jätteitä ja kivisiä työkaluja nykyisiltä pelloilta. Helposti johtuu tällöin mieleen ajatus, että nykyisen pellon paikan on valinnut ja vähäistä viljelystään varten perkannut kivikirveen mies, jonka alkamaa työtä myöhemmät sukupolvet ovat jatkaneet vuosituhansien vieriessä.
Etäiset erämaan vedet kuulivat kummia ääniä. Niiden partaille oli saapunut ihmisiä. Muutaman lahden rannoille asettuivat ihmiset asumaan. Reunimmaiseen majoittumispaikkaan osui nuori mies, jolla oli mukanaan nuori nainen.
— Jäämme tähän. Tuohon laitan majan lähelle rantaäyrästä, tuohon kallion taakse. Se ja nuo isot puut suojaavat pohjoisen puhurilta. Tuossa koskessa ja lahdessa on kai hyviä kalastuspaikkoja. Vesilintuja näkyy myöskin olevan. Laitan puihin muutamia nuttuja, niin voit ruveta lintuja munittamaan. Näissä metsissä on varmaankin runsaasti riistaa, jolla tulemme toistaiseksi toimeen. Ellei paikka näyttäydy hyväksi, niin muutamme muualle. Tilaahan riittää.
Nuori mies rakensi majan. Se ei ollut enää tavallinen suipposeinäinen pistekota, vaan siinä oli jo oksakudoksesta punotut ja savella tiivistetyt seinät sekä katto. Majassa kesti lämmin ja sehän oli pääasia.
Permannolle ilmestyi pian karhuntalja ja jokunen peurannahka lisänään muita pienempiä nahkoja. Niillä oli hyvä kellehtiä. Talouskaluiksi riittivät savesta pyöräytetyt ja puusta sekä tuohesta tehdyt astiat.
Majan suojatuimpaan nurkkaan, tukevan paaden lomaan, asetti mies säilöön pienen, umpisukkulaan nyljetyn näädän nahasta tehdyn pussin. Siinä säilytti hän kallista tavaraa.
Niin alkoi nuoren parin elämä tuntemattomalla tienoolla. Mieli oli kirkas kuten kesäinen taivaskin.
Mies metsästeli ja kalasteli ja hänen naisensa laittoi ruoat. Hatarassa majassa asui hiljainen onni.
Kesä kului. Saapui sateinen syksy ja luminen talvi. Mies kävi ansoillaan ja loukuillaan ja onki jäähän tekemästään avannosta luukoukuillaan tuoretta kalaa. Talven varaksi kootut varastot olisivat riittäneet, mutta tuore ruoka oli aina makoisampi. Vaimo pysyi kotona ja hymyili hiljaista hymyään.
Tuli kevät. Kovan hankiaisen aikana, joka kannatti miehen, mutta ei kannattanut raskasta eläintä, yhytti mies hirven, ja majan permannolle levitettiin pian sen kookas ja pehmeä talja. Lihaa oli nyt liiaksikin.
Hohtavat hanget sulivat ja vuokot pistivät näkyviin kainon päänsä. Ryskäen kulkivat jäät koskesta alas. Kohta liversi jo kiuru urpujaan paisuttavien koivujen yläpuolella. Ja kun västäräkki alkoi tepastella rantahietikolla, oli kesä taaskin tullut.
— Minun mieleni tekee jo leipää, sanoi mies muutamana päivänä naiselleen. — Eikö sinunkin?
— Kyllä minunkin mieleni tekee, vastasi vaimo.
— Olenkin jo katsonut kasken paikan.
Hänellä olikin sopiva kasken paikka. Taivaan ukkonen oli eräänä päivänä sytyttänyt metsän tuleen. Sade sammutti pian palon, mutta sitä ennen ehti tuli jo polttaa mustaksi pienoisen kaistan maankin pintaa. Sen mies valitsi kaskekseen.
Kaistalla kasvoi hoikkia puita. Mies kokosi risuja kaskipaikkaansa ja alkoi polttaa puita juuresta poikki. Hänen kivinen kirveensä ei olisi pystynyt niitä kaatamaan. Ja jos olisi pystynytkin, olisi siihen tarvittu paljon aikaa. Tuli toimitti asian nopeammin.
— Eihän ennen kaadettu puita kaskesta, sanoi vaimo. — Miksi kaadat?
— Siksi, että aurinko pääsisi maahan. Ei minun isänikään polttanut, kylvi vain tuhkaan puiden väliin, mutta näin on parempi.
Mies haki majasta kivisen paaden lomaan tallettamansa näädännahkaisen pussin. Siinä olivat siemenet. Niillä hän kylvi kaskensa. Hellävaroen, melkeinpä yksitellen hän tipautteli kultaisia jyviä rakoon, jonka vaimo puukuokallaan aukaisi. Siemeniä oli vähän ja niitä piti taiten käsitellä. Siementen päälle levitettiin tuhkainen multa.
Koira puun juurella nosti päätään ja haukahti varoittavasti yksinäiselle hukalle, joka oli uskaltautunut liian lähelle. Mies katsahti naisensa silmiin ja molemmat hymyilivät. Koira hoiti hyvin tointaan. Se vartioi puussa riippuvaa pussia, jossa nukkui pieni ihmistaimi. Mies ja nainen eivät olleet enää kahden, vaan heitä oli nyt kolme. Uusi vesa oli versonut erämaahan ensimmäisenä vuoteenaan hirventalja.
Kaskeen kylvetyt siemenet itivät, nousivat taimelle ja kasvoivat viljaksi. Illoin ja aamuin ja usein päivälläkin mies silmäili pienoista kaskeaan ja hänen huulilleen levisi hymy.
Vilja teki tähkää ja kypsyi.
— Pian saamme leipää, sanoi mies naiselleen.
Turhiin raukesi toivo. Hirvilaumat söivät viljan. Niin kävi kaikille lahden perukan asukkaille.
Kalastaen ja metsästäen hankki mies edelleenkin elatuksen. Syksymmällä hän lastasi ruuhensa täyteen hyvää liuskakiveä ja lähti pitkälle matkalle. Monen monituisina päivinä hän meloi selkien ylitse, kierrätteli salmien lomitse ja kantoi alustaan kannaksien yli. Takaisin hän palasi ruuhi tyhjänä, mutta mukanaan näädännahallinen uusia siemenjyviä. Taas kului talvi, tuli kevät ja kesä.
Mies raivasi uuden kasken. Vaimo auttoi häntä taaskin. Koira vartioi nyt kahta lasta, joista toinen nukkui puussa nahkapussissa, mutta toinen leikki jo maassa vartijansa kanssa.
Vilja kasvoi ja kypsyi aikanaan. Mies nukkui kaskensa ääressä kuusen juurella ja vartioi aarrettaan. Vilja säilyi koskemattomana.
Kahden kiven välissä hienonnettiin jyvät. Tuohisessa paistettiin jauhoista karkeaa puuroa. Sanomattoman makealta se maistui. Mutta muutamiksi kerroiksi, merkkipäiviksi, sitä vain riitti. Metsä ja vesi saivat antaa edelleenkin tärkeimmän elatuksen.
Näin alkoivat nuori mies ja nainen muiden mukana viljelyksen muutamalla niistä lukemattomista lahdenperukoista, joille myöhemmin, satojen talvien ja kesien vaihdellessa, kohosi vankkoja taloja ja suuria kyliä.
KIVESTÄ METALLIIN
Suomen kivikausi päättyy noin v. 1600. Sitten alkaa pronssikausi, joka jatkuu ajanlaskumme alun paikkeille. — Kivikauden ollessa Pohjolassa vasta alullaan tunnettiin kaukana etelässä jo useampia metalleja ja käytettiin yleisesti kuparia. Metallin ja sen valamistaidon tänne saapuminen tarvitsi runsaasti aikaa. Siihen kului parisen vuosituhatta.
Maahan alkoi saapua varsin merkillisiä kapineita. Ne olivat tuntemattomasta aineesta valmistettuja ja ne kiilsivät keltaisenpunertavina kuin aamurusko. Kerrottiin niiden olevan tehtyjä sellaisesta kivestä, joka sulaa tulessa ja jähmettyy tulesta päästyään.
Sellaisia ne olivatkin, mutta niiden aine ei ollut kiveä, vaan metallia. Sellaisesta ei tiedetty. Miten olisikaan kaukainen kivien kansa arvannut metallien olemassaolon, kun sitä ei ollut valmiina ja silmällä nähtävissä heidän maassaan.
Uusista esineistä olivat tärkeimpiä kirveet, tikarit ja keihäiden kärjet. Kirves oli kooltaan pieni ja helposti lohkeava sekä sitäpaitsi ylettömän kalliskin, mutta kuitenkin kivikirvestä paljon parempi. Se leikkasi puuta terävämmin ja tasaisemmin, ja taisteluaseena se oli hyvä. Sellaisen koetti hankkia omakseen moni mies, mutta se oli vaikeasti saatavissa. Vieraiden maiden miehet toivat niitä kaukaa idästä ja lännestä. Väliin kului pitkiä aikoja ennenkuin kirveitä taas eksyi korpeen. Entiset kuluivat pian. Ne joutuivat vainajien mukana hautoihin tai koottiin talteen uusiin vaihdettaviksi ja uudelleen valettaviksi.
Tulipa sitten maahan muukalainen mies, joka osasi sulattaa ja valaa metallin uudelleen. Hän muovaili vahasta kirveen tarkan jäljennöksen. Sen päälle hän pani savikerroksen. Heikolla tulella sitä lämmittäessä suli vaha ja vuoti pois. Muotti oli valmis. Hän valoi sen sisään sulan pronssin. Sen jäähdyttyä hän irroitteli savimuotin. Tuloksena oli sievä kirves. Sen terä oli pian hiottu. Valmistunut kirves tarvitsi jatkokseen vain varren, joka monesti sidottiin vielä kiinni kirveessä olevaan silmukkaan, ettei kallis kapine putoaisi ja häviäisi.
Kelvottomiksi kuluneet kirveet etsittiin nyt käsille ja valettiin uudelleen. Valamisen taito levisi laajemmallekin.
Kaikenlaisten koristeiden valantaan oli uusi metalli erinomaista ainetta. Siitä valmistetut korut olivat kauniita ja kestäviä. Niiden teko ja käyttö jatkui vielä kauan senkin jälkeen kun uusi ja sitkeämpi metalli työnsi tieltään pronssikirveen. Mutta siihen kului vielä pitkä aika, useamman kymmenen sukupolven elämä.
Uusi metalli edisti viljelyksenkin kehitystä. Metsästys ja kalastus jäivät tietysti edelleenkin elämisen taatuimmiksi keinoiksi, mutta kasvatettu viljakin antoi tuntuvaa apua. Vaatetusta antavia kasveja ei vielä viljelty, mutta sensijaan oli opittu käyttämään pukuihin eläinten karvoja ja villoja sekä nokkosen kuituja. Lämmin puku olikin pian saava entistä suuremman merkityksen.
Tuntemattomasta syystä alkoi ilmasto huononemistaan huonota. Talvet tulivat pitemmiksi ja ankarimmiksi, kesät lyhyemmiksi ja ylen sateisiksi. Pohjolan suunnattomat jäät tekivät ehkä lujan rynnistyksen.
Kivikansa oli monien vuosituhansien vieriessä asuttanut maan. Jokivarsia ja vesistöjä pitkin oli ihminen tunkeutunut etäisimpiinkin erämaihin. Uusi metalli alkoi palvella ihmisen pyrkimyksiä tehokkaammin kuin kivi oli konsanaan kyennyt tekemään.
Nyt asetti kylmä ihmisen voitettavaksi arvaamattoman ja monesti voittamattomankin esteen. Pakkanen ei kyennyt häätämään ihmistä kokonaan jo vallatuilta mailta, mutta se kykeni kyllä muuttamaan olosuhteet ja elämisen mahdollisuudet monin verroin ahtaammiksi.
Ruokatarpeiden saanti tuli vaikeammaksi. Tarvittiin uusia pyyntineuvoja ja vehkeitä. Niiden keksiminen vaati aikansa. Lumessa kulkeminen ei käynyt enää päinsä jalan. Sukset olivat välttämättömät kulkuneuvot sellaisillakin seuduilla, joissa niitä ennen ei tarvittu, ja ne otettiin kai yleiseen käytäntöön. Porosta tuli talvien vetoeläin. Kylmyyttä vastaan saattoi tarpeellista suojaa antaa vain asianmukainen puku, ja asuinmajojen oli kyettävä säilyttämään lämpöä entistä enemmän. Eläinten taljojen arvo kohosi.
Vähitellen, pitkien aikojen kuluessa, mukautui ihminen uusiin olosuhteisiin. Uusi metalli auttoi häntä ankarassa kamppailussaan. Mutta kuitenkin harveni asujamisto harvenemistaan. Lukemattomat sortuivat kovaan kylmyyteen ja sen luonnolliseen seuraukseen, nälkään. Heikoimmat joutuivat kulkutautien saaliiksi. Ja monet siirtyivät muille maille etsimään helpompia elinehtoja. Täten lienevät maasta lähteneet lounaisrannikoiden asukkaat, muinaisen vasarakirveskansan jälkeläiset, mikäli eivät jo sitä ennen sulautuneet maan alkuväestöön. Alkuväestöstä muutti nähtävästi melkoisia osia kauas itään ja kaakkoiseen. Loput jäivät taistelemaan lumen ja kylmän kanssa.
Aikanaan muuttui kylmä ilmasto jälleen leudommaksi, mutta yhtä lämpimäksi kuin kivikansan aikana se ei enää tullut. Väestökään ei sanottavasti lisääntynyt. Niinpä näki uusi kansa, joka alkoi saapua maahan uuden ja vahvemman metallin sysätessä syrjään pronssikirveen, edessään melkein asumattoman ja autioituneen korven.
Ihmiskunta oli jo aikoja sitten tehnyt tärkeimmän keksintönsä, oppinut valmistamaan rautaa. Uuden kansan. Suomen heimojen, kirves oli taottu kovasta raudasta.
PIRSTOUTUVA SUKU
UUSILLE OLOSIJOILLE
Suomen suvun alkukoti on monien tutkijain mielestä etsittävä Uraalin vuoriston ja Volgan mutkan väliseltä alueelta. Useat otaksuvat suomalaisten asuneen alkujaan Volgan ja Väinäjoen latvoilla Valdain metsäisellä järviylängöllä. Muutamain mielestä ovat suomalaiset heimot jo kivikaudella eläneet pääasiallisesti nykyisillä asuinseuduillaan. Lopulliseen varmuuteen ei tässä vaikeassa kysymyksessä ole toistaiseksi päästy.
Vanha Joro oli suvun arvovaltainen päämies. Hänen sanansa oli suvun laki. Ikivanhat perintötavat antoivat hänelle vallanpitäjän oikeudet, mutta asettivat myöskin monia velvollisuuksia. Häntä oli jokaisen sukuun kuuluvan toteltava, ja hänen puolestaan oli toiminnallaan edistettävä suvun parasta. Tällainen oli tapa hänen suvussaan. Ja samanlainen se oli lukemattomissa muissakin suvuissa, jotka ikimuistoisista ajoista asti asuivat toisistaan suuria tietämättä laajalla metsäseudulla, jota rajoittivat pohjoisessa lumi ja kylmä, idässä metsäiset vuoriharjanteet, etelässä suunnattomat arot ja lännessä mahtavat joet.
Viime aikoina oli vanha Joro ollut totinen ja miettiväinen. Vanhuus häntä ei vielä pahoin vaivannut eikä muukaan heikkous, ja hänen henkensä lahjat olivat yhtä hyvät kuin ennenkin. Totisen olon syy oli siis muualla.
Eräänä iltana Joro sen ilmaisikin Tuiralle, muhkealle nuorukaiselle ja etevälle metsämiehelle, joka istuskeli usein vanhan Joron nuotiolla, sillä hän ajatteli tämän tytärtä naisekseen.
— Riista on vähentynyt metsistä ja kala on hävinnyt vedestä, virkkoi Joro. — Ja tuntuupa siltä, että metsät ja nurmetkin ovat sitten minun nuoruuteni päivien paljon näivettyneet. Niin väitti aikanaan jo isänikin.
Joro käänteli paistin varrasta ja Tuira nauratteli naista.
— Olen miettinyt paljon näitä asioita, jatkoi Joro. — Kuivien kesien syytä en ymmärrä, jos lienevätkään nyt entistä kuivempia, eikä se ole meidän korjattavissamme, mutta riistan ja kalan vähenemisen syyn tiedän. Meitä asuu liian monta samoilla paikoilla. Yksiltä istumasijoilta näet vieraita nuotioita, näet savun jo monesta. Syötävää ei riitä enää tarpeeksi kaikille.
Tuira nauratteli yhä naista, mutta kuunteli samalla päämiehen puheitakin.
— Minä olenkin jo miettinyt asian auttamiseksi keinon, jatkoi Joro mietelmiään. — Kun väkeä on liikaa samoilla riistamailla, täytyy sitä vähentää. Olen kuullut joskus ennenkin tehdyn niin. Nälän yltyessä on päästetty päiviltä vanhat ja heikot ja muuten hyödyttömät. Se kävisi nytkin helposti päinsä, mutta en haluaisi käyttää tätä keinoa. Arvelen asian ratkeavan parhaiten siten, että osa meistä siirtyy toisille maille.
— Mihin? kysyi Tuira, jonka tarkkaavaisuus oli herännyt. — Itäänkö lähdet vai länteenkö? Väkeä on kaikkialla. Lienee liikaakin.
— Itään ei ole lähtemistä, vastasi Joro. — En tunne vuorien takaista maata. Ja kerrotaan jo olevan väkeä sielläkin. Muinoin oli sinne lähtenyt ja sille tielleen häipynyt meikäläinen joukko.
Pohjoisessa on riistaa vähän ja ainainen talvi. Etelässä käyneet sanovat siellä olevan puuttomia aroja. Sinne ei meikäläisen ole mentävä. Arolla emme osaisi elää. Sukumme luonto vaatii suurien metsien suhinaa, korpien henkeä ja kirkasta vettä. Lännessä on metsiä ja suuria jokia. Sinne on lähdettävä, auringon laskun maille.
— Mutta siellähän asuu jo paljon väkeä, meidän kieltämme puhuvaa kansaa, virkkoi Tuira. — Olen käynyt siellä monen päivämatkan päässä enkä nähnyt asuinsijojen reunaa.
— Mutta minä olen sen nähnyt. Meloimme kerran jokia myöten kymmenien päivämatkojen päähän ja silloin tapasimme asumattoman maan. Se kasvoi suurta metsää ja sen halki virtasi leveä, paikotellen jyrkkä-äyräinen joki. Joessa oli kaloja ja metsissä nähtiin riistaa ja suurien otuksien jälkiä. Se maa on hyvä. Sinne on lähdettävä.
Vanha Joro tarjosi nuorelle Tuiralle palan paistia. Syödessä jatkoi Joro puheitaan:
— Olen huomannut sinun mielivän naiseksesi Marjaa, tytärtäni. Ota hänet. Lähde sitten naisinesi ja tavaroinesi länteen uusille riistamaille. Lähteköön mukaasi muitakin nuoria, mikäli verensä vetänevät. Me vanhat jäämme tänne. Meistä ei ole enää lähtijöiksi.
Tuira nyökkäsi myöntävästi. Suvun päämiehen sana oli laki, ja omatkin halut vetivät tuntemattomille maille.
Terho, suvun arvokkain mies Joron jälkeen, meloi haapionsa rantaan.
— Tuossa on koko päivän saalis, virkkoi hän ja nosti haapiostaan pienehkön sammen. — Ei ole enää kalaa joessa.
— Ei ole, vahvisti Joro. — Siksipä vähennetäänkin syöjiä. Muutamien päivien kuluttua Tuira matkasi länteen. Mukanaan oli hänellä Marja ja heidän perässään kulki peni. Joukko nuorempia lähti heidän kanssaan uusille olosijoille.
Kulkijat sivuuttivat asutun maan reunan ja tunkeutuivat laajaan metsään. Sen takana tapasivat he jälleen ihmisasunnoita. Asutuksen läpi virtasi etelään suuri joki, jonka rannoilla oli lukuisia kyliä.
Tuira ymmärsi hyvin väestön puheen, vaikka joukossa olikin outoja sanoja. Ja väestön saviastioissa näki hän Suomen suvun puumerkin. Hän kyseli maan oloja.
— Tämä on Perman maata, vastattiin hänelle, — ja me olemme permalaisia. Metsästämme, kalastamme ja käymme kauppaa turkiksilla. Meidän maamme on laaja ja ulottuu kauas pohjoiseen. Sinne et kuitenkaan pääse, sillä emme laske vieraita maahamme. Etelään kyllä pääset, kun soudat pitkin tätä Kamajokea.
Tuira rakensi haapion ja lasketteli myötävirtaa etelään. Hänen joukkonsa harveni, sillä yksi ja toinen löysi sopivan asuinpaikan.
Kamajoki oli pitkä, mutta päättyi vihdoin yhtymällä toiseen leveään jokeen, joka virtasi lännestä ja kääntyi sitten etelään. Sen varrella oli suuria kyliä. Tuira tajusi kylien asukkaiden puheen.
— Marilaisten heimoja olemme, kertoivat hänelle joella olevat kalastajat. — Asumme tämän suuren joen rantamilla. Eteläänkö matkannet vai länteen?
— Matkaan sinne, mistä löydän asuinsijan. Lieneekö parempi lähteä etelään vai länteen?
— Etelässä asuu meidän sukuamme, mordvaksi sanottua. Heitä on paljon. Heidän takanaan on vieraita heimoja ja niiden kanssa ovat mordvalaiset sodassa. Lännessä on myöskin meidän sukuamme. Jos soudat sinne, niin tapaat hyviä riistamaita ja kalavesiä. Siellä on sinulle tilaa.
Tuira harkitsi neuvon hyväksi. Hän sousi vastavirtaa marilaisten kylien ohitse ja löysi mieleisensä asuinpaikan samaisen leveän joen rannalla, jota silloin sanottiin Vuolijoeksi, mutta jota paljon myöhemmin muualta saapuva vieras kansa rupesi oman kielensä mukaisesti sanomaan Volgaksi.
VUOLIJOEN RANNOILLA
Suomensukuisten kansojen asuttamana on aikoinaan ollut koko nykyinen Pohjois-Venäjä. Volgan ja sen sivujokien rantamilta on löydetty ja kaivettu esiin lukemattomien varustettujen kylien perustuksia. Ne sijaitsevat pienten sivujokien lohkaisemissa korkeaäyräisissä niemekkeissä, joissa on ollut helpoin puolustautua. Tutkijat arvelevat niitä suomalaissukuisten kansojen tekemiksi.
Tuira eli aikansa Vuolijoen rantamilla. Hänen poikansa nai marilaistytön ja samoin tekivät monet miespolvet. Suku lisääntyi suureksi. Siitä kasvoi laaja heimo, joka isännöi laajoilla aloilla.
Kauko, heimopäällikkö, oli Tuiran jälkeläinen. Hänessä uusiutui esi-isänsä levoton henki, joka vaati nähdäkseen tuntemattomia maita ja kokeakseen tietämättömiä kohtaloita.
Kauko heimoineen asui kylässä, joka sijaitsi korkealla jokeen kiilautuvassa niemekkeessä. Se oli merkillinen kylä. Joen puolelta pääsi sinne kapuamaan vain vitsaksista punottuja köysitikkaita pitkin. Maan puolelta sinne ei päässyt ollenkaan, ellei Kauko, heimopäällikkö, nähnyt hyväksi laskea vierasta kylään. Pääsyn sinne olivat heimon miehet estäneet salpaamalla niemekkeen tyvestä useammilla maavalleilla. Valleja lapioidessa syntyivät vallihaudat lisäturvaksi. Ajat olivat rauhattomat ja siksi oli kylän paikka katsottu helpoimmin puolustettavaan kohtaan. Heimon asuinpaikka oli osaksi kylä ja osaksi kaupunki, mutta etusijassa linnoitus. Ja sellaisia oli paljon, sadoittain, Vuolijoen ja sen lisäjokien varsilla.
Vuolijoen partailla eli runsas väestö. Siellä oli hyvä olla, mutta kuitenkin Kauko oli kutsunut miehensä neuvotteluun, pohtimaan tärkeätä kysymystä. Piirissä he istuivat heimopäällikön nuotiolla.
— Puhuttu on asiasta jo ennenkin, sanoi Kauko. — On puhuttu, mutta ei ole päätetty. Mitä mieltä ovat miehet?
Miehet tuijottivat äänettöminä tuleen, ikäänkuin hakien sieltä vastausta pulmalliseen kysymykseen. Kun vastausta ei tullut, jatkoi Kauko:
— Olen tiedustellut asiaa ylhäiseltä jumalalta ja kysynyt unessa vainajien mieltä. Ja kysyin arvankin neuvon.
— Mitä vastasivat?
— Lähtekää, niin vastasivat. Ja sama on ajatus minulla itsellänikin.
Yhä tuijottivat miehet tuleen.
— Miksi lähteä, virkkoi vihdoin vanha Hapsekas. — Hyvähän täällä on asua. Turva on hyvä ja syötävää riittää.
— Niin, turva on hyvä, vastasi Kauko. — Ja syötävääkin riittää vielä, mutta ei riitä ehkä aina. Heimo lisääntyy kovasti. Takaatko, että riistaa riittää pojallesi ja poikasi pojalle?
— Milläpä takaisin.
— Siinäpä se. Sisimmässäsi epäilet itsekin. Jos heimomme lisääntyy kaksinkertaiseksi, ei ruokaa enää riitä. Niin on asia. Toisenkin asian tiedätte, sen, että meitä lähestyvät vieraat ja vahvat heimot, joilla ei ole hyvä mielessä. Senhän kokivat jo eteläisen mutkan asujamet. Heidät piiritettiin kyliinsä ja tapettiin nälkään. Muutaman vuoden kuluttua, ehkä pikemminkin, ovat vainolaiset jo levinneet tänne. Voimme ja osaamme taistella. Saattaisimme hyvin voittaakin, jos yhtyisimme yhdeksi joukoksi kaikki meidän puolen kylät, mutta älyämmekö yhtyä? En usko. Sellainen se on meidän luontomme, erilleen vetävä. Ja vaikka yhtyisimmekin ja voittaisimme, niin onko siitä vastaavaa hyötyä? Kannattaako taistella ja menettää miehiä sellaisen maan edestä, joka kuitenkaan ei pysty meitä edelleen elättämään? Tätä kysyn teiltä, miehet.
Kauko puhui hitaasti ja harkiten. Ja yhtä hitaasti tuli vastauskin:
— Ei kannattane.
Hapsekas ja monet vanhemmat miehet epäröivät. Heimopäällikkö ratkaisi asian.
— En käske lähtemään, en kiellä jäämään. Ne, jotka haluavat, pysykööt paikoillaan. Valitkaa Hapsekas päälliköksenne. Teille riittää ruokaa, sillä minun kanssani lähtee monta ja syöjien luku vähenee. Tällainen on minun mielestäni paras päätös.
— On, paras se on, myöntelivät nuoremmat miehet.
— Mihin aiot viedä joukkosi? kysyi muuan epäröivä mies.
— Isämme ovat tulleet idästä. Sinne emme palaa emmekä voikaan palata, sillä siellä ei enää riittäne ruokaa nykyisillekään asukkaille. Ja sieltä kuuluu osa ugrien heimoa jo lähteneen etelään etsimään uusia maita. Arojen reunassa sanotaan heidän nousseen hevosten selkään ja kulkevan yhä etelään, suuria vesiä kohden. Väitetään siellä olevan niin suuria vesiä, että kun rannalla seisot, niin et näe toista rantaa. Ja vaikka soudat vesiä monta päivää, niin et tapaa rantaa vielä sittenkään.
— Jokohan olisi...
— En ole niitä nähnyt, mutta niin sanotaan. Niin, sinne menivät ugrit. Emme lähde heidän jäljilleen, vaan siirrymme länteen. Siellä on korkea maa, jossa kasvaa suuria metsiä, ja niiden välissä virtaa jokia ja on kirkkaita järviä. Ja siinä maassa on ihmisiä vähän. Näin kertoivat sen kautta kulkeneet kauppamiehet. Olen kysynyt asiaa monelta ja kaikki he vakuuttivat samaa. Sinne lähdemme.
Kauko vaikeni, mutta jatkoi tuokion kuluttua kuin itsekseen:
— Ne kertoivat myöskin suuresta vedestä, joka on kaukana korkean metsäseudun takana. Sanoivat maan suuren veden rantamilla olevan hyvää. Väittivät siellä kaukana asuvan kansaa, joka on meidän sukuamme ja jonka puumerkki on samanlainen kuin meidänkin merkkimme. Sinne haluaisin kulkea ja nähdä rannattoman veden.
Miehet nousivat yksi toisensa jälkeen ja siirtyivät majoihinsa. Kauko jäi yksin tulensa ääreen. Hän ei edes huomannut lisätä siihen puita, sillä hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana tuntemattomilla mailla. Yksikseen hän rakenteli kuvaa uudesta maasta ja sen takaisesta suuresta vedestä, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Aikansa istuttuaan hänkin siirtyi majaansa ja nukahti.
Kauko oli toimen mies. Hän osasi muuttaa sanat teoiksi. Muutaman ajan kuluttua hän alkoi joukkoineen vaelluksensa länttä kohden.
Vanha Hapsekas katseli kylän korkealta äyräältä joukon menoa. Hyvin monet kulkivat tavaroineen haapioillaan. Toiset lähtivät maitse tavarat sälytettyinä hevosten, härkien ja miesten selkään. Koirat, lampaat ja siat seurasivat mukana. Joukon johtajana ratsasti Kauko, heimopäällikkö.
Matkalaiset kohtasivat heimoja, jotka puhuivat heidän kieltään. Rauhassa he sivuuttivat merjalaisten ja muromalaisten suuret kylät ja rikkaat maat. Heidän vaelluksensa kesti kauan, sillä he viipyivät pitkät ajat sellaisilla seuduilla, joissa oli hyvä olla. Ja monet jäivätkin asumaan mieleiseensä paikkaan. Mutta Kauko vaelsi yhä länteen, auringon laskun maille.
Kauko ihmetteli itsekseen sitä kummallista asiaa, että kaikkialla näytti asuvan hänen oman kielensä kaltaista kieltä puhuvaa väkeä. Suureksi hän päätteli sukunsa, vaikka hän siitä tapasikin vain Vuolijoen rannoilla asuvia osia.
SUURIVESI
Todennäköisesti viimeisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua siirtyi suomalaisia heimoja Itämeren rantamille. Siirtymisen syitä ei tunneta, mutta saattoivat sen aiheuttaa huonontuneet elinmahdollisuudet, vahvempien viholliskansojenkin hyökkäykset ja ehkä halu päästä avoimen merenkin ääreen. Näinä aikoina alkaa nähtävästi Itämeren suomalaisten pirstoutuminen erilliseksi heimoksi.
Kauko eli sangen vanhaksi mieheksi. Hän päätti päivänsä Vuolijoen latvoilla, metsäisellä Valdain ylängöllä. Sinne kuopattiin hänen poikansakin ja tämän jälkeen vielä monta sukupolvea.
Valdaillakin Kauko tapasi omaa kieltänsä puhuvaa kansaa. Sen kielessä oli paljon vaikeasti tajuttavia sanoja, mutta pian hän oppi ymmärtämään nekin. Ja mikäli hän oppi uusia sanoja, sikäli hän unohti entisiä. Hän omaksui suomalaisen heimon kielen ja hänen jälkeläisistään tuli suomalaisia.
Elettiin metsästyksellä ja kalastuksella, mutta osattiinpa viljellä maatakin. Työkaluihin käytettiin tinalla sekoitettua vaskea, mutta pian opittiin tuntemaan rautakin.
Heimon asuinpaikkojen ohitse matkasi usein vieraita kauppamiehiä kauas itään ja länteen. Monien ventovieraiden heimojen kanssa jouduttiin kosketuksiin. Käytiin voitollisia sotia, mutta kärsittiin tappioitakin.
Heimo kasvoi suureksi ja sen asuintilat tuntuivat jo ahtailta.
Vähitellen ruvettiin valtaamaan uusia maita. Monet lähtivät pohjoiseen, toiset länteen, siirtyipä joku itäänkin. Etelään ei lähtenyt kukaan, sillä siellä asui vieraita, vihamielisiä ja lukumäärältään suurempia kansoja.
Terokin mietti lähtöä. Hän oli mies monien muiden joukossa. Hämäränä tarinana kulki Teron suvussa tieto, että muuan hänen esi-isistään, Kauko nimeltään, olisi saapunut etäisestä idästä. Ja kerrottiinpa myöskin, että Kauko olisi tahtonut kulkea edelleen länteen suuren veden rantaan saakka, josta tarina tiesi kertoa uskomattomia satuja, mutta oli tuntemattomasta syystä jäänytkin Valdaille. Tämä tarina askarrutti Teron ajatuksia.
Suuren veden olemassaolo tiedettiin jo tarkoin. Sitä oli lännessä, oli pohjoisessa ja oli sitä luoteisenkin ilman suunnalla.
Suuria joukkoja siirtyi pohjoiseen. Siellä oli mainioita turkismaita ja suuri vesi, jota nimitettiin Aallokkaaksi. Mutta lännessä ja luoteisessa oli vieläkin suurempi vesi ja sen äärillä viljavaa maata. Tero päätti lähteä sinne ja vallata läntisen veden partailta itselleen ja pojalleen tulevaiset olosijat.
Länteen siirtyvienkin joukko oli suuri. Pian hajaantui sekin. Toiset kulkivat Väinäjoeksi sanomansa leveän virran varsia. Luoteiseen samoavat tapasivat suuren järven, jolle annettiin nimeksi Peipusjärvi. Molempien välillä matkasi myöskin kansaa.
Uusille asuinmaille siirtyjät kohtasivat tiellään muukalaisia, mutta tapasivatpa he sellaistakin väkeä, jonka tunnustelivat etäiseksi suvukseen. Aseet avasivat tien, milloin sovinnolla ei päästy eteenpäin. Ja mikäli uusia seutuja vallattiin, sikäli siirtyjät asettuivat niihin.
Tero vaelsi eteenpäin. Veri virtasi levottomana hänen suonissaan ja hänen mielensä paloi meren äärille. Hänen kerallaan vaelsivat monet muut. Kaikilla oli mukanaan omaisuutensa, hevoset, lehmät, lampaat, siat ja koirat.
Maa näytti hyvältä. Tasankojen ja soiden lomissa oli metsiä ja niitä halkoivat joet.
Eräänä päivänä oli ilmassa outo henki. Ilma tuntui ikäänkuin raskaammalta, mutta samalla raikkaammalta kuin metsien ja tasaisen maan ilma. Ja siinä oli ikäänkuin suolan maku. Seuraavina päivinä oli ilma yhä oudompaa. Se väsytti ja nukutti. Vihdoin Tero ratsasti korkealle kumpareelle. Sen laelle päästyään hänen hevosensa, pienen aroratsun jälkeläinen, pysähtyi itsestään. Tero jäi sanattomaksi. Hänen edessään levisi rannattomana ääretön ulappa, jossa vaahtoharjaiset, raskaat laineet ajelivat toisiaan takaa murtuakseen perille päästyään rannan keltaiseen hiekkaan. — Sarajas! — Suuri vesi!
Näin virkkoi Tero itsekseen. Hän oli täyttänyt esi-isänsä unelman, kulkenut meren rantaan, jossa tie loppui.
Metsien ja jokien mies katseli merta kauan ja äänettömänä. Se tuntui elävän, tuo ääretön ulappa, tuntui ikäänkuin aaltoillessaan huokaavan. Se kammoksutti ja veti puoleensa. Teron katse iskeytyi kauas taivaan rantaan.
— Mitähän on tuon takana? juolahti hänen mieleensä ajatus. Mutta hän ei kehittänyt sitä sen pitemmälle. Milläpä hän, hevosen selässä istuja ja vain uimalla ja heikosti kyhätyillä lautoilla jokien yli kulkija, pääsisi katsomaan mitä ulappa kätki taakseen.
— Tänne asetumme asumaan, poikaseni, virkkoi hän sitten. — Minä tulen pian vanhaksi enkä pääse milloinkaan näkemään mitä on suuren veden takana, mutta sinä voit sen tehdä, kun opit hallitsemaan suuria aaltoja. Silloin voit käydä siellä.
Ja niin jäi Tero perheineen asumaan sen suuren veden rannalle, jota myöhemmin alettiin kutsua Itämereksi, vaikka sen nimenä olisikin pitänyt olla Länsimeri, sillä Teron suku asui sen länsirannalla ja suurilla saarilla.
Meren partailla muuttuivat elämisen ehdot ja tavat vähitellen toisiksi. Metsästäjäkansa alkoi yhä tuntuvammin kääntyä maata viljeleväksi kansaksi. Maan antimet tulivat metsän ja veden antimia tärkeämmiksi. Alkoipa pian entisten lisäksi uusikin toimeentulon keino: kauppa. Metsistä itse otuksensa pyytäneestä miehestä sukeusi välittäjä, kauppias, joka osti ja myi toisten pyydystämien eläinten nahkoja.
Tilapäisluontoiset kodat ja katetut maakuopat väistyivät hirsistä salvettujen isompien rakennusten tieltä, joissa asuintuvan lisäksi oli aittojakin luhteineen. Näin kertoivat suomalaisten olosijoilla ryöstöretkillään käyneet Norjan viikingit.
TURKISTEN HANKKIJAT
Pohjolan turkikset ovat aina olleet haluttua ja kallista tavaraa. Niillä on käyty kauppaa ikimuistoisista ajoista asti. Turkisten hankkijoina otaksutaan nykyisten suomalaisten esi-isien tutustuneen Suomenmaahan, joka onkin luonnollista, sillä suomalaisethan ovat ikivanhaa metsästäjäkansaa. Suomalaisten hankkimat turkikset kulkivat edelleen etelään aina Rooman ja Bysantin suuriin ja rikkaisiin maihin, ja etenkin komeilunhaluiset gootit ostivat niitä hyvillä hinnoilla.
Meri vaati omat kulkuneuvonsa. Suomen heimo oppi rakentamaan sellaisia pursia, joilla uskalsi lähteä jo merenkin yli.
Kimmo oli kuullut kerrottavan maasta, joka sijaitsi meren takana. Kerrottiin siellä asuvan metsästyksellä elävää väkeä, jolla oli paljon kauniita ja kalliita nahkoja. Kimmon asuinseuduilta olivat metsän eläimet vähentyneet vähiin, mutta sitä halutumpaa tavaraa olivat niiden nahkat. Lännen ja etelän kauppamiehet kyselivät niitä alituiseen ja tarjosivat nahkojen vastineeksi paljon erilaista tavaraa, mutta tarpeekseen he eivät niitä saaneet, kun niitä ei ollut.
Tätä asiaa pohti Kimmo. Hän ajatteli maata, jossa nahkoja sanottiin olevan paljon. Kun lännen ja etelän kauppamiehet vaihtoivat häneltä nahkoja tavaroilla, niin miksi ei hänkin, Kimmo, voisi hankkia niitä meren takaisen maan asukkailta samalla tavalla. Näin hän arveli. Ja sitäpaitsi olivat turkisnahat sitä kalliimpia mitä pohjoisemmasta ne tulivat. Pohjolan eläinten nahka oli tuuheinta, kestävintä ja kauneinta.
Matka merentakaiseen maahan oli pitkä ja väylä tuntematon. Saattaisi nousta myrsky ja upottaa purren. Maan asukkaatkin voisivat olla vihamielisiä. Monet vaarat väijyisivät sinne menijää, mutta Kimmo päätti yrittää.
Matkalle ei sopinut lähteä yksin. Kimmo puhui asiasta langolleen ja sukulaisilleen saaden heidätkin innostumaan. Ja niin lastasivat he purteensa kaikenlaista tavaraa, jota olivat lännen ja etelän kauppamiehillä vaihtaneet, ja myöskin sellaista, jota olivat itse tehneet. Kauniin sään tultua ja sopivan tuulen puhaltaessa he käänsivät orjien soutaman purtensa keulan merentakaista maata kohden.
Heillä oli onni mukanaan. Vahingoitta he pääsivät meren yli ja tulivat laajaan saaristoon, jossa ulapan aallot murtuivat alastomiin kallioriuttoihin. He kulkivat niiden lomitse ja tapasivat jo saaria, joilla kasvoi tuulien käyriksi painamia petäjiä. Saaret tulivat yhä isommiksi ja metsäisemmiksi. Sitten aukeni eteen pitkä, kallioiden reunustama lahti. Sen perukassa näkyi ihmisasumuksia. Sinne Kimmo ohjasi purtensa.
Rannalla oli muutamia naisia askareissaan. Hietikolla temmelsi lasten alaston lauma. Lapset älysivät ensiksi vieraan tulijan, kirkasivat kovasti ja pyyhälsivät karkuun. Naiset heittivät askareensa ja vetäytyivät kauemmaksi tiheään ryhmään. Muutaman kodan lähistöllä istuskeleva ukko silmäili tulijoita tarkkaan, otti sitten kodan viereltä luukärkisen keihään, astua köpitti naisten ryhmän eteen ja jäi odottamaan.
Kimmo nousi maalle. Hänellä ei ollut aseita. Ottipa hän puukkonsakin tupesta ja heitti sen purren teljolle. Asukkaat seurasivat hänen toimiaan tarkoin. Sitten hän astui hitaasti ukkoa kohden, hymyili ja tervehti.
Ukko katseli häntä epäluuloisesti ja samoin tekivät naisetkin. Kimmo ryhtyi puhuttelemaan ukkoa, mutta tämä pudisteli vain päätään. Hän ei ymmärtänyt Kimmon puhetta.
Kimmo oli oppinut hiukan muitakin kieliä joutuessaan tekemisiin kauppiaiden ja vieraiden heimojen kanssa, sekä osaksi orjiltaankin, jotka olivat muukalaista heimoa. Hän puhutteli ukkoa osaamillaan vierailla sanoilla, mutta ukko pyöritti vain päätään. Naiset tulivat jo lähemmäksi.
Ukko viittasi maahan ja istahti. Sitten hän osoitti kädellään hietikkoa ja Kimmo istahti myöskin. Ja niin istuttiin ja tuumittiin, miten päästäisiin ymmärryksen alkuun.
Naiset lähenivät yhä. Uskalsipa joku jo sormellaan osoitella Kimmon pukuakin. Pian ryhtyi toinen sitä arkaillen hypistelemään. Ja kolmas huudahti ihaillessaan vieraan rinnalla olevaa kummallista solkea. Sitten kaikki alkoivat puhella vilkkaasti keskenään.
Kimmo kuunteli naisten puhetta. Sen soinnussa oli jotakin tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Täytyi koettaa muita keinoja.
Viittansa poimusta, vyön alta, Kimmo etsi pienen rautaisen puukon ja ojensi sen ukolle. Ukko katseli ja hypisteli sitä ja koetti sen terää kämmentään vastaan. Hän yritti taivuttaa sitä, mutta se ei taipunut. Sitten ukko otti puukapulan ja vuoleskeli sitä. Terä teki lastun ja ukko hymyili mielissään.
Kimmo kaivoi esille neljä koreaa lasihelmeä, pujotti ne nauhaan, ja katseli kuin arvioiden naisten joukkoa. Ukko arvasi hänen ajatuksensa ja osoitti sormellaan erästä naista. Kimmo antoi helmet tälle ja nainen pujotti ne heti kaulaansa. Hän oli tosin käykkäleukainen kuvatus, mutta helmet loistelivat kauniisti hänenkin kaulassaan. Toiset naiset kokoontuivat nyt hänen ympärilleen, ihailivat eukon komeutta, ja heittivät väliin kaihoavia katseita lahjan antajaan.
Kimmo oli kuitenkin liian viisas jakaakseen tavaroitaan aivan ilmaiseksi liian monille. Hän osoitti suutaan ja maiskutteli kuin syödessään. Ukko murahti jotakin ja koristeltu eukko kiiruhti heti asialle. Pian hän palasi takaisin tuoden syötävää ja juotavaa, jotka hän asetti Kimmon eteen. Siinä oli kuivattua kalaa ja keitettyä lihaa sekä jonkinlaista leivänkin tapaista. Ukko kehoitteli käsillään näyttelemällä ja suutaan maiskuttelemalla vierasta syömään ja viittoili myöskin purteen päin, josta Kimmo ymmärsi, että toisetkin miehet olisivat tervetulleita vieraspöytään.
Syödessään Kimmo katseli savisia ja puisia astioita. Niiden muoto ei ollut kaunis ja koristeet tuntuivat joutavan vanhoilta eivätkä häntä miellyttäneet. Samantapaisia hän oli nähnyt kotiseutunsa gooteilla. Olisivatko nämä ihmiset samaa heimoa? Mutta heidän kielensähän ei muistuttanut goottien kieltä eikä ulkonäkökään ollut sama. Kimmo ei saattanut ymmärtää tätä asiaa ja lykkäsi ajatuksen luotaan turhana ja joutavana.
Syötyä köpitti ukko kotaansa ja toi sieltä kolme pientä hylkeen nahkaa. Ne hän ojensi Kimmolle ja tämä ymmärsi niiden olevan vastalahjoja. Hän tiedusteli merkkien avulla, olisiko ukolla enemmän ja muitakin nahkoja, mutta ukko pudisteli vain päätään.
Vähitellen selvisi, että kylän miehet olivat kalassa ja metsällä, mutta palaisivat illalla. Kimmo jäi heitä odottelemaan.
Illemmalla palasivatkin miehet saaliineen. Ukko näytti miehille uutta puukkoaan ja kehui kaikesta päättäen kovasti vieraita. Kimmo lahjoitti kylän päämiehelle rautakärkisen keihään, ja niin oli ystävyys solmittu. Vieras sai yösijan päämiehen majassa parhaalla makuupaikalla.
Aamulla keskusteltiin asioista. Kyläläisillä oli paljon kalaa, mutta vähemmän nahkoja. Kylä oli muutenkin köyhä.
Kimmo alkoi jo arvioida matkansa turhaksi, mutta ilostui, kun päämies osoitti lahden perukkaan laskevaa jokea ja selvitti, että sitä pitkin kulkemalla pääsee seuduille, joissa on paljon, hyvin paljon nahkoja. Kimmo päätti lähteä jokea myöten pohjoiseen.
Monta päivää he sousivat vastavirtaa. Ylen harvassa näkyi kyliä, ja välillä oli asumatonta korpea. Kylien asukkailta Kimmo vaihtoi yhä enemmän nahkoja, mutta kuitenkin oli niitä saatavana vähemmän kuin hän oli otaksunut.
Vihdoin he tulivat seudulle, jossa levisi eteen laaja järvi. Rannalta katseli heitä yksinäinen mies, joka ei lähtenyt karkuun, vaikka pursi soudettiin rantaan. Kädessään oli miehellä jousi ja olallaan keihäs. Selässään hän kantoi kimpullista juuri nyljettyjä majavannahkoja. Tämän seikan älysi jo kaukaa Kimmon terävä silmä. Ja hän huomasi myöskin, että miehen puku oli tehty kalleista turkiksista sekä koristettu harvinaisten eläimien nahkoista leikatuilla kuvioilla.
Arvioituaan aikansa toisiaan, istahtivat molemmat, Kimmo ja nahkapukuinen, rantaäyräälle.
Kimmo hypisteli majavannahkoja ja tuumiskeli mitä hän niistä antaisi. Nahkapukuinen silmäili tarkasti purressa näkyviä aseita. Sitten ryhdyttiin tekemään kauppaa. Kimmo tarjosi nahkoista puukon. Mies tutki sen tarkoin ja nyökkäsi. Nahkakimppu nostettiin purteen ja puukko ripustettiin nahkapukuisen vyöhön. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä. Sitten jatkettiin keskustelua merkkikielellä.
— Oliko miehellä enemmän nahkoja? — Kyllä, hänellä on enemmän nahkoja kotonaan, on paljonkin. — Missä hän asuu? — Kahden niemen takana, toisen joen suussa. Siellä on kylä. — Onko muillakin kyläläisillä nahkoja? — On. — Vaihtaisivatko nahkansa muuhun tavaraan? — Ehkä vaihtaisivat. — Onko kylä iso? — On.
Täten keskusteltiin edelleen, Kimmo aikoi lähteä kylään, mutta muuttikin sitten mieltään. Tulkoot kyläläiset nahkoineen tänne. Niin on edullisempi. Hän ei ole silloin tarjooja, vaan antaja. Hän osasi kaupitsemisen taidon.
Näissä mietteissään Kimmo levitteli tavaroitaan vieraan nähtäväksi. Kun miehellä oli mukanaan jousi, alkoi Kimmo kutsua häntä Jousimieheksi.
Jousimies katseli ja arvioi tavaroita. Siinä oli puukkoja, keihäitä, lasihelmiä, meripihkaa, pronssikoristeita ja hopeisia solkia. Kutakin lajia Jousimies katseli tarkoin ja punnitsi niitä kädessään. Sitten sai hän käteensä rautaisen kirveen. Hän koetteli sen terää, arvosteli sen painon ja naputteli sitä. Se näytti olevan mieluisa kapine.
— Oliko Jousimies ennen nähnyt sellaista?
— Ei, sellaista hän ei ollut nähnyt.
Jousimies näytti omaa, vyössään riippuvaa kirvestään. Se oli jokseenkin saman näköinen, mutta pienempi ja hauraampi ja pronssista valettu.
Kimmo otti rautakirveen käteensä ja kaatoi muutamalla iskulla rannalla seisovan puun. Jousimiehen silmät välähtivät. Ja kun Kimmo sitten näytti kirveen terää, jossa ei ollut pienintäkään naarmua, välähtivät Jousimiehen silmät uudelleen. Kauan hän tuijotti merkillistä kirvestä.
— Paljonko? kysyi hän sitten ja osoitti nahkoja.
— Paljon, vastasi Kimmo ja teki käsillään ilmaan suuren kaaren, johon mahtui paljon nahkoja.
Jousimies ilmoitti tulevansa takaisin aamulla ja lähti. Kimmo miehineen teki rannalle lakan, tuulensuojan, ja majoittui siihen.
Sinä yönä ei Jousimies saanut oikein kiinni unenpäästä. Kirves, jolla saattoi kaataa puita terän lohkeamatta ja naarmunkaan tulematta, pyöri hänen mielessään. Sellaisen hän tarvitsisi, juuri sellaisen. Sillä tekisi nopeasti loukkuja ja majavanpatoja ja mitä tahansa. Se oli verraton kirves. Mutta paljonkohan nahkoja vieras siitä tahtoisi? Mahtoi tahtoa paljon. Riittäisivätköhän nahkat? Ja oliko sillä useampiakin samanlaisia kirveitä? Ehkä ei ollut kuin tämä yksi. On kiirehdittävä aamulla ennenkuin muut joutuvat liikkeelle. Saattavat muuten viedä kirveen. Harvahampaallakin on paljon nahkoja, enemmän kuin Jousimiehellä, joka ei ole osannut niitä koota, vaan vaihtoi niillä kyläläisiltä milloin mitäkin.
Tämä ajatus rupesi huolestuttamaan Jousimiestä. Parasta olisi lähteä heti. Mutta nythän on vielä pimeä yö. Ei, ensin on nukuttava.
Uni ei kuitenkaan tullut, vaikka Jousimies koetti narrailla sitä tulemaan keinolla ja toisella, makailemalla selällään, vatsallaan ja kyljellään. Vihdoin hän suuttui koko unentekoon ja tuuppasi kyynärpäällään vieressään karhuntaljalla nukkuvaa naistaan.
— Nouse tarinoimaan.
Vaimo ihmetteli itsekseen outoa käskyä, mutta totteli kun toteltava oli. Pian leppyi jo Jousimieskin ja alkoi kertoa näkemiään naiselleen. Tätäkään ei silloin nukuttanut enää. Jousimies lupasi ottaa hänet mukaansa muukalaisten luokse.
Aamun vasta harmaasti hämärtäessä Jousimies lähti jo liikkeelle isoine nahkakantamuksineen. Hän kulki maitse. Vesille lähtö olisi ehkä herättänyt ennenaikaista huomiota.
Kirveen kauppaa hierottiin kauan. Kimmo istui purressaan ja levitti näkyviin tavaroitaan. Niiden alle hän asetti koreanpunaisen kankaan, jolloin korut kiilsivät kahta kauniimmin.
Jousimies seisoi rannalla ja levitti polvelleen nahkan toisensa jälkeen. Niitä karttui paljon ja erilaisia. Hänen nuori vaimonsa puolestaan katseli koruja kiiltävin silmin. Puolella ja toisella koetettiin näyttää välinpitämättömiltä, vaikka kumpikin himoitsi omakseen toisen tavaraa.
— Enempää en enää anna, selvitti Jousimies.
— Antanet kaikki nahkasi, niin saat kirveen. Ja naisesi saa vielä tämän, vastaili Kimmo ja pisti naisen käteen kalleimman korunsa, helminauhan, jossa riippui taidokas vaskikoriste.
Tällä teollaan hän sai naisesta vahvan liittolaisen. Jousimies epäröi vielä, mutta jopa näkyi arveluttavasti lähestyvän Harvahampaankin ruuhi, jossa kohosi kumpareena iso nahkakasa. Kiire näkyi olevan melojalla. Kauempaa saapui jo toisiakin.
— Annan kaikki.
Jousimies purki tavaransa purteen. Siinä oli kettua, majavaa, saukkoa, näätää, oravaa ja kärppää, kaikki kysyttyä ja kallista tavaraa meren toisella rannalla. Kimmo oli mielissään. Hinta oli tosin kallis, sillä helminauha maksoi paljon, mutta antaessaan sen ikäänkuin kaupan päällisiksi, Kimmo ajatteli vastaisiakin matkojaan turkiksien maille. Hän oli etevä kauppias ja osasi katsoa kauas eteensä. Ja Jousimieskin oli tyytyväinen. Hänellä oli nyt rautainen kirves, jolla hän tekisi ihmeitä. Hän heitti ilkkuvan silmäyksen Harvahampaaseen, joka tuli liian myöhään, sillä kirveitä ei ollutkaan kuin yksi. Sitten hän lähti astelemaan kotaansa. Koreana välkkyi helminauha naisen kaulassa. Astellessaan huomasi Jousimies aina silloin tällöin vilkaisevansa siihenkin. Sitä kantaessaan näytti nainenkin ikäänkuin nuoremmalta ja luokseen vetävämmältä.
Kimmon tavarat loppuivat ja pursi täyttyi nahkoilla. Mielissään hän lasketteli myötävirtaa rannikolle, sivuutti rantakylän ja ohjasi merelle. Lahden suussa hän käännähti katsomaan taakseen pohjoiseen. Kotvan hän silmäili kylää sekä sen takaisia loputtomia korpia ja virkkoi sitten:
— Kun meillä ei ole tietoa tuon kylän ja tämän lahden nimestä, niin sopinee tuota sanoa vaikka Pohjan satamaksi.
Merimatkalla askarrutti nähty maa yhä hänen ajatuksiaan. Ja vihdoin muutti hän aatoksensa sanoiksi virkkamalla puoliääneen:
— Maa on hyvä. Siellä on määrättömiä metsiä, sinertäviä vesiä ja juoksevia jokia. On riistaa ja on viljeltävää maata. Siellä tuntee olevansa kuin kotonaan. Miksi emme voisi ottaa asuaksemme tuota maata? Suurista metsistähän meidän heimomme kuuluu alkujaan lähteneen. Emme viihdy avaroilla tasangoilla. Me olemme korpien kansaa.
KORPIEN ASUTTAJAT
Hämeen heimon suomalaisia siirtyi vähitellen meren yli Suomeen. Ensin asetuttiin Satakunnan rannikolle. Sieltä tunkeuduttiin erämiehinä ja turkiksia lappalaisilta keräten Kokemäenjokea myöten yhä kauemmas sisämaahan. Meren takana oli jo kehitetty maanviljelystä. Taito siirtyi miesten mukana uuteen maahan, jonka entisille halmemaille ja sankkaan korpeenkin aukeni uusia viljeltyjä aloja. Nykyisiä peltojaan kyntäessään aukoo viljelijä monesti yhä uudelleen ja uudelleen niitä maita, joihin ensimmäinen suomalainen kyntöaatra on painettu jo pian parisen vuosituhatta sitten.
Kimmon jälkeläiset osasivat tien turkismaahan. He osuivat moneen suojaisaan lahteen ja tunkeutuivat jokia ja järviä myöten yhä kauemmaksi sisämaahan. Hekin vaihtoivat turkiksia maan asukkailta ja myivät ne vuorostaan rikkaan etelän kauppiaille.
Kerran ei muuan turkisten hankkija palannutkaan muiden mukana kotiinsa, vaan jäi erämaahan. Kun hänen toverinsa seuraavana kesänä tulivat jälleen, oli erämaahan jääneellä jo maja ja majassa vaimo. Ja hänellä oli myöskin paljon turkiksia, oli omaa pyyntiä ja muilta hankittua.
— Näyt tulevan hyvin toimeen, arvioivat miehet. — Sinulla on jo maja ja nainen. Mistä otit?
— Täältä otin, maan asukkaista. Katsoin sopivaksi ja otin. Hyvin tulen toimeen.
— Et lähtene enää mukanamme kotiin?
— En. Tänne jään.
Seuraavana kesänä miestä ei enää tavattu. Hän oli siirtynyt yhä syvemmälle erämaahan. Sinne hän oli häipynyt.
Kului aikoja ja kauppa jatkui. Sitten saapui taas kerran turkismiesten mukana mies, jolla oli vaimonsa mukanaan. Hän jäi maahan metsästämään. Kesän jälleen saavuttua hänellä oli jo runsaasti turkiksia myytävänä, oli omasta takaa ja muilta vaihdettuja.
— Olosi ei näytä olevan hullumpaa, aprikoivat turkismiehet. — Vaatiipa jo melkein mieli tekemään samoin.
Yksi heistä jäikin maahan. Vuosien kuluessa jäi yhä useampia. He metsästelivät ja kalastelivat ja voivat hyvin. Väliin saapui useampiakin yhtaikaa, mutta sitten pitkien aikojen kuluessa ei saapunut taas ketään. Kuitenkin kuului kirveen kalske erämaiden eri tahoilta. Ellei yhdelle seudulle saapunut lisää asukkaita, niin tuli toiselle. Maja kohosi majan lähettyville. Vähitellen muodostui niistä pienoisia kyliä ja aikojen kuluessa suurempiakin. Tulijat ottivat haltuunsa muinaiset kivikansan asuinpaikat ja kaskimaat. Niitä he alkoivat viljellä sekä laajentaa.
Saapuipa kerran muiden mukana muuan mies, jota sanottiin Hämäksi. Nimensä hän lienee ehkä saanut lapsuusaikansa jokelluksista tai ehkä muusta syystä. Miehen nimenä se oli hyvä ja Hämässä puolestaan oli miestä nimensä kantamaan. Hän oli sitkeä mies, teki lujasti työtä ja söi lujasti. Muista hän erosi siinä suhteessa, että hän raatoi mieluimmin yksikseen ja omissa oloissaan. Tästä hänen halustaan kai johtuikin se seikka, että hän aikansa kyläelämää katseltuaan ja naituaan kylästä naisen siirtyi erilleen muista, lähti etäiseen korpeen vaimoineen ja tavaroineen. Koiransa lisäksi hän kuljetti mukanaan lampaan ja vuohen.
Monen päivämatkan takaa hän löysi mieleisensä asuinpaikan. Siihen hän rakensi majansa.
Hämä elätti vaimoaan ja vuosittain yhä lisääntyvää perhettään metsästyksellä ja kalastuksella. Hyvin hänkin tuli toimeen. Mutta kerran hän ei eräretkeltään palannutkaan. Korpi oli niellyt hänet.
Vaimo ja lapset etsivät häntä turhaan. He eivät osuneet paikalle, jossa mies ja karhu olivat kamppailleet elämän ja kuoleman kamppailun. Varisevat lehdet ja taistelua katsoneen kuusen neulaset peittivät pian miehen jäännökset ja hänen katkenneen keihäänsä.
Alkoi vaikea aika. Vaimo ja vanhemmat pojat kävivät pyydyksillä ja vesillä. Petäjän jälttä oli syötävän lisänä. Niukoilla syönnöksillä kasvoivat pojat hitaasti ja heidän ihonsa jäi harmahtavaksi, mutta heistä kehittyi kuitenkin lujatekoisia nuorukaisia ja miehiä.
Äijö, vanhin pojista, haki kaukaa vaimon. Nuorikon toi hän uuteen majaansa, joka oli puoleksi kota, puoleksi riu'uista kyhätty ja savella tiivistetty maja. Siinä tuli toimeen, mutta kuitenkaan se ei ollut oikein hyvä. Ihmisten ilmoilla käydessään hän oli nähnyt parempia, oikein hirsistä salvettuja, vahvoja majoja. Sellaisen hän halusi.
Lopullisen päätöksen tekoon tarvitsi Äijö kuitenkin aikaa. Hän kävi kylässä katsomassa tarkkaan kyläläisten rakennuksia. Samalla tiellään hän huomasi kylän ympärillä aukeita aloja, peltoja, joihin kynnettiin vakoja hevosen vetämällä kokalla, kylvettiin siemen vakoihin ja peitottiin se multaan haralla. Ihmetellen Äijö katseli outoa työtä. Hänen isänsä oli tosin joskus jutellut viljan viljelyksestä, jollaista hän oli nuorena nähnyt jo meren takana etelässäkin, mutta viljelykseen ei hän, metsien erakko, omalta kohdaltaan puuttunut.
Äijö oli toista mieltä. Hän otti kylästä viljelemisen opin rakentamisen taidon ohella ja vei senkin mukanaan korpeen.
Viljelyspaikan katsominen vei aikansa ja olihan Äijöllä paljon muutakin puuhaa. Talven tultua ja mentyä hän raivasi kasken ja kylvi viljan. Syksyllä hänen naisensa leipoi ohrakyrsän.
Viljelys oli nyt alullaan ja tolallaan. Apulaisekseen Äijö kävi vaihtamassa kylästä hevosen. Rakennus johtui taas mieleen. Sitä suunnitellessa ja sen paikkaa valitessa kului taas aikaa. Poikakin ennätti kasvaa polven korkuisesta vyötäisiä tapailevaksi, toiset ylenivät sitä mukaa, ja lisää oli tiedossa. Äijö päätti tehdä uudesta rakennuksesta tarpeeksi ison, sellaisen, että siinä sopisi kunnolla nukkumaan lukuisakin perhe sovun antaessa tilaa. Lisäksi piti siinä kuivata ja puida viljat ja piti sen kelvata saunaksikin.
Uuden asuntonsa paikaksi Äijö valitsi kuivan hiekkarinteen entisen majansa läheltä ja kasken kupeelta. Siinä oli jo valmiina patsasaittakin, isän aikoinaan pitkän kannon päähän tekemä, jossa oli hyvä säilyttää nahkoja ja muutakin tavaraa eläinten yltämättömissä. Asuinpaikalla oli vielä kolmaskin suuri etu. Rinne päättyi hiekkarantaan, josta alkoi kalainen lahti.
Rinteeseen Äijö kaivoi kuopan, nelisnurkkaisen ja juuri aikomansa rakennuksen suuruisen. Sitten hän kaatoi rakennuspuut ja katkaisi hirret sopivan pituisiksi. Niistä hän salvoi alimmaisen kerroksen ja sovitti sen paikoilleen. Silloin vasta hän huomasi, että hiekka olikin löysä perustus, joka valui pois hirsien alta, päästäen päivän paistamaan hirsien alitse. Äijö mietti kotvan asiaa ja ratkaisi sen sitten hyvällä ja perusteellisella tavallaan. Hän kantoi hiki otsassa kiviä kaskimaaltaan ja latoi niistä rakennukselleen vankan perustan.
Raskaita kiviä maasta vääntäessään ja niitä kantaessaan Äijö tunsi omituista mielihyvää, aivan samanlaista kuten silloinkin, kun hän kiskoi maasta sopimattomaan paikkaan jääneen kannon. Sellainen oli hänen luontonsa. Se vaati ikäänkuin tyydytyksekseen lujaa ponnistusta, sitkeää työtä ja harvaa puhetta.
Kiviperusta lopetti hiekan valumisen. Kivien päällä seisoi salvoskin tukevana.
Äijö laitteli jo kattoa uuteen tupaansa, kun metsästä tuli rakennukselle outo mies. Hänellä oli hopeasoljella kiinnitetty viitta hartioillaan, raskas, vaskinen rengas kaulassaan, jousi kädessään ja vyöllään miekka. Hän oli sangen komea katsella ja Äijön nainen katselikin hänen astelemistaan ihailevin silmäyksin.
Tervehdittyään vieras katseli rakennusta, kaskea ja kaikkea muutakin tarkoin silmäyksin. Vasta sitten hän alkoi puheen:
— Rakennat taloa.
— Niin.
— Sinulla on mainio asuinpaikka.
— On.
— Oletko tyytyväinen oloosi?
— Olen.
— Tänne sopisi kai lisääkin asukkaita?
— Sopisi.
— Rannikolle tulikin taas uutta väkeä meren yli. Lähtekööt tähän suuntaan.
Äijö kalkutteli kirveellään vieraan puhetta kuunnellessaan.
— Ypöyksinkö kuljet? kiiruhti hänen naisensa utelemaan.
— En. Meitä on venekunnallinen. Toiset jäivät tuohon niemeen. Ampuivat hirven ja jäivät sitä nylkemään.
— Sinulla on kauniit vaatteet. Ja miekkakin sinulla on. Lienet arvomiehiä?
— Sukuni päämies olen.
Vieras istahti hirrelle ja jatkoi Äijöön kääntyen:
— Soudimme tänne rannikolta pitkin suurta jokea. Näimme matkalla kyliä, joissa asui meidän heimoamme, osa täällä jo muutaman sukupolven ajan asunutta, muutamat äsken muuttaneita. Hajallaan ovat ja toisistaan tietämättömiä. Kylillä ovat vanhimpansa, yhteistä päämiestä ei ole. Sellainen olisi tarpeellinen. Olisi valittava päämies, joka jakaa oikeutta ja johtaa heimon yhteisiä asioita. Näin on asia harkittu. Kuljen kutsumassa miehet kuningasta, heimon vanhinta, valitsemaan.
— Saattaisi sellainen olla hyvä olemassa, arveli Äijö kotvan tuumittuaan.
— Olisi. Kuningas ehkä saattaisi järjestää asiat maan entistenkin asukkaiden kanssa. Välit eivät ole aivan hyvät. On riitaa riistamaista, salakyttäystä ja kostoa.
— On.
— Ja kuninkaan olisi puolustettava maata, jos muualta hyökkää vainolainen. Rannikolle ovat jo monesti hyökänneet ventovieraat miehet läntisen veden takaa. Kaksi kylää äskenkin ryöstivät ja polttivat. Voivat saapua vastakin. Ne on otettava miehissä vastaan. Jos tulevat rauhan asioissa, niin tulkoot, jos sodan, niin samalla mitalla mittaamme.
— Rauha on parempi.
— Parempi tietenkin. Rauhassa eläisimme, jos annettaisiin elää. Kukapahan tietänee. Mitä arvelet kuninkaasta?
— Ehkäpä olisi hyväkin asia.
— Hyväksi se on muuallakin katsottu. Kutsun siis sinutkin kuningasta valitsemaan. Kuun vaihteessa heimon miehet kokoontuvat tänne. Tuon korkean saaren tämän Pyhäjärveksi sanotun järven selältä olen katsonut sopivaksi paikaksi.
— Tännekö kokoontuvat? Mutta tämähän on kaukana asutun maan reunasta.
— Ei ole enää. Monet ovat jo asettuneet paljon kauemmaksi kuin sinä. Olet kai nähnyt venheitä soudeltavan ohitsesi?
— Kalamiehiä lienevät.
— Niin olivat ensin, mutta sittemmin ovat jo asettuneet asumaankin kalavesiensä äärelle. Vanajaksi, Näsiksi ja Längelmäksi ovat nimittäneet suuret järvensä. Pyhäjärvesi on jo asutun maan keskus. — Antanet kuun vaihteessa minulle yösijan uudessa tuvassasi?
— Sopinee kai tähän.
Vieras lähti jatkamaan matkaansa. Äijön kirves alkoi taas nousta ja laskea totisessa tahdissa. Ja aatoksensa kulkivat verkalleen.
— Vai ovat jo asettuneet niin etäälle erämaahan... Vai keskus, — Päämiehen vaaliin käski... Saattaa sen puheessa olla perää... Yösija sille on annettava...
Äijön kirves liikahti hieman nopeammin, vain sen verran, että tuskin huomasi.
— Tupa on saatava valmiiksi kuun vaiheeseen mennessä... Äijö ryhtyi jatkamaan kattamista. Sitten, puun varjojen pidetessä jo pitkiksi, johtui mieleen verkonlasku.
— Kun en minä tästä jouda, niin menehän sinä laskemaan verkot, akka.
Vaimo lähti ja Äijö jäi työhönsä. Kun hän ei osannut jouduttaa työtään kiirehtimällä, jatkoi hän työpäivää.
Kuun vaiheessa kokoontuivat heimon miehet erämaan eri puolilta, Monien päivämatkojen päästä heitä saapui soutaen, jalan ja ratsain. Kun heidän joukkonsa laskettiin, oli heitä monta sataa. Asian tarkoin harkittuaan he valitsivat päämiehekseen, tuomarikseen ja sotiensa johtajaksi kuninkaan.
Meren rannalta saapui yhä uusia tulijoita. Entisetkin lisääntyivät. Monet nieli erämaa, monet sortuivat tauteihin ja sotiin, mutta yhä vahvistui heimo. Asuinpiiri laajeni laajenemistaan. Erämiehet alkoivat kierrellä reunattomilla takamaillakin. Kylät suurenivat ja raivattu maa, jossa kasvoi ohra, ruis, pellava ja nauris, ajoi tieltään korpea. Metsissä raikuivat paimenien tuohitorvet.
Äijö oli jo ammoin muuttanut manan majoille, hänen tupansa oli lahonnut ja sortunut, ja hänen korpimaastaan oli jo tullut vankan asutuksen keskus, kun heimon miehet taas kerran kokoontuivat Pyhäjärven selälliseen saareen ja valitsivat erään hänen jälkeläisensä vuorostaan hämäläisten kuninkaaksi.
UUTEEN MAAHAN
Varsinais-Suomeen siirtyi Suomenlahden takaa suomalaisia jo ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina ja he perustivat sinne vankan asutuksen. Mutta maakuntaan näyttää Eestistä päin saapuneen uutta asutusta vielä 800-luvulla ja sen jälkeenkin. Äskettäin on muinaistutkijain taholta esitetty mielipide, että vasta nämä uudet tulokkaat antoivat varsinais-suomalaiselle heimolle sen erikoisleiman erottaen sen muista Suomen heimoista omaksi kokonaisuudekseen. Näin saisi selvityksensä se seikka, että heidän murteensa on meikäläisistä lähinnä Eestin kieltä.
Suomen heimo oli kotiutunut meren äärille. Toiset asuivat rannikoilla, toiset kauempana sisämaassa ja jokien varsilla. Viljeltiin maata, kalastettiin ja metsästettiin, tehtiinpä kauppaakin muukalaisten kanssa. Suomalaiset laivat halkoivat merta, kävivät kaupoilla ja sotamatkoilla.
Kolme ventovierasta kansaa, baltit, gootit ja slaavit, suomalaiset tapasivat uudessa maassa tai sen läheltä. Vilkas kanssakäyminen alkoi väliin sodan, useimmin ehkä rauhan merkeissä.
Balteilta ja gooteilta suomalaiset oppivat uusia järjestysmuotoja, tapoja ja taitoja. Gootit olivat muista edellä, sillä heillä oli aikaisempi ja laajempi kosketus kaukaisen etelän kanssa, josta kehitys levisi Itämerenkin rannoille. Slaaveiltakin lienevät suomalaiset ottaneet kieleensä joukon sanoja ja antaneet kai omiaan sijaan.
Lukumäärältään olivat suomalaiset lisääntyneet vahvoiksi, aineellisesti he olivat vaurastuneet, ja henkisesti he olivat kohonneet naapuriensa tasolle, kaipa joidenkin yläpuolellekin. Yhtä köyttä vetäessään he olisivat pian muodostaneet laajan ja vahvan valtakunnan, mutta tapansa mukaan — ja monien muidenkin kansojen tapaan — he hajosivat jälleen moniksi pieniksi heimoiksi, joista kukin ajoi vain omaa asiaansa. Osa siirtyi Väinäjoen varsilta länteen ja muodosti siellä liiviläisten aikanaan vahvan, mutta sittemmin sortuneen vallan. Toinen ryhmä, hämäläiseksi sanottu, muutti meren taakse pohjoiseen. Kolmas ryhmä, karjalaiset, löysi mieleisensä asuinpaikat Aallokkaan, Vienanmeren ja Valkeajärven mailta. Neljäs ryhmä, suomalaiset, muutti sekin aikanaan meritse pohjoiseen. Jäljelle jäi vain viides ryhmä, joka muodosti kukoistavan eestien vallan, kunnes sekin yksin jääneenä vihdoin oli menehtyä sotaan ja sortoon.
Näin pirstoutui Suomen heimo hajanaisiksi sirpaleiksi.
Pohjoiseen vesitse siirtyvien purret irtautuivat rannasta. Airot nousivat ja laskivat somassa tahdissa. Sitten pullisti jo tuuli purjeet ja alukset kiisivät ulapalle.
Etumaista purtta ohjasi Väinä, viimeksi lähteneiden suomalaisten kuningas. Teljolla hänen lähettyvillään istui Karri, päivän polttama mies, joka asui jo pohjoisessa, mutta oli saapunut kuninkaan kutsusta tietä neuvomaan. Ja hänen vieressään nojaili varalaitaan Turma, tuikea soturi.
— Niin, viimeisiä ehkä olemme, jotka tämän maan jätämme, virkkoi kuningas. — Paljon on meikäläisiä siirtynyt uuteen maahan. Hyvätkö lienevät edessä oltavat vai huonot...
— Hyvät ovat, jatkoi puhetta Karri. — Lähtöään eivät ole katuneet aikaisemmin menneet. Uudessa maassa on tilaa asua. Viljeltävää maata on tarpeeksi, on riistaisia metsiä ja kalaisia vesiä. Kovin ovat kaivanneet sinne sinua, kuningas.
— Olisin lähtenyt jo aikaisemmin, mutta en tahtonut jättää oman onnensa varaan heimoni tähteitä. Ja tuskinpa olisi ollut muutenkaan kiirettä.
Kuningas vaipui ajatuksiinsa. Laineet liplattivat purren kylkeä vasten ja keulassa kohosi vesi koskena. Lännessä kimmelsi häikäisevänä meren pinta.
— Vieraita laivoja näkyvissä! kuului keulasta huuto, joka herätti kuninkaan aatoksistaan. — Tuolta tulevat lännen puolelta!
Sieltä ne tosiaankin tulivat, pistäytyivät ulapan kilosta juuri näkyviin tummina varjoina.
— Olisivatkohan lännen miehet taas sotaretkellä? virkkoi kuningas. — Kokonainen laivasto sieltä näkyy tulevan. Kuusi — kahdeksan — yksitoista näen. Näetkö useampia. Turma, hyväsilmäinen mies?
— Neljätoista, vastasi Turma ykskantaan.
— Ja meitä on vain kuusi laivallista. Naiset ja lapset lisäksi. Meitä kohden näkyvät ohjaavan. Kai tässä on pidettävä varansa, vai mitä arvelet. Turma?
— Tapellaan, perkule! Miekat esiin! Isketään ne sohjoksi ja otetaan tavarat, perkule avita!
— Turma vahvisti puhettaan balttien ukkosenjumalan nimellä. Kuningas hymähti ja jatkoi:
— Taisteltava meidän on, jos viikingit ovat liikkeellä. Minusta kuitenkin näyttää siltä, etteivät nuo ole niiden purjeita.
Katseltiin lähestyvää laivastoa tarkemmin.
— Eivät ole viikinkejä, ärähti Turma. — Eestejä ovat. Hukkaan menivät hyvät humalat, perkule sentään!
— Eestejä näkyvät olevan. Palaavat tietenkin retkeltä viikinkimaahan purret tavaraa täynnään.
Eestien laivasto sieltä tosiaankin purjehti. Naisten mielestä laukesi jännitys, miehet pistivät aseensa takaisin teljojen alle.
Laivastot tapasivat toisensa ja pysähtyivät tietoja kuulemaan ja omiaan kertomaan. Erotessa ojensi eestien päällikkö kuningas Väinälle pitkän, hopeapiirtoisen miekan.
— Ota muistoksi ja tarpeeksesi, virkkoi hän nauraen. — Viikinkimiekat ovat hyvää tekoa. Purevat ehkä hyvin omiaankin. — Ja ota nuo naisellesi, jatkoi hän heittäessään purteen hopeisen soljen ketjuineen. — Ne ovat lännen päällikön naisen ketjut. — Auttakoon matkaasi ylinen luoja.
— Niin sinunkin.
Laivojen väli leveni levenemistään. Meri erotti menevät ja palaavat, suomalaiset ja eestit.
Illan lähetessä kuningas Väinä majoittui väkineen autioon saareen, uuden maan ulommaiseen. Aamulla jatkettiin matkaa. Päivän jo kallistuessa ikäpuoleen työntyivät pursien keulat uuden maan rantahiekkaan.
Uteliaina silmäilivät tulijat maata. Karulta ja salaperäiseltä se näytti. Kourin koeteltiin kovaa kalliota, ennen näkemätöntä ja vain kuulopuheelta tunnettua. Sitten nostettiin tavarat maalle, vedettiin purret teloilleen, ja majoituttiin.
Kuningas Väinä asteli katselemaan uutta maata.
Kerran lähti kaukaa Uraalin ääriltä matkalle länttä kohden metsämies Tuira. Hänen jälkeläisensä jatkoivat vaellusta, joka vihdoinkin päättyi Suomen rannikolle. Yli kolmekymmentä sukupolvea oli jäänyt pitkälle, tuhatvuotiselle taipaleelle. Mistäpä tiesi kuningas Väinä, että hänenkin suonissaan virtasi pisara Tuiran verta. Hän ei tietänyt edes sitäkään, että Tero, joka ensimmäisten joukossa saapui Itämeren rannoille, oli hänen esi-isiään. Ja vaikkapa hän olisi sen tietänytkin, niin tuskinpa hän olisi siitä sen enempää välittänyt. Hän ajatteli tulevaisuutta eikä menneisyyttä.
Kesäillan jo hämärtäessä nousi kuningas Väinä yksin korkealle kalliolle. Äänettömänä ja kauan hän katseli kesäyön salaperäiseen hämyyn kietoutuvaa Pohjolan maata.
— Olkoon onni kanssani mukana tässä uudessa maassa, virkkoi hän vihdoin puoliääneen.
Alhaalla koivikossa kukahti vastaukseksi käki.
SUOMEN SUKU
Jos Suomen laajan suvun kaikki kansat ja heimot asuisivat yhdessä, muodostaisivat ne valtakunnan, jonka asukasluku olisi lähes kaksikymmentä miljoonaa henkeä. Itämeren suomalaiset — Suomen asukkaat, kaukokarjalaiset, eestit, inkeriläiset, vepsäläiset, vatjalaiset ja liiviläiset — muodostaisivat yhteensä noin viisi ja puolimiljoonaa asukasta käsittävän valtakunnan. Historiallisen ajan alkaessa olivat lukumäärät luonnollisesti pienemmät.
Orko, Karjalan kuningas, istahti pirttinsä astinkivelle. Ruskeata partaansa sormiellessaan hän antoi katseensa kiertää yli laajan maan. Metsien lomista kohosivat korkeat vaarat, joilla näkyi heimon asumuksia. Taivaan rantaa lähestyessään pienenivät vaarat, muuttuivat kaariselkäiseksi sineksi, ja häipyivät vihdoin reunattomaan etäisyyteen.
Orko, Karjalan kuningas, asui korkeimmalla vaaralla. Hänessä eli heimonsa henki. Se vaati nähtäväksi väljän näköalan.
— Laajat ovat heimoni maat, mietti kuningas. — Suomenvesi, Ilmajärvi, Äänisjärvi, Vienanmeri, Jäämeri ja Saiman saarinen vesi, siinä rajat. Ja maiden keskellä on sininen Aallokas, kiukkuisten aaltojen järvi, jonka reunaa ei näy. Laaja on maa. Ja rikas on maa. Meillä on kaikkea, mitä tarvitsemme. Kaupalla ja sodalla otamme, mitä ei ole. Idästä, etelästä, lännestä ja pohjoisesta tulevat helyt ja helmet, hopeat ja kullat. — Heitähän haarikka janooni, Kylli!
Kylli, kerkeä emäntä, toi haarikan kuohuvaa mettä. Kuningas joi, pyyhkieli mahtavaa partaansa, nojasi leveän selkänsä vielä leveämpään ovenpieleen ja katseli avaruuden reunaan kuin vaikean arvoituksen ratkaisua etsien. Ja arvoitus hänen mieltään rasittikin. Etelässä kohotti uhkaavana päätään Novgorodin uusi valta. Tämä oli kysymys.
Päivä paistoi heleästi, kuohuva mesi raukaisi osaltaan ja aamullinen eräretki väsytti. Silmät painuivat raolleen ja jäivät tuokioksi tähyämään taivaanrantaan. Siellä kulki tuulien viemänä rusopilvi. Loputtomassa etäisyydessä se hajosi. Kuningas Orko nukahti. Ja nukkuessaan hän näki unen:
Leveän joen mutkassa, pyhän uhripuiston ääressä asui ikivanha tietäjä. Hän lähetti viestin kulkemaan kaikkiin ilmansuuntiin.
Sana kiiri pitkin maita ja mantereita, lensi yli asumattomien korpien ja aavojen ulapoiden ja toi kaikelle Suomen suvulle tietäjän kutsun: Kokoontukaa luokseni. Tulkoon mies kustakin kansasta kuulemaan sanani.
Heti lähti matkaan mies kustakin heimosta.
Maa tömisi etelän arolla. Sieltä kiisi ratsumies. Tuuli täytti lännessä purjeen. Siellä halkoi leveän joen uomaa pursi. Vesi virtasi alas pohjoisesta. Se kuljetti mukanaan veneen. Puhuri vinkui pohjoisen aavoilla. Siellä laukkasi poro.
Yhtaikaa saapuivat tulijat pyhän puiston rantaan. Kauan katselivat he toisiaan.
— Olen Madjaari Unkarin maasta, virkkoi ratsumies. — Ketä lienette?
— Et tuntene enää, vastasi maassa kyykkysillään istuva mies. — Olen kuomasi Voguli.
— Ja minä olen kuomasi Ostja, jatkoi toinen poroa pitelevä mies. — Et minuakaan ehkä tuntene.
— Tiedän, ellen heti tuntenutkaan. Pitkään en ole nähnyt. Terveeksi, kuomat!
Isosta purresta nousi maalle valkopukuinen mies.
— Olen Suomalainen, haastoi hän. — Toin mukanani seitsemän poikaanikin. Tässä ovat, purressa istuvat.
— Ja nimensä?
— Liiviläinen, Hämäläinen, Eestiläinen, Vatjalainen, Vepsäläinen, Kainulainen ja Karjalainen. Seitsemän näitä on minulle jo karttunut.
— Ja minä olen Komi, sanoi toisesta veneestä nouseva mies. — Sanovat Syrjääniksikin. Soutajana on minulla serkkuni Votja.
— Keitäpä lienette te kaksi, jotka ruuhessa istutte?
— Mordvalainen on nimeni, vastasi miehistä toinen. — Tulin yhdessä Marilaisen kanssa, jota vieraat sanovat myöskin Tsheremissiksi.
— Olemmeko jo kaikki koolla?
— Emme vielä. Tuolta tulee vielä Lappalainen yhdessä Samojeedin kanssa, porot tietysti molemmilla mukanaan. Kaukaisia sukulaisia lienevät, mutta sukuun kuuluviksi luetaan.
— Nyt olemme siis koolla kaikki. Missä on kutsujamme, ikitietäjä? En näe häntä.
— Et näe, vastasi ääni, joka tuntui tulevan ilmasta, maasta ja vedestä. — Et näe, sillä olen näkymätön. Olen Suomen suvun henki. Kutsunut olen teitä ja olette kutsuni kuulleet. Valkoisissa olette, sukumme juhlavassa sovassa. Teille haastan nyt: Teitä on paljon ja kuitenkin vähän. Olette pirstoutuneet jyviksi hiekassa ja pisaroiksi järvessä. Vallitsette ääretöntä maata, mutta sittenkin pientä maata. Olette saarina meressä. Kaikkiin ilmansuuntiin olette vaeltaneet. Matkatessanne olette jättäneet leveän juovan välillenne. Juopaan on aina tunkeutunut vieras. Avoimin silmin kuljette turmiota kohden. Missä ovat Merjalainen ja Muromalainen? En näe heitä täällä. Kutsun lähetin. He eivät kutsuani kuulleet, sillä heillä on jo vieras henki. Näin haastan nyt teille, miehet: Yhteen jälleen liittykää. Älkää päästäkö vierasta väliinne. Hallitkaa omananne suurta maata suurena kansana. Tästä neuvotelkaa.
Ääni vaikeni. Tuulen vire suhisi pyhän uhrikuusen latvassa. Kotvan olivat miehet äänettöminä.
— Viisaasti haastat, ikihenki. Neuvosi on hyvä. Niin teemme. Suuren kansan muodostamme, hallitsemme maita ja mantereita. Keinon tiedän.
Näin puhui ratsunsa selästä Madjaari.
— Virka neuvosi.
— Madjaarien kansa on löytänyt maansa. Siellä on viljavia tasankoja ja leveitä jokia. On suuria metsiä ja korkeita vuoria. Sen aurinko on lämmin ja kypsyttää tulisen viininkin hedelmän.
Siellä on tilaa. Sinne muutatte kaikki. Valtaamme lisääkin maata. Perustamme valtakunnan merestä meriin. Tämä on neuvoni.
— Neuvosi tuntuu hyvältä ja viisaalta, vastasi Suomalainen, — mutta minullakin on jo tuumani valmiina. Meilläkin on maa Itämereksi sanotun veden ja sen lahtien ympärillä. Maamme ulottuvat kauas pohjoiseen, jäiden kylmään mereen saakka. Metsämme ovat loputtomia ja järvemme suuria. Suomme ovat surkeita ja viljamaamme on kovan työn takana, mutta jaksamme sen tehdä. Talvemme ovat kovat, mutta kesämme raikkaat. Meillä on hyvä maa. Emme osaa siitä enää luopua. Tilaa on liikaakin. Sinne tulkaa kaikki. Avosylin otamme vastaan. Perustamme valtakunnan, joka sekin ulottuu meristä meriin ja kauas itäänkin. Tällainen on minun neuvoni.
— Viisas on neuvosi, puhui puolestaan Komi, — mutta en saata minäkään maastani luopua. Tiedän keinon minäkin. Suomalaisen maan ja minun maani välillä lienee vielä paljon asumatonta alaa. Muuta sinne, Madjaari. Tule sinäkin Mordvalainen. Muut tulevat mukananne. Lappalainen kiertää kylmän meren rannalla jo vanhastaan.
— En lähde sieltä mihinkään, kitisi Lappalainen. — Ei ole muualla poroilleni jäkälää.
— Samaa ajattelen minäkin, vaikka mieltäni ei kysyttänekään, jatkoi Samojeedi. — Etäinen olen jo sukulaiseksi.
— Neuvosi olisi hyvä, jatkoi Mordvalainen, — mutta maallani minäkin pysyn. Olen maallani vanhempi isäntä kuin sinä, Madjaari, ja sinäkin Suomalainen omallasi. Kotona ovat vanhat kalmapuistot, joissa henget vartioivat Mordvan sukua, ja siellä pyhät uhrilehdot. Sinne jään. Sinne tulkaa tekin. Yksin voimin raivaamme tilaa, mikäli ei entinen riittäne. Palatkaa maahan, josta kerran lähditte. Samaa sanonet sinäkin, Marilainen?
— Samaa.
Miehet vaikenivat. Uhrikuusessa suhahti tuuli kuin raskas huokaus. Sitten puhui ikitietäjän ääni:
— Puheenne olen kuullut, sananne saanut. Suomen suku on hajonnut. Yhteen se ei enää liity. Pirstaleina ajelehtii. Sanani kuulkaa: Paljon kärsinette. Monet teistä sortuvat. Ken jaksaa säilyttää vahvana sukumme vanhan hengen, se tuholta säilyy.
Kotianne menkää, mutta sitä ennen antakaa viimeinen uhrinne kohtalonne jumalalle.
Miehet vuolivat pyhän uhripuun juurelle vaskea, hopeaa ja kultaa. Sitten kukin lähti omalle tielleen, pohjoiseen, itään etelään ja länteen.
Orko, Karjalan kuningas, heräsi unestaan. Aurinko oli jo laskemaisillaan. Se kultasi vaarojen huiput ja jätti varjoon laaksot. Taivaanrannalla kiisivät pirstoutuneet pilvet kuin hämärän haamut.
ITSENÄISTÄ ISÄNNYYTTÄ
UKON UHRI
Kullakin kansalla on aina ollut sivistystasonsa mukaiset jumalat. Muinaissuomalaiset käsittivät jumalansa henkiolennoiksi. Kullakin asialla ja esineelläkin oli oma jumalansa eli haltiansa, eri heimolla saattoi sitäpaitsi olla omia jumaliaan. Taivaissa asuva Ukko oli ehkä suurivaltaisin ylijumala ja tavallaan, vaikkakin eri nimisenä, yhteinen kaikilla suomen sukuisilla kansoilla. Hän hallitsi ilmoja ja siis viljojenkin kasvua. Marilaisilla — tsheremisseillä — on pakanallinen palvelus säilynyt selvimpänä ja pääasiallisesti heidän palvontatoimituksensa mukaan on tämä Suomeen sovitettu luku vapaanlaisesti muodosteltu.
Uhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan vainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet.
Juhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas, lattiana levisi kallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.
Jylhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui lähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren loviinsa kokooja.
Päämies ison pitäjän, tietäjä suuren suvun, sanoi salansa julki:
— Ukkomme ylijumala, vallan pilvissä pitäjä, antaja ehtoisan elon, kaiken viljan kasvattaja! Tuomme tuomiset sinulle, asetamme antimemme, varajamme vakkasemme, saatavasi siemenistä, kyrsäkannikat rukihin. Ota uhrista osasi, katso kaikesta omasi. Suostunetko, katsonetko laatuisaksi lahjasemme?
Tietäjä kysyi luojan mieltä keveän lastun vuolennalla. Väki laskihe polvensa varaan edessä ylimmän jumalan.
Lastu ilmassa kierrätteli ja monin kerroin kaarratteli, kunnes paikalleen putosi, suotuisasti käännähtihe. Otolliseksi katsoi jumala uhrin.
Haastoi tietäjä sanansa lahjan vastaanottajalle:
– Ukkomme ylijumala, kaiken viljan kasvattaja! Anna meille nyt apusi, käännä puoleemme kätesi, pidä pilvesi varalla, päästä lämpösi lähelle, asuinmaille aurinkosi. Siemenen iteä anna, korren nousta korkeaksi, tähkä kortehen kohota, tähkäsehen suo jyviä. Saata taajaksi satomme, vilja kasvata Kalevan!
Tietäjä heitti kourallisen jyviä kuuman tulen syötäväksi, nousevan savun vietäväksi viljan kasvun antajalle.
Tehty oli viljauhri. Väki kohosi polvensa varasta. Tehtävä oli veriuhri.
Tuotiin valkoinen hevonen, veriuhriksi valittu. Virkkoi paikaltaan palvoja jumalan, puolesta anovan väkensä:
— Ukkomme ylijumala, sodan, rauhan säätelijä! Lahjaseksi, uhriseksi, mielellesi mieluisaksi, kaiken pahan päästimeksi, suuren onnen saamiseksi tuomme valkean orihin, välkkyharjaisen hevosen, hopealla huolitellun. Jos katsot hevon hyväksi, laatuisaksi lahjasemme, vavahduta varsaistamme, värisytä valkoistamme.
Läikähti lähteen vesi pärskyvän hevosen päähän. Polvensa notkisti uhrikansa luojan merkin saapuessa.
— Otat vastahan orihin, katsot kauniiksi hevosen, vavahdutit varsaisemme, pestyn puhtaaksi vedellä ihmiskäden koskemilta.
— Vuotaos veri valakan, valuos veri lovehen!
Tietäjä heitti verta kuuman tulen syötäväksi, sinisen savun vietäväksi.
— Yhtyös tuleen tuliseen, häipyös savuun siniseen, vieös valtaisiin oloihin, luokse luojamme ikuisen, tulen tuikean keralla, savun sakean ohella, tulenhaltian avulla henki hopeisen orihin, sielu surmatun hevosen! Saaos ylhäälle sanamme, maille mahtajan väkevän, pyyntö puolesta väkemme: Ukkomme ylinen luoja, kaiken vallan kannattaja, kaitsija Kalevan miesten! Tuo'os meille terveyttä, rakkautta, rikkautta! Myönnyttele rauha maalle, sopu laita sointuisaksi, väistä vaino, käännä kahna, anna oikeus osaksi!
Tehty oli uhri Ukolle ja kaikkivalta kumarrettu, anti annettu jyvistä ja veri liitetty tulehen, armo ylhäältä anottu ja liitto vahvaksi lujattu.
Paloi punainen tuli ja kohosi sininen savu. Uhrisyönnökset oli tulella ja isot atriat savulla, pidot vielä pitämättä, nauttimatta luojan lahjat.
Pidot alkoivat piankin, julkiset juhlat mäellä. Ukon puiston pientareilla.
Uhri vaati urohon mieltä, pidot naisista parani. Naiset otettiin osallisiksi juhlan pitkihin pitoihin.
Uhripatojen parasta syöden, kuohumettä kulautellen, naisiansa nauratellen, muinaisia muistutellen, toiveistansa tarinoiden viettivät miehet touon päivää. Ukon uhkeata juhlaa.
RAUDAN SYNTY
Suomen vanhimmat rautaesinelöydöt ovat vasta 100-luvulta nykyistä
ajanlaskuamme, mutta mahdollisesti on rauta tunnettu täällä
jo aikaisemminkin. Rautamalmia nostettiin soista ja järvistä.
Maakuopassa, johon palkeilla puhallettiin ilmaa, se sulatettiin
ja puhdistettiin. Alasimella lohkaistiin rautamöhkäle pienemmiksi
paloiksi, ja niistä valmistettiin sitten pajassa tarvekaluja, jotka
todistavat korkealle kehittynyttä sepäntaitoa. — Loitsurunoista
valitut säkeet kuvailevat raudan mielikuvituksellisen synnyn
erinomaisen elävästi.
»Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi,
Suo nousi suen jaloissa,
Kangas karhun kämmenissä,
Kasvoi rautaiset karangot. Teräksiset tierottimet,
Suen sorkkien sijoille,
Karhun kannan kaivamille.»Seppo näki suossa raudan matkoillansa kulkeissansa ja sääli sen kurjaa oloa:
»Voi sinua rauta raukka.
Kun olet kurjassa tilassa,
Alahaisessa asussa,
Suolla sorkissa sutosen.
Aina karhun askelissa;
Kasvaisitko kaunihiksi,
Koreaksi korkeneisit,
Jos sun suosta suorittaisin,
Sekä saattaisin pajahan.
Tunkisin tulisijahan,
Ahjohon asetteleisin?»Säikähtihe rauta raukka kuullessaan tulen sanomat. Seppo sitä lohdutteli:
»Et sä synny rauta raukka,
Ei sinun suku sukeu,
Eikä kasva heimokunta,
Ilman tuimatta tuletta,
Ilman viemättä pajahan,
Ahjohon asettamatta,
Lietsimellä lietsomatta;
Vaan ellös sitä varatko,
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa;
Kun tulet tulen tuville,
Hiilihesen hinkalohon,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi hyviksi,
Naisten nauhan päättimiksi.»Seppo nosti suosta raudan kuivan maan kamaralle:
»Rauta suosta sotkettihin,
Vetelästä vellottihin,
Saatihin saven seasta;
Itse seppo suossa seisoi,
Polvin mustassa murassa
Rauan suosta raaettaissa,
Maan murasta muokattaissa,
Otti rautaiset orahat,
Teräksiset tierottimet,
Suen suurista jäljistä,
Karhun kantapään tiloista.»Ahjon seppo rakensi suon reunahan. Raudan hän tunki tulehen:
»Rauta vellinä venyvi,
Kuonana kohaelevi,
Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana,
Sepon suurissa tulissa,
Ilmi valkean väessä.»Seppo katsoi ahjohonsa, vastaan huusi sieltä rauta raukka:
»Ota pois minua täältä
Tuskista tulen vihaisen.»Vastasi raudalle seppo:
»Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.»Rauta vannoi vaikean valansa ahjossa ja alasimella:
»En mä liikuta lihoa,
Enkä verta vierehytä,
On mun puuta purrakseni,
Haukatakseni hakoa,
Närettä näpätäkseni,
Kiven syöntä syöäkseni,
Ett' en veistä veljeäni,
Lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
Ehompi eleäkseni,
Kulkialla kumppalina,
Käyvällä käsiasenna,
Kuin sukua suin piellä,
Heimoani herjaella.»Rauta tuotihin tulesta, asetettiin alasimelle, siinä pieneksi pirstottihin. Paloista takoi taitoniekka kirvehiä, keihäsiä ja kaikenlaisia kaluja.
Palje painui, orjat lauloi:
»Jopa syntyi raudan synty.
Sikesi suku teräksen.»KORVEN KOSTO
Vielä historiallisen ajan sarastaessa asui Etelä-Suomessakin lappalaisia, tätä monessa suhteessa outoa heimoa, jonka alkuperää ei tunneta, mutta jonka arvellaan aikoinaan unohtaneen kielensä ja omaksuneen jonkin muinaissuomalaisen kielen, josta heidän käyttämänään on muodostunut nykyinen lapin kieli. Vahvempina työnsivät suomalaiset ja karjalaiset vähitellen lappalaisen rodun tieltään kauas pohjoiseen ja anastivat heidän maansa. Tästä oli seurauksena lukemattomia kostotekoja, jotka aiheuttivat verisiä vastakostoja.
Unnon tielle osuivat oudot ladut. Hän tunsi ne vieraiksi ja pysähtyi katsomaan. Lappalaisen latuja ne olivat.
Jokohan olivat taas tulleet hänen riistamailleen pienet miehet, ruskonaamat? Pitkiin aikoihin hän ei ollut niitä nähnyt, tuskin sen toran jälkeen, jolloin hän oli käskenyt niitä painumaan pohjoisemmaksi tai mihin tahansa, kunhan vain häviävät näkyvistä, kuuluvista.
Lappalaiset olivat tosin väittäneet maiden kuuluneen heille yksin ikimuistoisista ajoista asti, mutta Unto välitti vähät heidän kiivaista puheistaan. Hän oli tullut ja ottanut maat, sillä hän tunsi voimansa suuremmaksi, oikeudeksi oman tahtonsa. Lappalaiset häiritsivät hänen pyyntiänsä, ottivat riistasta osansa. Siksi heidän oli väistyttävä.
Lappalaiset lähtivät. He kulkivat pohjoisemmaksi. Lähtiessään he uhkasivat Lapin noidalla ja kovalla kostolla, mutta uhka ei tehonnut Untoon. Hän oli vahvempi.
Unto rakensi tupansa joen lähistölle lappalaisten entisille kesäsijoille. Se oli hyvä paikka ja keskellä hänen aluettaan. Ja hänen alueensa ulottui päivämatkojen päähän joka suuntaan.
Kesäisin hän asui tuvassaan. Talvet läpeensä hän metsästi asuen milloin missäkin pyynnin laadun, saannin ja ilmojen mukaan. Kiireesti kyhätty tuulensuoja ja rakotuli riitti hänen tarpeisiinsa kuten kumppaniksikin riitti koiransa, kaikkeen pystyvä Hurtta.
Nyt sattuivat eteen lappalaisen ladut. Olisivatkohan tosiaankin uskaltautuneet takaisin? Unto oli sanonut tuhoavansa jokaisen alueellaan näkemänsä lappalaisen. Olisivatkohan sittenkin uskaltaneet?
Unto olisi voinut jättää lappalaiset rauhaankin ja kantaa heiltä vuotuiset verot. Olisi hyvinkin, mutta sellaiseen ei hänen luontonsa sopeutunut. Hän tuli omillaan toimeen sekä halusi olla yksin ja rauhassa. Pois vieraat hänen riistamailtaan!
Unto katsahti vielä kerran pienen miehen latuja ja pyyhältäytyi sitten menoon. Hänellä ei ollut aikaa ajatella joutavia. Aamulla hän oli kaatanut hirven juuri sopivalle paikalle. Kaatuneen hirven viereen oli hän tekaissut lakan tuulen suojaksi ja sen ääreen rakovalkean aikoen viipyä siinä useampia päiviä. Hurtan hän oli jättänyt vartioimaan hirveä pedoilta siksi aikaa, kunnes käväisisi ansoillaan. Unto hiihti lujaan. Nälkäkin tuntui jo kurnivan vatsaa ja siksi hän lykkäsi yhä lujemmin. Hanki kantoi, sivakka luisui, huurteinen taipale katkesi.
Hurtta otti hänet vastaan iloisesti haukahtaen.
Unto viritti palamaan rakotulen, söi vahvasti ja loikoili tuokion havu vuoteellaan. Sitten hän ryhtyi nylkemään hirveä. Se oli mahtava otus ja suuritöinen. Lihat hän paloitteli, asetti osan valmiiksi vetoahkioonsa, osan kaivoi piiloon vastaisen varalle.
Taivas aukeni. Alkoi pyryttää. Hurtta nuuski ilmaa ja murisi.
Unnon aatoksia askarruttivat aamuiset ladut. Jokin niissä kiusasi kiusaamistaan. Se ei ollut pelkoa eikä liikaa uteliaisuuttakaan, vaan olipahan alakuloista oloa, käsittämätöntä, arvaamatonta.
Taas murisi Hurtta, jopa haukahtikin.
Unto silmäsi ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Pyry vain yltyi.
Olisivatkohan noitumalla noituneet hangelle hänen kiusakseen ne ladut? Ja tehneet sakean ilman? Joutavia. Sellaiseen eivät ruskonaamatkaan pystyisi, vaikka moneen ehkä pystyvätkin.
Unto nosti hirventaljaa irroittaakseen siitä pään. Silloin viuhahti ilmassa pitkä nuoli ja puhkasi miehen kaulan. Siihen jäi törröttämään.
Unto käännähti katsomaan. Suhahti toinen nuoli. Se osui keskelle rintaa. Ääntä päästämättä vaipui mies taljalle, liikahti kerran ja raukeni.
Hurtta katseli isäntäänsä ymmärtämättä asiaa. Sitten se nuuhki liikkumatonta miestä, peräytyi kauemmaksi, kohotti kuononsa korkealle ja ulvoi eläinten kuolinlaulun. Se oli pitkä ja surullinen, haikeampi sudenkin ulvontaa.
Hurtta nuuhki taas isäntäänsä, kiersi miehen puolelta ja toiselta, koettelipa käpälälläänkin. Sitten vaati jo vaisto toimintaa. Kuono maassa juoksi se pienen ympyrän. Toinen ympyrä oli laajempi ja päättyi lakalle. Sen takana, tuulen alla, älysi Hurtta vieraat suksenjäljet. Niiden haju oli lappalaisen. Ja lappalaisen hajua sieti Hurtta yhtä vähän kuin isäntänsäkin.
Hurtta päästi ilmoille raivoisan ulvahduksen ja syöksyi pyrynä laduille. Sen silmät kiiluivat pedon silminä ja punainen kita oli avautunut villiin irvistykseen.
Mäen rinteeltä alas johtivat ladut. Sitten nousivat ne toista rinnettä ylös ja luisuivat taas alas. Sinne ne päättyivät, mutta siitä alkoivat poron sorkkien ja ahkion selvät jäljet. Niitä pitkin pyyhälsi nyt koira.
Iltapimeään saakka Hurtta seurasi jälkiä. Sitten ne sotkeutuivat toisiin jälkiin ja hävisivät. Pyry oli täyttänyt ne kaikki lumella.
Hurtta kääntyi takaisin väsyneenä ja alakuloisena. Hitaasti se nousi viimeisen rinteen ja tuli majapaikalle, jossa rakotuli yhä paloi, ja paneutui makuulle kuolleen isäntänsä viereen.
Pyry sakeni sakenemistaan ja levitti kaiken yli paksun kerroksen valkoista lunta.
KONTION KODISSA
Kaikissa suomalaisten vanhoissa runoissa, saduissa ja tarinoissa käsitellään karhua, metsän mainiota kuningasta, poikkeuksetta erinomaisella kunnioituksella, jopa hellyydelläkin, ja sitä nimitetään moninaisilla lempinimillä. Loitsuissa karhua pyydellään monin mielittelevin sanoin jättämään rauhaan karjan. Kun hyvät sanat eivät läheskään aina liene auttaneet, ryhdyttiin avoimeen taisteluun. Mies ja karhu ovat aikoinaan käyneet tässä maassa lukemattomia otteluita, joista usein on voittajana selviytynyt mies, mutta monasti jyhkeä mesikämmenkin.
Laajanperän veljekset hiihtivät kontion kotiin.
Koskematon korpi katseli tulijoita. Valkoisena se otti heidät vastaan, parhaissa juhlatamineissaan, äänettömänä ja ylhäisenä.
Paksu hanki kirahteli tutulla tavallaan lylyn lykätessä sen selkää ja somman siihen upotessa. Mutta sekin tarinoi vain itsekseen, eivätkä veljekset sen vaivoista välittäneet. Omiaan he puhelivat, juttelivat kontion kepposista, korven kuninkaan pahoista töistä.
Mesikämmenen tihuteot pahoittivat heidän mieltään ja ne olivat tuoneet heidät kontion tielle, mutta he eivät tulleet suutuspäissä, vaan hiihtivät hilpein mielin, lähestyivät kontion kotia sillä arvonannolla, joka kuninkaalle kuului.
Paljon otso oli tehnyt pahojaan. Sulan aikana se oli vienyt veroinaan lehmän ja kaksi lammasta, tappanut koiran ja repinyt varsan. Ison vahingon oli tehnyt, lohkaissut valtaisella käpälällään ison osan elosta ja olosta. Se asia oli nyt lopullisesti selvitettävä ja hyvitys saatava. Veljekset' olivat vaanineet pahojen raatajaa kesän ja syksyn. Väliin oli osuttu silmäkkäinkin, mutta aina oli otso, vanha ja viisas, vetäytynyt korven turviin. Se oli nopea menijä. Jaloin juoksemalla ei sitä tavoitettu.
Talven saapuessa otso kävi levolle. Etsittyään sopivan paikan se laskeutui kyljelleen aikoen makaamalla kuluttaa koko pitkän talven. Se antoi lumen sataa päälleen ja kinoksien keräytyä keräytymistään, kunnes paksu valkoinen hanki peitti makaajan kokonaan. Vain pieni reikä hangessa päästi sisään ilmaa. Hangen alla oli hyvä ja lämmin vedellä makoisia unia, sivullisen maailman häiritsemättä.
Otso uskoi olevansa turvassa. Se ei arvannut, että lehmän, lampaan, koiran ja varsan isännät olivat seuranneet leveiden käpälien viimeisiä jälkiä, panneet muistiin nukkumapaikan, kiertäneet ja tarkoin merkinneet sen olosijat ja palanneet sitten kotiinsa. Ja nyt, talven tosissaan tultua, he olivat matkalla oikeutta jakamaan.
Veljesten puhelu hiljeni kuiskaukseksi. He olivat kierroksen rajoilla ja pysähtyivät. Siinä suoritettiin tärkeä tehtävä ennen jo tehtyjen lisäksi. Luettiin karhun sanat:
Kulkia metsän kuningas.
Tasakärsä talleroinen.
Kun kuulet minun tulevan.
Miehen aimo astuvaksi.
Nouse pois nokisijoilta.
Havuiselta vuotehelta.
Kätke kynnet karvoihisi,
Hampahat ikenihisi.
Pane pääsi palttinalla.
Silkki silmille sitaise!Äänettöminä ja hangen pintaa tähyillen veljekset hiihtivät kierroksen sisään ja sen verran erilleen, että näkivät toisensa puiden lomitse.
Vanhempi veljeksistä osui ensiksi kontion makuulle. Kaatuneen kelohongan vieressä se sijaitsi. Henkireiän ympärillä kellersi lumi.
Nouse karhu kankahalta.
Korvesta kovera koura.
Haon alta harvahammas,
Viiasta vihainen kissa,
Lehosta leveäkämmen,
Karvahassu halmehesta,
Hiekasta hevosen surma!Luettuaan loitsun mies survaisi sompansa reikään. Pehmeätä se tapasi, mutta mitään ei kuulunut.
Mies veti sompansa pois ja sohaisi hankeen porkkansa toisen pään, jossa kiilsi rautainen kärki. Silloin rikkoutui lumisen korven rauha.
Näkymätön voima heitti hangen pyrynä ilmaan. Pyryn seasta kuului hirvittävä karjahdus. Jo selkisi näkyviin sen aikaansaajakin, mustanpuhuvana kohoava kontio. Takajaloilleen nousten se huitoi etukäpälillään ilmaa ja karjaisi toisen kerran. Samassa se älysi miehenkin, joka oli jo syöksemäisillään kylmän rautansa sen leveään rintaan.
Mahtavan käpälän isku katkaisi keihään kuin tikun. Mies sieppasi kirveensä. Toinen isku lennätti kirveen kauas hankeen. Ja kolmas repäisi riekaleiksi miehen vaatteet, tapasi niiden alta nahkan sekä lihan ja veti niihin merkkinsä. Miehen yrittäessä puolustautumista puukollaan neljäs isku kaatoi hänet tajuttomana hangelle.
Kontio ärähti suuttuneen ärähdyksen. Lumesta kömpi esiin kaksi pentua. Emo käännähti niitä katsomaan, mutta tunsi samalla etukäpälässään pistävän kivun. Veljensä avuksi rynnännyt mies oli suunnannut keihäänsä karhun rintaa kohden, mutta osunutkin käpälään.
Yhdellä tempauksella kiskaisi karhu miehen käsistä keihään. Mies oli nyt aseeton. Hänen kirveensä oli tiukalla vyössä eikä hänellä ollut aikaa sen irroittaniiseen. Vetäisten puukkonsa tupestaan mies syöksähti käsiksi karhuun.
Ihminen ja korpi painivat valtavan paininsa taaskin kerran.
Karhu risautti poikki käpäläänsä isketyn keihään ja laski eturaajansa miehen olkapäille painaakseen tämän maahan. Mutta mies piti puolensa. Karhu avasi kitansa purrakseen miestä päähän. Tämä työnsi päänsä karhun leveiden leukojen alle.
Tuokion seisoivat molemmat liikkumattomina. Sitten karhu päätti tehdä kamppailusta lopun. Kelohongan runkoon takajaloillaan ponnistautuen se alkoi painaa miestä maahan suunnattomalla painollaan. Painaessaan se murisi kumeaa murinaa. Mies vaipui yhä alemmaksi. Silloin karhu tunsi kyljessään pistävää kipua. Se tuntui yhä yltyvän ja tunkeutuvan syvemmälle. Valtava ruho vavahti. Kun miehen puukko oli tunkeutunut tarpeeksi syvälle, kohotti kontio käpälänsä korkealle, karjaisi vielä kerran ja suistui lumeen. Ja taas pöllähti lumi pyrynä.
Mieskin vierähti hangelle. Hänenkin voimansa oli kuluttanut painiskelu korven kuninkaan kanssa.
Pennut kiertelivät orpouttaan valittaen emonsa ympärillä. Kun hangelle vierähtänyt mies vihdoin kohotti päätään, hän näki pentujen pakenevan korpeen. Kulkiessaan ne viilsivät hankeen kaksi leveää juovaa. Sitten mies katsahti kuollutta karhua ja runneltua veljeään ja yritti nousta pystyyn, mutta hänen voimansa eivät siihen vielä riittäneet. Karhun turkki päänalaisenaan hän keräsi voimia tulevia tehtäviään varten. Lumiseen metsään palasi suuri rauha.
PERMAN VALTA
Perman salaperäinen valtakunta oli muinaisen Pohjolan merkillisimpiä ilmiöitä. Lukuisat tarinat kertovat sen satumaisista turkiskaupalla, valaan luulla ja kai orjakaupallakin kootuista rikkauksista. Lisäksi kerrotaan Perman olleen lujasti linnoitetun maan, jonne vieraita ei laskettu. Toistaiseksi ovat monet kysymykset kuitenkin lopullisesti ratkaisematta. Permalaisten otaksutaan olleen pohjoisimmaksi siirtyneitä karjalaisia. — Karlin kertomus on otettu tähän prof. E.W. Juveliuksen ja Otherin kertomus prof. V. Voionmaan käännöksenä.
Näin kertoo Perman valtakunnasta Norjan Pyhän Olavi kuninkaan satu:
»Sinä talvena Olavi kuningas oleskeli Sarpsborgissa ja hänellä oli siellä luonaan paljon miehiä. Silloin hän lähetti Karlen asioilleen pohjan puolelle maata. Karle matkasi ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin paljon kuin tämä niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan, joka hänestä näytti sopivan sitä retkeä varten, jonka kuningas oli suunnitellut, nimittäin Permanmaahan. Oli sovittu, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan kanssa, niin että kummankin oli saatava tavaroista puolet.
Varhain keväällä Karle ohjasi laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin. Siellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli kauppatavaraa omaan lukuunsa, siinä laivassa oli noin 25 miestä. He lähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin (Ruijaan). Tore Hund sai kuulla tästä, silloin hän lähetti miehiä ja sanan veljeksille, että hänellä oli aikomus kesällä lähteä Permanmaahan, ja sanoi toivovansa, että matkustettaisiin yhdessä ja että kukin saisi yhtä suuren osan anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin ottivat, ja voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät palasivat, oli hän jo otattanut esiin omistamansa suuren sotalaivan ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa miehet, joten laivassa oli lähes 80 miestä. Torelle yksin kuului tämän miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voittamansa saalis. Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandsvärissä. Sitten he jatkoivat matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi veljellensä Karlelle, niin pian kuin he ja Tore olivat kohdanneet toisensa, että Torella hänen mielestään oli liian paljon miehiä. Ja minä luulen, hän sanoi, että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin eikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä minä en luota siihen mieheen. Karle sanoi: »En minä käänny takaisin, vaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langossa, että Torella tulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin hänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme.» Veljekset puhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä oli mukanaan paljon enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän vastasi näin: »Meillä oli suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä, minusta näyttää, ettei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla liian paljon hyviä miehiä.»
He kulkivat kesän aikana useimmiten niinkuin tuuli laivoja kuljetti: kun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin ja niin he laskettelivat edellä, mutta kun tuuli oli vinhempi, pysyi Toren venhe mukana, he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät aina kuitenkin toisistaan.
Permanmaahan tultuaan he laskivat maihin kauppakaupunkiin. Siellä syntyi kaupanteko, ja ne miehet, joilla oli tavaraa mukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa, jolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut, ohjasivat he laivansa pois Vienanjokea myöten, silloin irtisanottiin sen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.
Mutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa. Tore kysyi, oliko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista, he vastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista. Tore sanoi, että saalista oli voitettavissa, jos retki onnistuisi. Mutta mahdollista oli, että henki olisi vaarassa matkalla. Kaikki vastasivat tahtovansa koettaa, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että täällä oli semmoinen tapa, että kun joku varakas mies kuoli, jaettiin irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; vainajan osalle tuli puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin metsiin, välisti kumpuihin, ja päälle luotiin multaa, joskus rakennettiin tätä varten huoneita. Hän sanoi, että heidän oli oltava valmiina retkelle illan tultua. Sitten sovittiin, ettei kukaan saisi erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanoisivat, että oli lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse he menivät maihin.
Ensin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki ensimmäisenä, mutta veljekset Kalle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea hiljaa ja ottaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä toisen. He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea pystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aitauksessa oli kuuden sen maan miehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi aina vuorollaan kolmannes yöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet kotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä olleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä sen selälle ja vetäisihe ylös, sillä tavalla hän nousi aidan yli portin toiselta puolelta. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli portin toiselta puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja avasivat portin. Miehet tulivat silloin aitaukseen. Silloin Tore sanoi: »Tässä aitauksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta ja mullasta, käykööt miehet siihen käsiksi, mutta aitauksessa seisoo permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale, kukaan älköön rohjetko ryöstää häntä. Sitten he menivät kummun luo ja ottivat niin paljon tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan, paljon multaa seurasi mukana, kuten ymmärrettävää on. Sitten Tore käski miesten lähteä pois, ja hän sanoi näin: 'Menkää nyt, veljekset, Karle ja Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeiseksi.' He kääntyivät kaikki menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti hopeamaljan, joka oli hänen polvillaan, se oli täynnä hopearahoja. Hän kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä, pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat kaikki päässeet ulos aitauksesta, silloin huomasivat he, että Tore oli jäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään, ja he kohtasivat toisensa portilla, Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten riensi Karle Jomalen luo, hän näki, että sen kaulassa oli raskas koriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki niskasta nauhan, jolla koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas, että Jomalen pää putosi alas, siitä syntyi niin kova rysähdys, että se oli kaikkien mielestä kummallista. Karle otti koristeen, sitten he lähtivät pois. Mutta samalla hetkellä kuin rysähdys oli tapahtunut, tulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului torventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän reunaan ja metsään, mutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua, permalaiset olivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi miestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen, siinä oli jotakin tuhkan tapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä, joskus heitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille. He kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen ja ilkeästi ulvoen. He syöksyivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin molemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän aseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa ja siitä he päättivät, etteivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he tulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he olivat matkalla olleet ensimmäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas jälkeen. Niin pian kuin Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa, purkivat he teltat ja irroittivat köydet, joilla laiva oli kiinnitetty maihin, sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni nopeasti merelle.»
Vuoden 800 lopulla toimitutti anglosaksien kuningas Aelfred taitavilla miehillä merkillisen maantieteellisen teoksen. Tässä teoksessa kertoo norjalainen Other matkastaan Permanmaahan seuraavasti:
»Ruotsalaisten eteläpuolella on meren haara Osti; ja itään heistä Sermende; ja pohjoiseen heistä erämaan takana on Qvenland; ja luoteeseen heistä Scride-Finnas; ja länteen Northmenn.
Other sanoi herrallensa kuningas Aelfredille, että hän asui pohjoisimpana kaikista Northmanneista. Hän kertoi, että hän siinä maassa asui pohjoisessa Vestsen rannalla. Kuitenkin sanoi hän että se maa ulettuu sieltä vielä kauvas pohjoiseen; mutta se on kokonaan autiota, paitse että muutamilla harvoilla paikoilla väliin asuu Finnas, jotka metsästävät talvella ja kalastavat kesällä heidän meressään.
Hän sanoi, että hän kerran tahtoi tutkia kuinka pitkälle se maa ulettuu pohjoiseen ja asuiko yhtään ihmistä tämän erämaan pohjoispuolella. Hän kulki sen vuoksi pohjoiseen pitkin rantaa; piti koko matkalla autiota maata oikealla ja avomerta vasemmalla kädellä. Kolmessa päivässä oli hän kulkenut niin pitkälle pohjoiseen kuin valaanpyytäjät kauimmaksi kulkevat. Sitten hän kulki vielä pohjoiseen, niin kauvas kuin hän toisessa kolmessa päivässä saattoi purjehtia. Minkä jälkeen maa kääntyi itään tai meri maahan päin; hän ei tiennyt kumpaan; mutta sen hän tiesi, että hän siellä odotteli länsituulta tai vähän pohjoista ja purjehti sitten itään, rantaa pitkin, niin paljon kuin hän neljässä päivässä voi purjehtia. Silloin piti hänen taasen odotella täysipohjaista tuulta, koska maa siellä kääntyy etelään tai meri maahan päin, hän ei tiennyt kumpaanko. Sitten purjehti hän etelään rantaa pitkin niin kauvas kuin hän viidessä päivässä voi purjehtia. Sitten oli siellä suuri virta ylös maahan. Silloin he kääntyivät takaisin siinä joessa, koska he eivät uskaltaneet purjehtia edemmäs jokea ylös, vihollisuuden tähden, kun maa toisella puolen jokea oli hyvin asuttua. Eikä hän ollut tavannut mitään asuttua maata siitä saakka kuin hän lähti kotoansa; vaan koko matkan oli hänellä oikealla autio maa, paitse muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnas. Ja vasemmalla hänestä oli aava meri.
Beormas (permalaiset) olivat sangen hyvin asuneet maataan; mutta he eivät uskaltaneet siellä nousta maalle. Mutta Terfennaland oli kaikki autiota, paitsi missä oli metsämiehiä tai kalastajia tai linnustajia.
Paljon kertomuksia kertoivat hänelle permalaiset sekä omasta maastaan että heitä ympäröivistä maista. Mutta hän ei tiennyt mitä siitä oli totta, koska hän ei itse ollut nähnyt. Lappalaiset ja permalaiset tuntuivat hänestä puhuvan melkein samaa kieltä.–– ––»
KÄRÄJÄT KEHÄKIVILLÄ
Muinaissuomalaisten oikeudenkäytöstä ei ole säilynyt varmoja tietoja. Voidaan kuitenkin otaksua heillä olleen verraten hyvin järjestetyn oikeuslaitoksen. Vapaat miehet päättivät kokouksissaan yhteisistä asioista. Oikeutta istuttiin taivasalla. Vanhoja lainkäyttöpaikkoja ovat käräjämäet ja tuomarinkivet. Kuuluisin on keskelle pakanuuden ajan kalmistoa sijoitettu tuomarinkehä Euran käräjämäellä.
Oikeutta jaettiin käräjämäen kehäkivillä.
Vanhin oli ylimmällä sijalla, lautakunta kehäkivillä, syytetty seisoi kehän sisällä, ja kansa oli katsomassa, kuulemassa pyhän oikeuden jakoa.
Syyttäjä virkkoi sanansa miehelle kehän sisällä ja tuomitsijain tiettäväksi.
— Laiska olet rauhan töissä, ylen saamaton sodassa, tavoiltasi talttumaton. Paljon on pahan vikoja karttunut pääsi varalle. Viimeisestä nyt valitan, vaadin tuomion tekoa, vannon sanani valalla. Suostuttelit vieraan vaimon, saatoit naapurisi naisen sivuun selviltä poluilta, tuotattelit turmiohon, heitättelit herjan töille. Häpäisit pyhän avion, rikoit liitoista lujimman. Palkka työstä pantakohon, sorto seuratkoon rikosta, ettei paisuisi pahasi, kasvaisi häjy häpeä. — Sanani olen sanonut.
Ylimmältä sijaltansa haastoi tuomareitten vanhin vikapääksi viitotulle:
— Kuulit väitöksen väkevän, kovan sanan kohdallansa. Olet saamaton sodassa, laiskanlainen rauhan töissä, tietty tuhmista teoista. Kova kanne on sanottu, syytös on tihuteosta, vieraan naisen viettelystä. Myönnät syytöksen todeksi? Vaieten mies vihan alainen siirsi silmänsä ketohon.
— Toisin kysyn, saman sanon: Kieltänet tuhman tekosi? Syytetty silmänsä kohotti. Katsoi kansaa, lautakuntaa, synkeätä syyttäjäänsä, suuren metsänkin syvyyttä, taivaankannen etäisyyttä. Synkkä oli syyttäjän muoto, totinen kysyjän katse, vankkumaton lautakunta, säälimätön heimojoukko. Kovapa oli maankin kamara, kivi maatakin kovempi, pääsemätön suuri metsä ja taivas ylhäällä etäinen. Katse painui kalliohon. Kieltämättä jäi kysymys.
— Kysyn kolmannenkin kerran, vaadin siihen vastausta: Myöntänetkö, kieltänetkö? — Jäänen vastausta vaille. Kun et kiellä etkä myönnä, virkkanet syysi sanatta. Tuomitkaa miehet totiset, sana painava sanokaa, viisaimmat väkipitäjän, tuomarit kehäkivien.
Virkkoi muuan partasuista, totisista tuomareista:
— Kanne oikein on osattu, tehdyksi rikos todettu. Päämies päätöksen nimesi:
— Niinpä tuomion julistan, oikein ja'an oikeutta. Poljit säädökset pyhimmät, purit liitokset lujimmat, häpäisit koko sukusi oman nimesi ohella. Mieheksi ei ole sinusta, oikeaksi eläjäksi. Puolesta puhtahan väkemme, polven vastaisen varalle, käsken kostoksi tekosi: rikkoja pyhän avion, vieraan naisen viettelijä heitettäköön hettehesen, pantakoon suon sisähän. Vaimo kelvoton kerallaan syösköön hautahan häpeän, alas ilmoilta inehmon.
SUOHON SORRETUT
Kalevalassa mainitaan suohon sortamisesta. Tätä ankaraa rangaistusmuotoa lienee käytetty Suomessakin, samoin Eestissä ja monissa muissa, etenkin germaanisissa maissa. Oletetaan suohon sortamisella rangaistun varsinkin avion rikkojia. Suomessa on Isonkyrön Levänluhdasta löydetty suohon sorrettujen joukkohauta n. vuoden 600 vaiheilta. Siihen on syystä tai toisesta syösty nelisenkymmentä henkeä.
Puiden varjot pitenivät, kukat vartensa kumarsi. Sammal kuulsi kultaisena päivän laskun lähetessä. Leppä lehtensä varisti, paju kääntyi paljahaksi. Taivas kävi tummemmaksi, hyisemmäksi ilman henki.
Kotikoivikon lomitse, peltosarkojen peritse, kylän kalmiston sivuitse, lehtevän lepikon halki pitkä polku kierrätteli, kaarratteli korpimaille, tasaisille takamaille, äärehen kovan kamaran.
Tietä kulki saattojoukko, kehäkentän käskyjoukko, sanan teoksi tekevä, tuhon toimeksi paneva. Miestä toivat, naista toivat, kumpaistakin kuljettivat pahan haltian pakeille, luokse synkän saamamiehen.
Vaiti katsoi mies menevä kamalata kalmistoa, hytisevää hautamaata.
Vikapääksi viitotulle, turmiohon tuomitulle, haastoi vanha vaimorukka, emo ainoinen ehätti:
— Sanonet sanan yhenki, virkkanetpa viimeisesi, poikaparkani poloinen! Katunet teon katalan, mennessäsi manalahan, kauas kaikilta tiloilta, armahilta asuinmailta!
Katsoi kotvan mies menevä, pian tuonelaan tuleva, kalpeata kantajata. Päänsä pystyhyn kohotti, suoristihe suoremmaksi, levitti selän leveän, virkkoi viimeiset sanansa:
— Vääntyy vitsa väännettäissä, taipuu nuorna puu punottu. Kovasyinen hornan honka, paatunut pahasisuinen.
Jo vavahti maa matala, mutkahti mustan puhuva saadessansa saalihinsa, ottaessaan onnettoman pohjattomahan poveensa.
Emo vaivainen vapisi, kansa katsoi totisena, suo suoraksi sileni. Virkkoi käskynsä kovimman saattojoukon johdattaja:
— Vaimo tuomittu tulkohon matkalle manalan virran!
— Päivä päättyy, ilta joutuu, sanoi vaimo saattajille, vartijoillensa valitti. — Lähden kalman kammioihin, ison pimeän pitohon, matkan taakse manalahan. Yksin lähden, kaksin lähden. Lähtee vaivainen lähelle, tulee kanssani katala, yöhön häipyy yön hedelmä. Kannan pientäni keralla, pahaistani palleroista, synnitöntä synnin lasta. Vien sen tuonelan tuville, tasaisille tanhuoille, nuorteville nurmikoille, hienoisille hietikoille. Älkää muistelko mureella, hupakkoa huolitelko, suomielko surevata. Hyvästi hyvä emoni, hyvästi iso isäni, samoin viljon veljyeni, itkusilmäiset sisaret!
Hätkähtihe maa mutainen, vesi siinsi silmästänsä. Vaimo valkea katosi, sortui ilmoilta inehmon, vian surmalla sovitti.
Kauan katsoi saattojoukko, väki vahva ja totinen. Päivä laskihe levolle, taivas syttyi tähtihinsä.
NAISEN RYÖSTÖ
Vaimon hankkiminen ryöstämällä on ollut ikivanha tapa kaikilla kansoilla — jotkut villikansat harjoittanevat sitä vieläkin. Suomalaisilla se on ollut muinoin, kansanrunoudesta saatavien tietojen mukaan, yleistä ja häämenoissa siitä on säilynyt jälkiä myöhäisiin aikoihin asti. Ryöstetyn naisen vanhemmille oli menetetty työvoima korvattava lunnailla, joiden arvo vaihteli varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman mukaisesti.
Hirvensalon talo oli rikas ja mahtava talo, mutta siinä ei ollut emäntää.
Ahmaniemen talo oli sekin rikas ja mahtava talo ja siinä oli monta tytärtä.
Hirvensalon Jorma päätti hakea Ahmaniemestä emännän.
Neljä tytärtä oli Ahmaniemessä. Oli Ilma, Marja, Sievä ja Sirkka. Kauniita olivat kaikki ja käteviä, topakoita emännän toimeen. Oli vara valita.
Jorma ei vain tietänyt, kenenkä heistä omakseen ottaisi. Hän päätti käväistä tarkemmin katsomassa. Eräretkellään hän poikkesi Ahmaniemeen ja yöpyi taloon. Aamulla oli päätös jo tehty. Marjan hän ottaisi naisekseen, veisi Hirvensaloon emännäksi. Hän ei aikonut kysyä asiassa kenenkään lupaa, vaan päätti ottaa ottamalla. Sellainen oli tapa.
Kotonaan vielä asiaa ajateltuaan ja lopullisen päätöksen tehtyään hän ryhtyi naimahommiin. Hän paneutui parhaisiin juhlatamineihinsa ja vyötti vyölleen miekan. Mustaharjaisen oriinsa selkään hän heitti kauneimman loimensa ja pani sen päähän parhaimmat suitsensa.
Metsäpolkuja pitkin hän ratsasti sitten penikulmaisen taipaleen, kunnes puiden lomitse häämöitti Ahmaniemen karsikko ja sen takana pelto sekä talo. Siihen hän pysähtyi katselemaan ja kuulostelemaan.
Paimenpoika toitotteli torveaan ahon kupeella. Jorma poikkesi pojan pakeille.
— Lienevätköhän kotona Ahmaniemen miehet? kyseli hän pojalta.
— Isäntä itse lienee, mutta pian lähtenee hänkin nuotan vetoon, vastasi poika.
Jorma laskeutui oriinsa selästä ja paneutui aholle pitkäkseen. Sitä ennen hän sitoi oriinsa petäjään paimenpojan ihailtavaksi.
— Jokopahan lienee isäntä lähtenyt apajoilleen? kyseli hän paimenpojalta aikansa aholla loikoiltuaan.
— Lienee lähtenyt.
Jorma irroitti oriinsa, hyppäsi sen selkään, ja ratsasti Ahmaniemen pihamaalle. Ovien raoista pälyiltiin komeata tulijaa neljällä silmäparilla.
Sidottuaan oriinsa aitan nurkkaukseen Jorma astui tupaan, toivotti hyvän päivän, sai vastauksensa, ja istahti rahille.
Emäntä käski tuomaan vieraalle tulijaishaarikan. Ilma immyt ehätti täyttämään käskyn, mutta samalla lennättäytyivät jo toisetkin tuomaan kukin haarikkaansa. Neljä haarikkaa oli valittavana. Marjan tuoman kallisti vieras huulilleen — lieneekö sen vasiten valinnut vai muutenko lienee käteen osunut. Emäntä ei saanut asiasta selvää, jos lienee sitä ajatellutkin. Tytöt pyrähtivät pyrynä ulos.
Jorma tiedusteli isäntää. Olisi muka ollut asiaa. Kalaan oli lähtenyt isäntä. Emäntä kehoitteli vierasta odottelemaan, mutta Jormalla ei ollut aikaa. Toisten sanoi saapuvansa, hyvästeli ja lähti.
Jorman päästellessä orittaan katseli hänen toimiaan taaskin neljä silmäparia, kaksi ylhäältä aitan parvelta, yksi nurkan takaa ja yksi alimmaisesta aitasta. Paimenpoikakin juoksi pihalle, komeaa menoa katsomaan.
Jorma hypähti oriinsa selkään ja ohjasi sen porraspuiden viereen.
— Sanonetpa hyvästit kädestä pitäen. Marja, virkkoi hän nauraen tytölle oven raossa.
— Maksaneekohan sanoa, ilkkui tyttö.
— Sano vain.
Tyttö tuli aitasta ja ojensi kätösensä. Jorma kierrälti käsivartensa tytön vyötäröille ja kiepsautti immen eteensä oriin selkään.
Tyttö parkaisi kimeän parkaisun. Ori hypähti pystyyn ja teutaroi kahdella jalalla. Ylhäältä ja nurkan takaa katseli kummaa tekoa kolme osatonta tyttölasta.
Jorma tanssitti orittaan. Paimenpoika pujahti piiloon aitan alle, ja koirat nostivat ison rähäkän. Sen kuuli jo emäntäkin tupaan, arvasi asioiden menon, sieppasi ovenpielestä aseekseen luudan ja riensi hätään.
Ori tanssi jo poispäin koirat kintereillään. Talon pihalla vallitsi yleinen sekamelska. Kukko yksin katseli akanottoa asiantuntemuksella ja asettui sitä arvostelemaan toisen jalkansa varaan.
— Tyttöni ryöstät, katala! Salaa viet, rosvo, varastat, miesten ollessa muualla! Anna takaisin poloinen lapsiraukkani, väkisin viemäsi, omin luvin ottamasi!
— Saat, kun tulet hakemaan!
Ori pyyhälsi kujalle, lennähti siitä polulle ja pysähtyi peltojen perälle.
— Mi on viety, se on saatu, naurahti naisen ryöstäjä. — Takaisin ei enää peritä.
Niinpä asia olikin. Jos ryöstäjä tavattiin talon pelloilla, oli hänellä lupa saalistaan aseella puolustaa. Jos voitti, niin vei, jos hävisi, niin takaisin oli ryöstetty annettava. Jos pääsi hätyyttämättä peltojen poikki, niin omanaan piti, oikeudella naisekseen otti.
Emäntä seisoi yhä kujanteen suulla ja katsoi. Hän näki ryöstäjän kumartuvan ryöstetyn puoleen, mutta itkikö impi vai nauroi, sitä hän ei nähnyt. Ehkä nauroi, ehkä itki.
Näin mutkattomalla tavalla tuotiin emäntä Hirvensalon isoiseen taloon.
Illalla Ahmaniemen emäntä itki isännälleen tyttärensä ryöstöä.
— Joutavia itket, murahti isäntä. — Ryöstämällä lienen minäkin tuonut Ahmaniemeen emännän.
— Niin tosiaankin toit, vastasi emäntä, hymyili hymynsä ja lähti askareilleen.
Aikanaan toi Hirvensalon nuori isäntä Ahmaniemeen runsaat lunnaat. Niin vaati hyvä tapa. Ryöstetyn työvoiman menetys oli kohtuullisesti korvattava, kernaimmin lisienkin kanssa. Hyvä lehmä oli käypä hinta. Runsaskätiseksi kiitettiin Hirvensalon Jormaa, joka antoi kaupanpäällisiksi lampaan.
HAUKKAVUOREN VARTIO
Vihollisen hyökkäys oli pelätty asia. Sen varalle varustauduttiin, sillä kyseessähän oli omaisuus ja henki sekä orjaksi joutumisenkin välttäminen. Vihollislaivaston tulosta tiedoitettiin vainovalkeilla, jotka pian levittivät hyökkäyksestä tiedon uskomattoman pitkienkin matkojen päähän. Vesistöjemme varsilla on todettu järjestelmällisiä vainovalkeavyöhykkeitä, joissa kokkovuorien välimatka voi olla parikin peninkulmaa, mutta usein paljon vähemmän.
Haukkavuorella istuskeli aikansa kuluksi yksinäinen mies. Hän näki päivän laskevan lännen maille ja maan ja veden kietoutuvan illan hämyyn. Elävän luonnon äänet häipyivät etäisyyteen. Kaukana kalahti vielä karjankello. Laulurastas, yön laulaja, viritti hämärään sopeutuvan säveleensä alhaalla koivikossa. Mies kuunteli sitä ilokseen nauttiessaan maan, ilman ja veden rauhasta.
Yksinäinen mies istui jouten, mutta oli kuitenkin toimessa. Hänen vastuullana oli metsien suojassa uinuvien kylien turvallisuus. Ajoissa oli älyttävä vaaran uhka, ja siitä heti tiedoitettava kyläläisille sekä kauempanakin asuville.
Laajana levisi maa ja vesi Haukkavuoren laelta. Silmä ei eroittanut sinisen etäisyyden reunaa, missä maa loppui ja taivas alkoi. Sinne tähysteli mies, veden ja taivaan rajaan. Jos vaara uhkaisi, niin sieltä se tulisi, vesiä kulkien, saarien lomitse soluen. Harvemmin se eksyi saapumaan kovalta maalta.
Vesiltä se oli tullut viimeksikin, pujahtanut älyämättä esiin ja tehnyt tekosensa, ryöstänyt ryöstettävänsä, jättänyt jälkeensä savuavia raunioita, raastanut mukaansa orjiksi työkykyisen väen, ja jatkanut matkaansa. Siitä oli jo kulunut muutama vuosi.
— Ehkäpä ei enää tulisikaan, jospa hyvinkin antaa rauhan säilyä? Varuillaan on sentään oltava, varottava vainolaista. Jos pääsee yllättämään, niin palavat taaskin jo pystyyn saadut talot, ja raunioille jäävät itkemään orvot ja onnettomat. Elämä on alettava jälleen alusta, talotta, tavaratta ja karjatta, jos alkajia enää on...
Näissä mietteissä istui mies. Sääskiparvet surisivat nukuttavaa surinaansa hänen ympärillään, mutta eivät mahtaneet mitään paksukankaiselle kukkelille, joka suojeli miehen päätä, niskaa ja hartioita.
— Suriskoot, minkä surisevat, joutavat. Kuikka, yön kalamies, veti selillä apajaansa.
— Kolme niitä on puuhassa — eipähän, on neljäskin tuolla selempänä. On niilläkin keinonsa. Järjellä toimivat, kuten ihmisetkin. Ajavat saaliinsa kokoon ja ottavat osansa.
Pitkähäntäinen kettu juosta viiletti ahoa pitkin. Senkin hiljainen meno kuului yöhön, joka myöhään alkoi ja pian loppui. Jo vaaleni itäinen taivaanranta.
Vartiomies siirtyi taas silmäilemään läntistä puolta. Yhteen ainoaan kohtaan iskeytyi terävä katse. Siellä nousi ilmaan hienoinen savusuikale. Sitten se laajeni ja paksuni ja nousi yhä korkeammalle.
— Kekomäellä palaa! Jokohan...
Toinen savu kohosi ilmaan lähempänä ja selvempänä.
— Jo palaa Korventaustassakin!
Mies nousi pystyyn nähdäkseen paremmin. Silloin kohosi jo savua Mäkienmäeltäkin, ja savun seasta pilkahti kirkas tuli.
— Jo tulevat vainolaiset!
Vartiomies käännähti kiiruusti. Vyöltään hän sieppasi tuluksensa, iski tulen, sai taulan kytemään, siirsi tulen tuohukseen ja pisti sen valmiiseen rovioon.
Korkeana ja valmiina, kuivista havupuista kyhättynä ja tuohilla verhottuna seisoi rovio Haukkavuoren ylimmällä huipulla. Kuivat havut rasahtivat tulen ahnaana niihin tarttuessa. Tuokiossa lennähtivät liekit korkealle. Peninkulmien päähän ne veivät tiedon vainolaisen saapumisesta rantamaille.
Lännessä nousivat rovioiden savut yhä korkeammalle. Idässä syttyi uusia rovioita. Jo syttyi pohjoisessakin. Tieto kulki salamana yli maiden ja mantereiden.
Haukkavuoren huipulta puhalsi vartiomies tuohitorvellaan raikuvan hälytyksen, johon viipymättä yhtyivät kylien valppaat koirat. Väki heräsi. Kahdella vastakkain sopivasti asetetulla laakakivellä sai syntymään kumean, kauas kantavan äänen. Tällä mies herätti kaukaisemmat kylät.
Otettuaan puun nojasta keihäänsä hän pysähtyi katselemaan vesille.
Hiljaisen tuulenvireen kuljettamana työntyivät saarien lomitse näkyviin lohikäärmelaivat. Kilvet laidoille sovitettuina ne lipuivat pitkänä jonona yhä lähemmäksi. Tarkkaan katsoi vartiomiehen silmä etumaisen laivan suuntaa.
— Kääntyvät, lahteen kääntyvät!
Tuohitorvi törähti kolmasti. Sitten mies sieppasi kantamuksen tuoreita havuja ja heitti ne rovioon. Ilmoille pöllähti sakea savu. Kolmasti hän toisti tämänkin tempun. Silloin tiesivät jo kauempanakin asuvat, että heikkojen oli lähdettävä turvaan ja vahvojen taisteluun.
Vielä kerran silmäsi mies lohikäärmelaivojen kulkua. Rantaa kohden ne kulkivat ja yhä lähenivät.
Jättäen rovion palamaan vartiomies kiiruhti alas vuorelta. Siellä hänellä ei enää ollut tehtävää. Rannalla tarvittiin jokainen käsi puolustamaan omaisuutta, kotia ja henkeä.
AAVOILLE ULAPOILLE
Itsenäiset muinaissuomalaiset ovat epäilemättä olleet myöskin pystyvää ja rohkeata merikansaa. Suuremmilla ja pienemmillä joukoilla tekivät he meritse kauppa- ja sotaretkiä vieraille maille, muun muassa Ruotsiin, ja ovat nämä retket hyvin verrattavissa viikinkiretkiin. Suomalaisten ja eestien hävitysretkistä kertovat vanhat ruotsalaiset kronikat.
— Kotoaan ne on etsittävä ja pesiinsä tuhottava! kivahti Nuorto, nuori soturi. — Leikki ei lopu ennen.
Kauto, heimopäällikkö, silmäili savun leikkiä nokisessa laessa, mutta siirsi siitä katseensa seinällä riippuvaan pitkään miekkaan.
— Niin arvelen minäkin, sanoi Taika, partasuu uros. — Kotonaan ne on tuhottava. Rauhaa ei ole enään päivällä, ei yöllä. Jossakin kolkassa aina savuaa.
— Antanee ryöstäjän ammatti leveämmän leivän kuin kaski, riistamaa ja kalavesi. Lähdetään länteen! Käske vain lähtemään, kuningas, valmiit olemme!
— Älähän intoile, Nuorto. Mietitään asia ensin ja toimitaan vasta sitten, hymähti kuningas. — Viikon kuluttua tiedustelen miesten mieltä.
Nuorto ja Taika lähtivät kotiinsa. Kuningas Kauto heittäytyi karhuntaljalle miettimään asiaa. Yhä selvemmäksi se siinä selvisi.
— Lähdettävä on minunkin mielestäni, kuningas päätteli vihdoin, kääntyi kyljelleen ja nukahti.
Kokouksessaan päättivät heimon miehet meren yli lähdettäväksi, käytäväksi voimalla kurittamassa rantoja rosvoilevia viikinkejä. Saalista oli retkellä otettava, mikäli irti saataisiin.
— Omamme otamme takaisin, jos lienee vielä viejillä tallessa. Jos ei ole, niin antakoot omistaan, naurahti nuori Nuorto.
Aikanaan kokoontui neljäkolmatta pitkää purtta lähtösatamaan. Mielissään katseli kuningas sotahaaksia ja miehiään sotisovassa.
Pursien tervatut kyljet loistivat kuparina ja vaskella silatut kokat kimalsivat kultana. Tukevien käsien hoitamat airoparit nousivat ja laskivat. Tuuli tarttui sarkaisiin punapurjeisiin. Laivasto kääntyi länteen.
Ormgårdin kuninkaantuvassa juhlittiin. Oli juuri palattu retkeltä ja tuotu runsas saalis. Juomasarvet kiersivät miehestä mieheen. Vahva sima nosti jo punan poskille ja irroitti kielenkantimet.
— Puhdasta jälkeä teimme. Kultaa ja hopeaa toimme. Vertaistaan ei ole Ormgårdin miehillä! Missä miekka välähtää, siinä on jälki sikäli selvä. Soihdut seinille! Ja sarvet kiertämään! Simaa pöytään, orjat!
Soihdut syttyivät valaisemaan remuavaa seuraa. Simaa kannettiin pöytään.
— Tämän otin kerran etelästä, muistathan, Ingvald? menosi kuningas nostaen raskaan hopeahaarikan huulilleen. — Runsas oli saalis ja naiset kauniita. Sinne lähdemme vielä kerran. Laula, Hilding laulaja!
Harpullaan säestäen lauloi Hilding:
Käärmelaiva aavaa merta halkoo,
kulkee itätielle, päivän nousun maille,
aseet välkkyy, raitapurje paisuu,
voimatonna aalto kilpilaitaan murtuu —— Itätielle! virkkoi miehilleen kuningas laulua enempää kuuntelematta. — Sinne teemme pian retken.
— Siellä ei liene paljonkaan otettavaa.
— Aina jotakin. Ja vaikka ei olisikaan, niin kiukkuni tahdon siellä taas kerrankin purkaa. Ja kostaa. Sinne lähtivät Ottar ja Ragvald miehineen. Sille tielleen jäivät. Jättivät purtensa rantaan ja tunkeutuivat suomalaismetsiin. Väijytykseen joutuivat. Rannalle peräydyttyään löysivät purtensa puhkottuina, vartijat surmattuina. Vain yksi, erillään kulkenut pursi pelastui. Korkealta kallioltaan heittivät metsäpirut siihen Ottarin ja Ragvaldin päät.
— Harvoin ovat toki suomalaiset voittaneet meidät.
— Voittaneet? Ei milloinkaan! Meitä ei voita kukaan. Ei riitä kukaan koko maailmassa Ormgårdin miehille!
Kuningas Sigvardin iso nyrkki pamahti tammipöytään.
— Ei voita, sanon minä! Väijytyksessään vaanivat ja siinä miehemme surmasivat, eivät tasapäisessä taistelussa. Simaa, orjat!
— Saattavat noitua, kuuluvat olevan suuria mahtajia ja kovia velhoja.
— Noitukoot, jos osaavat. Noitukoot laivansa merille ja tulkoot tänne vieraisille. Jopahan kai! Sellaista ne eivät ikinä uskalla edes ajatellakaan.
Ulkoa kuului parahdus ja kaatuvan miehen mätkähdys. Ovi riuhtaistiin auki ja sisään syöksähti mies verinen miekka kädessään.
— Olemme tulleet pitoihin, kuningas Sigvard! Vedä miekkasi! Kuningas Sigvard tuijotti tulijaan.
— Kuka olet sinä? sai hän vihdoin sanotuksi.
— Suomalaisten kuningas. Olen tullut tappamaan sinut! Raivosta karjaisten nousi kuningas Sigvard pystyyn. Miekat kalskahtivat vastakkain. Hänen miehensäkin tempasivat aseensa, sillä yhä uusia suomalaisia työntyi ovesta sisään.
— Otamme osallemme nämä muut, kajahti Nuorron iloinen ääni. — Taika, sinulla on iso kirves. Lyö halki tuo punanenäinen!
Soihtujen lepattavassa valossa käytiin vihan ja koston taistelu Ormgårdin isossa kuninkaantuvassa. Kuningas Sigvard sortui maahan.
— Telkesit kerran äitini ja sisareni tupaansa ja poltit heidät elävinä. Tiedä elämästä lähtiessäsi, kuningas Sigvard, että saman teen sinun omillesi!
Näin huusi voittaja kuolevalle.
Taistelu päättyi. Permannolla makasi sekaisin omia ja vihollisia.
— Polttakaa talo! käski kuningas Kauto.
— Korjataan ensin talteen tavarat, huusi Nuorto nauraen. — Veivät minulta kerran katajaisen haarikkani. Otan sijaan hopeisen. Vai ottanenko kultaisen!
Sinä yönä paloi Ormgårdin kuninkaankartano poroksi. Ja monta muutakin taloa paloi. Itätieltä saapunut kostaja ei antanut armoa.
Meren laineet vyöryivät korkeina. Vinhaa vauhtia, tuulen ja airojen tuomana, laivasto kiisi kotirantoja kohden. Väliin kohosivat pursien keulat korkealle, väliin työntyivät syvälle aaltojen pohjaan.
Kuningas Kauto istui purressaan katsellen laineiden tuimaa leikkiä.
— Saivatpa kai tarpeekseen lännen miehet, virkkoi hänen lähellään soutava Nuorto.
— Niin saivat — tällä kertaa, vastasi kuningas. — Pian saapunevat vuorostaan kostamaan. Minusta tuntuu melkein siltä, kuin kulkisi vastainen elomme kuten purtemme myrskyssä. Väliin nousemme korkealle, väliin painumme syvyyteen.
— Olkoon. Tämä on kuitenkin minun mielestäni elämää. Sotisovan tunnen asukseni, miekan mielitietykseni.
— Veresi kiertää kuumana, Nuorto, jutteli hänen vieressään soutava Taika. — Sotahan vielä sortunet.
— Sorja on sotahan kuolla, jäädä miekan mittelöhön! Aaltojen takaa kohosi jo kotiranta. Sinä iltana pidettiin suuria pitoja Kauto kuninkaan tuvassa.
PÄÄLLIKÖN POLTTAJAISET
Vainajain polttohautaus oli vallitsevana tapana suomalaisten ja karjalaisten keskuudessa, kunnes se pakanuuden ajan lopulla väistyi kristillisperäisen maahautauksen tieltä. Poltettavan vainajan mukaan annettiin haudantakaisessa elämässä käytettäväksi evästä sekä aseita ja tarvekaluja. Vaimon oli kai usein seurattava miesvainajaansa roviolle ja mahdollisesti surmattiin orjiakin, kuten germaaneilla oli tapana. Päälliköt poltettiin joskus sotapurressaan, koskapa erinäisissä Länsi-Suomen polttohaudoissa on runsaasti veneen nauloja. Perniön Yliskylästä on eräästä polttohaudasta löydetty 850 venenaulaa, joten sotapursi on ollut jo melkoisen iso.
Sotaa seurasivat rauhan vuodet. Rauhaa ei solmittu, se syntyi itsestään. Lännen miehet eivät saapuneetkaan pitkiin aikoihin muuten kuin rauhan asioissa, kauppamatkoillaan.
Kuningas Kauton jälkeen valittiin Nuorto heimon päämieheksi. Hän oli silloin jo keski-ikäinen mies, mutta yhä kiersi veri levottomana hänen suonissaan. Hän ei ollut rauhan ruhtinas, vaan sodan ja meren kuningas.
Lännen viikingit ryöstivät kerran ohikulkiessaan kylän. Kuningas Nuorto suuttui, keräsi miehensä ja purjehti länteen. Runsaan saaliin kera palasi hän retkeltään.
Sitten matkasivat idän miehet kerran länteen ja polttivat kyliä.
— Ne olivat Karjalanpohjan miehiä, virkkoi kuningas asiasta kuultuaan. — Samaa sukua ovat kuin mekin, täällähän niitä on käynyt kaupoillaan. Samaa kieltäkin puhuvat, mutta kylän polttivat. Poltan heiltä monta.
Kuningas Nuorto purjehti karjalaisten rannoille ja ryösti sekä poltti monta kylää. Karjalaiset kävivät kostamassa.
Näin käytiin sotaa lännessä ja idässä ja väliin kotinurkissakin.
Kerran ei kuningas palannutkaan retkeltään. Muut purret tulivat, mutta kuninkaan pursi oli poissa.
— Sotaan sortui kuningas Nuorto, kertoivat tulijat. Purjehdimme Karjalanpohjaan ja sousimme jokea pitkin Aallokkaaseen. Myrsky hajoitti purtemme. Kuninkaan pursi joutui meistä erilleen. Taistellessa karjalaisten kanssa kaatui kuningas ja purtensa upposi. Sinne jäi ruumiinsakin.
Näin kertoivat miehet. Valittiin uusi kuningas kaatuneen sijaan. Vähitellen kuningas Nuorto unohtui.
Monien vuosien kuluttua kulki idästä mies, jota tuskin enää tunnettiin. Hän oli kuningas Nuorron miehiä. Ihmetellen kuunneltiin hänen tarinaansa:
— Veden varaan jouduin, kun kuninkaan pursi upposi. Karjalaiset nostivat minut veneeseensä ja veivät kyläänsä. Orjaksi tekivät vapaan miehen.
— Peijaisia viettivät Karjalan miehet. Heiltäkin oli kaatunut kuningas. Ison kokon tekivät suurista puista. Sen harjalle kohottivat kuninkaansa sotapurren, nostivat purjeen, sijoittivat paikoilleen airot ja melan. Ja purteen asettivat kuninkaansa ruumiin.
— Peijaisiin kokoontui kansaa läheltä ja kaukaa. Kuollutta päämiestä surivat monin menoin ja toimituksin. Vihdoin sytyttivät rovion. Vainajan hevosen keihästivät isäntänsä seuraksi manalan retkelle. Evästä vainaja oli saanut jo purteensa. Jyviä sinne panivat ja juotavaa myöskin sekä kaikkea muutakin tarpeellista. Rovion palaessa väänsivät kelvottomiksi kuninkaan aseet ja heittivät nekin purteen. Kansan katsoessa paloi rovio, pursi ja kuninkaan tomu, ja savun mukana nousi hänen henkensä ylhäisiin ilmoihin. Sitten kokosivat miehet kuninkaan ja veneen tähteet sekä palaneet aseet, hautasivat ne maahan ja vierittivät päälle kummullisen isoja kiviä.
— Kokonaisen yön itkivät naiset haudalla pyytäen kuninkaan henkeä suojaamaan kansaansa, ja miehet muistelivat hänen hyviä tekojaan. Näin tekivät.
— Muutamana aamuna toivat aallot rantaan vainajan. Kyläläiset eivät sitä tunteneet, mutta minä tunsin. Nuorto kuningas se oli. Kuultuaan vainajan kuninkaaksi karjalaiset rakensivat taas rovion, nostivat sen päälle purren, ja polttivat siinä edesmenneen kuten omankin kuninkaansa. Antoivatpa mukaan eväät ja aseetkin. Samoin juhlamenoin polttivat, kuten mekin poltamme omat vainajamme.
— Kuollut ei kantane kaunaa, sanoivat. — Hautaamme vieraan merikuninkaan kuin omamme. Ehkäpä hänen leppynyt henkensä rakentaa sovun meidän ja teidän välillenne. Hyvin hänet tunsimme ja tiesimme. Yhtä kovasti iski kuin mekin. Tunnustelimme hänessä olleen meidän henkeämme ja levottomammin liikehtivää vertamme. Samaahan ollaan sittenkin sukujuurta, vaikka on välillämme korvet ja vedet.
— Täten puhuivat. Rinnatusten ovat molempain kuninkaiden kummut. Tästä sanan toin, kun vihdoin lähtemään pääsin. Älkää suotta keskenänne sotiko. Suomen ja Karjalan miehet. Pätevää syytä ei liene puolellaan kummallakaan. Näin haastan teille.
— Ehkä ei liene, virkkoi kuulijoiden joukosta harmaahapsinen vanhus. — Sellaista se kuitenkin on ollut ja lienee vastakin. Pitkä on matka täältä Karjalaan ja yhtä pitkä sieltä tänne. Ääni ei kanna korpien yli. Siellä on omat tapansa, täällä omansa. Kulkekoon kumpikin omaa latuaan. Kulkiessaan ehkä viisastuu.
— Kunhan ei viisastuisi liian myöhään. Vieras valta himoitsee jo omakseen karjalaisten maita. Ja vieras valta hipoo jo meidänkin rantojamme. Jaksammeko sitä vastustaa?
Sanattomina jäivät miehet miettimään tätä kysymystä.
ORJATYTÖN TARINA
Kuten kaikki muut kansat, pitivät suomalaisetkin orjia, joita ryöstettiin sotaretkillä, ja toisinaan ehkä ostettiinkin. Kaikesta päättäen orjuus oli laadultaan kuitenkin verrattain lievää ainakin pakanuuden ajan loppupuolella. Orjat toimittelivat talon töitä, olivatpa mukana sodassakin, mutta heiltä puuttuivat vapaan miehen oikeudet. Naisorjia käytettiin kotiaskareissa. — Kertomukseen sisältyvät runot ovat Kantelettaresta koottuja.
Verkkaan vieri jauhinkivi. Yhä hitaammin ja hitaammin se kulki kierrostaan.
Nuori neito kiersi kiveä. Hento hänellä oli varsi ja suruiset olivat tummat silmänsä. Raskas oli jauhinkivi. Pyöriessään se äännähteli kuin tuskissaan.
Kiven pyörinnän tahdissa neito hiljaa hyräili kuulemiansa ja oppimiansa:
Elä sie kivi kitaja,
Elä vuori vaikerraha,
Minun vienon vierittäissä,
Huonon huojutellessani —Kivi lakkasi pyörimästä. Tyttö sortui aatoksiinsa. Yhä alakuloisempana jatkui hyräily:
Kohta kuolen kurja lapsi,
Katoan tytär katala,
Saat sä jauhajan jalomman,
Verevämmän vierettäjän —Silmännurkkaan kihosi kyynel. Kivi oli suuri, orja pieni. Mutta hän ei itkenyt kiven raskautta eikä voimiensa vähyyttä, vaan itki orpoa oloaan, orjatytön osaa.
Olin mie isoni koissa,
Veikon kaunon kartanossa,
Olin kuin omenamarja,
Tahi kuin mansikka mäellä —Tulivat kerran kaukaa vieraat sotijat, väen tappoivat, talon tuhosivat, runsaan saaliin ryöstivät. Mutta sorean neidon koppasi sylihinsä nuori miekkamies, vei purteensa ja toi kotiinsa orjatytöksi, jauhinkiven kiertäjäksi.
Tulin mie tähän talohon,
Tulin kuin tulikipuna,
Vierin vierahan varahan,
Vierin kuin veripisara —Hyvähän hänellä oli olo. Pidettiin kuin talon väkenä. Melkein hellien kohdeltiin ja lähes vertaisena siedettiin. Mutta ikävä oli kotoisia tanhuoita, surku omaa sukua. Ja apeata oloa lisäsi sydämen salainen suru: rinnassa kytevä toivoton rakkaus.
Katsos muita miekkoisia,
Ja onnen osallisia —
Muill' on kulta kuulusalla,
Näkösällä näätärinta,
Minun ei kuulu kuikistani,
Eikä hetki herttaistani,
Minun on kultani kulossa,
Hopiani heinikossa —Vaaralla kohosi talo ja sen ympärillä hohti kultainen vilja. Pellolla nosteli kuhilaita purilaille komea nuori mies. Tyttö tarkkaili miehen työtä. Nuori mies ajoi kuormansa aumalle ja asteli sitten tupaa kohden. Hänen askeleitaan seurasivat keitinkodan oviaukosta tummat silmät.
Tupaan tultuaan nuori mies istahti isännän paikalle peräpenkille. Harmaahapsinen emäntä juoksutteli piikojaan ja katsahti käskiessään tuon tuostakin isännän paikalla istujaan.
— Kovin mietit, virkkoi hän vihdoin. — Mitäpä miettinet?
— Vanha olet jo, emo. Pian et jaksa enää pitää piikojasi kurissa. Tarvitset avuksi miniän. Sitä mietin.
— Hyvä on aatoksesi. Mieleen on minulle miniä. Mistä nainet naisen?
— Läheltä nain. Otan orjatytön, kaukaa tuomani Tummatukan. Emo pysähtyi askareissaan. Kauan hän katseli poikaansa ja haastoi sitten:
— Nöyrä on Tummatukan mieli, nöyrä, vaikka väliin kimpoutuukin äkkivihaan, väliin pohjattomaan suruun. Pian muuttaa itkun nauruksi ja naurun itkuksi. Sellainen sillä on mieli. Hyvin toimittaa askareensa, vaikka onkin varreltaan hento. Mutta ei ole hän meidän heimoamme. Kovin on musta tukkansa ja kekäleiset silmänsä. Ei viihtyne hän meidän oloissamme, ei tuntene tarkoin tapojamme. Ehkä pian kyllästyisi, heittäytyisi kelvottomaksi. Hänetkö naiseksesi ottaisit?
— Otan.
— Arvoton on orjatyttö —
— Vapaan päällikön on tytär, orjaksi tuli vasta otettuani.
— Orja on nyt. Ei ole ennen naitu sukuumme orjaa.
— Minä nain.
Vanha vaimo vaikeni. Tunsihan hän poikansa, hyvin tiesi, että mitä tämä oli mieleensä iskenyt, sitä ei sieltä puheella ajettu. Ja miehenhän oli isäntä valta. Siksipä hän tyytyi vain sanomaan:
— Kun ottanet, niin ota. Olet isäntä talossa surman vietyä isäsi. Miniänäni kohtelen Tummatukkaa.
Tuokion nuori mies istui vielä penkillään. Sitten hän nousi, hyväili kynnyksellä torkkuvaa peniään, ja asteli pellon poikki keitinkodalle.
Tummatukka näki hänen tulevan. Puna nousi kalpeille poskille. Jauhinkivi alkoi äännellä yhä kovemmin kuin tuskan yltyessä.
Nuori mies istahti kynnykselle. Hymyillen hän katseli neitoa.
Kaunis hän oli, tumma tyttö, ja notkeana taipui hänen vartensa. Katsojan tyvenen pinnan alla alkoivat kiertää kuumat veret.
— Otan sinut naisekseni, Tummatukka.
Näin virkkoi nuori mies. Tyttö pyöritti kiveä yhä kiivaammin ja yhä punaisempina hohtivat posket.
— Sitten et ole enää orja, vaikka miniänä jauhinkiviä pyörittänetkin, jatkoi nuori mies.
Epäillen tyttö katsahti kynnyksellä istujaan. Ei, harmaat silmät eivät valehdelleet, mutta impi ei jaksanut uskoa sanoja tosiksi.
Mies hymyili iloista hymyään ja jatkoi puhettaan tyttöä tarkkaillen:
— Vai etkö huolisi minusta? Tapa ei vaatine sitä tiedustelemaan, mutta kysyn kuitenkin. Huolinetko?
Tytön poskilta valahti puna kaulalle, mutta sikäli seurasi sitä jo kalpeus. Ilkeätä leikkiä mahtoi laskea nuori isäntä. Miksipä hän rikkoisi tietyt tavat ottamalla naisekseen orjatytön? Ei, leikkiä laski, teki katkeraa pilkkaa. Immen rinnasta kohosi raskas huokaus.
— Et uskone, virkkoi kynnyksellä istuja. — Ole uskomatta. Otan sinut sittenkin, otan vapaan miehen oikeudella ja siksi, että — tahdon. Ja tahtonetpa sinäkin, vaikka et sano.
Mies nousi seisomaan ja sieppasi tytön syliinsä. Tyttö ei vastustellut. Kasvojen kalpeus vaihtui jälleen hohtavaksi punaksi ja tummissa silmissä läikehti riemuisa onni.
Nuori mies lähti työhönsä. Jauhinkivien kitinä lakkasi. Loistavat silmät seurasivat miehen askeleita.
Kivi on paljon kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppeämpi,
Korpi kuutta kukkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultaini kulusta,
Armahani astunnasta.Näin otti ison talon nuori isäntä naisekseen orjatytön. Heidän jälkeläisistään olivat toiset vaaleita kuten isänsä, toiset tummia kuten äitinsä. Siten sekoittui ja säilyi oma ja vieras veri.
HÄMÄLÄINEN KYLÄ
Muinaiset hämäläiset asuivat tiheissä kylissä. Vain erä- ja kalaretkillään he asustivat tilapäisesti sitä varten tehdyissä metsäsaunoissa. Vasta aivan myöhäisinä aikoina hajoaa asutus erillisiksi, kauaskin keskuksista rakennetuiksi taloiksi. Yhteiset viljelykset sekä pakko pitää voimat koolla vihollisen varalta keskitti asutuksen kyläryhmiksi. Sama tapa lienee ollut käytännössä kaikkialla Suomessa.
Kukkulaisen maan lomitse virtasi kapeahko joki. Se jakoi kahtia rannoillaan sijaitsevan kylän. Joen ylitse pääsi venheellä ja puusiltaakin myöten.
Talot olivat hirsistä salvettuja ja pihatto umpeen rakennettu. Tukeva aita yhdisti asuinrakennuksen ja aitat. Portin ollessa suljettuna ei sivullisella ollut sinne asiaa. Ja taloa vartioivat lisäksi vieraille vihaiset koirat. Aita oli siksi korkea, ettei susikaan mielinyt hypätä sen ylitse muuten kuin vihoviimeisen nälän pakottamana.
Tuvan eteisenä oli kota. Sitäpaitsi oli vielä erityinen keitinkota, jossa keitettiin syötävät. Hevonen varsoineen ja kylmää aristavin karjakin asui monesti ja hyvässä sovussa tuvassa sen varsinaisten asukkaiden kanssa.
Kauempana muista rakennuksista oli riihi. Se syttyi lämmitettäessä helposti tuleen ja siksi se sijoitettiin tarpeellisen etäälle. Erityistä saunarakennusta ei vielä tarvittu, sillä saunaksi kelpasi asuintupa. Joskus riitti tarkoitukseen vain tuvan iso uunikin.
Rakennuksien takana levisivät kylän yhteiset viljelysmaat. Saroittain ne jaettiin talojen vuorollaan viljeltäviksi.
Joen ja läheisen järven rannoilla olivat niityt, jotka heinällään elättivät karjan talven yli.
Jokeen viettävien peltojen vieressä sijaitsi kylän kalmisto ja sen lähellä uhripuisto. Sen takana yleni maa korkeammaksi kukkulaksi ja päätyi vihdoin jyrkkärinteiseksi kallioksi. Kalliolla oli valleilla varustettu linna, jonne kyläläiset kokoontuivat ja karja ajettiin vainolaisen uhatessa. Ja sieltä katsellessa levisivät laajoina nähtäväksi kylän riistamaat.
Veden saanti, vesillä liikkumisen mahdollisuudet, viljelykseen sopiva maan laatu, kalan runsaus, riistan rikkaus ja turvapaikaksi sopiva kukkula määräsivät kylän aseman. Jos kaikki nämä edellytykset olivat olemassa, katsottiin kylän paikka ihanteelliseksi. Mutta harvemmin, asujaimiston yhä lisääntyessä, osuivat kaikki edut yhden kylän osalle. Silloin oli vähempiarvoisista eduista luovuttava ja pidettävä vain silmällä maan viljavuutta ja vettä kulkuväylänä sekä jokapäiväisessä elämässä välttämättömänä elinehtona.
Kylästä johti mutkitteleva karjapolku naapurikylään, joka saattoi sijaita penikulmienkin päässä. Polkua pitkin voi kulkea jalan sekä ratsain ja kuljettaa kuormia purilailla, mutta vesitie oli aina mukavampi. Soiden ylitse pääsi kapulateitä myöten.
Korpien keskelle pesiytynyt kylä eli hiljaista ja omavaraista elämäänsä. Aniharvoin muukalainen häiritsi sen leppoisaa rauhaa. Useammin sen tekivät oman heimon miehet.
Toimeentulo vaati sitkeää työtä etenkin kesäisin. Talvella sitä vastoin sopi vedellä pitempiä unia ja kerätä voimia vastaisen varalle. Pellavatukkaiset lapsiparvet jaksoivat syödä kaiken maasta saadun viljan ja samaa tietä menivät särpimetkin: karjan, metsän ja veden antimet. Mutta niinpä kehittyikin heistä vahvaa väkeä, joka varhaisimman lapsuusikänsä temmellettyään ja kisakentillä leikittyään jaksoi jatkaa isien työtä.
TELJÄN MARKKINOILLA
Harvoin on omissa oloissaankaan elävä ihminen tullut pelkästään kättensä työllä toimeen. Aina on tarvittu sellaista, jota vieraalla on, mutta itsellä ei ole. Tavara hankittiin ensin vaihtamalla, sittemmin rahallakin ostamalla. Syntyi vakinaisia kauppapaikkoja. Sellaisia olivat Teljä Kokemäellä, Rikala Halikossa, Koroinen Aurajoen suulla sekä Koivisto, Tiuri ja ehkä nykyisen Viipurin ja Käkisalmen seudut Karjalassa.
Kokemäen joen varrella oli Ylistaron Teljä hämäläisten kuulu kauppapaikka.
Teljään saapui kaikenlaista kansaa läheltä ja kaukaa vaihtamaan tavaroitaan. Sinne kokoonnuttiin myöskin pitämään suurempia käräjiä, joissa vapaat miehet neuvottelivat ja päättivät heimonsa asioista. Siellä kohtasivat toisensa hajaantuneiden sukujen jäsenet, ja sieltä levisivät tiedot asioiden kulusta etäisiinkin erämaiden sopukoihin. Ja joskus kohtasivat siellä toisensa vannoutuneet vihamiehetkin.
Aseissa ei Teljän kaupunkiin saanut tulla, mutta ne sopi kylläkin jättää lähistölle. Ilmeistä kahakkaa ei myöskään saanut kaupungissa syntyä, mutta rauhoitetun kauppa-alueen rajahan oli lähellä ja sen takana olivat vastapuolet omina isäntinään. Kauppapaikan rauha oli välttämätön kaupan vuoksi, sillä muuten eivät ulkomaiden kauppiaat olisi uskaltaneet saapua sinne kalliine tavaroineen, ja tokkopa muuten olisi käynyt kunnollisesti omienkaan miesten kauppa. Järjestystä valvoivat lujasti siihen toimeen määrätyt vartijat.
Perkiön kylästä oli Teljään matkaa pitkälti, oli kokonaista kahdeksan penikulmaa vesitse kuljettavaa väylää. Siinä riitti soutamista ja purjehtimista moneksi päiväksi, sillä väliin oli vene vedettävä maitse kannaksien ylitse ja väliin kannettava pahimpien koskipaikkojen ohi.
Tätä väylää soutivat Perkiön veljekset vaimoineen. Lastina oli heillä nahkoja, tynnyrillinen tervaa, säkillinen nauriita ja toinen viljaa. Niillä aiottiin ostaa parisen hyvää kirvestä, kyntöaatran terä, suolaa, ja vähän muutakin talossa tarvittavaa tavaraa, sillä Perkiössä ei ihme kylläkin ollut kunnollista seppää. Naisten olisi tietenkin saatava värikkäitä ulkomaan kankaita ja he supisivat muka keskenään siitäkin seikasta, että miesten kannattaisi hyvin ostaa heille jokunen hopeasolkikin ketjuineen, sillä viljavuosi oli ollut hyvä ja metsäkin oli luovuttanut runsaasti riistaansa. Hymähdellen miehet kuuntelivat vaimojensa puheita. Heistä piti vanhempi perää nuoremman hoitaessa ensimmäistä airoparia. Naiset soutivat rinnatusten.
Muutamaan koivikkoniemeen poikettiin syömään ja hieman lepäilemään. Sitten jatkettiin taas matkaa.
Nyt alkoivat miehet keskustelun. Vähitellen kiertyi puhe vanhaan asiaan, Perkiön ja Latikan sukujen riitaan, joka jatkuvana verikostona painoi kumpaakin sukua ja vei vuoroonsa miehen kummastakin. Aikoinaan se oli siinnyt ja syntynyt kalavesistä ja lappalaisten verotusoikeuksista. Veljesten isänkin oli kostava käsi tavoittanut ja kaatanut nelisen vuotta sitten Teijan lähistöllä. Hänen poikansa Turja, veljeksistä vanhempi, oli etäisillä riistamailla kohdannut isänsä surmaajan ja jakanut vuorostaan oman käden oikeutta. Nyt oli varottava Latikan suvun miehiä.
— Kohdannemme ne Teljän markkinoilla, siellä kun käyvät useasti, virkkoi Turja. — Isoista sukua ovat Latikan miehet eivätkä hevillä hellitä. Minun pääni on vuorossa.
— Jospa sopisivat, sanoi Turjan vaimo. — Kuusi miestä on mokoman riidan vuoksi jo heittänyt henkensä.
— Sovintoon ne eivät sopeudu, ennenkuin ovat kostonsa tyydyttäneet. Jäykkäpäisiksi ja pitkävihaisiksi ovat tunnetut. Kun minut ovat kaataneet, jää kosto sinun niskoillesi, Tiera. Poikani siihen ei vielä kykene.
Soudettiin taas äänettöminä edelleen. Sitten Tiera, veljeksistä nuorempi, otti puheenvuoron ja jutteli harvakseen:
— Mikäli niin käynee ja minun lienee sinut kostettava, niin tietenkin sen teen. Mutta parempi olisi laihakin sovinto kuin ikuinen riita, parempi molemmille. Keinolla tai toisella epäsopu pitäisi lopettaa. Ajattelin tässä itsekseni, että mitähän, jos vetäisi asian nyt jo tällä matkalla heimon käräjiin. Antaisi niiden päättää mitä päättänevät, ja kummankin puolen olisi siihen tyydyttävä.
— Latikan suku ei siihen suostune.
— Ellei suostu, niin minkäpä sille mahtaa, riita jatkuu silloin kuten ennenkin. Ja voinevathan vapaiden miesten käräjät pakottaa ne suostumaan, jos katsovat yhteisen edun niin vaativan.
— Eivät ne sekaannu sukujen välisiin riitoihin.
— Ehkäpä hyvinkin sekaantuvat, kun kerrankin laskevat, kuinka monta miestä verikosto meidänkin tienoiltamme kaataa.
Keskustelu väsähti ja miehet siirtyivät taas omiin aatoksiinsa.
Illan tullen yövyttiin tuttuun taloon. Aamun jo sarastaessa lähdettiin jatkamaan matkaa ja saavuttiin Teljän kaupunkiin hyvissä ajoin.
— Ehkäpä vedonnen heimon käräjiin, virkkoi Turja veneestä noustessaan.
Markkinapaikalla oli jo paljon kansaa kaupoillaan ja kaupantekoa katsomassa. Ulkolaiset levittivät nähtäviksi runsaita aarteitaan. Turkiskiihtelykset vaihtoivat omistajaa. Tervatynnyreitä vyörytettiin vieraisiin pursiin ja erilaisia tavaroita nostettiin niistä maihin. Hopeaa punnittiin ja paloiteltiin. Vilahtipa joskus näkyviin kaukaisen maan rahakin. Ja tynnyrien ääressä maistelivat miehet etelän tulisia viinejä naisten ihaillessa kauppiaiden loistavia kankaita sekä koruarkkujen kiiltäviä kalleuksia.
Perkiön miehet möivät viljansa ja nauriinsa kotimaan miehille ja saivat tarvitsemansa työkalut. Tervansa he luovuttivat paksuvatsaiselle hollantilaiselle, ja silloin naiset saivat kankaansa sekä suolanelikon. Turkiksista otettiin vastineeksi selvää hopeaa, jolla sittemmin saattoi ostaa mitä halusi, mutta Turja erotti nahkoista osan omiin tarpeisiinsa. Ruotsin miehiltä ostettiin pari keihästä ja vaskista solkea. Näihin puuhiin kuluikin koko aamupäivä.
Iltapäivällä käytiin katselemassa markkinatouhua. Muutamalle seinustalle oli kokoontunut väkeä. Siellä pitkäkaapuinen muukalainen piti tulkin auttamana innokasta puhetta. Kummia tarinoita hän kertoi jostakin ristin jumalasta ja oudoista ihmeteoista. Perkiöläiset kuuntelivat puhetta tuokion ja jatkoivat sitten kävelyään. Tällä kävelyllä sattuivat Turja ja Latikan suvun päämies silmäkkäin.
Kumpikin pysähtyi. Totisina, alta kulmainsa he mittailivat toisiaan. Miesten kasvoissa ei värähtänyt pieninkään piirre, mutta harmaat silmät välähtivät pahaa ennustavina.
— Tavataan, virkkoi jurosti Latikan mies.
— Tavataan, vastasi yhtä jäykästi Perkiön Turja. Sitten lähti kumpikin omalle suunnalleen.
— Jottapa pitikin sattua! valitti Turjan nainen.
— Saman tekee, milloin vastakkain sattuu, kun kerran kuitenkin on satuttava.
Turja erosi muista ja poikkesi omille asioilleen. Vasta iltamyöhällä hän palasi majapaikkaan. Hänen kynkässään riippui leveäteräinen sotakirves.
— Mistä ostit tuon ja mitä sillä teet? uteli Tiera.
— Ruotsin mieheltä vaihdoin parhailla nahkoillani. Mitäkö sillä teen? Puhelin muutamain miesten kanssa ja ne kehoittivat minua tulemaan aamulla käräjäpaikalle ja esittämään siellä asiani. Ehkäpä tarvinnen silloin tämän kirveen.
— Miekka olisi kätevämpi.
— Kirvestä minä olen tottunut käyttämään kaikissa töissäni jo pienestä pitäen.
Nurkassa istuva Turjan vaimo koetti hillitä liikutustaan. Mies heitti häneen pitkän silmäyksen ja lähti ulos. Mutta pian hän palasi takaisin mukanaan komea hopeaketju, jossa oli kaksi suurta solkea. Näitä vaimo oli ihaillut päivällä, ja mies ojensi ne nyt hänelle.
Vaimo kiitti hyvillään, mutta samassa jo alkoivat mielessä kierrellä oudot aavistelut. Mitä ne olivat ja mistä ne tulivat, sitä hän ei yrittänytkään itselleen selvittää. Olon ne vain panivat alakuloiseksi ja toivat sisimpään tyhjyyden tunteen. Hiljaa hän silitti miehensä kättä.
Aikaisin aamulla vapaat miehet kokoontuivat käräjämäelle. Ensin harkittiin ja päätettiin heimon yhteiset asiat. Sitten tuli yksityisten vuoro. Turja sai ensimmäisenä sanoa sanottavansa.
Hitaasti ja vaivalloisesti sanat tulivat hänen huuliltaan. Hän kertoi Perkiön ja Latikan sukujen erimielisyyden syyt ja luetteli sen uhrit. Sitten hän mainitsi muut tietämänsä samanlaatuiset asiat. Ja muutamilla totisilla lauseilla hän päätti sanontansa:
— Näistä riidoista ei hyödy heimo eivätkä suvut. Kymmeniä parhaita miehiä tuhotaan vuosittain. Pitäisi lopettaa tämä onneton tapa. Jos heimomme käräjät yksissä neuvoin päättävät sen lopettaa ja rankaisevat lujasti jokaisen päätöstä vastaan tehdyn rikoksen, niin päättyy verikostojen aika. Omassa asiassani sanon, että olen valmis puolestani rehellisesti ottelemaan Latikan miehen kanssa vaikkapa heti, mutta vaadin sellaista päätöstä, että sukujemme vihollisuuden ratkaiskoon tämä kamppailu, ja älköön kosto enää sen jälkeen uudistuko puolelta tai toiselta.
Latikan suvun päämies vastusti Turjan ehdotusta. Hänellä oli ikivanha oikeus hakea kostonsa milloin ja missä halusi ja tästä oikeudesta hän piti tiukasti kiinni.
Perkiön Turjan ehdotus pani miehet harkitsemaan asiaa syvemmin. Latikalla oli puoltajansa, mutta heitä oli vähemmän. Ja niin päätettiin, että Turjan ja Latikan oli ratkaistava aseilla asiansa heti ja että kummankin suvun oli sen tulokseen tyydyttävä.
Satojen miesten muodostaman kehän sisällä taistelivat riitaveljet tuiman taistelunsa. Latikka oli valinnut aseekseen pitkän miekan, mutta Perkiön Turja iski iskunsa uudella sotakirveellään.
Kehän ulkopuolella naiset kurkottivat päitään nähdäkseen taistelun kulun, mutta he yltivät näkemään vain aseiden välähtelyn. Väliin kohosi ilmaan pitkä miekka, väliin leveä kirves.
Kauempana nojasi paksuun petäjään Turjan nuori vaimo kalpeana ja hiljaa väristen. Hän näki miten miesten piiri äkkiä liikahti. Sitten aseet eivät enää kohonneet, mutta totinen ääni kuului sanovan:
— Oikein langetti jumala tuomionsa!
Latikan väki souti alakuloisena kotiaan kohden. Viitalla peitettynä makasi venheen pohjalla suvun päämiehen kylmä ruumis.
Perkiön väki souti sekin kaukaiseen kyläänsä. Tiera vaimoineen hoiteli airoja. Perää ei pitänyt kukaan. Turjan vaimo istui tuijottavin silmin venheen pohjalla miehensä ruumiin vieressä. Käsissään hän hypisteli kuin unissaan Teijan markkinoilta ostettua hopeaketjuaan.
TIURINLINNA
Vanhoissa tarinoissa mainitaan joskus Tiurin linnan nimi. Tehdyt löydöt ja kivivallien laastitta tehty latomus osoittavat sen pakanuuden aikaiseksi, vaikka se ehkä osaksi uusittuna on ollut käytännössä 1400—1500-luvulle saakka. Linnan muurien sisällä sijaitsi kaupunki. Ruotsalaisten mainitaan vallanneen Tiurin v. 1411, mutta pian se joutui kronikan mukaan novgorodilaisten haltuun, oltuaan mahdollisesti heidän alaisenaan jo sitä ennenkin.
Korkeaharjuisina kohosivat Vuoksen rantojen maat.
Harjut kasvoivat komeata hongikkoa. Honkien lomitse siinsivät somat järvet. Niiden rannoilla oli asuttua maata.
Järviä yhdisti toisiinsa leveä Vuoksi. Eräässä paikassa se soukkeni ja ahtautui kahden harjun väliin. Kaksi saarta se jätti keskeensä ja kolmen koskensa väliin.
Saarella kahden kovimman kosken välissä oli Tiurin kuulu linna ja kaupunki.
Yhtä ja samaa ne oikeastaan olivat, linna ja kaupunki. Linnan muodosti saaren rannoille rakennettu kivivalli, jolla oli selässään hirsistä salvettu, korkea varustus. Kaupunkina olivat varustusten takana sijaitsevat puiset talot.
Talven saapuessa jäätyi virtava Vuoksikin vahvaan jäähän, mutta Tiurin kosket eivät jäätyneet. Ne suojelivat kuohuillaan linnaansa ja kaupunkiaan niin talvella kuten kesälläkin.
Vieras ei päässyt väkisin Tiurin linnaan. Mikäli ei laskettu suosiolla sisään, sikäli sai jäädä ulkopuolelle. Tiurin linna oli valloittamaton linna.
Päästettiin Tiuriin sentään vieraitakin, jos olivat oikealla asialla. Purtensa saivat soutaa suvannon kautta linnanportille ja käydä sisään kaupunkiinkin, mutta aseet oli jätettävä jäljelle. Tavaransa he saivat sitä vastoin tuoda sisään, sillä Tiurin kaupunki oli kuuluisa kauppapaikka. Ja niin liikkuikin kaupungissa valkoviittaisten karjalaisten joukossa suippolakkisia Novgorodin miehiä, kookkaita Ruotsin, Gotlannin ja Tanskan kauppiaita, etäisiä friisejä ja toimeliaita saksoja Saksanmaalta. Kävipä eestejä lahden takaa, ja Suomen sukulaisia tuli omilta mailtaan. Mutta usein liikkuivat joukossa ylinnä Perman heimolaiset, pohjoisen kaupan taitavat pitäjät.
Tiuri tunnettiin ja tiedettiin monen kuninkaan maassa.
Turkiksia myytiin ja ostettiin. Ruotsin ja Tanskan miehet toivat hyviksi tunnettuja aseitaan ja muita takomataitonsa tuotteita. Saksat kävivät kauppaa koreilla kankaillaan, koruillaan ja viineillään. Novgorodin miehet ostivat vaskella ja hopealla, joskus kullallakin, antoivatpa väliin maksuksi bysanttilaisen tai arabialaisen rahankin. Turkiskantamuksien ohella vieraat vyöryttivät laivoihinsa tervatynnyreitä. Terva oli tunnettu hyväksi voiteeksi moneen asiaan. Lienevät ostaneet ja myyneet monia muitakin tavaroita, kuten suolaa ja ehkä orjiakin.
Tiurin kaupunki eli pulskaa elämää kauppansa, koskiensa, valliensa ja maineensa suojassa. Se välitti hyvinvointia ja rikkautta kauas ympäristöönsäkin.
Laajojen seutujen keskuksena se lähetti laivastojaan milloin kaupan, milloin sodan asioissa merien taakse hakemaan rikkautta ja kunniaa, ryöstämään maita ja mantereita. Sen suuressa tuvassa neuvottelivat Kannaksen mahtajat miestensä kanssa monet tärkeät asiat ja pitivät juhlavat pitonsa.
Monet vuosisadat Tiuri eli kukoistuksensa kukkuloilla. Sen korkeat vallit uhmasivat vainolaista, mutta eivät jaksaneet uhmata aikaa. Uusien aikojen koitettua, uusien aseiden saavuttua ja uuden uskon sysättyä syrjään entiset jumalat murtui Tiurinkin valta. Kauppa siirtyi muualle ja linnakaupungin ylväs tarina päättyi.
Jälkimaailmalle kertovat menneistä ajoista vallien ja talojen sammaltuneet peruskivet, puiden ja pensaiden peittämät, joiden lomissa kesäisin kukkii metsäruusu, sekä muinaisten koskien uomat, joista yksi on kuivana ja kahden pohjalla tekee matalaa matkaansa alakuloinen puro.
ITÄÄ VASTAAN
Karjalaisten vanhin historia on ylen hämärä. Vuoden 1000—1100 paikkeilla alkoi Karjalan kukoistuskausi, jonka aiheutti nähtävästi vilkas turkiskauppa. Karjalan lävitse kulkivat rikkaan idän kauppatiet ja nousevan Novgorodin vallan pääväylä länteen. Vaikka karjalaiset yleensä lienevät eläneet viimemainitun kanssa sovussa, käytiin epäilemättä ankaria taisteluitakin. Karjalaiset säilyttivät kuitenkin vapautensa vielä vuosisatoja.
Suuren Aallokkaan luoteisrannikkoa suojeli linnojen pitkä rivi. Niitä oli suurempia ja oli pienempiä ja ne olivat järjestelmällisesti sijoitettuja ja tarkoitustaan vastaavasti rakennettuja. Ne sijaitsivat niin tiheässä, että usein voitiin nähdä linnasta toiseen. Niiden turvissa saattoi seutujen tiheään asuva väestö elää rauhassa. Linnoitusten ketju oli tehty suojaksi itää, mutta myöskin länttä vastaan.
Mäkisalon korkea linna oli varustuksista itäisin ja samalla tärkeimpiä sekä vahvimpia. Se oli etuvarustus, joka ensimmäisenä otti vastaan ja torjui vihollisen hyökkäyksen päästämättä vainolaista sisämaahan.
Mäkisalon linna sijaitsi Aallokkaan saaren korkealla ja jyrkkärinteisellä kalliolla. Sen kolmea rinnettä mies ei pystynyt kiipeämään ylös. Neljäs oli loivempi, mutta sitä myöten pääsyn estivät kivistä miehen korkuiseksi ladotut vahvat ja leveät vallit. Näiden päällä oli vielä miestä korkeampi hirsivarustus, johon oli tehty tarpeelliset ampuma-aukot. Korkeahkosta tornista näki laajalti ympäristöön ja Aallokkaan reunattomalle selälle, jonka pinnan rikkoivat vain kalastajien keinuvat alukset ja taivaanrannalla kirkkaan sään sattuessa näkyvät Valamon saaret.
Linnan sisällä sijaitsivat asumukset. Karja sai suojaa kallioiden välisessä syvennyksessä.
Karjalaisilla oli omat syynsä varuillaan olemiseensa. Aikanaan olivat heidän heimolaisensa olleet lukuisina perustamassa Novgorodin valtaa. He olivat olleet mukana kutsumassa läntisiä varjaageja — aseellisia kauppiaita — Novgorodin maille keskenään eripuraisten heimojen oloja järjestämään. Vieraitten heimojen päästyä sittemmin isännyyteen syntyi vähitellen Suuren Novgorodin valtakunta, joka aseidenkin avulla pyrki laajentamaan alueitaan ja himoitsi omakseen myöskin karjalaisten turkisrikkaita maita.
Novgorodilaiset olivat jo monesti retkeilleet Aallokkaan pohjois- ja länsirannoilla, vaikka ylipäänsä olikin eletty kaupallisessa ystävyydessä. Hyökkäykset oli torjuttu. Suomalaisetkin olivat joskus purjehtineet Nevan kautta kostoretkille karjalaisten rannoille, mutta heidän käyntinsä olivat tilapäisiä ja kotinsa kaukana. Etäiset viikingitkin olivat joskus saapuneet saalista ryöstämään. Heidätkin oli osattu torjua. Moni heistä asettui asumaan karjalaisten joukkoon. Mikäli saapui ystävänä, sikäli sai jäädä maan eläjäksi.
Pahin vaara uhkasi idästä. Ja kerran nähtiin taaskin Mäkisalon tornista ulapalla suuri laivasto. Se tunnettiin Novgorodin asioilla kulkevaksi. Viipymättä sytytettiin vainovalkeat. Väestö kiiruhti linnoihinsa ja niiden vahvat sotiveräjät sulkeutuivat.
Vihollisen suuri laivasto jakaantui kolmeen osaan. Osa suuntasi matkansa länteen, osa koilliseen, mutta suurin osa purjehti Mäkisaloon. Linna saarrettiin ja sen yhteys sisämaahan loppui.
Vihollinen ei ryhtynyt heti hyökkäykseen, vaan osia siitä parveili ympäristössä ryöstäen ja hävittäen kaiken eteensä sattuvan. Katkerin mielin katsoivat linnan puolustajat korkeilta valleiltaan, miten talo toisensa jälkeen puhtaaksi ryöstettynä muuttui savuksi ja tuhkaksi, ja miten aumatut viljatkin säälimättä poltettiin. Joitakin linnasta myöhästyneitä vanhuksia ja paimenpoikia joutui vihollisen käsiin. Pojat tehtiin orjiksi, vanhukset kidutettiin kuoliaiksi.
— Pannaanpa mieleemme miehet, sanoi Karu, Mäkisalon joukon päämies miehilleen vihollisen ilkitöitä katsoessaan. — Vuoromme on meilläkin ja kahta vertaa laajemmin teemme puhtaiksi Novgorodin maita!
Miehet nyökkäsivät äänettöminä. Niin oli tehty ennenkin puolella ja toisella ja niin tehtäisiin vastakin.
Ympäristön ryöstettyään ja puhdistettuaan vihollinen ryhtyi hyökkäykseen. Tiheinä parvina se nousi rinnettä ylös ja syöksyi linnaa vastaan. Tikapuita pystytettiin valleille nousun helpottamiseksi ja portteja yritettiin murtaa isoilla hirsillä, joita orjat kantoivat sotilaiden kilpien suojaamina. Hyökkäys torjuttiin ja vihollinen vetäytyi takaisin verisin päin.
Seuraavana aamuna hämärän vielä vallitessa tapahtui toinen, edellistä kovempi hyökkäys, linnasta satoi kiviä, heittokeihäitä ja nuolia vihollisen joukkoon. Muutama parvi oli jo pääsemäisillään ampuma-aukoista sisään, mutta sen niskaan kaadettu kiehuva vesi vei siltä sisun. Kuumalta vedeltä eivät kilvetkään varjelleet. Tuskissaan huutaen veden polttamat hyökkääjät pakenivat. Keskenkasvuiset poikaset ampuivat mielissään heidän peräänsä nuoliaan surmaten monta vihollista.
Kolmannenkin kerran vihollinen uudisti hyökkäyksensä, mutta sekään ei horjuttanut vahvaa linnaa.
Seuraavina päivinä ei hyökätty. Silloin käytiin sotaa haukkumalla vastapuolta mahdollisimman nasevasti.
Huomattuaan linnan väkivoimin valloittamattomaksi vihollinen päätti käyttää toista keinoa. Kun ase ei auttanut, auttaisi aika sekä sen mukana saapuva nälkä ja jano.
Puolustajilla oli runsaasti ruokaa. Linnassa oli vakinaiset viljavarastonsa ja syötävää oli tuotu mukanakin. Ja jos leipä loppui, niin olihan teurastettavana linnaan ajettua karjaa. Nälkään ei Mäkisalon linna puolustajain mielestä kukistuisi.
Veden saanti oli vaikeampaa. Kallion kolossa oli pienoinen lähde, joka hädin tuskin antoi juomaveden. Muu tarvittava vesi nostettiin järvestä pitkiin nuoriin sidotuilla astioilla. Se oli vaikeaa ja monimutkaista työtä, mutta se oli tehtävä, mikäli mielittiin pysyttää karja hengissä. Peseytymisestä kukaan ei puhunut enää sanaakaan. Pesu oli nyt turhaa ja tarpeetonta.
Veden nostaminen järvestä päättyi kuitenkin äkkiä. Vihollinen sijoitti kaikkialle kallion juurelle aluksiaan, joiden miehistö katkaisi nostoköydet. Kiusallisia aluksia yritettiin upottaa ylhäältä, mutta kun purret asettuivat kallion kupeeseen kiinni, ei putoava lohkare sattunutkaan niihin, vaan molskahti kaaressa ulommaksi.
Nyt elettiin yksinomaan lähteensilmän varassa. Karu kävi tuon tuostakin huolestuneena sitä silmäämässä. Vesi väheni vähenemistään. Karu asetti luotetun miehen lähteen ääreen vartioimaan ja jakamaan vettä niukoin annoksin, mutta sittenkin sen tulo väheni. Ja vihdoin se loppui melkein kokonaan. Päivässä sitä kokoontui vain kipollinen, joka jaettuna olisi merkinnyt pisaraa kutakin henkeä kohden. Karu määräsi veden sekoitettavaksi lehmien maitoon, mutta sittenkään ei juotavaa riittänyt kuin nimeksi, etenkin, kun melkoinen osa maito varoista oli ensin erotettava lapsille.
Muutama päivä elettiin vedettä. Lihoja ei voitu enää keittää, vaan ne syötiin paistettuina. Janoiset miehet leikkelivät teurastetuista eläimistä paloja ja imeksivät niitä. Niissä oli toki vähän kosteata mehua.
Miehet katselivat usein odottavina taivaalle, mutta syksyinen taivas oli selkeä. Jokunen pilvi kulki siellä ja toinen täällä, mutta vettä ei niistäkään herunut. Tietäjä manasi avuksi ilmojen jumalan, kävipä loveen langenneena kutsumassa hätään kaukaisiakin mahtajia, mutta nekään eivät saapuneet aikanaan, vaikka velho väittikin niiden luvanneen apuaan.
Miesten mieli painui pakostakin totisemmaksi. Monet laskettelivat janostaan välittämättä iloisia kompiaan aitokarjalaiseen tapaan, mutta useat liikuskelivat jo allapäin. Eipä ollut paljon tehtävääkään. Vihollinen ei hyökännyt eikä linnassa ollut muuta puuhaa kuin pajassa takominen ja taottujen aseiden varttaminen sekä nuolien teko. Näihin töihin kului liiasta ajasta vain osa.
Pojat sitävastoin puuhasivat ahkerasti. Vallien sisällä kasvoi joitakin puita, jotka oli jätetty kaatamatta siksi, että ne antoivat kesäistä aurinkoa vastaan varjoisaa suojaa ja estivät kalliot kuumenemasta paljain jaloin kävelemättömiksi. Puiden oksien varaan pojat rakentelivat omia laitoksiaan, korkeita lavoja, joille he sitten keräsivät heittokivikasoja ja nuolivarastojaan. Miehet katselivat hyväksyen kekseliäiden poikien puuhaa ja auttoivat heitä työssään. Kaskipa Karu antaa heille suojaksi vihollisen nuolia vastaan muutamia kilpiäkin. Pojat ripustivat ne viipymättä lavojensa kupeille tarpeellisiin paikkoihin ja odottivat kiihkeinä vihollisen hyökkäystä käytännössä näyttääkseen keksintönsä etevyyden.
Näin elettiin ja odoteltiin ratkaisua.
Karu tarkkasi päivin ja öin vihollisen toimia. Vihollinen majaili huolettomana elämöiden risuista kyhäämissään majoissa ja aluksissaan sekä odotteli nälän ja janon vaikutuksia.
Muutaman kerran nähtiin vihollisen raahaavan leiriinsä karjalaisia naisia. Heidät oli keinolla tai toisella ryöstetty kauempaa sisämaasta ja heitä odotti synkkä kohtalo. Karu päästi tuiman kirouksen ja vannoi kaamean koston.
Karulla oli linnan päämiehenä monet huolensa, mutta hänellä oli sitäpaitsi yksityisetkin murheensa, vaikka hän ei niitä julki julistanut eikä muutenkaan näyttänyt. Hänen ainoa poikansa oli ollut kalastamassa kaukana Aallokkaan ulapalla vihollislaivaston tullessa. Viholliset olivat hänet kai siepanneet saaliikseen, ellei ehtinyt ajoissa paeta, jota oli vaikea uskoa.
Huoli pojan kohtalosta kalvoi Karun mieltä. Nähdessään naisia kuljetettavan väkisin vihollisen leiriin palautui pojankin häviäminen yhä tuskastuttavampana hänen mieleensä. Vihollisen leirissä ei poikaa näkynyt — kaipa ne olivat hänet heti tappaneet. Itsekseen huoaten isä lähti taas toimiinsa.
Piiritys kesti kauan. Viimeisiä elukoita syötiin. Vain kaksi vähämaitoista lehmää lypsi lapsille enää juotavaa ja pian loppuisi syötäväkin. Näin pitkää saartoa ei oltu ennen koettu.
Eräänä iltana Karu nousi torniin. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Se punasi känneiksi äärettömät metsät ja sen säteet leikkivät poltettujen talojen mustilla raunioilla. Vihollisenkin leirissä oltiin tavallista hiljempaa. Useimmat kai nukkuivat. Luonnon suuren rauhan keskellä tuntui sodan kaameus ikäänkuin pahalta unelta.
Vihollisen leirin keskellä oli muita suurempi, riukupuiden varaan rakennettu ja kankaalla päällystetty maja. Sen ympärillä liikehti ihmisiä. Karu syventyi touhua tarkkaamaan.
Majasta syöksyi ulos hajahapsinen karjalainen nainen. Sotilaat ottivat hänet kiinni ja veivät takaisin. Kuului kimeä parkaisu ja epäselviä huutoja. Sitten rauhoittui melu.
Karun kädet puristuivat lujasti tähystysaukon hirteen.
Tuokion kuluttua kuljetettiin majan luokse puolialastonta vankia. Hämärä esti jo selvän näkemisen, mutta Karu arvioi vangin pitkäkasvuiseksi nuorukaiseksi. Kumma värähdys vavahdutti katsojan mahtavaa vartaloa ja mieleen iski paha aavistus. Jospa se olikin hänen poikansa?
Vanki vietiin majaan. Tuokion kuluttua hänet tuotiin jälleen ulos. Hänet sidottiin läheiseen puuhun ja paita reväistiin yltä. Hämärässä kuulsi paljas selkä valkoisena.
Karu kumartui ulos tähystysreiästä paremmin nähdäkseen ja ehkä kuullakseenkin. Vahvaruumiinen ja kovaluontoinen mies vapisi.
Majasta tuli ulos komeapukuinen mies pysähtyen puuhun sidotun luokse. Kuului puhetta, mutta sanoja ei erottanut. Sitten näkyi miten ruoska kohosi korkealle ja putosi läjähtäen valkoiseen selkään. Yhä uudelleen se kohosi ja putosi.
Karun katse hämärtyi. Kädet puristuivat väliin nyrkkiin, väliin ne tarrautuivat kovaan hirteen. Hänen vierellään seisova vartiomies murisi itsekseen, mutta Karu ei sitä huomannut.
Tajuttomaksi piesty vanki raahattiin pois. Katsoja lähti tornista raskain askelin. Karu ei tietänyt oliko piesty poika hänen poikansa, mutta joka tapauksessa hän oli karjalaispoika. Ehkä oli oma poika, ehkä ei. Oli miten oli, vaikeaa oli vahvan miehen olo. Mitään sanomatta ja kysymyksiin vastaamatta hän kulki linnan kallioilla illan pimetessä jo mustaksi yöksi.
Aamun hämärtäessä etsittiin päällikköä. Hänet löydettiin istumassa syrjäisimmässä sopukassa pää käsien varaan painuneena.
— Tursaan vuorella palaa merkkituli! Joudu katsomaan! huusi etsijä päällikön löydettyään.
Vasta toistamiseen huudettuaan mies sai Karun hereille. Hän ei ollut nukkunut hiventäkään, mutta ainainen huoli, nälkä ja jano sekä eilisillan näky oli hetkeksi herpauttanut lujan miehen. Asian ymmärrettyään hän riensi viipymättä torniin.
Tursaan etäisellä vuorella paloi tosiaankin kirkas merkkituli. Väliin se ikäänkuin sammui ja sitten leimahti taas liekkiin, paloi pitempiä aikoja ja himmeni, pian uudelleen syttyäkseen. Outo ei olisi sen leikkiä ymmärtänyt, mutta Karu tulkitsi pian sen ilmojen halki lähettämän sanoman ja ilmoitti sen kokoontuneille miehilleenkin:
— Vihollinen on lähtenyt pois Tursaan tienoilta ja purjehtii tänne päin.
— Mitähän mahtanee merkitä? tiedusteli joku miehistä.
— Sitä se merkitsee, että vihollinen kokoaa tänne kaikki voimansa. Sitten se joko koettaa väkirynnäköllä kukistaa meidät, tai lähtee pois niine hyvineen. Omalta kohdaltani luulen, että saamme pian torjua ankaran hyökkäyksen, kovemman kuin milloinkaan ennen.
Miehet olivat mielissään sanomasta. Joutava olo päättyisi ja ratkaisu tapahtuisi puoleen tai toiseen. Linnan väen uutinen nostatti pian jalkeille.
Aamulla tiedoitettiin Karkianmäeltäkin kolmannen vihollisjoukon lähteneen purjehtimaan Mäkisaloon päin.
— Meidät ne aikovat nutistaa, Karu tuumaili. — Heikompia ovat Tursaan ja Karkianmäen linnat, mutta hyvin jaksoivat puolustautua. Pienemmät vihollisjoukot niillä kyllä oli vastassaankin. Nyt kaikki vainolaiset kokoontuvat tänne ja pian kysytään nälkäisten miestemme sisua.
Päivemmällä linnan miehet katselivat vihollisen apuvoimien tuloa. Kymmenillä suurilla aluksilla niitä saapui. Sadoiksi laskettiin tulijoiden pääluku.
Iltapäivällä kutsuttiin Karu portille. Siellä häntä odotti vihollisen päällikkö kirjavine seurueineen.
Mahtipontisin sanoin ja viitaten suurin elein äsken saapuneisiin apujoukkoihin vihollispäällikkö vaati linnan antautumista. Tulkki käänsi sanat karjalaksi.
— Mitä luvataan, jos antaudumme? tiedusteltiin vastapuolelta.
— Henkenne saatte pitää ja lähteä vapaasti kotiinne, vastattiin. — Sitäpaitsi on teidän ruvettava liittoon Novgorodin kanssa.
Karu raapi ivallisesti hymähtäen leuanaluspartaansa ja virkkoi sitten:
— Hyvin sinut ja sinun lupauksesi tiedän ja tunnen, paksu Matvei. Sinä et kai ilenne väittää milloinkaan pitäneen lupauksiasi? Käännä sille sanani suoraan, tulkki.
Tulkki ei uskaltanut kääntää. Karu viittasi luokseen muutaman miehensä, joka Novgorodin kauppamatkoillaan oli oppinut venäjän kielen. Mies käänsi vastauksen mielissään irvistellen.
Päällikkö Matvei ei silti ottanut suuttuakseen. Naureskeli vain ja sanoi pitävänsä sanansa.
— Sano sille, että mokoman miehen puheisiin ei uskota, ja että ennemmin hän ottanee väkisin taivaalta kuun kuin Mäkisalon linnan. Ja sano sille vielä lisäksi, että ellei hän heti häviä täältä, niin ripustamme pian hänet isosta vatsastaan Novgorodin portille muille varoitukseksi.
Tulkki käänsi Karun puheet täsmälleen ja hiukan omillaankin höystäen. Matvei vaan nauraa hohotti.
— Lopuksi saattanet sanoa ryssälle, että hän on suuri sika. Matvei ei suuttunut vieläkään, mutta muuttui jo totisemmaksi.
— Et arvanne, että poikasi on minun armoillani, virkkoi hän tuokion mietittyään. — Aikaisemmin en sitä tietänytkään, mutta eilisiltana tunsi muuan karjalaistyttö — lienee vaikka morsiamensa — nuoren miehen. Siitä se asia selvisi. Jos antaudut, niin poikasi saat eheänä takaisin. Muuten ruoskitutan hänet kuoliaaksi.
Karun piirteet kovenivat. Matvei odotti vastausta tuokion ja virkkoi:
— Neuvoisin sinua säästämään poikaasi.
— En antaudu.
— Etkö silläkään uhalla, että näet omilla silmilläsi ainoan poikasi kuolevan?
— En.
Karu käänsi Matveille selkänsä ja lähti linnaan. Matvei vetäytyi seurueineen omiensa luokse.
— Jospa sentään pitäisi nyt sanansa, virkkoi muuan pelkuriksi epäilty mies.
— Älä usko ryssään äläkä anna sille pikkusormeasikaan tai muuten se vie koko ruumiisi ja vielä sielusi kaupanpäällisiksi, ärähti Karu, ja siihen päättyi se puhe.
Ratkaiseva hyökkäys oli nyt tiedossa. Karu päätteli sen tapahtuvaksi aamunkoitteessa ja ryhtyi toimiin sen varalta.
Vihollisenkin leirissä oltiin kovassa työssä. Sieltä kuului huutoa ja kirveiden kalsketta.
Illansuussa saapui päällikkö Matvei jälleen portille tapaamaan Karua. Hänen seuralaisensa kuljettivat mukanaan puolialastonta nuorukaista.
Karu katseli tulijoita portin viereisestä ampuma-aukosta. Hän tunsi nuorukaisen pojakseen.
— Näet väkemme paljouden, puhui Matvei. — Väkisin otamme linnasi ellet hyvällä antaudu. Toin mukanani poikasi. Saat hänet heti kun avaat portin.
Karu ei vastannut.
— Et taida paljoakaan välittää pojastasi, jatkoi Matvei. — Kysyn vielä viimeisen kerran: antaudutko?
— En.
— Hyvin olen pidellyt poikaasi, nauroi vihollisen päällikkö. — Katso!
Päällikkönsä viittauksesta repäisivät sotilaat vaatteen pojan hartioilta ja käänsivät hänen selkänsä isän nähtäväksi. Se oli ruoskan ylt'yleensä veriseksi repimä.
Isän huulilta kuului vain alkuunsa tukahdutettu huokaus.
— Vielä paremminkin voin häntä kohdella! ärjyi Matvei. — Päästäkää hänen suunsa auki, miehet! Puhu isällesi, poika, ja kehoita antautumaan.
— En kehoita! huusi poika. — Älä usko niitä, isä! Jos minut tappavat, niin osaan kuolla.
— Tukkikaa sen suu! ärähti Matvei. — Tuleen tuo vietävän sikiö! Vihollisjoukko siirtyi nuolenkantaman päähän. Nuorukainen riisuttiin alastomaksi ja sidottiin jaloistaan kallion kupeessa kasvavaan pieneen petäjään. Kädet köytettiin lujasti yhteen. Pää vain kosketti maata. Sitten kiduttajat keräsivät kuivia risuja, asettivat ne verisen selän alle, ja sytyttivät tuleen. Kamala tuska väänsi nuorukaisen kasvot muodottomiksi, mutta hän ei äännähtänytkään.
Tekonsa tehtyään hirmutyöntekijät vetäytyivät kauemmaksi nauramaan ja ilkkumaan. Ja heidän lisäkseen tuli alempaa sadoittain täysissä aseissa olevia miehiä.
Karu seisoi ampuma-aukossa käsivarret ristissä rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hengityksensä kulki raskaana. Miehet katselivat onnettoman kärsimyksiä nyrkkejään puristellen. Muuan heistä riensi Karun luokse ja huusi kiihtyneenä:
— Avatkaamme portti ja syöksykäämme ulos! Pelastamme poikasi.
— Ei, vastasi päällikkö. — Viholliset ryntäisivät sisään.
Sitten välähti hänen silmissään tuima välke ja hän sieppasi lähimmältä mieheltä keihään. Kalliolla kiemurteli nuorukainen sietämättömissä tuskissa.
Karu katsoi poikaansa hetkisen ja hänen kasvoilleen levisi rakastavan isän hymy. Sitten hän kallistihe taakse päin, kokosi voimansa hirvittävään ponnistukseen, tähtäsi tarkoin, ja lennätti keihäänsä. Se osui maaliinsa ja päätti nuorukaisen tuskat.
Miehet katsoivat päällikköään ihmetellen.
— Oikein teit, virkkoi heistä muuan.
Karu nojasi hirsiseinään. Kylmä hiki valui hänen otsalleen piirtäen valkoisia juovia likaantuneille kasvoille. Sitten hän istahti varustuksen reunalle ja viipyi siinä kauan. Miehet hiipivät yksitellen pois, sillä he ymmärsivät päällikkönsä yksinolon tarpeen.
Aikansa istuttuaan Karu lähti liikkeelle. Hänen kasvoillaan ei enää nähty hymyn häivettäkään ja aikaisemmin iloisina pälyilleet silmät olivat nyt tutkimattoman totiset.
Koko yön hän kierteli paikasta toiseen. Keskiyöllä hän osui jyrkänteen reunalle ja huomasi silloin, ettei vihollisaluksia ollutkaan enää vedenottoa estämässä. Hän pani heti miehensä nostamaan vettä. Virkistävä vesi valoi linnan puolustajiin uuden elämän.
Päivän vasta heikosti sarastaessa vihollinen hyökkäsi. Valtavina laumoina se rynnisti, mies toisessaan kiinni, kilvet valmiina vastaanottamaan ylhäältä singottuja keihäitä, nuolia ja kiviä. Kymmeniä tikapuita pystytettiin valleja vasten ja niitä pitkin kiipesi mies miehen takana. Ja miehen kaaduttua keihään lävistämänä tai nuolen satuttamana oli sijalla jo toinen.
Valtaisilla hirsillä jyskytettiin portteja. Hirren pään iskiessä kumahti portti aina pahaenteisesti. Puusta tehdyn, miesvoimalla kannatetun katoksen suojaamina orjat työnsivät portinmurtajaansa tahdissa edes ja takaisin, ja yhä pahemmin natisivat itäisen portin liitokset. Puolustajat koettivat murtaa katosta viskaamalla sen päälle raskaita kiviä. Ne vain lisäsivät katon painoa, mutta eivät jaksaneet murtaa sitä rikki. Vihdoin työntyi jo hirsi portin lävitse.
— Tänne miehiä! huusi Karu, joka oli aina läsnä uhkaa vimman vaaran paikalla.
Miehiä juoksi hätään. Portin tueksi kannettiin tuota pikaa hirsiä ja kasattiin iso kiviröykkiö. Silloin murskasi hirsi jo toisenkin aukon. Sen takaa näkyivät vihollisen riemuitsevat naamat.
Lennättäessään aukosta keihästä vihollisparveen huusi Karu:
— Jousimiehiä tänne!
Jousimiehet tulivat. Hirren pään vetäytyessä uuteen syöksyyn he sinkauttivat avoimeksi jääneestä aukosta nuolensa tiheään orjaparveen, jolla ei ollut kilpiä suojanaan. Jokainen nuoli kaasi miehen. Hirsi putosi maahan. Nyt suuntasivat jousimiehet nuolensa katoksen kantajiin. Pian olivat nekin saaneet tarpeensa. Katos mätkähti maahan ja jäi porttia vasten kallelleen. Miehiä syöksyi sitä pitkin valleille. Keihäillä heidät työnnettiin takaisin.
— Vihollinen tuli sisään vallin toisesta päästä!
Karu riensi miehineen hätään. Kolmisenkymmentä novgorodilaista oli jo sisäpuolella ja lisää kiipesi vallin yli.
Vimmatulla taistelulla tuhottiin sisään päässeet ja siirryttiin taas taistelemaan valleille.
Itäisen portin takana vihollisella oli sillä välin omat puuhansa. Karun vietyä miehiä toiseen paikkaan jäi porttivalleille vähän puolustajia. Kaatuneen katoksen alle ryömineet viholliset sytyttivät kaikessa rauhassa kivivallin päällä olevan hirsivarustuksen tuleen ja pian loimusi kuiva puu jo ilmiliekissä.
Tulen kohdalla taukosi taistelu. Puolustajat katselivat ällistyneinä mokomaa temppua ja hyökkääjät odottivat iloisina tulen vaikutusta. Muualla jatkui taistelu keskeytymättä.
Karu huudettiin taaskin hätään. Kun tulta ei voitu enää sammuttaa, hän määräsi heti repimään vallista tulen viereisen sivustan. Nostetulla vedellä jaksettiin varjella tulen leveneminen toiselle sivustalle.
Pian nähtiin kumma tapaus: puolustajat repimässä hirsivarustusta sisäpuolelta ja hyökkääjät samassa toimessa ulkopuolella.
Tehty aukko rajoitti tulen leviämisen, mutta kivivallille olisi nyt helppo kiivetä, ellei elävistä ihmisistä jaksettaisi muodostaa siihen uutta varustusta. Karu kokosi miehet, mikäli ne vain suinkin muualta joutivat, aukkoon, ja päällikkö Matvei lähetti samoin siihen parhaan väkensä. Hurjasti huutaen syöksyttiin vastatusten. Nyt taisteltiin melkein rinta rintaa vasten, ja kirveet, miekat, nuijat sekä puukot olivat kätevimpiä käsitellä.
Pojat saivat nyt odottamansa tilaisuuden. Lavaltaan pojat lennättivät tappavia nuoliaan ja kipeästi koskevia kiviään vihollisten sekaan. He olivat jo taitavia jousenkäyttäjiä ja heittokivensä he saivat osumaan ketterästi liikkuvaan oravaankin, saatikka sitten isoihin miehiin. Ja aina he älysivät tähdätä sellaiseen paikkaan, jota kilpi ei suojannut. Karu huusi kesken kiivasta ottelua heille kiittävän sanansa. Päällikön kehaisu pani pojat toimimaan vieläkin innokkaammin.
Naisetkin auttoivat yhteistä asiaa. He nostivat kiireen kaupalla vettä järvestä, keittivät sen kattiloissaan kiehuvaksi, ja kantoivat sen sikäli vallien luo miesten käytettäväksi. Odottamattaan sai vihollinen niskaansa kiehuvan vesiryöpyn. Naiset myöskin sitoivat sekä hoivasivat haavoittuneita parhaan taitonsa mukaan.
Aurinko oli kiivennyt jo sangen korkealle. Itsestään, kenenkään käskemättä taukosi taistelu hiljaisemmaksi.
Voitostaan varsin varmaa päällikkö Matveita alkoi jo arveluttaa. Paljon miehiä oli jo kaatunut ja haavoittunut ja muut olivat ylen uuvuksissa. Alemmat päälliköt napisivat ja miehetkin olivat leikkiin haluttomia. Matvei päätti kuitenkin tehdä viimeisen yrityksensä.
Päällikkö Karukin arvioi tähänastisen taistelun tuloksia. Paljon oli karjalaisiakin kaatunut. Jos vihollinen ryntäisi vielä kerran mistään välittämättä, niin tuskinpa vallin aukkoa jaksettaisiin kauankaan puolustaa.
Päällikköjensä ajamina novgorodilaiset syöksyivät vielä kerran aukkoon. Muualla ei enää hyökätty muuten kuin puolustajain voimien hajoittamiseksi.
Karjalaiset kerääntyivät aukolle jättäen muualle vain vartiomiehet. Taisteltiin viimeinen taistelu.
Sitkeästä vastarinnasta välittämättä vihollinen nousi jo kivivallille. Puolustajat syytivät sen takaa kiviään ja pistivät sekä hakkasivat aseillaan. Vastarinta oli jo murtumaisillaan, kun Karu äkkiä hyppäsi muurille ja alkoi sitä puhdistaa. Hänellä oli jättiläisen voimat ja talttumaton tarmo. Nokeutuneena, revityin vaattein, nuoli törröttämässä lakissaan, ja verta vuotaen riehui hän vihollisten ja nokisien hirsien keskellä mustana paholaisena. Hänen kilpensä oli raskas, sillä siihen oli heitetty jo monta keihästä, mutta niistä välittämättä hän piti sitä kädessään. Salamana risteili hänen miekkansa. Ja kun hän oli aikansa riehunut, oli valli hänen kohdaltaan puhdas vihollisista. Hänen miehensäkin ponnistivat kaikki voimansa ja ajoivat vihollisen verissäpäin takaisin.
Päällikkö Matvei raivosi miestensä takana, mutta hänen sotilaansa perääntyivät hänestä välittämättä. He pelkäsivät mustaa paholaista.
Karu katsoi vallilta vihollisten peräytymistä. Hän näki sen vetäytyvän yhä kauemmaksi. Silloin hänen silmiinsä osui poikansa puussa riippuva ruumis.
— Kostan puolestasi! karjaisi hän, heitti kilpensä kaatuneiden vihollisten sekaan, ja syöksyi alas.
Karjalaiset katselivat hänen huimaa menoaan ihmeissään, mutta jopa tarttui hillitön vimma heihinkin. Väsymys unohdettiin ja riennettiin kovasti huutaen päällikön perässä.
Monin verroin ylivoimainen vihollinen ei enää yrittänytkään vastarintaa. Kauhun valtaamana se riensi aluksiinsa jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Hurjistuneet karjalaiset rynnistivät tiheimpiin joukkoihin ja tekivät sikäli säälitöntä jälkeä.
— Missä on roisto Matvei? karjui karjalaisten päällikkö iskujensa lomassa. — Tapan hänet!
Matvei kahlasi juuri alukseensa, kun Karu tavoitti hänet, työnsi miekan hänen kylkeensä ja musersi toisella valtavalla iskulla hänen kypäränsä ja päänsä. Ruumiin hän potkaisi aaltojen vietäväksi.
Novgorodin hyökkäys oli torjuttu ja Mäkisalon linna sekä karjalaisten itsenäisyys pelastettu, mutta raskaat uhrit oli taistelu vaatinut ja vienyt.
Vuodet kuluivat, ajat muuttuivat.
Mäkisalon linnaan johtavaa polkua kapusi sauvansa varassa vapiseva vanhus. Kallion korkeimmalle huipulle päästyään hän istahti kovalle kamaralle ja antoi katseensa lipua Aallokkaan kimaltelevan ulapan ylitse. Tuuli liehutteli hänen valkoisia hapsiaan ja pitkää valkoista partaansa.
Karuna hänet mainittiin, kuuluna Mäkisalon päällikkönä, jonka maine eli kirkkaana heimon keskuudessa. Kerran vuodessa, kesän jo loputtua ja syksyn karistaessa puiden lehtiä, hän nousi linnavuorelle muistelemaan muinaisia asioita ja arvailemaan tulevaisia.
Kauan hän istui aatoksissaan katsellen linnansa lahoavia hirsiä ja ravistuvia kivivalleja, taivasta ja järven ulappaa.
Selältä purjehti alus. Karu tunsi sen Novgorodin miesten laivaksi.
— Liittoon ovat heimoni nykyiset miehet taipuneet novgorodilaisen kanssa, ajatteli hän alusta katsellessaan. — Liittoon ja aseveljeyteenkin. En jaksa luottaa idän miesten ystävyyteen. Kukapa heimoni tulevaiset kohtalot tietänee.
KARJALAISET HÄÄT
Naisen ryöstämällä aviokseen ottaminen muuttui vähitellen sovinnolla tapahtuvaksi naimiskaupaksi, vaikka lunnaiden maksaminen muodossa tai toisessa jatkuikin. Naimiskauppojen onnellista tekoa alettiin juhlia iloisena perhetapahtumana ja niin muodostuivat näistä tilaisuuksista vihdoin varsinaiset häät, joita vietettiin komeasti ja perinpohjaisesti. Kertomuksen runo on Kantelettaresta.
Veikko nai naisen Naakaviidan talosta.
Tytön katseltuaan ja sopivaksi havaittuaan hän pistäytyi eräänä yönä Naakaviitaan ja sitaisi silkkinauhan tytön aitan ovenripaan. Aamulla oli nauha kadonnut. Tyttö oli suostuvainen lähtemään Veikkolaan miniäksi.
Vähän myöhemmin hän käväisi puhemiehensä kanssa Naakaviidan tuvassa. Peräpöydälle hän asetti lahjansa. Isäntä otti ne vastaan suostuen siten antamaan lahjojen tuojalle tyttärensä. Puhemies sopi hänen kanssaan muista ehdoista ja niin oli asia sikäli selvä.
Aikanaan kävivät Naakaviidan isäntä ja emäntä tarkoin katsomassa ja arvioimassa Veikon kotitalon. Se havaittiin vauraaksi ja hyväksi. Veikkolan väki käväisi vuorostaan Naakaviidassa ja päätteli talon laatuisaksi. Kaupat päätettiin. Häät sovittiin pidettäviksi Naakaviidassa.
Häät tuottivat morsiamen vanhalle emolle paljon puuhaa. Talon arvo vaati komeita häitä, joihin käskettäisiin paljon vieraita, joilta ei saisi puuttua mitään. Suurella touhulla teurastettiin iso härkä ja lampaita, lihoja paistettiin ja lampaan lapoja palvattiin, moninaisia kyrsiä ja piirakoita leivottiin ja olutta pantiin. Ja viimeksi pestiin valtava tupa loistavan puhtaaksi sekä varattiin häävieraille nukkumatiloiksi olkia ja taljoja.
Tämän touhun kestäessä kulki morsian talosta taloon antia keräämässä. Yhdestä talosta annettiin yhtä lajia, toisesta toista, etupäässä lankoja, villoja ja pellavaa. Emännäksi aikovaa piti itse kunkin auttaa omavaraisen elämisen alkuun. Sitä vaati vanha ja hyvä tapa.
Naakaviidan isäntä kulki käskemässä vieraita häihin.
Sanottuna aikana vieraita alkoi jo saapuakin. Sulhanen lennähti ensimmäisenä pihaan korskeimmalla hevosellaan ja reessään suurimman tappamansa karhun nahka ja lisäkomeutena vielä hirventalja. Reessä istui toisena puhemies.
Sitten tuli Veikkolan muu väki. Ja väkeä alkoi vähitellen lappaa taloon joka suunnalta. Kaikki olivat juhlatamineissaan ja kullakin oli mukanaan parhaita eväitään sen varalta, ettei häätaloa syötäisi kerrallaan puhtaaksi. Eväät annettiin Naakaviidan emännälle, joka korjasi ne taiteensa ja aikanaan nautittaviksi.
Kolme päivää kestivät Naaka viidan mainiot häät. Moninaisilla menoilla, taioilla ja neuvoilla valmisteltiin nuorien yhteen yhtymistä. Miesväki käsitteli sulhasta ja naisväki neuvoi morsianta. Ja väliin helähti kantele. Silloin lauloivat partasuut uroot suurista teoista ja syvistä synnyistä.
Morsian istui karsinassa itkijänaisten keskellä. Sulhanen eleli tuvan perillä vakavien miesten parissa.
Karsinassa neuvoivat tuttavat miehelään lähtijää uuden talon tavoille:
»Vielä meitä neuvotahan,
Orpoa opetetahan —
Kuules neiti, kuin sanelen,
Kuin sanelen, kuin puhelen:
Menet toisehen talohon,
Perehesen vierahasen,
Toisin siellä, toisin täällä,
Toisin toisessa talossa,
Perehessä vierahassa —
Tap' on toinen ottaminen,
Entinen unohtaminen.
Pitäisi sinun piteä
Pää tarkka, tania mieli,
Ymmärrys yhentasainen,
Iltasella silmät virkut
Valkiita virittämähän,
Aamusella korvat tarkat
Kukon ääntä kuulemahan.
Konsa kukko kerran lauloi,
Lauloi kerran, lauloi toisen,
Silloin aika nousta nuoren,
Hetki haikia havata.
Kons' ei kukko laulakana
Ei äännä isännän lintu;
Piä kuuta kukkonasi,
Otavaista oppinasi.
Käy sie ulkona usein,
Käy sie kuuta katsomassa,
Otavaista oppimassa,
Tähtiä tähyämässä;
Konsa oikein on otava,
Sarvet suorahan suvehen,
Pursto perin pohjaisehen,
Silloin nuorten nousuaika,
Vanhojen lepuuaika.
Silloin aikasi sinunki
Nousta luota nuoren sulhon,
Viereltä verevän sulhon;
Saaha tulta tuhkasista,
Valkiata vakkasesta.
Kutkuttele kullaistasi,
Katkuttele kaunoistasi:
'Anna tulta armaiseni,
Valkiaista marjaseni!'
Saat sie piitä pikkuruisen,
Tauloa taki vähäsen;
Iske tuli tuikahuta,
Tikkurintahan viritä.
Lähe läävähän samalla
Läänimään emännän läävä,
Käy sie kuunnellen kujassa,
Kuunnellen kujan takana,
Ammoiko anopin lehmä,
Hirnuiko apen hevonen,
Kylyn lehmä kytkäsevi,
Naukasee naon vasikka,
Heinän hienon heittäjäistä,
Apilan ojentajaista.
Käy kujaset kuukistellen,
Läävänpohjat längistellen,
Olet lehmille ojenna,
Heposelle heinät heitä,
Heinät varsoille valitse.
Katso karkkokarsinoa,
Emälammaslattiata,
Luo silmät sikoinki päälle;
Elä sie sioille singu,
Elä potki porsahia,
Kanna kaukalo sioille,
Purtilonsa porsahille,
Kun sitte tulet tupahan,
Tule kolmena tupahan,
Tuo sie luuat, tuo sie lunta,
Itse tule kolmantena.
Kun sie lattiita lakaset,
Elä lapsia lakase;
Nosta lapset laavitsalle,
Pese silmät, pää silitä,
Anna leipeä kätehen,
Vuole voita leivän päälle;
Kun ei leipeä talossa,
Anna lastunen kätehen.»Vasta toisena päivänä sulhanen sai nähdä morsiamensa. Silloin annettiin nuorikko komeasti koristeltuna miehelle illansuussa ja peitetyin päin. Kylmä oli nuorten aitta, mutta kylmän korvasi oma lämpö.
Kolmantena päivänä jatkettiin pitoja. Suuren tuvan joka sopessa iloittiin ja tarinoitiin. Pitkät pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta, ja isäntäväki katsoi tarkkaan, ettei keneltäkään mitään puuttunut.
Päivän jo hämärtyessä alkoivat itkijänaiset taas valituksensa. Sulhanen saapui aitasta tupaan täysissä lähtötamineissaan ja vyöllään miekka, arvomiehen merkki. Ja pian tuotiin tupaan nuorikkokin.
Itkusilmin lähtijä valitti eron haikeutta, ylisti kaunoista kotiaan, isän ja äidin hyvyyttä, siskoparven hellää mieltä ja kasvinkumppalien ystävyyttä. Itkien hän sanoi hyvästit entiselle elämälleen. Kotvan hän viipyi isänsä käsillä, kauimmin emonsa povella.
Emonsa eteen hän polvistui ja tämä sitoi hänen päähänsä valkean hunnun, naidun naisen arvomerkin.
Kantele helähti soimaan. Veikko vei nuorikkonsa rekeensä, ja lennätti hänet huurteisten metsien läpi tulevaan kotiinsa, jossa odottivat vielä uudet juhlat ja niiden päätyttyä pitkä, työstä rikas arkinen elämä.
LÄNTTÄ VASTAAN
Aikojen kuluessa oli Suomen ja Ruotsin välille muodostunut vilkas kanssakäyminen. Molemmin puolin tehtiin rauhallisia kauppamatkoja, mutta myös sotaretkiäkin. Suomalaisten sotaretket Ruotsiin jatkuivat vielä viikinkiajan loputtuakin. Arvellaan Ruotsin kuninkaan Eerikin 1150-luvulla tehneen Suomeen sotaretken lopettaakseen suomalaisten epämieluisat vierailut. Hänen mukanaan seurasi piispa Henrik, joten matkasta muodostui samalla ristiretki, jonka toiset arvelevat suuntautuneen Aurajoen tienoille, toiset taas Satakunnan rannikoille.
Korkeilla kukkuloilla syttyivät vaino valkeat. Viesti kulki kylästä kylään ja pitäjästä pitäjään kutsumassa miehiä taisteluun.
Monet saapuivat, monet jäivät saapumatta. Vanhojen jumalien palvojat riensivät puoltamaan uskoaan ja vapauttaan. Ristin-Kiesukseen uskovat jäivät enimmäkseen kotiinsa. Heistä saapui joku yhtyäkseen uskolaisiinsa.
Vähitellen oli uusi usko vallannut jalansijaa Suomen rannikolla. Miehen ja naisen se oli saanut valtoihinsa siellä, toisen täällä, ja sitten oli jo yhä useampi hyljännyt isien jumalat. Se oli hiipinyt esiin hiljakseen ja jakaen sikäli miehet ja miesten mielet kahtia. Ja nyt se saapui voimalla ja väellä levittämään valtaansa.
Vähän saapui miehiä rannalle. Etäisimmät eivät ehtineet ajoissa perille. Hyökkääjä oli saapunut huomaamatta läntisen meren takaa heimolaistensa ja uskolaistensa pariin Ahvenanmaan saaristoon ja purjehti nyt sopivalla tuulella sieltä äkkiarvaamatta Suomen rantaan. Vihollislaivaston etumaiset alukset työntyivät jo näkyviin saarien takaa.
Seudun korkeimmalla kukkulalla seisoi Korpelainen, heimon mahtavin tietäjä, muutamien miesten ympäröimänä. Ikäpuolelleen jo kääntyvä aurinko valaisi hänen järeitä piirteitään. Tuuli liehutti haivenia ja harmaata partaa. Tuikeina katsoivat tuuheiden kulmakarvojen alla piilevät siniharmaat silmät vihollisen tuloa. Ja mikäli laivasto lähestyi, sikäli tiukkenivat kasvojen juonteet.
— Paljon on vihollisia, virkkoi muuan miehistä. — On enemmän kuin milloinkaan ennen.
— Niin näkyy olevan, vahvisti toinen. — On torjuttu ennen vainolainen rannoiltamme, mutta tuota emme jaksane enää torjua.
— Vaikeata se lienee.
Miehet katsoivat kysyvinä Korpelaiseen, mutta hän ei avannut suutaan vastatakseen. Liikkumatta vaan yhä katsoi tulijoita. Jo häämöittivät saarien lomissa laivaston viimeiset alukset.
— On niitä ainakin kolme vertaa enemmän kuin meitä, virkkoi silloin taas joku katsojista. — Mitä arvelet. Korpelainen?
Tuokioon ei tietäjä vastannut mitään, mutta sitten vetäytyivät hänen kasvonsa hymyn tapaiseen häiveeseen ja hän kysyi vuorostaan:
— Peloittaako miehiä?
— Ei peloittane enemmän kuin sinuakaan! kivahti eräs nuoremmista. — Muuten vain kysytään mieltäsi, kun sinun on meitä johdettava. Kukapa muukaan johtaisi, kun kuningas kuoli eikä uutta ole vielä valittu.
Tietäjä vaipui taas tarkkaamaan vihollisen lähestymistä. Kotvan sitä katseltuaan hän sanoi verkkaan ja painokkaasti:
— Minun on kai teitä johdettava kun ei ole kuningasta. Epätasaiseksi tulee taistelu, mutta oteltava meidän on ottelumme. Monikaan teistä ei arvanne, mistä tässä on oikeastaan kysymys. Vai arvannetteko?
— Ka, rantaseutujen ryöstöstä kuten aikaisemminkin, arveli eräs kauempaa saapunut mies.
— Saattaa olla kysymys Ristin-Kiesuksen uskostakin, lisäsi toinen. — Olen kuullut siihen taipuneiden tarinoivan sellaistakin, että saapuisi lännestä lisää sen levittäjiä.
— Saattaa olla molemmista kysymys, ryöstöstä ja uskosta, virkkoi Korpelainen, — mutta noiden tuollaisella joukolla tulon takana piilee enemmänkin.
— Mitäpä piilisi?
Korpelainen ei vastannut suoraan kysymykseen, mutta jatkoi:
— Kun ensimmäiset taipuivat Kiesuksen ristin puoleen, sanoin kuninkaalle, jotta päästäköön ne päiviltään ja ajakoon uuden uskon levittäjät takaisin mereen. Kuningas ei uskonut puhettani, ei sittenkään, vaikka kysyin arvankin mieltä, ja arpa käski niin tekemään. Rauhassa ja estämättä sai ristintieto levitä. Kovin oli hento mieheksi entinen kuningas. Kai olisi itsekin antanut valella vedellä päänsä, jos olisi suotu enemmän elonpäiviä. Naisen oli mieli ja lapsen tahto. Tuolla näette nyt tuloksen.
Korpelainen katseli taas hetkisen lähenevää laivastoa ja jatkoi yhä kiihtyvällä äänellä:
— Ja nyt tulevat ne sadoin aluksin ja tuhansin miehin tukemaan uskoaan. Nyt sanon teille, miehet, mikä niillä on pohjimmaltaan mielessä. Ristin-Kiesuksen uskon levittämisellä ne tahtovat ulottaa tänne myöskin valtaansa. Ne tahtovat kukistaa meidät perinpohjin, niin ettemme enää ikinä kykenisi purjehtimaan retkille heidän maahansa. Ne haluavat pakottaa meidät valtansa alle. Ne aikovat ottaa meiltä omat jumalamme, ja kun ne on otettu, on teiltä viety ikivanha vapautenne, miehet. Ja kun niiden jalka on astunut niskallenne, olette ventovieraan veronmaksajia — vieraalle viertäjiä — orjia!
Äänettöminä katsoivat miehet tietäjäänsä. Katseissa vain näkyi sanotun asian oivaltaminen.
— Ken halunnee tulla orjaksi, hän laskekoon aseensa. Ken haluaa itse isännöidä talossaan, hän taistelkoon, jatkoi Korpelainen.
— Muuta keinoa en tiedä.
— En näe minäkään muuta keinoa, sanoi Salopään nuori isäntä.
— Anna käskysi. Korpelainen. Teemme, kuten käsket. Orjiksi emme sovinnolla rupea. Pian ovat vieraat laivat jo rannassa.
Etumaisista laivoista saattoi jo hyvin nähdä yksityiset miehet. Ja näki senkin, miten kilvet taisteluun varustauduttaessa kohosivat laivojen laidoilta miesten käsivarsille. Niiden takana välähtelivät aseet.
Korpelainen jakoi käskynsä ja miehet riensivät niitä toimeenpanemaan. Tietäjä yksin jäi vielä vuorelle.
Hänen katseensa siirtyi etsivänä aluksesta toiseen. Hän tiesi sen, mitä muut eivät vielä tietäneet. Aamupäivällä oli nopea pursi tuonut sanan, että vihollislaivaston mukana seurasi Ruotsin kuningas, ja että hänen seurassaan oli Ristin-Kiesuksen päätietäjä, Henrikkipiispaksi sanottu. Sen laivan, jossa molemmat olivat, sen tahtoi Korpelainen löytää muiden joukosta, ja panna merkille sen kulkusuunnan.
Vihdoin yhyttikin etsijän katse muita komeamman laivan. Sen raitapurjeen takana oli kangaskatos, jonka yläpuolella liehui ristillä koristettu lippu. Lipun alla seisoi kruunukypäräinen mies, ja hänen vieressään oli toinen, jolla oli yllään valkea, kullalle hohtava viitta, ja päässään kumma päähine. Heidän lähettyvillään seisoi soturien seassa ruskeakaapuisia miehiä.
Tietäjän silmissä leimahti viha. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, rystyset pingoittuivat valkeiksi, ja huulilta syöksähti ilmoille loputtomien vihojen synkeä manaus.
Hän merkitsi vielä kerran tarkkaan kuninkaan laivan kulkusuunnan ja lähti alas vuorelta odottavien miestensä luokse. Askelensa tuntuivat tavallista raskaammilta. Vihollisen voima oli suuri ja äsken oli arpa hänen kolmesti sen mieltä kysyessään hypähtänyt tuhon teille.
Vihollislaivat levittäytyivät laajaan kaareen ja laskivat rantaan. Maan ja veden rajoilla alkoi tuima taistelu, jossa ei pyydetty eikä annettu armoa. Miehiä kaatui molemmilla puolilla.
Suomalaisten joukko harveni harvenemistaan. Korpelaisen pitkä miekka välähti aina siellä, missä taistelu oli tuimin. Veri oli jo tahrannut hänen valkoisen pukunsa ja räiskynyt harmaalle parrallekin, mutta hänen sisunsa ei lannistunut.
Taistelun kestäessä hän tähyili yhä kuninkaan laivaa. Se pysytteli selempänä rantaan tulematta ja sieltä kuului virren veisuu.
— Tule lähemmäksi, miekkani mitan päähän! ärähti tietäjä, mutta hänen huutonsa hukkui aseiden kalskeeseen.
Auringon jo painuessa mailleen oli suomalaisten väistyttävä ylivoiman tieltä. Vihollinen saarsi vihdoin pienen ja väsyneen joukon.
Parisenkymmentä miestä murtautui Korpelaisen johdolla saartajien lävitse metsään. Loput näkivät taistelun turhaksi ja heittivät aseensa.
Vahvan vartijajoukon keskelle ajetut vangit keräsivät puita sekä risuja ja sytyttivät nuotionsa. Niiden ääressä istuivat ja lojuivat terveet ja haavoittuneet synkkinä, sanaakaan puhumatta.
Nuotioille kantautui rannalta voittohymnin sävel ja suitsutussavun outo tuoksu. Kuninkaan laiva oli laskenut rantaan ja hietikolla kiitti Henrikki piispa pappiensa ja munkkiensa avustamana voiton antajaa.
Ilta oli jo hämärtynyt melkein yöksi.
Te Deum laudamus: te Dominum confitemur.
Te aeternum Patrem omnis terra veneratur.Kuoripoikien kirkkaat äänet kuuluivat kauas metsään. Kallion takana piileksivä Korpelainen siellä niitä kiukuissaan kuunteli.
Hänen pientä joukkoaan oli ajettu takaa hämärän tuloon saakka. Metsässä hän oli eksyttänyt vihollisensa ja kierrätellyt sitten äskeisen taistelupaikan lähelle kymmenisen miestä mukanaan. Kallion takaa hän näki piispan pappeineen rannalla.
Sanctus, sanctus, sanctus, Dominus Deus Sabaoth.
— Taikovat voittonsa vahvistukseksi, kirahti hän hampaidensa raosta.
Hänen kätensä puristi miekan kahvaa ja sisimmässä yltyi epätoivoisen koston halu.
— Eipä uskaltanut laskea taistelun kestäessä rantaan! Pelkäsi, että tavattaisiin, virkkoi hän maassa lojuville miehilleen. — Mutta kohta minä tapaan ja tapankin sinut, Kiesuksen velhon! Pidätte huolen muista, miehet, minä otan osalleni ristinpiispan. Tuhottuamme kuninkaan ja piispan on voitto meidän!
Tuokion hän vielä odotteli.
— Nyt, miehet!
Voittovirren veisuu päättyi äkkiä ja kuoripojat hajosivat kuin akanat tuuleen rajusti esiin syöksähtäneen kymmenpäisen joukon tieltä, joka valkoisissa puvuissaan näytti hurjalta haamujen väeltä.
Jo oli Korpelaisen raskas kalpa kohotettu piispan pään menoksi, kun samassa väliin syöksähti vieraita sotureita, jotka tuossa tuokiossa muodostivat kuninkaan ja piispan turvaksi elävän muurin. Raivoavat suomalaiset halkoivat päitä ja keihästivät vihollisia, mutta yhä uusia miehiä astui kaatuvien sijaan. Hyökkääjistä sortui yksi toisensa jälkeen. Vihdoin oli Korpelainen yksin jäljellä. Monesta haavasta vuosi jo veri virtanaan, mutta vielä kerran hän kokosi voimansa viimeiseen rynnistykseen. Hirmuisilla lyönneillään hän mursi suojamiesten rivin. Verta valuva kalpa kohosi piispan edessä hurjaan iskuun. Silloin suhahti ilmassa keihäs. Keskelle rintaa se sattui. Kohotettu miekka vaipui alas ja hiekalle sortui sen käyttäjäkin.
— Keihään heitit sinä, Meltonen, kastettu pakana! Omaa heimoasi satutit! Kiroan sinut ja sukusi orjina eläviksi, orjina kuoleviksi!
Kuolevan tietäjän suusta purskahti veri sakeana suihkuna. Hänen hämärtävä katseensa osui piispan kädessä olevaan ristiin. Harittavat sormet ojentuivat tavoittamaan sitä, mutta käsi vaipui hiljalleen alas ja sormet jäykkenivät yhteen puristetuksi nyrkiksi. Kuulu tietäjä ja taipumaton pakana siirtyi isiensä tuonelaan.
Rannalla virisi jälleen uuden uskon voittohymni:
Fiat misericordia tua, Domine, super nos, quemadmodum speravimus in te.
In te, Domine, speravi: Confundar in aeterum!SUOMALAISTEN KASTE
Vanha kronikkatieto kertoo, että voitetut suomalaiset heti kastettiin. Lienee selvää ja suomalaisen luonteenkin mukaista, että pakolliseen kasteeseen ei alistuttu varsin alttiilla mielellä, vaikka vanhat, useimmin kai kirkon taholta levitetyt tiedot kernaasti värittävätkin asian sangen kauniiksi. Jo ennen tätä tapausta on kristinusko otaksuttavasti lännestä tulleena ollut Suomessa tunnettu. Sitäkin aikaisemmin siitä on levinnyt tänne tietoja idästä päin, mistä bysantilaisperäiset sanat risti, pappi ja raamattu ovat kotiutuneet kieleemme.
Vangittujen suomalaisten nuotiotulille tuotiin yhä uutta väkeä. Ristinsoturit kiertelivät talosta taloon, kylästä kylään, ja kuljettivat löytämänsä vanhukset, naiset ja lapset leiriin. Yön kuluessa karttui sinne jo satoja. Moni taistelussa ollut mies kohtasi siellä odottamatta omaisensa.
Muutaman nuotion ääressä istuva Karppalaisen ukko lopetti vihdoin vaitiolon.
— Yhä näkyvät raahaavan tänne lisää väkeä. Aikonevatkohan tappaa kaikki sukupuuttoon yhdellä iskulla? Vai mitä varten meitä tänne kerännevät? En ymmärrä.
— Tuskinpa tappanevat. Jos tahtoisivat tuhota, niin olisivat kai tuhonneet kunkin kotiinsa, tänne kuljettamatta. Niinhän on tehty ennenkin, vastasi Hirvas, nuori soturi.
— Mikä niillä sitten lienee mielessä? En osaa arvata.
— Minä arvannen. Luulen niiden aikovan valella meidät vedellä uuteen uskoon.
— Häh? Vai Ristin-Kiesuksen uskoon! Jopahan toki!
Niin arvelen.
Karppalaisen äijä lasketti nuotioon pitkän syljen ja jäi sitten miettimään kuulemaansa. Kotvan harkittuaan hän alkoi taas puheen:
— Saattaa asia olla kuten sanoit, Hirvas. Voivat kastaa uskoonsa väkisin, mutta senhän saa pestyksi pois. Kerran kastoivat Lehtolaisen tytön äitinsä pyynnöstä, mutta isänsä tietämättä — sen vaimo kun on uusiuskoisia. Isä vei tytön Korpelaisen luokse. Pyhälle lähteelle tietomies kuljetti tytön ja pesi lähteen vedellä kasteen taiat. Pyhä vesi kuuluu auttavan ja syövän räähkän tarkkaan. On niinkuin ei mitään olisikaan.
— Niin sanovat. Korpelainen kykeni moneen. Mennyttä miestä on nyt Korpelainen.
— Mennyttä, sanoit?
— Rannalle äsken tappoivat, piispan jalkojen juureen. Tänne näkyi hyvin hänen viimeinen yrityksensä. Auttamaankaan ei päässyt, vaikka mieli paloi. Yritimme lähteä, mutta keihäänsä kärjen pistivät minunkin rintaani vastaan vieraat vartiomiehet. Kätenikin sitoivat.
— Vai jo meni mahtaja maan rakohon. Hyvin tunsin, mies oli miehekseen. Vahvat lienevät uudella uskolla taiat, kun eivät Korpelaisen tiedot niille riittäneet. Vai tappoivat. Mitäpä tästä lopuksi koituneekaan...
Karppalainen jäi miettimään asiaa. Sellaiseen tulokseen hän vihdoin päätyi, että jos kastavat väkisin, niin kastakoot, peseepähän sitten ristin taian pois pyhän lähteen vedellä, ja elää jälleen entisenä miehenä, jos on elääkseen.
— Milläpä ne estäisi kastamasta, kun ei ole asetta minkäänlaista. Puukonkin ottivat tupesta. Ja johan tuo koetettiin eilen ja nähtiin, ettei nyt ase auta, vaikka olisikin. Kiesuksen uskolla on jumalat puolellaan.
Näin arveli Karppalaisen ukko. Samaa mieltä olivat monet muutkin, vaikka sisimmässä kiehuikin kiukku. Harkittiin viisaimmaksi taipua väki voiman edessä taittumatta.
Yö kului ja aamu sarasti.
Vangit ajettiin yhteen. Monet olivat nälissään, mutta ruokaa ei annettu.
— Siitä sen nyt näette, että kastaminen niillä on mielessä, sanoi asioita tunteva Hirvas. — Niillä kuuluu olevan sellainen tapa, ettei kastepäivänä saa syödä.
— Jopahan on tapa.
— Mitähän ne tuonne yöllä rakensivat, veden partaalle, kun kuului kirveiden kalke?
— Salvoksen näkyvät tehneen ja sen kuusenköynnöksillä koristaneen. Tarkoitustaan en tiedä. Yrittivät äsken pakottaa joitakin meikäläisiä rakennustyöhön. Kun eivät ruvenneet, vieläpä panivat väkivoimin vastaankin, niin paiskasivat maahan ja sitoivat niidenkin kädet selän taakse. Tuolla nyt seisovat sidotuin käsin.
— Näkyvät seisovan. Mitähän tuolla puuhataan, vihollislaivojen luona, näethän?
Rannalta lähti liikkeelle juhlallinen kulkue. Siinä kulki sotilaita ja pappeja, munkkeja ja kuoripoikia. Koreat liput liehuivat aamutuulessa, kulta ja hopea kiilsivät, aseet välkkyivät ja savuavat suitsutusastiat loistivat heilahdellessaan.
— Tänne tulevat.
— Tuo tuossa keskellä lienee ruotsalaisten kuningas. Ja sen vierellä astuu kai se päätietäjä, jota sanovat piispaksi, tuo, jolla on päässään halkinainen päähine ja kädessään känkkyräpäinen sauva. Tänne näkyvät tosiaankin tulevan. Kylläpä on niillä komeutensa!
Loistava kulkue saapui vankijoukon luokse, jonka ympärille kiertyi sotilaiden ketju. Kuningas ja piispa nousivat äsken rakennetulle korokkeelle. Piispa viittasi kädellään muutamalle ruskeakaapuiselle miehelle, joka asettui seisomaan korokkeen eteen ja alkoi puhua selvällä suomenkielellä. Kristinopin alkeita hän selitti vankijoukolle, puhui Pyhästä Neitsyestä, hänen pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta ja Isästä Jumalasta, sekä myöskin monien pyhien miesten merkillisistä ihmetöistä. Hän julisti kansalle, kuinka ainoa oikea oppi jo oli vallannut suuren osan maailmaa, tuoden mukanaan siunausta ja rauhaa, ja kuinka kiitollisia suomalaistenkin oli nyt oltava, kun hurskas Eerik kuningas yhdessä pyhän piispan Henrikin kanssa Rooman pyhän isän kehoituksesta oli saapunut levittämään kristinoppia pimeässä pakanuudessa elävän Suomenkin rannikko väen keskuuteen, josta uusi usko pian oli voitokkaasti tunkeutuva kaikkialle sisämaahankin.
Karppalaisen ukko katseli saarnamiestä tarkoin. Sitten hän kuiskasi Hirvaalle:
— Ihmettelin äsken, kun se puhuu meidän kieltämme, mutta taidankin tuntea miehen. Sehän on Kotalammen Peräisen poikia. Ryöstivät sen nuorempana Ruotsiin, mutta nyt näkyy palanneen takaisin aikuisena ja Ristin Kiesuksen puhemiehenä.
Karppalaisen ukko arvasi asian oikein. Peräisen poikahan se oli, joka nuorena pakanana ryöstettiin ja palasi takaisin kristittynä munkkina.
Saarnamies jatkoi puhettaan. Kansa kuunteli saarnaakin, mutta ihmetteli vielä enemmän voittajainsa maallista mahtia. Komeat puvut, heleät liput ja outotuoksuinen savu tekivät tietyn vaikutuksensa etenkin naisiin ja keskenkasvuisiin.
Päätettyään selityksensä ilmoitti Kotalammen Peräisen poika hurskaan kuninkaan ja pyhän piispan tahdon olevan, että voitettujen pakanoiden välttyäkseen, ikuisesta kadotuksesta, oli päästävä osallisiksi pyhän kirkon opista, ja että heidät kaikki tässä tarkoituksessa heti kastettaisiin kristinuskoon. Jokainen astukoon esille vuorollaan.
Niin kastettiin uuteen uskoon voitetut suomalaiset munkin lukiessa latinankielistä rukousta. Joihinkin harvoihin oli saarna ja ulkonainen meno vaikuttanut ja he astuivat kastettaviksi alttiilla mielellä. Toiset näyttivät välinpitämättömiltä. Monet eivät edes salanneet vastahakoisuuttaan. Ja uppiniskaisimmat — heitä oli miehistä enimmän — ohjattiin väkipakolla veden ääreen. Heidän jäykkä niskansa taivutettiin väkevillä voimilla. Mutta jokaisen kohdalla kohotti piispa pystyyn oikean kätensä kaksi sormea, joka oli pyhän kirkon puolesta annetun siunauksen ulkonainen merkki.
Kastetoimituksen päätyttyä virkkoi kuningas Eerik piispalle:
— Mieleni on surullinen syystä, että niin monta suomalaista joutui kaatuneena pakanana kadotukseen.
— Heidän kohtalonsa on surullinen, vastasi piispa, — mutta missä Jumalan kirkko ei pääse etenemään rauhalla ja sovinnolla, se etenee miekalla ja verellä.
Ilmoitettiinpa toimituksen päätyttyä kastetulle kansalle toinenkin asia. Peräisen poika teki selvällä suomenkielellään kaikille tiettäväksi hurskaan kuninkaan käskyn olevan, että kastettujen suomalaisten maahan jää uuden uskon turvaksi vahva, aseellinen joukko Ruotsin sotilaita, ja että kaikkien lähiseutujen miesten oli saavuttava kahdeksi viikoksi työhön, rakentamaan perustettavan kivilinnan valleja.
— Kuulin eilen Korpelaisen ennustavan tämän asian, virkkoi Hirvas puoliääneen Karppalaisen ukolle. — Toteen kävivät sanansa. Kunpahan olisi tämäkin kohtalon käänne arvattu aikaisemmin ja toimittu sen mukaan! Mutta emme arvanneet ja eri köyttä vedimme. Nyt lienee oma isännyytemme lopussa.
— Niin on, vastasi Karppalainen jurosti.
Kuningas Eerik ryhtyi järjestämään valloitetun maankolkan hallitusasioita ja piispa Henrik kirkon asioita. Kastettu kansa sai lähteä vapaasti kotiinsa.
Mutta Karppalaisen ukko, nuori Hirvas sekä moni muukin poikkesi jo kotimatkalla pyhälle lähteelle, jonka vedellä pestiin pois väkisin annettu usko.
Lopullisesti Suomeen juurtuakseen tarvitsi kristinusko vielä monen miespolven ajan.
KÖYLIÖN LALLI
Vain muutaman vuoden sai Henrik piispa vaikuttaa Suomessa. Tarinan mukaan tappoi hänet Köyliön järven jäällä Lalli-niminen talollinen. Hän oli kaikesta päättäen mahtava, kiivasluontoinen talonpoikaisylimys, jota uusi usko tavalla tai toisella oli loukannut. Tapauksesta kertova Pyhän Henrikin surmavirsi on syntynyt paljon myöhemmin ja on arvattavasti vahvasti väritetty. Murhansa lienee Lalli tehnyt miekalla eikä kirveellä, jonka käyttö uusimpien tietojen mukaan on vasta myöhemmin surmavirteen tehty lisäys. Lallin tarina valaisee joka tapauksessa selkeästi vanhan ja uuden uskon välistä taistelua, joka samalla oli kamppailua maallisestakin vallasta.
Lyhyt talvinen päivä kallistui jo ehtoopuolelleen Köyliön saaren isännän palatessa miehineen metsästä. Vastaan tuoksahti lämpiävän saunan kotoinen tuoksu. Orjatyttö nosteli jo kaivosta sauna vesiä.
— Joutunee pian sauna kylvettäväksi? tiedusteli isäntä vankkoja raajojaan oikoen. — Hyvälle maistuukin nyt kyly.
— Pian joutuu, vastasi tyttö ja jäi oudon pitkästi silmäämään tupaan astelevaa isäntäänsä. Miehet ryhtyivät riisumaan hevosiaan.
Lalli istahti tuvan peräpenkille, jo miespolvien aikana isännälle yksin kuuluvalle paikalle, johon muulla väellä ei ollut asiaa ja vierailla sitäkin vähemmän.
Kerttu emäntä toi miehelleen oluthaarikan. Lalli joi siitä siemauksen, mutta pysähtyi sitten kesken juontinsa, ja silmäili vaimoaan kummastelevin katsein.
— Kovinpa olet somistautunut kalleimmilla koruillasi, vaikka on arkinen työpäivä, hän sanoi aikansa katseltuaan.
Kerttu naurahti. Hän oli nuori ja ihana, oli koko ison pitäjän kukkein emäntä, miehien mieltä nostattava. Ja helyt yhä kohottivat hänen kauneuttaan.
— Täytyipä somistautua, kun tuli isoja vieraita, vastasi hän sitten. — Sitä vaatinee vanha tapa Lallinkin talossa. Arvon vieras on kunnialla vastaan otettava.
— Niinpä toki. Ketä kävi?
— Ristin-Kiesuksen piispa.
Lalli jäykistyi liikkumattomaksi. Haarikka vain putosi läjähtäen pöydälle ja siitä pirskahti oluen pirskeitä valkoiselle puulle ja isännän rystysille.
— Vai kävi piispa, virkkoi hän vihdoin ykskantaan. — Milloin kävi?
— Äsken. Juuri ennen tuloasi joutui lähtöön. Järven jäällä kai parhaillaan umpea ajaa.
Lalli veti ikkunaluukun syrjään ja katsoi. Jäällä ajoi käymäjalkaa piispa saattomiehineen.
Mies painui syviin aatoksiin eikä emäntä uskaltanut häntä häiritä, vaikka kerrottavat pohtivatkin kieltä.
Lallin mieleen johtui tuonnoinen tapaus, jolloin äkkiviha oli vienyt mieheltä maltin. Hän oli tavannut vieraan ristinsoturin. Sana oli heitetty puolelta ja toiselta ja vihdoin oli tartuttu aseisiin. Kaksintaistelussa peri ristinsoturin surma.
Piispa oli julistanut Lallin kirkonkiroukseen, olipa uhannut haastaa käräjiinkin, mutta mitäpä välitti Lalli, vapaa mies ja vanhojen jumalien uskollinen palvoja, piispasta ja hänen julistuksestaan sekä uhkauksistaan. Pakolla hänen jäykkää niskaansa ei taivutettaisi; siihen ei riittäisi piispankaan mahti.
Uhkauksiaan toimeenpanemaankohan piispa oli nyt saapunut itsensä Lallin taloon? Rohkeapa mies oli piispa! Vahinko, ettei isäntä sattunut olemaan kotona. Olisipahan ollut hauska katsoa sitä silmästä silmään ja sanoa suorat sanat.
Lalli hymähti kohtausta ajatellessaan. Verkkaisesti hän sitten kysyi odottavalta emännältään:
— Oliko piispalla asiaa?
— Oli. Ruokaa tahtoi itselleen ja väelleen ja hevosilleen purtavaa.
— Annoitko?
— En.
— Olisi pitänyt antaa. Kynnyksen sisällä on vihamiestäkin vieraana pidettävä. Kynnyksen ulkopuolella teet mitä tahdot. Sellainen on tapa.
— En antanut, jatkoi Kerttu, — mutta se otti antamatta.
— Mitä? Otti!
— Omin lupinsa otti.
Lallin katse tiukkeni ja veret alkoivat kuumeta.
— Ei ole ennen otettu mitään Lallolasta isännän tai emännän luvatta.
— Heiniä otti ensin hevosilleen ladosta ja kauroja aitasta. Hiekkoja heitätti sijaan.
Lalli ei virkkanut mitään.
— Olutta otti. Vettä viskasivat sijaan. Lalli ei virkkanut vieläkään mitään.
— Leivän otti. Kiven vierittivät sijaan.
Nyt paisuivat jo isännän otsasuonet ja mustanpuhuvaksi muuttui muoto. Vahva nyrkki iski painavasti pöytään.
— Panivat penningit sijalle, äännähti paimen patsaan takaa.
— Vaiti, kelvoton! kivahti Kerttu, astui Lallin luokse ja virkkoi kuin härnäten:
— Ja kovin se minuakin katseli, lienee mielensä tehnyt isännän sijaan.
Lalli karjaisi kumeasti kuin haavoittunut karhu, sieppasi seinältä miekan ja syöksyi myrskynä pihalle. Seinustalta hän tempasi suksensa ja iski jalkojaan mäystimiin työntäessään katseensa järven jäälle, jossa lumipyryn juuri alkaessa piispan joukko jo oli häipymässä näkymättömiin.
Kerttukin riensi pihalle. Lalli pysähtyi vielä tuokioksi ikäänkuin asiaa arvioimaan, mutta vaimo virkkoi:
— Kaadatti lähtiessään isäsi pyhän karsikkopuunkin. Tuossa näet!
Silloin pyyhälsihe Lalli paljain päin hurjaan menoon, laski tuiskuna mäen, ja häipyi järven jäälle, piispan jäljille, joita pyry jo ajoi kiireellä umpeen.
Lähteenkarin kohdalla hän yhytti menijät ja sen kupeella hän tappoi Pyhän Henrikin, Suomen apostolin ja ensimmäisen piispan.
TUMMUVASSA TUVASSA
Kullakin kansalla, olkoonpa se kuinka alhaisella tai kuinka korkealla sivistystasolla tahansa, ilmenee aina tarve ilmaista sisimpiä tunteitaan soitolla ja laululla. Niinpä suomalaisillakin. Kansaamme on kannel seurannut ikimuistoisista ajoista. Sillä ovat lukemattomat sukupolvet soittaneet ilmoille surunsa ja ilonsa. Ja polvesta polveen periytymällä ovat vanhat runomme säilyttäneet jälkimaailmalle tiedon suurista mahtajista muinaissuomalaisen hengen valtavassa luomuksessa, Kalevalassa.
Päivä laski lännen maille, valo häipyi hämärähän. Nokiseksi tupa tummui, päre syttyi patsahasen.
Väki vaivassa vaelsi, arkisissa askareissaan.
Ukko otti kanteleensa, vanhus viimeisen ilonsa, pyöräytti polvillensa, sovitteli soiton teille. Poika vierelle pirahti, ojentuihe opin ottoon.
Tuli tervainen tuhahti, laessa savu sakeni. Kannel helskyi, huoli heltyi. Mieli kiertyi kirkkahaksi, ainainen arki uloni.
Tupa suureksi sukeusi, karstat orsilta karisi, laki nousi, palkit painui, seinät laajoiksi levisi, liesi lientyi alttariksi, savu suitsuna yleni.
Olo onneksi rupesi, ilta pitkiksi pidoiksi.
Ukko hiljahan hyrisi, lasketteli laulunpätkän soman soittonsa keralla. Siitä yltyi ylemmäksi, innostuihe isommaksi, sanan liitti sanahansa, pitkän virren vieritteli.
Lauloi syntyjä syviä, muinaisia muisteloita, ennen tehtyjä tekoja.
Suuren suvun elon kertoi, lauloi laajan heimon laulun.
Teot tunsi Väinämöisen, ison tietäjän tarinan. Loihti ilmi Ilmarisen, ylen taitavan takojan. Nouti nuoren Lemminkäisen, miekan mieleisen urohon.
Sorti suohon Joukahaisen, suruun suisti Aino neidon. Etsi Pohjolan emännän, Kullervon kirot kirosi.
Sammon saattoi Pohjolasta, päivän haastoi paistamahan, kuun laittoi kumottamahan. Kävi matkalla manalan, tukkosi tuonelan virran. Kertoi tulen tuiman synnyn, näki hiiden hirven hiihdon. Haki metsistä mesiä, luojan luota luottehia, tarpoi taiat taivosista, loitsut nosti maan mujuista. Soitti surut surmihinsa, ilot ylhäälle ylensi. Tiesi laajan taidon vallan, voittavaksi tiedon vallan. Lauloi suureksi sukunsa, yleväksi heimon hengen, entiskansan kallihiksi.
Yö jo joutui, laulu laantui, soitto häipyi hämärähän. Lieska liedestä pakeni, pimeäksi tupa tummui.