[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fiHvIT5DQcwjsXbj2d9Jvg--94nlabzHXcg04wHV7qYw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3559,"Kumpujen yöstä I: Muinaiskansaa","Karimo, Aarno",1886,1952,"3559-karimo-aarno-kumpujen-yosta-i-muinaiskansaa","3559__Karimo_Aarno__Kumpujen_yöstä_I_Muinaiskansaa","Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan","tietokirja",[],[],"fi",1929,null,35816,235867,false,[],[],[],"Teos kuvaa Suomen kansan vaiheita, elämäntapoja ja kohtaloita kivikaudelta alkaen. Se koostuu historiallisista tuokiokuvista ja kertomuksista, jotka havainnollistavat muinaissuomalaisten arkea, uskomuksia ja yhteyksiä muihin kansoihin.","Aarno Karimon 'Kumpujen yöstä I: Muinaiskansaa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3559. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUMPUJEN YÖSTÄ I: MUINAISKANSAA\n\nSuomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan\n\n\nKirj.\n\nAARNO KARIMO\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdannoksi\n\nKIVESTÄ METALLIIN.\n\nTuntematon maa\nIhminen ja tuli\nIhminen ja peto\nPeuramiehen pyydys\nUkko Suurpään ruuhi\nLohimiehen verkko\nNaisten töitä\nKivikansan oloja\nSärkynyt rauha\nKiviseppä ja taiteilija\nViljelyksen alku\nKivestä metalliin\n\nPIRSTOUTUVA SUKU.\n\nUusille olosijoille\nVuolijoen rannoilla\nSuuri vesi\nTurkisten hankkijat\nKorpien asuttajat\nUuteen maahan\nSuomen suku\n\nITSENÄISTÄ ISÄNNYYTTÄ\n\nUkon uhri\nRaudan synty\nKorven kosto\nKontion kodissa\nPerman valta\nKäräjät kehäkivillä\nSuohon sorretut\nNaisen ryöstö\nHaukkavuoren vartio\nAavoilla ulapoilla\nPäällikön polttajaiset\nOrjatytön tarina\nHämäläinen kylä\nTeljän markkinoilla\nTiurin linna\nItää vastaan\nKarjalaiset häät\nLänttä vastaan\nSuomalaisten kaste\nKöyliön Lalli\nTummuvassa tuvassa\n\n\n\n\nJOHDANNOKSI\n\n\nTämän teoksen tarkoituksena on kansamme menneiden vaiheiden\nelävöittäminen kuvin ja sanoin hämärimmästä muinaisuudesta nykyaikaan —\nSuomen itsenäisyysjulistukseen — saakka.\n\nTeos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen\nesitys, vaikka se, mikäli mahdollista, rakentuukin monessa suhteessa\ntiedemiestemme tutkimusten tuloksille. Mahdollisuuksien mukaan\naikajärjestyksessä toisiaan seuraavina tuokiokuvina ja asioihin\nsyventyessä ilmaantuneina näkyinä koetetaan tässä teoksessa\nhavainnollistuttaa entisten aikojen elämänilmiöitä, tekoja ja\nkohtaloiden käänteitä.\n\nMuinaiskansamme eli melkoisen syrjässä eri aikojen suurista\nsivistyskeskuksista. Sen polut on peittänyt aikojen hämärä. Se ei\nrakentanut aikaansaannostensa kunniaksi juhlallisia, ajan hammasta\nuhmaavia muistomerkkejä, eikä se myöskään sanoin tai kuvin piirtänyt\nasioitaan kovaan kiveen jälkimaailman tiettäväksi.\n\nSuomen vanhin alkuväestö ja sittemmin muinaissuomalaiset ovat kuitenkin\njättäneet tietämättään jälkeensä työnsä todistajia, erilaisia\ntarvekaluja ja esineitä. Aikoinaan ne tavalla tai toisella hautautuivat\nmaan poveen. Järjestelmällisesti esiinkaivettuina tai sattumalta\nlöydettyinä sekä tiedemiesten käsiin joutuneina ne antavat usein sangen\nselkeän kuvan tekijäinsä ja käyttäjäinsä henkisestä ja aineellisesta\ntasosta, toimeentulon mahdollisuuksista ja keinoista, elämäntavoista\nsekä liikehtimisistä. Ne kertovat myöskin kosketuksista vieraiden, jopa\nvarsin etäistenkin kansojen kanssa, sekä niiltä muodossa tai toisessa\nsaaduista vaikutteista, jotka tietenkin ovat yhtä luonnollisia ilmiöitä\nmuinaisten kansojen menneisyydessä kuten nykyistenkin.\n\nVasta sangen myöhäisenä historiallisena aikana, joka luetaan Suomessa\nalkavaksi vanhimpien asiakirjojen esiintymisestä, kirjoitettu sana\nsekä osittain kansan muistissa säilynyt perintätarinakin antaa\nsuoranaisia tietoja useista tärkeistä tapahtumista, vaikka ei läheskään\nkaikista. Kuva-aineisto ilmaantuu vieläkin myöhemmin, mutta sekin on\nperin vaillinaista ja monesti epäluotettavaakin. Puuttuvia tietoja\ntäydentävät tiedemiehet tällöinkin erilaisten tutkimusmenetelmiensä\navulla.\n\nKansamme menneisyyttä on läheisiin viimeaikoihin saakka katseltu\nsuureksi osaksi vierailta näkökulmilta. Aikoinaan on jopa vakavasti\nväitetty, ettei kansallamme olisikaan omaa historiaa. Tästä\nkäsityksestä on kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten luovuttu. Suomalainen\ntutkimus on vielä nuorta, mutta se on jo vetänyt päivänvaloon\nsuuren joukon tosiasioita, jotka puhuvat selvää kieltään kansamme\nomintakeisesta menneisyydestä, kansallisesta erikoisuudesta ja\nsitkeästä elinvoimasta, joka vuosituhansien läpi jatkuvana on\nsäilyttänyt kansamme häviöltä, sekä vihdoin, vuosituhannen kuluttua, on\nsen jälleen nostanut itsenäiseen isäntä valtaan.\n\nMenneisyydessä on lukemattomia tapahtumia ja ilmiöitä, jotka tarjoavat\naineistoa niiden kuviksi sommittelijalle. Aniharvoja, melkeinpä sormin\nlueteltavia, ovat siitä huolimatta entisyyttämme esittävät kuvat.\nNiitä epäilemättä kaivattaneen, sillä monen asian saattaa kuvallinen\nyhteenveto havainnollistuttaa sekä elävöittää. Tämä ilmeinen puute\non houkutellut minut ryhtymään tähän työhön, jonka monet ja suuret\nvaikeudet sekä ankarat vaatimukset hyvin tunnen. Tavasta, miten työ\nolisi tehtävä ja asiat käsitettävä, voidaan luonnollisesti olla eri\nmieltä. Yritykseni selvittämiseksi sallittaneen minun esittää muutamia\nnäkökohtia.\n\nJonkin, aikoja sitten tapahtuneen asian kuvaksi ja kertomukseksi\nsommittelijalla on hyväkseen käytettävänään talteen saadut esineet sekä\ntiedemiesten niistä ja myöhemmin asiakirjoistakin tekemät päätelmät,\nsiis asiatiedot. Tilanteen luominen ja sen edelleen kehittäminen jää\nsommittelijan mielikuvituksen varaan. Kylmän asiatiedon ja vapaan\nmielikuvituksen yhteensovittaminen on työläästi ratkaistava kysymys.\nYksinomaan asiallinen esitys tekee kuvan elottomaksi; mielikuvituksen\nvalloilleen päästäminen saattaa lennättää sen kauas tosiasioiden\npuitteiden ulkopuolelle. Kolmantena tärkeänä tekijänä esiintyvät\ntaiteelliset näkökohdat.\n\nMahdollisuuksieni mukaan olen koettanut ottaa nämä kolme tekijää\nhuomioon ja sovitella niitä sopusointuun. Kuitenkin saattaa eri\nsommitelmissa jokin puoli voittaa toisen kustannuksella. Muutamissa\nolen tahallani antanut taiteellisten näkökohtien jossakin määrin\nväistyä saadakseni asiapuolen paremmin esille. Toisissa on ehkä\ntapahtunut päinvastoin. Mikäli jostakin asiasta tai tapahtumasta\non ollut käytettävissä ylen vaillinaisia tietoja tai ne puuttuvat\nmelkein kokonaan, on mielikuvitus saanut korvata puutteen pyrkimällä\nkuitenkin mahdollisimman lähelle oletettavaa todennäköisyyttä. Tärkeänä\nolen pitänyt sitäkin seikkaa, että kullakin ajankohdalla olisi sille\nominainen tuntunsa.\n\nEdellä esitetyt seikat ovat saaneet ratkaista tekotapakysymyksenkin.\nPitkälti asiaa mietittyäni ja sitä eri puolilta arvioituani päädyin\ntulokseen, ettei yhtenäistä tyyliä tämän luontoisessa teoksessa voida\nkäyttää, ja siksi olen käsitellyt kunkin asian tavalla, joka mielestäni\nsiihen parhaiten soveltuu. Teoksen yhtenäisyys tästä ehkä kärsii,\nmutta tyylillisesti ehdottoman johdonmukaisena siitä olisi tullut\nauttamattoman yksitoikkoinen, jopa ikävystyttäväkin.\n\nTekstissä olevissa värittömissä kuvissa en ole katsonut\ntarpeelliseksi aivan yksityiskohtaista tarkkuutta, sillä näiden\nkuvien tarkoituksenahan on vain kunkin ajankohdan selventäminen\npääpiirteissään.\n\nUlkomaisia esikuvia, mikäli vastaavia lieneekään, ei ole ollut\nkäytettävissäni.\n\nEräiden arvovaltaisten tiedemiesten kehoituksesta laadin kuvien ohella\nja niitä varten aineistoon perehtyessäni myöskin tekstin, joka sai\nnovellin tapaisen muodon.\n\nTässä teoksessa en ole esitellyt kansaamme juhlavalaistuksessa, vaan\nenimmäkseen arkisissa oloissaan. Ymmärtääkseni kansamme menneisyys\non ollut kovaa työtä, harvemmin juhlimista ja tuskin koskaan\njuhlavalaistukseen tietoisesti asettumista.\n\nTuntien työni vajavaisuuden uskallan kuitenkin päästää sen julkisuuteen\ntoivossa, että se vaatimattomalta osaltaan edistäisi kansamme\nmenneisyyden tuntemusta ja jaksaisi lukijoille valaista lukemattomien\nedesmenneiden sukupolvien työtä, jolle nykyisyys perustuu. Jos työni\nsamalla voisi yhä lujittaa rakkautta meidän monia kovia kokeneeseen\nkansaamme ja isiemme maahan, niin se ei olisi turhaan tehtyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyössäni on minulla ollut onni saada suuriarvoista apua useilta\ntahoilta.\n\n_Kansallismuseon_ tiedemiehet ovat alttiilla suopeudella ja pätevällä\nasiantuntemuksellaan edistäneet teoksen syntymistä. Professori\n_Uuno Taavi Sireliusta_, jonka kanssa teoksesta ja sen yleisistä\nsuuntaviivoista ensiksi muutamia vuosia sitten neuvottelin, ei\nkiitokseni enää tapaa, mutta lausun sen silti julkisesti.\n\nValtion arkeologin virkaa hoitavalle tohtori _Julius Ailiolle_, joka on\nantanut minun vapaasti työskennellä Kansallismuseossa sekä muutenkin\ntyötäni tukenut, esitän parhaat kiitokseni.\n\nTohtori _Sakari Pälsi_ on minua auliisti opastanut laajoilla\ntiedoillaan ja valaissut minulle monen monta esihistoriallisen ajan\nmutkallista kysymystä. Hänelle olen suuressa kiitollisuuden velassa.\n\nMaisteri _Aarne Europaeus_ on samoin vaivojaan säästämättä\nperehdyttänyt minua lukemattomiin seikkoihin. Hän on myöskin\nhyväntahtoisesti tarkastanut käsikirjoitusten asiapuolen. Hänelle\nkohdistan lämpimät kiitokseni.\n\nNimiä mainitsematta kiitän kaikkia niitä Kansallismuseon tiedemiehiä,\njotka auliisti ovat antaneet minulle apuaan, sekä samoin monia\nmenneisyytemme eri alojen tutkijoita, jotka ovat käyneet tutustumassa\nteoksen ensimmäisen osan kuviin ja tiedoillaan opastaneet useissa\nyksityiskohdissa.\n\nProfessori _Akseli Gallen-Kallela_ on työni vähäisestä alusta alkaen\nminua siihen rohkaissut sekä mielenkiinnolla seurannut sen jatkumista.\nSuurmestarille lausun kunnioittavat kiitokseni myöskin monista\nammatillisista neuvoista.\n\nSuorittaessani valmistavia töitä ja tehdessäni niitä varten laajoja\nmatkoja eri tapahtumapaikoille _Kansallis-Osake-Pankki_, yrityksen\nkansallisen tarkoituksen oivaltaen, työtäni rahoittamalla teki sen\nalkamisen mahdolliseksi. Tästä minulle suuriarvoisesta tuesta pyydän\nesittää kiitokseni.\n\nLopuksi edeskannan kiitokseni kaikille niille arvoisille henkilöille,\njotka harrastuksella ovat tähänastista työtäni seuranneet ja\nedistäneet. _Alfred Kordelinin Säätiölle_ pyydän kohdistaa syvästi\ntunnetun kiitokseni teoksen toisen osan valmistamista varten minulle\nmyönnetystä, huomattavasta avustuksesta sekä _Werner Söderström\nOsakeyhtiölle_, joka teoksen kustantajana on minulle antanut\ntilaisuuden aikani yksinomaan tälle työlle omistamiseen ja osaltaan\nmyöskin tehnyt mahdolliseksi jatkuvan työskentelyn parhaillaan käsillä\nolevia seuraavia osia varten.\n\nHelsingissä, lokakuussa 1929.\n\n_Aarno Karimo_.\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nMUINAISKANSAA\n\n\n\n\n\nKIVESTÄ METALLIIN\n\n\n\n\nTUNTEMATON MAA\n\n\n Suomen eteläinen osa vapautui jäistä noin v. 8000 ja pohjoisemmat\n seudut noin v. 6000 paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua. Jääkauden\n päätyttyä saapui ihminen. Vanhimmat muinaislöytömme ovat viimeistään\n vuoden 4000 paikkeilta ennen ajanlaskumme alkua, mutta on jo paljon\n aikaisemmiksikin oletettavia löytöjä. Mahdollisesti on täällä asunut\n ihmisiä jo ennen viimeistä jääkautta, vaikkakin jäät ovat lakaisseet\n pois kaikki heidän jälkensä.\n\n\nJättiläiset taistelivat kovaa taistelua. Maa tahtoi vapautua\nsuunnattomista jäätiköistä, jotka sulkivat sen kylmään, tappavaan\nsyleilyynsä. Jää runteli maata mahtavalla voimallaan ja painoi sen\nkorkeimmatkin huiput syvälle uumeniinsa.\n\nAurinko nousi ja laski etäisellä taivaanrannalla miljoonia kertoja.\nLeppymätön taistelu jatkui.\n\nMaa painui yhä syvemmälle. Jää luisui hitaasti sen ylitse. Liikkuessaan\njää murskasi vuoria ja kallioita, hieroi kiveä soraksi sekä muodosteli\nlaaksoja ja syvänteitä.\n\nAurinko katseli jättiläisten kamppailua. Sitä säälitti maan kohtalo ja\nse päätti antaa voimallista apuaan. Korkeuksistaan se kohdisti entistä\nterävämpinä säteensä jään pintaan. Silloin alkoi jään valta murtua.\n\nLämpö sulatti sulattamistaan jään pintakerroksia ja vedet söivät sen\npohjaa. Jää kohosi höyrynä ilmaan ja virtasi pois jättiläisjokina.\nSen reuna siirtyi vähitellen pitkän, yhtämittaisen yön ja pitkän,\nyhtämittaisen päivän seuduille, kauas revontulien maille.\n\nAurinko nousi ja laski satojatuhansia kertoja. Maan ja jään taistelu\npäättyi.\n\nJään valtaa seurasi veden valta. Suunnaton meri peitti maan.\nSyvyyksiinsä se keräsi liejua ja savea.\n\nMaa taisteli nyt vettä vastaan ankaraa taistelua. Hitaasti ja\nvaivalloisesti se kohotti huippujaan veden pinnalle. Vesi sorvaili\nniitä mielensä mukaiseksi. Jääkin lähetteli veden avuksi valtaisia\nmöhkäleitään, mutta maa oli nyt voitolla. Veden oli väistyttävä yhä\nlaajempien maiden noustessa ilman ja valon piiriin.\n\nJää lähetti etäisiltä olosijoiltaan voittajaansa vastaan tuimia\ntuulenpuuskia, jotka lakaisivat maan runneltua, kaljua pintaa,\nvonkuivat harjanteilla ja ulvoivat laaksoissa, lennättivät soraa\npaikasta toiseen ja vyöryttivät vesien aaltoja. Voimattoman raivoa\nja hävinneen kostoa se oli. Maata se ei vahingoittanut, sillä maan\nselkärankana oli luja kallio. Ja toisaalta puhalsivat tuulet, joiden\nhenki oli lämmin. Hyiset vihurit vetäytyivät vähitellen lähettäjänsä,\nikuisen jään luokse.\n\nMaa oli vielä autio ja tyhjä.\n\nAurinko nousi ja laski kymmeniätuhansia kertoja ja antoi yhä enenevän\nlämpönsä säteillä kalseaan maahan. Vedet loiskivat autioilla rannoilla\nja tekivät omaa työtään, huuhtelivat saven irti sorasta. Vesien alta\nnousi näkyviin uutta maata, joka kantoi selässään vahvaa savea. Veden\nuumenissa oli elollista elämää.\n\nEräänä päivänä purjehti veden pinnalla ja aaltojen kuljettamana kaukaa\nlämpöisiltä mailta kaatuneen puun runko. Halkeamassaan se kantoi\nsiementä. Runko ajautui rantaan. Siinä huljutteli vesi sitä aikansa.\nSitten heitti myrsky sen kuivalle maalle. Siinä se lahosi ja hajosi.\n\nSiemen putosi maahan. Maaperän pehmeässä savessa se iti, nousi taimelle\nja versoi. Ajan täytyttyä se aukaisi kotansa ja varisti maahan\nkypsyneet siemenensä. Ne itivät, kasvoivat, kantoivat vuorostaan\nhedelmän ja valtasivat maata yhä enemmän. Tuuli lennätteli niiden\nsiemeniä pitkien taipaleiden taakse. Ja niin alkoi maan pinta muuttaa\nväriään.\n\nVesi toi ulapoiden yli yhä uusia siemeniä ja uusia lajeja, ja tuuli\nauttoi sitä työssään. Alkoipa kasvillisuus vallata jalansijaa\nmaitsekin, kannaksien kautta. Kylmä ja pimeä yritti turhaan tukahduttaa\nsen voittokulkua. Aurinko siunasi maata ja lisääntyvää kasvillisuutta\nlämmöllään ja valollaan. Ja niin koitti vihdoin aika, jolloin pehmeä\nsammal ja vihreä ruoho peitti maan, ja niiden yläpuolella kohosivat\nensin harvat ja matalat pensaikot, mutta sitten vankat metsät.\nPuut kasvoivat korkeuteensa, kaatuivat ja mätänivät, mutta niiden\nmaahan valuneesta mehusta imivät elinvoimaa yhä sankemmat metsät ja\nlukuisammat lajit.\n\nKasvillisuuden mukana tuli maahan muutakin elämää. Vehreys antoi\nelämisen mahdollisuuden ja suojan eläinten moninaiselle paljoudelle.\n\nMaa oli siis valmis, mutta kuitenkin se oli vielä autio ja tyhjä. Siitä\npuuttui ihminen. Ajan täytyttyä saapui hänkin.\n\nAamun sarastaessa kiipesi korkean mäen rinnettä outo, kaksijalkainen\nolento. Sen ruskeata nahkaa verhosivat eläinten taljat. Kädessään\noli sillä tukeva sauva, jonka päähän oli sidottu teräväkärkinen\nkivensirpale, ja uumille kiristetyssä vyössä riippui teroitettu luu.\n\nMäen laelle päästyään pysähtyi outo olento ja katseli tarkastellen\ntuntematonta maata. Se näki kirkkaat vedet, siintävät salot ja\nkuohuvan kosken. Villien eläinten se näki liikkuvan omissa oloissaan.\nRantaan laskeuduttuaan se älysi vedessä asujain runsauden. Näkemänsä\nperusteella päätteli se maan hyväksi.\n\nIhminen oli tullut. Kukaan ei tiedä mistä ja miten hän tuli ja kuka hän\noli. Ehkä kulki hän maitse kannaksien kautta, ehkä suuren meren rantoja\npitkin. Hänen jälkeensä saapui toisia. He kyhäsivät vesien rannoille\nja jokien varsille pesänsä risuista ja havuista. Veden ja metsän\nantimista he elivät, yhä lisääntyivät ja valtasivat uutta asuinalaa\ntuntemattomassa maassa, suuressa niemessä, jota vasta paljon myöhemmin,\nlukemattomien miespolvien synnyttyä, taisteltua elämäntaistelunsa ja\nsiirryttyä ikuisuuteen, alettiin kutsua nimellä SUOMENMAA.\n\n\n\n\nIHMINEN JA TULI\n\n\n Suomeen saapuessaan tunsi ihminen tulenteon taidon. Useampia erilaisia\n tekotapoja lienee käytetty, mutta kaikki perustuivat kuumentavan\n kitkan syntymiseen hangattaessa kuivaa puuta toista vastaan. Tulta\n käytettiin ensin vain lämmön antajana, sittemmin myöskin ruoan\n valmistukseen. Maastamme on kaivettu päivän valoon lukemattomia\n kivikauden kansan tulisijoja.\n\n\nPesässä oli kylmä. Lämmin kesä oli ollut ja mennyt. Syksy ja talvi\ntekivät tuloaan.\n\nMies ja nainen olivat tosin tottuneet kylmään ja osasivat verhota\nruumiinsa lämpöä säilyttäviin taljoihin, mutta pesässä alastomina\ntemmeltäviä pentuja palelsi. Tuli oli sammunut. Äskeinen rankkasade oli\nmiehen ja naisen poissa ollessa valunut pesäänkin ja tappanut tuhkaan\npeitetyn hiilloksen. Poika oli hoitanut sitä huolimattomasti.\n\nMies antoi pojalle isällisen, vaikka tosin kovakouraisen kurituksen.\nItsekseen murahdellen otti hän sitten aikanaan metsästä etsimänsä ja\nsopivaksi katsomansa puun. Se oli kuoreton, kuiva ja hieman lahokin, ja\nsen sivuun oli piirtynyt halkeama.\n\nKiviveitsellään mies hankasi puuhun kapean, poikittaisen kourun juuri\nhalkeaman kohdalle. Sitten hän haki kätköistään taulan, lohkaisi siitä\npalan ja tasoitteli sen sopivaksi. Palan tunki hän tekemänsä kourun\nkohdalle puun halkeamaan. Puun hän asetti tukevasti polvensa nojaan,\notti kuivan, kovan ja kuorettoman, tätä tarkoitusta varten valikoidun\nja tehdyn koivukapulan ja sovitti sen kouruun. Vedeltyään koivukapulaa\nmuutaman kerran ikäänkuin tunnustellen edestakaisin tarttui hän siihen\nlujemmin ja alkoi sahata vimmatusti. Lahopehmeästä puusta irtautui\nhienoa pölyä, joka täytti kourun pohjan ja halkeaman taulapalan\nympärillä. Kitka kuumensi puuta.\n\nTuokion hangattuaan mies huomasi, että kourusta nousi hienon hieno,\nsinertävä savusuikale. Kuumentunut puunpöly oli ottanut tulen. Siitä\nsiirtyi tuli taulaan, joka alkoi kyteä.\n\nMies lopetti hankaamisensa ja viritti taulaan puhaltamalla kipinää\nvireämmäksi. Saatuaan sen mielestään tarpeellisen kyteväksi irroitti\nhän taulan puusta ja siirsi sen tervaksia ja tuohta sisältävään nuotion\nsydämeen. Puhaltamalla hän sai syttymään ilmitulen. Sitten hän korjasi\nlahopuun, koivukapulan ja taulan varmaan talteen vastaisen varalle,\nantoi vieläkin äkeissään uuden korvapuustin pojalleen ja istahti\nhoitamaan tulta. Hän syventyi miettimään, miten parhaiten virittäisi\nansansa ja pyydyksensä saadakseen lisää elatusvaroja tulevaksi\ntalveksi. Kylmän vallan hän tiesi nyt voittavansa. Nälän tyydyttäminen\noli vaikeampaa, usein hyvinkin vaikeata.\n\nMietteistään heräsi mies vasta silloin, kun nainen heitti hänelle\nkimpaleen mäyrän lihaa ja tuoreen kalan. Pian narskui raaka liha hänen\nvahvoissa hampaissaan. Ja tuore kala maistui jälkiruokana mainiolta.\nYhä leppoisampi hymy levisi hänen partaisille kasvoilleen. Hänellä ja\nhänen perheellään oli vielä ruokaa ja lämmintä ja kaipa sitä riittäisi\nvastakin.\n\nHän ei käyttänyt tulta valmistaakseen ruokaansa eikä hänellä ollut\nsiihen tarkoitukseen sopivia astioitakaan. Ruokansa hän söi raakana.\nTulta hän tarvitsi pitääkseen ruumiinsa lämmön siksi korkeana, että\nse kykeni kestämään sateisen syksyn ja sitä seuraavan talven kylmät.\nTuletta hän ja hänen perheensä olisi pian sortunut. Tuli oli hänen\nelämänsä ehto.\n\n\n\n\nIHMINEN JA PETO\n\n\n Kivikauden kansa vietti kiertävää elämää. Asuinpaikkaa muutettiin\n elintarpeiden saannin mukaan. Kesäisin asuttiin vesien\n hiekkarannoilla. Talveksi siirryttiin lämpimämpiin majoihin, jollaisia\n olivat katetut maakuopat. Silloin hankittiin ruoka metsistä ja\n jouduttiin kosketuksiin erämaiden petojen kanssa, joita vastaan\n puolustauduttiin alkeellisilla aseilla.\n\n\nKeväinen ilta oli muuttumaisillaan yöksi. Puiden latvat pimittivät\ntaivaan viimeisenkin kelmeän valon. Metsän pimennoissa ojentelivat\nkuivuneet kelohongat oksiaan kuin saaliiseen tarttuakseen.\n\nMies kulki synkässä metsässä. Selässään hän kantoi saalistaan, kookasta\npeuran vasikkaa. Hän vei sitä pesäänsä, jossa omaiset häntä odottivat.\nRuoka oli lopussa. Talvi oli ollut tavallista kovempi.\n\nKesällä oli asuttu tuohilla peitetyssä kodassa rantahietikolla. Siellä\noli ollut mukavat oltavat. Lapset olivat juoksennelleet alastomina ja\nmolskineet vedessä ja aikansa leikittyään nukahtaneet hiekkatanterelle.\nAurinko oli paistanut niin lämpimästi ja vesiltä oli aina silloin\ntällöin puhaltanut virkistävä tuulenvire. Ja iltaisin oli nuotiotuli\nlämmittänyt ja karkoittanut sääskiparvet sekä pitänyt loitolla metsien\npedot. Nyt oli toista. Talvipesä oli ahdas asunto.\n\nKulkiessaan muisteli mies talvipesänsä laittamista. Mäen rinteessä,\nkuivan känkkyräpetäjän alla se sijaitsi. Siinä oli ollut jo ennestään\nkuoppa, josta suurentamalla ja puilla kattamalla oli saanut hyvän\npesän, jossa tosin ei ollut liikoja tiloja, mutta sopi siihen kuitenkin\ntulisija ja sen ympärille jäi nukkumatilaakin miehelle, naiselle ja\nneljälle pennulle. Lämpöäkin siinä riitti.\n\nKänkkyräpetäjäkin oli hyvä olemassa. Sen harittaviin oksiin saattoi\nripustaa yhtä ja toista, jota ei tarvittu sisällä pesässä. Ja oksat\nlevittäytyivät niin mukavasti ja suojelevasti pesän yli. Niiden\nkärjetkin olivat teräviä. Mies naurahti itsekseen muistaessaan,\nmiten hän oli oksia aikansa kuluksi kerran teroittanutkin. Hän oli\ntehnyt sen enempiä ajattelematta, huvikseen tai ehkä salaisen vaiston\nohjaamana, mutta oli sittemmin huomannutkin työstään olevan hyötyä.\nKerran oli karhu tullut pesälle ja kuljeksinut sekä nuuskinut aikansa\nsen ympärillä. Olipa sitten yrittänyt tunkeutua pesäänkin, mutta aina\nsen yrittäessä pistivät terävät oksat sitä kylkeen ja selkään. Se oli\nmurissut ja suuttunut, mutta vihdoinkin se oli mitään aikaan saamatta\nlähtenyt tiehensä. Miestä nauratti kovin tätä muistellessaan. Niin,\nterävät oksat olivat hyvät olemassa, varsinkin silloin, kun pennut\nolivat yksin pesässä.\n\nMiestä nauratti yhä enemmän muistellessaan, miten iso kotka oli kerran\nsyöksynyt alas siepatakseen pesän aukosta kurkistelevan pennun, mutta\nmiten kotka oli takertunutkin oksiin ja miten lapset siinä olivat\nottaneet sen hengiltä. Ja tarpeelliset olivat oksat talviöinäkin, kun\nketut pitivät peliään pesän katolla. Ne näet yrittivät kaivaa sieltä\nesiin lumeen peitettyjä varastoja. Pesässä oli hupaista kuunnella\nkettujen vikinää terävien oksien kutittaessa niitä kylkeen.\n\nMies pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Hänen tarkka korvansa sieppasi mäkien\ntakaa kiirivän äänen. Sitten kiirehti hän kulkuaan. Ääni oli nälkäisen\nsuden ulvahdus. Toisaalta kuului toinen ulvahdus, jopa kolmaskin, mutta\nse oli jo lähempänä. Ja pian rikkoi metsän hiljaisuuden kokonainen\nsusilauman raivokas ulvonta. Mies kiiruhti eteenpäin yhä nopeammin.\nHän ei tahtonut kohdata saalistavaa susilaumaa yksin ja raskas taakka\nselässään.\n\nKovaksi kovettunut, vitilumen peittämä keväthanki narskahteli hänen\nharpatessaan puolijuoksua nietoksien yli ja pälveltä toiselle.\n\nKuului uusi, entistä kovempi ulvonta. Sitten oli kaikki hiljaista.\nMies pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Pian hän oli varma siitä, että\nsusilauma oli osunut hänen jäljilleen. Hän tiesi saalista seuraavien\nsusien kiitävän eteenpäin äänettömien varjojen lailla. Lumessa näkyivät\njäljet selvänä tienä.\n\nHiki virtasi miehen otsalta hänen ponnistaessaan eteenpäin. Hän nousi\nharjulle, jonka takana oli laakso. Vastaisella rinteellä sijaitsi pesä.\nSinne oli enää vain muutaman kivenheiton matka. Samassa kajahti jo\nhänen takanaan ulvahdus. Susilauman etumainen oli jo nähnyt saaliin ja\ntiedoitti siitä takanaan kiitäville.\n\nMies arvioi yhdellä silmäyksellä matkan kotiinsa. Sinne hän ei ehtisi.\nSitten hän silmäili juostessaan puita. Johonkin niistä hän voisi ehkä\nkiivetä. Hän vilkaisi taakseen. Etumaisen, kieli pitkällä juoksevan\nsuden silmät kiiluivat jo aivan lähettyvillä.\n\nMies heitti vasan hartioiltaan susien saaliiksi ja jatkoi juoksuaan\ntoisessa kädessään kivikärkinen keihäänsä, toisessa raskas kirveensä.\nHän tiesi juoksevansa henkensä edestä.\n\nSusilauma syöksähti vasan kimppuun. Tuossa tuokiossa ja hurjan nujakan\nvallitessa oli se revitty siekaleiksi ja ahmaistu. Lauma kääntyi\njälleen pakenijan jäljille.\n\nLäähättävä mies oli saapumaisillaan pesälleen, kun etumainen susi\nsaavutti hänet. Kivikirveen isku kellisti pedon, mutta jo olivat\ntoisetkin paikalla. Muutamat syöksyivät kaatuneen toverinsa kimppuun ja\nrepivät sen, toiset loikkivat miehen jälkeen.\n\nMies pyyhälsi pesän aukkoa kohden ja päästi ilmoille hurjan\nmerkkihuudon. Pesän aukosta kurkisti nainen, joka miehen hädän\nälytessään alkoi kiivaasti siirrellä aukon sulkupuita syrjään. Mies\nvalmistautui sukeltautumaan pesään tästä ahtaasta reiästä, mutta\nhuomasikin, että sudet olisivat hänen kimpussaan, ennenkuin hän ehtisi\ntyöntäytyä sisään. Hän tarttui känkkyräpetäjän oksiin ja kiipesi\npetäjään. Perään hyppäävä peto repäisi terävillä hampaillaan nahkapuvun\nliepeen, mutta mies oli nyt turvassa.\n\nSudet hypähtivät puuta vasten siepatakseen saaliinsa, mutta niiden\noli peräydyttävä. Terävät oksat ojentuivat joka suunnalle kuin\nkiemurtelevat käsivarret ja pistivät kipeästi. Pedot yrittivät ryömiä\nja hypätä niiden lomitse, mutta silloin suhahti ilmassa miehen\nkivikärkinen keihäs ja susien oli jälleen väistyttävä. Ne asettuivat\npiiriin puun ympärille ja päästivät ilmoille pitkän, valittavan\nulvonnan, joka kauas korpeen kantautuneena vavahdutti sen jokaista\nasujaa, niin kookasta hirveä kuin arkaa jänistäkin.\n\nJa niin vartioivat toisiaan ihminen, joka oli tunkeutunut asumattomaan\nmetsään, ja peto, joka tahtoi ahmaista kitaansa oudon tulokkaan\nsammuttaakseen siten edes hetkiseksi korven ikuista nälkää.\n\nTuokiot kuluivat. Kumpikin puoli arvioi mahdollisuuksiaan ja\nvoitonkeinojaan.\n\nSudet alkoivat kiertää puuta. Osuttuaan pesän aukolle ne repivät\nsitä. Ne vainusivat sen takana runsaasti syötävää. Mies yritti sohia\nniitä keihäällään, mutta hänen kumartuessaan soluttautuivat toiset\nsudet sivulta käsin arveluttavan lähelle. Hän ei voinut puolustautua\nyht'aikaa kahdelle ja kolmelle taholle.\n\n— Tuli! Ota tuli!\n\nNäin huusi mies puusta. Ja hetkisen kuluttua työntäytyi oviaukosta\npitkä kekäle, jonka toisessa päässä paloi ilmituli. Naaras auttoi\nurosta ja suojeli pentujaan. Taistelu oli yhteinen.\n\nPalava kekäle sinkoutui susijoukon keskelle. Korvenkaan hirmu ei\nkestänyt tulen tuimaa hyökkäystä. Se oli uutta, ennen kokematonta ja\nkäsittämätöntä.\n\nKekäleet piirsivät vaimon niitä singotessa loistavia kaaria ilmaan.\nJa sikäli väistyi ahne korpi. Susien silmät kiiluivat nyt piirissä\ntulikehän tapaamattomissa.\n\n— Ota pitkä kekäle ja avaa oviaukko! huusi mies puusta. — Tulen alas.\n\nVaimo valikoi pisimmän kekäleen, avasi oviaukon ja työnnälti ulos\ntulisen puunsa. Susilauma väistyi taaskin kauemmaksi. Vaimon\npiirrellessä puullaan tulista kehäänsä laskeutui mies alas ja\nsoluttautui pesään. Pedot hyökkäsivät, mutta saalis oli jo kadonnut\nnäkyvistä. Aukon kohdalla savusivat vain kekäleiden jäännökset.\n\nMies telkesi oviaukon sisäpuolelta lujilla puilla. Sitten istahti\nhän kytevän lieden ääreen ja nauroi, nauroi kauan ja kovasti. Ulkona\nvalitti petojen pettynyt lauma. Sitten paneutui mies pitkäkseen ja\nnukahti. Äskeinen taistelu korven voimien kanssa ei häirinnyt hänen\nuntaan, sillä sehän oli vain vähäinen tapaus hänen jokapäiväisessä\nelämässään, ei millään lailla satoja samantapaisia merkillisempi.\n\n\n\n\nPEURAMIEHEN PYYDYS\n\n\n Kivikaudenkin väen elämä oli alituista taistelua jokapäiväisestä\n leivästä. Väen lisääntyessä ja riistan asuinseuduilta vähentyessä\n keksittiin uusia ja tehokkaampia metsästysvälineitä. Epäilemättä on\n suurempaa riistaa pyydystetty maahan kaivetuilla kuopilla jousien,\n ansojen ja monien muiden pyyntitapojen ohella. Tapa on säilynyt läpi\n vuosituhansien. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten pyydystettiin\n Suomessa petoeläimiä kuoppasatimilla.\n\n\nPeuramieheksi häntä sanottiin siksi, että hän oli taitava metsästäjä,\njoka useimmin toi kylään suurimman saaliin, ja etenkin siksi, että\nhänen saaliinsa joukossa joskus oli vaikeasti pyydystettävä peurakin,\narka ja tarkkavainuinen eläin.\n\nHän oli pyydystänyt tähän saakka peurojaan väliin piilossa tuulen alla\nväijymällä, väliin ajamalla niitä miesjoukolla suohon, mutta nyt oli\nhän keksinyt uuden ja merkillisen keinon, jonka piti suuresti helpottaa\npyyntiä. Se oli laitos, jonka piti hoitaa pyyntiä miehen itsensä poissa\nollessakin.\n\nHän ei ollut sen laittamista oikeastaan miettinyt eikä suunnitellut.\nAjatus oli iskenyt hänen päähänsä arvaamatta ja suostuttelematta.\nPyyntimatkallaan hän oli kulkenut suon reunamaa pitkin. Yht'äkkiä hän\ntunsi maan allaan pettävän. Hän vajosi mutaan vyötäisiään myöten ja\npääsi vain vaivoin ylös. Istahdettuaan kuivalle maalle tarkasteli hän\nuteliaana paikkaa, joka oli hänet, tottuneen metsämiehen, näin pettänyt\nja yllättänyt.\n\nVallan tavallinen suonreunahan se oli. Siinä oli vain silmäke vai\nlieneekö ollut lähde, joka oli peittynyt niin tarkoin sammalilla ja\nruohonkorsilla, ettei sitä mitenkään älynnyt aikanaan.\n\n— Olipa toki hyvä, että on tuossa tuo kaatunut honka, ajatteli\nPeuramies. — Ellen olisi tavannut siitä kiinni, olisi ylös kapuaminen\nollut vaikeampaa. Ehkäpä en olisi päässyt ylös ollenkaan. Suohan vetää\nluokseen sille varomattomasti astuneen.\n\nHän kuivaili ja puhdisteli nahkapukuaan, jonka karvoihin oli tarttunut\npaksulta mutaa, ja antoi ajatustensa kulkea omia teitään.\n\n— Niin, helposti sinne olisi saattanut jäädäkin ilman tuota kaatunutta\npuuta. Eläin, jolla ei ole käsiä, joilla tarttua kiinni, olisi sinne\nvarmasti jäänytkin. Peurakin olisi siinä rimpuillut aikansa ja\nsortunut, painunut mudan uumeniin. Ja tuskin olisi pettävää kohtaa\nälynnyt ajoissa sekään. Kantavan ja lujan maan näköinen se oli, vaikka\nolikin alta ontto. Uusi ajatus välähti Peuramiehen aivoissa. Niin,\nmiksi ei sitä voisi toteuttaa? Jos suo laittaa sellaisia satimia, jotka\npettävät ihmisen, niin miksi ei ihminen voisi laittaa sellaisia, jotka\npettävät eläimen? Niin, miksipähän ei.\n\nPeuramiehen mieli ailahti kummasti ja hänen ajatuksensa alkoivat\naskarrella. Hän käännähti katsomaan taakseen. Niin, siinähän hän istui,\nkapean hiekkaharjanteen reunassa, jota pitkin peurat tavallisesti\nkulkivat, ja jota molemmilla puolillaan reunustivat pohjattomat\nsuot. Jos tuossa olisi kuoppa, jota peura ei huomaisi, niin sinne\nse putoaisi… Se ei pääsisi ylös, kun kuoppa olisi tarpeeksi syvä ja\njyrkkäreunainen ja niin ahdas, ettei otus saisi hyppyynsä vauhtia.\nHelppo saalis se silloin olisi...\n\nPeuramies nousi seisomaan, asteli harjulle, katseli ja tutkiskeli.\nHajanaiset ajatuksien pätkät kiteytyivät yhä selvemmiksi.\n\nTuohon on pyydys tehtävä. Siinä on kaatuneen hongan jättämä kuoppa jo\nvalmiina. Sitä kun vain syventää ja laittaa reunat jyrkiksi ja kattaa\nsen risuilla ja peittää jäkälillä aivan ympäristön näköiseksi, niin\nsinne putoaa otus, varmasti putoaa.\n\nPeuramies ei viivytellyt turhia. Hän oli toimen ja tahdon mies ja\ntottunut muuttamaan ajatuksensa teoiksi. Asumukselta voisi hän\nsaada apumiehiä, mutta — ei, hän ei tarvinnut apulaisia. Jos koe ei\nonnistuisi, niin nauraisivat hänelle ja kai pilkkaisivatkin. Jos\nonnistuisi, niin suuren keksinnön kunnia olisi hänen, yksin hänen.\n\nPeuramies ryhtyi työhön. Kaatuneen, ontoksi lahonneen puun kovilla\npintasäröillä, kiviaseillaan ja käsillään hän kaivoi mieleisensä\nkuopan. Sitten hän reunusti kaatuneilla puilla sen reunat jyrkiksi,\nkattoi sen oksilla ja risuilla ja peitti jäkälillä. Hän katseli työtään\npuolelta ja toiselta, läheltä ja kaukaa, ja huomasi sen hyväksi.\n\nHäneltä meni työhönsä paljon aikaa. Saatuaan satimen valmiiksi hän\npistäytyi kotonaan, mutta palasi harjulle jo ennen aamun koittoa.\nPeurat kulkivat harjua pitkin syönnöksilleen tavallisesti aamulla.\nSilloin hän tahtoi olla paikalla ja näkemässä.\n\nHän vainusi tarkkaan tuulen suunnan. Sitten hän asettui loikoilemaan\ntuulen alle tuuheaan katajikkoon tarpeeksi etäälle kuopasta. Varmuuden\nvuoksi hän peittäytyi vielä jäkäliin.\n\nNouseva aurinko punasi taivaanrannan. Sen keltainen kehrä kiertyi esiin\nmetsän reunasta. Ruskea suo muuttui kullanhohtavaksi ja sen avonaiset\nsilmäkkeet loistivat kirkkaan valkoisina. Sitten terävöityivät puiden\nääriviivat. Salaperäinen tummuus vaihtui valoksi. Uusi päivä oli tullut.\n\nPeuramies ei kuitenkaan huomannut mitään kaikesta tästä. Hänen silmänsä\nvartioitsivat vain harjun toista päätä, joka liittyi metsään ja josta\npeurojen oli tapana kulkea harjulle. Hänen mielensä oli jännittynyt.\n\nTulivat jo, tuolta tulivat! Rauhallisina, mutta varovaisina astelivat\npeurat jo harjulle. Viisi niitä oli, suuri härkä etumaisena. Ne\npysähtyivät ulommaisen niemekkeen luokse, nuuskivat ja katselivat.\nSitten ne söivät hetkisen, mutta pian lähti härkä kulkemaan edelleen ja\nmuut seurasivat perässä. Välimatka lyheni lyhenemistään.\n\n— Tulevat, tänne tulevat, tavallista polkuaan astuvat! Kääntyvätkö —\nei, edelleen kulkevat. Nyt ei ole matkaa enää kuin kolme kivenheittoa —\nnyt kaksi — yksi! Näinköhän härkä, vanha ja viisas, älyää satimen? Ei,\nse ei epäile mitään, pää pystyssä ja ympärilleen pälyillen se astelee.\nNyt — ei, ei vielä — nyt — nyt!\n\nMaa petti ja härkä humahti jäkälien sekaan. Sarvet vain näkyivät. Se\npäästi oudoksuvan äännähdyksen ja yritti hypätä ylös kuopasta. Turhaan,\nsillä se ei saanut vauhtia. Se temmelsi ja potki vimmatusti ja lauma\nkuljeskeli neuvottomana sen ympärillä.\n\nÄkkiä höristivät eläimet korviaan ja pyyhälsivät jo samalla pakoon.\nKauempaa katajikosta kajahti hurja kiljahdus, joka julisti kauas\nympäristöön rajatonta riemua ja voitonhuumaa. Sieltä hyppi ja tanssi\nesiin karvaiseen pukuun puettu, takkutukkainen ja auringon ruskeaksi\npaahtama ihminen, jonka valkoiset hampaat loistivat kuin pedon hampaat,\nja joka heilutti kädessään raskasta puunuijaa valmiina antamaan\nlopettavan iskun surkeasti petetylle, kohtalonsa jo aavistavalle\npeura-paralle.\n\nMies pysähtyi kuopan reunalle. Hän ei tuntenut sääliä. Hän tunsi\nolevansa voittaja ja varmistaneensa taas asemaansa olemassaolon kovassa\ntaistelussa, jossa heikot ja avuttomat aina sortuvat ja vahvat säilyvät.\n\n\n\n\nUKKO SUURPÄÄN RUUHI\n\n\n Hämärimmässä muinaisuudessa liikkui ihminen vesillä puiden ja niistä\n kyhättyjen lauttojen varassa. Sitten opittiin kovertamaan puu ontoksi,\n jolloin syntyi ruuhi. Työkalujen kehittyessä muuttuivat tekotavatkin\n ja sikäli parani alus yhä käyttökelpoisemmaksi. Vaatimaton ruuhi on\n vuosituhansia kestäneen työn tulos. Suomessa on kivikaudella käytetty\n yleisesti ruuhia, vaikka ainoatakaan kivikautiseksi todettavaa ei ole\n toistaiseksi löydetty. Laatokan etelärannikolta on kaivettu esiin\n kivikautisen ruuhen perä.\n\n\nHän oli jo vanha mies. Ikäänsä hän ei tietänyt itse eivätkä siitä\nolleet selvillä muutkaan, sillä joutavia asioita ei painettu muistiin.\nUkoksi sanottiin häntä siitä syystä, että hänen tukkansa ja suuri\npartansa hohtivat hopeisina, ja Suurpään nimeä hän oli kantanut jo\npienestä pitäen sen tosiasian vuoksi, että hänellä oli tavallista\nsuurempi, nimen aiheeksi sopiva pää.\n\nUkko Suurpää oli tosiaankin jo liian vanha. Heimo arveli, että hänen\nolisi kuoltava, sillä hänestä ei ollut apua pyynnissä eikä muussakaan\nelatuksen hankinnassa. Hänellä ei ollut enää edes ruuhtakaan. Hän oli\nkaikin puolin tarpeeton.\n\nHeimon vanhimmat pohtivat tätä kysymystä. Kun ukko Suurpää ei kuole\nomasta aloitteestaan, on häntä asiassa autettava. Heimo ei voi elättää\nhyödytöntä olentoa, joka on kykenemätön hankkimaan elatustaan ja jolla\nei ole edes ruuhtakaan. Ja sellainenhan oli heimon tapakin. Hänen\npoikansa pankoon päätöksen toimeen. Näin päättivät heimon vanhimmat ja\nomasta mielestään viisaimmat.\n\nUkko Suurpää oli saapuvilla asiaa pohdittaessa ja päätettäessä.\nHän ei puhunut mitään. Vasta päätöksen kuultuaan hän ilmaisi oman\nmielipiteensä.\n\n— Päätöksenne on viisas ja tapojemme mukainen, virkkoi ukko. — Niin\non tehty ennenkin. On totta, ettei minusta ole hyötyä. Ruokaa ei\nriitä hyödyttömille. Eikä minulla ole ruuhtakaan. Siitä on jo kulunut\nkauan aikaa, kun minun ruuheni täyttyi vedellä ja upposi. Minä olen\nsitä asiaa paljon miettinyt. Kuitenkaan en minä halua kuolla tänään\nenkä huomenna, sillä minulla on vielä tehtävää. Antakaa minun elää\nkolmekymmentä auringon nousua. Senjälkeen olen valmis kuolemaan.\n\nNäin puhui ukko Suurpää. Heimon vanhimmat ja viisaimmat pohtivat\nasiaa uudelleen ja tekivät päätöksen, että ukko Suurpää eläköön vielä\nkolmekymmentä auringon nousua ehdolla, että hänen poikansa Pienpää\nyksin elättää hänet tänä aikana. Aika lasketaan siten, että heimon\nvanhin panee jokaisena aamuna valkoisen kiven kotansa viereen. Kun\nkiviä on karttunut kolmekymmentä, on ukko Suurpään aika täyttynyt. Näin\npäätettiin.\n\nUkko Suurpää lähti poikansa Pienpään kodalle. Sen edustalla hän istui\ntuijottaen mietteissään sinertäville vesille.\n\n— Montako on hukkunut, kun ruuhi on täyttynyt vedellä? kysyi hän\nvihdoin pojaltaan.\n\nPienpää laski ensin sormillaan ja vastasi sitten:\n\n— Neljä on hukkunut sen jälkeen kuin minä otin kotaani naisen.\n\n— Muistan viiden hukkuneen sitä ennen, lisäsi hänen vaimonsa.\n\nUkko Suurpää nyökkäsi ja laski sormillaan.\n\n— Tekee yhteensä yksitoista. Ja ennen sitä on hukkunut monta, en\nmuista, kuinka monta. Ja kaikilla on ollut vedellä täyttynyt ruuhi.\n\nMietittyään vielä aikansa kävi ukko Suurpää nukkumaan. Mutta aamulla\nhän oli ylhäällä päivän jo sarastaessa ja herätti poikansa.\n\n— Nouse ylös, sanoi hän. — Ota työkalusi. Lähdemme liikkeelle.\n\n— Minne?\n\n— Seläntakaiseen saareen. Minulla ei ole ruuhta. Minun on saatava ruuhi\nja me teemme sen. Tai oikeastaan sinä teet ja minä neuvon. Olen jo\naikoja sitten katsonut seläntakaisesta saaresta sopivan puun.\n\n— Älä höpise, ukki. Mitäpä sinä enää teet ruuhella. Kohtahan sinun on\nkuoltava.\n\n— Niin on, mutta sitä ennen tarvitsen ruuhen.\n\nUkko sai poikansa lähtemään. Pienpää meloi ruuhellaan ukon nimeämään\nsaareen. Siellä he ryhtyivät työhön.\n\nUkon katsoma puu oli sopiva ja siitä ryhdyttiin tekemään ruuhta.\nPienpää poltti sen ensin tulella ylhäältä ja sopivalta korkeudelta\npoikki auttaen tulen työtä kivikirveellään. Sitten hän poltti sen\njuurestakin melkein poikki jättäen kantoa juuri sen verran, että\nkatkaistu puu pysyi tukevasti pystyssä. Tämän jälkeen alkoi päätyö,\npuun kovertaminen ontoksi tulella, kivikirveillä ja taltoilla.\n\nUkko Suurpää hankki tervaksia, piti vireillä nuotiota ja ojenteli\npojalleen uusia tervaspilkkeitä entisten loputtua. Välillä hän hioi\ntyökaluja. Pienpää istui telineillään ja koversi. Ja niin kului päivä\ntoisensa jälkeen.\n\nHeimo ihmetteli ja nauroi.\n\n— Ukko on vanha ja höperö, sanoi heimo. — Mitäpä hän tekee enää\nruuhella. Kun kuitenkin sen kovertavat, niin kovertakoot. Jääpihän se\nPienpäälle ja on hyödyksi.\n\nVihdoin oli ruuhi niin valmis, että se irroitettiin kannastaan ja\nkaadettiin varovasti maahan. Pienpää tasoitteli sitä maassa vieläkin\nsileämmäksi.\n\n— Minun isäni kertoi pienenä ollessani, että ennen muinoin koverrettiin\nruuhi aina maassa. Se kuului olleen paljon suuritöisempää, jutteli ukko.\n\n— Saattoi olla.\n\n— Työkalutkin kuuluivat olleen paljon huonompia. Vaikka — kukapahan\ntietänee — ehkä sanovat tulevat sukupolvet näitä meidänkin mainioita\ntyökalujamme aivan kelvottomiksi.\n\n— Saattavat sanoa. Nyt tämä ruuhi olisi jo valmis minun puolestani.\nTyönnetään vesille ja koetetaan.\n\n— Ei koeteta. Siinä on vielä vähän tekemistä. Jatketaan työtä huomenna.\n\nSeuraavana aamuna ukko Suurpää vaati poikansa naisen lähtemään mukaan\nja ottamaan matkaan suurimmat saviastiat.\n\nPerille tultua hän käski keittää kiehuvaa vettä. Itse hän lähti\npoikansa kanssa metsään. Siellä hän keräsi kantamukset jo aikaisemmin\nkatsomiaan kaikenlaisia käyriä puita ja vitsaksia.\n\n— Mitä kummaa me näillä teemme? ihmetteli Pienpää. — Onhan polttopuita\nlähempänäkin.\n\n— Nämä eivät ole polttopuita, vastasi ukko. — Minä olen jo kauan\najatellut sellaisen ruuhen tekemistä, joka on vakavampi kuin nykyiset\nruuhet, ei täyty niin helposti vedellä eikä haljettuaankaan hajoa.\nTeemme sellaisen ruuhen. Siihen tarvitsemme nämä puut ja vitsakset.\n\nPienpää ajatteli mielessään, että ukko on tullut jo aivan höperöksi,\nmutta ei virkkanut mitään.\n\nRuuhen luokse tultuaan ukko ryhtyi sovittelemaan käyriä puitaan\npaikoilleen. Hän mittaili ja sovitteli. Poika Pienpää auttoi häntä\nparhaan taitonsa mukaan. Hänen sameat aivonsa eivät tosin käsittäneet\nukon suunnitelmia, mutta hän ei pannut vastaankaan.\n\n— Joko sinulla on kiehuvaa vettä? kysyi ukko poikansa naiselta.\n\n— Jo on.\n\n— Kaada tuohon. Kaikki, virkkoi ukko osoittaen ruuhta. Vaimo kaasi\nveden ruuheen.\n\n— Kiehauta lisää.\n\nSinä iltana ei ukko lähtenyt kotiin. Poika vaimoineen sai lähteä, mutta\nitse hän jäi ruuhensa luokse.\n\n— Tänä aamuna oli valkoisia kiviä kasassa yhdeksänkolmatta, virkkoi\nPienpää lähtiessään. — Huomenna on niitä kolmekymmentä.\n\n— Niin on. Mene kylään ja odota siellä. Tulen sinne aamulla.\n\nUkko jäi yksin. Hän mittaili ja sovitteli ja väliin hän sitoi ja\nnaputteli. Hänen naputuksensa kuului vielä kauan sen jälkeenkin, kun\nheimo kylässä oli jo käynyt levolle.\n\nAikanaan valkeni jo aamukin.\n\nVanhimmat ja viisaimmat olivat taas koolla. He ottivat yksitellen\nvalkoiset kivet kasasta ja laskivat ne tarkkaan.\n\n— Kolmekymmentä.\n\n— Tasan kolmekymmentä. Aika on kulunut loppuun. Missä on ukko Suurpää?\n\n— Seläntakaisessa saaressa, vastasi Pienpää. — Lupasi saapua.\n\n— Tuolla kai se melookin. Jaksaakohan meloa tänne saakka?\n\n— Kai se jaksaa. Jos ei jaksa, niin eipä ole vahinkoa.\n\nUkko Suurpää sieltä meloi. Kauas hohti hänen aamutuulessa liehuva\nhopeainen tukkansa ja tuuhea partansa. Ja hänen uuden ruuhensa\nvalkoiset kyljet hohtivat myöskin.\n\n— Mitä kummallisia laitoksia sillä on ruuhensa sivulla? ihmetteli heimo.\n\n— Ne ovat sen omia laitoksia, selvitti Pienpää. — En tiedä.\n\n— Isostapa puusta olette tehneet ruuhen. Sehän on paljon leveämpi\nkuin muut ruuhet. Eikä se juuri keinukaan, vaikka tuuleekin. Ja se on\nentisiä korkeampi ja päät ovat pystymmässä.\n\n— Niin ovat.\n\nUkko Suurpää meloi rantaan. Heimo ei katsellut enää häntä itseään, vaan\ntarkasteli sitä tarkemmin hänen ruuhtaan. Se oli tosiaankin lähes kaksi\nkertaa leveämpi kuin muut ruuhet ja muutenkin kummallinen.\n\n— Sinulla on iso ruuhi, ukko Suurpää, virkkoi heimon vanhin.\n\n— On minulla, vastasi ukko. — Kauan minä olenkin sitä miettinyt.\n\nSitten hän selitti, miten ja mitä varten ruuhi oli tehty tällaiseksi.\nIhmettelevä heimo sai kuulla, miten koverrettu puu oli kuumalla vedellä\ntehty taipuisaksi ja sitten kaarien avulla ja kiilaamalla pakotettu\nleveämmäksi, jolloin keula ja perä kaartuivat ylöspäin, ja miten kaaret\npitäisivät sen koossa, vaikka se halkeisikin. Tärkeimpänä asiana olivat\nsiinä kuitenkin vitsaksilla sidotut varalaidat.\n\n— Se ei kaadu niin helposti kuin entiset, kun se on leveämpi, eikä\ntäyty tuulessa vedellä, kun se on korkeampi. Siinä ei niin helposti\nhuku, sanoi ukko Suurpää ja jatkoi: — Nyt minä olen valmis kuolemaan.\n\nHeimo ei välittänyt ukon viimeisistä sanoista, sillä vanhimmilla ja\nviisaimmilla oli nyt tärkeämpää ajateltavaa. Hekin käsittivät, että\nukko Suurpään ruuhi oli aiheuttava suuren käänteen etusijassa veden\nantimista elävän heimon oloissa ja elämisen mahdollisuuksissa.\n\n\n\n\nLOHIMIEHEN VERKKO\n\n\n Kansallismuseossa on nähtävänä osia verkosta, jonka iäksi lasketaan\n viitisen vuosituhatta. Tämän verkon käyttöaikoina ei kuusipuu ollut\n vielä kotiutunut Suomeen. Verkko hautautui saveen. Kuusen siitepölyä\n löydettiin verkon päällä olevasta savikerroksesta, mutta alla sitä\n ei ollut yhtään, vaikka tutkittu ala oli sangen laaja ja muita\n siemeniä oli runsaasti. Verkko lienee Euroopan vanhin. Silmukoidensa\n suuruudesta päättäen se on ollut lohiverkko.\n\n\nKukaan ei tiennyt, mistä juttu oikeastaan sai alkunsa. Tuskinpa kukaan\nsitä kysyikään. Tieto siitä levisi kuin tuulen siivillä suunnattoman\npitkienkin taipaleiden taakse. Asian todenperäisyyttä epäiltiin ensin,\nmutta sitten koeteltiin ja koeteltua uskottiin.\n\nTämä mieliä myllerryttänyt asia ei kuitenkaan ollut sen kummempi,\nkuin että kivikansa oppi punomaan lankaa. Eläinten jänteistä oli\naikaisemminkin saatu lankaa, mutta se tarvittiin nahkapuvun saumojen\nsitomiseen. Nahkasta oli tehty köyttä ja oli sitä punottu tuohestakin,\nmutta se oli paksua ja käytettiin sitä vetoköydeksi, suopungiksi ja\nsen semmoiseksi. Uusi lanka oli ohutta ja notkeaa ja kelpasi uusiin\ntarpeisiin.\n\nNokkosen kuiduista sitä punottiin. Joku oli keksinyt tämän mainion\naineen ja oli ties miten punonut siitä pätkän lankaa. Tai ehkä tuli\ntaito vierailta mailta. Kivikansa oppi sen tavalla tai toisella ja\nkäytti oppinsa hyödykseen. Lohimies solmi siitä kalanpyydyksen.\n\nLohimies asui ison järven rannalla ylämaasta laskevan joen suussa.\nHän kalasteli melkeinpä yksinomaan lohia, sillä muun kalan hän\nkatsoi huonolihaiseksi ja arvoltaan alhaiseksi. Padoilla ja luisilla\nväkäkeihäillä hän ottikin vedestä monet punalihaiset kalat. Hän söi\nniitä raakana, kuivattuna ja tulella kypsytettynä sekä vaihtoi niillä\nmuuta tavaraa huonompionnisilta kalamiehiltä ja riistaa metsämiehiltä.\n\nEräänä päivänä hänellä oli kuitenkin uusi ja merkillinen pyyntineuvo.\nSe oli solmittu ohuista nuorista ristiin ja rastiin. Yläreunassa\noli sitä koholla kannattamassa joukko petäjän kyljestä irroitettuja\nkaarnoja, ja alareunan painoivat suoraksi kiviset painot. Lohimies\nsanoi pyydystään verkoksi.\n\nVerkko oli mainio vehje. Lohimies laski sen suvantoon kosken\nalapuolelle ja nosti sillä pienempiä lohia, mutta saipa hän useasti\nsuuriakin vonkaleita. Puuhansa hän koetti pitää salassa. Kalamiesten\ntapaan hänkin pelkäsi kateellisten ammattiveljien hiipivän hänen\napajoilleen ja varastavan salaisuuden.\n\nNäin ihmeellistä keksintöä hän ei kuitenkaan voinut piiloittaa\nnäkymättömiin. Hänen saaliinsa yllytti toisia urkkimaan tietoonsa uuden\npyyntikeinon, ja niin tuli salaisuus ilmi.\n\nKivikansa ryhtyi kalastamaan verkoilla. Mikäli pyytäjien luku\nlisääntyi, sikäli väheni saalis.\n\nLohimies päätti etsiä uudet ja paremmat apajat. Hän kantoi ruuhensa\ntäyteen pyyntivehkeitään ja meloi jokea pitkin etäisemmille seuduille.\nSiellä hän kalasteli rauhassa ja toi silloin tällöin osan saalistaan\nkylään.\n\nSitten loppuivat hänen käyntinsä. Häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Hän\noli kadonnut.\n\nKylässä kummasteltiin hänen katoamistaan. Kerrottiin hänen ruuhensa\najelehtineen jossakin myötävirtaa ja hävinneen. Hänestä itsestään ei\ntiedetty kertoa muuta kuin summittaisia arveluja. Pian unohdettiin\nhänet kokonaan muiden tärkeämpien asioiden kääntäessä huomion puoleensa.\n\nLohimiehen verkkokin hävisi jäljettömiin ja samoin hänen muukin\nomaisuutensa. Korkealla liitelevä kotka olisi ehkä voinut kertoa\nnähneensä verkon lojuvan koottuna savipohjaisessa vedessä ikäänkuin\nsinne vahingossa pudonneena, mutta kotka ei osannut ihmisten kieltä.\nLisäksi se olisi voinut mainita, että verkon lähettyvillä oli\ntuohikontti sekä luisia ja kivisiä aseita. Ja pitkäikäinen kotka\nolisi voinut ehkä myöhemminkin kertoa, kuinka liejua laskeutui kerros\nkerrokselta verkon ja aseiden päälle, ja kuinka järvi vähitellen\nmaatui ja suo valtasi veden jättämän alan sekä peitti saven ruskealla\nmudallaan. Ikuisiksiko ajoiksi?\n\nSilloisen kivikansan hävittyä jo ammoin ja lukemattomien miespolvien\nvielä aherrettua aikansa oli Lohimiehen verkko jälleen tuleva\npäivänvaloon.\n\n\n\n\nNAISTENTÖITÄ\n\n\n Kivikansan saviastiat ovat koristetut yksinkertaisilla, monasti\n kauniilla painannaisilla. Painannaisten välissä on suurempia\n ja pienempiä kuoppia melkoisen säännöllisissä riveissä.\n Tätä koristetyyliä sanotaan kampakeramiseksi, ja pidetään\n sitä tunnusmerkillisenä Koillis-Euroopan kansoille, joihin\n suomensukuisetkin kansat ovat kuuluneet.\n\n\nRannalla ilakoi tyttöjen parvi. Heillä oli työnään saviastioiden teko.\nNyt oli heidän näytettävä, pystyvätkö he tekemään kunnollisia astioita.\nJotkut heistä olivat riisuneet yläruumiinsa paljaaksi, sillä päivä oli\nhelteinen.\n\nSaviastioiden muovaileminen oli naisten työtä, kuten tuohisten tekokin.\nMiehet veistelivät vain puuta ja käsittelivät kiveä. Heidän arvonsa ei\nsallinut saveen puuttumista. Tuohisia he tekivät vain eräretkillään\ntilapäisen tarpeen vaatiessa.\n\nSaviastiain teko oli osittain raskasta, osittain huvittavaa työtä.\nSaven muovaileminen sitkeäksi ja kestäväksi kysyi voimia. Astian\nmuodostaminen edellytti näppäryyttä. Koristeleminen vaati hyvää aistia.\n\nMuovaileminen tapahtui siten, että paksuhkon pohjakappaleen reunoille\nalettiin kiertää limittäin savipötkyä kierros kierrokselta, kunnes\nastia sai tarpeellisen korkeutensa. Sormin paineltiin liitokset\nyhteen ja ohennettiin seinämät. Kämmenellä ne sitten tasoiteltiin ja\npyöristeltiin. Jos astia oli polven korkuinen, oli sen ohut seinä\ntaidolla käsiteltävä.\n\nValmiin astian pinta koristeltiin kiireesti, ennenkuin savi koveni.\nAstian ympäri muodostettiin leimaamalla ikäänkuin vanteita. Niiden\nväliin tehtiin hammastetulla puuleimasimella — kampaleimasimella —\npainannaisia. Niiden lomiin pisteltiin suurempia tai pienempiä kuoppia.\n\nKoristemuodot vaihtelivat sangen suuresti heimon tyylitajun ja tekijän\nmaun mukaan. Mutta yhteistä oli kaikille niille ankara suoraviivaisuus.\nKivikansa ei sietänyt mutkikkaita koukeroita eikä keimailevia\nkäänteitä. Sillä oli omaperäinen tyylinsä ja totinen puumerkkinsä.\nKoristeet olivat monesti karkeatekoisia, mutta ne täyttivät\ntarkoituksensa hyvin. Ne näyttivät kauniilta kauempaa katsottuina\nsaviastian ollessa tulella tai seisoessa hiekalla. Astian pohja oli\nsuippo. Sellainen astia oli mukava istuttaa pehmeään hiekkaan.\n\nRannalla askartelevilla naisilla oli jo monta astiaa valmiina. Nauraen\nja ilakoiden he arvioivat toistensa aikaansaannoksia odotellessaan\nsaapuvaksi heimon vanhimman ankaraa emäntää. Avotulella piti astiat\npoltettaman kestäviksi, mutta sitä ennen hylättiin kelvottomat.\nTarkastuksen toimitti heimon arvovaltaisin nainen, joka tietenkin oli\nheimopäällikön emäntä.\n\n— Sinun koristeesi ovat rumat, virkkoi Keltatukka, heimon korein\nkaunotar, Kiilusilmälle, vieressään istuvalle tytölle. — Ja astiasihan\non soikea ja kuhmuinen. Kukaan mies ei ota sinua kotaansa, ennenkuin\nopit tekemään parempia astioita.\n\n— Aina sinä ilkut minun työtäni, vastasi Kiilusilmä äänessään kateuden\ntuntu, sillä Keltatukan astiat olivat tosiaankin hänen omiaan\npaljon paremmat. — Älä ole varma omastakaan pääsemisestäsi, vaikka\nheimopäällikön pojan sanovatkin sinua katselevan.\n\n— Katselkoon. On niitä muitakin. Taitaa tehdäkin oma mielesi hänen\nkotaansa.\n\n— Itsepähän valinnee, kenet valinnee, tiuskasi Kiilusilmä siirtäen\nkatseensa astioista kilpailijattaren komeaan olemukseen.\n\n— Olisinpa yhtä kaunis minäkin, huokasi Kiilusilmä itsekseen, mutta\nääneensä hän jatkoi: — En minä välitä päällikön pojasta, mokomasta\nvetelyksestä. Ottakoon vain sinut!\n\n— Ottaa, kenet ottaa, naurahti Keltatukka. — Kysymättä se valitsee.\n\nPäällikön emäntä asteli jo tukevin askelin tyttöjen joukkoa kohden.\nSelässään hänellä oli nuorin vesansa ja tukassaan teeren pyrstösulka\nsomasti heilumassa.\n\nTuntijan silmällä hän tarkasteli tyttöjen työt. Toiset hän tuomitsi\nuudelleen tehtäviksi, toiset hyväksyi poltettaviksi.\n\n— Sinä koristat astiasi kauniisti, virkkoi hän Keltatukalle. — Ja\npulska sekä terve sinä olet muutenkin. Pian vienee joku mies sinut jo\nkotaansa.\n\nKeltatukka hymyili mielissään ja katsahti voitonriemuisena ympärilleen.\nJulkinen ylistys kilpailijattarien kuullen teki hyvää. Kivikansankin\ntytär oli täydellinen nainen.\n\nSitten silmäili hän hieman ylimielisesti päällikön vaimoa, joka oli jo\nvanha ja ruma. Päällikkö oli viime aikoina heittänyt uhkeaan tyttöön\nmerkitseviä katseita, joita Keltatukka ei suinkaan pannut pahakseen,\nsillä kannattihan päällikön hyvin pitää kaksikin vaimoa, ja pääsy hänen\nkotaansa oli arvioitava suureksi kunniaksi.\n\n\n\n\nKIVIKANSAN OLOJA\n\n\n Suunnilleen kahdessa vuosituhannessa levisi kivikautinen väestö\n yli koko nykyisen Suomen alueen. Asutuksen laajuuden todistuksina\n ovat kaikkialla maassamme tehdyt löydöt. Muinaisesineet ilmaisevat\n tutkijalleen silloisen kansan elintavat, olot, kulttuuritason ja\n vieraat lisät, mutta ne eivät sano kansan nimeä. Löydettyjen esineiden\n nojalla päättelevät tiedemiehet tämän alkuväestön olleen jotain\n suomensukuista alkukansaa.\n\n\nKivikansa oli asunut maassa jo monen kymmenen miespolven ajan. Se oli\nkasvanut ja lisääntynyt, levinnyt jokivarsia ja järvien rannikoita\npitkin laajoille aloille ja jakaantunut monen moniksi heimoiksi. Useat\nheimot eivät tietäneet mitään toisistaan. Niillä kaikilla oli kuitenkin\nyhteinen puumerkkinsä, kivikansan laajan suvun selvä merkki, jonka se\npainoi tekemiinsä saviesineisiin. Tämä puumerkki oli samalla kivikansan\noman olemassaolonsa todistukseksi pystyttämä muistomerkki, sinänsä\nvaatimaton, mutta kuitenkin paljon sanova ja kaikkialla kivikansan\nasuma-aloilla näkyvä. Saviastioiden kyljissä säilyi se parhaiten. Ehkä\nse oli puisissakin kaluissa, mutta ne söi ajan hammas.\n\nAikojen vieriessä oli kivikansa suuresti ja monessa suhteessa\nedistynyt. Monien uusien pyyntineuvojen ja keinojen keksimisellä,\nomaamisella ja jatkuvalla kehittämisellä se oli turvannut\nolemassaolonsa. Asuinkodat olivat isompia ja enemmän suojaa antavia.\nTulella se varjeli itsensä kylmältä ja keitti sekä paistoi sillä\nruokansa. Se oli oppinut muovailemaan savesta suurempia ja pienempiä\nastioita. Sillä oli jo sangen hyvä pukukin, johon eläinkunta oli\nantanut parhaimmat tarpeet. Aurinko huolehti sen terveydestä apunaan\npakkanen ja savu. Ja se oli oppinut omalla tavallaan tyydyttämään\nhenkensäkin vaatimuksia palvelemalla omia jumaliaan. Kauneuden kaipuu\npani sen koristelemaan astiansa ja sommittelemaan kivestä, luusta sekä\nmuistakin aineista koristeita, jotka kai sen omissa silmissä olivat\ntäydellisiä ja tyylikkäitä.\n\nRiistan vähetessä yhdellä seudulla siirtyi heimo toiselle. Kesäisin\nasuttiin hietikoilla avoimien vesien partailla, talvella antoi metsä\nsuojan.\n\nKivikansa eli omaa syrjäistä elämäänsä. Kuitenkin se oli yhteydessä\nkaukaistenkin maiden kanssa. Niistä saapui tärkeätä tarveainetta, piitä\nja meripihkaa, kivikansan kultaa.\n\nKeskinäiset riitansa ratkaisi kivikansa alkeellisella oikeudenkäytöllä\nja usein vahvemmankin oikeudella. Kylät olivat valtakuntia ja kylän\nvanhin oli valtakunnan päämies.\n\nVainajilleen kansa ei rakentanut hautamerkkejä, vaikka se ehkä\npalvoikin heidän henkiään. Kuollut oli ollutta ja mennyttä. Edesmennyt\nkatosi näkyvistä ja pian tietoisuudestakin.\n\nKivikansan maa oli hyvä. Ilmasto oli parhaiksi lämmin. Metsissä oli\nriistaa ja vesissä kaloja. Omissa oloissaan askarteleva kansa ei\naavistanut, että pian oli saapuva kutsumattomia vieraita ja että sen\nelämä oli kallistunut käännekohtaansa.\n\n\n\n\nSÄRKYNYT RAUHA\n\n\n  Noin V. 2000 ennen ajanlaskumme alkua saapui nähtävästi Itämeren\n  etelärannoilta Suomeen germaanisukuiseksi otaksuttu kansa. Tämän\n  kansan taso, erittäinkin määräperäinen järjestely taito, oli\n  alkuväestön tasoa korkeampi. Saapuneella kansalla oli käytettävänään\n  uusi ase, ehkäpä muitakin välineitä, ja se toi mukanaan\n  maanviljelyksenkin taidon.\n\n\n Kivikansan kylässä nukuttiin. Kuu nousi vesien takaa suurena ja\n kelmeänä. Yksinäinen kuikka rapisteli kaislikossa hataran pesänsä\n lähettyvillä.\n\n Kumma loiske kantautui selältä kaislikkoon. Kuikka kohotti päätään,\n kurkisti kaislojen lomitse selälle ja lähti sitten lentoon siivillään\n vettä pieksäen ja räikeää hälytystään huutaen. Kaukaa se kaarsi\n loiskinan aikaansaajat, selältä rantaa kohden nopeasti lipuvat\n hirviöt. Ne olivat outoja ruuhia täynnään aseet käsissä seisovia\n miehiä.\n\n Kuikan huutoon heräsivät vielä lämpöä hohtavien liesien ympärillä\n torkkuvat takkuiset koirat. Nekin älysivät heti kummalliset vieraat,\n nostivat villin rähäkän ja herättivät pistekodissa nukkuvan väen,\n mutta silloin pyyhälsivät hirviöt jo kaislikon läpi ja karahtivat\n rantahiekkaan. Kun kivikylän miehet ihmeissään työnsivät syrjään\n oviaukkojen nahkat ja tirkistivät ulos, syöksyivät vieraat miehet\n jo heitä kohden kirveet koholla ja hurjasti huutaen. Ja yhä uusia\n ruuhihirviöitä melottiin kiireesti selältä rantaan.\n\n Kivikylän miehet sieppasivat työkirveensä, metsästyskeihäänsä ja\n raskaat nuijansa. Sota-aseita heillä ei ollut. Syntyi tuima taistelu.\n Hyökkääjien raskaat ja terävät kirveet murskasivat päitä. Kivimiehet\n käyttelivät omia aseitaan parhaansa mukaan. Kirkuen sohivat naiset\n joukkoon seipäillä ja pistivät puukoilla.\n\n Kesäyön hiljaisuus oli kamalasti rikottu ja samoin kivikansankin rauha.\n\n Kivimiehet taistelivat kotinsa, perheensä ja henkensä edestä. Naisten\n auttaessa he olivat vihollisiaan lukuisammat. Heidän aseensa olivat\n tosin huonommat ja taistelutapansa ylen sekava, mutta kuitenkin\n pakottivat he vihollisen vähitellen peräytymään takaisin veden\n partaalle.\n\n Kivikylän miehet päästivät ilmoille voiton ulvonnan. Samassa sekaantui\n siihen toinenkin huuto, joka teki heidät neuvottomiksi, mutta sai\n hyökkääjät riemuitsemaan. Huuto kajahti metsänreunasta. Sieltä\n hyökkäsi kivimiesten selkään toinen vihollisparvi. Se oli ohjannut\n ruuhensa niemen taakse, kiertänyt metsän suojassa kivimiesten\n selkäpuolelle, ja saapui nyt päättämään taistelun.\n\n Kivikansan kylän kohtalo oli ratkaistu. Miehet kaatuivat hietikolle\n viimeiseen saakka taisteltuaan. Muutamat harvat sekä vähäinen naisten\n ja lasten joukko pääsi pakenemaan metsään. Vanhukset ja lapset\n surmattiin. Kauneimmat naiset tehtiin orjiksi.\n\n Ryhmiin ajettuina katselivat kivikansan naiset voittajia. Nämä olivat\n kookkaita miehiä, joilla oli yllään kudottu puku ja kaulassa eläinten\n hampaista tehty kaulaketju. Merkillisin asia oli kuitenkin heidän\n aseensa, kaareva kirves. Sellaista ei oltu ennen nähty.\n\n Pakenevat samosivat metsien halki toisia kivikansan kyliä kohden.\n Jotkut sortuivat takaa-ajettuina, mutta monet pääsivät perille\n ja toivat tiedon vihollisen hyökkäyksestä. Kylissään varustautui\n kivikansa panemaan kovan kovaa vastaan, mutta se ei osannut koota\n voimiaan, vaan taisteli hajanaisena ja tuhoutui. Hyökkääjien\n vasarakirves, vaikka kivinen sekin, oli puolustautujien kirvestä\n etevämpi. Se oli sota-aseeksi tehty ja sellaisena peloittava.\n Vasarakirveen etevämmyys sinänsä ei voittoa aiheuttanut. Sen antoi\n kirveen käyttäjien järjestäytynyt voima. Ja suunnitelmallisen\n toiminnan edellytyksenä oli henkisen tason ylemmyys.\n\n Kivikansa ei osannut pelätä hyökkäystä eikä varustautua ajoissa sen\n varalta. Oli tosin kuultu hämäriä tarinoita laajojen vesien takana\n asuvasta kansasta, jolla oli suuret ja merkilliset ruuhet, ja jonka\n puhetta ei ymmärretty. Kerrottiinpa monien heistä käyneen aikaisemmin\n kivikansan rantasaarillakin tavaroita vaihtamassa, mutta nämä\n tarinat olivat kuin kaukaista sumua, joka ei paljoakaan liikuttanut\n kivikansaa. Kivimiehet eivät hyökänneet vieraisiin maihin eivätkä siis\n odottaneet muidenkaan hyökkäävän. Heidät yllätettiin täydellisesti.\n\n Kivikansa oli kuitenkin sitkeää kansaa. Se voitettiin ja melkoinen osa\n siitä surmattiin rannikoilla, mutta se ei sortunut läheskään kokonaan.\n Sisämaissa ja idempänä se säilyi sellaisenaan.\n\n Voittajat asettuivat asumaan niille rannikoille, joissa saivat\n jalansijaa. Sotaa seurasi rauhallinen kanssakäyminen. Miespolvien\n seuratessa toistaan sulautui suuri osa vieraista valloittajista\n kokonaan kivikansaan. Ja loput siirtyivät vihdoin, pitkät ajat\n rannikoilla asuttuaan, jälleen muille maille, uusille retkille ja\n houkuttelevien saaliiden hakuun.\n\n Kirveskansan hyökkäys koitui loppujen lopuksi kivikansalle eduksi.\n Aikojen kuluessa se omaksui paljon siitä, mitä kirveskansalla oli\n hyväksi arvioitavaa ja käyttökelpoista. Voittaja toi kivikansan\n keskuuteen uutta verta, uusia välineitä ja kehittyneemmän\n järjestelytaidon. Ja ennenkaikkea saapui sen mukana viljan siemen ja\n viljan kasvatuksen merkillinen taito, Kivikansan näköpiiri avartui.\n Se joutui kosketuksiin monien muiden kansojen kanssa. Idästä oli\n kivikansa saanut tärkeää piikiveänsä hämmästyttävän pitkienkin\n matkojen takaa. Joet, heimojen ja kansojen kauppaväylät, olivat sitä\n välittäneet. Nyt avautui sille uusi tie, meri. Aavojen selkien takaa\n saapui arvokkaita tavaroita. Näin käänsi vasarakirves kivikansan\n elämän monessa suhteessa uusille urille.\n\n\n\n\n KIVISEPPÄ JA TAITEILIJA\n\n\n Monet myöhäisimmän kivikauden esineet osoittavat korkealle\n kehittynyttä tekotaitoa ja varsin merkillistä taideaistia.\n Vasarakirveestä kehittää alkukansa, etenkin Aunuksessa, omalaatuisiaan\n muotoja, joista eläinpääaseet ovat tyylikkäimmät, taideteoksina\n suorastaan mestarilliset. — Tässä luvussa on ajanmääräyksiä tarkemmin\n huomioimatta vapaasti yhdistetty kokonaisuudeksi useampia huvittavia\n piirteitä kiviaseiden valmistustekniikasta.\n\n\nKivisepän peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Jokainen mies pystyi\ntosin tekemään välttämättömimmät tarvekalunsa, mutta hän osasi tehdä\nniitä nopeammin ja paremmin kuin kukaan muu. Niin, eipä kukaan koko\nkylässä eikä edes lähitienoillakaan ollut taidossa hänen vertaisensa.\n\nHänellä oli erikoinen kyky etsiä ja erehtymättä löytää kuhunkin\ntarkoitukseen sopiva kivilaji. Taitavilla, aivan hiuksen tarkoilla\niskuilla hän osasi lohkoa kiven juuri sellaiseksi, ettei siitä\nlohjennut yli määrän eikä jäänyt liikoja tahkottaviakaan kohtia.\nKivi muodostui hänen käsissään hyväksi ja käyttökelpoiseksi kaluksi.\nJa hänen tekemänsä esine oli sitäpaitsi kaunis katsellakin. Hän oli\nverraton mestari.\n\nKylän miehet pyysivät usein hänen apuaan. Kiviseppä auttoi auliisti\nja mielellään. Mutta hän ei joutanut auttamaan läheskään aina, sillä\nhänelläkin oli perheensä elätettävänä. Syötävän hankkiminen vei runsaan\naikansa.\n\n— Jos autat minua tekemään uuden kirveen ja uuden taltan, niin tuon\nsinulle moneksi päiväksi kaloja, sanoi kerran Kalju, hänen lankonsa.\n\nKiviseppä auttoi ja sai monen päivän kalat.\n\n— Annan sinulle karhun takajalan ja viisi lintua, jos teet minulle\nmuutamia oikein hyviä nuolenkärkiä, ehdotti eräänä päivänä Hirvensurma,\njoka oli etevä metsämies, mutta muuten käsistään saamaton.\n\nKiviseppä ansaitsi viidellä nuolenkärjellä karhun takajalan ja viisi\nlintua.\n\nSitten aikoi Isojalka, pulska nuorimies, ottaa kotaansa naisen. Hän\ntarvitsi yhtä ja toista sellaista tavaraa, mitä hän itse ei osannut\nkunnolla tehdä.\n\nKiviseppä auttoi häntäkin. Vastalahjaksi rakensi Isojalka hänelle\nuuden ja suuremman kodan entisen ränsistyneen ja vuotavan sijaan,\njota mestari itse ei joutanut milloinkaan paikkaamaan. Tai ehkä ei\nkodan paikkaaminen kiinnittänyt tarpeeksi hänen mieltään. Ja näin,\nvähitellen, muodostui Kivisepän elämä semmoiseksi, että hän teki muille\nsellaisia esineitä, joita muut tarvitsivat, mutta eivät osanneet itse\ntehdä, ja muut toivat hänelle palkkioksi sellaista tavaraa, jota hän\ntarvitsi. Molemmat puolet olivat tyytyväisiä.\n\nKiviseppä asui sisämaassa, etäällä tärkeiden kulkuväylien varsilta.\nHänen kyläänsä eivät ulottuneet suuren maailman tuulahdukset. Mutta\nkerran tapahtui, että kylään saapui vieras mies, jolla oli vyöllään\nkummallinen esine. Se oli kaunismuotoinen ja sileäksi hiottu\nvasarakirves, joka ei ollut kiinnitetty varteen sitomalla, vaan oli\nvarsi pistetty sen keskikohdalla olevaan ympyriäiseen reikään. Ihmettä\nkokoontui katsomaan kylän miehinen väki.\n\nNo, olihan reikäaseita nähty ja tehty ennenkin, mutta suuri oli ero\nreikänuijilla ja vieraan kirveellä. Nuijassa oli karkeatekoinen\nja kaikinpuolin tökerö, hakkaamalla ja kaivamalla tehty, ulospäin\nlaajeneva reikä. Vieraan kirveessä oli sileän sileä ja erittäin\nsopusuhtainen reikä, jossa varsi pysyi tukevasti kiinni heilahtelematta\npuoleen tai toiseen. Se oli ihme.\n\nKiviseppä ei saanut silmiään irtautumaan vieraan miehen kirveestä.\nHän katseli sitä sivulta ja toiselta, sormeili ja tutkiskeli sitä\nylen tarkoin, mutta ei sittenkään päässyt selville siitä seikasta,\nmiten merkillinen reikä oli tehty. Vieras mieskään ei osannut selittää\nasiaa sen tarkemmin. Hän oli vaihtanut kirveen eräältä tuntemattomalta\nmieheltä nahkoilla, kuivatuilla kaloilla ja pihkalla. Kysymykseen,\nmiten reikä oli tehty, oli tuntematon mies vain vastannut, että\nsellaisella kairalla, jota pyöritetään nuoralla.\n\nKirves oli tehty samanlaisesta, melkeinpä huonommastakin kivestä,\njollaista Kiviseppä käytti moniin kaluihinsa. Siinä asiassa ei siis\nollut mitään erikoista. Hän osaisi varmasti hioa täsmälleen samanlaisen\nkirveen samasta kivestä, jopa paremmastakin, mutta miten tekisi hän\nsiihen reiän?\n\nKiviseppä teki täsmälleen samanlaisen kirveen, mutta siinä ei ollut\nreikää. Reiättömänä oli se kelvoton.\n\nKairalla, jota pyöritetään nuoralla, niinhän se oli sanonut. Minkähän\nnäköinen mahtoikaan olla salaperäinen kaira? Tätä kysymystä pohti\nKiviseppä monena päivänä ja yönä.\n\nMuilta salaa yritti hän ratkaista pulmaa. Hän pyöritteli nuoralla\nmonenlaisia esineitä. Pyöriväthän ne kylläkin, mutta niiden\npyörimisestä ei syntynyt eikä syntyisikään kunnollista reikää.\nKiviseppä suuttui ja harmistui, heitti tekeleen luotaan ja kävi käsiksi\nmuihin töihin. Päivä toisensa jälkeen tuli ja meni. Kiviseppä teki\ntöitään, mutta mikään ei ottanut oikein luonnistaakseen. Ajatuksissa\npyöri kirves pyörimistään.\n\nMuutamana iltana hän istuskeli syötyään nuotiollaan. Lapset leikkivät\nhietikolla. Oli satanut ja hietikon pinta kiilsi sileänä ja kovaksi\nkohmettuneena. Nuorin lapsi nakerteli luuta, jossa oli vielä hieman\nlihaa. Luu oli katkaistu mukavan tasaisesti molemmista päistään ja\nsen sisus oli ontto. Nakerrettuaan siitä lihan alkoi lapsi tokerrella\nsillä hiekkaa. Siitä syntyi lystikkäitä kuvioita. Kiviseppä katseli\nniitä aikansa kuluksi. Kyllästyttyään viivojen piirtämiseen alkoi lapsi\nkaivella hiekkaan reikiä. Niitä tuli monen moisia, suoria ja vinoja,\nmatalia ja syviä. Lapsi innostui reikien tekemiseen. Saadakseen ne\nsyvemmiksi alkoi se pyörittää onttoa luupalaa kämmeniensä välissä. Nyt\nsyntyi kauniita ja sileäreunaisiakin reikiä.\n\nKiviseppä kumartui katsomaan lapsen leikkiä. Jokin siinä alkoi\nkiinnittää hänen mieltään. Reikiä silmätessään hän huomasi, että yksi\nniistä oli tasainen ja suoraseinäinen, melkein yhtä kaunis kuin vieraan\nmiehen kirveessä.\n\nLapsi leperteli ihastuksissaan, kun totinen ja yksivakainen isä\nyht'äkkiä sieppasi luun lapsen kädestä, laskeutui polvilleen, alkoi\nkiivaasti pyörittää reikiä hiekkaan ja niitä tehdessään naurahteli\nnaurahtelemistaan. Mistäpä tiesi lapsi, että suuri keksintö oli tehty,\nniin suuri, etteivät korven aikaisemmat miespolvet olleet siihen\npystyneet. Ja kuitenkin oli asia niin yksinkertainen, että siihen\ntarvittiin vain tasaisesti pyörivä, sisältä ontto luu. Sillä syntyisi\nsileä reikä kovaan kiveenkin.\n\nAikaisin seuraavana aamuna, auringon vasta tehdessä nousuaan, oli\nKiviseppä jo työssä. Hän pyöritti luupalaa hiki otsassa. Kivikirveeseen\ntuli reikä, mutta se ei ollut tasainen, vaan kiero ja epäsuhtainen.\nKovin lujasti otti pyörittäminen kämmeniinkin. Ja aikaa kului työhön\npaljon.\n\nSilloin muisti hän vieraan miehen mainitseman nuoran. Kairaa\npyöritettiin nuoralla, niinhän se sanoi. Kiviseppä haki nuoran ja\nsovitteli sitä monilla tavoin. Vihdoin sai hän luupalan pyörimään,\nmutta nyt se ei pysynyt paikallaan, vaan hyppeli sinne ja tänne.\n\nSe asia oli pian autettu. Kiviseppä jatkoi luuta puukalikalla, nojasi\nsen yläpään rintaansa vasten ja pyöritti. Nyt syntyi jo parempi reikä,\nmutta mestari ei ollut siihenkään tyytyväinen.\n\n— Se johtuu siitä, että kivi ei tahdo pysyä paikallaan ja kaira heiluu\nsitä nuoralla pyörittäessä, päätteli hän ja otti vanhimman poikansa\npitämään kiinni kiveä.\n\nKolmannesta reiästä tuli hieman parempi ja neljännestä yhä parempi,\nmutta vieläkin oli Kiviseppä tyytymätön. Hän teki kuitenkin monia\nreikäkirveitä näinkin. Teettäjät saivat olla pitämässä kiveä kiinni\nmestarin itsensä pyörittäessä kairaa. Hän pani reikään vettä ja santaa,\njoka kulutti kiveä, ja työ sujui nopeasti.\n\nVieraan miehen kaunis ja säännöllinen reikä ei kuitenkaan jättänyt\nKivisepän aatoksia rauhaan. Se askarrutti hänen mieltään alituisesti ja\npitkät ajat. Vihdoin ratkaisi hän tämänkin kysymyksen järkensä avulla\nja omaperäisellä tavallaan.\n\nMiehissä tuotiin metsästä Kivisepän valitsema tukeva haapa. Oksat\nkarsittiin pois ja runko sovitettiin isojen kivien väliin. Yhden\ntukevan oksan jätti Kiviseppä kuitenkin paikoilleen. Sitten halkaisi\nhän haavan puoliksi. Rungon ja oksan väliin hän kietoi niiniköyden\nja asetti siihen kapulan. Halkeamaan hän sovitti valmiiksi hiotun,\nvielä reiättömän kivikirveen, ja kiilasi sen lujasti paikoilleen.\nSitten hän teki yläpuolella olevaan oksaan pienen syvennyksen, sovitti\nkairansa yläpään siihen ja asetti toisen pään kirveeseen tehtävän\nreiän kohdalle. Kalikalla hän väänsi nuoran kireäksi. Nyt oli kaira\npystysuorasti ja tukevasti paikoillaan ja kirves samoin. Kietaistuaan\nnuoran kairan ympärille hän alkoi pyörittää kairaa. Ja sikäli kuin\nkaira syöpyi kiveen, sikäli kiristi nuora oksaa ja painoi sitä\ntasaisesti alaspäin.\n\nKirveeseen tuli reikä. Se oli täsmälleen yhtä kaunis, tasainen ja\nsopusuhtainen kuin konsanaan vieraan miehen kirveessä. Kivisepän\nkeksintö oli nerokas. Nyt hän oli tyytyväinen.\n\nAikojen kuluessa hän paransi keksintöään sitomalla kairan\npyöritysnuoran jousta muistuttavaan kaareen, jolloin pyörittäminen oli\ntasaisempaa ja mukavampaa.\n\nHän ei enää metsästellyt eikä kalastellut, vaan harjoitti yksinomaan\nsepän ammattia. Työstään hän sai ruokaa ja ruumiin verhoa tarpeeksi.\nJa kun kaukaisemmistakin kylistä tultiin häneltä tilaamaan kuuluja\nreikäkirveitä, ei hän enää suoriutunut tilauksista yksin, vaan otti\nvakinaiseksi apumiehekseen poikansa. Tämä sai ensin tahkota isän\nlohkomia kirveitä, mutta vartuttuaan ja viisastuttuaan oppi hänkin sekä\nlohkomaan että kairaamaan.\n\nKylässä oli Nilkuksi sanottu poika, jota karhu oli puraissut pahasti\njalkaan. Hänestä ei ollut pyyntimieheksi. Kiviseppä otti hänet\navukseen. Nilkku ei kyennyt paljon liikkumaan, mutta hän oli sitä\ntaitavampi käsistään. Hän sai tahkota ja hioa kirveitä.\n\nKerran huomasi Kiviseppä, että Nilkun hioma kirves ei ollutkaan aivan\nsamanlainen kuin entiset. Sen muoto oli toinen.\n\n— Miksi et tehnyt samanlaista? kysyi hän Nilkulta.\n\n— Sattui syntymään tällainen. Ja minusta on tämä yhtä hyvä kuin\nentisetkin, mutta kauniimpi, vastasi Nilkku.\n\nKauneudelle Kiviseppä ei antanut suurtakaan arvoa, mutta kun kirves oli\nmuuten hyvä, sai Nilkku tehdä oman tyylisiään kirveitä edelleenkin. Ja\nNilkku teki. Hän paranteli niiden muotoa mieleisekseen, valoi niihin\noman henkensä leiman ja niistä tuli sekä hyviä että kauniita. Pian\nhalusivat miehet vain Nilkun tekemiä kirveitä.\n\n— Samapahan tuo, ajatteli Kiviseppä ja kairasi reikiä. Joutoaikoinaan\nja muutenkin muodosteli Nilkku kivestä milloin mitäkin. Kerran hän\nteki nuijan, joka muistutti elävästi eläimen päätä. Kiviseppä katseli\nsitä ja miehet katselivat. Kaikki päättelivät sen karhun pääksi ja\nihmettelivät Nilkun taitoa.\n\n— Anna se minulle, niin minä laitan siihen varren, virkkoi Kuunaama,\nmuuan komeilunhaluinen nuorukainen. — Siitä tulee muhkea nuija.\n\nNilkku antoi karhunpään Kuunaamalle. Tämä teki siihen varren ja komeili\nsitten uudella nuijallaan miesten ja useasti naistenkin joukossa.\n\nNilkku teki muitakin kuvia, kaikkea, mitä milloinkin mieleen johtui.\nHänen käsistään lähti ihmeellisiä hirven päitä ja muiden eläimien\nkuvia. Tekipä hän kerran ihmistäkin muistuttavan kivikuvan. Hän ei\nkuitenkaan ollut siihen tyytyväinen eikä tehnyt enää toista. Kiviseppä\nnäki kuvan ja korjasi sen talteensa. Hän vei sen kotaansa ja pyhitti\nsen kotijumalakseen. Entisen, savesta tehdyn, hän antoi pojalleen\njumalaksi tämän uuteen kotaan.\n\nKiviseppä arveli, että Nilkun tekemä jumala siirtäisi tekijänsä\nihmeellisen taidon häneen, Kiviseppään. Jumala ei sitä kuitenkaan\ntehnyt, mutta auttoi häntä sentään keksimään uuden asian.\n\nKerran lohkesi kirves pahoin Kivisepän sitä kairatessa. Kivessä oli\nodottamaton vika. Lohjennut pala lähti reiän seuduilta. Se oli sisältä\nsäännöllinen, mutta ulkoreunoiltaan epätasainen rengas. Kiviseppä\nheitti sen tarpeettomana menemään, mutta hänen tyttärensä Tähtisilmä\notti sen maasta ja ripusti nauraen kaulaansa. Toiset tytöt näkivät\noudon koristeen ja halusivat samanlaisen.\n\n— Isä näitä tekee, vastasi Tähtisilmä. — Pyytäkää häneltä. Tytöt\npyysivät, mutta Kiviseppä murahteli vain itsekseen ja vastasi sitten:\n\n— Joutavia. Pitäkää vain edelleenkin kaulassanne karhun hampaita ja\nsimpukoita.\n\nTytöt eivät hellittäneet. Ja vihdoin he saivat totisen miehen\nmyöntymään. Hän kairasi kiven ja yritti lohkaista siitä renkaita, mutta\nrenkaat särkyivät. Silloin suuttui Kiviseppä ja päätti, että hän tekee\nuhallakin eheän renkaan. Ja pyöreäksi tahkotusta kivestä, jota ei enää\ntarvinnut lohkaista, se syntyikin.\n\nRengas oli vielä paksu ja karkea, mutta pian teki Kiviseppä ohuita ja\nsileitä renkaita. Hän keksi laitteen, jolla sai syntymään suuria, aivan\nsileitäkin renkaita. Miehet lahjoittelivat niitä naisilleen näiden\niki-iloksi. Naiset kantoivat niitä nauhassa kaulassaan ja tunsivat\nolevansa muhkeasti koristeltuja.\n\nKiviseppä jätti nyt kirveiden teon pojalleen ja teki vanhoina päivinään\nvain esineitä, joista monet olivat käytännössä hyödyllisiä, monet vain\nkauniita katsella.\n\nNilkku muovaili eläimiään. Hän oli suuri taiteilija. Ja Kiviseppä oli\nheimonsa ensimmäinen käsityöläinen sekä suuri keksijä.\n\n\n\n\nVILJELYKSEN ALKU\n\n\n Mitä viljalajeja on vanhimpina aikoina viljelty, ei toistaiseksi\n tunneta. Vähäisestä alusta on kehittynyt kansamme pääelinkeino. Usein\n löytyy muinaiskansan asuinpaikkojen jätteitä ja kivisiä työkaluja\n nykyisiltä pelloilta. Helposti johtuu tällöin mieleen ajatus, että\n nykyisen pellon paikan on valinnut ja vähäistä viljelystään varten\n perkannut kivikirveen mies, jonka alkamaa työtä myöhemmät sukupolvet\n ovat jatkaneet vuosituhansien vieriessä.\n\n\nEtäiset erämaan vedet kuulivat kummia ääniä. Niiden partaille oli\nsaapunut ihmisiä. Muutaman lahden rannoille asettuivat ihmiset asumaan.\nReunimmaiseen majoittumispaikkaan osui nuori mies, jolla oli mukanaan\nnuori nainen.\n\n— Jäämme tähän. Tuohon laitan majan lähelle rantaäyrästä, tuohon\nkallion taakse. Se ja nuo isot puut suojaavat pohjoisen puhurilta.\nTuossa koskessa ja lahdessa on kai hyviä kalastuspaikkoja. Vesilintuja\nnäkyy myöskin olevan. Laitan puihin muutamia nuttuja, niin voit ruveta\nlintuja munittamaan. Näissä metsissä on varmaankin runsaasti riistaa,\njolla tulemme toistaiseksi toimeen. Ellei paikka näyttäydy hyväksi,\nniin muutamme muualle. Tilaahan riittää.\n\nNuori mies rakensi majan. Se ei ollut enää tavallinen suipposeinäinen\npistekota, vaan siinä oli jo oksakudoksesta punotut ja savella\ntiivistetyt seinät sekä katto. Majassa kesti lämmin ja sehän oli\npääasia.\n\nPermannolle ilmestyi pian karhuntalja ja jokunen peurannahka lisänään\nmuita pienempiä nahkoja. Niillä oli hyvä kellehtiä. Talouskaluiksi\nriittivät savesta pyöräytetyt ja puusta sekä tuohesta tehdyt astiat.\n\nMajan suojatuimpaan nurkkaan, tukevan paaden lomaan, asetti mies\nsäilöön pienen, umpisukkulaan nyljetyn näädän nahasta tehdyn pussin.\nSiinä säilytti hän kallista tavaraa.\n\nNiin alkoi nuoren parin elämä tuntemattomalla tienoolla. Mieli oli\nkirkas kuten kesäinen taivaskin.\n\nMies metsästeli ja kalasteli ja hänen naisensa laittoi ruoat. Hatarassa\nmajassa asui hiljainen onni.\n\nKesä kului. Saapui sateinen syksy ja luminen talvi. Mies kävi\nansoillaan ja loukuillaan ja onki jäähän tekemästään avannosta\nluukoukuillaan tuoretta kalaa. Talven varaksi kootut varastot olisivat\nriittäneet, mutta tuore ruoka oli aina makoisampi. Vaimo pysyi kotona\nja hymyili hiljaista hymyään.\n\nTuli kevät. Kovan hankiaisen aikana, joka kannatti miehen, mutta ei\nkannattanut raskasta eläintä, yhytti mies hirven, ja majan permannolle\nlevitettiin pian sen kookas ja pehmeä talja. Lihaa oli nyt liiaksikin.\n\nHohtavat hanget sulivat ja vuokot pistivät näkyviin kainon päänsä.\nRyskäen kulkivat jäät koskesta alas. Kohta liversi jo kiuru urpujaan\npaisuttavien koivujen yläpuolella. Ja kun västäräkki alkoi tepastella\nrantahietikolla, oli kesä taaskin tullut.\n\n— Minun mieleni tekee jo leipää, sanoi mies muutamana päivänä\nnaiselleen. — Eikö sinunkin?\n\n— Kyllä minunkin mieleni tekee, vastasi vaimo.\n\n— Olenkin jo katsonut kasken paikan.\n\nHänellä olikin sopiva kasken paikka. Taivaan ukkonen oli eräänä päivänä\nsytyttänyt metsän tuleen. Sade sammutti pian palon, mutta sitä ennen\nehti tuli jo polttaa mustaksi pienoisen kaistan maankin pintaa. Sen\nmies valitsi kaskekseen.\n\nKaistalla kasvoi hoikkia puita. Mies kokosi risuja kaskipaikkaansa\nja alkoi polttaa puita juuresta poikki. Hänen kivinen kirveensä ei\nolisi pystynyt niitä kaatamaan. Ja jos olisi pystynytkin, olisi siihen\ntarvittu paljon aikaa. Tuli toimitti asian nopeammin.\n\n— Eihän ennen kaadettu puita kaskesta, sanoi vaimo. — Miksi kaadat?\n\n— Siksi, että aurinko pääsisi maahan. Ei minun isänikään polttanut,\nkylvi vain tuhkaan puiden väliin, mutta näin on parempi.\n\nMies haki majasta kivisen paaden lomaan tallettamansa näädännahkaisen\npussin. Siinä olivat siemenet. Niillä hän kylvi kaskensa. Hellävaroen,\nmelkeinpä yksitellen hän tipautteli kultaisia jyviä rakoon, jonka\nvaimo puukuokallaan aukaisi. Siemeniä oli vähän ja niitä piti taiten\nkäsitellä. Siementen päälle levitettiin tuhkainen multa.\n\nKoira puun juurella nosti päätään ja haukahti varoittavasti\nyksinäiselle hukalle, joka oli uskaltautunut liian lähelle. Mies\nkatsahti naisensa silmiin ja molemmat hymyilivät. Koira hoiti hyvin\ntointaan. Se vartioi puussa riippuvaa pussia, jossa nukkui pieni\nihmistaimi. Mies ja nainen eivät olleet enää kahden, vaan heitä oli\nnyt kolme. Uusi vesa oli versonut erämaahan ensimmäisenä vuoteenaan\nhirventalja.\n\nKaskeen kylvetyt siemenet itivät, nousivat taimelle ja kasvoivat\nviljaksi. Illoin ja aamuin ja usein päivälläkin mies silmäili pienoista\nkaskeaan ja hänen huulilleen levisi hymy.\n\nVilja teki tähkää ja kypsyi.\n\n— Pian saamme leipää, sanoi mies naiselleen.\n\nTurhiin raukesi toivo. Hirvilaumat söivät viljan. Niin kävi kaikille\nlahden perukan asukkaille.\n\nKalastaen ja metsästäen hankki mies edelleenkin elatuksen. Syksymmällä\nhän lastasi ruuhensa täyteen hyvää liuskakiveä ja lähti pitkälle\nmatkalle. Monen monituisina päivinä hän meloi selkien ylitse,\nkierrätteli salmien lomitse ja kantoi alustaan kannaksien yli. Takaisin\nhän palasi ruuhi tyhjänä, mutta mukanaan näädännahallinen uusia\nsiemenjyviä. Taas kului talvi, tuli kevät ja kesä.\n\nMies raivasi uuden kasken. Vaimo auttoi häntä taaskin. Koira vartioi\nnyt kahta lasta, joista toinen nukkui puussa nahkapussissa, mutta\ntoinen leikki jo maassa vartijansa kanssa.\n\nVilja kasvoi ja kypsyi aikanaan. Mies nukkui kaskensa ääressä kuusen\njuurella ja vartioi aarrettaan. Vilja säilyi koskemattomana.\n\nKahden kiven välissä hienonnettiin jyvät. Tuohisessa paistettiin\njauhoista karkeaa puuroa. Sanomattoman makealta se maistui. Mutta\nmuutamiksi kerroiksi, merkkipäiviksi, sitä vain riitti. Metsä ja vesi\nsaivat antaa edelleenkin tärkeimmän elatuksen.\n\nNäin alkoivat nuori mies ja nainen muiden mukana viljelyksen muutamalla\nniistä lukemattomista lahdenperukoista, joille myöhemmin, satojen\ntalvien ja kesien vaihdellessa, kohosi vankkoja taloja ja suuria kyliä.\n\n\n\n\nKIVESTÄ METALLIIN\n\n\n Suomen kivikausi päättyy noin v. 1600. Sitten alkaa pronssikausi, joka\n jatkuu ajanlaskumme alun paikkeille. — Kivikauden ollessa Pohjolassa\n vasta alullaan tunnettiin kaukana etelässä jo useampia metalleja ja\n käytettiin yleisesti kuparia. Metallin ja sen valamistaidon tänne\n saapuminen tarvitsi runsaasti aikaa. Siihen kului parisen vuosituhatta.\n\n\nMaahan alkoi saapua varsin merkillisiä kapineita. Ne olivat\ntuntemattomasta aineesta valmistettuja ja ne kiilsivät\nkeltaisenpunertavina kuin aamurusko. Kerrottiin niiden olevan tehtyjä\nsellaisesta kivestä, joka sulaa tulessa ja jähmettyy tulesta päästyään.\n\nSellaisia ne olivatkin, mutta niiden aine ei ollut kiveä, vaan\nmetallia. Sellaisesta ei tiedetty. Miten olisikaan kaukainen kivien\nkansa arvannut metallien olemassaolon, kun sitä ei ollut valmiina ja\nsilmällä nähtävissä heidän maassaan.\n\nUusista esineistä olivat tärkeimpiä kirveet, tikarit ja keihäiden\nkärjet. Kirves oli kooltaan pieni ja helposti lohkeava sekä sitäpaitsi\nylettömän kalliskin, mutta kuitenkin kivikirvestä paljon parempi.\nSe leikkasi puuta terävämmin ja tasaisemmin, ja taisteluaseena se\noli hyvä. Sellaisen koetti hankkia omakseen moni mies, mutta se oli\nvaikeasti saatavissa. Vieraiden maiden miehet toivat niitä kaukaa\nidästä ja lännestä. Väliin kului pitkiä aikoja ennenkuin kirveitä taas\neksyi korpeen. Entiset kuluivat pian. Ne joutuivat vainajien mukana\nhautoihin tai koottiin talteen uusiin vaihdettaviksi ja uudelleen\nvalettaviksi.\n\nTulipa sitten maahan muukalainen mies, joka osasi sulattaa ja valaa\nmetallin uudelleen. Hän muovaili vahasta kirveen tarkan jäljennöksen.\nSen päälle hän pani savikerroksen. Heikolla tulella sitä lämmittäessä\nsuli vaha ja vuoti pois. Muotti oli valmis. Hän valoi sen sisään sulan\npronssin. Sen jäähdyttyä hän irroitteli savimuotin. Tuloksena oli\nsievä kirves. Sen terä oli pian hiottu. Valmistunut kirves tarvitsi\njatkokseen vain varren, joka monesti sidottiin vielä kiinni kirveessä\nolevaan silmukkaan, ettei kallis kapine putoaisi ja häviäisi.\n\nKelvottomiksi kuluneet kirveet etsittiin nyt käsille ja valettiin\nuudelleen. Valamisen taito levisi laajemmallekin.\n\nKaikenlaisten koristeiden valantaan oli uusi metalli erinomaista\nainetta. Siitä valmistetut korut olivat kauniita ja kestäviä. Niiden\nteko ja käyttö jatkui vielä kauan senkin jälkeen kun uusi ja sitkeämpi\nmetalli työnsi tieltään pronssikirveen. Mutta siihen kului vielä pitkä\naika, useamman kymmenen sukupolven elämä.\n\nUusi metalli edisti viljelyksenkin kehitystä. Metsästys ja kalastus\njäivät tietysti edelleenkin elämisen taatuimmiksi keinoiksi, mutta\nkasvatettu viljakin antoi tuntuvaa apua. Vaatetusta antavia kasveja ei\nvielä viljelty, mutta sensijaan oli opittu käyttämään pukuihin eläinten\nkarvoja ja villoja sekä nokkosen kuituja. Lämmin puku olikin pian saava\nentistä suuremman merkityksen.\n\nTuntemattomasta syystä alkoi ilmasto huononemistaan huonota. Talvet\ntulivat pitemmiksi ja ankarimmiksi, kesät lyhyemmiksi ja ylen\nsateisiksi. Pohjolan suunnattomat jäät tekivät ehkä lujan rynnistyksen.\n\nKivikansa oli monien vuosituhansien vieriessä asuttanut maan.\nJokivarsia ja vesistöjä pitkin oli ihminen tunkeutunut etäisimpiinkin\nerämaihin. Uusi metalli alkoi palvella ihmisen pyrkimyksiä tehokkaammin\nkuin kivi oli konsanaan kyennyt tekemään.\n\nNyt asetti kylmä ihmisen voitettavaksi arvaamattoman ja monesti\nvoittamattomankin esteen. Pakkanen ei kyennyt häätämään ihmistä\nkokonaan jo vallatuilta mailta, mutta se kykeni kyllä muuttamaan\nolosuhteet ja elämisen mahdollisuudet monin verroin ahtaammiksi.\n\nRuokatarpeiden saanti tuli vaikeammaksi. Tarvittiin uusia pyyntineuvoja\nja vehkeitä. Niiden keksiminen vaati aikansa. Lumessa kulkeminen ei\nkäynyt enää päinsä jalan. Sukset olivat välttämättömät kulkuneuvot\nsellaisillakin seuduilla, joissa niitä ennen ei tarvittu, ja ne\notettiin kai yleiseen käytäntöön. Porosta tuli talvien vetoeläin.\nKylmyyttä vastaan saattoi tarpeellista suojaa antaa vain asianmukainen\npuku, ja asuinmajojen oli kyettävä säilyttämään lämpöä entistä enemmän.\nEläinten taljojen arvo kohosi.\n\nVähitellen, pitkien aikojen kuluessa, mukautui ihminen uusiin\nolosuhteisiin. Uusi metalli auttoi häntä ankarassa kamppailussaan.\nMutta kuitenkin harveni asujamisto harvenemistaan. Lukemattomat\nsortuivat kovaan kylmyyteen ja sen luonnolliseen seuraukseen, nälkään.\nHeikoimmat joutuivat kulkutautien saaliiksi. Ja monet siirtyivät muille\nmaille etsimään helpompia elinehtoja. Täten lienevät maasta lähteneet\nlounaisrannikoiden asukkaat, muinaisen vasarakirveskansan jälkeläiset,\nmikäli eivät jo sitä ennen sulautuneet maan alkuväestöön. Alkuväestöstä\nmuutti nähtävästi melkoisia osia kauas itään ja kaakkoiseen. Loput\njäivät taistelemaan lumen ja kylmän kanssa.\n\nAikanaan muuttui kylmä ilmasto jälleen leudommaksi, mutta yhtä\nlämpimäksi kuin kivikansan aikana se ei enää tullut. Väestökään ei\nsanottavasti lisääntynyt. Niinpä näki uusi kansa, joka alkoi saapua\nmaahan uuden ja vahvemman metallin sysätessä syrjään pronssikirveen,\nedessään melkein asumattoman ja autioituneen korven.\n\nIhmiskunta oli jo aikoja sitten tehnyt tärkeimmän keksintönsä, oppinut\nvalmistamaan rautaa. Uuden kansan. Suomen heimojen, kirves oli taottu\nkovasta raudasta.\n\n\n\n\n\nPIRSTOUTUVA SUKU\n\n\n\n\nUUSILLE OLOSIJOILLE\n\n\n Suomen suvun alkukoti on monien tutkijain mielestä etsittävä Uraalin\n vuoriston ja Volgan mutkan väliseltä alueelta. Useat otaksuvat\n suomalaisten asuneen alkujaan Volgan ja Väinäjoen latvoilla Valdain\n metsäisellä järviylängöllä. Muutamain mielestä ovat suomalaiset heimot\n jo kivikaudella eläneet pääasiallisesti nykyisillä asuinseuduillaan.\n Lopulliseen varmuuteen ei tässä vaikeassa kysymyksessä ole\n toistaiseksi päästy.\n\n\nVanha Joro oli suvun arvovaltainen päämies. Hänen sanansa oli suvun\nlaki. Ikivanhat perintötavat antoivat hänelle vallanpitäjän oikeudet,\nmutta asettivat myöskin monia velvollisuuksia. Häntä oli jokaisen\nsukuun kuuluvan toteltava, ja hänen puolestaan oli toiminnallaan\nedistettävä suvun parasta. Tällainen oli tapa hänen suvussaan.\nJa samanlainen se oli lukemattomissa muissakin suvuissa, jotka\nikimuistoisista ajoista asti asuivat toisistaan suuria tietämättä\nlaajalla metsäseudulla, jota rajoittivat pohjoisessa lumi ja kylmä,\nidässä metsäiset vuoriharjanteet, etelässä suunnattomat arot ja\nlännessä mahtavat joet.\n\nViime aikoina oli vanha Joro ollut totinen ja miettiväinen. Vanhuus\nhäntä ei vielä pahoin vaivannut eikä muukaan heikkous, ja hänen\nhenkensä lahjat olivat yhtä hyvät kuin ennenkin. Totisen olon syy oli\nsiis muualla.\n\nEräänä iltana Joro sen ilmaisikin Tuiralle, muhkealle nuorukaiselle ja\netevälle metsämiehelle, joka istuskeli usein vanhan Joron nuotiolla,\nsillä hän ajatteli tämän tytärtä naisekseen.\n\n— Riista on vähentynyt metsistä ja kala on hävinnyt vedestä, virkkoi\nJoro. — Ja tuntuupa siltä, että metsät ja nurmetkin ovat sitten minun\nnuoruuteni päivien paljon näivettyneet. Niin väitti aikanaan jo\nisänikin.\n\nJoro käänteli paistin varrasta ja Tuira nauratteli naista.\n\n— Olen miettinyt paljon näitä asioita, jatkoi Joro. — Kuivien kesien\nsyytä en ymmärrä, jos lienevätkään nyt entistä kuivempia, eikä se\nole meidän korjattavissamme, mutta riistan ja kalan vähenemisen\nsyyn tiedän. Meitä asuu liian monta samoilla paikoilla. Yksiltä\nistumasijoilta näet vieraita nuotioita, näet savun jo monesta. Syötävää\nei riitä enää tarpeeksi kaikille.\n\nTuira nauratteli yhä naista, mutta kuunteli samalla päämiehen\npuheitakin.\n\n— Minä olenkin jo miettinyt asian auttamiseksi keinon, jatkoi Joro\nmietelmiään. — Kun väkeä on liikaa samoilla riistamailla, täytyy sitä\nvähentää. Olen kuullut joskus ennenkin tehdyn niin. Nälän yltyessä on\npäästetty päiviltä vanhat ja heikot ja muuten hyödyttömät. Se kävisi\nnytkin helposti päinsä, mutta en haluaisi käyttää tätä keinoa. Arvelen\nasian ratkeavan parhaiten siten, että osa meistä siirtyy toisille\nmaille.\n\n— Mihin? kysyi Tuira, jonka tarkkaavaisuus oli herännyt. — Itäänkö\nlähdet vai länteenkö? Väkeä on kaikkialla. Lienee liikaakin.\n\n— Itään ei ole lähtemistä, vastasi Joro. — En tunne vuorien takaista\nmaata. Ja kerrotaan jo olevan väkeä sielläkin. Muinoin oli sinne\nlähtenyt ja sille tielleen häipynyt meikäläinen joukko.\n\nPohjoisessa on riistaa vähän ja ainainen talvi. Etelässä käyneet\nsanovat siellä olevan puuttomia aroja. Sinne ei meikäläisen ole\nmentävä. Arolla emme osaisi elää. Sukumme luonto vaatii suurien metsien\nsuhinaa, korpien henkeä ja kirkasta vettä. Lännessä on metsiä ja suuria\njokia. Sinne on lähdettävä, auringon laskun maille.\n\n— Mutta siellähän asuu jo paljon väkeä, meidän kieltämme puhuvaa\nkansaa, virkkoi Tuira. — Olen käynyt siellä monen päivämatkan päässä\nenkä nähnyt asuinsijojen reunaa.\n\n— Mutta minä olen sen nähnyt. Meloimme kerran jokia myöten kymmenien\npäivämatkojen päähän ja silloin tapasimme asumattoman maan. Se kasvoi\nsuurta metsää ja sen halki virtasi leveä, paikotellen jyrkkä-äyräinen\njoki. Joessa oli kaloja ja metsissä nähtiin riistaa ja suurien otuksien\njälkiä. Se maa on hyvä. Sinne on lähdettävä.\n\nVanha Joro tarjosi nuorelle Tuiralle palan paistia. Syödessä jatkoi\nJoro puheitaan:\n\n— Olen huomannut sinun mielivän naiseksesi Marjaa, tytärtäni.\nOta hänet. Lähde sitten naisinesi ja tavaroinesi länteen uusille\nriistamaille. Lähteköön mukaasi muitakin nuoria, mikäli verensä\nvetänevät. Me vanhat jäämme tänne. Meistä ei ole enää lähtijöiksi.\n\nTuira nyökkäsi myöntävästi. Suvun päämiehen sana oli laki, ja omatkin\nhalut vetivät tuntemattomille maille.\n\nTerho, suvun arvokkain mies Joron jälkeen, meloi haapionsa rantaan.\n\n— Tuossa on koko päivän saalis, virkkoi hän ja nosti haapiostaan\npienehkön sammen. — Ei ole enää kalaa joessa.\n\n— Ei ole, vahvisti Joro. — Siksipä vähennetäänkin syöjiä. Muutamien\npäivien kuluttua Tuira matkasi länteen. Mukanaan oli hänellä Marja ja\nheidän perässään kulki peni. Joukko nuorempia lähti heidän kanssaan\nuusille olosijoille.\n\nKulkijat sivuuttivat asutun maan reunan ja tunkeutuivat laajaan\nmetsään. Sen takana tapasivat he jälleen ihmisasunnoita. Asutuksen läpi\nvirtasi etelään suuri joki, jonka rannoilla oli lukuisia kyliä.\n\nTuira ymmärsi hyvin väestön puheen, vaikka joukossa olikin outoja\nsanoja. Ja väestön saviastioissa näki hän Suomen suvun puumerkin. Hän\nkyseli maan oloja.\n\n— Tämä on Perman maata, vastattiin hänelle, — ja me olemme permalaisia.\nMetsästämme, kalastamme ja käymme kauppaa turkiksilla. Meidän maamme\non laaja ja ulottuu kauas pohjoiseen. Sinne et kuitenkaan pääse, sillä\nemme laske vieraita maahamme. Etelään kyllä pääset, kun soudat pitkin\ntätä Kamajokea.\n\nTuira rakensi haapion ja lasketteli myötävirtaa etelään. Hänen\njoukkonsa harveni, sillä yksi ja toinen löysi sopivan asuinpaikan.\n\nKamajoki oli pitkä, mutta päättyi vihdoin yhtymällä toiseen leveään\njokeen, joka virtasi lännestä ja kääntyi sitten etelään. Sen varrella\noli suuria kyliä. Tuira tajusi kylien asukkaiden puheen.\n\n— Marilaisten heimoja olemme, kertoivat hänelle joella olevat\nkalastajat. — Asumme tämän suuren joen rantamilla. Eteläänkö matkannet\nvai länteen?\n\n— Matkaan sinne, mistä löydän asuinsijan. Lieneekö parempi lähteä\netelään vai länteen?\n\n— Etelässä asuu meidän sukuamme, mordvaksi sanottua. Heitä on paljon.\nHeidän takanaan on vieraita heimoja ja niiden kanssa ovat mordvalaiset\nsodassa. Lännessä on myöskin meidän sukuamme. Jos soudat sinne, niin\ntapaat hyviä riistamaita ja kalavesiä. Siellä on sinulle tilaa.\n\nTuira harkitsi neuvon hyväksi. Hän sousi vastavirtaa marilaisten kylien\nohitse ja löysi mieleisensä asuinpaikan samaisen leveän joen rannalla,\njota silloin sanottiin Vuolijoeksi, mutta jota paljon myöhemmin muualta\nsaapuva vieras kansa rupesi oman kielensä mukaisesti sanomaan Volgaksi.\n\n\n\n\nVUOLIJOEN RANNOILLA\n\n\n Suomensukuisten kansojen asuttamana on aikoinaan ollut koko nykyinen\n Pohjois-Venäjä. Volgan ja sen sivujokien rantamilta on löydetty\n ja kaivettu esiin lukemattomien varustettujen kylien perustuksia.\n Ne sijaitsevat pienten sivujokien lohkaisemissa korkeaäyräisissä\n niemekkeissä, joissa on ollut helpoin puolustautua. Tutkijat arvelevat\n niitä suomalaissukuisten kansojen tekemiksi.\n\n\nTuira eli aikansa Vuolijoen rantamilla. Hänen poikansa nai\nmarilaistytön ja samoin tekivät monet miespolvet. Suku lisääntyi\nsuureksi. Siitä kasvoi laaja heimo, joka isännöi laajoilla aloilla.\n\nKauko, heimopäällikkö, oli Tuiran jälkeläinen. Hänessä uusiutui\nesi-isänsä levoton henki, joka vaati nähdäkseen tuntemattomia maita ja\nkokeakseen tietämättömiä kohtaloita.\n\nKauko heimoineen asui kylässä, joka sijaitsi korkealla jokeen\nkiilautuvassa niemekkeessä. Se oli merkillinen kylä. Joen puolelta\npääsi sinne kapuamaan vain vitsaksista punottuja köysitikkaita\npitkin. Maan puolelta sinne ei päässyt ollenkaan, ellei Kauko,\nheimopäällikkö, nähnyt hyväksi laskea vierasta kylään. Pääsyn sinne\nolivat heimon miehet estäneet salpaamalla niemekkeen tyvestä useammilla\nmaavalleilla. Valleja lapioidessa syntyivät vallihaudat lisäturvaksi.\nAjat olivat rauhattomat ja siksi oli kylän paikka katsottu helpoimmin\npuolustettavaan kohtaan. Heimon asuinpaikka oli osaksi kylä ja osaksi\nkaupunki, mutta etusijassa linnoitus. Ja sellaisia oli paljon,\nsadoittain, Vuolijoen ja sen lisäjokien varsilla.\n\nVuolijoen partailla eli runsas väestö. Siellä oli hyvä olla, mutta\nkuitenkin Kauko oli kutsunut miehensä neuvotteluun, pohtimaan tärkeätä\nkysymystä. Piirissä he istuivat heimopäällikön nuotiolla.\n\n— Puhuttu on asiasta jo ennenkin, sanoi Kauko. — On puhuttu, mutta ei\nole päätetty. Mitä mieltä ovat miehet?\n\nMiehet tuijottivat äänettöminä tuleen, ikäänkuin hakien sieltä\nvastausta pulmalliseen kysymykseen. Kun vastausta ei tullut, jatkoi\nKauko:\n\n— Olen tiedustellut asiaa ylhäiseltä jumalalta ja kysynyt unessa\nvainajien mieltä. Ja kysyin arvankin neuvon.\n\n— Mitä vastasivat?\n\n— Lähtekää, niin vastasivat. Ja sama on ajatus minulla itsellänikin.\n\nYhä tuijottivat miehet tuleen.\n\n— Miksi lähteä, virkkoi vihdoin vanha Hapsekas. — Hyvähän täällä on\nasua. Turva on hyvä ja syötävää riittää.\n\n— Niin, turva on hyvä, vastasi Kauko. — Ja syötävääkin riittää vielä,\nmutta ei riitä ehkä aina. Heimo lisääntyy kovasti. Takaatko, että\nriistaa riittää pojallesi ja poikasi pojalle?\n\n— Milläpä takaisin.\n\n— Siinäpä se. Sisimmässäsi epäilet itsekin. Jos heimomme lisääntyy\nkaksinkertaiseksi, ei ruokaa enää riitä. Niin on asia. Toisenkin asian\ntiedätte, sen, että meitä lähestyvät vieraat ja vahvat heimot, joilla\nei ole hyvä mielessä. Senhän kokivat jo eteläisen mutkan asujamet.\nHeidät piiritettiin kyliinsä ja tapettiin nälkään. Muutaman vuoden\nkuluttua, ehkä pikemminkin, ovat vainolaiset jo levinneet tänne. Voimme\nja osaamme taistella. Saattaisimme hyvin voittaakin, jos yhtyisimme\nyhdeksi joukoksi kaikki meidän puolen kylät, mutta älyämmekö yhtyä?\nEn usko. Sellainen se on meidän luontomme, erilleen vetävä. Ja vaikka\nyhtyisimmekin ja voittaisimme, niin onko siitä vastaavaa hyötyä?\nKannattaako taistella ja menettää miehiä sellaisen maan edestä, joka\nkuitenkaan ei pysty meitä edelleen elättämään? Tätä kysyn teiltä,\nmiehet.\n\nKauko puhui hitaasti ja harkiten. Ja yhtä hitaasti tuli vastauskin:\n\n— Ei kannattane.\n\nHapsekas ja monet vanhemmat miehet epäröivät. Heimopäällikkö ratkaisi\nasian.\n\n— En käske lähtemään, en kiellä jäämään. Ne, jotka haluavat, pysykööt\npaikoillaan. Valitkaa Hapsekas päälliköksenne. Teille riittää ruokaa,\nsillä minun kanssani lähtee monta ja syöjien luku vähenee. Tällainen on\nminun mielestäni paras päätös.\n\n— On, paras se on, myöntelivät nuoremmat miehet.\n\n— Mihin aiot viedä joukkosi? kysyi muuan epäröivä mies.\n\n— Isämme ovat tulleet idästä. Sinne emme palaa emmekä voikaan palata,\nsillä siellä ei enää riittäne ruokaa nykyisillekään asukkaille. Ja\nsieltä kuuluu osa ugrien heimoa jo lähteneen etelään etsimään uusia\nmaita. Arojen reunassa sanotaan heidän nousseen hevosten selkään ja\nkulkevan yhä etelään, suuria vesiä kohden. Väitetään siellä olevan niin\nsuuria vesiä, että kun rannalla seisot, niin et näe toista rantaa. Ja\nvaikka soudat vesiä monta päivää, niin et tapaa rantaa vielä sittenkään.\n\n— Jokohan olisi...\n\n— En ole niitä nähnyt, mutta niin sanotaan. Niin, sinne menivät ugrit.\nEmme lähde heidän jäljilleen, vaan siirrymme länteen. Siellä on korkea\nmaa, jossa kasvaa suuria metsiä, ja niiden välissä virtaa jokia ja on\nkirkkaita järviä. Ja siinä maassa on ihmisiä vähän. Näin kertoivat sen\nkautta kulkeneet kauppamiehet. Olen kysynyt asiaa monelta ja kaikki he\nvakuuttivat samaa. Sinne lähdemme.\n\nKauko vaikeni, mutta jatkoi tuokion kuluttua kuin itsekseen:\n\n— Ne kertoivat myöskin suuresta vedestä, joka on kaukana korkean\nmetsäseudun takana. Sanoivat maan suuren veden rantamilla olevan\nhyvää. Väittivät siellä kaukana asuvan kansaa, joka on meidän sukuamme\nja jonka puumerkki on samanlainen kuin meidänkin merkkimme. Sinne\nhaluaisin kulkea ja nähdä rannattoman veden.\n\nMiehet nousivat yksi toisensa jälkeen ja siirtyivät majoihinsa. Kauko\njäi yksin tulensa ääreen. Hän ei edes huomannut lisätä siihen puita,\nsillä hänen ajatuksensa vaelsivat kaukana tuntemattomilla mailla.\nYksikseen hän rakenteli kuvaa uudesta maasta ja sen takaisesta suuresta\nvedestä, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Aikansa istuttuaan\nhänkin siirtyi majaansa ja nukahti.\n\nKauko oli toimen mies. Hän osasi muuttaa sanat teoiksi. Muutaman ajan\nkuluttua hän alkoi joukkoineen vaelluksensa länttä kohden.\n\nVanha Hapsekas katseli kylän korkealta äyräältä joukon menoa. Hyvin\nmonet kulkivat tavaroineen haapioillaan. Toiset lähtivät maitse tavarat\nsälytettyinä hevosten, härkien ja miesten selkään. Koirat, lampaat ja\nsiat seurasivat mukana. Joukon johtajana ratsasti Kauko, heimopäällikkö.\n\nMatkalaiset kohtasivat heimoja, jotka puhuivat heidän kieltään.\nRauhassa he sivuuttivat merjalaisten ja muromalaisten suuret kylät\nja rikkaat maat. Heidän vaelluksensa kesti kauan, sillä he viipyivät\npitkät ajat sellaisilla seuduilla, joissa oli hyvä olla. Ja monet\njäivätkin asumaan mieleiseensä paikkaan. Mutta Kauko vaelsi yhä\nlänteen, auringon laskun maille.\n\nKauko ihmetteli itsekseen sitä kummallista asiaa, että kaikkialla\nnäytti asuvan hänen oman kielensä kaltaista kieltä puhuvaa väkeä.\nSuureksi hän päätteli sukunsa, vaikka hän siitä tapasikin vain\nVuolijoen rannoilla asuvia osia.\n\n\n\n\nSUURIVESI\n\n\n Todennäköisesti viimeisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua\n siirtyi suomalaisia heimoja Itämeren rantamille. Siirtymisen\n syitä ei tunneta, mutta saattoivat sen aiheuttaa huonontuneet\n elinmahdollisuudet, vahvempien viholliskansojenkin hyökkäykset ja ehkä\n halu päästä avoimen merenkin ääreen. Näinä aikoina alkaa nähtävästi\n Itämeren suomalaisten pirstoutuminen erilliseksi heimoksi.\n\n\nKauko eli sangen vanhaksi mieheksi. Hän päätti päivänsä Vuolijoen\nlatvoilla, metsäisellä Valdain ylängöllä. Sinne kuopattiin hänen\npoikansakin ja tämän jälkeen vielä monta sukupolvea.\n\nValdaillakin Kauko tapasi omaa kieltänsä puhuvaa kansaa. Sen kielessä\noli paljon vaikeasti tajuttavia sanoja, mutta pian hän oppi ymmärtämään\nnekin. Ja mikäli hän oppi uusia sanoja, sikäli hän unohti entisiä.\nHän omaksui suomalaisen heimon kielen ja hänen jälkeläisistään tuli\nsuomalaisia.\n\nElettiin metsästyksellä ja kalastuksella, mutta osattiinpa viljellä\nmaatakin. Työkaluihin käytettiin tinalla sekoitettua vaskea, mutta pian\nopittiin tuntemaan rautakin.\n\nHeimon asuinpaikkojen ohitse matkasi usein vieraita kauppamiehiä kauas\nitään ja länteen. Monien ventovieraiden heimojen kanssa jouduttiin\nkosketuksiin. Käytiin voitollisia sotia, mutta kärsittiin tappioitakin.\n\nHeimo kasvoi suureksi ja sen asuintilat tuntuivat jo ahtailta.\n\nVähitellen ruvettiin valtaamaan uusia maita. Monet lähtivät pohjoiseen,\ntoiset länteen, siirtyipä joku itäänkin. Etelään ei lähtenyt kukaan,\nsillä siellä asui vieraita, vihamielisiä ja lukumäärältään suurempia\nkansoja.\n\nTerokin mietti lähtöä. Hän oli mies monien muiden joukossa. Hämäränä\ntarinana kulki Teron suvussa tieto, että muuan hänen esi-isistään,\nKauko nimeltään, olisi saapunut etäisestä idästä. Ja kerrottiinpa\nmyöskin, että Kauko olisi tahtonut kulkea edelleen länteen suuren veden\nrantaan saakka, josta tarina tiesi kertoa uskomattomia satuja, mutta\noli tuntemattomasta syystä jäänytkin Valdaille. Tämä tarina askarrutti\nTeron ajatuksia.\n\nSuuren veden olemassaolo tiedettiin jo tarkoin. Sitä oli lännessä, oli\npohjoisessa ja oli sitä luoteisenkin ilman suunnalla.\n\nSuuria joukkoja siirtyi pohjoiseen. Siellä oli mainioita turkismaita\nja suuri vesi, jota nimitettiin Aallokkaaksi. Mutta lännessä ja\nluoteisessa oli vieläkin suurempi vesi ja sen äärillä viljavaa maata.\nTero päätti lähteä sinne ja vallata läntisen veden partailta itselleen\nja pojalleen tulevaiset olosijat.\n\nLänteen siirtyvienkin joukko oli suuri. Pian hajaantui sekin. Toiset\nkulkivat Väinäjoeksi sanomansa leveän virran varsia. Luoteiseen\nsamoavat tapasivat suuren järven, jolle annettiin nimeksi Peipusjärvi.\nMolempien välillä matkasi myöskin kansaa.\n\nUusille asuinmaille siirtyjät kohtasivat tiellään muukalaisia, mutta\ntapasivatpa he sellaistakin väkeä, jonka tunnustelivat etäiseksi\nsuvukseen. Aseet avasivat tien, milloin sovinnolla ei päästy eteenpäin.\nJa mikäli uusia seutuja vallattiin, sikäli siirtyjät asettuivat niihin.\n\nTero vaelsi eteenpäin. Veri virtasi levottomana hänen suonissaan ja\nhänen mielensä paloi meren äärille. Hänen kerallaan vaelsivat monet\nmuut. Kaikilla oli mukanaan omaisuutensa, hevoset, lehmät, lampaat,\nsiat ja koirat.\n\nMaa näytti hyvältä. Tasankojen ja soiden lomissa oli metsiä ja niitä\nhalkoivat joet.\n\nEräänä päivänä oli ilmassa outo henki. Ilma tuntui ikäänkuin\nraskaammalta, mutta samalla raikkaammalta kuin metsien ja tasaisen maan\nilma. Ja siinä oli ikäänkuin suolan maku. Seuraavina päivinä oli ilma\nyhä oudompaa. Se väsytti ja nukutti. Vihdoin Tero ratsasti korkealle\nkumpareelle. Sen laelle päästyään hänen hevosensa, pienen aroratsun\njälkeläinen, pysähtyi itsestään. Tero jäi sanattomaksi. Hänen edessään\nlevisi rannattomana ääretön ulappa, jossa vaahtoharjaiset, raskaat\nlaineet ajelivat toisiaan takaa murtuakseen perille päästyään rannan\nkeltaiseen hiekkaan. — Sarajas! — Suuri vesi!\n\nNäin virkkoi Tero itsekseen. Hän oli täyttänyt esi-isänsä unelman,\nkulkenut meren rantaan, jossa tie loppui.\n\nMetsien ja jokien mies katseli merta kauan ja äänettömänä. Se tuntui\nelävän, tuo ääretön ulappa, tuntui ikäänkuin aaltoillessaan huokaavan.\nSe kammoksutti ja veti puoleensa. Teron katse iskeytyi kauas taivaan\nrantaan.\n\n— Mitähän on tuon takana? juolahti hänen mieleensä ajatus. Mutta hän\nei kehittänyt sitä sen pitemmälle. Milläpä hän, hevosen selässä istuja\nja vain uimalla ja heikosti kyhätyillä lautoilla jokien yli kulkija,\npääsisi katsomaan mitä ulappa kätki taakseen.\n\n— Tänne asetumme asumaan, poikaseni, virkkoi hän sitten. — Minä tulen\npian vanhaksi enkä pääse milloinkaan näkemään mitä on suuren veden\ntakana, mutta sinä voit sen tehdä, kun opit hallitsemaan suuria\naaltoja. Silloin voit käydä siellä.\n\nJa niin jäi Tero perheineen asumaan sen suuren veden rannalle, jota\nmyöhemmin alettiin kutsua Itämereksi, vaikka sen nimenä olisikin\npitänyt olla Länsimeri, sillä Teron suku asui sen länsirannalla ja\nsuurilla saarilla.\n\nMeren partailla muuttuivat elämisen ehdot ja tavat vähitellen toisiksi.\nMetsästäjäkansa alkoi yhä tuntuvammin kääntyä maata viljeleväksi\nkansaksi. Maan antimet tulivat metsän ja veden antimia tärkeämmiksi.\nAlkoipa pian entisten lisäksi uusikin toimeentulon keino: kauppa.\nMetsistä itse otuksensa pyytäneestä miehestä sukeusi välittäjä,\nkauppias, joka osti ja myi toisten pyydystämien eläinten nahkoja.\n\nTilapäisluontoiset kodat ja katetut maakuopat väistyivät hirsistä\nsalvettujen isompien rakennusten tieltä, joissa asuintuvan lisäksi\noli aittojakin luhteineen. Näin kertoivat suomalaisten olosijoilla\nryöstöretkillään käyneet Norjan viikingit.\n\n\n\n\nTURKISTEN HANKKIJAT\n\n\n Pohjolan turkikset ovat aina olleet haluttua ja kallista tavaraa.\n Niillä on käyty kauppaa ikimuistoisista ajoista asti. Turkisten\n hankkijoina otaksutaan nykyisten suomalaisten esi-isien tutustuneen\n Suomenmaahan, joka onkin luonnollista, sillä suomalaisethan ovat\n ikivanhaa metsästäjäkansaa. Suomalaisten hankkimat turkikset kulkivat\n edelleen etelään aina Rooman ja Bysantin suuriin ja rikkaisiin maihin,\n ja etenkin komeilunhaluiset gootit ostivat niitä hyvillä hinnoilla.\n\n\nMeri vaati omat kulkuneuvonsa. Suomen heimo oppi rakentamaan sellaisia\npursia, joilla uskalsi lähteä jo merenkin yli.\n\nKimmo oli kuullut kerrottavan maasta, joka sijaitsi meren takana.\nKerrottiin siellä asuvan metsästyksellä elävää väkeä, jolla oli paljon\nkauniita ja kalliita nahkoja. Kimmon asuinseuduilta olivat metsän\neläimet vähentyneet vähiin, mutta sitä halutumpaa tavaraa olivat niiden\nnahkat. Lännen ja etelän kauppamiehet kyselivät niitä alituiseen\nja tarjosivat nahkojen vastineeksi paljon erilaista tavaraa, mutta\ntarpeekseen he eivät niitä saaneet, kun niitä ei ollut.\n\nTätä asiaa pohti Kimmo. Hän ajatteli maata, jossa nahkoja sanottiin\nolevan paljon. Kun lännen ja etelän kauppamiehet vaihtoivat häneltä\nnahkoja tavaroilla, niin miksi ei hänkin, Kimmo, voisi hankkia niitä\nmeren takaisen maan asukkailta samalla tavalla. Näin hän arveli. Ja\nsitäpaitsi olivat turkisnahat sitä kalliimpia mitä pohjoisemmasta ne\ntulivat. Pohjolan eläinten nahka oli tuuheinta, kestävintä ja kauneinta.\n\nMatka merentakaiseen maahan oli pitkä ja väylä tuntematon. Saattaisi\nnousta myrsky ja upottaa purren. Maan asukkaatkin voisivat olla\nvihamielisiä. Monet vaarat väijyisivät sinne menijää, mutta Kimmo\npäätti yrittää.\n\nMatkalle ei sopinut lähteä yksin. Kimmo puhui asiasta langolleen\nja sukulaisilleen saaden heidätkin innostumaan. Ja niin lastasivat\nhe purteensa kaikenlaista tavaraa, jota olivat lännen ja etelän\nkauppamiehillä vaihtaneet, ja myöskin sellaista, jota olivat itse\ntehneet. Kauniin sään tultua ja sopivan tuulen puhaltaessa he käänsivät\norjien soutaman purtensa keulan merentakaista maata kohden.\n\nHeillä oli onni mukanaan. Vahingoitta he pääsivät meren yli ja\ntulivat laajaan saaristoon, jossa ulapan aallot murtuivat alastomiin\nkallioriuttoihin. He kulkivat niiden lomitse ja tapasivat jo saaria,\njoilla kasvoi tuulien käyriksi painamia petäjiä. Saaret tulivat yhä\nisommiksi ja metsäisemmiksi. Sitten aukeni eteen pitkä, kallioiden\nreunustama lahti. Sen perukassa näkyi ihmisasumuksia. Sinne Kimmo\nohjasi purtensa.\n\nRannalla oli muutamia naisia askareissaan. Hietikolla temmelsi lasten\nalaston lauma. Lapset älysivät ensiksi vieraan tulijan, kirkasivat\nkovasti ja pyyhälsivät karkuun. Naiset heittivät askareensa ja\nvetäytyivät kauemmaksi tiheään ryhmään. Muutaman kodan lähistöllä\nistuskeleva ukko silmäili tulijoita tarkkaan, otti sitten kodan\nviereltä luukärkisen keihään, astua köpitti naisten ryhmän eteen ja jäi\nodottamaan.\n\nKimmo nousi maalle. Hänellä ei ollut aseita. Ottipa hän puukkonsakin\ntupesta ja heitti sen purren teljolle. Asukkaat seurasivat hänen\ntoimiaan tarkoin. Sitten hän astui hitaasti ukkoa kohden, hymyili ja\ntervehti.\n\nUkko katseli häntä epäluuloisesti ja samoin tekivät naisetkin. Kimmo\nryhtyi puhuttelemaan ukkoa, mutta tämä pudisteli vain päätään. Hän ei\nymmärtänyt Kimmon puhetta.\n\nKimmo oli oppinut hiukan muitakin kieliä joutuessaan tekemisiin\nkauppiaiden ja vieraiden heimojen kanssa, sekä osaksi orjiltaankin,\njotka olivat muukalaista heimoa. Hän puhutteli ukkoa osaamillaan\nvierailla sanoilla, mutta ukko pyöritti vain päätään. Naiset tulivat jo\nlähemmäksi.\n\nUkko viittasi maahan ja istahti. Sitten hän osoitti kädellään hietikkoa\nja Kimmo istahti myöskin. Ja niin istuttiin ja tuumittiin, miten\npäästäisiin ymmärryksen alkuun.\n\nNaiset lähenivät yhä. Uskalsipa joku jo sormellaan osoitella Kimmon\npukuakin. Pian ryhtyi toinen sitä arkaillen hypistelemään. Ja kolmas\nhuudahti ihaillessaan vieraan rinnalla olevaa kummallista solkea.\nSitten kaikki alkoivat puhella vilkkaasti keskenään.\n\nKimmo kuunteli naisten puhetta. Sen soinnussa oli jotakin tuttua, mutta\nhän ei ymmärtänyt sanoja. Täytyi koettaa muita keinoja.\n\nViittansa poimusta, vyön alta, Kimmo etsi pienen rautaisen puukon ja\nojensi sen ukolle. Ukko katseli ja hypisteli sitä ja koetti sen terää\nkämmentään vastaan. Hän yritti taivuttaa sitä, mutta se ei taipunut.\nSitten ukko otti puukapulan ja vuoleskeli sitä. Terä teki lastun ja\nukko hymyili mielissään.\n\nKimmo kaivoi esille neljä koreaa lasihelmeä, pujotti ne nauhaan, ja\nkatseli kuin arvioiden naisten joukkoa. Ukko arvasi hänen ajatuksensa\nja osoitti sormellaan erästä naista. Kimmo antoi helmet tälle ja nainen\npujotti ne heti kaulaansa. Hän oli tosin käykkäleukainen kuvatus,\nmutta helmet loistelivat kauniisti hänenkin kaulassaan. Toiset naiset\nkokoontuivat nyt hänen ympärilleen, ihailivat eukon komeutta, ja\nheittivät väliin kaihoavia katseita lahjan antajaan.\n\nKimmo oli kuitenkin liian viisas jakaakseen tavaroitaan aivan\nilmaiseksi liian monille. Hän osoitti suutaan ja maiskutteli kuin\nsyödessään. Ukko murahti jotakin ja koristeltu eukko kiiruhti heti\nasialle. Pian hän palasi takaisin tuoden syötävää ja juotavaa, jotka\nhän asetti Kimmon eteen. Siinä oli kuivattua kalaa ja keitettyä lihaa\nsekä jonkinlaista leivänkin tapaista. Ukko kehoitteli käsillään\nnäyttelemällä ja suutaan maiskuttelemalla vierasta syömään ja viittoili\nmyöskin purteen päin, josta Kimmo ymmärsi, että toisetkin miehet\nolisivat tervetulleita vieraspöytään.\n\nSyödessään Kimmo katseli savisia ja puisia astioita. Niiden muoto ei\nollut kaunis ja koristeet tuntuivat joutavan vanhoilta eivätkä häntä\nmiellyttäneet. Samantapaisia hän oli nähnyt kotiseutunsa gooteilla.\nOlisivatko nämä ihmiset samaa heimoa? Mutta heidän kielensähän ei\nmuistuttanut goottien kieltä eikä ulkonäkökään ollut sama. Kimmo ei\nsaattanut ymmärtää tätä asiaa ja lykkäsi ajatuksen luotaan turhana ja\njoutavana.\n\nSyötyä köpitti ukko kotaansa ja toi sieltä kolme pientä hylkeen nahkaa.\nNe hän ojensi Kimmolle ja tämä ymmärsi niiden olevan vastalahjoja. Hän\ntiedusteli merkkien avulla, olisiko ukolla enemmän ja muitakin nahkoja,\nmutta ukko pudisteli vain päätään.\n\nVähitellen selvisi, että kylän miehet olivat kalassa ja metsällä, mutta\npalaisivat illalla. Kimmo jäi heitä odottelemaan.\n\nIllemmalla palasivatkin miehet saaliineen. Ukko näytti miehille uutta\npuukkoaan ja kehui kaikesta päättäen kovasti vieraita. Kimmo lahjoitti\nkylän päämiehelle rautakärkisen keihään, ja niin oli ystävyys solmittu.\nVieras sai yösijan päämiehen majassa parhaalla makuupaikalla.\n\nAamulla keskusteltiin asioista. Kyläläisillä oli paljon kalaa, mutta\nvähemmän nahkoja. Kylä oli muutenkin köyhä.\n\nKimmo alkoi jo arvioida matkansa turhaksi, mutta ilostui, kun päämies\nosoitti lahden perukkaan laskevaa jokea ja selvitti, että sitä pitkin\nkulkemalla pääsee seuduille, joissa on paljon, hyvin paljon nahkoja.\nKimmo päätti lähteä jokea myöten pohjoiseen.\n\nMonta päivää he sousivat vastavirtaa. Ylen harvassa näkyi kyliä, ja\nvälillä oli asumatonta korpea. Kylien asukkailta Kimmo vaihtoi yhä\nenemmän nahkoja, mutta kuitenkin oli niitä saatavana vähemmän kuin hän\noli otaksunut.\n\nVihdoin he tulivat seudulle, jossa levisi eteen laaja järvi. Rannalta\nkatseli heitä yksinäinen mies, joka ei lähtenyt karkuun, vaikka pursi\nsoudettiin rantaan. Kädessään oli miehellä jousi ja olallaan keihäs.\nSelässään hän kantoi kimpullista juuri nyljettyjä majavannahkoja. Tämän\nseikan älysi jo kaukaa Kimmon terävä silmä. Ja hän huomasi myöskin,\nettä miehen puku oli tehty kalleista turkiksista sekä koristettu\nharvinaisten eläimien nahkoista leikatuilla kuvioilla.\n\nArvioituaan aikansa toisiaan, istahtivat molemmat, Kimmo ja\nnahkapukuinen, rantaäyräälle.\n\nKimmo hypisteli majavannahkoja ja tuumiskeli mitä hän niistä antaisi.\nNahkapukuinen silmäili tarkasti purressa näkyviä aseita. Sitten\nryhdyttiin tekemään kauppaa. Kimmo tarjosi nahkoista puukon. Mies tutki\nsen tarkoin ja nyökkäsi. Nahkakimppu nostettiin purteen ja puukko\nripustettiin nahkapukuisen vyöhön. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä.\nSitten jatkettiin keskustelua merkkikielellä.\n\n— Oliko miehellä enemmän nahkoja? — Kyllä, hänellä on enemmän nahkoja\nkotonaan, on paljonkin. — Missä hän asuu? — Kahden niemen takana,\ntoisen joen suussa. Siellä on kylä. — Onko muillakin kyläläisillä\nnahkoja? — On. — Vaihtaisivatko nahkansa muuhun tavaraan? — Ehkä\nvaihtaisivat. — Onko kylä iso? — On.\n\nTäten keskusteltiin edelleen, Kimmo aikoi lähteä kylään, mutta\nmuuttikin sitten mieltään. Tulkoot kyläläiset nahkoineen tänne. Niin\non edullisempi. Hän ei ole silloin tarjooja, vaan antaja. Hän osasi\nkaupitsemisen taidon.\n\nNäissä mietteissään Kimmo levitteli tavaroitaan vieraan nähtäväksi. Kun\nmiehellä oli mukanaan jousi, alkoi Kimmo kutsua häntä Jousimieheksi.\n\nJousimies katseli ja arvioi tavaroita. Siinä oli puukkoja, keihäitä,\nlasihelmiä, meripihkaa, pronssikoristeita ja hopeisia solkia. Kutakin\nlajia Jousimies katseli tarkoin ja punnitsi niitä kädessään. Sitten sai\nhän käteensä rautaisen kirveen. Hän koetteli sen terää, arvosteli sen\npainon ja naputteli sitä. Se näytti olevan mieluisa kapine.\n\n— Oliko Jousimies ennen nähnyt sellaista?\n\n— Ei, sellaista hän ei ollut nähnyt.\n\nJousimies näytti omaa, vyössään riippuvaa kirvestään. Se oli jokseenkin\nsaman näköinen, mutta pienempi ja hauraampi ja pronssista valettu.\n\nKimmo otti rautakirveen käteensä ja kaatoi muutamalla iskulla rannalla\nseisovan puun. Jousimiehen silmät välähtivät. Ja kun Kimmo sitten\nnäytti kirveen terää, jossa ei ollut pienintäkään naarmua, välähtivät\nJousimiehen silmät uudelleen. Kauan hän tuijotti merkillistä kirvestä.\n\n— Paljonko? kysyi hän sitten ja osoitti nahkoja.\n\n— Paljon, vastasi Kimmo ja teki käsillään ilmaan suuren kaaren, johon\nmahtui paljon nahkoja.\n\nJousimies ilmoitti tulevansa takaisin aamulla ja lähti. Kimmo miehineen\nteki rannalle lakan, tuulensuojan, ja majoittui siihen.\n\nSinä yönä ei Jousimies saanut oikein kiinni unenpäästä. Kirves, jolla\nsaattoi kaataa puita terän lohkeamatta ja naarmunkaan tulematta,\npyöri hänen mielessään. Sellaisen hän tarvitsisi, juuri sellaisen.\nSillä tekisi nopeasti loukkuja ja majavanpatoja ja mitä tahansa. Se\noli verraton kirves. Mutta paljonkohan nahkoja vieras siitä tahtoisi?\nMahtoi tahtoa paljon. Riittäisivätköhän nahkat? Ja oliko sillä\nuseampiakin samanlaisia kirveitä? Ehkä ei ollut kuin tämä yksi. On\nkiirehdittävä aamulla ennenkuin muut joutuvat liikkeelle. Saattavat\nmuuten viedä kirveen. Harvahampaallakin on paljon nahkoja, enemmän kuin\nJousimiehellä, joka ei ole osannut niitä koota, vaan vaihtoi niillä\nkyläläisiltä milloin mitäkin.\n\nTämä ajatus rupesi huolestuttamaan Jousimiestä. Parasta olisi lähteä\nheti. Mutta nythän on vielä pimeä yö. Ei, ensin on nukuttava.\n\nUni ei kuitenkaan tullut, vaikka Jousimies koetti narrailla sitä\ntulemaan keinolla ja toisella, makailemalla selällään, vatsallaan\nja kyljellään. Vihdoin hän suuttui koko unentekoon ja tuuppasi\nkyynärpäällään vieressään karhuntaljalla nukkuvaa naistaan.\n\n— Nouse tarinoimaan.\n\nVaimo ihmetteli itsekseen outoa käskyä, mutta totteli kun toteltava\noli. Pian leppyi jo Jousimieskin ja alkoi kertoa näkemiään naiselleen.\nTätäkään ei silloin nukuttanut enää. Jousimies lupasi ottaa hänet\nmukaansa muukalaisten luokse.\n\nAamun vasta harmaasti hämärtäessä Jousimies lähti jo liikkeelle isoine\nnahkakantamuksineen. Hän kulki maitse. Vesille lähtö olisi ehkä\nherättänyt ennenaikaista huomiota.\n\nKirveen kauppaa hierottiin kauan. Kimmo istui purressaan ja levitti\nnäkyviin tavaroitaan. Niiden alle hän asetti koreanpunaisen kankaan,\njolloin korut kiilsivät kahta kauniimmin.\n\nJousimies seisoi rannalla ja levitti polvelleen nahkan toisensa\njälkeen. Niitä karttui paljon ja erilaisia. Hänen nuori vaimonsa\npuolestaan katseli koruja kiiltävin silmin. Puolella ja toisella\nkoetettiin näyttää välinpitämättömiltä, vaikka kumpikin himoitsi\nomakseen toisen tavaraa.\n\n— Enempää en enää anna, selvitti Jousimies.\n\n— Antanet kaikki nahkasi, niin saat kirveen. Ja naisesi saa vielä\ntämän, vastaili Kimmo ja pisti naisen käteen kalleimman korunsa,\nhelminauhan, jossa riippui taidokas vaskikoriste.\n\nTällä teollaan hän sai naisesta vahvan liittolaisen. Jousimies epäröi\nvielä, mutta jopa näkyi arveluttavasti lähestyvän Harvahampaankin\nruuhi, jossa kohosi kumpareena iso nahkakasa. Kiire näkyi olevan\nmelojalla. Kauempaa saapui jo toisiakin.\n\n— Annan kaikki.\n\nJousimies purki tavaransa purteen. Siinä oli kettua, majavaa, saukkoa,\nnäätää, oravaa ja kärppää, kaikki kysyttyä ja kallista tavaraa meren\ntoisella rannalla. Kimmo oli mielissään. Hinta oli tosin kallis,\nsillä helminauha maksoi paljon, mutta antaessaan sen ikäänkuin kaupan\npäällisiksi, Kimmo ajatteli vastaisiakin matkojaan turkiksien maille.\nHän oli etevä kauppias ja osasi katsoa kauas eteensä. Ja Jousimieskin\noli tyytyväinen. Hänellä oli nyt rautainen kirves, jolla hän tekisi\nihmeitä. Hän heitti ilkkuvan silmäyksen Harvahampaaseen, joka tuli\nliian myöhään, sillä kirveitä ei ollutkaan kuin yksi. Sitten hän lähti\nastelemaan kotaansa. Koreana välkkyi helminauha naisen kaulassa.\nAstellessaan huomasi Jousimies aina silloin tällöin vilkaisevansa\nsiihenkin. Sitä kantaessaan näytti nainenkin ikäänkuin nuoremmalta ja\nluokseen vetävämmältä.\n\nKimmon tavarat loppuivat ja pursi täyttyi nahkoilla. Mielissään hän\nlasketteli myötävirtaa rannikolle, sivuutti rantakylän ja ohjasi\nmerelle. Lahden suussa hän käännähti katsomaan taakseen pohjoiseen.\nKotvan hän silmäili kylää sekä sen takaisia loputtomia korpia ja\nvirkkoi sitten:\n\n— Kun meillä ei ole tietoa tuon kylän ja tämän lahden nimestä, niin\nsopinee tuota sanoa vaikka Pohjan satamaksi.\n\nMerimatkalla askarrutti nähty maa yhä hänen ajatuksiaan. Ja vihdoin\nmuutti hän aatoksensa sanoiksi virkkamalla puoliääneen:\n\n— Maa on hyvä. Siellä on määrättömiä metsiä, sinertäviä vesiä ja\njuoksevia jokia. On riistaa ja on viljeltävää maata. Siellä tuntee\nolevansa kuin kotonaan. Miksi emme voisi ottaa asuaksemme tuota maata?\nSuurista metsistähän meidän heimomme kuuluu alkujaan lähteneen. Emme\nviihdy avaroilla tasangoilla. Me olemme korpien kansaa.\n\n\n\n\nKORPIEN ASUTTAJAT\n\n\n Hämeen heimon suomalaisia siirtyi vähitellen meren yli Suomeen. Ensin\n asetuttiin Satakunnan rannikolle. Sieltä tunkeuduttiin erämiehinä ja\n turkiksia lappalaisilta keräten Kokemäenjokea myöten yhä kauemmas\n sisämaahan. Meren takana oli jo kehitetty maanviljelystä. Taito\n siirtyi miesten mukana uuteen maahan, jonka entisille halmemaille ja\n sankkaan korpeenkin aukeni uusia viljeltyjä aloja. Nykyisiä peltojaan\n kyntäessään aukoo viljelijä monesti yhä uudelleen ja uudelleen niitä\n maita, joihin ensimmäinen suomalainen kyntöaatra on painettu jo pian\n parisen vuosituhatta sitten.\n\n\nKimmon jälkeläiset osasivat tien turkismaahan. He osuivat moneen\nsuojaisaan lahteen ja tunkeutuivat jokia ja järviä myöten yhä\nkauemmaksi sisämaahan. Hekin vaihtoivat turkiksia maan asukkailta ja\nmyivät ne vuorostaan rikkaan etelän kauppiaille.\n\nKerran ei muuan turkisten hankkija palannutkaan muiden mukana kotiinsa,\nvaan jäi erämaahan. Kun hänen toverinsa seuraavana kesänä tulivat\njälleen, oli erämaahan jääneellä jo maja ja majassa vaimo. Ja hänellä\noli myöskin paljon turkiksia, oli omaa pyyntiä ja muilta hankittua.\n\n— Näyt tulevan hyvin toimeen, arvioivat miehet. — Sinulla on jo maja ja\nnainen. Mistä otit?\n\n— Täältä otin, maan asukkaista. Katsoin sopivaksi ja otin. Hyvin tulen\ntoimeen.\n\n— Et lähtene enää mukanamme kotiin?\n\n— En. Tänne jään.\n\nSeuraavana kesänä miestä ei enää tavattu. Hän oli siirtynyt yhä\nsyvemmälle erämaahan. Sinne hän oli häipynyt.\n\nKului aikoja ja kauppa jatkui. Sitten saapui taas kerran turkismiesten\nmukana mies, jolla oli vaimonsa mukanaan. Hän jäi maahan metsästämään.\nKesän jälleen saavuttua hänellä oli jo runsaasti turkiksia myytävänä,\noli omasta takaa ja muilta vaihdettuja.\n\n— Olosi ei näytä olevan hullumpaa, aprikoivat turkismiehet. — Vaatiipa\njo melkein mieli tekemään samoin.\n\nYksi heistä jäikin maahan. Vuosien kuluessa jäi yhä useampia.\nHe metsästelivät ja kalastelivat ja voivat hyvin. Väliin saapui\nuseampiakin yhtaikaa, mutta sitten pitkien aikojen kuluessa ei saapunut\ntaas ketään. Kuitenkin kuului kirveen kalske erämaiden eri tahoilta.\nEllei yhdelle seudulle saapunut lisää asukkaita, niin tuli toiselle.\nMaja kohosi majan lähettyville. Vähitellen muodostui niistä pienoisia\nkyliä ja aikojen kuluessa suurempiakin. Tulijat ottivat haltuunsa\nmuinaiset kivikansan asuinpaikat ja kaskimaat. Niitä he alkoivat\nviljellä sekä laajentaa.\n\nSaapuipa kerran muiden mukana muuan mies, jota sanottiin Hämäksi.\nNimensä hän lienee ehkä saanut lapsuusaikansa jokelluksista tai ehkä\nmuusta syystä. Miehen nimenä se oli hyvä ja Hämässä puolestaan oli\nmiestä nimensä kantamaan. Hän oli sitkeä mies, teki lujasti työtä\nja söi lujasti. Muista hän erosi siinä suhteessa, että hän raatoi\nmieluimmin yksikseen ja omissa oloissaan. Tästä hänen halustaan kai\njohtuikin se seikka, että hän aikansa kyläelämää katseltuaan ja\nnaituaan kylästä naisen siirtyi erilleen muista, lähti etäiseen korpeen\nvaimoineen ja tavaroineen. Koiransa lisäksi hän kuljetti mukanaan\nlampaan ja vuohen.\n\nMonen päivämatkan takaa hän löysi mieleisensä asuinpaikan. Siihen hän\nrakensi majansa.\n\nHämä elätti vaimoaan ja vuosittain yhä lisääntyvää perhettään\nmetsästyksellä ja kalastuksella. Hyvin hänkin tuli toimeen. Mutta\nkerran hän ei eräretkeltään palannutkaan. Korpi oli niellyt hänet.\n\nVaimo ja lapset etsivät häntä turhaan. He eivät osuneet paikalle,\njossa mies ja karhu olivat kamppailleet elämän ja kuoleman kamppailun.\nVarisevat lehdet ja taistelua katsoneen kuusen neulaset peittivät pian\nmiehen jäännökset ja hänen katkenneen keihäänsä.\n\nAlkoi vaikea aika. Vaimo ja vanhemmat pojat kävivät pyydyksillä ja\nvesillä. Petäjän jälttä oli syötävän lisänä. Niukoilla syönnöksillä\nkasvoivat pojat hitaasti ja heidän ihonsa jäi harmahtavaksi, mutta\nheistä kehittyi kuitenkin lujatekoisia nuorukaisia ja miehiä.\n\nÄijö, vanhin pojista, haki kaukaa vaimon. Nuorikon toi hän uuteen\nmajaansa, joka oli puoleksi kota, puoleksi riu'uista kyhätty ja savella\ntiivistetty maja. Siinä tuli toimeen, mutta kuitenkaan se ei ollut\noikein hyvä. Ihmisten ilmoilla käydessään hän oli nähnyt parempia,\noikein hirsistä salvettuja, vahvoja majoja. Sellaisen hän halusi.\n\nLopullisen päätöksen tekoon tarvitsi Äijö kuitenkin aikaa. Hän kävi\nkylässä katsomassa tarkkaan kyläläisten rakennuksia. Samalla tiellään\nhän huomasi kylän ympärillä aukeita aloja, peltoja, joihin kynnettiin\nvakoja hevosen vetämällä kokalla, kylvettiin siemen vakoihin ja\npeitottiin se multaan haralla. Ihmetellen Äijö katseli outoa työtä.\nHänen isänsä oli tosin joskus jutellut viljan viljelyksestä, jollaista\nhän oli nuorena nähnyt jo meren takana etelässäkin, mutta viljelykseen\nei hän, metsien erakko, omalta kohdaltaan puuttunut.\n\nÄijö oli toista mieltä. Hän otti kylästä viljelemisen opin rakentamisen\ntaidon ohella ja vei senkin mukanaan korpeen.\n\nViljelyspaikan katsominen vei aikansa ja olihan Äijöllä paljon muutakin\npuuhaa. Talven tultua ja mentyä hän raivasi kasken ja kylvi viljan.\nSyksyllä hänen naisensa leipoi ohrakyrsän.\n\nViljelys oli nyt alullaan ja tolallaan. Apulaisekseen Äijö kävi\nvaihtamassa kylästä hevosen. Rakennus johtui taas mieleen. Sitä\nsuunnitellessa ja sen paikkaa valitessa kului taas aikaa. Poikakin\nennätti kasvaa polven korkuisesta vyötäisiä tapailevaksi, toiset\nylenivät sitä mukaa, ja lisää oli tiedossa. Äijö päätti tehdä uudesta\nrakennuksesta tarpeeksi ison, sellaisen, että siinä sopisi kunnolla\nnukkumaan lukuisakin perhe sovun antaessa tilaa. Lisäksi piti siinä\nkuivata ja puida viljat ja piti sen kelvata saunaksikin.\n\nUuden asuntonsa paikaksi Äijö valitsi kuivan hiekkarinteen\nentisen majansa läheltä ja kasken kupeelta. Siinä oli jo valmiina\npatsasaittakin, isän aikoinaan pitkän kannon päähän tekemä, jossa oli\nhyvä säilyttää nahkoja ja muutakin tavaraa eläinten yltämättömissä.\nAsuinpaikalla oli vielä kolmaskin suuri etu. Rinne päättyi\nhiekkarantaan, josta alkoi kalainen lahti.\n\nRinteeseen Äijö kaivoi kuopan, nelisnurkkaisen ja juuri aikomansa\nrakennuksen suuruisen. Sitten hän kaatoi rakennuspuut ja katkaisi\nhirret sopivan pituisiksi. Niistä hän salvoi alimmaisen kerroksen\nja sovitti sen paikoilleen. Silloin vasta hän huomasi, että hiekka\nolikin löysä perustus, joka valui pois hirsien alta, päästäen päivän\npaistamaan hirsien alitse. Äijö mietti kotvan asiaa ja ratkaisi sen\nsitten hyvällä ja perusteellisella tavallaan. Hän kantoi hiki otsassa\nkiviä kaskimaaltaan ja latoi niistä rakennukselleen vankan perustan.\n\nRaskaita kiviä maasta vääntäessään ja niitä kantaessaan Äijö tunsi\nomituista mielihyvää, aivan samanlaista kuten silloinkin, kun hän\nkiskoi maasta sopimattomaan paikkaan jääneen kannon. Sellainen oli\nhänen luontonsa. Se vaati ikäänkuin tyydytyksekseen lujaa ponnistusta,\nsitkeää työtä ja harvaa puhetta.\n\nKiviperusta lopetti hiekan valumisen. Kivien päällä seisoi salvoskin\ntukevana.\n\nÄijö laitteli jo kattoa uuteen tupaansa, kun metsästä tuli\nrakennukselle outo mies. Hänellä oli hopeasoljella kiinnitetty viitta\nhartioillaan, raskas, vaskinen rengas kaulassaan, jousi kädessään\nja vyöllään miekka. Hän oli sangen komea katsella ja Äijön nainen\nkatselikin hänen astelemistaan ihailevin silmäyksin.\n\nTervehdittyään vieras katseli rakennusta, kaskea ja kaikkea muutakin\ntarkoin silmäyksin. Vasta sitten hän alkoi puheen:\n\n— Rakennat taloa.\n\n— Niin.\n\n— Sinulla on mainio asuinpaikka.\n\n— On.\n\n— Oletko tyytyväinen oloosi?\n\n— Olen.\n\n— Tänne sopisi kai lisääkin asukkaita?\n\n— Sopisi.\n\n— Rannikolle tulikin taas uutta väkeä meren yli. Lähtekööt tähän\nsuuntaan.\n\nÄijö kalkutteli kirveellään vieraan puhetta kuunnellessaan.\n\n— Ypöyksinkö kuljet? kiiruhti hänen naisensa utelemaan.\n\n— En. Meitä on venekunnallinen. Toiset jäivät tuohon niemeen. Ampuivat\nhirven ja jäivät sitä nylkemään.\n\n— Sinulla on kauniit vaatteet. Ja miekkakin sinulla on. Lienet\narvomiehiä?\n\n— Sukuni päämies olen.\n\nVieras istahti hirrelle ja jatkoi Äijöön kääntyen:\n\n— Soudimme tänne rannikolta pitkin suurta jokea. Näimme matkalla kyliä,\njoissa asui meidän heimoamme, osa täällä jo muutaman sukupolven ajan\nasunutta, muutamat äsken muuttaneita. Hajallaan ovat ja toisistaan\ntietämättömiä. Kylillä ovat vanhimpansa, yhteistä päämiestä ei ole.\nSellainen olisi tarpeellinen. Olisi valittava päämies, joka jakaa\noikeutta ja johtaa heimon yhteisiä asioita. Näin on asia harkittu.\nKuljen kutsumassa miehet kuningasta, heimon vanhinta, valitsemaan.\n\n— Saattaisi sellainen olla hyvä olemassa, arveli Äijö kotvan\ntuumittuaan.\n\n— Olisi. Kuningas ehkä saattaisi järjestää asiat maan entistenkin\nasukkaiden kanssa. Välit eivät ole aivan hyvät. On riitaa riistamaista,\nsalakyttäystä ja kostoa.\n\n— On.\n\n— Ja kuninkaan olisi puolustettava maata, jos muualta hyökkää\nvainolainen. Rannikolle ovat jo monesti hyökänneet ventovieraat miehet\nläntisen veden takaa. Kaksi kylää äskenkin ryöstivät ja polttivat.\nVoivat saapua vastakin. Ne on otettava miehissä vastaan. Jos tulevat\nrauhan asioissa, niin tulkoot, jos sodan, niin samalla mitalla\nmittaamme.\n\n— Rauha on parempi.\n\n— Parempi tietenkin. Rauhassa eläisimme, jos annettaisiin elää.\nKukapahan tietänee. Mitä arvelet kuninkaasta?\n\n— Ehkäpä olisi hyväkin asia.\n\n— Hyväksi se on muuallakin katsottu. Kutsun siis sinutkin kuningasta\nvalitsemaan. Kuun vaihteessa heimon miehet kokoontuvat tänne. Tuon\nkorkean saaren tämän Pyhäjärveksi sanotun järven selältä olen katsonut\nsopivaksi paikaksi.\n\n— Tännekö kokoontuvat? Mutta tämähän on kaukana asutun maan reunasta.\n\n— Ei ole enää. Monet ovat jo asettuneet paljon kauemmaksi kuin sinä.\nOlet kai nähnyt venheitä soudeltavan ohitsesi?\n\n— Kalamiehiä lienevät.\n\n— Niin olivat ensin, mutta sittemmin ovat jo asettuneet asumaankin\nkalavesiensä äärelle. Vanajaksi, Näsiksi ja Längelmäksi ovat\nnimittäneet suuret järvensä. Pyhäjärvesi on jo asutun maan keskus. —\nAntanet kuun vaihteessa minulle yösijan uudessa tuvassasi?\n\n— Sopinee kai tähän.\n\nVieras lähti jatkamaan matkaansa. Äijön kirves alkoi taas nousta ja\nlaskea totisessa tahdissa. Ja aatoksensa kulkivat verkalleen.\n\n— Vai ovat jo asettuneet niin etäälle erämaahan... Vai keskus, —\nPäämiehen vaaliin käski... Saattaa sen puheessa olla perää... Yösija\nsille on annettava...\n\nÄijön kirves liikahti hieman nopeammin, vain sen verran, että tuskin\nhuomasi.\n\n— Tupa on saatava valmiiksi kuun vaiheeseen mennessä... Äijö ryhtyi\njatkamaan kattamista. Sitten, puun varjojen pidetessä jo pitkiksi,\njohtui mieleen verkonlasku.\n\n— Kun en minä tästä jouda, niin menehän sinä laskemaan verkot, akka.\n\nVaimo lähti ja Äijö jäi työhönsä. Kun hän ei osannut jouduttaa työtään\nkiirehtimällä, jatkoi hän työpäivää.\n\nKuun vaiheessa kokoontuivat heimon miehet erämaan eri puolilta, Monien\npäivämatkojen päästä heitä saapui soutaen, jalan ja ratsain. Kun heidän\njoukkonsa laskettiin, oli heitä monta sataa. Asian tarkoin harkittuaan\nhe valitsivat päämiehekseen, tuomarikseen ja sotiensa johtajaksi\nkuninkaan.\n\nMeren rannalta saapui yhä uusia tulijoita. Entisetkin lisääntyivät.\nMonet nieli erämaa, monet sortuivat tauteihin ja sotiin, mutta yhä\nvahvistui heimo. Asuinpiiri laajeni laajenemistaan. Erämiehet alkoivat\nkierrellä reunattomilla takamaillakin. Kylät suurenivat ja raivattu\nmaa, jossa kasvoi ohra, ruis, pellava ja nauris, ajoi tieltään korpea.\nMetsissä raikuivat paimenien tuohitorvet.\n\nÄijö oli jo ammoin muuttanut manan majoille, hänen tupansa oli\nlahonnut ja sortunut, ja hänen korpimaastaan oli jo tullut vankan\nasutuksen keskus, kun heimon miehet taas kerran kokoontuivat Pyhäjärven\nselälliseen saareen ja valitsivat erään hänen jälkeläisensä vuorostaan\nhämäläisten kuninkaaksi.\n\n\n\n\nUUTEEN MAAHAN\n\n\n Varsinais-Suomeen siirtyi Suomenlahden takaa suomalaisia jo\n ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina ja he perustivat sinne\n vankan asutuksen. Mutta maakuntaan näyttää Eestistä päin saapuneen\n uutta asutusta vielä 800-luvulla ja sen jälkeenkin. Äskettäin on\n muinaistutkijain taholta esitetty mielipide, että vasta nämä uudet\n tulokkaat antoivat varsinais-suomalaiselle heimolle sen erikoisleiman\n erottaen sen muista Suomen heimoista omaksi kokonaisuudekseen. Näin\n saisi selvityksensä se seikka, että heidän murteensa on meikäläisistä\n lähinnä Eestin kieltä.\n\n\nSuomen heimo oli kotiutunut meren äärille. Toiset asuivat rannikoilla,\ntoiset kauempana sisämaassa ja jokien varsilla. Viljeltiin maata,\nkalastettiin ja metsästettiin, tehtiinpä kauppaakin muukalaisten\nkanssa. Suomalaiset laivat halkoivat merta, kävivät kaupoilla ja\nsotamatkoilla.\n\nKolme ventovierasta kansaa, baltit, gootit ja slaavit, suomalaiset\ntapasivat uudessa maassa tai sen läheltä. Vilkas kanssakäyminen alkoi\nväliin sodan, useimmin ehkä rauhan merkeissä.\n\nBalteilta ja gooteilta suomalaiset oppivat uusia järjestysmuotoja,\ntapoja ja taitoja. Gootit olivat muista edellä, sillä heillä oli\naikaisempi ja laajempi kosketus kaukaisen etelän kanssa, josta kehitys\nlevisi Itämerenkin rannoille. Slaaveiltakin lienevät suomalaiset\nottaneet kieleensä joukon sanoja ja antaneet kai omiaan sijaan.\n\nLukumäärältään olivat suomalaiset lisääntyneet vahvoiksi, aineellisesti\nhe olivat vaurastuneet, ja henkisesti he olivat kohonneet naapuriensa\ntasolle, kaipa joidenkin yläpuolellekin. Yhtä köyttä vetäessään he\nolisivat pian muodostaneet laajan ja vahvan valtakunnan, mutta tapansa\nmukaan — ja monien muidenkin kansojen tapaan — he hajosivat jälleen\nmoniksi pieniksi heimoiksi, joista kukin ajoi vain omaa asiaansa. Osa\nsiirtyi Väinäjoen varsilta länteen ja muodosti siellä liiviläisten\naikanaan vahvan, mutta sittemmin sortuneen vallan. Toinen ryhmä,\nhämäläiseksi sanottu, muutti meren taakse pohjoiseen. Kolmas ryhmä,\nkarjalaiset, löysi mieleisensä asuinpaikat Aallokkaan, Vienanmeren ja\nValkeajärven mailta. Neljäs ryhmä, suomalaiset, muutti sekin aikanaan\nmeritse pohjoiseen. Jäljelle jäi vain viides ryhmä, joka muodosti\nkukoistavan eestien vallan, kunnes sekin yksin jääneenä vihdoin oli\nmenehtyä sotaan ja sortoon.\n\nNäin pirstoutui Suomen heimo hajanaisiksi sirpaleiksi.\n\nPohjoiseen vesitse siirtyvien purret irtautuivat rannasta. Airot\nnousivat ja laskivat somassa tahdissa. Sitten pullisti jo tuuli purjeet\nja alukset kiisivät ulapalle.\n\nEtumaista purtta ohjasi Väinä, viimeksi lähteneiden suomalaisten\nkuningas. Teljolla hänen lähettyvillään istui Karri, päivän polttama\nmies, joka asui jo pohjoisessa, mutta oli saapunut kuninkaan kutsusta\ntietä neuvomaan. Ja hänen vieressään nojaili varalaitaan Turma, tuikea\nsoturi.\n\n— Niin, viimeisiä ehkä olemme, jotka tämän maan jätämme, virkkoi\nkuningas. — Paljon on meikäläisiä siirtynyt uuteen maahan. Hyvätkö\nlienevät edessä oltavat vai huonot...\n\n— Hyvät ovat, jatkoi puhetta Karri. — Lähtöään eivät ole katuneet\naikaisemmin menneet. Uudessa maassa on tilaa asua. Viljeltävää maata\non tarpeeksi, on riistaisia metsiä ja kalaisia vesiä. Kovin ovat\nkaivanneet sinne sinua, kuningas.\n\n— Olisin lähtenyt jo aikaisemmin, mutta en tahtonut jättää oman onnensa\nvaraan heimoni tähteitä. Ja tuskinpa olisi ollut muutenkaan kiirettä.\n\nKuningas vaipui ajatuksiinsa. Laineet liplattivat purren kylkeä vasten\nja keulassa kohosi vesi koskena. Lännessä kimmelsi häikäisevänä meren\npinta.\n\n— Vieraita laivoja näkyvissä! kuului keulasta huuto, joka herätti\nkuninkaan aatoksistaan. — Tuolta tulevat lännen puolelta!\n\nSieltä ne tosiaankin tulivat, pistäytyivät ulapan kilosta juuri\nnäkyviin tummina varjoina.\n\n— Olisivatkohan lännen miehet taas sotaretkellä? virkkoi kuningas.\n— Kokonainen laivasto sieltä näkyy tulevan. Kuusi — kahdeksan —\nyksitoista näen. Näetkö useampia. Turma, hyväsilmäinen mies?\n\n— Neljätoista, vastasi Turma ykskantaan.\n\n— Ja meitä on vain kuusi laivallista. Naiset ja lapset lisäksi. Meitä\nkohden näkyvät ohjaavan. Kai tässä on pidettävä varansa, vai mitä\narvelet. Turma?\n\n— Tapellaan, perkule! Miekat esiin! Isketään ne sohjoksi ja otetaan\ntavarat, perkule avita!\n\n— Turma vahvisti puhettaan balttien ukkosenjumalan nimellä. Kuningas\nhymähti ja jatkoi:\n\n— Taisteltava meidän on, jos viikingit ovat liikkeellä. Minusta\nkuitenkin näyttää siltä, etteivät nuo ole niiden purjeita.\n\nKatseltiin lähestyvää laivastoa tarkemmin.\n\n— Eivät ole viikinkejä, ärähti Turma. — Eestejä ovat. Hukkaan menivät\nhyvät humalat, perkule sentään!\n\n— Eestejä näkyvät olevan. Palaavat tietenkin retkeltä viikinkimaahan\npurret tavaraa täynnään.\n\nEestien laivasto sieltä tosiaankin purjehti. Naisten mielestä laukesi\njännitys, miehet pistivät aseensa takaisin teljojen alle.\n\nLaivastot tapasivat toisensa ja pysähtyivät tietoja kuulemaan ja omiaan\nkertomaan. Erotessa ojensi eestien päällikkö kuningas Väinälle pitkän,\nhopeapiirtoisen miekan.\n\n— Ota muistoksi ja tarpeeksesi, virkkoi hän nauraen. — Viikinkimiekat\novat hyvää tekoa. Purevat ehkä hyvin omiaankin. — Ja ota nuo\nnaisellesi, jatkoi hän heittäessään purteen hopeisen soljen ketjuineen.\n— Ne ovat lännen päällikön naisen ketjut. — Auttakoon matkaasi ylinen\nluoja.\n\n— Niin sinunkin.\n\nLaivojen väli leveni levenemistään. Meri erotti menevät ja palaavat,\nsuomalaiset ja eestit.\n\nIllan lähetessä kuningas Väinä majoittui väkineen autioon saareen,\nuuden maan ulommaiseen. Aamulla jatkettiin matkaa. Päivän jo\nkallistuessa ikäpuoleen työntyivät pursien keulat uuden maan\nrantahiekkaan.\n\nUteliaina silmäilivät tulijat maata. Karulta ja salaperäiseltä se\nnäytti. Kourin koeteltiin kovaa kalliota, ennen näkemätöntä ja vain\nkuulopuheelta tunnettua. Sitten nostettiin tavarat maalle, vedettiin\npurret teloilleen, ja majoituttiin.\n\nKuningas Väinä asteli katselemaan uutta maata.\n\nKerran lähti kaukaa Uraalin ääriltä matkalle länttä kohden metsämies\nTuira. Hänen jälkeläisensä jatkoivat vaellusta, joka vihdoinkin\npäättyi Suomen rannikolle. Yli kolmekymmentä sukupolvea oli jäänyt\npitkälle, tuhatvuotiselle taipaleelle. Mistäpä tiesi kuningas Väinä,\nettä hänenkin suonissaan virtasi pisara Tuiran verta. Hän ei tietänyt\nedes sitäkään, että Tero, joka ensimmäisten joukossa saapui Itämeren\nrannoille, oli hänen esi-isiään. Ja vaikkapa hän olisi sen tietänytkin,\nniin tuskinpa hän olisi siitä sen enempää välittänyt. Hän ajatteli\ntulevaisuutta eikä menneisyyttä.\n\nKesäillan jo hämärtäessä nousi kuningas Väinä yksin korkealle\nkalliolle. Äänettömänä ja kauan hän katseli kesäyön salaperäiseen\nhämyyn kietoutuvaa Pohjolan maata.\n\n— Olkoon onni kanssani mukana tässä uudessa maassa, virkkoi hän vihdoin\npuoliääneen.\n\nAlhaalla koivikossa kukahti vastaukseksi käki.\n\n\n\n\nSUOMEN SUKU\n\n\n Jos Suomen laajan suvun kaikki kansat ja heimot asuisivat yhdessä,\n muodostaisivat ne valtakunnan, jonka asukasluku olisi lähes\n kaksikymmentä miljoonaa henkeä. Itämeren suomalaiset — Suomen\n asukkaat, kaukokarjalaiset, eestit, inkeriläiset, vepsäläiset,\n vatjalaiset ja liiviläiset — muodostaisivat yhteensä noin viisi ja\n puolimiljoonaa asukasta käsittävän valtakunnan. Historiallisen ajan\n alkaessa olivat lukumäärät luonnollisesti pienemmät.\n\n\nOrko, Karjalan kuningas, istahti pirttinsä astinkivelle. Ruskeata\npartaansa sormiellessaan hän antoi katseensa kiertää yli laajan\nmaan. Metsien lomista kohosivat korkeat vaarat, joilla näkyi heimon\nasumuksia. Taivaan rantaa lähestyessään pienenivät vaarat, muuttuivat\nkaariselkäiseksi sineksi, ja häipyivät vihdoin reunattomaan etäisyyteen.\n\nOrko, Karjalan kuningas, asui korkeimmalla vaaralla. Hänessä eli\nheimonsa henki. Se vaati nähtäväksi väljän näköalan.\n\n— Laajat ovat heimoni maat, mietti kuningas. — Suomenvesi, Ilmajärvi,\nÄänisjärvi, Vienanmeri, Jäämeri ja Saiman saarinen vesi, siinä rajat.\nJa maiden keskellä on sininen Aallokas, kiukkuisten aaltojen järvi,\njonka reunaa ei näy. Laaja on maa. Ja rikas on maa. Meillä on kaikkea,\nmitä tarvitsemme. Kaupalla ja sodalla otamme, mitä ei ole. Idästä,\netelästä, lännestä ja pohjoisesta tulevat helyt ja helmet, hopeat ja\nkullat. — Heitähän haarikka janooni, Kylli!\n\nKylli, kerkeä emäntä, toi haarikan kuohuvaa mettä. Kuningas joi,\npyyhkieli mahtavaa partaansa, nojasi leveän selkänsä vielä leveämpään\novenpieleen ja katseli avaruuden reunaan kuin vaikean arvoituksen\nratkaisua etsien. Ja arvoitus hänen mieltään rasittikin. Etelässä\nkohotti uhkaavana päätään Novgorodin uusi valta. Tämä oli kysymys.\n\nPäivä paistoi heleästi, kuohuva mesi raukaisi osaltaan ja aamullinen\neräretki väsytti. Silmät painuivat raolleen ja jäivät tuokioksi\ntähyämään taivaanrantaan. Siellä kulki tuulien viemänä rusopilvi.\nLoputtomassa etäisyydessä se hajosi. Kuningas Orko nukahti. Ja\nnukkuessaan hän näki unen:\n\nLeveän joen mutkassa, pyhän uhripuiston ääressä asui ikivanha tietäjä.\nHän lähetti viestin kulkemaan kaikkiin ilmansuuntiin.\n\nSana kiiri pitkin maita ja mantereita, lensi yli asumattomien korpien\nja aavojen ulapoiden ja toi kaikelle Suomen suvulle tietäjän kutsun:\nKokoontukaa luokseni. Tulkoon mies kustakin kansasta kuulemaan sanani.\n\nHeti lähti matkaan mies kustakin heimosta.\n\nMaa tömisi etelän arolla. Sieltä kiisi ratsumies. Tuuli täytti lännessä\npurjeen. Siellä halkoi leveän joen uomaa pursi. Vesi virtasi alas\npohjoisesta. Se kuljetti mukanaan veneen. Puhuri vinkui pohjoisen\naavoilla. Siellä laukkasi poro.\n\nYhtaikaa saapuivat tulijat pyhän puiston rantaan. Kauan katselivat he\ntoisiaan.\n\n— Olen Madjaari Unkarin maasta, virkkoi ratsumies. — Ketä lienette?\n\n— Et tuntene enää, vastasi maassa kyykkysillään istuva mies. — Olen\nkuomasi Voguli.\n\n— Ja minä olen kuomasi Ostja, jatkoi toinen poroa pitelevä mies. — Et\nminuakaan ehkä tuntene.\n\n— Tiedän, ellen heti tuntenutkaan. Pitkään en ole nähnyt. Terveeksi,\nkuomat!\n\nIsosta purresta nousi maalle valkopukuinen mies.\n\n— Olen Suomalainen, haastoi hän. — Toin mukanani seitsemän poikaanikin.\nTässä ovat, purressa istuvat.\n\n— Ja nimensä?\n\n— Liiviläinen, Hämäläinen, Eestiläinen, Vatjalainen, Vepsäläinen,\nKainulainen ja Karjalainen. Seitsemän näitä on minulle jo karttunut.\n\n— Ja minä olen Komi, sanoi toisesta veneestä nouseva mies. — Sanovat\nSyrjääniksikin. Soutajana on minulla serkkuni Votja.\n\n— Keitäpä lienette te kaksi, jotka ruuhessa istutte?\n\n— Mordvalainen on nimeni, vastasi miehistä toinen. — Tulin yhdessä\nMarilaisen kanssa, jota vieraat sanovat myöskin Tsheremissiksi.\n\n— Olemmeko jo kaikki koolla?\n\n— Emme vielä. Tuolta tulee vielä Lappalainen yhdessä Samojeedin kanssa,\nporot tietysti molemmilla mukanaan. Kaukaisia sukulaisia lienevät,\nmutta sukuun kuuluviksi luetaan.\n\n— Nyt olemme siis koolla kaikki. Missä on kutsujamme, ikitietäjä? En\nnäe häntä.\n\n— Et näe, vastasi ääni, joka tuntui tulevan ilmasta, maasta ja\nvedestä. — Et näe, sillä olen näkymätön. Olen Suomen suvun henki.\nKutsunut olen teitä ja olette kutsuni kuulleet. Valkoisissa olette,\nsukumme juhlavassa sovassa. Teille haastan nyt: Teitä on paljon ja\nkuitenkin vähän. Olette pirstoutuneet jyviksi hiekassa ja pisaroiksi\njärvessä. Vallitsette ääretöntä maata, mutta sittenkin pientä maata.\nOlette saarina meressä. Kaikkiin ilmansuuntiin olette vaeltaneet.\nMatkatessanne olette jättäneet leveän juovan välillenne. Juopaan on\naina tunkeutunut vieras. Avoimin silmin kuljette turmiota kohden. Missä\novat Merjalainen ja Muromalainen? En näe heitä täällä. Kutsun lähetin.\nHe eivät kutsuani kuulleet, sillä heillä on jo vieras henki. Näin\nhaastan nyt teille, miehet: Yhteen jälleen liittykää. Älkää päästäkö\nvierasta väliinne. Hallitkaa omananne suurta maata suurena kansana.\nTästä neuvotelkaa.\n\nÄäni vaikeni. Tuulen vire suhisi pyhän uhrikuusen latvassa. Kotvan\nolivat miehet äänettöminä.\n\n— Viisaasti haastat, ikihenki. Neuvosi on hyvä. Niin teemme. Suuren\nkansan muodostamme, hallitsemme maita ja mantereita. Keinon tiedän.\n\nNäin puhui ratsunsa selästä Madjaari.\n\n— Virka neuvosi.\n\n— Madjaarien kansa on löytänyt maansa. Siellä on viljavia tasankoja\nja leveitä jokia. On suuria metsiä ja korkeita vuoria. Sen aurinko on\nlämmin ja kypsyttää tulisen viininkin hedelmän.\n\nSiellä on tilaa. Sinne muutatte kaikki. Valtaamme lisääkin maata.\nPerustamme valtakunnan merestä meriin. Tämä on neuvoni.\n\n— Neuvosi tuntuu hyvältä ja viisaalta, vastasi Suomalainen, — mutta\nminullakin on jo tuumani valmiina. Meilläkin on maa Itämereksi sanotun\nveden ja sen lahtien ympärillä. Maamme ulottuvat kauas pohjoiseen,\njäiden kylmään mereen saakka. Metsämme ovat loputtomia ja järvemme\nsuuria. Suomme ovat surkeita ja viljamaamme on kovan työn takana, mutta\njaksamme sen tehdä. Talvemme ovat kovat, mutta kesämme raikkaat. Meillä\non hyvä maa. Emme osaa siitä enää luopua. Tilaa on liikaakin. Sinne\ntulkaa kaikki. Avosylin otamme vastaan. Perustamme valtakunnan, joka\nsekin ulottuu meristä meriin ja kauas itäänkin. Tällainen on minun\nneuvoni.\n\n— Viisas on neuvosi, puhui puolestaan Komi, — mutta en saata minäkään\nmaastani luopua. Tiedän keinon minäkin. Suomalaisen maan ja minun maani\nvälillä lienee vielä paljon asumatonta alaa. Muuta sinne, Madjaari.\nTule sinäkin Mordvalainen. Muut tulevat mukananne. Lappalainen kiertää\nkylmän meren rannalla jo vanhastaan.\n\n— En lähde sieltä mihinkään, kitisi Lappalainen. — Ei ole muualla\nporoilleni jäkälää.\n\n— Samaa ajattelen minäkin, vaikka mieltäni ei kysyttänekään, jatkoi\nSamojeedi. — Etäinen olen jo sukulaiseksi.\n\n— Neuvosi olisi hyvä, jatkoi Mordvalainen, — mutta maallani minäkin\npysyn. Olen maallani vanhempi isäntä kuin sinä, Madjaari, ja sinäkin\nSuomalainen omallasi. Kotona ovat vanhat kalmapuistot, joissa henget\nvartioivat Mordvan sukua, ja siellä pyhät uhrilehdot. Sinne jään. Sinne\ntulkaa tekin. Yksin voimin raivaamme tilaa, mikäli ei entinen riittäne.\nPalatkaa maahan, josta kerran lähditte. Samaa sanonet sinäkin,\nMarilainen?\n\n— Samaa.\n\nMiehet vaikenivat. Uhrikuusessa suhahti tuuli kuin raskas huokaus.\nSitten puhui ikitietäjän ääni:\n\n— Puheenne olen kuullut, sananne saanut. Suomen suku on hajonnut.\nYhteen se ei enää liity. Pirstaleina ajelehtii. Sanani kuulkaa: Paljon\nkärsinette. Monet teistä sortuvat. Ken jaksaa säilyttää vahvana sukumme\nvanhan hengen, se tuholta säilyy.\n\nKotianne menkää, mutta sitä ennen antakaa viimeinen uhrinne kohtalonne\njumalalle.\n\nMiehet vuolivat pyhän uhripuun juurelle vaskea, hopeaa ja kultaa.\nSitten kukin lähti omalle tielleen, pohjoiseen, itään etelään ja\nlänteen.\n\nOrko, Karjalan kuningas, heräsi unestaan. Aurinko oli jo\nlaskemaisillaan. Se kultasi vaarojen huiput ja jätti varjoon laaksot.\nTaivaanrannalla kiisivät pirstoutuneet pilvet kuin hämärän haamut.\n\n\n\n\n\nITSENÄISTÄ ISÄNNYYTTÄ\n\n\n\n\nUKON UHRI\n\n\n Kullakin kansalla on aina ollut sivistystasonsa mukaiset jumalat.\n Muinaissuomalaiset käsittivät jumalansa henkiolennoiksi. Kullakin\n asialla ja esineelläkin oli oma jumalansa eli haltiansa, eri\n heimolla saattoi sitäpaitsi olla omia jumaliaan. Taivaissa asuva\n Ukko oli ehkä suurivaltaisin ylijumala ja tavallaan, vaikkakin eri\n nimisenä, yhteinen kaikilla suomen sukuisilla kansoilla. Hän hallitsi\n ilmoja ja siis viljojenkin kasvua. Marilaisilla — tsheremisseillä\n — on pakanallinen palvelus säilynyt selvimpänä ja pääasiallisesti\n heidän palvontatoimituksensa mukaan on tämä Suomeen sovitettu luku\n vapaanlaisesti muodosteltu.\n\n\nUhria tuotiin Ukolle. Äijönvaaran pyhässä puistikossa, kaikkivallan\nvainiolla, seisoivat valkoisissa juhlatamineissaan vakaiset miehet.\n\nJuhlava oli jumalan tupa. Lakena kaartui laaja taivas, lattiana levisi\nkallion kamara, seininä oli honkien humina, räppänänä pilven lovi.\n\nJylhänä seisoi uhrikuusi, luojan puuksi lyylitelty. Kirkkaana pursui\nlähteensilmä, savusivat uhritulet, ja paikallaan oli suuri paasi, veren\nloviinsa kokooja.\n\nPäämies ison pitäjän, tietäjä suuren suvun, sanoi salansa julki:\n\n— Ukkomme ylijumala, vallan pilvissä pitäjä, antaja ehtoisan elon,\nkaiken viljan kasvattaja! Tuomme tuomiset sinulle, asetamme antimemme,\nvarajamme vakkasemme, saatavasi siemenistä, kyrsäkannikat rukihin.\nOta uhrista osasi, katso kaikesta omasi. Suostunetko, katsonetko\nlaatuisaksi lahjasemme?\n\nTietäjä kysyi luojan mieltä keveän lastun vuolennalla. Väki laskihe\npolvensa varaan edessä ylimmän jumalan.\n\nLastu ilmassa kierrätteli ja monin kerroin kaarratteli, kunnes\npaikalleen putosi, suotuisasti käännähtihe. Otolliseksi katsoi jumala\nuhrin.\n\nHaastoi tietäjä sanansa lahjan vastaanottajalle:\n\n– Ukkomme ylijumala, kaiken viljan kasvattaja! Anna meille nyt apusi,\nkäännä puoleemme kätesi, pidä pilvesi varalla, päästä lämpösi lähelle,\nasuinmaille aurinkosi. Siemenen iteä anna, korren nousta korkeaksi,\ntähkä kortehen kohota, tähkäsehen suo jyviä. Saata taajaksi satomme,\nvilja kasvata Kalevan!\n\nTietäjä heitti kourallisen jyviä kuuman tulen syötäväksi, nousevan\nsavun vietäväksi viljan kasvun antajalle.\n\nTehty oli viljauhri. Väki kohosi polvensa varasta. Tehtävä oli veriuhri.\n\nTuotiin valkoinen hevonen, veriuhriksi valittu. Virkkoi paikaltaan\npalvoja jumalan, puolesta anovan väkensä:\n\n— Ukkomme ylijumala, sodan, rauhan säätelijä! Lahjaseksi, uhriseksi,\nmielellesi mieluisaksi, kaiken pahan päästimeksi, suuren onnen\nsaamiseksi tuomme valkean orihin, välkkyharjaisen hevosen, hopealla\nhuolitellun. Jos katsot hevon hyväksi, laatuisaksi lahjasemme,\nvavahduta varsaistamme, värisytä valkoistamme.\n\nLäikähti lähteen vesi pärskyvän hevosen päähän. Polvensa notkisti\nuhrikansa luojan merkin saapuessa.\n\n— Otat vastahan orihin, katsot kauniiksi hevosen, vavahdutit\nvarsaisemme, pestyn puhtaaksi vedellä ihmiskäden koskemilta.\n\n— Vuotaos veri valakan, valuos veri lovehen!\n\nTietäjä heitti verta kuuman tulen syötäväksi, sinisen savun vietäväksi.\n\n— Yhtyös tuleen tuliseen, häipyös savuun siniseen, vieös valtaisiin\noloihin, luokse luojamme ikuisen, tulen tuikean keralla, savun sakean\nohella, tulenhaltian avulla henki hopeisen orihin, sielu surmatun\nhevosen! Saaos ylhäälle sanamme, maille mahtajan väkevän, pyyntö\npuolesta väkemme: Ukkomme ylinen luoja, kaiken vallan kannattaja,\nkaitsija Kalevan miesten! Tuo'os meille terveyttä, rakkautta,\nrikkautta! Myönnyttele rauha maalle, sopu laita sointuisaksi, väistä\nvaino, käännä kahna, anna oikeus osaksi!\n\nTehty oli uhri Ukolle ja kaikkivalta kumarrettu, anti annettu jyvistä\nja veri liitetty tulehen, armo ylhäältä anottu ja liitto vahvaksi\nlujattu.\n\nPaloi punainen tuli ja kohosi sininen savu. Uhrisyönnökset oli tulella\nja isot atriat savulla, pidot vielä pitämättä, nauttimatta luojan\nlahjat.\n\nPidot alkoivat piankin, julkiset juhlat mäellä. Ukon puiston\npientareilla.\n\nUhri vaati urohon mieltä, pidot naisista parani. Naiset otettiin\nosallisiksi juhlan pitkihin pitoihin.\n\nUhripatojen parasta syöden, kuohumettä kulautellen, naisiansa\nnauratellen, muinaisia muistutellen, toiveistansa tarinoiden viettivät\nmiehet touon päivää. Ukon uhkeata juhlaa.\n\n\n\n\nRAUDAN SYNTY\n\n\n Suomen vanhimmat rautaesinelöydöt ovat vasta 100-luvulta nykyistä\n ajanlaskuamme, mutta mahdollisesti on rauta tunnettu täällä\n jo aikaisemminkin. Rautamalmia nostettiin soista ja järvistä.\n Maakuopassa, johon palkeilla puhallettiin ilmaa, se sulatettiin\n ja puhdistettiin. Alasimella lohkaistiin rautamöhkäle pienemmiksi\n paloiksi, ja niistä valmistettiin sitten pajassa tarvekaluja, jotka\n todistavat korkealle kehittynyttä sepäntaitoa. — Loitsurunoista\n valitut säkeet kuvailevat raudan mielikuvituksellisen synnyn\n erinomaisen elävästi.\n\n\n    »Susi juoksi suota myöten,\n    Karhu kangasta samosi,\n    Suo nousi suen jaloissa,\n    Kangas karhun kämmenissä,\n    Kasvoi rautaiset karangot. Teräksiset tierottimet,\n    Suen sorkkien sijoille,\n    Karhun kannan kaivamille.»\n\nSeppo näki suossa raudan matkoillansa kulkeissansa ja sääli sen kurjaa\noloa:\n\n    »Voi sinua rauta raukka.\n    Kun olet kurjassa tilassa,\n    Alahaisessa asussa,\n    Suolla sorkissa sutosen.\n    Aina karhun askelissa;\n    Kasvaisitko kaunihiksi,\n    Koreaksi korkeneisit,\n    Jos sun suosta suorittaisin,\n    Sekä saattaisin pajahan.\n    Tunkisin tulisijahan,\n    Ahjohon asetteleisin?»\n\nSäikähtihe rauta raukka kuullessaan tulen sanomat. Seppo sitä\nlohdutteli:\n\n    »Et sä synny rauta raukka,\n    Ei sinun suku sukeu,\n    Eikä kasva heimokunta,\n    Ilman tuimatta tuletta,\n    Ilman viemättä pajahan,\n    Ahjohon asettamatta,\n    Lietsimellä lietsomatta;\n    Vaan ellös sitä varatko,\n    Ellös olko milläskänä,\n    Tuli ei polta tuttuansa,\n    Herjaele heimoansa;\n    Kun tulet tulen tuville,\n    Hiilihesen hinkalohon,\n    Siellä kasvat kaunihiksi,\n    Ylenet ylen ehoksi,\n    Miesten miekoiksi hyviksi,\n    Naisten nauhan päättimiksi.»\n\nSeppo nosti suosta raudan kuivan maan kamaralle:\n\n    »Rauta suosta sotkettihin,\n    Vetelästä vellottihin,\n    Saatihin saven seasta;\n    Itse seppo suossa seisoi,\n    Polvin mustassa murassa\n    Rauan suosta raaettaissa,\n    Maan murasta muokattaissa,\n    Otti rautaiset orahat,\n    Teräksiset tierottimet,\n    Suen suurista jäljistä,\n    Karhun kantapään tiloista.»\n\nAhjon seppo rakensi suon reunahan. Raudan hän tunki tulehen:\n\n    »Rauta vellinä venyvi,\n    Kuonana kohaelevi,\n    Venyi vehnäisnä tahasna, Rukihisna taikinana,\n    Sepon suurissa tulissa,\n    Ilmi valkean väessä.»\n\nSeppo katsoi ahjohonsa, vastaan huusi sieltä rauta raukka:\n\n    »Ota pois minua täältä\n    Tuskista tulen vihaisen.»\n\nVastasi raudalle seppo:\n\n    »Jos otan sinun tulesta,\n    Ehkä kasvat kauheaksi,\n    Kovin raivoksi rupeat,\n    Vielä veistät veljeäsi,\n    Lastuat emosi lasta.»\n\nRauta vannoi vaikean valansa ahjossa ja alasimella:\n\n    »En mä liikuta lihoa,\n    Enkä verta vierehytä,\n    On mun puuta purrakseni,\n    Haukatakseni hakoa,\n    Närettä näpätäkseni,\n    Kiven syöntä syöäkseni,\n    Ett' en veistä veljeäni,\n    Lastua emoni lasta.\n    Parempi on ollakseni,\n    Ehompi eleäkseni,\n    Kulkialla kumppalina,\n    Käyvällä käsiasenna,\n    Kuin sukua suin piellä,\n    Heimoani herjaella.»\n\nRauta tuotihin tulesta, asetettiin alasimelle, siinä pieneksi\npirstottihin. Paloista takoi taitoniekka kirvehiä, keihäsiä ja\nkaikenlaisia kaluja.\n\nPalje painui, orjat lauloi:\n\n    »Jopa syntyi raudan synty.\n    Sikesi suku teräksen.»\n\n\n\n\nKORVEN KOSTO\n\n\n Vielä historiallisen ajan sarastaessa asui Etelä-Suomessakin\n lappalaisia, tätä monessa suhteessa outoa heimoa, jonka alkuperää\n ei tunneta, mutta jonka arvellaan aikoinaan unohtaneen kielensä ja\n omaksuneen jonkin muinaissuomalaisen kielen, josta heidän käyttämänään\n on muodostunut nykyinen lapin kieli. Vahvempina työnsivät suomalaiset\n ja karjalaiset vähitellen lappalaisen rodun tieltään kauas pohjoiseen\n ja anastivat heidän maansa. Tästä oli seurauksena lukemattomia\n kostotekoja, jotka aiheuttivat verisiä vastakostoja.\n\n\nUnnon tielle osuivat oudot ladut. Hän tunsi ne vieraiksi ja pysähtyi\nkatsomaan. Lappalaisen latuja ne olivat.\n\nJokohan olivat taas tulleet hänen riistamailleen pienet miehet,\nruskonaamat? Pitkiin aikoihin hän ei ollut niitä nähnyt, tuskin sen\ntoran jälkeen, jolloin hän oli käskenyt niitä painumaan pohjoisemmaksi\ntai mihin tahansa, kunhan vain häviävät näkyvistä, kuuluvista.\n\nLappalaiset olivat tosin väittäneet maiden kuuluneen heille yksin\nikimuistoisista ajoista asti, mutta Unto välitti vähät heidän kiivaista\npuheistaan. Hän oli tullut ja ottanut maat, sillä hän tunsi voimansa\nsuuremmaksi, oikeudeksi oman tahtonsa. Lappalaiset häiritsivät hänen\npyyntiänsä, ottivat riistasta osansa. Siksi heidän oli väistyttävä.\n\nLappalaiset lähtivät. He kulkivat pohjoisemmaksi. Lähtiessään he\nuhkasivat Lapin noidalla ja kovalla kostolla, mutta uhka ei tehonnut\nUntoon. Hän oli vahvempi.\n\nUnto rakensi tupansa joen lähistölle lappalaisten entisille\nkesäsijoille. Se oli hyvä paikka ja keskellä hänen aluettaan. Ja hänen\nalueensa ulottui päivämatkojen päähän joka suuntaan.\n\nKesäisin hän asui tuvassaan. Talvet läpeensä hän metsästi asuen milloin\nmissäkin pyynnin laadun, saannin ja ilmojen mukaan. Kiireesti kyhätty\ntuulensuoja ja rakotuli riitti hänen tarpeisiinsa kuten kumppaniksikin\nriitti koiransa, kaikkeen pystyvä Hurtta.\n\nNyt sattuivat eteen lappalaisen ladut. Olisivatkohan tosiaankin\nuskaltautuneet takaisin? Unto oli sanonut tuhoavansa jokaisen\nalueellaan näkemänsä lappalaisen. Olisivatkohan sittenkin uskaltaneet?\n\nUnto olisi voinut jättää lappalaiset rauhaankin ja kantaa heiltä\nvuotuiset verot. Olisi hyvinkin, mutta sellaiseen ei hänen luontonsa\nsopeutunut. Hän tuli omillaan toimeen sekä halusi olla yksin ja\nrauhassa. Pois vieraat hänen riistamailtaan!\n\nUnto katsahti vielä kerran pienen miehen latuja ja pyyhältäytyi sitten\nmenoon. Hänellä ei ollut aikaa ajatella joutavia. Aamulla hän oli\nkaatanut hirven juuri sopivalle paikalle. Kaatuneen hirven viereen oli\nhän tekaissut lakan tuulen suojaksi ja sen ääreen rakovalkean aikoen\nviipyä siinä useampia päiviä. Hurtan hän oli jättänyt vartioimaan\nhirveä pedoilta siksi aikaa, kunnes käväisisi ansoillaan. Unto hiihti\nlujaan. Nälkäkin tuntui jo kurnivan vatsaa ja siksi hän lykkäsi yhä\nlujemmin. Hanki kantoi, sivakka luisui, huurteinen taipale katkesi.\n\nHurtta otti hänet vastaan iloisesti haukahtaen.\n\nUnto viritti palamaan rakotulen, söi vahvasti ja loikoili tuokion havu\nvuoteellaan. Sitten hän ryhtyi nylkemään hirveä. Se oli mahtava otus ja\nsuuritöinen. Lihat hän paloitteli, asetti osan valmiiksi vetoahkioonsa,\nosan kaivoi piiloon vastaisen varalle.\n\nTaivas aukeni. Alkoi pyryttää. Hurtta nuuski ilmaa ja murisi.\n\nUnnon aatoksia askarruttivat aamuiset ladut. Jokin niissä kiusasi\nkiusaamistaan. Se ei ollut pelkoa eikä liikaa uteliaisuuttakaan, vaan\nolipahan alakuloista oloa, käsittämätöntä, arvaamatonta.\n\nTaas murisi Hurtta, jopa haukahtikin.\n\nUnto silmäsi ympärilleen. Mitään ei näkynyt. Pyry vain yltyi.\n\nOlisivatkohan noitumalla noituneet hangelle hänen kiusakseen ne ladut?\nJa tehneet sakean ilman? Joutavia. Sellaiseen eivät ruskonaamatkaan\npystyisi, vaikka moneen ehkä pystyvätkin.\n\nUnto nosti hirventaljaa irroittaakseen siitä pään. Silloin viuhahti\nilmassa pitkä nuoli ja puhkasi miehen kaulan. Siihen jäi törröttämään.\n\nUnto käännähti katsomaan. Suhahti toinen nuoli. Se osui keskelle\nrintaa. Ääntä päästämättä vaipui mies taljalle, liikahti kerran ja\nraukeni.\n\nHurtta katseli isäntäänsä ymmärtämättä asiaa. Sitten se nuuhki\nliikkumatonta miestä, peräytyi kauemmaksi, kohotti kuononsa korkealle\nja ulvoi eläinten kuolinlaulun. Se oli pitkä ja surullinen, haikeampi\nsudenkin ulvontaa.\n\nHurtta nuuhki taas isäntäänsä, kiersi miehen puolelta ja toiselta,\nkoettelipa käpälälläänkin. Sitten vaati jo vaisto toimintaa. Kuono\nmaassa juoksi se pienen ympyrän. Toinen ympyrä oli laajempi ja päättyi\nlakalle. Sen takana, tuulen alla, älysi Hurtta vieraat suksenjäljet.\nNiiden haju oli lappalaisen. Ja lappalaisen hajua sieti Hurtta yhtä\nvähän kuin isäntänsäkin.\n\nHurtta päästi ilmoille raivoisan ulvahduksen ja syöksyi pyrynä\nladuille. Sen silmät kiiluivat pedon silminä ja punainen kita oli\navautunut villiin irvistykseen.\n\nMäen rinteeltä alas johtivat ladut. Sitten nousivat ne toista rinnettä\nylös ja luisuivat taas alas. Sinne ne päättyivät, mutta siitä alkoivat\nporon sorkkien ja ahkion selvät jäljet. Niitä pitkin pyyhälsi nyt koira.\n\nIltapimeään saakka Hurtta seurasi jälkiä. Sitten ne sotkeutuivat\ntoisiin jälkiin ja hävisivät. Pyry oli täyttänyt ne kaikki lumella.\n\nHurtta kääntyi takaisin väsyneenä ja alakuloisena. Hitaasti se nousi\nviimeisen rinteen ja tuli majapaikalle, jossa rakotuli yhä paloi, ja\npaneutui makuulle kuolleen isäntänsä viereen.\n\nPyry sakeni sakenemistaan ja levitti kaiken yli paksun kerroksen\nvalkoista lunta.\n\n\n\n\nKONTION KODISSA\n\n\n Kaikissa suomalaisten vanhoissa runoissa, saduissa ja tarinoissa\n käsitellään karhua, metsän mainiota kuningasta, poikkeuksetta\n erinomaisella kunnioituksella, jopa hellyydelläkin, ja sitä nimitetään\n moninaisilla lempinimillä. Loitsuissa karhua pyydellään monin\n mielittelevin sanoin jättämään rauhaan karjan. Kun hyvät sanat eivät\n läheskään aina liene auttaneet, ryhdyttiin avoimeen taisteluun. Mies\n ja karhu ovat aikoinaan käyneet tässä maassa lukemattomia otteluita,\n joista usein on voittajana selviytynyt mies, mutta monasti jyhkeä\n mesikämmenkin.\n\n\nLaajanperän veljekset hiihtivät kontion kotiin.\n\nKoskematon korpi katseli tulijoita. Valkoisena se otti heidät vastaan,\nparhaissa juhlatamineissaan, äänettömänä ja ylhäisenä.\n\nPaksu hanki kirahteli tutulla tavallaan lylyn lykätessä sen selkää ja\nsomman siihen upotessa. Mutta sekin tarinoi vain itsekseen, eivätkä\nveljekset sen vaivoista välittäneet. Omiaan he puhelivat, juttelivat\nkontion kepposista, korven kuninkaan pahoista töistä.\n\nMesikämmenen tihuteot pahoittivat heidän mieltään ja ne olivat tuoneet\nheidät kontion tielle, mutta he eivät tulleet suutuspäissä, vaan\nhiihtivät hilpein mielin, lähestyivät kontion kotia sillä arvonannolla,\njoka kuninkaalle kuului.\n\nPaljon otso oli tehnyt pahojaan. Sulan aikana se oli vienyt veroinaan\nlehmän ja kaksi lammasta, tappanut koiran ja repinyt varsan. Ison\nvahingon oli tehnyt, lohkaissut valtaisella käpälällään ison osan\nelosta ja olosta. Se asia oli nyt lopullisesti selvitettävä ja hyvitys\nsaatava. Veljekset' olivat vaanineet pahojen raatajaa kesän ja syksyn.\nVäliin oli osuttu silmäkkäinkin, mutta aina oli otso, vanha ja viisas,\nvetäytynyt korven turviin. Se oli nopea menijä. Jaloin juoksemalla ei\nsitä tavoitettu.\n\nTalven saapuessa otso kävi levolle. Etsittyään sopivan paikan se\nlaskeutui kyljelleen aikoen makaamalla kuluttaa koko pitkän talven.\nSe antoi lumen sataa päälleen ja kinoksien keräytyä keräytymistään,\nkunnes paksu valkoinen hanki peitti makaajan kokonaan. Vain pieni reikä\nhangessa päästi sisään ilmaa. Hangen alla oli hyvä ja lämmin vedellä\nmakoisia unia, sivullisen maailman häiritsemättä.\n\nOtso uskoi olevansa turvassa. Se ei arvannut, että lehmän, lampaan,\nkoiran ja varsan isännät olivat seuranneet leveiden käpälien viimeisiä\njälkiä, panneet muistiin nukkumapaikan, kiertäneet ja tarkoin\nmerkinneet sen olosijat ja palanneet sitten kotiinsa. Ja nyt, talven\ntosissaan tultua, he olivat matkalla oikeutta jakamaan.\n\nVeljesten puhelu hiljeni kuiskaukseksi. He olivat kierroksen rajoilla\nja pysähtyivät. Siinä suoritettiin tärkeä tehtävä ennen jo tehtyjen\nlisäksi. Luettiin karhun sanat:\n\n    Kulkia metsän kuningas.\n    Tasakärsä talleroinen.\n    Kun kuulet minun tulevan.\n    Miehen aimo astuvaksi.\n    Nouse pois nokisijoilta.\n    Havuiselta vuotehelta.\n    Kätke kynnet karvoihisi,\n    Hampahat ikenihisi.\n    Pane pääsi palttinalla.\n    Silkki silmille sitaise!\n\nÄänettöminä ja hangen pintaa tähyillen veljekset hiihtivät kierroksen\nsisään ja sen verran erilleen, että näkivät toisensa puiden lomitse.\n\nVanhempi veljeksistä osui ensiksi kontion makuulle. Kaatuneen\nkelohongan vieressä se sijaitsi. Henkireiän ympärillä kellersi lumi.\n\n    Nouse karhu kankahalta.\n    Korvesta kovera koura.\n    Haon alta harvahammas,\n    Viiasta vihainen kissa,\n    Lehosta leveäkämmen,\n    Karvahassu halmehesta,\n    Hiekasta hevosen surma!\n\nLuettuaan loitsun mies survaisi sompansa reikään. Pehmeätä se tapasi,\nmutta mitään ei kuulunut.\n\nMies veti sompansa pois ja sohaisi hankeen porkkansa toisen pään, jossa\nkiilsi rautainen kärki. Silloin rikkoutui lumisen korven rauha.\n\nNäkymätön voima heitti hangen pyrynä ilmaan. Pyryn seasta kuului\nhirvittävä karjahdus. Jo selkisi näkyviin sen aikaansaajakin,\nmustanpuhuvana kohoava kontio. Takajaloilleen nousten se huitoi\netukäpälillään ilmaa ja karjaisi toisen kerran. Samassa se älysi\nmiehenkin, joka oli jo syöksemäisillään kylmän rautansa sen leveään\nrintaan.\n\nMahtavan käpälän isku katkaisi keihään kuin tikun. Mies sieppasi\nkirveensä. Toinen isku lennätti kirveen kauas hankeen. Ja kolmas\nrepäisi riekaleiksi miehen vaatteet, tapasi niiden alta nahkan sekä\nlihan ja veti niihin merkkinsä. Miehen yrittäessä puolustautumista\npuukollaan neljäs isku kaatoi hänet tajuttomana hangelle.\n\nKontio ärähti suuttuneen ärähdyksen. Lumesta kömpi esiin kaksi pentua.\nEmo käännähti niitä katsomaan, mutta tunsi samalla etukäpälässään\npistävän kivun. Veljensä avuksi rynnännyt mies oli suunnannut keihäänsä\nkarhun rintaa kohden, mutta osunutkin käpälään.\n\nYhdellä tempauksella kiskaisi karhu miehen käsistä keihään. Mies oli\nnyt aseeton. Hänen kirveensä oli tiukalla vyössä eikä hänellä ollut\naikaa sen irroittaniiseen. Vetäisten puukkonsa tupestaan mies syöksähti\nkäsiksi karhuun.\n\nIhminen ja korpi painivat valtavan paininsa taaskin kerran.\n\nKarhu risautti poikki käpäläänsä isketyn keihään ja laski eturaajansa\nmiehen olkapäille painaakseen tämän maahan. Mutta mies piti puolensa.\nKarhu avasi kitansa purrakseen miestä päähän. Tämä työnsi päänsä karhun\nleveiden leukojen alle.\n\nTuokion seisoivat molemmat liikkumattomina. Sitten karhu päätti tehdä\nkamppailusta lopun. Kelohongan runkoon takajaloillaan ponnistautuen\nse alkoi painaa miestä maahan suunnattomalla painollaan. Painaessaan\nse murisi kumeaa murinaa. Mies vaipui yhä alemmaksi. Silloin karhu\ntunsi kyljessään pistävää kipua. Se tuntui yhä yltyvän ja tunkeutuvan\nsyvemmälle. Valtava ruho vavahti. Kun miehen puukko oli tunkeutunut\ntarpeeksi syvälle, kohotti kontio käpälänsä korkealle, karjaisi vielä\nkerran ja suistui lumeen. Ja taas pöllähti lumi pyrynä.\n\nMieskin vierähti hangelle. Hänenkin voimansa oli kuluttanut painiskelu\nkorven kuninkaan kanssa.\n\nPennut kiertelivät orpouttaan valittaen emonsa ympärillä. Kun hangelle\nvierähtänyt mies vihdoin kohotti päätään, hän näki pentujen pakenevan\nkorpeen. Kulkiessaan ne viilsivät hankeen kaksi leveää juovaa. Sitten\nmies katsahti kuollutta karhua ja runneltua veljeään ja yritti nousta\npystyyn, mutta hänen voimansa eivät siihen vielä riittäneet. Karhun\nturkki päänalaisenaan hän keräsi voimia tulevia tehtäviään varten.\nLumiseen metsään palasi suuri rauha.\n\n\n\n\nPERMAN VALTA\n\n\n Perman salaperäinen valtakunta oli muinaisen Pohjolan merkillisimpiä\n ilmiöitä. Lukuisat tarinat kertovat sen satumaisista turkiskaupalla,\n valaan luulla ja kai orjakaupallakin kootuista rikkauksista. Lisäksi\n kerrotaan Perman olleen lujasti linnoitetun maan, jonne vieraita ei\n laskettu. Toistaiseksi ovat monet kysymykset kuitenkin lopullisesti\n ratkaisematta. Permalaisten otaksutaan olleen pohjoisimmaksi\n siirtyneitä karjalaisia. — Karlin kertomus on otettu tähän prof. E.W.\n Juveliuksen ja Otherin kertomus prof. V. Voionmaan käännöksenä.\n\n\nNäin kertoo Perman valtakunnasta Norjan Pyhän Olavi kuninkaan satu:\n\n»Sinä talvena Olavi kuningas oleskeli Sarpsborgissa ja hänellä oli\nsiellä luonaan paljon miehiä. Silloin hän lähetti Karlen asioilleen\npohjan puolelle maata. Karle matkasi ensin ylämaihin ja sitten\npohjoisessa vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan\ntavaraa niin paljon kuin tämä niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja\nhyvän laivan, joka hänestä näytti sopivan sitä retkeä varten, jonka\nkuningas oli suunnitellut, nimittäin Permanmaahan. Oli sovittu, että\nKarle olisi yhtiössä kuninkaan kanssa, niin että kummankin oli saatava\ntavaroista puolet.\n\nVarhain keväällä Karle ohjasi laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin.\nSiellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli\nkauppatavaraa omaan lukuunsa, siinä laivassa oli noin 25 miestä. He\nlähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin (Ruijaan).\nTore Hund sai kuulla tästä, silloin hän lähetti miehiä ja sanan\nveljeksille, että hänellä oli aikomus kesällä lähteä Permanmaahan, ja\nsanoi toivovansa, että matkustettaisiin yhdessä ja että kukin saisi\nyhtä suuren osan anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät\nhänelle sen vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin\nhekin ottivat, ja voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken,\npaitsi kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren\nlähettiläät palasivat, oli hän jo otattanut esiin omistamansa suuren\nsotalaivan ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa\nmiehet, joten laivassa oli lähes 80 miestä. Torelle yksin kuului\ntämän miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voittamansa\nsaalis. Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa\npohjoista kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandsvärissä. Sitten\nhe jatkoivat matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein\nsanoi veljellensä Karlelle, niin pian kuin he ja Tore olivat kohdanneet\ntoisensa, että Torella hänen mielestään oli liian paljon miehiä. Ja\nminä luulen, hän sanoi, että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin\neikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä\nminä en luota siihen mieheen. Karle sanoi: »En minä käänny takaisin,\nvaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langossa, että Torella\ntulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin\nhänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme.» Veljekset\npuhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä\noli mukanaan paljon enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän\nvastasi näin: »Meillä oli suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä,\nminusta näyttää, ettei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla\nliian paljon hyviä miehiä.»\n\nHe kulkivat kesän aikana useimmiten niinkuin tuuli laivoja kuljetti:\nkun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin ja niin he\nlaskettelivat edellä, mutta kun tuuli oli vinhempi, pysyi Toren venhe\nmukana, he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät aina kuitenkin\ntoisistaan.\n\nPermanmaahan tultuaan he laskivat maihin kauppakaupunkiin. Siellä\nsyntyi kaupanteko, ja ne miehet, joilla oli tavaraa mukanaan,\nsaivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravan-, majavan- ja\nsoopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa, jolla hän\nosti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut, ohjasivat\nhe laivansa pois Vienanjokea myöten, silloin irtisanottiin sen maan\nmiesten kanssa sovittu kaupparauha.\n\nMutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa.\nTore kysyi, oliko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista, he\nvastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista.\nTore sanoi, että saalista oli voitettavissa, jos retki onnistuisi.\nMutta mahdollista oli, että henki olisi vaarassa matkalla. Kaikki\nvastasivat tahtovansa koettaa, olisiko saalista voitettavana. Tore\nsanoi, että täällä oli semmoinen tapa, että kun joku varakas mies\nkuoli, jaettiin irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken;\nvainajan osalle tuli puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa\nomaisuudesta vietiin metsiin, välisti kumpuihin, ja päälle luotiin\nmultaa, joskus rakennettiin tätä varten huoneita. Hän sanoi, että\nheidän oli oltava valmiina retkelle illan tultua. Sitten sovittiin,\nettei kukaan saisi erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen,\nkun johtajat sanoisivat, että oli lähdettävä. He jättivät miehiä\nvartioimaan laivoja, mutta itse he menivät maihin.\n\nEnsin oli niittymaata ja sitten suurta metsää. Tore kulki ensimmäisenä,\nmutta veljekset Kalle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea\nhiljaa ja ottaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä\ntoisen. He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea\npystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aitauksessa oli kuuden sen maan\nmiehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi aina vuorollaan kolmannes\nyöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet\nkotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä\nolleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä\nsen selälle ja vetäisihe ylös, sillä tavalla hän nousi aidan yli portin\ntoiselta puolelta. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli portin\ntoiselta puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun\npois ja avasivat portin. Miehet tulivat silloin aitaukseen. Silloin\nTore sanoi: »Tässä aitauksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja\nhopeasta ja mullasta, käykööt miehet siihen käsiksi, mutta aitauksessa\nseisoo permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale, kukaan älköön\nrohjetko ryöstää häntä. Sitten he menivät kummun luo ja ottivat niin\npaljon tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan, paljon\nmultaa seurasi mukana, kuten ymmärrettävää on. Sitten Tore käski\nmiesten lähteä pois, ja hän sanoi näin: 'Menkää nyt, veljekset, Karle\nja Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeiseksi.' He kääntyivät\nkaikki menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti\nhopeamaljan, joka oli hänen polvillaan, se oli täynnä hopearahoja.\nHän kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan\npäällä, pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat\nkaikki päässeet ulos aitauksesta, silloin huomasivat he, että Tore oli\njäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään, ja\nhe kohtasivat toisensa portilla, Karle huomasi Torella hopeamaljan.\nSitten riensi Karle Jomalen luo, hän näki, että sen kaulassa oli raskas\nkoriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki\nniskasta nauhan, jolla koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas,\nettä Jomalen pää putosi alas, siitä syntyi niin kova rysähdys, että\nse oli kaikkien mielestä kummallista. Karle otti koristeen, sitten he\nlähtivät pois. Mutta samalla hetkellä kuin rysähdys oli tapahtunut,\ntulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului\ntorventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän reunaan ja metsään,\nmutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua, permalaiset\nolivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi\nmiestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen, siinä oli jotakin tuhkan\ntapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä, joskus\nheitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille.\nHe kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen\nja ilkeästi ulvoen. He syöksyivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin\nmolemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän\naseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa ja\nsiitä he päättivät, etteivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he\ntulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä\nhe olivat matkalla olleet ensimmäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas\njälkeen. Niin pian kuin Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa,\npurkivat he teltat ja irroittivat köydet, joilla laiva oli kiinnitetty\nmaihin, sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni nopeasti merelle.»\n\nVuoden 800 lopulla toimitutti anglosaksien kuningas Aelfred taitavilla\nmiehillä merkillisen maantieteellisen teoksen. Tässä teoksessa kertoo\nnorjalainen Other matkastaan Permanmaahan seuraavasti:\n\n»Ruotsalaisten eteläpuolella on meren haara Osti; ja itään heistä\nSermende; ja pohjoiseen heistä erämaan takana on Qvenland; ja\nluoteeseen heistä Scride-Finnas; ja länteen Northmenn.\n\nOther sanoi herrallensa kuningas Aelfredille, että hän asui\npohjoisimpana kaikista Northmanneista. Hän kertoi, että hän siinä\nmaassa asui pohjoisessa Vestsen rannalla. Kuitenkin sanoi hän että\nse maa ulettuu sieltä vielä kauvas pohjoiseen; mutta se on kokonaan\nautiota, paitse että muutamilla harvoilla paikoilla väliin asuu Finnas,\njotka metsästävät talvella ja kalastavat kesällä heidän meressään.\n\nHän sanoi, että hän kerran tahtoi tutkia kuinka pitkälle se maa ulettuu\npohjoiseen ja asuiko yhtään ihmistä tämän erämaan pohjoispuolella.\nHän kulki sen vuoksi pohjoiseen pitkin rantaa; piti koko matkalla\nautiota maata oikealla ja avomerta vasemmalla kädellä. Kolmessa\npäivässä oli hän kulkenut niin pitkälle pohjoiseen kuin valaanpyytäjät\nkauimmaksi kulkevat. Sitten hän kulki vielä pohjoiseen, niin kauvas\nkuin hän toisessa kolmessa päivässä saattoi purjehtia. Minkä jälkeen\nmaa kääntyi itään tai meri maahan päin; hän ei tiennyt kumpaan;\nmutta sen hän tiesi, että hän siellä odotteli länsituulta tai vähän\npohjoista ja purjehti sitten itään, rantaa pitkin, niin paljon kuin hän\nneljässä päivässä voi purjehtia. Silloin piti hänen taasen odotella\ntäysipohjaista tuulta, koska maa siellä kääntyy etelään tai meri maahan\npäin, hän ei tiennyt kumpaanko. Sitten purjehti hän etelään rantaa\npitkin niin kauvas kuin hän viidessä päivässä voi purjehtia. Sitten\noli siellä suuri virta ylös maahan. Silloin he kääntyivät takaisin\nsiinä joessa, koska he eivät uskaltaneet purjehtia edemmäs jokea ylös,\nvihollisuuden tähden, kun maa toisella puolen jokea oli hyvin asuttua.\nEikä hän ollut tavannut mitään asuttua maata siitä saakka kuin hän\nlähti kotoansa; vaan koko matkan oli hänellä oikealla autio maa, paitse\nmuutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat\nFinnas. Ja vasemmalla hänestä oli aava meri.\n\nBeormas (permalaiset) olivat sangen hyvin asuneet maataan; mutta he\neivät uskaltaneet siellä nousta maalle. Mutta Terfennaland oli kaikki\nautiota, paitsi missä oli metsämiehiä tai kalastajia tai linnustajia.\n\nPaljon kertomuksia kertoivat hänelle permalaiset sekä omasta maastaan\nettä heitä ympäröivistä maista. Mutta hän ei tiennyt mitä siitä oli\ntotta, koska hän ei itse ollut nähnyt. Lappalaiset ja permalaiset\ntuntuivat hänestä puhuvan melkein samaa kieltä.–– ––»\n\n\n\n\nKÄRÄJÄT KEHÄKIVILLÄ\n\n\n Muinaissuomalaisten oikeudenkäytöstä ei ole säilynyt varmoja tietoja.\n Voidaan kuitenkin otaksua heillä olleen verraten hyvin järjestetyn\n oikeuslaitoksen. Vapaat miehet päättivät kokouksissaan yhteisistä\n asioista. Oikeutta istuttiin taivasalla. Vanhoja lainkäyttöpaikkoja\n ovat käräjämäet ja tuomarinkivet. Kuuluisin on keskelle pakanuuden\n ajan kalmistoa sijoitettu tuomarinkehä Euran käräjämäellä.\n\n\nOikeutta jaettiin käräjämäen kehäkivillä.\n\nVanhin oli ylimmällä sijalla, lautakunta kehäkivillä, syytetty seisoi\nkehän sisällä, ja kansa oli katsomassa, kuulemassa pyhän oikeuden jakoa.\n\nSyyttäjä virkkoi sanansa miehelle kehän sisällä ja tuomitsijain\ntiettäväksi.\n\n— Laiska olet rauhan töissä, ylen saamaton sodassa, tavoiltasi\ntalttumaton. Paljon on pahan vikoja karttunut pääsi varalle.\nViimeisestä nyt valitan, vaadin tuomion tekoa, vannon sanani valalla.\nSuostuttelit vieraan vaimon, saatoit naapurisi naisen sivuun selviltä\npoluilta, tuotattelit turmiohon, heitättelit herjan töille. Häpäisit\npyhän avion, rikoit liitoista lujimman. Palkka työstä pantakohon, sorto\nseuratkoon rikosta, ettei paisuisi pahasi, kasvaisi häjy häpeä. —\nSanani olen sanonut.\n\nYlimmältä sijaltansa haastoi tuomareitten vanhin vikapääksi viitotulle:\n\n— Kuulit väitöksen väkevän, kovan sanan kohdallansa. Olet saamaton\nsodassa, laiskanlainen rauhan töissä, tietty tuhmista teoista. Kova\nkanne on sanottu, syytös on tihuteosta, vieraan naisen viettelystä.\nMyönnät syytöksen todeksi? Vaieten mies vihan alainen siirsi silmänsä\nketohon.\n\n— Toisin kysyn, saman sanon: Kieltänet tuhman tekosi? Syytetty silmänsä\nkohotti. Katsoi kansaa, lautakuntaa, synkeätä syyttäjäänsä, suuren\nmetsänkin syvyyttä, taivaankannen etäisyyttä. Synkkä oli syyttäjän\nmuoto, totinen kysyjän katse, vankkumaton lautakunta, säälimätön\nheimojoukko. Kovapa oli maankin kamara, kivi maatakin kovempi,\npääsemätön suuri metsä ja taivas ylhäällä etäinen. Katse painui\nkalliohon. Kieltämättä jäi kysymys.\n\n— Kysyn kolmannenkin kerran, vaadin siihen vastausta: Myöntänetkö,\nkieltänetkö? — Jäänen vastausta vaille. Kun et kiellä etkä myönnä,\nvirkkanet syysi sanatta. Tuomitkaa miehet totiset, sana painava\nsanokaa, viisaimmat väkipitäjän, tuomarit kehäkivien.\n\nVirkkoi muuan partasuista, totisista tuomareista:\n\n— Kanne oikein on osattu, tehdyksi rikos todettu. Päämies päätöksen\nnimesi:\n\n— Niinpä tuomion julistan, oikein ja'an oikeutta. Poljit säädökset\npyhimmät, purit liitokset lujimmat, häpäisit koko sukusi oman nimesi\nohella. Mieheksi ei ole sinusta, oikeaksi eläjäksi. Puolesta puhtahan\nväkemme, polven vastaisen varalle, käsken kostoksi tekosi: rikkoja\npyhän avion, vieraan naisen viettelijä heitettäköön hettehesen,\npantakoon suon sisähän. Vaimo kelvoton kerallaan syösköön hautahan\nhäpeän, alas ilmoilta inehmon.\n\n\n\n\nSUOHON SORRETUT\n\n\n Kalevalassa mainitaan suohon sortamisesta. Tätä ankaraa\n rangaistusmuotoa lienee käytetty Suomessakin, samoin Eestissä ja\n monissa muissa, etenkin germaanisissa maissa. Oletetaan suohon\n sortamisella rangaistun varsinkin avion rikkojia. Suomessa on\n Isonkyrön Levänluhdasta löydetty suohon sorrettujen joukkohauta\n n. vuoden 600 vaiheilta. Siihen on syystä tai toisesta syösty\n nelisenkymmentä henkeä.\n\n\nPuiden varjot pitenivät, kukat vartensa kumarsi. Sammal kuulsi\nkultaisena päivän laskun lähetessä. Leppä lehtensä varisti, paju\nkääntyi paljahaksi. Taivas kävi tummemmaksi, hyisemmäksi ilman henki.\n\nKotikoivikon lomitse, peltosarkojen peritse, kylän kalmiston\nsivuitse, lehtevän lepikon halki pitkä polku kierrätteli, kaarratteli\nkorpimaille, tasaisille takamaille, äärehen kovan kamaran.\n\nTietä kulki saattojoukko, kehäkentän käskyjoukko, sanan teoksi tekevä,\ntuhon toimeksi paneva. Miestä toivat, naista toivat, kumpaistakin\nkuljettivat pahan haltian pakeille, luokse synkän saamamiehen.\n\nVaiti katsoi mies menevä kamalata kalmistoa, hytisevää hautamaata.\n\nVikapääksi viitotulle, turmiohon tuomitulle, haastoi vanha vaimorukka,\nemo ainoinen ehätti:\n\n— Sanonet sanan yhenki, virkkanetpa viimeisesi, poikaparkani poloinen!\nKatunet teon katalan, mennessäsi manalahan, kauas kaikilta tiloilta,\narmahilta asuinmailta!\n\nKatsoi kotvan mies menevä, pian tuonelaan tuleva, kalpeata kantajata.\nPäänsä pystyhyn kohotti, suoristihe suoremmaksi, levitti selän leveän,\nvirkkoi viimeiset sanansa:\n\n— Vääntyy vitsa väännettäissä, taipuu nuorna puu punottu. Kovasyinen\nhornan honka, paatunut pahasisuinen.\n\nJo vavahti maa matala, mutkahti mustan puhuva saadessansa saalihinsa,\nottaessaan onnettoman pohjattomahan poveensa.\n\nEmo vaivainen vapisi, kansa katsoi totisena, suo suoraksi sileni.\nVirkkoi käskynsä kovimman saattojoukon johdattaja:\n\n— Vaimo tuomittu tulkohon matkalle manalan virran!\n\n— Päivä päättyy, ilta joutuu, sanoi vaimo saattajille, vartijoillensa\nvalitti. — Lähden kalman kammioihin, ison pimeän pitohon, matkan taakse\nmanalahan. Yksin lähden, kaksin lähden. Lähtee vaivainen lähelle, tulee\nkanssani katala, yöhön häipyy yön hedelmä. Kannan pientäni keralla,\npahaistani palleroista, synnitöntä synnin lasta. Vien sen tuonelan\ntuville, tasaisille tanhuoille, nuorteville nurmikoille, hienoisille\nhietikoille. Älkää muistelko mureella, hupakkoa huolitelko, suomielko\nsurevata. Hyvästi hyvä emoni, hyvästi iso isäni, samoin viljon\nveljyeni, itkusilmäiset sisaret!\n\nHätkähtihe maa mutainen, vesi siinsi silmästänsä. Vaimo valkea katosi,\nsortui ilmoilta inehmon, vian surmalla sovitti.\n\nKauan katsoi saattojoukko, väki vahva ja totinen. Päivä laskihe\nlevolle, taivas syttyi tähtihinsä.\n\n\n\n\nNAISEN RYÖSTÖ\n\n\n Vaimon hankkiminen ryöstämällä on ollut ikivanha tapa kaikilla\n kansoilla — jotkut villikansat harjoittanevat sitä vieläkin.\n Suomalaisilla se on ollut muinoin, kansanrunoudesta saatavien\n tietojen mukaan, yleistä ja häämenoissa siitä on säilynyt jälkiä\n myöhäisiin aikoihin asti. Ryöstetyn naisen vanhemmille oli menetetty\n työvoima korvattava lunnailla, joiden arvo vaihteli varallisuuden ja\n yhteiskunnallisen aseman mukaisesti.\n\n\nHirvensalon talo oli rikas ja mahtava talo, mutta siinä ei ollut\nemäntää.\n\nAhmaniemen talo oli sekin rikas ja mahtava talo ja siinä oli monta\ntytärtä.\n\nHirvensalon Jorma päätti hakea Ahmaniemestä emännän.\n\nNeljä tytärtä oli Ahmaniemessä. Oli Ilma, Marja, Sievä ja Sirkka.\nKauniita olivat kaikki ja käteviä, topakoita emännän toimeen. Oli vara\nvalita.\n\nJorma ei vain tietänyt, kenenkä heistä omakseen ottaisi. Hän päätti\nkäväistä tarkemmin katsomassa. Eräretkellään hän poikkesi Ahmaniemeen\nja yöpyi taloon. Aamulla oli päätös jo tehty. Marjan hän ottaisi\nnaisekseen, veisi Hirvensaloon emännäksi. Hän ei aikonut kysyä asiassa\nkenenkään lupaa, vaan päätti ottaa ottamalla. Sellainen oli tapa.\n\nKotonaan vielä asiaa ajateltuaan ja lopullisen päätöksen tehtyään\nhän ryhtyi naimahommiin. Hän paneutui parhaisiin juhlatamineihinsa\nja vyötti vyölleen miekan. Mustaharjaisen oriinsa selkään hän heitti\nkauneimman loimensa ja pani sen päähän parhaimmat suitsensa.\n\nMetsäpolkuja pitkin hän ratsasti sitten penikulmaisen taipaleen, kunnes\npuiden lomitse häämöitti Ahmaniemen karsikko ja sen takana pelto sekä\ntalo. Siihen hän pysähtyi katselemaan ja kuulostelemaan.\n\nPaimenpoika toitotteli torveaan ahon kupeella. Jorma poikkesi pojan\npakeille.\n\n— Lienevätköhän kotona Ahmaniemen miehet? kyseli hän pojalta.\n\n— Isäntä itse lienee, mutta pian lähtenee hänkin nuotan vetoon, vastasi\npoika.\n\nJorma laskeutui oriinsa selästä ja paneutui aholle pitkäkseen. Sitä\nennen hän sitoi oriinsa petäjään paimenpojan ihailtavaksi.\n\n— Jokopahan lienee isäntä lähtenyt apajoilleen? kyseli hän\npaimenpojalta aikansa aholla loikoiltuaan.\n\n— Lienee lähtenyt.\n\nJorma irroitti oriinsa, hyppäsi sen selkään, ja ratsasti Ahmaniemen\npihamaalle. Ovien raoista pälyiltiin komeata tulijaa neljällä\nsilmäparilla.\n\nSidottuaan oriinsa aitan nurkkaukseen Jorma astui tupaan, toivotti\nhyvän päivän, sai vastauksensa, ja istahti rahille.\n\nEmäntä käski tuomaan vieraalle tulijaishaarikan. Ilma immyt ehätti\ntäyttämään käskyn, mutta samalla lennättäytyivät jo toisetkin tuomaan\nkukin haarikkaansa. Neljä haarikkaa oli valittavana. Marjan tuoman\nkallisti vieras huulilleen — lieneekö sen vasiten valinnut vai muutenko\nlienee käteen osunut. Emäntä ei saanut asiasta selvää, jos lienee sitä\najatellutkin. Tytöt pyrähtivät pyrynä ulos.\n\nJorma tiedusteli isäntää. Olisi muka ollut asiaa. Kalaan oli lähtenyt\nisäntä. Emäntä kehoitteli vierasta odottelemaan, mutta Jormalla ei\nollut aikaa. Toisten sanoi saapuvansa, hyvästeli ja lähti.\n\nJorman päästellessä orittaan katseli hänen toimiaan taaskin neljä\nsilmäparia, kaksi ylhäältä aitan parvelta, yksi nurkan takaa ja yksi\nalimmaisesta aitasta. Paimenpoikakin juoksi pihalle, komeaa menoa\nkatsomaan.\n\nJorma hypähti oriinsa selkään ja ohjasi sen porraspuiden viereen.\n\n— Sanonetpa hyvästit kädestä pitäen. Marja, virkkoi hän nauraen tytölle\noven raossa.\n\n— Maksaneekohan sanoa, ilkkui tyttö.\n\n— Sano vain.\n\nTyttö tuli aitasta ja ojensi kätösensä. Jorma kierrälti käsivartensa\ntytön vyötäröille ja kiepsautti immen eteensä oriin selkään.\n\nTyttö parkaisi kimeän parkaisun. Ori hypähti pystyyn ja teutaroi\nkahdella jalalla. Ylhäältä ja nurkan takaa katseli kummaa tekoa kolme\nosatonta tyttölasta.\n\nJorma tanssitti orittaan. Paimenpoika pujahti piiloon aitan alle, ja\nkoirat nostivat ison rähäkän. Sen kuuli jo emäntäkin tupaan, arvasi\nasioiden menon, sieppasi ovenpielestä aseekseen luudan ja riensi hätään.\n\nOri tanssi jo poispäin koirat kintereillään. Talon pihalla vallitsi\nyleinen sekamelska. Kukko yksin katseli akanottoa asiantuntemuksella ja\nasettui sitä arvostelemaan toisen jalkansa varaan.\n\n— Tyttöni ryöstät, katala! Salaa viet, rosvo, varastat, miesten ollessa\nmuualla! Anna takaisin poloinen lapsiraukkani, väkisin viemäsi, omin\nluvin ottamasi!\n\n— Saat, kun tulet hakemaan!\n\nOri pyyhälsi kujalle, lennähti siitä polulle ja pysähtyi peltojen\nperälle.\n\n— Mi on viety, se on saatu, naurahti naisen ryöstäjä. — Takaisin ei\nenää peritä.\n\nNiinpä asia olikin. Jos ryöstäjä tavattiin talon pelloilla, oli hänellä\nlupa saalistaan aseella puolustaa. Jos voitti, niin vei, jos hävisi,\nniin takaisin oli ryöstetty annettava. Jos pääsi hätyyttämättä peltojen\npoikki, niin omanaan piti, oikeudella naisekseen otti.\n\nEmäntä seisoi yhä kujanteen suulla ja katsoi. Hän näki ryöstäjän\nkumartuvan ryöstetyn puoleen, mutta itkikö impi vai nauroi, sitä hän ei\nnähnyt. Ehkä nauroi, ehkä itki.\n\nNäin mutkattomalla tavalla tuotiin emäntä Hirvensalon isoiseen taloon.\n\nIllalla Ahmaniemen emäntä itki isännälleen tyttärensä ryöstöä.\n\n— Joutavia itket, murahti isäntä. — Ryöstämällä lienen minäkin tuonut\nAhmaniemeen emännän.\n\n— Niin tosiaankin toit, vastasi emäntä, hymyili hymynsä ja lähti\naskareilleen.\n\nAikanaan toi Hirvensalon nuori isäntä Ahmaniemeen runsaat lunnaat.\nNiin vaati hyvä tapa. Ryöstetyn työvoiman menetys oli kohtuullisesti\nkorvattava, kernaimmin lisienkin kanssa. Hyvä lehmä oli käypä\nhinta. Runsaskätiseksi kiitettiin Hirvensalon Jormaa, joka antoi\nkaupanpäällisiksi lampaan.\n\n\n\n\nHAUKKAVUOREN VARTIO\n\n\n Vihollisen hyökkäys oli pelätty asia. Sen varalle varustauduttiin,\n sillä kyseessähän oli omaisuus ja henki sekä orjaksi joutumisenkin\n välttäminen. Vihollislaivaston tulosta tiedoitettiin vainovalkeilla,\n jotka pian levittivät hyökkäyksestä tiedon uskomattoman pitkienkin\n matkojen päähän. Vesistöjemme varsilla on todettu järjestelmällisiä\n vainovalkeavyöhykkeitä, joissa kokkovuorien välimatka voi olla parikin\n peninkulmaa, mutta usein paljon vähemmän.\n\n\nHaukkavuorella istuskeli aikansa kuluksi yksinäinen mies. Hän näki\npäivän laskevan lännen maille ja maan ja veden kietoutuvan illan\nhämyyn. Elävän luonnon äänet häipyivät etäisyyteen. Kaukana kalahti\nvielä karjankello. Laulurastas, yön laulaja, viritti hämärään\nsopeutuvan säveleensä alhaalla koivikossa. Mies kuunteli sitä ilokseen\nnauttiessaan maan, ilman ja veden rauhasta.\n\nYksinäinen mies istui jouten, mutta oli kuitenkin toimessa. Hänen\nvastuullana oli metsien suojassa uinuvien kylien turvallisuus. Ajoissa\noli älyttävä vaaran uhka, ja siitä heti tiedoitettava kyläläisille sekä\nkauempanakin asuville.\n\nLaajana levisi maa ja vesi Haukkavuoren laelta. Silmä ei eroittanut\nsinisen etäisyyden reunaa, missä maa loppui ja taivas alkoi. Sinne\ntähysteli mies, veden ja taivaan rajaan. Jos vaara uhkaisi, niin sieltä\nse tulisi, vesiä kulkien, saarien lomitse soluen. Harvemmin se eksyi\nsaapumaan kovalta maalta.\n\nVesiltä se oli tullut viimeksikin, pujahtanut älyämättä esiin ja tehnyt\ntekosensa, ryöstänyt ryöstettävänsä, jättänyt jälkeensä savuavia\nraunioita, raastanut mukaansa orjiksi työkykyisen väen, ja jatkanut\nmatkaansa. Siitä oli jo kulunut muutama vuosi.\n\n— Ehkäpä ei enää tulisikaan, jospa hyvinkin antaa rauhan säilyä?\nVaruillaan on sentään oltava, varottava vainolaista. Jos pääsee\nyllättämään, niin palavat taaskin jo pystyyn saadut talot, ja\nraunioille jäävät itkemään orvot ja onnettomat. Elämä on alettava\njälleen alusta, talotta, tavaratta ja karjatta, jos alkajia enää on...\n\nNäissä mietteissä istui mies. Sääskiparvet surisivat nukuttavaa\nsurinaansa hänen ympärillään, mutta eivät mahtaneet mitään\npaksukankaiselle kukkelille, joka suojeli miehen päätä, niskaa ja\nhartioita.\n\n— Suriskoot, minkä surisevat, joutavat. Kuikka, yön kalamies, veti\nselillä apajaansa.\n\n— Kolme niitä on puuhassa — eipähän, on neljäskin tuolla selempänä.\nOn niilläkin keinonsa. Järjellä toimivat, kuten ihmisetkin. Ajavat\nsaaliinsa kokoon ja ottavat osansa.\n\nPitkähäntäinen kettu juosta viiletti ahoa pitkin. Senkin hiljainen meno\nkuului yöhön, joka myöhään alkoi ja pian loppui. Jo vaaleni itäinen\ntaivaanranta.\n\nVartiomies siirtyi taas silmäilemään läntistä puolta. Yhteen ainoaan\nkohtaan iskeytyi terävä katse. Siellä nousi ilmaan hienoinen\nsavusuikale. Sitten se laajeni ja paksuni ja nousi yhä korkeammalle.\n\n— Kekomäellä palaa! Jokohan...\n\nToinen savu kohosi ilmaan lähempänä ja selvempänä.\n\n— Jo palaa Korventaustassakin!\n\nMies nousi pystyyn nähdäkseen paremmin. Silloin kohosi jo savua\nMäkienmäeltäkin, ja savun seasta pilkahti kirkas tuli.\n\n— Jo tulevat vainolaiset!\n\nVartiomies käännähti kiiruusti. Vyöltään hän sieppasi tuluksensa,\niski tulen, sai taulan kytemään, siirsi tulen tuohukseen ja pisti sen\nvalmiiseen rovioon.\n\nKorkeana ja valmiina, kuivista havupuista kyhättynä ja tuohilla\nverhottuna seisoi rovio Haukkavuoren ylimmällä huipulla. Kuivat havut\nrasahtivat tulen ahnaana niihin tarttuessa. Tuokiossa lennähtivät\nliekit korkealle. Peninkulmien päähän ne veivät tiedon vainolaisen\nsaapumisesta rantamaille.\n\nLännessä nousivat rovioiden savut yhä korkeammalle. Idässä syttyi uusia\nrovioita. Jo syttyi pohjoisessakin. Tieto kulki salamana yli maiden ja\nmantereiden.\n\nHaukkavuoren huipulta puhalsi vartiomies tuohitorvellaan raikuvan\nhälytyksen, johon viipymättä yhtyivät kylien valppaat koirat. Väki\nheräsi. Kahdella vastakkain sopivasti asetetulla laakakivellä sai\nsyntymään kumean, kauas kantavan äänen. Tällä mies herätti kaukaisemmat\nkylät.\n\nOtettuaan puun nojasta keihäänsä hän pysähtyi katselemaan vesille.\n\nHiljaisen tuulenvireen kuljettamana työntyivät saarien lomitse näkyviin\nlohikäärmelaivat. Kilvet laidoille sovitettuina ne lipuivat pitkänä\njonona yhä lähemmäksi. Tarkkaan katsoi vartiomiehen silmä etumaisen\nlaivan suuntaa.\n\n— Kääntyvät, lahteen kääntyvät!\n\nTuohitorvi törähti kolmasti. Sitten mies sieppasi kantamuksen tuoreita\nhavuja ja heitti ne rovioon. Ilmoille pöllähti sakea savu. Kolmasti hän\ntoisti tämänkin tempun. Silloin tiesivät jo kauempanakin asuvat, että\nheikkojen oli lähdettävä turvaan ja vahvojen taisteluun.\n\nVielä kerran silmäsi mies lohikäärmelaivojen kulkua. Rantaa kohden ne\nkulkivat ja yhä lähenivät.\n\nJättäen rovion palamaan vartiomies kiiruhti alas vuorelta. Siellä\nhänellä ei enää ollut tehtävää. Rannalla tarvittiin jokainen käsi\npuolustamaan omaisuutta, kotia ja henkeä.\n\n\n\n\nAAVOILLE ULAPOILLE\n\n\n Itsenäiset muinaissuomalaiset ovat epäilemättä olleet myöskin pystyvää\n ja rohkeata merikansaa. Suuremmilla ja pienemmillä joukoilla tekivät\n he meritse kauppa- ja sotaretkiä vieraille maille, muun muassa\n Ruotsiin, ja ovat nämä retket hyvin verrattavissa viikinkiretkiin.\n Suomalaisten ja eestien hävitysretkistä kertovat vanhat ruotsalaiset\n kronikat.\n\n\n— Kotoaan ne on etsittävä ja pesiinsä tuhottava! kivahti Nuorto, nuori\nsoturi. — Leikki ei lopu ennen.\n\nKauto, heimopäällikkö, silmäili savun leikkiä nokisessa laessa, mutta\nsiirsi siitä katseensa seinällä riippuvaan pitkään miekkaan.\n\n— Niin arvelen minäkin, sanoi Taika, partasuu uros. — Kotonaan ne on\ntuhottava. Rauhaa ei ole enään päivällä, ei yöllä. Jossakin kolkassa\naina savuaa.\n\n— Antanee ryöstäjän ammatti leveämmän leivän kuin kaski, riistamaa ja\nkalavesi. Lähdetään länteen! Käske vain lähtemään, kuningas, valmiit\nolemme!\n\n— Älähän intoile, Nuorto. Mietitään asia ensin ja toimitaan vasta\nsitten, hymähti kuningas. — Viikon kuluttua tiedustelen miesten mieltä.\n\nNuorto ja Taika lähtivät kotiinsa. Kuningas Kauto heittäytyi\nkarhuntaljalle miettimään asiaa. Yhä selvemmäksi se siinä selvisi.\n\n— Lähdettävä on minunkin mielestäni, kuningas päätteli vihdoin, kääntyi\nkyljelleen ja nukahti.\n\n\nKokouksessaan päättivät heimon miehet meren yli lähdettäväksi,\nkäytäväksi voimalla kurittamassa rantoja rosvoilevia viikinkejä.\nSaalista oli retkellä otettava, mikäli irti saataisiin.\n\n— Omamme otamme takaisin, jos lienee vielä viejillä tallessa. Jos ei\nole, niin antakoot omistaan, naurahti nuori Nuorto.\n\nAikanaan kokoontui neljäkolmatta pitkää purtta lähtösatamaan.\nMielissään katseli kuningas sotahaaksia ja miehiään sotisovassa.\n\nPursien tervatut kyljet loistivat kuparina ja vaskella silatut kokat\nkimalsivat kultana. Tukevien käsien hoitamat airoparit nousivat ja\nlaskivat. Tuuli tarttui sarkaisiin punapurjeisiin. Laivasto kääntyi\nlänteen.\n\nOrmgårdin kuninkaantuvassa juhlittiin. Oli juuri palattu retkeltä ja\ntuotu runsas saalis. Juomasarvet kiersivät miehestä mieheen. Vahva sima\nnosti jo punan poskille ja irroitti kielenkantimet.\n\n— Puhdasta jälkeä teimme. Kultaa ja hopeaa toimme. Vertaistaan ei ole\nOrmgårdin miehillä! Missä miekka välähtää, siinä on jälki sikäli selvä.\nSoihdut seinille! Ja sarvet kiertämään! Simaa pöytään, orjat!\n\nSoihdut syttyivät valaisemaan remuavaa seuraa. Simaa kannettiin pöytään.\n\n— Tämän otin kerran etelästä, muistathan, Ingvald? menosi kuningas\nnostaen raskaan hopeahaarikan huulilleen. — Runsas oli saalis ja naiset\nkauniita. Sinne lähdemme vielä kerran. Laula, Hilding laulaja!\n\nHarpullaan säestäen lauloi Hilding:\n\n    Käärmelaiva aavaa merta halkoo,\n    kulkee itätielle, päivän nousun maille,\n    aseet välkkyy, raitapurje paisuu,\n    voimatonna aalto kilpilaitaan murtuu —\n\n— Itätielle! virkkoi miehilleen kuningas laulua enempää kuuntelematta.\n— Sinne teemme pian retken.\n\n— Siellä ei liene paljonkaan otettavaa.\n\n— Aina jotakin. Ja vaikka ei olisikaan, niin kiukkuni tahdon siellä\ntaas kerrankin purkaa. Ja kostaa. Sinne lähtivät Ottar ja Ragvald\nmiehineen. Sille tielleen jäivät. Jättivät purtensa rantaan ja\ntunkeutuivat suomalaismetsiin. Väijytykseen joutuivat. Rannalle\nperäydyttyään löysivät purtensa puhkottuina, vartijat surmattuina. Vain\nyksi, erillään kulkenut pursi pelastui. Korkealta kallioltaan heittivät\nmetsäpirut siihen Ottarin ja Ragvaldin päät.\n\n— Harvoin ovat toki suomalaiset voittaneet meidät.\n\n— Voittaneet? Ei milloinkaan! Meitä ei voita kukaan. Ei riitä kukaan\nkoko maailmassa Ormgårdin miehille!\n\nKuningas Sigvardin iso nyrkki pamahti tammipöytään.\n\n— Ei voita, sanon minä! Väijytyksessään vaanivat ja siinä miehemme\nsurmasivat, eivät tasapäisessä taistelussa. Simaa, orjat!\n\n— Saattavat noitua, kuuluvat olevan suuria mahtajia ja kovia velhoja.\n\n— Noitukoot, jos osaavat. Noitukoot laivansa merille ja tulkoot tänne\nvieraisille. Jopahan kai! Sellaista ne eivät ikinä uskalla edes\najatellakaan.\n\nUlkoa kuului parahdus ja kaatuvan miehen mätkähdys. Ovi riuhtaistiin\nauki ja sisään syöksähti mies verinen miekka kädessään.\n\n— Olemme tulleet pitoihin, kuningas Sigvard! Vedä miekkasi! Kuningas\nSigvard tuijotti tulijaan.\n\n— Kuka olet sinä? sai hän vihdoin sanotuksi.\n\n— Suomalaisten kuningas. Olen tullut tappamaan sinut! Raivosta\nkarjaisten nousi kuningas Sigvard pystyyn. Miekat kalskahtivat\nvastakkain. Hänen miehensäkin tempasivat aseensa, sillä yhä uusia\nsuomalaisia työntyi ovesta sisään.\n\n— Otamme osallemme nämä muut, kajahti Nuorron iloinen ääni. — Taika,\nsinulla on iso kirves. Lyö halki tuo punanenäinen!\n\nSoihtujen lepattavassa valossa käytiin vihan ja koston taistelu\nOrmgårdin isossa kuninkaantuvassa. Kuningas Sigvard sortui maahan.\n\n— Telkesit kerran äitini ja sisareni tupaansa ja poltit heidät elävinä.\nTiedä elämästä lähtiessäsi, kuningas Sigvard, että saman teen sinun\nomillesi!\n\nNäin huusi voittaja kuolevalle.\n\nTaistelu päättyi. Permannolla makasi sekaisin omia ja vihollisia.\n\n— Polttakaa talo! käski kuningas Kauto.\n\n— Korjataan ensin talteen tavarat, huusi Nuorto nauraen. — Veivät\nminulta kerran katajaisen haarikkani. Otan sijaan hopeisen. Vai\nottanenko kultaisen!\n\nSinä yönä paloi Ormgårdin kuninkaankartano poroksi. Ja monta muutakin\ntaloa paloi. Itätieltä saapunut kostaja ei antanut armoa.\n\nMeren laineet vyöryivät korkeina. Vinhaa vauhtia, tuulen ja airojen\ntuomana, laivasto kiisi kotirantoja kohden. Väliin kohosivat pursien\nkeulat korkealle, väliin työntyivät syvälle aaltojen pohjaan.\n\nKuningas Kauto istui purressaan katsellen laineiden tuimaa leikkiä.\n\n— Saivatpa kai tarpeekseen lännen miehet, virkkoi hänen lähellään\nsoutava Nuorto.\n\n— Niin saivat — tällä kertaa, vastasi kuningas. — Pian saapunevat\nvuorostaan kostamaan. Minusta tuntuu melkein siltä, kuin kulkisi\nvastainen elomme kuten purtemme myrskyssä. Väliin nousemme korkealle,\nväliin painumme syvyyteen.\n\n— Olkoon. Tämä on kuitenkin minun mielestäni elämää. Sotisovan tunnen\nasukseni, miekan mielitietykseni.\n\n— Veresi kiertää kuumana, Nuorto, jutteli hänen vieressään soutava\nTaika. — Sotahan vielä sortunet.\n\n— Sorja on sotahan kuolla, jäädä miekan mittelöhön! Aaltojen takaa\nkohosi jo kotiranta. Sinä iltana pidettiin suuria pitoja Kauto\nkuninkaan tuvassa.\n\n\n\n\nPÄÄLLIKÖN POLTTAJAISET\n\n\n Vainajain polttohautaus oli vallitsevana tapana suomalaisten ja\n karjalaisten keskuudessa, kunnes se pakanuuden ajan lopulla väistyi\n kristillisperäisen maahautauksen tieltä. Poltettavan vainajan mukaan\n annettiin haudantakaisessa elämässä käytettäväksi evästä sekä aseita\n ja tarvekaluja. Vaimon oli kai usein seurattava miesvainajaansa\n roviolle ja mahdollisesti surmattiin orjiakin, kuten germaaneilla\n oli tapana. Päälliköt poltettiin joskus sotapurressaan, koskapa\n erinäisissä Länsi-Suomen polttohaudoissa on runsaasti veneen nauloja.\n Perniön Yliskylästä on eräästä polttohaudasta löydetty 850 venenaulaa,\n joten sotapursi on ollut jo melkoisen iso.\n\n\nSotaa seurasivat rauhan vuodet. Rauhaa ei solmittu, se syntyi\nitsestään. Lännen miehet eivät saapuneetkaan pitkiin aikoihin muuten\nkuin rauhan asioissa, kauppamatkoillaan.\n\nKuningas Kauton jälkeen valittiin Nuorto heimon päämieheksi. Hän oli\nsilloin jo keski-ikäinen mies, mutta yhä kiersi veri levottomana hänen\nsuonissaan. Hän ei ollut rauhan ruhtinas, vaan sodan ja meren kuningas.\n\nLännen viikingit ryöstivät kerran ohikulkiessaan kylän. Kuningas Nuorto\nsuuttui, keräsi miehensä ja purjehti länteen. Runsaan saaliin kera\npalasi hän retkeltään.\n\nSitten matkasivat idän miehet kerran länteen ja polttivat kyliä.\n\n— Ne olivat Karjalanpohjan miehiä, virkkoi kuningas asiasta kuultuaan.\n— Samaa sukua ovat kuin mekin, täällähän niitä on käynyt kaupoillaan.\nSamaa kieltäkin puhuvat, mutta kylän polttivat. Poltan heiltä monta.\n\nKuningas Nuorto purjehti karjalaisten rannoille ja ryösti sekä poltti\nmonta kylää. Karjalaiset kävivät kostamassa.\n\nNäin käytiin sotaa lännessä ja idässä ja väliin kotinurkissakin.\n\nKerran ei kuningas palannutkaan retkeltään. Muut purret tulivat, mutta\nkuninkaan pursi oli poissa.\n\n— Sotaan sortui kuningas Nuorto, kertoivat tulijat. Purjehdimme\nKarjalanpohjaan ja sousimme jokea pitkin Aallokkaaseen. Myrsky hajoitti\npurtemme. Kuninkaan pursi joutui meistä erilleen. Taistellessa\nkarjalaisten kanssa kaatui kuningas ja purtensa upposi. Sinne jäi\nruumiinsakin.\n\nNäin kertoivat miehet. Valittiin uusi kuningas kaatuneen sijaan.\nVähitellen kuningas Nuorto unohtui.\n\nMonien vuosien kuluttua kulki idästä mies, jota tuskin enää tunnettiin.\nHän oli kuningas Nuorron miehiä. Ihmetellen kuunneltiin hänen\ntarinaansa:\n\n— Veden varaan jouduin, kun kuninkaan pursi upposi. Karjalaiset\nnostivat minut veneeseensä ja veivät kyläänsä. Orjaksi tekivät vapaan\nmiehen.\n\n— Peijaisia viettivät Karjalan miehet. Heiltäkin oli kaatunut kuningas.\nIson kokon tekivät suurista puista. Sen harjalle kohottivat kuninkaansa\nsotapurren, nostivat purjeen, sijoittivat paikoilleen airot ja melan.\nJa purteen asettivat kuninkaansa ruumiin.\n\n— Peijaisiin kokoontui kansaa läheltä ja kaukaa. Kuollutta päämiestä\nsurivat monin menoin ja toimituksin. Vihdoin sytyttivät rovion.\nVainajan hevosen keihästivät isäntänsä seuraksi manalan retkelle.\nEvästä vainaja oli saanut jo purteensa. Jyviä sinne panivat ja juotavaa\nmyöskin sekä kaikkea muutakin tarpeellista. Rovion palaessa väänsivät\nkelvottomiksi kuninkaan aseet ja heittivät nekin purteen. Kansan\nkatsoessa paloi rovio, pursi ja kuninkaan tomu, ja savun mukana nousi\nhänen henkensä ylhäisiin ilmoihin. Sitten kokosivat miehet kuninkaan ja\nveneen tähteet sekä palaneet aseet, hautasivat ne maahan ja vierittivät\npäälle kummullisen isoja kiviä.\n\n— Kokonaisen yön itkivät naiset haudalla pyytäen kuninkaan henkeä\nsuojaamaan kansaansa, ja miehet muistelivat hänen hyviä tekojaan. Näin\ntekivät.\n\n— Muutamana aamuna toivat aallot rantaan vainajan. Kyläläiset eivät\nsitä tunteneet, mutta minä tunsin. Nuorto kuningas se oli. Kuultuaan\nvainajan kuninkaaksi karjalaiset rakensivat taas rovion, nostivat\nsen päälle purren, ja polttivat siinä edesmenneen kuten omankin\nkuninkaansa. Antoivatpa mukaan eväät ja aseetkin. Samoin juhlamenoin\npolttivat, kuten mekin poltamme omat vainajamme.\n\n— Kuollut ei kantane kaunaa, sanoivat. — Hautaamme vieraan\nmerikuninkaan kuin omamme. Ehkäpä hänen leppynyt henkensä rakentaa\nsovun meidän ja teidän välillenne. Hyvin hänet tunsimme ja tiesimme.\nYhtä kovasti iski kuin mekin. Tunnustelimme hänessä olleen meidän\nhenkeämme ja levottomammin liikehtivää vertamme. Samaahan ollaan\nsittenkin sukujuurta, vaikka on välillämme korvet ja vedet.\n\n— Täten puhuivat. Rinnatusten ovat molempain kuninkaiden kummut. Tästä\nsanan toin, kun vihdoin lähtemään pääsin. Älkää suotta keskenänne\nsotiko. Suomen ja Karjalan miehet. Pätevää syytä ei liene puolellaan\nkummallakaan. Näin haastan teille.\n\n— Ehkä ei liene, virkkoi kuulijoiden joukosta harmaahapsinen vanhus.\n— Sellaista se kuitenkin on ollut ja lienee vastakin. Pitkä on matka\ntäältä Karjalaan ja yhtä pitkä sieltä tänne. Ääni ei kanna korpien yli.\nSiellä on omat tapansa, täällä omansa. Kulkekoon kumpikin omaa latuaan.\nKulkiessaan ehkä viisastuu.\n\n— Kunhan ei viisastuisi liian myöhään. Vieras valta himoitsee jo\nomakseen karjalaisten maita. Ja vieras valta hipoo jo meidänkin\nrantojamme. Jaksammeko sitä vastustaa?\n\nSanattomina jäivät miehet miettimään tätä kysymystä.\n\n\n\n\nORJATYTÖN TARINA\n\n\n Kuten kaikki muut kansat, pitivät suomalaisetkin orjia, joita\n ryöstettiin sotaretkillä, ja toisinaan ehkä ostettiinkin. Kaikesta\n päättäen orjuus oli laadultaan kuitenkin verrattain lievää ainakin\n pakanuuden ajan loppupuolella. Orjat toimittelivat talon töitä,\n olivatpa mukana sodassakin, mutta heiltä puuttuivat vapaan miehen\n oikeudet. Naisorjia käytettiin kotiaskareissa. — Kertomukseen\n sisältyvät runot ovat Kantelettaresta koottuja.\n\n\nVerkkaan vieri jauhinkivi. Yhä hitaammin ja hitaammin se kulki\nkierrostaan.\n\nNuori neito kiersi kiveä. Hento hänellä oli varsi ja suruiset olivat\ntummat silmänsä. Raskas oli jauhinkivi. Pyöriessään se äännähteli kuin\ntuskissaan.\n\nKiven pyörinnän tahdissa neito hiljaa hyräili kuulemiansa ja oppimiansa:\n\n    Elä sie kivi kitaja,\n    Elä vuori vaikerraha,\n    Minun vienon vierittäissä,\n    Huonon huojutellessani —\n\nKivi lakkasi pyörimästä. Tyttö sortui aatoksiinsa. Yhä alakuloisempana\njatkui hyräily:\n\n    Kohta kuolen kurja lapsi,\n    Katoan tytär katala,\n    Saat sä jauhajan jalomman,\n    Verevämmän vierettäjän —\n\nSilmännurkkaan kihosi kyynel. Kivi oli suuri, orja pieni. Mutta hän\nei itkenyt kiven raskautta eikä voimiensa vähyyttä, vaan itki orpoa\noloaan, orjatytön osaa.\n\n    Olin mie isoni koissa,\n    Veikon kaunon kartanossa,\n    Olin kuin omenamarja,\n    Tahi kuin mansikka mäellä —\n\nTulivat kerran kaukaa vieraat sotijat, väen tappoivat, talon tuhosivat,\nrunsaan saaliin ryöstivät. Mutta sorean neidon koppasi sylihinsä nuori\nmiekkamies, vei purteensa ja toi kotiinsa orjatytöksi, jauhinkiven\nkiertäjäksi.\n\n    Tulin mie tähän talohon,\n    Tulin kuin tulikipuna,\n    Vierin vierahan varahan,\n    Vierin kuin veripisara —\n\nHyvähän hänellä oli olo. Pidettiin kuin talon väkenä. Melkein hellien\nkohdeltiin ja lähes vertaisena siedettiin. Mutta ikävä oli kotoisia\ntanhuoita, surku omaa sukua. Ja apeata oloa lisäsi sydämen salainen\nsuru: rinnassa kytevä toivoton rakkaus.\n\n    Katsos muita miekkoisia,\n    Ja onnen osallisia —\n    Muill' on kulta kuulusalla,\n    Näkösällä näätärinta,\n    Minun ei kuulu kuikistani,\n    Eikä hetki herttaistani,\n    Minun on kultani kulossa,\n    Hopiani heinikossa —\n\nVaaralla kohosi talo ja sen ympärillä hohti kultainen vilja. Pellolla\nnosteli kuhilaita purilaille komea nuori mies. Tyttö tarkkaili miehen\ntyötä. Nuori mies ajoi kuormansa aumalle ja asteli sitten tupaa kohden.\nHänen askeleitaan seurasivat keitinkodan oviaukosta tummat silmät.\n\nTupaan tultuaan nuori mies istahti isännän paikalle peräpenkille.\nHarmaahapsinen emäntä juoksutteli piikojaan ja katsahti käskiessään\ntuon tuostakin isännän paikalla istujaan.\n\n— Kovin mietit, virkkoi hän vihdoin. — Mitäpä miettinet?\n\n— Vanha olet jo, emo. Pian et jaksa enää pitää piikojasi kurissa.\nTarvitset avuksi miniän. Sitä mietin.\n\n— Hyvä on aatoksesi. Mieleen on minulle miniä. Mistä nainet naisen?\n\n— Läheltä nain. Otan orjatytön, kaukaa tuomani Tummatukan. Emo pysähtyi\naskareissaan. Kauan hän katseli poikaansa ja haastoi sitten:\n\n— Nöyrä on Tummatukan mieli, nöyrä, vaikka väliin kimpoutuukin\näkkivihaan, väliin pohjattomaan suruun. Pian muuttaa itkun nauruksi ja\nnaurun itkuksi. Sellainen sillä on mieli. Hyvin toimittaa askareensa,\nvaikka onkin varreltaan hento. Mutta ei ole hän meidän heimoamme.\nKovin on musta tukkansa ja kekäleiset silmänsä. Ei viihtyne hän meidän\noloissamme, ei tuntene tarkoin tapojamme. Ehkä pian kyllästyisi,\nheittäytyisi kelvottomaksi. Hänetkö naiseksesi ottaisit?\n\n— Otan.\n\n— Arvoton on orjatyttö —\n\n— Vapaan päällikön on tytär, orjaksi tuli vasta otettuani.\n\n— Orja on nyt. Ei ole ennen naitu sukuumme orjaa.\n\n— Minä nain.\n\nVanha vaimo vaikeni. Tunsihan hän poikansa, hyvin tiesi, että mitä tämä\noli mieleensä iskenyt, sitä ei sieltä puheella ajettu. Ja miehenhän oli\nisäntä valta. Siksipä hän tyytyi vain sanomaan:\n\n— Kun ottanet, niin ota. Olet isäntä talossa surman vietyä isäsi.\nMiniänäni kohtelen Tummatukkaa.\n\nTuokion nuori mies istui vielä penkillään. Sitten hän nousi, hyväili\nkynnyksellä torkkuvaa peniään, ja asteli pellon poikki keitinkodalle.\n\nTummatukka näki hänen tulevan. Puna nousi kalpeille poskille.\nJauhinkivi alkoi äännellä yhä kovemmin kuin tuskan yltyessä.\n\nNuori mies istahti kynnykselle. Hymyillen hän katseli neitoa.\n\nKaunis hän oli, tumma tyttö, ja notkeana taipui hänen vartensa.\nKatsojan tyvenen pinnan alla alkoivat kiertää kuumat veret.\n\n— Otan sinut naisekseni, Tummatukka.\n\nNäin virkkoi nuori mies. Tyttö pyöritti kiveä yhä kiivaammin ja yhä\npunaisempina hohtivat posket.\n\n— Sitten et ole enää orja, vaikka miniänä jauhinkiviä pyörittänetkin,\njatkoi nuori mies.\n\nEpäillen tyttö katsahti kynnyksellä istujaan. Ei, harmaat silmät eivät\nvalehdelleet, mutta impi ei jaksanut uskoa sanoja tosiksi.\n\nMies hymyili iloista hymyään ja jatkoi puhettaan tyttöä tarkkaillen:\n\n— Vai etkö huolisi minusta? Tapa ei vaatine sitä tiedustelemaan, mutta\nkysyn kuitenkin. Huolinetko?\n\nTytön poskilta valahti puna kaulalle, mutta sikäli seurasi sitä jo\nkalpeus. Ilkeätä leikkiä mahtoi laskea nuori isäntä. Miksipä hän\nrikkoisi tietyt tavat ottamalla naisekseen orjatytön? Ei, leikkiä\nlaski, teki katkeraa pilkkaa. Immen rinnasta kohosi raskas huokaus.\n\n— Et uskone, virkkoi kynnyksellä istuja. — Ole uskomatta. Otan sinut\nsittenkin, otan vapaan miehen oikeudella ja siksi, että — tahdon. Ja\ntahtonetpa sinäkin, vaikka et sano.\n\nMies nousi seisomaan ja sieppasi tytön syliinsä. Tyttö ei vastustellut.\nKasvojen kalpeus vaihtui jälleen hohtavaksi punaksi ja tummissa\nsilmissä läikehti riemuisa onni.\n\nNuori mies lähti työhönsä. Jauhinkivien kitinä lakkasi. Loistavat\nsilmät seurasivat miehen askeleita.\n\n    Kivi on paljon kirkkahampi,\n    Paasi toistansa parempi,\n    Kangas kahta kaunihimpi,\n    Lehto viittä leppeämpi,\n    Korpi kuutta kukkahampi,\n    Koko metsä mieluisampi,\n    Tuon on kultaini kulusta,\n    Armahani astunnasta.\n\nNäin otti ison talon nuori isäntä naisekseen orjatytön. Heidän\njälkeläisistään olivat toiset vaaleita kuten isänsä, toiset tummia\nkuten äitinsä. Siten sekoittui ja säilyi oma ja vieras veri.\n\n\n\n\nHÄMÄLÄINEN KYLÄ\n\n\n Muinaiset hämäläiset asuivat tiheissä kylissä. Vain erä- ja\n kalaretkillään he asustivat tilapäisesti sitä varten tehdyissä\n metsäsaunoissa. Vasta aivan myöhäisinä aikoina hajoaa asutus\n erillisiksi, kauaskin keskuksista rakennetuiksi taloiksi. Yhteiset\n viljelykset sekä pakko pitää voimat koolla vihollisen varalta keskitti\n asutuksen kyläryhmiksi. Sama tapa lienee ollut käytännössä kaikkialla\n Suomessa.\n\n\nKukkulaisen maan lomitse virtasi kapeahko joki. Se jakoi kahtia\nrannoillaan sijaitsevan kylän. Joen ylitse pääsi venheellä ja\npuusiltaakin myöten.\n\nTalot olivat hirsistä salvettuja ja pihatto umpeen rakennettu. Tukeva\naita yhdisti asuinrakennuksen ja aitat. Portin ollessa suljettuna ei\nsivullisella ollut sinne asiaa. Ja taloa vartioivat lisäksi vieraille\nvihaiset koirat. Aita oli siksi korkea, ettei susikaan mielinyt hypätä\nsen ylitse muuten kuin vihoviimeisen nälän pakottamana.\n\nTuvan eteisenä oli kota. Sitäpaitsi oli vielä erityinen keitinkota,\njossa keitettiin syötävät. Hevonen varsoineen ja kylmää aristavin\nkarjakin asui monesti ja hyvässä sovussa tuvassa sen varsinaisten\nasukkaiden kanssa.\n\nKauempana muista rakennuksista oli riihi. Se syttyi lämmitettäessä\nhelposti tuleen ja siksi se sijoitettiin tarpeellisen etäälle.\nErityistä saunarakennusta ei vielä tarvittu, sillä saunaksi kelpasi\nasuintupa. Joskus riitti tarkoitukseen vain tuvan iso uunikin.\n\nRakennuksien takana levisivät kylän yhteiset viljelysmaat. Saroittain\nne jaettiin talojen vuorollaan viljeltäviksi.\n\nJoen ja läheisen järven rannoilla olivat niityt, jotka heinällään\nelättivät karjan talven yli.\n\nJokeen viettävien peltojen vieressä sijaitsi kylän kalmisto ja sen\nlähellä uhripuisto. Sen takana yleni maa korkeammaksi kukkulaksi ja\npäätyi vihdoin jyrkkärinteiseksi kallioksi. Kalliolla oli valleilla\nvarustettu linna, jonne kyläläiset kokoontuivat ja karja ajettiin\nvainolaisen uhatessa. Ja sieltä katsellessa levisivät laajoina\nnähtäväksi kylän riistamaat.\n\nVeden saanti, vesillä liikkumisen mahdollisuudet, viljelykseen sopiva\nmaan laatu, kalan runsaus, riistan rikkaus ja turvapaikaksi sopiva\nkukkula määräsivät kylän aseman. Jos kaikki nämä edellytykset olivat\nolemassa, katsottiin kylän paikka ihanteelliseksi. Mutta harvemmin,\nasujaimiston yhä lisääntyessä, osuivat kaikki edut yhden kylän osalle.\nSilloin oli vähempiarvoisista eduista luovuttava ja pidettävä vain\nsilmällä maan viljavuutta ja vettä kulkuväylänä sekä jokapäiväisessä\nelämässä välttämättömänä elinehtona.\n\nKylästä johti mutkitteleva karjapolku naapurikylään, joka saattoi\nsijaita penikulmienkin päässä. Polkua pitkin voi kulkea jalan sekä\nratsain ja kuljettaa kuormia purilailla, mutta vesitie oli aina\nmukavampi. Soiden ylitse pääsi kapulateitä myöten.\n\nKorpien keskelle pesiytynyt kylä eli hiljaista ja omavaraista\nelämäänsä. Aniharvoin muukalainen häiritsi sen leppoisaa rauhaa.\nUseammin sen tekivät oman heimon miehet.\n\nToimeentulo vaati sitkeää työtä etenkin kesäisin. Talvella sitä\nvastoin sopi vedellä pitempiä unia ja kerätä voimia vastaisen\nvaralle. Pellavatukkaiset lapsiparvet jaksoivat syödä kaiken maasta\nsaadun viljan ja samaa tietä menivät särpimetkin: karjan, metsän ja\nveden antimet. Mutta niinpä kehittyikin heistä vahvaa väkeä, joka\nvarhaisimman lapsuusikänsä temmellettyään ja kisakentillä leikittyään\njaksoi jatkaa isien työtä.\n\n\n\n\nTELJÄN MARKKINOILLA\n\n\n Harvoin on omissa oloissaankaan elävä ihminen tullut pelkästään\n kättensä työllä toimeen. Aina on tarvittu sellaista, jota vieraalla\n on, mutta itsellä ei ole. Tavara hankittiin ensin vaihtamalla,\n sittemmin rahallakin ostamalla. Syntyi vakinaisia kauppapaikkoja.\n Sellaisia olivat Teljä Kokemäellä, Rikala Halikossa, Koroinen Aurajoen\n suulla sekä Koivisto, Tiuri ja ehkä nykyisen Viipurin ja Käkisalmen\n seudut Karjalassa.\n\n\nKokemäen joen varrella oli Ylistaron Teljä hämäläisten kuulu\nkauppapaikka.\n\nTeljään saapui kaikenlaista kansaa läheltä ja kaukaa vaihtamaan\ntavaroitaan. Sinne kokoonnuttiin myöskin pitämään suurempia käräjiä,\njoissa vapaat miehet neuvottelivat ja päättivät heimonsa asioista.\nSiellä kohtasivat toisensa hajaantuneiden sukujen jäsenet, ja sieltä\nlevisivät tiedot asioiden kulusta etäisiinkin erämaiden sopukoihin. Ja\njoskus kohtasivat siellä toisensa vannoutuneet vihamiehetkin.\n\nAseissa ei Teljän kaupunkiin saanut tulla, mutta ne sopi kylläkin\njättää lähistölle. Ilmeistä kahakkaa ei myöskään saanut kaupungissa\nsyntyä, mutta rauhoitetun kauppa-alueen rajahan oli lähellä ja sen\ntakana olivat vastapuolet omina isäntinään. Kauppapaikan rauha oli\nvälttämätön kaupan vuoksi, sillä muuten eivät ulkomaiden kauppiaat\nolisi uskaltaneet saapua sinne kalliine tavaroineen, ja tokkopa muuten\nolisi käynyt kunnollisesti omienkaan miesten kauppa. Järjestystä\nvalvoivat lujasti siihen toimeen määrätyt vartijat.\n\nPerkiön kylästä oli Teljään matkaa pitkälti, oli kokonaista kahdeksan\npenikulmaa vesitse kuljettavaa väylää. Siinä riitti soutamista ja\npurjehtimista moneksi päiväksi, sillä väliin oli vene vedettävä maitse\nkannaksien ylitse ja väliin kannettava pahimpien koskipaikkojen ohi.\n\nTätä väylää soutivat Perkiön veljekset vaimoineen. Lastina oli heillä\nnahkoja, tynnyrillinen tervaa, säkillinen nauriita ja toinen viljaa.\nNiillä aiottiin ostaa parisen hyvää kirvestä, kyntöaatran terä,\nsuolaa, ja vähän muutakin talossa tarvittavaa tavaraa, sillä Perkiössä\nei ihme kylläkin ollut kunnollista seppää. Naisten olisi tietenkin\nsaatava värikkäitä ulkomaan kankaita ja he supisivat muka keskenään\nsiitäkin seikasta, että miesten kannattaisi hyvin ostaa heille jokunen\nhopeasolkikin ketjuineen, sillä viljavuosi oli ollut hyvä ja metsäkin\noli luovuttanut runsaasti riistaansa. Hymähdellen miehet kuuntelivat\nvaimojensa puheita. Heistä piti vanhempi perää nuoremman hoitaessa\nensimmäistä airoparia. Naiset soutivat rinnatusten.\n\nMuutamaan koivikkoniemeen poikettiin syömään ja hieman lepäilemään.\nSitten jatkettiin taas matkaa.\n\nNyt alkoivat miehet keskustelun. Vähitellen kiertyi puhe vanhaan\nasiaan, Perkiön ja Latikan sukujen riitaan, joka jatkuvana verikostona\npainoi kumpaakin sukua ja vei vuoroonsa miehen kummastakin.\nAikoinaan se oli siinnyt ja syntynyt kalavesistä ja lappalaisten\nverotusoikeuksista. Veljesten isänkin oli kostava käsi tavoittanut ja\nkaatanut nelisen vuotta sitten Teijan lähistöllä. Hänen poikansa Turja,\nveljeksistä vanhempi, oli etäisillä riistamailla kohdannut isänsä\nsurmaajan ja jakanut vuorostaan oman käden oikeutta. Nyt oli varottava\nLatikan suvun miehiä.\n\n— Kohdannemme ne Teljän markkinoilla, siellä kun käyvät useasti,\nvirkkoi Turja. — Isoista sukua ovat Latikan miehet eivätkä hevillä\nhellitä. Minun pääni on vuorossa.\n\n— Jospa sopisivat, sanoi Turjan vaimo. — Kuusi miestä on mokoman riidan\nvuoksi jo heittänyt henkensä.\n\n— Sovintoon ne eivät sopeudu, ennenkuin ovat kostonsa tyydyttäneet.\nJäykkäpäisiksi ja pitkävihaisiksi ovat tunnetut. Kun minut ovat\nkaataneet, jää kosto sinun niskoillesi, Tiera. Poikani siihen ei vielä\nkykene.\n\nSoudettiin taas äänettöminä edelleen. Sitten Tiera, veljeksistä\nnuorempi, otti puheenvuoron ja jutteli harvakseen:\n\n— Mikäli niin käynee ja minun lienee sinut kostettava, niin tietenkin\nsen teen. Mutta parempi olisi laihakin sovinto kuin ikuinen riita,\nparempi molemmille. Keinolla tai toisella epäsopu pitäisi lopettaa.\nAjattelin tässä itsekseni, että mitähän, jos vetäisi asian nyt jo tällä\nmatkalla heimon käräjiin. Antaisi niiden päättää mitä päättänevät, ja\nkummankin puolen olisi siihen tyydyttävä.\n\n— Latikan suku ei siihen suostune.\n\n— Ellei suostu, niin minkäpä sille mahtaa, riita jatkuu silloin\nkuten ennenkin. Ja voinevathan vapaiden miesten käräjät pakottaa ne\nsuostumaan, jos katsovat yhteisen edun niin vaativan.\n\n— Eivät ne sekaannu sukujen välisiin riitoihin.\n\n— Ehkäpä hyvinkin sekaantuvat, kun kerrankin laskevat, kuinka monta\nmiestä verikosto meidänkin tienoiltamme kaataa.\n\nKeskustelu väsähti ja miehet siirtyivät taas omiin aatoksiinsa.\n\nIllan tullen yövyttiin tuttuun taloon. Aamun jo sarastaessa lähdettiin\njatkamaan matkaa ja saavuttiin Teljän kaupunkiin hyvissä ajoin.\n\n— Ehkäpä vedonnen heimon käräjiin, virkkoi Turja veneestä noustessaan.\n\nMarkkinapaikalla oli jo paljon kansaa kaupoillaan ja kaupantekoa\nkatsomassa. Ulkolaiset levittivät nähtäviksi runsaita aarteitaan.\nTurkiskiihtelykset vaihtoivat omistajaa. Tervatynnyreitä vyörytettiin\nvieraisiin pursiin ja erilaisia tavaroita nostettiin niistä maihin.\nHopeaa punnittiin ja paloiteltiin. Vilahtipa joskus näkyviin kaukaisen\nmaan rahakin. Ja tynnyrien ääressä maistelivat miehet etelän tulisia\nviinejä naisten ihaillessa kauppiaiden loistavia kankaita sekä\nkoruarkkujen kiiltäviä kalleuksia.\n\nPerkiön miehet möivät viljansa ja nauriinsa kotimaan miehille ja saivat\ntarvitsemansa työkalut. Tervansa he luovuttivat paksuvatsaiselle\nhollantilaiselle, ja silloin naiset saivat kankaansa sekä suolanelikon.\nTurkiksista otettiin vastineeksi selvää hopeaa, jolla sittemmin\nsaattoi ostaa mitä halusi, mutta Turja erotti nahkoista osan omiin\ntarpeisiinsa. Ruotsin miehiltä ostettiin pari keihästä ja vaskista\nsolkea. Näihin puuhiin kuluikin koko aamupäivä.\n\nIltapäivällä käytiin katselemassa markkinatouhua. Muutamalle\nseinustalle oli kokoontunut väkeä. Siellä pitkäkaapuinen muukalainen\npiti tulkin auttamana innokasta puhetta. Kummia tarinoita hän kertoi\njostakin ristin jumalasta ja oudoista ihmeteoista. Perkiöläiset\nkuuntelivat puhetta tuokion ja jatkoivat sitten kävelyään. Tällä\nkävelyllä sattuivat Turja ja Latikan suvun päämies silmäkkäin.\n\nKumpikin pysähtyi. Totisina, alta kulmainsa he mittailivat toisiaan.\nMiesten kasvoissa ei värähtänyt pieninkään piirre, mutta harmaat silmät\nvälähtivät pahaa ennustavina.\n\n— Tavataan, virkkoi jurosti Latikan mies.\n\n— Tavataan, vastasi yhtä jäykästi Perkiön Turja. Sitten lähti kumpikin\nomalle suunnalleen.\n\n— Jottapa pitikin sattua! valitti Turjan nainen.\n\n— Saman tekee, milloin vastakkain sattuu, kun kerran kuitenkin on\nsatuttava.\n\nTurja erosi muista ja poikkesi omille asioilleen. Vasta iltamyöhällä\nhän palasi majapaikkaan. Hänen kynkässään riippui leveäteräinen\nsotakirves.\n\n— Mistä ostit tuon ja mitä sillä teet? uteli Tiera.\n\n— Ruotsin mieheltä vaihdoin parhailla nahkoillani. Mitäkö sillä teen?\nPuhelin muutamain miesten kanssa ja ne kehoittivat minua tulemaan\naamulla käräjäpaikalle ja esittämään siellä asiani. Ehkäpä tarvinnen\nsilloin tämän kirveen.\n\n— Miekka olisi kätevämpi.\n\n— Kirvestä minä olen tottunut käyttämään kaikissa töissäni jo pienestä\npitäen.\n\nNurkassa istuva Turjan vaimo koetti hillitä liikutustaan. Mies heitti\nhäneen pitkän silmäyksen ja lähti ulos. Mutta pian hän palasi takaisin\nmukanaan komea hopeaketju, jossa oli kaksi suurta solkea. Näitä vaimo\noli ihaillut päivällä, ja mies ojensi ne nyt hänelle.\n\nVaimo kiitti hyvillään, mutta samassa jo alkoivat mielessä kierrellä\noudot aavistelut. Mitä ne olivat ja mistä ne tulivat, sitä hän ei\nyrittänytkään itselleen selvittää. Olon ne vain panivat alakuloiseksi\nja toivat sisimpään tyhjyyden tunteen. Hiljaa hän silitti miehensä\nkättä.\n\nAikaisin aamulla vapaat miehet kokoontuivat käräjämäelle. Ensin\nharkittiin ja päätettiin heimon yhteiset asiat. Sitten tuli yksityisten\nvuoro. Turja sai ensimmäisenä sanoa sanottavansa.\n\nHitaasti ja vaivalloisesti sanat tulivat hänen huuliltaan. Hän kertoi\nPerkiön ja Latikan sukujen erimielisyyden syyt ja luetteli sen uhrit.\nSitten hän mainitsi muut tietämänsä samanlaatuiset asiat. Ja muutamilla\ntotisilla lauseilla hän päätti sanontansa:\n\n— Näistä riidoista ei hyödy heimo eivätkä suvut. Kymmeniä parhaita\nmiehiä tuhotaan vuosittain. Pitäisi lopettaa tämä onneton tapa. Jos\nheimomme käräjät yksissä neuvoin päättävät sen lopettaa ja rankaisevat\nlujasti jokaisen päätöstä vastaan tehdyn rikoksen, niin päättyy\nverikostojen aika. Omassa asiassani sanon, että olen valmis puolestani\nrehellisesti ottelemaan Latikan miehen kanssa vaikkapa heti, mutta\nvaadin sellaista päätöstä, että sukujemme vihollisuuden ratkaiskoon\ntämä kamppailu, ja älköön kosto enää sen jälkeen uudistuko puolelta tai\ntoiselta.\n\nLatikan suvun päämies vastusti Turjan ehdotusta. Hänellä oli ikivanha\noikeus hakea kostonsa milloin ja missä halusi ja tästä oikeudesta hän\npiti tiukasti kiinni.\n\nPerkiön Turjan ehdotus pani miehet harkitsemaan asiaa syvemmin.\nLatikalla oli puoltajansa, mutta heitä oli vähemmän. Ja niin\npäätettiin, että Turjan ja Latikan oli ratkaistava aseilla asiansa heti\nja että kummankin suvun oli sen tulokseen tyydyttävä.\n\nSatojen miesten muodostaman kehän sisällä taistelivat riitaveljet\ntuiman taistelunsa. Latikka oli valinnut aseekseen pitkän miekan, mutta\nPerkiön Turja iski iskunsa uudella sotakirveellään.\n\nKehän ulkopuolella naiset kurkottivat päitään nähdäkseen taistelun\nkulun, mutta he yltivät näkemään vain aseiden välähtelyn. Väliin kohosi\nilmaan pitkä miekka, väliin leveä kirves.\n\nKauempana nojasi paksuun petäjään Turjan nuori vaimo kalpeana ja hiljaa\nväristen. Hän näki miten miesten piiri äkkiä liikahti. Sitten aseet\neivät enää kohonneet, mutta totinen ääni kuului sanovan:\n\n— Oikein langetti jumala tuomionsa!\n\n\nLatikan väki souti alakuloisena kotiaan kohden. Viitalla peitettynä\nmakasi venheen pohjalla suvun päämiehen kylmä ruumis.\n\nPerkiön väki souti sekin kaukaiseen kyläänsä. Tiera vaimoineen hoiteli\nairoja. Perää ei pitänyt kukaan. Turjan vaimo istui tuijottavin silmin\nvenheen pohjalla miehensä ruumiin vieressä. Käsissään hän hypisteli\nkuin unissaan Teijan markkinoilta ostettua hopeaketjuaan.\n\n\n\n\nTIURINLINNA\n\n\n Vanhoissa tarinoissa mainitaan joskus Tiurin linnan nimi. Tehdyt\n löydöt ja kivivallien laastitta tehty latomus osoittavat sen\n pakanuuden aikaiseksi, vaikka se ehkä osaksi uusittuna on ollut\n käytännössä 1400—1500-luvulle saakka. Linnan muurien sisällä sijaitsi\n kaupunki. Ruotsalaisten mainitaan vallanneen Tiurin v. 1411, mutta\n pian se joutui kronikan mukaan novgorodilaisten haltuun, oltuaan\n mahdollisesti heidän alaisenaan jo sitä ennenkin.\n\n\nKorkeaharjuisina kohosivat Vuoksen rantojen maat.\n\nHarjut kasvoivat komeata hongikkoa. Honkien lomitse siinsivät somat\njärvet. Niiden rannoilla oli asuttua maata.\n\nJärviä yhdisti toisiinsa leveä Vuoksi. Eräässä paikassa se soukkeni\nja ahtautui kahden harjun väliin. Kaksi saarta se jätti keskeensä ja\nkolmen koskensa väliin.\n\nSaarella kahden kovimman kosken välissä oli Tiurin kuulu linna ja\nkaupunki.\n\nYhtä ja samaa ne oikeastaan olivat, linna ja kaupunki. Linnan muodosti\nsaaren rannoille rakennettu kivivalli, jolla oli selässään hirsistä\nsalvettu, korkea varustus. Kaupunkina olivat varustusten takana\nsijaitsevat puiset talot.\n\nTalven saapuessa jäätyi virtava Vuoksikin vahvaan jäähän, mutta\nTiurin kosket eivät jäätyneet. Ne suojelivat kuohuillaan linnaansa ja\nkaupunkiaan niin talvella kuten kesälläkin.\n\nVieras ei päässyt väkisin Tiurin linnaan. Mikäli ei laskettu suosiolla\nsisään, sikäli sai jäädä ulkopuolelle. Tiurin linna oli valloittamaton\nlinna.\n\nPäästettiin Tiuriin sentään vieraitakin, jos olivat oikealla asialla.\nPurtensa saivat soutaa suvannon kautta linnanportille ja käydä sisään\nkaupunkiinkin, mutta aseet oli jätettävä jäljelle. Tavaransa he\nsaivat sitä vastoin tuoda sisään, sillä Tiurin kaupunki oli kuuluisa\nkauppapaikka. Ja niin liikkuikin kaupungissa valkoviittaisten\nkarjalaisten joukossa suippolakkisia Novgorodin miehiä, kookkaita\nRuotsin, Gotlannin ja Tanskan kauppiaita, etäisiä friisejä ja\ntoimeliaita saksoja Saksanmaalta. Kävipä eestejä lahden takaa, ja\nSuomen sukulaisia tuli omilta mailtaan. Mutta usein liikkuivat joukossa\nylinnä Perman heimolaiset, pohjoisen kaupan taitavat pitäjät.\n\nTiuri tunnettiin ja tiedettiin monen kuninkaan maassa.\n\nTurkiksia myytiin ja ostettiin. Ruotsin ja Tanskan miehet toivat\nhyviksi tunnettuja aseitaan ja muita takomataitonsa tuotteita. Saksat\nkävivät kauppaa koreilla kankaillaan, koruillaan ja viineillään.\nNovgorodin miehet ostivat vaskella ja hopealla, joskus kullallakin,\nantoivatpa väliin maksuksi bysanttilaisen tai arabialaisen\nrahankin. Turkiskantamuksien ohella vieraat vyöryttivät laivoihinsa\ntervatynnyreitä. Terva oli tunnettu hyväksi voiteeksi moneen asiaan.\nLienevät ostaneet ja myyneet monia muitakin tavaroita, kuten suolaa ja\nehkä orjiakin.\n\nTiurin kaupunki eli pulskaa elämää kauppansa, koskiensa, valliensa\nja maineensa suojassa. Se välitti hyvinvointia ja rikkautta kauas\nympäristöönsäkin.\n\nLaajojen seutujen keskuksena se lähetti laivastojaan milloin kaupan,\nmilloin sodan asioissa merien taakse hakemaan rikkautta ja kunniaa,\nryöstämään maita ja mantereita. Sen suuressa tuvassa neuvottelivat\nKannaksen mahtajat miestensä kanssa monet tärkeät asiat ja pitivät\njuhlavat pitonsa.\n\nMonet vuosisadat Tiuri eli kukoistuksensa kukkuloilla. Sen korkeat\nvallit uhmasivat vainolaista, mutta eivät jaksaneet uhmata aikaa.\nUusien aikojen koitettua, uusien aseiden saavuttua ja uuden uskon\nsysättyä syrjään entiset jumalat murtui Tiurinkin valta. Kauppa siirtyi\nmuualle ja linnakaupungin ylväs tarina päättyi.\n\nJälkimaailmalle kertovat menneistä ajoista vallien ja talojen\nsammaltuneet peruskivet, puiden ja pensaiden peittämät, joiden lomissa\nkesäisin kukkii metsäruusu, sekä muinaisten koskien uomat, joista yksi\non kuivana ja kahden pohjalla tekee matalaa matkaansa alakuloinen puro.\n\n\n\n\nITÄÄ VASTAAN\n\n\n Karjalaisten vanhin historia on ylen hämärä. Vuoden 1000—1100\n paikkeilla alkoi Karjalan kukoistuskausi, jonka aiheutti nähtävästi\n vilkas turkiskauppa. Karjalan lävitse kulkivat rikkaan idän kauppatiet\n ja nousevan Novgorodin vallan pääväylä länteen. Vaikka karjalaiset\n yleensä lienevät eläneet viimemainitun kanssa sovussa, käytiin\n epäilemättä ankaria taisteluitakin. Karjalaiset säilyttivät kuitenkin\n vapautensa vielä vuosisatoja.\n\n\nSuuren Aallokkaan luoteisrannikkoa suojeli linnojen pitkä rivi. Niitä\noli suurempia ja oli pienempiä ja ne olivat järjestelmällisesti\nsijoitettuja ja tarkoitustaan vastaavasti rakennettuja. Ne sijaitsivat\nniin tiheässä, että usein voitiin nähdä linnasta toiseen. Niiden\nturvissa saattoi seutujen tiheään asuva väestö elää rauhassa.\nLinnoitusten ketju oli tehty suojaksi itää, mutta myöskin länttä\nvastaan.\n\nMäkisalon korkea linna oli varustuksista itäisin ja samalla tärkeimpiä\nsekä vahvimpia. Se oli etuvarustus, joka ensimmäisenä otti vastaan ja\ntorjui vihollisen hyökkäyksen päästämättä vainolaista sisämaahan.\n\nMäkisalon linna sijaitsi Aallokkaan saaren korkealla ja\njyrkkärinteisellä kalliolla. Sen kolmea rinnettä mies ei pystynyt\nkiipeämään ylös. Neljäs oli loivempi, mutta sitä myöten pääsyn\nestivät kivistä miehen korkuiseksi ladotut vahvat ja leveät vallit.\nNäiden päällä oli vielä miestä korkeampi hirsivarustus, johon oli\ntehty tarpeelliset ampuma-aukot. Korkeahkosta tornista näki laajalti\nympäristöön ja Aallokkaan reunattomalle selälle, jonka pinnan rikkoivat\nvain kalastajien keinuvat alukset ja taivaanrannalla kirkkaan sään\nsattuessa näkyvät Valamon saaret.\n\nLinnan sisällä sijaitsivat asumukset. Karja sai suojaa kallioiden\nvälisessä syvennyksessä.\n\nKarjalaisilla oli omat syynsä varuillaan olemiseensa. Aikanaan olivat\nheidän heimolaisensa olleet lukuisina perustamassa Novgorodin valtaa.\nHe olivat olleet mukana kutsumassa läntisiä varjaageja — aseellisia\nkauppiaita — Novgorodin maille keskenään eripuraisten heimojen oloja\njärjestämään. Vieraitten heimojen päästyä sittemmin isännyyteen syntyi\nvähitellen Suuren Novgorodin valtakunta, joka aseidenkin avulla pyrki\nlaajentamaan alueitaan ja himoitsi omakseen myöskin karjalaisten\nturkisrikkaita maita.\n\nNovgorodilaiset olivat jo monesti retkeilleet Aallokkaan pohjois-\nja länsirannoilla, vaikka ylipäänsä olikin eletty kaupallisessa\nystävyydessä. Hyökkäykset oli torjuttu. Suomalaisetkin olivat joskus\npurjehtineet Nevan kautta kostoretkille karjalaisten rannoille,\nmutta heidän käyntinsä olivat tilapäisiä ja kotinsa kaukana. Etäiset\nviikingitkin olivat joskus saapuneet saalista ryöstämään. Heidätkin\noli osattu torjua. Moni heistä asettui asumaan karjalaisten joukkoon.\nMikäli saapui ystävänä, sikäli sai jäädä maan eläjäksi.\n\nPahin vaara uhkasi idästä. Ja kerran nähtiin taaskin Mäkisalon tornista\nulapalla suuri laivasto. Se tunnettiin Novgorodin asioilla kulkevaksi.\nViipymättä sytytettiin vainovalkeat. Väestö kiiruhti linnoihinsa ja\nniiden vahvat sotiveräjät sulkeutuivat.\n\nVihollisen suuri laivasto jakaantui kolmeen osaan. Osa suuntasi\nmatkansa länteen, osa koilliseen, mutta suurin osa purjehti Mäkisaloon.\nLinna saarrettiin ja sen yhteys sisämaahan loppui.\n\nVihollinen ei ryhtynyt heti hyökkäykseen, vaan osia siitä parveili\nympäristössä ryöstäen ja hävittäen kaiken eteensä sattuvan. Katkerin\nmielin katsoivat linnan puolustajat korkeilta valleiltaan, miten talo\ntoisensa jälkeen puhtaaksi ryöstettynä muuttui savuksi ja tuhkaksi,\nja miten aumatut viljatkin säälimättä poltettiin. Joitakin linnasta\nmyöhästyneitä vanhuksia ja paimenpoikia joutui vihollisen käsiin. Pojat\ntehtiin orjiksi, vanhukset kidutettiin kuoliaiksi.\n\n— Pannaanpa mieleemme miehet, sanoi Karu, Mäkisalon joukon päämies\nmiehilleen vihollisen ilkitöitä katsoessaan. — Vuoromme on meilläkin ja\nkahta vertaa laajemmin teemme puhtaiksi Novgorodin maita!\n\nMiehet nyökkäsivät äänettöminä. Niin oli tehty ennenkin puolella ja\ntoisella ja niin tehtäisiin vastakin.\n\nYmpäristön ryöstettyään ja puhdistettuaan vihollinen ryhtyi\nhyökkäykseen. Tiheinä parvina se nousi rinnettä ylös ja syöksyi linnaa\nvastaan. Tikapuita pystytettiin valleille nousun helpottamiseksi ja\nportteja yritettiin murtaa isoilla hirsillä, joita orjat kantoivat\nsotilaiden kilpien suojaamina. Hyökkäys torjuttiin ja vihollinen\nvetäytyi takaisin verisin päin.\n\nSeuraavana aamuna hämärän vielä vallitessa tapahtui toinen,\nedellistä kovempi hyökkäys, linnasta satoi kiviä, heittokeihäitä ja\nnuolia vihollisen joukkoon. Muutama parvi oli jo pääsemäisillään\nampuma-aukoista sisään, mutta sen niskaan kaadettu kiehuva vesi vei\nsiltä sisun. Kuumalta vedeltä eivät kilvetkään varjelleet. Tuskissaan\nhuutaen veden polttamat hyökkääjät pakenivat. Keskenkasvuiset poikaset\nampuivat mielissään heidän peräänsä nuoliaan surmaten monta vihollista.\n\nKolmannenkin kerran vihollinen uudisti hyökkäyksensä, mutta sekään ei\nhorjuttanut vahvaa linnaa.\n\nSeuraavina päivinä ei hyökätty. Silloin käytiin sotaa haukkumalla\nvastapuolta mahdollisimman nasevasti.\n\nHuomattuaan linnan väkivoimin valloittamattomaksi vihollinen päätti\nkäyttää toista keinoa. Kun ase ei auttanut, auttaisi aika sekä sen\nmukana saapuva nälkä ja jano.\n\nPuolustajilla oli runsaasti ruokaa. Linnassa oli vakinaiset\nviljavarastonsa ja syötävää oli tuotu mukanakin. Ja jos leipä loppui,\nniin olihan teurastettavana linnaan ajettua karjaa. Nälkään ei\nMäkisalon linna puolustajain mielestä kukistuisi.\n\nVeden saanti oli vaikeampaa. Kallion kolossa oli pienoinen lähde, joka\nhädin tuskin antoi juomaveden. Muu tarvittava vesi nostettiin järvestä\npitkiin nuoriin sidotuilla astioilla. Se oli vaikeaa ja monimutkaista\ntyötä, mutta se oli tehtävä, mikäli mielittiin pysyttää karja hengissä.\nPeseytymisestä kukaan ei puhunut enää sanaakaan. Pesu oli nyt turhaa ja\ntarpeetonta.\n\nVeden nostaminen järvestä päättyi kuitenkin äkkiä. Vihollinen sijoitti\nkaikkialle kallion juurelle aluksiaan, joiden miehistö katkaisi\nnostoköydet. Kiusallisia aluksia yritettiin upottaa ylhäältä, mutta\nkun purret asettuivat kallion kupeeseen kiinni, ei putoava lohkare\nsattunutkaan niihin, vaan molskahti kaaressa ulommaksi.\n\nNyt elettiin yksinomaan lähteensilmän varassa. Karu kävi tuon tuostakin\nhuolestuneena sitä silmäämässä. Vesi väheni vähenemistään. Karu asetti\nluotetun miehen lähteen ääreen vartioimaan ja jakamaan vettä niukoin\nannoksin, mutta sittenkin sen tulo väheni. Ja vihdoin se loppui melkein\nkokonaan. Päivässä sitä kokoontui vain kipollinen, joka jaettuna\nolisi merkinnyt pisaraa kutakin henkeä kohden. Karu määräsi veden\nsekoitettavaksi lehmien maitoon, mutta sittenkään ei juotavaa riittänyt\nkuin nimeksi, etenkin, kun melkoinen osa maito varoista oli ensin\nerotettava lapsille.\n\nMuutama päivä elettiin vedettä. Lihoja ei voitu enää keittää, vaan\nne syötiin paistettuina. Janoiset miehet leikkelivät teurastetuista\neläimistä paloja ja imeksivät niitä. Niissä oli toki vähän kosteata\nmehua.\n\nMiehet katselivat usein odottavina taivaalle, mutta syksyinen taivas\noli selkeä. Jokunen pilvi kulki siellä ja toinen täällä, mutta\nvettä ei niistäkään herunut. Tietäjä manasi avuksi ilmojen jumalan,\nkävipä loveen langenneena kutsumassa hätään kaukaisiakin mahtajia,\nmutta nekään eivät saapuneet aikanaan, vaikka velho väittikin niiden\nluvanneen apuaan.\n\nMiesten mieli painui pakostakin totisemmaksi. Monet laskettelivat\njanostaan välittämättä iloisia kompiaan aitokarjalaiseen tapaan, mutta\nuseat liikuskelivat jo allapäin. Eipä ollut paljon tehtävääkään.\nVihollinen ei hyökännyt eikä linnassa ollut muuta puuhaa kuin pajassa\ntakominen ja taottujen aseiden varttaminen sekä nuolien teko. Näihin\ntöihin kului liiasta ajasta vain osa.\n\nPojat sitävastoin puuhasivat ahkerasti. Vallien sisällä kasvoi\njoitakin puita, jotka oli jätetty kaatamatta siksi, että ne antoivat\nkesäistä aurinkoa vastaan varjoisaa suojaa ja estivät kalliot\nkuumenemasta paljain jaloin kävelemättömiksi. Puiden oksien varaan\npojat rakentelivat omia laitoksiaan, korkeita lavoja, joille he\nsitten keräsivät heittokivikasoja ja nuolivarastojaan. Miehet\nkatselivat hyväksyen kekseliäiden poikien puuhaa ja auttoivat heitä\ntyössään. Kaskipa Karu antaa heille suojaksi vihollisen nuolia vastaan\nmuutamia kilpiäkin. Pojat ripustivat ne viipymättä lavojensa kupeille\ntarpeellisiin paikkoihin ja odottivat kiihkeinä vihollisen hyökkäystä\nkäytännössä näyttääkseen keksintönsä etevyyden.\n\nNäin elettiin ja odoteltiin ratkaisua.\n\nKaru tarkkasi päivin ja öin vihollisen toimia. Vihollinen majaili\nhuolettomana elämöiden risuista kyhäämissään majoissa ja aluksissaan\nsekä odotteli nälän ja janon vaikutuksia.\n\nMuutaman kerran nähtiin vihollisen raahaavan leiriinsä karjalaisia\nnaisia. Heidät oli keinolla tai toisella ryöstetty kauempaa sisämaasta\nja heitä odotti synkkä kohtalo. Karu päästi tuiman kirouksen ja vannoi\nkaamean koston.\n\nKarulla oli linnan päämiehenä monet huolensa, mutta hänellä oli\nsitäpaitsi yksityisetkin murheensa, vaikka hän ei niitä julki\njulistanut eikä muutenkaan näyttänyt. Hänen ainoa poikansa oli ollut\nkalastamassa kaukana Aallokkaan ulapalla vihollislaivaston tullessa.\nViholliset olivat hänet kai siepanneet saaliikseen, ellei ehtinyt\najoissa paeta, jota oli vaikea uskoa.\n\nHuoli pojan kohtalosta kalvoi Karun mieltä. Nähdessään naisia\nkuljetettavan väkisin vihollisen leiriin palautui pojankin häviäminen\nyhä tuskastuttavampana hänen mieleensä. Vihollisen leirissä ei poikaa\nnäkynyt — kaipa ne olivat hänet heti tappaneet. Itsekseen huoaten isä\nlähti taas toimiinsa.\n\nPiiritys kesti kauan. Viimeisiä elukoita syötiin. Vain kaksi\nvähämaitoista lehmää lypsi lapsille enää juotavaa ja pian loppuisi\nsyötäväkin. Näin pitkää saartoa ei oltu ennen koettu.\n\nEräänä iltana Karu nousi torniin. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Se\npunasi känneiksi äärettömät metsät ja sen säteet leikkivät poltettujen\ntalojen mustilla raunioilla. Vihollisenkin leirissä oltiin tavallista\nhiljempaa. Useimmat kai nukkuivat. Luonnon suuren rauhan keskellä\ntuntui sodan kaameus ikäänkuin pahalta unelta.\n\nVihollisen leirin keskellä oli muita suurempi, riukupuiden varaan\nrakennettu ja kankaalla päällystetty maja. Sen ympärillä liikehti\nihmisiä. Karu syventyi touhua tarkkaamaan.\n\nMajasta syöksyi ulos hajahapsinen karjalainen nainen. Sotilaat ottivat\nhänet kiinni ja veivät takaisin. Kuului kimeä parkaisu ja epäselviä\nhuutoja. Sitten rauhoittui melu.\n\nKarun kädet puristuivat lujasti tähystysaukon hirteen.\n\nTuokion kuluttua kuljetettiin majan luokse puolialastonta vankia.\nHämärä esti jo selvän näkemisen, mutta Karu arvioi vangin\npitkäkasvuiseksi nuorukaiseksi. Kumma värähdys vavahdutti katsojan\nmahtavaa vartaloa ja mieleen iski paha aavistus. Jospa se olikin hänen\npoikansa?\n\nVanki vietiin majaan. Tuokion kuluttua hänet tuotiin jälleen ulos.\nHänet sidottiin läheiseen puuhun ja paita reväistiin yltä. Hämärässä\nkuulsi paljas selkä valkoisena.\n\nKaru kumartui ulos tähystysreiästä paremmin nähdäkseen ja ehkä\nkuullakseenkin. Vahvaruumiinen ja kovaluontoinen mies vapisi.\n\nMajasta tuli ulos komeapukuinen mies pysähtyen puuhun sidotun luokse.\nKuului puhetta, mutta sanoja ei erottanut. Sitten näkyi miten ruoska\nkohosi korkealle ja putosi läjähtäen valkoiseen selkään. Yhä uudelleen\nse kohosi ja putosi.\n\nKarun katse hämärtyi. Kädet puristuivat väliin nyrkkiin, väliin ne\ntarrautuivat kovaan hirteen. Hänen vierellään seisova vartiomies murisi\nitsekseen, mutta Karu ei sitä huomannut.\n\nTajuttomaksi piesty vanki raahattiin pois. Katsoja lähti tornista\nraskain askelin. Karu ei tietänyt oliko piesty poika hänen poikansa,\nmutta joka tapauksessa hän oli karjalaispoika. Ehkä oli oma poika, ehkä\nei. Oli miten oli, vaikeaa oli vahvan miehen olo. Mitään sanomatta ja\nkysymyksiin vastaamatta hän kulki linnan kallioilla illan pimetessä jo\nmustaksi yöksi.\n\nAamun hämärtäessä etsittiin päällikköä. Hänet löydettiin istumassa\nsyrjäisimmässä sopukassa pää käsien varaan painuneena.\n\n— Tursaan vuorella palaa merkkituli! Joudu katsomaan! huusi etsijä\npäällikön löydettyään.\n\nVasta toistamiseen huudettuaan mies sai Karun hereille. Hän ei\nollut nukkunut hiventäkään, mutta ainainen huoli, nälkä ja jano\nsekä eilisillan näky oli hetkeksi herpauttanut lujan miehen. Asian\nymmärrettyään hän riensi viipymättä torniin.\n\nTursaan etäisellä vuorella paloi tosiaankin kirkas merkkituli.\nVäliin se ikäänkuin sammui ja sitten leimahti taas liekkiin, paloi\npitempiä aikoja ja himmeni, pian uudelleen syttyäkseen. Outo ei olisi\nsen leikkiä ymmärtänyt, mutta Karu tulkitsi pian sen ilmojen halki\nlähettämän sanoman ja ilmoitti sen kokoontuneille miehilleenkin:\n\n— Vihollinen on lähtenyt pois Tursaan tienoilta ja purjehtii tänne päin.\n\n— Mitähän mahtanee merkitä? tiedusteli joku miehistä.\n\n— Sitä se merkitsee, että vihollinen kokoaa tänne kaikki voimansa.\nSitten se joko koettaa väkirynnäköllä kukistaa meidät, tai lähtee pois\nniine hyvineen. Omalta kohdaltani luulen, että saamme pian torjua\nankaran hyökkäyksen, kovemman kuin milloinkaan ennen.\n\nMiehet olivat mielissään sanomasta. Joutava olo päättyisi ja ratkaisu\ntapahtuisi puoleen tai toiseen. Linnan väen uutinen nostatti pian\njalkeille.\n\nAamulla tiedoitettiin Karkianmäeltäkin kolmannen vihollisjoukon\nlähteneen purjehtimaan Mäkisaloon päin.\n\n— Meidät ne aikovat nutistaa, Karu tuumaili. — Heikompia ovat Tursaan\nja Karkianmäen linnat, mutta hyvin jaksoivat puolustautua. Pienemmät\nvihollisjoukot niillä kyllä oli vastassaankin. Nyt kaikki vainolaiset\nkokoontuvat tänne ja pian kysytään nälkäisten miestemme sisua.\n\nPäivemmällä linnan miehet katselivat vihollisen apuvoimien tuloa.\nKymmenillä suurilla aluksilla niitä saapui. Sadoiksi laskettiin\ntulijoiden pääluku.\n\nIltapäivällä kutsuttiin Karu portille. Siellä häntä odotti vihollisen\npäällikkö kirjavine seurueineen.\n\nMahtipontisin sanoin ja viitaten suurin elein äsken saapuneisiin\napujoukkoihin vihollispäällikkö vaati linnan antautumista. Tulkki\nkäänsi sanat karjalaksi.\n\n— Mitä luvataan, jos antaudumme? tiedusteltiin vastapuolelta.\n\n— Henkenne saatte pitää ja lähteä vapaasti kotiinne, vastattiin. —\nSitäpaitsi on teidän ruvettava liittoon Novgorodin kanssa.\n\nKaru raapi ivallisesti hymähtäen leuanaluspartaansa ja virkkoi sitten:\n\n— Hyvin sinut ja sinun lupauksesi tiedän ja tunnen, paksu Matvei. Sinä\net kai ilenne väittää milloinkaan pitäneen lupauksiasi? Käännä sille\nsanani suoraan, tulkki.\n\nTulkki ei uskaltanut kääntää. Karu viittasi luokseen muutaman miehensä,\njoka Novgorodin kauppamatkoillaan oli oppinut venäjän kielen. Mies\nkäänsi vastauksen mielissään irvistellen.\n\nPäällikkö Matvei ei silti ottanut suuttuakseen. Naureskeli vain ja\nsanoi pitävänsä sanansa.\n\n— Sano sille, että mokoman miehen puheisiin ei uskota, ja että ennemmin\nhän ottanee väkisin taivaalta kuun kuin Mäkisalon linnan. Ja sano sille\nvielä lisäksi, että ellei hän heti häviä täältä, niin ripustamme pian\nhänet isosta vatsastaan Novgorodin portille muille varoitukseksi.\n\nTulkki käänsi Karun puheet täsmälleen ja hiukan omillaankin höystäen.\nMatvei vaan nauraa hohotti.\n\n— Lopuksi saattanet sanoa ryssälle, että hän on suuri sika. Matvei ei\nsuuttunut vieläkään, mutta muuttui jo totisemmaksi.\n\n— Et arvanne, että poikasi on minun armoillani, virkkoi hän tuokion\nmietittyään. — Aikaisemmin en sitä tietänytkään, mutta eilisiltana\ntunsi muuan karjalaistyttö — lienee vaikka morsiamensa — nuoren miehen.\nSiitä se asia selvisi. Jos antaudut, niin poikasi saat eheänä takaisin.\nMuuten ruoskitutan hänet kuoliaaksi.\n\nKarun piirteet kovenivat. Matvei odotti vastausta tuokion ja virkkoi:\n\n— Neuvoisin sinua säästämään poikaasi.\n\n— En antaudu.\n\n— Etkö silläkään uhalla, että näet omilla silmilläsi ainoan poikasi\nkuolevan?\n\n— En.\n\nKaru käänsi Matveille selkänsä ja lähti linnaan. Matvei vetäytyi\nseurueineen omiensa luokse.\n\n— Jospa sentään pitäisi nyt sanansa, virkkoi muuan pelkuriksi epäilty\nmies.\n\n— Älä usko ryssään äläkä anna sille pikkusormeasikaan tai muuten se\nvie koko ruumiisi ja vielä sielusi kaupanpäällisiksi, ärähti Karu, ja\nsiihen päättyi se puhe.\n\nRatkaiseva hyökkäys oli nyt tiedossa. Karu päätteli sen tapahtuvaksi\naamunkoitteessa ja ryhtyi toimiin sen varalta.\n\nVihollisenkin leirissä oltiin kovassa työssä. Sieltä kuului huutoa ja\nkirveiden kalsketta.\n\nIllansuussa saapui päällikkö Matvei jälleen portille tapaamaan Karua.\nHänen seuralaisensa kuljettivat mukanaan puolialastonta nuorukaista.\n\nKaru katseli tulijoita portin viereisestä ampuma-aukosta. Hän tunsi\nnuorukaisen pojakseen.\n\n— Näet väkemme paljouden, puhui Matvei. — Väkisin otamme linnasi ellet\nhyvällä antaudu. Toin mukanani poikasi. Saat hänet heti kun avaat\nportin.\n\nKaru ei vastannut.\n\n— Et taida paljoakaan välittää pojastasi, jatkoi Matvei. — Kysyn vielä\nviimeisen kerran: antaudutko?\n\n— En.\n\n— Hyvin olen pidellyt poikaasi, nauroi vihollisen päällikkö. — Katso!\n\nPäällikkönsä viittauksesta repäisivät sotilaat vaatteen pojan\nhartioilta ja käänsivät hänen selkänsä isän nähtäväksi. Se oli ruoskan\nylt'yleensä veriseksi repimä.\n\nIsän huulilta kuului vain alkuunsa tukahdutettu huokaus.\n\n— Vielä paremminkin voin häntä kohdella! ärjyi Matvei. — Päästäkää\nhänen suunsa auki, miehet! Puhu isällesi, poika, ja kehoita antautumaan.\n\n— En kehoita! huusi poika. — Älä usko niitä, isä! Jos minut tappavat,\nniin osaan kuolla.\n\n— Tukkikaa sen suu! ärähti Matvei. — Tuleen tuo vietävän sikiö!\nVihollisjoukko siirtyi nuolenkantaman päähän. Nuorukainen riisuttiin\nalastomaksi ja sidottiin jaloistaan kallion kupeessa kasvavaan pieneen\npetäjään. Kädet köytettiin lujasti yhteen. Pää vain kosketti maata.\nSitten kiduttajat keräsivät kuivia risuja, asettivat ne verisen selän\nalle, ja sytyttivät tuleen. Kamala tuska väänsi nuorukaisen kasvot\nmuodottomiksi, mutta hän ei äännähtänytkään.\n\nTekonsa tehtyään hirmutyöntekijät vetäytyivät kauemmaksi nauramaan ja\nilkkumaan. Ja heidän lisäkseen tuli alempaa sadoittain täysissä aseissa\nolevia miehiä.\n\nKaru seisoi ampuma-aukossa käsivarret ristissä rinnallaan. Hänen\nkasvonsa olivat kalpeat ja hengityksensä kulki raskaana. Miehet\nkatselivat onnettoman kärsimyksiä nyrkkejään puristellen. Muuan heistä\nriensi Karun luokse ja huusi kiihtyneenä:\n\n— Avatkaamme portti ja syöksykäämme ulos! Pelastamme poikasi.\n\n— Ei, vastasi päällikkö. — Viholliset ryntäisivät sisään.\n\nSitten välähti hänen silmissään tuima välke ja hän sieppasi lähimmältä\nmieheltä keihään. Kalliolla kiemurteli nuorukainen sietämättömissä\ntuskissa.\n\nKaru katsoi poikaansa hetkisen ja hänen kasvoilleen levisi rakastavan\nisän hymy. Sitten hän kallistihe taakse päin, kokosi voimansa\nhirvittävään ponnistukseen, tähtäsi tarkoin, ja lennätti keihäänsä. Se\nosui maaliinsa ja päätti nuorukaisen tuskat.\n\nMiehet katsoivat päällikköään ihmetellen.\n\n— Oikein teit, virkkoi heistä muuan.\n\nKaru nojasi hirsiseinään. Kylmä hiki valui hänen otsalleen piirtäen\nvalkoisia juovia likaantuneille kasvoille. Sitten hän istahti\nvarustuksen reunalle ja viipyi siinä kauan. Miehet hiipivät yksitellen\npois, sillä he ymmärsivät päällikkönsä yksinolon tarpeen.\n\nAikansa istuttuaan Karu lähti liikkeelle. Hänen kasvoillaan ei enää\nnähty hymyn häivettäkään ja aikaisemmin iloisina pälyilleet silmät\nolivat nyt tutkimattoman totiset.\n\nKoko yön hän kierteli paikasta toiseen. Keskiyöllä hän osui jyrkänteen\nreunalle ja huomasi silloin, ettei vihollisaluksia ollutkaan enää\nvedenottoa estämässä. Hän pani heti miehensä nostamaan vettä.\nVirkistävä vesi valoi linnan puolustajiin uuden elämän.\n\nPäivän vasta heikosti sarastaessa vihollinen hyökkäsi. Valtavina\nlaumoina se rynnisti, mies toisessaan kiinni, kilvet valmiina\nvastaanottamaan ylhäältä singottuja keihäitä, nuolia ja kiviä. Kymmeniä\ntikapuita pystytettiin valleja vasten ja niitä pitkin kiipesi mies\nmiehen takana. Ja miehen kaaduttua keihään lävistämänä tai nuolen\nsatuttamana oli sijalla jo toinen.\n\nValtaisilla hirsillä jyskytettiin portteja. Hirren pään iskiessä\nkumahti portti aina pahaenteisesti. Puusta tehdyn, miesvoimalla\nkannatetun katoksen suojaamina orjat työnsivät portinmurtajaansa\ntahdissa edes ja takaisin, ja yhä pahemmin natisivat itäisen portin\nliitokset. Puolustajat koettivat murtaa katosta viskaamalla sen päälle\nraskaita kiviä. Ne vain lisäsivät katon painoa, mutta eivät jaksaneet\nmurtaa sitä rikki. Vihdoin työntyi jo hirsi portin lävitse.\n\n— Tänne miehiä! huusi Karu, joka oli aina läsnä uhkaa vimman vaaran\npaikalla.\n\nMiehiä juoksi hätään. Portin tueksi kannettiin tuota pikaa hirsiä ja\nkasattiin iso kiviröykkiö. Silloin murskasi hirsi jo toisenkin aukon.\nSen takaa näkyivät vihollisen riemuitsevat naamat.\n\nLennättäessään aukosta keihästä vihollisparveen huusi Karu:\n\n— Jousimiehiä tänne!\n\nJousimiehet tulivat. Hirren pään vetäytyessä uuteen syöksyyn he\nsinkauttivat avoimeksi jääneestä aukosta nuolensa tiheään orjaparveen,\njolla ei ollut kilpiä suojanaan. Jokainen nuoli kaasi miehen. Hirsi\nputosi maahan. Nyt suuntasivat jousimiehet nuolensa katoksen kantajiin.\nPian olivat nekin saaneet tarpeensa. Katos mätkähti maahan ja jäi\nporttia vasten kallelleen. Miehiä syöksyi sitä pitkin valleille.\nKeihäillä heidät työnnettiin takaisin.\n\n— Vihollinen tuli sisään vallin toisesta päästä!\n\nKaru riensi miehineen hätään. Kolmisenkymmentä novgorodilaista oli jo\nsisäpuolella ja lisää kiipesi vallin yli.\n\nVimmatulla taistelulla tuhottiin sisään päässeet ja siirryttiin taas\ntaistelemaan valleille.\n\nItäisen portin takana vihollisella oli sillä välin omat puuhansa. Karun\nvietyä miehiä toiseen paikkaan jäi porttivalleille vähän puolustajia.\nKaatuneen katoksen alle ryömineet viholliset sytyttivät kaikessa\nrauhassa kivivallin päällä olevan hirsivarustuksen tuleen ja pian\nloimusi kuiva puu jo ilmiliekissä.\n\nTulen kohdalla taukosi taistelu. Puolustajat katselivat ällistyneinä\nmokomaa temppua ja hyökkääjät odottivat iloisina tulen vaikutusta.\nMuualla jatkui taistelu keskeytymättä.\n\nKaru huudettiin taaskin hätään. Kun tulta ei voitu enää sammuttaa, hän\nmääräsi heti repimään vallista tulen viereisen sivustan. Nostetulla\nvedellä jaksettiin varjella tulen leveneminen toiselle sivustalle.\n\nPian nähtiin kumma tapaus: puolustajat repimässä hirsivarustusta\nsisäpuolelta ja hyökkääjät samassa toimessa ulkopuolella.\n\nTehty aukko rajoitti tulen leviämisen, mutta kivivallille olisi nyt\nhelppo kiivetä, ellei elävistä ihmisistä jaksettaisi muodostaa siihen\nuutta varustusta. Karu kokosi miehet, mikäli ne vain suinkin muualta\njoutivat, aukkoon, ja päällikkö Matvei lähetti samoin siihen parhaan\nväkensä. Hurjasti huutaen syöksyttiin vastatusten. Nyt taisteltiin\nmelkein rinta rintaa vasten, ja kirveet, miekat, nuijat sekä puukot\nolivat kätevimpiä käsitellä.\n\nPojat saivat nyt odottamansa tilaisuuden. Lavaltaan pojat lennättivät\ntappavia nuoliaan ja kipeästi koskevia kiviään vihollisten sekaan. He\nolivat jo taitavia jousenkäyttäjiä ja heittokivensä he saivat osumaan\nketterästi liikkuvaan oravaankin, saatikka sitten isoihin miehiin. Ja\naina he älysivät tähdätä sellaiseen paikkaan, jota kilpi ei suojannut.\nKaru huusi kesken kiivasta ottelua heille kiittävän sanansa. Päällikön\nkehaisu pani pojat toimimaan vieläkin innokkaammin.\n\nNaisetkin auttoivat yhteistä asiaa. He nostivat kiireen kaupalla vettä\njärvestä, keittivät sen kattiloissaan kiehuvaksi, ja kantoivat sen\nsikäli vallien luo miesten käytettäväksi. Odottamattaan sai vihollinen\nniskaansa kiehuvan vesiryöpyn. Naiset myöskin sitoivat sekä hoivasivat\nhaavoittuneita parhaan taitonsa mukaan.\n\nAurinko oli kiivennyt jo sangen korkealle. Itsestään, kenenkään\nkäskemättä taukosi taistelu hiljaisemmaksi.\n\nVoitostaan varsin varmaa päällikkö Matveita alkoi jo arveluttaa. Paljon\nmiehiä oli jo kaatunut ja haavoittunut ja muut olivat ylen uuvuksissa.\nAlemmat päälliköt napisivat ja miehetkin olivat leikkiin haluttomia.\nMatvei päätti kuitenkin tehdä viimeisen yrityksensä.\n\nPäällikkö Karukin arvioi tähänastisen taistelun tuloksia. Paljon oli\nkarjalaisiakin kaatunut. Jos vihollinen ryntäisi vielä kerran mistään\nvälittämättä, niin tuskinpa vallin aukkoa jaksettaisiin kauankaan\npuolustaa.\n\nPäällikköjensä ajamina novgorodilaiset syöksyivät vielä kerran\naukkoon. Muualla ei enää hyökätty muuten kuin puolustajain voimien\nhajoittamiseksi.\n\nKarjalaiset kerääntyivät aukolle jättäen muualle vain vartiomiehet.\nTaisteltiin viimeinen taistelu.\n\nSitkeästä vastarinnasta välittämättä vihollinen nousi jo kivivallille.\nPuolustajat syytivät sen takaa kiviään ja pistivät sekä hakkasivat\naseillaan. Vastarinta oli jo murtumaisillaan, kun Karu äkkiä hyppäsi\nmuurille ja alkoi sitä puhdistaa. Hänellä oli jättiläisen voimat ja\ntalttumaton tarmo. Nokeutuneena, revityin vaattein, nuoli törröttämässä\nlakissaan, ja verta vuotaen riehui hän vihollisten ja nokisien hirsien\nkeskellä mustana paholaisena. Hänen kilpensä oli raskas, sillä siihen\noli heitetty jo monta keihästä, mutta niistä välittämättä hän piti\nsitä kädessään. Salamana risteili hänen miekkansa. Ja kun hän oli\naikansa riehunut, oli valli hänen kohdaltaan puhdas vihollisista.\nHänen miehensäkin ponnistivat kaikki voimansa ja ajoivat vihollisen\nverissäpäin takaisin.\n\nPäällikkö Matvei raivosi miestensä takana, mutta hänen sotilaansa\nperääntyivät hänestä välittämättä. He pelkäsivät mustaa paholaista.\n\nKaru katsoi vallilta vihollisten peräytymistä. Hän näki sen vetäytyvän\nyhä kauemmaksi. Silloin hänen silmiinsä osui poikansa puussa riippuva\nruumis.\n\n— Kostan puolestasi! karjaisi hän, heitti kilpensä kaatuneiden\nvihollisten sekaan, ja syöksyi alas.\n\nKarjalaiset katselivat hänen huimaa menoaan ihmeissään, mutta jopa\ntarttui hillitön vimma heihinkin. Väsymys unohdettiin ja riennettiin\nkovasti huutaen päällikön perässä.\n\nMonin verroin ylivoimainen vihollinen ei enää yrittänytkään\nvastarintaa. Kauhun valtaamana se riensi aluksiinsa jättäen jälkeensä\nkaikki tavaransa. Hurjistuneet karjalaiset rynnistivät tiheimpiin\njoukkoihin ja tekivät sikäli säälitöntä jälkeä.\n\n— Missä on roisto Matvei? karjui karjalaisten päällikkö iskujensa\nlomassa. — Tapan hänet!\n\nMatvei kahlasi juuri alukseensa, kun Karu tavoitti hänet, työnsi miekan\nhänen kylkeensä ja musersi toisella valtavalla iskulla hänen kypäränsä\nja päänsä. Ruumiin hän potkaisi aaltojen vietäväksi.\n\nNovgorodin hyökkäys oli torjuttu ja Mäkisalon linna sekä karjalaisten\nitsenäisyys pelastettu, mutta raskaat uhrit oli taistelu vaatinut ja\nvienyt.\n\n\nVuodet kuluivat, ajat muuttuivat.\n\nMäkisalon linnaan johtavaa polkua kapusi sauvansa varassa vapiseva\nvanhus. Kallion korkeimmalle huipulle päästyään hän istahti kovalle\nkamaralle ja antoi katseensa lipua Aallokkaan kimaltelevan ulapan\nylitse. Tuuli liehutteli hänen valkoisia hapsiaan ja pitkää valkoista\npartaansa.\n\nKaruna hänet mainittiin, kuuluna Mäkisalon päällikkönä, jonka maine eli\nkirkkaana heimon keskuudessa. Kerran vuodessa, kesän jo loputtua ja\nsyksyn karistaessa puiden lehtiä, hän nousi linnavuorelle muistelemaan\nmuinaisia asioita ja arvailemaan tulevaisia.\n\nKauan hän istui aatoksissaan katsellen linnansa lahoavia hirsiä ja\nravistuvia kivivalleja, taivasta ja järven ulappaa.\n\nSelältä purjehti alus. Karu tunsi sen Novgorodin miesten laivaksi.\n\n— Liittoon ovat heimoni nykyiset miehet taipuneet novgorodilaisen\nkanssa, ajatteli hän alusta katsellessaan. — Liittoon ja\naseveljeyteenkin. En jaksa luottaa idän miesten ystävyyteen. Kukapa\nheimoni tulevaiset kohtalot tietänee.\n\n\n\n\nKARJALAISET HÄÄT\n\n\n Naisen ryöstämällä aviokseen ottaminen muuttui vähitellen sovinnolla\n tapahtuvaksi naimiskaupaksi, vaikka lunnaiden maksaminen muodossa\n tai toisessa jatkuikin. Naimiskauppojen onnellista tekoa alettiin\n juhlia iloisena perhetapahtumana ja niin muodostuivat näistä\n tilaisuuksista vihdoin varsinaiset häät, joita vietettiin komeasti ja\n perinpohjaisesti. Kertomuksen runo on Kantelettaresta.\n\n\nVeikko nai naisen Naakaviidan talosta.\n\nTytön katseltuaan ja sopivaksi havaittuaan hän pistäytyi eräänä yönä\nNaakaviitaan ja sitaisi silkkinauhan tytön aitan ovenripaan. Aamulla\noli nauha kadonnut. Tyttö oli suostuvainen lähtemään Veikkolaan\nminiäksi.\n\nVähän myöhemmin hän käväisi puhemiehensä kanssa Naakaviidan tuvassa.\nPeräpöydälle hän asetti lahjansa. Isäntä otti ne vastaan suostuen siten\nantamaan lahjojen tuojalle tyttärensä. Puhemies sopi hänen kanssaan\nmuista ehdoista ja niin oli asia sikäli selvä.\n\nAikanaan kävivät Naakaviidan isäntä ja emäntä tarkoin katsomassa ja\narvioimassa Veikon kotitalon. Se havaittiin vauraaksi ja hyväksi.\nVeikkolan väki käväisi vuorostaan Naakaviidassa ja päätteli talon\nlaatuisaksi. Kaupat päätettiin. Häät sovittiin pidettäviksi\nNaakaviidassa.\n\nHäät tuottivat morsiamen vanhalle emolle paljon puuhaa. Talon arvo\nvaati komeita häitä, joihin käskettäisiin paljon vieraita, joilta ei\nsaisi puuttua mitään. Suurella touhulla teurastettiin iso härkä ja\nlampaita, lihoja paistettiin ja lampaan lapoja palvattiin, moninaisia\nkyrsiä ja piirakoita leivottiin ja olutta pantiin. Ja viimeksi\npestiin valtava tupa loistavan puhtaaksi sekä varattiin häävieraille\nnukkumatiloiksi olkia ja taljoja.\n\nTämän touhun kestäessä kulki morsian talosta taloon antia keräämässä.\nYhdestä talosta annettiin yhtä lajia, toisesta toista, etupäässä\nlankoja, villoja ja pellavaa. Emännäksi aikovaa piti itse kunkin auttaa\nomavaraisen elämisen alkuun. Sitä vaati vanha ja hyvä tapa.\n\nNaakaviidan isäntä kulki käskemässä vieraita häihin.\n\nSanottuna aikana vieraita alkoi jo saapuakin. Sulhanen lennähti\nensimmäisenä pihaan korskeimmalla hevosellaan ja reessään suurimman\ntappamansa karhun nahka ja lisäkomeutena vielä hirventalja. Reessä\nistui toisena puhemies.\n\nSitten tuli Veikkolan muu väki. Ja väkeä alkoi vähitellen lappaa\ntaloon joka suunnalta. Kaikki olivat juhlatamineissaan ja kullakin\noli mukanaan parhaita eväitään sen varalta, ettei häätaloa syötäisi\nkerrallaan puhtaaksi. Eväät annettiin Naakaviidan emännälle, joka\nkorjasi ne taiteensa ja aikanaan nautittaviksi.\n\nKolme päivää kestivät Naaka viidan mainiot häät. Moninaisilla menoilla,\ntaioilla ja neuvoilla valmisteltiin nuorien yhteen yhtymistä. Miesväki\nkäsitteli sulhasta ja naisväki neuvoi morsianta. Ja väliin helähti\nkantele. Silloin lauloivat partasuut uroot suurista teoista ja syvistä\nsynnyistä.\n\nMorsian istui karsinassa itkijänaisten keskellä. Sulhanen eleli tuvan\nperillä vakavien miesten parissa.\n\nKarsinassa neuvoivat tuttavat miehelään lähtijää uuden talon tavoille:\n\n    »Vielä meitä neuvotahan,\n    Orpoa opetetahan —\n    Kuules neiti, kuin sanelen,\n    Kuin sanelen, kuin puhelen:\n    Menet toisehen talohon,\n    Perehesen vierahasen,\n    Toisin siellä, toisin täällä,\n    Toisin toisessa talossa,\n    Perehessä vierahassa —\n    Tap' on toinen ottaminen,\n    Entinen unohtaminen.\n    Pitäisi sinun piteä\n    Pää tarkka, tania mieli,\n    Ymmärrys yhentasainen,\n    Iltasella silmät virkut\n    Valkiita virittämähän,\n    Aamusella korvat tarkat\n    Kukon ääntä kuulemahan.\n    Konsa kukko kerran lauloi,\n    Lauloi kerran, lauloi toisen,\n    Silloin aika nousta nuoren,\n    Hetki haikia havata.\n    Kons' ei kukko laulakana\n    Ei äännä isännän lintu;\n    Piä kuuta kukkonasi,\n    Otavaista oppinasi.\n    Käy sie ulkona usein,\n    Käy sie kuuta katsomassa,\n    Otavaista oppimassa,\n    Tähtiä tähyämässä;\n    Konsa oikein on otava,\n    Sarvet suorahan suvehen,\n    Pursto perin pohjaisehen,\n    Silloin nuorten nousuaika,\n    Vanhojen lepuuaika.\n    Silloin aikasi sinunki\n    Nousta luota nuoren sulhon,\n    Viereltä verevän sulhon;\n    Saaha tulta tuhkasista,\n    Valkiata vakkasesta.\n    Kutkuttele kullaistasi,\n    Katkuttele kaunoistasi:\n    'Anna tulta armaiseni,\n    Valkiaista marjaseni!'\n    Saat sie piitä pikkuruisen,\n    Tauloa taki vähäsen;\n    Iske tuli tuikahuta,\n    Tikkurintahan viritä.\n    Lähe läävähän samalla\n    Läänimään emännän läävä,\n    Käy sie kuunnellen kujassa,\n    Kuunnellen kujan takana,\n    Ammoiko anopin lehmä,\n    Hirnuiko apen hevonen,\n    Kylyn lehmä kytkäsevi,\n    Naukasee naon vasikka,\n    Heinän hienon heittäjäistä,\n    Apilan ojentajaista.\n    Käy kujaset kuukistellen,\n    Läävänpohjat längistellen,\n    Olet lehmille ojenna,\n    Heposelle heinät heitä,\n    Heinät varsoille valitse.\n    Katso karkkokarsinoa,\n    Emälammaslattiata,\n    Luo silmät sikoinki päälle;\n    Elä sie sioille singu,\n    Elä potki porsahia,\n    Kanna kaukalo sioille,\n    Purtilonsa porsahille,\n    Kun sitte tulet tupahan,\n    Tule kolmena tupahan,\n    Tuo sie luuat, tuo sie lunta,\n    Itse tule kolmantena.\n    Kun sie lattiita lakaset,\n    Elä lapsia lakase;\n    Nosta lapset laavitsalle,\n    Pese silmät, pää silitä,\n    Anna leipeä kätehen,\n    Vuole voita leivän päälle;\n    Kun ei leipeä talossa,\n    Anna lastunen kätehen.»\n\nVasta toisena päivänä sulhanen sai nähdä morsiamensa. Silloin annettiin\nnuorikko komeasti koristeltuna miehelle illansuussa ja peitetyin päin.\nKylmä oli nuorten aitta, mutta kylmän korvasi oma lämpö.\n\nKolmantena päivänä jatkettiin pitoja. Suuren tuvan joka sopessa\niloittiin ja tarinoitiin. Pitkät pöydät notkuivat ruokien ja juomien\npainosta, ja isäntäväki katsoi tarkkaan, ettei keneltäkään mitään\npuuttunut.\n\nPäivän jo hämärtyessä alkoivat itkijänaiset taas valituksensa. Sulhanen\nsaapui aitasta tupaan täysissä lähtötamineissaan ja vyöllään miekka,\narvomiehen merkki. Ja pian tuotiin tupaan nuorikkokin.\n\nItkusilmin lähtijä valitti eron haikeutta, ylisti kaunoista kotiaan,\nisän ja äidin hyvyyttä, siskoparven hellää mieltä ja kasvinkumppalien\nystävyyttä. Itkien hän sanoi hyvästit entiselle elämälleen. Kotvan hän\nviipyi isänsä käsillä, kauimmin emonsa povella.\n\nEmonsa eteen hän polvistui ja tämä sitoi hänen päähänsä valkean hunnun,\nnaidun naisen arvomerkin.\n\nKantele helähti soimaan. Veikko vei nuorikkonsa rekeensä, ja lennätti\nhänet huurteisten metsien läpi tulevaan kotiinsa, jossa odottivat vielä\nuudet juhlat ja niiden päätyttyä pitkä, työstä rikas arkinen elämä.\n\n\n\n\nLÄNTTÄ VASTAAN\n\n\n Aikojen kuluessa oli Suomen ja Ruotsin välille muodostunut vilkas\n kanssakäyminen. Molemmin puolin tehtiin rauhallisia kauppamatkoja,\n mutta myös sotaretkiäkin. Suomalaisten sotaretket Ruotsiin jatkuivat\n vielä viikinkiajan loputtuakin. Arvellaan Ruotsin kuninkaan Eerikin\n 1150-luvulla tehneen Suomeen sotaretken lopettaakseen suomalaisten\n epämieluisat vierailut. Hänen mukanaan seurasi piispa Henrik, joten\n matkasta muodostui samalla ristiretki, jonka toiset arvelevat\n suuntautuneen Aurajoen tienoille, toiset taas Satakunnan rannikoille.\n\n\nKorkeilla kukkuloilla syttyivät vaino valkeat. Viesti kulki kylästä\nkylään ja pitäjästä pitäjään kutsumassa miehiä taisteluun.\n\nMonet saapuivat, monet jäivät saapumatta. Vanhojen jumalien palvojat\nriensivät puoltamaan uskoaan ja vapauttaan. Ristin-Kiesukseen\nuskovat jäivät enimmäkseen kotiinsa. Heistä saapui joku yhtyäkseen\nuskolaisiinsa.\n\nVähitellen oli uusi usko vallannut jalansijaa Suomen rannikolla. Miehen\nja naisen se oli saanut valtoihinsa siellä, toisen täällä, ja sitten\noli jo yhä useampi hyljännyt isien jumalat. Se oli hiipinyt esiin\nhiljakseen ja jakaen sikäli miehet ja miesten mielet kahtia. Ja nyt se\nsaapui voimalla ja väellä levittämään valtaansa.\n\nVähän saapui miehiä rannalle. Etäisimmät eivät ehtineet ajoissa\nperille. Hyökkääjä oli saapunut huomaamatta läntisen meren takaa\nheimolaistensa ja uskolaistensa pariin Ahvenanmaan saaristoon ja\npurjehti nyt sopivalla tuulella sieltä äkkiarvaamatta Suomen rantaan.\nVihollislaivaston etumaiset alukset työntyivät jo näkyviin saarien\ntakaa.\n\nSeudun korkeimmalla kukkulalla seisoi Korpelainen, heimon mahtavin\ntietäjä, muutamien miesten ympäröimänä. Ikäpuolelleen jo kääntyvä\naurinko valaisi hänen järeitä piirteitään. Tuuli liehutti haivenia\nja harmaata partaa. Tuikeina katsoivat tuuheiden kulmakarvojen alla\npiilevät siniharmaat silmät vihollisen tuloa. Ja mikäli laivasto\nlähestyi, sikäli tiukkenivat kasvojen juonteet.\n\n— Paljon on vihollisia, virkkoi muuan miehistä. — On enemmän kuin\nmilloinkaan ennen.\n\n— Niin näkyy olevan, vahvisti toinen. — On torjuttu ennen vainolainen\nrannoiltamme, mutta tuota emme jaksane enää torjua.\n\n— Vaikeata se lienee.\n\nMiehet katsoivat kysyvinä Korpelaiseen, mutta hän ei avannut suutaan\nvastatakseen. Liikkumatta vaan yhä katsoi tulijoita. Jo häämöittivät\nsaarien lomissa laivaston viimeiset alukset.\n\n— On niitä ainakin kolme vertaa enemmän kuin meitä, virkkoi silloin\ntaas joku katsojista. — Mitä arvelet. Korpelainen?\n\nTuokioon ei tietäjä vastannut mitään, mutta sitten vetäytyivät hänen\nkasvonsa hymyn tapaiseen häiveeseen ja hän kysyi vuorostaan:\n\n— Peloittaako miehiä?\n\n— Ei peloittane enemmän kuin sinuakaan! kivahti eräs nuoremmista. —\nMuuten vain kysytään mieltäsi, kun sinun on meitä johdettava. Kukapa\nmuukaan johtaisi, kun kuningas kuoli eikä uutta ole vielä valittu.\n\nTietäjä vaipui taas tarkkaamaan vihollisen lähestymistä. Kotvan sitä\nkatseltuaan hän sanoi verkkaan ja painokkaasti:\n\n— Minun on kai teitä johdettava kun ei ole kuningasta. Epätasaiseksi\ntulee taistelu, mutta oteltava meidän on ottelumme. Monikaan teistä ei\narvanne, mistä tässä on oikeastaan kysymys. Vai arvannetteko?\n\n— Ka, rantaseutujen ryöstöstä kuten aikaisemminkin, arveli eräs\nkauempaa saapunut mies.\n\n— Saattaa olla kysymys Ristin-Kiesuksen uskostakin, lisäsi toinen. —\nOlen kuullut siihen taipuneiden tarinoivan sellaistakin, että saapuisi\nlännestä lisää sen levittäjiä.\n\n— Saattaa olla molemmista kysymys, ryöstöstä ja uskosta, virkkoi\nKorpelainen, — mutta noiden tuollaisella joukolla tulon takana piilee\nenemmänkin.\n\n— Mitäpä piilisi?\n\nKorpelainen ei vastannut suoraan kysymykseen, mutta jatkoi:\n\n— Kun ensimmäiset taipuivat Kiesuksen ristin puoleen, sanoin\nkuninkaalle, jotta päästäköön ne päiviltään ja ajakoon uuden uskon\nlevittäjät takaisin mereen. Kuningas ei uskonut puhettani, ei\nsittenkään, vaikka kysyin arvankin mieltä, ja arpa käski niin tekemään.\nRauhassa ja estämättä sai ristintieto levitä. Kovin oli hento mieheksi\nentinen kuningas. Kai olisi itsekin antanut valella vedellä päänsä,\njos olisi suotu enemmän elonpäiviä. Naisen oli mieli ja lapsen tahto.\nTuolla näette nyt tuloksen.\n\nKorpelainen katseli taas hetkisen lähenevää laivastoa ja jatkoi yhä\nkiihtyvällä äänellä:\n\n— Ja nyt tulevat ne sadoin aluksin ja tuhansin miehin tukemaan uskoaan.\nNyt sanon teille, miehet, mikä niillä on pohjimmaltaan mielessä.\nRistin-Kiesuksen uskon levittämisellä ne tahtovat ulottaa tänne\nmyöskin valtaansa. Ne tahtovat kukistaa meidät perinpohjin, niin\nettemme enää ikinä kykenisi purjehtimaan retkille heidän maahansa. Ne\nhaluavat pakottaa meidät valtansa alle. Ne aikovat ottaa meiltä omat\njumalamme, ja kun ne on otettu, on teiltä viety ikivanha vapautenne,\nmiehet. Ja kun niiden jalka on astunut niskallenne, olette ventovieraan\nveronmaksajia — vieraalle viertäjiä — orjia!\n\nÄänettöminä katsoivat miehet tietäjäänsä. Katseissa vain näkyi sanotun\nasian oivaltaminen.\n\n— Ken halunnee tulla orjaksi, hän laskekoon aseensa. Ken haluaa itse\nisännöidä talossaan, hän taistelkoon, jatkoi Korpelainen.\n\n— Muuta keinoa en tiedä.\n\n— En näe minäkään muuta keinoa, sanoi Salopään nuori isäntä.\n\n— Anna käskysi. Korpelainen. Teemme, kuten käsket. Orjiksi emme\nsovinnolla rupea. Pian ovat vieraat laivat jo rannassa.\n\nEtumaisista laivoista saattoi jo hyvin nähdä yksityiset miehet. Ja näki\nsenkin, miten kilvet taisteluun varustauduttaessa kohosivat laivojen\nlaidoilta miesten käsivarsille. Niiden takana välähtelivät aseet.\n\nKorpelainen jakoi käskynsä ja miehet riensivät niitä toimeenpanemaan.\nTietäjä yksin jäi vielä vuorelle.\n\nHänen katseensa siirtyi etsivänä aluksesta toiseen. Hän tiesi sen, mitä\nmuut eivät vielä tietäneet. Aamupäivällä oli nopea pursi tuonut sanan,\nettä vihollislaivaston mukana seurasi Ruotsin kuningas, ja että hänen\nseurassaan oli Ristin-Kiesuksen päätietäjä, Henrikkipiispaksi sanottu.\nSen laivan, jossa molemmat olivat, sen tahtoi Korpelainen löytää muiden\njoukosta, ja panna merkille sen kulkusuunnan.\n\nVihdoin yhyttikin etsijän katse muita komeamman laivan. Sen\nraitapurjeen takana oli kangaskatos, jonka yläpuolella liehui ristillä\nkoristettu lippu. Lipun alla seisoi kruunukypäräinen mies, ja hänen\nvieressään oli toinen, jolla oli yllään valkea, kullalle hohtava\nviitta, ja päässään kumma päähine. Heidän lähettyvillään seisoi\nsoturien seassa ruskeakaapuisia miehiä.\n\nTietäjän silmissä leimahti viha. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin,\nrystyset pingoittuivat valkeiksi, ja huulilta syöksähti ilmoille\nloputtomien vihojen synkeä manaus.\n\nHän merkitsi vielä kerran tarkkaan kuninkaan laivan kulkusuunnan ja\nlähti alas vuorelta odottavien miestensä luokse. Askelensa tuntuivat\ntavallista raskaammilta. Vihollisen voima oli suuri ja äsken oli arpa\nhänen kolmesti sen mieltä kysyessään hypähtänyt tuhon teille.\n\nVihollislaivat levittäytyivät laajaan kaareen ja laskivat rantaan. Maan\nja veden rajoilla alkoi tuima taistelu, jossa ei pyydetty eikä annettu\narmoa. Miehiä kaatui molemmilla puolilla.\n\nSuomalaisten joukko harveni harvenemistaan. Korpelaisen pitkä miekka\nvälähti aina siellä, missä taistelu oli tuimin. Veri oli jo tahrannut\nhänen valkoisen pukunsa ja räiskynyt harmaalle parrallekin, mutta hänen\nsisunsa ei lannistunut.\n\nTaistelun kestäessä hän tähyili yhä kuninkaan laivaa. Se pysytteli\nselempänä rantaan tulematta ja sieltä kuului virren veisuu.\n\n— Tule lähemmäksi, miekkani mitan päähän! ärähti tietäjä, mutta hänen\nhuutonsa hukkui aseiden kalskeeseen.\n\nAuringon jo painuessa mailleen oli suomalaisten väistyttävä ylivoiman\ntieltä. Vihollinen saarsi vihdoin pienen ja väsyneen joukon.\n\nParisenkymmentä miestä murtautui Korpelaisen johdolla saartajien\nlävitse metsään. Loput näkivät taistelun turhaksi ja heittivät aseensa.\n\nVahvan vartijajoukon keskelle ajetut vangit keräsivät puita sekä risuja\nja sytyttivät nuotionsa. Niiden ääressä istuivat ja lojuivat terveet ja\nhaavoittuneet synkkinä, sanaakaan puhumatta.\n\nNuotioille kantautui rannalta voittohymnin sävel ja suitsutussavun\nouto tuoksu. Kuninkaan laiva oli laskenut rantaan ja hietikolla kiitti\nHenrikki piispa pappiensa ja munkkiensa avustamana voiton antajaa.\n\nIlta oli jo hämärtynyt melkein yöksi.\n\n    Te Deum laudamus: te Dominum confitemur.\n    Te aeternum Patrem omnis terra veneratur.\n\nKuoripoikien kirkkaat äänet kuuluivat kauas metsään. Kallion takana\npiileksivä Korpelainen siellä niitä kiukuissaan kuunteli.\n\nHänen pientä joukkoaan oli ajettu takaa hämärän tuloon saakka. Metsässä\nhän oli eksyttänyt vihollisensa ja kierrätellyt sitten äskeisen\ntaistelupaikan lähelle kymmenisen miestä mukanaan. Kallion takaa hän\nnäki piispan pappeineen rannalla.\n\n    Sanctus, sanctus, sanctus, Dominus Deus Sabaoth.\n\n— Taikovat voittonsa vahvistukseksi, kirahti hän hampaidensa raosta.\n\nHänen kätensä puristi miekan kahvaa ja sisimmässä yltyi epätoivoisen\nkoston halu.\n\n— Eipä uskaltanut laskea taistelun kestäessä rantaan! Pelkäsi, että\ntavattaisiin, virkkoi hän maassa lojuville miehilleen. — Mutta kohta\nminä tapaan ja tapankin sinut, Kiesuksen velhon! Pidätte huolen muista,\nmiehet, minä otan osalleni ristinpiispan. Tuhottuamme kuninkaan ja\npiispan on voitto meidän!\n\nTuokion hän vielä odotteli.\n\n— Nyt, miehet!\n\nVoittovirren veisuu päättyi äkkiä ja kuoripojat hajosivat kuin akanat\ntuuleen rajusti esiin syöksähtäneen kymmenpäisen joukon tieltä, joka\nvalkoisissa puvuissaan näytti hurjalta haamujen väeltä.\n\nJo oli Korpelaisen raskas kalpa kohotettu piispan pään menoksi, kun\nsamassa väliin syöksähti vieraita sotureita, jotka tuossa tuokiossa\nmuodostivat kuninkaan ja piispan turvaksi elävän muurin. Raivoavat\nsuomalaiset halkoivat päitä ja keihästivät vihollisia, mutta yhä uusia\nmiehiä astui kaatuvien sijaan. Hyökkääjistä sortui yksi toisensa\njälkeen. Vihdoin oli Korpelainen yksin jäljellä. Monesta haavasta vuosi\njo veri virtanaan, mutta vielä kerran hän kokosi voimansa viimeiseen\nrynnistykseen. Hirmuisilla lyönneillään hän mursi suojamiesten rivin.\nVerta valuva kalpa kohosi piispan edessä hurjaan iskuun. Silloin\nsuhahti ilmassa keihäs. Keskelle rintaa se sattui. Kohotettu miekka\nvaipui alas ja hiekalle sortui sen käyttäjäkin.\n\n— Keihään heitit sinä, Meltonen, kastettu pakana! Omaa heimoasi\nsatutit! Kiroan sinut ja sukusi orjina eläviksi, orjina kuoleviksi!\n\nKuolevan tietäjän suusta purskahti veri sakeana suihkuna. Hänen\nhämärtävä katseensa osui piispan kädessä olevaan ristiin. Harittavat\nsormet ojentuivat tavoittamaan sitä, mutta käsi vaipui hiljalleen alas\nja sormet jäykkenivät yhteen puristetuksi nyrkiksi. Kuulu tietäjä ja\ntaipumaton pakana siirtyi isiensä tuonelaan.\n\nRannalla virisi jälleen uuden uskon voittohymni:\n\n    Fiat misericordia tua, Domine, super nos, quemadmodum speravimus in te.\n\n    In te, Domine, speravi: Confundar in aeterum!\n\n\n\n\nSUOMALAISTEN KASTE\n\n\n Vanha kronikkatieto kertoo, että voitetut suomalaiset heti kastettiin.\n Lienee selvää ja suomalaisen luonteenkin mukaista, että pakolliseen\n kasteeseen ei alistuttu varsin alttiilla mielellä, vaikka vanhat,\n useimmin kai kirkon taholta levitetyt tiedot kernaasti värittävätkin\n asian sangen kauniiksi. Jo ennen tätä tapausta on kristinusko\n otaksuttavasti lännestä tulleena ollut Suomessa tunnettu. Sitäkin\n aikaisemmin siitä on levinnyt tänne tietoja idästä päin, mistä\n bysantilaisperäiset sanat risti, pappi ja raamattu ovat kotiutuneet\n kieleemme.\n\n\nVangittujen suomalaisten nuotiotulille tuotiin yhä uutta väkeä.\nRistinsoturit kiertelivät talosta taloon, kylästä kylään, ja\nkuljettivat löytämänsä vanhukset, naiset ja lapset leiriin. Yön\nkuluessa karttui sinne jo satoja. Moni taistelussa ollut mies kohtasi\nsiellä odottamatta omaisensa.\n\nMuutaman nuotion ääressä istuva Karppalaisen ukko lopetti vihdoin\nvaitiolon.\n\n— Yhä näkyvät raahaavan tänne lisää väkeä. Aikonevatkohan tappaa kaikki\nsukupuuttoon yhdellä iskulla? Vai mitä varten meitä tänne kerännevät?\nEn ymmärrä.\n\n— Tuskinpa tappanevat. Jos tahtoisivat tuhota, niin olisivat kai\ntuhonneet kunkin kotiinsa, tänne kuljettamatta. Niinhän on tehty\nennenkin, vastasi Hirvas, nuori soturi.\n\n— Mikä niillä sitten lienee mielessä? En osaa arvata.\n\n— Minä arvannen. Luulen niiden aikovan valella meidät vedellä uuteen\nuskoon.\n\n— Häh? Vai Ristin-Kiesuksen uskoon! Jopahan toki!\n\nNiin arvelen.\n\nKarppalaisen äijä lasketti nuotioon pitkän syljen ja jäi sitten\nmiettimään kuulemaansa. Kotvan harkittuaan hän alkoi taas puheen:\n\n— Saattaa asia olla kuten sanoit, Hirvas. Voivat kastaa uskoonsa\nväkisin, mutta senhän saa pestyksi pois. Kerran kastoivat Lehtolaisen\ntytön äitinsä pyynnöstä, mutta isänsä tietämättä — sen vaimo kun on\nuusiuskoisia. Isä vei tytön Korpelaisen luokse. Pyhälle lähteelle\ntietomies kuljetti tytön ja pesi lähteen vedellä kasteen taiat. Pyhä\nvesi kuuluu auttavan ja syövän räähkän tarkkaan. On niinkuin ei mitään\nolisikaan.\n\n— Niin sanovat. Korpelainen kykeni moneen. Mennyttä miestä on nyt\nKorpelainen.\n\n— Mennyttä, sanoit?\n\n— Rannalle äsken tappoivat, piispan jalkojen juureen. Tänne näkyi\nhyvin hänen viimeinen yrityksensä. Auttamaankaan ei päässyt, vaikka\nmieli paloi. Yritimme lähteä, mutta keihäänsä kärjen pistivät minunkin\nrintaani vastaan vieraat vartiomiehet. Kätenikin sitoivat.\n\n— Vai jo meni mahtaja maan rakohon. Hyvin tunsin, mies oli miehekseen.\nVahvat lienevät uudella uskolla taiat, kun eivät Korpelaisen tiedot\nniille riittäneet. Vai tappoivat. Mitäpä tästä lopuksi koituneekaan...\n\nKarppalainen jäi miettimään asiaa. Sellaiseen tulokseen hän vihdoin\npäätyi, että jos kastavat väkisin, niin kastakoot, peseepähän sitten\nristin taian pois pyhän lähteen vedellä, ja elää jälleen entisenä\nmiehenä, jos on elääkseen.\n\n— Milläpä ne estäisi kastamasta, kun ei ole asetta minkäänlaista.\nPuukonkin ottivat tupesta. Ja johan tuo koetettiin eilen ja nähtiin,\nettei nyt ase auta, vaikka olisikin. Kiesuksen uskolla on jumalat\npuolellaan.\n\nNäin arveli Karppalaisen ukko. Samaa mieltä olivat monet muutkin,\nvaikka sisimmässä kiehuikin kiukku. Harkittiin viisaimmaksi taipua väki\nvoiman edessä taittumatta.\n\nYö kului ja aamu sarasti.\n\nVangit ajettiin yhteen. Monet olivat nälissään, mutta ruokaa ei annettu.\n\n— Siitä sen nyt näette, että kastaminen niillä on mielessä, sanoi\nasioita tunteva Hirvas. — Niillä kuuluu olevan sellainen tapa, ettei\nkastepäivänä saa syödä.\n\n— Jopahan on tapa.\n\n— Mitähän ne tuonne yöllä rakensivat, veden partaalle, kun kuului\nkirveiden kalke?\n\n— Salvoksen näkyvät tehneen ja sen kuusenköynnöksillä koristaneen.\nTarkoitustaan en tiedä. Yrittivät äsken pakottaa joitakin meikäläisiä\nrakennustyöhön. Kun eivät ruvenneet, vieläpä panivat väkivoimin\nvastaankin, niin paiskasivat maahan ja sitoivat niidenkin kädet selän\ntaakse. Tuolla nyt seisovat sidotuin käsin.\n\n— Näkyvät seisovan. Mitähän tuolla puuhataan, vihollislaivojen luona,\nnäethän?\n\nRannalta lähti liikkeelle juhlallinen kulkue. Siinä kulki sotilaita ja\npappeja, munkkeja ja kuoripoikia. Koreat liput liehuivat aamutuulessa,\nkulta ja hopea kiilsivät, aseet välkkyivät ja savuavat suitsutusastiat\nloistivat heilahdellessaan.\n\n— Tänne tulevat.\n\n— Tuo tuossa keskellä lienee ruotsalaisten kuningas. Ja sen vierellä\nastuu kai se päätietäjä, jota sanovat piispaksi, tuo, jolla on päässään\nhalkinainen päähine ja kädessään känkkyräpäinen sauva. Tänne näkyvät\ntosiaankin tulevan. Kylläpä on niillä komeutensa!\n\nLoistava kulkue saapui vankijoukon luokse, jonka ympärille kiertyi\nsotilaiden ketju. Kuningas ja piispa nousivat äsken rakennetulle\nkorokkeelle. Piispa viittasi kädellään muutamalle ruskeakaapuiselle\nmiehelle, joka asettui seisomaan korokkeen eteen ja alkoi puhua\nselvällä suomenkielellä. Kristinopin alkeita hän selitti vankijoukolle,\npuhui Pyhästä Neitsyestä, hänen pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta ja\nIsästä Jumalasta, sekä myöskin monien pyhien miesten merkillisistä\nihmetöistä. Hän julisti kansalle, kuinka ainoa oikea oppi jo oli\nvallannut suuren osan maailmaa, tuoden mukanaan siunausta ja rauhaa,\nja kuinka kiitollisia suomalaistenkin oli nyt oltava, kun hurskas\nEerik kuningas yhdessä pyhän piispan Henrikin kanssa Rooman pyhän\nisän kehoituksesta oli saapunut levittämään kristinoppia pimeässä\npakanuudessa elävän Suomenkin rannikko väen keskuuteen, josta uusi usko\npian oli voitokkaasti tunkeutuva kaikkialle sisämaahankin.\n\nKarppalaisen ukko katseli saarnamiestä tarkoin. Sitten hän kuiskasi\nHirvaalle:\n\n— Ihmettelin äsken, kun se puhuu meidän kieltämme, mutta taidankin\ntuntea miehen. Sehän on Kotalammen Peräisen poikia. Ryöstivät sen\nnuorempana Ruotsiin, mutta nyt näkyy palanneen takaisin aikuisena ja\nRistin Kiesuksen puhemiehenä.\n\nKarppalaisen ukko arvasi asian oikein. Peräisen poikahan se oli, joka\nnuorena pakanana ryöstettiin ja palasi takaisin kristittynä munkkina.\n\nSaarnamies jatkoi puhettaan. Kansa kuunteli saarnaakin, mutta ihmetteli\nvielä enemmän voittajainsa maallista mahtia. Komeat puvut, heleät liput\nja outotuoksuinen savu tekivät tietyn vaikutuksensa etenkin naisiin ja\nkeskenkasvuisiin.\n\nPäätettyään selityksensä ilmoitti Kotalammen Peräisen poika hurskaan\nkuninkaan ja pyhän piispan tahdon olevan, että voitettujen pakanoiden\nvälttyäkseen, ikuisesta kadotuksesta, oli päästävä osallisiksi pyhän\nkirkon opista, ja että heidät kaikki tässä tarkoituksessa heti\nkastettaisiin kristinuskoon. Jokainen astukoon esille vuorollaan.\n\nNiin kastettiin uuteen uskoon voitetut suomalaiset munkin lukiessa\nlatinankielistä rukousta. Joihinkin harvoihin oli saarna ja ulkonainen\nmeno vaikuttanut ja he astuivat kastettaviksi alttiilla mielellä.\nToiset näyttivät välinpitämättömiltä. Monet eivät edes salanneet\nvastahakoisuuttaan. Ja uppiniskaisimmat — heitä oli miehistä enimmän —\nohjattiin väkipakolla veden ääreen. Heidän jäykkä niskansa taivutettiin\nväkevillä voimilla. Mutta jokaisen kohdalla kohotti piispa pystyyn\noikean kätensä kaksi sormea, joka oli pyhän kirkon puolesta annetun\nsiunauksen ulkonainen merkki.\n\nKastetoimituksen päätyttyä virkkoi kuningas Eerik piispalle:\n\n— Mieleni on surullinen syystä, että niin monta suomalaista joutui\nkaatuneena pakanana kadotukseen.\n\n— Heidän kohtalonsa on surullinen, vastasi piispa, — mutta missä\nJumalan kirkko ei pääse etenemään rauhalla ja sovinnolla, se etenee\nmiekalla ja verellä.\n\nIlmoitettiinpa toimituksen päätyttyä kastetulle kansalle toinenkin\nasia. Peräisen poika teki selvällä suomenkielellään kaikille\ntiettäväksi hurskaan kuninkaan käskyn olevan, että kastettujen\nsuomalaisten maahan jää uuden uskon turvaksi vahva, aseellinen joukko\nRuotsin sotilaita, ja että kaikkien lähiseutujen miesten oli saavuttava\nkahdeksi viikoksi työhön, rakentamaan perustettavan kivilinnan valleja.\n\n— Kuulin eilen Korpelaisen ennustavan tämän asian, virkkoi Hirvas\npuoliääneen Karppalaisen ukolle. — Toteen kävivät sanansa. Kunpahan\nolisi tämäkin kohtalon käänne arvattu aikaisemmin ja toimittu sen\nmukaan! Mutta emme arvanneet ja eri köyttä vedimme. Nyt lienee oma\nisännyytemme lopussa.\n\n— Niin on, vastasi Karppalainen jurosti.\n\nKuningas Eerik ryhtyi järjestämään valloitetun maankolkan\nhallitusasioita ja piispa Henrik kirkon asioita. Kastettu kansa sai\nlähteä vapaasti kotiinsa.\n\nMutta Karppalaisen ukko, nuori Hirvas sekä moni muukin poikkesi jo\nkotimatkalla pyhälle lähteelle, jonka vedellä pestiin pois väkisin\nannettu usko.\n\nLopullisesti Suomeen juurtuakseen tarvitsi kristinusko vielä monen\nmiespolven ajan.\n\n\n\n\nKÖYLIÖN LALLI\n\n\n Vain muutaman vuoden sai Henrik piispa vaikuttaa Suomessa.\n Tarinan mukaan tappoi hänet Köyliön järven jäällä Lalli-niminen\n talollinen. Hän oli kaikesta päättäen mahtava, kiivasluontoinen\n talonpoikaisylimys, jota uusi usko tavalla tai toisella oli loukannut.\n Tapauksesta kertova Pyhän Henrikin surmavirsi on syntynyt paljon\n myöhemmin ja on arvattavasti vahvasti väritetty. Murhansa lienee Lalli\n tehnyt miekalla eikä kirveellä, jonka käyttö uusimpien tietojen mukaan\n on vasta myöhemmin surmavirteen tehty lisäys. Lallin tarina valaisee\n joka tapauksessa selkeästi vanhan ja uuden uskon välistä taistelua,\n joka samalla oli kamppailua maallisestakin vallasta.\n\n\nLyhyt talvinen päivä kallistui jo ehtoopuolelleen Köyliön saaren\nisännän palatessa miehineen metsästä. Vastaan tuoksahti lämpiävän\nsaunan kotoinen tuoksu. Orjatyttö nosteli jo kaivosta sauna vesiä.\n\n— Joutunee pian sauna kylvettäväksi? tiedusteli isäntä vankkoja\nraajojaan oikoen. — Hyvälle maistuukin nyt kyly.\n\n— Pian joutuu, vastasi tyttö ja jäi oudon pitkästi silmäämään tupaan\nastelevaa isäntäänsä. Miehet ryhtyivät riisumaan hevosiaan.\n\nLalli istahti tuvan peräpenkille, jo miespolvien aikana isännälle yksin\nkuuluvalle paikalle, johon muulla väellä ei ollut asiaa ja vierailla\nsitäkin vähemmän.\n\nKerttu emäntä toi miehelleen oluthaarikan. Lalli joi siitä siemauksen,\nmutta pysähtyi sitten kesken juontinsa, ja silmäili vaimoaan\nkummastelevin katsein.\n\n— Kovinpa olet somistautunut kalleimmilla koruillasi, vaikka on arkinen\ntyöpäivä, hän sanoi aikansa katseltuaan.\n\nKerttu naurahti. Hän oli nuori ja ihana, oli koko ison pitäjän kukkein\nemäntä, miehien mieltä nostattava. Ja helyt yhä kohottivat hänen\nkauneuttaan.\n\n— Täytyipä somistautua, kun tuli isoja vieraita, vastasi hän sitten. —\nSitä vaatinee vanha tapa Lallinkin talossa. Arvon vieras on kunnialla\nvastaan otettava.\n\n— Niinpä toki. Ketä kävi?\n\n— Ristin-Kiesuksen piispa.\n\nLalli jäykistyi liikkumattomaksi. Haarikka vain putosi läjähtäen\npöydälle ja siitä pirskahti oluen pirskeitä valkoiselle puulle ja\nisännän rystysille.\n\n— Vai kävi piispa, virkkoi hän vihdoin ykskantaan. — Milloin kävi?\n\n— Äsken. Juuri ennen tuloasi joutui lähtöön. Järven jäällä kai\nparhaillaan umpea ajaa.\n\nLalli veti ikkunaluukun syrjään ja katsoi. Jäällä ajoi käymäjalkaa\npiispa saattomiehineen.\n\nMies painui syviin aatoksiin eikä emäntä uskaltanut häntä häiritä,\nvaikka kerrottavat pohtivatkin kieltä.\n\nLallin mieleen johtui tuonnoinen tapaus, jolloin äkkiviha oli vienyt\nmieheltä maltin. Hän oli tavannut vieraan ristinsoturin. Sana oli\nheitetty puolelta ja toiselta ja vihdoin oli tartuttu aseisiin.\nKaksintaistelussa peri ristinsoturin surma.\n\nPiispa oli julistanut Lallin kirkonkiroukseen, olipa uhannut haastaa\nkäräjiinkin, mutta mitäpä välitti Lalli, vapaa mies ja vanhojen\njumalien uskollinen palvoja, piispasta ja hänen julistuksestaan sekä\nuhkauksistaan. Pakolla hänen jäykkää niskaansa ei taivutettaisi; siihen\nei riittäisi piispankaan mahti.\n\nUhkauksiaan toimeenpanemaankohan piispa oli nyt saapunut itsensä Lallin\ntaloon? Rohkeapa mies oli piispa! Vahinko, ettei isäntä sattunut\nolemaan kotona. Olisipahan ollut hauska katsoa sitä silmästä silmään ja\nsanoa suorat sanat.\n\nLalli hymähti kohtausta ajatellessaan. Verkkaisesti hän sitten kysyi\nodottavalta emännältään:\n\n— Oliko piispalla asiaa?\n\n— Oli. Ruokaa tahtoi itselleen ja väelleen ja hevosilleen purtavaa.\n\n— Annoitko?\n\n— En.\n\n— Olisi pitänyt antaa. Kynnyksen sisällä on vihamiestäkin vieraana\npidettävä. Kynnyksen ulkopuolella teet mitä tahdot. Sellainen on tapa.\n\n— En antanut, jatkoi Kerttu, — mutta se otti antamatta.\n\n— Mitä? Otti!\n\n— Omin lupinsa otti.\n\nLallin katse tiukkeni ja veret alkoivat kuumeta.\n\n— Ei ole ennen otettu mitään Lallolasta isännän tai emännän luvatta.\n\n— Heiniä otti ensin hevosilleen ladosta ja kauroja aitasta. Hiekkoja\nheitätti sijaan.\n\nLalli ei virkkanut mitään.\n\n— Olutta otti. Vettä viskasivat sijaan. Lalli ei virkkanut vieläkään\nmitään.\n\n— Leivän otti. Kiven vierittivät sijaan.\n\nNyt paisuivat jo isännän otsasuonet ja mustanpuhuvaksi muuttui muoto.\nVahva nyrkki iski painavasti pöytään.\n\n— Panivat penningit sijalle, äännähti paimen patsaan takaa.\n\n— Vaiti, kelvoton! kivahti Kerttu, astui Lallin luokse ja virkkoi kuin\nhärnäten:\n\n— Ja kovin se minuakin katseli, lienee mielensä tehnyt isännän sijaan.\n\nLalli karjaisi kumeasti kuin haavoittunut karhu, sieppasi seinältä\nmiekan ja syöksyi myrskynä pihalle. Seinustalta hän tempasi suksensa ja\niski jalkojaan mäystimiin työntäessään katseensa järven jäälle, jossa\nlumipyryn juuri alkaessa piispan joukko jo oli häipymässä näkymättömiin.\n\nKerttukin riensi pihalle. Lalli pysähtyi vielä tuokioksi ikäänkuin\nasiaa arvioimaan, mutta vaimo virkkoi:\n\n— Kaadatti lähtiessään isäsi pyhän karsikkopuunkin. Tuossa näet!\n\nSilloin pyyhälsihe Lalli paljain päin hurjaan menoon, laski tuiskuna\nmäen, ja häipyi järven jäälle, piispan jäljille, joita pyry jo ajoi\nkiireellä umpeen.\n\nLähteenkarin kohdalla hän yhytti menijät ja sen kupeella hän tappoi\nPyhän Henrikin, Suomen apostolin ja ensimmäisen piispan.\n\n\n\n\nTUMMUVASSA TUVASSA\n\n\n Kullakin kansalla, olkoonpa se kuinka alhaisella tai kuinka korkealla\n sivistystasolla tahansa, ilmenee aina tarve ilmaista sisimpiä\n tunteitaan soitolla ja laululla. Niinpä suomalaisillakin. Kansaamme\n on kannel seurannut ikimuistoisista ajoista. Sillä ovat lukemattomat\n sukupolvet soittaneet ilmoille surunsa ja ilonsa. Ja polvesta polveen\n periytymällä ovat vanhat runomme säilyttäneet jälkimaailmalle tiedon\n suurista mahtajista muinaissuomalaisen hengen valtavassa luomuksessa,\n Kalevalassa.\n\n\nPäivä laski lännen maille, valo häipyi hämärähän. Nokiseksi tupa\ntummui, päre syttyi patsahasen.\n\nVäki vaivassa vaelsi, arkisissa askareissaan.\n\nUkko otti kanteleensa, vanhus viimeisen ilonsa, pyöräytti polvillensa,\nsovitteli soiton teille. Poika vierelle pirahti, ojentuihe opin ottoon.\n\nTuli tervainen tuhahti, laessa savu sakeni. Kannel helskyi, huoli\nheltyi. Mieli kiertyi kirkkahaksi, ainainen arki uloni.\n\nTupa suureksi sukeusi, karstat orsilta karisi, laki nousi, palkit\npainui, seinät laajoiksi levisi, liesi lientyi alttariksi, savu\nsuitsuna yleni.\n\nOlo onneksi rupesi, ilta pitkiksi pidoiksi.\n\nUkko hiljahan hyrisi, lasketteli laulunpätkän soman soittonsa keralla.\nSiitä yltyi ylemmäksi, innostuihe isommaksi, sanan liitti sanahansa,\npitkän virren vieritteli.\n\nLauloi syntyjä syviä, muinaisia muisteloita, ennen tehtyjä tekoja.\n\nSuuren suvun elon kertoi, lauloi laajan heimon laulun.\n\nTeot tunsi Väinämöisen, ison tietäjän tarinan. Loihti ilmi Ilmarisen,\nylen taitavan takojan. Nouti nuoren Lemminkäisen, miekan mieleisen\nurohon.\n\nSorti suohon Joukahaisen, suruun suisti Aino neidon. Etsi Pohjolan\nemännän, Kullervon kirot kirosi.\n\nSammon saattoi Pohjolasta, päivän haastoi paistamahan, kuun laittoi\nkumottamahan. Kävi matkalla manalan, tukkosi tuonelan virran. Kertoi\ntulen tuiman synnyn, näki hiiden hirven hiihdon. Haki metsistä mesiä,\nluojan luota luottehia, tarpoi taiat taivosista, loitsut nosti maan\nmujuista. Soitti surut surmihinsa, ilot ylhäälle ylensi. Tiesi laajan\ntaidon vallan, voittavaksi tiedon vallan. Lauloi suureksi sukunsa,\nyleväksi heimon hengen, entiskansan kallihiksi.\n\nYö jo joutui, laulu laantui, soitto häipyi hämärähän. Lieska liedestä\npakeni, pimeäksi tupa tummui.\n\n\n"]