[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFS6Aq9j37mpwCLYOF-_yCN_9vlnMXvpioRSgC-Vc5bo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},356,"Liv","Janson, Kristofer",1841,1917,"356-janson-kristofer-liv","356__Janson_Kristofer__Liv",null,"romaani",[],[],"fi",1866,1879,21932,124646,false,23237,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Liv\" by Kristofer Janson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around Gunnar Haugen, a solitary and stern man, and his daughter Liv, whose innocence and beauty bring light to their isolated lives. As the narrative unfolds, themes of societal judgment and personal struggles emerge, especially through their interactions with outsiders.  At the start of the story, the reader is introduced to Gunnar and his daughter, Liv, living in a remote farm called Haugen. Gunnar is a mysterious figure who keeps to himself and is feared by locals, yet he is deeply protective of Liv, who idolizes him. One stormy night, a weary traveler named Aslak arrives at their home seeking shelter, which sets off a chain of events that challenges Gunnar's seclusion and raises questions about Liv's future. The opening chapters establish the tense dynamics among the characters, hinting at deeper connections and potential conflicts that may arise as Aslak becomes a part of their secluded world. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Löfgren, Elisabeth",295,"Norjalaiseen vuoristomaisemaan sijoittuva kertomus kuvaa synkkää ja salaperäistä Gunnar Haugenia sekä hänen valoisaa tytärtään Liviä. Kaksikko elää eristäytyneenä tunturilla, mikä herättää kyläläisissä uteliaisuutta ja sääliä. Teos tarkastelee isän ja tyttären välistä sidettä sekä menneisyyden varjoja.","Kristofer Jansonin 'Liv' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 356. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LIV\n\nKirj.\n\nKristofer Janson\n\n\nNorjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,\n1879.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nOletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään\nLiv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina\nistui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet\ntulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja\nminä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.\n\nHe sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma\nvarjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi -- Gunnar ja Liv. Gunnar oli\nko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka\njuurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli\nhoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa,\nja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen,\nkorkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv\noli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka\nluottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän\nkulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.\n\nEi kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli,\nmistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran\nilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli\nnyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä\najatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista\nmietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää\nmiestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen\ntytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut,\nJumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa,\njoka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella\ntuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan\nisän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen\nsilmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä\noli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias\ntietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan\nuskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään\njutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet\nettä kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt\nsentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen\njotakin huonoa sanoa: \"sen Gunnar Haugen on tehnyt\". Gunnar järjesti ja\nhallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan\nolleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan\nolleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa\nlausuvan; sillä Gunnar kuului \"heränneiden\", joukkoon, ja Raamattu oli\nkai se, joka hänet paraiten tunsi.\n\nHaugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin\njuurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa\noli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää\nmuutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi\nhänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia\nkasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.\n\nMutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa\nGunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään\ntarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän\noli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos,\nhän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja\nluki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti\nGunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla,\nniin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla\nja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä\nseudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen\nvuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja\nasuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.\n\nEräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta\njyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja\nseiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli\nukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.\n\nLiv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut\nkutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui\nsisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan,\njoka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan\nääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. \"On paha\nilma tänä iltana\", sanoi Liv katsellen ulos, \"tulee vaikeaksi saada\nsyyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää\".\n\n\"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin\nilmakin olisi parempi\".\n\nLiv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.\n\n\"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään\", aloitti Liv hetken vaiti-olon\npäästä.\n\n\"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana\".\n\n\"Tarvitsisit välistä vähän apua\".\n\n\"Apuako? -- Apuako tässä autiossa? -- Ja paitsi sitä ihmiset kammovat\nisääsi\", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; \"koska\nkerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä\nkaiketi kymmenen vuotta vieläkin\".\n\n\"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt\nvanhaksi\".\n\n\"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?\"\n\n\"Noo -- kylään ei ole niin pitkä matka\".\n\nGunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.\n\n\"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?\" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla\näänellä, \"ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta,\nkuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta\niltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä\nvapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle\nsentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun\nluulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä -- sinä\nlapseni\".\n\nLiv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"En minä sitä tarkoittanut\", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä,\n\"minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen\nmissä sinä et olisi onnellinen\".\n\nGunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.\nHän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. \"Minä olen niin\nkummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana\", sanoi hän, \"ota\nRaamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa\".\n\nLiv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä\nkääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi\npaukahtaen auki.\n\n\"Huh! mikä raju-ilma!\" sanoi Gunnar väristen, \"voi kiittää Jumalaa kun\non pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven\".\n\nLiv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa\nulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään\nhavaita. \"Onko täällä kukaan?\" huusi hän.\n\n\"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen\nviluun\", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies,\nryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty.\nGunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan\nkahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven\nsuulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja\nsysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen\nmuodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas\nolkapäitten väliin.\n\n\"Uh -- - mikä ilma!\" sanoi hän ravistaen itseänsä, \"mutta täällä on\nlämpöinen ja hyvä\".\n\n\"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi\", sanoi\nGunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.\n\n\"Mistä mies tulee?\" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.\n\n\"Oo -- tulen tunturin toiselta puolelta\", sanoi vieras.\n\n\"Paha ilma kulkeville tänä päivänä\".\n\n\"Niinpä kyllä oli\", huokasi mies itkun äänellä. \"Nyt minä olen käynyt\ntänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun\npistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt\nsairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä\nyönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani\nsärkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt\nolen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa\ntäksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin,\nettä -- --\". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja\nhieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja\nkatseli häntä.\n\n\"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä\", sanoi hän viimein,\n\"mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?\"\n\n\"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä\nollaan\", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, \"kun ei ole leipää\nenää, eikä voi kivestä elää\".\n\n\"Ehkä ai'ot kaupunkiin?\"\n\n\"Oo -- minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka\nkuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu,\nsen Jumala tietää\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; \"niin sinä\nsitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv\".\n\n\"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini\", vastasi Liv,\njoka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. \"Hän on niin\nväsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille\ntaikka luhdille\".\n\n\"Saat tehdä kuinka tahdot\", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin\njärjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua!\" ruikutti hän, \"ja Jumala siunatkoon teitä\nmolempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin\", sanoi hän\nhetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri.\nNyt ääni jo oli aivan toisellainen. \"Niin niin!\" jatkoi hän, ja sanat\ntulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, \"arvasin jo tulleeni kelpo\nihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on\npiiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä,\nja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee\".\n\n\"Vai niin?\" -- vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, \"silloin et\narvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut\". Sen sanottuaan kävi hän\nistumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti\nympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen\npuolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa\nsilmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi\nsilmänsä laattiaan.\n\n\"Aslak on nimeni\", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä\nniinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. \"Aslak --\nniinkö\", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen\nsisä-kamarista.\n\n\"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa\",\nsanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.\n\n\"Herra Jumala! kuinka hyvä sinä olet! mutta ei sinun olisi pitänyt\nnähdä vaivaa minun tähteni\", sanoi vieras nousten takan vierestä;\n\"niin, minä tarvitsen vähän lepoa nyt, minä olen aivan kankea\nsääristäni. Hyvää yötä siis, Gunnar Haugen, Jumala palkitkoon mitä olet\nminulle tehnyt\". Näin sanoen veti hän itsensä vaivalla kamariin mytty\nkädessä.\n\nGunnar katseli hänen jälkeensä ja sanoi sitten Liv'ille: \"Saat kaataa\nhänelle vähän puuroa ja viedä sinne sisään niin pian kun ehdit\". Liv\nteki niin ja hetken perästä meni hän sytytetyllä kynttilällä ja\nhöyryvällä puurovadilla kamariin vieraan luo.\n\nKun Liv oli mennyt ulos vaipui Gunnar kokoon penkillä, hän ojensi\nitseänsä pian taas ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Suu oli\nkokoon painunut ja hän hengitti raskaasti. Syvään huo'aten meni hän\nviimein ikkunan luo ja katseli ulos. \"Herra Jumala ja Isä taivaassa!\nmitähän tämä merkinnee? Onko tämä enne, jonka minulle lähetät?\nTämmöinen ilta oli silloinkin, ja Aslak -- että niin on sattunut! Herra\nJumala, anna mulle syntini anteeksi ja päästä meitä kaikkia pahasta!\"\nJa Gunnar rukoili ääneensä Isä meidän, rukoili sen kerran ja vielä\ntoisenkin.\n\nKamarissa istui Liv sängyn vieressä, jossa vieras makasi. Hän oli\npannut vadin luotansa ja sanonut kiitoksia ruo'asta; mutta Liv piti\nhänelle vielä kynttilää polvellansa. He juttelivat.\n\n\"Oltiinko sinua kohtaan yhtä kovat siinäkin kylässä?\" kysyi Liv.\n\n\"No ei! ei mun sovi valittaa, mutta ajettiin minua sielläkin talosta\ntoiseen. Kun ei ollut enää tilaisuutta ansioon yhdessä paikassa, sain\nlähteä toiseen ja näin olen sijaa muuttanut kuin vainottu otus vuosi\nvuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on\nmahtunut, ei, se on tosi -- mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii\nmyöskään -- muutamille taitaa olla niin sallittu\". Hän vaikeni ja\nhuokaeli ja Liv katseli häntä säälien. -- \"Sinä olet onnellinen, jolla\non semmoinen isä\", hän jatkoi, \"kaiketi pidät hänestä paljon?\"\n\n\"Niin se on tietty se\".\n\n\"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen\nnimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että\nsaisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna\nkurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada\ntyötä\". Liv kierteli esiliinan kulmaa.\n\n\"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma\", sanoi hän viimein,\n\"ehkä ei olisi niin mahdotointa että saisit jäädä tänne vähäksi aikaa\nauttamaan isää\".\n\n\"Mitä sanot? lasket varmaan leikkiä kanssani nyt, mutta sitä sinun ei\nolisi pitänyt tehdä, sillä minä puhuin totisesti. Oi jos se olisi\nmahdollista! Kuinka minä tekisin työtä ja olisin ahkera, enkä pyytäisi\nainoatakaan killinkiä, kun vaan saisin elatusta ja pääni katon alle\".\n\n\"Minä puhuin totisesti, sillä minä keskustelin juuri isäni kanssa siitä\nettä hän hakisi itselleen apua nyt kun jo vanhaksi tulee\".\n\n\"Voi -- voi -- jos sinä voisit minua auttaa, niin en sitä unohtaisi\nniin kauan kuin elän. Sinä näytät niin hyvältä, puhu isäsi kanssa ja\npuhu puolestani. Sano hänelle kuinka olen kärsinyt, sano hänelle kaikki\nmitä nyt tiedät\".\n\n\"Kyllä sen mielelläni teen, jos tahdot; mutta nyt saat panna maata,\nolet kaiketi hyvin väsynyt\". Ja Liv nousi mennäksensä.\n\n\"Se on totta, jos minä uskaltaisin kysyä, mikä on nimesi?\" kysyi Aslak.\n\n\"Nimeni on Liv\".\n\n\"Liv? Se oli kaunis nimi. Se sopii sinulle, sinä olet niin päivän\nvalkoisen ja lempeän näköinen\".\n\n\"Niinkö arvelet?\" sanoi Liv hymyillen.\n\n\"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle\nniin suoraan\".\n\n\"Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä\nniin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös\".\n\n\"Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa\nmiestä, kuin minä olen\".\n\n\"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa\nvai arki-vaatteissa\", vastasi Liv.\n\n\"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin\nturhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä\nsinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu\", lisäsi hän.\n\"Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää\npuhua hänen kanssansa vielä tänä iltana\".\n\n\"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! -- Kas tässä on vaatemytty, sen minä\notan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi\".\n\n\"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. -- Hyvää yötä siis, voi hyvin\".\n\nLiv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja\nkuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan.\nHyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle,\ntirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri\npilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä\nsolakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita\nkasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista\nsanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat\nyhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä\nja nosti sitä uhaten.\n\nTuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteli\nLiviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.\n\n\"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään\", sanoi hän,\n\"kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän\nkulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä\nilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi\nkulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään\nlämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi,\nkylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän\nvarmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän\".\n\n\"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa\nruokaa ja vuoteen?\"\n\n\"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä\noli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän\nrukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi,\nkunnes taas voisi nousta\".\n\n\"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? -- No niin, hän osasi puhua\npuolestansa. Sanoiko muuten mitään?\"\n\n\"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime\naikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei\ntietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän\nolisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä\".\n\n\"Minä en kärsi hänen silmiänsä\".\n\n\"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut\nmuuta kuin liikuttaa ihmistä\".\n\n\"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle;\nmutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun\nkanssani\", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.\n\n\"Minä en rukoile vaan itseni tähden\", vastasi Liv punastuen; \"mutta\nmieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka\nsinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata',\nja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut\nhänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa\nkuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä\nvastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on\nhäntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa,\nvaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin\nsormellani kantaa\".\n\nGunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei\nmuistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui\nlaimeasti hänen käteensä, sanoen:\n\n\"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on\neroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja\nhienot\".\n\nLiv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: \"Luulin\nvaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön\nsen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä\".\n\nGunnar katseli häntä terävästi. \"Kuka opetti sinulle tämän?\" kysyi hän.\n\n\"Oo -- se juolahti vaan mieleeni\", vastasi Liv.\n\nGunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: \"Hm\n-- -- hm -- yhtä tumma ja musta hänkin oli -- Aslak nimensä oli. Herra\nJumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut\nsinulle mistä tuon nimen on saanut?\" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei\nkatsellut Liviä.\n\n\"Ei, sitä hän ei sanonut\".\n\n\"Vai niin -- älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon\nhuomenna puhua hänen kanssansa\".\n\nAslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. \"Vai niin, vai sinä\ntulet puheilleni huomenna?\" sanoi hän ja nauroi itseksensä, -- \"no\nniin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä\npäänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni?\nSe on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun\nsisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä\nlintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin\njoutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli\ntietää mitä äiti on sanova tästä\". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn\nyhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja\nkatsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta\ntointui kohta:\n\n\"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua\nkatselemassa\".\n\n\"Eipä juuri -- tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit\".\n\n\"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista\nvuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan\".\n\n\"Kuinka muuten voit?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, sitä en nyt voi niin tarkoin sanoa, kun juuri\nheräsin. Kuitenkin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kauhean kankea vielä\njäsenistäni, ja minulla on niin kummallinen poltto päässäni, ett'en voi\najatella oikein selvästi. Mutta -- kaiketi se paranee myöhemmin\npäivällä, ja sitten saan koettaa päästä edemmäksi täältä kappaleen\nmatkaa. Paljon kiitoksia sinulle ruo'asta, juomasta ja majasta\".\n\nGunnar istui leikkien linkku-veitsensä kanssa; nyt hän rupesi\nhakkaamaan sängyn laitaan. \"Luulenpa parhaaksi että jäät makaamaan\ntämän päivän\", sanoi hän viimein, \"aamiaisen saat kohta\". Aslak tahtoi\nsuudella hänen kättänsä, mutta Guunar oli jo noussut ja meni ulos.\n\nEi kauan kestänyt ennenkuin Liv tuli sisään ruo'an kanssa.\n\n\"Kuulin että jaksat huonosti tänään\".\n\n\"No niin -- kyllä toivon pian paranevani aikaa voittain. Isäsi on ollut\nkyllä hyvä sallimaan minun jäädä tänne makaamaan tämän päivän\".\n\n\"Vai niin, eikö hän sanonut muuta?\"\n\n\"Ei, kuinka voisin sitä odottaa? Puhuitko hänen kanssansa eilen?\"\n\n\"Sen minä tein\".\n\n\"Mitä hän vastasi? Ei se suinkaan ollut mahdollista?\"\n\n\"Hän ei antanut mitään varmaa vastausta\".\n\n\"Vai niin, se ei suinkaan käy laatuun siis -- oi herra Jumala, jos sinä\npuhuisit hänelle vielä kerran! Niin, anna anteeksi että olen näin suora\nsinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös\".\n\nLiv hymyili. \"Kyllä minä sen teen\", sanoi hän, \"vaan kyllä hän sen\nitsestäänkin muistaa\".\n\n\"Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen\".\n\n\"Niin on\".\n\n\"Ja vähän harvapuheinen\".\n\n\"Niin, hän ei puhu paljon\".\n\n\"Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu.\nArvattavasti hän ei sitten pidä niistä ihmisistä, jotka liian laveasti\npuhuvat?\"\n\n\"Ei hän niistä juuri pidä, jotka liian paljon puhuvat. Joka aina puhuu,\nse ei aina totta puhu, arvelee hän.\"\n\n\"Vai niin! niin, tiedätkö, kun asiaa tarkoin ajattelee, niin hän on\noikeassa\".\n\n\"Niin hän varmaan onkin\".\n\n\"Isäsi on kunnioitettu mies kylässä?\"\n\n\"Hän harvoin kylään tulee.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"No -- hän ei viihdy siellä; hän on vähän totinen ja ankara, näetkös\".\n\n\"Niin -- enkö sitä nähnyt kohta, astuttuani kynnyksen yli, ett'ei se\nmies ollut turhanpäiväinen. Sellaiset ihmiset ovat harvinaisia,\ntiedätkös\".\n\n\"Mutta usko pois, hän rakastaa minua\".\n\n\"Ken ei sitä tekisi? Ja sinä olet ollut hänen luonansa pienestä asti?\"\n\n\"Minä en nähnyt isääni, ennenkuin olin 6 vuotta vanha; mutta silloin\nhän palasi pitkältä matkalta, sanottiin. Sittemmin muutimme tänne\npohjoiseen, ja nyt olemme asuneet tässä paikassa 10 vuotta\".\n\n\"Ja sinä olet ollut yksinäsi hänen kanssansa koko ajan?\"\n\n\"Niin olen\".\n\n\"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?\"\n\n\"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä.\nMilloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka\nilta kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja\ntoista, näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi\nsyönyt, että saan vadin mennessäni?\"\n\n\"Kiitos siis tästä hetkestä!\"\n\n\"Ei kiittämistä\".\n\nLiv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän\notsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli.\n\"Tuopa vasta hupsupäinen\", sanoi hän itsekseen, \"häntä voi kiertää\nsormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä\noli että sain sen tietää\". -- Hän makasi vähän aikaa. \"Uh! -- tämä käy\njo kohta ikäväksi\", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, \"ja jos\nmun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin -- leikki ei\nolekaan niin hupainen, kuin luulin -- tule nyt äiti pitämään minulle\nseuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt\".\n\nMyöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.\n\n\"Onko nimesi Aslak?\" kysyi hän katselematta mieheen.\n\n\"On\".\n\n\"Mistä olet sen nimen saanut?\"\n\n\"En tietä\".\n\n\"Kuka isäsi oli?\"\n\n\"En ole isääni nähnyt\".\n\n\"Entäs äitisi?\"\n\n\"En tunne äitiäni\".\n\n\"Mistä olet kotoisin?\"\n\n\"Oo -- minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten\nköyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien ihmisten\nkasvatteeksi\".\n\n\"Miksi sinä karkasit niiden luota?\"\n\n\"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä ja\nvahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja\nsyödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä\nulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä,\nkoettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet,\nmakaan tässä enkä pääse minnekään\".\n\nGunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten\nnyppimään peitettä. \"Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä\ntulet?\" kysyi hän viimein, \"olivatko he Raamatun ystäviä?\"\n\n\"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua\npidettiin kirja kourassa sekä kotona että koulussa\".\n\n\"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?\"\n\n\"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi',\nväänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan\ntanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän\nseuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi,\nniinkuin myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset\nhyödyttää, on vaan ajan tuhlaamista minusta\".\n\nGunnar katseli häntä hämmästyneenä. \"Kuinka vanha olet?\" kysyi hän.\n\n\"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä\".\n\n\"Hm -- harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä\nolet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä\". Gunnar istui vielä hetken\naikaa miettimässä. Sitten hän nousi. \"Voit ripustaa röijysi tuohon\nnaulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes\nsovitaan ehdoista\".\n\nAslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas,\ntarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei\nsaisi sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. \"Ei vielä\nmitään kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt\nsamalla, että Haugen'ista kylään on -- pitkä matka. Sinun pitää luvata\nolla sitä lyhentämättä\".\n\n\"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan\".\n\n\"Hyvää yötä\".\n\nGunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin\nAslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi\nhuoneen ympäri kuin hullu. \"Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar\nHaugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha -- haa! jos\nolisit tietänyt --\" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen.\nSitten pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään\npitkin seiniä. \"Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi\nrenki. No -- no -- kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja\nmannerten halki muiden mustalaisten kanssa, lumessa ja tuiskussa\nnappeja kaupittelemassa. Se on naurettavaa tämä -- eilen noin -- tänään\nnäin. Etpä en sikertaa lyö korttia mustalaisen kanssa, Gunnar Haugen,\nmutta ole varoillas ett'et nyt saa 'Mustaa Pekkaa'. Saat sekoittaa\nkuinka paljon tahdot ja pitää tarkasti silmällä, mutta kenen luulet\nsaavan pampun ja voittavan pelin -- se olen minä, minä, etkös ymmärrä,\nsinä roisto!\" Hän sylki Gunnar'in jälkeen, pyörähti ympäri saappaan\nkorolla, nauroi, ojensi itseään suoraksi ja heittäysi taas sänkyyn.\n\nKaksi päivää sen jälkeen oli Aslak täydessä työssä Haugen'issa. Gunnar\noli murtamassa itselleen uudispeltoa. Aslak oli pannut kiviä ja rankoja\ntyöntö-kärryihin ja sysäsi niitä aidan viereen, sinne kaataakseen, kun\nhän kuuli vihellyksen takanansa. Hän kääntyi ja aidan toisella puolella\nseisoi eräs akka kurkistamassa. Hän oli pieni ja kyyryselkäinen,\nmuutamat pörröiset mustanharmaat suortuvat näkyivät huonon huivin alta,\njohonka koko pää oli kääritty. Otsansa oli matala, kulmakarvat tiheät\nja ulospistävät ja niiden suojassa oli kaksi ympyriäistä, mustaa\nsilmää, jotka varmaan sinua katselivat, vaikk'et koskaan voinut niitä\nkohdata omillasi, jotka milloin vaipuivat syviin koloihinsa, milloin\nikäänkuin vierivät ulos sinua vastaan. Nuo silmät olivat kissan silmäin\nkaltaiset, kimalsivat kuin tulipallot pimeässä ja peloittivat sinua,\nvaikk'et itse tietänyt miksi. Muuten vaimo näytti siltä, kuin olisi\nkuljeskellut sekä myrskyisellä että hyvällä säällä, sekä auringon\nhelteessä että tuiskussa, niin tuntureilla kuin meren rannalla; sillä\nkovat, terävät kasvot olivat ilmasta ihan tummanruskeat. Mutta hän\nnäyttikin siltä, kuin kestäisi talvi-yön kylmyyttä ja tuiskut\ntunturi-lakeilla, Sillä kun hän hyppi eteenpäin sauvansa nojassa,\nlaihana ja kuihtuneena, oli ikäänkuin veretöin varjo olisi käynyt tietä\nmyöten, johonka ei pahat säät eikä ilmat puuttuneet. Aslak tunsi\nvaimon, sillä samassa katsahti hän sitä paikkaa kohti, jossa Gunnar\nseisoi kaivamassa. Meni sitten akan luo.\n\n\"Tervetullut palvelukseen, poikani\", sanoi akka irvistellen ja\nnaurahtaen.\n\n\"Kiitos, äiti, mutta sinun täytyy astua alemmas, muuten hän voi sinua\nnähdä, tuo vanha pässinpää tuolla ylhäällä. Kuten arvannet, olemme\njutelleet monta lystillistä sanaa keskenämme\".\n\n\"Vai niin! -- hän ei sinua tuntenut? Mitenkä hän sinua vastaan-otti?\nEikö hypähtänyt hän pystyyn kuin kyykäärmeen pistämänä, nähdessään\nsinua? Eikö hän kättänsä ojentanut, tarttuakseen sinun rintaasi? Ha --\nhaa -- jos olisi tietänyt sinun kuuluvan hänen sukuunsa, niin olisi\nlyönyt sinut kuoliaaksi kiveen jalkojensa juuressa\". Ja vanhan eukon\nsilmät säkenöivät.\n\n\"Minä koetin salata kasvojani niin hyvin kuin mahdollista, mutta hän ei\npitänyt silmistäni\".\n\n\"Kaiketi ei -- hän tunsi ne kohta, mutta nyt kosto sua perii, Gunnar\nHaugen! Luulit kai että vanha Guro oli maan mullassa jo aikoja sitten,\nmutta hän on sinua seurannut, Gunnar, etkä niinkään pian ole saava\nhenkeä Gurosta lähtemään. Ole varoillasi, sillä nyt on kosto käsissä\".\nHän puri hampaat yhteen ja uhkasi sauvallansa Gunnaria. \"Kas nyt sinun\npitää olla älykäs ja varovainen, poikani\", jatkoi hän, tarttui Aslak'in\nnuttuun ja taputti häntä olkapäälle, \"sillä tätä hetkeä saavuttaakseni\nolen elänyt. Muista kaikki, mitä olen sulle sanonut, ja kaikki, mitä\nolet luvannut. Älä häpee mitään, äläkä pelkää mitään. Sinulla pitää\nolla silmä joka sormen päässä, poikani, sinun pitää vakoella ja lymyä\nja sitten sitä kanneskella kauas ympäri maata. Niin, kylään vaan kaikki\nkerrassaan! Sinun pitää kertoa kaikki, mitä tiedät, sinun pitää\nlörpötellä ja valehdella, pilkata ja saastuttaa häntä niin paljon kuin\nvoit. Älä jätä ainoatakaan puhdasta pilkkua häneen! Niin, tästäpä\nherras-elämätä syntyy, Gunnar Haugen! sinun pitää kammottuna kuleskella\ntäällä kylien välillä. Sinun pitää tulla kaikkien ihmisten pilkan ja\nnaurun esineeksi, sinä kopea roisto, joka et suinkaan alentuisi\nsylkemäänkään päälleni. Oo -- sinä olet toivova olevasi seitsemän syltä\nmaan alla, Gunnar Haugen, mutta saas nähdä kuinka sinne pääset, kuka\nparkuasi kuuntelee. Vielä et ole saanut viimeistä kolausta. Talosi,\nkarjasi on surmaan joutuva yhtenä ainoana yönä ja vanha Guro on seisova\nvieressä ja naurava sinulle. Silloin olet muistava tuota yötä, Gunnar,\nsillä Aslak ei niinkään pian kuole, näetkös. -- Niin, nyt saat olla\nälykäs, poikani, muista mitä olen sinulle sanonut, vääntele itseäsi\nkuin ankeriainen ja ole kepeä-jalkainen kuin kissa\".\n\n\"Ei sun tarvitse olla huolissasi minun tähteni, äiti\", vakuutti Aslak.\n\"Minä olen usein pyytänyt riekkoja tuntureilla, äiti, ja luulenpa\nmelkein että minulla nyt on ansassa yksi\".\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Se on hänen tyttärensä Liv, ja ne molemmat riippuvat kiinni toinen\ntoisestansa kuin kaksi heinätukkoa. Mutta nyt meidän täytyy erota,\näiti. Hän katselee niin minun jälkeeni\".\n\n\"Onnea siis, poikani\".\n\nGuro seisoi kauan katsomassa hänen jälkeensä, sauvaan nojautuneena, kun\nhän sysäsi työntö-kärryjä mäkeä ylös. \"Kuinka kaunis hän on, kuinka\nväkevä ja notkea! Hän on sua kostava, Guro! Hän onkin isänsä näköinen,\nkorkeakasvuinen ja solakka, tulta silmässä. Ha -- haa -- Gunnar Haugen!\nLystillinen tanssi tämä vanhoilla päivilläsi mustalaisten ja heidän\nkakaransa kanssa!\" Hän nauroi niin että vapisi, sitten hän yski ja\nhyppi ontuen poispäin.\n\nAslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui\naidan vieressä.\n\n\"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi\nisäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden\nhänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa\".\n\n\"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa\nkymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon\".\n\n\"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin\", sanoi Aslak, eikä heidän\nvälillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin\njääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella\nkädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän\nheidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin\nläsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa\npaikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja\nväsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän\nkäskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä\nLivin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja\nnaurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä,\nmustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin\nputosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi\nmaasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua\nkestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi\nkaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv\nkuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa\nolisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa\nlaulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen\noli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä\nauringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan\nnaapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv\nkuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin\nkauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.\n\nIllalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina\nkaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän\nluuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen\nsattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä\nhuomaavinansa. Mutta Aslak -- niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili\nhieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa,\nsaadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.\n\nJa sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita?\nSinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin\nennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä\nikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun\nmyöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi\nja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa,\njoka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota\ntietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä\ntapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon\nsammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan\nääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan -- ympärilläsi oli pimeätä ja\nhiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit\navonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle\nlaulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä\nsinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa\nja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit\nitseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta\nAslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä\nmaitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin,\nkyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan\nläävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut\nväliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi\nsydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu?\nEthän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi\nnoilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on\nkiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket\nitseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot\nolevasi \"kaikin puolin onnellinen\". Liv! Liv! älä luota häneen liioin;\nnäen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen\nniin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän\nvaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa\nilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei\nhäntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja\nsanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi\nkyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä\nsinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena\nkirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi\nsiitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?\n\nTalvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä\npidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen\nsydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset\nkatselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja\nhänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä\nhyvää.\n\nMutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan\nLiviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän\non ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin\nhelposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii\njotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana\noliko hän kipeä.\n\n\"Niin, minä olen kaiketi kipeä\", vastasi hän silloin.\n\n\"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?\" kysyi Liv.\n\n\"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo\nmukanansa\".\n\nEräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin\n18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin\nkätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista\nnuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei\nnyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä,\nmutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen\nsieluunsa:\n\n\"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat!\nVoi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!\"\n\nHän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta\ntämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen\npuhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät\nleikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa\nikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki\nkasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän\nkoetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi,\nhuone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin,\nja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen\nlausuen: \"voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee\". Hän katsoi\ntoiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi\nkuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli\ntukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin\nkiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli\nkuitenkin \"voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee\", ja Liv istui\nsiinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.\n\nSeuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan\ntullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen\nilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin\nistui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti\nsynkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.\n\n\"Miksi et puhu isälleni?\" kysyi hän, \"ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain\ntuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen\".\n\n\"Ei minulta mitään puutu\", sanoi Aslak, \"se on vaan semmoista, mikä\nhaihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee\".\n\n\"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina\",\njatkoi Liv, \"ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun\nsaa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin\nhiljainen\".\n\n\"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla\", sanoi Aslak\nsäikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. \"Sinä tiedät että usein olen\npyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani.\nMitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit\nhänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole\nmielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin\nkuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä\nhyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä\nsitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä\nkuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä\njok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan\nminusta ja jutuistani isällesi\".\n\nAslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin\nnopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla\nja katseli häntä lempeästi.\n\n\"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten\", sanoi hän, \"mutta\nminulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen\nsinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista\nkuunnella\".\n\nAslak ei vastannut.\n\n\"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena\", jatkoi\nLiv, \"ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi,\nkiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en\ntuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin\nsuora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit\nnähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle\nniin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit.\nArvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä\nniin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa,\nkun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä;\nen tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus\nsinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi\".\n\nAslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena\nhiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.\n\n\"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! -- Entäs jo olisin konna, jos olisin\ntullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut\nettä isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret\nkaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi\nainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä --\" Hän vaikeni,\nsillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.\n\n\"Sinä melkein peloitat minua nyt\", sanoi hän.\n\nAslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle\njälleen.\n\n\"Äläpäs huoli lörpötyksistäni\", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni.\n\"Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä\npäivää, jolloin sinua pettäisin\".\n\nHän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä.\n\"Mutta minun on niin paha olla tänä iltana\", lisäsi hän, päästi käden\nja katseli laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.\n\n\"Luenko sinulle vähäisen?\" kysyi Liv hiljaa.\n\n\"Ei -- ei --\", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. \"Vaan -- lue minulle\njotain kuitenkin, niin olet hyvä\", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv\nmeni, mutta palasi pian kirja kädessä.\n\n\"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois\nisänsä luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta\nsitten hän katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä.\nLue se minulle jos voit sen löytää\".\n\n\"Kyllä sen hyvin tunnen\", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. \"Nyt\nsaat kuulla\". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen\ntuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen\nvyöri hänen poskiansa myöten.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni\nolla hetken aikaa yksinäni\". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.\n\n\"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna\". Aslak piti\nhänen kättänsä. \"Kuinka hyvä sinä olet\", sanoi hän katsellen häntä,\n\"sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua\".\n\nKun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi\ntytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut\nRaamatun hyllylle.\n\n\"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana\", sanoi hän.\n\n\"Olen lukenut hänelle\", vastasi Liv.\n\n\"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu\nistuessaan luonasi?\"\n\n\"Ainoastaan mitä hyvää on\", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin\nhengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi\nposkipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti\nAslakin pyynnön, \"enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on\", arveli hän.\n\nGunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.\n\n\"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta,\nnyt häneltä tuskin sanan saa\", sanoi hän hetken vaiti oltuansa.\n\"Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?\"\n\nLiv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli\nsaanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin\nhankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä\nolit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän;\nsillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän\".\n\n\"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja\nkaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin\nvarsa, mutta sitten --\" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui\nhermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui\najatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut\npudistaa jotain päältänsä. -- \"Olen aikonut antaa Aslakin lähteä\nkaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä\nmitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?\"\n\n\"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina,\nhänessä on kova levottomuus, sanoo hän\".\n\nGunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn,\noli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin.\nGunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.\n\n\"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?\" sanoi Gunnar.\n\nAslak hypähti seisaalleen. \"Sinäkö, isäntä?\" sanoi hän vähän\nhämillänsä,\n\n\"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin?\nEn voi sitä elättää talven yli\".\n\n\"Pitäisikö minun?\"\n\n\"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä\". Vielä muutamia\nsanoja sanottuansa Gunnar meni.\n\nAslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi.\nMutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. \"Entäs jos nyt\njuoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv\n-- Liv --\", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua,\npyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. \"Yhdentekevä, tästä pitää tulla\nloppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan\ntukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! -- kuinka\nahdasta ja kuumaa täällä on!\" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman\npuhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut\nolisi, näki hän vaan pimeyttä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nOli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja\nodotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää\nsinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli.\nVaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana\ntaivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat\nlumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara.\nLaakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta\nkalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin\nharmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että\nsiellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui\nmultaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta\nvyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.\n\nKuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie\nHaugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei\nvarpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä.\nKaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan\ntämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen\nlehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei\ntunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset.\nSilloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee\nympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa\nhäntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee\nvyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen\näitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.\n\n\"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä\nmatka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä\nolet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas\ntässä --\" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä\nmuutamia paksuja myrkkykasvia. \"Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät\nvarmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?\" Hän nauroi,\njotta vapisi. \"Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee\", sanoi\nhän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli\nseisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen\nja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.\n\n\"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä\npiruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa\".\n\nGuro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja\nuhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja\nkatseli hänen silmiinsä. \"Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai\nmikäs sinua vaivaa?\"\n\n\"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin\". Hän\nkääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.\n\n\"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka\nminusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt\nolet päässyt\".\n\nHän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja\npolki jalkaa.\n\n\"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä\nkielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota\nniin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin,\nniin -- hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi\nkoskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla\nyhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi\ntulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi\nrahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan\nmusta kuin nyt\".\n\nGuro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi\nsuuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa\nirvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.\n\n\"Kas niin, kas niin poikani\", sanoi hän viimein, \"huomaanpa että olet\nkäynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia\nhyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun.\nSinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita\nvuoteellesi, -- niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni,\njohonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot\nteettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?\"\n\nAslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä\npäällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen\nseisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille,\ntarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.\n\n\"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?\" huusi hän ja kädet\nvapisivat, \"sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin\npeto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi\nsinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha -- haa\n-- noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä\nolisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta,\nnäetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo\n-- -- Ha -- haa -- mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu!\nMeidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea\nhengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. -- Sinun täytyy\nvihata heitä, sanon minä -- niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta\nsuonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea\n_Rommanisael_ [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä\nAslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei,\nkyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään,\ntulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein\ntappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos\nsitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä\". Silmänsä\nsäkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.\n\nAslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti\npäätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli\nnähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta,\nse pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös,\nhän oli vallan kalpea.\n\n\"Näetkös kiveä, äiti\", sanoi hän hiljaa, \"sinä olet minut noin irti\nrepinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee\nolemaan syvin\". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan\neteenpäin.\n\nGuro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei\nvastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui\npoikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili,\nhän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili\npoikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui\nhän: \"Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?\" Ja hän oli\nniin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä\nenään. \"Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti\nkuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina\naikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä\nparemmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni\nlapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa,\nenkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin\nja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen\nsua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua\nomiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta\nvapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit!\nMinua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun\ntähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt\nenää tahdo äitiäsi tuntea\". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten,\nitkien ja parkuen.\n\n\"Hys, äiti\", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, \"älä\ntoki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi\nvieraiden luona, kuin sinun luonasi\".\n\n\"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt\", katkasi\nGuro hänen puheensa, hilliten itkuaan. \"He nauravat sinulle, mielellään\ntahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö\ntähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin\ntahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille\nkaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä\nkärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla -- hän pisti isäsi\nkuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee\nsuutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak\nBraaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta\". Guro nyrkytti\nkättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.\n\nAslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat\nmuistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha\npoltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.\n\n\"Sinä olet oikeassa joka sanassa -- sano häpeä minulle vain, äiti,\nmutta minä en enää voi mitään\". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa\navaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon.\nJoku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka\nhiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:\n\n\"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?\"\n\nAslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä\ntarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. \"Entäs\njos hän seuraisi\", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä\npolttavilla silmillään -- \"jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! --\nTunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin\n-- Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko\nseurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta\nkepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua -- Liv --\nkun hän olisi luonasi päivät ja yöt\". --\n\nOli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä,\nsilmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti\nitsensä irti äidistään, huutaen hänelle:\n\n\"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi\nhelvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja\". Hän löi lehmää ja\nastui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen\njälkeensä. \"Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista\nlupauksesi, Aslak Braaten!\" huusi hän kävellen perästä, \"vielä ei ole\nkukaas _Rommanisael_ sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle\nkunnes maan mullassa makaat\". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia,\npalasi hän samaa tietä kuin oli tullut.\n\n\"Ho -- hoo --\", nauroi hän itsekseen, \"jos hän voisi houkutella Liviä\nmukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen\nhuomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen\".\n\nOikeinko ennustit, vanha Guro?\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nPalattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv\nja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä\nruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista\njälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku\noli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että\najatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät\nolivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut\ntyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä\nmuutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?\n\nAslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin\ntulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän\noli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.\n\n\"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?\" kysyi Liv; \"ne kuuluvat olevan hyvin\nilkeitä ihmisiä\".\n\n\"Vai niin? -- olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?\" sanoi Aslak\nnauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin\nkatsomaan häntä.\n\n\"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä\", sanoi hän.\n\n\"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos\nkyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi\ntullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin\".\n\nLiv katseli Aslakia hämmästyneenä.\n\n\"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en\nmielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet\nniin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella\nmustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa\nelämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla\ntuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen,\nnauraen, iloiten, koko maailma kotonansa\". Ja Aslak kuvasi nyt elämää\nniin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv\nihastuen lausui:\n\n\"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä\nolen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos\".\n\n\"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla\nlaulua, jota olen mustalaisilta oppinut?\" Ja Aslak lauloi erään laulun\nkauniilla vahvalla äänellä.\n\nAslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä\nsuuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä\nmaahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.\n\n\"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä\".\n\nLivin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak\nvaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili\nAslakille sanoen:\n\n\"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta\"; mutta\ntuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. -- Aslak leikki lakkinsa\nkanssa. -- \"Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?\" kysyi Liv\nhetken perästä.\n\n\"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin\nnuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät\nminua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä\nseurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat\". Aslak huokasi vähän. Heitti\nsitten päätänsä taaksepäin. \"Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen\nsaat kuulla, sillä se on hauska juttu. -- He tulivat kerran erääsen\nhäätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja\nyösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat.\nHäävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät\nvieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun\nerosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä\npuukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta\nminä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet\ntappoi\". -- Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä,\njotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.\n\n\"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä\", sanoi Liv.\n\nAslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. \"Ha -- ha -- sen\nvoipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv.\nNiin, paha ihminen se oli\", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen\nja katsellen hänen silmiinsä. \"Voin sekä nauraa että itkeä harmista,\najatellessani tuota\", jatkoi hän hetken perästä, \"mutta semmoisia on\nsuurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?\"\n\nLiv katseli häntä lempeästi. \"Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata\nketään, Aslak\", vastasi hän tyynesti.\n\n\"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä\nse juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa\nmustalaisista, Liv\", -- jatkoi hän; \"sillä vaikka heidänkin joukossaan\non roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta\nsuonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä\npuhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita\nhakkaamaan huomiseksi\".\n\nJa Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen\nkanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt\noli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli\nheistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä\nselville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.\n\nGunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut\npalannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa,\nhän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa\nistuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.\n\n\"Oletko yksinäsi, Liv?\" kysyi hän, \"saanko istua hetkisen luonasi?\"\n\nHän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.\n\n\"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua\", sanoi Liv\nhymyillen.\n\n\"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua\", sanoi\nAslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. \"Minä täällä\nkäyn salaten jotain sinulta, Liv\", sanoi hän vitkastellen, veti\npuukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. \"Muistatko\nmitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?\" kysyi hän ja hakkasi\npuukolla pöytään.\n\n\"Sen luulisin varsin hyvin muistavani\", vastasi Liv.\n\n\"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?\" kysyi hän, heittäen\npäätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. \"Etkö sinä\nsilloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?\" Äänensä vapisi\nhiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli\nse hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai\nkadottanut. Liv tuskastui.\n\n\"Ethän puhune totta?\" sanoi hän.\n\n\"Minä puhun totta, Liv\", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan,\nnojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. \"Mustalainen minä olen ja\nmustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta\nverta suonissani vuotaa; ma olen oikea _Rommanisael_. Minä ylenkatson\ntuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen\". Kaunis oli\nAslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen,\nmustine loistavine silmineen. -- \"Nyt, Liv\", -- sanoi Aslak katsellen\nhäntä palavalla lemmellä, \"eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit\nminua?\" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä\nkovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi\nhänen silmissänsä.\n\n\"Saat olla kuka hyvänänsä\", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia\nhellästi, -- \"sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni\".\n\nAslak oli aivan hurmauntunut. \"Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä\nsiunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua\nlempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet\nmulta voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet\nmielessäni yöt ja päivät -- oi, voisitko minua rakastaa?\" Hän tarttui\nLivin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin\ntulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi\nrukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein\nlaski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin\ntukehtumaisillaan.\n\n\"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?\"\n\nLiv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin\nherttaisesti hänen silmiinsä.\n\n\"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut\n-- -- niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin\nsinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja\nsitten saanut\".\n\nAslak oli haltioissaan. \"Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella\nsua!\" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet\nsyliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. \"Suuri Jumala, kuinka kaunis\nsinä olet!\" Hän suuteli Liviä vielä kerran. \"Nyt sinä aina seuraat\nminua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen\".\n\n\"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet\", vastasi Liv, laskien päänsä\nhänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä\nlepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? \"Ja sinä\nkun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut\".\n\n\"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä\npelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen\".\n\nHetken istuivat puhumassa keskenään.\n\n\"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon\ntästä\", sanoi Liv.\n\nOli kuin Aslak olisi unesta herännyt. \"Sinä et saa sanaakaan sanoa\nisällesi\", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.\n\n\"Miksi en?\" kysyi Liv kummastellen.\n\n\"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä\",\nvastasi Aslak. \"Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että\ntuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut\npois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää\nilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän\nvoipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja\nseikat selviävät noin vähitellen\".\n\nLiv katseli häntä hellästi. \"Saa olla niinkuin tahdot\", sanoi hän,\n\"mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et\nsaa suuttua siitä, että sanon sen sulle -- mutta minusta tuntuu\nniinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä\nolet. Mistä luulet sen tulevan?\"\n\nAslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. \"Oh, se on vaan turhia luuloja,\nLiv\", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. \"Se on\nisäsi\", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. \"Nyt menen hetkeksi pois,\nmutta ei sanaakaan, Liv, muista se\". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv\nmeni takan luo ja pani padan tulelle.\n\nGunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.\n\n\"Sinä tulet myöhään tänä iltana\", sanoi Liv.\n\n\"Niin, tulen myöhään\". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen\ntakan vierestä.\n\n\"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä\", sanoi hän ja kätensä vaipui\nhermottomana.\n\nLiv kääntyi. \"Onko jotain tapahtunut?\" kysyi hän.\n\n\"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt\", vastasi Gunnar. \"Tarvitsin\nvähän rahaa tänään kevät-työhön\".\n\n\"Etkö siis saanut mitään?\"\n\n\"Saanutko? -- Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki\nkammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun\ntullessani\". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.\n\n\"Vaan anna mennä -- anna mennä\", puhui hän itsekseen. \"Älä anna mun\nvalittaa, Herrani -- älä anna mun valittaa -- ainoastaan olla väkevä ja\nkova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi\". Gunnar pani kädet ristiin ja\npainoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän\nkauan.\n\n\"Mutta onhan meillä Aslak\", sanoi samassa lempeä ääni.\n\nHän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä\näänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.\n\n\"Mainitsit Aslak'in -- niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin\ntyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies,\nkylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut\". Gunnar\noli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv\nseisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen\npäätänsä muutaman kerran.\n\n\"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä\", sanoi hän vitkastellen.\n\n\"Sen teen\", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa\nenemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.\n\n\"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen\", sanoi Gunnar\nhetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. \"En\ntiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa.\nHänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä\nkärsimään\".\n\n\"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään\", ajatteli Liv. \"Aslak oli\nkuitenkin oikeassa, odottaminen on paras\".\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nTästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties\nLiv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei\nollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt\nei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle\nkaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki\nkun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset\nhaihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat\nsanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys\nunohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen\nhänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä!\nLiika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko\nelin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa\nmyöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän\nrukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule\nnähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä\nGunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun\nkamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä,\narvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.\n\nEikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak\njää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin\nJumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan\nisällensä, mutta hän vastaa vaan: \"kyllä sitten keväämpänä\".\n\nNyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat`\nja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen\nmieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan\nitkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. \"Nyt en voi tätä\nkestää enää\", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, \"minun täytyy kertoa\nkaikki. On verinen synti tätä salata enään\".\n\n\"Nyt siitä kohta puhutaan\", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja\npusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja,\nLiv hymyilee ja koko suru on unohtunut.\n\nGunnarin on lähteminen kaupunkiin. \"Nyt tahdon lähteä itse\", sanoo hän,\n\"Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin\nviikon päivät, arvaan ma -- saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee\ntoimessaan\".\n\n\"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon\npäätetty\", sanoo Aslak, \"ja sitten häät muutaman viikon perästä\".\n\nGunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin\nyli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on\nhelpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä\najatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen\ntartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän\nrohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee\nhänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä\nja murheensa kun hän on läsnä.\n\nEräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten.\n\n\"Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin\ntänään Nils Aakremin luo\".\n\nLivin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta.\n\n\"Onkohan se mahdollista? Onko mokomaa kuultu? Kuinka se on tapahtunut?\"\n\n\"Niin, sitä en tiedä, mutta kutsuttu sinä olet, ja nyt saat kiireesti\nkoristaa itseäsi, sillä matka on pitkä\".\n\nLiv oli jo kynnyksellä, mutta seisahtui yht'äkkiä ja kääntyi.\n\n\"Ehkä minun ei pitäisi mennä, Aslak, isä ei varmaankaan siitä pitäisi\".\n\n\"Isäsikö? Hän ei vielä saavu kotia muutamiin päiviin ja mitä ei silmä\nnäe, se ei sydäntä loukkaa\".\n\nLiv epäili hetken. \"Mutta kun ei vaan tämä olisi hullusti?\"\n\n\"Hullustiko? Mitä hullutusta se olisi?\"\n\n\"En sitä ymmärrä, en ole koskaan Raamatussa lukenut että se on syntiä,\nmutta isä arvelee sitä vääräksi ja hän on viisas mies\".\n\nAslak meni hänen luo, tarttui hänen käteensä, sanoen totisesti:\n\n\"Kuuntele nyt, Liv, niin saat kuulla totuuden sanan. Isäsi on vanha\nmies, joka on kokenut maailmaa monella tavalla, eikä sentähden ole\nhuvitettu tämmöisestä. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole oikeus sulkea\nsinua, joka olet nuori ja iloinen, pois päivän paisteesta; sillä\naurinkoa kukkanen tarvitsee kasvaaksensa, näetkös, jos kohta suuret\npuut tulevat ilman sitä toimeen\". Liv veti kätensä pois Aslakin\nkäsistä.\n\n\"Aslak, Aslak! nyt sinä viettelet minua, etkö luule minun usein\najatelleen samaa, mutta nämä ajatukset ovat pahoja\".\n\n\"Oikeita ajatuksia nämä ovat, enkä ole kuuna kulloinkaan kuullut että\nmitä on oikea on pahaa\".\n\nLiv nypisteli huivinsa kulmaa. Hän seisoi epäillen. Hetken aikaa Aslak\nhäntä katseli, meni sitten hänen luokseen, pani käsivartensa hänen\nvartalonsa ympäri ja katseli iloisilla veitikkasilmillänsä hänen\nsilmiinsä.\n\n\"Ja sitten sinä tanssit ensimmäisen tanssin minun kanssani\", kuiskasi\nhän veitikkamaisella hymyllä. Liv hymyili myös, kääntäen päänsä pois.\n\n\"Tanssimaan minä en laisinkaan tule, kun vaan tohtisin mennä, minun\ntekee kovasti mieli\".\n\n\"Tohdit kun tohditkin, ja tiedätkös mitä, Liv? Minä olen soittava\nsiellä. Sinä et ole kuullut minun soittavan, sinä, mutta sen sanon,\nettä jos sinä et tule, en koske ainoatakaan kertaa viulun kieltä ja\nsilloin voin olla yhtä hyvin kotona\".\n\nAslak heittäysi tuolille ja katseli närkästyneenä ulos ikkunasta.\n\n\"Et sinä saa jäädä kotia minun tähteni, mun täytyy sitten mennä yhtä\nkaikki; mutta maito-astiat minun piti pestä, se on tänä päivänä\ntehtävä\".\n\n\"No sinä saat tulla sitten kun olet valmis, minun täytyy kohta lähteä\nmatkaan, Arvaappas kuinka hupaista tulee, Per on kyökkipäällikkönä ja\nsiellä tulee olemaan hyvää ruokaa ja kaksi soittoniekkaa, hevosia\nvaljastettuina sinisten ja punasten kärryjen eteen, vanha pappi\nsaarnaa, ja siellä on koreita naisia -- usko pois, siellä on hauskaa\".\n\nLivin kasvot säteilivät ilosta.\n\n\"Oi, ei! Minä olen jo sitä kaikkea näkevinäni\".\n\n\"No sinä tulet siis varmaan?\"\n\n\"Varmaan\".\n\nAslak sai juhlapuvun yllensä ja lähti kylään.\n\nKuinka Liv hymyili ja lauleli hänen mentyänsä! Hän juoksi edestakaisin\npyttyjen ja sankojen kanssa kepeästi kuin västäräkki, ja työ kului\nnopeammin kuin koskaan ennen. Illan lähestyessä oli hän valmiiksi\nkoristettu ja niin kaunis että oikein säteili. Tämä ilta tulee\nhauskaksi, ajatteli hän, kun pani viimeisen astian hyllylle ja juuri\noli pujahtaa ovesta ulos. Samassa tämä avataan ja siinä seisoo Gunnar,\nhänen isänsä.\n\nOli ikäänkuin salama olisi iskenyt Livin rintaan, hän kävi\nveripunaiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä laattialla.\n\nGunnar jäi kynnykselle seisomaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.\n\n\"Mitä tämä tietää?\" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. \"Ehkä et\nodottanut minua näin pian kotia?\"\n\nLivin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei\nkatsonut ylös.\n\n\"Mihinkä aiot lähteä?\" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.\n\nTämä oli itkemäisillään. \"Minä aion mennä kylään\", vastasi hän hiljaa,\nkatsomatta ylös.\n\nGunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.\n\n\"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?\"\n\nLiv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.\n\n\"Liv, kuuletko?\" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.\n\nLiv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja\nkatseli isäänsä kostein silmin.\n\n\"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan\", sanoi hän tyynesti. \"Minun\nmieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan\nmaailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä\npimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä\nitsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää\nsovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät\nmaailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta\ntietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä\nsentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua\nniin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan\nparemmin kuin nyt ymmärrät\". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti\nitsensä kuitenkin.\n\nGunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta.\nHän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. \"Mikä perkele on tuota\nkorvaasi kuiskuttanut?\" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, \"sillä\nperkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän\nvarsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että\nsinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi,\ntahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi,\nmutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? --\nmainitse se, kuuletkos -- kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?\"\n\n\"Jumalan kautta\", sanoi Liv, \"mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak\nkäski mun häihin tänään\".\n\n\"Vai niin, vai Aslak! -- Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli\nsiis kuitenkin perää!\"\n\nGunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin.\nYht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen\nsilmistänsä.\n\n\"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen\nhänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli\ntupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan\nsentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä\nsentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen\nsuuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja\ntemppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä\nkaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva\nmies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin\ntoisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala!\nkuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat\nkuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut\nkylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen.\nHän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän\njalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä?\nJumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa\".\n\nGunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan\nei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa,\nmutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui\nportaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.\n\nAakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka\npaikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an\nalla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä\nseisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia,\nkalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. \"Nyt\nsaatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa\",\nsanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.\n\n\"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi\", lausui syvä ääni ja\njoukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän\nsillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli\nhäntä edessänsä. \"Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata\navioliittoa juomingeilla ja tanssilla\", huusi hän, \"mutta tämä musta\nlintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa\". Ja hän pudisti\nAslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.\n\nAslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään\nettä Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen\nkorvaansa sanat: \"muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!\"\n\nGunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa\nja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset\nkokoontuivat hänen ympärilleen.\n\n\"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!\" huusi joku. \"Sinun\npitäisi muistaa vaimoasi\", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin\nnaisten joukosta. \"Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat\nkahleissa \", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan\nvihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi\neroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat\nhäähuoneesta: \"varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar\", kuuluivat yhä\netäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta\nkiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt\ntiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä\npäätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen\nrinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän\nliikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt.\nKuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin\nhiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän\ntaivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat,\nja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa\nmuistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä:\nEhkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi\nsalaman nopeudella ja riensi kotia.\n\nLiv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan\ntuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen.\nHän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli\nAslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen\npäällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä.\nNähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta\nkohta juoksi hän esiin.\n\n\"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa\",\nhuusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua\nyht'aikaa. \"Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en\nai'o kärsiä, näetkös\". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. \"Mutta\nkyllä minä vielä palaan\", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; \"laulan\nhänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda\".\n\nAslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin\nsilmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.\n\n\"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin\", kuuli hän, ja kolkolle kuului\nääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän\nkepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.\n\n\"Älä noin katsele minua\", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, \"en\nole sua pettänyt\". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä\nhänen vartalonsa ympäri. \"Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon\npäivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä\nhetkeksikään, -- tule -- tule --\". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa,\nmutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.\n\n\"Muista äskeistä lupaustasi, -- sanoit tahtovasi seurata -- tule --\ntule!\"\n\nLivin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä\nvihlaisevalla äänellä: \"Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!\"\n\n\"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni.\nMuista -- --\", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta\nsilloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. \"Jumal' auta, Aslak,\nsekä minua että sinua\".\n\nTieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak\nnäki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut\njättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä\nja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä.\nHän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen\nAslak'in rintaan.\n\n\"Ulos! Ulos, kuuletkos!\" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, \"eikö ole\nkuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?\"\n\nAslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin\nröijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli\nkaatua selälleen,\n\n\"Älä koske minua!\" huusi hän, \"muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo.\nkauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt\nsaat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et\nollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta\nsalamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken\nolevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui\nveressänsä. Hoo -- hoo -- siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista\nettä eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle\nkostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä\nja maailmalta. Hoo -- hoo -- siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua\ntakaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet\nmennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika,\nsinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika\nvoisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä\nsinulta että talostasi. Ha -- ha -- kuinka olet joutunut kiipeliin,\nGunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on\narvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen\nalla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti\nsäärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa\nvaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota\nvoisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas\ntuossa on koko mytty!\". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin\njalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä\nkääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli:\n\"Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan\nkasvattaa mustalaisen lasta!\" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja\njuoksi pois tietä myöten.\n\nGunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä\nseisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.\n\n\"Kuulitko tuon?\" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. \"Kuulitko mitä hän\nviimeiseksi huusi?\"\n\nLiv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen\nhuuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä\nhämmästyneenä.\n\n\"Miksi et vastaa?\" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska,\n\"tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa\nelämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka\nedestä olen rukoillut aamuin ja illoin -- sinä voisit -- -- ei, se on\nmahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha\nuni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on\nmennyt, näetkös -- tyttäreni; ainoani --\" -- Hän taputti Livin poskea\nja pusersi hänen kättänsä.\n\nLiv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.\n\n\"Miksi et vastaa?\" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, \"tiedäthän\nettä kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää\nkarkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär,\njoka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka\nhän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin\nheittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua\nisäkseen -- mutta vastaa nyt -- miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan\nole totta, tiedän ma?\"\n\nHän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi,\npusertaen tyttärensä kättä.\n\nLiv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen\nkuiskaavan:\n\n\"Se on totta -- jok'ainoa sana\".\n\nGunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä\nkovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven\njälkeensä lukkoon.\n\nLiv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä\nväristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei\nitkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa\ntuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää\nautiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu\nkamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten\nmeni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä\ntakaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee\nainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on\njoku, joka nostaa hänet ylös.\n\n\"Ilta tulee olemaan hauska\", sanoi hän aamulla leikkisänä ja\nhymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina,\npäivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta\nvanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän\nikävöiden katsonut ulos, huoaten: \"Oi, kun pääsisi ulos maailmaan\". Nyt\nlähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit\nliian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja\nsiitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli\nkylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat!\nNiin, eilen, -- eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja\nystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, --\neilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon\nsynnin!\n\nKuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän\ntukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko\navarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.\n\nRohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka\nnäkee ja valvoo.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMutta tuvassaan istuu Gunnar ja siellä on kylmää ja kolkkoa. Muutamat\npuoleksi sammuneet hiilet savuttavat takassa, joukko kuivia lehtiä on\nnurkassa. Itse hän istuu pöydän ääressä ja katselee tuijottaa ulos\najatusten maailmaan. Laskeva aurinko purpuroitsee taivaan kantta. Se\nluopi hohteensa kylään menevälle tielle, missä Liv uupuen kuljeskelee.\nSe hohtavi Haugenin ikkunan ohitse, vaan ei pääse sisään, ja Gunnar ei\nsitä huomaa. Gunnar katsoo ulos muistojen maailmaan, ja muistot\nhyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset. Hän ei näe tietä, mutta\non tuntevinansa suota jalkojensa alla. Silmien edessä mustenee,\nkorvissa suhisee. Tahdotko seurata häntä vaarallisella matkallansa?\nMitä luulet hänen näkevän?\n\nHän näkee nuoren kauniin miehen, korkeakasvuisen, notkean ja\nleveärintaisen. Mainitse minulle pulskeampi poika näillä tienoilla,\nkuin Gunnar. Hän ei huoli taivaasta eikä helvetistä, ei Jumalasta eikä\nperkeleestä. Mitä tuommoisista lasten loruista! Hän voi näyttää\nnyrkkiänsä, joka sanoo: \"tule jos uskallat\", hän voi lyödä taskullensa,\njossa rahoja kilisee, mitäpä hän muuta tarvitseekaan? Hän voi tehdä\nmitä vaikeimpia Hallingin hyppäyksiä, pyöriä ilmassa kuin pallo ja\nkuitenkin taas päästä alas jaloilleen. Kas tässäpä aika mies! Hän\ntietää varsin hyvin että toverit pelkäävät hänen nyrkkiänsä, ja hän\ntietää hyvin että tytöt katselevat häntä kun hän suksillaan lentää\nvuoria ja mäkiä alas, jotta kiviä hänen ympärillänsä tuiskuttaa ja\nlinnut turhaan koettavat lentää kilpaa. Silloin seisoivat he siinä\npeloissaan, mutta Gunnarin sääret eivät vavisseet näissä rohkeissa\ntempuissa. Ihmettäkö siis että hän sai vaimokseen kauniimman ja\nrikkahimman tytön kaikista. \"Hän voi kiittää onneansa että sai minut\",\nsanoi Gunnar, ojentaen itseänsä. -- Oikein, Gunnar, ole kopea ja ylpeä\nniin kauan kuin voit, mutta vuosi ei ole varsin pitkä aika. Eikä\nvuosikaan kulunut ennenkuin häät olivat Bergel'issä. Sielläkin sinun\npiti olla etunokassa sekä suullasi että nyrkilläsi. Mitä pahaa nuo\nmustalais-raukatkin sulle tekivät, jotka pyysivät päästä katon alle ja\nsaada ruokaa? Ei mitään -- mutta \"mustalainen on mustalainen\", sanoit\nsa, ja ulos heidän täytyi mennä.\n\nOli kummallinen ilta tuo. Satoi rankasti ja tuuli kävi, hiukset olivat\ntuulen vallassa, mutta sinä olit saanut vertaisesi tuossa pitkässä,\ntummassa, mustatukkaisessa ja matala-otsaisessa miehessä. Sinä pusersit\nhäntä syliisi jotta rinta oli haleta, mutta hän tarttui sinun\nkäsivarsiin pitkillä sormillansa, jotta melkein olit laskeutua\npolvillesi. Sinä heitit vekarajalkaa, mutta hän kompastui hiukan ja\nseisoi taas yhtä vakaana jaloillansa. Ihmisjoukko seisoi ympärillä\nkatsellen ja ärsyttäen sinua. Ja sinä et voi mustalaista kukistaa,\nGunnar, sinä kylän väkevin mies. Se poltti sydäntäsi, sinä jännitit\nsuoniasi niin paljon kuin jaksoit, koettaen yhä uudestaan, mutta\nmustalainen piti puoltansa. Silloin voimasi uupuivat. Veri vyöri\ntulivirtana suonissasi, et hallinnut itseäsi enää, sinä tartuit\npuukkoon ja -- se oli tehty.\n\nPaksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat\nhäävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka,\nverta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi\nkalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä\nkalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli\nmustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin\npäästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten\nGunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla\nvaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle,\nvaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän\nuhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli\nsiunaten ja kiroillen yht'aikaa.\n\nMiehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan.\nMutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni.\nGunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuuli\nhänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:\n\n\"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa\nyöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä\nseuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä\nroisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella\nhengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!\"\nIhmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar\nmeni kutiin.\n\nTästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja\ntuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa\nväkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt\nlähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta\nja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät,\non raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta\nkun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi?\nEikö niistä ole yhtään apua?\n\nNäinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin\nkallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä,\njoina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun\nyht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua\nkatselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja\nlyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait\nsanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta\nettä pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi\nsaanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä,\nkalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä\nlastasi.\n\nOlisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät\nverisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään\nihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa.\nMutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta.\nNyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun\nistut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi\nnukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä\nautuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein\nyön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit\nanteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja\nraivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.\n\nPäästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan\nvoimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului;\nlukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa\nnuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli,\nvaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan\n28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt\nkatsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu\nhänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä\naamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa\nkirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän\noli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja\npyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että\nGunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi\nollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat\nhänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli\nkasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli\nistunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta\nsanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi\npuhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut\ntuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt\npois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän\nmyynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.\n\nGunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana\nihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei\ntahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi\nkätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli\nmahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei\nvoinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut,\nmutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti,\nja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi\ntuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa\npäivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa,\nhän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja\nmaailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä\ntuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain\nkäsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala\noli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.\n\nJa nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli\nGunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu,\nvanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen\nympärillänsä kuin keijukaiset.\n\n\"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä\nrankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon\ntahtosi!\" Hän istui kauan mietteissään. \"Enkö ole tehnyt oikein? Herra\nJumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!\" Kylmä hiki kostutti hänen\notsaansa ja hän oli varsin kalpea. \"Entäs jos olisit väärin tehnyt?\nTäällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä\npäästin kiusaajan tänne --\" -- Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven.\n\"Liv!\" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä\nsilmillään. \"Liv! Liv!\" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä\nkaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti\nhänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat\nnarisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. \"Herra Jumala,\nälä anna mun olla heikko!\" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa\nliikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen\nrukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun\nhyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän\nluki:\n\n\"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en\nole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin\nihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä\nvastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen\nperheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei\nse ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä\nenemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä\nja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias\".\n\nGunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin\nhengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri\nposkia myöten. \"Jumalalle kiitos tästä!\" sanoi hän, \"se synti mulla ei\nsiis ole kannettavana. -- 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua,\nei se ole minulle sovelias'. -- Herra Jumala! suo minun olla sinulle\nsovelias, suo minun olla sinulle sovelias\". Päänsä vaipui Raamatun\nnojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja\nhän yhä rukoili huo'aten: \"Herra! suo minun olla sinulle sovelias!\"\n\nYö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä;\nmutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka\nloisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä\nistuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa\nosoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet\nristissä kertoen:\n\n\"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!\"\n\nSinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nLiv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea,\npaljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti\nsinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme\nja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet\nrupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta\ntaloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä\nmitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai\nkadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko\nmustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi.\nMutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.\n\nLiv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä\nja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi\nkäyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon,\njos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan\nnäköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun\nympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama\nvilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi\npääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten\nparissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa,\nja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt\nJumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen\nkasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin\nhän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu\nvielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli\nja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän\nvalmiina kulkemaan eteenpäin, mihin -- sitä hän ei oikein tiedä. -- Hän\nkatselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa,\nei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia,\nhuokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan\nyötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi\nkerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee\nkanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain\njaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan\nalusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa\nhuippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti,\nikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin\njuurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine\nkukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä.\nSadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin\nsilmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia\nhampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat\nkäsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja\nvirvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso\nviheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen.\nHieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit\nkuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin\nkorkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja\nsinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana\ntaivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys\npeittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta\nvuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista\nseuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee\neteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on\ntäynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi\nainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee\nuneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä\ntaivaan kannella.\n\nTämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen\nympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee\nheidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina,\nlikaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja\nlapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso\nsyvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella,\nlukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa\nkäyneet.\n\nVähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän\npäätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen\nvaltaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron\nympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä\nkepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo\nhän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa\nuudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään\nympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun\nyhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain,\nmitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä\nnyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti\nja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: \"Aslak,\nAslak! että näin taidat minua pettää!\" Hän tunsi että tämä oli totta.\nHän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli\nluottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa,\nkatsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti\nAslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien\nvarrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen\nisänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä.\nEntäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan\najatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin\nheittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän\noleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina\nAslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja\nhymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli\nnäkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin\nLiv luki: \"voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!\" Ja sitten\ntulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa\nja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja\ntuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän\npelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä\ntuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä\nettä Jumalasta. Huh! -- tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä.\nTuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne\nilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli\nsyleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän\nvoinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa.\nTuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta\nsammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla.\nEnin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja\nSukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa.\nAslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän\njonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen\näitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut\nhuomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.\n\n\"Nyt, poikani\", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, \"huomis-iltana\nmenemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä\nse mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä\".\n\n\"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia\nsiellä\".\n\n\"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?\"\n\n\"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää\nitseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella\nja varastamisella\".\n\n\"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä\".\n\nAslak ei vastannut.\n\nGuro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen\nmielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen\nkäsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:\n\n\"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? -- minä vanha vaimo saan istua\nyksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole\nketään paitsi poikani. Aslak -- minä rakastan sinua niin paljon,\nAslak!\" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.\n\n\"Oi, älä huoli äiti, -- sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni,\nettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt\nminuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja\nkaikesta muustakin --\" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen\nmaasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin\nennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea\ntuohon haavaan.\n\nSamassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä,\njotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak\nBraatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin\nsuonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti\njälleen, ja hän näki -- Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan\nvaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi\nhänelle lapsen.\n\nMaa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin\nkäteen ja veti hänet puolehensa. \"Liv -- tule tänne --\", änkytti hän ja\näänensä tärisi, \"he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun.\nHerra Jumala, että sinä tulit\". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi\nsitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen\nposkiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei\njaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.\n\nTointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään\nalla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin\nhiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan\nkannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi\npyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:\n\n\"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?\"\n\nLiv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku\nkäsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen,\nja sama ääni kuiskasi:\n\n\"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse\npelätä, kyllä minä valvon\".\n\nSe oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin\nlämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei\nhän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia\nkokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä\nnostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa.\nSanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa\nenään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet.\nTuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin\npehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt.\nHän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti\nvaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak\nistui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri\npehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa\nja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan\nvirittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin\ntarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään\nkiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella\nkuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri\npeitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista\nhengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä\nkumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki\nvaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu,\nAslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat\nsovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi\nhänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on\nvalmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta\nAslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen\nomassaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nAamulla joukon piti lähteä eteenpäin. Aslak sai kuitenkin muutamia\nmiehiä avukseen, kantamaan Liviä pajuista tehdyillä paareilla alas\nlähimpään talonpoikais-taloon; sillä hän oli vielä niin voimaton ett'ei\njaksanut paljon mitään. Guro tahtoi seurata heitä. Hän ei voinut luopua\npojastaan, sanoi hän, ja voisi kenties tavalla tai toisella olla\nhyödyksi. Hän oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen tänään, vanha\nGuro, käydessään paarien vieressä, loruillen ja silloin tällöin luoden\nsilmäyksen täynnä kostoa Liviin, joka makasi sairaana paareilla. Aslak\nei huolinut hänen loruistaan, piti vaan huolta siitä, että miehet\nkantoivat varovasti, ja katseli lasta; jonka hän oli pannut nutun alle.\nMuuten oli hänen mielensä raskas ja synkkä. He saapuivat erääsen taloon\nja Liv sai asunnon siellä muutamaksi päiväksi, kunnes tulisi terveeksi\njälleen. Hän laskettiin sänkyyn ja Aslak piti itse huolta siitä että\nhän sai maata hyvästi. Miehet menivät, mutta Guro oli hiipinyt taloon\nja istui kyyryssä oven vieressä. Aslak kääntyi tuolilla.\n\n\"Olihan sinun meneminen häihin tänään, äiti\", sanoi hän.\n\n\"Minä olen mieluummin sinun luonasi nyt\", vastasi Guro.\n\n\"Täällä on ainoastaan tilattu sijaa kahdelle\", sanoi Aslak\nvitkastellen.\n\n\"Voithan sitten tilata kolmannenkin\".\n\nAslak puri sormiansa. \"Sinun on varmaankin parempi olla häissä\", sanoi\nhän viimein.\n\nGuro ei vastannut. Mutta hetken kuluttua nousi hän ja näytti entistään\npitemmältä sauvansa nojassa. \"Minä näen että tahdot päästä minusta\",\nsanoi hän, \"hyvä -- minä menen, mutta jäähyväiseksi tahtoisin\nmielelläni lausua sinulle muutaman sanan. Tule tänne!\" huusi hän\nkäskien ja osoittaen kädellään, \"minä olen myöskin tilannut sijaa\nainoastaan kahdelle\".\n\nAslak nousi tuolilta ja meni totellen hänen luokseen. Liv kuuli\nsängystä heidän kuiskaavan. Mutta puhe kiihtyi kiihtymistään. Guro\nuhkasi ja Aslak piti puoltansa. Viimein ovi kuultiin lyötävän lukkoon.\nGuro oli mennyt ja Aslak palasi kasvot tulisina vihasta. Hän kävi\nistumaan sängyn viereen, otti Livin toisen käden ja katseli suoraan\nhänen silmiinsä, vaan ei sanonut mitään, hengitti vaan syvään.\n\n\"Ken oli tuo vanha vaimo?\" kysyi Liv hiljaa.\n\n\"Se oli äitini\", vastasi Aslak lyhyesti.\n\n\"Mitä hän nyt sinulta tahtoi?\" kysyi Liv taas.\n\n\"Oi, ei se ollut mitään. Makaa sinä vaan noin ja anna minun katsella\nsinua, niin minä pian käyn tyyneksi jälleen\".\n\nMyöhemmin päivällä näki Liv hänen hoitavan lasta.\n\n\"Pojan nimi on Gunnar\", sanoi hän, \"hän kastettiin muutama kuukausi\nsitten\".\n\nOli kuin Aslak olisi saanut pistoksen, hän katseli kysyvällä\nsilmäyksellä Liviä, mutta Liv katseli häneen vakaasti, kertoen:\n\n\"Gunnar on hänen nimensä\".\n\nAslak punastui, loi silmänsä laattiaan ja kuiskasi niinkuin itsekseen:\n\"vai Gunnar\". Hetken perästä meni hän ulos.\n\nLiv nukkui niin rauhaisasti yöllä, että hän herätessään oli melkein\nterve. Aslak oli ensimmäinen, jonka hän näki. Hän oli tavallista\nkalpeampi ja näytti väsyneeltä.\n\n\"Nyt olet varmaankin valvonut tämänkin yön. Sinä vaivaat itseäsi minun\ntähteni\".\n\n\"Mitä muuta olet sinä tehnyt kauan aikaa minun tähteni?\" vastasi Aslak\nnyppien peitettä. \"Paitsi sitä minä olen nukahtanut väliin, mutta nyt\nsaat kohta aamiaista\". Liv katseli häntä rakkaudella kun hän meni ulos,\npani sitten kätensä ristiin ja rukoili hartaan rukouksen, kiittäen\nkaikesta armosta tähän hetkeen saakka. Hänellä oli niin paljon toivoa\nnyt että kaikki vielä kääntyisi hyväksi.\n\nAslak palasi ruoan kanssa, hän oli tänään niin lempeä ja ystävällinen.\nLiv nousi puoleksi, nojaten kyynäspäähän, ja pani toisen käsivartensa\nAslakin kaulaan, katsellen syvään hänen silmiinsä.\n\n\"Nyt sun täytyy tulla vihityksi minulle, Aslak\", sanoi hän totisesti,\n\"kuuletkos. En ota mitään ruokaa ennenkuin lupaat sen mulle!\"\n\nAslak pudisti hänen kättään. \"Minä lupaan sen\", sanoi hän.\n\n\"Ja sitten sinun täytyy luopua tästä kurjasta, kuleksivasta elämästä,\njonka kautta joudut kaikkein ihmisten pilkan ja vihan alaiseksi.\nAatteleppas jos pieni Gunnar saisi semmoista kasvatusta\".\n\nAslak nousi istuimeltaan huo'aten, \"Etkö usko että se olisi minunkin\nmieleeni? Minä olen sanomattomasti väsynyt ja kyllästynyt siihen, mutta\nminä en uskalla luopua. He ajavat minua takaa ja kiusaavat minua, minne\nvaan menen. Ja äitini on ensimmäinen jälkiäni seuraamaan ja on uhannut\nminua pahasti jos minä karkaan. Mihinkä minun on kääntyminen, mitä\nminun on tekeminen?\"\n\n\"Rohkeutta vaan\", sanoi Liv; \"olen miettinyt tätä ja tiedän paikan,\njossa voisit saada työtä ja mistä eivät niinkään pian sinua löydä\".\n\n\"Mitä tarkoitat?\" sanoi Aslak, katsellen häntä.\n\n\"Tarkoitan sitä seutua, jossa ainoastaan tunturi eroittaa meitä\nHaugenista\".\n\nAslakin käsi tarttui kovasti sängyn laitaan, katsantonsa synkistyi.\n\n\"Sinä tahdot että minun pitää tunkeuta isäsi luo, sinä tiedät mitenkä\nse päättyy. Me emme eronneet ystävinä viimein. Hän on sulkenut ovensa\nsekä sinulle että minulle, ja minä vihaan häntä, Liv, -- niin, minä\nvihaan häntä\".\n\nHän katseli Livin puoleen. Tällä oli kyyneleitä silmissään. Hän nousi\npuoleksi sängyssä, katseli Aslakia niin kummallisen surumielisesti,\nniin totisesti ja hellästi, että Aslakin tuli oikein paha olla. Tätä\nsilmäystä hän muisti niin hyvin; tuolla lailla oli hän katsellut sinä\niltana Haugenissa, lukiessansa hänelle Raamatusta, ja tuo silmäys oli\nollut hänen mielessänsä siitä ajasta asti.\n\n\"Vieläkö kannat vihaa sydämessäsi?\" kuuli hän Livin lausuvan ja niin\nlempeästi. \"Kuule nyt totuuden sana minulta\", jatkoi hän, tarttuen\nAslakin käsivarteen, \"Gunnar, hän, joka kerran oli minun isäni, hän on\nkatunut ja taistellut koko elin-aikanansa, mutta mitä sinä olet\ntehnyt?\"\n\nAslak vaipui alas penkille ja sanoi matalalla äänellä, kätkien kasvot\nkäsiinsä:\n\n\"Sinä olet oikeassa, sinä saat opettaa minua sinun kaltaiseksi\". Aslak\njäi hetkeksi istumaan. \"Milloinka me sitten lähtisimme sinne?\" sanoi\nhän yht'äkkiä ja katseli Liviä.\n\n\"Kohta, jos tahdot, minä olen valmis\".\n\n\"Ei, sinun pitää maata tämä päivä voimistuaksesi, niin lähdemme\nhuomenna\".\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n\"Hääkellot soivat eräänä hiljaisena sunnuntai-aamuna, vaan tiellä ei\nnäy kärryjä eikä hevosia eikä soittajia, eikä koreita häävieraita.\nKirkonportailla seisoo miehiä ja naisia. He kuiskailevat keskenänsä\nyhtä ja toista ja katsahtavat välistä sisään aukiolevasta kirkon\novesta. Kirkko on väkeä täynnä. Siellä vihkii ja siunaa pappi Aslak\nBraaten'in, nuoren miehen Haaland'in talosta, ja Liv Gunnarintytär\nHaugen'in. Mistä olivat tulleet, ei kukaan tietänyt, mutta huhu siitä,\nmitä oli tapahtunut naapuriseurakunnassa vuosi sitten, eli vielä\nmuistossa ja viritettin uudestaan. Ihmiset katselivat uuteliain silmin\nnoita molempia, jotka käsityksin kulkivat kirkon laattiaa myöten ja\nsitten, virren päätettyä, tietä myöten. Ei kukaan ole käsketty kestiin,\nei kukaan sano heitä tervetulleiksi uuteen kotiin, ainoastaan lintuset\nvisertelevät puissa ylt'ympärillä, pihlaja näyttää punaisia rypäleitään\nja koivu hajoittaa lehtiänsä heidän jalkojensa eteen. Aslak on puettu\nvanhaan nuttuun, uuden myi hän ruo'asta kun Liv oli sairaana. Mutta\nsydämmensä on niin keveä tänään, ei hän huoli nutusta eikä jutusta,\njota kerrotaan hänen ohitse kulkiessaan. Liv on myös vanhoissa\nliivissä, mutta paitansa on hän pessyt lumen valkoiseksi, Ei hänenä\nole solkia eikä renkaita, mutta mitäs niistä nyt kun on saanut\nsydämmeltänsä pois taakan, joka on häntä rasittanut kauan aikaa. He\neivät puhuneet paljon keskenänsä sinä päivänä, mutta pudistivat usein\ntoinen toisensa käsiä. Liv oli sitten istunut kauan aikaa kehdon\nvieressä, jossa lapsi nukkui, ja katsellut sitä. Hän oli kumartunut sen\nyli ja kauan aikaa ollut siinä asemassa. Sitten oli hän sanonut\nAslakille:\n\n\"Meillä on paljon ajattelemista tänään ja paljon, josta saamme pyytää\nJumalalta anteeksi\".\n\n\"Niin on\", oli Aslak vastannut.\n\nIltapäivällä tuli hän sisään kirja kainalossa. \"Olen lainannut sen\nisännältäni\", sanoi hän, \"tahdotko lukea minulle vähäisen?\"\n\nLiv otti Raamatun ja kävi istumaan.\n\n\"Lue sama paikka, jota kerran luit, tuosta tuhlaaja-pojasta\", sanoi\nAslak, \"minusta se sopii paraiten\".\n\nJa Liv luki, ja Aslak kuunteli, ja niinkuin ennen Haugenissa sanat\nnytkin sattuivat häneen niin syvästi että hän kätki kasvonsa; mutta\nhänessä oli kuitenkin enemmän rauhaa nyt kuin silloin.\n\n\"Onpa tuo kertomus kaunis, kun vaan olisi yhtä todenperäinen kuin\nkaunis, niin -- Luuletko että Jumala minusta huolisi jos nyt tulisin?\"\nkysyi hän ikäänkuin itseksensä, tuijottaen eteensä.\n\n\"Sen Hän varmaankin tekee jos uskot Häneen\", vastasi Liv.\n\n\"En tiedä uskonko\", sanoi Aslak; \"en ole paljon siitä kuullut\nlapsuudesta asti, mutta sinä saat opettaa minua, Liv, minä tarvitsen\nniin paljon opetusta\".\n\nPian Aslak on tunnettu seudussa ja hänen nimeänsä mainitaan\nkunniottuksella. Hän on väsymätöin työssä, suora sanoissaan, totinen ja\nluotettava. Hän on enimmiten itseksensä eikä huoli paljon leikistä ja\nhuvituksista. Liv hoitaa taloa, kasvattaa Gunnaria, neuloo ja kutoo\nniin paljon kuin jaksaa, jotta ansaitsevat sen verran että tulevat\ntoimeen. Kaikki käy niinkuin ennen Haugenissa, mutta Aslak sitä ei\nvarmaankaan huomaa. Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin\nlukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä\non hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään,\nvaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri\nseudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita. Yhtä ja toista\non hän saanut tietää ihmisiltä, jotka olivat tulleet tunturin toiselta\npuolelta. Gunnar Haugen, kertoivat he, oli aivan toisellainen nyt kuin\nennen: Hänen hiuksensa olivat käyneet aivan harmaiksi tällä lyhyellä\najalla ja hän näytti hyvin vanhalta. Mutta tuo tumma varjo oli\npoistunut hänen kasvoistansa. Hän oli ystävällisempi ja puhui ihmisten\nkanssa useammin kuin ennen. Muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen\ntyttären kanssa, oli joku tullut Haugeniin ja oli ohitse kulkiessaan\nkuullut jonkun ikäänkuin valittavan siellä. Vieras oli astunut sisään\nja siellä Gunnar makasi sängyssä liikkumatonna, avutonna. Hän oli\nuseita päiviä perätysten saanut ryömiä takan luo keittämään vähän\nruokaa henkensä säilyttämiseksi. Gunnar oli ollut kauan sairaana, oli\npyytänyt pappia luoksensa ja neuvotellut pitkiä aikoja tämän kanssa.\nKun hän nousi vuoteeltansa oli hän niinkuin muuttunut toiseksi\nihmiseksi. Häntä nähtiin useammin kylässä ja hän oli silloin aina\nhetken aikaa papin luona. Tyttärestään ei hän koskaan puhunut eikä\nkukaan uskaltanut kysellä myöskään. Huhu tiesi kuitenkin, että hän oli\nkysellyt Liviä missä vaan oli sopinut.\n\nLivin sydän tykytti, kun hän sen kuuli. Herra Jumala, jos hän tietäisi\nLivin olevan niin likellä -- mutta vielä hän ei tohtinut mainita\nmitään, niin kauan kuin Aslak oli vastahakoinen.\n\nAslak Braaten oli ollut yli kuukauden ajan uuden isäntänsä luona. Kesä\noli kulunut, sato korjattu. Silloin kävi Aslakin mieli synkäksi ja\nkolkoksi. Liv huomasi sen ja oli vähän aikaa ääneti siitä. Vihdoin\nkysyi Liv oliko hän sairas.\n\n\"En ole juuri sitäkään\", vastasi hän. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli\ntavallista synkempi, sanoi hän:\n\n\"Minä en tahdo salata sinulta, Liv, että minun täytyy päästä matkoille\ntaas. En voi enään olla tässä kuumassa laaksossa\". Liv tuskastui\nkuullessansa sen, mutta salasi sitä sanoen:\n\n\"En tahdo sinua estää, mutta tulet kai takaisin?\"\n\n\"Epäiletkö sitä kun sinä olet täällä?\" sanoi hän, \"minä pyrin vaan ulos\nvilpoittelemaan hiukan ja samalla voisin viedä kehruusi myytäväksi\".\n\nNäytti siltä kuin Aslak olisi tuntenut raittiin tuulenpuuskan\nympärillänsä kun hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmisna\nlähtemään. Silmänsä loistivat ja jalka astui niin kepeästi.\n\n\"Pysy kaukana mustalaisten tieltä, äläkä kulje kenenkään seurassa\",\nsanoi Liv, kun Aslak astui kynnyksen yli.\n\n\"Sen sulle lupaan\", sanoi Aslak ja katseli ikävöiden vihriäistä\nvuoren-rinnettä. Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta\ntunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana,\nmatkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä\nrintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen.\n\nNoin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut.\nLiv oli katsellut ulos ikkunasta aamuin ja illoin, vaan ei kukaan\ntullut eikä kukaan laulanut vuoren rinteellä myöskään. Eikä Liv\nkuitenkaan ollut tuskissaan, sillä hän tiesi niin varmaan, ettei Jumala\nsallisi Aslakin joutua harhateille nyt, hän oli niin palavasti\nrukoillut sitä sekä varhain että myöhään.\n\nEräänä iltana, kun Liv istui tuudittamassa lastansa, kuuli hän jonkun\nvalittavan käytävässä. Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi\nAslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein\nveti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut\näidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja\nhän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia.\n\"Minä löysin hänet tuolta pohjoispuolelta\", lausui Aslak synkästi, \"hän\nmakasi tainnoksissa maanvierimän alla ja koko joukko ihmisiä seisoi\nhänen ympärillään. Mutta laita nyt hänelle sija kamarissa niin pian\nkuin mahdollista\". Aslak varovasti asetti äitin istumaan penkille,\nmutta tämä vaipui hänen syliinsä. Suuri haava oli otsassa ja sääret\nolivat ikäänkuin muserretut. Liv pesi hänet puhtaaksi ja sitten hän\npantiin sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, mutta valitti yhtä mittaa. Liv\noli mennyt lapsen luo ja käski Aslakin sanoa mitä tarvittaisiin. Mutta\nAslak istui sängyn laidalla katsellen äitiänsä kyynelsilmin. Hän makasi\nkuin kuolon kamppauksessa, välistä hän nauroi ja sitten taas valitti.\nYht'äkkiä avasi hän silmänsä, katsellen huonetta.\n\n\"Aslak -- onko Aslak täällä?\" kysyi hän ikäänkuin peloissaan.\n\nAslak tarttui hänen käteensä.\n\n\"Oletko sinä Aslak?\" sanoi hän nousten puoleksi sängyssä, ja tuijotti\nhäneen, \"onko totta että olet myynyt itsesi Burolle? [Mustalaiset\nnimittävät omalla kielellään talonpoikaa 'buro'ksi'.] He sanoivat, nuo\njuoru-akat, että olit myynyt itsesi, mutta minä löin heitä vasten\nnaamaa, jotta toinen heistä meni tainnoksiin. Silloin syöksivät minun\npäälleni, mutta minä löin vastaan, kunnes vierin alas. Poikani ei ole\nmyynyt itseänsä Burolle\". Aslakin veri rupesi kuohumaan, mutta hän ei\nliikahtanut paikasta. Guro makasi mutisemassa itsekseen: \"poikani on\npulska ja rohkea, hän ei ole häväissyt sukuansa. Sukumme on puhdas niin\npitkältä kuin minä muistan. Isäni kokosi meidät vuorijärven rannalle,\nsanoi meille jäähyväiset ja souti sitten ulos järvelle kivi kaulassa ja\nupotti itsensä. [Katso Eilert Sundt'in kirjaa mustalaisista siv. 90.]\nHän otti meiltä silloin sen lupauksen, että meidän tuli olla uskolliset\nsuvullemme ja uskonnollemme, ja minä lupasin sen, ja minun puolestani\nsuku on puhdas. Poikani teki saman lupauksen, ja poikani on\nkorkeavartaloinen ja uljas. Hän on tappanut Gunnarin ja kostanut\nisänsä. Hän nauraa Burolle, hän vihaa Buroa ja kaikkea, mitä Burolla\noli. Kerran meidän sitten tulee kokoontua suurien esi-isiemme kanssa\nsinne, josta olemme tulleet, kaukaiseen etelään, josta meidän pitää\nkoko maailmaa hallita\". [Näin kertovat mustalaiset itse.]\n\nHänen äänensä heikontui heikontumistaan, viimein hän makasi\nummistunein silmin ja liikutti ainoastaan huuliansa. Pelko valloitti\nAslakin, hän ei uskaltanut ääntääkään, kumartui vaan kuunnellakseen\näidin hengenvetoa. Hän hengitti, mutta hyvin raskaasti. Yö pimeni\npimenemistään. Kuu nousi kukkuloiden yli ja muutamia vaaleita säteitä\nsattui sänkyyn, missä Guro makasi. Tästä hänen kalpeat kasvonsa kävivät\nvielä kalpeammiksi. Nyt hän nousi istumaan sängyssä ja katseli\nkummastellen tuota vaaleata valoa. Sitten hän yht'äkkiä rupesi tekemään\nristinmerkkiä rintaansa ja kaikenlaisia outoja temppuja.\n\n\"Katso -- katso tuolla\", sanoi hän osoittaen kuuta, \"Alako!\" [Alako on\nmustalaisten Jumala. Hän asuu kuussa. -- Katso Eilert Sunt'in kirjaa,\nsiv. 105.] Hän katsoa tuijotti hetken aikaa ja kasvonsa ikäänkuin\nkirkastuivat. Hän kaatui selällensä ja huusi: \"se kasvaa, kasvaa, Alako\nvoittaa -- miekka ja keihäs on hänen käsissään, hän lyöpi sekä Beng'in\nettä Gern'in [Perkele ja Kristus, Alakon viholliset. Katso Sundt'in\nkirjaa, siv. 106.] maahan, mutta minua hän ei lyö, minut on hän nostava\nluoksensa; sillä minä en ole koskaan ollut ristitty. En ole minä heitä\npettänyt; sillä minä en ole koskaan ollut kastettu\". Hän nauraa hohotti\nja jäi sitten makaamaan niinkuin unen horroksiin. Aslak värisi, kylmä\nhiki nousi hänen otsallensa ja kätensä tarttuivat kovasti sängyn\nlaitaan. Hänen mielensä oli muuttunut niin oudoksi ja rajuksi. Guro\nhengitti yhä raskaammin, välistä kuului niinkuin hän olisi itkenyt\nunessa. Hän vapisi niin että sänky tärisi, ja rupesi heittäymään sinne\ntänne ja lyömään käsivarsillaan. Hän houraili vallan. Välistä hypähti\nhän kiljuen ja laski kädet poikansa kaulaan.\n\n\"Kätke minut, Aslak! Kätke minut!\" huusi hän -- siellä he tulevat\".\n\n\"Kuka, äiti?\" änkytti Aslak ja hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.\n\n\"Etkö näe häntä? siinä hän seisoo, -- isäsi. Hänen vieressänsä on tuo\nmahtava henki. He uhkaavat minua, Aslak -- siellä he tulevat\". Ja\nkiljuen kätki hän päänsä Aslakin rintaa vasten. \"He sanovat ett'eivät\ntahdo ottaa minua, jos en kosta heitä. Minä lupasin polttaa hänen\ntalonsa -- minä en ole sitä tehnyt -- sinun pitää tehdä se, Aslak --\nheti -- heti. Minä olin juuri matkalla nyt, mutta sinä estit minua.\nJoudu, ota koko joukko mukaasi -- he oleskelevat talossa tuolla\npohjoisessa päin. Sytytä nyt niin että valkea räiskyy -- kuuletkos --\nkuuletkos\".\n\nNäytti kuin silmänsä olisivat olleet puhkeemaisillaan päästä, hän\nvääntelihe kuin suonenvedossa ja pusersi käsillänsä Aslakin käsivarsia,\nvavisten koko ruumiissaan.\n\n\"Minä en saa rauhaa -- eikä autuutta -- muista hänen ilkeä työnsä --\nlupaa se -- lupaa se\".\n\nHänen suunsa oli kuohussa, hän huusi mielettömästi. Aslak oli noussut\nseisaalleen, hän oli kuin noita. Veri kuohui hänen suonissansa ja\nkaikki pyöri hänen edessään. Hän ei tietänyt mitä sanoi tai mitä teki.\n\n\"Minä lupaan sen\", änkytti hän ja piti äitiä sylissään.\n\n\"Sano se vielä kerta -- mahtava henki sua kuuntelee, Aslak\", huusi Guro\nkorkealla äänellä, nostaen kättänsä.\n\n\"Minä lupaan sen\", toisti Aslak ja hikihelmiä vieri hänen poskiansa\nmyöten. Guro vaipui jälleen sänkyyn, käsivarret painuivat alas ja hän\nmakasi tainnoksissa.\n\n\"Kas! varjo poistuu, minä olen vapaa -- olen vapaa --\" huusi hän\nyht'äkkiä. Hetken päästä kuiskasi hän: \"kuinka pimeätä täällä on --\nkuinka täällä humisee -- onko täällä kukaan? Missä olet, Aslak?\" Hän\nhaparoi käsillään Aslakia. \"Missä olet, Aslak?\"\n\nAslak kumartui hänen yli.\n\n\"Täällä olen\", sanoi hän.\n\nGuro katseli häntä pienillä ympyriäisillä silmillään.\n\n\"Tuossa hän seisoo pitkänä ja solakkana, ja hänkö myisi itsensä\nBurolle; Hän vihaa heitä ja sukumme on puhdas. Kuinka uljas hän on ja\nhän rakastaa äitiänsä\". Näin hän makasi taas hetken aikaa. \"Anna mun\nsuudella sinua\", sanoi hän hiljaa, nousi sen verran että kosketti hänen\nhuuliansa, sitten vaipui hän alas ja oli kuollut.\n\nLiv seisoi tuvassa aivan likellä ja ovi oli auki. Hän oli nähnyt\nAslakin seisovan kalpeana ja raivoisana, outo tuli silmissään, hän oli\nkuullut Aslakin lupauksen. Se leikkasi kuin miekka hänen sydäntänsä.\nHän luuli niin varmaan valloittaneensa Aslakin, mutta nyt oli hän\nkadottanut hänet jälleen. Ja isä! Kumpi nyt oli valittava. Hän seisoi\nhetken aikaa liikkumatonna, äänetönnä pelosta ja katseli kamariin,\nmissä Aslak istui. Sitten hän kääntyi. Hän oli kuolon kalpeana, mutta\nkasvonsa osoittivat, että hän nyt oli valinnut. Ei yhtään kyyneltä\nnäkynyt hänen suurissa, kirkkaissa silmissään. Hiljaa astui hän ulos,\nsitoi päähän karvaisella reunuksella varustetun myssyn, pukeutui\nlämpöseen röijyyn, pisti lihaa ja leipää sen alle. Meni sitten nopeasti\nkehdon luo, kääri lapsen lämpöisiin vaatteisin ja sitoi sen selkäänsä\nniinkuin menneinä aikoina. Varovasti sulki hän oven, otti sauvan\nkäteensä, heitti sukset olalleen ja lähti näin kotoa pois kylmänä\ntalvi-iltana ennenkuin aurinko vielä oli noussut.\n\nMutta Aslak istuu kotona kuolleen äitinsä luona ja uskaltaa töin tuskin\nhengittää. Oliko hän kuollut? Mitä oli hän puhunut? Oliko kaikki pahaa\nunta vaan? Hän pyyhki silmiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tuota näkyä,\nmutta tuossa äiti makasi kylmänä ja kalpeana ja hänen suudelmansa\npoltti vielä Aslakin huulia. Hän juoksi tupaan huutamaan apua, mutta\nhän ei nähnyt Liviä. Hän juoksi kehdon luo, mutta lapsi oli poissa.\n\nHän horjui kamariin, sängyn luo, jossa äiti makasi, heittäysi hänen\npäällensä ja makasi siinä niinkuin hengetönnä.\n\nJa nyt Liv kiitää suksilla tunturilakson yli.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä\nHaugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja\nharmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on\nseisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan.\nHarvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku\nmies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi,\nvärisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan\npeurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat\njaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta\ntunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt\npulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se\non kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan\nmyöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai\nvieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei\nollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja\nmuistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta\nse on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla\nkatsannolla.\n\nTänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka\nmuutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla,\npaljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa\nsilmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään\nviimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota\ntarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä\ntiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen\nHaugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.\n\nLiv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee,\netsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat\npunaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä\nkatsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien\nsuojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen\nsydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi\npelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt\ntehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja\nsolakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla\ntaaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella\nsuojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja\nlämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy\nalussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää\nLiv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat\nsuurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään\nalas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja\nleikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi,\njoka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen\nvartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.\n\nJa huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat\nkatselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman\nnopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta\nnähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt\nolalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet\nloistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi\nvarjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen.\nSeisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai\nseisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja\najatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti\nikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta\ntuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui\nkalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä\nkäsivarsillaan. \"Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata\", sanoi hän\nsuudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa,\njoita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan\nmaailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän\nrakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu.\nAslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika\nlevätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle\nasti.\n\nGunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta\njuolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin\noksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui\nvanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin\nhyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti\nikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli.\nHän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja\nhän ei voinut nähdä pimeässä.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta\nlausuvan:\n\n\"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi.\"\n\nGunnar piti pöydästä kiinni, ett'ei hän vaipuisi maahan, ja veri nousi\nhänen kasvoihinsa. Mutta kohta juoksi hän ulos portaille ja ojensi\nkätensä Liville.\n\n\"En tohdi mennä tupaan ennenkuin itse pyydät minua\", sanoi sama ääni\ntaas.\n\n\"Tule -- tule --\" kuului vastaus ja Gunnar tarttui tyttärensä\nkäsivarteen ja talutti häntä sisään. Liv jäi seisomaan oven suuhun ja\nhänen sydämmensä tykytti kovasti.\n\n\"Täällä on yksi vielä, joka rukoilee puolestansa\", sanoi hän ja ojensi\nlasta isälle. \"Nyt olemme vihityt\", lisäsi hän matalalla äänellä, \"etkö\nsiis tahdo tunnustaa tyttäresi poikaa?\"\n\nGunnar otti lapsen sanaakaan sanomatta, otti sen vaan syliinsä ja\nkatseli sen kasvoja. Pian vieri suuria kyyneleitä Gunnarin kasvoja\nmyöten. Hän pyyhki niitä pois, mutta toisia tuli sijaan ja ne tippuivat\nnukkuvan lapsen päälle. Hän tarttui Liv'in käteen ja vei hänet takan\nääreen, otti siitä palavan puun ja valasi sillä Liv'in kasvoja.\n\n\"Herra Jumala, sinä se todellakin olet!\" sanoi hän kyynelsilmin, \"kuinka\nlaihalta ja vanhalta näytät. Mutta lämmitä itseäsi -- istu --\ntyttäreni\".\n\nHän pusersi Liv'in kättä kerta toisen perästä, eikä voinut oikein\nhallita ääntänsä. Liv oli täll'aikaa seisonut äänetönnä isäänsä\nkatsellen. Hän oli nähnyt kuinka hänen tumma tukkansa nyt oli hallan\npanema, kuinka lempeät hänen kovat kasvonsa olivat ja kuinka tuo ennen\nkallistunut pää nyt oli pystyssä. Jumalalle kiitos, mitä hän oli\nkuullut oli siis totta.\n\nHän ikäänkuin heräsi Gunnarin sanoista kun tämä veti hänet takan luo.\n\n\"Täällä ei ole aikaa enää sinun eikä minun istua nyt, isä\", sanoi hän\nvapisevalla äänellä, molemmin käsin tarttuen hänen käsivarteensa, ja\nsanat tulvailivat hänen huulillensa, -- \"pian hän on täällä -- Aslak.\nHänellä on pahaa mielessä -- hän tulee koko joukon kanssa -- he aikovat\npolttaa sinulta talon. Tule -- joudu kylään ja ole siellä tänä yönä.\nMinä otan häntä vastaan; sillä minulle ei hän mitään tee. Mutta sinut\nhän tappaa jos saavuttaa -- joudu isä kylään -- mutta älä sano mitään,\nälä kerro sitä -- älä luule liian pahaa hänestä tämän tähden -- he\närsyttävät häntä ehtimiseen, mutta hän ei ole paha sydämmestään -- usko\nminua, hän ei ole niin paha\".\n\nLiv ei jaksanut enää, hän vaipui isänsä rintaa vasten ja itki\nnyyhkytti.\n\nGunnar oli noussut, hän seisoi kuin kivettyneenä. \"Onko tämä totta?\"\nkysyi hän.\n\n\"Se on totta,\" sopersi Liv.\n\nHetken aikaa Gunnar seisoi siinä, sitten nosti hän päätänsä\nhuolettomasti ja sanoi: \"Tulkoon, hän on minut löytävä\".\n\nLiv heittäysi isänsä kaulaan. \"Älä tee niin! Älä tee niin, minä tulen\nonnettomaksi koko elin-ajakseni.\"\n\nGunnar pusersi hänen kättänsä ja lausui totisesti:\n\n\"Haugenissa olen elänyt siitä asti kuin ihmiseksi tulin. Haugenissa\ntahdon myös kuolla\".\n\nYht'äkkiä pisti Liv'in päähän ajatus. Hän hypähti pystyyn, silmänsä\nloistivat.\n\n\"No, minä juoksen kylään vaikka kaatuisinkin tielle. Minä kokoon\nihmisiä, -- he ottavat hänet kiinni -- kiinni hänet ottavat, vaan sama\nse -- sinut minä pelastan, vaikka kadotankin hänet. Minä luulin\nhänestäkin olevan toivoa, mutta nyt kadotan hänet -- sinä olet\npelastuva, isäni\".\n\nHän aikoi rientää ulos, mutta Gunnar asettui oven eteen ja pidätti\nhänet.\n\n\"Sinun pitää jäädä tänne luokseni, Liv\", sanoi hän korkealla äänellä,\n\"jos kerran lukitsin oven, että et pääsisi sisään, tahdon nyt lukita\nsen, että et pääse ulos\".\n\nLiv vaipui penkille, kätki kasvonsa käsiin ja itki niin rajusti, ett'ei\nGunnar millään lailla voinut häntä hillitä. Mutta se olikin koko sielun\ntaistelu, joka nyt suli kyyneliksi. Kun hänen mielensä taas asettui,\noli hän aivan hiljaa. Hän istui hetken aikaa ikäänkuin miettien jotakin\nitsekseen ja hengitti vaan raskaasti. Sen perästä sanoi hän tyynesti\nisälleen:\n\n\"Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, isä, niin ota häntä\nystävällisesti vastaan kun hän tulee. Pane liina pöydälle, sytytä\nkynttilät ja tarjoo hänelle illallista, ehkä rupee hän epäilemään\".\n\nGunnar ei kohta vastannut. \"Siinä on järkeä puheessasi\", sanoi hän\nviimein, \"minä teen niin tyttäreni\".\n\nJa nyt on kaikki valmistettu yö-vieraita varten. Lumivalkoinen liina\non pöydälle levitetty ja kynttilät palavat raskaissa hohtavissa\nmessinki-jaloissa. Tuli väistyy takassa ja pata kiehuu, ja pöydän\nääressä istuu Liv, lapsi sylissään, sekä hänen edessänsä Gunnar. He\npuhuvat menneistä ajoista. Mutta kun vaan tuulen puuskakin koskee\ntalohon, säpsähtävät he ja kuuntelevat, henkeänsä vetämättä, oliko\nAslak joka tuli. Muuten eivät pelänneet, olisi voinut sanoa että rauha\nja ilo vallitsi näissä molemmissa nyt kun olivat toisensa löytäneet.\n\n\"Sanoppas nyt, Liv, kuinka olet elänyt koko tämän pitkän vuoden?\" sanoi\nGunnar, taputtaen tyttärensä kättä.\n\n\"Se on pian kerrottu, isä\", vastasi Liv. \"Tuona iltana, sä tiedät,\nmenin, tietämättä mihin, niin kauas vaan kuin jalat kannattivat, ja\nsitten vaivuin viimein tien viereen aidan juureen, ja sinne jäin\nmakaamaan seuraavaksi päiväksi. Olen sitten kulkenut talosta toiseen\naina tuonne itäänpäin, jossa tiesin Aslakin ennen olleen. Ehkä hän taas\noli pyrkinyt sinne. Mutta en häntä löytänyt. -- En ole kerjännyt, isä;\nmuutamia killinkiä minulla oli taskussani, ja joskus annoin jonkun\nvaatekappaleen ruo'asta. Mutta talvi läheni ja oli kylmä -- -- hs! eikö\nollut joku portailla, olin kuiskaamista kuulevinani -- -- ei, se oli\nvaan tuuli. Niin sitten sairastuin ja tulin vuoteen omaksi eräässä\ntalossa siellä. Pikku Gunnar syntyi ja, voitko sitä uskoa, ihmiset\nolivat niin hyviä minua kohtaan. Mutta minulla ei ollut mitään rauhaa,\nkevään lähestyessä ja ilman heltyessä käärin lapsen vaatteisin ja\nsidoin sen selkääni sekä läksin kulkemaan. Viimein löysin kun löysinkin\nAslakin, ja hän oli niin hyvä ja hellä minua kohtaan. Niin, sinä voit\nuskoa minua kun sanon, ett'ei kukaan olisi voinut olla, parempi minua\nkohtaan, kuin Aslak silloin oli\". Ja Liv kertoi heistä kaikki, ja, joka\nkerta kun hän mainitsi Aslakin nimen, hellitteli hän erityisellä\nhellyydellä tuota nimeä. Sanat soivat silloin aina niin hempeästi,\njospa surullisestikin. Gunnar kuunteli Livin kertomisia, pöytään\nnojautuneena ja katsellen maahan. Vähän aikaa sen perästä nosti hän\npäätänsä ja katseli kauan ja hellästi Liviä. Sitten ojensi hän kättään\nsanoen:\n\n\"Sinä olet pyytänyt minulta anteeksi, Liv, mutta nyt täytyy minun\npyytää samaa sinulta. Tarkoitukseni oli hyvä sinä iltana, usko minua,\ntarkoitukseni oli hyvä. En tohtinut tehdä toisin kuin tein, vaikka\nsilloin repäsin itsestäni omaa lihaani ja vertani. Nyt olen oppinut\nkatselemaan elämätä toisin kuin silloin, nyt en ole enää Jumalaa\nankarampi. Ihmiset tässä seudussa tietävät nyt minusta kaikki, ja hyvä\non että sen tietävät, jotta ei minun tarvitse olla arka ja peloissani\nheistä enää. Nyt voin helpommin hengittää, nyt kun koko maailma tietää\nettä olin peto. Ja Aslak on auttanut minua, vaikka hän tarkoitti pahaa.\nJumala antakoon hänelle anteeksi ja olkoon kiitetty siitä että hän on\npitänyt suojelevaa kättänsä sinun ja minun yli\".\n\nLiv tarttui isänsä käteen, pusersi sitä kovasti eikä nyt enää mikään\neroittanut näitä molempia.\n\nYö lähestyi. Nyt kuulivat melua ulkoa. Ovi meni selälleen ja sisään\njuoksi Aslak korskeana ja ylpeänä, mutta kasvonsa olivat kalman\nkalpeat. Hän astui keskelle laattiaa, mutta sinne jäi hän hämmästyneenä\nseisomaan ja katseli ympärillensä. Hän näki valkoisen pöytäliinan,\nkynttilöitä, jotka paloivat jaloissaan, Livin, joka istui tuossa\nkunniaistuimella hänen poikansa kanssa. Hän ei näyttänyt oikein\nkäsittävän tätä. Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi\nystävällisesti hänelle kättä, sanoen:\n\n\"Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai\nvieraana Haugeniin tänä yönä?\"\n\nAslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän\npuri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli\nhämmästyneenä laattiaan. Näin seisoi hän kauan, vaan viimein repäisi\nhän ikäänkuin raivoissaan rintataskunsa auki, jotta lastut ja tulitikut\nlensivät ympäri laattiaa. Hän kokosi niitä yksittäin, heitti ne tuleen\nja huudahti itku äänessä:\n\n\"Vaikkapa ijankaikkisesti minua kiroisit, äiti, en voi tehdä toisin\".\nSitten meni hän Gunnarin luo, silmät maahaan luotuina, ja häpeissään\nkuin märkä koira seisoi hän siinä.\n\n\"Lyö minua nyt, Gunnar Haugen\", sanoi hän viimein, \"tai tee kanssani\nmitä tahdot, minä en ole paikastakaan liikahtava, sillä nyt saat kuulla\ntotuuden sanan. Minä etsin sinua pahassa tarkoituksessa, aikoen polttaa\ntalosi tänä yönä. Ai'oin tulla tänne yksinäni ja sanoa sinulle uhaten\nja ylpeästi kaikki mitä isälleni teit. Tahdoin ärsyttää sinua\ntappelemaan kanssani, jotta saisimme nähdä kumpiko on väkevämpi meistä.\nEn voinut tehdä sitä muuten. Miksi et lyönyt minua? Miksi varastit\nminulta rohkeuden -- vaan Jumala siunatkoon sinua siitä. Mutta minä\niloitsin, käydessäni tunturin yli tänään, siitä että sinä syöksisit\npäälleni, tultuani tänne, että löisit minua ja potkisit minua pois;\nminä olen käynyt ikäänkuin horroksissa, ja kuinka minä olen kärsinyt\ntänä päivänä! Mutta nyt -- -- Hyvä Jumala että olet ottanut lapseni\nhuostaasi, sitä en unohda. On kuin noituus olisi haihtunut pois minusta\nnyt -- mutta kuinka hauskaa täällä on. Ja sinä, Liv -- mitenkä sinä\nolet tullut tänne? -- vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen,\nmuuten en saa mitään rauhaa -- lyö minua nyt ennen kuin menen, ja\nJumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan\". Hän\ntarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä\nkyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.\n\n\"Täällä on vielä tilaa naulassa nutullesi, jos tahdot\".\n\nAslak pudisti päätänsä. Mutta nyt Liv tuli lapsen kanssa.\n\n\"Tahdotko taas lähteä pois minun ja poikasi luota, Aslak, niin saan\nkaiketi ruveta sinua etsimään toisen kerran\", sanoi hän lempeästi ja\nkatseli sydämmellisesti Aslakia. Silloin Aslak ei voinut vastustaa\nenään, hän tarttui toisella kädellään Livin käteen ja toisella\nGunnarin, ja sanoi:\n\n\"Jumala teitä molempia siunatkoon, luulenpa melkein että mustalaisesta\ntulee siivo mies\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta on kulunut siitä illasta. Mitä Gunnar oli toivonut,\nsaavansa kuolla rauhassa Haugenissa, se on tapahtunut. Aslak ja Liv\nseisoivat hänen vuoteensa vieressä kun hän kuoli. Eikä koko tämän ajan\nkuluessa ole yhtään pahaa sanaa lausuttu Gunnarin ja hänen vävynsä\nvälillä. Aslak hallitsee nyt Haugenissa ja on saanut siitä hyvän talon.\nLiv istuu iloisena ja onnellisena tuvassa rukkinsa ääressä, ja pieni\nvikkelä poika leikkii pihalla. Se on pieni Gunnar, joka on kasvanut\nsuureksi ja on jotenkin ylpeä kun hän istuu kuorman päällä isänsä\nvieressä ja lähtee kaupunkiin. Mutta Aslakin veri on vielä levotoin ja\njoka kesä, kun on oikein kuumaa, sitoo Liv itse laukun hänen selkäänsä\nja panee kehruunsa siihen, sillä silloin Aslakin täytyy lähteä\nkiertelemään vanhalla tavallaan. Mutta mitään hän ei kammo niin paljon\nkuin yhtymistä vanhojen seuralaistensa kanssa, eikä hänen jalkansa\nkoskaan ole niin kepeä kuin hänen palatessaan, rahoja taskussa, ja\nnähdessään että Liv seisoo ovella odottamassa. Sellaisten kesämatkojen\nperästä on hänen mielensä aina tyynempi. Hän laulaa ja tekee työtä\nvarhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja tapahtua voi, niinkuin menneinä\naikoina, että Liv hiipii ylös tunturille viemään hänelle juomaa ja\njuttelemaan hänen kanssansa vilpoisella iltahetkellä, kun hän pellolla\nkaivaa. Tuo vanha kirja on vielä kaapissa ja se otetaan vieläkin esille\njok'ainoa ilta, ja Liv lukee siitä ja Aslak itse siunaa ruokaa.\n\nMyrskyn ja pimeyden jälkeen on tullut rauhaa ja päivän paistetta. Rauha\nvallitsee talossa, rauha niissä, jotka talossa asuvat.\n\nJumala suokoon rauhaa meille kaikille.\n\nTähän päättyy kertomus Livistä.\n\n\n\n"]